#jesseclegg | Explore Tumblr posts and blogs

ollipakerran · 5 years ago

Text

RIP Johnny Clegg, nuoruuteni sankari

Tarina oman ”puutarhapoikansa” päihittämästä valkoisesta eteläafrikkalaisesta kitaristista voisi olla totta, mutta tässä tapauksessa todellisuutta on muokattu hollywoodilaiseen suuntaan. Tällaisena tuo kertomus joka tapauksessa syöpyi mieleeni vuosia sitten: Uima-altaan reunalla coca-colaa latkiva ja kallista amerikankitaraansa vinguttava poika sattuu kuulemaan korkean sähköaidan ympäröimän pihan nurkassa sijaitsevasta puutarhavajasta kitaransoittoa, ja hiivittyään paikalle hän jähmettyy mykistyneenä kuuntelemaan, kuinka ylivertaisen taidokkaasti pahainen ”garden boy” soittaa säilykepurkeista ja harjanvarresta värkkäämäänsä kitaraa.

Tarinan juju on siinä, että se tuo yhteen kaksi osittain päällekkäistä mutta apartheidin tiukasti erillään pitämää todellisuutta. Parempi kitaristi löytyi lähempää kuin tarinan päähenkilö olisi osannut aavistaa. Se, kuinka lähellä toisiaan valkoisen työnantajaperheen poika ja heidän pihallaan työskentelevä musta työntekijä tosiasiassa sijaitsivat, oli tietenkin hyvin suhteellista apartheid-valtiossa, joka teki kaikkensa estääkseen etnisten ryhmien jäseniä olemassa muissa kuin työsuhteissa keskenään. Nuorukaiset elivät monessa mielessä kuin eri maailmoissa. Ja juuri tuo rotuerottelun vastaisuus vetosi minuun, olinhan pienestä pitäen seurannut sydän syrjällään apartheidin vastaisia kamppailuja.

Tuollaisen tarinan muodossa kuulin ensimmäistä kertaa Johnny Cleggistä. Kertomus jatkui niin, että poika perusti puutarhurin kanssa Juluka-nimisen bändin. Kun kuuntelin Julukan lauluja Scatterlings of Africa ja Kilimanjaro, kuvittelin mielessäni valkoisista ja mustista soittajista koostuvan bändin ja lauloin täysillä mukana:

I’m sitting on the top of Kilimanjaro All my heart is yearning Like a candle burning in the night Seasons keep on turning Sometimes hard to keep up the fight I will climb the ancient mountain I will find the last flicker of the light

Aivan Kilin huipulle en missään vaiheessa koskaan päässyt vaikka asuinkin tuohon aikaan sen juurella Moshi-nimisessä kaupungissa Tansaniassa. Mutta kyllä vuorijättiläistä kelpasi ihailla kauempaakin. Jok’ikinen kerta, kun pilviverho vetäytyi sen korkeimman huipun, valkoisena säihkyvän Kibon edestä, näky sykähdytti, ja sitä oli aivan pakko pysähtyä katsomaan. Siinä se sädehti, ihmeellinen, suhteettoman kokoinen lumimuodostelma keskellä kirkkaansinistä Afrikan taivasta.

Elettiin 1980-luvun puoliväliä, minä en ollut kahtakymmentäkään täyttänyt. Julukaa kuulin ensimmäisen kerran Tansaniassa käymässä olleen eteläafrikkalaisen miehen c-kasetilta, ja juuri hän kertoi minulle tuon urbaanilegendan oman puutarhurinsa nöyryyttämästä valkoisesta kitaristista. Mistäpä olisin tarinan todenperäisyyden silloin tarkistanut?

(Eteläafrikkalainen turisti 1980-luvun Tansaniassa oli – näin sivumennen mainiten – ihme sinänsä, sillä apartheid-valtion passilla ei ollut mitään asiaa Julius Nyereren johtamaan, afrikkalaista sosialismia harjoittavaan maahan. Luultavasti miehellä oli brittipassi, ja Etelä-Afrikan leimat oli lyöty sen irtosivuille, jotka saattoi kätevästi irrottaa ”mustassa” Afrikassa matkustaessa.)

