#Merja Kinnunen

[ollipakerran]

Vee niin kuin Vastapaino

Viime vuonna alma materini täytti 40 vuotta. En tarkoita Tampereen yliopistoa, jossa aloitin opiskeluni 1980-luvun lopulla, vaan Vastapaino-nimistä tiedekustantamoa, josta sain töitä muutamaa vuotta myöhemmin ensin toimistosihteerinä ja sitten pikkuhiljaa taittajana ja kustannustoimittajana. Kutsun Vastapainoa opiskelujeni äiti-instituutioksi yliopiston sijaan siitä syystä, että opin siellä tutkimuksen tekemisestä enemmän kuin kaikilla yliopiston kursseilla yhteensä. Sain olla oppipoikana monelle mestarille.

Loputtomiin en viihtynyt kustannustoimittajan puolella työpöytää vaan siirryin vaivihkaa tekijöitten joukkoon. Kustantamon kannalta arvokkain kontribuutioni on ollut yhdessä Merja Kinnusen kanssa toimitettu, useisiin painoksiin yltänyt Tieteellinen kirjoittaminen (2002). Merja oli yksi niistä keskeisistä Vastapainon voimahahmoista, joilta opin tieteellistä ajattelua.

Pyöreitä vuosia juhlittiin kustantamon arvoon ja tyyliin kuuluvalla tavalla, nimittäin kirjalla. Eikä millä tahansa menneitä vuosia nostalgisesti ylistävällä juhlakirjalla vaan yhden Vastapaino-aktiivin näkemyksellisellä katsauksella kustantamon jättämiin kirjajälkiin. Bibliofiiliksi auliisti tunnustautuva Mikko Lahtinen, valtio-opin yliopistonlehtori Tampereen yliopistosta, käy kirjassaan Vastapaino – 40 esseetä kirjahistoriasta läpi kustantamon julkaisemia teoksia. Niitä on jo lähemmäs 700.

Koska kyse ei ole mistään juhlatoimikunnan laatimasta ja tasapuolisuutta tavoittelevasta järjestöhistoriikista vaan yhden henkilön subjektiivisesta katseesta, kirjassa on luonnetta ja intohimoa. Vaikka Lahtiselle on annettu esitykseensä vapaat kädet, hän maalaa jäsennellyn kuvan kustantamon julkaisuprofiilista ja tekee oikeutta sen yhteiskuntakriittiselle eetokselle.

Vastapainon merkitys useamman humanistisen ja yhteiskuntatieteellisen oppialan viime vuosikymmenten kehityksessä Suomessa on ohittamaton. Ilman Vastapainoa moni suomenkielinen oppikirja olisi jäänyt tekemättä ja monilta oppi omalla äidinkielellä saamatta. Se on tarjonnut julkaisu- ja levityskanavan niin alun perin suomeksi kirjoitetuille kuin käännösteoksille, jotka ovat vaikuttaneet yliopistollisen opetuksen ja tutkimuksen lisäksi myös yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Tästä käypä esimerkki on jamaikalais-englantilainen Stuart Hall, jonka suomennetut tekstit ovat innoittaneet jo vuodesta 1992 lähtien Suomessa tehtyä tutkimusta identiteeteistä, rodullistamisesta ja diasporasta. Hallin tekstien merkityksestä olen kirjoittanut tässä blogissa aiemminkin.

Lahtisen halu mainita edes lyhyesti mahdollisimman monta kirjaa ja tekijää aiheuttaa tekstiin välillä hienoista ahtautta, mutta listaukset on helppo ohittaa, sillä kerronta pysähtyy kuitenkin tarpeeksi usein yksittäisten kirjojen ja tekijöiden kohdalla.

Elävimmillään juhlaesseet ovat silloin, kun Lahtinen antaa oman intonsa reilusti näkyä. Niinpä hän esimerkiksi kehuu Terry Eagletonia ”huikeaksi kynäniekaksi”. Eagletonin Kirjallisuusteoria – johdatus (alkuteos 1983, 2. korjattu painos suomeksi 1991) osoittaa Lahtisen mukaan tekijänsä mestarillisen kyvyn kirjoittaa vaikeistakin teoreettisista asioista selkeästi ja ymmärrettävästi.

