#avaudun

[toverivoetkylae]

Valitan taas tyhjiölle tai siis omituisil otuksil tumpus, ja oon ehkä puhunu täst aiemminki. Mut teistä joku barmaan voi vähän sympata:

Oon piirtäny pienen ikäni tyyliin joka päivä siitä asti, ku oon osannu pitää kynää. Varmaan tästäkin syystä mun ranne nyt kolmukybäsenä hajos. Röntgenin jälkeen lääkäri diagnosoi vaivan rasitusvammaksi ja käski nyt lopettaa kaikki rasittavat toimet siihen asti, et pääsen fyssarille.

Kuukaudeksi.

Ni siis olin kyl vähentäny muutenkin, koska vaiva on lähes kivuton paitsi silloin, kun nostelen paistinpannuja tai piirrän tai kirjoitan käsin. Ei varmaan ois hyvä käyttää kännykkääkään, mutta KAMOON nyt get real.

Pointti on se, et nyt en oo ainakaa viikkpon piirtäny viivaakaan, ja kohta lähtee järki. Oon tän vuoden yrittäny varovasti pienesti ujosti saada näkyvyyttä kuvittajana ja taiteilijana ylipäänsä, ja nyt vähän turhauttaa, että mun fysiikka ei ilmeisesti kestä tehdä sitä ainokaista työtä, joka ei tähän mennessä oo ajanu mun mielenterveyttä alas.

Puhumattakaan siitä, että mitä sitä nyt ssit tekis muuta ku räpläis rannetuen kiristystä koko ajan ja puris kynsiä neuroottisesti?

[toverivoetkylae]

Mulle sanottiin joskus, että tarvin kahvin keittämiseen ja kaatamiseen catering-tutkinnon tai mrneillään olevaa alan koulutusta. En tiiä, oliko oikeasti kyse jostain pärstäkerroinasiasta eivätkä halunneet sitä suoraan sanoa. (silloin en edes kärsinyt rampauttavasta sosiaalisten tilanteiden pelosta vaan olin aina tosi valmis kohtaamaan kaikenlaisia tyyppejä iloisesti!) Ilmeeni oli varmasti aika pikachu. Kyseessä oli siis isompi kahvilaketju, joka haki kesäksi ihan perus myyjiä, ei edes varsinaisia baristoja.

Nuo videohaastatteluruljanssipaikat olen jättänyt hakematta. Käsittämätöntä ajatella, että ihmisestä saisi luonnollisen kuvan, kun hän puhuu kameralle. Emme ole kaikki somevaikuttajia, vaikka joskus tuntuu, että pitäisi olla.

tuli mieleen tästä uutisoinnista: mä hain vuosia sitten yhteen siivousfirmaan töihin joka palkkaa paljon porukkaa jolla a) ei ole alan koulutusta b) ei aikaisempaa kokemusta, mm. opiskelijoita. hakuprosessi (joka tapahtui juuri baronan kautta) oli kolmivaiheinen, ekana oli moniosainen videohaastattelu, sitten paikan päällä ryhmäkeskustelu muiden hakijoiden kanssa, sitten vielä se henkilökohtainen haastattelu irl. ja koko prosessiin meni yli kuukausi.

sit kun hain tähän nykyiseen työpaikkaan, se oli yks sähköposti ("olisko teillä töitä?") ja paikan päällä haastattelu, jonka yhteydessä tarjottiin töitä ja pääsin aloittamaan heti kun itselle mahdollista ¯\_(ツ)_/¯

[persikkapurukumi]

minä kun mun vitun eläkkeensaajan asumistukee on haettu 15. syyskuuta, kiirehditty kahesti ja se on yhä vaan käsittelyssä!!!!!!!

[pupucino]

mä aina avaudun ihmisille oudoista asioistani jotenki liian aikasin tai liian paljon ja sit mietin et vittu pitikö tääki nyt mennä julistamaan kaikille ääneen

[kausijuoppo]

Koko vitun lava chänttäs käärijää. KAHESTI.

