#voi hyvä luoja

[pupucino]

no tämäpä hauska episodi.

mä heräsin aamulla vapisevana, huonovointisena, huterana ja ahistuneena, ja mun koko keho tuntui vähä jotenki puutuneelta, siltä ku kävellessäni en ihan kunnolla tuntis lattiaa jalkojeni alla, enkä oikeastaan oikein mitään muutakaan millään muullakaan ruumiinosalla.

kaikki liikkeet tuntui täriseviltä ja epämääräsiltä, askeleet pakotetuilta ja nytkähteleviltä. ihanku oisin tyyliin vahingossa kuollu yön aikana ja hitaasti zombiutumassa.

nää oireet ja niitten aiheuttama hiipivä paniikki vaan eskaloitui päivän mittaan, ja mä pelkäsin tekeväni kuolemaa jonkun mystisen kohtauksen kourissa. rauhottava lääke vähensi vapinaa ja paniikkia, mut ei poistanu kaikkia outoja fiiliksiä.

no sit nyt päivän päätteeks ku menin ottamaan iltalääkkeet, huomasin et mun mielialalääkkeen edellinen levy on loppunu, enkä jostain syystä oo avannu seuraavaa. ja yhtäkkii muistin väläyksen eilisillasta, jolloin lääkkeitä niellessäni mietin, et onko tää kasa jotenki oudon pieni, no ehkä unohin toisen allergialääkkeen, mut eihän se mitään, ei mun sitä kuulukaa joka päivä ottaa, ja niin edelleen.

eli mä en ollu ottanu mun mielialalääkkeitä ehkä jopa pariin päivään. nää oliki vierotusoireita. ja mun mielen vapaata syöksyä kohti full hd kaaosta. hyvä luoja miten pälli mä oon.

sit viel arpomaan, oonko unohtanu lääkkeet pari päivää vai pidempää, koska parin päivän tauon jälkeen voi jatkaa tavallisella annoksella, mut pidemmän tauon jälkeen pitää alottaa pienellä annoksella ja nostaa hitaasti.

arvelin et kyse on ollu noin kahesta päivästä, mut otin kuitenki vaan puolikkaan pillerin nyt alkuun varmuuden vuoks.

tyhmästä päästä kärsii koko keho.

[theflyingfeeling]

siis BC linnan juhla AU! tää on ihan täydellistä💖 oon ite kans vähän pyöritelly mielessäni tätä kelaa.. ei nyt mitään hirveen ihmeellistä muihin verrattuna mut aika lailla samaa settiä kuitenkin😅😂 :

se kuuluisa linnan booli pamahtais kyl jonkun päähän vähän liian hyvin🤣🆘️ (ja saatais sit jatkoilta ehkä kännihaastis vol 2😌) niko ois kans haipeissa siitä et pääsee maistamaan linnan boolia ja mainitsisi siitä useaan otteeseen. toiset katsois vähän kauhun sekaisin tuntein vieressä😅

olli todellakin ois just niin upea et henki menis. hengitys vaa yksinkertasesti salpautuu pelkästä ajatuksesta..🥲 emma gaala oli jo kokemus sinänsä mut tää... voi pojat.

pukeutumis etikettiä venyttäis tod näk joel tai joonas (tai miksei molemmat) joel pukee tyyliin valkosen puvuntakin kun kutsussa lukee "tumma puku" tai muuta vastaavaa😂ja jälkeenpäin kaikki pirkko-irmelit jaksais nillittää siitä iltapäivälehtien kommentti kentissä😑

jatkoilla olli vapautuu ja innostuu sheikkaamaan mitä äiti anto😌💃🏻 ja just tietty sillä hetkellä kamera sattuu kuvaamaan just ollin suuntaan.

ketä ikinä jätkät tansittais linnassa/jatkoilla se nousis lööppeihin ja saatais kunnon suhde juorut liikkeelle seiskan sivuilla

bändi otettais myös linnassa yhteishaastikseen jonkun toisen muusikko legendan kanssa niinku ville valo ja antti tuisku aikanaan.

oon ite ihan 110% varma et jätkät ois ollu viime vuonna linnan kutsulistalla! en suostu uskomaan muuta. mut sit tietty tuli korona ja pilas senkin...😑 mut ehkä tää on joku vuos viel totta!🤞🏻🤞🏻

en oo ite mikää kirjottaja itse mut tän lisäks oon miettiny kans jonkun sortin ttk au:ta itsekseni ja omaks ilokseni täs syksyn aikana, jos se on tähän kohtaan sopivaa mainita😅😂

erittäin hyvä!! 😂😂😂

ja siis joo, voi luoja sitä pikkutyttöjen itkun määrää kun Joel (tai whoever mut sanotaan nyt Joel ainoana sinkkuna) kuvataan supattelemasta jossain nurkassa jonku emt Matulan kanssa (ja sitä selittelyn määrää Joelin IG stooreissa 😆)

[kriittinenyksikko]

2. Lukupiiri - Muistio

Lukupiirin puheenjohtajana toimi Iris Eklund ja siihen osallistui Emma Tahvanainen, Joonatan Koponen ja Ella Svens (Kirjuri). Tapaaminen pidettiin Otaniemen Esperesso Housessa ja se alkoi tarkalleen 10.21.

Puheenjohtajana Iris aloitti hänen omalla vuorollaan, jossa hän alusti keskustelua Wim Crouwelin ja Jan Van Toornin väittelystä, sekä Michael Rockin tekstistä ‘designer as author’.Hän koki, että ei pystynyt oikein samaistumaan kumpaankaan väittelyn osapuoleen ja koki ne jonkinlaisina ääripäinä. Siitä huokui vahva vastakkain asettelu. Hän avasi molempia puolia, eli neutraalin sanansaattajan ja interventio voimaisen tietoisuutta edistävän suunnittelijan kantoja, joita väittelyssä edustettiin. Pohdimme myös yhdessä, miten Michael Rockin tekstin sana ‘Author’ olisi hyvä kääntää, jotta keskustelumme tuokion aikana pysyy selvänä, eikä pysähdy joka kerta kun sitä pitää tulkita uudelleen. Päädyimme sanaan luoja, vaikka se ei vieläkään tunnu täydelliseltä. Hän puhui myös kyseisen tekstin ymmärrettävyydestä, ja mite se oli paljon vaikeampi, kuin väittely. Hän koki nimenomaan lopun hieman ristiriitaiseksi ja se muistutti jotain äidinkielen kirjotelman lopetusta “ja sitten hän heräsi unesta eikä mitään ollutkaan tapahtunut”.

Totesimme heti alkuun, että molemmat tekstit käsittelivät muotoilijan ja suunnittelijan paikkaa design kokonaisuudessa. Eli  puhui samasta asiasta, mutta eri aika kontekstissa. Lähdimme siitä pohtimaan kysymystä subjektiivisuudesta ja objektiivisuudesta, ja onko meidän työ jompaakumpaa ja kumpaa juuri. Iris ei kokenut, että kumpikaan juuri sellaisenaan ole sopiva, mutta että subjektiivisuus on miellyttävämpi ajatus. Kysymys nousi miten tämä näkyy juuri työelämässä, josta keskustelimme hetken siitä. Tuli ajatuksia, että on totta, että asiakasta pitää kuunnella, mutta tuntuisi hassulta, että ei saisi yhtään omaa ilmaisua laittaa. Toisaalta on olemassa tilanteita missä ei.

Ella: Voiko mikään olla ei subjektiivista, kun kaikkeen vaikuttaa oma mieli? Oma käsiala on käsiala vaikka kirjottaisikin O kirjaimen. 

Emma totesi, että ensimmäisen väittelyn vuosiluvusta (1979) paistaa sen ajan graafisen suunnittelun käytännöt. Ei jokaiseen markkinointi materiaaliin voi laittaa jotain isoa kantaa tai sanomaa. On selvää, että Crouwel ja Van Toorn tekevät High End suunnittelya ympäristössä, missä kokeilulle on tilaa ja niin ollen sanomaa on helppo sisällyttää. Joonatan toteaakin, että ajat ovat muuttuneet siitä, kun graafinen suunnittelu oli oma niche, eikä niin yleistä kuin nyt. 

Iris: En ehkä haluaisi olla suunnittelija, joka voi tehdä ihan kenen tahansa kanssa yhteistyötä. Onko edes hyvä asia haluta tehdä kaikkien kanssa? 

