#tuntematon sotilas fanfic

[pienviljelmakaapissa]

Jouluaatto 1977

Henkilöt: Rokka, Tassu, Lyyti, Tyyne,

Paritukset: kannaskommuuni (voi lukea platonisena)

Genre: draama, joulu

Varoitukset: vahva kielenkäyttö

Kuvaus: Rauhaisa jouluaatto eskaloituu riidaksi, kun sota otetaan puheeksi.

Sanamäärä: n. 3400

A/n: Rokan ja Tassun lapsilla ei tietääkseni ole kanonisia nimiä enkä niitä mistään löytäny joten annoin niille selkeyden vuoksi nimet ja lapsenlapsille kanssa. On muuten hemmetin vaikeeta löytää tolta ajalta nimiä jotka ei oo luokka Kari, Jari ja Marjatta >:(

Jouluksi oli satanut lunta. Sitä oli odotettu ja nyt se peitti entisiä peltoja, tyhjää navettaa ja kahta autoa, jotka oli parkkeerattu talon pihaan. Talo oli rakennettu nopeasti jatkosodan jälkeen. Se oli pieni paritupa, jossa oli yhteinen keittiö ja joka oli sopinut hyvin kahdelle perheelle. Nyt siellä parituvassa vain vanhuksia.

Lapset olivat muuttaneet pois vuosikymmeniä sitten. Olihan elo alkanut käydä ahtaaksi, kun lapsia oli yhteensä kuusi ja paritupa pieni. Rokan vanhin lapsi Aune oli muuttanut Helsinkiin opiskelemaan ja töihin. Myöhemmin Jouko oli muuttanut Imatralle, Hilkka lähimpään kaupunkiiin ja nuorin Jukka Ruotsiin töiden perässä. Suden lapsista oli Kerttu jäänyt asumaan kylään ja Esko muuttanut Lappeenrantaan. Perhe oli hajonnut.

Antti ei ollut voinutkaan ajatella perheen hajoavan niin. Se ei vain käynyt hänelle järkeen. Hän oli aina elänyt siinä uskossa, että Jouko jäisi ja ottaisi tilan itselleen, kun aika koittaisi, Aune ja Hilkka menisivät naimisiin ja Jukka löytäisi itselleen töitä. Antti itse vanhenisi samassa talossa, jossa oli syntynytkin, ja vierailisi aina Tassun luona. Mutta sodat sotkivat kaiken.

Se Antin oli myönnettävä, että sota oli tuonut jotain hyvääkin. Vaikka tila oli jäänyt rajan toiselle puolelle, oli uusi paritupa kenties parempi. Ei siinä ollut lapsuuden muistoja. Muistot olivat Kannaksella. Paritupaan oli kuitenkin pinttynyt uusia muistoja aina pikku-Jukan ensiaskelista jokapäiväiseen rutiiniin, joka paritupaan oli muodostunut.

Parituvassa asuminen oli helpottanut monia asioita. Aamuisin saatiin nukkua pidempään, kun työt oli jaettu. Lyyti oli hoitanut aamulypsyn, kun Tyyne oli keittänyt aamupuuron. Antti ja Tassu olivat katsoneet sillä välin lasten perään ja pelto- ja navettatyöt olivat sujuneet nopeasti kahdestaan. Töiden lomassa heille oli jäänyt aikaa jutella ja viettää aikaa toistensa seurassa. Kiireisimpinäkään viikkoina heidän ei tarvinnut odottaa sunnuntaihin, että näkisivät toisensa kirkossa.

Lapsiakin oli ollut enemmän ja siitäkös Antti oli pitänyt. Talo oli yhteinen, eläimet ja pellot yhteisiä ja niin myös lapsetkin. He olivat olleet vain yksi iso perhe. Lapsilla oli yhden äidin ja isän sijasta ollut kaksi äitiä ja kaksi isää. Yksikään lapsista ei ollut jäänyt huomiotta, ainakin Antti toivoi niin.

Lopulta uudelleen rakennettu elämä oli hajonnut uudestaan. Pienviljely ei ollut enää elättänyt ja Tyynen oli pitänyt hankkia työ lähimmästä sekatavarakaupasta. Kun sekään ei ollut auttanut, olivat pellot jääneet kesannolle, eläimet oli myyty ja lopulta kaikki kävivät töissä talon ulkopuolella. Lapset olivat muuttaneet pois eikä kiireisten nykyajan aikuisten kalentereista löytynyt aikaa vanhempien tapaamiseen.

Parituvan asukkaat eivät olleet ainoat, jotka olivat muuttuneet. Paritupaan oli vedetty sähköt muutama vuosi sitten ja niiden mukana puhelinlinja, joka oli auttanut yhteydenpidossa lapsiin ja lapsenlapsiin, vaikkakaan Lyyti ei sitä halunnut myöntää. Sisävessaa ei parituvassa kuitenkaan ollut eikä sellaista varmaan koskaan tulisikaan. Lämmityskin tuli puuhellan kautta ja vesi kaivosta.

Lasten muutto pois oli tuonut nelikolle pienen ilon, josta he eivät koskaan puhuneet; he olivat vapaampia kuin koskaan. He asuivat kylän laitamilla, tunnin ajomatkan päässä kaupungista. He eivät tunteneet paljoa kyläläisiä tai naapureita, ainakaan siten, että heille olisi tullut vieraita tai että joku olisi kiinnostunut heidän elostaan. Kylälle he olivat Karjalasta tulleita evakoita, jotka elivät hiljaista eloaan kaukana muista. Ja sekös heille sopi. Kun lapsiakaan ei parituvassa ollut, ei ollut myöskään vaaraa kiinni jäämisestä. He olivat kaikki jääneet eläkkeelle, joten he saattoivat viettää jokaisen päivän tunnin keskenään.

