#mutta se ei muuta asiaa'

[violasmirabiles]

Calamari Union (1985, Aki Kaurismäki)

[valtionrautatiet-official]

Tässä viikko sitten matkustin junalla Japanissa ja VR:ään tottuneena junat tuntuivat tosi nopeilta (menin joo luotijunalla, mutta myös ns. tavallisella paikallisjunalla). Myös ranskalaiset kaverini valittelevat, että VR:n junat ovat hitaita. Miksi? Ainakin huomasin, että täällä raiteet ovat usein kallellaan käännöksissä, kai koska käytetty kalusto ei ole pendoliinomallia (vuoriston keskellä tuntui välillä ihan vuoristoradalta, hehheh), mutta onko suomen junien hitauden taustalla jotain syvempää kuin, että kalusto on jotenkin vanhaa tai raiteet vaatisivat nopeille vuoroille pendoliinotekniikkaa tai vastaavasti raiteet pitäisi uusia vähintään mutkista tms.

Myös jos oon ymmärtänyt junien toiminnasta jotain väärin tai on lisättävää niin saa täsmentää :D

Ranska ja Japani on toki ne kaksi paikkaa maailmassa, missä on parhaiten toimiva suurnopeusjunaverkko, että en tiedä onko vertailu ihan reilu.

Niissä molemmissa on ollut rahaa ja poliittista tahtoa rakentaa pelkästään matkustajaliikennettä varten oleva rataverkko vanhan rinnalle, jolloin voidaan tehdä juurikin esimerkiksi noi mutkien kallistukset optimaaliseksi kovaa kulkevan matkustajajunan kannalta. (Samoin esimerkiksi Tokion paikallisjunaverkosta iso osa on rakennettu vain matkustajajunille).

Suomessa taas kaikki radat (lukuunottamatta Kehäradan Hiekkaharju–Vantaankoski-osuutta) on tehty kompromisseina tavara- ja matkustajajunien tarpeiden välillä. Pääosa Suomen rataverkosta on rakennettu aikanaan ajatellen nimenomaan rahdin tarpeita (mistä johtuu monien järkevien suorien ratayhteyksien puuttuminen, kun radat linjattiin palvelemaan teollisuutta) ja valtaosa rataverkosta on tehty aikanaan halvalla kun rahaa ei ollut. Toki ratoja on sittemmin paranneltu reilustikin vuosien saatossa, mutta meillä on tasan yksi virallisen suurnopeusradan määritelmän (=voi ajaa yli 200 km/h) täyttävä rataosa eli Kerava–Lahti-rata vuodelta 2006. Muillakin radoilla on kohtia missä voidaan ajaa 200 km/h, mutta Shinkansenin ja TGV:n 320 km/h:n pääseminen vaatisi matkustajaliikenteelle pyhitetyn ja noille nopeuksille erikseen suunnitellun radan (Kerava–Lahti-rata voitaisiin tällaiseksi muuttaa jos kiskotus mutkissa uusittaisiin). Mutta iso osa Suomen rataverkkoa on sitten sellaista, että maksiminopeus on 120 km/h tai vähemmän, koska ne on tehty silloin kun satasta ajava juna oli utopiaa, eikä koskaan ole löytynyt rahaa tai tahtoa oikeasti päivittää ne nykyaikaan.

Suomalainen kalusto ei ole mitenkään erityisen vanhaa tai poikkeuksellisen hidasta, veturivetoiset matkustajajunat Euroopassa ovat pitkälti samanlaisia noin 200 km/h -nopeudelle rakennettuja (kuten jo aiemmin kirjoittelinkin niin Sr2 ja Sr3 on molemmat laajalti muissakin maissa käytössä olevia veturityyppejä). Meiltä Suomesta vaan puuttuu se niitä nopeampien, noin 300 km/h nopeuksiin pystyvien junien joukko, jollaisia on esim. Japanissa, Ranskassa, Saksassa ja Espanjassa.

Pendolino oli yritys saada Suomeen jonkinlainen suurnopeusjuna, mutta käytännön kokemus paljasti ettei kallistuvakoritekniikka toiminut halutulla tavalla (ts. siitä ei oikeasti ole korvaamaan suurnopeusgeometrialla rakennettua rataa). Niillä piti voida ajaa 250 km/h, oikea huippunopeus oli kuitenkin 220 km/h ja lopulta todettiin että niillä ei kannata ajaa kuin sitä 200 km/h mitä Sr2/Sr3+kaksikerroksinen Intercityvaunu -kombolla voidaan ajaa.

Uudelle Espoo–Salo-oikoradalle, jonka ensimmäisen vaiheen rakentamisen nykyinen hallitus on hyväksynyt (noin ainoana järkevänä toimenpiteenään) on suunniteltu 300 km/h osuus. Toki tätä hyötyä voidaan käyttää vain jos ostetaan myös 300 km/h -nopeuksiin pystyvää kalustoa. Samaten hylätty "Suomi-rata," eli uusi rata Helsingin ja Tampereen välille, olisi ollut 300 km/h -rata.

(Tulipa tästä pitkä. Mä olen kirjoittanut jo valmiiksi Pendolinojen esittelyn, siinä on tarkemmin niiden ongelmista, mutta pari muuta asiaa pitäisi saada esiteltyä ennen sitä).

[toverivoetkylae]

Ystävät ja kadunoliot, kansalaiset medbörgare ja mitä näitä on. Seuraa avautuminen mielenterveysongelmaiselta. Saattaa mennä poliittikseksikin, mutta lähinnä haluan nyt johonkin huutaa turhautumistani yleisesti kaikkeen.

Tehdään asia aivan selväksi: Tämä ei ole hyvän mielen postaus.

On hintusen yli kymmenen vuotta siitä, kun sain masennusdiagnoosin ja jouduin burnout-> sairausloma-> sairauseläke-> kelan imeparantaja-> ai toimeentulotukea ei voi hakea takautuvasti-> kesäopintotuki-> takaisinperintä-> työkkäri-> jne-kierteeseen.

Olen aloittanut kolme korkeakoulututkintoa enkä saanut valmiiksi yhtäkään. Olen ollut kahdessa osa-aikatyössä, joissa onnistuin palamaan loppuun. Suurimman osan ajasta olen kuitenkin ollut se yhteiskunnan loinen, jolla kroppa toimii, mutta pääkoppa ei, ja anellut milloin miltäkin virastolta apua. Olen käynyt leipäjonossa. Olen turvautunut kirkkoon, joskin lähinnä henkisesti.

Asioita, joista voin taputella itseäni selkään: olen löytänyt hyvän puolison, joka rakastaa mua just näin vajavaisena kuin olenkin. Olen melkein kirjoittanut romaanin. Olen julkaissut yhden novellin ja myynyt taidetta taskurahaa saadakseni.

Kääntöpuoli: Olen selittänyt työkkärille, miksei tästä ole minulle elannoksi. Olen jännittänyt niin helvetisti, mitä vakuutuslääkäri toteaa, jos mun papereihin lipsahtaa tieto, että olen trhnyt yhtään vitun mitään muuta kuin hengittänyt.

Olen mennyt terveyskeskukseen vaivoineni, kun polikontaktini oli katkaistu. Halusin Kelan tukeman psykoterapian, johon psykiatri (joka ei tavannut minua) ei kirjoittanut lähetettä, koska "olet liian huonossa kunnossa." Pyysin sen sijaan lähetettä psyk.polille, mutta sinne "olet liian hyvässä kunnossa." Olen luultu epävakaaksi kahden tapaamisen perusteella, koska ilmaisin pettymykseni terveyskuskuksen toimintaan sanomalla, etten halua tuhalata enempää aikaani ja kävelemällä ulos kesken vastaanoton. Sen nojalla sain kylläkin sen polilähetteen, mutta ehkä sen ei olisi pitänyt mennä ihan näin?

Mutta hei. Muistakaa käyttäytyä hyvin, niin asiat hoituu! Eiku.

Odotellessani Kelan ihmeparantajan tuomiota olen saanut viikon mittaisen paniikkikohtauksen, joka ei lähtenyt millään määrällä kotiin määrättäviä bentsoja vaan piti laukaista terveyskeskuksessa diapamilla. Ja panikoinut vielä enemmän tunnustaessani käyttäneeni myös kaverin erimerkkistä rauhoittavaa siinä toivossa, että se toimisi. Nehän luulee mua narkkariksi! Ilman kyseisen kaverin paikallaoloa en ikinä olisi saanut vakuutettua ketään, että en vittu istu päivystyksessä aamusta iltaan vaan saadakseni annoksen Diapamia. Siihen on varmasti helpompia keinoja. Sitä asiaa sivuten aloitin myös lääkkeen, joka sai äitini rinnastamaan minut osastolla kuolemaansa odottaviin narkkareihin. Aa että.

Olen tehnyt niin monta masennuskyselyä ja bipolaarisuustestiä, etten enää muista. Lippulappusia kaikkialla. Olen ollut valmis kokeilemaan uusia lääkkeitä, olen sietänyt sellaisiakin sivuvaikutuksia, joita ei varmaan pitäisi sietää. Olen lihonut 40 kiloa 10 vuodessa. Myös sinä aikana, kun juoksin säännöllisesti ennen kuin se kävi polvien takia mahdottomaksi. Mutta ei, kyllä se lihominen johtuu yksinomaan vain passiivisuudesta. Siitäkin huolimatta, että lyhyen lääkkeettömän jakson aikana painoni putosi huomattavasti.

Jumalauta olen tehnyt parhaani. Se ei ole ollut aina kovin hyvä, mutta se on ollut mun parhaani. Asiat on sotkuisia usein. Se on elämää.

Viime vuosina olen alkanut myös epäillä, että masennukseni hoitoresistenttisyys voi johtua siitäkin, että diagnoosi on väärä. Mulle on ehdotettu ketamiinia, sähkösokkeja, mitä niitä on. Asia ei edennyt, koska asioistani perillä oleva lääkäri lähti pitkälle vapaalle. Olen saanut lisää lääkkeitä, en enää itsekään muista, mitä kaikkea olen kokeillut.

Mutta kun kysyn, voisiko ongelmien taustalla olla esimerkiksi neuroepätyypillisyyttä tms, niin en päässyt edes jonoon, koska "hoito ei ole tasapainossa."

Mun elämä ei ole ammatillisessa mielessä edennyt tuumaakaan näinä vuosina. Tykkäsin kyllä tehdä töitä sinä aikana, kun pystyin. On aivan ihanaa, kun raha tulee tilille ilman, että sitä pitää erikseen kinuta, kunhan vaan menee töihin. Siitä seuraava euforia oli mulla niin valtava, ettei edes kiinnostanu niin kauheesti, mitä se työ oli. Paitsi puhelinmyyntiä kokeilin, ja se oli niin perseestä, että palkka ei paikannut.

Vielä kun olin 29, mulle sanottiin, että olen nuori ja ehdin vielä, ja mua työnnettiin kouluihin kaikilta suunnilta. Sitten täytin 30, ja nyt olen jo ihan menetetty tapaus ja varmaan siivoan loppu elämäni (mikä on ihan jees duuni, mutta palkka on niin paska että en edes enää.)

Löysin vasta uuden terapeutin. Hän kuunteli, millaista mun elämä on ollut ja mitkä asiat esim. Opiskelussa ovat johtaneet kaikkiin niihin feilauksiin, millainen olin koulussa ja lapsena, ja katsoi, kun vääntelin ja naputtelin sormiani koko ajan. Ja lausui psykologin mielipiteenä, että oon melko varmasti neuropoikkeava ja sitä on hoidettu masennuksena. Siksi, kun lääkärit ei huomaa ilmiselvää stimmausta vaikka se tanssis heidän edessään alasti.

Siis eihän tässä nyt voi enää ku nauraa. Vittu. Nepsy on se yks kortti, jota ei oo vielä katottu, koska Ei Sinne Vaan Mennä.

Eihän tässä voi ku nauraa.

Mut jos nyt seuraavaks käy ilmi, että mikroannos piriä päivässä ois voinu antaa mulle sen, mitä tarvin tutkinnon suorittamiseen ja yleensä siihen, et elämä ois jotenki hanskalla ja asiat pysyis päässä ("masennus vaikuttaa myös muistiin ja keskittymiseen!") niin... ei saatana. Mä en vittu kestä sitä ihmisenä. Lähinnä, kun en tiedä, kenen aamumuroihin mun pitäis sit oksentaa kostoks näistä menetetyistä vuosista, kun oon joutunu joka välissä jännittämään lähinnä taloudellista tilannettani koko ajan. Oon ollu ihan vitullisessa stressissä valehtelematta koko ajan. Joku kolmen kuukauden saikkupäätöskin on loppuviimeks aika lyhyt, kun terveydentila on ollut vuosikaudet sama eikä mitään merkittävää muutosta ole tiedossa sen kolmen kuukauden aikana. Puoli vuottakin on semmoinen, missä ehtii juuri ja juuri vähän palautua siitä, että jatkuva paperisota on normi. Ja usein niissä päätöksen saamisissakin kestää kuukausitolkulla.

Jos oisin kapitalisti, niin kysyisin, kuka maksaa mulle mun koulutuksen kesken jäännistä johtuvat tulonmenetykset ja puuttuvan eläkekertymän? Mut ei, tämmönen pikkumaisuus ei oo meille maan matosille. Mun osani on nyt yrittää öykkäröidä itteni oikean avun piiriin ja sit olla helvetin ilonen, että sellaista ylipäänsä koskaan löytyi.

Mut hei. Pysykää positiivisina! Se on asenteesta kii! Naminami pusipusi masennus paranee lenkkeilyllä.

[eksopolitiikka]

Tietovuotaja Bill Holden puhuu UFOista ja avaruusolennoista

Tietovuotaja Bill Holden puhuu UFOista ja avaruusolennoista

Maailmassa, jossa tieteelliset tutkimukset ovat usein keskiössä, UFOjen ja Maan ulkopuolisten ilmiöiden alue on edelleen arvoituksellinen alue, jota vain harvat uskaltavat julkisesti tutkia. Jotkut henkilöt ovat kuitenkin uhmanneet tätä normia ja ryhtyneet salaperäisten ja selittämättömien asioiden äänitorveksi. Tässä on Bill Holden, entinen ilmavoimien lentäjä, joka on päättänyt paljastaa ne totuudet, jotka hän uskoo olevan näkyvästi piilossa.

Useimmat meistä ajavat epämääräisten rakennusten ohi ajattelematta asiaa, mutta Bill Holdenin huomio kiinnittyi erikoiseen tutkatestauslaitokseen, jota ympäröivät pahaenteiset kyltit, jotka ilmoittivat sen olevan Lockheed Corporationin yksityisomaisuutta. Tarina saa oudon käänteen, kun hän löytää laitoksen läheltä ympyrän, jonka halkaisija on noin 36 jalkaa. Sen sisällä oli kiviä, jotka olivat altistuneet kovalle kuumuudelle, ja epätavallisia emäskerrostumia, jotka näyttivät häirinneen niiden alla olevaa maata. ”Aivan kuin maa olisi ollut irti”, hän kertoo.

Tarina saa synkemmän sävyn, kun hänen San Diegossa 90-luvun lopulla pitämäänsä puhetta seuraa pelottava vierailu. Salaperäinen mies kovistelee häntä vaihtamaan puheenaiheitaan, mikä on verhottu uhkaus hänen sananvapauttaan vastaan. ”Puhuin silloin avoimesti tästä asiasta ja puhun jatkossakin”, Bill Holden sanoo ja uhmaa kaikkia yrityksiä vaientaa hänet.

Bill Holden tapasi samanhenkisiä ihmisiä, kuten Bob Deanin, joka oli Euroopassa komentava vääpeli, ja Bob Brownin, joka oli vaikutusvaltainen henkilö UFO-konferenssipiireissä. Nämä yhteydet johtivat hänet julkisiin puhetilaisuuksiin, kuten Mesquitessa pidettyyn kansainväliseen UFO-konferenssiin, minkä ansiosta hän pystyi esittelemään havaintojaan ja teorioitaan maailmanlaajuisesti.