Keskustelu siirtyi suunnittelijan moraaliin. Suunnittelijan kanta näkyy jo siinä, kenelle hän suostuu tekemään töitä, tai näin ainakin Ella totesi. Joonatan kommentoi, että hän ei tekisi töitä hänen moraalia vastaan ja tulikin opiskelemaan alaa, koska pystyy jotenkin vaikuttamaan omilla taidoilla,  mutta ei aina jaksaisi keskittyä poliittisiin kantoihin, vaikka se on todella tärkeätä. Emma toi huomion siihen, että Crouwelin kanta siitä, että suunnittelijan pitää tietää oma paikkansa eikä hänen pidä leikkiä aktivistia, ja että asioista selvää ottamiseen menee turhaa aikaa, toisi paljon vinoja katseita jos sen sanoisi nykypäivänä ääneen. Koimme kaikki tämän erittäin osuvaksi, koska haluamme kuitenkin jotenkin vaikuttaa, vaikka se on välillä raskasta, kun haluaisi käsitellä designiä juuri vain designinä välillä.

Joonatan: Jos ottaa Crouwelin tavan suunnitteluun, niin sitli vaikuttaa ihmisiin sen jonkun muun sanoman kautta, vaikka se ei olisi oma sanoma.

Teimme itse vastakkainasettelun Van Toornista ja Crouwelista yhteikunnan kyseenalaistajana ja manhattan business miehenä. Crouwelin lähestyminen nimenomaan nopean työnteon ja rahan saamisen kautta johti tähän. Lähdimme pohtimaan juuri rahaa ja työntekoa. Ellan ristiriita pohjautui juuri unelmatöiden alhaiseen palkkaan, kuntaas Emman pohjautui yhteiskunnan hyvään ja rahan tienaamiseen. Jos on todella tiukka siitä, mihin töitä tekee, niin mahdolliseuudet jääväät todella tiukoiksi ja voiko silloin elää, jos ei tienaa ollenkaan rahaa. Coruwelin sanoma siitä, että olemme aspa työssä kävi järkeen. Otimme pienen tauon, jonka aikana katsoimme molempien suunnittelijoiden töitä vierekkäin ja se teki Crouwelista vielä ristiriitaisemman, koska hänen työt eivät omiin silmiimme näytä sitlä, mitä hänen sanoma on. 

Emma: Vaikka heillä oli todella eri sanat, olivat heidän työt yllättävän saman tyyppisiä. Suunnittelijan pitäisi häivyttää iitsensä taka-alalle, mutta eivät Crouwelin työt viittaa siihen.

Emma kysyy voiko olla edes antikapitalistinen suunnittelija ja onko sillä väliä kuka suunnittelutyön on tehnyt. Lähestymme tässä stara käsitettä ja muiden työnteon omimista omiin nimiin. Nimenomaan elokuvat juolahtavat mieliimme, kun pohdimme taidetta, jossa usein yksi ihminen saa kunnian yhdestä isosta projektista. Joonatan mainitsee, että hän haluaa kyllä tunnustusta omista töistä joista on luonut ja joihin on tullut luojuus suhde, mutta on aika väärin, että yksi ihminen saisi kunnian monien yhteistyöstä. Ella taas ilmaisee, että häntä ei haittaisi jos hänen nimeä ei ole omissa töissä, kunhan tämä ei vaan vaikuttaisi tulevaisuuden työmahdollisuuksiin. Nimellä ne todennäköisesti ovat paremmat, koska siitä tulee konkreettista näyttöä omasta osaamisesta, jota ei voida väittää valeeksi. Joonatan ja Emma ovat samaa mieltä siitä, että kokevat tietynlaista ns. Vanhemmuussuhdetta töihinsä, jota haluavat esitellä aivan kuin ylpeä vanhempi. 

Keskustelemme vielä loppuun authoshipistä, authorista ja directorista, sekä eri työn rooleista, joita Michael Rockin tekstissä esitetään. Nimesimme myös Van Toornille(esittäjä) ja Crouwelille(kääntäjä) roolit varmistaaksemme, että meillä on kaikilla sama käsitys ja ymmärrys rooleista. On hyvä tunnistaa, että vaikka tekisi yksin projektin, voi sen eri työvaiheissa olla eri rooleissa. Totesimme myös, että author ja director eivät ole sama asia, jonka jälkeen Iris päättää tapaamisen loppusanoihin tasan 11.57.

[humbae]

Kyllä Kesko tietää miten suomalaiset saa kauppaan.

[thespacecowboyyy]

Not to be a total simp

[oocmuumit]

[painajaisnainen]

oon ollu niin kauan poissa tumpusta että nyt en tiiä pitäiskö postata vitusti ukrainan sodasta vai jatkaa shitpostaamista tavalliseen tapaan

[kelkkamonologi]

”Parahiin en kuulu, mutta miehen reijjän oon täyttäny. Enkö ookki?”

Kuvat @koukiakseli Instagramista!

[mcrmadness]

I got tagged by @gehetzterfuchs and @strugglingqueer, thanks!!! ^^

To list 5 songs I have been listening to on repeat. And while Dunkel was released lately and I got it yesterday finally, I still haven't listened to it enough (just once so far) to get it to play on repeat, but instead I have been hyperfixating on a Finnish band called YUP lately. I'm still gonna add there one dä song because I have to, I'm a fan after all lmao. (Also I feel that that yellow YUP album, Leppymättömät, kinda prepared me well for Dunkel, I hear some similarities with the sounds!)

NOISE - die ärzte

En ole mukava mies - YUP

Voi hyvä luoja mitä nyt? - YUP

Yövuorossa - YUP

Varjoleikit - YUP

I tag: @michaelmyersthestabbyboi, @stufenlosregelbar, @useless-blog-of-a-moth, @dream-of-wanting-me. Sorry for everyone else I'm forgetting now, consider yourself tagged if you see this and want to do this :D

[lesbiankiliel]

Voi hyvä luoja toi perkeleen Sveitsi voittaa, eieieieieieieieie, en ala, en yhtään. Tää on niin jotain hetsku bullshittiä koska nätti poju laulamassa balladin tunteistaan.

no nää on onneks vasta juryäänet, mitä tahansa voi tapahtua

[hanhan156]

Noi 'kiss prompts' on aiva ihania, saisko vähän pehmoista Koskiluotoa & 11 (Morning kisses)

Täältä pesee. :D Tuli nyt vahingossa kirjoitettua ihan kunnon fikkikin tästä. Kiitos, tällaiset pikkutarinat ja pieni painostus auttaa writer’s blockiin kummasti.

—

Aamumunakkaat

Alkukevään kauniin, mutta silti vielä kylmän aamun ensimmäisten auringonsäteiden tunkeutuessa ikkunan läpi Kariluoto avasi hitaasti silmänsä haukotellen makeasti. Hän hieraisi silmiään ja hetken aikaa unen ja valveen rajamailla mietti, missä ihmeessä hän oikein oli, sillä tunnelma oli epätodellisen hiljainen ja rauhallinen. Kariluoto kääntyi natisevalla kapealla sängyllä, ja samassa hän tajusi, että hän oli Koskeloiden talossa - tai oikeastaan hän voisi jo opetella sanomaan kotona, sillä olihan hänen muutostaan Pentinkulmalle kulunut jo kokonaiset kaksi viikkoa.

Vaivoin hän nousi sängyltä, jota ei todellakaan oltu tarkoitettu kahdelle, mutta eipä se ollut häntä ja Koskelaa viime yönä haitannut - välillä nukuttiin tai “nukuttiin” puoliksi toisen päällä. Pääasia, että he saivat vihdoin nauttia toisistaan rauhassa, ilman syyllisyyttä tai ylimääräistä säätöä. Venytellessään jumiutuneita paikkojaan Kariluoto samalla vannoi, että vaikka hän loppuelämänsä nukkuisi Villensä kanssa tässä epämukavalla hetekalla, entiseen elämäänsä hektisessä Helsingissä raunioilla olevan parisuhteen ja rasittavan työnsä pariin hän ei palaisi mistään hinnasta. Ei, vaikka se ehkä tarkoittaisi mukavampaa ja varakkaampaa elämää: hänen kotinsa ja sydämensä kuuluivat nykyään tänne. Vaikka hänen vanhempansa ja muu lähipiiri piti häntä täysin kajahtaneena - spekuloiden, koskakohan se Jorma palaisi takaisin pääkaupungin hulinaan häntä koipien välissä - Kariluoto tiesi, että kerrankin hän oli tehnyt elämässään jotain oikein.

