#pakkanen

[asunsoilla]

Snow paradise

[jonnaan994]

Wintery unicorn foxo :3

[mask131]

Cold winter: Pakkanen

PAKKANEN

Category:  Finnish mythology

Pakkanen, also called Pakko or Pokkanen, is considered to be the Finnish equivalent of the English Jack Frost. And yet, you won’t find much about Pakkanen when searching.

There isn’t much info going around him on the Internet. You’ll find that the name Pakkanen means “cold” or “frost”. That Pakkanen himself is the spirit of winter, or the embodiment of the cold, or the personification of the “cold winter weather”. You will find that he is the son of Puhuri, the North Wind, which usually takes the shape of a giant eagle; and maybe you’ll find that his mother is “Louhi the witch”. And you’ll find mentions of how traditional Finnish poems ask Puhuri and his son Pakkanen to be gentle, and to not inflict humans chills or frostbites.

But not much more…

To learn about Pakkanen you actually have to look at The Kalevala, THE epic of Finnish culture, because Pakkanen is actually a character in this poetic reconstruction of Finnish myths.

For more information about the Kalevala, I invite you to look at my previous post about the Finnish sorcerer-hero Väinämöinen, in my “Magical Summer” series. Now, Pakkanen appears on the 30th canto/section of the Kalevala.

In this section, Lemminkäinen (another one of the sorcerer-heroes of the Kalevala) decides to take revenge on Louhi, the wicked witch-queen, who attacked his people and nation. So he sails on a boat towards Louhi’s realm, Pohjola, in an attempt to vanquish or punish the dark sorceress. Louhi, noticing this, summons Pakkanen and orders him to go freeze the ocean on which Lemminkäinen sails.

Now, Pakkanen is described Louhi’s beloved son, who was taught and instructed by her, and he is described as both a “son of evil parents” and the hero/champion of evil. If you look at an English translation of the Kalevala, you might not see the name “Pakkanen” appearing due to how this word literally means “frost”. It is a similar way to how Nyx or Ouranos from Greek mythology can be literally translated as “Night” or “Sky”. As a result, to make clear we are talking about the mythological character, translators we don’t settle with a “Frost” with a cap can mention things such as “Great Frost”, “Dark Frost” or “Frost-Fiend”.

On his way to the ocean, Pakkanen is described as taking all the leaves off the forest, robbing the flowers of their colors, stripping the meadows of their verdure. Arriving at the sea-shore, Pakkanen takes several nights to do his work. The first night he freezes the lakes and rivers, as well as the ocean-shore, but he can’t touch the sea itself ; we have to wait for the second night for him to “grow important” enough and turning into a “fierce intruder” – the “fearless invader” then starts to freeze everything, using the cold of the north to petrify the waves, filling the sea with thick ice, covering all fields and forests with snow… With his ultimate goal being the order of his mother: freeze the boat of the hero, and petrify Lemminkäinen himself into a block of ice.

However the warrior-sorcerer becomes quite angry at seeing Pakkanen’s attack, and so decides to fight back. He seizes the “black frost”, and hurls him at the “fire-god”, throwing him in a “fiery furnace” and holding him into a “forge of iron” (I think it might refer to the sun ; as to defeat the spirit of frost the sorcerer literally throws him into the sun). But physical feat on its own is not enough to stop such a force of nature, and so Lemminkäinen has to use his magic. If you followed my Magical Summer series, you’ll know that Finnish magic takes the shape of poem recital and sacred singing: by describing things you can affect them, and by narrating the story of their birth or creation you can gain power over them. And so this is precisely what Lemminkäinen does to the frost spirit.

At first he lists to Pakkanen all the things he CAN and is allowed to do: freezing swamps, lakes and rivers, making birch lose their bark and pines explode, turning even the hottest stones cold, freezing iron mountains and the flames themselves, petrifying boiling waters and sacred streams. But Lemminkäinen immediately describes what Pakkanen is NOT allowed to do: freeze him, remove the blood from his extremities, hurt, petrify or kill him in any way – the frost spirit has to let the sorcerer pass unharmed. To assert his power, then Lemminkäinen describes the genealogy and the story of the birth of Pakkanen, which would give him all powers over him: he describes Pakkanen as the evil son of the north, and as the “dire and only son of winter”: he was conceived over willows on the borders of Pohjola (Louhi’s realm) from a sinful father (the North Wind as described previously) and a dishonored mother (Louhi). Pakkanen was not fed by his own mother, but rather fed and nursed by adders, as well as foul and slimy serpents – while the North Wind rocked his cradle to put him to sleep. And so “evil-born and evil-nurtured”, Pakkanen grew up in willow-marshes and forever-flowing spring as an “evil genius”, until he was named “Frost”.

And once he was named, the “young lad” started to live in hedges, weeds and willows. In summer he hid in springs and the borders of marshes, but when winter came he “stormed among the glens and forests”, freezing all trees and plants, “raging and rattling” among the “sacred birch-trees and alder-branches”, eating all the leaves of the woodlands, peeling the bark off willows and destroying stalks and blossoms.

Once this whole description is over, Lemminkäinen looks at the spirit he holds in his hands, and he notes that since those times Pakkanen has grown “much larger”, becoming “too tall and mighty”. And in a magical “back-at-you”, Lemminkäinen gives orders to Pakkanen to return from the land he came from, to return to his mother’s castle, and there to freeze cauldrons and coal, freeze babies and dough, freeze the hearth and the colt. To have his order obeyed he threatens to use on him all sorts of fiery magical weapons, and he also says that if Pakkanen’s doesn’t follow his exact words he’ll banish him into the forge of Lempo (a fiery smith-god) who will crush him into tiny pieces among his chimneys and burning coals ; or, he might also as another punishment imprison him into a land of perpetual summer.

And “Wicked Frost, son of Winter”, seeing the “magic bird of evil hovering over his spirit” (aka feeling the threat of Lemminkäinen’s magic), agrees to a solemn oath according to which none of the two parties shall harm each other as long as “the moonlight glimmers on the snow-capped hills of Northland”.

Once this frost-fiend is vanquished, then Lemminkäinen keeps on with his journey, by walking over the frozen waves to the land of the witch-queen.

- - - -

It is quite interesting to see that in the Kalevala, evil is ofte associated with birds. Puhuri, the North Wind/Winter, could be depicted as a giant eagle. Louhi, the evil witch-queen, has among her abilities the power to turn into a giant predatory bird. And in the fight between Lemminkäinen and Pakkanen, the curses and magical threats of the sorcerer are metaphorically described as an evil bird looming over the frost-spirit.

