#sen huomaa kyl

[pupucino]

näin taas sen ketjun mis puhutaan siitä ku tyypit, jotka ei juo alkoholia, kirjottaa ficceihin ryyppäämiskohtauksia ja pistää hahmot juomaan semmosia määriä, et ne ois todellisuudes jo tajuttomia, tai sit olemaan kännissä yhestä lasillisesta

ja sama pätee kyl kaikkiin muihinki päihdyttäviin aineisiin (en sano et teiän pitää käyttää ketamiinia ennen ku kirjotatte sen ketamiiniseksimaratoonificcinne, mut ottakaa selvää sen teknisistä seikoista)

mut aivan erityisesti tää pätee anaaliseksiin nimittäin sen kyllä huomaa, jos kirjottaja ei oo kokeillu (eikä oo ottanu selvää), ja sit toisaalta myös sillon, ku kirjottajalla vaikuttaa selvästi olevan kokemusta (tai se on perehtyny asiaan oikein kunnolla), ni senki huomaa ja oikein ilahduttavasti

jos kirjottajat tägäis, et onko ne kokeillu tätä kotona, ni mä kyl lukisin paskemmistaki aihepiireistä ne ficit, joissa ois semmonen tägi (paitsi jos se ois jotain vitun kyseenalaista)

(en tiedä mitkä asiat menis vitun kyseenalaiseen kategoriaan, mut toisaalta jos oot selvinny huumausaineriippuvuudesta ja harrastat nykyään ficcejen kirjottamista siitä, minkälaista horroria se on, niin mä kyllä luen sun ficit ja nostan hattua)

ps. älkää väärinkäyttäkö mitään aineita. käyttäkää vain niitä lääkärin kirjoittamia reseptin mukaisesti.

[pesukarhujeesus]

siis okei, mä kasvoin samassa kylässä missä yks Suomen suurimmista hiihtokeskuksista sattuu olemaan nii on tullu aika paljo kuulusia tyyppejä vastaan tai kaverit on nähy julkkiksia kaupassa tai rinteellä, mut yks tarina minkä äiti mulle kerto on kyl absoluuttisen paras:

Se oli joskus 2007 yhen nimeltä-mainitsemattoman hotellin respassa töissä, jossa on jo kauan tarjottu semmosta suolahuone juttua. Noh, yhtenä kauniina päivänä kaks tyyppiä tuli varaamaan suolahuonetta, ja sit ku äiti kysy niien nimiä sitä varausta varten, nii ne aika ärtyneenä vähä pettyneen kuulosena sano Paula Vesala ja Mira Luoti. Sit joo ne käy siellä suolahuoneessa ja tälleen, mut sit ku äiti lähtee sanoon niille että se aika on loppu ja et niien pitää lähtee, nii se huomaa et ne oli jättäny sen suolahuoneen oven raolleen. Äiti sit koputtaa ja avaa sen oven, ja sitä tuijottaa absoluuttisen kauhistuneet Paula ja Mira jotka oli just tekemässä sen suolahuoneen suolasta palloja ja heittelemässä niitä toisiiaan päin. Ne sit kävelee sieltä pois kauheen nolostuneina

Suomi on niin pikkuinen maa että moni on varmasti törmännyt julkkikseen mut antakaas kun kerron teille tarinan.

Olipa kerran Minä joka oli aikoinaan töissä Helsinki-Vantaalla. Siellä pystyi ennen kuuluttamaan viimeisiä matkustajia niin että koko kenttä raikuu. Noh. Minä siellä sitten kerran olin jollain random portilla ja ärsytti ihan helkkaristi kun enää pari puuttui ja portti oli menossa kiinni. Otan mikrofonin kauniiseen käteen, painan ‘all airport’ ja kailotan: “Huomio, matkustajat Jare Tiihonen sekä XXX, olkaa hyvä ja kiiruhtakaa portille 20a, porttinne sulkeutuu kahden minuutin kuluttua”

No hetkisen päästä se Tiihosen Jare sieltä ilmestyy perässään aikamoinen lauma ihmisiä jotka ei kyllä sinne mun lennolle ollu tulossa ja voitte vaan kuvitella kuinka monta kertaa sain kuulla ‘siitä kerrasta kun sä käytännössä käskit Cheekiä hilaamaan perseensä sun portille ja vähän äkkiä niin että koko Heva kuuli’.

En kuuntele räppiä.

[salmiakkisaatana]

Hyvää vitun uuttavuotta ihmiset toivottavasti se menee jotenki nukkukaa tarpeeks

[paskanmarja]

tää on taas tälläne “huomaa et tumblr populaatio aikuistuu” postaus, mutta.

koeajoin just mun uutta leivänpaahdinta, ihan hiton game changer ei tarvii enää lämmittää mikros pakastimest otettuu leipää?? miksen hankkinu tätä aiemmin? oon niin ansainnu tän. PAAHTOLEIPÄ. uus vuos uus minä, enää ei syödä löysää paahtista

[dalekaiken]

Tiesitko että fanartissa werehog Sonic on hirveen iso mut se on oikeesti 125 cm ja sen huomaa kyl ihmisii verrattuna?

[kaukopartiomiehet]

joo.. kyl must tuntuu et vierron sellasen huolitellun kuoren alta paljastuu tietyissä olosuhteissa jotain crazyy

voi hellström.. koko elämä ja miehistö ja kaikki yhtäkkii ihan mullin mallin ja hetken aikaa se ehtii kärsii sydänsuruista ja siitä mikä ois vierron kanssa voinu olla. ja kuohuvasta vihasta ja pettymyksestä. kaikki ne varmaan purkautuu sit ku ne panee. se sanoo kuuselalle et ohjaa tätä laivaa hetki………..

vierrolla on sit seksin jälkeen siinä hellströmin kanssa makailessa niin sellanen olo et okei mä oon oikeessa paikassa.. tää oli oikee päätös. vihdoin se päästää kunnolla irti sen merivoimat-elämästä ja kihlatustaan. ehkä se oli jossain vaiheessa aatellu lainaavansa salaa hellströmin kompassia ja kattonu sillä mitä se haluu mut nyt sen ei tarvii enää

sopeutuminen sellaseen merirosvon arkielämään verrattuna hektisiin elämä-kuolema -tilanteisiin vie kuitenki jonku aikaa. miten niin vesi on loppu ja tarjolla on vain rommia. alakannella oli rottia. kyl se alkaa kuitenki löytää sitä paikkaansa sieltä etenki nyt ku se on saanu miehistön kunnioituksen miekkatempullaan

heikinaro heikinaro... niin nään sen peilailemassa niitä arpia, hätkähtää ku joku muu kävelee yllättäen sisään. teerimäki ei tiiä mitä se heikinaron kyselyihin vastais, pitäskö sen toivo tukahduttaa vai pitää elossa.

palomaa laitetaan sellaseen veneeseen sen rahojen kanssa, sellasella ajatuksella et no se kuolee sinne sit. mutta kukapas kukapas ehtii paikalle ennen ku se tapahtuu... se kapteeni jonka miehistössä palomaa ennen oli ja jonka vangeiksi palomaa ja heikinaro joutu. se nostattaa palomaan mukaan ja käskee miestensä hoitaa sen kuntoon. sit ku se herää se kapteeni sanoo sille et ne sun rahat maksoi velkasi. miehistössä on paikka auki. ja palomaalla ei oo mitään muuta vaihtoehtoa – sillä ei oo rahaa, ei laivaa, ei enää muuta kapteenia.

menee aikaa. jossain välissä tää kapteeni ja kapteeni hellström joutuu taas vastatusten. heikinaro näkee palomaan. mitä se ajattelee?? miehistössä kuohahtaa, ilkeitä asioita sanotaan. taistelussa heikinaron keskittymiskyky on nyt palomaan takia huonontunu, se meinaa saada miekasta mut palomaa huomaa ja estää sen.

pirates of the caribbean au: hellström on vähä hupsu merirosvokapteeni ja vierto navy guy joka joutuu sen laivalle panttivangiks

[silakoita-ojan-pohjalla]

kylmähä se on.

nimi: kylmähä se on. fandom: tuntematon sotilas hahmot: rokka/tassu paritus: sukka? notes: ei saata olla murtteet oikei vaikka asunki aika lähel kannast. eka tuntsa tarina eli älkää dissatko pls.

Antero Rokka, tai kavereiden läheisyydessä tiedettynä myös nimellä Antti, istui jälleen illan lumi kuurossa. Pimeähän se oli niinkuin oli sanottu, mutta ei se paljoa mitään miestä painanut lähiaikoina. Mies veisti heikossa kynttilän valossa jonkun sortin puu sormusta. Vaikka vartio ei ollut mieluisaa asiaa monelle, Antin mielestä se oli ihan tyydyttävää päästä eroon muusta hälinästä hetkeksi. Yleensä iltaisenkin puolella muunkin maan miehet lepäisivät ihan muina miehinä eikä häiritsisi. Hän istui hiljaa veistoksensa parissa puukko tekien omaa ääntään lumi pyräkän parina. Antti laski puukon ja ohuen puu sormuksen kuitenkin lumeen kynttilän viereen ja tuijotti mustaa taivasta jonka syvyyksissä lillui pari näkyvää tähteä tuuhean lumi sateen alta. Vartio iltaisin antaa monelle miehelle mietintä ja prosessointi aikaa päivän hulinoista. Rokan mieli kuitenkin aina pyörähti läheisten mietintään. ‘Miltäköhän kotona näyttää’ ja ‘Onkohan hevoselta lähteny taas kenkä’, ja niin edespäin. Rokka sulke silmänsä ja huokaa, vetäen lakkinsa silmien ylle ettei lumi peitä naamaakin kun tuuli vaihtaa suuntaa.  Pienen hetken Rokka on ihan hiljaa omissa oloissaan ja kuuntelee tuulen menoja. Kylmä tuntuu jo vähän käsissä, vaikka nekin oli rastitettu monen vaate kerroksen alle piiloon. Hän avaa silmät ja huomaa että kynttiläkin on sammunut kokonaan. Ei se hirveästi Anttia haittaa sillä kohta hänkin pääsisi vuorostaan irti ja taikaisin vuoteeseen Yhtäkkiä hän kuule oven avauksen ja sulkemisen. Rokka tarttuu periskooppiin ja laittaa lakin kunnolla päähänsä. Varjo kävelee kohti Anttia ja Rokka tietää kohta pääsevänsä takaisin muitten luokse juttelemaan niistä näistä. Varjoista kuitenkin eteen astuu Tassu. Rokka katsoo vähän ihmeissään toista miestä joka nenä vuotaen vetää nurkan takaa toisen huperomman tuolin. Hän istahtaa ja painautuu puu seinää vasten vähän väsyneenä. “Tassu?” Rokka kysyy vähän ihmeissään mutta iloisempana sillä sai kuitenkin jonkun kaverin paikalle. “N-No mitäs” Vastaa Tassu hakien sanojansa. Hän vain katsahtaa ylös Anttiin ja hymyilee heikosti. Antti ei ollut nähnyt tuota hymyä pitkään aikaan sodan alusta lähtien joka sai hänelle automaattisen hyvän olon. “Mikäs hymmyilyttää?” Tassu näyttää selvästi olevan vähän paremmalla tuulella siitä kun he viimeksi rintamalla yhdessä näkivät. “E.. Ei mikkää. En pystynny vaa nu-nukkummaa nii tulin tänne” Rokka hymyilee takaisin kun Tassu taas katsahtaa alas sitä isoa lumi kerrosta jota haudan lattialle oli kertynyt 2 tunnin aikana. “Eepä täälläkkään mittää oo tullu tehtyä ku vaa veistää puu sormusta. Ee ollu ennää tarpeeks puut muuhu” Rokka huomauttaa asiasta ystävälleen kun tuulen puuska nostattaa karvat miljoona vaatekerrosten alta. Tassu ei hirveästi puhele kuin yleensä mutta yksi hymy auttoi jopa Rokan päivää. Antti oli sen tyyppinen mies, että kun muut on tyytyväisiä niin on hänkin. “Antti?” Tassu kysyy vihdoin naapuriltaan hiljaa. Rokan pää kääntyy päin toista miestä ja vastaa sitten; “No?” “Eikö sun vuoro muka lopu jo koht?” “Joo, kyl täältä ihan hyvin vois häipyy jo mennee.” Tassu ja rokka istuvat hiljaa ihan lähellä toisiaan. Toinen miehistä alkaa jo miltei vapista kylmästä. “Tassu? Oot nää kunnos? Nää vapiset..” Tassun suusta pääsee pari henkäisyä jotka leijuvat kylmässä ilmassa. ”E-En mää..” Mies ei saa sanoja suustaan ennenkuin paksu isompi takki lätkähtää hänen selkäänsä. Rokka sitten istuutuu takaisin alas ja hymyilee hellästi posket punaisena kylmästä ilmasta. Keskustelu katkaisee taas hiljaisuudessa. Lumi myrsky näyttää yltyvän kun pojat istuvat ulkona. Tassu tuntee lämmön virtaavan takaisin kehoonsa. Mies vihdoin sanoo; “Tuu.. Tuu vaa sisäl. E-Emmää usko et sun tarvee enää p-pitkää tääl istuu” Rokka hymyilee ja nousee ylös katsoen Tassua taas; “No mennää sit. Ei palleluta tän’.” [end]

[unknownfin]

Luin Tuntemattoman ja ihastuin tietysti Rokka/Tassuun bc onha ne nyt ihanii ja silleen. Siit asti onki pyöriny pääs modern!AU, jota en ikään tuu kyl kirjottaan, mut hear me out:

Tassu ja Antti ei kumpikaan tienny, mitä ylästeen jälkeen tekisivät, joten ne sit meni samaan lukioon.

Antille alko selkeneen, et hän haluis opiskella jotain rakennustekniikkaan liittyvää ja päättääki hakee Lappeenrantaan opiskeleen rakennus- ja yhdyskuntatekniikkaa (ihan vaan koska mää näin päätän fight me). Tassu myötäilee mut ei oikeen sano siihen sit muuta.

Antti olettaa, et he muuttavat yhdes Lappeenrantaan ja menevät varmaan samaan kouluunki, bc yhdes he pysyvät. 

Antti puhuu koko kevään ja kesän ennen valintatulosten tuloa, millasta heil tulee olemaan ja sitä rataa. Tassu nyökkäilee mut puhuu normaaliankin vähemmän. Antti huomaa tän mut aattelee et se johtuu tyyliin kirjoitusstressistä jne. 

Tassu on ollu jo pitkään rakastunut Anttiin mut ei oo uskaltanu sanoo mitään. Antil on ollu omat seikkailunsa milloin kenenkin kans mut Tassuu kohtaan Antti ei oo Tassun mielestä ilmassu kiinnostusta. 

Tassu on kivuliaan rakastunut ja kaikki Antin seikkailut ja suhteet sattuu, vaik Tassu tietää sen olevan itsekästä. 