Jos oppikirjatekstilajin ihanteena pidetään mahdollisimman neutraalia esitystapaa, Kirjallisuusteoria ei ole lajissaan kovin onnistunut teos, sillä siinä näkyvät ja kuuluvat Eagletonin omat mielipiteet. Se on kuitenkin hyvä asia kahdessakin mielessä: toisaalta lukijan ei tarvitse etsiä niitä rivien välistä, toisaalta se tuo näkyviin kirjallisuudentutkimuksessa(kin) vaikuttaneiden ajattelutapojen kytkennät aikansa yhteiskunnallisiin olosuhteisiin ja ajattelumalleihin.

Eagletonin Kirjallisuusteoria on myös havainnollinen esimerkki käännösvalintojen merkityksestä. Kerrotaan, että koska muutakaan vastaavaa teosta ei ollut tarjolla suomeksi, se sisällytettiin opintovaatimuksiin niilläkin laitoksilla, joissa muutoin vieroksuttiin Eagletonin vasemmalle kallellaan olevia näkemyksiä.

Juhlaesseiden valinnoista ja valitsematta jättämisistä voi ja saa olla eri mieltä. Itse olisin nostanut näkyvämmin esiin sellaisia suomalaisia tekijöitä, jotka ovat nähneet erityistä vaivaa eri tutkimusalojen suomenkielisen oppi- ja tutkimuskirjallisuuden kehittämiseksi. Kulttuurintutkija Mikko Lehtosella on tässä erityinen ansio niin kääntäjänä kuin kirjailijanakin. Hänen Merkitysten maailmansa (1996) näytti mallia siinä, että oppikirjoja voidaan kirjoittaa pedagogisesti oivaltavalla tavalla, huumoriakaan kaihtamatta.

Tiedotustutkimus-lehdessä Merkitysten maailman arvioinut Erkki Karvonen parahti, miksei tällaista kirjaa ollut olemassa silloin, kun hän aloitti opiskelunsa:

”Se kyllä harmitti ja käy kateeksi, että tekijä on niin hiton hyvin pystynyt muotoilemaan ja tiivistämään hyvinkin mittavan tieteellisen keskustelun näin nasevasti. Lehtosen kirja on harmittava sikälikin, että nykyopiskelijan mokoma saa nyt kirjasta sen tiedon, minkä hankkimiseen itseltä on kulunut työntäyteisiä vuosia paksujen ja hankalien vieraskielisten opusten parissa.”

Merkitysten maailman ohella toinen minuun lähtemättömän jäljen jättänyt teos oli Heikki Luostarisen ja Esa Väliverrosen Tekstinsyöjät: yhteiskuntatieteellisen kirjallisuuden lukutaidosta (1991). Se avasi silmäni tieteellisen diskurssin ominaispiirteille eli toisin sanoen opetti minua lukemaan tutkimuksia.

Juhlakirjaesseistinä olisin nostanut näyttävästi esiin myös Juha Herkmanin teoksen Sarjakuvan kieli ja mieli (1998), joka on edelleen paitsi pätevä myös ainoa suomenkielinen perusoppikirja aiheestaan. Se on myös muistuma ajoilta, jolloin tutkijat kirjoittivat kokonaisia suomenkielisiä kirjoja, ja tässä tapauksessa jopa ennen tohtoroitumistaan, sillä kyseinen teos oli samalla tekijänsä lisensiaatintyö.

Lahtisen kirjaa lukiessa tulee nyökkäiltyä paljon, ja herää vahva mieliteko kaivaa esiin teoksia, joiden olemassaolon on kenties jo ehtinyt unohtaa. Samalla alkaa kiinnostaa akateemisen kustannustoiminnan laajempi merkitys niiden tutkimusalojen kehityksessä, joille Vastapaino on 40 vuoden ajan tarjonnut monipuolista apetta pureksittavaksi. Kunpa joku tieteellisten diskurssien historiasta kiinnostunut tutkija ottaisi asiakseen tutkia Vastapainon kaltaisten kustantamoiden vaikutuksia ihmistieteiden kehitykseen Suomessa!

PS: Tätä kirjoittaessani postiluukusta tömähti Mikko Lahtisen uudempi opus Kirja on pitkä ajatus (2022). Se sisältää 20 juhlaesseetä 20 vuotta täyttävän Warelia-nimisen kustantamon kirjoista. 

