#hyvää päivää rakastan alikersantti lehtoa

[neroushalvaus]

Monet jakavat sen tulkinnan, että Lehdon pakkomielle Riitaojaan juontuu osittain siitä, että “Riitaoja muistuttaa häntä siitä pelokkaasta pikkupojasta, joka hän on itse ollut”. Halusin siis vähän pohdiskella tätä tulkintaa omassa tekstissäni.

Hahmot: Lehto (& Riitaoja, myös muita) Genre: Character study tää taitaa taas olla Varoitukset: Lapsen pahoinpitelyä monenlaisissa muodoissa (koska headcanonini on, että Lehto oli lapsena huutolainen, ja huutolaislasten kohtelu oli mitä oli). Väkivallasta puhutaan muutenkin. Itsemurha ja tappaminen mainitaan. Vastuunvapaus: Hahmot kuuluvat Linnalle, minä vain spekuloin ja itken Summary: 

Lehto vihaa kaikkea Riitaojassa, siispä hän vihaa Riitaojaa. Minkä vuoksi, sitä hänen ei tule mieleen edes pohtia. Hänellä nyt vain on sellainen tunne.

”Riitaoja perkele. Mitä minä sanoin siitä Kuoville kantelemisesta?” Lehto sihahti.

Riitaojan katse oli luotuna maahan, joten Lehto kopautti mokoman leukaa sormellaan niin, että se katsoi häntä silmiin. Saatanan paskiainen oli onnistunut saamaan Lammion epäilykset heräämään, kun se kuovi oli ilmoittanut huomanneensa marssirivistön olleen aamupäivällä vajaalukuinen. Riitaojan oli tietenkin ollut pakko vilkaista ykköskiväärin jäseniä ja Määttää hermostuneesti. Lammion tiukasta katseesta oli saattanut huomata, ettei se ollut jäänyt tältä huomaamatta.

”Herra alikersantti. Anteeksi, herra alikersantti. Mutta enhän minä kannellut. Mittään se ei tiiä. Eppäilee vaan.”

”Pidäkin tilanne sellaisena. Jos me sinun takia kärytään, niin se ei sinunkaan suosiota kasvata tässä komppaniassa”, Lehto murisi.

Riitaoja katsoi Lehtoa silmiin kulmiensa alta pälyillen. Se katse oli jo Lehdolle tuttu. Siinä oli Riitaojalle tyypillistä levottomuutta, mutta kuitenkin hiipivä luottamus siihen, ettei Lehto oikeasti ilkeäisi tehdä mitään. Lehto vihasi sitä katsetta. Vielä enemmän hän vihasi Riitaojan huulilla kareilevaa pelokasta hymyä. Se hymy oli luotu sovittelemaan. Riitaojan kasvot olivat aivan lähellä Lehdon kasvoja ja heidän marssista, nälästä ja valvomisesta uupuneet ruumiinsa tuntuivat kuin keinuvan samaan tahtiin.

Lehto oli kuullut, että jossain etelässä eli käärmeitä, jotka saalistivat naulitsemalla saaliinsa katseellaan paikoilleen. Yrittivät jotenkin lumota sen vain tuijottamalla sitä silmiin, ja kun hiiri tai jänis vähiten sitä odotti, ne iskivät kiinni ja upottivat siihen myrkkyhampaansa. Jos Lehto ei jotain halunnut, niin hän ei halunnut tuntea itseään kenenkään saaliiksi.

Vielä pahempi asia oli, että Riitaojan varovainen hymy muistutti Lehtoa hänen ampumastaan aseettomasta sotavangista. Hän muisti, kuinka se ryssänperkele oli katsonut häntä hymyillen, kuin olisi yrittänyt olla hänen ystävänsä. Pakkohan Lehdon oli silloin ollut ampua sitä hartioiden väliin. Sellaisia saatanan käärmeitä ei terve mies katsellut.

Vielä sitäkin pahempi asia oli, että Riitaojan nöyristely ja anteeksipyytely toivat Lehdon mieleen myös jotain ihan muuta. Hän tunsi, kuinka hänen sisällään kuohahti.

”Lakkaa se saatanan irvistely!” Lehto sähisi ja tyrkkäsi Riitaojaa vähän kauemmaksi. Hämmentynyt hymy ei lähtenyt tämän huulilta.

