ollipakerran

[ollipakerran]

Vee niin kuin Vastapaino

Viime vuonna alma materini täytti 40 vuotta. En tarkoita Tampereen yliopistoa, jossa aloitin opiskeluni 1980-luvun lopulla, vaan Vastapaino-nimistä tiedekustantamoa, josta sain töitä muutamaa vuotta myöhemmin ensin toimistosihteerinä ja sitten pikkuhiljaa taittajana ja kustannustoimittajana. Kutsun Vastapainoa opiskelujeni äiti-instituutioksi yliopiston sijaan siitä syystä, että opin siellä tutkimuksen tekemisestä enemmän kuin kaikilla yliopiston kursseilla yhteensä. Sain olla oppipoikana monelle mestarille.

Loputtomiin en viihtynyt kustannustoimittajan puolella työpöytää vaan siirryin vaivihkaa tekijöitten joukkoon. Kustantamon kannalta arvokkain kontribuutioni on ollut yhdessä Merja Kinnusen kanssa toimitettu, useisiin painoksiin yltänyt Tieteellinen kirjoittaminen (2002). Merja oli yksi niistä keskeisistä Vastapainon voimahahmoista, joilta opin tieteellistä ajattelua.

Pyöreitä vuosia juhlittiin kustantamon arvoon ja tyyliin kuuluvalla tavalla, nimittäin kirjalla. Eikä millä tahansa menneitä vuosia nostalgisesti ylistävällä juhlakirjalla vaan yhden Vastapaino-aktiivin näkemyksellisellä katsauksella kustantamon jättämiin kirjajälkiin. Bibliofiiliksi auliisti tunnustautuva Mikko Lahtinen, valtio-opin yliopistonlehtori Tampereen yliopistosta, käy kirjassaan Vastapaino – 40 esseetä kirjahistoriasta läpi kustantamon julkaisemia teoksia. Niitä on jo lähemmäs 700.

Koska kyse ei ole mistään juhlatoimikunnan laatimasta ja tasapuolisuutta tavoittelevasta järjestöhistoriikista vaan yhden henkilön subjektiivisesta katseesta, kirjassa on luonnetta ja intohimoa. Vaikka Lahtiselle on annettu esitykseensä vapaat k��det, hän maalaa jäsennellyn kuvan kustantamon julkaisuprofiilista ja tekee oikeutta sen yhteiskuntakriittiselle eetokselle.

Vastapainon merkitys useamman humanistisen ja yhteiskuntatieteellisen oppialan viime vuosikymmenten kehityksessä Suomessa on ohittamaton. Ilman Vastapainoa moni suomenkielinen oppikirja olisi jäänyt tekemättä ja monilta oppi omalla äidinkielellä saamatta. Se on tarjonnut julkaisu- ja levityskanavan niin alun perin suomeksi kirjoitetuille kuin käännösteoksille, jotka ovat vaikuttaneet yliopistollisen opetuksen ja tutkimuksen lisäksi myös yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Tästä käypä esimerkki on jamaikalais-englantilainen Stuart Hall, jonka suomennetut tekstit ovat innoittaneet jo vuodesta 1992 lähtien Suomessa tehtyä tutkimusta identiteeteistä, rodullistamisesta ja diasporasta. Hallin tekstien merkityksestä olen kirjoittanut tässä blogissa aiemminkin.

Lahtisen halu mainita edes lyhyesti mahdollisimman monta kirjaa ja tekijää aiheuttaa tekstiin välillä hienoista ahtautta, mutta listaukset on helppo ohittaa, sillä kerronta pysähtyy kuitenkin tarpeeksi usein yksittäisten kirjojen ja tekijöiden kohdalla.

Elävimmillään juhlaesseet ovat silloin, kun Lahtinen antaa oman intonsa reilusti näkyä. Niinpä hän esimerkiksi kehuu Terry Eagletonia ”huikeaksi kynäniekaksi”. Eagletonin Kirjallisuusteoria – johdatus (alkuteos 1983, 2. korjattu painos suomeksi 1991) osoittaa Lahtisen mukaan tekijänsä mestarillisen kyvyn kirjoittaa vaikeistakin teoreettisista asioista selkeästi ja ymmärrettävästi.

Jos oppikirjatekstilajin ihanteena pidetään mahdollisimman neutraalia esitystapaa, Kirjallisuusteoria ei ole lajissaan kovin onnistunut teos, sillä siinä näkyvät ja kuuluvat Eagletonin omat mielipiteet. Se on kuitenkin hyvä asia kahdessakin mielessä: toisaalta lukijan ei tarvitse etsiä niitä rivien välistä, toisaalta se tuo näkyviin kirjallisuudentutkimuksessa(kin) vaikuttaneiden ajattelutapojen kytkennät aikansa yhteiskunnallisiin olosuhteisiin ja ajattelumalleihin.

Eagletonin Kirjallisuusteoria on myös havainnollinen esimerkki käännösvalintojen merkityksestä. Kerrotaan, että koska muutakaan vastaavaa teosta ei ollut tarjolla suomeksi, se sisällytettiin opintovaatimuksiin niilläkin laitoksilla, joissa muutoin vieroksuttiin Eagletonin vasemmalle kallellaan olevia näkemyksiä.

Juhlaesseiden valinnoista ja valitsematta jättämisistä voi ja saa olla eri mieltä. Itse olisin nostanut näkyvämmin esiin sellaisia suomalaisia tekijöitä, jotka ovat nähneet erityistä vaivaa eri tutkimusalojen suomenkielisen oppi- ja tutkimuskirjallisuuden kehittämiseksi. Kulttuurintutkija Mikko Lehtosella on tässä erityinen ansio niin kääntäjänä kuin kirjailijanakin. Hänen Merkitysten maailmansa (1996) näytti mallia siinä, että oppikirjoja voidaan kirjoittaa pedagogisesti oivaltavalla tavalla, huumoriakaan kaihtamatta.

Tiedotustutkimus-lehdessä Merkitysten maailman arvioinut Erkki Karvonen parahti, miksei tällaista kirjaa ollut olemassa silloin, kun hän aloitti opiskelunsa:

”Se kyllä harmitti ja käy kateeksi, että tekijä on niin hiton hyvin pystynyt muotoilemaan ja tiivistämään hyvinkin mittavan tieteellisen keskustelun näin nasevasti. Lehtosen kirja on harmittava sikälikin, että nykyopiskelijan mokoma saa nyt kirjasta sen tiedon, minkä hankkimiseen itseltä on kulunut työntäyteisiä vuosia paksujen ja hankalien vieraskielisten opusten parissa.”

Merkitysten maailman ohella toinen minuun lähtemättömän jäljen jättänyt teos oli Heikki Luostarisen ja Esa Väliverrosen Tekstinsyöjät: yhteiskuntatieteellisen kirjallisuuden lukutaidosta (1991). Se avasi silmäni tieteellisen diskurssin ominaispiirteille eli toisin sanoen opetti minua lukemaan tutkimuksia.

Juhlakirjaesseistinä olisin nostanut näyttävästi esiin myös Juha Herkmanin teoksen Sarjakuvan kieli ja mieli (1998), joka on edelleen paitsi pätevä myös ainoa suomenkielinen perusoppikirja aiheestaan. Se on myös muistuma ajoilta, jolloin tutkijat kirjoittivat kokonaisia suomenkielisiä kirjoja, ja tässä tapauksessa jopa ennen tohtoroitumistaan, sillä kyseinen teos oli samalla tekijänsä lisensiaatintyö.

Lahtisen kirjaa lukiessa tulee nyökkäiltyä paljon, ja herää vahva mieliteko kaivaa esiin teoksia, joiden olemassaolon on kenties jo ehtinyt unohtaa. Samalla alkaa kiinnostaa akateemisen kustannustoiminnan laajempi merkitys niiden tutkimusalojen kehityksessä, joille Vastapaino on 40 vuoden ajan tarjonnut monipuolista apetta pureksittavaksi. Kunpa joku tieteellisten diskurssien historiasta kiinnostunut tutkija ottaisi asiakseen tutkia Vastapainon kaltaisten kustantamoiden vaikutuksia ihmistieteiden kehitykseen Suomessa!

PS: Tätä kirjoittaessani postiluukusta tömähti Mikko Lahtisen uudempi opus Kirja on pitkä ajatus (2022). Se sisältää 20 juhlaesseetä 20 vuotta täyttävän Warelia-nimisen kustantamon kirjoista. 

[ollipakerran]

Totuus Pohjois-Norjan rautatieverkostosta

Järisyttävä kuvareportaasi junamatkasta Jäämerelle: ulostetta raiteilla, rotkon reunalla vaappuva juna, Hitlerin kirvelevä ensitappio. Onko Norja tosiaan keskeltä katki?

Lähtekäämme Lofooteille! Astukaamme Helsingistä starttaavaan yöjunaan ja vaipukaamme syvään uneen kiskojen kolkkeessa. Herätkäämme aamulla virkeinä ja vaihtakaamme sujuvasti junaa Haaparanta-Tornion juna-asemalla. Tervehtikäämme monikansallista junahenkilökuntaa – suomeksi, ruotsiksi, norjaksi, pohjoissaameksi tahi meänkielellä, rajaseudulla kielet näet soljuvat suloisesti toisiinsa – ja virittäytykäämme ihastelemaan Norjan Narvikiin johtavan junaradan toismaailmallisen kauniita näkymiä, lumipeitteisiä vuoria ja vuonojen turkoosia vettä.

Eipä tarvitse suomalaisen haikailla Alpeille, Pyreneille, Islantiin tai Tulimaahan, kaikki tuo on meistä vain kohtuullisen mittaisen junamatkan päässä.

Junan ikkunasta voi tarkistaa sijainnin.

Herätys! Kurkatkaamme kuitenkin ensin todellisuuteen. Aamupöpperöinen vilkaisu VR:n sinisen kaluston makuuvaunusta ulos paljastaa, että olemme saapuneet seisakkeelle nimeltään ”Tornio, itäinen”, ja on jo kiire hypätä junasta. Aamuvirtsaaminen täytyy suorittaa seisaketta reunustavaan pusikkoon, sillä lähistöllä ei ole minkäänlaisia matkailupalveluita eikä junan vessaa voi käyttää enää junan pysähdyttyä: tuotokset nimittäin valuvat pöntön pohjassa olevan aukon kautta suodattamattomina maahan, mikä on kaiketi jotenkin vähemmän epähygieenistä silloin, kun se tapahtuu liikkuvasta junasta.

Tästä alkaa seikkailu. Tornio, itäinen -seisakkeella on infotaulu, josta käy mm. ilmi, että “asemalla ei ole avustusmahdollisuutta”. Monia muitakaan mahdollisuuksia ei ole tarjolla.

Tornion ja Haaparannan välillä kulkee kyllä rautatie, mutta sitä ei ole käytetty vuosikymmeniin ainakaan henkilöliikenteeseen.

Vaan älkäämme antako ”Tornio, itäisen” masentaa mieltä. Nyt vain reippaasti rinkka selkään ja etsimään ihmisasutusta. Kännykän karttaohjelma lupaa, että vain viiden kilometrin päästä, teollisuusalueen ja valtionrajan tuolta puolen, löytyy Haaparannan rautatieasema, josta lähtee jatkoyhteys Bodenin pikkukaupungin kautta kohti Pohjois-Norjan Narvikia. Saman päivän junaan ei millään ehdi, sillä vaihtoaikaa on vain vartti, mutta voihan ihminen pysähtyä matkansa varrelle ja mennä esimerkiksi yöksi Luulajaan, mainio paikka sekin.

Ratajätkät patsastelevat Kiirunan asemalla.

Nattavaaran asemalla matkustajat påäsevät ulos jaloittelemaan.

Luulajan ja Narvikin välillä kulkeva rautatie rakennettiin 1900-luvun alussa kuljettamaan Kiirunan kaivoksista saatua rautamalmia kahteen satamakaupunkiin, ja samaa tehtävää se palvelee yhä. Onneksi myös matkustajat pääsevät ihailemaan ikkunan takana aina vaan jylhemmäksi muuttuvaa vuoristomaisemaa ja jännittämään kierähtääkö juna radan vieressä avautuvaan rotkoon.

Ja mikäpä on nauttiessa, kun junamatka Luulajasta Narvikiin kestää vain 7–8 tuntia ja maksaa rapeat 50 euroa. Nopeaa ja halpaa. Onkin suorastaan hämmentävää, kuinka täydellisesti kolmen maan matkailuviranomaiset ovat onnistuneet pimittämään tiedon tuon junareitin olemassaolosta ainakin kaltaisiltani junia suosivilta lähimatkaajilta. – Junalla Norjaan? Höh, autollahan sinne mennään, ja mieluiten matkailuautolla.

Kaksikielinen taulu muistuttaa siitä, että olemme paitsi Norjassa myös Saamenmaalla.

Narvikin kaupungilla on sama syy olemassaoloonsa kuin on sinne johtavalla rautatielläkin: Ruotsin malmikaivokset. Vaikka kaupunki itsessään on hieman nukkavieru, sitä ympäröivät vuono- ja vuorimaisemat salpaavat hengen.

Narvikissa matkailija törmää kiehtovaan tietoon toisen maailmansodan aikaisista meritaisteluista. Juuri Narvikissa Hitlerin joukot saivat ensimmäistä kertaa turpiinsa.

Kun pahoittelen narvikilaiselle airbnb-isännälle, etten ole koskaan aiemmin kuullut moisesta historiallisesta virstanpylväästä, hän toteaa, ettei siinä ole mitään ihmeellistä: eivät siitä tiedä etelänorjalaisetkaan. Siihen tuonee kuitenkin muutoksen piakkoin ensi-iltaan tuleva elokuva.

Etelän vähäiset tiedot pohjoisen historiasta eivät ole ainoa syy, minkä perusteella Norjan voi väittää olevan puolivälistä poikki. Kun matkaa suunnitellessani yritin etsiä jatkoyhteyksiä Narvikista muualle Norjaan, kävi ilmi, että Pohjois-Norjassa ei ole rautateitä – paitsi siis tuo kartalla näkyvä lyhyt nysä, joka johtaa Ruotsin rajalta Narvikiin. Siinä on koko totuus Pohjois-Norjan rautatieverkostosta.

Kartta paljastaa karun totuuden Pohjois-Norjan rautatieverkostosta. Narvikin rata on tuo lyhyt punainen viiva oikeassa yläkulmassa.

Konduktöörin pojanpoika on noussut junasta ja päässyt patikoimaan. Kuvan on ottanut konduktöörin pojanpojanpoika.

[ollipakerran]

Kysymys samaa sukupuolta olevien kirkollisesta vihkimisestä pysyy kirkkopoliittisella asialistalla, eli lyhyt ja yksipuolinen raporttini kevään 2022 kirkolliskokouksesta

Hirmu vaikeaa on ihmisten kielellä selittää ulkopuolisille, mitä ja mistä kirkolliskokouksessa päätetään tai ollaan päättämättä. Kun nyt esimerkiksi haluan kertoa, mitä tämänkertaisessa kirkolliskokouksessa päätettiin samaa sukupuolta olevien parien kirkollisesta vihkimisestä, pidän tarpeellisena valaista jonkin verran myös kirkollista päätöksentekoprosessia. Mutta jos selittäisin juurta jaksaen aloitteet, mietinnöt, eriävät mielipiteet sekä lähete- ja päätöskeskustelut, asian kärki hautautuisi niiden alle. Jos taas yleistajuistaisin ja vetäisin byrokratian mutkat suoraksi, päätökset latistuisivat kirkollispoliittiseksi teatteriksi eikä niiden todellinen merkitys saisi ansaitsemaansa huomiota. Yritän kuitenkin.

Lyhyt versio: kysymys samaa sukupuolta olevien kirkollisesta vihkimisestä saatiin pidettyä kirkkopoliittisella asialistalla.

Pidempi versio: Elokuussa 2021 kirkolliskokoukselle jätettiin aloite nimeltään ”pyyntö piispainkokoukselle valmistella esitys samaa sukupuolta olevien parien vihkimisestä ja siunaamisesta”. No, huomaan, että tuossa on jo muutama hankala käsite, joka pakottaa selittämään kirkon hallinnollista rakennetta. Kirkolliskokous on kirkon eduskunta ja piispainkokous taas eräänlainen päälliköiden neuvosto, jonka valta on laadultaan enempi neuvoa antavaa. Aloitetta oli edeltänyt piispainkokouksen kirkolliskokoukselle laatima kirje (jonka taustalla oli toinen, aiempi aloite, mutta ei siitä nyt sen enempää), jossa mm. kuvattiin erilaisia tapoja, joilla kysymys samaa sukupuolta olevien ihmisten kristillisestä avioliitosta oli ratkaistu eri pohjoismaissa. (Suomen evankelis-luterilaisen kirkon takapajuisuuteen muiden pohjoismaiden kirkkoihin verrattuna kiinnitettiin vastikään huomiota Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa.)

Nyt puheena olevan aloitteen tavoitteena oli saada piispainkokous jatkamaan hyvin alkanutta pohdintaansa ja tuomaan sitten neuvonpitonsa tulokset tavalla tai toisella kirkolliskokouksen asialistalle. (Piispainkokous voi toki halutessaan ryhtyä edistämään asiaa ihan ilman tällaista aloitettakin.) Samalla aloite toi näkyviin, kuinka moni kirkolliskokousedustaja on sitä mieltä, että keskustelua sateenkaariavioliitosta on jatkettava kirkollisissa päätöksentekoelimissä.

Viime kirkolliskokouksessa käytiin pitkä ja kiihkeä keskustelu siitä, pitäisikö aloitetta ottaa lainkaan käsittelyyn vaiko heittää saman tien roskakoriin. Enemmistö oli kuitenkin sitä mieltä, että se annetaan perustevaliokunnan valmisteluun. Ja taas taustoitusta: Kirkolliskokous muistuttaa siinäkin suhteessa eduskuntaa, että aloitteet käsitellään valiokunnissa. Perustevaliokunta (tästä näkee, keitä siihen kuuluu juuri nyt) valmistelee kirkon uskoa ja oppia, kirkon työn perusteita sekä kirkon ja valtion suhteita koskevia kysymyksiä. Vallitseva tulkinta on, että samaa sukupuolta olevien parien kristillinen vihkiminen lukeutuu näiden kirkossa keskeisten asioiden joukkoon.

Perustevaliokunta tuotti toukokuun alussa kokoontuneeseen kirkolliskokoukseen mietinnön, jossa ehdotettiin, että asia viedään piispainkokoukseen ”tiedoksi”. Vaikka aloite siis muuttui astetta mitäänsanomattomammaksi, vajaa puolet perustevaliokunnan jäsenistä laati mietintöön eriävän mielipiteen, jossa esitettiin aloitteen jättämistä raukeamaan. (Mietintö eriävine mielipiteineen löytyy täältä.)