[ollipakerran]

Miten tutkimustekstit kommunikoivat

Merja Kinnusen 60-vuotisjuhlaseminaarissa 17.9.2015 pidetty esitelmä, jossa kerroin, mitä olin päivänsankarilta oppinut. Toimikoon se samalla muistokirjoituksena. Merja jätti pysyvän jäljen monien ihmisten elämään, myös minun.

”Sananlaskun mukaan ’asiat puhuvat puolestaan’. Tiedeyhteisössä tämä on tarkoittanut, että tekstin asiasisällön on ajateltu olevan irrallaan siitä, miten sisältö esitetään ja kenelle se esitetään.”

Näin aloittavat esipuheensa teokseen Tieteellinen kirjoittaminen sen toimittajat Merja Kinnunen ja Olli Löytty. Vuosi on 2002. Toimittajat kiinnittävät huomion siihen tosiasiaan, että tutkimus paitsi tuottaa sanoja myös käytännössä koostuu sanoista.

Tieteellinen kirjoittaminen -teoksen tekemistä innoittikin pyrkimys siihen, että nuo tutkimusten sanat tulisivat myös ymmärretyiksi, ja silloinhan tärkeää on nimenomaan se, miten asiat ilmaistaan.

Minua on noista päivistä asti kiinnostanut kysymys siitä, miten teksti valikoi lukijansa. Kenelle minä kirjoitan, kun kirjoitan tiedettä? Jos haluan ilmaista asiani niin, että sen ymmärtävät muutkin kuin oman tieteenalani edustajat, millaisia sisällöllisiä, rakenteellisia tai kielellisiä valintoja minun pitäisi kirjoittaessani tehdä?

Näiden ajatusten äärelle minua aikoinaan johdatteli päivänsankari Merja Kinnunen, jota minun on kiittäminen paljosta. Attilan takapihan tupakkapaikalla oli tärkeä merkitys siinä, että tulin vaihtaneeksi kustannustoimittajan toimen tutkijan uraan.

Silläkin uhalla, että Merja itse kiusaantuu kehuista (vaikka salaa onkin niistä mielissään), totean oppineeni häneltä

a) tieteellistä ajattelua – siis kriittisyyttä – sekä

b) tiedeyhteisön toimintaan sisältyviä reilun pelin periaatteita.

Reiluja toimintatapoja ja keskinäisen arvostamista Merja on penännyt paitsi yleensä tutkimukselta myös erityisesti tieteelliseltä julkaisutoiminnalta, jota hän on ollut vuosien ajan edistämässä Vastapainon hallituksen jäsenenä.

Edellä mainittu mikkeliläistaustainen toimittajakaksikko kirjoitti Etiikkaa ihmistieteille -nimiseen (2006) kokoelmaan tieteellistä julkaisutoimintaa käsittelevän yhteisartikkelin, jossa  he korostivat mm. kirjoittajan tekemän työn arvostamista. Kinnunen et alin mukaan kunnioittava suhtautuminen tekstiin ei kuitenkaan tarkoita ”kritiikittömyyttä, sillä ihmisten tekemän työn arvostamiseen kuuluu olennaisesti myös se, että se otetaan vakavasti tieteenä, ja tieteellistä teksti on silloin, kun se kestää kriittisen tarkastelun”.

Kyse oli siis tekstien toimittamisen ja lukemisen käytännöistä eli siitä, miten tutkimustekstien kirjoittajia ja heidän tekstejään pitäisi kohdella. Nyt käännän kuitenkin asetelman ympäri ja lausun muutaman sanan siitä, millä tavalla tieteenharjoittajat voivat osoittaa arvostavansa lukijoitaan.

Ja vastaan oikopäätä tähän esittämääni kysymykseen: tieteenharjoittajat osoittavat arvostavansa lukijoitaan pyrkimällä luomaan heidän kanssaan kommunikatiivisen suhteen. Ja se taas edellyttää mielikuvittelua, asettumista kirjoitusprosessin aikana toistaiseksi vielä fiktiivisen lukijan nahkoihin. Mielikuvittelukyky on tutkijalle aivan välttämätön taito.