Sotilaskontaktiensa lisäksi Bill Holden oli ystävystynyt NASA:n astronautin eversti Gordon Cooperin kanssa. Heidän siteensä oli enemmän kuin pelkkää toveruutta; se oli molemminpuolista tunnustusta ilmiöille, jotka monet jättävät huomiotta. Molemmat olivat asemapaikassaan Cocoa Beachin lähistöllä uransa eri vaiheissa, ja he olivat käyneet keskusteluja UFOista ja Maan ulkopuolisesta toiminnasta.

Artikkeli olisi epätäydellinen mainitsematta ”Al the Alienia”, erikoista veistosta, jonka Bill Holden löysi osavaltiomessuilta. Vaikka se saattaisi näyttää tavallisesta silmästä pelkältä rihkamalta, Bill Holdenin mielestä se oli kummallisen anatomisesti tarkka niihin harmaisiin verrattuna, joita hän väitti kohdanneensa.

Bill Holdenin matkassa ei ole kyse vain omakohtaisista kokemuksista, vaan myös huolellisesta tutkimuksesta, johon on osallistunut Area 51:llä työskennelleitä insinöörejä, USA:ssa sijaitsevan laajan tunnelijärjestelmän tuntijoita ja muita uskottavia lähteitä. Kun häneltä kysytään, liittyivätkö nämä maanalaiset tilat vuoden 2012 kaltaisiin maailmanlopun teorioihin vai palvelivatko ne salaisina tukikohtina takaisinmallinnusta varten ja avaruusolentojen asuttamiseen, hän ehdottaa: ”Luulen, että kaikkea edellä mainittua”.

Olitpa sitten uskovainen tai skeptikko, Bill Holdenin tarina tarjoaa kiehtovan linssin, jonka kautta voi tutkia maailmaa, joka on yleisen keskustelun marginaalissa. Hän yhdistelee henkilökohtaisia kokemuksia, uhkia, salaisia tietoja ja jatkuvaa totuuden etsimistä mutkikkaaksi sekoitukseksi. Jokaisella kertomallaan tarinalla ja paljastamallaan salaisuudella hän haastaa meidät katsomaan ylöspäin ja miettimään: mitä muuta on olemassa, mitä emme vielä ymmärrä?

  Artikkelin julkaissut Latest UFO Sightings

http://eksopolitiikka.fi/eksopolitiikka/tietovuotaja-bill-holden-puhuu-ufoista-ja-avaruusolennoista/?utm_source=TR&utm_medium=eksopolitiikka.tumblr.com&utm_campaign=SNAP%2Bfrom%2B_%7C+Eksopolitiikka.fi+%7C_

[ilpo69]

Clad ja sen kaveri well on homoja canon??

Cladilla oli tuijottava katse. hänellä ei ollut silmäluomia ollenkaan, joten muuta hän ei oikein voinutkaa tehdä. luulisi, että semmoinen alkaisi pikkuhiljaa sattuma silmiin, mutta Cladilla oli yllättävän kosteat silmät.

Clad oli lyhytkuonoinen käärme-ihminen, ja Bobin uusin vakio asiakas. hän usein haeskeli miestä ties ties mistä paikoista, aina kun sai ilmoituksen tai näki tämän jossain kulmilla missä hänen ei pitäisi olla.

Viime keskiviikkona Bob oli hakenut Cladin naapurin mummon tuvasta koittamassa keittää kananmunia. Ja tiistaina hän oli taas eksynyt koivikkoon kylän taakse.

nyt Bob ja mies istuivat saluunan kuistilla, Bobin juuri haettua hänet ulos häirinnän nimissä. Clad poltteli tupakkaansa, joka oli hyvin kämäinen. Hän tarjosi Bobillekkin aina kun näki tämän, mutta Bob kieltäytyi aina yhtä yhtä uskollisesti vedoten huonoihin keuhkoihinsa.

He tuijottelivat talojen välistä näkyvää loputonta erämaata. Bob kysyi, mitenköhän kaukana Clad uskoi ikuisen meren olevan? Bob tiesi sen olevan siellä, muttei vielä oikein ollut ajatellut ikuiselta näyttävän erämaan ylittämistä… päästäkseen ikuisen meren luo.

Clad tuijotti tyhjyyteen.

“Eiko sinusta kaikki tämä valtavuus, laajuus, ole mahtavaa?” hän kysyi vastaan.

Bob ravisti päätään, “se saa minut tuntema oloni pieniksi.”

“Etkö olekkaan kirkkopoika? luulisi muurahaisen kuin sinä tajuavan, että pieni ötökkä kuten sinä näyt avaruuteen asti keskellä erämaata!”

“Kirkkopoika?”

Clad sylkäisi puoliksi irti puraisemansa (ja imeskelemänsä) tupakanpuolikkaan maahan ja sytytti toisen puolen uudelleen, “tiedätkö miksi ne rakensivat talot tänne? kirkonväki siis.”

Bob ravisti jälleen. Clad nousi pois kuistilta, pois katonreunan alta.

“Siksi kun ne madot eivät halunneet jumalan isän tai pojan näkevän kaikkia niitä syntejä joita teemme! Ne pirut siellä ylhäällä näkevät minut nyt!” Clad hyppäsi äkkiä takaisin katon reunan alle, “mutta nyt eivät! voin tehdä mitä haluan, ilman että mitään pahaa tapahtuu!”

Hän veti keuhkot täyteen ja kirosi sitten niin kovaan ääneen kuin jaksoi. loput puoli tupakkaa lensi portaille. Clad kurotti sen takaisin.

“Tiedäthän ettei se ole oikein. lisäksi”, Bob otti Cladin tupakan ja heitti sen takaisin aurinkoon, “minä olen sheriffi. Pidätän sinut.”

“Totta tuokin”, clad myösi, “mutta mieti asiaa. Mieti sitä kaikkea. haluan että teet niin, okei?”

Bob toljotti.

“Eikö olekkin kiva, että ne madot rakensivat talot. mutta teidätkö miksei minulla ole sellaista, ei edes herrani huoneessa?” Clad kuputti päätään.

“koska. Minä en pakene jumalaa.”

“…kyllä sinulla on talo. olen vienyt sinut sinne useasti. ei se kummoinen ole mutta-”

“Metaforisesti murkku, metaforisesti.”

“En tiedä mitä tuo sana…”

“Niin ja ei se kyllä oikeasti ole taloni, se on kaverini. halusin käydä sanomassa moi.”

“Onko hänkin rikkolinen?”

“Enemmän tai vähemmän. Tuomiopäivä koittaa ja palamme kaikki sitten yhdessä.”

“…pitäisikö minun viedä hänet vankilaan?”

“ei sinun ei pitäisi. mene takaisin töihin, tai ota tauko! mene pienelle kävelylle!”

[kapitaali]

Max Stirner: Olen pannut asiani tyhjän päälle

Tämä on Max Stirnerin teoksen The Ego and Its Own ensimmäinen luku. Teoksen nimi saksaksi on Der Einzige und sein Eigentum, joka voitaisiin suomentaa myös ”Ainoa ja hänen omansa”. Tekstien välillä on eroja suomentaako vanhasta englanninkielisestä vai alkuperäisestä saksalaisesta tekstistä. Alkuperäinen saksankielinen teksti kirjaimellisemmin suomennettuna tarjoaa mielenkiintoisia tulkinnallisia mahdollisuuksia, ja siksi tässä on koitettu noudattaa alkuperäistä saksankielistä kieliasua.

Esimerkiksi lähtien heti luvun otsikosta, joka on suora lainaus Goethen runosta Vanitas! Vanitatum Vanitas!, joka saksaksi on ”Ich hab’ Mein’ Sach’ auf Nichts gestellt”, joka suomeksi olisi kutakuinkin ”Olen pannut asiani tyhjän päälle”, on käännetty englanniksi ”All Things Are Nothing To Me”, joka suomeksi kuuluisi ”Mikään ei ole minulle mitään”. Kuitenkaan itse tekstiä lukemalla ei saa käsitystä, että mikään ei olisi Stirnerille mitään, hänhän nimenomaisesti lopussa toteaa, että hän itse on kaikki kaikessa. Siksi englanninkielistä käännöstä ei tule seurata orjallisesti vaan pitäytyä, siten kuin mahdollista, saksalaisessa alkuperäistekstissä.

Tämä sama ongelma on käynyt ilmi ensimmäisen englanninkielisen käännöksen kanssa myös muille, ja tekstistä löytyy uudempi käännös samanlaisilla argumenteilla. Käännöksien välissä aikaa on kulunut yli sata vuottta. –T.S.

Olen pannut asiani tyhjän päälle

Mikä ei pitäisikään olla minun asiani! Ennen kaikkea hyvän asia, sitten Jumalan asia, ihmisyyden, totuuden, vapauden, inhimillisyyden, oikeudenmukaisuuden asia; lisäksi kansani, ruhtinaani, isänmaani asia; lopuksi jopa hengen asia ja tuhat muuta asiaa. Vain Minun asiani ei koskaan ole Minun asiani. ”Perkeleen egoisti, joka ajattelee vain itseään!”

Katsokaamme sitten, miten he hoitavat heidän asioitaan, joiden hyväksi meidän on tehtävä työtä, annettava itsemme ja innostuttava.

Te tiedätte monia syvällisiä asioita, joita voitte julistaa Jumalasta, ja olette tuhansia vuosia ”tutkineet Jumaluuden syvyyksiä” ja katsoneet sen sydämeen, niin että voitte hyvin kertoa meille, miten Jumala itse toteuttaa ”Jumalan asiaa”, jota meidät on kutsuttu palvelemaan. Ja te ette salaa Herran tekoja. Mikä sitten on Hänen asiansa? Onko Hän, kuten Meidät on johdateltu uskomaan, tehnyt vieraan asian, onko Hän tehnyt totuuden, rakkauden asian omakseen? Tämä väärinkäsitys raivostuttaa teitä, ja te opastatte meitä, että Jumalan asia on todellakin totuuden ja rakkauden asia, mutta että tätä asiaa ei voi kutsua hänelle vieraaksi, koska Jumala itse on totuus ja rakkaus; teitä raivostuttaa oletus, että Jumala voisi olla meidän köyhien maan matosten kaltainen edistämällä vierasta asiaa omanaan. ”Jumalan pitäisi ryhtyä ajamaan totuuden asiaa, ellei hän olisi itse totuus?” Hän huolehtii vain omasta asiastaan, mutta koska Hän on Kaikki kaikessa, siksi kaikki on Hänen asiansa; mutta me, Me emme ole Kaikki kaikessa, ja meidän asiamme on kaiken kaikkiaan pieni ja halveksittava; siksi Meidän on ”palveltava korkeampaa asiaa”. — Nyt on selvää, että Jumala huolehtii vain omastaan, on vain itsensä kanssa tekemisissä, ajattelee vain itseään, ja hänellä on vain itsensä mielessä; voi kaikkea, mikä ei ole Hänelle mieluista. Hän ei palvele ketään korkeampaa ja tyydyttää vain itseään. Hänen asiansa on puhtaasti egoistinen asia.

Entä ihmiskunta, jonka asia meidän on otettava omaksemme? Onko sen syy jonkun muun syy, ja palveleeko ihmiskunta korkeampaa syytä? Ei, ihmiskunta katsoo vain itseensä, ihmiskunta haluaa vain edistää ihmiskuntaa, ihmiskunta on oma asiansa. Jotta se voisi kehittyä, se antaa kansojen ja yksilöiden raataa palveluksessaan, ja kun ne ovat saavuttaneet sen, mitä ihmiskunta tarvitsee, se heittää ne kiitollisuudesta historian lantakasaan. Eikö ihmiskunnan asia ole — puhtaasti egoistinen asia?

Minun ei tarvitse näyttää kenellekään, joka haluaa tyrkyttää meille asioitaan, että hän on huolissaan vain itsestään, ei meistä, vain omasta hyvinvoinnistaan, ei meidän hyvinvoinnistamme. Katsokaa vain kaikkea muuta. Haluaako totuus, vapaus, inhimillisyys, oikeudenmukaisuus mitään muuta kuin sitä, että innostutte ja palvelette niitä?

Ne kaikki näyttävät poikkeuksellisen hyviltä, kun niitä tottelee kuuliaisesti. Ajattele ihmisiä, joita uskolliset isänmaalliset suojelevat. Patriootit kaatuvat verisessä taistelussa tai nälkää ja kurjuutta vastaan käytävässä kamppailussa; mitä kansa kysyy siitä? Kansasta tulee ”kukoistava kansa” heidän ruumiidensa lannoituksen kautta! Yksilöt ovat kuolleet ”kansan suuren asian puolesta”, ja kansa lähettää heidän jälkeensä muutaman kiitoksen sanan ja… saa siitä hyödyn. Tätä minä kutsun kannattavaksi egoismiksi.

Mutta katsokaa tuota sulttaania, joka niin rakastavasti huolehtii ”omistaan”. Eikö hän itse ole puhdasta epäitsekkyyttä ja eikö hän uhraa itsensä tunneittain omiensa puolesta? Kyllä, ”omiensa” puolesta. Kokeile sitä kerran ja näytä itsesi ei hänen omanaan vaan sinun omasi: Joudut vankilaan, koska välttelit hänen itsekkyyttään. Sulttaani ei ole pannut asiaansa minkään muun kuin itsensä päälle: hän on itse kaikki kaikessa, hän on itse ainoa, eikä suvaitse ketään, joka ei uskalla olla ”hänen”.

Ettekö halua oppia näistä loistavista esimerkeistä, että egoisti pärjää parhaiten? Minä puolestani otan tästä opikseni, ja sen sijaan, että jatkaisin näiden suurten egoistien epäitsekästä palvelemista, olisin mieluummin itse egoisti.

Jumala ja ihmiskunta ovat asettaneet asiansa tyhjän päälle, eivät minkään muun kuin itsensä varaan. Asetanko siis minäkin asiani Minun päälleni, joka olen yhtä hyvä kuin Jumala ja ei-mitään kaikelle muulle, joka olen Minun kaikkeni, minä joka olen Ainoa.

Jos Jumalalla, jos ihmiskunnalla, kuten vakuutatte, on itsessään tarpeeksi sisältöä ollakseen itse Kaikki kaikessa: silloin minusta tuntuu, että minulta puuttuu sitä vielä vähemmän, eikä minulla ole mitään valittamista ”tyhjyydestäni”. Minä [en] olen ei-mitään tyhjyyden merkityksessä, vaan luova ei-mitään, se ei-mitään, josta minä itse Luojana luon kaiken.

Pois kaikki, mikä ei ole täysin Minun asiani! Luuletteko, että Minun asiani täytyy ainakin olla ”hyvä asia”? Mikä hyvä, mikä paha! Minä itse olen asiani, enkä ole hyvä enkä paha. Kummallakaan ei ole Minulle mitään merkitystä.

Jumalallinen on Jumalan asia, inhimillinen on ”ihmisen” asia. Minun asiani ei ole jumalallinen eikä inhimillinen, se ei ole totta, hyvää, oikeaa, vapaata jne. vaan yksin minun asiani, eikä se ole yleinen, vaan se on — Ainoa, niin kuin minä olen ainutkertainen.

Mikään ei ole Minun yläpuolellani!