Merkillepantavaa tässä kuitenkin on, että varsinaisessa mietinnössä haluttiin edistää asian käsittelyä ja että eriävän mielipiteen kirjoittajat olivat näin ollen vähemmistö perustevaliokunnassa. Voimasuhteet ovat siis muuttuneet aiempaa uudistusmielisempään suuntaan. Joku saattaisi sanoa, että tässä on kyse jonkinlaisen kirkollisen dominantin siirtymästä, mutta ainakin läheltä katsottuna optimismi on ehkä vähän pinnisteltyä. Optimismia hillitsee kirkolliskokouksen päätöksentekoon sisäänrakennettu hidastin: määräenemmistösääntö. Lakimuutokset ja kirkon oppia koskevat muutokset vaativat kolmen neljäsosan kannatuksen, eli käytännössä vähemmistö voi jarruttaa isompia muutoksia loputtomiin. Toisaalta on hyvä muistaa, että kyse on yhteisöstä, jossa uskotaan tätäkin suurempiin ihmeisiin.

Vaikka toisin pelättiin, perustevaliokunnan mietinnöstä käytävä keskustelu oli yllättävänkin lyhyt, ja puheenvuoroja käyttivät lähinnä eriävän mielipiteen allekirjoittaneet. Moosesta ja Paavalia ei tällä kertaa mainittu lainkaan, ja vain yksi keskustelijoista kutsui homoseksuaalisuutta synniksi.

Mitäkö tästä seuraa? Kirkkolaivaa ei tunneta nopeista käännöksistään, mutta laihaa lohtua voi ammentaa siitä, että samaa sukupuolta olevien kirkollista vihkimistä ei ole kirkolliskokouksessa ainakaan vaiettu hengiltä. Prosessi on joka tapauksessa käynnissä. Kiinnostavimmat liikahdukset tapahtuvat tällä hetkellä yksittäisissä seurakunnissa: Viimeksi Espoossa ja Tuirassa ja sitä ennen Turussa kirkkotilat avattiin myös samaa sukupuolta olevien parien vihkimiselle. Näistä päätöksistä ovat vastuussa paikalliset seurakuntaneuvostot, joihin valitaan taas jäseniä tämän vuoden syksynä: kannattaa äänestää seurakuntavaaleissa, jos haluaa vaikuttaa tähänkin asiaan.

Kirkollinen demokratia on masentavan monimutkaista: seurakuntavaaleissa valittavat seurakuntaneuvostojen jäsenet valitsevat kirkolliskokouksen maallikkojäsenet. Eli tässä mielessä syksyn seurakuntavaalit ovat vuonna 2024 valittavan seuraavan kirkolliskokouksen esivaali. Äänestämällä seurakuntavaaleissa uudistusmielisiä kirkolliskokoukseen muodostuu määräenemmistö, joka kannattaa samaa sukupuolta olevien parien kristillistä vihkimistä. Uskon, että kirkossamme se on enemmistön kanta.

Kirkolliskokousedustajat eivät olleet pakanneet kokousviikolle mukaan metsäretkelle sopivia erävarusteita.

Julkaistu 10.5.2022

[ollipakerran]

Kirkko sahaa omaa oksaansa

Yksi asia on varma: seuraavaa kirkon tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuspalkintoa ei myönnetä ainakaan kirkkohallituksen täysistunnolle. Mutta jos kirkossa jaettaisiin kunniaa sen oksan sahaamisesta jolla se istuu, täysistunnossa oltaisiin vahvoilla.

Viime viikolla kirkkohallitus istui päättämään kahden vuoden välein jaettavan tasa-arvopalkinnon nimeämisestä Irja Askola -palkinnoksi tai – kuten kokouksen aikana muotoiltiin – Kirkon Irja Askola -tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuspalkinnoksi. Palkinto oli syntynyt vuonna 2017 nimenomaan Askolan, Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ensimmäisen naispiispan aloitteesta.

Henkilönimen käyttö palkinnon nimessä vertautuu kirkon John Vikström -liikuttajapalkintoon. Urheiluharrastuksestaan tunnetun entisen arkkipiispan nimeä kantavan palkinnon perusteena on mm. eettisten arvojen edistäminen liikunnassa ja urheilussa.

Tasa-arvopalkinnon nimenvaihdoksen piti kai olla niin sanottu läpihuutojuttu, mutta yllättäen siitä vaadittiin äänestystä. (Kokouksen pöytäkirjasta voi katsoa, kuka ehdotti ja äänesti ja mitä. Täysistunnon pöytäkirja kokonaisuudessaan löytyy täältä.) En tiedä, mitä varten seitsemälle täysistunnon jäsenelle ei kelvannut ehdotettu nimimuutos, mutta torppauksella on selvä viesti: Irja Askolan symboliarvo ei meille kelpaa. Askolahan tunnetaan sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen puolestapuhujana sekä sukupuolten tasa-arvon ja ylipäänsä ihmisten yhdenvertaisuuden edistäjänä. Se on perintö, jota kirkkohallituksen täysistunnon enemmistö ei halua vahvistaa.

Kirkkoherra Päivi Vähäkangas kommentoi täysistunnon päätöstä avoimessa facebook-päivityksessään:

”Jotakin tämä kertoo kirkkomme suhteesta tasa-arvoon. Periaatteessa siihen ollaan sitoutuneita, mutta tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden puolesta aktiivisesti toimivat ja puhuvat ihmiset eivät kuitenkaan saa tukea taakseen. Irja jäi piispavuosinaan kovin yksin. Yhä edelleen tasa-arvon puolustajia on helppo dissata.”

Vaikka en olekaan kirkkopolitiikassa enää ihan eilisen teeren poika, aika ajoin hautaan kasvot käsiini ja kadun koko hommaan ryhtymistä. Haluanko olla mukana yhteisössä, jossa minulle tärkeimpiä kristillisiä arvoja jatkuvasti kyseenalaistetaan?

Erimielisyys kirkon tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuspalkinnon nimestä on oire kirkkoa halkovasta kahtiajaosta. Huomionarvoiseksi sen tekee hallinnon taso, josta on kyse. Kirkkohallituksen täysistunto on näköalapaikka, josta pitäisi nähdä kauas eteenpäin.

Uutinen palkinnon nimestä osui yksiin toisen samoihin aikoihin lukemani kirkkoa koskevan tekstin kanssa. Kirkkohallituksen julkaiseman Maan suola -verkkolehden pääkirjoituksessaan Kari Latvus lukee kirkollemme ns. madonluvut:

”Edessä on järisyttävän suuri muutos, joka tulee muuttamaan perustavalla tavalla kirkon todellisuuden Suomessa.[…] Vuonna 2050 kirkon jäseniä voi olla Helsingissä 15–25 prosenttia, koko maassa ehkä 35–45 prosenttia väestöstä. Tuossa tilanteessa kirkolla ei ole viranomaistehtäviä ja sen julkisoikeudellinen asema on lakannut.”

Voi tietysti olla, että kirkossa vaikuttaa niitäkin ihmisiä, joita kirkon jäsenmäärän väheneminen ei haittaa – päinvastoin. He ajattelevat niin, että kirkon kutistuessa jäljelle jäävät vain tosiuskovaiset. Jokainen kirkon korkeimmissa päätöksentekoelimissä tehty päätös, joka tavalla tai toisella suuntautuu vähemmistöjen oikeuksia ja ihmisten yhdenvertaisuutta vastaan, vie kohti pyyn lailla maailmanlopun edellä pienenevää kirkkoa.

Julkaistu 7.2.2022

[ollipakerran]

Niin muuttuu maailma, Eskoni

Tähtitiede on silkkaa hölynpölyä. Käytyäni systemaattisesti läpi lehdissä julkaistuja horoskooppeja sekä niitä koskevaa verkkokeskustelua olen havainnut monenlaisia naurettavia seikkoja. Kyllä ne tähdet siellä taivaalla pysyvät ihan tutkimattakin!

Myönnän että vertaus ontuu: siinä missä akateemisen tähtitieteen ymmärrys edellyttää alan koulutusta, kulttuureista voivat – ja saavat – keskustella kaikki. Mutta kun satun itse kuulumaan niiden tutkijoiden joukkoon, jotka pohtivat ammatikseen ”kulttuurista appropriaatiota” ja ”rasistisia representaatioita”, viimeaikainen keskustelu on ollut useimmiten hyvin turhauttavaa seurattavaa.

Alan tutkijoista voisi olla sikälikin hyötyä, että osa keskustelua kinnaavista ongelmista liittyy käsitteiden määrittelyyn – tai siis tuon määrittelyn sekavuuteen. Keskustelijat saattavat käyttää samoja sanoja eri merkityksissä. Asiaa ei helpota sekään, että eräät avaintermit on tuotu Suomeen ja suomeen täysin erilaisista kulttuurisista ympäristöistä. Esimerkiksi woke-käsitettä on paljon helpompi ymmärtää sen yhdysvaltalaisessa syntykontekstissa. Enkä siis tarkoita tässä yhteydessä sitä, että woke-sanalle pitäisi löytää suomenkielinen vastine, vaan että koko ilmiö ja sitä koskeva keskustelu ovat kehittyneet omanlaisensa historian seurauksena ja reaktiona tietynlaiseen tilanteeseen, joka poikkeaa monessa suhteessa suomalaisesta nyky-yhteiskunnasta.

Kun puhetta on paljon, on tärkeää, ketä kuunnellaan. Siihen taas vaikuttaa se, ketä pidetään asiantuntijana. Tällä kertaa yksi kuunnelluimmista on ollut Esko Valtaoja, oman alansa eli tähtitieteen arvostettu popularisoija. Sivistyneeksi ja harkitsevaksi tunnettuna henkilönä hän on tietysti paitsi oikeutettu myös monella tavalla sopiva hahmo keskustelemaan melkein mistä tahansa yhteiskunnallisesta kysymyksestä, mutta voi myös kysyä, miksi juuri häntä pyydettiin keskustelemaan Marja Sannikka -ajankohtaisohjelmaan juuri tästä aiheesta. Ohjelman varsinaisen asiasisällön ohella minua onkin mietityttänyt se ketju, jonka perusteella hän valikoitui asiantuntijarooliin aiheessa, josta hän ei kuitenkaan nähtävästi tiedä enempää kuin kuka tahansa median kuluttaja.

Olen nimittäin siinä käsityksessä, että Valtaojan asiantuntijuus tässä rasismia, ns. cancelointia ja ’wokea’ käsittelevässä keskustelussa perustuu Seura-lehdessä (tai ainakin Seuran verkkosivuilla; en linkkaa) ilmestyneeseen kolumniin, jossa hän sekoittaa huolettomasti kaikki viimeaikaiset keskustelut – tai siis ”kohut” – koskivatpa ne sitten vähemmistökulttuurien esittämistä tai kulttuurista hyväksikäyttöä. Lopputuloksena on kolumnistin itsensä keittämä sekametelisoppa, jonka äärellä hän nostaa sormensa opettavaisesti pystyyn ja kehottaa järkeviä lukijoitaan pysymään erossa moisista hölmöyksistä. Teksti osoittaa Valtaojan taidon voimallisia mielipiteitä herättävänä kolumnistina, mutta ei tietystikään tee hänestä käsittelemänsä aiheen asiantuntijaa.

Televisionäkyvyyteen johtanut ketju jatkui sitten niin, että kolumnin ansiosta häntä haastateltiin erääseen verkkojulkaisuun (en linkkaa), josta Sannikan taustatoimittajat sitten poimivat hänet ohjelmaan keskustelijaksi. Tai enhän minä sitä voi varmuudella tietää, mutta epäilen vahvasti, että nykyajan kiiretaloudessa toimittajatkin joutuvat tekemään ratkaisuja lähinnä nettiä selaamalla.

Vaikka ihmettelenkin Valtaojan suostumista mukaan koko ohjelmaan, kyllä minulla hänellekin riittää ymmärrystä. Ohjelmassa hän tuli varsin vilpittömän oloisesti kuvanneeksi, miltä tuntuu kun itseään koko ikänsä edistyksellisenä pitänyt ihminen huomaa joutuneensa syytetyksi juuri sellaisista asioista, joita vastaan on aina taistellut. Tuollainen tilanne on oman itsekäsityksen kannalta epäilemättä hyvin hankala. Ymmärrän tuota tunnetta siksikin, että minulla on vastaavia omakohtaisia kokemuksia. Tuollaiselle tilanteelle on olemassa osuva nimikin: kasvun paikka.

Julkaistu 23.11.2021

[ollipakerran]

Otteita oppimispäiväkirjastani elokuun 2021 kirkolliskokouksessa

”Toisen identiteetillä on väliä.” Näin julisti arkkipiispa Tapio Luoma kirkolliskokouksen avajaispuheessaan. Väite saattaa kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta on hyvä ja tarpeellinen muistutus meille kirkkopoliitikoille. Kirkon suurimmissa tämänhetkisissä kiistakysymyksissä on epäilemättä kyse myös identiteeteistä – käsitteen useissa eri merkityksissä. Kirkon oma identiteetti, jos sellaisesta voi edes puhua yksikössä, on ilmiselvästi kriisissä. Toisaalta joku saattaisi ajatella niinkin, että jos ei muuta niin onhan kriisi kuitenkin elonmerkki.

Elokuun alussa kokoontunut nelipäiväinen kirkolliskokous oli kolmas istumismaratonini, ja kuvittelin jo turtuneeni tapaan, joilla eräät edustajat puhuvat toisten identiteeteistä, mutta vähänpä tiesin: jälleen kerran sain järkyttyneenä todistaa, miten lähimmäisiä voidaan satuttaa sanoin, pidäkkeettä ja nähtävästi ilman pienintäkään epäilystä siitä, että on rakastavan Jumalan asialla. On yhä vaan aivan uskomatonta, että samaa sukupuolta olevien kirkollisesta vihkimisestä puhutaan ikään kuin paikalla ei olisi ketään sellaista, jota asia koskee henkilökohtaisesti.

Sateenkaaren päässä on keskustelua, loputonta keskustelua

Monen muun lailla olen aina ihmetellyt, miten samaa sukupuolta olevien kirkollisesta vihkimisestä on kirkossa tullut niin keskeinen kysymys. Jonkinlaisen selityksen tähän sain erään edustajan sanoessa ääneen, että itse asiassa tämä kysymys ei suinkaan ole ”kehällinen” vaan aivan evankeliumin ytimessä: ”Apostoli Paavali kuitenkin liittää kiinteästi ja selvästi homosuhteiden torjumisen evankeliumin julistamiseen.” Jos tosiaankin näin ajattelee, on tietysti loogista vastustaa sitä henkeen ja vereen. Mutta perin oudolta minun korvissani kuulostaa se, että juuri seksuaalisuus ja nimenomaan homoseksuaalisuuden vastustaminen olisi näin keskeisessä roolissa uskonnossa nimeltään kristinusko.

Jos nyt ajattelen sitä uskoa ja sitä uskontoa, jonka olen omaksunut kahden teologivanhemman lapsena ja jonka perusteita olen tankannut niin pyhä-, rippi- kuin peruskoulussakin, niin kovin yllättynyt olen siitä, että sen ytimestä pitäisi löytymän niin paljon juuri seksuaalisuuteen liittyviä asioita. Ja jos nyt käyn vielä mielessäni läpi rippikoulussa ulkoa oppimaani uskontunnustusta, jossa kirkkoni oppi tiiviisti esitetään, niin eipä taida sieltäkään löytyä mainintaa seksuaalisuuden keskeisyydestä kristinuskossa. Siinähän ei sanota, että ”minä uskon heteroseksuaaliseen seurakuntaan”.

Joissakin kirkolliskokouksen puheenvuorossa viitattiin siihen, että oikeastaan samaa sukupuolta olevien ihmisten kirkollinen avioliitto on niin sanottu positiivinen ongelma. Kuten tilastojen ja omien havaintojenkin perusteella on helppoa havaita, avioliitto instituutiona ja ydinperhe ihanteena ovat menettäneet sen aseman, joka niillä oli kirkon nykyisten päättäjien nuoruudessa. Tästä näkökulmasta katsoen kirkon päättäjien pitäisi olla vain ja ainoastaan iloisia kaikista niistä, jotka haluavat tulla papin avioliittoon vihkimiksi ja siunaamiksi.

Tällä kertaa keskustelun aiheena oli 44 edustajan tekemä aloite siitä, että kysymys samaa sukupuolta olevien kirkollisesta avioliitosta annettaisiin piispainkokouksen jatkopohdittavaksi; kyseinen konklaavihan totesi vuosi sitten, että erimielisyyden kanssa on elettävä ja että erilaisia ratkaisumalleja on olemassa.

Se, että yli puolet kannatti aloitetta asian eteenpäin viemiseksi antaa osviittaa kirkolliskokouksen enemmistön näkemyksistä. Se on tosiasia, jota kirkon konservatiivinen vähemmistö ei voi kiivaimmallakaan julistuksella tehdä olemattomaksi.

Mutta kannattaako koko asiaa pitää esillä, kun kerran tiedetään, että ns. määräenemmistöä ei asian taakse kuitenkaan saada, ainakaan vielä? No, vähintäänkin aloitteemme kertoi siitä, että asiaa ei ole unohdettu. Eleenä se ei välttämättä ollut erityisen näyttävä, mutta osoitti kuitenkin, että halua tilanteen muuttamiseen on edelleen.

Tasa-arvo ja yhdenvertaisuus – Troijan hevosia?

Eniten minua tämänkertaisessa kirkolliskokouksessa yllätti tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta koskevan aloitteen herättämä vastustus. En ole vielä tottunut siihen, että tämänkaltaisiin, universaaleiksi kuvittelemiini ja kristinuskon kanssa kaikin puolin yhteensopiviin, ellei peräti juuri sen arvoista ponnistaviin ihanteisiin suhtaudutaan saatanan juonina.

Eräs puhuja kuvasi tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta Troijan hevoseksi, jonka avulla kirkon sisälle tuodaan vihollisia. Se kolahdus, joka väitettä seurasi istuntosalissa, oli peräisin pöydälle loksahtaneesta leuastani.

Kenttäpiispa – upseeri ja pappismies

Kenttäpiispan asemaa kirkon hallinnossa koskeva aloite, jota olin ollut laatimassa, ei varsinaisesti johtanut mihinkään, mutta muistutti kuitenkin siitä, että piispainkokouksessa ja kirkolliskokouksessa istuva ”kenttäpiispa” ei ole varsinaisesti piispa vaan puolustusvoimien työntekijä. Pitämässäni puheenvuorossa viittasin aloitteen nostattamaan kiivaaseen keskusteluun, ja totesin, että ”kysymys kenttäpiispan asemasta yhdistyy mielissämme moniin meille merkityksellisiin asioihin, kuten kansallistunteeseen tai vielä laajemmin kirkon ja valtion suhteeseen”. Yksi tähänastisen kirkollispoliitikon urani suurimmista ihmetyksen aiheistani on nimittäin liittynyt juuri siihen, miten tärkeänä kirkon ja valtion suhdetta pidetään: mikä tahansa ele, jonka tulkitaan tuota suhdetta horjuttavan, tulkitaan hyökkäykseksi kirkkoa vastaan.