Tieteellinen kirjoittaminen -kirjassa puhutaan kirjoittajan ja lukijan välisestä luottamussopimuksesta, jonka solmittuaan lukija ottaa kirjoittajan vilpittömät aikeet tosissaan eikä epäile tätä huijariksi. Kommunikaatiokin edellyttää eräänlaista sopimusta, jonka perusteella lukija voi odottaa, että kirjoittaja ei ainakaan ehdoin tahdoin pyri pudottamaan häntä kesken luku-urakan kärryiltä. Samaisen sopimuksen mukaan kirjoittaja sitoutuu täyttämään tekstin lukijassa herättämät tiedontarpeet. Kirjoittaja tiedostaa, että lukijalla on asiasta erilainen tietopohja kuin hänellä, ja juuri siksi kirjoittajan on nähtävä vaivaa tehdäkseen itsensä ymmärretyksi. Kirjoittaja siis lupaa tehdä parhaansa selittääkseen asiansa ja lukija lupaa vastaavasti yrittää ymmärtää tekstissä sanotun.

Ongelmana nimittäin on, että tutkimustekstejä kirjoitettaessa ei välttämättä oteta aina huomioon, että niiden lukijat eivät ole aivan identtisiä kirjoittajan kanssa. Kirjoittajalleen yksinpuhelu on tietysti siinä mielessä mukava tekstilaji, että silloin voi olla koko lailla varma viestinsä perillemenosta, mutta jonkun toisen yksinpuhelun seuraaminen on suunnilleen yhtä palkitsevaa kuin tuntemattoman vierustoverin kännykkäpuhelun kuunteleminen junassa.

Tutkimustekstiin kohdistuu monenlaisia viestinnällisiä odotuksia. Sen täytyy kyetä kommunikoimaan niin aikalaisten kuin menneiden ja tulevien tutkijoiden kanssa. Raportoidessaan ja välittäessään tietoa muille tiedeyhteisön jäsenille se samalla tallentaa sitä tulevaisuuden tutkijoita varten, ja osallistuessaan olemassa olevaan tieteelliseen keskusteluun se kommunikoi myös menneisyyden tutkijoiden kanssa.

Tutkimusteksti ei siis materialisoidu missään tyhjiössä vaan kytkeytyy elimellisesti monien tahmakärsäisten lonkeroiden avulla tieteellisten tekstien tiheään rihmastoon; se on aina jo osa jotakin kokonaisuutta. Lisäksi pitää muistaa, että kieli ei ole vain väline, jolla välitetään ja tallennetaan tietoa, vaan tutkimusteksti myös tuottaa tietoa.

Viestintänä tutkimustekstit ovat siis raskautettuja monenlaisilla odotuksilla. Epäilemättä juuri tästä painolastista johtuen ne usein kuulostavat pitkään paastonneen pappismunkin puoliääneen jupisemalta rukoukselta, jonka tarkoitus ei ole välittää tai tuottaa tietoa vaan vahvistaa puhujan uskoa oman työnsä mielekkyyteen.

Näin väittäessäni en osoita syyttävällä sormella kirjoittajia vaan tieteellisen kirjoittamisen ihanteita ja konventioita, jotka artikuloituvat viimeistään toimituksellisissa käytännöissä. Tarkoitan sitä maantiejyrän kaltaista koneistoa, jolla teksteistä lanataan kaikki kohosteinen, persoonallinen ja kekseliäs aines, siis kaikki se, mikä saisi tekstin erottumaan muiden tutkimustekstien joukosta ja mikä herkistäisi lukijan reseptorit vastaanottamaan uutta tietoa.

Se että suomalainen tiedeyhteisö on vaihtanut kielensä englantiin ei ole ainakaan parantanut tutkimusteksteihin sisältyviä kommunikatiivisia ongelmia. Osaamme toki kirjoittaa tiede-englanniksi, mutta emme ehkä osaa eläytyä englanniksi kirjoittamamme tekstin lukijoiden kielelliseen ja tiedolliseen kompetenssiin. Ongelma ei siis ole kielitaidon vaan lukijoidenkuvittelemisentaidon puutteissa.

Vaan hätäpä ei ole tämän näköinen, ongelmiin on aina olemassa ratkaisuja. Haluankin näin lopuksi aidossa merjakinnusmaisessa hengessä esittää muutaman idean, joiden avulla voimme vastaisuudessa ottaa huomioon kaikki ne lukijat, joiden kanssa haluamme tekstimme kommunikoivan.