  Lähde: http://max-stirner-archiv-leipzig.de/dokumente/1844-Der-Einzige-und-sein-Eigentum-(1845-1893-1991).pdf

https://kapitaali.com/max-stirner-olen-pannut-asiani-tyhjan-paalle/

[vakivallanvarjossa]

Taloudellinen väkivalta osana henkistä väkivaltaa

Kirjoittanut Ellis

"Koska meillä ei ollu fyysistä väkivaltaa siks mä koin kanssa sen, että onko tää nyt niin paha, kun hän ei kuitenkaan lyö minua. Muistan että mä toivoin niin, voi että kumpa hän nyt ainaki löiskin minua niin ainaki olisi semmone selkeempi et nyt sä voit lähtee." Nainen, 26v

Taloudellinen väkivalta on henkisen väkivallan keino, jossa toista kontrolloidaan taloudellisin keinoin. Esimerkkejä taloudellisesta väkivallasta on muun muassa toisen rahojen tai omaisuuden käyttö ilman lupaa, yksipuolinen päätöksen teko perheen talouteen liittyen, tilin, pankkikortin tai yleisesti rahankäytön rajoittaminen, toisen omaisuuden tuhoaminen sekä painostaminen velan ottamiseen. Nämä ovat vain yksittäisiä esimerkkejä, ja taloudellinen väkivalta voi näkyä myös muilla tavoin. (Naisten linja 2024.) Keskityn tässä postauksessa erityisesti parisuhteen sisäiseen taloudelliseen väkivaltaan, jossa väkivallan aiheuttaja on puoliso.

Väkivallan tiedostaminen suhteessa

"Hän oli koko ajan miun puhelimella, et hän ehti sieltä sitä et sä juttelet jollekkin toiselle pojalle. Mitä en siis koskaan tehny, mutta hän oli siis jotenki niin kontrolloiva ja niin vakuuttunu siitä et hän jotakin täältä löytää. Nii hän oli kaikki päivät miun puhelimella, seuras miun kaikki viestit, kaikki sähköpostit, somet ja niin, siellä se pyöri ja käänsi google translaten kautta kaikkia ystävien välisiä keskusteluja. Et jotenki miulla ei ollu vapautta myöskään sen niinku mun puhelimen kanssa. Et se rajotti etten voinu keskustella niistä parisuhdeongelmista tai muusta ite puhelimessa. " Nainen 26 v.

Taloudellinen väkivalta voi tuntua näkymättömältä ilmiöltä ja esimerkiksi Suomen rikoslainsäädännössä ei tälle ole säädetty seuraamuksia (Pollari 2022, 15). Sillä henkinen väkivalta ei yleensä näyttäydy ihmisestä ulospäin, on sitä haastava tunnistaa parisuhteen ulkopuolisena. Sharp-Jeffs (2015, 7) viittaa paperissaan useampaan tutkimukseen ja artikkeliin, jossa tunnistettiin, että suhteessa on suurella mahdollisuudella joko fyysistä tai muunlaista henkistä väkivaltaa taloudellisen väkivallan lisäksi.

Haastattelin henkilöä, 26-vuotiasta naishenkilöä joka oli kohdannut taloudellista väkivaltaa aiemmassa parisuhteessaan. Hän oli suhteessa ulkomailla asuvan miehen kanssa, joka seurustelun alkumetreillä asui tuhansien kilometrien päässä. Ensimmäinen miehen kyseenalainen käytös näkyi jo alkumetreillä. Haastateltavan mies muun muassa painosti häntä menemään naimisiin tämän kanssa, vaikka he olivat tunteneet vasta muutaman kuukauden verran. Haastateltava hätääntyi, kun mies alkoi uhkailemaan menevänsä naimisiin jonkun muun kanssa, mikäli hän ei suostuisi.

Ennen seurustelua, haastateltava oli ollut erittäin tiukassa taloudellisessa tilanteessa opiskelujen ohella. Hän yritti säästää rahaa asumalla solussa, mutta tulot eivät siltikään tuntunut riittävän perustarpeisiin. Hän oli siinä pisteessä, jossa hän oli joutunut myymään itseään, jotta sai vuokran ja välttämättömyydet maksettua. Mies oli vakuuttanut haastateltavalle olevansa rikas mies, joka pystyy maksamaan haastateltavan elämisen, ja että hänen ei enää tarvitse tienata rahaa seksityötä tekemällä. Haastateltavalla ei ollut mitään syytä epäillä miehen valehtelevan.

Suhteen aikana tuli ilmi monia muita tilanteita, jossa mies toimi kontrolloivana haastateltavaa kohden. Haastateltava antoi yhden esimerkin pukeutumisesta.

" Hän halusi et mä pukeutusin tosi peittävästi. Et se meni ihan semmosii äärimmäisyyksiin. Et hän saattoi pukea minut, joka tarkoitti sitä, että hän laitto mulle monta mekkoa vaan päällekkäin. " Nainen 26 v.

Kysyessäni, että mikä hetki oli se, joka havahdutti hänet taloudellisen väkivallan olemassaoloon suhteessa. Hän muisteli erästä tilannetta, jossa mies pyysi haastateltavaa käymään ruokakaupassa ostamassa kolme asiaa, ja painotti vakavasti, että mitään muuta ei saa lähteä mukaan. Hän halusi haastateltavan tulevan heti takaisin kaupasta ja tuomaan kuitin mukanaan, jotta hän näkee, että haastateltava ei ole ”ottanut mitään välistä”. Vastaavaa oli tapahtunut useamman kerran, esimerkiksi tilanteessa, jossa haastateltava on kaupan kassalla havahtunut siihen, että miehen pyytämiin ostoksiin ei ollutkaan annettu tarpeeksi rahaa. Mies laski joka ikisen sentin minkä antoi haastateltavalle, eikä ikinä edes harkinnut antavan hänelle pankkikorttia käyttöön. Joskus jäädessään yksin ulkomailla miehen asunnolle tämän ollessa ulkona, haastateltava ei saanut poistua kotoa ilman miestä. Ei olisi myöskään tullut mieleenkään, että haastateltava olisi saanut käyttää rahaa vapaasti suhteessa.

Ilmiön yleisyys

"Hän oli paljon vanhempi, kun minä, suurinpiirtein neljäkymppinen ja mie olin niinku kakskymppinen. Ja se kans toi sen oman valta-asetelman siihen, että hän on iäkkäämpi, hänellä on enemmän auktoriteettia. Ja samalla tavalla, että mies ja nainen, hänellä miehenä on paljon enemmän auktoriteettia, kun minulla. Se oli semmonen monen asian summa, et miun mielipiteellä ei oo mitään merkitystä. " Nainen, 26 v

Australian hallinto toteutti kyselyn, jossa kävi ilmi, että naisista noin 16 % on kokenut suhteessa taloudellista väkivaltaa ja miehistä 7,8 % (Australian Bureau of Statistics 2023). Iso-Britanniasta toteutettu kysely kertoi, että noin 16 % aikuisista myöntää kohdanneensa taloudellista väkivaltaa. Kyselyssä tuli myös ilmi, että noin 39 % vastanneista on kokenut jotain taloudellisen väkivallan käytöstä suhteessa, kuten pääsemättömyys yhteiseen pankkitiliin sekä kumppanin tilin velkaannuttaminen. (Butt 2020, 11.)

Taloudellinen väkivalta on myös vahvasti sukupuolittunut väkivallan ilmiö. Pollari (2022) kertoo, että yhteiskunnassa miehen taloudellinen asema on ollut aina vahvempi, kun naisen, ja että tämä historiallinen sukupuolten eriarvoisuus voi vaikuttaa tähän kyseiseen sukupuolittuneeseen väkivallan muotoon. Mies voidaan niin sanotusti nähdä perheen päänä ja pääasiallisena elättäjänä.

Pois suhteesta

”Instagramissa näin hiljattain jonkun lausahduksen, että jos yrittää päästä jotenki väkivaltaisesta suhteesta pois niin se vie jonkun seittemän kaheksan kertaa enneku se onnistuu se lähteminen siitä. Ja sitten jälkikäteen miettii et niinhän se näköjään on. Et kyl mä oon yrittäny lähtee siitä suhteesta, siinä on vaa aina ollu jotain tommosii esteitä et miks se ei oo ollu niin yksinkertasta. ” Nainen, 26 v.

Haastateltava kertoi, kuinka hän useamman kerran yritti päästä pois suhteesta. Hän kuvaili itse lähtemisen hetkeä kaikkein vaikeimmaksi asiaksi koko tilanteessa.

"Mulla oli hyvä et mulla oli ystäviä. Just se, että pitää tukeutua niihin ystäviin ja perheeseen. Ja sit se puhuminen, et pitää puhua siitä tilanteesta muille et muut tietää mitä sä koet. Mulla tuli niitä kavereita hakemaan niitä avaimia miun kanssa… Et en mä ois voinu yksin välttämättä päästä pois sieltä ennää." Nainen 26 v tilanteesta, jossa hänen täytyi palata takaisin miehen asunnolle hakemaan avaimet.

Parisuhteen lopetettua, haastateltava ja hänen entinen miehensä olivat jonkun aikaa vielä virallisesti naimisissa. Miehen muutettua toiselle puolelle Suomea, hän houkutteli haastateltavaa vakituisesti kylään hänen luokseen. Vastineeksi haastateltava olisi saanut hyvän summan rahaa käteisenä. Tiukassa rahatilanteessa olleena, haastateltava suostui tähän. Tämä kyseinen järjestely oli henkisesti raskasta haastateltavalle. Terapeuttinsa kanssa keskusteltuaan, haastateltava tuli siihen lopputulokseen, ettei raha ole hänen mielenterveytensä arvoinen. Ero oli otettava ja välit oli laitettava poikki.

Eropaperit pyörivät pitkään ilmassa, sillä mies ei suostunut kommunikoimaan tai maksamaan siitä omaa osuuttaan. Kun haastateltavan rahatilanne viimeinkin alkoi helpottaa, hän loppujen lopuksi itse maksoi koko summan.

On monia syitä minkä takia lähtö väkivaltaisesta suhteesta voi olla vaikeaa. Pelko, häpeä, taloudellinen epätasapaino sekä rakkauden tunne ovat vain muutamia asioita mitkä pitävät ihmisen helposti suhteessa (National Domestic Violence Hotline 2023). Yksi olennaisimmista asioista on myös yhteiset lapset. Mieleen voi tulla muun muassa pelko siitä, tuleeko huoltajuudesta riitaa ja kykeneekö henkilö yksin elättämään lapset. (Women against abuse 2024.) Haastattelemallani henkilöllä ei ole lapsia, ja hän kertoo, että voi kuvitella lähtemisen olevan entistä vaikeampaa kun vastuulla on pieniä lapsia. Haastateltava lopuksi kuitenkin lisäsi, että tuntee muita selviytyjiä ketkä ovat lasten kanssa kyenneet lähtemään väkivaltaisesta suhteesta.

"Uusi elämä on mahdollista, vaikka se tilanne vaikuttas pahalta." Nainen 26 v

Lähteet

Australian Bureau of Statistics. 2023. Personal Safety, Australia: Cohabiting partner violence, emotional abuse, and economic abuse. Viitattu 29.4.2024. https://www.abs.gov.au/statistics/people/crime-and-justice/personal-safety-australia/latest-release?#cohabiting-partner-violence-emotional-abuse-and-economic-abuse

Butt, E. 2020. Know economic abuse. Refuge. Viitattu 29.4.2024. https://refuge.org.uk/wp-content/uploads/2020/10/Know-Economic-Abuse-Report-2020.pdf

Naisten Linja. 2024. Taloudellinen väkivalta. Viitattu 29.4.2024. https://naistenlinja.fi/taloudellinen-vakivalta/

National domestic violence hotline. 2024. Why People stay. Viitattu 30.4.2024. https://www.thehotline.org/support-others/why-people-stay-in-an-abusive-relationship/

Pollari, T. 2022. Raha ja rakkaus: Taloudellinen väkivalta parisuhteessa. Helsinki: Minerva.

Sharp-Jeffs, N. 2015. A Review of Research and Policy on Financial Abuse within Intimate Partner Relationships. Child & Woman Abuse Studies Unit. London Metropolitan University. Viitattu 29.4.2024. https://repository.londonmet.ac.uk/1482/1/Review-of-Research-and-Policy-on-Financial-Abuse.pdf

Women against abuse. 2024. Why it's so difficult to leave? Viitattu 30.4.2024. https://www.womenagainstabuse.org/education-resources/learn-about-abuse/why-its-so-difficult-to-leave

Julkaisemattomat lähteet

Anonyymi haastateltava 2024. Haastattelu taloudellisesta väkivallasta 25.4.2024. Videopuhelu. Hyvinkää.

[blue-village]

Suostumuksen kysymisellä on valtavasti merkitystä. Luvan kysyminen antaa kumppanille mahdollisuuden tunnustella omia halujaan.

Kysyminen lisää luottamusta ihmisten välillä ja tekee seksistä yhteisen, molempien haluja ja rajoja kunnioittavan kokemuksen. Sen vaatii nyt myös Suomen laki.

Seksistä puhuminen ei aina ole helppoa, ja se on ymmärrettävää.

– Seksihän on usein hyvin henkilökohtainen asia, ja siihen saattaa liittyä hyväksytyksi tulemisen toiveita. Emme kovin paljon näe suostumuskeskusteluja esimerkiksi viihteessä. Eli meiltä puuttuu malleja, joista oppia, sanoo tasa-arvoasiantuntija Elina Nikulainen.

Keskustelujen tueksi Nikulainen on kirjoittanyt kirjan Haluatko? Pieni kirja suostumuksesta. Hänen mukaansa luvan kysymisestä voi pakollisen ja lain vaatiman lisäksi tehdä seksikästä.

Puhuminen on seksitaito siinä missä tekniset taidotkin, ja sitä voi harjoitella.

Joskus kuulee väitettävän, että suostumuksen varmistaminen seksin aikana pilaisi tunnelman. Tätä väitettä Nikulainen ei allekirjoita.

– Jos näin ajattelee, niin ehkä halu ei ollut alun perinkään kovin vahvaa. On ok siirtää silloin seksikin toiseen kertaan.

Tee tilaa kumppanin halulle

Seksin perustuminen suostumukseen on kirjattu lakiin asti. Tärkeintä on toista kunnioittava asenne ja halu toimia oikein.

Yksinkertaiset kysymykset, kuten ”saanko suudella sinua” toimivat hyvin. Vielä paremmin asiaa voi kysyä siirtämällä ajatus toisen haluun. Kysymys ”haluaisitko suudella minua?” voi antaa kumppanille enemmän tilaa oikeasti tunnustella haluaan.

Kysymysten lisäksi on annettava aikaa vastaamiseen. Toista ei saa hoputtaa eikä varsinkaan ryhtyä koskettelemaan ennen kuin lupa on saatu tai evätty. Kiirehtimisestä tulee helposti painostettu olo eikä hiljaisuus tarkoita kyllä.

Ei:n sanomista ei tarvitse perustella. Ja jos vastausta kysymykseen ei saa, se tarkoittaa aina ei.

Seksi on vuoropuhelua, joten jostain kieltäytymisen jälkeen voi itse ehdottaa jotain muuta. Molemmilla osapuolilla on oikeus sekä kieltäytymiseen että asioiden ehdottamiseen.

Ei:n kuuleminen voi kenestä tahansa tuntua ikävältä. On kuitenkin väärin purkaa mielipahansa toisen niskaan tai syyllistää häntä kieltäytymisestä.

Ei mahdollistaa myös innostuneen kyllän

Elina Nikulaisen mukaan seksipositiivisuus ymmärretään joskus rajattomuutena, johon liittyy ajatus, että olisi jotenkin noloa olla haluamatta kaikkea kaiken aikaa. Näin ei kuitenkaan ole.

Seksipositiivisuus ei arvota kenenkään halua, sen määrää tai laatua. Siten seksissä myös ei:n sanominen on seksipositiivinen teko.

Jos on mahdollista sanoa ”ei” ilman ikävien seurausten pelkoa, silloin myös ”kyllä” on tosi paljon merkityksellisempi. Nikulainen muistuttaa, että asiallisesti kysymisestä ei ole koskaan haittaa.

– Kysyminen ei poista halua, mutta pakon tunteen se saattaa poistaa. Halu ei katoa kysymisestä.

Tärkeää on antaa kumppanille riittävästi aikaa ja tilaa kuulostella halujaan ja tehdä omia päätöksiään. Toisen haluamista ei pidä olettaa, eikä kerran annettu lupa tarkoita, että sama asia kiehtoisi jonain toisena päivänä. Ihmiset ovat erilaisia ja mielialakin vaikuttaa haluihin.