Myös tiukemmin tositapahtumiin perustuvassa tarinan versiossa riittää hämmentäviä juonenkäänteitä, mutta niiden järisyttävyyden tajuaminen edellyttää taustatietoa 1970-luvun Etelä-Afrikasta. Se oli paikka, jossa eri etnisistä ryhmistä olevat ihmiset eivät soittaneet yhdessä kitaraa. Apartheid ei kuitenkaan voinut estää perheensä kanssa Englannista Etelä-Afrikkaan muuttanutta 14-vuotiasta Johnnya ihastumasta kadulla kuulemaansa zulu-kitarointiin ja kutsumasta Mntonganazo Mzila -nimistä katumuusikkoa (joka oli ammatiltaan siivooja, ei puutarhuri) kotiinsa opettamaan hänelle kitaransoiton salat. (Tästä videosta tai tästä saa käsityksen, millaista tuo Johnnyyn vaikutuksen tehnyt kitarointi oli. Musiikkilajin nimi on maskanda.)

Mzila johdatti Johnnyn ns. heimokotimaista tuotujen vierastyöläisten asuinparakkeihin, joissa illat kuluivat yhdessä laulaen ja tanssien. Ilma oli sakeanaan testosteronia miesten huojuessa laulun tahdissa kylkikyljessä ahtaassa tilassa. On mahdoton tietää, mitä kaivosmiehet ajattelivat valkoisesta pojasta, joka janosi oppia heidän laulunsa ja tanssinsa, mutta epäilemättä juuri hänen ikänsä teki yhdessäolon ylipäänsä mahdolliseksi – aikuisen miehen olisi ollut vastaavassa tilanteessa monella tapaa vaikeampi sulautua joukkoon. Nähtävästi heitä ainakin huvitti pojan into ja nopea oppimiskyky.

Apartheid-järjestelmän kannalta yhtälö oli joka tapauksessa mahdoton. Kerran poliisit ratsasivat parakin silloin, kun Johnny oli siellä viettämässä iltaa. Taskulampullaan pimeää huonetta tutkineen poliisimiehen silmät eivät ensiksi rekisteröineet Johnnya kaivosmiesten seassa mutta revähtivät sitten hämmästyksestä apposen auki hänen huomattuaan valkoisen pojan. Johnnyn oli vaikea saada poliisit uskomaan, että häntä ei ollut siepattu vaan että hän oli paikalla omasta halustaan.

Kun Johnnyn äiti meni hetken päästä avaamaan ovea, siellä seisoi kaksi poliisia välissään hentoluinen teini. Poliisit kertoivat löytäneensä pojan paikasta, josta he yleensä kävivät noutamassa henkirikoksen uhreja. Äidin olisi pidettävä huoli, että poika ei enää pääsisi seikkailemaan niin vaarallisissa paikoissa. Muutama päivä myöhemmin samalla ovella seisoi vierastyöläisten johtaja kahden adjutanttinsa kanssa. He vakuuttivat rouva Cleggille, että kun Johnny on heidän joukossaan, hänellä ei olisi mitään pelättävää.

Vierastyöläisten parakeissa Johnny oppi zulujen tanssit, laulut ja kielen. Vuonna 1971 hän oli ainoa zulukielen yo-kirjoituksissa suorittanut valkoinen abi.

Parakeissa Johnny tutustui myös Sipho Mchunu -nimiseen – puutarhurina työskentelevään! – kitaristiin, jonka kanssa hän perusti myöhemmin kuusihenkiseksi kasvaneen Julukan. Kun bändi alkoi ajan myötä saada nostetta, tuolloin Witwatersrandin yliopistossa antropologiaa opiskellut ja jo luennoitsijanakin toiminut Clegg joutui vakavan uravalinnan eteen: tutkimus vai musiikki? Valittuaan jälkimmäisen hänestä tuli väistämättä myös kulttuurienvälisen kanssakäymisen opettaja, joka omalla esimerkillään demonstroi, millaista kulttuuria syntyy, kun eteläafrikkalaiset saavat soittaa vapaasti yhdessä.