Ideoita on kolme. En kutsu niitä ajan hengen mukaisesti pointeiksi vaan vanhanaikaisesti hyveiksi. Näitä hyveitä ovat kontekstualisoiminen, dialogisuus ja paikantuminen.

Tutkimusteksti kommunikoi lukijansa kanssa silloin, kun lukija saa tekstin perusteella tietää, mistä on kyse. Tottahan tutkija aina kirjoittaa näkyviin tutkimuksensa aiheen, metodit, lähestymistavan ja pohtii ehkä tiedonintressiäänkin, mutta toisinaan lukija huomaa tutkimustekstiä lukiessaan saapuneensa hyvin outoon maailmaan, jolla ei ole juurikaan yhtymäkohtia sen todellisuuden kanssa, jossa hän elää ja hengittää. Miksi on tämmöinen rajaus tehty? Mitä on valittu pois? Mikä on tämän kaiken mieli? Huhuu, onko täällä ketään? Kun tutkija kontekstualisoi huolella tutkimuksensa, hän osoittaa ottavansa vakavasti sen, että lukija on erilainen kuin minä, hänellä on erilaiset ennakkotiedot asiasta kuin minulla, eikä hän tosiaankaan voi tietää, mikä on johtanut minut katsomaan juuri tätä asiaa juuri tässä näkökulmasta.

Tutkimuksen kontekstualisoimisen merkitystä voi havainnollistaa kuvittelemalla suomalaista yhteiskuntaa tai kulttuuria tutkivan suomalaisen tieteenharjoittajan kansainvälisessä konferenssissa. Siinä missä kotimaataan tutkiva brittitutkija voi kaikessa rauhassa laskea sen varaan, että kaikkialta maailmasta saapuneet kollegat tuntevat hänen tutkimuskohteensa, suomalaistutkija joutuu aloittamaan esityksensä faktalaatikolla, jossa näkyy Suomen sijainti maailmankartalla.

Tutkimusteksti kommunikoi lukijansa kanssa silloin, kun se jättää tilaa ajatella, ehkä väittää vastaan tai vähintäänkin mahdollisuuden tarttua johonkin, josta voisi vielä jatkaa pohdintaa. Ilmatiivis meriselitys, joka esittää itsensä koko totuutena käsittelemästään aiheesta ja joka ei tunne minkäänlaista tarvetta epäröidä tai pohdiskella toisenlaisten ratkaisujen mahdollisia etuja, ei ole vuoro- vaan yksinpuhelua.

Itse olen mieltynyt semmoiseen tekstin piirteeseen, jota voisi luonnehtia huokoisuudeksi. Se voisi tarkoittaa tekstin tietoisuutta kielelliseen viestintään aina sisältyvästä väärinkäsitysten mahdollisuudesta. Kun mitään ei kerran voi ilmaista täysin ilmatiiviisti ja yksitulkintaisesti, ilman pelkoa siitä, että asia voidaan ymmärtää väärin, muotoiluihin kannattaa jättää ikään kuin neuvotteluvaraa, tarkentamisen paikkoja. Myös ääneen lausuttu itsereflektio – omien lähtökohtien ja toimintatapojen systemaattinen itsearviointi – synnyttää dialogisuutta, sillä se antaa lukijalle mahdollisuuden arvioida tutkijan tekemiä valintoja.

Tutkimusteksti kommunikoi lukijansa kanssa silloin, kun tutkija laittaa näkyviin sen, mistä paikasta hän puhuu.  Avainkysymys kuuluu: Missä on tässä? Kenen äänellä tutkija puhuu, ketä hän edustaa? Paikantumisen hyve tarkoittaa usein sitäkin, että tutkija laittaa itsensä näkyviin. En nyt tarkoita mitään niin mekaanista kuin minä-pronominin käyttöä tutkimustekstissä, vaan sen tosiasian esillä pitämistä, että tutkimuksen valinnat eivät ole robotin vaan ihmisen tekemiä ja sellaisina aina myös avoimia vastaväitteille, vaihtoehtoisille näkökulmille.

Kun tutkija tiedostaa ”missä on tässä”, hän ymmärtää myös sen, kuinka tärkeää on kommunikoida ympäröivän yhteiskunnan kanssa. Paikantumisen hyve muistuttaakin tutkijan vastuusta sille yhteiskunnalle, jossa hän elää ja työskentelee.

Olli Löytty