Lapsia ei vain tullut nähtyä, ainakaan kaikkia samaan aikaan, ja sekös heitä närkästytti. Lyyti ymmärsi, etteivät lapset kokeneet perhettä samoin kuin he. Tietenkin lapset halusivat olla yhteydessä vain synnyinvanhempiinsa. Olisihan se toki ollut outoa olla yhtä läheinen naapurin lasten vanhempien kanssa kuin omien. Tyyne puolestaan uskoi vakaumuksellisesti kaikkien lasten olevan yhtä lailla hänen omiaan. Hän kirjoittikin ahkerasti kaikille ja soitti puhelimella. Useasti hän kutsui Kertun perheineen kahville. Antti puolestaan oli katkera lapsille, etenkin Aunelle. Hän oli tehnyt kovan työn uuden elämän rakentamiseksi, tuonut leivän pöytään, taistellut henkensä edestä, että edes jotain säilyisi lapsille ja nyt lapset olivat hylänneet hänet. Tassu pysyi asiasta vaiti.

Lasten tapaaminen jouluna oli vaikeaa. Yhteistä joulua ei oltu vietetty varmaan viiteentoista vuoteen. Tänäkin jouluna Hilkka vietti aaton aviomiehensä suvun kanssa. Esko ei kehdannut tulla, kun kerran Aune ja Jouko tulivat, eikä Kerttu tohtinut tulla miehensä ja kolmen lapsensa kanssa jo muutenkin ahtaaseen tupaan. Jouko oli onneksi tullut ja saanut jopa suostuteltua Aunen matkustamaan tyttärensä kanssa Helsingistä kotikonnuille.

Kymmenestä lapsenlapsesta oli paritupaan saapunut kolme. Anttia harmitti, etteivät lapsenlapset, varsinkaan Aunen tytär Heli, välttämättä koskaan tapaisi kaikkia serkkujaan. Nytkin Heli-raukka istui joulukuusen vieressä ja luki kirjaa, jonka oli saanut lahjaksi. Päivällä lapsenlapset olivat leikkineet lumihangessa ja rakentaneet kaikesta pihan lumesta kaksi lumiukkoa. Nyt kaikki olivat hiljentyneet. Kahvit oli juotu, kuulumiset vaihdettu, joulusaunassa oli käyty, jouluruoka syöty ja lahjat avattu. Pian varmaan lapset perheineen lähtisivät. Aune ei ollut suostunut jäämään paritupaan yöksi, omien sanojensa mukaan olisi järkevämpää mennä Joukon kyydillä Imatralle ja päästä sieltä huomenna junalla Helsinkiin.

Täysin hiljaista ei parituvassa kuitenkaan ollut. Keittiössä Joukon vaimo Riikka auttoi Tyyneä tiskien kanssa, Jouko puolestaan yritti parhaansa keskustella Aunen kanssa, ja Lyyti leikitti Joukon nuorinta lasta Tuulaa. Antti ja Tassu istuivat pöydän ääressä. Tassu katseli joulukuusta ja nakersi piparkakkua. Antti tuijotti ikkunasta pimeyteen ja mietti hartaasti.

Joukon esikoinen Otto tarkasteli valokuvia, joita parituvassa oli paljon aina hääkuvista kuviin lapsenlapsista, joita he olivat postissa saaneet.

“Eikö täällä oo yhtään värikuvia?” Otto kysyi.

“Eihä myökään olla otettu niitä ko parisen vuotta”, Jouko vastasi pojalleen ohimennen. “Ei siun isovanhemmilla taida olla ko ne mitkä myö ollaan lähetetty.”

Otto hiljeni hetkeksi, mutta avasi nopeasti taas suunsa:

“Mummi hei, isä sano että myö hankitaan väritelkkari!”

“Mie sanoin että harkitaan. Jos joulun jälkeen sais alennuksesta niin sitte ostetaan”, Jouko korjasi poikaansa.

“Se on ainakin näin iso”, Otto näytti käsilään. “Ja siitä näkee kaikki maailman värit ja siinä on tosi monta kanavaa.”

“Rauhotuhan Otto, ei nykyäänkää kaikki ohjelmat oo värillisiä. Sitte ko sie oot miun ikänen nii ehkä sitte”, Jouko kääntyi katsomaan Lyytiä, joka oli nostanut pikku-Tuulan syliinsä. “Telkkareista puheen ollen oisitteko työ halunnu telkkaria. Mietin jos myö ostetaan uus nii pittää päästä eroon vanhasta.”

“Ei myö televiisiota tänne tarvita”, Lyyti vastasi kipakasti. “Justha myö saatii radio. Myö pärj��tää ilmankii.”

“Mummi siun pittää tulla kattoo meidän väritelkkaria, kun myö saadaan se “, Otto jatkoi intoiluaan. “Ja Helin pitää tulla myös! Ja Aune-tädin.”

“Ei me lähetä Imatralle yhen telkkarin takii”, Aune sanoi. “Jos tullaa, nii tullaa pääsiäisenä.”

“Mänkää lapset hakemaa lissää piparloi”, Lyyti laski Tuulan sylistään. Tuula kipitti nopeasti keittiöön ja palasi yhtä nopeasti vadillininen piparkkakkuja pienissä käsissään. Lapsi sai laitettua vadin pöydälle ja istui sen ääreen mussuttamaan herkkuja. Heli puolestaan jatkoi kirjansa lukemista ja Otto palasi valokuvien silmäilyyn.

“Isä, ootko sie tuos kuvas?” Otto kysyi kovaan ääneen ja osoitti piironginlaatikon päällä olevaa valokuvaa. Kaikki kääntyivät katsomaan, kun Jouko nousi nojatuolista katsomaan kuvaa.

“Onha siinä mie”, Jouko vastasi ja ojensi kehystetyn kuvan pojalleen.

“Kuinka vanha sie olit täs?”

“Ehkä kymmenen”, Jouko nappasi kuvan pojalta ja näytti sitä Aunelle. “Enkö mie ollu kymmenen ko tää kuva otettiin?”

“Eiks tää otettu sillon ku me oltiin lähetty?” Aune kysyi.

Nyt puolestaan Tassu nousi katsomaan kuvaa.

“Sie oot Aune tuos”, Tassu selitti. “Ja Otto, tuos on siun isäs pienenä. Tuos mie ja Tyyne ja Lyyti ja Antti. Hilkka on tuos keskel ja Jukka ol Hilkan sylis. Nuo tuos on Kerttu ja Esko. Myö oltii juur Antin kans palattu sovasta.”