Ja mikä parasta, itse isäntäväki oli poikansa uuden parisuhteen ottanut vallan mainiosti. Heidän “Jorppansa” oli perheenjäsen siinä missä muutkin, välillä jopa hössöttämiseen saakka - mutta eipä sekään haitannut, vaikka Koskelaa vanhempiensa kanssa asuminen vielä yli 30-vuotiaana nolotti. Kariluodon mielestä perhe oli oikein lämminhenkinen ja ottanut hänet avosylin vastaan, vaikka pienellä paikkakunnalla kuhistiin kylän oman pikku Villen liitosta helsinkiläisen varakkaan ex-juristin kanssa - olipa paikallinen juoruämmä heille keksinyt varsin luovan lempinimenkin jo, “Pentinkulman homot”. Koskelan isä oli yrittänyt selittää Kariluodolle, ettei tuijotuksista ja kuiskuttelusta kannattanut välittää tuon taivaallista. Kyläläiset vaan sattuivat olemaan kovin uteliaita ja kun jotain jännittävää ilmaantui heidän mitäänsanomattomaan elämäänsä pasianssin ja Ilta-Sanomien lisäksi, se jaksoi ylläpitää heidän mielenkiintoaan useampia kuukausia.

Kun Kariluoto nousi ja vetäisi päälleen liian ison Koskelalta saadun Pentinkulman Iskelmäfestivaalien t-paidan päälleen, nyt hän huomasi, ettei pirtissä ollutkaan niin hiljaista kuin hän oli kuvitellut: keittiöstä kuului kolinaa ja vaimeaa jumputusta. Niin hiljaa kuin mahdollista, hän avasi makuuhuoneen oven ja pelästyi kun oven takana oli raidallinen viiksekäs karvapallo hakemassa rapsutuksia.

Siliteltyään huomiota kerjäävää kissaa hyvän tovin Kariluoto pääsi vihdoin keittiölle ja ovella hän pysähtyi nähdessään yllättävän näyn: vastoin ennakko-oletuksia, siellä ei häärännytkään äitimuori vaan itse Ville, syvästi keskittyneenä paistaen jotain hyvältä tuoksuvaa puuhellalla. Kariluoto ihaili harvinaisen liikuttavaa näkyä: Koskelalla oli päällään Massey Ferguson -paita, tiukat bokserit sekä isotädin neulomat, jo useasta pesusta huopuneet villasukat. Kariluodon katse viipyi hetken pitkissä, jäntevissä säärissä, jotka jo taaperosta saakka tehtyjen maatöiden ansiosta olivat timmissä kunnossa niin kuin koko mies muutenkin. Poskilla kävi pikainen puna Kariluodon muistellessaan heidän ensimmäistä kertaansa petipuuhissa ja se, kuinka hänen suustaan oli päässyt tahaton kiljaisu nähdessään Koskelan treenatun kropan, vaikkei tämä ollut päivääkään viettänyt salilla - eihän sellaisia hömpötyksiä Pentinkulmalla ollut koskaan kaivattukaan. Yksinkertainen elämä sisälsi ihan tarpeeksi jo hyötyliikuntaa.

Kariluoto ei pannut pahakseen, että vastoin yleistä pidättyneisyyttään Koskela vaikutti nyt vapautuneemmalta. Tiskipöydällä olevan puhelimen kaiuttimesta soi tämän mielimusiikkia, Rammsteinia, ja hän taputti toisella kädellään yksinkertaista hakkaavaa tahtia reiteensä vihaisten saksankielisten lyriikoiden kaikuessa keittiössä. Klassisen musiikin koulutuksen saanut Kariluoto ei olisi voinut vähääkään välittää tämäntyylisestä musiikista, jota hän piti suorastaan mölynä, mutta hänelle oli pääasia, että miesystävällään oli mukavaa. Musiikkimaku oli yksi harvoja asioita, mikä ei heitä yhdistänyt - Koskela fanitti raskasta metallimusiikkia ja yksinkertaisia riffejä Kariluodon rakastaessa monimutkaisia tahtilajeja ja progressiivista musiikkia. Koskelan mielestä taas sellaisesta hälinästä ei saanut lainkaan kiinni.

Parhaansa mukaan Kariluoto pyrki käyttämään musiikkia hyödykseen ja hiippailemaan narisevalla puulattialla niin hiljaa, ettei ruuanlaittoon ja fiilistelyyn uppoutunut kokki huomaisi mitään. Siinä Kariluoto taisi lopulta onnistuakin, sillä kietoessaan salakavalasti käsivartensa Koskelan vyötärön ympärille, toinen mies säpsähti ja päästi epämääräisen ynähdyksen. 

“Huomenta, rakas”, Kariluoto kuiskutteli varsin tyytyväisenä itseensä, kun oli kerrankin onnistunut yllättämään miesystävänsä.

Yrittäen epäonnistuneesti peitellä hämmästystään, Koskela änkytti: “H-huomenta v-vaan.” Samalla tämä kääntyi hitaasti keskittymisen herpaannuttua viimein ankarasta kokkaamisesta. “Mistä ihmeestä sinä siihen tupsahdit, oletko jo kauan ollut hereillä?” Koskelaa kuumotti ajatella kauanko Kariluoto oli jo seissyt keittiössä häntä alushousuisillaan tuijottamassa.

Tahallaan Kariluoto painoi itseään tiukemmin kiinni Koskelan vartaloon ja hymyili ilkikurisesti. “Makkarista, mistäs muualtakaan?” Tämän katse käväisi hellalla. “Mitäs se Ville täällä touhuilee?”

“No, aamupalaa tässä olin tekemässä”, Koskela vastasi ja yritti kääntyä takaisin kokkauksensa pariin, mutta Kariluoto ei päästänyt miesystäväänsä helpolla vaan painoi tämän yhä tiukemmin itseään vasten. Koskela huokaisi jouduttuaan nyt ilmeisesti lopullisesti piiritetyksi. “Noh, ainakin oli tarkoitus ennen kuin joku nimeltämainitsematon tuli häiritsemään ja pilaamaan yllätyksen. Jessus, että meinasi vanha mies saada sydänkohtauksen tuommoisesta.”

Kariluoto naurahti kommentille. Vaikka Koskela vaikutti vakavalta introvertiltä, tällä oli melkoisen sarkastinen huumorintaju sille tuulelle sattuessaan - puhumattakaan humalassa, jolloin Ville Vaiteliaan sanaisesta arkusta saattoi tupsahtaa jopa sujuvaa venäjää, kuten oli erään baari-illan aikana Helsingissä heidän seurustelunsa alkuaikoina paljastunut.

“Kauhean paljon anteeksi sitten vaan”, Kariluoto kuiskasi ja mutristi suutaan mukamas pahoillaan. “Voin mennä takaisin nukkumaankin”, tämä kiusasi ja irrotti otettaan Koskelasta, muttei päässytkään enää irti.

“No, se ei taida kuule nyt käydä enää päinsä.”

Hetken he tuijottivat toisiaan kiusaantuneina ja Koskela nielaisi katseen viipyessä hieman turhan pitkään Kariluodon huulilla, joita tämä oli juuri - tahattomasti tai tahallaan, vain Luoja sen tietää - nuolaissut, aivan kuin valmistautuen johonkin.

Sanomatta sanaakaan Kariluoto asetteli kätensä tottuneesti Koskelan niskalle ja veti tätä lempeästi kohti itseään. Kun heidän huulensa viimein kohtasivat molemmat päästivät vaimean, mutta sensuellin huokauksen.

Kanssakäyminen uhkasi yltyä turhan kuumottavaksi, mutta Koskelan kurniva vatsa herätti heidät takaisin tähän todellisuuteen. “Jaaha, jos sitä nyt nämä…kananmunat paistaisi”, tämä sanoi ja kääntyi nopeasti takaisin pannunsa puoleen posket hehkuen nolostuksesta.

Utuisesta transsista yllättäen herätetty Kariluoto räpytteli hetken hämmentyneenä silmiään ja ynähti epämääräisesti: “Juu, no mikäs siinä.” Hän istuutui pöytään, siivoten samalla kasan vanhoja Maaseudun Tulevaisuuksia aamupalan tieltä.

Tuota pikaa Koskela asetti pienen valurautapannun keskelle pöytää virkatun pannunalusen päälle ja otti kahvipannun käteensä. “Kahvia?”

“Joo, kiitos.”

Koskela kaatoi molemmille kahvit ja hiljaa he siemailivat juomiaan närppien samalla aamupalaansa muka kiinnostuneina siitä, mitä ikkunasta näkyi. Tosiasiassa molempien mielessä oli jotain aivan muuta kuin lumitilanne ja pikkulinnut tällaisena laiskana sunnuntaiaamuna.

Salaa he tiirailivat toisiaan - tosin sekin epäonnistui, sillä Koskela ei voinut enää pidätellä naurahdustaan, kun hän jälleen huomasi Kariluodon tuijottelevan häntä intensiivisesti kahvinsa lomassa. “Mitäs?”