*

Poika oli ollut noin seitsemän sinä päivänä. Ei siinä päivässä ollut mitään erikoista, paitsi että hän oli jäänyt kiinni pahanteosta ensimmäistä kertaa uudessa isäntäperheessään. Oli ollut helmikuu. Joulukuussa ne olivat hänet ottaneet vaivoikseen.

”Eikö se ollu aika selvä homma, että sinne kaapille ei mennä?” talon isäntä oli huutanut pojalle retuuttaen tätä korvasta. ”Siinä oli lukko ihan syystä! Saatana olisi se pitänyt arvata, että tommosella huoranpenikalla on varastaminen verissä!”

Mies päästi irti itkevän pojan korvasta. ”Anteeksi, herra, en minä tarkoittanut...”

”Saatana kyllähän sitä nyt herroitellaan, kun on kiinni jääty!” mies huusi ja läimäisi poikaa vasten kasvoja niin, että tämän korvissa soi hetken. ”Me sut hyvää hyvyyttämme tänne otettiin, mutta näemmä tarjoamamme palvelu ei ole riittävän hyvää teidän korkeudellenne?”

”Anteeksi”, poika ulvahti, kun mies löi häntä uudestaan niin, että hän horjahti ja kaatui. ”En minä... Siis... En minä pahalla, kun...”

Mies potkaisi lattialla makaavaa poikaa kipeästi kylkeen. ”Ylös siitä, perkele. Tästä hyvästä tähteet menevät sitten tänään ja huomenna suoraan sioille, ne sentään osaavat olla kiitollisia. Onko selvä?”

Poika nousi ylös. Hänen itkunsa yltyi, mutta ei kukaan välittänyt. Talon rouva ja lapset istuivat kaikessa rauhassa pöydän ääressä ja mies liittyi näiden joukkoon. Poika jäi nurkkaan itkemään, eikä itku johtunut enää kivusta tai kiinnijäämisen tuomasta häpeästä, vaan hän itki siitä syystä, josta pienet vauvat itkivät: 'Minun on paha olla, huomaa minut'. 

Poika oli jo kuitenkin riittävän vanha tietääkseen, ettei kukaan hänen itkustaan välittäisi.

*

Lehto, Rahikainen ja Määttä jakelivat komppanialle keksejä ja marmelaatia, jotka olivat ryöstöretkeltään tuoneet. Koskela kieltäytyi luonnollisesti kekseistä, joita Lehto yritti tämän käteen tyrkätä. Riitaojan silmäillessä keksejä Lehto murahti: ”Sinun ei kyllä tarvitsis syödä ollenkaan. Jäätiin melkein kiinni sinun takias.”

Riitaoja katsoi Lehtoa silmät suurina ja änkytti: ”E-en minä mittään keksiä tarvi. Ei ole nälkä.”

”Kyl sää syöd saat”, Hietanen totesi rouskuttaen samalla suullaan niin, että tämän murre oli vielä tavallistakin vaikeaselkoisempaa. ”Lehto vaa o nii mahrottoma yrmyl pääl taas kerra. Lakkaa ny, kyl ka sää kuulet mite Riitaojan maha huutaa. Se anto viimemurkinansa ylen, ku näki tienpuolessa jonku pahemma näköse haavottunee. Kyl mää näi.”

”En minä tarkottanu. Vattasta vaa veänsi”, Riitaoja piipitti.

”Sinä se oot yks saatanan kakara”, Lehto puuskahti, mutta painoi Riitaojan käteen kaksi keksiä. Hietanen pyöräytti silmiään Lehdon lyhyelle pinnalle.

”Sää saat Riitaoja mult muutama lisäkeksin, kat mää söin hyvi. Ol hyvä.”

Riitaoja katsoi Hietasen hänelle ojentamia keksejä silmät kiitollisuudesta pyöreinä. Lehto kirskautti hampaitaan vihaisesti. ”Ei sinun sille mitään antaa pitäisi, ei se muuta ku saatana kerjää sääliä.”

”No sultaha hän ei sitä näyt saava, joten an mää ny säälin hänt ku mielellää sen teen.”

Lehto vain tuhahti. Riitaoja työnsi siitä välittämättä keksin kokonaisena suuhunsa ja rouskutti tyytyväisenä.