Kenttäpiispa-asiaa koskevassa puheenvuorossani nostin esiin näkökulman, jota mielestäni ei ole vielä tarpeeksi käsitelty: ”Kyse on, ei enempää eikä vähempää kuin kirkon demokratiasta, siis siitä ketkä saavat osallistua päätöksentekoon ja millä perusteella.” Lopuksi ennustin, että kenttäpiispa-asia ei suinkaan ole loppuun käsitelty:

”Jos käy niin hyvin, että onnistumme houkuttelemaan kirkon toimintaan mukaan uusia sukupolvia, esimerkiksi niitä [kirkon] nelivuotisraportissa mainittuja millenniaalinaisia joiden halusta siirtää kristillistä perintöä omille lapsilleen olemme huolissamme, on aivan selvää, että kenttäpiispuus on nykykirkossa sillä lailla silmiinpistävä ja kysymyksiä herättävä asia, että se tulee väistämättä nousemaan esiin yhä uudelleen.”

Suuret linjat, pienet ihmiset

Mikä meidät pitää yhdessä kirkkona? Tähän kysymykseen näyttäisi aika moni kirkon piirissä juuri nyt käytävä keskusteltu johtavan. Kun kerran olemme niin monista asioista niin eri mieltä, miksi yritämme pysytellä saman katon alla? Kirkon kielenkäytössä asialle on erityinen käsite, ykseys, joka tulee merkityssisältönsä kautta vihjanneeksi myös yhdenmukaisuuden ihanteesta. Kestääkö kirkon ykseys sen sisäiset erot ja erimielisyydet?

Tähän liittyen kuuma peruna on kysymys niin sanotuista jumalanpalvelusyhteisöistä, eli siitä, voidaanko kirkon sisään perustaa seurakuntarajat ylittäviä, osittain itsenäisiä ryhmiä (aihetta koskeva väitöstutkimus tarkistettiin juuri). Hämäävää keskusteluissa kuitenkin on, että samaan aikaan puhutaan kahdesta hallinnolliselta ja teologiselta kannalta hyvin erilaisesta ilmiöstä: toisaalta Tuomas-messujen kaltaisista seurakunnan sisäisistä toimintamuodoista, toisaalta naispapittom… anteeksi, perinteisen virkakäsityksen omaavien ryhmien kokoontumisista.

Mitä tulee ykseyden ihanteeseen, jonkinlaisen oivalluksen koin, kun päätösjumalanpalveluksen saarnassaan kirkkoherra Päivi Linnoinen lainasi Anna-Maija Raittilaa tähän tapaan: Ei yhteyden tarvitse olla rehellinen tai aito, riittää että se on elävä.

Toinen iso ja mielestäni erityistä huomiota vaativa kysymys on se, miten Raamattua tulkitaan. On selvää, että monet kirkkoa jakavat asiat johtuvat juuri siitä, että Raamattua luetaan niin eri tavoin. Tai hieman tarkemmin ilmaisten: tulkintaa ohjaavat erilaiset käsitykset siitä, miten merkitys muodostuu kielessä ja kielellä. Siksi tarvitaan lisää ymmärrystä siitä, että Raamattu on – kuten mikä tahansa ihmisten kielellä laadittu teksti – monitulkintainen kirja. Tähän keskusteluun olisi kielen- ja kirjallisuudentutkijoilla paljon annettavaa.

Opin myös jotain uutta kirkon ja valtion suhteesta: Jos halutaan, että kirkko ja valtio ovat jatkossakin yksissä, kuten keskustelut kenttäpiispan asemasta ja ”tunnustuspykälästä” (eli missä kohtaa ja millä sanoin määritellään kirkon asema Suomen laissa) antavat ymmärtää, kirkon on jatkossakin elettävä samassa todellisuudessa kuin sitä ympäröivä yhteiskunta. Ei kirkko voi olla mikään nyky-Unkarin kaltainen totalitarismi Suomen valtion sisällä, jossa eletään eri sääntöjen mukaan. Tässä mielessä voisi kai ajatella niinkin, että tiivis yhteys valtioon on tae siitä, ettei kirkossa aleta ihan hulluja puuhata.

Kuvan oikeassa yläkulmassa loistaa bloggarin korkea otsa. (Kuva: Kirkon kuvapankki / Aarne Ormio.) 

Julkaistu 23.8.2021

[ollipakerran]

Tohtori Livingstone, paheksun? eli miksi David Livingstone -seuran pitäisi vaihtaa nimensä

David Livingstone -seuran vuosikokouksessa pidetty esitelmä, 12.4.2021

Mitä vikaa on siinä, että kehitysmaiden terveyskysymyksiin, trooppisten tautien tutkimukseen ja matkalääketieteeseen keskittynyt seura kantaa tunnetun tutkimusmatkailijan David Livingstonen nimeä? Eikö Livingstone, lääkäri itsekin, ole kaikin puolin sopiva hahmo kuvaamaan seuran tehtäviä ja tavoitteita? Vuosina 1813–1873 elänyt Livingstone avarsi näkemystä siitä, mitä kaikkea maailmasta ja tässä tapauksessa erityisesti Afrikasta löytyy, ja raivasi polkua siihen elämää ja kuolemaa kuhisevaan viidakkoon, joka tunnetaan yleisnimellä trooppiset taudit. Matkojensa seurauksena hänelle kertyi runsaasti (kokemus)asiantuntijuutta useista taudeista, kuten malaria, dysenteria ja unitauti. Väitetäänpä hänen osanneen yhdistää hyttyset ja malarian toisiinsa jo kauan ennen kuin asia varsinaisesti todistettiin, mutta en jatka tästä enempää: kuulijoiden joukossa on tästä tietoa huomattavasti enemmän kuin minulla.

Sankarista on joka tapauksesta kyse, poikkeusyksilöstä, joka kaiken muun lisäksi vaikuttaa ainakin jälkimaineen nuhteettomuudesta päätellen jokseenkin kunnolliselta ihmiseltä, toisin kuin eräät tutkimusmatkailijakollegansa. Näin richardattenboroughlaisin äänenpainoin hänen saavutuksiaan kuvaillaan eräällä brittiläisellä historiasivustolla:

Dr. David Livingstone is a legend among explorers and adventurers, a true example of North Sea strength and Scottish grit. During his incredible life, Livingstone undertook three major expeditions into the Dark Heart of Africa, travelling a phenomenal 29,000 miles, a greater distance than the circumference of the earth. Achieving this in any circumstances is incredibly impressive, but doing so in the 19th century, during the Victorian era when almost nothing was known about the interior of Africa, is astonishing. It is no exaggeration to say that even the very first astronauts to walk on the moon in the 1960s knew more about its surface than Victorian explorers did about the center of Africa: it really was unchartered territory.

Ennen kuin vajoan tämän syvemmälle tutkimusmatkailun imperialistiseen eetokseen ja siirryn sen kritisoimiseen, on syytä esitellä itseni. Jos nimittäin ihmettelen ääneen tutkimusmatkailija Livingstonen sopivuutta matkalääketiedettä edistävän seuran nimessä, yhtä lailla hyvällä syyllä voitte hämmästellä kirjallisuudentutkijan ja vieläpä Suomen kirjallisuuteen perehtyneen henkilön sopivuutta tuon seuran juhlaesitelmän pitäjäksi.

Minulla on kaksi syytä olla kiinnostunut Afrikkaan suuntautuneesta eurooppalaisesta tutkimusmatkailusta. Ensimmäinen niistä on henkilöhistoriallinen, toinen taas kenties juuri omasta taustasta juontuva tutkimuksellinen uteliaisuus.

Namibiassa vuosia asuneiden lähetystyöntekijöiden lapsena olen ollut aina jotenkin pääsemättömissä Afrikasta. Lapsuudessani opin, että Ambomaan kristityt ovat kerrassaan hienoja ihmisiä, aitoja, huumorintajuisia ja viisaita. Se oli käsitys, joka ei käynyt yksiin Afrikkaa koskevien stereotypioiden kanssa, eikä tuo suomalaisia virsiä moniäänisesti laulava kirkkokansa sopinut myöskään kirjoista ja elokuvista ahmimaani Tarzanin ja Kuningas Salomonin kaivosten Afrikkaan. Jälkeenpäin olen kyllä miettinyt, että ehkä tuo mielikuvani oli liiankin ihanteellinen: ihmisiähän ne namibialaiskristitytkin olivat.

En kerro näitä henkilökohtaisia taustojani yksinomaan siitä syystä, että minusta on mukava puhua itsestäni, vaan johdattaakseni teitä vaivihkaa aiheeseeni, sellaisten Afrikka-kuvien ääreen, joissa skotlantilaisen David Livingstonen vaikutukset historian kulkuun asettuvat kriittiseen valoon.

Kirjallisuudentutkijana minua on kiinnostanut tapa, jolla eurooppalaisessa ja erityisesti suomalaisessa kulttuurissa on kerrottu ja kuvattu Afrikkaa. Tutkimuksen kielellä puhutaan kolonialistisen diskurssin kritiikistä. Diskurssin käsite viittaa kieleen sosiaalisena toimintana, ja tässä yhteydessä nimenomaan siihen kieleen, jota kolonialismin käytännöt ja niitä perusteleva ajattelutapa on tuottanut. Ajatelkaamme vaikka sellaisia sanoja kuin alkuasukas, pakana, primitiivisyys, heimopäällikkö, noitatohtori… niin ja sitten tietysti se n-kirjaimella alkava afrikkalaistaustaisia ihmisiä kuvaava sana. Pelkästään jo näihin yksittäisiin sanoihin kätkeytyy kokonainen maailmankatsomus, jossa tämän yhteisen Telluksemme alueet, kansat ja kulttuurit on luokiteltu hierarkkisesti siten, että ylimmäisenä ja ajallisesti muita edellä on eurooppalainen kulttuuri ja Euroopassa asuvat tai sieltä kotoisin olevat valkoiset ihmiset.

Tuohon ajatteluun solahti helposti käsitys siitä, että eurooppalaiset ja yhdysvaltalaiset tutkimusmatkailijat ”löysivät” paikkoja – siis siitä huolimatta, että noissa paikoissa asui jo ihmisiä. Aivan loogisesti tähän löytämisideaan yhdistyi myös käytäntö, jossa tutkimusmatkailijat nimesivät ”löytämänsä” kohteet jonkun eurooppalaisen mahtihenkilön mukaan, aivan kuin niillä ei olisi ollut nimiä ennen heidän saapumistaan. Vuosina 1837–1901 Britti-imperiumia hallinnut kuningatar Victoria on lainannut nimensä niin nykyisen Sambian ja Zimbabwen rajalla sijaitseville maailman suurimmille vesiputouksille kuin Tansanian, Ugandan ja Kenian alueella sijaitsevalle valtavalle järvelle.

(Te olette siitä harvinainen yleisö, että teitä saattaisi jopa kiinnostaa sellainen anekdootti, että uintiretki tuolla nimenomaisella Victorianjärvellä aiheutti minulle nuoruudessani, siis yli 30 vuotta sitten, sellaisen tilanteen, että Tansaniasta Suomeen palattuani, lääkärintarkastuksen jälkeen, eräänä perjantaina kun Auroran sairaalan puhelinneuvonta oli jo lähtenyt viikonloppua viettämään, avasin minulle osoitetun kirjeen, jossa kerrottiin minusta löytyneen Schistosomiasis mansonin munia. Se oli pitkä viikonloppu, hyvästelin läheiseni ja laadin testamentin. No, maanantaina sain sitten tietää, että tauti ei olekaan kuolemaksi vaan että siitä selvitään matokuurilla.)

Yksittäisiä kuriositeetteja nuo Victorian mukaan nimetyt paikannimet eivät suinkaan ole – katsokaapa huviksenne Wikipediasta sivua ”List of places named after Queen Victoria”. Listan pituus kertoo muun ohella brittien mielikuvituksen puutteesta.

Vaan kuka olikaan se, joka vuonna 1855 ensimmäisenä eurooppalaisena loi katseensa Victorian putouksiin, tuohon yhtenä maailman seitsemästä suurimmasta luonnonihmeestä pidettyyn muodostelmaan? – Arvasitte oikein, David Livingstonepa hyvinkin.

Myös Livingstonen itsensä mukaan on nimetty useita paikkoja, ja ainakin yksi kaupunki Sambiassa. Museo Skotlannissa, talo Sansibarilla, hauta Westminster Abbeylla Englannissa ja erikseen vielä sydämen hautapaikka Sambiassa kertovat nimissään tarinaa tutkimusmatkailijasta nimeltä David Livingstone. Ai niin, ja näiden paikkojen lisäksi on myös eräs ylirajaiseen lääketieteeseen erikoistunut seura Suomessa.

Ja mitä Livingstonen jättämiin jälkiin kulttuurisella kartastolla tulee, on vielä se pahainen kylä Länsi-Tansaniassa, Tanganyikajärven rannalla, nimeltään Ujiji. Siellä Livingstonea etsinyt, ja siinä sivussa tuhoa ympärilleen kylvänyt amerikkalainen lehtimies ja Belgian pahamaineisen Leopold-kuninkaan henkilökohtaisena agenttinakin toiminut Henry Morton Stanley löysi vuonna 1871 useamman vuoden tiellä tietymättömillä olleen Livingstonen.

Juuri Ujijissa Stanleyn kerrotaan lausuneen kuuluisat sanansa: Doctor Livinstone, I presume. Tai niin ainakin kerrottiin aikakauden lehdistössä ja sittemmin mm. Encyklopedia Britannicassa ja lukuisissa tuosta kahden valkoisen miehen kohtaamisesta syvällä Afrikan viidakossa kertovissa populaarikulttuurin esityksissä. Se, käyttikö Stanley Livingstonen tavatessaan juuri noita nimenomaisia sanoja, on toisarvoista – emmeköhän ole tottuneet kertomusten Afrikka-lisiin – sillä tervehdyksen varsinainen pihvi on sen sisältämässä huumorissa: koska Livingstone oli mitä ilmeisimmin Stanleyn lisäksi ainoa valkoinen mies satojen ellei peräti tuhansien kilometrien säteellä, oli koko lailla varmaa, että sairasmajasta löytynyt skotti oli juuri hänen etsimänsä mies. Ei siinä paljon otaksumista tarvittu.

Kuvitusta Henry Morton Stanleyn teoksesta "How I Found Livingstone" (1872)

Sallittakoon lyhyt muistelus nuoruudestani, kun olimme ystäväni Stefanin kanssa reissaamassa Tanganyikajärven rantamilla ja saimme päähämme käydä katsomassa tuota historiallisesta kohtaamisesta kuuluisaa Ujijin kylää. Meillä taisi olla vähän tekemisen puutetta, odottelimme näet ainakin viikon verran lippuja laivaan, joka olisi vienyt meidät silloisen Zairen puolelle järveä. (Se matka ei koskaan toteutunut, koska me naiivit pohjoismaalaiset emme tainneet ymmärtää kaikkia laivalipun hankintaan liittyviä taloudellisia realiteetteja.) Ujijista sitten löysimmekin keskeltä liki umpeenkasvanutta pusikkoa kuluneen messinkilaatan, jossa kerrottiin historian mannerlaattoja järisyttäneen kohtaamisen tapahtuneen juuri tuolla paikalla. Kyselin tätä esitelmää varten Stefanilta, mitä hänellä on jäänyt mieleen reissustamme, ja hän kertoi muistavansa lähinnä sen, että minulla oli hieno hattu. Jotakin kuitenkin muistimme molemmat: kukaan tuskin yllättyy siitä, että muistolaatan edessä kättelimme toisiamme juhlallisesti ja väänsimme kömpelöitä vitsejä tuosta ”I presume” -tervehdyksestä. Olimmehan eräänlaisia oman elämämme tutkimusmatkailijoita itsekin.

Jälleen haluan korostaa, että henkilökohtaisilla muisteluksillani on tässä tarkasti harkittu pedagoginen funktio. Näin juuri toimii Afrikkaa koskeva tieto. Se kiertää kehää, kerää ympärilleen lukuisissa kerrontatilanteissa kertynyttä patinaa, vääntyy helposti huumorille, ja mikä tässä yhteydessä olennaista, sen pääosassa ovat valkoiset ihmiset ja usein vielä nimenomaan miehet. Ja vielä, tuo tarinaani sisältyvä sivuhuomautus laivalippujen ostamisen ”realiteeteista” eli siis siitä, että meidän olisi pitänyt liput saadaksemme maksaa satamavirkailijalle lahjuksia, sisältää niin ikään yhden Afrikan-tarinoita määrittävän piirteen, nimittäin vihjauksen afrikkalaisten ahneudesta ja kaikkinaisesta epärehellisyydestä.

Puhun siis nyt mielikuvista, esitystavoista ja stereotypioista, siitä mistä länsimainen Afrikka-kuva on tehty. Sellaisista on pitkälti kyse nk. postkolonialistisessa eli jälkikolonialistisessa tutkimuksessa. Etuliite post ei tässä viittaa niinkään siihen, että kolonialismin vaikutus olisi päättynyt siirtomaiden itsenäistymiseen ja että nykyään elettäisiin kolonialismin jälkeistä aikaa, vaan yleensä sillä tarkoitetaan kolonialismin aiheuttamaa kulttuurista murrosta paitsi entisissä siirtomaissa myös entisissä emämaissa.

Postkoloniaalinen tutkimus suuntautuu usein nimenomaan erilaisten valtarakenteiden analysoimiseen ja purkamiseen. Vallankäytöstä on nimittäin usein kyse, kun puhutaan eurooppalaisten siirtomaavaltojen vaikutuksista Afrikassa. Kulttuurien kohtaamisissa tapahtuu toki hyvääkin, ja on paljon sellaisiakin ilmiöitä joita on vaikea arvottaa hyvä/huono-akselilla, mutta on selvää, että siirtomaavalloittajat ja -hallitsijat aiheuttivat niin tarkoituksellisesti kuin tarkoittamattaankin siirtomaissaan asioita, jotka ovat nykykatsannossa yksiselitteisesti negatiivisia alueen ihmisten, kulttuurien ja luonnon kannalta.

Havainnollinen mutta järkyttävä esimerkki kolonialismin vaikutuksista on kuningas Leopoldin valtakausi nykyisen Kongon alueella: vuosien äärimmäisen väkivaltainen hirmuvalta, jonka tuloksena oli eräiden arvioiden mukaan jopa 10 miljoonaa kuolonuhria ja ties kuinka monia satoja tuhansia tehottomuudesta syytettyjen kuminkerääjien katkottuja raajoja, oli vielä muutama vuosikymmen sitten hyvin huonosti tunnettu asia länsimaisessa historiankirjoituksessa, ja ymmärtääkseni belgialaiset eivät ole vieläkään oikein tehneet tiliä tämän historiansa kanssa. No, kongolaiset totisesti tietävät asiasta!