[fossil41]

[ydinjatekatos]

breaking news: talvella on pakkasta

on taas se aika vuodesta

[casualcollectionsalad]

#taysinarkistavol2 #uusipostausblogissa #newpostintheblog #linkkibiossa #linkinthebio #ajankohtaisiaajatuksia #curretthoughts #aktuellt #auraus #plogning #snowplowing #vaasa #vasa #loskakeli #slushweather #snöslask #pakkanen #freeze #köld #instablog #blogsofinstagram #instaphoto #instaphotos #photosofinstagram #photosofi #nature #natur #luonto https://www.instagram.com/p/CnUsUoGqqcX/?igshid=NGJjMDIxMWI=

[theodoreangelos]

Tree, road and barn in hoarfrost in winter light by Jukka Risikko Дерево, дорога и сарай в инее в зимнем свете, автор Юкка Рисикко Puu, tie ja lato pakkasessa talvivalossa Baum, Straße und Scheune im Raureif bei Winterlicht Arbre, route et grange dans le givre dans la lumière d'hiver https://de-de.facebook.com/JukkaRisikkoPhotography/

[hiidenneiti]

Sitten äidinkielen opettaja vei luokkamme Kansallisteatteriin katsomaan Hamletia. Pääosassa oli Martti Katajisto. En ollut koskaan nähnyt kauniimpaa miestä, paksut vaaleat hiukset ja haaveellinen sininen katse. Illalla sängyssä uni ei tullut, kuvittelin millaista olisi näytellä Katajiston kanssa. Paras tyttökaverini oli rakastunut Rock Hudsoniin. Kaarinan huoneen seinällä oli Hudsonin valokuva nimikirjoituksineen. Minun kuvassa Katajiston nimikirjoitus oli aito, niin ainakin uskoin. Kerran Martti Katajisto käveli vastaani Rautatientorilla. Mikä hetki! Kolmekymmentä vuotta myöhemmin Rock Hudson kuoli, ja sitten kuoli Martti Katajisto. Kaarina soitti minulle ja ehdotti muisteluhetkeä Seurahuoneella. Nautimme punaiset vermutit. Sitten kävelimme Rautatientorin kulmalle, missä oli ollut elokuvateatteri Rea. Siellä Kaarina oli nähnyt Rock Hudsonin ensimmäisen kerran. Jatkoimme Kansallisteatterin eteen. Näin mielessäni Martti Katajiston laskeutuvan portaita ja hymyilevän minulle. Miten me kaipasimmekaan heitä, miehiä jotka olivat rakastaneet miehiä.

Jukka Pakkanen: Martti Katajisto. Teoksessa 50-luvun sanakirja. Like, 2012.

[rearte2]

by Joona Pakkanen

[mehilaiselokuva]

Finnish weather/meteorology vocabulary

Some common words under this! I didn't include compass directions, but they're very important to learn to understand weather broadcasts, as Finnish weather reports are usually told with them instead of region names.

Sää - weather Säätyyppi - weather type Säärintama - weather front Matalapaine - depression (weather) Korkeapaine - anticyclone (weather) Ilmamassa - air mass Havaintoasema - observatory Paikoin - locally Monin paikoin - in many places Koko maassa - in the whole country Maan (ilmansuunta)osassa - in the (direction) part of the country Alueella - in a certain area Päivän mittaan - during the day Laajalti - largely, widely Osin - partly Sade - rain Sateinen - rainy Sataa vettä - to rain Sadekuuro - rain showers Sadenauha - a rope/line of rain Kuurosade - shower-type rain Sadekertymä - amount of rain Vettä tulee runsaasti - A lot of rain will come Ukkonen - thunder Ukkoskuuro - thunder showers Kuuropilvi - cumulonimbus cloud Salama, salamointi - lightnings Pouta, poutainen - dry weather Aurinkoinen - sunny Aurinko paistaa - the sun is shining Helle - hot weather (over +25 °C) Selkeä - clear Pilvinen - cloudy Tuuli - wind Tuulinen - windy Puuska - gust Puuskainen - gusty Lumi- snow Sataa lunta - to snow Lumikuuro - snow shower Jää - ice Jäinen - icy Loska - slush Hankiainen, hankikanto - snow cover so hard you can walk on it Kinos - snowbank Puuteri - powder snow Räntä - watery snow, sleet (falling) Loska - sleet (on ground) Pyry - snowstorm Lämpötila - Temperature Lämpötila on 1 ja 2 asteen välillä. - The temperature is between 1 and 2. Lukema - reading Pakkanen - freezing (under 0 °C) Viileä - cool Lämmin - warm Epävakainen (sää) - unstable (weather) Paikallinen - local Voimakas - strong Laaja - broad Vaihteleva - varying Ajoittainen - intermittent Ennustaa - to forecast, predict Painottua - to be emphasized, to occur more in (area) Esiintyä - to appear Käväistä (jonkun) puolella - to go slightly over (something), to visit slightly Pyyhkäistä - to sweep over Väistyä - to yield Kohota - to rise Laskea - to drop Levitä - to spread Kertyä - to accumulate Sulaa - to melt

[windynebula]

So earlier today I heard a super loud boom from outside. It was so close to the house that I thought that dad had fallen off the roof, but when I went to the living room, both of my parents were there. I asked them about the sound and they just shrugged me off. So I googled wtf just happened and I found out that when it gets cold enough, the water in the earth can expand and make loud booming sounds.

On retrospect, I maybe should have guessed that "pakkanen paukkuu" has, like a reason for people to say it. I thought that it was just a phrase, but it actually is a thing that actually happens in real life.

[tiikerikani]

Maailma Pakkanen palaa!

(deep freeze returns!! and also burns!!)

10.2.2024 – Tullikamari (Pakkahuone), Tampere

We’re at peak (nadir?) cold snap and it’s like -20°C outside and I’m already loitering around there just shy of 7:00. I forewent my tradition of listening to Kauan beforehand/while in queue because a) I fear for earbud cables and batteries in these conditions, and b) I do it to get a chill down my spine and don’t need any help with that right now. Instead, I am singing under my breath to pass/keep track of time without having to look at a watch (see above re. batteries). It is surprisingly effective. It’s not like when I’m on the piano and time goes weird and I play everything too fast.

A taxi drops off a couple of women at maybe 7:05. They resemble but are not the Regular Groupies. They look around a little and walk away. The Superfans also show up a bit after that. They wave and go over to the supermarket to stay warm. Not the Regular Groupies return looking for the nearest bar. I’m not from here so I don’t know.