[timotynkkynen]

Eksytyksestä

Pari sanaa lopunaikojen eksytyksestä. Nyt kun olemme elämässä näitä lopunaikoja, on syytä olla tarkkana. Eksytyksen voima käy päivä päivältä suuremmaksi. 

Monella alkoivat jo silloin hälytyskellot soimaan, kun koronasulkuja järjesteltiin ja viruksia muka saattoi putkahdella milloin mistäkin puskista ja oireettomana levittäminen on tullut nyt oikein muotisanaksi. 

On syytä pitää omat hoksottimet avoimina, koska emme enää huomaa välttämättä sitä, mikä on eksytystä. 

Tietyt tahot haluavat kaventaa sananvapautta ja sensuroida netistä kaiken sellaisen, joka on jotain muuta kuin heidän niin sanotut omat totuutensa. 

Nämä ovat asioita, jotka väkisinkin herättävät epäilyksiä ja kysymyksiä, mutta näistä asioista ei saisi kysellä eikä keskustella. Eikö se herätä jo epäluuloa, että on asioita, joista sanotaan, että niistä ei saa puhua?

Koronan alkuaikoina lääkärit jopa kielsivät alaisiaan, että koronaan liittyvistä kysymyksistä ei saa puhua. Sellainen vaikenemaan pakottaminen on erittäin outoa, mutta eihän siitä tietenkään valtamedian uutisoinnissa kerrottu mitään. 

Suuren eksytyksenhän on puhuttu tulevan lääketieteen kautta maailmaan ja niin se näyttää jo hyvää vauhtia tulevankin. Vai mitä pitäisi sanoa siitä, että lääkkeitä tehdään nykyään lähinnä sen vuoksi, että ihmiset saadaan pysymään sopivan sairaina ja riippuvaisina aina isommalle määrälle lääkkeitä. Sehän tuo lääkefirmoille kivasti rahaa tilille. 

Mutta samaan aikaan ne lääkkeet, jotka perustuvat perinteisiin menetelmiin, luonnonlääketiede ja sellaiset terveet arvot, joiden ansioista ihmiskunta on aina pysynyt terveenä, sellaiset halutaan kieltää. 

Uskoisin että jo melko lähitulevaisuudessa kun ihmiskunta on ajettu riittävän ahtaalle, tuhottu taloudellinen toimeentulo, ahdistettu ihmiset digiorjiksi viidentoista minuutin kaupunkeihin, silloin tulee näitä maailman pelastajia, joita voimme kutsua antikristuksiksi. He tulevat tarjoamaan helppoa pelastusta, joka tavalla tai toisella liittyy siihen, että luovumme perinteisistä arvoistamme, hylkäämme ne ja antaudumme palvelemaan tuota antikristusta, joka digitekniikan ja hologrammien avulla voi luoda uskottavan näköisiä ilmestyksiään. Ja useimmat tulevat näihin lankeamaan. 

Näistä samoista asioista kertoo myös David Wilkerson Näky Nyt! -kirjassaan. 

Kova on eksytys jo muutenkin monessa suhteessa käynnissä, uskovia yritetään saada toisiaan vastaan mitä kummallisimmilla konsteilla, milloin lietsotaan riitaa siitä, onko maa pallo vai litteä, välillä väitellään Raamatun kirjoista ja aitoudesta, maailman synnystä ja kaikesta sellaisesta.

Kun asiaa katsellaan isossa mittakaavassa, on helppo nähdä kaikessa tässä ainoastaan tarkoitus saada ihmiset toisiaan vastaan, joten tämäkin eksytys on vihollisen aikaansaannosta. 

Kukapa meistä ihmisistä lopultakaan tietää yhtään sen paremmin, mitä totuus oikeasti on. Jumala yksin tietää sen, me ihmiset emme ole tähän mitään sanomaan. 

Meille kaikki näyttäytyy täällä maailmassa kovin valheellisen verhon läpi ja värittyy hyvin harhaanjohtavaan muotoon.

Jos ajatellaan filosofien ikuisesti etsimää absoluuttista totuutta, se on hyvin kaukana kokemastamme ja näkemästämme. Jokainen meistä näkee omassa henkilökohtaisessa horisontissaan oman todellisuutensa, eikä se kenellekään toiselle näyttäydy samanlaisena. 

Miten me pystyisimme siis asettumaan toisen horisonttiin ja katsomaan sieltä, koska emme edes tiedä, minkälainen toisen ihmisen horisontti on. 

Jos me pystyisimme riisumaan kaiken ylimääräisen, mikä värittää meidän totuuttamme, silloin me voisimme ehkä saavuttaa edes jonkinlaisen käsityksen totuudesta.

Mutta aina maailmassa tulee vastaamme monenlaisia totuuden julistajia, joista kukin vääntää omaansa, milloin ihmiskunnan historiaa ja milloin mitäkin.

Useimmiten heistä jokainen on omassa mielessään hyvää tarkoittava ja uskoessaan löytäneensä jonkinlaisen totuuden, haluaa innokkaasti siitä myös toisille kertoa. On joukossa niitäkin, jotka julistavat eksytystä pahuuttaan ja tarkoituksella, mutta hyvääkin tarkoittavat ihmiset eivät aina välttämättä tiedä itse sitä, että ovat huomaamattaan eksyttäjiä. 

He ovat joutuneet pahan työkaluiksi huomaamattaan. Ihminen joutuu pahan työkaluksi helposti siinä vaiheessa, kun hän yrittää nostaa itsensä muiden yläpuolelle ja tuoda esiin jotain omissa nimissä��n, jotain sensaatiomaista, josta hän haluaisi itseään ihailtavan. 

Kun ihminen joutuu tällaiseksi pahan työkaluksi huomaamattaan, paholaisen on helppo levittää eksytystä hänen kauttaan.

[isokarhuni]

Huilipäivä

Microsoftilla on niin pitkä päivitysviive, että mun profiili näkyy edelleen töissä muille käyttäjille vanhalla nimellä ja kuvalla sekä sähköpostissa että Teamsissa. Joka palaveri alkaa asian ihmettelyllä ja tuntemattomille ihmisille asian selittelemisellä. Ja samaan aikaan kun se asian tuoma ahdistus jyllää päässä, niin pitää yrittää keskittyä työasioihin ja kaikin tavoin viestiä, että tästä asiasta en halua puhua yhtään enempää kuin on pakko, mutta kuitenkin on pakko. Enkunkielisiin palavereihin en halua mennä ollenkaan väärällä nimellä, kun siellä tulee sit vielä persoonapronominit kaiken muun päälle. Jaksoin viis työpäivää sietää sitä, ja samaan aikaan yrittää selvittää helpparin ja ICT:n kanssa ongelman syytä. Tänään en jaksa, vaan tänään itkettää. Peruin palaverit ja ilmoitin pitäväni saikkupäivän. Pomo oli tosi ymmärtäväinen, ja sanoi että voin siirrellä seuraavien päivien palavereita tuonnemmas niiltä osin kuin mahdollista. Itkin sillekin, vaikka yritin olla itkemättä. En halua vaikuttaa transuhrilta, jonka elämässä ei oo mitään muuta kuin transsukupuolisena oleminen ja siihen liittyvät haasteet. En haluu vaikuttaa siltä, että sairastan transsukupuolisuutta. Haluisin niin paljon viestiä, miten hyvä ja helpottava juttu tää on, enkä ole pöydän reunalla keikkuva trans-juomalasi joka on hetkenä minä hyvänsä palasina lattialla. Kyyneleet alkaa valua joka kerta kun mietin asiaa, kun se asia tuntuu niin paskamaiselta ja kuormittavalta. Vasta viikko mennyt, ja nyt oon jo näin done tän siirtymävaiheen suhteen.

Ihmisethän on ihan jees ja tosi tahdikkaita ja asiallisia, eikä tää oo kenenkään syy. Kasvottoman järjestelmän armoilla tässä ollaan. Tavallaan mieluummin näin, kuin että olisi joku taho työpaikalla joka seisois tän asian tiellä. Hävettää ilmaista miten kivulias asia se silti on, haluisin vaan koko ajan sanoa kaikille että no eeei täs ny mitään no eeei sille ny mitään voi noooo se hoituu sit kun hoituu. Kyl pari työkaveria harmitteli sitä, että tulee automaatiolla sanottua väärää nimeä siks kun se lukee siinä näytöllä. Ja sanon niille että no ei se mitään, eihän sille mitään voi. Mut se mikä on niille kertaluontoinen moka, kertaantuu tietysti sit mulle monta kertaa viikon mittaan.

Tää menee ohi. Tää helpottaa. Kyllä tää helpottaa. Voispa tää helpottua nopeammin. Jeesus perkele anna mulle voimaa jaksaa tätä painetta.

[lukutoukatvcd]

Muistio toisesta tapaamisesta

Lukutoukat tapasivat tiistaina 27.9. Otaniemen Espresso Housessa. Paikalla oli Soli (puheenjohtaja), Justus (kirjuri), Anna (kirjuri), Oona ja Patricia. Aalo osallistui keskusteluun etänä. Tapaaminen alkoi klo 10.15 puheenjohtajan aloituksella.

Aloitimme tapaamisen yleisesti vertailemalla, kumpi teksteistä oli kenellekin mielekkäämpi. Kaiken kaikkiaan edelleen yleinen mielipide oli, että tekstien lukeminen vaati aika paljon, mutta olihan se helpompaa tällä kertaa kuin ensimmäisellä. Yleisesti debaattitekstiä pidettiin haastavampana, sillä siinä hypittiin argumentista vauhdilla toiseen sekä väittelytilanne kärjistyi hieman yllättäen, jonka takia perässä oli vaikea pysyä. Tosin VCD-opiskelijoille oli puhuttu teoksesta aiemmin jo viime keväänä, jonka johdosta väittelyn hahmot olivat tuttuja kuten sen aihekin.

Etenimme keskustelemaan siitä, mitä jokainen oli mieltä, millainen suunnittelijan kuuluisi olla. Jämpti ja tarkka, joka noudattaa tuttuja normeja vai kokeileva, hieman rajoilla ja niiden ulkona liikkuva, jonka töistä on vaikeampi ottaa selkoa. Järkevä vai sekava. Rationaalinen vai irrationaalinen. Looginen vai poikkeuksellinen. No tietysti totesimme hyvin pian, että oikeaa vastausta asiaan ei ole. Se on joka tilanteessa tapaus- ja henkilökohtaista. Hyvä suunnittelija pystyy näkemään asian molemmat puolet. Ja fiksu suunnittelija perehtyy siihen, mitä tulee tekemään ja harkitsee tarkkaan, mitä tekee. 

Tästä jatkumona mietimme, minkälaisten asioiden on oltava luettavia ja millaisten ei. Muun muassa totesimme, että esimerkiksi kalenterin ei välttämättä tarvitse olla aina samanlainen, sillä ihmisten ajantaju ja sen hahmottaminen saattaa poiketa rajustikin toisistaan. Ja toiseksi erilaisia esineitä suunniteltaessa on otettava huomioon tulevatko ne yksityiseen vai yleiseen käyttöön. Tästä esimerkkinä opasteet, joiden olisi hyvä olla kaikkien ymmärrettävissä. Näistä ajatuksista heräsi kiinnostavaa keskustelua siitä, että jos modernismi ei olisikaan ollut valtavirtaa vaan esimerkiksi Jan Van Tornin tapa suunnitella olisi ollut oppiemme pohjalla. Millaista silloin olisi lukea kalenteria tai katsoa kylttejä. Olisiko sillä edes väliä miltä ne näyttäisivät, koska olisimme sitten tottuneet niihin. Tätä ajatusta oli kiinnostavaa pallotella yhdessä.

Mietimme myös, että tämän päivän suunnittelijoiden olisi hyvä muistaa, että aina ei tarvitse mennä käytännöllisyys edellä vaan joskus pitää kokeilla jotain muuta, jotta uusia innovaatioita voisi syntyä. Esimerkiksi olisi hyvä joskus suunnitella suunnittelemisen vuoksi eikä aina suoraan massatuotantoa varten. Olisi myös mielekästä nähdä suunnittelijoilta itsepintaisuutta.

Sivuteiltä olikin sitten aika palata johdonmukaiseen keskusteluun ja siirtyä toisen tekstin pariin. Käsittelimme sen sisältöä muun muassa elokuvan kautta. Esimerkiksi, miten on mahdollista käsitellä elokuvaa vain yhtenä aiheena, vaikka se pitää sisällään laajan kirjon monien eri alojen osaajia. Onko siis olemassa erityisesti elokuvataidetta vai onko se vain monen eri asian summa? Silti elokuvista puhuttaessa nostetaan esille sen ohjaaja. Onko ohjaaja oikeasti koko elokuvan kasvot vai, kuka tai ketkä ovat ne, jonka johdosta elokuva on juuri sellainen kuin se on. Tästä päästiin juuri tekstissä mainittuun asiaan, että tänä päivänä keksijän nimi on aina tärkeä.

Tutkimme asiaa myös siltä kantilta, että muotitalojen sisällä suunnittelijat ovat usein aivan anonyymejä ja edustavat brändiä, joka kantaa mitä todennäköisemmin jonkun edesmenneen henkilön nimeä. Miten tämän asian sitten voisi nähdä? Onko keksijällä tai tekijällä tässä väliä vai voisiko tämän nähdä enemmänkin niin, että sillä ei ole niin väliä kuka vaatteen on tehnyt, kunhan se on sen merkkinen, mitä se on. Hieman kuten tekstissä mainittiin, että Raamatun tekijällä ei ole niin väliä, kun teksti on joka tapauksessa pyhää. Toisaalta sitten esimerkiksi palvelumuotoilijat ovat todella keskeisessä osassa jokaisen arkea, mutta aivan anonyymejä meille, ketkä heidän suunnittelujensa tuotteita käytämme. Todella hyviä ajatuksia nousi esille.

Siirryimme pohtimaan henkilöbrändäyksen merkitystä eri aloilla. Onko henkilöbrändäys ollut oleellinen asia esimerkiksi suomalaisen designin nousussa maailmalle, ja olisiko ilman sitä ollut hirveän vaikeaa, ellei mahdotonta saada niin laajaa huomiota koko alalle. Tänä päivänä meille on itsestään selvää, että maailmalle on mahdollista päästä, mutta johtuuko se juuri siitä, että joskus joku piti nostaa yksilönä esiin. Vai oliko sittenkin niin, että siitä seurasi enemmän ongelmia kuin hyötyä? Olisiko säästytty kulutusjuhlalta, jos yksittäisiä brändejä ei olisi ikinä nostettu niin isosti esille, että sen tuotteita pitää ostaa, vaikka niitä ei tarvitsisikaan. Ehkä tänä päivänä nousisi esiin enemmän erilaisia suunnittelijoita, jos ei olisi opittu siihen, että jonkun toisen tyyliä kannattaisi hieman mukailla.

Tähän keskusteluun ajauduimme aika syvälle, mutta lopuksi totesimme, että vaihtoehdot ovat joko, että kaikkia nostetaan näkyville tai sitten ketään ei nosteta alkuunkaan. Ainut hyöty, mikä siitä on, että tekijöiden nimet kerrottaan on, että nimi auttaa yleisöä löytämään lisää samanlaisia töitä, jos vaikka on pitänyt jostain tietystä tuotteesta. Päädyimme myös keskustelemaan siitä, kuinka kapitalistinen järjestelmä oikeastaan ohjaa meitä tähän nykyiseen systeemiin, jossa elokuvasta nostetaan ohjaaja suuren sankarina esille ja leikkaajat jäävät pimentoon. 

Loppukaneetiksi mietimme, että ei maailmaan tarvitsisi luoda enää uutta tavaraa. Oli hyvä lukupiiri, kaksi tuntia vierähti äkkiä!