“Ei mitään, hieno ilmahan se on tänään”, Kariluoto vastasi esittäen viatonta. “Mutta joku muu on kyllä tänään vielä hienompi.”

Yrittäen vaihtaa puheenaihetta kiusaantuneesta tunnelmasta Koskela kysyi: “Noh, mitäs suunnitelmia täksi päiväksi?”

“Päätä sinä ihan vapaasti, kaikki käy”, Kariluoto sanoi salamyhkäisesti ja nojautui eteenpäin. “Sitä paitsi, minähän sinun yllätyksen jo pilasin niin sinä saat olla pomo loppupäivän.”

Koskela hieroi leukaansa mietteliäänä, kunnes lamppu syttyi päässä. “Sehän voisi ollakin hyvä idea…” tämä mumisi itsekseen hymyillen vinosti - hän varmastikin saisi miesystävänsä kerrankin yllätettyä.

Nuoremman miehen uteliaisuus alkoi herätä - vatsanpohjassa kutkutteli. Mitäköhän se nyt on keksinyt?

“Näet sitten”, Koskela sanoi aivan kuin vastaten toisen ajatuksiin ja kääntyi katsomaan Kariluotoa suoraan silmiin. “Ja tätä toista yllätystä et sitten pilaa, senkin hätähousu.”

Kariluoto naurahti ja nousi tuoliltaan. Lanteitaan keikutellen tämä otti liioitellun hitaita askelia ja ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen istahti röyhkeästi hajareisin kietoen kätensä Koskelan niskan taakse, silitellen tämän niskahiuksia. “Selvä se sitten on, jos sinä niin käsket niin minä suostun kyllä kaikkeen tänään”, tämä sanoi kikatellen.

Koskela nosti kulmaansa ja yritti pidätellä nauruaan. “Että ihan kaikkeen vai?” Voi luojan tähden…

“Mielihyvin sinun kanssasi”, Kariluoto vastasi ja painoi kostean suudelman Koskelan huulille ennen kuin toinen mies ehti sanoa sanaakaan.

Sinä aamuna kovalla vaivalla valmistettu aamupala jäi syömättä, mutta ainakin kanat saivat tähteitä herkuikseen - ja nuoripari sitten aivan jotain muuta.

[theflyingfeeling]

Hei tiiätkö mitä, oon aatellu sua siitä asti ku näin Joelin koska agajdl 🙈😂

En tosiaan menny yksinään kuvaan Joelin kanssa koska herranen aika ku kaveri on pelottava, joten mun ei tarvinnu huolehtia kamerasta tms. Asetuin Joelin toiselle puolelle ja yritin asettaa itteeni sopivasti kameraan, mut Joel peitti mut melkeen kokonaan ja mun piti vähä siirtyä. Koska olin hermoraunio, nii horjahin vähän eteenpäin (tasasella maalla, ei mitään syytä randomisti horjahella tai kompastella 🤦🏼‍♀️) ja Joel liikahti samaan aikaan pois mun tieltä ja tää koko liikahtelukuvio päätty siihen että törmäsin Joeliin ja tunsin kuinka mun nenä ja ylähuuli vahingossa vähän enemmän ku hipasi Joelin olkapäätä 😂 meinasin hermostuksissani pyörtyä siihen paikkaan ku välittömästi eka ajatus oli että annoin just vahinkopusun Hokan pojalle (himppusen venutettyä tulkintaa mut yliajattelu ja ylikierroksilla käyminen kulkee tosi nätisti käsikkäin!) ja seuraava että "voi luoja voi luoja voi luoja apua ei ollu tarkotus!!" 😵😂

En ees tiiä miks sä tuut mulla mieleen joka kerta ku muistan tän, mut tuut silti ja nyt sait kuulla tarinan 😂 ole hyvä ja myöski haleja! ❤️❤️

EIKÄÄÄÄÄÄ MIKÄ TILANNE?!? 🙈🙈🙈 Olkapääpusu Joelille, oot hetken ajan kirjaimellisesti eläny mun unelmaa 🥺 ...vaikkakin vahingossa 😂

Mut sitä aina ihmettelen ku monet puhuu, että Joel ois jotenkin "pelottava" tms. kun mun kokemus hänestä on ihan toisenlainen? Tai siis, toisaalta ymmärrän kyllä, koska Joelin pituus + resting bitch face on semmonen yhdistelmä, että sinänsä en ihmettele jos jännittää hänen seurassaan 🤔 (ja minun puolustuksekseni on sanottava myös, että meidän juttutuokion aikana Joel istui ja sillä oli aurinkolasit 😂)

Ja siis !!!!! tätä miettiessäs MINÄ tulin sun mieleen?? 😭💕💖💞 Aina lämmittää mieltä ja sydäntä kun joku kertoo jotain tällasta <3 Kiitos että jaoit tän tarinan, oli noin muuten vähän tyhmän päivän ehdoton piritys, olet ihana!! ✨

Haleja ihan hirmuisesti myös sinulle 💜

[hiidenneiti]

Kalevala (ja opas sen lukemiseen, 2015) on luettu, mitä jäi käteen:

Tämä oli ensimmäinen kerta kun luin Kalevalan kannesta kanteen (Jos Koirien Kalevalaa ei lasketa lmao). Olen edelleenkin sitä mieltä, ettei tällaista teosta tarvi tuputtaa luettavaksi koulussa, itselleni ainakin Kalevalan kieli oli ihan ylivoimaista ala- & ylä-asteikäisenä enkä koe jääneeni mistään paitsi. Pelkkä ydintapahtumien ja henkilöhahmojen opettelu riittää, jos Kalevalaan on “pakko” tutustua äidinkielen tunneilla yleissivistyksen nimissä.

Episodimainen lukutapa oli ehdottomasti paras päätös: luin yhden kokonaisuuden kerrallaan (esim. Kullervo-jakso), mielenkiinto säilyi yllä loppuun saakka.

Lönnrotin kyhäämät aasinsillat eri jaksojen välillä onnistuu... joskus paremmin, joskus huonommin. Kömpelöitähän ne on. On vaikea karistaa tunnetta, että juonellisen jatkumon rakentaminen oli kunnianhimoinen hanke johon ei kuitenkaan riittänyt rahkeet. Jos eepoksesta olisi halunnut eheämmän kokonaisuuden, se olisi varmasti rankemmalla editoinnilla onnistunut—joten miksei Lönnrot tehnyt niin? Tai miksei hän jättänyt teosta reilusti erillisten tarinoiden kokoelmaksi?

Mutta yllättäen pidän Kullervo-jakson roolista eepoksessa sen irrallisuudesta huolimatta. On jotenkin huvittavaa, etä rando-Kullervo saa aikaan tapahtumien ketjun, joka johtaa Sammon ryöstöön ja tuhoutumiseen.

Kalevalan “epäloogisuudet” johtuvat varmaan suurimmaksi osaksi tästä leikkaa-liimaa-editoinnista (Mihin Kyllikki katoaa, Pohjan neidon muodonmuutos ennen ja jälkeen avioliiton??). Toisaalta se on tuttua myös muista kansantarinoista. Nykyajan ihmisenä sitä odottaa kertomukselta JOHDONMUKAISUUTTA!!! ja sitten ärsyttää kun myytit ja tarut eivät sitä tarjoa. Pitäisi ehkä sopeutua enemmän tähän genreen.

Väinämöinen on ihan rakastettava man-child. Se tuo mieleen julkkiksen, joka on oman alansa nero, eikä ole koskaan joutunut kasvamaan aikuiseksi.

Olen toitottanut itselleni jo pitkään että Kalevala on 1800-lukuisen kansallisromantiikan tuotos, jonka pääasiallinen luoja on Lönnrot. Kyllä, tausta-aineisto oli olemassa, mutta sen kursiminen kokoon tekee silti Lönnrotista Kalevalan tekijän, koska kyseessä on luova prosessi. Mutta, MUTTA!! On niin vaikeaa katsoa Kalevalaa yksittäisenä kaunokirjallisena teoksena. Huomaan jatkuvasti pohtivani muita tiedossa olevia versioita Kalevalan tarinoista. Mietin, miten Ainoa ei ole henkilöhahmoa olemassa alkuperäismateriaalissa, vaikka järki sanoo, että ei fiktiivinen henkilö nyt ylipäätäänkään voi olla “olemassa”. Tuntuu, että olen jotenkin langennut siihen loukkuun, jossa Kalevala edustaa jotain muuta kuin se on.

Oli ihan hyvä lukukokemus ja kaunista kieltä, ei kannata pelätä jos eteen sattuu.