Tassu on salaa hakenut opiskelemaan Turkuun kirjallisuustieteitä. Tääki päätös on vaan siks et koska miksei, Turku on mulle tutuin yliopistokaupunki ja Tuntematon fandom tääl on näyttäny päättäneen, et jätkät opiskelee Turus. Oon myös ryöstäny muutaman muunkin asian (esim Hietanen opiskelee bilsaa) fandomista. Pyydän anteeksi, jos en saa käyttää näitä headcanoneja.

Tassu ei enää kestä olla Antin seurassa, ja yrittääkin täl tapaa päästä yli Antista ja kokeilla omii rajojaan. Toisaalta, ei se oo imo tervettä olla täysin riippuvainen toisesta ihmisestä niin kuin Tassu ja Antti ovat olleet koko ikänsä. Tyyne, Tassun hyvä kaveri ja Lyytin tyttöystävä, on kannustanut Tassuu täs. Tyyne myös tietää Tassun tunteista Anttia kohtaan. Tyynen kans he sit yhdes hyväksyy Turun opiskelupaikan Tassun kriiseillessä.

Tassu ei kerro Antille hakeneensa eri paikkaan.

Antti ei saa siitä edes tietää ennen kuin oman paikkansa hakutulokset on tullu ja hän hyväksyi oman paikkansa. Antti sit innoissaan menee käymään Tassulla (naapurmiähii, juosten menee ehkä 3min toiseen taloon) ja alkaa selittään kaikesta, mitä heidän pitää selvittää. Tassu sit kertoo Antille, mitä on tehny mut ei tietänkään kerro tunteistaan.

Antti on ihan tyrmistynyt ja varmaan ekaa kertaa elämässään sanaton. Hän oli jo suunnitellut kaiken: millanen asunto ois kiva, mitä kaikkia bileitä ja rientoja koetaan, opiskellaanki siin jossai välis yhdes, miten jaetaan kotityöt. Kertaakaan ei oo Antin mieles käyny, et Tassu puuttuis näistä suunnitelmista ja kuvitelmista. 

Antti vaan lähtee ja menee kotiin vaik Tassu huutaa sen perään.

Antti ei puhu Tassulle kahteen päivään. Ne on Tassun elämän pisimmät kaks päivää.

Ne korjaa kuitenki välinsä ennen lähtöö ja auttaa toisiaan muuttaanki. 

Tassu ystävystyy biologian opiskelija Hietasen kanssa, ku Tassu poimii sen joidenki bileitten jäljilt Kirjastosillalt sammuneena. 

Hietanen tutustuttaa sen muihin opiskelijoihin ku se on niin sosiaalinen tyyppi ja kaikki rakastaa sitä. 

Koskelaan Tassu tutustuu luennoilla. En tiiä mitä Koskela opiskelee mut se selkinee jos selkinee. 

Kariluoto on oikikses ja niil on Koskelan ja Hietasen kaa jotai. Tääki on kyl oma hommansa ja kaaoksensa. Kaikil on tunteit kaikkii kohtaan mut kukaan ei tajuu mistään mitään. 

insert some pining

insert more pining 

jotainjotain taas

Antti tulee käymään jossai välis Turus ku syksyn aikana ku kerkee ja silleen. 

there was only one bed

Tassu ei kestä elämää

did i say pining? pining. 

kyl ne jossai välis menee yhteen mut slow burn is my jam

anteeks kaikille

[21474]

Se tunne kun dashilla kulkee postaus, jossa ihmiset ihan tosissaan väittää että se että seurustelukumppani ei esim. oo tavannu sun vanhempias tarkottaa että se kaltoinkohtelee sua.

Oletteko nyt vittu taas tosissanne?

Plussapisteitä myös siitä, että tol on juttuja, jotka ratkasis alle 5 min keskustelulla (tekee asiaa x josta en pidä) ja sit asioita joita ihmiset usein tekee stressihallintana etenkin jos niitä itseään kaltoinkohdellaan. (Vittu voidaaks lisää listaan “jos kaltoinkohtelet sitä ja se reagoi siihen, se kaltoinkohtelee sua”.)

[1726710-blog]

Siis mitä helvettiä nyt taas?!?!

Siis... joo.. Ensinnäkin tää neropatti (joka on siis jonkin koulun rehtori) tässä nyt sanoo että oman seksuaalisuuden tuominen esille olis huomion hakemista. Niin kauan kun on ihmisiä, jotka ajattelee että homous on huomion hakemista nii hell yeah se on. Jotta tää maailma olis edes vähä siedettävämpi paikka, nii sillon kenenkään ei tarviis tuoda seksuaalista suuntautumistaan julki koska KETÄÄN EI KIINNOSTA! Se ei ole kenekään muun asia. Mutta niin kauan kun se automaattinen oletus joka ikisestä ihmisestä on, että se on cishet ennen kun toisin todistetaan, niin niin kauan lgbt ihmisten pitää just tuoda julki itseään ja rikkoo niitä kaiken maailma ennakkokäsityksiä ja -oletuksia. Siinä unelma tilanteessa johon tulis pyrkiä, homoutta ei koettas enää "normaalista poikkeavaksi".

Joo, ymmärrän että voi olla outoa jos 12-vuotias lapsi kertoo olevansa homo, koska ihan niikun kukaan meistä niin nuorena olis tuntenu ittensä täysin (ite hoksasin oman "lokeroni" vasta 16-vuotiaana). Mutta ittesä tutkimine kuuluu lapsuuteen ja nuoruuteen, joten miks se pitäis kieltää lapsilta. Jos se kiellettäs nii nää lapset voi vielä aikuisenakii kärsii siitä et joutuu kamppailee sen kans et ku ei tiedä kuka tai mikä oikeesti on?!? Ja sit tää et "siihen liittyy hyvin erikoinen pukeutuminen"?!?!? Ihan niiku homous tarkottais sitä et pukeutuu erikoisesti (eli normaalista poikkeavasti) tai et tää erikoinen pukeutuminen johtuis siitä et on homo?!? Haiskahtaa lievästi yleistykseltä ja tietämättömyydeltä.

Ja pahintahan täs on se et tää tyyppi vähättelee näiden kiusattujen kokemuksia ja vieläpä kääntää sen kiusaamisen syyn sen kiusatun niskoille. On totta että ehkä jotkut haluaa esim. pukeutumisellaan saada huomiota ja herättää tunteita ihmisissä, mutta eihän se nyt ole mikään syy kiusaamiselle, niin ku ei mikään. Eihän kukaan nyt herranjumala halua tulla kiusatuks.

Tässä taas tää et jos joku pukeutuu jollakin tietyllä tavalla nii eihän sen takia nyt saa alkaa kiusaamaan. Sitä paitsi must tuntuu et kyl vanhemmat (kuuluis ainaki) pitää huolen siitä et niiden lapset pukeutuu asianmukasesti. Tää et 'opetetaan olemaan sanomatta mitään' on oikeestaan huolestuttava kommentti ihmiseltä, joka päivittäin työskentelee lasten parissa. Jos ajattelee, et kun sua kielletään haukkumasta toisen pukeutumista, se tarkottaa, et sua käsketään olemaan sanomatta mitään nii sillon on kyl jotain pielessä. Kyse on vaan siitä et miten sen sanoo.

Tästä taas huomaa et puhuja on cishet, joka ei oo hetkeekää perehtyny seksuaalivähemmistöjen elämään tai historiaan

Pakko viel mainita et bongasin tän Pekka Haaviston facesta! GO PEKKA, GO!!!

[trevardes]

Joulukalenterific: Sinut vain, ja aikaa (luukku 8)

Tämän luukun sanamäärä: noin 1200

Disclaimer: En omista hahmoja enkä saa tästä rahaa.

AO3 linkki: https://archiveofourown.org/works/16800100/chapters/39716946

Luukun summary: Lehto huokaisee ja vastaa puhelimeen. “Hei. Sori että kesti, Rahikainen häiritsi.”

Kaarna naurahtaa. “Eipä mitään, ei minulla mikään tulipalokiire ole. Mitäs sinulle kuuluu?”

Tämä on sitten pelkkä sosiaalinen puhelu. Onkin kulunut jo aikaa siitä, kun ukko soitti ihan vain turhia höpistäkseen, joten sillä on varmaan kertynyt valtava määrä kuulumisia, jotka se haluaa jakaa.

***

Luukku 8 - Lauantai

Lauantaiaamuna Lehto istuu sohvalla tietokone sylissä ja hoitaa asioita. Huominen ahdistaa.

Ensimmäinen kerta meni kaikkia odotuksia vastaan ihan hyvin, Riitaojan lähellä oleminen oli jopa melkein helppoa silloin, mutta nyt koko ajatus tuntuu taas vaikealta. Lehto jännittää taas kuin hölmö teinityttö, ja on sen takia pohjattoman ärsyyntynyt itseensä.

Hän yrittää pitää itsensä kiireisenä, jottei joutuisi ajattelemaan huomista. Hän maksaa sähkölaskun vaikka eräpäivä vasta kuun loppupuolella. Tilaa netistä proteiinijauhetta ja uudet painavammat käsipainot. Käy samalla sähköpostisotaa pomon kanssa vuoroista, sillä hän ei voi olla jouluaattona töissä. Kaarnat haluavat hänet kuitenkin kylään, ja pakkohan hänen on mennä. Hän ei myöskään halua olla aattoa töissä siksi, että kaikki työkaverit ovat silloin aivan erityisen rasittavia. Lehto ei jaksa niiden valitusta siitä, että voi voi kun pitää olla töissä aattona. Hän ei yleensäkään ymmärrä niitä, sillä jos kerran ottaa sen vuoron ja saa siitä ihan hyvät korvauksetkin, niin miksi pitää vielä marista ja häiritä muitakin. Helvetin nössöt.

Toisaalta tämä pieni puuhastelu on hyödyllistä, sillä se kuluttaa aikaa. Lehto pelkää huomista, mutta toisaalta on noloa, miten innolla hän sitä odottaa. Hän haluaa, että olisi jo sunnuntai, eikä oikein kestä itseään.

Rahikainen keskeyttää Lehdon keskittymisen tullessaan kotiin vähän ennen yhtätoista. Lehto huomaa heti, että sillä ei ole kaikki hyvin. Jos kaikki on normaalisti, se ei koskaan tule Lammion luota kotiin näin aikaisin.

Rahikainen kolisee eteisessä, paiskoo ovia ja ilmestyy olohuoneeseen surkean näköisenä. Se jättää takkinsa ja laukkunsa pitkin lattioita ja lysähtää sohvaan Lehdon viereen. Ilme on kuin maansa myyneellä; alahuuli on mutrulla ja siniset säihkysilmät hyvin suuret ja surulliset.

Lehto kerää itseään hetken ja tuuppaa sitten Rahikaista hellästi kyynärpäällä. “Mikäs?”

Rahikainen huokaisee ja hymyilee vähän itseironisesti. Laskee ihan hetkeksi poskensa nojaamaan Lehdon olkapäähän. Hän nousee pian pois, koska tietää, ettei Lehto oikein kestä tällaista pidempään, mutta Lehdolle jää eleestä kuitenkin outo olo. Hän ei oikein ymmärrä, miten hän on sellainen ihminen, jolta Rahikainen voi hakea lohtua.

“Lammioko?” hän kysyy jäyhästi. Kukaan muu ei vaikuta Rahikaiseen noin paljon, ei saa häntä noin näkyvästi pahalle mielelle. Lehto kokee lievää murhanhimoa. Mitä vittua se kekkuli-heikki on mennyt tekemään?

“Joo, mut ei mittään vakavaa. Sitä sammaa vanhaa. Mie halluun liikoja, kaikenlaist mitä hiän ei voi antaa koska. Koska isä, koska työ, koska ura ja suku ja vittu ihan kaikki.”

Lammio ei siis sentään ihan tarkoituksella ole satuttanut Rahikaista, kai. On vain paskaa tuuria, että Rahikainen, johon kaikki rakastuvat mutta joka itse ennen ei rakastanut ketään, on nyt mennyt retkahtamaan juuri tuollaiseen tyyppiin. Niin kunnolliseen ja ärsyttävän viralliseen.

“Se on paskiainen”, Lehto tarjoaa, ja Rahikainen naurahtaa surumielisesti, pudistaa päätään.

“Se minnuu just vituttaakin, kun ei se oikeesti oo. Sen isä kyl on, mutta ei se suostu myöntämään sitä, kun se on pikkusesta asti ehdollistettu semmoseen ajatusmaailmaan.”

Lehto tuhahtaa. “Se on kolmekymppinen. Sillä on omat aivot, oli lapsuus millanen tahansa.”

Rahikainen huokaisee. “Niin kai. Kyl mie yritin tästä taas puhhuu, mut ei siitä mittään tullu. Päädyttiin sitte vuan sänkyyn, ja kai se kuvittelee, että miun kanssa kaikki selvii sillä.”

Se vaikuttaa oikeasti loukkaantuneelta ja surulliselta, ja Lehdon olo on hyvin vaivaantunut. Ei hän osaa tällaisesta puhua, ei ole mikään romantikko. Hän kuitenkin näkee, että Lammio satuttaa Rahikaista, ihan typeristä syistä. Se on perseestä, ja saa Lehdon pitämään Lammiosta vielä vähemmän kuin ennen. Hänen mielestään koko tyyppi on rasittava ja kummallinen. Kuka vittu jaksaa aina välittää niin helvetin paljon muiden mielipiteistä?

He istuvat hiljaa pitkän hetken. Lehto ei osaa tätä, eikä Rahikainenkaan sano mitään. Se nostaa jalat sohvalle ja halaa polvet rintaansa vasten. Näyttää hetken niin nuorelta ja epävarmalta, että Lehdon tekee mieli lyödä jotain, mieluiten Lammiota.

Hän aikoo juuri päästää suustaan jotain typerää, kun hänen puhelimensa soi. Hän kaivaa sen taskusta ja Rahikainen kuikkii näyttöä kiinnostuneena.

“Kaarna”, Lehto selittää.

Rahikaisen kasvoille syttyy pieni hymy. “Oi. Käske antaa Airalle suukko miun puolesta!”

Lehto pyöräyttää hänelle silmiään ja on jo vastaamassa, kun Rahikainen kysyy vielä missä Määttä on. Näköjään se on nyt sellaisessa mielentilassa, että tarvitsee välttämättä seuraa.

“Se nukkuu vielä”, Lehto kertoo. Rahikainen näyttää heti valmiilta menemään ja käpertymään Määtän kylkeen vällyjen väliin, mutta Lehto pysäyttää hänet vielä.

“Jos menet sinne niin varaudu, että Lahtinen on siellä myös.”

“Mikskäs se minnuu estäis. Yrjöhän on varsin kommee poika”, Rahikainen virnuilee, nousee ylös ja hiipii Määtän huoneeseen. Lehto ei jaksa estellä, Määttä hoitakoon asian. Omapa on vikansa, jos ei ole lukinnut ovea.

Lehto huokaisee ja vastaa puhelimeen. “Hei. Sori että kesti, Rahikainen häiritsi.”

Kaarna naurahtaa. “Eipä mitään, ei minulla mikään tulipalokiire ole. Mitäs sinulle kuuluu?”