2. Kun meillä on puikoissa Petteri "pikachu face" Urpo jolle tuli yllätyksenä että sotessa on miljradivaje, niin kaikki on kotiin.

Toisaalta?!?!?!?!? Toisaalta! Ei tarvi hermostua että mistä Urpo Orpo kekkaa miljoonia euroviisuihin...

[cedrellaw]

Tää kuulostaa nyt ihan joltain reddit-postaukselta, mutta en osaa käyttää reddittiä enkä mä tästä halua muillekaan puhua, niin avaudun nyt täällä, vaikkei mua sinällään haittaa, vaikkei kukaan edes lukisi tätä. Mutta vähän saisi purettua tuntoja.

Sisältää enemmän tai vähemmän mun tuntoja liittyen kolmio-/neliödraamaan mun työkavereiden kesken, ja kuinka mä oon nyt kertonut asiasta vaimolle.

Mun työpaikalla kahden varatun ihmisen välillä on meneillään suhde. Miesosapuoli on nyt tekemässä eroa vaimostaan, jota minä pidän ystävänäni. Ja mä menin tänään ja kerroin sille vaimolle, mitä mä tiedän tästä suhteesta. Koska vaimo toivoisi vielä, että heidän avioliittonsa voisi pelastua, koska ei tiennyt tästä suhteesta.

Kun mä kuulin tosta työkavereiden suhteesta, mä en kertonut asiasta tolle vaimolle, koska kolmas työkaveri sanoi, että sillä hetkellä suhde oli laitettu poikki. Ja musta ei ollut mun asia mennä kertomaan asioista, jotka ehkä ovat tapahtuneet. Koska mä en ollut nähnyt mitään. Ei sillä, mä oon sosiaalisesti kömpelö ja huono lukemaan ihmisiä.

Mutta me keskusteltiin aina välillä tän mun kolmannen työkaverin kanssa noista kahdesta. Ja mä en edelleenkään nähnyt mitään konkreettista. En ole tähän päiväänkään mennessä nähnyt. Mutta kun mies alkoi yht'äkkiä harrastamaan avantouintia, koska tää nainenkin aloitti sen, niin onhan se outoa. Ne jäivät töiden jälkeen työpaikalle kahdestaan, perjantaina. Kun koko sinä aikana kun mä olen tuolla töissä ollut, toi mies ei ole jäänyt ikinä perjantaisin ylitöihin.

Ja eilinen katkaisi kamelin selän, kun sain tosiaan kuulla, että mies ja vaimonsa pohtivat eroa. Koska mies oli bändinsä kanssa esiintymässä ja me oltiin työkavereiden kanssa katsomassa. Ja osa porukkaa päätti lähteä jatkamaan iltaa. Mutta miehellä oli auto keskustassa, ja jos ajaisi sen kotiin, niin tarvitsisi kyydin takaisin. Niin yllättäen kyyti löytyi, kun tää nainen oli selvinpäin matkassa.

Ne lähti kymmenen jälkeen viemään autoa. Matka miehen kotiin kestää ehkä vartin, eli vartti sinne ja takaisin keskustaan. Ehkä vähän lisää, jos ei meinaa löytyä parkkipaikkaa. Mutta ei. Mä en lähtenyt jatkoille, mutta työkaveri laittoi puoli kahdentoista jälkeen viestiä, että nyt toi parivaljakko saapui. Että niin...

Laitoin tänä aamuna vaimolle viestiä. Ja sit me soiteltiin. Ja soiteltiin uudestaan sen jälkeen, kun vaimo oli jutellut miehelleen ja soittanut meidän työkaverille, joka mulle alunperin kertoi noiden kahden suhteesta.

Mies kielsi suhteen. Kertoi, että ihastumisen tunteita on joo, mutta ei ole mitään suhdetta. Ja vaimonsa soitti työkaverille, jonka mä sanoin kertoneen asiasta mulle. Ja tää eka kielsi tietävänsä mitään! Saatana! Me ollaan monta kuukautta keskusteltu asiasta, siitä kuinka noilla on jotain vispilänkauppaa ja tää vaimo on aivan tietämätön asian oikeasta laidasta. Kuinka sitä pyydettiin antamaan tolle naiselle tarvittaessa alibi yksien festareiden aikaan, kun ne kaks päätyi yhdessä jonnekin airbnbhen.