Jos ajatellaan, että eräillä historian kansanmurhaajilla, kuten Hitlerillä ja Stalinilla, on itsestään selvä paikkansa siinä historiakertomuksessa, jota esimerkiksi kouluissa kerrotaan ja jonka ajattelemme vähimmäisvaatimukseksi jokaisen ihmisen ymmärrykselle ihmiskunnan menneisyydessä tapahtuneista julmuuksista, niin voisi kuvitella, että ainakin kuolonuhrien määrän perusteella Kongon Vapaavaltio, kuten aluetta Leopoldin aikana kutsuttiin, – nimi lienee eufemismien maailmanennätys! – pitäisi myös sisällyttää koulujen opintovaatimuksiin kaikkialla maailmassa.

Suomalaisissa yläkoulussa Leopoldin Kongon-valtakausi kuuluu 7. luokan sisältöön, missä se lähinnä kuitataan maininnalla siitä, että erityisen epäinhimillisesti alkuperäisväestöä kohdeltiin Belgian kuningas Leopoldin yksityisessä siirtomaassa Kongossa. Lukion puolella se sisältyy vapaaehtoiseen kurssiin, joka käsittelee Euroopan ulkopuolisten maiden historiaa. Visuaalisena täkynä oppimateriaaleissa on usein kuva kongolaisesta, jolta on hakattu käsi irti.

Vaikka se ei vielä välttämättä näy historian kouluopetuksessa, kolonialismin historian tutkimuksen paradigmoissa on viime vuosina tapahtunut suuria muutoksia. Yksi niistä on koskenut kysymyksenasettelujen Eurooppa-keskisyyttä, eurosentrismiä. Jo pelkästään se, että on alettu katsoa maailmaa myös valloitettujen näkökulmasta, on muuttanut tulkintoja radikaalisti. Havainnollistan muutosta tutun tietokilpailukysymyksen avulla:

Kuka valloitti ensimmäisenä Mount Everestin korkeimman huipun?

– No tietysti Tenzing Norgay – kaikkihan tuon tietävät! Vaan olikos hänellä mukanaan joku turistikin, taisi olla uusiseelantilainen heppu.

Vielä jokin aika sitten tällainen vastaus olisi yllättänyt, eikä sitä olisi välttämättä edes kelpuutettu. Huomattavasti paremmin nimittäin tiedämme sen, että 29. toukokuuta vuonna 1953 ensimmäisenä ihmisenä maailman korkeimman paikan saavutti tutkimusmatkailija sir Edmund Percival Hillary, jolla – ai niin! – oli apunaan uskollinen alkuasukastoverinsa, jonka eksoottista nimeä on vaikea edes muistaa.

Millä tavalla ja mistä näkökulmasta ovat tietomme entisistä siirtomaista ja niiden historioista muodostuneet? Olen mukana Turun yliopiston historiantutkijoiden tutkimushankkeessa, jossa kysytään, millaista on eurooppalainen tieto Afrikasta. Tukeudumme tutkimuksen uusimpiin painotuksiin, joiden mukaan kolonialismin seurauksista vakavin ja vahingollisin liittyykin nimenomaan tietoon eikä esimerkiksi luonnonvarojen ja halvan työvoiman hyväksikäyttöön. Ehkä taloudellisen riiston ohella voisi puhua myös tiedollisesta riistosta?

Toinen hankkeessamme keskeinen käsite on transimperiaaalinen. Sen avulla on tarkoitus vastustaa lähestymistapaa, jossa imperiumeja tarkastellaan toisistaan erillisinä, ja tuoda näkyviin niiden keskinäinen kanssakäyminen, kulttuurinen vaihto. Tuo käsite kiinnittää huomion myös imperiuminen ulkopuolisiin maihin, joilla ei ollut omia siirtomaita mutta jotka siitä huolimatta, vähintäänkin epäsuorasti, osallistuivat siihen maailmanjärjestykseen, jossa pohjoinen hyötyi etelästä taloudellisesti ja tiedollisesti.

Trans-etuliite korostaa rajojen ylittämistä, mikä on tiedonkulun kohdalla keskeinen pointti. Kolonialistinen tieto ei suinkaan pysynyt siellä, missä se sai alkunsa, vaan levisi ja vaikutti myös muualla kuin siirtomaaimperiumeissa saavuttaen niinkin kaukaisen kolkan kuin Suomen niemen. Se, mitä me tänä päivänä täällä Suomessa tiedämme Afrikasta, on pitkälti suodattunut kolonialistisen sapluunan läpi.

Nyt kuulen röntgenkorvillani vaikeita kysymyksiä. Eihän Suomi kuitenkaan ollut syypää kolonialismiin? Mitä se oikeastaan edes meille kuuluu? Miksi meidän suomalaisten pitäisi kantaa huonoa omatuntoa kolonialismin synneistä?

Mielestäni tällaiset kysymykset ovat toki ymmärrettäviä, mutta ne ovat harhaanjohtavasti muotoiltuja ja epäilen, että niiden avulla ei saada rakentavia vastauksia.

Ensinnäkin: Kysymys syyllisyydestä ja syyttömyydestä ei ole välttämättä järin hedelmällinen, kun tarkastellaan kokonaiskuvaa; kolonialismin vaikutuksia ja seurauksia, eteläisen pallonpuoliskon luonnonvarojen ja kulttuurien taloudellista ja tiedollista hyväksikäyttöä. Tuossa kolonialismin leimaamassa maailmassa myös suomalaiset ovat osallisia, ja vieläpä saamapuolella.

Toiseksi: Suomessa ei ole eletty sillä tavalla kolonialismin ulkopuolella kuin maamme ekseptionalistista asemaa korostavissa historiaesityksissä annetaan ymmärtää. Näitä kysymyksiä käsitellään muun muassa Historiallisen aikakauslehden viime vuonna ilmestyneessä teemanumerossa ”Kolonialismi ja Suomi”. Siinä kuvataan monipuolisesti suomalaisen historiantutkimuksen uusia virtauksia, joissa Suomea kirjoitetaan systemaattiseksi osaksi globaalia historiaa.

Teemanumerossa nostetaan esiin tiettyjä suomalaisia toimijoita, jotka olivat tavalla tai toisella mukana siirtomaaimperiumien toiminnassa, analysoidaan suomalaisten kirjailijoiden ja valokuvaajien esitystapojen kolonialistisuutta ja tuodaan esiin myös Suomen valtion ja saamelaisten väleihin sisältyviä kolonialistisia valtakierteitä.

Lisäksi journaalissa muistutetaan, että kolonialismi on sikälikin läsnä Suomessa, että yhä useampi suomalainen on omansa sukutaustansa kautta kytköksissä alueisiin ja kansoihin, jotka olivat aiemmin siirtomaavalloitusten kohteena.

Toinen aiheeseen liittyvä julkaisu on Historians Without Borders -ryhmän Kenen historia, jossa päädytään ehdottamaan mm. seuraavia nimenomaan historianopetukseen liittyviä toimenpiteitä:

Suomen historia tulee nivoa selkeämmin osaksi maailmanhistoriaa kaikilla oppiasteilla. […] Opetuksen tulee pystyä käsittelemään myös Suomen suhdetta kolonialismiin ja kolonisaatioon.

Historian opetuksessa tulee rakentaa dialogia eri historiakertomusten välille. Erilaisten historiakertomusten yhteensovittaminen edistää yhteiskunnallista vuorovaikutusta ja suvaitsevaisuutta. Koululuokkien monikulttuurisuutta tulee hyödyntää kulttuurien välisen dialogin edistämisessä.

*

Kaikki edellä sanottu on siis tähdännyt sen päätöksen perustelemiseen, että David Livingstone -seura vaihtaisi nimensä.

Kiistämättömän pioneeriasemansa vuoksi historiallinen henkilö nimeltään David Livingstone soveltuisi kyllä ylirajaisen lääketieteen ympärille syntyneen seuran symboliksi. Hänen arvoaan tutkimusalan historiassa en siis halua kiistää, semminkinkään kun en tiedä siitä oikeastaan mitään. Mutta aivan riippumatta siitä, mikä hän oli miehiään tai mikä on hänen tosiasiallinen paikkansa trooppisten tautien tutkimisen historiassa, suuren tunnettuutensa myötä Livingstone symboloi ja edustaa kokonaista historian aikakautta, 1800- ja 1900-luvun alkupuoliskon siirtomaaimperialismia. Tuo kolonialismin kultakaudeksikin kutsuttu ajanjakso on nyt – ja mielestäni erittäin tarpeellisista syistä – uudelleenarvioinnin kohteena niin yliopistoissa kuin niiden ulkopuolellakin, esimerkiksi Rhodes Must Fall ja Black Lives Matter -kansanliikkeiden muodossa ja ansiosta.

Se, että Livingstone ei halunnut tutkimusretkillään edistää kolonialismin asiaa – häntä motivoi orjakaupan vastustaminen, johon hänen mukaansa paras lääke olisi kauppayhteyksien solmiminen – ei esittämästäni näkökulmasta ole olennaista, vaan se, miltä hänen toimintansa näyttää historiallisessa kokonaiskuvassa eli millaista maailmankuvaa hän tulee edustaneeksi. Halusi hän sitä tai ei, Livingstone oli todella merkittävä historian muutosagentti, jonka suuria lukijakuntia kiinnostaneiden matkojen myötä Euroopan maat – tunnetuin seurauksin – levittivät valtaansa yhä syvemmälle Afrikan sisäosiin.

PS: Nykyään, kun historiaan kohdistuvia kriittisiä katseita helposti moititaan siitä, että niissä halutaan ikään kuin pyyhkiä pois (cancel) historian henkilöitä tai ainakin mitätöidä heidän saavutuksensa, pidän tarpeellisena hieman taustoittaa paitsi tilaisuuden luonnetta myös motiivejani. Esitelmäni jälkeen pidettiin David Livingstone -seuran vuosikokous, jonka asialistalla oli seuran nimen muuttaminen. Koska minulta oli toivottu kannanottoa asiaan, käytin tilannetta hyväkseni puhuakseni kolonialismin historiasta ja sen tutkimuksen uusista tuulista; vaatimus seuran nimen muuttamiseksi tarjosi siihen hyvän retorisen astinlaudan. Mitä nimiasian ratkaisuun tulee, seuran hallitus ei ottanut kuuleviin korviinsa ehdotustani uudeksi nimeksi – Ylirajaisen lääketieteen seura – vaan päätti, että tästedes se käyttää nimeä Globaali terveys ry. Olenkin paraikaa laatimassa seuraavaa vuosikokousesitelmää työotsikolla ”Positiivisen ajattelun paradoksit eli miksi sairauksiin keskittyvä seuran nimessä on harhaanjohtavasti sana ’terveys’”.

[ollipakerran]

Miten tutkimustekstit kommunikoivat

Merja Kinnusen 60-vuotisjuhlaseminaarissa 17.9.2015 pidetty esitelmä, jossa kerroin, mitä olin päivänsankarilta oppinut. Toimikoon se samalla muistokirjoituksena. Merja jätti pysyvän jäljen monien ihmisten elämään, myös minun.

”Sananlaskun mukaan ’asiat puhuvat puolestaan’. Tiedeyhteisössä tämä on tarkoittanut, että tekstin asiasisällön on ajateltu olevan irrallaan siitä, miten sisältö esitetään ja kenelle se esitetään.”

Näin aloittavat esipuheensa teokseen Tieteellinen kirjoittaminen sen toimittajat Merja Kinnunen ja Olli Löytty. Vuosi on 2002. Toimittajat kiinnittävät huomion siihen tosiasiaan, että tutkimus paitsi tuottaa sanoja myös käytännössä koostuu sanoista.

Tieteellinen kirjoittaminen -teoksen tekemistä innoittikin pyrkimys siihen, että nuo tutkimusten sanat tulisivat myös ymmärretyiksi, ja silloinhan tärkeää on nimenomaan se, miten asiat ilmaistaan.

Minua on noista päivistä asti kiinnostanut kysymys siitä, miten teksti valikoi lukijansa. Kenelle minä kirjoitan, kun kirjoitan tiedettä? Jos haluan ilmaista asiani niin, että sen ymmärtävät muutkin kuin oman tieteenalani edustajat, millaisia sisällöllisiä, rakenteellisia tai kielellisiä valintoja minun pitäisi kirjoittaessani tehdä?

Näiden ajatusten äärelle minua aikoinaan johdatteli päivänsankari Merja Kinnunen, jota minun on kiittäminen paljosta. Attilan takapihan tupakkapaikalla oli tärkeä merkitys siinä, että tulin vaihtaneeksi kustannustoimittajan toimen tutkijan uraan.

Silläkin uhalla, että Merja itse kiusaantuu kehuista (vaikka salaa onkin niistä mielissään), totean oppineeni häneltä

a) tieteellistä ajattelua – siis kriittisyyttä – sekä

b) tiedeyhteisön toimintaan sisältyviä reilun pelin periaatteita.

Reiluja toimintatapoja ja keskinäisen arvostamista Merja on penännyt paitsi yleensä tutkimukselta myös erityisesti tieteelliseltä julkaisutoiminnalta, jota hän on ollut vuosien ajan edistämässä Vastapainon hallituksen jäsenenä.

Edellä mainittu mikkeliläistaustainen toimittajakaksikko kirjoitti Etiikkaa ihmistieteille -nimiseen (2006) kokoelmaan tieteellistä julkaisutoimintaa käsittelevän yhteisartikkelin, jossa  he korostivat mm. kirjoittajan tekemän työn arvostamista. Kinnunen et alin mukaan kunnioittava suhtautuminen tekstiin ei kuitenkaan tarkoita ”kritiikittömyyttä, sillä ihmisten tekemän työn arvostamiseen kuuluu olennaisesti myös se, että se otetaan vakavasti tieteenä, ja tieteellistä teksti on silloin, kun se kestää kriittisen tarkastelun”.

Kyse oli siis tekstien toimittamisen ja lukemisen käytännöistä eli siitä, miten tutkimustekstien kirjoittajia ja heidän tekstejään pitäisi kohdella. Nyt käännän kuitenkin asetelman ympäri ja lausun muutaman sanan siitä, millä tavalla tieteenharjoittajat voivat osoittaa arvostavansa lukijoitaan.

Ja vastaan oikopäätä tähän esittämääni kysymykseen: tieteenharjoittajat osoittavat arvostavansa lukijoitaan pyrkimällä luomaan heidän kanssaan kommunikatiivisen suhteen. Ja se taas edellyttää mielikuvittelua, asettumista kirjoitusprosessin aikana toistaiseksi vielä fiktiivisen lukijan nahkoihin. Mielikuvittelukyky on tutkijalle aivan välttämätön taito.

Tieteellinen kirjoittaminen -kirjassa puhutaan kirjoittajan ja lukijan välisestä luottamussopimuksesta, jonka solmittuaan lukija ottaa kirjoittajan vilpittömät aikeet tosissaan eikä epäile tätä huijariksi. Kommunikaatiokin edellyttää eräänlaista sopimusta, jonka perusteella lukija voi odottaa, että kirjoittaja ei ainakaan ehdoin tahdoin pyri pudottamaan häntä kesken luku-urakan kärryiltä. Samaisen sopimuksen mukaan kirjoittaja sitoutuu täyttämään tekstin lukijassa herättämät tiedontarpeet. Kirjoittaja tiedostaa, että lukijalla on asiasta erilainen tietopohja kuin hänellä, ja juuri siksi kirjoittajan on nähtävä vaivaa tehdäkseen itsensä ymmärretyksi. Kirjoittaja siis lupaa tehdä parhaansa selittääkseen asiansa ja lukija lupaa vastaavasti yrittää ymmärtää tekstissä sanotun.

Ongelmana nimittäin on, että tutkimustekstejä kirjoitettaessa ei välttämättä oteta aina huomioon, että niiden lukijat eivät ole aivan identtisiä kirjoittajan kanssa. Kirjoittajalleen yksinpuhelu on tietysti siinä mielessä mukava tekstilaji, että silloin voi olla koko lailla varma viestinsä perillemenosta, mutta jonkun toisen yksinpuhelun seuraaminen on suunnilleen yhtä palkitsevaa kuin tuntemattoman vierustoverin kännykkäpuhelun kuunteleminen junassa.

Tutkimustekstiin kohdistuu monenlaisia viestinnällisiä odotuksia. Sen täytyy kyetä kommunikoimaan niin aikalaisten kuin menneiden ja tulevien tutkijoiden kanssa. Raportoidessaan ja välittäessään tietoa muille tiedeyhteisön jäsenille se samalla tallentaa sitä tulevaisuuden tutkijoita varten, ja osallistuessaan olemassa olevaan tieteelliseen keskusteluun se kommunikoi myös menneisyyden tutkijoiden kanssa.

Tutkimusteksti ei siis materialisoidu missään tyhjiössä vaan kytkeytyy elimellisesti monien tahmakärsäisten lonkeroiden avulla tieteellisten tekstien tiheään rihmastoon; se on aina jo osa jotakin kokonaisuutta. Lisäksi pitää muistaa, että kieli ei ole vain väline, jolla välitetään ja tallennetaan tietoa, vaan tutkimusteksti myös tuottaa tietoa.

Viestintänä tutkimustekstit ovat siis raskautettuja monenlaisilla odotuksilla. Epäilemättä juuri tästä painolastista johtuen ne usein kuulostavat pitkään paastonneen pappismunkin puoliääneen jupisemalta rukoukselta, jonka tarkoitus ei ole välittää tai tuottaa tietoa vaan vahvistaa puhujan uskoa oman työnsä mielekkyyteen.

Näin väittäessäni en osoita syyttävällä sormella kirjoittajia vaan tieteellisen kirjoittamisen ihanteita ja konventioita, jotka artikuloituvat viimeistään toimituksellisissa käytännöissä. Tarkoitan sitä maantiejyrän kaltaista koneistoa, jolla teksteistä lanataan kaikki kohosteinen, persoonallinen ja kekseliäs aines, siis kaikki se, mikä saisi tekstin erottumaan muiden tutkimustekstien joukosta ja mikä herkistäisi lukijan reseptorit vastaanottamaan uutta tietoa.

Se että suomalainen tiedeyhteisö on vaihtanut kielensä englantiin ei ole ainakaan parantanut tutkimusteksteihin sisältyviä kommunikatiivisia ongelmia. Osaamme toki kirjoittaa tiede-englanniksi, mutta emme ehkä osaa eläytyä englanniksi kirjoittamamme tekstin lukijoiden kielelliseen ja tiedolliseen kompetenssiin. Ongelma ei siis ole kielitaidon vaan lukijoidenkuvittelemisentaidon puutteissa.

Vaan hätäpä ei ole tämän näköinen, ongelmiin on aina olemassa ratkaisuja. Haluankin näin lopuksi aidossa merjakinnusmaisessa hengessä esittää muutaman idean, joiden avulla voimme vastaisuudessa ottaa huomioon kaikki ne lukijat, joiden kanssa haluamme tekstimme kommunikoivan.