Antti kuunteli keskustelua katkerana. Tassu ei ollut pitkään aikaan puhunut erityisesti mistään ja nyt hän puhui sodasta, aiheesta, josta tuskin koskaan puhuttiin ellei oltu humalassa.

“Millasta sovas oli?” Otto kysyi innokkaasti.

Koko pirtti hiljeni. Ottokin taisi tajuta virheensä. Tuula sen sijaan avasi pienen suunsa ja kysyi:

“Missä on sota?”

“Se sota on jo menny”, Jouko tokaisi. “Mäne sie leikkii uusilla leluillas.”

“Olitteks te sodas?” Heli kysyi vuorostaan.

“Oltii myö”, Tassu vastasi hiljaa.

“Millasta se oli?” Otto intti. “Oliko teil aseet? Oliko tankkeja ja pommeja? Kerro, kerro, kerro!”

“Ehä mie ennää siitä ossaa kertoo. Antilta työ voitte kyssyy.”

“Ukki!” Otto huusi ja hyppäsi pöydän ääreen. “Kerro sovasta.”

“Vai sie tahot oikee sovast kuulla?” Antti naurahti ja katsoi pojanpoikaansa. “Kylhä mie siulle voin kertoo ko sie kerrot miulle mist sovast sie tahot kuulla.”

“Onks niitä enemmän?” Heli kysyi ihmeissään ja istui Oton viereen.

“Eiks siun äitis oo kertont siulle?”

“Se sano et sä olit sodas ja jätit mummin kotiin äidin ja muiden kaa”, Heli sanoi varovaisesti. “Ei se mulle kertonu, missä sodas sä olit.”

“Sittehä on hyvä jot Otto kysyi”, Antti naurahti. “Katsos mie ja Tassu taisteltii ensinnä talvsovas Taipaleel kolme kuukaut. Ei siel olt muuta ko lunta ja kuolemaa. Jatkosovas sitte myö vallattii Petroskoi. Muistat sie Tassu ko mie sanoin jot mie en nää harmaata värrii?”

“Kuopion potkukelkka pataljoona”, Tassu nyökkäsi ja hymyili.

Miehet nauroivat vitsille, jota kukaan muu ei ymmärtänyt.

“Pittääp taas kirjottaa Vanhalalle ja kyssyy kulumissii”, Antti tokaisi.

“Kuka on Vanhala?” Otto kysyi.

Ennen kuin Antti ehti vastata Aune sanoi katkerasti:

“Ukkis vanhoja sotakavereita. Kirjottaa niille enmmän ku omille lapsille.”

“Aune, älä alota”, Lyyti huokaisi.

“Ei, en tietenkää.”

“Mut kuka se Vanhala on?” Otto intti.

“Vanhala ol komppanian huumormies, ylen sankia priha. Hää otti rammarin mukkaa Petroskoista levyjen kera. Sitte myö tanssittii Jokanttii koko loppu sota”, Antti selitti.

“Mikä on rammari?”

“Gramofoni”, Jouko selitti. “Vanhan ajan levysoitin.”

“Oliks teil musiikkii sodas?” Heli kysyi.

“Oliha sitä ja radio myös. Ei myö mikkää rajamäenrykmentti oltu. Myö piettii hauskaa koko sota, varsinkii Petroskois. Siel myö mäntii tapaa Veerukkaa. Hietanen piti häest kovasti. Kauaa myö ei Petroskoissa oltu. Myöl oli sota sodittavan.”

“Mitä työ teitte siel sovas?” Otto kysyi vuorostaan.

“Mitä ny sovas tehhään. Myö sodittii. Sovat loppuu sotimal. Heli, siun äitis uskoo jot rauha ratkesee mut sitte ko ryssä pistää maan paskaks ei sitä sottaa ennää puheil pysäytetä. Sitte pittääp taistella. Ja myöhä taisteltii. Nukuttii, taisteltii ja syötii huonoo ruokaa. Sitä kuules Otto on sovankäynti. Tiiät sitte valmiiks jos tulloo toinen.”

“Mitään toista sotaa ei tule”, Aune huokaisi äänekkäästi. “Me ollaan käyty sodat täällä ja nyt on rauha.”

“No en mie ny tiiä ihan”, Jouko koitti rauhoitella siskoaan ja estää kipinöivää perheriitaa syttymästä. “Olihan tuol Vietnamis sota.”

“Mut Suomi ei sitä sotaa sotinu eikä Neuvostoliitto. Me eletään nyt rauhan aikaa enkä mä tarvitse yhtään sotia nyt.”

“Ukki jatka siitä sovasta”, Otto sanoi nopeasti. Aune ei jatkanut eikä Antti ehtinyt käskeä Aunea olemaan hiljaa.

“Mitä muuta mie ny kertosin siulle sovasta. Myö sodittii ja kärsittii nälkää. Ja sitä myö tehtii säässä ko säässä, saatees, pakkases ja heltees, yötä päivää. Mie voisinki kertoo ko myö kaivettii juoksuhauvat ja rakennettii korsut. Voittaaha tuo teltas nukkumisen mut kurjaks käy ko alkaa sattaa ja hautaan tulloo vettä ja mutaa. Sama kävi ko lumet suli. Vartiossaki piti istuu mut siitähä myö pidettii. Mie ja Tassu mäntii usein yöl vartioon. Ja hyvä nii ko sillee myö saattii koko komppania tavata Baranovin poika”, Antti nauroi.

“Kuka se oli?” Heli kysyi. “Kirjotaks sä silleki?”

“Ehä mie hänel kirjota ko ei hää ossaa suomee. Hää yritti tulla yöl ottaa minnuu vangiks mut mie otinkii häet vangiks. Siitä mie sain oikee lomatkii, pääsin kottii tapaa teiän vanhempia. Ja Lyytiä tietenkii.”

“Mitä sille Paranoville kävi?” Heli jatkoi.