Juluka sekoitti musiikissaan afrikkalaisia ja kelttiläisiä aineksia ja lauloi sekä zuluksi että englanniksi. Lavaesiintymisiin sisältyi perinteisiä zulutansseja, joissa Clegg oli nähtävästi kehittynyt varsin taitavaksi. (Tai katsokaa vaikka itse.) Koska poliisi keskeytti usein bändin esiintymiset, se joutui esiintymään lähinnä epävirallisilla keikkapaikoilla, oppilaitoksissa ja jopa yksityiskodeissa, eikä sen musiikkia juurikaan kuultu radiossa. Harvoja radiosoittoja se sai Swasimaan radion kansainväliselle musiikille omistetussa ohjelmassa.

Sensuurin kannalta ongelmana eivät alta olleet niinkään Julukan laulujen sanoitukset, sillä vaikka niissä käsiteltiinkin muun muassa vierastyöläisyyden aiheuttamia ongelmia, ne eivät olleet erityisen poliittisia. Apartheidille Julukan musiikki merkitsi uhkaa ennen muuta siksi, että siinä sekoitettiin toisiinsa kieliä ja kulttuureita. Ensimmäinen sensuurin hampaisiin joutunut laulu oli ensilevyllä Ubuhle Bemvelo (1976) julkaistu viikonloppuromanssia käsittelevä Woza Friday: ”Woza Friday, Friday my darling / woza, woza Friday my sweetie.” Laulun sensuroimisesta päättänyt zulukielisen radioaseman valkoinen johtaja sanoi, että bändin olisi käytettävä joko englantia tai zulua, mutta kielten sekoittaminen samassa laulussa oli loukkaus zulukieltä kohtaan. Esimerkki kuvaa hyvin valtion kyynistä kulttuuripolitiikkaa, jossa sensuuria oikeutettiin pyrkimyksellä säilyttää – tai pikemminkin säilöä – afrikkalaiset kielet ja kulttuurit. Valheellista se oli siksikin, että kaupungeissa puhuttu zulu oli kaikkea muuta kuin ”puhdasta”.

Hiljentämisyrityksistä huolimatta Julukan maine kasvoi niin maan sisällä kuin ulkomaillakin. Erityisesti ranskalaiset rakastuivat Le Zoulou Blanciksi kutsumaansa Cleggiin. Suosio oli niin suurta, että vuonna 1988 suosionsa huipulla ollut Michael Jackson joutui perumaan konserttinsa Lyonissa, sillä Johnny Clegg yhtyeineen esiintyi kaupungissa samaan aikaan. Paikallinen sanomalehti otti otsikossaan asetelmasta kaikki tehot irti: ”Valkoinen mies laulamassa mustaa musiikkia myy paremmin kuin musta mies laulamassa valkoista musiikkia.”

Julukan tarina päättyi vuonna 1985 siihen, kun Sipho Mchunu halusi lopettaa muusikon uransa ja palata kotifarmilleen. Vuonna 1997 he tekivät kuitenkin yhdessä vielä yhden levyn; tässä näyte tuolta Crocodile love -levyltä. Ja tästä sateisen Johannesburgin katuja pitkin ajavan taksin takapenkillä kuvatusta rennonjammailevasta videosta saanee käsityksen miesten välisestä, vuosien aikana yhteen hitsautuneesta yhteydestä.