Ideoita on kolme. En kutsu niitä ajan hengen mukaisesti pointeiksi vaan vanhanaikaisesti hyveiksi. Näitä hyveitä ovat kontekstualisoiminen, dialogisuus ja paikantuminen.

Tutkimusteksti kommunikoi lukijansa kanssa silloin, kun lukija saa tekstin perusteella tietää, mistä on kyse. Tottahan tutkija aina kirjoittaa näkyviin tutkimuksensa aiheen, metodit, lähestymistavan ja pohtii ehkä tiedonintressiäänkin, mutta toisinaan lukija huomaa tutkimustekstiä lukiessaan saapuneensa hyvin outoon maailmaan, jolla ei ole juurikaan yhtymäkohtia sen todellisuuden kanssa, jossa hän elää ja hengittää. Miksi on tämmöinen rajaus tehty? Mitä on valittu pois? Mikä on tämän kaiken mieli? Huhuu, onko täällä ketään? Kun tutkija kontekstualisoi huolella tutkimuksensa, hän osoittaa ottavansa vakavasti sen, että lukija on erilainen kuin minä, hänellä on erilaiset ennakkotiedot asiasta kuin minulla, eikä hän tosiaankaan voi tietää, mikä on johtanut minut katsomaan juuri tätä asiaa juuri tässä näkökulmasta.

Tutkimuksen kontekstualisoimisen merkitystä voi havainnollistaa kuvittelemalla suomalaista yhteiskuntaa tai kulttuuria tutkivan suomalaisen tieteenharjoittajan kansainvälisessä konferenssissa. Siinä missä kotimaataan tutkiva brittitutkija voi kaikessa rauhassa laskea sen varaan, että kaikkialta maailmasta saapuneet kollegat tuntevat hänen tutkimuskohteensa, suomalaistutkija joutuu aloittamaan esityksensä faktalaatikolla, jossa näkyy Suomen sijainti maailmankartalla.

Tutkimusteksti kommunikoi lukijansa kanssa silloin, kun se jättää tilaa ajatella, ehkä väittää vastaan tai vähintäänkin mahdollisuuden tarttua johonkin, josta voisi vielä jatkaa pohdintaa. Ilmatiivis meriselitys, joka esittää itsensä koko totuutena käsittelemästään aiheesta ja joka ei tunne minkäänlaista tarvetta epäröidä tai pohdiskella toisenlaisten ratkaisujen mahdollisia etuja, ei ole vuoro- vaan yksinpuhelua.

Itse olen mieltynyt semmoiseen tekstin piirteeseen, jota voisi luonnehtia huokoisuudeksi. Se voisi tarkoittaa tekstin tietoisuutta kielelliseen viestintään aina sisältyvästä väärinkäsitysten mahdollisuudesta. Kun mitään ei kerran voi ilmaista täysin ilmatiiviisti ja yksitulkintaisesti, ilman pelkoa siitä, että asia voidaan ymmärtää väärin, muotoiluihin kannattaa jättää ikään kuin neuvotteluvaraa, tarkentamisen paikkoja. Myös ääneen lausuttu itsereflektio – omien lähtökohtien ja toimintatapojen systemaattinen itsearviointi – synnyttää dialogisuutta, sillä se antaa lukijalle mahdollisuuden arvioida tutkijan tekemiä valintoja.

Tutkimusteksti kommunikoi lukijansa kanssa silloin, kun tutkija laittaa näkyviin sen, mistä paikasta hän puhuu.  Avainkysymys kuuluu: Missä on tässä? Kenen äänellä tutkija puhuu, ketä hän edustaa? Paikantumisen hyve tarkoittaa usein sitäkin, että tutkija laittaa itsensä näkyviin. En nyt tarkoita mitään niin mekaanista kuin minä-pronominin käyttöä tutkimustekstissä, vaan sen tosiasian esillä pitämistä, että tutkimuksen valinnat eivät ole robotin vaan ihmisen tekemiä ja sellaisina aina myös avoimia vastaväitteille, vaihtoehtoisille näkökulmille.

Kun tutkija tiedostaa ”missä on tässä”, hän ymmärtää myös sen, kuinka tärkeää on kommunikoida ympäröivän yhteiskunnan kanssa. Paikantumisen hyve muistuttaakin tutkijan vastuusta sille yhteiskunnalle, jossa hän elää ja työskentelee.

Olli Löytty

[ollipakerran]

Upsala kirjoitetaan yhdellä peellä eli miten kirjani lopulta valmistui

Perustin tämän blogin vauhdittaakseni Vieraan valossa -nimellä tuolloin kulkeneen kirjani valmistumista. Suunnitelmani oli, että kevyehkösti laaditut bloggaukset auttaisivat minua järjestelemään ajatuksiani sanoiksi, virkkeiksi ja kappaleiksi.

Idea osoittautui toimivaksi: muutama tässä blogissa julkaisemani tekstinrääpäle on erinäisten muokkausten jälkeen päätynyt tänään 17.3.2021 ilmestyvään kirjaani. Tässä se nyt on:

Blogi auttoi pitämään yllä kirjan edellyttämää pitkäkestoista ajatteluprosessia, vaikka teinkin työpäivisin jotain muuta.

Koska tein kirjaani monta vuotta, siitä tuli lyhyt, alle 200 sivua. Kompakti koko kertoo siitä, että minulla oli tarpeeksi aikaa tiivistää koukeroisuuteen taipuvaisia ajatuksiani ja poistaa tekstistä pitkäveteisimmät jaaritukset.

Uskoni kirjan valmistumiseen vahvistui, kun keksin sille omasta mielestäni hupihauskan nimen Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle. (Kuten tämänkin blogin nimestä käy ilmi, juuri otsikointi on minun vahvinta osaamisaluettani.)

Sopivan rapsakka nimi auttoi myös ratkaisemaan tyylilajin: päätin poistaa tekstistä lähdeviitteet ja päästellä muutenkin reteesti takki auki. Lukukohtaisen lähdeluettelon säilytin, jotta lukija näkee, mihin teksteihin olin tukeutunut ja mistä hän voisi halutessaan etsiä lisätietoa.

Kirja käsittelee Suomessa vallitsevia kirjallisuuskäsityksiä, joista yksi pinttyneimpiä on ajatus kirjallisuuden kansallisesta luonteesta. Se on sitä ”kotimaisuutta”, jolle kirjassa sanotaan jäähyväiset.

Mielestäni on tärkeää muistuttaa – ja tarpeen tullen vähän jankuttaakin – siitä, että Suomen niemellä luotu ja harjoitettu kulttuuri ei ole niin yksiäänistä kuin usein ajatellaan. Suomen kirjallisuudesta, niin sen historiasta kuin nykyisyydestäkin, löytyy paljon sellaista, mikä ei mahdu ”kansalliseen” lokeroon: useita kieliä, etnisiä ryhmiä, rajanylittäjiä, peikkoja ja outolintuja. Kirjallisuus ei ylipäänsä viihdy ahtaissa karsinoissa.

Kirjallisuudentutkimukseen minulla on jonkinlainen viha/rakkaus-suhde. On päiviä, jolloin se vaikuttaa maailman turhimmalta tutkimusalalta, mutta joskus yllätän itseni ajattelemasta, että juuri kirjallisuudentutkimukselle tyypillisten kysymysten avulla voi saada otteen maailman merkityksistä ja merkillisyyksistä.

Kirjani ajatukset sikisivät tutkimushankkeista, joissa olen viime vuodet ollut mukana. Ne ovat käsitelleet mm. kirjallisuuden ylirajaisuutta ja monikielisyyttä. Viimeisimmästä hankkeesta, jonka nimi on Sarjakuva ja siirtolaisuus, tarttui mukaan yksi sarjakuvakin. Verna Kuutin pelastusveneallegoriaa hyödyntävä sarjakuva löytyy Suomen sarjakuvayhdistyksen julkaisemasta antirasistisesta Nyt riittää! -albumista.

En varmaankaan osaa kylliksi kiittää viisaita työtovereitani, joilta monet kirjan ajatuksista ovat epäilemättä peräisin. Näin kuvailen häilyvää tekijyyttäni kirjan kiitoksissa:

”Kirjassa esiintyvät ajatukset eivät ole omiani siinä mielessä, että ne olisivat pulpahtaneet sisältäni esiin ankaran itsetutkiskelun tuloksena. Sen sijaan ne ovat syntyneet vuorovaikutuksessa paitsi lukemieni tekstien myös kollegoitteni kanssa. Usein on vaikea sanoa tarkalleen, mistä mikäkin idea on peräisin, ja toisinaan pitää omanaan ajatuksia, jotka on lukenut tai kuullut muualta. Kysymystä oivallusten alkuperästä ei selvennä sekään, että kun on kirjoittamassa kirjaa, maailma alkaa syöttää ideoita ja tiedonmurusia kiihtyvällä tahdilla. Kirjoittajan ansio on lähinnä se, jos hän osaa kaapata ympärillään suhahtelevia ideoita paperille ja yhdistellä niitä keskenään edes jossain määrin kekseliäillä tavoilla.”

Ajallisesti viimeisin tekstiä kommentoinut henkilö oli kustannustoimittaja, jonka kanssa käydyt keskustelut eliminoivat vielä muutaman hölmöyden ja oikoivat useita ajatussykkyröitä. Delete-näppäin osoitti jälleen ylivertaisen voimansa stilisoimisen työkaluna.

Kaksi esimerkkiä havainnollistakoon, mitä korjattavaa jo valmiiksi kuvittelemastani käsikirjoituksesta löytyi vielä viimeistelyvaiheessa. Toinen niistä on sisällöllinen, toinen taas kosmeettinen mutta kuitenkin omalla tavallaan merkittävä, sillä se paljastaa pinttyneen kielinationalismini:

Noloimpia virheitä ovat ne, joiden tekemisestä on moittinut muita. Useampaan kertaan muistan paasanneeni siitä, että Afrikka ei tosiaankaan ole maa vaan maanosa. Tästä muillekin riittäneestä viisaudestani huolimatta, kuten kustannustoimittaja varovasti huomautti, viljelin itse tekstissäni Afrikka-sanaa tavoilla, jotka paljastivat, etten suinkaan itse aina muistanut tuota totuutta. Niinpä päädyin käymään kirjan kaikki Afrikka-maininnat läpi ja miettimään jokaisen kohdalla, mistä tarkalleen ottaen milloinkin puhun: jostakin tietystä Afrikan kolkasta vaiko kokonaisuudesta nimeltä Afrikka. Tämä kierros paljasti muun muassa sen, että Ulla-Lena Lundbergin Sade-romaanissa ei tosiaankaan mainita, mihin nimenomaiseen maahan sen kuvaamat tapahtumat sijoittuvat, vaikka lukijana olin sen tiettyyn paikkaan kartalle asettanut.

Toinen kustannustoimittajan esiin nostama kysymys koski Upsala-nimisen kaupungin kirjoitusasua; olin nimittäin kirjoittanut sen vuorotellen yhdellä ja kahdella p-kirjaimella. Totuushan on, että Suomessa ja suomessa on tuohon Ruotsinmaalla sijaitsevaan kaupunkiin viitattaessa ollut vanhastaan käytössä nimenomaan tuo yksipeinen muoto – näin muistan Matti Klingenkin joskus tähdentäneen. Ainakin tässä suhteessa tunnustaudun mielelläni klingeniaaliksi.

*

Kirja on siis ilmestynyt, ja nyt kysymys kuuluu: mitä teen sen vauhdittajaksi syntyneelle blogille?

Julkaistu 17.3.2021

[ollipakerran]

Rasismi on syntiä

Arkkipiispa Tapio Luoma otti kantaa black lives matter -keskusteluun toteamalla taustayhteisönsä sanastoa käyttäen, että rasismi on syntiä.

– “Rasismi on ehdottomasti väärin. Rasismi on syntiä ja vastoin ihmisyyttä. Siinä loukataan hyvin syvästi sitä, keitä me olemme ihmisinä ja Jumalan luomina tasa-arvoisina olentoina.”

Samaisessa Ylen jutussa Kallion seurakunnan kirkkoherra Riikka Reina puolestaan toteaa, että ”kirkon pitää olla siellä missä puolustetaan syrjittyjä”. Kirkon kaltaisten organisaatioiden on käytettävä asemaansa ja ”uskaltaa sanoa rasismi rasismiksi”.

Synti! Siinäpä painava sana. Sen kun täräyttää pöytään, niin kahvikupit lentävät aseteiltaan. Tuomitessaan rasismin synniksi arkkipiispa ja kirkkoherra käyttivät omassa rekisterissään mahdollisimman painavaa ilmaisua.

En voi tietää, miltä synti soundaa muiden korvissa, mutta ainakin minulle, joka olen kasvanut kristinuskon leimaamassa kieliyhteisössä, siinä on kovin ankara klangi.

Synti on paha teko, mutta jo pelkkä ajatuskin voi olla syntiä. Bonuksena siinä on vielä teologinen tuomio: synti merkitsee eroa Jumalasta, joka kristinopin mukaan on pahinta mitä ihmiselle voi tapahtua. Käsitteenä se on niin sanotusti merkityksillä ladattu ja muutoinkin käyttövalmis ampumistarkoituksiin.

Kirkonhenkilöiden kannattanottoja lukiessani tulee pohtineeksi, mitä raamatulliselle sanastolle tapahtuu, kun sitä käytetään yhteiskunnallisessa keskustelussa. Jotain sen merkityksessä muuttuu, mutta varmaan jotakin pysyy myös samana. Ehkä se menettää jotain alkuperäisestä teologisesta merkityksestään, mutta säilyttää kuitenkin kaikupohjansa ja painovoimansa. Rasismi pitääkin tuomita, manata pois. Siihen tarvitaan kieltä, jossa kuuluu helvetin pauhu ja tuonelan virran jyly.

Siinä mielessä synti sopii kuin sopiikin kuvaamaan juuri rasismin kaltaista ilmiötä – ei ehkä siksi, että se erottaa juuri Jumalasta, vaan siksi, että se erottaa ihmiset toisistaan.

Positiivista suhtautumistani synti-sanan käyttöön tässä yhteydessä selittää sekin, että se muistuttaa minua eräästä vähän tunnetusta mutta mielestäni kertomisen arvoisesta tapahtumasarjasta, jossa kirkollinen instituutio joutui tarkistamaan omaa suhtautumistaan rasismiin. Siihen tarvittiin miestä, josta sittemmin tuli Suomen evankelis-luterilaisen kirkon arkkipiispa.

Suomen Lähetysseuran työ Namibiassa – tai silloisessa Lounais-Afrikassa, kuten maassa valtaa pitäneet eteläafrikkalaiset halusivat maata kutsua – oli 1960-luvun alkupuolella uuden tilanteen edessä, kun rotuerotteluun kyllästyneet namibialaiset alkoivat järjestäytyä poliittisesti. Perustettiin itsenäisyyteen pyrkivä poliittinen liike (SWAPO), jonka aktiiveista monet olivat suomalaisten lähetystyöntekijöiden oppilaita, työtovereita, seurakuntalaisia ja ystäviä.

Suomalaislähetit tiesivät aivan hyvin, mitä rotuerottelu käytännössä tarkoitti paikallisten ihmisten elämässä. Namibian pohjoisosa (joka tunnettiin nimellä Ambomaa) toimi halvan työvoiman reservinä Etelä-Afrikan ja eteläisen Namibian kaivoksille ja maatiloille, mutta muutoin liikkuminen etelän ja pohjoisen välillä oli tarkoin säädeltyä.  Pitkiin työkausiin perustuvan vierastyöläisyyden seuraukset olivat tuhoisia koko yhteisön sosiaaliselle rakenteelle.

Vaikka lähettien sympatiat olivat poliittisten aktivistien puolella, avoin tuki olisi vaarantanut heidän työlupansa. Tästä huolimatta suomalaiset lähetystyöntekijät auttoivat swapolaisia monin eri tavoin. Näitä seikkailukertomusten veroisia muisteluita löytyy Olle Erikssonin toimittamasta kirjasta Välähdyksiä Namibian itsenäistymisestä (Suomi-Namibia-seura, 2005). (Katsellessani Chilen vuoden 1973 vallankaappauksen jälkeisistä tapahtumista kertovaa Ylen televisiosarjaa Invisible Heroes, jossa pääosassa ovat chileläisiä pakenemaan auttavat suomalaisdiplomaatit, kuvittelin mielessäni vastaavanlaisen sarjan, jossa kerrottaisiin suomalaislähettien ”näkymättömästä sankaruudesta” Ambomaalla.)

Suomen päässäkin pohdittiin, miten Namibiassa virinneisiin itsenäistymispyrkimyksiin pitäisi suhtautua. Paikan päälle päätettiin lähettää delegaatio, jota johti Lähetysseuran johtokunnan puheenjohtaja Mikko Juva. Vaikka valtuuskunta ei onnistunut matkallaan tapaamaan SWAPOn edustajia, sen tekemät johtopäätökset olivat yksiselitteisiä. Lähetysseuran olisi kaikin tavoin pyrittävä tukemaan namibialaisten kamppailua vapautensa puolesta.

Kun Lähetysseuran johtokunta yritti vesittää delegaation ehdotuksia – rasismi oltiin valmis tuomitsemaan mutta valtion virallista rotuerottelupolitiikkaa ei –, Juva uhkasi eroavansa puheenjohtajan paikalta ja sai näin tahtonsa läpi. Ja tuo hänen muotoilemansa linjaratkaisu kuului kaikessa kirkkaudessaan näin:

– “Apartheid on syntiä.”

Julkaistu 5.6.2020

[ollipakerran]

Marsilainen seurakuntavierailu

Uutena kirkon luottamushenkilönä olen ollut äimän käkenä siitä, missä syvin kirkon jäseniä jakava raja railona aukeaa. Vaikka aihepiiri on sinänsä tärkeä, yllättävää mielestäni on, että juuri tuo kysymys on muodostunut keskeisimmäksi kirkkopoliittiseksi jakolinjaksi.

Se ei ole kysymys ilmastonmuutoksesta ja luomakuntaa koskevista uhkista.

Se ei ole kysymys köyhyydestä, epäoikeudenmukaisuudesta, eriarvoisuudesta, muukalaisvihasta, sodista.

Se ei myöskään koske kristinuskon opillisia kysymyksiä, kuten sitä, miksi Jumala sallii pahan tai mitä Kristuksen sovitusuhri tarkoittaa.

Ei, Suomen kirkkoa ei jaa kahteen leiriin mikään globaali uhka tai tulkinta kristinopin perusteista vaan kysymys siitä, ketkä saavat mennä naimisiin kirkossa. Kahden aikuisen ihmisen vapaaehtoisesti keskenään solmima avioliitto on se, josta ollaan niin erimielisiä, että kirkon luottamushenkilöt voidaan tätä asiaa koskevan näkemyksensä perusteella jakaa kahteen leiriin, ”konservatiivisiin” ja ”liberaaleihin”.