When Superfans come back (I think it’s 7:25 now), we go hang out by the door properly. After a few more people arrive (including the actual Regular Groupies), they shuffle me to the very front of the queue because I was here first. (ok.)

I can’t feel my toes. Is this worth losing my toes for?

Time feels like it’s passing extremely quickly while I’m in this queue. Before I know it it’s 7:55 and the queue goes as far as I can see out into the parking lot. I put away my hat and mittens and get my arms out of my coat so I’m ready to throw those off the moment the door opens.

Coat check was being fiddly with the card terminal so others got ahead of me in terms of getting into the room, not to mention that the bag checker was calling for backup at exactly the moment I walked into them, which set me back a little as well. But it’s fine, I got where I wanted to be.

They hadn’t even gotten the backdrop up yet!

By 8:45 my toes feel normal again. It's getting crowded in here. Yet again, the entire spring tour is sold out, so.

They don't play until 9:30.

I'm in my red tunic and have a new (Viking) dragon-shaped bead on my braid because it's Chinese New Year but not like anybody notices or cares (I don't even really celebrate, I just do some token gestures).

Somebody in the fanclub had shared last night's set list, so I had that already copied onto my arm to correct/adjust. (Ended up adding one song.)

They played (still) another arrangement of Intiaanit, which was... in basic rock song style. I didn't like it.

Huomenna kaduttaa and Valot eteiseen aren't songs I'm too familiar with — they clearly have their fans though. Songs about romance and parenthood are hard for me to relate to.

The person next to me was filming most of the songs and I really wanted to smack the phone out of her hand with a well-placed dramatic gesture but did not because she was nice and actually talked to me at some point earlier.

Markus used an acoustic bass instead of the cello this time. I wonder if it's because of the weather? Classical string instruments (and large ones at that) are probably more sensitive to temperature changes.

His beard is starting to go noticeably grey in the middle, and I've also started wondering about his bracelet. It doesn't look like a Fitbit, but he wears it everywhere.

I never thought they'd ever play Ei voittajaa again, and it made sense to put it as the first encore so they could reuse the old walk-on intro track. I still kind of remember the moves to my epic invisible sword dance but there's never quite the space to do it even in a more limited way. (Nobody cares to wonder why I was so much more animated during that song than any other...)

Teemu’s SO (Her Again!!) ("you're very... red today") says she was at the back of the room and there was still such a LONG queue to get in even as the show started that she missed the first 3 songs. When Teemu comes to join her, they try to find a way out of the place. He has all his stuff, but she needs to get hers from the coat check. There is a massive bottleneck at the stairs going back down there. The couple go talk to somebody at a side door and eventually they disappear backstage to use the loading door I guess.

It’s over 30 minutes before it felt like the coat check mob started moving at a decent pace. Turns out they were letting people down the stairs in controlled groups. They really wanted us out of there since there was a new queue outside of younger people waiting to get IN for, I don’t know, Saturday night disco? That’s a thing at rock clubs here.

----------

In a radio interview a couple of weeks ago, Senpai said that he really likes meeting fans (and that some tell him a lot about themselves — sorry :D I'm surely not alone but maybe the only one who does so in longhand) but there's just too many of them now and he'd be there all night. So there you have it from him.

Heini, Jepa, and Hannah were backing singers at UMK (where the Eurovision entry is selected) which was on at the same time literally 600 metres away, at the arena. I bet they met up with the band and hung out together afterward.

Completely off-topic side note: I'm sad that the very comfy (and very broken) couch at my friend's place is going to get replaced. It's awful for sitting on, but I sleep better on it than in my own bed, so it's something I look forward to whenever I visit.

Maailma palaa

Kohti sydänpeltoja

Intiaanit

Huomenna kaduttaa

Ilman mua

Tummilla teillä

Faija käyttää napapaitaa

Samaan mutkaan kaatunut

Exodus

Valot eteiseen

Kiljut riemusta

Reppana

Faarao

Kolme hyvää vinkkiä

Kanto

Onnellinen mies

Hetken ikuinen

// Ei voittajaa

// Kukaan ei koskaan

// Arlandan portailla

[Concert write-up archive and master calendar]

[yet-another-suomi-blogi]

Sää: vähän lunta sataa ja tuulee, kuten Suomen talvessa toisinaan tekee, eikä ole edes kovin kova pakkanen Iltalehti:

[blue-village]

Viime päivien kylmyys tekee asunnottomien elämästä vaikeaa. Helsinkiläiset asunnottomat kertovat nyt, millaista arki on jäätävässä talvisäässä.

-

Helsingissä viikkokausia jatkunut kylmyys on täyttänyt Hietaniemenkadun palvelukeskuksen 60 hätämajoituspaikkaa käytännössä viikosta toiseen.

-

Vuoden 2022 lopulla Suomessa oli Aran mukaan 3 686 yksin elävää asunnotonta. Heistä yli puolet asuu Helsingissä.

[mask131]

Masterpost: Cold Winter

Here is the masterpost for my Cold Winter series, my seasonal series about the snow and the frost, about the long nights and the northern countries.

Norse mythology:

Ymir, Thor, Sleipnir, Fenrir, Yggdrasil, Tyr, Skadi, Heimdall ; Andvari (and Alberich) ; Fylgja

Lords of the cold:

Pakkanen, Jack Frost, the wendigo, Boreas ; the Wintersmith

The queens of winter:

The Cailleach ; Frau Holle ; the Snow Queen ; the White Witch

Christmas season:

Krampus ; the Père Fouettard and more about him ; Saint Nicholas ; Santa Claus and Frank Baum's version ; los Reyes Magos ; and the Befana (plus more about her)

Ancestors of Christmas:

The Mithraic mysteries ; the Jolnir theory ; Saturnalia and more about Saturn ;

Legendary warriors of the north:

King Arthur (and more), the Fir Bolg, Beowulf  and Wagner's Siegfried (plus more about him)

Fantasy warriors, barbarians and northmen:

Prince Caspian ; Conan the Barbarian ; Red Sonja ; Fafhrd and the Gray Mouser

French BD:

Ghorghor Bey ; Thorgal ; Asterix and Obelix (and more)

Tolkien's Legendarium:

Hobbits , Gollum and the children of Hurin

Other folkloric/mythological/religious beings:

The dahut (French folklore) ;  Tekkeitsertok and the angakkuq  (Inuit beliefs), trolls and more about them (Scandinavian folklore) ; Chernobog (Slavic mythology) ; Tezcatlipoca (Aztec mythology)

[sotakoiransaappaissa]

𝐋𝐮𝐤𝐮 𝟏

"Nyt luminen tuuli pieksää aukealle."