Tämä on sitten pelkkä sosiaalinen puhelu. Onkin kulunut jo aikaa siitä, kun ukko soitti ihan vain turhia höpistäkseen, joten sillä on varmaan kertynyt valtava määrä kuulumisia, jotka se haluaa jakaa.

“Ei mitään ihmeellistä”, Lehto valehtelee.

Kaarna alkaa selittää jotain vaimonsa uudesta maalausharrastuksesta, ja Lehto menee keittiöön hakemaan mukillisen glögiä. Hän lämmittää sen mikrossa, ja ehtii juuri parahiksi eteiseen nähdäkseen kuinka Rahikainen lentää ulos Määtän huoneesta. Hetken kuluttua sitä seuraavat paidaton, unisen näköinen Määttä ja pörröpäinen Lahtinen, joka kiskoo housuja jalkaansa ja kiroilee Rahikaiselle herätyksestä. Ne suunnistavat kaikki keittiöön, ja Lehto seuraa ovensuusta huvittuneena kuinka Rahikainen alkaa huonolla menestyksellä tehdä puuroa. Lahtisen on lopulta pakko mennä auttamaan, ettei Rahikainen tuhoa koko keittiötä. Määttä istuu pöydän ääreen ja vaikuttaa saman tien vaipuvan takaisin horrokseen.

Lehto palaa glöginsä kanssa olohuoneeseen ja istuu takaisin sohvalle. Kaarna kysyy töistä ja kuuntelee ihmeen kiinnostuneena, kun Lehto kertoo vähäsanaisesti uudesta työkaverista ja loppukuun vuoroista.

“Mitenkä aatto? Minä ajattelin laittaa kinkun niin, että se olisi siinä neljän aikaan valmis, että sen jälkeen sopii tulla syömään. Ja Aira haluaa sitten illalla mennä käymään haudoilla.”

Jaaha, siinä siis koko soiton perimmäinen syy. Aira on varmaan laittanut miehensä asialle, käskenyt varmistamaan, että Lehto ilmestyy paikalle. Kaarna ilmaisee asian ilmoitusluontoisesti, olettaen, että tietenkin Lehto tulee, sillä eihän hänellä voi olla elämässään mitään parempaa sisältöä kuin tuijotella Kaarnojen naamoja.

Ei hänellä olekaan, mutta ei sellaista nyt ääneen sanota.

“Kai minä ehdin”, Lehto lupaa. “Sain sen vapaaksi. Välipäivät on sitten töitä.”

“Niinpä tietysti. Me lähdetään uudeksi vuodeksi Airan kanssa Kanarialle, saat sitten keksiä jotain, mitä haluat sieltä tuliaisiksi. Ajateltiin ensin kysyä sinuakin mukaan, mutta et taida oikein noista lämpimämmistä maista välittää.”

“En niin”, Lehto sanoo painokkaasti. Aatto vielä menee, mutta kokonainen parin viikon loma ulkomailla vanhusten kanssa olisi liikaa. Tuskin heistä kukaan olisi sen jälkeen enää järjissään.

Tärkein asia on hoidettu, ja Kaarna palaa höpöttämään omasta työstään ja siitä kuinka heidän pitää joskus lähteä yhdessä hiihtämään ja pilkille ja tekemään ties mitä muita miehekkäitä, hiukan kiusallisia isä-ja-poika -aktiviteetteja. Lehto siemailee glögiään ja torjuu kaiken tämän. Hänen vaikeutensa saa Kaarnan nauramaan huvittuneesti.

“Joo joo. Aattona sitten nähdään”, se vielä varmistaa.

“Joo. Rahikainen käski pussata Airaa sen puolesta. Ja terveisiäkin saa varmaan kertoa.”

Kaarna nauraa ja lupaa tehdä työtä käskettyä. He lopettavat puhelun, ja Lehto huokaa helpotuksesta. Keittiöstä kuuluu hyväntahtoista kiistelyä, ja ilmassa leijuu puuron ja kahvin tuoksu. Lehto juo glöginsä loppuun ja menee itsekin ruuan toivossa toisten luo keittiöön.

[olen-karhu]

00:00 (luku 1/?)

Tags: Fluff, lukio!AU, mordern!AU

Sanamäärä: 601 

Hahmot/Paritukset: Asumaniemi/Hauhia, mainintaa Rahikaisesta

Summary: Asumaniemi pitää bileet. Hauhia on humalassa ja väsynyt.

Varoitukset: -

Notes: Tää kappale on poikkeuksellisen lyhyt! Seuraavaa kappaletta oon jo kirjottanu n. 1500 sanaa, ja se ei oo vielä ees valmis.

Murteista: Stadin slangi on miulle aivan vieras kieli, jota en meinannut opetella tän kirjottamista varten. Pahoittelen sitä. Hauhia puhuu myös mä/sä, koska no tässä AU:ssa se on asunu Helsingissä jo jostain 12-13-vuotiaasta asti. Kummatkin puhuu siis aika perus puhekielellä, Asumaniemi käyttää enemmän joitain slangisanoja tms.

Löytyy myös: ao3

“Oho! ... Hei sori, Hauhia! Mä en tienny et se on varattu!”

“Ei tää oo. Mä vaan istun täällä.”

“Ööö, okei? Haittaaks sua, jos mä käyn kusel?”

“Joo! Eiku siis, ei. Anna mennä.”

Hauhia siirtyy vessanpöntön kannelta kylpyammeeseen istumaan, ja vetää eteensä suihkuverhon, jotta Asumaniemi saisi hieman yksityisyyttä.

Asumaniemi tulee sisään hämmentyneen näköisenä, ja laittaa oven lukkoon perässään. Hän käy avaamaan sepalustaan.

“Noh, mitä jäbä tekee bileissä vessassa?”

“Öm, tota... Laskuhumala.”

“Aa, pyöriiks sulla päässä? Et kai sä oksenna?” Asumaniemin äänestä voi havaita pientä hätääntymistä.

“Eeei... Piti vaan päästä vähän hiljasempaan paikkaan, enkä jaksa kävellä kotiin just nyt. Pakko kyllä kohta, kun ei se energia tästä enää lisäännykään... Paljon kello on, muuten?”

“Se alkaa kuule olee jo lähemmäs kolmee. Mut hei, sä voit kyl jäädä nukkuu meitsin sohvalle! En mä kämpästäni ulos heitä, en ainakaa jos on vaara, et jäbä sammuu johonki kinoksee!”

Tosiaan, tämä on Asumaniemen asunto. Hauhia ei ole aiemmin täällä käynyt. Hän tuntee, tai itseasiassa vain tietää, Asumaniemen yhteisen kaverin, Rahikaisen, kautta.

Asumaniemi vetäisee suihkuverhon sivuun. Hauhia tuijottaa tätä hämmästyneenä ja räpytellen silmiään ihan liikaa. Päässä ehkä sittenkin vähän pyörii.

“No?”

“Ai hä?” Hauhia räpyttelee silmiään lisää ja tämän puhe vähän sammaltaa.

Asumaniemi virnistää.

“Toi oli tarpeeks vastausta meitsille. Emmä teittii päästä yksinää tonne pakkasee vaeltelee aamuyöstä. Sä jäät tänne.”

“O-okei.”

Hauhian räpyttelyt alkavat kestämään pidemmän aikaa. Asumaniemi huomaa tämän.

“Ok, venaa täs.” Asumaniemi lähtee vessasta ja sulkee oven perässään. Hauhia kuulee hiljaista puhetta oven toiselta puolelta.

"Hei, tääl vessas on yks jätkä vähä huonommas kunnos. Jos sä viitit vahtii tätä ovee, mä käyn hakee sille vettä."

Sanat liukuvat Hauhian korvasta sisään ja toisesta ulos, eivätkä aivot rekisteröi niiden merkitystä millään tasolla. Hauhia on aivan liian väsynyt ja humalassa siihen. Hän sulkee silmänsä hetkeksi.

Joku ravistelee hänen olkapäätään.

“Hei, herätys. Älä siihen sammu, Ruusunen.”

Hauhia avaa silmänsä. Asumaniemi virnistää tälle ammeen vierestä. Hauhia hymyilee väsyneenä takaisin. Tämä on luultavasti jotenkin huvittava näky, sillä Asumaniemi naurahtaa, vaikkakin näyttää vähän huolestuneelta.

“Meitsi toi sulle vettä. Juo.”

Asumaniemi ojentaa Hauhialle ison kahvikupin. Hauhia lukee huvittuneena ääneen kupin tekstin.

“You wouldn’t like me before my morning coffee.”

“Hei, älä viitti! Mä sain sen joskus joululahjaks mutsilta. Se oli ainut, mikä oli puhtaana.”

Hauhia ei sano mitään. Hörppää vain tyytyväisenä vettä kahvikupistaan.

Asumaniemi istuu ammeen toiseen päähän. Heidän välilleen laskeutuu hiljaisuus siksi aikaa, kun Hauhia juo mukinsa tyhjäksi.

“No... Miksi juhlien isäntä istuu ammeessa humalaisen vieraansa kanssa, eikä ole juhlimassa?”

Asumaniemi naurahtaa ja pudistaa päätään epäuskoinen ilme kasvoillaan.

“Jätkä hei. Juhlat on ohi. Lähetin kaikki menee.”

Hauhia rypistää kulmiaan, ja katsoo vessan ovea, aivan kuin se auttaisi häntä kuulemaan paremmin. Tosiaan. On ihan hiljaista.

Asumaniemi jatkaa: “Sut pitää saaha nukkuu, enkä mä usko et sä pystyisit nukkuu keskel bileitä.”

Asumaniemi miettii hetki sitten ammeessa torkkunutta Hauhiaa.

“Tai no mistä mä sen tiedän, ehkä pystyisitkin. Mut anyway, ei juhlis kuitenkaa tapahdu mitään mielenkiintosta enää kolmen jälkeen.”

Hauhia nyökkää ja on vähän aikaa hiljaa.

“Onks sulla käyttämätöntä hammasharjaa?”

-----

Asumaniemi kaivaa kaapista lakanat, peiton ja tyynyn. Hän alkaa säätämään aluslakanaa sohvaan, ryttää sen reunat sohvatyynyjen alle. Tappelee peiton pussilakanan sisään ja heittää sen sohvalle. Alkaa laittamaan juuri tyynyliinaa, kun Hauhia astuu ulos vessasta.

“Kiitti hammasharjasta.”

“Ei mitään! Petinne on pedattu, herra,” Asumaniemi lausahtaa yliliioitellun käsiliikkeen kera, ja heittää tyynyn sohvalle. Hauhia hymyilee väsyneenä ja huokaisee: “Kiitos.”

Asumaniemi menee vessaan, harjaa hampaansa ja huuhtelee naamansa. Hän haistaa kainaloitaan nopeasti ja lisää pari suihkausta deodoranttia.

Hän astuu ulos vessasta, ja älyää Hauhian nukkuvan jo sohvalla kippurassa, peitto korviin vedettynä. Yksiön ainoat äänet ovat keittiössä huriseva jääkaappi ja nukkuvasta pojasta lähtevä tuhina. Asumaniemi sammuttaa valot ja käy sängylleen makuulle. Hän hymyilee pimeässä katolle. Menee hetki ennen kuin hän saa unta.

[iwouldfightu]

Naapurin pojat

A/N: Moi, mä en oikein tiiä mitä mä ees teen mun elämällä kun oon tällästä mennyt rustaamaan, mutta ehkä joku saa jotakin iloa irti tästä, joten kai mä nyt uskaltaudun heittää tän tänne. Ja siis kaikista vaikeinta tässä koko hommas oli tän perkeleen nimeäminen ja se näkyy, yh. Mutta joo, nauttikaa..? :d

Hahmot/Paritus: Rokkaa/Tassu, muita kookoon poikia ei näy, mutta Lyyti ja Tyyne siellä vilahtaa.

Sanamäärä: 3300

Rating: Teens And Up

Summary: Hauska pieni kuvitelma siitä Antin ja Tassun yhteinen lapsuus ois voinut mennä.

Disclaimerit: Väpän pojathanhan nää, vaikka ei sitä murteesta välttämättä huomaa (anteeks, mä yritin)

Tassun vanhemmat eivät koskaan olleet fyysisten huomionosoitusten perään. Kyllähän he häneen koskivat, mitä nyt äiti nopeasti korjasi paidan kauluksen asentoa ennen sunnuntaikirkkoa ja isä välillä lätki korville, kun työ ei maittanut. Hyvänä päivänä saattoi jommankumman käsi pörröttää maantien värisiä hiuksia, mutta siihen tottumattomana Tassu ei koskaan oikein tiennyt miten moisiin hellyydenosoituksiin pitäisi reagoida. Hän vain seisoi paikoillaan, ryhti suorana ja kädet hieman epävarmasti nyrkissä. Vasta kun kehut puettiin sanoiksi, tajusi poika hymyillä, väläyttää nopeasti valkoista hammasriviään.

Ehkä juuri siksi Antin ilmestyminen tämän elämään oli tuntunut sellaiselta tunteiden pyörremyrskyltä. Sellainen se poikahan oli itsekkin.

Kun he tapasivat ensimmäisen kerran, tuo pellavahiuksinen, tätä paljon puheliaampi ja eloisampi pentu oli pitänyt tiukasti kiinni tämän äidin kädestä sillä välin, kun heidän vanhempansa olivat vaihtaneet kuulumisia maantien laidassa. Heidän tilansa eivät olleet kaukana toisistaan, mutta ei heitä aivan naapureiksikaan voinut sanoa. Riippui keneltä kysyi. Saman tien varrella he kuitenkin elelivät ja olivat siksi tekemisissä toistensa kanssa. Ylimpiä ystävyksiä he eivät kuitenkaan olleet.

Heidän juttutuokionsa venyi. Kylillä oli ilmeisesti käynyt jotakin; he juorusivat ulkopuolisista ja jostakin tulipalosta. Tämä ei kuitenkaan liiemmin liikuttanut Tapiota, eikä Anttiakaan, pelkkiä penikoita kun olivat. Tapio katseli tätä vastapäätä seisovan lapsen turhautunutta kiemurtelua pää hieman kallellaan. Toisen kehonkielestä erotti helposti juuri sen hetken, kun toinen kyllästyi seisomaan kiltisti paikallaan. Hän irrotti otteensa äitinsä kädestä, saaden tuon luomaan nopean katseen lapseensa, mutta hän kiinnitti huomionsa nopeasti takaisin yhä vilkkaana jatkuvaan keskusteluun. Tästä rohkaistuneena tuo tuntematon lapsi kuroi umpeen sen muutaman askeleen välimatkan, mikä hänellä ja Tapiolla oli, tarttuen häntä kädestä ilman minkäänlaista varoitusta. Tapiolle ei annettu aikaa käsitellä tilannetta, vaan hänet vedettiin mukaan, kädestä pitäen. Hänet kiikutettiin tien laitaan, ojan pohjalla virtaavan puron ääreen. Tuo pellavatukkainen poika virnisti hänelle veikeästi, yhä tiukasti kädestä kiinni pitäen. Häneltä puuttui toinen etuhammas.