Ei auta, vaikka minulla olisi kuinka kapitalistisia näkemyksiä kirkon taloudenhoidosta tai vaikka pitäisin itseäni kuinka isänmaallisena tahansa, salliva suhtautuminen samansukupuolisten kirkolliseen vihkimiseen tekee minusta liberaalin. Vastaavasti: vaikka olisin kuinka uudistusmielinen kristinopin tulkinnoissani tai suhtautuisin kuinka kriittisesti ”koti, uskonto ja isänmaa” -ajatteluun, jos vastustan tasa-arvoista avioliittoa, olen kirkossa konservatiivi.

Jos nyt saapuisin ystävyysseurakuntavierailulla Suomen Siioniin vaikkapa Marsista – eikä minulla siis olisi ennakkotietoa siitä, miten perheyksikkö on Telluksen seurakunnissa muodostettu – kiinnittäisin epäilemättä huomiota avioliittoinstituution ongelmiin. Yhä useampi täällä Suomessa elää – joko vapaaehtoisesti tai tahtomattaan – yksin, ja yhä useampi avioliitto päätyy eroon. Se avioliiton ja ydinperheen ihannemalli, jota kirkko vuosikymmenestä toiseen opettaa, on totta yhä harvemman kohdalla, ja juuri tuon ihanteen epärealistisuus aiheuttaa useissa ihmisissä huonommuuden ja epäonnistumisen tunteita. Marsilaisen ystävyysseurakunnan edustajana ymmärtäisin hyvin sen huolen, jota kirkossamme kannetaan seurakuntalaisten tärkeimmistä ihmissuhteista.  

Mutta se, että kirkkoa halkova kysymys koskee kahden aikuisen ihmisen toivetta vahvistaa parisuhteensa kirkossa ja pyytää sille Jumalan siunausta papilta, ei ehkä avautuisi marsilaisvaltuuskunnan jäsenille. Eikös tuo siunauksin vahvistettu liitto ole kirkon opetuksenkin kannalta mitä kannatettavin ajatus! Voiko sillä lopultakaan olla niin suuri merkitys, mitä sukupuolta nuo ihmiset edustavat?

No, marsilaisten on sikälikin vaikea tätä sukupuoliasiaa ymmärtää, että lukuisista lonkeroistaan ja aukoistaan johtuen heidän on mahdotonta jakaa itseään sukupuolten kaltaisiin, toisensa poissulkeviin luokkiin.

Valtuuskuntaa johtanut Punaisen Planeetan Kirkon seurakuntayhtymän yhteishiippakunnallisen perheasianneuvottelukeskuksen toimialajohtaja päättikin kiitospuheenvuoronsa esittämällä toiveen – ja tässä kohden saatettiin havaita pilkettä puhujan useammassakin silmänurkassa – että Suomen kirkon luottamushenkilöiden kannattaisi nyt tulla pois sieltä peiton alta ja ryhtyä toden teolla miettimään, mitä he voivat tehdä toinen toisensa ja yhteisen planeettansa hyväksi.

”– Jättäkää ne lonkeronne edes hetkeksi rauhaan”, naurahti iloinen alien viime sanoikseen ennen kuin astui lentävään lautaseensa ja lensi takaisin taivaalle.

Julkaistu 1.6.2020

[ollipakerran]

RIP Johnny Clegg, nuoruuteni sankari

Tarina oman ”puutarhapoikansa” päihittämästä valkoisesta eteläafrikkalaisesta kitaristista voisi olla totta, mutta tässä tapauksessa todellisuutta on muokattu hollywoodilaiseen suuntaan. Tällaisena tuo kertomus joka tapauksessa syöpyi mieleeni vuosia sitten: Uima-altaan reunalla coca-colaa latkiva ja kallista amerikankitaraansa vinguttava poika sattuu kuulemaan korkean sähköaidan ympäröimän pihan nurkassa sijaitsevasta puutarhavajasta kitaransoittoa, ja hiivittyään paikalle hän jähmettyy mykistyneenä kuuntelemaan, kuinka ylivertaisen taidokkaasti pahainen ”garden boy” soittaa säilykepurkeista ja harjanvarresta värkkäämäänsä kitaraa.

Tarinan juju on siinä, että se tuo yhteen kaksi osittain päällekkäistä mutta apartheidin tiukasti erillään pitämää todellisuutta. Parempi kitaristi löytyi lähempää kuin tarinan päähenkilö olisi osannut aavistaa. Se, kuinka lähellä toisiaan valkoisen työnantajaperheen poika ja heidän pihallaan työskentelevä musta työntekijä tosiasiassa sijaitsivat, oli tietenkin hyvin suhteellista apartheid-valtiossa, joka teki kaikkensa estääkseen etnisten ryhmien jäseniä olemassa muissa kuin työsuhteissa keskenään. Nuorukaiset elivät monessa mielessä kuin eri maailmoissa. Ja juuri tuo rotuerottelun vastaisuus vetosi minuun, olinhan pienestä pitäen seurannut sydän syrjällään apartheidin vastaisia kamppailuja.

Tuollaisen tarinan muodossa kuulin ensimmäistä kertaa Johnny Cleggistä. Kertomus jatkui niin, että poika perusti puutarhurin kanssa Juluka-nimisen bändin. Kun kuuntelin Julukan lauluja Scatterlings of Africa ja Kilimanjaro, kuvittelin mielessäni valkoisista ja mustista soittajista koostuvan bändin ja lauloin täysillä mukana:

I’m sitting on the top of Kilimanjaro All my heart is yearning Like a candle burning in the night Seasons keep on turning Sometimes hard to keep up the fight I will climb the ancient mountain I will find the last flicker of the light

Aivan Kilin huipulle en missään vaiheessa koskaan päässyt vaikka asuinkin tuohon aikaan sen juurella Moshi-nimisessä kaupungissa Tansaniassa. Mutta kyllä vuorijättiläistä kelpasi ihailla kauempaakin. Jok’ikinen kerta, kun pilviverho vetäytyi sen korkeimman huipun, valkoisena säihkyvän Kibon edestä, näky sykähdytti, ja sitä oli aivan pakko pysähtyä katsomaan. Siinä se sädehti, ihmeellinen, suhteettoman kokoinen lumimuodostelma keskellä kirkkaansinistä Afrikan taivasta.

Elettiin 1980-luvun puoliväliä, minä en ollut kahtakymmentäkään täyttänyt. Julukaa kuulin ensimmäisen kerran Tansaniassa käymässä olleen eteläafrikkalaisen miehen c-kasetilta, ja juuri hän kertoi minulle tuon urbaanilegendan oman puutarhurinsa nöyryyttämästä valkoisesta kitaristista. Mistäpä olisin tarinan todenperäisyyden silloin tarkistanut?

(Eteläafrikkalainen turisti 1980-luvun Tansaniassa oli – näin sivumennen mainiten ­– ihme sinänsä, sillä apartheid-valtion passilla ei ollut mitään asiaa Julius Nyereren johtamaan, afrikkalaista sosialismia harjoittavaan maahan. Luultavasti miehellä oli brittipassi, ja Etelä-Afrikan leimat oli lyöty sen irtosivuille, jotka saattoi kätevästi irrottaa ”mustassa” Afrikassa matkustaessa.)

*

Myös tiukemmin tositapahtumiin perustuvassa tarinan versiossa riittää hämmentäviä juonenkäänteitä, mutta niiden järisyttävyyden tajuaminen edellyttää taustatietoa 1970-luvun Etelä-Afrikasta. Se oli paikka, jossa eri etnisistä ryhmistä olevat ihmiset eivät soittaneet yhdessä kitaraa. Apartheid ei kuitenkaan voinut estää perheensä kanssa Englannista Etelä-Afrikkaan muuttanutta 14-vuotiasta Johnnya ihastumasta kadulla kuulemaansa zulu-kitarointiin ja kutsumasta Mntonganazo Mzila -nimistä katumuusikkoa (joka oli ammatiltaan siivooja, ei puutarhuri) kotiinsa opettamaan hänelle kitaransoiton salat. (Tästä videosta tai tästä saa käsityksen, millaista tuo Johnnyyn vaikutuksen tehnyt kitarointi oli. Musiikkilajin nimi on maskanda.)

Mzila johdatti Johnnyn ns. heimokotimaista tuotujen vierastyöläisten asuinparakkeihin, joissa illat kuluivat yhdessä laulaen ja tanssien. Ilma oli sakeanaan testosteronia miesten huojuessa laulun tahdissa kylkikyljessä ahtaassa tilassa. On mahdoton tietää, mitä kaivosmiehet ajattelivat valkoisesta pojasta, joka janosi oppia heidän laulunsa ja tanssinsa, mutta epäilemättä juuri hänen ikänsä teki yhdessäolon ylipäänsä mahdolliseksi – aikuisen miehen olisi ollut vastaavassa tilanteessa monella tapaa vaikeampi sulautua joukkoon. Nähtävästi heitä ainakin huvitti pojan into ja nopea oppimiskyky.

Apartheid-järjestelmän kannalta yhtälö oli joka tapauksessa mahdoton. Kerran poliisit ratsasivat parakin silloin, kun Johnny oli siellä viettämässä iltaa. Taskulampullaan pimeää huonetta tutkineen poliisimiehen silmät eivät ensiksi rekisteröineet Johnnya kaivosmiesten seassa mutta revähtivät sitten hämmästyksestä apposen auki hänen huomattuaan valkoisen pojan. Johnnyn oli vaikea saada poliisit uskomaan, että häntä ei ollut siepattu vaan että hän oli paikalla omasta halustaan.

Kun Johnnyn äiti meni hetken päästä avaamaan ovea, siellä seisoi kaksi poliisia välissään hentoluinen teini. Poliisit kertoivat löytäneensä pojan paikasta, josta he yleensä kävivät noutamassa henkirikoksen uhreja. Äidin olisi pidettävä huoli, että poika ei enää pääsisi seikkailemaan niin vaarallisissa paikoissa. Muutama päivä myöhemmin samalla ovella seisoi vierastyöläisten johtaja kahden adjutanttinsa kanssa. He vakuuttivat rouva Cleggille, että kun Johnny on heidän joukossaan, hänellä ei olisi mitään pelättävää.

Vierastyöläisten parakeissa Johnny oppi zulujen tanssit, laulut ja kielen. Vuonna 1971 hän oli ainoa zulukielen yo-kirjoituksissa suorittanut valkoinen abi.

Parakeissa Johnny tutustui myös Sipho Mchunu -nimiseen – puutarhurina työskentelevään! – kitaristiin, jonka kanssa hän perusti myöhemmin kuusihenkiseksi kasvaneen Julukan. Kun bändi alkoi ajan myötä saada nostetta, tuolloin Witwatersrandin yliopistossa antropologiaa opiskellut ja jo luennoitsijanakin toiminut Clegg joutui vakavan uravalinnan eteen: tutkimus vai musiikki? Valittuaan jälkimmäisen hänestä tuli väistämättä myös kulttuurienvälisen kanssakäymisen opettaja, joka omalla esimerkillään demonstroi, millaista kulttuuria syntyy, kun eteläafrikkalaiset saavat soittaa vapaasti yhdessä.

Juluka sekoitti musiikissaan afrikkalaisia ja kelttiläisiä aineksia ja lauloi sekä zuluksi että englanniksi. Lavaesiintymisiin sisältyi perinteisiä zulutansseja, joissa Clegg oli nähtävästi kehittynyt varsin taitavaksi. (Tai katsokaa vaikka itse.) Koska poliisi keskeytti usein bändin esiintymiset, se joutui esiintymään lähinnä epävirallisilla keikkapaikoilla, oppilaitoksissa ja jopa yksityiskodeissa, eikä sen musiikkia juurikaan kuultu radiossa. Harvoja radiosoittoja se sai Swasimaan radion kansainväliselle musiikille omistetussa ohjelmassa.

Sensuurin kannalta ongelmana eivät alta olleet niinkään Julukan laulujen sanoitukset, sillä vaikka niissä käsiteltiinkin muun muassa vierastyöläisyyden aiheuttamia ongelmia, ne eivät olleet erityisen poliittisia. Apartheidille Julukan musiikki merkitsi uhkaa ennen muuta siksi, että siinä sekoitettiin toisiinsa kieliä ja kulttuureita. Ensimmäinen sensuurin hampaisiin joutunut laulu oli ensilevyllä Ubuhle Bemvelo (1976) julkaistu viikonloppuromanssia käsittelevä Woza Friday: ”Woza Friday, Friday my darling / woza, woza Friday my sweetie.” Laulun sensuroimisesta päättänyt zulukielisen radioaseman valkoinen johtaja sanoi, että bändin olisi käytettävä joko englantia tai zulua, mutta kielten sekoittaminen samassa laulussa oli loukkaus zulukieltä kohtaan. Esimerkki kuvaa hyvin valtion kyynistä kulttuuripolitiikkaa, jossa sensuuria oikeutettiin pyrkimyksellä säilyttää – tai pikemminkin säilöä – afrikkalaiset kielet ja kulttuurit. Valheellista se oli siksikin, että kaupungeissa puhuttu zulu oli kaikkea muuta kuin ”puhdasta”.

Hiljentämisyrityksistä huolimatta Julukan maine kasvoi niin maan sisällä kuin ulkomaillakin. Erityisesti ranskalaiset rakastuivat Le Zoulou Blanciksi kutsumaansa Cleggiin. Suosio oli niin suurta, että vuonna 1988 suosionsa huipulla ollut Michael Jackson joutui perumaan konserttinsa Lyonissa, sillä Johnny Clegg yhtyeineen esiintyi kaupungissa samaan aikaan. Paikallinen sanomalehti otti otsikossaan asetelmasta kaikki tehot irti: ”Valkoinen mies laulamassa mustaa musiikkia myy paremmin kuin musta mies laulamassa valkoista musiikkia.”

Julukan tarina päättyi vuonna 1985 siihen, kun Sipho Mchunu halusi lopettaa muusikon uransa ja palata kotifarmilleen. Vuonna 1997 he tekivät kuitenkin yhdessä vielä yhden levyn; tässä näyte tuolta Crocodile love -levyltä. Ja tästä sateisen Johannesburgin katuja pitkin ajavan taksin takapenkillä kuvatusta rennonjammailevasta videosta saanee käsityksen miesten välisestä, vuosien aikana yhteen hitsautuneesta yhteydestä.

Vuonna 1986 Clegg perusti yhdessä lyömäsoittaja-tanssija Dudu Mntowaziwayon eli Dudu Zulun kanssa Savuka-nimeä kantavan bändin. Sen sanoitukset olivat jo poliittisempia, ja Nelson Mandelan vankilasta vapauttamista vaativasta Asimbonanga-laulusta on ajan myötä tullut Etelä-Afrikassa eräänlainen puolivirallinen kansallislaulu. Clegg piti uransa merkittävimpänä hetkenä Savukan konserttia Saksassa vuonna 1999, kun heidän soittaessaan Asimbonangaa soittajien takaa – ja Cleggin täydeksi yllätykseksi – paikalle tanssahtelee laulun päähenkilö itse. Tätä tilanteesta taltioitua videota olen varmaankin katsellut enemmän kuin mitään muuta videota koskaan. On vaikea kuvitella onnellisemman näköistä miestä kuin lavalla tanssiva Mandela. Nämä hänen tilaisuudessa lausumansa sanat voin allekirjoittaa koko sydämelläni:

”It is music and dancing that make me at peace with world – and at peace with myself.”

Jälkeenpäin ajatellen Johnny Cleggin suhde 1980-luvun apartheidinvastaiseen liikkeeseen oli mielenkiintoisen ristiriitainen ja paljastaa yllättäviäkin piirteitä Etelä-Afrikkaan kohdistuneesta kulttuuriboikotista. Koska Clegg oli rikkonut boikottia esiintymällä Etelä-Afrikassa (!), Britannian muusikoiden liitto ei päästänyt tuolloin Euroopassa kiertänyttä Savukaa esiintymään Nelson Mandelan 70-vuotispäivien kunniaksi järjestetyille festivaaleille Wembleyssä.

*

Nuoruuteni sankari kuoli 66-vuotiaana haimasyöpään 16. heinäkuuta 2019 Etelä-Afrikassa juhlittuna kansallissankarina. Suomalaisissa uutisvirroissa en nähnyt hänen kuolemaansa mainittavan, mutta sen jälkeen kun se lopulta kantautui korviini, olen viettänyt tuntikausia verkossa videoita katsellen ja muistoartikkeleita lukien. Erityistä tulevaisuudentoivoa olen saanut tästä taltioinnista 60-vuotiaasta idolistani tömistämässä jalallaan koreasti.  

(Kaikista lukemistani artikkeleista huolimatta yhteen mieltäni kutkuttavaan kysymykseen en vielä ole saanut vastausta: mitä Clegg ajatteli Paul Simonista? Miehet eivät koskaan tavanneet, mutta Julukan musiikkia kuulleelle on päivänselvää, että Simon sai Cleggiltä vaikutteita Graceland-albumilleen. Molempien taustalta löytyy myös sama tuottaja, Hilton Rosenthal. Ehkä totuus tästä käy ilmi Cleggin omaelämäkerrasta, jota hän oli lehtitietojen mukaan kirjoittamassa mutta jonka ilmestymisestä en ole löytänyt tietoa.)

Jostain syystä olen aina vierastanut julkisuuden henkilöitä koskevia RIP-päivityksiä facebookissa, vaikka toisaalta tietysti ymmärrän halun jakaa murhemieltään muiden kanssa. Mutta kun sitten huomasin, että kukaan ei omassa viestivirrassani RIP:ittele sanallakaan Cleggistä, koin eräänlaiseksi velvollisuudekseni laatia hänen poismenostaan päivityksen, joka sitten venähti täksi blogikirjoitukseksi.

Artistin kannaltahan olisi paljon mukavampaa, jos häntä muistettaisiin jo silloin, kun hän vielä on elossa. Eteläafrikkalaiset muusikot olivat selvästi oivaltaneet asian tehdessään versionsa Cleggin The Crossing-kappaleesta jo Cleggin elinaikana. Alun perin laulu on tehty katuväkivallassa kuolleen Dudu Zulun muistoksi.

Toinen kunnianosoitus tuli hänen pojaltaan Jesseltä (joka myös esiintyy em. The Crossing -tribuutilla), joka kirjoitti itselleen ja isälleen duetoksi kappaleen I’ve been looking. Kaltaiseni fanin on kovin vaikea sitä kuunnella kuivin silmin. Jos haluaa eläytyä vielä perinpohjaisemmin isän ja pojan väliseen suhteeseen, voi kuunnella vielä Johnnyn aikanaan pikku-Jesselle tekemän laulun Cruel, Crazy, Beautiful World: ”When I hold your small body next to mine / I feel weak and strong at the same time.”