*

Sinä iltana teltassa Riitaoja itki. Lehtoa ei väsyttänyt vielä riittävästi, hän istui paikallaan ja tuijotti teltan pimeyteen. Hänen olisi tehnyt mieli käskeä Riitaojaa olemaan hiljaa, mutta ei hän jaksaisi nyt kuunnella sitä puolustelureaktiota, jonka se muissa herättäisi.

”Shh”, Riitaojan vieressä makaava Hietanen sanoi pehmeästi ja silitti tämän itkun voimasta tärisevää selkää. ”Mikäs sul ny tuli.”

”M-me ei s-se-se-selvitä”, Riitaoja nyyhkytti. ”K-k-kohta tää m-m-ma-marssimine loppuu j-ja me j-jouvutaan takasin t-t-tuleen...”

”Mitä sää sitä ny jo suret”, Hietanen kuiskasi kepeällä äänellä. ”Viel monta päivää me täs itteemme saadaan marssilla väsyttää. Tiä vaik sota loppuis ennen ku päästään takasin linjaan.”

”E-ei se lopu”, Riitaoja valitti ja käpertyi itseensä. ”Ei s-s-se l-lopu ikinä, m-me ei p-peästä k-koskaan enää kotiin...”

”Lopeta ny saatana se vikiseminen”, Lehto ärähti, koska hän ei vain jaksanut enää tuota säälittävää esitystä. ”Jos on niin perkeleen vaikeeta, niin käy vaikka nopeasti ampumassa ittes. Saat minun kiväärin lainaan, jos omasi on ruostunut käytön puutteessa umpeen.”

”Lehto!” Hietanen sihahti vihaisesti. Myös muut komppanian jäsenet katsoivat Lehtoa ärtyneinä. Jopa Koskela vaikutti siltä, että Lehto oli ylittänyt jonkun rajan.

”No mitä?” Lehto tiuskaisi. ”Teidänkö mielestä tuota on sitten mukavaa kuunnella? Pyydän siinä tapauksessa kovasti anteeksi, kun keskeytin ilonne. Armomurhaahan minä tässä vain ehdotin.”

”Lehto et sää voi puhuu tual taval”, Hietanen sähisi. ”Kaik tietä, et sää et pelkää mittää, mut et sää voi sanoo noin, ko toine pelkää.”

”Riitaojan pitää jumalauta kasvaa aikuiseksi!” Lehto huusi välittämättä siitä, että herätti jo nukkumaan ehtineet. ”Ei täällä kukaan muukaan pillitä, vaikka tyhmempikin jo tietää, että tänne me kaikki kuollaan. Miten helvetissä te annatte ton paskiaisen vaan porata ja porata ja silitätte vain sen päätä, kun 'oijoi sitä niin pelottaa, voi pientä raukkaa', jumalauta, minä en saatana jaksa sitä, että...”

”Lehto”, Koskela sanoi hiljaisella, mutta sitäkin ankarammalla äänellä, ”mene ulos.”

Lehto katsoi vänrikkiä kysyvästi. ”Minkä helvetin takia min-...”

”Menet ulos rauhoittumaan. Tulet takaisin, kun olet paremmalla päällä.”

Lehdon hampaat narisivat ja viha hänen silmissään hehkui kuin kekäle, mutta hän otti manttelinsa ja lähti ulos. Riitaojan nyyhkytys oli vaimeampaa, mutta aivan yhtä lohdutonta, kuin aiemmin. Lehto vihasi sitä ääntä. Lehto vihasi Riitaojaa niin, että kun hän yritti ulkona sytyttää tupakkaansa, hänen kätensä vapisivat silkasta raivosta.

