#mikkojuva rasismi swapo suomenlähetysseura tapioluoma

[ollipakerran]

Rasismi on syntiä

Arkkipiispa Tapio Luoma otti kantaa black lives matter -keskusteluun toteamalla taustayhteisönsä sanastoa käyttäen, että rasismi on syntiä.

– “Rasismi on ehdottomasti väärin. Rasismi on syntiä ja vastoin ihmisyyttä. Siinä loukataan hyvin syvästi sitä, keitä me olemme ihmisinä ja Jumalan luomina tasa-arvoisina olentoina.”

Samaisessa Ylen jutussa Kallion seurakunnan kirkkoherra Riikka Reina puolestaan toteaa, että ”kirkon pitää olla siellä missä puolustetaan syrjittyjä”. Kirkon kaltaisten organisaatioiden on käytettävä asemaansa ja ”uskaltaa sanoa rasismi rasismiksi”.

Synti! Siinäpä painava sana. Sen kun täräyttää pöytään, niin kahvikupit lentävät aseteiltaan. Tuomitessaan rasismin synniksi arkkipiispa ja kirkkoherra käyttivät omassa rekisterissään mahdollisimman painavaa ilmaisua.

En voi tietää, miltä synti soundaa muiden korvissa, mutta ainakin minulle, joka olen kasvanut kristinuskon leimaamassa kieliyhteisössä, siinä on kovin ankara klangi.

Synti on paha teko, mutta jo pelkkä ajatuskin voi olla syntiä. Bonuksena siinä on vielä teologinen tuomio: synti merkitsee eroa Jumalasta, joka kristinopin mukaan on pahinta mitä ihmiselle voi tapahtua. Käsitteenä se on niin sanotusti merkityksillä ladattu ja muutoinkin käyttövalmis ampumistarkoituksiin.

Kirkonhenkilöiden kannattanottoja lukiessani tulee pohtineeksi, mitä raamatulliselle sanastolle tapahtuu, kun sitä käytetään yhteiskunnallisessa keskustelussa. Jotain sen merkityksessä muuttuu, mutta varmaan jotakin pysyy myös samana. Ehkä se menettää jotain alkuperäisestä teologisesta merkityksestään, mutta säilyttää kuitenkin kaikupohjansa ja painovoimansa. Rasismi pitääkin tuomita, manata pois. Siihen tarvitaan kieltä, jossa kuuluu helvetin pauhu ja tuonelan virran jyly.

Siinä mielessä synti sopii kuin sopiikin kuvaamaan juuri rasismin kaltaista ilmiötä – ei ehkä siksi, että se erottaa juuri Jumalasta, vaan siksi, että se erottaa ihmiset toisistaan.

Positiivista suhtautumistani synti-sanan käyttöön tässä yhteydessä selittää sekin, että se muistuttaa minua eräästä vähän tunnetusta mutta mielestäni kertomisen arvoisesta tapahtumasarjasta, jossa kirkollinen instituutio joutui tarkistamaan omaa suhtautumistaan rasismiin. Siihen tarvittiin miestä, josta sittemmin tuli Suomen evankelis-luterilaisen kirkon arkkipiispa.

Suomen Lähetysseuran työ Namibiassa – tai silloisessa Lounais-Afrikassa, kuten maassa valtaa pitäneet eteläafrikkalaiset halusivat maata kutsua – oli 1960-luvun alkupuolella uuden tilanteen edessä, kun rotuerotteluun kyllästyneet namibialaiset alkoivat järjestäytyä poliittisesti. Perustettiin itsenäisyyteen pyrkivä poliittinen liike (SWAPO), jonka aktiiveista monet olivat suomalaisten lähetystyöntekijöiden oppilaita, työtovereita, seurakuntalaisia ja ystäviä.

Suomalaislähetit tiesivät aivan hyvin, mitä rotuerottelu käytännössä tarkoitti paikallisten ihmisten elämässä. Namibian pohjoisosa (joka tunnettiin nimellä Ambomaa) toimi halvan työvoiman reservinä Etelä-Afrikan ja eteläisen Namibian kaivoksille ja maatiloille, mutta muutoin liikkuminen etelän ja pohjoisen välillä oli tarkoin säädeltyä.  Pitkiin työkausiin perustuvan vierastyöläisyyden seuraukset olivat tuhoisia koko yhteisön sosiaaliselle rakenteelle.

Vaikka lähettien sympatiat olivat poliittisten aktivistien puolella, avoin tuki olisi vaarantanut heidän työlupansa. Tästä huolimatta suomalaiset lähetystyöntekijät auttoivat swapolaisia monin eri tavoin. Näitä seikkailukertomusten veroisia muisteluita löytyy Olle Erikssonin toimittamasta kirjasta Välähdyksiä Namibian itsenäistymisestä (Suomi-Namibia-seura, 2005). (Katsellessani Chilen vuoden 1973 vallankaappauksen jälkeisistä tapahtumista kertovaa Ylen televisiosarjaa Invisible Heroes, jossa pääosassa ovat chileläisiä pakenemaan auttavat suomalaisdiplomaatit, kuvittelin mielessäni vastaavanlaisen sarjan, jossa kerrottaisiin suomalaislähettien ”näkymättömästä sankaruudesta” Ambomaalla.)

Suomen päässäkin pohdittiin, miten Namibiassa virinneisiin itsenäistymispyrkimyksiin pitäisi suhtautua. Paikan päälle päätettiin lähettää delegaatio, jota johti Lähetysseuran johtokunnan puheenjohtaja Mikko Juva. Vaikka valtuuskunta ei onnistunut matkallaan tapaamaan SWAPOn edustajia, sen tekemät johtopäätökset olivat yksiselitteisiä. Lähetysseuran olisi kaikin tavoin pyrittävä tukemaan namibialaisten kamppailua vapautensa puolesta.

Kun Lähetysseuran johtokunta yritti vesittää delegaation ehdotuksia – rasismi oltiin valmis tuomitsemaan mutta valtion virallista rotuerottelupolitiikkaa ei –, Juva uhkasi eroavansa puheenjohtajan paikalta ja sai näin tahtonsa läpi. Ja tuo hänen muotoilemansa linjaratkaisu kuului kaikessa kirkkaudessaan näin:

– “Apartheid on syntiä.”

Julkaistu 5.6.2020