Johnny Clegg kiehtoo minua tietysti siksikin, että hänestä oli tulla yliopistotutkija. Vaikka hän valitsi toisin, akatemia osoitti arvostuksensa hänen työtään kohtaan myöntämällä hänelle kunniatohtorin arvon. Tällä videolla Clegg pitää KwaZulu-Natalin yliopiston juhlatilaisuudessa kiitospuhetta, jossa hän kertoo suuresta oivalluksestaan: zulujen sotalauluissa ja skottien ja irlantilaisten marssimusiikissa on jotain yllättävän samanlaista. Kun hän puhkeaa kesken puheensa demonstroimaan näiden musiikkilajien yhteisiä piirteitä, yleisö palkitsee puhujan ululoimalla. Puhe kokonaisuudessaan löytyy täältä.

Keksin monta järkeenkäypää syytä, miksi Johnny Clegg kiehtoo minua paitsi henkilökohtaisten musiikillisten mieltymysten takia myös tutkimusmielessä. Mutta sitä, miksi Cleggin elämäntarina ja tähän kirjoitukseen linkittämäni videot liikuttavat minua niin voimakkaasti, en osaa enkä julkisesti edes halua selittää.

Julkaistu 13.1.2019

[ollipakerran]

Tutkijan Wautsiwau!

Arvoisat kulttuurin- ja kulttuuripolitiikan tutkijat

Olemme kokoontuneet tänään tänne juhlistamaan…

Wau!

Jokainen meistä on kasvanut jonkun muun ihmisen kokeman nostalgian varjossa. Isoveljet ja isosiskot, vanhempamme, aikaisemmat vuosikurssit, opettajamme, professorimme, he kaikki ovat vuorollaan valistaneet meitä siitä, kuinka ennen kaikki oli aidompaa, alkuperäisempää, sielukkaampaa, mutkattomampaa, syvällisempää. Vallankumous oli verevämpää, laulut melodisempia, kitarat akustisempia, hiukset tuuheampia.

Me kaikki olemme vuorollamme saaneet kuulla, mistä kaikesta olemme jääneet paitsi, kun satuimme syntymään niin myöhään. Se on myös – mutatis mutandis – sama tarina, jota itse kerromme meitä nuoremmille, opiskelijoille, lapsillemme.

Niin, ennen oli aina paremmin, paitsi että vielä paremmin oli sitäkin ennemmin.

Nyt te tietysti ajattelette uutta Tampereen yliopistoa. No, en voi teitä siitä syyttää.

Tiedättekö muuten, millaista tutkimus oli ennen vanhaan?

Se oli näkemyksellistä! Siitä keskusteltiin! Siihen viitattiin! Sillä oli merkitystä!

Tutkijan Wau!

Tekee mieli laittaa vastaan, eikö niin? Ovathan sentään monet asiat muuttuneet parempaan suuntaan? Ei kai kukaan kaipaa takaisin aikaan, jolloin tiedettä tehtiin suomeksi. Siis suomeksi!

Nyt te tietysti luulette, että tarkoitan englantia. En suinkaan, ei niin kömpelö kieli kuin englanti sovi tutkimuksen käyttöön. Eihän siinä ole edes kielioppia, pelkkiä idiotismeja vaan peräjälkeen.

Viittaan tietysti Wau!-kieleen.

Nyt ajattelette, että tarkoitan sellaista konsulttikieltä, jossa meitä eivät enää kohtaa ongelmat, hankaluudet, pulmat tahi vaikeudet vaan toinen toistaan dynaamisemmat ja innovatiivisemmat haasteet.

Tai siis: haasteet Wau!

No niin tarkoitankin.

Wau!-kieli todistaa, että puheaktiteoria ja ylipäänsä käsitykset kielen performatiivisesta luonteesta ovat lähinnä understatementteja.

Mutta kyllä se nyt vaan on kuulkaa sillä lailla, että:

”Teemme työtä yhteiskunnan suurimpien haasteiden ratkaisemiseksi ja uusien mahdollisuuksien luomiseksi. Johtotähtinämme ovat:

huippututkimuksen ja innovaatioiden yhdistäminen

monitieteinen oppiminen ja elinikäinen kumppanuus

ainutlaatuinen elinkeinoelämän ja julkisen sektorin soveltamisosaaminen”

Tutkijan Wautsi Wau!

Kun itse aloitin opinnot Tampereen yliopistossa, minua vanhemmat opiskelijat muistelivat kaihoisaan sävyyn sitä, kun alakuppilassa sai vielä polttaa tupakkaa. Minun sukupolveni joutui ulos pakkaseen, mutta saimme sentään tuprutella ihan ulko-ovien välittömässä läheisyydessä ja suoraan tutkijanhuoneiden ikkunoiden alla. Tupakanpoltto oli tosi hauskaa puuhaa; röökille mentiin aina porukalla ja nauraa rätkätettiin sisälläolijoiden tiukkapipoisuudelle ja terveysfasismille.

Sain idean tähän puheeseen, kun kuulin missä paikassa tämä illanvietto vietettäisiin. Jospa vain tietäisitte! Hah, onneksi nämä seinät eivät osaa puhua!

Nimittäin, joskus vuosia sitten – minun nuoruudessani – Laterna oli kulttuuritapahtumien itseoikeutettu illanviettopaikka Tampereella. Järjestettiinpä kaupungissa sitten mikä tahansa kulttuuritapahtuma – lyhytelokuvafestivaalit, teatterikesä taikka sosiologipäivät – iltajuhla pidettiin täällä.

Tietäisittepä, kuinka moni nimekäs kulttuurihenkilö onkaan läikyttänyt oluttaan noille samoille pöydille yrittäessään epätoivoisesti vakuuttaa seurueensa jäsenet siitä, miten hänen nuoruudessaan konferenssien illanvietotkin olivat paljon riehakkaampia. Silloin sentään tanssittiin pöydillä!

Kuukausi sitten, kun olin menossa ETMU-päiville, jotka nekin järjestettiin uudessa Tampereen yliopistossa, vastaani asteli muudan Tampereella jo vanhan, varsinaisen yliopiston aikana palvellut historian professori. Mainitsin hänelle toiveestani oppia ETMU-päivillä uusia käsitteitä ja kuulla, mistä etnisten suhteiden tutkijat nykyään puhuvat, mikä siis on niin sanotusti tämän päivän diipeintä shittiä.

Professori kertoi itse osallistuneensa vastikään historiantutkimuksen päiville, joilla hän oli kuullut alaa viime vuosina mullistaneesta materiaalisesta käänteestä, ja tämän sanottuaan nauroi hän kuivakkaasti päälle. Loppukaneetiksi hän vielä lausahti: ”– Pian ne keksii sosiaalihistorian.”

Aivan oikein, vitsi ei ollut lainkaan hauska. Miksipä ei saisi uusi sukupolvi keksiä pyörää uudestaan, sillä tärkeintähän on se, että pyörä pyörii. Ehkä meidänkin pitäisi ottaa opiksi historiantutkijoiden syklisestä paradigma-ajattelusta ja keksittävä niin sanotusti sosiaalihistoria uudestaan, eli siis palattava omien tutkimussuuntaustemme perusteisiin.

Siksi ehdotankin, että seuraavien kulttuurintutkimuksen ja kulttuuripolitiikantutkimuksen päivien teemana ei olisi mitään niin spesifiä ja tarkasti rajattua kuin ”muutos” vaan meitä kaikkia yhdistävä ilmiökenttä, nimittäin kulttuuri.

Tai siis, Tampereen uuden yliopiston uuskielellä ilmaisten: kulttuuri Wau!

Lähteet:

Jalonen, Jussi (2019) ”Wau!”-akatemia.

Yliopisto, Tampereen uusi (2019) Tutustu korkeakouluyhteistyöhön.

Julkaistu 14.12.2019

[ollipakerran]

Yhtenäiskulttuurin harhan harha

Pidin jokin aika sitten Tampereen yliopistolla luennon otsikolla ”Yhtenäiskulttuurin harha”. Aloitin esitykseni todistelemalla opiskelijoille, kuinka yhdenmukaisessa kulttuurisessa tilassa oma ikäpolveni kasvoi ja kuinka tuo haisaappainen vakosamettitodellisuus on sittemmin globalisaation myötävaikutuksella pirstoutunut monenmoisiksi alakulttuureiksi – tai kupliksi, kuten raivostuttavaksi hokemaksi muuttunut ilmaisu kuuluu. Enää ei koko Suomi istu puoli yhdeksältä Arvi Lindiä kuuntelemaan.

Loppuajan käytinkin sitten sen väitteen perustelemiseksi, että tuo ajatus homogeenisesta suomalaisuudesta on aina ollut poliittinen tekele, jonka avulla on rajattu niin sisä- kuin ulkoryhmääkin. Monin esimerkein todistelin, että toisin kuin yhtenäisyyttä rakentavassa kansakuntakertomuksessa esitetään Suomessa ei ole koskaan eletty missään kulttuurisessa, kielellisessä tahi etnisessä umpiossa.

Luennon sisältö oli siis peruskauraa kaikille meille, joille suomalaisuuden määritelmä kutistuu pelkäksi aihetta koskevaksi puheeksi: suomalaisuus on kaikkea sitä, mitä sen väitetään olevan, ei siellä mitään sen kummempaa ydintä ole. Samoja argumentteja olen esittänyt ennenkin, myös kirjallisesti. Hetkellisen mutta epäilemättä katteettoman hybriksen vallassa poistuin rikospaikalta kuvitellen onnistuneeni sytyttämään kriittisyyden lampun jonkun opiskelijan pääkopassa.

Mutta jonkinmoisen tarkoittamattoman ristiriidan taisin sittenkin jättää ilmaan väreilemään. Olinhan toisaalta kuvannut nostalgisen touhukkaasti sitä, miten monella tapaa Suomi oli nuoruudessani sitä yhtä ja samaa (powerpointissa oli Arvi Lindin ohella Kekkosen kuva ja pitkä lista asioita, joita oli tarjolla vain yhtä sorttia), vaikka toisaalta sitten todistelin parhaani mukaan, että pelkistetystä kansallisesta omakuvastaan huolimatta Suomi on aina ollut monessa mielessä monikulttuurinen paikka. Kuvitellessani kertovani aiempaa monimuotoisempaa tarinaa Suomesta tulin tahtomattani samalla uusintaneeksi sen kanssa osin ristiriitaista omaa sukupolvikokemustani yksiäänisestä Kekkosslovakiasta.

Kaikeksi onneksi törmäsin ikätoveriini, jolle tulin kerranneeksi luentoni pääpointin ja joka hämmästyksekseni oli kanssani eri mieltä nuoruutemme monokulttuurisuudesta. Hän kiinnitti huomioni siihen ilmeiseen seikkaan, että vielä 1970- ja 1980-luvuilla Suomessa oli alueellisesti ja paikkakunnallisesti monenlaisia eroavaisuuksia. Yhdessä katsotuista puoli ysin uutisista huolimatta eri puolilla Suomea puhuttiin eri tavoilla, syötiin erilaisia ruokia, käytiin erinimisissä kaupoissa eikä välttämättä tiedetty mitään muiden paikkakuntien kulttuurisista erikoisuuksista.  Aloin heti muistella sitä onnen tunnetta, kun joku toi Tampereelta Mikkeliin muuttaneelle pojalle tuliaisiksi hämäläistä perunalimppua. Sitä ei Savosta saanut, liekö olivat siellä moisesta herkusta koskaan kuulleetkaan.

Nykyään sitä vasta eletäänkin todellisessa yhtenäiskulttuurissa, väitti parempimuistinen ystäväni. Kaikki katsovat samoja televisiosarjoja, nauravat samoille meemeille ja puhuvat samoista uutisista. Alueellisia eroja pitää varta vasten etsiä, ja ne muutamat jäljellä olevat paikalliset kummallisuudetkin on laminoitu kyseisen kasvukeskuksen matkailumainoksiin. Uutinen miehestä, joka oli ruokaillut kaikilla Suomen ABC-asemilla mutta onnistunut kuitenkin nimeämään niistä omat suosikkinsa, on tästä ilmiöstä kenties vinksahtanut mutta kaikessa banaaliudessaan ilmaisuvoimainen todiste.

*

En ole varma, mikä edellä kerrotun tarinan opetus on, mutta näin isänmaallisiin johtopäätöksiin se minut johti:

Vaikka kulttuurin ja luonnon välille ei pitäisi vetää liian suoria analogioita, tekee kuitenkin mieli verrata luonnon monimuotoisuutta kulttuurin monimuotoisuuteen. Luonnosta puhuttaessa monimuotoisuus voidaan ajatella suojapuskuriksi, jonka kaventuminen uhkaa koko ekosysteemin toimintaa. Muutettavat muuttaen: mitä monimuotoisempaa kulttuuri on, sitä paremmin se pärjää ulkoisia vaaroja vastaan, kuten vaikkapa sitä vastaan, että kaikki muuttuu samanlaiseksi.

Tässä suhteessa kulttuurien erillisyyteen uskova nationalismi ei suinkaan suojaa vaan nimenomaan vaarantaa kansakunnan hyvinvoinnin: ne, jotka vaativat Suomeen yksikielisyyttä, yksietnisyyttä, yksiuskontoisuutta ja yksikulttuurisuutta, asettavat maamme jatkuvaan vaaratilaan. Ja se taas on kaukana isänmaallisuudesta. Todellinen patriootti panostaa monimuotoisuuteen, myös kansakuntakertomuksessa.

Julkaistu 26.9.2019

[ollipakerran]

Avoin kirje piispa Teemu Laajasalolle

Arvoisa piispa,

puhuttelen Sinua roolissasi, en etunimellä, koska emme tunne toisiamme ja koska osoitan sanani Sinulle nimenomaan tuon kirkollisen tehtävän edustajana. En tunne mitään erityistä kunnioitusta kirkollisia virkanimikkeitä kohtaan enkä kaipaa vahvoja johtajia sen enempää suomalaiseen yhteiskuntaan kuin kirkkoommekaan, mutta toimintasi Kirkkopäivien sananvapauskeskustelun vetäjänä ja siihen liittyvät kommenttisi julkisuudessa herättivät minussa yllättävän tunteen: olisin toivonut, että olisit ollut enemmän piispa.

Kun katselin vetämäsi paneelikeskustelun tallennetta, jouduin pysähtymään tilanteeseen, jossa perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho oli väittänyt – aplodien palkitsemana – että ”uhriutumisesta on tässä yhteiskunnasta tullut erittäin tavoiteltua pääomaa” ja että tämä asia liittyy etnisyyteen, sukupuoleen jne.

Nämä ovat väitteitä, jotka kuka tahansa Halla-ahon teksteihin ja sanomisiin tutustunut tietää ennalta. Mutta sen sijaan, että penäisit niihin perusteluita tai väittäisit vastaan, alatkin ikään kuin arastellen ja takellellen kysyä, että ”saatko kuitenkin kiinni siitä, että ihmisillä on erilaisia tilanteita” ja ”että on ihmisryhmiä jotka on selvästi heikommassa asemassa”. Ja sitten vielä tiedustelet varovasti: ”Voiko näin sanoa kuitenkin?”

Minä täällä oman näyttöpäätteeni ääressä olisin kovasti halunnut osallistua keskusteluun:

– Kyllä, niin voi totta vie sanoa ja niin juuri Sinun pitääkin sanoa ihan haastateltavaltasi lupaa kysymättä. Sinun tehtäväsi piispana on puolustaa niitä heikommassa asemassa olevia juuri sellaisia vastaan, jotka ovat saavuttaneet asemansa vihaa ja katkeruutta ruokkimalla ja jotka maalittavat kannattajansa suoltamaan kuonaansa muun muassa sinun kirkkosi työntekijöille. Saatko tästä yhtään kiinni?

Olisin siis toivonut sinun lausuneen piispallisen painokkaasti, että pienempien ja heikompien kiusaaminen on syntiä. Voi kunpa olisitkin sanonut, että rasististen tekojen ja puheiden kohteiksi joutuneet eivät ole mitään mielensäpahoittajia, ”uhriutujia” tai ”uhriutettuja”, vaan uhreja, joiden rinnalla jokaisen kristityn pitää seistä.

Sen sijaan Sinä tarjosit Suomen toiseksi suurimmaksi puolueeksi nousseelle, avoimesti muukalaisvihaa lietsoneelle poliittisella johtajalle paitsi arvovaltaisen foorumin julistaa näkemyksiään myös ”turvallisen tilan”.

Turvallinen tila on etenkin vähemmistöryhmien kokoontumisissa sovellettu periaate, joka takaa osallistujille pelosta vapaan ilmapiirin. Se on käsite, jonka arvoa Halla-aho keskustelussanne vähätteli, vaikka tilanne Kirkkopäivien kutsuttuna vieraana olisi yhtä hyvin voinut saada hänet oivaltamaan, miten hienoa on päästä kertomaan ajatuksistaan kaikessa rauhassa hyväksyvässä ilmapiirissä. Harvoin on Halla-ahoa nähty julkisuudessa yhtä rentona kuin Kirkkopäivien lavalla.

Arvoisa piispa, minulle jäi vaikutelma, ettet oikein tiennyt kenet olit keskusteluun kutsunut. Eräs tutkijakollegani kysyi blogikirjoituksessaan ”Onko Helsingin piispa naiivi?”, ja minä todella toivon, että vastaus on myönteinen. Toinen vaihtoehto on nimittäin se, että olet tieten tahtoen halunnut normalisoida Halla-ahon poliittista ajattelua ja valjastaa Kirkkopäivät hänen eurovaalikampanjaansa.

Olen seurannut tarkasti Halla-ahon ja hänen kannattajiensa nousua politiikassa jo yli kymmenen vuoden ajan. Seuraaminen on ollut verraten helppoa, sillä keskustelua on kuka tahansa päässyt lukemaan verkossa ensin Halla-ahon blogin vieraskirjasta ja sitten Hommaforumilta. Sieltä on kuulunut ääniä ja äänenpainoja, jotka kertovat yhteiskunnallista ja kulttuurista muutosta kohtaan koetusta epävarmuudesta ja pelosta. Ihmisten kuvailemat kokemukset siitä, että heidän olosuhteensa ja tuntemuksensa eivät saa vastakaikua vallanpitäjien keskuudessa, ovat kaikin puolin uskottavia, ja monta kertaa niitä lukiessani olen havainnut omat rajani muiden ihmisten olosuhteiden huomioon ottamisessa.

Hommaforumin keskusteluja lukiessani – etenkin kun suodatin katseeltani ne rasistisimmat mielipiteenilmaisut – huomasin alkavani ymmärtää ihmisiä, jotka näkevät maailman aivan eri valossa kuin minä. Pitkään olinkin sitä mieltä, että iso osa nykyisitä ongelmista ratkeaisi, jos vain onnistuisimme kehittämään dialogia eri tavalla ajattelevien välillä. Dialogin merkitystä olet Sinäkin painottanut paneelikeskustelun vierasvalintaa selittäessäsi. Itse en enää ole lainkaan niin varma tuollaisen dialogin toimivuudesta.

Tilanne on nimittäin radikaalisti muuttunut. Nyt Halla-ahon johtama perussuomalaiset on maan toiseksi suosituin puolue. He ovat jo vallassa; he ovat jo päättämässä siitä, millainen maa Suomi on. Nyt hänen lanseeraamansa tapa puhua maahanmuutosta ja maahanmuuttajista on muuttunut ”uudeksi normaaliksi”, maan tavaksi.