Terveisin Lukutoukka-Justus

[sydanhaavoilla]

Tykkäsin tästä pätkästä ficcini seuraavassa luvussa (Alivuokralainen, Lehto/Riitaoja, M-rated), joten postaan sen tänne vähän niinku teaserina tai jotain. Tässä on jotain slurreja ja muuta semmosta ajanmukaista inhottavuutta, niin laitan varmuuden vuoksi jemmaan:

Sillä jos Lehto muisti, ei Riitaojakaan ollut mitenkään voinut unohtaa niitä lukemattomia kertoja, joina se oli joutunut nöyryytetyksi muun porukan edessä, vain koska sen olemassaolo oli sattunut ärsyttämään Lehtoa. Kaikki ne alokasaikojen etunojapunnerrukset ja kyykkyhypyt, jotka Lehto oli pakottanut sen tekemään, kunnes se ei enää ollut jaksanut muuta kuin huohottaa kasvot maahan painettuina ja sopertaa, että ei ennää, ei ennää, herra alikersantti.

Kasarmilla Riitaojan olemassaolo oli ollut loppujen lopuksi niin vähäinen harmin aihe, että Lehdon oli ollut helppo olla uhraamatta ajatustakaan sille, mikä sen lapsellisuudessa ja avuttomuudessa oli häntä niin mahdottomasti rieponut. Sen sijaan liikekannallepano oli tehnyt Riitaojan sietämisestä jo monta kertaluokkaa vaikeampaa, sillä silloin sitä vasta oli saanutkin alkaa vetää perässään. Heidän ylitettyään vanhan rajan Riitaoja ei ollut enää pystynyt suoriutumaan yksinkertaisimmastakaan käskystä ilman, että sitä olisi tarvinnut jotenkin patistella ja joskus pakottaakin liikkeelle.

Olihan Lehto sen ymmärtänyt, että Riitaojaa pelotti – niin kuin heitä kaikkia pelotti – mutta siitä huolimatta häneltä ei ollut liiennyt ymmärrystä millekään, mikä muistutti häntä itseään jostakin sellaisesta, jonka hän oli vakaasti päättänyt unohtaa. Eikä sillä, että hän olisi juuri yrittänytkään, mutta hän ei vain ollut pystynyt astumaan Riitaojan saappaisiin. Eikä asiaa ollut auttanut sekään, että Riitaojan venkoilusta ei ollut pelkästään koitunut lisävaivaa heille muille, vaan pahimmillaan sen pelkuruus oli kerta toisensa jälkeen riskeerannut koko muun ryhmän hengen. Milloin olivat ammukset olleet loppu, kun Riitaoja ei ollut saanut kättään liikkumaan, milloin se oli mennyt paniikkiin kesken ihan tavallisen tykistökeskityksen ja yrittänyt lähteä hortoilemaan johonkin.

Jokin pieni ääni Lehdon takaraivossa pakotti hänet kuitenkin kysymään itseltään, että eikö hänen oma itsepäisyytensä ja aivan yhtä lailla lapsellinen näyttämisenhalunsa, jota joku tietämättömämpi olisi kai erehdyksissään voinut nimittää rohkeudeksikin, ollut useaan otteeseen riskeerannut hänen koko ryhmänsä hengen aivan samaan tapaan kuin Riitaojan pelkokin? Eikö hän ollut painostanut Määtän ja Rahikaisen seisomaan rinnallaan loppuun asti, vaikka taivaalta oli satanut ryssän pommia niskaan? Eikö se ollut hän itse, joka oli keneltäkään kyselemättä ilmoittanut ryhmänsä vapaaehtoiseksi tehtävään, joka oli ollut viedä heiltä kaikilta hengen? Kaikki ne riskit, ja vain siksi, että hän – ja yksin hän – oli halunnut todistaa itselleen jotakin sellaista, mikä nyt, kun aikaa oli kulunut, tuntui ihan saatanan yhdentekevältä.  

Hänen haavoittumisyötään edeltänyt ilta oli ollut pahin kaikista. Vaikka Lehto muisti haavoittumisestaan ja sitä seuranneista tapahtumista vain vähän, oli sitä edeltänyt suokoukkaus yhä kirkkaana hänen mielessään. Toistakymmentä kilometriä jatkunut marssi yön pimeydessä, kaatosateessa ja kehnossa maastossa, oli osoittautunut heidän siihenastisista koettelemuksistaan rankimmaksi. Hän muisti elävästi, kuinka Riitaoja oli lyyhistynyt rämeeseen ja kieltäytynyt jatkamasta matkaa, vaikka ensin Hietanen oli ottanut siltä patruunalaatikot ja sitten Rahikainen vielä kiväärinkin kantoon. Olihan siinä saatana ollut muillakin kantamista, ja Riitaoja ei ollut jaksanut kannatella edes itseään. Silloin jokin oli nyrjähtänyt sijoiltaan Lehdon päässä, ja hän oli tullut sanoneeksi jotain sellaista, mikä oli jo silloin ollut ristiriidassa hänen tekojensa kanssa: Sinä olet semmonen risti, että minä antasin mitä hyvänsä, kun ryssä minut päästäs sinusta.

Vaikka todellisuudessa pelkästään se, että hän oli pysähtynyt, kun toiset olivat kulkeneet apaattisina ohitse, oli kielinyt jostain aivan muusta kuin halusta päästä Riitaojasta eroon. Joukosta jääminen olisi tiennyt varmaa kuolemaa, eikä Lehdon olisi tarvinnut muuta kuin kääntää katseensa pois ja valehdella myöhemmin leirissä, ettei hän ollut nähnyt vilaustakaan Riitaojasta koko marssin aikana. Olihan hän valehdellut ylemmilleen ennenkin, Koskelallekin. Mutta ajatus siitä, että Riitaoja olisi kuollut hänen vahtivuorollaan, oli ollut Lehdolle kestämätön. Eikä sillä ollut silloinkaan ollut mitään tekemistä sotilaskurin saati -kunnian kanssa, vaan siinä hetkessä, hänen potkiessaan Riitaojaa liikkeelle silmittömän raivon vallassa, Riitaoja oli ollut kaikki, millä oli ollut mitään merkitystä. Jos se ei olisi selviytynyt, ei Lehdostakaan olisi ollut niin väliksi.

[pienviljelmakaapissa]

Näköaloja

Henkilöt: Lyyti, Tyyne,

Paritukset: Lyyti/Tyyne

Genre: romanttista höttöstä söpöilyä

Varoitukset: Sisältää pelottavia teemoja kuten hämähäkkejä, korkeita paikkoja ja homoseksuaalisuutta. Phobiasta kärsiviä on varoitettu.

Kuvaus: Tyyne haluaa näyttää maailman hienoimman näköalan Lyytille.

Sanamäärä: n. 1500

A/n: näistä ei oo tarpeeks fikkejä, plz kertokaa jos näistä on fikkejä olen pahassa puutteessa

Kevät oli jo pitkällä. Perjantai-iltapäivä alkoi käydä levottomaksi koulun penkillä. Jokainen oppilas halusi jo päästä kotiin. Vanhalla opettajalla ei kuitenkaan ollut aikomustakaan päästää oppilaitaan edes minuuttia aikaisempaan. Monellakaan ei enää keskittyminen riittänyt, mutta opettajan uhkaus oli antaa kaikille tunti jälki-istuntoa.

Lopulta kello löi kolme. Oppilaiden katseet olivat naulautuneet kelloon ja kun minuuttiviisari viimein liikahti, nousivat kaikki heti ja alkoivat kerätä kamppeitaan.

“Istukaa alas! Tunti ei pääty ennen kuin opettaja sen päättää!” opettaja yritti huutaa metelin yli, mutta turhaan.

Riemukkain äänin nuoriso hajosi koulun pihalla aina pienempiin porukoihin kotimatkoilleen. Tyyne ja Lyyti kävelivät käsi kädessä kohti metsäpolkua. Tyyne oli luvannut näyttää Lyytille ‘maailman hienoimman näköalan, josta kukaan ei tiennyt’.

“Mis tää siun näköala o?” Lyyti kysyi hypätessään puron yli.

“Metsäs”, Tyyne vastasi pitkät letit hulmuten tuulenvireessä.

“Mis päin metsää?”

“Syväl.”

“Kui syväl?”

“Ei sinne kauaa kävele.”

“No siehä salamyhkäne oot”, Lyyti naurahti ja katsoi Tyyneä silmiin.

He pysähtyivät hetkeksi. Heidän takanaan oli pelto ja heidän edessään metsä.

“Eihä meil mikkää kiire oo”, Tyyne sanoi tietämättä katsoako Lyytiä vai maata.

“Eipä oo”, Lyyti vastasi ja työnsi hiussuortuvan Tyynen korvan taakse.

“Luulet sie, jot kukkaa näkkee meit tääl?”

“Ei sil oo vällii.”

He suutelivat.

Suudelma ei kestänyt tarpeeksi pitkään. He katsoivat toisiaan silmiin kuin kysyen toisiltaan, voisivatko he? Olisiko se sallittua? Vai olisiko se kiellettyä?

Kiellettyä. Sana tuntui makealta kuin hunaja. Jokin siitä sanasta teki erityisen, mielenkiintoisen. Se herätti kokeilunhalua. He olivat toki kuulleet luokkatoverin tädin anopin hevosen entisen omistajan naapurin rengin tehneen kiljua tai muuta kotiviinaa ja joutuneen siitä ties mihin ongelmiin, mutta tässä oli jotain erilaista.

Heitä eivät rangaistukset pelottaneet. Kukaan ei ollut suutelusta joutunut vankilaan. Eivät he tosin koskaan olleet kuulleet tytöistä, jotka olisivat toisia tyttöjä suudelleet, mutta heitä ei kiinnostanut. Sitä paitsi, mitä eroa oli sillä, että he olivat olleet mukana luokan tyttöjen suuteluleikeissä joskus kauan sitten, ja sillä että yhä suutelivat toisiaan, vaikkakin salassa.

He juoksivat metsän siimekseen. Tyyne piti Lyytiä kädestä ja johdatti tätä polkua pitkin kohti tuntematonta. Ilma kävi vasten kasvoja ja hameenhelmat liehuivat. Polkua ylittävät muurahaiset eivät räpäyttäneet silmääkään yli juokseville ihmisille. Muuan tikka kyllä jäi katselemaan moista vauhtia hetkeksi, kunnes jatkoi sekin uuden kotinsa rakentamista.

“Tyyne! Oota!”

Tyyne pysähtyi hetkeksi ja katsoi Lyytiin, joka oli polvistunut maahan.

“Kengännauha”, Lyyti mutisi sitoessaan kuluneiden nilkkureidensa nauhoja.

Tyyne ehti katsella Lyytiä hetken. Tämä oli niin kaunis. Oikeastaan Lyyti oli kaunein nainen, jonka Tyyne oli koskaan nähnyt.

“Noin”, Lyyti pomppasi pystyyn ja tarttui Tyyneä kädestä. “Männääkö?”

Tyyne nyökkäsi ja he jatkoivat matkaa käsi kädessä kuin olisivat olleetkin romanttisella iltapäiväkävelyllä, ja omalla tavallaan he olivatkin.

Metsä tuntui huokuvan elämää. Kaikkialla surisi ja pörräsi hyönteisiä, käki kukkui jossakin korkealla puun oksalla ja orava kiipesi männyn runkoa ylös huimiin korkeuksiin. Jossakin oli pakko olla kettu tai susi, ehkä jopa karhu, mutta metsän suuremmat asukit pysyttelivät kaukana meteliä pitävistä ihmisistä.

Kesä oli tulossa. Hetkessä kuiva ja kuollut maa oli puhjennut kukkaan ja viherloistoon. Leskenlehtiä ja valkovuokkoja oli ilmestynyt tienvarsiin ja pihoille. Maa oli jälleen vihreän ruohon peittämää. Aurinko lämmitti koko maata.

Tyyne kääntyi kävelemään takaperin pitäen yhä Lyytin kädestä kiinni. Hän halusi katsella Lyytiä. Tämä kun oli niin kaunis. Voi Luoja, kuinka kaunis Lyyti olikaan.

Lyytin harmaat silmät loistivat kuin hopea. Hänen maantienvaaleat, epätasaisesti leikatut hiuksensa olivat kahdella pienellä letillä, koska koulussa hiusten piti olla kiinni, ja hänen muodikasta leninkiään peitti valkoinen esiliina, koska sen pitäminen oli sääntö. Tyyne olisi halunnut ihailla Lyytiä juuri sellaisena kuin tämä oli. Ei sellaisena kuin koulu määräsi.

Lyyti oli vapaa sielu. He molemmat olivat, mutta tuo koulun määräämä ulkonäkö ei pukenut Lyytiä, ei ainakaan Tyynen mielestä. Tyyne rakasti ihailla Lyytiä tämän koko loistossa. Hän kadehti Lyytin muodikasta leninkiä, joka ei korostanut vyötäröä tai rintoja. Lyytin lyhythihainen leninki oli vaaleanpuna-valkoisesta ruutukankaasta ja siinä oli valkoinen kaulus sekä ohut suikale samaa valkoista kangasta lantiolla ikään kuin vyönä ja samaa kangasta taskujen reunoissa.

Kaiken kaikkiaan Lyyti oli moderni nainen. Ei ehkä yhtä muodikas kuin suurkaupunkien hienot rouvat, mutta tuhat kertaa kauniimpi kuin yksikään niistä. Tyyne ei välittänyt Lyytin sotkuisesti leikatuista hiuksista, jotka eivät muistuttaneet lainkaan muodikasta lyhyttä tukkaa, vaan olivat pikemminkin modernin ja vanhan naisen hiusten irvikuva. Tyyneä moinen seikka ei haitannut. Lyyti oli täydellinen nainen.

“Tyyne varo!”

Tyyne ei lainkaan huomannut paksua juurta, niin keskittynyt hän oli Lyytin kauneuteen, vaan kaatui takamukselleen polulle. Hänen otteensa Lyytin kädestä irtosi.

“Jot hitto”, hän naurahti. “Sie oot vaa nii kaunis. Ehä mie pysty keskittyy yhtää mihinkää muuhun ko sie oot ainoo asja, joho mie tahon keskittyy.”

“Ei kai sinnuu sattunt?” Lyyti polvistui Tyynen eteen ja otti tätä kädestä.

“Ei”, Tyyne ei voinut enää vastustaa kiusausta suudella Lyytiä.

He suutelivat pitkään. Suudelma oli aluksi pehmeä ja hento kuin kesätuuli, mutta se oli heille tuttua ja he halusivat lisää. Heidän oli pakko saada lisää. He suutelivat yhä kiihkeämmin. Tyynen sormet avasivat Lyytin letit sukkelaan ja hän sai viimeinkin hipelöidä Lyytin ihania hiuksia.

Lyytin toinen käsi lepäsi Tyynen reidelle ja toinen piteli tämän poskea. He kikattelivat suudelmien välissä ja Lyyti painoi Tyynen maata vasten. He suutelivat yhä kiihkeämmin.

Heidän kielensä koskettivat ja he lähes jähmettyivät paikoilleen. He suutelivat hitaammin kuin mihinkään ei olisi ollut kiire ja heillä olisi ollut aikaan maailman tappiin asti. Suudelmat pehmenivät jälleen ja he katsoivat toisiaan.

“Lyyti, tahot sie viel nähä sen näköalan vai tehhääkö myö jottai muuta?” Tyyne kysyi maireasti nostaen Lyytin mekon helmaa hitaasti.

“Vaan jos sie luppaat katsoo ettees”, Lyyti hymyili ja silitti Tyynen poskea peukalollaan.

“Vaan jos sie luppaat olla olematta noin ihana”, Tyyne naurahti ja suuteli Lyytiä vielä kerran.

He jatkoivat polkua ylöspäin ja pian aukeni heidän edessään metsä pieneksi aukeaksi mäen päällä. Tyyne juoksi edeltä ja kumartui nopeasti kahden männyn välistä kulkiessaan. Lyyti ihmetteli tätä, mutta seurattuaan Tyyneä sai hän huomata valtaisan hämähäkinseitin kahden männyn välissä. Seitti kimalteli auringonvalossa ja sen keskellä möllötti suuri, ruskea hämähäkki.