Kyllä Lehto muisti, että hänkin oli joskus pelännyt. Eikä hän ollut pelännyt vain välillä, vaan pelko oli ollut aina läsnä. Kun hän oli lapsena kulkenut perheestä perheeseen, aina hän oli oppinut pelkäämään uusia asioita. Jossain paikassa oli täytynyt pelätä talon emännän huutoja, jotka repivät korvia, ja tämän kynsiä, jotka repivät Lehdon kättä, toisissa paikoissa taas isännän nyrkkejä, joista ei tiennyt, mitä ne seuraavaksi tekisivät ja kuinka paljon se sattuisi. Lehto oli pelännyt aikuisia, erityisesti niitä, joilla oli ollut vihaiset silmät tai vaeltelevat kädet. Myöhemmin hän oli oppinut pelkäämään jopa lapsia ja pienen vauvan itkua, koska se tarkoitti, että hän oli tehnyt jotain väärin, ja siitä seurasi aina huutoa ja kipua. Lehto muisti pelänneensä yötä, jonka hän oli viettänyt yksin höyläpenkin päällä maaten ja aamua, jolloin hänet saatettiin vaikka potkia alas siltä penkiltä, ellei hän ollut pystyssä heti huudettaessa.

Ei sellaista jaksanut kukaan. Ei kukaan jaksanut viettää koko elämäänsä peläten. Pelko oli poikkeustila, josta kuului kasvaa ulos. Siispä Lehto oli oppinut pitämään ilmeensä neutraalina, kun häntä kirottiin vasten kasvoja ja jähmettymään paikoilleen, kun joku tarttui hänen käsivarteensa ja huusi. Harjoittelua se oli vaatinut, mutta hän oli oppinut kuin pakolla vääntämään kasvoilleen pilkallisen hymyn ja nauramaan, kun häntä oli itkettänyt.

Hiljalleen Lehto oli ymmärtänyt, että kun hän ei pelkäisi kipua, vihaisia sanoja tai edes kuolemaa, häntä ei voisi horjuttaa mikään. Kai se oli ruokkinut sitä, mitä pienen pojan itsetunnosta oli ollut enää siinä vaiheessa jäljellä. Ajatus, ettei kukaan enää mahtaisi hänelle mitään.

*

”Pitäisikö meidän puhua Riitaojasta?”

Lehto katsoi Koskelaa silmissään synkkää uhmaa ja tunki mielenosoituksellisesti lusikallisen aamupuuroa suuhunsa. Hän ei ollut tullut yöllä takaisin telttaan, vaan oli värjötellyt aamuun asti pihalla. Vahdinvaihdon aikaan Rahikainen oli yrittänyt maanitella Lehtoa takaisin sisään, mutta epäonnistuessaan hän oli ikuisena opportunistina antanut Lehdon hoitaa vahtivuoronsa. Ei Lehto ollut varmaan ollut kummoinen vahti nuokkuessaan mättäällä kädet puuskassa ja hampaitaan kiristellen, mutta olipa sentään ollut joku syy olla palaamatta takaisin telttaan.

”Älä syö noin nopeaan, tulee vatsasi kipeäksi”, Koskela sanoi ja istui kannolle Lehdon viereen. Lehto lusikoi lisää puuroa suuhunsa, vaikkei ollut edes ehtinyt nielaisemaan sitä, mikä oli hänen suussaan. Koskela huokaisi.

”Sinä et tullut eilen takasin.”

”Herra vänrikki käski mennä rauhoittumaan. En ollut rauhoittunut”, Lehto sanoi ivallisesti suu täynnä puuroa. Koskela pudisteli päätään ja katsoi Lehtoa sillä katseella, jonka hän oli kohdistanut tuohon vihaa täynnä olevaan alikersanttiin aiemminkin. Lehto ei tiennyt, mitä katse tarkoitti, mutta sääliksi hän oli sen aiemminkin tulkinnut, joten hän irvisti.

”Et sinä voi Riitaojan kanssa noin jatkaa”, Koskela sanoi. ”Siitä oon aiemminkin sinulle sanonut. Ymmärrän, että sen käytös turhauttaa, mutta tuo eilinen tuntui jo aika henkilökohtaiselta.”

”Minä jatkan miten jatkan”, Lehto mutisi. ”Jos se on ongelma, Riitaojan voi vaihtaa. Tai vain ottaa pois minun ryhmästä. Ei se muutenkaan mitään tee.”

Koskela puhui niin paljon silmillään, että Lehdon oli ajoittain vaikeaa saada tästä selvää. Nytkin vänrikki tuijotti häntä näyttäen jälleen hieman säälivältä, tai ainakin jotain sinne päin.

”Ei tässä pelkästään Riitaojasta ole kysymys”, Koskela sanoi hitaasti, “vaikka jos sinä sille vähän juttelisit, ei se huono asia olisi.”