“Otetaanks pikku kisa?”

Pojat väkersivät oljenkorsista ja ties miestä pieniä ‘’veneitä’’, joita he laskivat rauhallisena lipuvaan virtaan. Tapion veneet tuppasivat olemaan nopeampia, joka kovin hermostutti tuota toista poikaa. Hän yritti sitkeästi selvittää Suden pojan menestyksen salaisuudet, mutta vastauksia hänelle ei herunut. Hänen jatkuva utelunsa kuitenkin ansaitsi hänelle hiljaisen naurun, johon tämä vastasi ensihämmennyksen jälkeen leveällä hymyllä.

‘’Antti, ny mennään!’’

Hieman vastahakoisesti pojat jättivät leikkinsä kesken ja nousivat ojasta, housunlahkeet leikin jäljiltä hieman kuraisina (ja siitähän tuli jälkikäteen sanomista). Aikuiset sanoivat toisilleen nopeat hyvästit ja rouva Rokka ojensi kätensä lapselleen. Kyseinen poika katsoi sitä hetken harkitsevasti, mutta hänen oma kätensä löysikin tuon sijaan Tapion huomattavasti pienemmän kämmenen. Hän käänsi katseensa uuden ystävänsä sinisiin silmiin, hymyillen tälle somasti ennen kun hän tuikkasi nopean pusun tämän suulle. Kaikki tuota pellavapäätä lukuunottamatta jähmettyivät, mutta tuo hän vain jatkoi hymyilemistä ja siirtyi ripeästi äitinsä vierelle, ottaen tätä kädestä, selvästikin tyytyväisenä itseensä.

‘’Antti!” hänelle sanottiin ensin tuimasti (Antti, hänen nimensä on Antti, Tapio pisti viimein merkille).  “Anteeks, anteeks, hää o vähän höperö’’, Antin isä lopulta nauroi, rikkoen kiusalliseksi venyneen hiljaisuuden.

‘’Äiti ja sieki ain pussaatte ku työ lähette jonnekki!’’

‘’Ahaha, niin tehhää nii.’’

‘’Penskojaha nuo vaa, penskoja vaa’’, rouva Rokka nauroi niin huolettomasti, että Tapionkin vanhempien oli pakko hymyillä, vaikkakin hieman väkinäisesti. Tapio ei yhtynyt nauruun, vaan tuijotti yhä Antin takaraivoa, hölmistynyt ilme kasvoillaan.

___

Sen jälkeen, kun Antti viimein sai vanhempansa suostuteltua vierailemaan Sutten tilalla ensimmäisen kerran, ei häntä sieltä pois pitänyt mikään. Aina auringon laskiessa hän ilmestyi rutiini omaisesti heidän latonsa taakse, jossa Tapio häntä uskollisesti odotti. Eräänä kesäiltana Antti kommentoi, että tämä muistutti häntä vahtikoirasta.

Siitähän se lempinimi Tassu sitten tulikin. Suen Tassu, Antin Tassu. Hän tottui siihen niin kovin, että alkoi käyttämään sitä itsekin. Nykyään Tassun oikean nimen muistavat (tai ylipäätänsä tietävät) vain hyvin harvat henkilöt Tassun perheen ulkopuolelta.

Antilla tuntui aina olevan sanottavaa. Hän höpötti ties mistä: kertoi päivän töistä tai siitä, miten hänen isänsä oli jälleen läksyttänyt häntä ulos hiippailusta. Hän ei kuulemma pitänyt siitä, että hänen poikansa viiletti aina ties missä, varsinkin silloin kun oli pesuaika - olihan niiden pikkusiskojen pesulle saamisessakin aina täysi työ. Ja kyllähän Tassu sen ymmärsi, välillä jopa harkitsi näiden huolien ilmaisemista Antille, mutta aina kun tuo hymysuinen poika ilmestyi rakennuksen kulman takaa valkoisineen hammasriveineen ja takkuisineen hiuksineen, ei hän tätä poiskaan raaskinut hätistää. Se olisi vain pois heidän yhteisestä ajastaan.

Antti ei koskaan voinut viipyä pitkään, mutta se ei heitä haitannut. He käyttivät tehokkaasti sen ajan mikä heille annettiin. Useimmiten he leikkivät ja painivat, juoksivat pitkin pellon laitaa ja heidän tilojaan erottavan metsän poluilla, ja aina kun Antin oli lopulta pakko lähteä viimeisten auringonsäteiden hävittyä puiden latvojen taakse, hän aina muisti painaa höyhenen pehmeän pusun Tassun otsalle, poskelle, huulille, milloin minnekkin. Vaikka tämä ele oli Tassulle yhä vieras, hän oppi pitämään siitä. Se sai hänen poskensa hehkumaan ja suupielet kaartumaan hymyyn, samalla kun hän vilkutti ystävällensä hyvästit. Se oli heidän oma juttunsa, oma pieni salaisuutensa.

“Nährää taas!”

Ja ai että, kun Tassu huolestui kun tuo lupaus jäi täyttämättä. Aina kun Anttia ei näkynyt missään pitkänkään odottelun jälkeen, Tassu huolestui toden teolla. Koska ent jos sil on tapahtunu jotaki kauhiaa? Aivan ensimmäisen kerran, kun Antti rikkoi heidän sanattoman lupauksensa, Tassu päätti ottaa asiat omiin käsiinsä ja suunnisti Rokan tilalle omine neuvoinensa ja sehän se vasta pesulta palaavan Antin yllätti.

“Tassu? Tassu mitä sie täällä?”

“Noku siuu ei kuulunu millää!’’

“Isä se on kavattellu miun perää koko päivän ku mikäki haukka. En tiiä mikä siihe o yht’äkkii menny”, Antti selitti, käsillään hätäisesti elehtien. “Koht’ varmaa hyppää taas jostai nurkan takkaa, lähe livohkaan siit!”

Kuin kutsusta heidän korviinsa kantautui jykevät askeleet, jotka lähestyivät heitä nopeasti päärakennuksen suunnalta.

“Mee ny siit!” Ja Tassu meni. Hän ampaisi juoksuun eikä kääntynyt takaisin päin vaikka mieli oli tehnyt. Ei tälläinen hiippailu ollut lainkaan hänen tapaistaan, ei, se oli Antin juttu se, mutta oli hänen pakko myöntää, että pirun jännittäväähän se oli. Hänen sydämensä hakkasi rinnassa kuin pieni lintu joka yritti lähteä lentoon.

“Huomen, huomen nähää!” Antti huusi hänen isänsä läksytyksen yli ja Tassu nauroi.

___

Kesä vaihtui syksyyn ja poikien oli viimein aika aloittaa kansakoulussa. Tassun äiti oli innoissaan siitä, että hänen lapsensa sai mahdollisuuden vähän sivistyä, kun hänen isänsä taas piti moista hipistelyä turhanpäiväisenä. “Jos o aikaa kirijoja tuijjata yht’ hyvin vois olla pellol kuokkaa heilyttemäs sanon mie.”

Kyllähän tuo Tassua hieman huoletti. Entä jos kaikki hänen lihaksensa surkastuvat kun joutuu istumaan puupenkissä koko päivän? (Tassu esitti tämän kysymyksen myöhemmin Antille joka järkeili, että sitten pitää vain käyttää loppupäivä tehokkaasti. Niinpä tietysti.) Mutta näistä huolistaan huolimatta hän oli innoissaan. Hän saisi viettää koulupäivät yhdessä Antin kanssa, eikä hän olisi enää jumissa kotona aamusta iltaan.

Ensimmäisen koulupäivän aamuna Tassun äiti talutti hänet Rokkien tilalle. Hän vaihtoi muutaman sanan Antin äidin kanssa, toivotti pojalleen onnea ja taputti tätä olalle ennen kuin hän lähti kävelemään takaisin kotia päin.

“Ooks työ ny ihan varma et työ selviitte?”

“Kyl myö iha ite osataa!” Antti vakuutti äidilleen ties kuinka monetta kertaa. Tämä ei vaikuttanut kovin vakuuttuneelta, mutta kotona odottavien tekemättömien töiden vuori varmaankin vei voiton äidin huolesta.

“No menkää si”, hän huokaisi. “Katohan Tassu sit tän hömelön perää.” Tassu nyökkäsi tälle vakavana. Antti sai vielä viimeisen hiusten pörrötyksen ja suukon otsalle, ja sitten he lähtivät matkaan.

Sortavalan kansakoulu oltiin perustettu noin kymmenisen vuotta sitten kylän laitamille. Sitä varten oli jopa talkoovoimin pystytetty uusi hieno puurakennus - joka oli tosin liian pieni sellaiselle oppilasmäärälle, mutta minkäs sille enää mahtoi. Pojilla oli sinne kolmen kilometrin kävelymatka, joka taittui helposti - vaikkakin ajoittain hieman hitaanloisesti. Heitä ei oltu monesti päästetty yksin kylälle asti, joten pojat ottivat tästä tilaisuudesta kaiken irti. Käsi kädessä he juoksivat maantien laitaa, välillä tieltä metsään harhaillen ja ympäristöään tutkien.

Lukuisista häiriötekijöistä huolimatta he saapuivat paikalle juuri ja juuri ajoissa. Opettaja kilkutti (Antin mielestä typerää) pientä kelloaan juuri sillä hetkellä, kun Antti ja Tassu juoksivat käsikkäin koulun pihaan, hieman hengästyneenä. He saivat paljon katseita, etenkin paikalla olevilta aikuisilta. Tämä huomio sai Tassun kiemurtelemaan vaivautuneena, mutta Antti vain säteili hymyään, kuten aina.

Kai se sanomattakin on selvää, että koulun henkilökunta ei järjemmin pitänyt Antista. Etenkin ensimmäiset viikot olivat vaikeita - sekä Antille että koulun opettajille. Tassu joutui monesti istumaan kauhusta kankeana penkissään, kun Antti tapansa mukaan sinutteli opettajia ilman minkäänlaisia katumuksen merkkejä. Aina kun Antti sai vastaavan niskoittelun vuoksi karttakepistä, Tassu ei pystynyt katsomaan, vaikka opettajat sitä vaativatkin. Onneksi tilanne rauhoittui vähitellen, kun Tassu itkua pidätellen pakotti toisen lupaamaan, että hän yrittäisi (yrittäisi) välttää ongelmia. Eikä Antti Tassulleen voinut vastaan väittää.

Tassu tykkäsi oppia. Ei hän missään nimessä ollut tienoon paras oppilas, mutta kyllä hän lukea ja laskea osasi, eikä hänellä ollut tapana aiheuttaa ongelmia (toisin kuin eräällä.. Tästä johtuen koulun opettajat jopa muutamaan otteeseen ehdottivat Tassun vanhemmille, että heidän ei kannattaisi antaa poikansa leikkiä sen Rokan pojan kanssa. Ettei vain saisi huonoja vaikutteita).

Ainoa mikä herätti pientä paheksuntaa opettajissa  (ja kanssaoppijissa), oli se tapa jolla hän ja Antti kommunikoivat toistensa kanssa. Anttia tämä ei näyttänyt kiinnostavan, mutta ne katseet jotka heihin luotiin, kun he saapuivat käsi kädessä kouluun tai halasivat toisiaan tekivät Tassun olon epämukavaksi, mutta hän sieti niitä. Se lapsenomainen virne jonka Antti väläytti hänelle oli aina sen arvoinen.

Mutta siinä vaiheessa, kun opettajat kyllästyivät pelkästään tuijottamaan, asiasta tuli hieman isompi ongelma. Heidät oli jätetty rauhaan ensimmäisenä vuotena, todennäköisesti koska opettajat eivät jaksaneet tehdä asiasta isoa numeroa, vielä luultavimmin siinä toivossa, että asia ‘’korjaantuisi’’ itsestään ajan kuluessa, mutta viimeistään toisen kouluvuoden alkaessa heille taisi viimein käydä selväksi, että Tassu ja Antti eivät olleet muuttamassa tapojaan omine neuvoineen, jolloin Tassua pyydettiin ensimmäistä kertaa jäämään luokkaan oppitunnin jälkeen. Hän nyökkäsi opettajalleen hämmentyneenä ja pyysi Anttia odottamaan häntä pihalla.

Ja Antero odotti. Tarkemmin ottaen, hän odotti koulun portin viereisen koivun oksilla. Levoton lapsi kun oli, hän oli kiivennyt puun oksille siinä toivossa, että hän onnistuisi yllättämään ystävänsä, kun hän viimein opettajan puheilta pääsisi. Hän keinahteli oksilla ketterästi, kiiveten yhä korkeammalle, kunnes hennot oksat eivät enää olisi kestäneet hänen painoaan. Juuri kun Antti lähti laskeutumaan, hän näki alaviistossaan Tassun, joka käveli ulos koulurakennuksesta. Hän oli liian korkealla väijytykseen, joten hän tyytyi vilkuttamaan tälle:

‘’Tassu!’’ hän huusi ensin pirteästi, kättään heiluttaen. Tämä käden liike kuitenkin hidastui, kun Antti näki millainen ilme hänen ystävänsä kasvoillaan oli. Antti vakavoitui ja laskeutui puusta mahdollisimman nopeasti. Hän tömähti maahan vähän liian korkealta, joka tuntui pistävänä kipuna pojan jaloissa, mutta hän jätti kivun omaan arvoonsa ja kiirehti Tassunsa luokse.

“Tassu? Tassu ooksie okei?” tämä kysyi huolissaan, nostaen toisen kätensä ystävänsä poskelle. Tassu kavahti.

“Tassu?” Antin ääni ei oikein tahtonut pysyä tasaisena. Hän ei ymmärtänyt mistä oli kyse. Tassu pysyi vaiti, mutta muutaman, erittäin pitkältä tuntuneen sekuntin jälkeen hän otti kiinni Antin kädestä ja talutti tämän mukanaan koulualueen ulkopuolelle. Hän vilkuili taakseen jatkuvasti, koittaen arvioida heidän etäisyyttään tuosta punaisesta rakennuksesta. Antin teki kovasti mieli huutaa toiselle, vaatia vastauksia (muun muassa kenet hänen täytyy hakata), mutta hän tiesi, että Tassu ei ollut juuri nyt sellaisessa tilassa, että hänestä olisi saanut mitään irti.

Lopulta, ilmeisesti sopivan etäisyyden päässä, he pysähtyivät ja kävivät istumaan erään tien vierelle, pehmeälle heinän ja muiden rikkaruohojen valtaamalle penkereelle.

Antti silitteli tätä vasten käpertyneen Tassun hiuksia. Vaaleatukkainen oli hieman ystäväänsä lyhyempi, mutta tässä hetkessä Tassu vaikutti Antin mielestä niin kovin pieneltä. Hän tärisi hieman, mutta Antti ei voinut olla varma itkikö hän, sillä hän oli piilottanut kasvonsa polviensa taakse.