Ja sit tää mies kyseenalaisti, miksi mun on pitänyt tulla luomaan jotain turhaa draamaa heidän suhteeseensa! Että kuinka tää kaikki on nyt mun syytä. Että mitään ei ole tapahtunut, ja mä olen nyt turhaan kehittänyt jotain.

Niinku, anteeksi???? Mulla ei ole mitään tarvetta tehdä itsestäni osapuolta teidän kolmio-/neliödraanaan. Mä en saa tästä mitään! Jos yhtään mitään, niin mä oon varmaan menettänyt yhden ystävän (tää työkaveri, joka mulle asiasta alunperin kertoi ja joka nyt ei tunnustanut kaikkea tietämystään vaimolle) ja mun pitää huomenna vielä käydä töissä, niin siellä on varmaan aivan jäätävä tunnelma enkä varmana oo tervetullut takaisin. Onneks oon jo irtisanoutunut, ja jos mun ei olis pakko hoitaa tota yhtä asiaa, niin sitten en menis sinne.

Mutta saatana. Muutkin asiat on kuormittaneet mua tässä, niin tän asian salailu on syönyt mua yllättävän paljon. Ja musta tuntui, että mä en enää voi pitää tätä asiaa salassa. Että paska on osunut tuulettimeen, koska minä tämän kerroin, ja nyt sitten saa nähdä mitkä ovat seuraukset. Okei, ero noille tulee nyt aivan varmasti, mutta se, että jääkö mulle tästä nyt vain yksi ystävä, tää petetty vaimo, vai kaksi, on ehkä se suurin kysymys.

Kukaan ei ole vielä laittanut mulle viestiä, mutta sitä odotellessa.

Että tällänen sunnuntai sitten.

[thespacecowboyyy]

Anteeks

[kinuskikakku]

Minä: Freud, sinä hupsu. Ajatella että mukamas suhteemme vanhempiimme vaikuttaisi tuleviin käytösmalleihimme ja suhteisiimme muiden ihmistne kanssa.

Myös minä: *pakonomainen tarve ansaita hyväksyntää ja tehdä vaikutus miehiin emotionaalisesti etäisen ja paheksuvan isäni takia*

________IN ENGLISH______

Me: Freud you silly billy. To think that our relationship with our parents would influence our future behavioral patterns and relationships with others. 

Also me: *has an incessant need to impress and gain approval from men because of my emotionally distant and disapproving father* 

[pupucino]

Tää on yks syy, miks mä avaudun masennuksistani ja manioistani täällä.

Että jos joku mun postauksia näkevä, jonka mielikuva pohjautuu yleisiin luuloihin, ymmärtäis mun juttujen myötä, että me ei olla hirviöitä. Me ollaan vaan vähä erilaisia ihmisiä.

Tää on kuitenki myös yks syy, minkä takia mä pidän kiinni anonymiteetistä ja toivon, että te, joille mä oon paljastanu itteni, kunnioitatte sitä. Mä luotan teihin aivan käsittämättömän paljon.

(Enpä ole btw ikinä ennen nähny kenenkään käyttävän sanaa disability puhuttaessa mielialahäiriöistä.)

Don't forget us this disability awareness month!

[toverivoetkylae]

Ystävät ja kadunoliot, kansalaiset medbörgare ja mitä näitä on. Seuraa avautuminen mielenterveysongelmaiselta. Saattaa mennä poliittikseksikin, mutta lähinnä haluan nyt johonkin huutaa turhautumistani yleisesti kaikkeen.

Tehdään asia aivan selväksi: Tämä ei ole hyvän mielen postaus.

On hintusen yli kymmenen vuotta siitä, kun sain masennusdiagnoosin ja jouduin burnout-> sairausloma-> sairauseläke-> kelan imeparantaja-> ai toimeentulotukea ei voi hakea takautuvasti-> kesäopintotuki-> takaisinperintä-> työkkäri-> jne-kierteeseen.