[vitsiniekkojenkuningas]

Perheriitaa

Fandom: Tuntematon Sotilas

Genre: Huumori

Varoitukset: Rahikainen ja en mee murteista takuuseen enkä oikein osaa niitä kirjoittaa joten virheitä on varmasti.

Alkuteksti: Pojat viettävät rauhallista päivää ostamassaan mökissä. (Talo se on mut m��kiks sitä kutsutaan) Kaikki ovat tuvassa ja keskittyvät omiin juttuihinsa. Kaikki on rauhallista, kunnes Hietanen avaa suunsa.

Rauhallinen iltapäivä mökillä. Hietanen istui poikien kanssa tuvassa, mietiskellen itsekseen.

"Hei! Mitäs jos me oltaiskin kaikki sukua? Tai yks suur perhe." hän nousi ylös ja huuhdahti, säikyttäen vieressä istuneen Riitaojan.

"Joo se saattais olla aika siistiä. No hei. Lahtinen ja Määttä ois vanhemmat ja me muut oltais lapsia." Asumaniemi innostui ja katsoi Hauhiaa, pyytäen tukea, mutta kyseinen poika vain jatkoi energiajuomansa juomista.

"Lahtinen ois äiti khihihihi...." kuului Vanhalan hihitys sohvalta, missä hän oli katsomassa miten Honkajoen ikiliikkuja sujuu.

"Eihän hää oo ees äitityyppiä. Mie ehotan Lehtoa ja Riitaojaa vanhemmiks." Vastasi Rahikainen snäppäilyjensä ääreltä.

"Aha. No minusta voisimme jättää muutaman ihmisen pois laskuista." Vastasi Lehto hieman äreänä.

"Hei!" Rahikainen sanoi takaisin ja esitti loukkaantunutta. Nyt keskustelu oli saanut kaikkien huomion.

"Pitäisikö Kaarna ja Lammio laskea mukaan?"Kysyi Honkajoki, joka oli käynyt istumaan nojatuoliin.

"Senkus otatte." Vastaus tuli Koskelalta.

"Noni kundit. Mietitääs tää tarkkaan. Lehto on isä ja Riitaoja on äiti, sillä mä tiedän että se toimis hyvin." Asumaniemi aloitti, mutta Lehto keskeytti hänet.

"Ja sinäkö luulet tietäväsi kaiken?" Hän ärähti tavalliseen tapaansa.

"Sinun mä rauhottusi enne ku säikytät nää pojat." Hietanen vastasi Lehdolle, joka sulki suunsa. Nyt oli Tassun vuoro avata suunsa.

"Minusta sie Antti oisit isä." Hän sanoi katsoen Rokkaa, joka katsoi takaisin.

"Kiitos Tassu. Mie oon otettu noist siu sanoist." Hän vastasi ja taputti Sutta selkään.

"Äänestetään!" Monet sanoivat melkein yhteen ääneen.

"Okei. Nostakaa käsi ketkä äänestää Lehtoa isäksi." Asumaniemi sanoi ja Riitaoja nosti kätensä varovasti ylös.

"Okei." Asumaniemi sanoi ja kirjasi tukkimiehen kirjanpidolla tuloksen paperille.

"Sitten ketkä äänestää Lahtista." Hän jatkoi. Nyt käsiään nostivat Hietanen, Määttä, Rokka ja Hauhia, jotka Asumaniemi kirjasi ylös.

"No sitten Rokka." Käsiä nousi Lahtisen, Honkajoen, Asumaniemen, Tassun, Rahikaisen ja Vanhalan.

"Khihihihi.... Onnitelkaamme Rokkaa. Hänestä tuli juuri isä khihihi..." Vanhala sanoi ja monen kasvoille levisi hymy.

"Noni jos Rokka on isä niin oisko Koskela äiti?" Asumaniemi oli taas äänessä. Kaikki nyökyttelivät, jopa Lehto.

"Mää voisi olla sellane hassu eno." Hietanen sanoi, hieman hymähtäen.

"Honkajoki on ihan selvästi vanhin veljistä, sillä se on niin fiksu." Lahtinen sanoi ja vilkaisi Honkajokea, joka nyökkäsi kuin sanoakseen kiitos.

"Riitaoja ois perheen vastasyntyny ja Hauhia ja Asumaniemi oisivat siitä sit seuraavat veljet." Rahikainen sanoi samalla kun otti itsestään kuvan.

"Ja sinä Rahikainen olet se veli, josta äiti varoittaa ottamasta mallia." Lahtinen vastaa.

"Hei emmie mittää komeudelleni voi tai sille että saan ja työ ette." Rahikainen heitti takaisin.

"Noni jatketaan! Lehto on sisko. Älkää kysykö miksi." Muuten hiljanen Määttä huusi keittiöstä, johon hän oli mennyt ottamaan jotain purtavaa.

"Määttä ja Lahtine ovat meidä poikie serkkuja. Ja sie, Vanhala, oot minu poika." Rokka sanoi ja katsoi Asumaniemeä.

"Saitsie kaiken ylös?" Hän kysyi ja Asumaniemi nyökkäsi.

"Kaarna voi olla meidän pappa." Riitaoja ehdotti, katsoen muita.

"Joo ja Lammio on se serkku, josta kukaan ei pidä, sillä kaikillahan sellanen serkku on. Vai? Ainaki minulla on." Rahikainen sanoi katsoen muita.

"Kuovista tulikin minun serkku khihihi..." Vanhala hihitti.

"Noniin. Eli Rokalla ja Koskelalla on yks tytär, Lehto, kuus poikaa, Honkajoki, Rahikainen, Vanhala, Asumaniemi, Hauhia ja Riitaoja.

Rokalla on veli, Tassu ja Koskelalla on veli, Hietanen. Tassulla on poika, Määttä ja Hietasella on poika, Lahtinen. Lammio... se on jonku tuntemattoman poika. Kummas isä Kaarna on?" Asumaniemi luetteli ja nosti katseensa paperista. Rokka ja Koskela katsoivat toisiaan ja sanattomasti sopivat kumman isä Kaarna olisi.

"Minun." Vastasi Koskela ja Asumaniemi kirjasi sen ylös.

"Tulkaas katsomaan." Sanoi Riitaoja ja kaikki kokoontuivat pöydän ympärille katsomaan mitä Riitaojalla oli näytettävänään. Pöydällä oli lappu mihin Riitaoja oli piirtänyt sukupuun, jossa oli kaikkien naamat.

"Tuohan on hieno." Sanoi Rahikainen joka kurkki Koskelan olan yli.

"Olet taitava piirtämään, Riitaoja." Sanoi Lehto. Kaikki katseet kääntyivät Lehtoon. Ei Lehto ikinä kehunut ketään, saati sitten Riitaojaa.

"Mitä? Se on totta." Lehto murahti ja lähti ulos ovesta.

"Se o puutteessa." Sanoi Rahikainen ja rojahti sohvalle pitkälleen.

"RAHIKAINEN!" Lahtinen varoitti, mutta Rahikainen vain naurahti.

"No on on! Kyllä mie nyt sen nään." Hän intti.

"Khihihi... puhuppas velikulta nätimmin... khihi. Täällä on pieniä lapsia... khihihi." Vanhala hihitti ja istahti Rahikaisen viereen nojatuoliin.

"Misä Määttä o?" Hietanen kysyi. Koskelä lähti katsomaan keittiöstä, mihin kyseinen mies oli jäänyt. Hän pysähtyi ja väisti Määtän, joka toi tarjottimella leipiä.

"Ajattelin nyt tehdä vähän purtavaa teillekin." Hän sanoi ja otti yhden leivistä ja kävi syömään.

"Sanokaa mun sanoneen et Määtästä ois tullu hyvä äiti." Hauhia sanoi ja kaikki hiljentyivät syömään Määtän tekemiä leipiä.

+myöhemmin illalla+

Rahikainen valvoi myöhään. Hän hiippaili huoneestaan tupaan, jonka pöydällä Riitaojan piirustus vielä oli. Hän kaivoi puhelimensa esiin ja otti piirroksesta kuvan.

Keskustelu - Lammio

Rahikainen: (image)

katos mitä myö poikien kans tänää tehtii

Lammio: ...voi luoja...

Rahikainen: eipä tarvii kiitellä :D

+Lammion näkökulma+

Laitoin puhelimeni kiinni ja makasin sängyllä.

“Voi luoja mitä saan kestää.”