“Hää jäi vangiks, mie sain lomat ja sen jälkee en häest kuullu. Kai hää pääs takas kottii sovan jälkee. Kolme häne miehist mie tapoin mut hää varmaa ellää vielkii. Miun piti männä sotaoikeutee sillon mut mie otinkii Baranovin mukkaa. Kyl oli upseerit hämmillää ko myö tultii. Koskelaa saa kiittää ko hää piti asian salassa jot isot herrat sai yllätyksen.”

“Kuka se Koskela on?”

“Koskela ol hyvä vänrikki. Hiljane hää ol mut reilu kaikinpuoli. Ja hää ei suuttunt jos sinuttel. Lammio ja Sinkkonen oli molemmat ko rautakanki ois ol persees jos joku sinuttel. Mut Koskelasta myö kaikki piettii. Myöhemmi häest taiettii tehä luutnant. Sen hää kyl ansaitsi. Jos miulta kyssyy nii myö oltais taisteltu Uraalii asti jos jokaine upseer ois olt ko Koskela. Toisin ko muut upseerit hää oli rohkea loppuu asti.”

“Mitä sille Koskelalle kävi?” Heli kysyi.

“Kuoli. Samoin kävi Hietasen.”

“Entä se Veerukka?”

“Häest mie en tiiä. Hietanen yritti löytää häet Petroskoista ko myö sinne palattii sovan lopul mut ei löytänt.”

“Kuoliko se?” Otto kysyi.

“Älä sie tuommossii mieti”, Antti tiuskaisi. “Vankileirille hää varmaa joutu. Hietanen hoki jot hää ois varmaa paennu. Ei hääkää pitkää voint surra ko piti sota sotia. Myö peräännyttii vauhilla. Kannas mäni ja sota hävittii. Viimese urotyön mie sain tehä ko opetin Asumaniemen ja pari muuta poikaa sotimaa. Asumaniemi hää muistuttiki minnuu kovast Hauhiast. Samat sanat kummankii suusta. Asumaniemi vaa koitti sotia, uhkarohkea tenava. Hyö ois varmaa tult toimeen hyvi jos olisvat tavant.”

“Kuoliko se Hauhia?” Otto kysyi varovasti.

Antti nyökkäsi:

“Neljää tuntii mie häel sanoin jot piä pää alhaalla. Hää män ja nosti pään. Jos koskaa päädytte juoksuhautaan piätte pään alhaalla sillä siitä ei ennää nousta ko on puol päätä hauvan seinäs.”

“Nyt loppu se sota puhe!” Aune tiuskaisi. “Eiköhä lapset oo saanu jo tarpeeks kuulla toisten tappamisesta. Sä kävit sotas ja pakotit meiät kuuntelee sun juttujas mut et kyl pakota mun lasta kuuntelee.”

Antti ei vastannut. Hän tuijotti tyhjää hiljaisena, keskittyneenä. Ainoastaan Tassu huomasi, että tämän kädet tärisivät.

“Antti, ei myö olla ennää siellä”, Tassu sanoi hiljaa. “Myö ollaa iha kotona.”

“Ja taas tää menee tähän”, Aune huokaisi äänekkäästi. “Isä vaa tuijottaa tyhjää eikä suostu vastaamaan. Aina sama rundi joka kerta.”

“Nyt piät tyttö turpas kii”, Antti sanoi. “Myö eletää kaikki maailmas jos sota sodittii ja siu lapses tietää sen. Turhaa sie yrität suojella.”

“En mä mun lasta siltä sodalta suojele vaan sulta!” Aune huusi. “Kaikki lapset tietää että se sota sodittiin ja kaikki sen aina tulee tietämään mutta mun lapsen ei tarvii tietää niitä kauheuksia!”

“Mie vittu sodin sen sodan siun vuokses!” Antti nousi vihaisena ylös. “Mie sodin jot myö oltais pietty Kannas! Mie sodin jot myö oltais asuttu koton! Mie sodin jot Suomi pyssyis itsenäisen! Sie et tyttö mittää siitä tiijä!”

“Ai en tiiä?! Mie leikkasin sun ruista ku sä sodit! Mä vittu hoidin Jukkaa ja Hilkkaa ku äiti teki kaikki talon työt! Mun piti tehä töitä ku sä menit ja tapoit viattomia!”

“Kukkaa ei sodas oo viaton! Myö kaikki tapettii tai tultii tapetuiks! Mie tein kaikkein jot myö oltais saatu Kannas takas!”

“No et vittu tehny tarpeeks!”

“Mie pistin tuvan pystyyn jot sie oisit saant katon pään pääl! Mie kynnin pellot ja hoidin elikot jot sie oisit saant ruokaa pöytään!”

“Se ei susta hyvää isää tee! Sä ryyppäsit koko ajan ja jätit mut ilman huomioo! Sua ei kiinnostanu! Ketää ei kiinnostanu! Pikku-Jukka se oli maailman enkeli ja kaikki muut sai huomioo paitsi mä! Mua ei vittu ollu olemassa sulle!”

“Sie ite päätit olla olematta miulle!”

“Sä vaan ryyppäsit ja puhuit sodasta tai hoidit sun typeriä elukoita ja paasasit Kannaksesta! ‘Myö palataa Kannakselle. Myö Tassu palataa sinne. Tassu sitä, Tassu tätä. Miut haudataa sukuhautaan’. Ei vittu haudata!”

“Mie tein kaiken jot myö oltais pietty tila ies täällä!” nyt Antti oli vihainen ja sen kuuli. “Mut sinnuu ei kiinnostant yhtää! Sie lähit Helsinkii jot sie pääsit opiskelloo! Sie mänit ja jätit siun perheen!”

“Mä halusin opiskella! Mua ei kiinnosta palata minnekää Kannakselle eikä varmaa kiinnosta ketää muutakaa! Jukka muutti Ruotsiin etkä sä sitä kritisoi yhtään!”

“Jukka muutti työn peräs!”

“Mä muutin opiskelun ja sain sitten työn! Mikä ero siinä muka on?! Mulle sä sentään voi soittaa! Mä voin tulla junalla! Jukka ei!”

“Myö tarvittii sinnuu tilal!”