                        Joulukuu, 1939

Ruskea valkoinen paimenkoira käveli lumen peitossa olevaa polkua pitkin. Hänen vierellään kulki kävellen pitkätakkinen mies. Omistajan edessä kulki muita aseilla varustettuja ihmisiä jotka kantoivat muitakin tavaroita mukanaan. Kukaan ei oikein puhunut mitään, mutta seefferi osasi olettaa mihin he olivat menossa.

Joulukuinen pakkaspäivä ei näyttänyt lauhtumisen merkkejä. Pilvetön taivas enteili kovia pakkasia ja yöksi kirkasta tähtitaivasta. Pakkanen tuntui kiristyneen sitten hämärän aamun, kellon lyödessä nyt 16.26. Ulkona vallitsi kirpeä pakkanen, joka nipisteli saksanpaimenkoiran nenää. Tassut upposivat jokaisella askeleella syvään lumeen, ja joukkio liikkui ärsyttävän hitaasti. Edestä päin puhaltava tuuli lennätti lunta kasvoille, joka sitten sulasi vedeksi, ja jäätyi turkkiin kiinni. Häntä ei oltu varustettu tämän kaltaisia säitä varten, ja valjaat jotka tämän päällä olivat, tuntuivat olevan aivan jäässä.

 Kuusien oksat olivat lumikerrosten peitossa, joka sai ne taipumaan kohti maata. Paimenkoiran omistajan pitkä ruskea takki heilahteli tuulen mukana silloin tällöin. Jäässä oleva lumi narisi miehen kenkien alla, ja pisteli seefferin anturoita lievästi

Matkalle lähdettäessä joukko oli jaettu ryhmiin, jotka olivat menneet eri suuntiin. Paimenkoiran muutama tuttu oli erotettu tästä ja juuri hänen ryhmänsä mukana ei ollut ketään tuttuja. Se auttoi hyökätessä, sillä hänen ei tarvinnut huolehtia tovereidensa hyvinvoinnista.

Toisaalla lähes kylmän kohmettama belgianpaimenkoira asteli levottomana poikki juoksuhautojen, aina komentokorsulle saakka. Lähtö kannakselta koittaisi mitä pikimmiten kohti itärajaa, jossa vihollisjoukot jo väijyivät. Sodassa ensikertalaisen paimenkoiran silmissä, tilanne näytti kriittiseltä puna-armeijan vyöryessä kohti vartioimatonta rajaa sekä panssarintorjunta välineistön käydessä vähiin. Onneksi suomalaisten kehittämä mottitaktiikka tuotti tulosta, jolloin neuvostosotilaat saatiin jossain määrin pidettyä ruodussa sekä etäämmällä sisämaasta.

Siinä lähtöä odotellessaan, päätti paimenkoira käväistä perinteisellä vartio kierroksellaan. Korsun lähimaastossa käppäilleessään, kuuli nuori sotilas äänen, joka sai kokeneenkin sotilaan jämähtämään niille sijoilleen. Emma - pikakiväärin kammottava pauke kuului kaukaa, kenties rajalta.

Rajan toisella puolella vaeltanut paimenkoira huomasi osastonsa kävelyvauhdin kiihtyneen. He alkoivat ilmeisesti olla lähellä rajaa, ja hyökkäykseen ei olisi enää pitkä aika. Uroksen keho tärisi lievästi, osalti pelosta ja osalti kylmän ilman takia. Häntä jännitti vastus joka oli rajan toisella puolella, vaikka tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun hän oli ollut hyökkäyksessä mukana.

Joukko alkoi asettua jonkinlaiseen asetelmaan, mutta uros tiesi että hänen ainoa tehtävänsä nyt oli seurata omistajaa. Kun mies liikkui asemilleen, ruskeaturkkinen saksanpaimenkoira seurasi aivan tuon vieressä. Seefferi meni maate omistajan viereen, kuullen yhtäkkiä läheltä laukaisuja. Se sai koiran hätkähtämään, mutta tämä pysyi silti visusti maassa kiinni. Ilman komentoa hän ei liikkuisi senttiäkään.

Omistaja viritteli asettaan tämän vieressä, tai niin ainakin saksanpaimen oletti. Hän ei nimittäin edes kääntänyt päätään katsoakseen. Edessä päin melko kaukana häämöttävä suomalaisten juoksuhauta kiinnosti häntä enemmän. Siellä heidän vihollisensa oli piilossa. 

Sotakoiran kuullessa ihan tämän vierestä aseen laukeavan, hän alkoi todella tuntea pelkoa. Koko Neuvostoliiton joukko oli huonosti varustautunut huonoon ilmaan, ja Suomi vastaili jo hyökkäyksiin.

Osasto alkoi liikkua eteenpäin, ammuskellen yllättävän kovalla tahdilla. “Mene, mene!” Seefferin vierestä kuului omistajan huuto venäjäksi. Tämä antoi viimeisen katsahduksen omistajaansa kohti, ennen kuin lähti toteuttamaan tehtäväänsä.

Pakkasen nipistellessä saksanpaimenkoiran turkin läpi, uros etsi katseellaan lähellä olevia suomalaisia sotakoiria. Ollessaan suomessa nuorempana, hän oli oppinut tunnistamaan hyvin omansa ja vihollisen. Tällä hetkellä tehtävä oli vaikeampi, sillä kylmä ilma ja tuuli häiritsivät tätä.

Pian juoksuhaudan suunnasta ilmaantui toinen sotakoira. Seefferi lähti kiertämään pidemmältä, ja ajatteli yllättävän tuon sivulta. Olisi turvallisempaa yrittää yllättää vihollinen, kuin juosta suoraan päälle.

Kaulapannan puristaessa kaulaa kylmässä ilmassa, paimenkoira lähti juoksemaan vasemmalle, kaartaen sitten kohti vierasta koiraa. Hän kuuli taustalla muutaman sotakoiran haukunnat, jotka olivat hyökänneet kohti vihollista samaan aikaan. Kurtistaen kulmiaan, seefferi toivotti mielessään onnea tovereilleen.

Suomen sotilaiden edessä oli suo, että vihollisjoukot. Suon takana kohosi metsäinen harjanne. Suolla kasvoi vaivaismäntyjä, joiden takaa yksi suomen sotakoirista yritti nähdä vastakkaiseen metsänreunaan.  Rajan takaa kuului lähtölaukauksia sekä jyrähdyksiä. Belgianpaimen painautui vasten ampumahautaa väistääkseen vihollisen luodit, mitkä syöksyivät tätä kohden sekä vilisivät vierestä. Kello läheni viittä.