Lehto vain nauroi ilkeää naurua.

*

Poika oli yksitoista ja jälleen jäänyt kiinni pahanteosta. Hän asui eri talossa, eri perheen luona, mutta perheen isännät olivat kaikkialla samanlaisia. Viinalta haiseva hengitys ja liian suuret kädet, joilla ne kokivat asiakseen heitellä poikaa miten lystäsivät.

”Perkele”, isäntä kirosi repien pojan hiuksista sisälle. ”Mitä minä sanoin niistä lumitöistä?”

Poika ei voinut olla irvistämättä, kun ote hänen hiuksistaan tiukentui, mutta hän vastasi verkkaisesti, kuin millään maailmassa ei olisi ollut hänelle merkitystä: ”Saatoitte hyvinkin käskeä tekemään ne.”

Mies antoi pojalle korvatillikan. Hetken hänen korvissaan humisi, mutta hän kuuli huminan yli miehen karjumisen: ”Ollaan sitä saatana niin nokkelia! Mikset tehnyt niitä?”

”Herra käski minut vahtimaan kakaroitaan”, poika virkkoi. Niin herroittelu kuin teitittely kuulostivat enemmän pilkalta kuin kunnioitukselta tullessaan tämän suusta. ”Olen minä näppärä, mutta en minäkään kahteen paikkaan repeä.”

”Olisit saatana käskenyt piikaa vahtimaan niitä! Voi perkele! Siellä saatana pysty kulkemaan, kun sinä kusipää et ole lapioinut pihatietä”, mies kähisi ja tarttui poikaa kauluksesta. ”Lakkaa vähän äkkiä tuo viisastelu ja pistä lapio heilumaan.”

Mies tiukensi otettaan pojan kauluksesta ja painoi tätä seinää vasten, kuin odottaen jotain. Poika katsoi häntä takaisin ilmeettömänä, tekemättä elettäkään liikkuakseen tai avatakseen suutaan anteeksipyyntöön. Eivät sellaiset hienoudet olleet koskaan aiemminkaan hyödyttäneet.

”Sinä se et taida kunnioittaa mitään”, mies totesi hetken kuluttua.

”Enpä taida niin.”

Avokämmen osui pojan poskeen. Tämän pieni pää heilahti iskun voimasta, mutta tuima, ylpeä katse kääntyi nopeasti takaisin mieheen. Pojan ääni ei edes värissyt, kun hän sylkäisi suustaan haastavasti: ”Lyö saatana kovempaa.”

Mies rypisti kulmiaan. Poika hymyili vinoa hymyä ja sanoi: ”Paiskaa pää edellä vasten seinää, tapa vaikka tähän, jos mielesi tekee. Minä en sinua pelkää.”

Viimeisen lauseen kohdalla pojan ääni värähti, mutta tämän vankkumattomasta katseesta näki jokaisen sanan olevan totta. Isäntä lähetti hänet pihalle toisen korvatillikan saattelemana, mutta kivusta huolimatta poika virnisti astuessaan ovesta ulos.

'Mitään ne eivät enää minulle voi', Lehto ajatteli ja tunsi sisällään kuplivan tunteen, joka oli niin lähellä iloa, kuin hänellä vain saattoi olla. 'Minä en niitä pelkää. Minä en niitä tarvitse.'

*

Lehto oli nukahtanut auton lavalle, kun he olivat palanneet Määtän ja Rahikaisen kanssa muonalaatikoiden kera. Määttä oli hellästi ravistanut hänen olkapäätänsä vasta, kun he olivat lähestyneet sitä paikkaa, jossa tarkoittivat jäädä pois kyydistä. Lehto oli säpsähtänyt hereille ja kavahtanut heti kauemmas Määtästä. Rahikainen oli nauranut ja Määtän oli täytynyt pidellä Lehtoa paikoillaan, ettei hän olisi lyönyt tämän hampaita kurkkuun.

Kantaessaan laatikoita kohti paikkaa, jossa loput kookoosta palautui juuri marssiväsymyksestään, Lehto näki Riitaojan. Tämä huohotti nojaten selkäänsä kiveen ja näytti naurettavan helpottuneelta. Niin valtavan iloinen se raukka oli, kun ei tarvinnut olla tulessa. Lehdon teki mieli lyödä sitä.