Olen aloittanut kolme korkeakoulututkintoa enkä saanut valmiiksi yhtäkään. Olen ollut kahdessa osa-aikatyössä, joissa onnistuin palamaan loppuun. Suurimman osan ajasta olen kuitenkin ollut se yhteiskunnan loinen, jolla kroppa toimii, mutta pääkoppa ei, ja anellut milloin miltäkin virastolta apua. Olen käynyt leipäjonossa. Olen turvautunut kirkkoon, joskin lähinnä henkisesti.

Asioita, joista voin taputella itseäni selkään: olen löytänyt hyvän puolison, joka rakastaa mua just näin vajavaisena kuin olenkin. Olen melkein kirjoittanut romaanin. Olen julkaissut yhden novellin ja myynyt taidetta taskurahaa saadakseni.

Kääntöpuoli: Olen selittänyt työkkärille, miksei tästä ole minulle elannoksi. Olen jännittänyt niin helvetisti, mitä vakuutuslääkäri toteaa, jos mun papereihin lipsahtaa tieto, että olen trhnyt yhtään vitun mitään muuta kuin hengittänyt.

Olen mennyt terveyskeskukseen vaivoineni, kun polikontaktini oli katkaistu. Halusin Kelan tukeman psykoterapian, johon psykiatri (joka ei tavannut minua) ei kirjoittanut lähetettä, koska "olet liian huonossa kunnossa." Pyysin sen sijaan lähetettä psyk.polille, mutta sinne "olet liian hyvässä kunnossa." Olen luultu epävakaaksi kahden tapaamisen perusteella, koska ilmaisin pettymykseni terveyskuskuksen toimintaan sanomalla, etten halua tuhalata enempää aikaani ja kävelemällä ulos kesken vastaanoton. Sen nojalla sain kylläkin sen polilähetteen, mutta ehkä sen ei olisi pitänyt mennä ihan näin?

Mutta hei. Muistakaa käyttäytyä hyvin, niin asiat hoituu! Eiku.

Odotellessani Kelan ihmeparantajan tuomiota olen saanut viikon mittaisen paniikkikohtauksen, joka ei lähtenyt millään määrällä kotiin määrättäviä bentsoja vaan piti laukaista terveyskeskuksessa diapamilla. Ja panikoinut vielä enemmän tunnustaessani käyttäneeni myös kaverin erimerkkistä rauhoittavaa siinä toivossa, että se toimisi. Nehän luulee mua narkkariksi! Ilman kyseisen kaverin paikallaoloa en ikinä olisi saanut vakuutettua ketään, että en vittu istu päivystyksessä aamusta iltaan vaan saadakseni annoksen Diapamia. Siihen on varmasti helpompia keinoja. Sitä asiaa sivuten aloitin myös lääkkeen, joka sai äitini rinnastamaan minut osastolla kuolemaansa odottaviin narkkareihin. Aa että.

Olen tehnyt niin monta masennuskyselyä ja bipolaarisuustestiä, etten enää muista. Lippulappusia kaikkialla. Olen ollut valmis kokeilemaan uusia lääkkeitä, olen sietänyt sellaisiakin sivuvaikutuksia, joita ei varmaan pitäisi sietää. Olen lihonut 40 kiloa 10 vuodessa. Myös sinä aikana, kun juoksin säännöllisesti ennen kuin se kävi polvien takia mahdottomaksi. Mutta ei, kyllä se lihominen johtuu yksinomaan vain passiivisuudesta. Siitäkin huolimatta, että lyhyen lääkkeettömän jakson aikana painoni putosi huomattavasti.

Jumalauta olen tehnyt parhaani. Se ei ole ollut aina kovin hyvä, mutta se on ollut mun parhaani. Asiat on sotkuisia usein. Se on elämää.

Viime vuosina olen alkanut myös epäillä, että masennukseni hoitoresistenttisyys voi johtua siitäkin, että diagnoosi on väärä. Mulle on ehdotettu ketamiinia, sähkösokkeja, mitä niitä on. Asia ei edennyt, koska asioistani perillä oleva lääkäri lähti pitkälle vapaalle. Olen saanut lisää lääkkeitä, en enää itsekään muista, mitä kaikkea olen kokeillut.