“Sun tilas ois kuollu ilmanki mua! Ei oo enää mitää pienviljelijöitä! Ei sillä enää elä! Kaikki muut pienviljelmät meni paskaks etkä sä suostunu vaa hyväksyy sitä! Niiku et sitäkää et me hävittii se sota!”

“Nyt sie tyttö alat männöö liian pitkäl! Mie oon elättänt tän perheen alust asti! Mie oon tehnt kaikken jot myö voitais ellää!”

“Sä oot tehny kaikkes ja paskat! Sä jätit meiän kasvatuksen äidin hommaks ku sun piti sotia etkä auttanu sodankaa jälkee vaan istuit siel navetas tai ryyppäsit!”

“Mie rakensin talon ja navetan ja hoidin pellot! Miulla ei vittu olt aikaa ko piti suurperhe elättää! Myö elätettii kymmene ihmistä! Kymmene! Ja sodanki jälkee vaik kuinka myö kärsittii!”

“Sä ja sun kärsimys! Sä et vittu tiiä millasta on elää ku isä ryyppää ja elää omissa maailmoissaa ja aina puhuu sodasta tai jostain vitun Hietasesta tai Honkaojasta!”

“Sie et vittu tiijä millasta oli viettää neljä vuotta sovas! Sie et tiijä millasta on ellää ko joka päivä saattaa kuolla ja siin ois samal mänt siun elantos, koko perheen elanto! Sie et tiijä millasta on nähä ko miehii kuoloo joka päivä ja veri virtaa maan perkeleesti!”

“Ja taas sitä mennää! Sota sitä, sota tätä! Eiks sun elämäs oo muuta ku sota!”

“Mie oon taistelt miun koko ikäni jot perhe säilyis!”

“Perheet on muuttunu etkä sä vaan suostu hyväksyy sitä! Ei enää eletä kaikki samas ahtaas talos!”

“Sie hylkäsit siun perheen!”

“Mulla on oikeus omaan elämään! Mulla on oma elämä!”

“Oma elämä ja lapsi ilman issää!”

“Heli viettää vuoroviikonloput isällää!”

“Helistä kasva kunnon ihmistä ilman issää!”

Aune tuijotti isäänsä vihaisena, murtuneena. Hän näytti siltä, että olisi halunnut lyödä. Kaikki muut olivat hiljaa. Heli yritti piiloutua kirjansa taakse. Otto oli hivuttautunut nurkkaan ja Tuula oli piiloutunut äitinsä taakse. Tyyne oli jäänyt keittiöön ja Lyyti katseli tilannetta pettyneenä nojatuolista. Tassu oli peittänyt korvansa ja sulkenut silmänsä heti, kun huuto oli alkanut.

Tovin Aune ja Antti tuijottivat toisiaan vihaisina. Sitten Aune tokaisi:

“Heli, laita lahjat kassiin. Me lähetään nyt.”

Heli nosti katseensa kirjasta hämmentyneenä, vilkuili serkkujaan ja isovanhempiaan ja laski sitten kirjan. Aune nosti käsilaukkunsa, antoi lahjakassin Helille ja viskasi lahjat sinne. Helillä kesti hetki tajuta, mitä tapahtui, mutta sen tajuttuaan, hän ymmärsi, että nyt lähdettiin. Hän keräsi loput lahjat kassiin, halasi Lyytiä ja Tyyneä, pyysi anteeksi ja kipitti pukemaan takkiaan.

Kun ovi viimein sulkeutui, Antti istui alas ja huokaisi. Kukaan muu ei sanonut yhtään mitään.

“Taas”, Lyyti sanoi lopulta katkerasti. Muuta ei tarvittu.

“Kello on jo aika paljon”, Jouko sanoi vaivihkaa. “Myö aletaan kohta lähteen. Ei vielä mutta kohta. Antaa Aunen rauhottua hetken.”

“Miksi Aune-täti on vihainen?” Tuula uskaltautui kysymään.

“Sie et oo tarpeeks vanha vielä ymmärtämään sitä”, Jouko huokaisi ja nosti lapsensa syliin. “En miekää ymmärrä mut se on ollu pitkä perhekiista.”

Ilta ei jatkunut pitkään. Tyyne keitti vielä kahvit, jotta Jouko jaksaisi ajaa kotiin ja samalla ehdittiin puhua Joukon ja Aunen lapsuudesta. Samalla Tyyne ehti pujahtamaan ulos pyytämään Aunea ja Heliä sisään. Joukon auton ovia ei oltu lukittu ja Aune istui takapenkillä Helin kanssa ja odotti. Tyyne yritti suostutella itkuista Aunea tulemaan sisälle edes sopimaan, mutta tämä kieltäytyi. Helikään ei uskaltanut sisään. Tyyne ei voinut kuin toivottaa hyvät joulut ja uudet vuodet ja palata sisälle.

Joukon perheineen lähtiessä sanottiin vielä hyvästit halauksien kera ja voivoteltiin sattunutta. Olihan se ollut odotettavissa, mutta kaikki olivat toivoneet, että korkeintaan olisi tullut sanaharkkaa. Ainoastaan Tuula vaikutti päässeen yli tapahtuneesta ja lupaili jo, miten piristäisi Aunea.

Kun Joukon auto katosi mutkan taakse, Lyyti huokaisi:

“Istukkee. Pittää jutella.”

Kaikki istuivat pöydän ääreen ja Lyyti aloitti:

“Antti, mie rakastan sinnuu, mut hitto vie sie voisit olla kiltimpi Aunelle.”

“Aune hylkäs perheen”, Antti vastasi vastahakoisesti. “Eiks se meinaa siulle ennää yhtää mittää?”

“Aune lähti omille teille. Nii lähti kaikki muutkii lapset. Ei ennää asuta vanhempien luona. Jouko assuu Imatral, Esko Lappeenrannas, Kerttu ja Hilkka ny assuu lähel, mut omien perheiden luona ja Jukka assuu Tukholmas. Mitä erroo on siinä jot Aune assuu Helsingis?”

Antti ei sanonut mitään.

“Myö kaik elettii sotavuodet ja myö kaikki kärsitti. Ja myö kaik ollaa kiitollissii siun teoistas”, Lyytin ääni värähti.