Riitaojalla oli ihan omat oikeutensa. Se sai pelätä niin paljon kuin halusi ja itkeä niin paljon kuin halusi, kukaan ei sitä estänyt eikä siltä riittänyt häpeää peittelemään yhtä ainoaa tunnetta. Lehdon olisi tehnyt mieli huutaa sille niin kauan, että se ymmärtäisi, ettei elämän kuulunut olla niin helppoa. Lehdon teki mieli repiä se pelokas pikkupoika irti Riitaojasta. Ehkä sen jälkeen se voisi vihdoin aikuistua eikä Lehdon tarvitsisi enää kuunnella sen nyyhkytystä tai nähdä sen lapsellista hymyä.

Ei kukaan kookoon jäsen varmaan erityisemmin pitänyt Riitaojasta, mutta sietivätpä kuitenkin sen valitusta ja sen iänikuisia höpinöitä. Sitä saatettiin pilkata, mutta sille myös hymyiltiin hyväntahtoisesti. Sen vieressä nukuttiin, kun sitä pelotti ja sen tavarat kannettiin, kun sitä väsytti. Se ei olisi kestänyt hetkeäkään ilman muita vierellään. Lehto vihasi Riitaojaa niin, että hänen kauan aikaa sitten kylmenneeseen sydämeensä koski.

”Anna olla”, Määttä sanoi, kun näki Lehdon synkän katseen. ”Älä sano mittään. Se ei ole tehny sinulle mitään.”

”Jumalauta en sanoisi sille mitään, vaikka maksettaisiin”, Lehto tiuskaisi ja antoi pahvilaatikon pudota maahan. ”Kato, ettei Rahikainen rohmua itselleen kaikkea. Tarjoilkaa siitä koko porukalle. Minun ei ole nälkä.”

Välittämättä siitä, miten Määttä vastasi, Lehto kaivoi mahorkkasätkän taskustaan tulitikkujen kera ja meni läheisen puun juurelle polttamaan. Hän kuohui. Riitaojan koko pehmeä, herkkä olemus sai hänet suunniltaan raivosta.

Koskela oli huomannut Lehdon, mutta nähdessään tämän myrskyisän katseen hän näemmä päätti, että menisi puhumaan alikersantille vasta myöhemmin.

Viisasta se olikin. Lehto ei tarvinnut ketään. Hän ei ollut koskaan tarvinnut ketään, vaan hän oli aina pärjännyt yksin. Jo lapsena, kun hänen oli tullut nälkä eikä hän saanut kauhoa ruokaa edes sioille tarkoitetusta laskisangosta, hän oli oppinut varastamaan. Kun hän oli lopulta kyllästynyt huutolaiskakaran elämään, hän oli karannut. Hän oli pärjännyt yksin ihan hyvin.

Olihan se kulkukoiran elämä kurjaa ollut, nukkua milloin missäkin ja käydä hakemassa hernekeittoa työväentalolta toisten lasten nauraessa hänen rähjäiselle olemukselleen ja ruosteiselle soppa-astialleen. Mutta ikinä ei Lehto ollut enää elänyt armopalojen varassa. Ilmaisen hernekeiton hän oli ottanut vastaan kasvoillaan synkkä ja vihainen ilme, mutta heti, kun hän oli saanut ensimmäistä kertaa töitä, hän oli lopettanut nuo käynnit työväentalolla. Mitä vähemmän hän näki muita ihmisiä, sen parempi. Työnsä hän hoiti ja kun hän hieman vanhempana sai paikan autonapumiehenä, hän murahti joka aamu kuljettajalle tervehdykseksi ja tuhahti hyvästiksi. Siinä hänen ihmiskontaktinsa, ja siinäkin oli ollut liikaa.

Kun Kaarna oli monta vuotta myöhemmin pyytänyt häntä auttamaan muutossa ja kun tämän vaimo oli yrittänyt rupatella hänelle mukavia, Lehto oli vastannut kylmästi ja kääntänyt selkänsä. Hän teki, mitä hänen käskettiin tehdä, mutta ketään hän ei aikonut päästää lähelleen. Lehto oli pärjännyt ihan hyvin ennen armeija-aikaansa, hän oli tehnyt töitä ja syönyt melkein joka päivä. Sodastakin hän olisi varmasti selvinnyt ilman minkäänlaista mielenrauhan rikkoutumista, ellei hänen ryhmäänsä olisi siunaantunut sitä helvetin Riitaojaa.