Lyyti ei suinkaan uskaltanut mennä seitin ali, vaan kiersi puun toiselta puolelta. Tyyne seisoi jo aukealla. Näkymä oli henkeä salpaava. Puut kohosivat heidän alapuolellaan. Kallion reuna päättyi jyrkästi suuren lammen liplattaessa sen alapuolella.

He olivat täysin metsän suojassa. Lyyti ei ollut edes tietoinen tämän paikan olemassaolosta ja tuskin oli monikaan muun. Varoen hän kurottautui katsomaan alas. Lampi oli tarpeeksi iso uimiseen ja se laski pieneen puroon.

“Luuletsie jot tuo puro laskee Vuokseen?” Lyyti kysyi Tyyneltä.

“Mitä jos myö otetaaki selvää”, Tyyne ehdotti hymy huulillaan.

“Ei”, Lyyti sanoi tuijottaen lampeen. “Ei nyt ainakaa. Ehkä myöhemmin.”

He istuivat hiljaa kalliolla ja katselivat jylhää maisemaa. Sitä ei voisi kuvata muuksi kuin suurenmoiseksi. Koko näkymä oli niin rauhallinen ja silti se olisi saanut kenet tahansa tuntemaan itsensä pieneksi.

“Lyyti”, Tyyne tarttui Lyytin käsivarteen äkisti ja osoitti lammen toiselle puolelle.

“Kettu”, Lyyti kuiskasi huomatessaan punaturkkisen olennon, joka tuijotti heitä vastarannalta, kunnes se loikki metsän siimekseen. “Säikähti.”

“Kaunis”, Tyyne sanoi venytellen ja asettui makaamaan auringon lämmittämälle kalliolle.

“Vähän niiko sieki”, Lyyti huokaisi ja kävi Tyynen viereen makuulle.

“Älä ny”, Tyyne punastui ja katsoi pois.

“Sie oot”, Lyyti vakuutteli ja kävi Tyynen päälle.

“No enkä.”

“Kyllä.”

He olivat niin lähellä toisiaan, että he tunsivat toistensa hengityksen.

“En.”

Heidän huulensa koskettivat toisiaan. Ensin he suutelivat ja sitten he nauroivat. He katselivat toisiaan purskahtaen aina silloin tällöin nauruun. Lopulta he huokasivat hengästyneinä, mutta purskahtivat jälleen nauruun.

“Sie oot täyvelline”, Lyyti huokaisi.

He makasivat kalliolla ja katselivat toisiaan. Ilma oli rauhallinen. Silloin tällöin tuulenvire huojutti puita. Aurinko oli lämmittänyt kallion mukavan lämpimäksi. Pitkinä ja kuumina kesäpäivinä aurinko sai kallioista polttavan kuumia, mutta vielä viileähköinä kevätpäivinä kalliot pysyivät miellyttävän lämpiminä, varsinkin ilman viiletessä silloin tällöin.

Lyyti katseli Tyyneä. Siinä hetkessä hän huomasi niin monta pientä asiaa, joita hän ei ollut ennen huomannut. Sen kuinka Tyyne heilutteli jalkojaan lähes huomaamattomasti, kuinka tämän sormet nyppivät hametta, puna nousi poskille aina silloin tällöin, katse tarkkaili ympäristöä ja vähän väliä hymy levisi huulille.

Tyyne miltei sulautui luonnon sekaan. Hänessä oli aina ollut jotain villiä ja hurmaavaa, jotain niin mysteeristä ja romanttista. Se jokin sai hänet näyttämään niin kauniilta Lyytin silmissä, vaikka moni olisi varmasti kuvaillut häntä arkiseksi tai jopa epäsiistiksi.

Ei Tyyne mitenkään erityisen muodikas tai siisti ollut. Hänen pitkät ruskeat hiuksensa olivat kahdella sotkuisella letillä. Letit näyttivät siltä kuin ne olisi tehty illalla ja aamulla niitä ei olisi letitetty uudestaan. Ne pysyivät juuri ja juuri kiinni harmailla lettinauhoilla. Vaikka Tyynen hiukset olivatkin hieman sotkuiset, Lyyti piti niistä. Ne olivat niin pitkät ja niin kauniit.

Tyynen vaatteetkin olivat tavanomaiset, mutta kodikkaat. Ne saivat hänet näyttämään siltä kuin hän olisi asunut pienellä kukkulalla ja löytyisi aina talonsa keittiöstä. Tyyne oli kuitenkin aivan toista maata. Hän vietti aikaansa ulkona ja siitä kertoivatkin hänen kuluneet nilkkurinsa.

Tummanvihreä puki Tyyneä. Samoin kermanvalkea. Tyyne oli monesti sanonut, ettei pitänyt tummanvihreästä hameestaan, koska se oli niin vanha, hieman haalistunut eikä ollenkaan muodikas. Lyytin mielestä vihreä puki Tyyneä, vaikkei hame ollutkaan uusi ja se muistutti etäisesti vanhaa mekkoa, josta se oli tehty.

“Lyyti”, Tyyne sanoi yllättäen. “Muistat sie ko Hilma joskus keräs kaik luokan tytöt yhtee koulu jälkee?”

“Minkä niist kerroist?”

“Sen kerra ko hää päätti jot myö leikittäis kosintaa.”

“Muistan mie.”

“Silloha myö ensimmäise kerra suuveltii”, Tyyne painoi pehmeän suudelman Lyytin poskea vasten.

“Silloha sie kosit minnuu”, Lyyti tarttui Tyyneä tämän poskesta ja suuteli tätä. “Ja sie olit maailma hurmaavin kosija.”

Jälleen he katsoivat toisiaan pitkään ja hartaasti. Kumpikaan heistä ei olisi halunnut hetken loppuvan koskaan. Taivas meni pilveen. Kylmä tuuli puhalsi. Pian alkoivat vesipisarat pudota taivaalta, ensin ripauksina ja lopulta kaatosateena. Satumainen hetki oli ohi.

[twitch-etiketti]

TWITCH ETIKETTI

Tämä postaus sisältää koottuja ohjeita, joita noudattamalla voimme kaikki nauttia paremmista striimeistä ja elämyksistä Twitchissä. Ohjeet eivät ole kiveen hakattuja, mutta hyvät käytöstavat edistävät kaikkien viihtyvyyttä. Suosittelemme ohjeisiin tutustumista niin uusille kuin vanhoillekin Twitch-käyttäjille.

• Tutustu striimaajan paneeleihin Jos striimaajalla on tietoja kanavan paneeleissa, ne ovat siellä sinua varten! Paneeleista voi löytää säännöt, usein kysytyt kysymykset, linkit, ja paljon muuta! Striimaajan tietoihin ja paneeleihin tutustumalla vältät turhaa kyselyä chatissa, ja saat paremman kuvan kanavasta.

• Lue sekä kunnioita striimaajan sääntöjä Ota selvää mikäli striimaajalla on omia sääntöjä kanavallaan esimerkiksi paneeleissa tai chatissa. Jokaisessa striimissä kunnioitetaan Twitchin TOSia, mutta tämän lisäksi monilla on omia kanavakohtaisia sääntöjä.

• Kuuntele kanavan moderaattoreita Näetkö miekka-symbolin chatissa? Hän on kanavan moderaattori. Moderaattorit voivat vastata kysymyksiin ja auttavat niin katsojia kuin striimaajaakin. Älä turhaan väittele moderaattorien kanssa, jotka vain tekevät työtään kanavan hyväksi ja sääntöjä noudattaen.

• Ole kärsivällinen, jos striimaaja ei heti vastaa viestiisi Striimichatti voi liikkua nopeasti! Älä loukkaannu tai muutu aggressiiviseksi, uhkaile seuraamisen tai tilaamisen peruuttamisella, jos striimaaja ei vastaa sinulle välittömästi. Älä myöskään spämmi samaa asiaa, vaan odota rauhallisempaa hetkeä esittää asiasi.

• Kun striimaaja on tietoinen jostain ongelmasta, useamman katsojan ei tarvitse siitä mainita Mikäli yksi tai kaksi on jo chatissa ilmoittanut ongelmasta, kymmenien muiden ei tarvitse mainita siitä. Striimaaja on kyllä hyvin tietoinen mikäli ongelmia ilmenee ja on varmasti turhautunut asiasta. Joskus he yrittävät jo korjata tilannetta, vaikket sitä huomaisikaan, jolloin jatkuva mainitseminen on todella ärsyttävää.

• Älä backseattaa eli neuvo pelissä tai paljasta pelin yksityiskohtia Se on epäkohteliasta, ja mikäli striimaaja ei pyydä neuvoja peliin, huutelusta ei itse asiassa ole mitään hyötyä. Etenkin, jos striimaaja pelaa peliä ensimmäistä kertaa, hän ei halua neuvoja ilman, että pyytää niitä. Mikäli striimaaja pyytää ettei chatti puhu pelistä mahdollisten spoilereiden vuoksi, kunnioita tätä pyyntöä. Saatat rakastaa kyseistä peliä ja se on erittäin okei, mutta älä pilaa sitä iloa muilta.

• Älä pyydä striimaajaa muuttamaan sisältöään Striimaajat valitsevat pelinsä ja sisältönsä. Älä pyydä striimaajaa vaihtamaan peliä tai tekemään jotain muuta. Mikäli sisältö ei miellytä, voit poistua hiljaa paikalta. Twitchissä on hakuominaisuus, jolla voit etsiä jonkun joka striimaa haluamaasi sisältöä.

• Älä puhu chatissä toisesta striimistä Omista ja muiden striimeistä puhuminen toisen striimichatissä on epäkunnioittavaa. Vaikka striimaajat olisivatkin ystäviä keskenään, on epäkohteliasta alkaa puhumaan muista striimeistä. Jos tapaat toisen striimaajan chatissä, ethän kysy koska he striimaavat seuraavaksi ymv. Vaan keskityt siihen striimaajaan, jonka striimissä sillä hetkellä olet.

• Älä sano, että lähdet katsomaan jonkun toisen striimiä Tämän ilmoittaminen on epäkohteliasta. Voit vain poistua, ja mikäli palaat takaisin, älä ilmoita mikäli tulit takaisin jonkun toisen striimistä. Jos käyt muualla, siitä ei ole pakko ilmoittaa.

• Älä promoa/piilomainosta itseäsi tai pyydä tutustumaan sisältöösi Tämä on SUURI ongelma striimaajien keskuudessa. Itsensä promoaminen/piilomainonta on erittäin epäkunnioittavaa striimaajaa kohtaan. Monet striimaajat antavat näistä tapauksista suoraan jäähyn, mikä on täysin oikeutettua. Mikäli striimaaja kyselee kuulumisia, sen sijaan, että kertoisit aikovasi striimata, voit sanoa, että aiot pelata. Omien striimien mainostaminen antaa itsestäsi vain huonon kuvan. Yksinkertaisesti, älä tuo toisen chatissä ilmi, että olet striimaaja.

• Älä pyydä shoutouttia Shoutoutin pyytäminen on epäkohteliasta huomionhakemista. Jos striimaaja tuntee sinut ja haluaa shoutoutata sinut, hän tekee niin oma-aloitteisesti.

• Älä pyydä striimaajaa raidata/hostata sinut tai tuttavasi Striimaajat yleensä tietävät valmiiksi kenet haluavat hostata/raidata kun lopettelevat omaa striimiään. Jos haluat ehdottaa raidattavaa - ole ensin osana yhteisöä sekä vakituinen katsoja striimeissä. On myös kohteliasta ensin kysyä striimaajalta lupaa raidiehdotukseen.

• Älä mainitse hiljaista chattiä Usko pois, mikäli chat on hiljainen niin striimaaja on tästä tietoinen! Ei tarvitse kaataa suolaa haavoihin ja mainita asiasta. Etenkin jos striimaaja on vielä aloitteleva ja huolissaan seuraaja- ja katsojamääristä, niin tämä aiheuttaa vain mielipahaa.

• Älä mainitse katsojalukua Kaikkia tämä ei haittaa, mutta monesti tämä voi häiritä striimaajaa, etenkin jos sitä tehdään jatkuvasti. Mikäli striimaaja on saanut ison raidin/hostin tai on Twitchin etusivulla, isompi katsojaluku saattaa jännittää. Jos katsojia on normaalia vähemmän, luvusta mainitseminen harmittaa.

• Älä pyydä moderaattorioikeuksia Moderaattorioikeuksien kysyminen chatissa on todella kiusallista, etenkin jos uudet katsojat kysyvät niitä. Mikäli sinusta tulee vakituinen katsoja ja striimaaja pääsee tutustumaan sinuun, mahdollisuutesi moderaattoriksi kasvavat.

• Älä ano lahjatilauksia striimeissä Twitchissä on mahdollisuus lahjoittaa tilauksia kanavalla; tämän huono sivuvaikutus on se, että ihmiset usein alkavat pyytämään lahjasubeja. Se on inhottavaa ja saattaa jopa estää ihmisiä lahjoittamasta tilauksia. Älä pilaa sitä kaikilta muilta!

• Jos haluat tietää koska striimaaja striimaa seuraavaksi Seuraa heidän kanavaa, Twitteriä, Instagramia tai liity heidän Discordiinsa, he yleensä julkaisevat kun menevät liveen. Voit myös tarkistaa, mikäli striimaaja on merkinnyt säännöllisen aikataulun Twitchiin.

• Älä pilaa raidin yllätyselementtiä Kun striimaaja on lopettamassa striimiä ja aikoo raidata toisen kanavan, se on hauska ja mukava yllätys toiselle striimaajalle. Joten ÄLÄ mene toisen kanavalle ja paljasta tulevaa raidia, sillä se pilaa yllätyksen ja voi aiheuttaa suorituspaineita.

[neroushalvaus]

päivää. tuntsakyssäreihin 5, 20 (Lahtinen), 28, 33 (mutta haasteen vuoksi et saa vastata Lehto ja Riitaoja), 40 (Lahtinen taas), 68, 101

Hyvää päivää ja suurimmat pahoitteluni tästä viivyttelystä, joulupa se veikin pahemman kerran mennessään. Nyt on kuitenkin voimat kerättynä ja vastaukset valmiina.

Alla mm. valtava avautuminen Lahtisen uskonnollisuudesta, jonka kirjoittaminen pakotti minut iloisiin riemunkierroksiin huoneessani, sekä vahingossa syntynyt Sirkka Kariluoto -ficlet.

*

5. Laadi 5 kappaleen soittolista koko teokselle

Ohhh boy tää tekee mut iloiseksi... Kaksi ekaa enemmän symbolisia, kolme viimeistä... Aika selviä. Ja mua ei saa roastata Hectorin määrästä, mitä muuta mä voisin tällaisen hippiromaanin soittolistalle laittaa.

Hector - Kadonneitten lasten marssi “He loukkaavat pienet jalkansa / ja kätensä polttavat / He tuulessa haavat saa kasvoihinsa / mut marssiaan jatkavat”

Juice Leskinen - Klovni heittää veivin “Ja elämä, joka vain on pelkkää show’ta / ei mitään, ei edes pahaa mieltä jää”

Hector - Tuntematon sotilas “Nyt olen itsenäinen kansalainen itsenäisen maan / ihan itse nöyryytykset kestää saan”

Civil War Musical - Judgement Day “I write to mothers of their sons / and say they were the bravest ones / Then I pour a drink and sleep”

Hector - Suomi-neito (American Pie) “Hei, hei, Suomi-neitonen hei / paljon siedät, vaikka tiedät, ketkä neitsyytes vei / Nyt vain miehet nuo viskin huoneissaan juo / ja laulaa ‘Siunattu on ruumiisi tuo’“

*

20.  Mikä on hahmon x [Lahtinen] ruuanlaittobravuuri tai hänen lempiruokansa?

Vaikka mä uskon Lahtisen olevan melko näpsäkkä kodinhoidollisissa hommissa, mä uskoisin jonkinlaisen askeettisen ylpeyden tulevan tielle, jos se meinaisi laittaa ruuaksi mitään hienompaa. Varmaan se lähinnä keittelee puuroa, mikäli saa itse valita. Uskon kuitenkin, että Lahtisella on tiettyä kekseliäisyyttä ruuanlaitossa ja se on tosi taitava hyödyntämään kaiken ruoka-aineksen niin, että vain hyvin vähän jää käyttämättä, ja se saa yllättävistä aineksista tehtyä ihan kelvollisen makuista ruokaa. 