“Sie pelastit Tassun sielt joesta”, Tyyne lisäsi. “Myö ei oltais kaikki täs ilman sinnuu.”

“Ei myö oltais ilman teitäkää”, Tassu lisäsi väliin.

“Antti, siun pittää ymmärtää jot Aune ellää iha erilaist elämää”, Tyyne jatkoi. “Mut hääki tahtoo vaa jot häen lapsel on kaik hyvin.”

“Puhunk mie liikaa sovast?” Antti kysyi. Kukaan ei vastannut.

“Paljon sie kyl siitä oot puhunt”, Lyyti sanoi viimein. “Mut sota vei siult paljon. Vei kaikilt paljo. Mänetettii Kannas, tila, iha kaik.”

“Puhunk mie liikaa?” Antti toisti kysymyksensä kuitenkaan muihin katsomatta.

“Et”, Lyyti sanoi. “Mie oon tottunt siihe ja mie ymmärrän, se ol iso asia siulle.”

“Miust tuntuu jot mie en oo voint miettii mittää muuta ko sottaa hetkeen”, Antti huokaisi.

“Millon sie et miettint sitä?” Lyyti kysyi. Tästä he eivät olleet koskaan puhuneet. Antti oli puhunut sodasta, kun oli puhunut. Kukaan muu ei ollut tuonut asiaa esille, ei edes Tassu.

“Heti sovan jälkee ko rakennettii talo. Piti rakentaa ja tehhä töitä jot saatii pellot kuntoo ja karja navettaan. Sen jälkee mie ehin miettii mut sitte tuli rahaongelmat eikä ennää olt aikaa.”

“Ja nyt?”

“Kerrankii ko joku kyssyy miult sovasta”, Antti naurahti. “Kerrankii jottai kiinnostaa. Ja Aune alottaa metakan.”

“Aune sannoi miulle jot hää ei taho et Heli ei muistais tai tietäis koko sovast”, Tyyne sanoi. “Hää tahtoo jot Heli ei koe sammaa mitä hää koki lapsen. Hää ei taho jot Heli joutuu käsittellöö niit asjoi joit siulle kävi sovas. Hää tahtoo jot Heli käsittellöö sovan historian tunnil historiana eikä henkilökohtasen asjana.”

“Hää tahtoo kieltää jot sota tapahtu. Hää tahtoo sen tilaston ja päivämäärän. Jos Heli tietää sovan pelkkän historiana, hää ei saa tietää jot se tapahtu kaikil. Hää unohtaa sotilaat. Hää unohtaa miut. Ihmiset unohtaa mitä oli olla siel.”

[kindafooey]

god fucking dammit. fuck me running. okay. I'm watching the serialized version of Louhimies' Unknown Soldier because I literally have nothing else to do with my life and uh. when I found out the fandom is shipping Lehto and Riitaoja, I was like. okay purely based on the book sure sure yes I can see the potential for sexual tension between the two, they do have that weird polar-opposites-forced-to-interact kind of thing going on and they do get a good handful of scenes together building up that dynamic (and their death scenes being linked is a really beautiful detail too). I was a little taken aback by the fact that Hietanen and Rahikainen isn't a popular ship because their relationship is a lot more pronounced in the book and checks a lot of standard ship dynamic boxes, but seeing how they're not really portrayed as a duo in this adaptation at least (and I'm guessing the fandom feeds more on the visual media than the book itself?), it kinda makes sense ig.

...but holy fucking shit if the sexual tension isn't present in the TV show. it's straight up underlined is what it is. I had to watch the scene where riitaoja falls to the ground from exhaustion three times because I couldn't believe my gay old eyeballs. the fucking. gentleness with which lehto lifts him up after taking his anger out on him? the fuckibgbng. lingering almost regretful touch on his back as he starts stumbling forward????????? bit out of character even but oh my god. aku louhimies can rot for all i care but that man desperately wanted those two fictional soldiers to fuck. im giving him exactly one brownie point for that. (also i can't deny that this adaptation is a really beautiful one. worst person you know made a great piece of art type beat. devastating)

[dame-qui-kuovi]

LYHYT FANFIC

Tässä ois Linnan alkuperäistä tekstiä (Täällä Pohjantähden alla 3) ja omaani sekotettuna. Tekstin pitäis hyvin aueta ilman, että on kirjoja lukenu. Plussaa jos on lukenu. Tää on mun eka nopee fic joten ... Be nice

-nuoren Koskelan hämmennystä

-Ei varotuksia

-Homo juttu kaverit.

-Vilhoa häiritsee tulevaisuus

-feel you Vilho

-Tässä Vilhon voi myös tulkita aseksuaaliksi/aromanttiseksi

-------------------------------------------

VELVOLLISUUDEN TUNTO

Maata mentyään Vilho oli kauan valveilla. Syksystä lähtien hän oli nukkunut yksin omassa sängyssään. Nuoremmat veljet makasivat toisessa sängyssä yhdessä.

Jos menis vapaaehtosena sotaväkeen…niin pääsis siittä pikemmin…

Hän ajatteli sotaväkeä, koska ripille pääsy toi mieleen, että hänellä sen jälkeen oli enää vain yksi virallinen velvollisuus. Sitten hän olisi kaikesta vapaa.

Epämääräisinä kiertelivät tulevaisuudenkuvat mielessä: Eero menee Kivivuoreen…minä kai sitten jään tähän…

Ajatus ei tällä hetkellä tuntunut oikein miellyttävältä. Elämänkuva vaikutti hieman pieneltä ja ahtaalta sellaisissa puitteissa.

…ja sotaväen jälkeen naimisiin…

Mieleen nousi kuva äsken maantiellä ohi kävelleistä tytöistä. Se ei keskittynyt kehenkään tiettyyn henkilöön. Jonkun silmät ja hymy, toisen jalka tai lantio…

Hän kääntyi vuoteessa levottomana. halveksien hän karkotti kuvat mielestään.