Vihollisen tulitus yltyi sekä tykkien jyske voimistui. Vihollisen tulen yltyessä, nousi paimenkoira äkisti ylös sitten rajaa kohden juosten. Ilme oli päättäväinen, että peloton. Tämä luotti ketteryyteensä luotien väistelyn suhteen, joten eteneminen kävi yllättävän ripeästi. 

Neuvostoliiton sotakoira havaitsi toisen koiran lähtevän hyökkäykseen. Se luimisti korviaan ja toivoi vielä onnea omistajalleen. Olivat he ennenkin selvinneet, ja selviäisivät myös nyt. Hyökkäyksen jälkeen he tapaisivat taas lähimmällä leirillä, kuten aina ennenkin.

Paimenkoira läheni suomalaista sotakoiraa, ja tarpeeksi lähellä ollessaan hyppäsi sen niskaan. Hyökkäyksen iskun voiman takia, koira kaatui kyljelleen maahan päästäen rääkäisyn suustaan. Koira alkoi rimpuilla ja murista tälle, tämän yrittäessä kaataa koiraa uudelleen. Suomalainen sotakoira sai otteen uroksen kaulasta ja repäisi tämän kylmää maata vasten. Aseiden laukaukset ja kranaattien räjähtelyt näiden ympärillä pelottivat Neuvostoliiton sotakoiraa, mutta tällä hetkellä saksanpaimenkoiran ainoa tehtävä oli saada sen päällä oleva vieras koira pois päiviltä. 

Seefferi loksutteli leukojaan yhteen, yrittäen potkia koiraa irti kaulastaan. Hetken rimpuilun jälkeen uros onnistui saamaan heikon otteen toisen sotakoiran kaulasta, ja pääsi kuin pääsikin vapaaksi sen alta. Päästyään pois seefferi otti muutaman askeleen taakse, näytellen hampaitaan. Paimenkoira murisi aggressiivisesti, tutkiessaan katseellaan vierasta koiraa. Se oli ollut yllättävän vahva vastus tälle, joten tämä joutui miettimään seuraavaa siirtoaan tarkkaan.

Uros otti muutaman askeleen sivulle, kiertäen hiljaista vauhtia belgianpaimenkoiraa, katseen koskaan jättämättä tuota. Seefferi katsoi tuota tuimasti, puhdas viha loimuten sen silmissä. Kylmän pakkastuulen iskiessä saksanpaimenkoiran turkkiin, tämä otti muutaman vauhdikkaan askeleen ja hyppäsi hampaat ojossa kohti suomalaista sotakoiraa. Uros ei ollut lähelläkään luovuttamista vielä.

Taustalla kuuluvat laukauset katosivat välillä vain pieneksi taustameteliksi, kun uros yritti parhaansa mukaan voittaa tämän ottelun.

Savuinen, autereinen ilma oli täynnä jyrinää. Alituinen tykistötuli ja lentopommitukset pitivät maankuoren jatkuvan tärinän alaisena. Kaikilta ilmansuunnilta kuului lentopommitusten yhtämittainen jyske. Neuvostoliiton tankit vyöryivät kohti Mannerheim - linjaa, jossa suomen jalkaväki torjui murtoyrityksen polttopullojen sekä kasapanosten turvin.

Suomalainen sotakoira ennätti juuri väistää tuon puna-armeijan sotilaan iskun, kunnes tätä kohden heitetty käsikranaatti sekä sitä seurannut ilmanpaine puski nuorukaisen nurin niskoin kolkolle, roudan sekä sitä peittävän lumikerroksen tasolle. Belgianpaimenkoiran alitajunta heittelehti unen sekä tajuttomuuden rajamailla. Tämän selkään oli ilmestynyt ilkeännäköinen, rosoreunainen avohaava. 

Neuvostoliiton sotakoiran seisahduttua taas kunnolla seisaalleen, hän oli valmiina hyökkäämään uudelleen. Tämän kuitenkin esti koirien väliin lennähtänyt käsikranaatti. Uroksella ei ollut aikaa lähteä juoksemaan sitä enää karkuun, sillä se kerkesi räjähtää. Ilmanpaine heitti seefferin sivuun, pidemmälle toisesta sotakoirista. Uros lennähti kyljelleen, liukuen pienen matkan lumessa. Seefferi jäi makaamaan maahan, tuntien kipua jossain rintakehänsä alueella. Purren hampaitaan yheen, uros avasi silmänsä varovasti.

Tulitus tuntui hiljenevän lievästi. Minuutti minuutilta, jotka tuntuivat ikuisuudelta, maan jytinä alkoi heikentyä. Saksanpaimenkoira tahtoi kovasti nousta ylös ja palata takaisin oman joukkonsa luokse. Tämä oli kuitenkin vain toive, sillä se ei juuri nyt kyennyt nousemaan. Sotakoiran korvat liikkuivat hitaasti, tämän kuullessa satunnaisia huutoja sieltä täältä. Sen mielessä kävi kuva siitä, että sen omistaja huutelisi sitä jossain. Olisi noustava pian.

Puna-armeijan läpimurto yritys oltiin pysäytetty. Neuvostoliiton joukot olivat joutuneet toistaiseksi perääntymään menetettyään liikaa miehiä sekä tykkejä suomalaisten kasapanoksille. Se oli yllättävä torjuntavoitto kaikkine sotasaalineen välillä niin toivottomalta tuntuvassa sodassa.

Rintamalla ei juuri tunteiltu, ja silti jokainen suomalaisen sotakoiran rinnalla taistellut järkyttyi hänen haavoittumisestaan. Tämä belgianpaimen oli se, joka seisoi taistelu toisensa jälkeen pystyssä kuin karjalan mänty, se johon luotettiin. Nytkin sotakoira tähysti metsänlaitaa sekä rajan taa kaikkoavaa puna-armeijaa. Nuori sotilas hengitti tiheästi, raahaten itsensä lähimpään poteroon, jonne jäikin sitten lepäämään. Työ oli tehty.