He istuivat tällä tavoin, toisissaan kiinni, melko pitkään. Antti ei vieläkään ymmärtänyt mikä Tassulla oli, mutta pyrki rauhoittelemaan ystäväänsä parhaansa mukaan, mikä hänen onnekseen vaikutti toimivan. Tassu rentoutui pikkuhiljaa vasten Antin kylkeä ja nosti päätään, asettaen sen polviensa päälle. Hänen poskensa eivät olleet märät, mutta hänen harmaansiniset silmänsä kimaltelivat karkuun pyrkivien kyynelten alla. Antilla oli Tassulle vaikka kuinka paljon kysymyksiä, mutta hänen onnistui pitää suunsa kiinni siihen asti, kunnes Tassu avasi omansa:

“H-he sannoo et tää ei oo hyväks meil.” Antti kurtisti kulmiaan.

“Niin mik?”

“Poikie ei pitäis kuulemma olla ain näi liikeel toisiaa. Hinteiks kuulemma kasvaa semmoset. Helvettiin päätyy.” Tassun pienet kädet puristuivat nyrkkiin. Antin kulmakarvojen väliin muodostui syvä uurre, niin hämmentynyt hän oli. Tassu käänsi katseensa hieman arasti ystäväänsä, joka yhä yritti käsittää näiden sanojen merkitystä. Hän hiljaa harvinaisen pitkään, niin pitkään, että Tassu jopa harkitsi sanovansa itse jotakin, mutta lopulta Antti ilmeisesti päätyi jonkinlaiseen päätökseen. Hän huokaisi ja kohautti olkapäitään.

“En mie tollassii monimutkasii ymmär’,” tämä sanoi naurahtaen. “Eikä miuu kiinnost mitä ne vanhat kääkät meist tuumaa.’’ Tassu katseli häntä tämän kasvoille valuneiden otsahiustensa alta. Mitä hän olisikaan antanut saadakseen ystävänsä optimistisuuden.

“... Hyö oli kuulemma kerran nähy ku sä pussasit mua pihal. Vastenmieliseks sano semmosta’’, Tassun ääni oli tässä vaiheessa pelkkä kuiskaus. Antti käänsi päätään, tätä informaatiota pohtien. Mitä pidempään hän pyöritteli tätä asiaa päässään, ystävänsä synkeää ilmettä katsoen, sitä enemmän tämä tilanne otti häntä päähän. Vaikka häntä itseään ei voisi vähempää kiinnostaa mitä hänestä ajatellaan (etenkään kun kyseessä olivat pelkät oppikoulun vanhat kärttyisät ukot, joille ei koskaan muutenkaan kelvannut mikään mitä hän sai aikaan - huolimatta siitä, että hän oli oikeasti melko älykäs opiskelija), hän ei sietänyt sitä, että he aiheuttivat Tassulle tällaista päänvaivaa.

“Olis tulleet sanomaan päin miun naamaa. Sit ois lätty lätissyt..” hän murahti.

“Älä ny.. “ Tassu aloitti, mutta Antin silmistään näkyi, että hän oikeasti tarkoitti sanomaansa. Tassu kuitenkin tarttui tätä kädestä totisella ilmeellä ja pyysi toiselta: “Älä hanki itelles lisää vaikeuksii, jooko? Ne muutenki pitää siuu iha turmijon.” Antti mutristi huuliaan, mutta lopulta siirsi katseensa maahan, pois Tassun huolestuneista silmilstä ja nyökkäsi vastahakoisesti. Tämä sai Tassun hymyilemään pienesti. Ei se iloinen hymy ollut, mutta oli se parempi kuin ei mitään, Antti päätti.

(Hänen tosin yhä teki mieli mennä vetämään jotakuta turpaan, ja kunnolla)

___

Siitä päivästä eteenpäin heille annettiin aina läksytystä, jos heidät saatiin kiinni ‘’itse teossa’’ - joka tässä tilanteessa saattoi olla mitä tahansa nopeasta halista lohduttavaan käteen toisen olkapäällä. Tämä ei lannistanut Anttia, joka otti haukut vastaan röyhkeästi hymyillen (“Käyttäytykäähän nyt.” “Niihämö tehhää!”), mutta Tassu ei nauttinut siitä negatiivisesta huomiosta, jota se heidän ympärillään herätti. Pienissä kylissä juorut levisivät nopeasti, joten myös Tassun ja Antin vanhemmat tulivat nopeasti tietoisiksi tilanteesta.

“Älä anna sen Rokan nulikan vetää siuu mukaan sen metkuihi,” ja “Kannattais ehk välttää sit pentuu,” he sanoivat Tassulle kulmat kurtussa, mutta he eivät koskaan osoittaneet häntä syyttävällä sormella (tässä avuksi varmasti oli se, että he eivät olleet tässä vaiheessa vielä täysin tietoisia mistä kaikki ne puhuttelut johtuivat). Tassu oli kiitollinen vanhempiensa luottamuksesta, mutta miten hänen olisikaan tehnyt mieli väittää heille vastaan. Puhua nyt Antista sellaiseen sävyyn.. On varmasti sanomattakin selvää, että Tassu jätti nämä neuvot omaan arvoonsa. Hän ei voinut enään kuvitellakaan millainen hänen elämänsä olisi ilman Anttia.

Vaikka Antti kovasti intti, että heidän ei pitäisi piitata muiden valituksista, se jatkuva nalkutus alkoi ajan kuluessa käydä hänenkin hermoilleen. Hän oli kuitenkin harvinaisen itsepäinen tapaus, joten hän yritti parhaansa mukaan ärsyttää koulun henkilökuntaa aina kun mahdollista. Ties kuinka kauan se olisi jatkunut, jollei Tassu olisi pakottanut Anttia hellittämään.

“Antti, se o iha okei. Riitti jo”, hän oli sanonut, heikosti hymyillen, samalla kun hän oli laskenut Antin käden hänen omalta olaltaan. Antti oli tapansa mukaan mutristanut huuliaan harmistuneena ja pistänyt pystyyn tuijotuskilpailun. Hänestä näki, miten kovasti hän olisi halunnut väittää vastaan, mutta Tassun rauhalliset kasvot olivat sillä kertaa saaneet hänet pitämään suunsa kiinni.

(Mutta miten hän olisikaan halunnut nostaa kätensä toisen poskelle ja tehdä jotakin pyyhkiäkseen tuon haikean ilmeen ystävänsä kasvoilta.)

Seuraavat viikot olivat täynnä nykiviä sormenpäitä ja kesken liikkeen pysäytettyjä käsiä. Se sai Tassun miettimään sitä, miten arkinen osa heidän keskeistä kommunikaatiotaan kaikki ne pienet kosketukset olivat. Varsinkin hänelle. Antti pystyi kommunikoimaan loistavasti myös puheen, ja ajoittain huutamisen, avulla, mutta Tassulle suun avaaminen tuntui huomattavasti suuremmalta haasteelta.

Kyllä hän puhua uskalsi, mutta Antin seurassa sille ei aikaisemmin ollut ollut liiemmin tarvetta. Hänen oli tarvinnut vain nykäistä hihasta, katsoa hetken silmiin ja Antti oli heti ymmärtänyt mitä hän ajoi takaa. Nyt hän kuitenkin joutui turvautumaan sanoihin yhä useammin, joka tuntui luovan heidän välilleen pienen kuilun koulupäivien ajaksi. (He kuitenkin kuroivat sen välimatkan umpeen aina kotimatkalla, sormet yhteen kiedottuina.)

“Tällane hiippailu saa miut tuntemaa ittein vähä vanhemmaks,” Tassu kerran mainitsi Antille koulun jälkeen, heilutellen heidän käsiään edestakaisin. Tämä sai Antin hidastamaan askeliaan, ja hän näytti hetken siltä, kuin hän haluaisi sanoa jotakin, mutta ei löytänyt sanoja. Se ilme ei kuitenkaan sopinut hänelle, joten Tassu tökkäsi tätä leikkisästi kyynärpäällä kylkeen. Sitten he juoksivat kilpaa, hengitys maaliskuun lempeässä pakkasessa höyryten ja posket punoittaen.

____

Mutta vasta silloin, kun he olivat oikeasti kasvaneet hieman vanhemmiksi (ja kenties viisaammiksi) he todella ymmärsivät millaiseen asemaan he olivat itsensä aikoinaan saattaneet. Tai läheltä oli ainakin liipannut. Ties vaikka mihin sairaalaan heidät olisi heitetty, jos heidät yhä löytäisi kyliltä toisissaan kiinni. Ei sillä, että Antti vaihtaisi heidän suhteestaan mitään, ja hyvin harvoin Tassu oli tämän kanssa eri mieltä.

Tällä hetkellä he istuivat ladon takana (sen saman vanhan, kuten aina ennenkin) ja tuijottelivat keskikesän vaaleaa yötaivasta. Tassu istui selkä haaleankeltaista puuseinustaa vasten ja Antti oli jossakin välissä kiivennyt istumaan hänen jalkojensa väliin, selkä hänen vatsaansa vasten ja pää rintakehällä leväten.

Tänään (tai varmaan se oli jo eilen, tuskin se kello enää torstain puolella oli) olivat olleet Anteron 17-vuotis syntymäpäivät. Hän oli saanut vapautuksen peltotöistä ja tullut moikkaamaan Tassua kysyäkseen, pidettäisiinkö illalla jotkut kekkerit. Tassu oli kuitenkin luonnollisesti ollut yhä kiinni töissään, joten Antti oli päätynyt pelolle vapaapäivästään huolimatta.

Illemmalla he olivat kerääntyneet Lyydin vanhempien tyhjään navettaan, jota ei oltu käytetty enää vuosiin. Paikalle oli heidän lisäkseen kerääntynyt muutamia ystäviä samasta pitäjästä; Eino, Tyyne ja niin edespäin. Eino oli tuonut perheensä gramofonin ja he olivat tanssineet ja laulaneet levyltä löytyneiden kipaleiden tahtiin. Lyyti oli myöskin onnistunut näpistämään porukoiltaan jotakin vettä vanhvempaa (mitä sitä yksityiskohtia turhaan kyselemään) ja siitähän meno vasta yltyi. Sitä oltiinkin sitten juotu niin kauan, kun pullossa riitti, ja hauskaa oltiin pidetty vielä vähän senkin jälkeen, kunnes jaksaminen ei enää lopulta riittänyt.

Nyt kaikki olivat jo vetäytyneet takaisin omiin koteihinsa - Anttia tietenkin lukuunottamatta. Hän nojaili yhä tyytyväisenä Tassua vasten, yhä ihan pienessä hiprakassa, päätellen siitä, että hänen päässään surisi vielä mukavasti ja hänen kehonsa oli täydellisen rentona. Hän veti keuhkonsa täyteen raitista yöilmaa ja hymyili.

“Tiiäks Tassu. Mie en ny haluis olla missään muual ku täs, siun kaa,” hän sanoi. Tassu sai olla kiitollinen siitä, että Antti ei nähnyt hänen kasvojaan, niin kovasti niitä kuumotti. Että se osaa olla imelä, kun sille päälle sattuu, Tassu ajatteli ja puristi toisen kättä merkiksi siitä, että hän oli kuullut, ja että hän oli samaa mieltä, vaikka ei hän sitä sanoiksi osannut pukea. Tassun ei tarvinnut nähdä Anttia pystyäkseen kertomaan miten paljon hänen hymynsä oli leventynyt.

He istuivat paikoillaan tarpeeksi pitkään siihen, että heidän sormenpäitään ja varpaitaan alkoi kylmäämään. Suomen kesä ei ollut niin armollinen, että koko illan voisi istuskella ulkosalla.

“Antti”, Tassu sanoi, hädintuskin kuuluvalla äänellä. Mennäänks myö täst koht, hän kysyi sanattomasti. Häntä värisytti Antin läheisyyden tuomasta lämmöstä huolimatta. Antti äänteli hetken vastahakoisesti ja valui hitaasti alemmas niin, että hän nojasi päätänsä Tassun alavatsalla ja pystyi katsomaan hänen kasvojaan.

Tassu räpäytti silmiään, hieman yllättyneenä siitä, miten paljon peittelemätöntä tunnetta Antin silmissä välkehti. Hetken mielijohteesta hän ojensi kätensä hiljaa, sipaisten yhden eksyneen hiuskiehkuran pois toisen kasvoilta. Sitten hän pysähtyi hetkeksi, mutta antoi pian kätensä jatkaa vaeltamista, haroa toisen pellavaisia hiuksia ja uudelleenkartoittaa hänen kasvojaan. Antti oli miehistynyt parin viimeisen vuoden aikana, mutta hänen silmissään oli yhä sama pilke, hänen poskillaan samat hymykuopat ja vaaleita, auringon polttamia pisamia.

Tällä kertaa oli Antin vuoro räpäyttää silmiään, hitaasti ja ehkä hieman harkitsevasti. Sitten hän hivuttautui pystympään, samalla kääntyen niin, että he olivat nenät vastatusten. Ja hyvin lähekkäin. Antti nosti molemmat kätensä ja asetti ne Tassun kummallekkin poskelle, tuoden hänet niin lähelle kuin siinä tilanteessa oli fyysisesti mahdollista, huulet toisia huulia vasten.

Tassu henkäisi yllättyneenä, huuliaan tahattomasti raottaen, ja Antti pyrki yhä lähemmäs, maistaen tämän suuta, kuin uutta aluetta tutkien. Hän oli niin kovin lähellä ja Tassun sydän tykytti outoon tahtiin. Oli Antti häntä ennenkin pussanut, teki sitä melko useinkin, mutta ei koskaan tällä tavoin.

Tämä oli sellainen suudelma minkä Antti oli viinaspäissään antanut Lyytille aikaisemmin illalla, sellainen mitä Tassukin oli jossakin mielensä perällä kaivannut heitä katsellessaan (Miksi Antti tunsi hänet niin hyvin ja oli aina valmis antamaan hänelle haluamansa?). Siinä oli kieltä, oli hampaita, jotka kolahtivat aina välillä toisiaan vasten, kun ei niitä hetken huumassa osannut varoa. Tassua huimasi kuin hän olisi pahemmassa hiprakassa kuin koskaan aikaisemmin, mutta hän halusi lisää.

Lopulta heidän oli kuitenkin pakko ottaa hieman etäisyyttä, ihan vain muutamaksi sekunniksi, happea saadakseen. Tai ehkä vain yhdeksi. Sitten Tassu painoi heidän huulensa yhteen vielä hetkeksi, tällä kertaa hieman rauhallisemmin, ihan vain maistaakseen vielä kerran kaikki ne sanattomat lupaukset, jotka oli hetki sitten annettu. Antti hymyili hänen suutaan vasten.

“Huomen nähää”, hän sanoi ja tarjosi Tassulle yhden hyväntuulisen virnistyksen. Sitten hän nousi ja katosi rakennuksen nurkan taakse.