Onko naimisiinkin meneminen velvollisuus, kun sitä ei laissa sellaiseksi nimetä, mutta kaikki sitä odottaa? Ennen velvollisuudet eivät olleet koskeneet häntä, mutta ripiltä pääsyn jälkeen.. Minkä ikäisenä naimisiin piti? Olisihan sitä muuten helposti vanhemmilta kysynyt, mutta ei nyt pojan sellaista sopinut. Miten tyttöä.. tai siinä ajan kohdassa naista piti puhutella, lähestyä siis siinä mielessä? Kosiminen ei ollut niin kauhistuttava ajatus, kuin naimisissa olo. Tai mitä uusia velvollisuuksia se toi miehenä Vilholle. Jos hänen pitäisi johdattaa asiat sinne suuntaan.. Ajatus sellaisesta sai vatsan kipeäksi. Ehkä sitä alkaa ajan myötä haluta luonnostaan.

-------------------------------

Lyhyt, mutta hope you liked it. 🤍🤍

[violasmirabiles]

re: the post you reblogged about small fandoms

Would you mind sharing your small fandoms?

well. the dollars trilogy/spaghetti western fandom comes to mind first (im writing a fistful of dollars fic as we speak). then theres the unknown soldier (tuntematon sotilas) - the fandom is like 97% finnish and that fact alone makes it small. then theres under the north star (täällä pohjantähden alla) which is literally like. idk like four people if that. theres the tv show raid from 2000 and the 2003 movie with the same name, i only know like two people who are as into them as me and one of thems not on tumblr and no ones written fanfic but me

[kovennetunseisominen]

Rötöstelijäpoikien tavallinen torstaiaamu

Minäkin päätin hypätä tuntsaficcien maailmaan. Be gentle, en oo ennen näitä hahmoja kirjoitellut joten varmaan on ooc

Hahmot: Rahikainen, Lehto, Määttä (Riitaojakin mainitaan pikaisesti) Genre: ,,kai tätä huumoriksi vois sanoa Varoitukset: Murteissa on varmaan vikaa ja virheitä saattaa löytyä + kun puhutaan Rahikaisesta pitää aina varoittaa että sen puheet on vähän mitä on. Ja no on tässä yksi suudelma, johon ei suoranaisesti annettu lupaa, mutta sekin on ihan viaton Summary: Rötöstelijäpojat istuvat keittiössä aamukahvilla, kun Rahikainen päättää alkaa kysellä Lehdon suhde-elämästä.

”Lehto, ootsie neitsyt?”

Vielä hetki sitten eräiden kolmen miehen kimppa-asunnon kahvintuoksuisessa keittiössä oli vallinnut täysi hiljaisuus, kunnes Rahikainen päätti yllättäen rikkoa sen. Lehto vilkaisi Rahikaista pöydän toiselta puolelta krapulaisena, muttei sanonut mitään. Rahikainen tuijotti takaisin odottavasti. Ikkunan alla istuva Määttä käänsi sanomalehtensä sivua ilmeettömänä. Työtasolle huolimattomasti viskattu seinäkello ehti tikittää lähes puoli kierrosta, ennen kuin Lehto viimein huokaisi.

”No, ootsie?” Rahikainen kysyi uudestaan yhtä välinpitämättömän huolettomasti kuin säästä puhuessa.

”Mitä se sulle kuuluu?” Lehto murahti, mutta se oli ilmeisesti väärä vastaus, sillä Rahikainen virnisti ilkikurisesti.

”Eli oot. Muuten oisit vastannu.”

”En ole.

”Elä yritä. Jos sie oikeesti et ois, oisit sanonu sen heti. Vai mitä, Määttä?”

Määttä hörppäsi kahviaan katse edelleen naulittuna sanomalehteen. Rahikainen tulkitsi sen hyväksyvänä vastauksena.

”Siinäs kuulit.”

”Määttä ei edes sanonu mitään.”

”Ei sen tarvi.”

Jokaisen sanan myötä Rahikaisen virne leveni ja Lehdon kulmien välissä oleva ryppy syveni. Määttä oli edelleen aivan yhtä välinpitämätön.

”Ei siun tarvi hävetä sitä. Kaikkihan myö joskus ollaan neitsyitä oltu. Mie vaan oon miättiny, et jospa tuo siun jatkuva kärttysyys johtuuki siitä, että sie oot puutteessa”, Rahikainen sanoi tavoitellen ymmärtäväistä äänensävyä.

”Pidä huoli omista asioistas”, Lehto ärähti ja täräytti kahvikuppinsa pöytään sellaisella voimalla, että puurolautaset lentelivät. Rahikaisen tarkoilta silmiltä ei kuitenkaan jäänyt huomaamatta hienoinen puna, joka koristi Lehdon korvia.

”Piänhän minä. Mut en mie kaveria voi pinteeseenkää jättää”, hän sanoi vinkaten Lehdolle silmää kahvikuppinsa yli. Lehto avasi suunsa luultavasti sanoakseen jotain hyvin rumaa, mutta Määttä ehti ensin.

”Ettei vaan olisi, että Rahikainen onkin se puutteessa oleva”, hän sanoi kuin ohimennen sanomalehden sivua kääntäessään.

Lehto pärskähti kovaäänisesti. Rahikaisen hymy ei värähtänytkään, vaikka häntä hieman harmittikin olla pilkan kohteena.

”En mie sitä. Mie vuan satun tuntemaan yhen tyypin, joka ois voinu Lehollekin kelevata…” Rahikainen odotti hetken, pyytäisikö jompikumpi hänen tovereistaan häntä jatkamaan, mutta hiljaisuus venyi. Hän päätti joka tapauksessa sanoa sanottavansa. ”Muistatsie Riitaojan?”

Oli vähällä, ettei Lehto sylkenyt kahvejaan pitkin pöytää.

”Älä puhu minulle siitä saatanan tontusta.”

”Eikö kelepaa? Ootpas sie vaikee. Kai miun pitää sitte ite suostua.”

Määttä hymyili kahvikuppiinsa tietävästi. Lehto sen sijaan irvisti.

”Ottaisin jopa Riitaojan mieluummin kuin sut.”

”Tiesinhän mie, et sie tykkäät siitä.”