Saksanpaimenkoira nousi kohmeisena heikosti seisaalleen. Ravistelematta turkkiaan se lähti kävelemään kohti rajaa. Seefferin päämäärä oli palata siihen paikkaan johon omistaja oli jäänyt, tämän lähdettyä. Matka tuntui ikuisuudelta mutta päästyään paikalle, siellä ei ollut enää ketään. Neuvostoliiton sotakoira luimisti korviaan ja katseli ympärilleen. Lumessa oli vain painauma, jossa ihminen oli istunut hetken. Melko lähellä paikkaa oli yksi kaatunut sotilas. Hieman hädissään seefferi laahusti sotilaan luokse, ja haisteli tuota. Poisnukkuneen ihmisen haju täsmäsi hänen omistajaansa täydellisesti. Purren hampaitaan yhteen, seefferi kävi maate edesmenneen toverinsa päälle. Ympärillä ei ollut enää ketään. Hänet oli jätetty yksinään rajan lähelle. Paimenkoira halusi lähteä etsimään muita, mutta se ei jaksanut. Sen rinnassa oli vuolaasti verta vuotava keskikokoinen haava, ja muita pieniä naarmuja muualla sen kehossa. Liikkuminen sattui liikaa.

Toisaalla hetken siinä lepäiltyään sekä poteron käydessä kylmemmäksi, ehti suomalainen sotakoira jo ajatella tulevaa, jos sellainen tälle suinkaan suotaisiin. Myös monet muut ajatukset pyörivät heikkenevän sotilaan sekalaisessa mielessä. Sotakoira mietti sotien järkevyyttä sekä sitä miten montaa lakia ne saattoivatkaan rikkoa. Tosin, sodan aikana lait vaikenivat, joten väliäkö sillä.

Ajatus sodan loppumisesta oli kaukainen, mutta silti jokapäiväinen varmasti jokaisen sodan nähneen sotilaan kohdalla. Hänkään ei ollut poikkeus, vaikka ensi kertaa sodassa oltiin, oli ensimmäinen torjuntavoitto jo takana. Seuraavaksi käyntiin pääsisi vastahyökkäys Neuvostoliitto asemia kohden Marskilta saadun käskyn mukaisesti. Siinä kohtaa suomalaisten etuna ollut maastontuntemus menettäisi merkityksensä, kun siirryttäisiin rajan toiselle puolen.

Neuvostoliiton sotakoiran päälle satanut lumi sulasi, ja sitten jäätyi turkkiin kiinni. Se tuntui epämukavalta, mutta uros ei tahtonut lähteä minnekään. Se tiesi että muut ihmiset olivat jo kaukana, eivätkä tulisi hakemaan tätä. Ainoa lämpöä antava oli paksuhko neuvostoliiton merkeillä varustettu valjas. Toki sekin alkoi olla jo jäässä. Seefferin suusta pääsi silloin tällöin vingahduksia. Tuulen mukana lentävä lumi oli alkanut peittää sen alla olevaa ihmistä. Paikalleen jääminen olisi toisaalta vain varma kuolema. Hän ei ollut tullut tänne luovuttaakseen, eikä aikonut kuolla näin. Sotakoira nousi heiveröisesti seisaalleen, ja yritti ravistella turkkiaan. Se sattui, mutta ei lannistanut paimenkoiraa. Tällä ei ollut hajuakaan minne sen pitäisi mennä. Puna-armeija oli varmasti jo kaukana, ja valjaissa olevasta lipusta tämän tunnistaisi heti.

Uroksen katse kulki edestakaisin. Maan pinta oli hajonnut, ja lumen alla ollutta maata oli lennellyt sinne sun tänne. Näkymä oli karu. Ravistellen vielä turkkiaan, seefferi lähti kulkemaan eteenpäin. Sen katse oli sumentunut lievästi, mutta se ei estänyt tätä yrittämästä selvitä hengissä.

Suomalainen sotakoira oli jo aikeissa kääntyä ja palata takaisin rajan toiselle puolen, kannakselle, kunnes tarkkasilmäinen alikersantti erotti etäämpänä neuvostoliiton puolelle pyrkivän kulkijan. Naaras tarkkaili joukoistaan eksynyttä sotilasta pitkään luullen tätä neuvostoliittolaiseksi sotilaskarkuriksi, joka pyrki nyt takaisin puna-armeijan riveihin. Belgianpaimen harkitsi pitkään, kannattaisiko tuo yksinäinen kulkija värvätä Suomen joukkoihin Suomea puolustamaan. Saattoihan tuo olosuhteista huolimatta olla potentiaalinen hyöty karjalan joukoille joihin hänkin kuului. 'Sota ei yhtä miestä kaipaa' , oli naaras kuullut erään puna-armeijan vänrikin todenneen. Tuskin siis tätäkään sotilasta puna-armeijan riveissä enää nähtäisiin. Niinpä paimenkoira kiirehtikin tuon tuntemattoman neuvostossotilaan perään mitä pikimmiten.

Tuulen suunnan takia, Neuvostoliiton soturi ei kyennyt haistamaan sitä kohden lähtenyttä sotakoiraa. Se jatkoi matkaansa hiljalleen eteenpäin, toivoen löytävänsä jonkun paikan jossa yöpyä. Aamulla se voisi sitten miettiä mitä tekisi. Se jätti taakseen vanaa verta, joka sekoittui lumeen. Tuulen puhaltaessa, uros kääntyili edestakaisin. Se oli epävarma suunnastaan ja kylmissään. Itsevarmuus ja katkeruus ihmisiä kohtaan oli ainoa asia joka piti sitä pystyssä. Nyt kun tarkemmin ajatteli, ehkä se ei halunnutkaan palata takaisin. Puna-armeija oli jättänyt tämän jo yksin, eikä tämä sinne ainakaan palata tahtoisi. Ajatuksesta johtaneen vihan takia, seefferi kääntyi ympäri uudelleen. 

Ympäri käännyttyään uros havaitsi toisen sotakoiran juoksevan häntä kohti. Mahtavaa, nyt hän ainakin pääsisi pois päiviltään. Saksanpaimen otti tukevamman asennon, ja yritti näyttää mahdollisimman uhkaavalta. Ehkä se pelottelisi vieraan pois, eikä tämä loukkaantuisi enempää.

Suomen sotakoiran ollessa kohteestaan vain noin 20 m päässä, päätti se pysähtyä säilyttääkseen etäisyytensä jo ennestään osumaa ottaneeseen sotilaskarkuriin. Tuon kääntyessä takaisin tulosuunnalleen, joutui vihollinen kasvotusten kaltaisensa sotakoiran kanssa.

"Kotiinko meinasit?" Belgianpaimen kysyi väkinäisen, kylmän hymyn saattelemana, itänaapuriin sanoillaan viitaten. Paimenkoira tarkkaili toista kaukaa, tuon jokaista liikettä sekä elettä herkeämättä seuraten sekä toisen vastausta odottaen. Kaksikon välille syttyi hetkellinen hiljaisuus, kunnes toinen avasi suutaan, kuin kysymykseen vastatakseen.