Vuonna 1986 Clegg perusti yhdessä lyömäsoittaja-tanssija Dudu Mntowaziwayon eli Dudu Zulun kanssa Savuka-nimeä kantavan bändin. Sen sanoitukset olivat jo poliittisempia, ja Nelson Mandelan vankilasta vapauttamista vaativasta Asimbonanga-laulusta on ajan myötä tullut Etelä-Afrikassa eräänlainen puolivirallinen kansallislaulu. Clegg piti uransa merkittävimpänä hetkenä Savukan konserttia Saksassa vuonna 1999, kun heidän soittaessaan Asimbonangaa soittajien takaa – ja Cleggin täydeksi yllätykseksi – paikalle tanssahtelee laulun päähenkilö itse. Tätä tilanteesta taltioitua videota olen varmaankin katsellut enemmän kuin mitään muuta videota koskaan. On vaikea kuvitella onnellisemman näköistä miestä kuin lavalla tanssiva Mandela. Nämä hänen tilaisuudessa lausumansa sanat voin allekirjoittaa koko sydämelläni:

”It is music and dancing that make me at peace with world – and at peace with myself.”

Jälkeenpäin ajatellen Johnny Cleggin suhde 1980-luvun apartheidinvastaiseen liikkeeseen oli mielenkiintoisen ristiriitainen ja paljastaa yllättäviäkin piirteitä Etelä-Afrikkaan kohdistuneesta kulttuuriboikotista. Koska Clegg oli rikkonut boikottia esiintymällä Etelä-Afrikassa (!), Britannian muusikoiden liitto ei päästänyt tuolloin Euroopassa kiertänyttä Savukaa esiintymään Nelson Mandelan 70-vuotispäivien kunniaksi järjestetyille festivaaleille Wembleyssä.

Nuoruuteni sankari kuoli 66-vuotiaana haimasyöpään 16. heinäkuuta 2019 Etelä-Afrikassa juhlittuna kansallissankarina. Suomalaisissa uutisvirroissa en nähnyt hänen kuolemaansa mainittavan, mutta sen jälkeen kun se lopulta kantautui korviini, olen viettänyt tuntikausia verkossa videoita katsellen ja muistoartikkeleita lukien. Erityistä tulevaisuudentoivoa olen saanut tästä taltioinnista 60-vuotiaasta idolistani tömistämässä jalallaan koreasti.

(Kaikista lukemistani artikkeleista huolimatta yhteen mieltäni kutkuttavaan kysymykseen en vielä ole saanut vastausta: mitä Clegg ajatteli Paul Simonista? Miehet eivät koskaan tavanneet, mutta Julukan musiikkia kuulleelle on päivänselvää, että Simon sai Cleggiltä vaikutteita Graceland-albumilleen. Molempien taustalta löytyy myös sama tuottaja, Hilton Rosenthal. Ehkä totuus tästä käy ilmi Cleggin omaelämäkerrasta, jota hän oli lehtitietojen mukaan kirjoittamassa mutta jonka ilmestymisestä en ole löytänyt tietoa.)

Jostain syystä olen aina vierastanut julkisuuden henkilöitä koskevia RIP-päivityksiä facebookissa, vaikka toisaalta tietysti ymmärrän halun jakaa murhemieltään muiden kanssa. Mutta kun sitten huomasin, että kukaan ei omassa viestivirrassani RIP:ittele sanallakaan Cleggistä, koin eräänlaiseksi velvollisuudekseni laatia hänen poismenostaan päivityksen, joka sitten venähti täksi blogikirjoitukseksi.

Artistin kannaltahan olisi paljon mukavampaa, jos häntä muistettaisiin jo silloin, kun hän vielä on elossa. Eteläafrikkalaiset muusikot olivat selvästi oivaltaneet asian tehdessään versionsa Cleggin The Crossing-kappaleesta jo Cleggin elinaikana. Alun perin laulu on tehty katuväkivallassa kuolleen Dudu Zulun muistoksi.

Toinen kunnianosoitus tuli hänen pojaltaan Jesseltä (joka myös esiintyy em. The Crossing -tribuutilla), joka kirjoitti itselleen ja isälleen duetoksi kappaleen I’ve been looking. Kaltaiseni fanin on kovin vaikea sitä kuunnella kuivin silmin. Jos haluaa eläytyä vielä perinpohjaisemmin isän ja pojan väliseen suhteeseen, voi kuunnella vielä Johnnyn aikanaan pikku-Jesselle tekemän laulun Cruel, Crazy, Beautiful World: ”When I hold your small body next to mine / I feel weak and strong at the same time.”