[oispapyssy]

Moi. Minulla on tylsää, joten ajattelin laittaa rändöm kysymyksiä ihan vaan huvikseni viidelle seuraajalleni :3 Tämähetken top 5 kappaletta? Tee vai Kahvi? Ruokabravuurisi? Suosikki vihannes? Lempi elokuva? Kolme Suomalaista kaupunkia missä haluaisit vielä käydä? Mp minun tumblerini😁 Keräiletkö jotain? Seuraatko mitään urheilulajia? Ja jos saisit 50€, mihin sen käyttäsit? Hyvää jatkopäivää sinulle :3

Moi! :) Top 5 kappaletta ois varmaan nights - frank ocean, back to you - selena gomez, asunto 35 - egotrippi, yli - paperi t, jaaa slide - calvin harris. Tee ehdottomasti, kahvista tulee vaan huono olo ja alkaa kädet täriseen.Ruokabravuuri on saleen nuudeliwokki tai tofupasta.Suosikki vihannes on kirsikkatomaatitLempi elokuva aladdin aina ja ikuisesti!Kolme suomalaista kaupunkia jossa haluaisin käydä hmm tää on kyl paha, ollaan reissattu pienenä perheen kanssa niin paljon ympäri suomea että oon käyny about kaikkialla paitsi käsivarressa. Mut kivoimmat on varmaan ollu kotka, lappeenranta ja tampere on tietty ihana.Mp sun tumblr, tykkään! minkä varmaan huomaa siitä että rebloggailen aika paljon sun postauksia, yks lemppari blogeista täällä :)Keräiletkö jotain, en oikeestaan haluisin keräillä jotain astiastoa mut en oo löytäny viel mieleistä.Seuraanko mitään urheilua nii en, joskus katon taitoluistelua mut ei sitä voi seuraamiseks sanoo.Jos sais 50€ nii ostaisin sillä ruokaa ja koiranruokaa Kiitti kyssäreistä @tuhatvuotinenharharetki ja oikein hyvää päivän jatkoa sinnekin! 😊

[suentassu]

Tavoiteltava olotila

Hahmot/paritukset: Tyyne/Tassu, Lyyti/Antti

AU: Sijoittuu hahmojen nuoruuteen. Nelikko on lähdössä tansseihin.

Varoitukset: Alkoholinkäyttöä, eipä kai muuta

Vastuunvapaus: Kiitos Väykkä Tassusta, Antista ja heidän nimettömistä vaimoistaan, rakastan näitä neljää ihan liikaa ja sen varmaan huomaa. En saa tästä rahaa.

Notes: Aloin alunperin kirjoittaa tätä rakkaan Miun synttäreiksi. Nähtiin tänään ekaa kertaa livenä ja sain lopulta rohkeutta julkaista tämän ihan tumblriinkin asti, eli toivottavasti tämä viihdyttää jotakuta muutakin.

Tämä on itsenäinen jatko-osa mun edelliselle Tassu/Tyyne-ficille, löytyy tästä

Summary: “Elä sie jooko siit Tyynest nii hermoile, ota täst nii helpottaa.”

*** 

 “Au, sattuu. Elä kisko.”

Tyyne nosti katseensa Lyytin hiekanruskeista hiuksista ja vilkaisi häntä peilin kautta huokaisten syvään.

“Siun kampaus ei ikuna kestä jos mie en paa tarpeeks tiukalle. Ja pitäähän siun ny näyttää hyvält koko ilta”, Tyyne naurahti ja kumartui sitten tarkastelemaan Lyytin lettikampauksesta karannutta suortuvaa.

Lyyti tuhahti. “Ei se oo sitä mitä sie luulet. Emmie siit Antista piittaa. Kovast tuntuu minnuu yrittävän, mut emmie sellast ilveilijää ota.”

Lyyti näytti hetken poissaolevalta ajatellessaan pojan kömpelöitä lähestymisyrityksiä - lähes herttaisen haparoivia kehuja, viinan rohkaisemia tanssiinkutsuja ja ohimeneviä, muka toverillisia hipaisuja olkapäälle. Rohkeana ja omapäisenä tunnetun Rokan pojan epävarmuus hillityn ja rauhallisen Lyytin edessä oli jopa jotenkin liikuttavaa.

Tyyne ei sanonut sanaakaan, hymyili vain itsekseen tuttua, tietäväistä hymyään ja keskittyi solmimaan lettinauhan kauniille rusetille.

Lyytin poissaolevuus vaihtui kuitenkin pian virnistykseen. “Mut mites siul ja Tassul? Joko se o julkist tietoo?”

Tyyne tunsi poskiensa helottavan ja painoi päänsä alas mukamas suoristaakseen vaaleansinisen mekkonsa helmoja. “Emmie siit nii tiiä… Tassu o nii kovi ujo. Kyl sie tiiät. Mut kaik o hyväst jos sie sitä mietit.” Tyttö vilkaisi ystäväänsä kulmiensa alta ja hymyili. “Antti sano et yrittäis suostutella Tassunki tulemaan.”

Lyyti nojautui tarkastelemaan kasvojaan peilistä ja pyyhkäisi poskipäälle pudonneen ripsen pois. “Ei sit sanaakaa siit miun ja Antin jutust. Unoha se, jooko. Siul o paha tapa hölöttää ohi suus, tiiätsie.”

Tyyne ei voinut tirskahdukselleen mitään. “Ai ny se o jo joku ‘juttu’?”

Lyyti puuskahti ja nousi seisomaan kukkakuvioista mekkoaan asetellen. “Hei, sie tiiät kyl mitä mie tarkotan. Onks miun helma muute mytyssä takaa, viititsie kahtoa?”

*** “Näytänkö mie tyhmältä?”

Tassu pysähtyi hetkeksi keskelle hiekkatietä ja vilkaisi Anttia, joka näytti keskittyvän lähinnä pystyssä pysymiseen, eikä niinkään ystävänsä ulkoiseen olemukseen.

“Hei, kuuletsie?” Tassu astui askeleen lähemmäksi ja tuli yhtäkkiä vedetyksi kömpelöön karhunhalaukseen, niin lähelle että hän haistoi luvattoman alkoholin Antin hengityksestä.

“Et sie ikuna näytä tyhmält, Tassu. Elä sie jooko siit Tyynest nii hermoile, ota täst nii helpottaa.” Antti ojensi pulloa häntä kohti. Tassu nuuskaisi sen sisältöä ja irvisti, mikä oli koko illan naukkailleen Antin mielestä hulvattoman hauskaa.

“Ota ny, ei myö jäähä kii”, Antti suostutteli, tarttui Tassua kädestä, asetti pullon lähes teatraalisen huolellisesti hänen käteensä ja hymyili voitonriemuisesti.

Tassu oli kerran aikaisemmin maistanut viinaa. Se oli poltellut kurkussa ikävästi ja tuonut vedet silmiin. Antti oli nauranut ja jättänyt asian sikseen. Ei Tassua oltaisi sinä iltana humalaan saatu.

Tassu vilkaisi käteensä laitettua pulloa ja huokaisi. Antti hymyili toisesta suupielestään Tassun rakastamaa, hiukan ovelaa ja ilkikurista hymyään.

“Sinnuu ei jännittäis Tyynen kans nii kamalast, saisit haettuu sen tanssiin tai jottai.” Antti tiesi, mistä naruista vetää. Tassu helahti kirkkaanpunaiseksi ja kohotti pullon hitaasti, mutta kuuliaisesti huulilleen. Viina poltteli aivan yhtä paljon kuin ensimmäiselläkin kerralla.

“Emmie paljoo ota. Eikä siunkaa enää kannattais jos sie sitä Lyytiä aattelit hakee tanssiin. Ethän sie pysy pystyssäkää kohta”, Tassu hymähti. “Mut kyl mie nää loput voin pitää, ihan siun ihtes takia.” Poika virnisti, otti taas kulauksen ja yskäisi.

“Tiiätsie Tassu… Tyyne ei muusta nykyää puhukaa ku siust ain vaa. Tassu sitä, Tassu tätä, Tassu Tassu Tassu. Mie en tienny et se ees osaa ol nii hiton imelä. Hölöttää noista siun silimistäki vaa koko aja. Kerran mie sanoin, et hitto oon mieki sen pojan parisen kertaa nähny, ei siun tarvii noi tarkkaa niit kuvailla. Mut mie yritän ol Tyynel kiltti nii josko sit puhuis miust hyvvää Lyytil…” Tassu kuunteli Antin voimakkailla ilmeillä ja eleillä tehostettua monologia korvat punaisena ja yritti kovasti ymmärtää, mitä poika oli juuri sanonut. Ei Tyyne voinut puhua hänestä niin. Antti pisti omiaan.

“Siis… Vannotsie et Tyyne on sanonu noin?” Tassu kysyi vakavana.

“Vannon, kautta kiven ja kannon”, Antti vastasi naurahtaen. “Juohan ny se viina ennen ko myö ollaan peril, sit päästää aiheeseen.”

***

Tassun saapuminen paikalle ei jäänyt Tyyneltä huomaamatta. Antin sen sijaan ei keneltäkään. Hän saapasteli sisään, tervehti tanssiväkeä tavalla, joka sai Tassun alkoholin takia punoittavat kasvot entistä punaisemmiksi ja käveli rehvakkaasti suoraan lattian poikki tyttöjen luokse. Lyyti hautasi päänsä käsiinsä häpeissään ja mutisi jotakin, josta ei todennäköisesti ollut tarkoituskaan saada selvää. Tyyne ei näyttänyt edes kiinnittävän Anttiin sen suurempaa huomiota. Tytön vihreät silmät seurasivat tiiviisti Tassua, joka yritti keskittyä kävelemään tyttöjen luokse ja vaikuttamaan mahdollisimman selvältä. Päässä pyöri, poskia kuumotti ja jalat tuntuivat oudon turralta. Tassu ei ollut ihan vakuuttunut, että tämä oli tavoiteltava olotila.

“Tuutsie tanssiin miun kaa?” Antin itsevarma ääni sai Lyytin huokaisemaan kuuluvasti.

“Kai mie sit…” tyttö vastasi, nousi ylös helmaansa suoristellen ja heitti virnistelevälle Tyynelle kyllästyneen katseen.

Antin epämääräisestä hytkymisestä ja Lyytin ilmeistä päätellen Antilla ei ollut pienintäkään aavistusta, miten askeleiden kuuluisi mennä. Tilanne näytti Tassun mielestä lähinnä siltä, että Antti piti itseään varsinaisena parkettien partaveitsenä ja Lyyti-parka joutui väistelemään häntä ja pelkäämään varpaidensa puolesta.

Tassu vilkaisi tanssiväkeä, joista hän tiesi lähes jokaisen, ja laski sitten katseensa takaisin Tyyneen, joka pyyhkäisi hiussuortuvan kasvoiltaan korvansa taakse ja hymyili vienosti. Antti ei ollut valehdellut. Alkoholi todellakin toimi rohkaisuna. Tassu veti syvään henkeä ja ojensi kätensä Tyynelle.

“Saanko luvan?” Voi ei. Se kuulosti muodolliselta, vanhanaikaiselta ja teatraaliselta.

Tyynen hymynkare levisi tutuksi, ilkikuriseksi virnistykseksi. Sanomatta sanaakaan tyttö tarttui jämäkästi Tassun ojennettuun käteen ja kiskaisi hänet tanssilattialle.

Tyynen tuoksu ympäröi Tassun ja hänen käheä naurunsa soi Tassun korvissa. Tyyne kieppui hiukset ja sinisen mekon helmat hulmuten ja Tassu ei osannut muuta kuin myötäillä tytön liikkeitä parhaansa mukaan. Miehen pitäisi viedä, kyllä hän sen tiesi, mutta Tyyne näytti tietävän mitä teki ja nautti selkeästi joka sekunnista. Yhtäkkiä Tyyne vei kätensä pojan hiuksiin ja veti hänet suudelmaan. Tassu ei tiennyt miten päin olisi, nythän kaikki näkisivät, kaikki tietäisivät, ei hän ollut Tyynelle tarpeeksi hyvä… Mutta toisaalta, Tyynehän oli tämän aloittanut. Tyttö tuntui aina olevan Tassua askeleen pari edellä. Suudelman loputtua Tyyne jäi tarkastelemaan Tassua kädet yhtä tiukasti hänen ympärillään ja huvittunut ilme kasvoillaan.

“Mie tiesin. Sie maistut viinalta. Ilmankos sie et oo ollu nii ujo ko yleensä.”

Perkele. Tassu tunsi punan nousevan poskilleen.

“Nii, no, emmie muute juo mut tuo Antti…” hän yritti selitellä. Hymy Tyynen kasvoilla vain leveni.

“Hitto siun kans, sie sit osaat yllättää. Näitsie muuten mihin Antti ja Lyyti läks?” Tyttö kohotti kulmiaan ja vilkuili ympärilleen. Tassulla ei ollut aavistustakaan, kuinka kauan aikaa oli kulunut. Hän kohautti olkiaan.

“Jos myö käytäis kahtomas?” poika ehdotti viattomasti.

“Hitto siun kans”, Tyyne toisti, tarttui Tassua kädestä ja veti tämän perässään alas tanssilavalta.

Muutaman metsän siimeksessä vaihdetun suudelman ja naurunsekaisen kompuroinnin jälkeen Tassu kuuli jotakin, nosti kätensä hiljaisuuden merkiksi ja siirsi sitten sillä Tyynen hiukset hellästi korvan taakse. Tyyne vetäisi Tassun perässään suuren siirtolohkareen taakse piiloon ja osoitti äänen suuntaan. Lyyti nojasi pienen matkan päässä puuhun kädet puuskassa. Ilmeitä ei erottanut, mutta Antin jo ennestäänkin kantava ja alkoholilla terästetty ääni kuului kyllä.

“Enks mie ny yht pusuu sais?” Antti kohotti hiukan haparoiden kätensä Lyytiä kohti, joka nauroi makeasti.

“Mie nii tykkään siust… Ja mie mietin et sieki miust ko sie sillee lähit miun kans tanssiin…” Antti kuulosti ensimmäistä kertaa pitkään aikaan epävarmalta ja ujolta.

Lyytin nauru kiiri kesäillassa. “Sitä siun soppiiki miettii.”

Tassu ei voinut uskoa Antin sanoneen jotain tuollaista. Hän vilkaisi pöyristyneenä Tyyneä, joka piti kättään suun edessä ja näytti alkavan huutaa tai nauraa hetkellä millä hyvänsä.

Antti silitti kömpelösti Lyytin hiuksia, eikä tyttö vetäytynyt pois. Tassu haukkoi henkeä ja vaihtoi jälleen kummastelevan katseen Tyynen kanssa.

“Nii et voitaisko myö iha vähä vaa…” Antti aloitti.

Lyyti tyrskähti. “Ei myö voitais. Sie oot Antti juonu ihan hitost. Pääsetsie kotio? Pitäiskö siun mennä ehtiin Tassu jos hyö ei oo Tyynen kans karannu johki?”

Lyytin sanat kuullessaan Tyyne nappasi Tassua kädestä ja pojan sydän hyppäsi.

Antti painoi päänsä häpeissään ja nyökkäsi. “Kyl mie pääsen… Ja joo mie aattelin et mie sen Tassun yrittäisin löytää. Saisinko mie ees yhen…” “Et.” Lyyti keskeytti lauseen painokkaasti ja jatkoi sitten pehmeämmin. “Ehk myöhemmin. Hyvää yötä, Antti.” Jäämättä kuuntelemaan vastausta Lyyti kääntyi kannoillaan ja lähti siihen suuntaan, mistä oli tullutkin. Antti jäi seisomaan hölmistyneenä paikoilleen ja yritti selkeästi ymmärtää Lyytin sanojen merkitystä. Tassu ja Tyyne vilkuilivat piilostaan Anttia ja loivat toisiinsa hämmentyneitä katseita.