[rappiolutka]

Fantasia

Niin kuin kaikki muutkin, myös minä olen pohtinut kuolemaa ja kuolemista. Olen pidellyt keittiöveistä kädessäni ja miettinyt miltä tuntuisi työntää tämä vatsaani. Miltä tuntuu, kun elämä pääsee veren mukana karkaamaan pois kehostani? Olen myös kävellyt autoja vilisevän tien vieressä ja ajatellut, mitä tapahtuisi jos hyppäisin yhden eteen. Olen kävellyt sillalla ja katsellut allani virtaavaa vettä. Mitä jos hyppäisin?

Kävelin erästä koskea katsomaan. Oli pieni puinen silta jo kuohuva pieni koski. Olkoon kesä tai talvi, tuo koski virtaa. Aivan sama, mitä sen ympärillä tapahtuu, se ei lakkaa virtaamasta.

Kaunista. Niin kaunista, että olisi ilo kuolla tänne.

Niin... kuolla tämän kosken äärelle. Kuolla kauniin luonnon keskellä, korpin rääkkyessä korvessa, kosken pauhatessa rauhattomana omia teitään. Se olisi kaunis kuolema.

Kuvittelin, kuinka menisin lähemmäksi kuohuvaa vettä. Haluan koskettaa sitä. Kuitenkin liukastun viikatemiehen sirppiin, jonka hän oli jättänyt lepäämään märälle sammaleelle, jotta voisi virkistäytyä kuoleman pölyistä viileässä koskessa.

Lyön pääni märille kiville. Verta sekoittuu veteen ja viikatemies huomaa vahinkonsa. Sen siitä saa, kun jättää kaiken lojumaan ympäriinsä!

Mutta hän ei korjaakaan erehdystään. Kun on nähnyt niin paljon rumuutta ympärillään, arvostaa kauneutta entisestään ja haluaa myös jättää sen rauhaan.

”Vesi hänet halusi ja vesi saakoon hänet”, viikatemies kuiskaa hiljaa itsekseen. Kyynel vierähtää hänen kauniilla, terävillä poskillaan. Miten kaunis kuolema tällä tytöllä onkaan! Hänen ei tarvitse mädäntyä sairauden kynsissä, nyrjäyttää ikävästi niskojaan tai polttaa ihoaan hiileeksi. Hän saa pitää nuoruutensa ja kalman valkean ihonsa. Veri noruu veden mukana, eikä tahraa mitään.

Viikatemies päästää tytön kosken viettelevien kuohujen sekaan. Ruumis kaikkoaa kauemmaksi veden mukana kohti syvempiä vesiä, jossa se uppoaa... EI! Ei se saa upota! Sittenhän kukaan ei näe, miten kaunis minä olen!

Ei. Ruumis jää rantaveteen kellumaan. Vähäksi aikaan vain. Niin, että joku huomaa, vaikka puita viedessään saunaan, jonkin tumman hahmon kelluvan veden pinnalla. Se on liian iso linnuksi. Eikä se näytä puulta... voi hyvä luoja. Sehän on kaunis!

Minun ruumini ei saisi ketään voimaan pahoin tai näkemään painajaisia. Se saisi vain liikuttumaan. Liikuttumaan nuoresta, kauniista kuolemasta.

[glamorousdrama]

Missä Hissit Kulkee, Mutta Miehet Juuttuu Maitohyllylle Kiistelemään Siitä, Mitä Maitoa Ostetaan Vai Ostetaanko Ollenkaan

Genre: huumori, vakiintunut parisuhde

Sanamäärä: ~2000

Hahmot/Paritukset: Lammio/Rahikainen, muutamia mainintoja muista hahmoista

Varoitukset: liikaa vuoropuhelua, kiistely (muun muassa niistä maidoista), kiroilu, Rahikainen, Fazerin vihreät kuulat,

En omista hahmoja eikä tää oo ruokakaupan, jouluruoan, Jouluradion tai Väinö Linnan sponsoroima ficci. Ficin nimi etäisesti tunnistettavissa Hectorin Markan valheet -kappaleesta inspiroituneeksi.

Lyhyesti: Rahikainen ja Lammio eivät millään tasolla kykene olemaan ruokakaupassa samaa mieltä yhtään mistään – etenkään joulun alla.

***

“Menen yksin”, Lammio tokaisi Rahikaisen tullessa eteiseen.

Heidän oli tarkoitus lähteä ruokakauppaan ostamaan tarvikkeita ja aineksia koko porukalle laitettavaa jouluruokaa varten.

Ja sekös vasta olikin vuoden hankalin päivä.

“Etkä mäne.”

“Menen”, Lammio sanoi laittaen kenkiään jalkaan. “Kyllä minä osaan ostaa ruokaa ilmankin sinun ‘neuvojasi’.”

“Kyllä siun ostamises tiijetään...” Rahikainen mutisi vetäen hänkin kenkiään jalkoihin.

“Sinä et ole tulossa.”

“Olenpas.”

***

“Emme me osta enempää kuohukermaa.”

“Se on paljon monikäyttösempää ku tuo siun ruokakermas.”

“Ja mihin sinä sitä sitten käyttäisit?”

“...Joulutorttujen kanssa?”

Lammio siristi ja räpytteli silmiään Rahikaiselle. “Ei”, hän totesi ja nappasi kuohukerman Rahikaisen käsistä, asettaen sen takaisin hyllylle. “Sitä paitsi, ruokakerma on halvempaa.”

Rahikainen mutisi jotain siitä, kuinka ostokset olisivat kuitenkin niin kalliita, ettei pari euroa sinne tänne mitään muutaisi. Hän jätti Lammion ilkeän mulkaisun huomiotta.

“Hei hei hei, ei myö ny mittään vähälaktoosista oteta”, Rahikainen ehti kuitenkin pistää väliin, kun Lammio näytti valinneen kermansa.

“Miksei muka?” Lammio kysyi turhautuneena. “Meillä on tuttuja, jotka ovat herkempiä laktoosille.”

“Tiekkö sie, miltä tää maistuu?” Rahikainen sanoi nenäänsä nyrpistäen. “Siittähän tulloo aivan–”

Lammio keskeytti Rahikaisen kysyen silmiään pyöritellen, mitä tuo sitten itse ottaisi. Rahikainen valitsi laktoosittoman kerman.

“Se on kaksi euroa kalliimpaa, emme me tätä ota.” Lammio tarttui Rahikaisen pitelemään purkkiin.

“Mie sannoin jo, että sillä ei oo mittään väliä”, Rahikainen sanoi korottaen ääntään.

“Minä tästä maksan, etkä sinä”, Lammio ärähti takaisin, mutta antoi kuitenkin Rahikaisen heittää purkit kärryyn.

“Maidot varmaan seuraavaks”, Rahikainen sanoi. “Kun se on kerran tässä viäressä. Ja kyllä mie kulta siulle maksan takasinkii, eläs huolehi”, hän jatkoi huolettomaan sävyyn ja taputti ohimennessään hellästi Lammion olkapäätä.

Lammio ehti juuri ja juuri huokaista raskaasti ja kääntää ostoskärryt ympäri, kun Rahikainen jo asetti kärryihin kaksi litraa maitoa.

“Vai pittäiskö ottaa kolome? Mitä luulet?”

Lammio nosti toisen maitopurkeista käteensä. “Emme me mitään täysmaitoa osta.”

“Otetaan vielä kolomaski niin riihtää sitte varmasti...” Rahikainen mutisi itsekseen katsoen vuoroin maitohyllyä ja vuoroin kärryssä lojuvaa purkkia.

“Janne.”

“Mhm?”

“Pistä ne takaisin”, Lammio sanoi kärsimättömästi ojentaen toista purkkia Rahikaiselle.

“No hitollako sie tiet riisipuuroa iliman maitoa?”

“Me otamme kevytmaitoa.”

“No mitä vikkaa tässä on?” Rahikainen tivasi viittoen kädellään täysmaitoon, jonka Lammio oli päättänyt itse laittaa takaisin hyllylle, kun Rahikainen ei sitä tehnyt.

“Se on epäterveellistä”, Lammio totesi. “Ja ällöttävää.”

Rahikainen otti naamalleen dramaattisimman ilmeen, johon sillä hetkellä kykeni. “Peru sanas! Just nyt!”

Lammio ei voinut olla pyöräyttämättä silmiään. “Minä en osta täysmaitoa!”

“No mie en halluu kevytmaitoo!”

“Ehkä emme sitten osta ollenkaan, jos herralle on kerran noin vaikeaa”, Lammio ilmoitti katsoen Rahikaista nyt suoraan.

“No ehkä myö ei sitte osteta”, kivahti Rahikainen takaisin.

“Hyvä.”

“Hyvä.” Röyhkeä katse paljasti pilkan Rahikaisen äänessä: “Niin. Siehän tästä maksat, vai miten se män.”