Mutta kun kysyn, voisiko ongelmien taustalla olla esimerkiksi neuroepätyypillisyyttä tms, niin en päässyt edes jonoon, koska "hoito ei ole tasapainossa."

Mun elämä ei ole ammatillisessa mielessä edennyt tuumaakaan näinä vuosina. Tykkäsin kyllä tehdä töitä sinä aikana, kun pystyin. On aivan ihanaa, kun raha tulee tilille ilman, että sitä pitää erikseen kinuta, kunhan vaan menee töihin. Siitä seuraava euforia oli mulla niin valtava, ettei edes kiinnostanu niin kauheesti, mitä se työ oli. Paitsi puhelinmyyntiä kokeilin, ja se oli niin perseestä, että palkka ei paikannut.

Vielä kun olin 29, mulle sanottiin, että olen nuori ja ehdin vielä, ja mua työnnettiin kouluihin kaikilta suunnilta. Sitten täytin 30, ja nyt olen jo ihan menetetty tapaus ja varmaan siivoan loppu elämäni (mikä on ihan jees duuni, mutta palkka on niin paska että en edes enää.)

Löysin vasta uuden terapeutin. Hän kuunteli, millaista mun elämä on ollut ja mitkä asiat esim. Opiskelussa ovat johtaneet kaikkiin niihin feilauksiin, millainen olin koulussa ja lapsena, ja katsoi, kun vääntelin ja naputtelin sormiani koko ajan. Ja lausui psykologin mielipiteenä, että oon melko varmasti neuropoikkeava ja sitä on hoidettu masennuksena. Siksi, kun lääkärit ei huomaa ilmiselvää stimmausta vaikka se tanssis heidän edessään alasti.

Siis eihän tässä nyt voi enää ku nauraa. Vittu. Nepsy on se yks kortti, jota ei oo vielä katottu, koska Ei Sinne Vaan Mennä.

Eihän tässä voi ku nauraa.

Mut jos nyt seuraavaks käy ilmi, että mikroannos piriä päivässä ois voinu antaa mulle sen, mitä tarvin tutkinnon suorittamiseen ja yleensä siihen, et elämä ois jotenki hanskalla ja asiat pysyis päässä ("masennus vaikuttaa myös muistiin ja keskittymiseen!") niin... ei saatana. Mä en vittu kestä sitä ihmisenä. Lähinnä, kun en tiedä, kenen aamumuroihin mun pitäis sit oksentaa kostoks näistä menetetyistä vuosista, kun oon joutunu joka välissä jännittämään lähinnä taloudellista tilannettani koko ajan. Oon ollu ihan vitullisessa stressissä valehtelematta koko ajan. Joku kolmen kuukauden saikkupäätöskin on loppuviimeks aika lyhyt, kun terveydentila on ollut vuosikaudet sama eikä mitään merkittävää muutosta ole tiedossa sen kolmen kuukauden aikana. Puoli vuottakin on semmoinen, missä ehtii juuri ja juuri vähän palautua siitä, että jatkuva paperisota on normi. Ja usein niissä päätöksen saamisissakin kestää kuukausitolkulla.

Jos oisin kapitalisti, niin kysyisin, kuka maksaa mulle mun koulutuksen kesken jäännistä johtuvat tulonmenetykset ja puuttuvan eläkekertymän? Mut ei, tämmönen pikkumaisuus ei oo meille maan matosille. Mun osani on nyt yrittää öykkäröidä itteni oikean avun piiriin ja sit olla helvetin ilonen, että sellaista ylipäänsä koskaan löytyi.

Mut hei. Pysykää positiivisina! Se on asenteesta kii! Naminami pusipusi masennus paranee lenkkeilyllä.