“Ja Lyyti ku väitti miul ettei ikuna ottais Anttia”, Tyyne kuiskasi nauraen käheästi.

“Antti ei varmaan ees tajunnu mitä Lyyti hälle sano”, Tassu vastasi hiljaa ja virnisti. Antti oli lähtenyt kompuroimaan takaisinpäin, mikä ei jäänyt Tassulta huomaamatta.

“Jos mie lähen kahtoon et tuo yks pääsee ehjän kotio?”

“Varmaa parast nii. Miul ei oo pitkä matka täst nii mee sie vaa. Antti tarvii sinnuu.” Tyyne hymyili ja suikkasi Tassulle nopean suukon. “Nuku hyvin, Tassu.”

“Nuku hyvin, Tyyne”, Tassu vastasi ja lähti ystävänsä perään.

[neroushalvaus]

Monet jakavat sen tulkinnan, että Lehdon pakkomielle Riitaojaan juontuu osittain siitä, että “Riitaoja muistuttaa häntä siitä pelokkaasta pikkupojasta, joka hän on itse ollut”. Halusin siis vähän pohdiskella tätä tulkintaa omassa tekstissäni.

Hahmot: Lehto (& Riitaoja, myös muita) Genre: Character study tää taitaa taas olla Varoitukset: Lapsen pahoinpitelyä monenlaisissa muodoissa (koska headcanonini on, että Lehto oli lapsena huutolainen, ja huutolaislasten kohtelu oli mitä oli). Väkivallasta puhutaan muutenkin. Itsemurha ja tappaminen mainitaan. Vastuunvapaus: Hahmot kuuluvat Linnalle, minä vain spekuloin ja itken Summary: 

Lehto vihaa kaikkea Riitaojassa, siispä hän vihaa Riitaojaa. Minkä vuoksi, sitä hänen ei tule mieleen edes pohtia. Hänellä nyt vain on sellainen tunne.

”Riitaoja perkele. Mitä minä sanoin siitä Kuoville kantelemisesta?” Lehto sihahti.

Riitaojan katse oli luotuna maahan, joten Lehto kopautti mokoman leukaa sormellaan niin, että se katsoi häntä silmiin. Saatanan paskiainen oli onnistunut saamaan Lammion epäilykset heräämään, kun se kuovi oli ilmoittanut huomanneensa marssirivistön olleen aamupäivällä vajaalukuinen. Riitaojan oli tietenkin ollut pakko vilkaista ykköskiväärin jäseniä ja Määttää hermostuneesti. Lammion tiukasta katseesta oli saattanut huomata, ettei se ollut jäänyt tältä huomaamatta.

”Herra alikersantti. Anteeksi, herra alikersantti. Mutta enhän minä kannellut. Mittään se ei tiiä. Eppäilee vaan.”

”Pidäkin tilanne sellaisena. Jos me sinun takia kärytään, niin se ei sinunkaan suosiota kasvata tässä komppaniassa”, Lehto murisi.

Riitaoja katsoi Lehtoa silmiin kulmiensa alta pälyillen. Se katse oli jo Lehdolle tuttu. Siinä oli Riitaojalle tyypillistä levottomuutta, mutta kuitenkin hiipivä luottamus siihen, ettei Lehto oikeasti ilkeäisi tehdä mitään. Lehto vihasi sitä katsetta. Vielä enemmän hän vihasi Riitaojan huulilla kareilevaa pelokasta hymyä. Se hymy oli luotu sovittelemaan. Riitaojan kasvot olivat aivan lähellä Lehdon kasvoja ja heidän marssista, nälästä ja valvomisesta uupuneet ruumiinsa tuntuivat kuin keinuvan samaan tahtiin.

Lehto oli kuullut, että jossain etelässä eli käärmeitä, jotka saalistivat naulitsemalla saaliinsa katseellaan paikoilleen. Yrittivät jotenkin lumota sen vain tuijottamalla sitä silmiin, ja kun hiiri tai jänis vähiten sitä odotti, ne iskivät kiinni ja upottivat siihen myrkkyhampaansa. Jos Lehto ei jotain halunnut, niin hän ei halunnut tuntea itseään kenenkään saaliiksi.

Vielä pahempi asia oli, että Riitaojan varovainen hymy muistutti Lehtoa hänen ampumastaan aseettomasta sotavangista. Hän muisti, kuinka se ryssänperkele oli katsonut häntä hymyillen, kuin olisi yrittänyt olla hänen ystävänsä. Pakkohan Lehdon oli silloin ollut ampua sitä hartioiden väliin. Sellaisia saatanan käärmeitä ei terve mies katsellut.

Vielä sitäkin pahempi asia oli, että Riitaojan nöyristely ja anteeksipyytely toivat Lehdon mieleen myös jotain ihan muuta. Hän tunsi, kuinka hänen sisällään kuohahti.

”Lakkaa se saatanan irvistely!” Lehto sähisi ja tyrkkäsi Riitaojaa vähän kauemmaksi. Hämmentynyt hymy ei lähtenyt tämän huulilta.

*

Poika oli ollut noin seitsemän sinä päivänä. Ei siinä päivässä ollut mitään erikoista, paitsi että hän oli jäänyt kiinni pahanteosta ensimmäistä kertaa uudessa isäntäperheessään. Oli ollut helmikuu. Joulukuussa ne olivat hänet ottaneet vaivoikseen.

”Eikö se ollu aika selvä homma, että sinne kaapille ei mennä?” talon isäntä oli huutanut pojalle retuuttaen tätä korvasta. ”Siinä oli lukko ihan syystä! Saatana olisi se pitänyt arvata, että tommosella huoranpenikalla on varastaminen verissä!”

Mies päästi irti itkevän pojan korvasta. ”Anteeksi, herra, en minä tarkoittanut...”

”Saatana kyllähän sitä nyt herroitellaan, kun on kiinni jääty!” mies huusi ja läimäisi poikaa vasten kasvoja niin, että tämän korvissa soi hetken. ”Me sut hyvää hyvyyttämme tänne otettiin, mutta näemmä tarjoamamme palvelu ei ole riittävän hyvää teidän korkeudellenne?”

”Anteeksi”, poika ulvahti, kun mies löi häntä uudestaan niin, että hän horjahti ja kaatui. ”En minä... Siis... En minä pahalla, kun...”

Mies potkaisi lattialla makaavaa poikaa kipeästi kylkeen. ”Ylös siitä, perkele. Tästä hyvästä tähteet menevät sitten tänään ja huomenna suoraan sioille, ne sentään osaavat olla kiitollisia. Onko selvä?”

Poika nousi ylös. Hänen itkunsa yltyi, mutta ei kukaan välittänyt. Talon rouva ja lapset istuivat kaikessa rauhassa pöydän ääressä ja mies liittyi näiden joukkoon. Poika jäi nurkkaan itkemään, eikä itku johtunut enää kivusta tai kiinnijäämisen tuomasta häpeästä, vaan hän itki siitä syystä, josta pienet vauvat itkivät: 'Minun on paha olla, huomaa minut'. 

Poika oli jo kuitenkin riittävän vanha tietääkseen, ettei kukaan hänen itkustaan välittäisi.

*

Lehto, Rahikainen ja Määttä jakelivat komppanialle keksejä ja marmelaatia, jotka olivat ryöstöretkeltään tuoneet. Koskela kieltäytyi luonnollisesti kekseistä, joita Lehto yritti tämän käteen tyrkätä. Riitaojan silmäillessä keksejä Lehto murahti: ”Sinun ei kyllä tarvitsis syödä ollenkaan. Jäätiin melkein kiinni sinun takias.”

Riitaoja katsoi Lehtoa silmät suurina ja änkytti: ”E-en minä mittään keksiä tarvi. Ei ole nälkä.”

”Kyl sää syöd saat”, Hietanen totesi rouskuttaen samalla suullaan niin, että tämän murre oli vielä tavallistakin vaikeaselkoisempaa. ”Lehto vaa o nii mahrottoma yrmyl pääl taas kerra. Lakkaa ny, kyl ka sää kuulet mite Riitaojan maha huutaa. Se anto viimemurkinansa ylen, ku näki tienpuolessa jonku pahemma näköse haavottunee. Kyl mää näi.”

”En minä tarkottanu. Vattasta vaa veänsi”, Riitaoja piipitti.

”Sinä se oot yks saatanan kakara”, Lehto puuskahti, mutta painoi Riitaojan käteen kaksi keksiä. Hietanen pyöräytti silmiään Lehdon lyhyelle pinnalle.

”Sää saat Riitaoja mult muutama lisäkeksin, kat mää söin hyvi. Ol hyvä.”

Riitaoja katsoi Hietasen hänelle ojentamia keksejä silmät kiitollisuudesta pyöreinä. Lehto kirskautti hampaitaan vihaisesti. ”Ei sinun sille mitään antaa pitäisi, ei se muuta ku saatana kerjää sääliä.”

”No sultaha hän ei sitä näyt saava, joten an mää ny säälin hänt ku mielellää sen teen.”

Lehto vain tuhahti. Riitaoja työnsi siitä välittämättä keksin kokonaisena suuhunsa ja rouskutti tyytyväisenä.

*

Sinä iltana teltassa Riitaoja itki. Lehtoa ei väsyttänyt vielä riittävästi, hän istui paikallaan ja tuijotti teltan pimeyteen. Hänen olisi tehnyt mieli käskeä Riitaojaa olemaan hiljaa, mutta ei hän jaksaisi nyt kuunnella sitä puolustelureaktiota, jonka se muissa herättäisi.

”Shh”, Riitaojan vieressä makaava Hietanen sanoi pehmeästi ja silitti tämän itkun voimasta tärisevää selkää. ”Mikäs sul ny tuli.”

”M-me ei s-se-se-selvitä”, Riitaoja nyyhkytti. ”K-k-kohta tää m-m-ma-marssimine loppuu j-ja me j-jouvutaan takasin t-t-tuleen...”

”Mitä sää sitä ny jo suret”, Hietanen kuiskasi kepeällä äänellä. ”Viel monta päivää me täs itteemme saadaan marssilla väsyttää. Tiä vaik sota loppuis ennen ku päästään takasin linjaan.”

”E-ei se lopu”, Riitaoja valitti ja käpertyi itseensä. ”Ei s-s-se l-lopu ikinä, m-me ei p-peästä k-koskaan enää kotiin...”

”Lopeta ny saatana se vikiseminen”, Lehto ärähti, koska hän ei vain jaksanut enää tuota säälittävää esitystä. ”Jos on niin perkeleen vaikeeta, niin käy vaikka nopeasti ampumassa ittes. Saat minun kiväärin lainaan, jos omasi on ruostunut käytön puutteessa umpeen.”

”Lehto!” Hietanen sihahti vihaisesti. Myös muut komppanian jäsenet katsoivat Lehtoa ärtyneinä. Jopa Koskela vaikutti siltä, että Lehto oli ylittänyt jonkun rajan.

”No mitä?” Lehto tiuskaisi. ”Teidänkö mielestä tuota on sitten mukavaa kuunnella? Pyydän siinä tapauksessa kovasti anteeksi, kun keskeytin ilonne. Armomurhaahan minä tässä vain ehdotin.”

”Lehto et sää voi puhuu tual taval”, Hietanen sähisi. ”Kaik tietä, et sää et pelkää mittää, mut et sää voi sanoo noin, ko toine pelkää.”

”Riitaojan pitää jumalauta kasvaa aikuiseksi!” Lehto huusi välittämättä siitä, että herätti jo nukkumaan ehtineet. ”Ei täällä kukaan muukaan pillitä, vaikka tyhmempikin jo tietää, että tänne me kaikki kuollaan. Miten helvetissä te annatte ton paskiaisen vaan porata ja porata ja silitätte vain sen päätä, kun 'oijoi sitä niin pelottaa, voi pientä raukkaa', jumalauta, minä en saatana jaksa sitä, että...”

”Lehto”, Koskela sanoi hiljaisella, mutta sitäkin ankarammalla äänellä, ”mene ulos.”

Lehto katsoi vänrikkiä kysyvästi. ”Minkä helvetin takia min-...”

”Menet ulos rauhoittumaan. Tulet takaisin, kun olet paremmalla päällä.”

Lehdon hampaat narisivat ja viha hänen silmissään hehkui kuin kekäle, mutta hän otti manttelinsa ja lähti ulos. Riitaojan nyyhkytys oli vaimeampaa, mutta aivan yhtä lohdutonta, kuin aiemmin. Lehto vihasi sitä ääntä. Lehto vihasi Riitaojaa niin, että kun hän yritti ulkona sytyttää tupakkaansa, hänen kätensä vapisivat silkasta raivosta.

Kyllä Lehto muisti, että hänkin oli joskus pelännyt. Eikä hän ollut pelännyt vain välillä, vaan pelko oli ollut aina läsnä. Kun hän oli lapsena kulkenut perheestä perheeseen, aina hän oli oppinut pelkäämään uusia asioita. Jossain paikassa oli täytynyt pelätä talon emännän huutoja, jotka repivät korvia, ja tämän kynsiä, jotka repivät Lehdon kättä, toisissa paikoissa taas isännän nyrkkejä, joista ei tiennyt, mitä ne seuraavaksi tekisivät ja kuinka paljon se sattuisi. Lehto oli pelännyt aikuisia, erityisesti niitä, joilla oli ollut vihaiset silmät tai vaeltelevat kädet. Myöhemmin hän oli oppinut pelkäämään jopa lapsia ja pienen vauvan itkua, koska se tarkoitti, että hän oli tehnyt jotain väärin, ja siitä seurasi aina huutoa ja kipua. Lehto muisti pelänneensä yötä, jonka hän oli viettänyt yksin höyläpenkin päällä maaten ja aamua, jolloin hänet saatettiin vaikka potkia alas siltä penkiltä, ellei hän ollut pystyssä heti huudettaessa.

Ei sellaista jaksanut kukaan. Ei kukaan jaksanut viettää koko elämäänsä peläten. Pelko oli poikkeustila, josta kuului kasvaa ulos. Siispä Lehto oli oppinut pitämään ilmeensä neutraalina, kun häntä kirottiin vasten kasvoja ja jähmettymään paikoilleen, kun joku tarttui hänen käsivarteensa ja huusi. Harjoittelua se oli vaatinut, mutta hän oli oppinut kuin pakolla vääntämään kasvoilleen pilkallisen hymyn ja nauramaan, kun häntä oli itkettänyt.

Hiljalleen Lehto oli ymmärtänyt, että kun hän ei pelkäisi kipua, vihaisia sanoja tai edes kuolemaa, häntä ei voisi horjuttaa mikään. Kai se oli ruokkinut sitä, mitä pienen pojan itsetunnosta oli ollut enää siinä vaiheessa jäljellä. Ajatus, ettei kukaan enää mahtaisi hänelle mitään.