Modern au:ssa voin nähdä, että Lahtinen turvautuisi aika paljon nopeisiin ja helppoihin ruokiin kuten mikropitsoihin ja vastaaviin (toisin kuin Lehto, se käyttäisi ne aina mikron kautta, Lahtinen ei ole mikään eläin). Se kuitenkin mieluummin aina tekee ruuan itse kuin menee esimerkiksi pikaruokalaan. Vaikka se osaa laittaa ruokaa, nään sen vähän näinä ihmisinä, jotka paistaa jonkun kanankäntyn tai pihvin ja paloittelee kasvikset siihen viereen ja voilà, siinä on hänen herkkuruokansa. 

Kokatessaan muille ihmisille mä uskon Lahtisen olevan aika tarkka ruokaympyrästä ja siitä, että lautaselle pistettävää on useampaa sorttia. Se ei välttämättä tarkoita mitään hienoa terveyspommia tai gourmet-illallista, mutta kun Lahtinen ei syö yksin, uskon lautasille päätyvän lihan/muun proteiinin ja kasviksien lisäksi myös kastiketta ja perunaa.

*

28. Kenen hahmon kanssa haluaisit viettää päivän? Miten viettäisitte sen?

Ooo tämä on jännä... Niin paljon kuin haluaisinkin sanoa “Lehdon kanssa terapiassa”, ehkä se ei ole nyt tähän hyvä vastaus.

Tähän postaukseen tulee nyt näemmä paljon höpinää Lahtisesta, koska varmaan mä viettäisin päivän Lahtisen kanssa. Musta tuntuu, että meillä voisi olla yhdessä ihan mukavaa, kumpikaan ei varmaan haluaisi tehdä mitään liian seikkailullista ja kumpikin mielellään varmaan äityisi välillä saarnaamaan.

Ei me varmaan tehtäisi mitään ihmeellistä, lorvittaisiin ja puhuttaisiin politiikkaa sillä tavalla, miten ihmiset puhuu kahvihuoneissa ja kommentoi keskustelun loppuun sarkastisesti “no niin, taas korjattiin maailman ongelmat”. Mä olisin tosi kiinnostunut kuulemaan Lahtisen mielipiteitä muutamiin asioihin ja mä uskon, että siitä voisi olla mukavaa päästä jupisemaan oikein kunnolla niin, ettei joku heti alkaisi vääntää vitsiä. 

Ehkä iltaa vasten mä hakisin kaapista lootallisen punaviiniä, me kaadettaisiin sitä kahvikuppeihin ja sitten alkaisi se todellinen marina. En tiedä, musta se, että Lahtinen saisi olla ihan vain turvallisessa ympäristössä marmattamassa on jotenkin tosi puhdassydäminen ajatus ja siksi se on vastaukseni.

*

33.  Mikä hahmojen välisistä suhteista on mielenkiintoisin?

Miten sä KEHTAAT tolla “ei Lehto ja Riitaoja” -rajotuksella. Ei vaiskaan, olet ihana.

Mun on pakko myöntää, että tää kysymys oli mulle ihan valtavan vaikea, koska Lehto ja Riitaoja on mulle niin ilmiselvä vastaus ja kaikki muut mahdolliset vastaukset tulee kymmenen kilometriä jäljessä. Toki mä tykkään esimerkiksi ihan hirveästi niistä ajatuksista, mitä mulla itelläni saattaa olla vaikka Määtän ja Lahtisen tai Määtän ja Lehdon suhteista, mutta ne ei ole canon, niin niitäkään ei voi sanoa. Mutta pähkäiltyäni jäljellä on vain yksi suhde, joka voisi olla vastaus tähän ja se on Rahikaisen ja Hietasen välinen suhde. Tai ainakin se potentiaali, mikä siinä on.

Koska tavallaan Rahikainen ja Hietanen on molemmat sellaisia iloluontoisia poikia, että mun on tosi helppo nähdä, että sodan ulkopuolella ne voisi olla parhaita kaveruksia. Mutta kun yhtälöön heittää sodan, me nähdään kaksi tosi erilaista suhtautumista. Hietaseen sota vaikuttaa tosi vahvasti ja Rahikainen, niin kiero mies että nukkuu kulmasohvassa, tuntuu vain lunkivan vihellellen sen läpi. Vaikka totta kai sota oikeasti vaikuttaa molempiin. Kuitenkin se pettymys, joka Hietasen puolelta kohdistuu Rahikaiseen esimerkiksi Lehdon kuoltua, on vain niin kiinnostavaa ja niiden hahmot korostaa niin paljon molempien hahmojen erikoispiirteitä. Just esimerkiksi Petroskoi, Rahikaisen... touhut verrattuna Hietasen pelonsekaiseen kunnioitukseen Veraa kohtaan. Ne on molemmat loistavia hahmoja ja siksi valitsen niiden suhteen tähän.

Eli kyllä, jos en saa valita lempivastinparejani, valitsen nämä toiset.

*

40. Pohdi jonkin hahmon [Lahtinen] suhdetta uskontoon tai hengellisyyteen. Onko hänellä pyhää paikkaa tai asiaa? 

*hieroo pieniä homokäsiään yhteen* No nyt puhutaan asiaa.

Okei siis. Mistä mä edes lähtisin. Mun headcanon-höpinöitä kuunnelleet tietää, että mä uskon Lahtisen äidin olleen uskovainen ja uskoneen Jumalan lisäksi myös erinäisiin taikoihin ja enteisiin. Ja tästä syystä ajattelen, että Lahtista pienestä pitäen opetettiin rukoilemaan ja turvautumaan Jumalaan, koska sen äidistä olisi tuntunut julmalta olla opettamatta pojalle sitä asiaa, mikä toi sille itselle lohtua ja rohkaisua. Ja mä uskon Lahtisen uskon olleen lapsena melko vahva, koska ajattelisin sen kehittyvään arvomaailmaan sopineen tosi hyvin Jeesuksen opetukset lähimmäisenrakkaudesta ja yhteiskunnan heikoimpien auttamisesta. 

Taikoihin virallisesti uskominen sillä saattoi jäädä aika varhain, koska luulen ihmisten sen ympärillä suhtautuneen niihin paljon enemmän hassuna hupsutuksena, kuin kristinuskoon. Silti ajattelen Lahtiselle jääneen tietyt uskomukset ja enteet jollain tavalla selkäytimeen, ja vaikka se ei kuunaan myöntäisi uskovansa niihin, äidin höpinät tulevat sille mieleen aina välillä, kun jotain enteellistä tapahtuu. Tästä esimerkkinä kirjassa se, kun aserasvan tirinä tuo Lahtisen mieleen äidin puheet kuolinsanomista. Mä uskon, että Lahtista voisi oikeastaan olla aika helppo kiusata tuollaisilla asioilla, koska se vähän suuttuu itselleen noiden asioiden tullessa mieleen, mutta ei kuitenkaan voi tukahduttaa noita ajatuksia ja esimerkiksi pahat enteet saa sen pelokkaaksi ja vainoharhaiseksi (ulospäin tää näkyy vain tavallista vahvempana ärtyneisyytenä).

Kuten kirjasta tiedämme, Lahtisen kohdalla uskonto jäi rippikouluun ja mä uskon sen olleen sille tietynlainen kriisin paikka, vaikkei se sitäkään sallisi itsensä myöntää. Lahtisen luontoon kuuluu kyseenalaistaminen ja oppositiossa oleminen ja voin uskoa, että jos oppien haastamiseen ei suhtauduttu rippikoulussa hyvin, se varmasti löi monta naulaa Lahtisen uskon arkkuun. Tää on silleen surullista, koska ajattelisin Lahtisella olleen tosi paljon hyviä ajatuksia ja pohdintoja kristinuskosta, mutta että sille ei tarjottu tilaa, jossa se olisi saanut tuoda pohdiskelujaan julki ilman ilkeämielistä kritiikkiä ja tuomitsemista.

Toinen syy sille, miksi Lahtisesta tuli rippikoulussa ateisti, on varmaan se, että mun headcanonissa se alkoi niihin aikoihin lukemaan enemmän ja oikeasti tutustua esimerkiksi siihen, miten uskontoa ollaan käytetty pahaan maailmalla ja millaisia asioita Raamatulla oikeutetaan (sivuhuomio tähän mutta jos mennään homo!Lahtinen-headcanonilla, sen seksuaalisella heräämisellä on myös pieni rooli tässä). Lahtisen arvomaailma alkoi myös rajautua sille näihin aikoihin selkeämmin ja varmasti sillä oli hyvin selkeä tarve vetää raja itsensä ja “kansan oopiumin” välille. 

Joku toinen voisi ehkä tehdä eron poliittisen uskonnollisuuden ja oman henkilökohtaisen hengellisyyden välillä, mutta Lahtisen mä uskon olevan aivan liian ehdoton sellaiseen. Se ei suhtaudu mihinkään leväperäisesti, sille tää kysymys on kaikki tai ei mitään. Mä luulen, että se ei edes rintamalla “alennu” rukoilemaan, koska se kokisi siten jotenkin pettävänsä periaatteensa. Eli musta tuntuu, että tunteakseen olevansa oikeassa (ja mikä Lahtiselle olisi tärkeämpää), se ei voi elätellä mitään hengellisyyden kipinää sielussaan. Se ei usko kuolemanjälkeiseen elämään tai siihen, että ihmisellä oikeastaan olisi mitään sielua, joka olisi erillään ruumiillisesta maailmasta. Vahingossa se saattaa ylikompensoida tätä asiaa olemalla vähättelevä ja ehkä jopa tarkoituksettoman julma puhuessaan muiden ihmisten uskosta. Se itse ajattelee sen olevan oikein ja rehellistä, koska pitää uskontoa ja muuta turhan toivon elättelyä pelkkänä harhautuksena nykytilanteesta, jota ilman ihmisen ehdottomasti on parempi.

Musta tuntuu, että lähimmäs “pyhää” Lahtisen ajatuksissa pääsee sen oma ajatusmaailma ja nimenomaan sen omat periaatteet. Sillä on sen käsitys siitä, miten maailman pitäisi toimia ja miten sen itse pitää toimia, ja mä uskon niiden käsitysten olevan sille pyhiä. Ja tinkimättömyys niistä omista arvoista. Siksi se on aina ehdottoman rehellinen ja ehdottoman tunnollinen, se tuskin tunnistaisi itseään, jos saattaisi tinkiä omasta moraalistaan. Ja se ehdottomuus lopulta koituu sen kohtaloksi.

*

68. Mitä Railille, Veralle tai Sirkalle tapahtui sodan jälkeen? Entä sotaa ennen?

Sirkan perhe oli todella tyypillinen ylemmän kastin perhe. Poissaoleva isä, vaativa äiti, kaksi siskoa ja pikkuveli. Sirkka ei koskaan oikein tuntenut kuuluvansa perheeseensä, hänen molemmat siskonsa olivat aina taitavia kaikessa, mihin ryhtyivät, toinen oli valtavan kaunis ja toinen terävä kuin partaveitsi. Sirkka oli siskojensa rinnalla aina vähän nukkavieru, pisamien kukittama nenännypykkä ja kömpelöt raajat, jotka eivät koskaan tuntuneet asettuvan sellaisiin asentoihin, että häntä olisi mukava katsella. Sirkan äidillä oli tapana huokailla hyvin tietyllä tavalla aina, kun hän näki tyttärensä ja antaa pisteliäitä huomautuksia tämän olemuksen ollessa perheen standardeilla riittämätön tai jos vatsaa ei ollut vedetty riittävästi sisään ja ryhtiä korjattu. Myös Sirkan unohtelevaisuus ja sosiaalinen taitamattomuus kävivät usein muun perheen hermoille.

Sirkka tapasi Jorman seitsentoistakesäisenä, eikä sitä voinut kutsua rakkaudeksi ensisilmäyksellä kuin toisen heistä osalta. Jorma tuntui jumaloivan Sirkkaa ja jaksoi aina luetella tämän avuja ja hyveitä. Sirkasta kuitenkin aina vähän tuntui, ettei hän ollut Jorman ihailun arvoinen. Jorma tuntui löytävän hänestä piirteitä, joita Sirkka ei kokenut itse omistavansa. Eivät hänen silmänsä hohtaneet kuin tähdet eikä hänen naurunsa ollut kaunis, ei ollenkaan, vaikka Jorma kuinka mokomia valheita suustaan päästi. Sirkka koki kuitenkin mahdottomaksi sen, ettei olisi ottanut Jorman ihailua vastaan, sillä ihailua hän ei ollut liiemmin elämässään saanut. Jorman mielestä hän oli kaunis, vaikka Sirkka oli vakuuttunut sen johtuvan vain hänen kalliista vaatteistaan ja ammattilaisten muotoilemista kampauksista. Sirkan hukatessa tai unohtaessa jotain, sellaisessa tilanteessa, jossa Sirkan äiti olisi nähnyt “huolimattoman tytönheitukan”, Jorma näki “suloisen hupsun”. Olkoonkin, että Jorman innokkuus joskus säpsähdytti hänet ja että Sirkasta tuntui, ettei tämän perhe pitänyt hänestä, Sirkan oli mahdotonta olla rakastumatta saamaansa huomioon.

Ja ehkä, joskus sen kömpelön hääyön jälkeen, jolloin Jorma oli yrittänyt niin kovasti antaa Sirkalle kaiken, mitä tämä halusi ja epäonnistunut siinä, hän olisi voinut rakastua itse Jormaan. Tai ainakin siihen idealistiseen kultatukkaiseen pojannulikkaan, joka tämä oli ollut vain muutama vuosi aiemmin.

Mutta sota vie mitä vie ja Sirkka jäi. Hän suri Jormaa ja tunsi syyllisyyttä sitä, että tämän mukana hän suri sitä, ettei kukaan enää koskaan pitäisi häntä kauniina, hurmaavana ja haluttavana.

Sukulaiset puhelivat Sirkasta sellaista tarinaa, ettei hän olisi koskaan päässyt yli Jormasta. Eihän hän koskaan mennyt uudestaan naimisiin, heittäytyi vain puuhakkaaksi, kutoi vinoja ja ruttuisia kaulahuiveja köyhille ja järjesti teekutsuja tutuilleen. Kävi teatterissa katsomassa ruotsiksi lauleltuja operetteja ja käveli valaistun Esplanadin läpi katselemaan pilvien kertymistä sataman ylle. Mikäli hänellä oli mukanaan seuralainen, he kävelivät pitkin sitä viivaa, jossa kivi kohtasi veden, ja mikäli seuralainen oli joku hänen miespuolisista ystävistään, he kenties pistäytyivät kupposella auki olevassa kahvilassa. Muuten seuralainen saattoi Sirkan asunnolleen, koska toki hän asui nykyään yksin, antoi poskisuudelman ja toivotti hyvää yötä. Kotonaan Sirkka lueskeli rakkausrunoja ja alleviivasi suosikkikohtansa, jotta saattaisi lukea niitä ääneen ystävättärilleen, jotka kikattaisivat kauhuissaan, mikäli Sirkka oli alleviivannut jotain pahennusta herättävää. Hän yritti opetella leipomaan huonolla menestyksellä ja piinasi toveruksiaan aina uusilla kakkuviritelmillä, jotka romahtivat korttitalon lailla, elleivät päätyneet parempiin suihin ennen tuhoaan. Sirkka sai pikkuveljeltään lahjaksi valkoturkkisen kissanpennun ja hän lelli tuon pörröisen pirulaisen aivan piloille. Naapurien lapset sitä mielellään kävivät myös paapomassa ja jos Sirkka oli sillä tuulella, hän kutsui lapset pöytään leipäsille - jotka oli ostettu leipomosta, sillä Sirkka ei sentään ollut niin julma, että olisi altistanut viattomia ihmisen poikia omille leipomuksilleen -. Ajoittain Sirkka avasi piironkinsa laatikon ja luki Jorman kirjeitä, ja silloin hän hymyili. Niin paljon kauniita sanoja, joista kirjeen kirjoittaja oli tarkoittanut jokaista. Niin paljon rakkautta häntä kohtaan oli mahtunut erään Jorma Kariluodon sydämeen. Kerran kirjeitä lukiessaan Sirkan silmät osuivat peiliin ja hän huomasi, että hänen silmissään oli sama tuike kuin iltatähdissä.