Johnny Clegg kiehtoo minua tietysti siksikin, että hänestä oli tulla yliopistotutkija. Vaikka hän valitsi toisin, akatemia osoitti arvostuksensa hänen työtään kohtaan myöntämällä hänelle kunniatohtorin arvon. Tällä videolla Clegg pitää KwaZulu-Natalin yliopiston juhlatilaisuudessa kiitospuhetta, jossa hän kertoo suuresta oivalluksestaan: zulujen sotalauluissa ja skottien ja irlantilaisten marssimusiikissa on jotain yllättävän samanlaista. Kun hän puhkeaa kesken puheensa demonstroimaan näiden musiikkilajien yhteisiä piirteitä, yleisö palkitsee puhujan ululoimalla. Puhe kokonaisuudessaan löytyy täältä.

Keksin monta järkeenkäypää syytä, miksi Johnny Clegg kiehtoo minua paitsi henkilökohtaisten musiikillisten mieltymysten takia myös tutkimusmielessä. Mutta sitä, miksi Cleggin elämäntarina ja tähän kirjoitukseen linkittämäni videot liikuttavat minua niin voimakkaasti, en osaa enkä julkisesti edes halua selittää.

Julkaistu 13.1.2019

#johnnyclegg #juluka #savuka #siphomchunu #paul simon #jesseclegg #duduzulu

0 notes

artsvark · 7 years ago

Text

Jesse Clegg announces summer tour

Platinum-selling artist Jesse Clegg returns to the Eastern & Western Cape this December 2017 / January 2018 for a summer acoustic tour.

Fresh off his three-week US & Canada tour, Jesse will be showcasing his music in a variety of unplugged performances. He will be visiting multiple cities across South Africa including Port Elizabeth, East London, Knysna, Mossel Bay and Cape Town.

Jesse Clegg is a South African singer-songwriter whose three studio albums, When I Wake Up, his 2011 follow up Life On Mars, and his latest album, Things Unseen, have made the 28-year-old a platinum-selling success in his home country. He has released six Top 10 singles and toured extensively throughout South Africa. In 2014, Jesse brought his music to the international stage with a seven-week tour across the United States and Canada, and returned to North America in 2016 for his 2nd North American Tour, playing 36 shows across the continent. Jesse released Things Unseen in June this year with the singles ‘Use Me’, ‘Souvenir’ & ‘Breathing’ all charting nationally.

youtube

In September, following on from the radio success of the dynamic DJ Kent’s remix of Breathing (featuring Shekhinah), Jesse released a re-imagined music video for the single. Already a radio hit in its original form, Breathing, featuring Shekhinah, was remixed by legendary House DJ, DJ Kent. The result is a unique collaboration between 3 of South Africa’s top contemporary artists. Blending Jesse’s hit-maker songwriting, Shekhinah’s soulful voice and Kent’s instantly recognizable beats, the track is now accompanied by a moody and emotive music video that captures the essence & energy of the song.

Tour dates and ticket links can be found on Jesse Clegg’s website.

Things Unseen is available for download on all digital platforms.

December 2017:

Friday 15th – Pig n Whistle, Bathurst – booking 046 625 0673

Saturday 16th – Bridge Street Brewery, Port Elizabeth – booking Computicket.com

Sunday 17th – Emerald Vale Brewery, East London – booking Computicket.com

Wednesday 20th – Franschhoek Cellars – booking Web tickets

Thursday 21st – Café Roux, Noordhoek – booking www.caferouxsessions.co.za

Friday 22nd – Café Roux, Noordhoek – booking www.caferouxsessions.co.za

Saturday 23rd – Die Boer, Durbanville – booking www.dieboer.com 021 979 1911 / 082 574 1651

Tuesday 26th – Indie Ale Craft Brewery, Porterville – booking Computicket.com

Wednesday 27th – Café Roux, Cape Town – booking www.caferouxsessions.co.za