Väsynyt saksanpaimen tarkkaili toista sotakoiraa. Se oli pysähtynyt mukavan matkan päähän, eikä se vaikuttanut liian uhkaavalta. Tästä huolimatta oli oltava varuillaan. Tämä saattaisi olla vain halpa temppu, jolla toinen sotakoira yritti harhauttaa jo valmiiksi loukkaantunutta urosta.

“Kotiinko meinasit?” Oli kuulunut vieraan koiran suunnasta. Seefferi oli kuunnellut tuon kysymyksen, mutta ei osannut vastata siihe. Niin..oliko hän menossa kotiinsa? Minne hän oli menossa, jos ei kotiin? Paimenkoiran katse harhaili lievästi. Se tiesi että edessä seisoi vihollinen, jonka kaiken koulutuksen jälkeen hän oli ymmärtänyt olevan kohde joka täytyi ottaa pois päiviltä. Toisaalta hänellä ei ollut enää mitään hävittävää. Saksanpaimenkoira avasi suunsa vastatakseen, takerrellen aluksi. “He jättivät minut.” Hän sanoi vihaisena, ääni täynnä myrkkyä. Nyt vasta hän oli alkanut ymmärtämään kunnolla kuinka likaisen tempun sen ‘ystävät’ olivat sille tehneet.

Entisen neuvostosotilaan vastaus ei hätkähdyttänyt belgianpaimenta. Toisen ilme ei värähtänytkään, tämän katsellessa selvästi varuillaan olevaa saksanpaimenta. "Tyypillistä heiltä " Suomalainen sotakoira tuhahti lähinnä puna-armeijaa halveksuen. Eivät he kaverista välittäneet, tai näin hän kaiken näkemänsä pohjalta oletti.

Toista katsellessaan, havaitsi sotakoira tuon varautuneet eleet.

"Minne meinasit tästä jatkaa? " Belgianpaimen kysyi eleettömästi heti perään, katsellen aina väliajoin tuon ohi vähän matkan päässä häämöttävää neuvostoliiton rajaa. Saksanpaimenkoira hengitti tiheästi. Rinnassa oleva haava rasitti sitä. Siitä huolimatta uroksen katse pysyi suomalaisessa sotakoirassa. Sen kommentit siitä kuinka hylkääminen olisi tyypillistä ärsytti paimenkoiraa. Omistaja oli ollut hänelle mukava, ja pitänyt huolen koulutuksesta sekä siitä että tällä oli aina ruokaa. Nyt häntä ei enää ollut, ja ilman omaa omistajaa oli turha palata. “Eivät he tahallaan.” Seefferi vastasi, tietämättä sanoiko tuon tosissaan vai uskotteliko vain itselleen. Puhuminen asiasta kuitenkin sattui. Seefferi tiesi lähellä olevan sen polun jota kautta he olivat tänne tulleetkin, mutta jos hän sinne lähtisi ei olisi varmaa olisiko hän elossa enää huomenna. Pakoon oli siis turha lähteä.

“Minne meinasit tästä jatkaa?” Oli seuraava kysymys jota seefferille esitettiin. Se oli jälleen kysymys jolle ei ollut vastausta. “En tiedä.” Oli vastaus jonka tämä antoi. Se oli lyhyt mutta aivan totta. Tämän jännittynyt keho alkoi rentoutua, ja antaa periksi kylmälle. Paimenkoira laski katseensa alemmaksi, ja istahti alas. Valjaiden edessä näkyi neuvostoliiton punertava lippu, ja kaulassa punainen panta, jonka metallilaattaan oli kaiverrettu koiran nimi, ‘Marsalkka’.

Belgianpaimenkoira tajusi turhan myöhään, miten tämän puheet saattoivat loukata toista. Niinpä paimenkoira hiljeni hetkeksi sekä istahti aloilleen. Kuullessaan tuon jälkimmäiset sanat, tunsi tämä lievän omatunnon pistoksen sisimmissään, "aivan, anteeksi...." Paimenkoira pahoitteli aiempia sanojaan. Tätä hiukan hävetti pyydellä anteeksi entiseltä viholliselta, joka oli vielä jokin aika sitten ollut aikeissa tappaa tämän. Marsalkka oli lievästi ihmeissään, siitä että vihollinen pyysi tältä anteeksi sanojaan. Toisaalta hän arvosti sitä että sotakoira kykeni näkemään virheensä, ja vielä pahoittelemaan, oli toinen sitten vihollinen tai ei. “Ei se mitään. En usko että teille on kamalasti opetettu miten rajan toisella puolella kohdellaan tovereita.” Marsalkka vastasi, nostaen katsettaan ylemmäksi. Tottahan se oli. Ei heille varmaan oltu kerrottu millaista puna-armeijassa oli, kun ei oltu hänellekkään pahemmin kerrottu Suomen armeijasta mitään. Pahaa heistä kyllä puhuttiin, mutta ei muuta.

Kuullessaan sotilaan sanat, nyökkäsi belgianpaimen pienesti. Oikeassahan tuo oli, ei näille kerrottu miten rajan toisella puolen tovereita kohdeltiin. Paimenkoira olikin perustanut näkemyksensä kokemustensa pohjalle. 

Kuullessaan, ettei tuolla ollut paikkaa minne mennä, kohotti belgianpaimen päätään hiukan ylemmäs nyt tätä suoraan silmiin katsellen. "Tuonne puolen rajaa sinun ei kannata palata, olet vain vaarassa siellä. " Paimenkoira totesi vaisusti. Marsalkka katseli toista koiraa takaisin silmiin. Sen alitajunta huusi sitä pyytämään yösijaa, mutta tämä ei kehdannut alkaa anelemaan entiseltä vihollistaan apuja. Vastahan tämä oli yrittänyt tappaa hänet. “En niin ajatellutkaan tehdä. Kuhan yritin päästä kylmää pakoon.” Marsalkka totesi, yrittäen tällä tavalla tuoda sitä esille, ettei hänellä ollut yösijaa ja etsi sellaista.

Kuullessaan tuon vastauksen, osasi suomalainen sotakoira tulkita mitä tuo sanomallaan tarkoitti. Eihän tuolla ollut paikkaa jonne mennä, sekä tuo tuskin selviäisi yöstä ilman yösijaa. Belgianpaimen käänsi katsettaan hiukan sivuun, nähdäkseen sivusilmällään kaukana takana häämöttävät korsut sekä suomen rajan. Marsalkka katseli hiljaa toista sotakoiraa, tuon katsellessa ympärille. Ehkä se oli tajunnut tämän vihjauksen, ja aikoi ehdottaa tälle paikkaa missä tämä voisi yöpyä. Ainakin se oli ollut samaa mieltä siitä että, rajan toiselle puolelle ei enää ollut asiaa.