”H-herra alik-... Lehto?”

Lehto mulkaisi sivulleen ja näki, että Riitaoja oli hiipinyt hänen viereensä. Yrittikö se yllättää hänet? Saada hänet säpsähtämään, niin kuin Määttä oli aiemmin saanut, niin, että se voisi tuntea ylemmyydentunnetta? Mitä helvettiä se halusi?

Riitaojan suupieli nyki hermostuneesti ja Lehto arvasi, että se yritti olla hymyilemättä. Hienoa, se oli ymmärtänyt, etteivät kaikki pitäneet sitä maneeria hellyyttävänä vaan enemmänkin raivostuttavana.

”No?” Lehto kysyi ladaten tuon yhden tavun niin täyteen inhoa, kuin osasi. Riitaoja värähti. ”Minä voan... Eilisestä”, se sopersi. Lehto huomasi, että Koskela ja Hietanen katsoivat hänen ja Riitaojan välistä kanssakäyntiä huolestuneen näköisinä. Aivan, kuin he olisivat valmistautuneet menemään väliin, jos Lehto tekisi jotain harkitsematonta.

”Hietanen sano... Ettei minun pittäisi miettiä sitä liikaa”, Riitaoja sanoi hiljaa ja nielaisi. ”Ettei se liity minuun. Että sinä voan oot tommonen.”

”Jaa niinkö se Hietanen sanoi”, Lehto ivasi ja sytytti uuden tupakan huomatessaan, että vanha poltteli jo hänen sormiaan.

”Mut minä voan sitä halusin sanoo sinul, kun minä en voi sille mittään, et minuu pelottaa”, Riitaoja sanoi ja katsoi Lehtoa sillä ärsyttävän vilpittömällä katseella. ”Ja minä tiijän, että sinä inhoot minua, mutta kun minä en voan pysty muuttumaan.”

”Saatanan huono juttu sinulle”, Lehto sihahti hampaidensa välistä. ”Kai sinä tiiät, että joku päivä kaikki väsyy vetämään sinua perässään ja kantamaan sinun kamojasi ja kuuntelemaan sinun jokaöistä ulinaasi? Vielä nyt ne ei tajua, ettei sinusta tule olemaan koskaan mihinkään, mutta sitten kun ne sen tajuaa, sinut heitetään ensimmäisenä linjaan tykinruuaksi. Kai tiiät, että sinä kuolet tänne?”

Riitaoja puri huultaan ja loi katseensa alas. Se nieleskeli hetken, mutta lopulta se vastasi pienellä äänellä: ”K-kyllä minä sen tiijän. Tiesin heti, kun sota alko.”

Lehto oli hiljaa ja veti keuhkonsa täyteen savua. Hän katsoi Riitaojaa ja näki tämän lannistuneen ilmeen ja silmät, jotka varmaan kostuisivat kyynelistä, jos sille sanoisi vielä yhdenkin pahan sanan. Riitaojan poskille oli kohonnut häpeän puna. Lehto katsoi Riitaojan käsiä, joita se väänteli hermostuneena, ja näki, kuinka ne vapisivat.

”Minä vihaan sinua”, Lehto sanoi. Tapa, jolla hän sen sanoi, ei ollut edes vihainen. Vain uupunut ja tyhjä. Riitaoja nyökkäsi ja nyt tämän silmissä näkyi selvästi kyyneleitä.

”Minä tiijän kyllä.”

Riitaoja lähti pois pyyhkien silmiään. Lehto katsoi perään ja kohotti tupakan huulilleen, mutta ei ollut saada sitä huultensa väliin. Hänen hampaansa kalisivat. Lehto puri huultaan ja imi tupakkaansa niin, että hänen keuhkoihinsa sattui. Hän vihasi Riitaojan pelkoa, Riitaojan lapsellisuutta, Riitaojan halua tulla pidetyksi. Hän vihasi sitä kaikkea heikkoutta ja haurautta. Lehto antoi natsan tippua sormistaan ja loi katseensa maahan. 

Hän vapisi kauttaaltaan.

*** ***