*

”Pitäisikö meidän puhua Riitaojasta?”

Lehto katsoi Koskelaa silmissään synkkää uhmaa ja tunki mielenosoituksellisesti lusikallisen aamupuuroa suuhunsa. Hän ei ollut tullut yöllä takaisin telttaan, vaan oli värjötellyt aamuun asti pihalla. Vahdinvaihdon aikaan Rahikainen oli yrittänyt maanitella Lehtoa takaisin sisään, mutta epäonnistuessaan hän oli ikuisena opportunistina antanut Lehdon hoitaa vahtivuoronsa. Ei Lehto ollut varmaan ollut kummoinen vahti nuokkuessaan mättäällä kädet puuskassa ja hampaitaan kiristellen, mutta olipa sentään ollut joku syy olla palaamatta takaisin telttaan.

”Älä syö noin nopeaan, tulee vatsasi kipeäksi”, Koskela sanoi ja istui kannolle Lehdon viereen. Lehto lusikoi lisää puuroa suuhunsa, vaikkei ollut edes ehtinyt nielaisemaan sitä, mikä oli hänen suussaan. Koskela huokaisi.

”Sinä et tullut eilen takasin.”

”Herra vänrikki käski mennä rauhoittumaan. En ollut rauhoittunut”, Lehto sanoi ivallisesti suu täynnä puuroa. Koskela pudisteli päätään ja katsoi Lehtoa sillä katseella, jonka hän oli kohdistanut tuohon vihaa täynnä olevaan alikersanttiin aiemminkin. Lehto ei tiennyt, mitä katse tarkoitti, mutta sääliksi hän oli sen aiemminkin tulkinnut, joten hän irvisti.

”Et sinä voi Riitaojan kanssa noin jatkaa”, Koskela sanoi. ”Siitä oon aiemminkin sinulle sanonut. Ymmärrän, että sen käytös turhauttaa, mutta tuo eilinen tuntui jo aika henkilökohtaiselta.”

”Minä jatkan miten jatkan”, Lehto mutisi. ”Jos se on ongelma, Riitaojan voi vaihtaa. Tai vain ottaa pois minun ryhmästä. Ei se muutenkaan mitään tee.”

Koskela puhui niin paljon silmillään, että Lehdon oli ajoittain vaikeaa saada tästä selvää. Nytkin vänrikki tuijotti häntä näyttäen jälleen hieman säälivältä, tai ainakin jotain sinne päin.

”Ei tässä pelkästään Riitaojasta ole kysymys”, Koskela sanoi hitaasti, “vaikka jos sinä sille vähän juttelisit, ei se huono asia olisi.”

Lehto vain nauroi ilkeää naurua.

*

Poika oli yksitoista ja jälleen jäänyt kiinni pahanteosta. Hän asui eri talossa, eri perheen luona, mutta perheen isännät olivat kaikkialla samanlaisia. Viinalta haiseva hengitys ja liian suuret kädet, joilla ne kokivat asiakseen heitellä poikaa miten lystäsivät.

”Perkele”, isäntä kirosi repien pojan hiuksista sisälle. ”Mitä minä sanoin niistä lumitöistä?”

Poika ei voinut olla irvistämättä, kun ote hänen hiuksistaan tiukentui, mutta hän vastasi verkkaisesti, kuin millään maailmassa ei olisi ollut hänelle merkitystä: ”Saatoitte hyvinkin käskeä tekemään ne.”

Mies antoi pojalle korvatillikan. Hetken hänen korvissaan humisi, mutta hän kuuli huminan yli miehen karjumisen: ”Ollaan sitä saatana niin nokkelia! Mikset tehnyt niitä?”

”Herra käski minut vahtimaan kakaroitaan”, poika virkkoi. Niin herroittelu kuin teitittely kuulostivat enemmän pilkalta kuin kunnioitukselta tullessaan tämän suusta. ”Olen minä näppärä, mutta en minäkään kahteen paikkaan repeä.”

”Olisit saatana käskenyt piikaa vahtimaan niitä! Voi perkele! Siellä saatana pysty kulkemaan, kun sinä kusipää et ole lapioinut pihatietä”, mies kähisi ja tarttui poikaa kauluksesta. ”Lakkaa vähän äkkiä tuo viisastelu ja pistä lapio heilumaan.”

Mies tiukensi otettaan pojan kauluksesta ja painoi tätä seinää vasten, kuin odottaen jotain. Poika katsoi häntä takaisin ilmeettömänä, tekemättä elettäkään liikkuakseen tai avatakseen suutaan anteeksipyyntöön. Eivät sellaiset hienoudet olleet koskaan aiemminkaan hyödyttäneet.

”Sinä se et taida kunnioittaa mitään”, mies totesi hetken kuluttua.

”Enpä taida niin.”

Avokämmen osui pojan poskeen. Tämän pieni pää heilahti iskun voimasta, mutta tuima, ylpeä katse kääntyi nopeasti takaisin mieheen. Pojan ääni ei edes värissyt, kun hän sylkäisi suustaan haastavasti: ”Lyö saatana kovempaa.”

Mies rypisti kulmiaan. Poika hymyili vinoa hymyä ja sanoi: ”Paiskaa pää edellä vasten seinää, tapa vaikka tähän, jos mielesi tekee. Minä en sinua pelkää.”

Viimeisen lauseen kohdalla pojan ääni värähti, mutta tämän vankkumattomasta katseesta näki jokaisen sanan olevan totta. Isäntä lähetti hänet pihalle toisen korvatillikan saattelemana, mutta kivusta huolimatta poika virnisti astuessaan ovesta ulos.

'Mitään ne eivät enää minulle voi', Lehto ajatteli ja tunsi sisällään kuplivan tunteen, joka oli niin lähellä iloa, kuin hänellä vain saattoi olla. 'Minä en niitä pelkää. Minä en niitä tarvitse.'

*

Lehto oli nukahtanut auton lavalle, kun he olivat palanneet Määtän ja Rahikaisen kanssa muonalaatikoiden kera. Määttä oli hellästi ravistanut hänen olkapäätänsä vasta, kun he olivat lähestyneet sitä paikkaa, jossa tarkoittivat jäädä pois kyydistä. Lehto oli säpsähtänyt hereille ja kavahtanut heti kauemmas Määtästä. Rahikainen oli nauranut ja Määtän oli täytynyt pidellä Lehtoa paikoillaan, ettei hän olisi lyönyt tämän hampaita kurkkuun.

Kantaessaan laatikoita kohti paikkaa, jossa loput kookoosta palautui juuri marssiväsymyksestään, Lehto näki Riitaojan. Tämä huohotti nojaten selkäänsä kiveen ja näytti naurettavan helpottuneelta. Niin valtavan iloinen se raukka oli, kun ei tarvinnut olla tulessa. Lehdon teki mieli lyödä sitä.

Riitaojalla oli ihan omat oikeutensa. Se sai pelätä niin paljon kuin halusi ja itkeä niin paljon kuin halusi, kukaan ei sitä estänyt eikä siltä riittänyt häpeää peittelemään yhtä ainoaa tunnetta. Lehdon olisi tehnyt mieli huutaa sille niin kauan, että se ymmärtäisi, ettei elämän kuulunut olla niin helppoa. Lehdon teki mieli repiä se pelokas pikkupoika irti Riitaojasta. Ehkä sen jälkeen se voisi vihdoin aikuistua eikä Lehdon tarvitsisi enää kuunnella sen nyyhkytystä tai nähdä sen lapsellista hymyä.

Ei kukaan kookoon jäsen varmaan erityisemmin pitänyt Riitaojasta, mutta sietivätpä kuitenkin sen valitusta ja sen iänikuisia höpinöitä. Sitä saatettiin pilkata, mutta sille myös hymyiltiin hyväntahtoisesti. Sen vieressä nukuttiin, kun sitä pelotti ja sen tavarat kannettiin, kun sitä väsytti. Se ei olisi kestänyt hetkeäkään ilman muita vierellään. Lehto vihasi Riitaojaa niin, että hänen kauan aikaa sitten kylmenneeseen sydämeensä koski.

”Anna olla”, Määttä sanoi, kun näki Lehdon synkän katseen. ”Älä sano mittään. Se ei ole tehny sinulle mitään.”

”Jumalauta en sanoisi sille mitään, vaikka maksettaisiin”, Lehto tiuskaisi ja antoi pahvilaatikon pudota maahan. ”Kato, ettei Rahikainen rohmua itselleen kaikkea. Tarjoilkaa siitä koko porukalle. Minun ei ole nälkä.”

Välittämättä siitä, miten Määttä vastasi, Lehto kaivoi mahorkkasätkän taskustaan tulitikkujen kera ja meni läheisen puun juurelle polttamaan. Hän kuohui. Riitaojan koko pehmeä, herkkä olemus sai hänet suunniltaan raivosta.

Koskela oli huomannut Lehdon, mutta nähdessään tämän myrskyisän katseen hän näemmä päätti, että menisi puhumaan alikersantille vasta myöhemmin.

Viisasta se olikin. Lehto ei tarvinnut ketään. Hän ei ollut koskaan tarvinnut ketään, vaan hän oli aina pärjännyt yksin. Jo lapsena, kun hänen oli tullut nälkä eikä hän saanut kauhoa ruokaa edes sioille tarkoitetusta laskisangosta, hän oli oppinut varastamaan. Kun hän oli lopulta kyllästynyt huutolaiskakaran elämään, hän oli karannut. Hän oli pärjännyt yksin ihan hyvin.

Olihan se kulkukoiran elämä kurjaa ollut, nukkua milloin missäkin ja käydä hakemassa hernekeittoa työväentalolta toisten lasten nauraessa hänen rähjäiselle olemukselleen ja ruosteiselle soppa-astialleen. Mutta ikinä ei Lehto ollut enää elänyt armopalojen varassa. Ilmaisen hernekeiton hän oli ottanut vastaan kasvoillaan synkkä ja vihainen ilme, mutta heti, kun hän oli saanut ensimmäistä kertaa töitä, hän oli lopettanut nuo käynnit työväentalolla. Mitä vähemmän hän näki muita ihmisiä, sen parempi. Työnsä hän hoiti ja kun hän hieman vanhempana sai paikan autonapumiehenä, hän murahti joka aamu kuljettajalle tervehdykseksi ja tuhahti hyvästiksi. Siinä hänen ihmiskontaktinsa, ja siinäkin oli ollut liikaa.

Kun Kaarna oli monta vuotta myöhemmin pyytänyt häntä auttamaan muutossa ja kun tämän vaimo oli yrittänyt rupatella hänelle mukavia, Lehto oli vastannut kylmästi ja kääntänyt selkänsä. Hän teki, mitä hänen käskettiin tehdä, mutta ketään hän ei aikonut päästää lähelleen. Lehto oli pärjännyt ihan hyvin ennen armeija-aikaansa, hän oli tehnyt töitä ja syönyt melkein joka päivä. Sodastakin hän olisi varmasti selvinnyt ilman minkäänlaista mielenrauhan rikkoutumista, ellei hänen ryhmäänsä olisi siunaantunut sitä helvetin Riitaojaa.

”H-herra alik-... Lehto?”

Lehto mulkaisi sivulleen ja näki, että Riitaoja oli hiipinyt hänen viereensä. Yrittikö se yllättää hänet? Saada hänet säpsähtämään, niin kuin Määttä oli aiemmin saanut, niin, että se voisi tuntea ylemmyydentunnetta? Mitä helvettiä se halusi?

Riitaojan suupieli nyki hermostuneesti ja Lehto arvasi, että se yritti olla hymyilemättä. Hienoa, se oli ymmärtänyt, etteivät kaikki pitäneet sitä maneeria hellyyttävänä vaan enemmänkin raivostuttavana.

”No?” Lehto kysyi ladaten tuon yhden tavun niin täyteen inhoa, kuin osasi. Riitaoja värähti. ”Minä voan... Eilisestä”, se sopersi. Lehto huomasi, että Koskela ja Hietanen katsoivat hänen ja Riitaojan välistä kanssakäyntiä huolestuneen näköisinä. Aivan, kuin he olisivat valmistautuneet menemään väliin, jos Lehto tekisi jotain harkitsematonta.

”Hietanen sano... Ettei minun pittäisi miettiä sitä liikaa”, Riitaoja sanoi hiljaa ja nielaisi. ”Ettei se liity minuun. Että sinä voan oot tommonen.”

”Jaa niinkö se Hietanen sanoi”, Lehto ivasi ja sytytti uuden tupakan huomatessaan, että vanha poltteli jo hänen sormiaan.

”Mut minä voan sitä halusin sanoo sinul, kun minä en voi sille mittään, et minuu pelottaa”, Riitaoja sanoi ja katsoi Lehtoa sillä ärsyttävän vilpittömällä katseella. ”Ja minä tiijän, että sinä inhoot minua, mutta kun minä en voan pysty muuttumaan.”

”Saatanan huono juttu sinulle”, Lehto sihahti hampaidensa välistä. ”Kai sinä tiiät, että joku päivä kaikki väsyy vetämään sinua perässään ja kantamaan sinun kamojasi ja kuuntelemaan sinun jokaöistä ulinaasi? Vielä nyt ne ei tajua, ettei sinusta tule olemaan koskaan mihinkään, mutta sitten kun ne sen tajuaa, sinut heitetään ensimmäisenä linjaan tykinruuaksi. Kai tiiät, että sinä kuolet tänne?”

Riitaoja puri huultaan ja loi katseensa alas. Se nieleskeli hetken, mutta lopulta se vastasi pienellä äänellä: ”K-kyllä minä sen tiijän. Tiesin heti, kun sota alko.”

Lehto oli hiljaa ja veti keuhkonsa täyteen savua. Hän katsoi Riitaojaa ja näki tämän lannistuneen ilmeen ja silmät, jotka varmaan kostuisivat kyynelistä, jos sille sanoisi vielä yhdenkin pahan sanan. Riitaojan poskille oli kohonnut häpeän puna. Lehto katsoi Riitaojan käsiä, joita se väänteli hermostuneena, ja näki, kuinka ne vapisivat.

”Minä vihaan sinua”, Lehto sanoi. Tapa, jolla hän sen sanoi, ei ollut edes vihainen. Vain uupunut ja tyhjä. Riitaoja nyökkäsi ja nyt tämän silmissä näkyi selvästi kyyneleitä.

”Minä tiijän kyllä.”

Riitaoja lähti pois pyyhkien silmiään. Lehto katsoi perään ja kohotti tupakan huulilleen, mutta ei ollut saada sitä huultensa väliin. Hänen hampaansa kalisivat. Lehto puri huultaan ja imi tupakkaansa niin, että hänen keuhkoihinsa sattui. Hän vihasi Riitaojan pelkoa, Riitaojan lapsellisuutta, Riitaojan halua tulla pidetyksi. Hän vihasi sitä kaikkea heikkoutta ja haurautta. Lehto antoi natsan tippua sormistaan ja loi katseensa maahan. 

Hän vapisi kauttaaltaan.

*** ***