Totisesti, kuinka kurjaa olikaan lesken elämä.

*

101. Kerro jostain omasta projektistasi, josta olet ylpeä tai johon haluaisit ihmisten tutustuvan. Vaihtoehtoisesti kerro jostain ideastasi.

[insert bottom-emoji] Nyyh...

Mun vanhemmista projekteista alkaa olla sen verran kauan aikaa, että mä en tiedä, viitsiikö niitä enää mainostaa... Edelleen olen kuitenkin ylpeä tästä Lehto/Riitaoja -fixitistä, sen kirjoittaminen oli mulle tosi tärkeää ja toivoisin, että saisin sitä joskus vielä jatkettua. Toi ficci on mulle rakas (vaikka se nyt luettuna aiheuttaa välillä pieniä päänpudisteluja, pitäisi joskus uudelleenkirjoittaa se AO3:a varten tai jotain), koska tein mielestäni ihan hyvää työtä noiden kahden suhteen kehittämisessä ystävyydeksi. Toinen vanhempi projekti, johon mulla on läheinen suhtautuminen, on Lahtisen homoseikkailuficci (annoin mä sille nimenkin, Yksinäisyydestä). Se oli mulle aikoinaan niin henkilökohtainen, että fyysisesti tärisin julkaistessani sen, siinä on mulle rakkaita kiinnostuksenkohteita käytetty hyväksi ja muutenkin tosi rakkaita headcanoneja.

Uudempia ficcejä mulla ei liiemmin (vielä) ole, mutta olen kyllä ylpeä siitä, että sain tämän ficin Lahtisen äidistä julkaistua. Se on pyörinyt mun pöytälaatikossani vuosia ja sisältää asioita, joita oon tässäkin kyselymeemissä sivunnut.

Mutta! Jos saan kertoa ideastani, olen tässä kirjoitellut uutta ficciä, jossa pieni kookoon poikien joukko (no joo, omat luottoherrani eli Lehto, Riitaoja, Määttä, Lahtinen ja Rahikainen) löytävät rötöstelijöiden evakuoimasta kylästä vauvan, siispä he päättävät adoptoida sen ja lähteä livohkaan. Vaikka lähtökohta on epärealistinen ja ehkä vähän hassu, oon aika täpinöissäni siitä, miten oon jo tässä vaiheessa päässyt tutkimaan noiden hahmojen suhtautumista toisiinsa tässä uudenlaisessa ryhmädynamiikassa mutta myös niiden suhtautumista pienen lapsen hoitamiseen. Erityisen herkullista musta on ollut kirjoittaa vuorovaikutusta Lahtisen ja Rahikaisen (shhhh ei sillä tavalla) ja Lahtisen ja Lehdon välille, jälkimmäiset kun ovat molemmat ryhmänjohtajia hyvin erilaisilla johtamistyyleillä ja lyövät paksut kallonsa yhteen melko nopeasti. Lehto on tässä ficissä niin kiinnostava kirjoittaa, koska vauvan läsnäolo nostaa sillä pintaan asioita, joita se ei ole ainakaan mielellään miettinyt vuosiin. Plus revin mielelläni huumoria irti siitä, kun pojat eivät saa vauvaraasua nimettyä, vaikka kuinka yrittävät. 

Sellaista minulla! Toivon, että saisin vauvaficin alun hiljalleen sellaiseen muotoon, että saisin ensimmäisen luvun julkaistuksi, toivon todella, että siitä pidetään ☆

[vakimagazine]

Näkymiä suomalaiseen mielenmaisemaan – antropologinen aarreaitta radioaalloilla

Antropologisessa analyysissaan Iisa Arvelin pysähtyy kuuntelemaan Kansanradiota, jonka aalloilla jaetaan aatoksia yhteiskunnastamme ja suomalaisuudesta. Ohjelman ylisukupolvisuus, kielellinen rikkaus sekä ajatelmien taustalla oleva hämmennys antavatkin antropologisesti mielenkiintoisen näkymän suomalaiseen mielenmaisemaan.

Teksti & kuvat Iisa Arvelin

Kuvitukset Ina Rantanen

Viimeisen vuoden aikana korona on luonut monenlaisia uusia näkymiä: suru, yksinäisyys ja läheisyydenkaipuu ovat olleet uudella tavalla läsnä. Samalla näkemyksemme vapaa-ajasta ovat muuttuneet yleisötapahtumista ja ulkomaanmatkoista kotoiluun ja kotimaanmatkailuun. Antropologien keskuudessa korona on saanut hetken harmittelun jälkeen pohtimaan uudella tavalla etnografista tutkimusmenetelmää, sillä se on tehnyt antropologit tietoisemmiksi kenttätyön mahdollisista tartuntariskeistä. Uusi tilanne on vaatinut esimerkiksi digitaalisen etnografian opettelua. Päätin kuitenkin kokeilla digiyhteyksien sijaan vanhaa tuttua radiota, sillä minua kiinnostaa kuulla, millaisia näkymiä Suomen kansa tällä hetkellä jakaa toisilleen. Istahdin radion ääreen vihon ja kynän kanssa yhtenä sunnuntaina kello 12:08 kuulemaan ”tosikoiden ja veitikoiden ihastuttavan vihastuttavien puheenvuorojen kimaraa” eli Kansanradiota.

Kansanradio on jo vuodesta 1979 lähtien Yle Radio Suomen aalloilla esitetty jokasunnuntainen radio-ohjelma, jonka puhelinvastaajaan kuka tahansa voi soittaa ja jättää viestin. Näiden viestien laajasta tunnekirjosta – vitseistä ärtymyksiin, suruista ilonaiheisiin – ohjelman juontajat valikoivat kuultavat kokonaisuudet välillä soittaen viestin jättäneelle suorana puolituntisen ohjelman aikana. Kansanradio tarjoaa jokaiselle suomalaiselle mahdollisuuden saada äänensä kuuluviin, edes hetkeksi, minkä takia se tarjoaa myös upean mahdollisuuden kuulla, mitkä asiat ovat suomalaisten mielen päällä ympäri maata. Kuten ohjelmasta elokuvan Kansanradio – Runonlaulajien maa tehnyt Virpi Suutari Helsingin Sanomien haastattelussa Kansanradiota kuvaa, ”ohjelma on antropologinen aarreaitta”. Minulla oli ilo haastatella Suutaria hänen elokuvastaan, mutta ensin niiden antropologisten aarteiden pariin.

“Millaisia näkymiä Suomen kansa tällä hetkellä jakaa toisilleen?”

Ohjelman alun tunnusmusiikki on tuttu, karnevalistinen ilottelu, mikä saa hymyn huulille, mutta musiikkia seuraavien ääninauhojen aitous ja vilpittömyys saa antropologin pysähtymään kuuntelemaan, mitä sanottavien taakse oikein kätkeytyy. Kansanradion juontajat Airi Saastamoinen ja Aleksi Pöytäkangas aloittavat jakson yhtymällä ensimmäisen puhelun ulvontaan, auuu! Ei siis ihme, että Virpi Suutari lisäsi lyhytdokumenttinsa nimeen Runonlaulajien maa, sillä tunteenpurkausten joukkoon mahtuu myös runonlausuntaa, laulantaa ja ulvontaakin. Jo useamman vuoden Kansanradiota kuunnelleena voi kuitenkin todeta enemmistön olevan tuohtumuksen ja valituksen puolelle livahtavia purkauksia. Tällä kertaa kuitenkin Kansanradio alkaa erään soittajan onnellisuudella, mikä yllättää siitä huolimatta, että Suomi on jo neljättä kertaa raportoitu maailman onnellisimmaksi maaksi. Kaiketi onnen piilottelu on kuulunut niin vankasti suomalaiseen mielenmaisemaan, ettei se meistä hevillä lähde – ”kellä onni on, sen kätkekööt” kuuluu suomalainen vanha viisaus.

Juuri kuunteleminen tekee Kansanradiosta erityisen. Ihmisten sananparret kirvoittavat omaankin mieleen vanhoja sananlaskuja, murreilmauksia ja kieltä rikastuttavia sanavalintoja. Äänet maalaavat mieleen kuvia suomalaisesta taajamasta, jossa usein äänien perusteella käyskentelee ja ajatelmoi iäkkäämmän sukupolven edustajia. Harva ääni vaikuttaa kuuluvan parikymppiselle suomalaiselle, minkä takia kyseisen sukupolven edustajana Kansanradio tarjoaa minulle toisenlaisen kurkistuksen suomalaiseen mielenmaisemaan sekä historiaan. Kertomuksista välittyy elämänkokemus ja suomalaisen yhteiskunnan näkeminen pitkältä aikaväliltä, josta minulla ei ole vielä tietoakaan. Siksi heidän sanomansa on osattava suhteuttaa heidän ajanjaksoonsa: Suomen muuttumiseen itsenäisyyttään puolustaneesta maatalousmaasta kaupungistuvaksi, teknologisoituvaksi ja moninaistuvaksi osaksi globalisaatiota. Onnellisuuttaan jakava soittaja kuvaakin elävänsä ”juuri tässä, juuri nyt, elämää onnellisessa maassa, rauhan maassa, Suomen maassa”. Hänelle rauhanaika ei ole itsestäänselvyys, kuten monelle nuoremmalle saattaa olla.

Toinen onnellisuudestaan kertova on taas juuri saanut koronarokotteen ”eli loppu hyvin, kaikki hyvin. Kiitos, aamen!” Kansanradiossa kuuleekin usein hartaita ja Jumalaa kiitteleviä kertomuksia. Uskonto tuntuu olevan yhä monen ihmisen elämässä läsnä. Toisaalta koronan myötä usko on saattanut antaa turvaa ja selityksiä. Myöhemmin joku pohtii, mikä ihmeen ”kilipailu tämä o” näiden koronarokotteiden kanssa. Maailman mittakaavassa Suomi onkin pieni maa rokotettavaksi, mikä taitaa määrittää paljon toimintaamme sekä suomalaisuuttamme. Itseään tietokoneeksi kutsuva soittaja taas onnittelee Suomea hyvästä koronatilanteesta ja hallituksesta, joka ei ole ylittänyt määräysvaltaansa.

Kuitenkaan enemmistö soittajista ei tykkää tietokoneista, vaan useampi ilmaisee ärtymyksensä ja ihmetyksensä Suomen teknologiakeskeisyydestä. ”Ku on tää OmaKanta ja sit on OmaSanoma ja sit onko semmonenki ku OmaPosti”, mutta kenen omasta on kyse ja miksi sinne tarvitsee aina laittaa pankkikortin numero, miettii Ritva Porista. Rillipäinen veronmaksaja taas varottaa muita verottajan ”töppäyksestä” ja ”lapsuksesta”: ”Miten on mahdollista, että esitäytetty veroilmoitus löytyy OmaVerosta, mutta mitään ilmoitusta siitä ei ole tullut?” Lapin käsivarressa puolestaan nettiyhteydet ei yksinkertaisesti toimi, jotta Juha-Matti pääsisi Kela-asioitaan hoitamaan netissä – saati kulkemaan terveyskeskukseen huonolla tiellä: ”Hoitakaa oikeita asioita! Tämä Suomi on ajettu alas ja ajehtaa koko ajan. Ei siinä ole mithää järkeä tämmöses elämäs, ihmisistä ei välitetä.”

Helsinkiläistä Lassia taas kismittää nuorten näkemys vanhuksista osaamattomina netin käyttäjinä: ”[Nuoret] kyllä niillä tietokoneilla leikkivät, mutta kun heiltä pyydetään todellista työtä, jolla heidän pitää elää, ei ne tietokoneet ihmistä elätä, vaikka sinne kuinka tekoälyjä sorvataan, koska se tekee ihmisen vaan entistä tyhmemmäksi ja - - koneista riippuvaiseksi.” Toisaalta netin ja sähköpostin välityksellä yksi nuorikin on päätynyt Kansanradioon jakamaan turhautumistaan nimimerkillä Epätoivoinen kesätyöntekijä: ”Voivotellaan nuorison huonoa työllistymistä. Eipä ihme, kun työnhaku on tällaista [vaatimuksia, nettisivujen lomakkeita ja robottien kielteisiä vastauksia]. Alkuun päästäkseen pitäisi olla diplomi-insinöörin paperit.” Ihmisistä etäännyttävä teknologia vaatimuksineen ärsyttää siis nuorempaakin sukupolvea.

“Kertomuksista välittyy elämänkokemus ja suomalaisen yhteiskunnan näkeminen pitkältä aikaväliltä.”

Teknologia saa myös suomalaiset suhtautumaan kaiken maailman aparaatteihin varauksella: ”Mie aattelin semmosta asiaa sille naiselle puhua, joka soitti siitä - - ku se kuuntelee ja kattelee sitä se Philipsi. Ni mie ratkasin sen ongelman niin, että mie vein koko laitteen poois, - - piihalle. Ja täällä Lapissa, ku täällä on pitkä tämä kaamos ja sit on vielä tämä koroona, ni mie soitin tolle lääkärille ja mie valitin sille lääkärille että ku mie nykysin puhun jo kukille, ni se lääkäri sannoo minulle, että se on paljon oleellisempaa, vastaako ne. Ja mie sanoin että kyllä ne joskus aina vastaileeki ja miä haluunki sitä vielä sanoo että ku näitä kukkia nyt tuuhaa tuolta maailmalta, ni kyl ne niihinki jotaki siruja asentaa.” Teknologian eri muodoissa risookin niiden tapa sotkeutua suomalaisille rakkaaseen luontoon. Laihialta soittelevaa harmittaa, että ”tää on yhtä valosaastetta tää elämä. Ja se television valo ei ole mikään silmä, kyllä se on vaan ilmoitus siitä, että sähkö on olemassa siellä.” Väliin kuitenkin mahtuu toisen soittajan oodi rakkaudesta Suomeen ja sen luontoon: ”Niin kaunis on maa. Niin korkea on taivas. [tauko] Eiipä minulla muuta, hei!”

Kansanradion puheluista kuultaa monenlaisia suomalaisia mielenmaisemia teknologiakritiikistä koronakuulumisiin ja luonnonläheisyydestä työntekoon. Pohjimmiltaan näitä kaikkia yhdistää hämmennys. Kansanradio on tärkeä kanava päästä ilmaisemaan hämmennystään ja ihmetystään, vaikka se puetaankin monella tavalla lauluista ulvontaan ja turhautumisesta ilonpurkauksiin. Ohjelma on arvokas kanava kuulla toisten suomalaisten näkemyksiä yhteiskunnastamme ja suomalaisuudesta, etenkin yli sukupolvien. Toivottavasti meille nykyisille kaksikymppisillekin säilyisi Kansanradion tapainen kanava ilmaista elämän ihmettelyä, sillä se jos mikä säilyy sukupolvelta toiselle. Ehkäpä Instagramin puolelta löytyvä @kansankasvot tulee olemaan meidän Kansanradio, mitä luulette? ���

Jutun pohjana oleva Kansanradion jakso on kuunneltavissa Yle Areena Audiosta: Enpä taida punahuulinaisten juttuihin luottaa, sunnuntai 18.4.2021.