He katsoivat toisiaan hiljaa hetken aikaa. Kummankin katseesta paistoi haaste.

“Mutta mie sannoisin kyllä, että täysmaitoa.”

“Ei kukaan juo täysmaitoa!”

“Puuroonhan siitä männöö suurin osa!”

“Anna yksikin hyvä syy, minkä takia me emme muka voisi käyttää kevytmaitoa täysmaidon sijaan.”

Rahikaisen ilme kirkastui hiukan. Lammio oli jo valmis kääntymään kannoillaan ja lähtemään pois sillä sekunnilla.

“Jos sie vähän ravistat täysmaitoo ja pistät siihen pillin sie voit kuvitella, että se on pirtelö.”

“Voi hyvä luoja...”

“Sie et nyt Henkka kuuntele minnuu…” Rahikainen yritti ja jatkoi vielä täysmaitopirtelöstään samalla, kun Lammio enemmänkin viskasi kuin asetti toisen täysmaitopurkin takaisin hyllyyn

“Sinä olet iljettävä.”

“Elähän ny, otetaan täysmaitoo ja mie voin näyttää siulle.” Rahikainen tarttui Lammion käsivarteen, kun tämä kurotti ottamaan kevytmaitoa.

Lammion ei pääsi hänen suustaan niin painokkaasti, että Rahikainen miltei hypähti kauemmas. Kuin asiansa varmistukseksi, Lammio pudotti puolentoista litran kevytmaidot kärryyn.

“Yks voan.”

“Ei.”

“Yks–”

“Ei käy”, Lammio toisti.

Rahikainen veti henkeä, kuin jatkaakseen.

“Jos et pistä turpaasi kiinni tällä sekunnilla–”

“Elä elä, selevähän tuo, selevä, anna olla.”

Suupielet hiukan omahyväiseen virneeseen taipuen Lammio käänsi kärryn taas ja lähti kevytmaitoineen eteenpäin.

Rahikainen kuroi hetken kuluttua heidän muutaman sekunnin aikana kertyneen välimatkansa umpeen parilla harppauksella ja asetti kätensä Lammion vyötärölle – turhan alas Lammion makuun tietenkin. Hän kurottautui Lammion olan yli katsomaan, mitä listalla oli seuraavaksi.

Lammio painoi nopean suukon Rahikaisen poskelle. “Sitten sitä glögiä.”

“Vihdoinkin”, Rahikainen mutisi. “Eläkä yhtään yritä peästä miun hyvviin kirjoihin ennää, sie ja siun kevytmaitos voitta pyssyy kaukana miusta.”

Hyväntuulisena Lammio katsoi, kun Rahikainen asteli hänen edelleen ja tutki tiiviisti hyllyrivejä löytääkseen glögit.

Lammiolle joulu oli aina ollut ennen kaikkea stressaavaa aikaa. Ei hän joulua väittänyt vihaavansa – hän jopa tietyiltä osin nautti siitä. Joulunaika oli kuitenkin hankalaa ja kiireistä miltei kaikilta osin. Oli ruokia, joita piti laittaa, kortteja ja paketteja postitettavana, siivoamista ja koristelua, pikkujouluja, kunniavartioita, seppeleenlaskuja ja muita vierailuja, joista saattoi helposti myöhästyä auton hyytyessä pakkasessa tai sutiessa lumen ja jään päällä. Perhettä piti ehtiä nähdä, ja vaikka Lammio kävikin mielellään tapaamassa isosiskoaan, vanhemmat tuntuivat usein vain lisäsivät kireyttä ja kiirettä, vaikka he tarkoittivatkin hyvää.

Osittain ehkä Rahikaisen ansiosta Lammion oli nykyään joulukuussakin helpompi rentoutua. Kaiken ei aina tarvinnut olla niin viimeisen päälle, mistä Rahikainenkin häntä usein muistutti. Sitä paitsi, toinen saattoi hoitaa siivoamista tai koristelua, kun Lammiolla itsellään oli jotain tähdellisempää tekemistä. Ja olihan joulukuusen pystyttäminen helpompaa kaksin.

Glögin ostaminen sen sijaan?

Huokaisten Lammio työnsi kärryt jo hyllyjen väliin kadonneen Rahikaisen perään.

***

“No”, Lammio sanoi saavuttaessaan Rahikaisen, joka jo silmäili keskittyneen näköisenä glögipulloja. “Mitä otetaan?”

“Mitä jos sie valitsisit tällä kertaa jottain.”

Lammio heitti hiukan epäilevän katseen Rahikaiseen ennen kuin kääntyi valitsemaan hyllyllä komeilevien pullojen joukosta mieleisensä – samaa tavaraa, jota heillä oli ollut edellisenäkin jouluna.

“Ykskö voan?” Rahikainen nappasi pullon Lammion kädestä ja rupesi tutkimaan etikettiä.

Lammio ei edes viitsinyt ryhtyä vastaamaan; he saisivat varmasti lahjaksi ainakin muutaman pullon glögiä, joten enempää heidän tuskin tarvitsisi omasta pussistaan pulittaa.

“Ja mitä tää on?” Rahikainen kysyi. “Nytkö kalliimpi sitte kelpaa, vai?”

“Sinä annoit minun valita.”

“Niin niin, tiijetäänhän tämä.”

“Sinä annoit minun valita”, Lammio toisti tällä kertaa painokkaammin.

“Eihän tässä oo ejes holia.”

“Onpas.”

Rahikainen vilkuili vuoroin käsissään olevan pullon etikettiä ja vuoroin muita hyllyllä olevia pulloja, joista yhteen hän lopulta hän viittasi vapaalla kädellään. “Tossa on enemmän rosentteja.”

“Siinä on vähemmän glögiä.”

“Se on halvempaa.”

“Niin, viisikymmentä senttiä.”

“On se jo jottain!”

“No haluatko minun valitsevan vai et?”

“Sie voit tehä mitä tykkäät.”

Lammion hampaat kirskahtivat ikävästi toisiaan vasten. “Me otamme tätä”, hän sanoi hetken kuluttua, vetäisten aiemmin valitsemansa pullon Rahikaisen käsistä.

“Miten voan.”

Lammio heilautti rajulla liikkeellä ostoskärryt ympäri, puristaen kahvaa turhankin lujasti.

“Tuo toinen olis ollu halvempaa”, Rahikainen katsoi vielä asiakseen tokaista, kun he siirtyivät glögien luota eteenpäin.

“Ja mistä lähtien sinua muka on kiinnostanut muutaman sentin hintaero?”

“No sinnuu kiinnosti aikasemmin! Ajattelin voan–”

“Valitse sitten itse juomasi!”

“Valitse ihte!”

Lammiolta pääsi vain sanaton, turhautunut ärähdys ja hän tyrkkäsi kärryt Rahikaisen eteen, ottaen itse muutaman pitkän askeleen päästäkseen pois tuon välittömästä vaikutuspiiristä.

“Sie oot kyllä ihan anaali välillä.”

“Työnnä nyt vaan niitä kärryjä.”

“Juu juu, rakas.”

***

Suklaarasioiden ostamiseen oli kulunut jo huimat kymmenen minuuttia, kun Lammio viimein repäisi paketin Rahikaisen käsistä.

“Jotain rajaa sentään!”

“Jottain rajaa sentään”, Rahikainen imitoi pilkallisesti.

Lammio oli vähällä ruveta läiskimään rasialla Rahikaista korville, mutta tyytyi vain tuikkaamaan sen takaisin hyllylle. “Anna olla.”

Rahikainen siirtyi jo ärtyneesti mutisten muutaman askeleen Lammion edelle, mutta kääntyi kuitenkin kannoillaan, kun Lammio kuului tiputtavan vielä yhden paketin ostoskärryihin. Hän unohti saman tien, mitä oli ollut sanomassa ja nosti paketin käsiinsä, vaikka osasikin jo arvata, mitä se piti sisällään. “Hyissaatana.”

“Vihreät kuulat kuuluvat jouluun!”

“Sanonko mihin voit nää kuulas työntää...”

“Sano ja minä korvaan näillä piparitaikinankin.”

“Hyvä, tulloo ainakii paremmat piparit kuin siittä siun taikinastas.”

Lammio seurasi, kuinka Rahikaisen suu taipui kommentin johdosta vähitellen leikkisään virneeseen. Lopulta hänen omatkin huulensa uhkasivat taipua hienoiseen hymyyn, ja hän pyrki pitämään äänensä vakaana sanoessaan: “Otan nyt kuitenkin. Kyllä joku niitä syö.”