Paimenkoira harkitsi hartaasti sekä pitkään, kunnes tämä katsahti hitaasti toiseen kooten samalla ryhtiään, sotilaita kun oltiin. "Kannaksella voisi löytyä jokusen majapaikka sinullekin,...." Tämä sanoi hiukan katsettaan maahan laskien. Naaras mietti, oliko liian suorapuheinen sanojensa suhteen. Äskeinen kuulosti tämän korvaan ehkä liiankin kutsuvalta, vaikka tarkoitus oli ainoastaan antaa tälle yksi vaihtoehto lisää.

Ruskeasilmäinen saksanpaimenkoira kallisti päätään kuullessaan tuon ehdotuksen. Häntä huvitti se kuinka kutsuvalta ehdotus oli kuulostanut. Siitä huolimatta hänen oli pysyttävänä totisena. Tässä tilanteessa ei ollut aikaa vitseille. “Jos se vain suinkin käy...tulisin mukaanne.” Tämä sanoi hiljaa, vähän takerrellen. Olihan se hankalaa jättää kaikki johon oli aikaisemmin uskonut. Toisaalta enää ei ollut mitään mihin palata, ei omistajaa, eikä paikkaa. Marsalkka paransi ryhtiään parhaansa mukaan. “Kiitos jo valmiiksi.” Tämä lisäsi hiljemmalla äänensävyllä.

Kuullessaan toisen sotakoiran sanat, nyökkäsi belgianpaimen vaisusti sitten tuon valjaisiin katseensa jättäen. Niiden etuosassa komeileva punertava lippu voisi koitua ongelmaksi suomen puolelle mentäessä. "Nuo valjaat pitäisi jättää tänne, en suosittele niiden käyttöä suomen mailla." Paimenkoira sanahti vakavana, hiukan taakseen siinä samassa vilkaisten

Ilta alkoi tehdä jo tuloaan, eikä näin talviaikana kuluisi kauaakaan kun olisi jo säkkipimeää. Myös pakkanen kiristyi yötä kohden mentäessä, jolloin naaras huomasi miten tämän hengitys muuttui hiljalleen höyryksi ilmassa.

Marsalkka oli täysin unohtanut lipun joka näkyi selkeästi etuosasta. “Ahh..totta puhut..” Se totesi, ja nousi seisomaan. Ainoa ongelma oli vain se että, valjaat olivat kiinni kiinnitys klipsillä. Rinnassa oleva haava ei antanut niin paljoa periksi että Marsalkka olisi voinut rimpuilla tiensä vapauteen. Uros yritti aluksi saada valjaita liikkeelle, mutta siitä ei oikein tullut mitään. “Anteeksi..Saatko klipsissä olevan narun poikki?” Tämä kysyi, vähä häpeissään siitä että joutui kyselemään apua uudelleen. Aikaisemmin niin itsevarma koira oli nyt kuin polvillaan pyytämässä apua, ja vielä heiltä joita vastaan oli vasta taistellut. Toisaalta, nyt ei ollut aikaa alkaa olemaan lapsellinen. Olisi parempi kysyä apua nyt, kun sitten ihan pimeässä ja kylmässä. Hän maksaisi kaiken avun takaisin, mitä nyt saisi.

Belgianpaimenkoiran katse kiinnittyi tuon valjaisiin, sekä klipsuihin jotka pitivät valjaita paikoillaan. Ei mennyt kauaakaan, kun tämä kuuli toisen kysymyksen, jolloin paimenkoira epäröi hetken. "Voin yrittää." Tämä sanahti sitten, hiukan jännittyneesti tuon luo kävellen. Tuon vierelle saapuessaan lähti sotakoira varovaisesti avaamaan klipsuja hampaidensa avuin. Se oli haastavaa, mutta ensimmäisen klipsun avauduttua sai tämä pian auki toisenkin. Klipsut auki saatuaan, auttoi tämä vielä valjaat pois toisen päältä, jättäen ne sitten lumiselle maalle. Pian paimenkoira astelikin jo takaisin parin metrin päähän, tätä neutraalisti katsoen. "Eiköhän mennä, alkaa tulla kylmä." Sotakoira sanahti ääni hiukan loppua kohden kylmentyen.

Pakkanen sai belgianpaimenen tärisemään pienesti, tämän lähtiessä taivaltamaan takaisinpäin. Suomen puolelle ei olisi pitkä matka, mutta kylmyys kävi pikkuhiljaa jo hyvinkin tuskalliseksi.

 Marsalkka oli kiitollinen tuon avusta. Klipsut lähtivät aukenemaan hiljalleen, ja pian valjaat olivatkin jo irrallaan maassa. Melkein samalla sekunnilla, uros tunsi kylmän ilman iskevän niillekin alueille joita valjaat olivat lämmittäneet. Seefferi antoi viimeisen katsahduksen valjaita kohden, ja vilkaisi suntaa jossa tämän omistaja makasi. Toivottaessaan mielessään hyvää matkaa ihmiselle, ruskeasilmäinen paimenkoira kääntyi suomalaisen sotakoiran puoleen.

Uros lähti seuraamaan toista hiljaa, yrittäen pitää viimeiset lämmöt kehossaan. Rinnassa ollut haava oli kerinnyt jäätyä, eikä vuotanut enää. Muutamalla pitkällä askeleella Marsalkka sai toisen sotakoiran kiinni, nyt he kävelisivät vierekkäin. “Marsalkka.” Tämä sanoi nimensä ääneen, esitelläkseen itsensä. Tästä huolimatta seefferin katse tai pää ei kääntynyt kohti toista koiraa. Se oli keskittynyt siihen että pääsisi tuulelta ja pakkaselta suojaan.

Siinä kotiin päin kävellessään, kuuli belgianpaimen tuon nimen, toisen esitellessä itsensä Marsalkka- nimellä. Paimenkoira mietti hetken, kunnes sitten esitteli itsensä. "Sokka", toinen totesi, läheneviä juoksuhautoja sekä niiden takana häämöttäviä korsuja keskittyneenä katsellen. Marsalkka kuunteli tuon nimen tarkkaan, ja pisti sen mieleensä. Hänen oli maksettava jotenkin takaisin apu, jota tuo oli hänelle suonut.