Kai tiedät, arvon piispa, että sellaiset käsitteet kuin ”maahanmuuttokriittinen” ja ”suvakki” ovat peräisin Halla-ahon kannattajakunnalta elleivät ole peräti hänen itsensä keksimiä. Toimittajat puhuvat nykyään sujuvasti maahanmuuttokriittisyydestä – ilman lainausmerkkejä – eivätkä selvästi ymmärrä, että sanavalintansa myötä he osallistuvat muukalaisvastaisuuden salonkikelpoistamiseen. Suvakista puolestaan on tullut pahin mahdollinen haukkumasana. Sitä sopii tosiaan miettiä: suvaitsevaisuudesta on tullut maanpetturuuden synonyymi!

Halla-ahon johtama poliittinen liike on todella jo muuttanut Suomea. Se on maa, jossa Kirkkopäivien keskustelussa voi sanoa vaikkapa näin ilman että puhetta johtava piispa kysyy perustelujen perään:

”Premissi siitä, että meillä on sorrettuja tai kaltoin kohdeltuja vähemmistöjä, siis että ne olisivat nimenomaan ihmisryhminä kaltoin kohdeltuja, ja että tätä pitäisi kompensoida erityisellä sensitiivisyydellä, niin minun mielestäni tämä premissi on virheellinen.”

Keskustelitte myös huumorista. Keskustelukumppanisi sanoi muun muassa näin:

”Luulen että erilaisten uhriryhmien suojeleminen stereotypisoivalta huumorilta ei ole näiden ryhmien omakaan etu.”

Niin, Halla-aho tosiaan kielsi keskustelussanne sen, että etniset stereotypiat saattavat satuttaa kohteitaan. Siinäkin olisi ollut erinomainen paikka mainita jokin taustaorganisaatiosi pääjohtajan pojan opetuksista – sieltähän niitä löytyisi Suuresta Manuaalista.

Tai sitten olisit voinut viitata vain muutama päivä aiemmin julkistettuun sisäministeriön raporttiin nimeltään Sanat ovat tekoja: vihapuheen ja nettikiusaamisen vastaisten toimien tehostaminen. Sen on laatinut työryhmä, jota johti kollegasi, emeritus arkkipiispa Kari Mäkinen.

Ystävällisin terveisin,

Olli Löytty

Tampereen Harjun seurakuntaneuvoston jäsen

Tampereen yhteisen kirkkovaltuuston jäsen

Julkaistu 23.5.2019

[ollipakerran]

Viattomalla facebook-päivityksellä oli kauaskantoiset seuraukset – lue miten minusta tuli kuolleen guruni toimittaja

Joskus arkisilla päähänpistoilla on ennalta-arvaamattomia seurauksia. Hetken mielijohteesta päätin osallistua tyhjänpäiväiseen somehaasteeseen, jossa kehotettiin postaamaan kuva – ilman kommentteja – itselleen merkittävästä kirjasta. Vastaavia tempauksiahan facebookissa riittää, enkä kovinkaan usein itse niihin osallistu, mutta tällä kertaa minulla ei kai ollut parempaakaan syytä vältellä töitäni ja ryhdyin katselemaan kirjahyllyäni sillä silmällä. Katseeni osui tutkijantyöhöni kenties eniten vaikuttaneen kulttuurintutkija Stuart Hallin kirjojen selkämyksiin: Kulttuurin ja identiteetin murroksia (1992) ja Identiteetti (1999). Nappasin kirjat hyllystäni, otin niistä kuvan ja laitoin sen fb-seinälleni. Vähänpä tiesin, että pian saisin hyvän syyn alkaa lukea niitä.

Ei nimittäin mennyt tuntiakaan, kun seinälläni julkaisemastani kuvasta yllykkeen saanut kustantaja yhytti minut ja Hallin tekstejä toimittaneen ja suomentaneen Mikko Lehtosen, ja päätimme saman tien ryhtyä puuhaamaan uutta painosta jo pitkään loppuunmyydyistä teksteistä. Idea jalostui nopeasti: valitaan ajankohtaisia tekstejä paitsi molemmista mainituista kirjoista myös Erilaisuus-kokoelmasta (2003), jossa oli julkaistu kaksi Hallin kirjoitusta, ja Mikko lupasi vielä suomentaa opukseen jotain uuttakin eli laajalti viitatun ”The Neoliberal Revolution” -artikkelin vuodelta 2011.

Lisäksi päätimme Mikon kanssa kirjoittaa kirjaan esipuheen, jossa esittelisimme Hallia paitsi tutkijana ja ajattelijana myös henkilönä. Sitä varten lainasin Mikolta Hallin (yhdessä kollegansa Bill Schwarzin kanssa laatiman) omaeläkerran, jonka nimi Familiar Stranger tangeeraa kauniisti omien tämänhetkisten tutkimusaiheitteni kanssa, ja lankesin taas loveen. 

Voi kuinka vakuuttavasti Hall kirjoittaakaan! Olenkohan koskaan lukenut omaelämäkertaa, jossa kirjoittaja niin autuaasti unohtaa oman itsensä ja keskittyy kuvaamaan niitä olosuhteita, jotka tekivät hänestä hänet: Jamaikan luokkayhteiskunnan hierarkkista rakennetta, 1950-luvun Isoa-Britanniaa jonne hän saapui stipendiaattina opiskelemaan, uuden vasemmiston nousua ja Cultural studies -tutkimussuunnan syntyä.

Sosiologisella analyyttisyydellä tehty omakohtainen kulttuurihistoria innosti minua alleviivaamaan joka sivulta jotakin, mutta koska kyse oli lainakirjasta, laitoin sen sijaan paperilappusia aukeamien väliin sillä seurauksella, että nide pullistui auki kuin autiomaan porottavan auringon alla kerran vuosituhannessa terälehtensä avaava eriskummainen kukka.

Ja mitä taas tulee Hallin tieteellisiin kirjoituksiin, niiden lukeminen uudelleen aiheutti jatkuvaa oivaltamisen iloa. Suomennoskokoelmien ilmestymisvuodet 1992, 1999 ja 2003 todistavat vastaansanomattomasti sen, että suomeksi on jo vuosikymmenien ajan ollut tarjolla rasismia ja rodullistamista käsitteleviä, tieteellisesti ja pedagogisesti korkealaatuisia tekstejä. Se on asia, josta kustantajaa Vastapainoa on syytä kiittää ja ylistää.

Hallin tekstejä lukiessa tulee miettineeksi sitäkin, mistä niiden argumentatiivinen kirkkaus syntyy. Miksi lukija viihtyy niiden parissa? Hallin kirjoittajanlaatua yritämme kuvata kirjaan kirjoittamassamme johdantotekstissä seuraavaan tapaan:

”Hallin pyrkimys analysoida ja pohtia nimenomaan ajankohtaisia ilmiöitä […] näkyy myös siinä, että hänen tekstinsä ikään kuin tiedostavat oman ajallisuutensa, keskeneräisyytensä, mikä jättää niihin eräänlaisen avoimuuden tunnun – niillä ei selvästikään ole pakottavaa tarvetta sanoa sitä kuuluisaa viimeistä sanaa. Teksteinä ne ovat tietoisia siitä, että jokainen piste, jokainen lopetus muodostaa keinotekoisen sulkeuman, sillä tekstiä voisi vielä jatkaa lukuisilla vaihtoehtoisilla tavoilla. Vaikka Hallin kirjoitukset kiinnittyvät usein johonkin tiettyyn tilanteeseen ja ajankohtaan, ne on kirjoitettu tavalla, joka helpottaa niiden soveltamista toisiin kysymyksiin ja toisiin tilanteisiin.”

Erityisen ajankohtaisina ja hyödyllisinä pidän Hallin ajatuksia diasporisesta identiteetistä. Sekin oli asia, jonka ymmärtämisessä häntä auttoivat omat kokemukset. Hallin kuvaus siitä, miten siirtomaista imperiumin keskukseen saapuneet siirtolaiset muuttivat Isoa-Britanniaa ja synnyttivät uudenlaisia diasporisia kaleidoskoopinkuvioita, tarjoaa hyödyllisen historiallisen kontekstin pohtia nykyajan etelästä pohjoiseen suuntautunutta muuttoliikettä.

Siirtolaisena Hall ymmärsi, ettei voinut tehdä valintaa erilaisten valmiiden identiteettien välillä vaan että kysymys identiteetistä määrittyy useiden paikkojen ja kulttuurien kautta. Tällainen diasporinen identiteetti ei pyri vaikenemaan narratiiviin sopimattomista aineksista vaan sen sijaan asettaa tällaiset ”häiriöt” etualalle. Näin Hall kirjoittaa artikkelissaan ”Kulttuuri, paikka, identiteetti”:

”Ajatus diasporasta haastaa sen tavan, jolla paikka on tavallisesti sisällytetty kertomukseen kulttuurista ja identiteetistä, koska kuvitteellisella tasolla diaspora käsittää useita erilaisia paikkoja. Näin se luo uudenlaisen suhteen kolmen avaintermin – kulttuurin, identiteetin ja paikan – välille. Diasporan näkökulmasta identiteetillä on monia kuvitteellisia koteja (ja se on siksi vailla yhtä alkuperäistä kotimaata): siihen kuuluu monenlaisia tapoja olla niin sanotusti kotona, sillä tästä näkökulmasta yksilöt eivät ole sidottuja yhteen ainoaan tienooseen, vaan he kykenevät käyttämään hyödykseen useita erilaisia merkityskarttoja ja sijoittamaan itsensä samanaikaisesti useaan kuvitteelliseen paikkaan.

Diaspora merkitsee myös murrosta suhteessa tiettyyn tapaan ymmärtää traditio – eli se, minkä on ajateltu liittävän meidät juuriimme kulttuurissa, ajassa ja paikassa. Kulttuurin niin sanotusti suljetussa ymmärtämistavassa traditio mielletään yksisuuntaiseksi siirroksi, eräänlaiseksi napanuoraksi, joka yhdistää meidät alkuperäiseen kulttuuriimme. Mikäli onnistumme pitämään yhteydet puhtaina, ne johtavat meidät lopulta takaisin sinne, minne kuulummekin. Suljetussa versiossa oletetaan, että mitä kauemmas juurista loitonnutaan, sitä enemmän joudutaan eroon kunkin oikeasta kulttuurista. Kyse on lineaarisesta tavasta ymmärtää kulttuuri. Diasporaan kytkeytyvissä kulttuurikäsityksissä yhteyksiä ei käsitetä lineaarisiksi vaan kehämäisiksi. Kulttuurin ei ajatella liikkuvan suoralinjaisesti vaan erilaisten kehien kautta. Paul Gilroy esittää kirjassaan The Black Atlantic (1994), että mikäli haluaisimme kertoa mustan musiikin tarinan, se ei kertoisi siitä, miten autenttinen musta musiikki syntyy Afrikassa ja laimentuu yhä enemmän myöhemmissä käänteissään (blues, reggae, afrokuubalainen jazz, soul ja rap), jotka kaikki edustaisivat tradition häviämistä – sitä enemmän, mitä kauemmas juurista loitonnutaan. Sen sijaan olisi syytä kiinnittää huomiota siihen, miten musta musiikki on matkannut diasporan mukana ja sen ympärillä hyvin monia keskenään risteäviä reittejä.” (Hall 2019, 147­–148.)

Julkaistu 13.5.2019

[ollipakerran]

Maailmankirjallisuutta Irakista ja Yhdysvalloista – ja vähän Suomestakin

On omituinen kokemus lukea peräjälkeen Hassan Blasimin Allah99 ja Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailut, kaksi periaatteessa hyvin erilaista kirjaa, joiden kuvaamat maailmatkin vaikuttaisivat olevan hyvin kaukana toisistaan niin ajallisesti kuin maantieteellisesti. Siinä missä viime vuonna arabiaksi julkaistu ja näinä päivinä (26.2.) suomeksi ilmestyvä Blasimin romaani sijoittuu nykyajan Irakiin ja Suomeen sekä näiden kahden maan väliselle pakoreitille, Twainin vuonna 1884 julkaistussa romaanissa eletään ja kuljetaan 1840-luvun Yhdysvalloissa.

Muodoltaan nuo kaksi romaania eivät juuri voisi olla erilaisempia. Siinä missä Huckleberry Finnin seikkailuissa on kronologisesti etenevä juoni, Allah99 on kuin akselinsa katkaissut tarinamylly, joka syöksee sisuksistaan toinen toistaan absurdimpia ihmiskohtaloita.

Enemmän kuin kirjojen erilaisuuteen alan kuitenkin kiinnittää huomioita niiden yhteisiin piirteisiin. Teemana molemmissa on vapaus, sillä sitä niissä etsitään maailman ääristä saakka, Mississippi-joen alajuoksulta ja Suomesta. Kirjoissa kuvattu todellisuus on väkivaltainen ja yhteiskunnallisen epätasa-arvon vinksauttama. Blasimin Irak on hornankattila, jossa elämä saattaa päättyä koska tahansa autopommin räjähdykseen tai tarkka-ampujan laukaukseen, Twainilla toinen päähenkilöistä on isänsä jatkuvan pahoinpitelyn uhri ja toinen taas karannut orja.

Molemmat teokset sisältävät myös runsaasti viittauksia muuhun kirjallisuuteen, eli ne ovat tietoisia siitä traditiosta, jossa niitä luetaan. Yhteistä teoksilla on sekin, että niissä leikitään erilaisilla kielellisillä rekistereillä ja että kielelliset valinnat ovat aika ajoin nousseet debatin aiheiksi niin Huckleberry Finnin seikkailujen kohdalla kuin Blasimin tuotannosta puhuttaessa.

Twainin teoksen tapauksessa keskustelua on herättänyt etenkin n-sanan käyttö. Kirjan tapahtuma-aikana ja kirjoitusaikana yleisesti käytetty sana edellyttää nykylukijalta paitsi historiallisen kontekstin tuntemusta myös ymmärrystä siitä, miten sanojen historialliset merkitykset jatkavat vaikuttamistaan kielissä ja sen myötä myös ajattelussa.

Blasimilla kielivalinnat ovat osaltaan olleet estämässä hänen teostensa julkaisemisen niiden kirjoistuskielellä arabiaksi (ensimmäinen sensuroimaton arabiankielinen kirjana painettu kokoelma Blasimin novelleja julkaistiin Italiassa vasta vuonna 2014). Kirjallisuudessa yleisesti käytetyn standardiarabian sijaan Blasim kirjoittaa irakilaisella puhekielellä ja kuten hänen lukijansa hyvin tietävät rivouksia kaihtamatta ja uskonnollisia mielettömyyksiä kaunistelematta.

Sama vika Twainilla. Huckleberry Finnin seikkailujen suomentaja Juhani Lindholm kirjoittaa, että kirjallisuushistorian kannalta Mark Twainin 

”ehkä suurin uudistus oli juuri puhekielisyyden tuominen mukaan kertojanääneen, temppu jonka avulla kirjailija saattoi lähes kokonaan häivyttää itsensä näkyvistä, luopua kaikkitietävän kertojan kaavusta ja antaa tehtävän oppimattomalle, sivistymättömälle ja sopimattomasti käyttäytyvälle pojalle, jolla on hyvä sydän mutta joka samalla armottoman peilin lailla nostaa lukijoiden eteen näiden asenteellisuuden ja ennakkoluulot”.

Molempien kirjailijoiden kielellisiin valintoihin ja niiden aiheuttamiin keskusteluihin pääsee helposti perehtymään suomentajien laatimista erinomaisista ”kynnysteksteistä”: Lindholm selvittää Huckleberry Finnin seikkailujen lopuksi sen vaiheita ja käännöstyössään tekemiään valintoja, ja Sampsa Peltonen tutustuttaa Allah99:n aluksi (teksti löytyy myös täältä) lukijansa teoksen taustaan ja arabiasta kääntämisen erityiskysymyksiin.

En tiedä, onko suomalaisilla todella ollut hyvä herraonni, kuten on tapana sanoa, mutta Allah99:n ja Huckleberry Finnin seikkailut luettuani on helppo todeta, että aivan erinomainen suomentajaonni meillä ainakin on ollut.

Mutta oikeastaan vasta nyt pääsen asiaan, josta haluaisin kirjoittaa – jos vain osaisin asiani sanoiksi sommitella. Olen nimittäin paraikaa laatimassa johdantoa siihen kirjaan, jonka edistämiseksi tämän blogin alun perin perustin, ja haluaisin sanoa jotain siitä, miksi ylipäänsä olen sanalle ryhtynyt. Kirjani käsittelee vierautta ja ylirajaisuutta Suomen kirjallisuudessa – Blasim on kirjani suurin sankari! –, ja huomaan, että en välttämättä osaa ilmaista sitä, miksi tuo aihe on mielestäni aivan ehdottoman tärkeä.

Yritän selittää: haluan kirjassani edistää ymmärrystä kirjallisuudesta taiteenlajina, joka ei piittaa ihmisen itselleen rajoituksiksi luomista rajoista, sanotaan nyt vaikka kansallisista ja kielellisistä rajoista. Terve ja hyvinvoiva kirjallisuus on sellaista, joka menee miten mielii rajojen yli vapaana kuin taivaan tuuli.

Maailmankirjallisuuden käsitteessä on sen tietynlaisesta vanhanaikaisuudesta huolimatta juuri tällainen klangi; se on kirjallisuutta, joka puhuttelee lukijoita ajasta, paikasta ja kirjoituskielestä riippumatta. Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailut on itsestään selvästi maailmankirjallisuutta, mutta niin on myös Hassan Blasimin Allah99:kin, niin väitän, vaikka se on toistaiseksi käännetty vasta suomeksi ja Suomessakin sen vastaanotto on tätä kirjoitettaessa vielä mysteeri (toivon hartaasti Blasimin teoksen saavan kaiken ansaitsemansa huomion).

Mutta voidakseni esittää väitteitä siitä, millaista kirjallisuuden pitäisi olla, argumenttini kaipaa perusteekseen jonkinmoisen vihollisen, siis sellaisen kirjallisuuden, joka ei syystä tai toisesta täytä kuvailemani maailmankirjallisuuden ehtoja. Kuinkahan montaa ihmistä ja tahoa loukkaisin, jos tekisin ”suomalaisesta kirjallisuudesta” itselleni tällaisen olkiukon ja väittäisin sen olevan sisäänpäin kääntynyttä ja vain rajatulle joukolle suunnattua?

Siksi onkin fiksumpaa olla tekemättä tällaisia (omastakin mielestäni epäreiluja) yleistyksiä ja kysyä sen sijaan, missä kansalliset rajat tarkasti ottaen tulevat vastaan: aiheenvalinnoissa, teemoissa, kielessä vaiko sittenkin markkinoinnissa? Mielikuvitushan ei rajoja tunne, eihän?

Julkaistu 20.2.2019