“Sie voit veikkonen uskotella ihtelles niin, mutta ei niitä kukkaan halluu kuitenkaan”, sanoi Rahikainen äänessään runsaasti valheellista lohdutusta.

“Huomauttaisin sinua siitä, että viime vuonna sinä söit koko laatikollisen.”

“Mie olin kännissä viime vuonna.”

“Tottakai olit, ei niitä selvinpäin kukaan saa kurkustaan alas.”

“No miks sie sitten ejes otat niitä?”

“Älä ala.” Sivusilmällä Lammio näki, kuinka Rahikainen pyöräytti silmiään. “Lopeta.”

“Mie en sanonu mittään!”

“Ajattelit kuitenkin!”

“Sie oot Henrik aivan mahoton.”

Nyt oli Lammion itsensä vuoro pyöräyttää silmiään. Hän lähti kuitenkin työntämään kärryjä eteenpäin, vilkuillen samalla ostoslistaa.

Rahikainen vilkaisi vielä lukuisten eriväristen rasioiden kirjoa, mutta talsi pian Lammion jäljessä eteenpäin.

Rahikaisen olisi tehnyt kovasti mieli muistuttaa Lammiota siitä, ettei hän täysin vapaaehtoisesti ollut tyhjentänyt laatikollista noita itse Saatanasta seuraavia makeisia, vaan tähän kuningasideaan oli tietenkin liittynyt veto. Veto, jonka Rahikainen oli lopulta voittanut. Määttäkin oli heti tapanina tuonut Rahikaiselle palkinnoksi lupaamansa pullon glögiä.

Edellisen joulun virheitä ehkä lukuunottamatta Rahikainen nautti joulunajasta yleensä suunnattomasti. Hän kävi mielellään pikkujouluissa ja muissa juhlallisuuksissa, niin kutsuttuna kuin kuokkimassakin, ja joulu oli aivan yhtä pätevä syy käydä myös kotona katsomassa äitiä kuin mikä tahansa muukin juhla. Tänä vuonna Rahikainen oli jopa yöpynyt äitinsä luona yhden adventin yli, kun Lammion kanssa olivat sukset menneet turhan pahasti ristiin.

Joulukirkossa Rahikainen ei käynyt muuten kuin äitinsä kanssa, eikä hän harjoitellut pianonsoittoa, vaikka Elli niin kovasti pojalleen pianon alkeita tykkäsikin opettaa. Joululaulujen laulamista Rahikainen sen sijaan rakasti äitinsä tavoin ja esitteli mielellään kaunista ääntään milloin minkäkin joululaulun yhteydessä. Tosin kotona käydessään poika unohtui usein vain kuuntelemaan äitinsä puhtaan heleää laulua.

Rahikainen kuunteli joululauluja muutenkin aktiivisesti koko kuukauden ja arvasi Lammionkin nauttivan siitä, vaikkei tuo sitä ääneen sanonutkaan. Joululaulujen soidessa Rahikainen ei itsekään yleensä jaksanut ruveta kinaamaan turhista, vaikka moni asia olisikin ärsyttänyt – se ei ikään kuin kuulunut asetelmaan. Ja asunnon siivoaminen ja koristeleminen kävivät jouhevammin, kun sai laulaa samalla sydämensä kyllyydestä, ehkä jopa vähän tanssittaa toista.

Astellessaan Lammion vierelle Rahikainen ei tällä kertaa pyrkinyt tanssittamaan häntä, mutta hyräili kuitenkin viimeksi Jouluradiossa kuulemaansa kappaletta.

***

Päivä oli arvatenkin jo kääntymässä kohti iltaa, kun he viimein suuntasivat askeleensa kassalle.

“Männään ny sentäs johonkii kassalle, mistä soa röökiä.”

Lammio tyytyi ainoastaan nyökkäämään, ehkä hiukan väsyneemmin kuin miltä hänestä todellisuudessa tuntui. Hän kaipasi hermosauhuja pitkän päivän päätteeksi – mieluiten mahdollisimman nopeasti – joten hän suuntasi lähimmälle kassalle. Kääntyessään varmistamaan, että Rahikainen seuraisi häntä ostoskärryjen kanssa, Lammio sai huomata tämän kävelleen jo hänen ohitseen.

“Tästä saa tupakkaa”, Lammio huomautti hiukan ääntään korottaen Rahikaiselle.

“Täällä on paremman näkönen kassa”, Rahikainen huikkasi takaisin.

Lammio pyöräytti silmiään huokaisten tällä kertaa tarkoituksellisen väsyneesti ja lähti Rahikaisen perään.

Heti, kun Lammio saavutti Rahikaisen, tämä sysäsi ostosten nostelemisen hihnalle hänen huolekseen ja ryhtyi rupattelemaan mukavia kassapäätteen takana istuvan nuoren naisen kanssa.

“Janne?” Lammio napsautti sormiaan Rahikaisen edessä muutaman kerran – lähinnä näön vuoksi sillä hän tiesi, että Rahikainen keskittyi vähintäänkin toisella korvallaan kuuntelemaan sen varalta, jos Lammiolla olisi jotain sanottavaa. “Pakkaatko?”

Vastaukseksi Lammio sai ensin vain tyytymättömän hymähdyksen. Rahikainen kuitenkin siirtyi hihnan päätyyn. “Täytyy kae sitä sitte pakata, jos herra kerran nii halluu.” Rahikainen kohdisti sanansa ja huomionsa vielä selkeästi naiseen. Kuten yleensäkin Rahikaisen flirttaillessa kelle tahansa, hänen äänessään oli leikkisä sävy – sellainen, joka korostetun murteen ohella miltei auttamatta sai lirkuttelun kohteen vähintäänkin puuskahtamaan hyväntuulisesti, usein jopa oikeasti hihittämään. “Ties mittee siittä auttamisesta ihte vielä kostuupi ko peästään kottiin.”

“No kai sitä voi ihan hyvää hyvyyttäänkin toista auttaa?” nainen kysyi Rahikaiselta hymyillen, vaikka näyttikin keskittyvän työhönsä.

“Tottakae, tottakae voe. Ja senhän takkee mie tässä tietenkii autan, ihan hyvvää hyvvyyttäni”, Rahikainen sanoi ja rupesi nyt oikeasti pakkaamaan ostoksia kasseihin. “Mutta aenahan on kaksin verroin kaunihimpi, kun molemmat soa jottain mukavaa, eikös voan?”

Tätä ei kassaneidiltä ilmeisesti käynyt kieltäminen. Hän kuunteli ja myötäili Rahikaisen juttuja tuotteita piippaillessaan. Lammio piti Rahikaista silmällä vain sen verran, että tiesi tämän todella pakkaavan ostoksia.

Kun Lammiokin ostokset maksettuaan siirtyi niitä pakkaamaan, Rahikaiselle se näyttäytyi jälleen tilaisuutena kohdistaa enemmän huomiota kassaneitiin. “Sie voisit miun kanssa lähtä juhlimmaan, ko miulla olis vielä yhjet pikkujoulut tässä käymättä”, hän sanoi nojautuen hiukan tuota toista kohti, hurmaavan hymyn saattelemana tietenkin.

“No katsotaan nyt...” nainen sanoi tavalla, josta jopa Lammio kuuli, että tämä vähintään harkitsisi, ellei jopa suostuisi.

Rahikainenkin mitä ilmeisimmin kuuli tuon sävyn naisen äänessä ja hymy hänen kasvoillaan levisi entisestään. “Loestavvaa! Mikäs se siun numeros olikaan? Soat miun numeron kanssa, ni voijaan puhhuu myöhemminkii...”

Lammio tuuppasi hiukan Rahikaista olkavarteen. “Lähdetään.”

Rahikainen huitaisi vain hajamielisesti kädellään ja sanoi tulevansa kohta perässä. Lammio ei voinut olla pudistamatta jälleen huvittuneesti päätään kuunnellessaan Rahikaisen ja kassaneidin vaimenevaa rupattelua, kun hän suuntasi ostoskärryjen kanssa kohti lähintä reittiä parkkihalliin.

Lammio tunnisti jonkin ajan kuluttua Rahikaisen askeleet kannoillaan, ja vaikka hän huomasikin niiden keveyden tuon astellessa hetken päästä hänen vierellään, Lammio kysyi silti: “No?”

Rahikainen vain ojensi hänelle kuittia, johon oli kuulakärkikynällä kirjoitettu puhelinnumero. “Kutsu minnuu Aamoriks.”

Lammio naurahti vähän ja työnsi Rahikaisen käden ja siinä olevan kuitin kauemmas. Rahikainen tunki kuitin housujensa taskuun ja iloisesti joululaulua hyräillen nappasi saman tien Lammion käden omaansa.

***