[huumenurkka]

aha tää laatu meniki näin kusiseks rip mut moi taas oon palannu keskuuteenne ainaki hetkeks

[oocmuumit]

[lieslfilth]

Hyvin lähti kesäkuu käyntiin kun otin lopputilin töistä ennen kuin homma ehti edes kunnolla alkaa (ahdistus) ja oon vieläkin vitun rikki tästä vaikka jonkinlainen helpotuskin on. Tuntuu et oon pettänyt kaikki ja tälle rumballe ei näy loppua.

Mä vaan toivon, ettei pian tarttis olla ahdistuksesta kireä eikä saada itkuromahduksia.

Kyl kai ne asiat järjestyy.

[agirl-whosold-theworld]

Tiiä sitte kumpi on pahempi, se et ei pääse elämässään eteenpäin vaik haluais vai se et ei pääse elämässään eteenpäin eikä ees jaksa tehä sen eteen mitään. Vittu kun voi vituttaa. Laskut kerääntyy ja meitsi dokaa aina kaikki rahansa. Ois kiva mennä kouluun ja ois kiva mennä töihin ja ois kiva ku ois vähän enemmän käyttövaraa kun se satanen kuussa, mut ei jaksa. Pitäis mennä lääkäriin ja pitäis hoitaa tapaamiset psykologin kanssa mut ei jaksa. Tietää et pitäis puhuu jollekkin mut ei vaan jaksa. Tietää et pitäs lopettaa dokaaminen ja päihteiden käyttö mut ei vaan jaksa. Pitäis tehä sitä ja pitäis tehä tätä ja mä en vaan jaksa. Ja sit kun joku koittaa potkii perseelle et tee nyt ja sun on pakko nii suutun. Tai valehtelen jopa itelleni et joojoo kyl mä sen teen ja kyl mä hoidan. Yeah right.

Sain eilen vietyä 2kuukauden roskat. Seki oli jo vaikeeta. Sain viime viikolla pestyä koneellisen pyykkiä koska oli pakko. Tein ruokaa eilen vaik en mä sitä syö enää tänään, vaikka siitä riittäis kolmeks päiväks. Kroppa ei näytä hyvälle, tai näyttää varmaan jonkun silmään mut en oo tyytyväinen. Silti yli syön sit kun ruokaa on, enkä ees terveellisesti. Sit paastotaan taas viikko ja syödään pelkkää riisii. Tai pahimmassa tapauksessa lainataan joltain kaverilta et saa ruokaa. Tai otetaan pikavippiä. Ja ollaan ihan kusessa ku ei oo varaa maksaa takasin. Oon taas niin done tän elämän kanssa ja en vaan jaksa.

Enkä tiedä miks avaudun, kaiketi siks et tuntuu hyvältä kirjottaa ja en osaa puhua näistä asioista kellekkään. Kai mä toivon et joku tulis nostamaan mut täältä ku en ite siihen pysty. Miksei kukaan kertonu ku olin vielä pieni et aikuistuminen on ihan täyttä paskaa?

[demislutsmh]

Kännimokia ei tarvi hävetä jos on jatkuvasti kännissä

[siveydensipuli]

Mun vauvakuume ei enää oo edes vauvakuume, vaan perheenäitiyskuume. Antakaa mun olla jalkapallomutsi, joka leipoo koulun myyjäisiin, kuskaa lapsia yökyläilemään kavereille ja hakee ne illalla pois kun tule koti-ikävä. Antakaa mun ihmetellä koppakuoriaisia, työntää kiikussa maailman kovimmat vauhdit, olla liukumäen alla ottamassa vastaan ja liimata laastareita pikkusiin sormiin. Herätä aamulla siihen että joku sanoo "äiti", somettaa pikkukakkosen aikana, kävellä vaunujen kaa mammapiiriin ja kuunnella mikä pientä ihmistä pelottaa. Opettaa miten solmitaan kengännauhat, lasketaan kymmeneen, kirjotetaan oma nimi ja kuoritaan peruna. Ostella välikausihaalareita, kutoa pieniä villasukkia, pyykätä potkuhousuja ja puklurättejä.

Toivottavasti muistan tän postauksen 10 vuoden päästä, oon jossain yllä kuvatuista tilanteista ja saan iloa siitä kuinka naiivi oon ollu.