”Jumalauta älä pistä sanoja mun suuhun, sanoin vaan, että-”

”No elä ny leikistä suutu”, Rahikainen sanoi nauruaan pidätellen. Lehto tosin näytti siltä, että nappaisi hetkenä minä hyvänsä lipastonlaatikosta leipäveitsen ja seivästäisi sillä joko Rahikaisen tai itsensä, joten Rahikainen päätti unohtaa Riitaojan toistaiseksi.

”Enkä mie kyllä ehtiskään nyt. Töihinkin pitäs männä. Suukottelussa voisin antaa opetusta, mut sitä sie et toivottavasti tarvi.”

Keittiössä oli hetken hiljaista. Lehto tuijotti kahvikuppiaan mielenosoituksellisesti.

”…Lehto, etkö sie oo ikinä suuvellu ketää?”

”Minähän sanoin jo, ettei se kuulu sulle.”

Rahikainen naurahti.

”No siinä tapauksessa. Sie ootki onnekas. Ei kuule kaikki saa ensisuuvelmaansa miun kaltaselta hurmurilta.”

Hän nojautui pöydän yli lähemmäs, muttei ehtinyt sen pitemmälle. Sillä välin, kun Lehto ja Rahikainen olivat riidelleet, Määttä oli noussut verkkaisesti ylös selkäänsä venytellen. Hän laski kahvikuppinsa työtasolle sanomalehti kainaloon tungettuna ja kumartui Rahikaisen ohi suikkaamaan pienen suukon Lehdon huulille.

”Minä lähden nyt töihin. Että nähdään illalla sitten.”

Niine hyvineen Määttä lähti ja jätti kämppäkaverinsa keittiöön, molemmat paikoilleen jähmettyneinä kuin suolapatsaat.

Ja jos Lehto sinä iltana vaikutti hieman vähemmän kärttyisältä kuin yleensä, eivät Määttä ja Rahikainen siitä maininneet.

[librarytraveller]

Ensisuudelma

Hei moi, tässä on pieni Mähtiset-ficci. En jaksa postata tätä just nyt AO3:een, koska en tiedä mitä näillä raapaleilla tekisi.

Fandom tosiaan Tuntematon sotilas, paritus on Määttä/Lahtinen (eli Mähtinen, mutta käytän sitä toistakin tägiä) ja öh, ikäraja on... K-7? Mainitaan sota taustalla? En osaa ikärajoja.

Läheltä piti -tilanteita ja säikähdyksiä oli sattunut aiemminkin, liian monta kertaa, jotta Määttä olisi muistanut jokaisen, mutta tässä oli jotain erilaista. Tykityksen tauottua he olivat keräilleet itsensä, kuten tavallista, kuunnelleet Koskelan käskyjä, tai kehotuksia, ja tehneet mitä piti.

Määttä oli huomannut, ettei sydämen tykytys tuntunut laantuvan. Hän oli myös huomannut, että Lahtinen oli sanaton. Määttä oli mennyt toisen luokse, osoittanut ensin nuotioon ja viitannut sitten päällään metsään, turvalliseen suuntaan. Lahtinen oli tuijottanut häntä ja nyökännyt hetken päästä, lähtenyt hänen kanssaan etsimään sopivia puita. Heidän päästyään syrjemmälle, Määttä huomasi, että Lahtisen kädet tärisivät ja pienimmät oksat tipahtelivat hänen otteestaan.

Hetken mielijohteesta Määttä tarttui Lahtista kädestä ja puristi. Hän tarkoitti otteensa lohduttavana, mutta kai hänen kätensä lipsahti ja ote tiukkeni liikaa, koska Lahtinen älähti ja veti kätensä pois. Hetken aikaa he tuijottivat toisiaan, ja Määttä oli lähellä pyytää anteeksi, kun Lahtinen työnsikin hänet yhtäkkiä puuta vasten. Pari oksankohtaa painoivat ikävästi selk��ä, mutta Määttä ei välittänyt. Lahtinen oli painautunut häneen koko pituudeltaan, painoi hänen hartioitaan tiukasti puuta vasten ja Määttä saattoi tuntea toisen lämpimän hengityksen kasvoillaan.

”Mää säikähin”, Lahtinen kuiskasi ääni värähtäen. Hetken Määttä ehti ajatella, että Lahtinen tarkoitti säikähtäneensä kädestä tarttumista, mikä tuntui hölmöltä. Sitten ajatus väistyi Lahtisen painaessa otsansa hänen otsaansa vasten ja siirtäessä kätensä hartioilta hänen kaulalleen. Määttä huomasi pidätelleensä omaa hengitystään ja puhalsi hitaasti ilmaa ulos. Lahtisen kosketus lämmitti ja toisen luoma paino hänen omaa kehoaan vasten tuntui tyynnyttävältä.

Kun heidän molempien hengitys oli tasaantunut, Määttä työnsi hitaasti kätensä heidän välistään vuorostaan Lahtisen kaulalle. Lahtinen oli sulkenut silmänsä, hän huomasi, ja siirsi peukalonsa Lahtisen leualle. Toisen sänki pisteli ihoa. Enempää ajattelematta, Määttä taivutti niskaansa ja painoi heidän huulensa yhteen.

Lahtinen henkäisi hänen suutaan vasten ja vastasi suudelmaan. Sillä hetkellä Määttä tunsi olonsa levollisemmaksi kuin moneen kuukauteen ja jokin hänen sisällään asettui kohdilleen. Vaan tätähän minä olin vailla, hän ajatteli.  

[uk-ko]

Chapters: 2/? Fandom: Tuntematon sotilas | The Unknown Soldier - Väinö Linna, Tuntematon sotilas | The Unknown Soldier (2017) Relationships: Antti Rokka/Susi Additional Tags: Forbidden Love, Mutual Pining, soft, ''forbidden love'', Emotional Hurt/Comfort Summary: Sodan jälkeen he näkevät toisiaan lähinnä kirkossa sunnuntaisin, mutta se ei riitä.

[cuteoutlaw]

Ei enään jaksanut.

Kirjoittaja: Niclas eli nic_boii eli minä

Fandom: Tuntematon sotilas

Hahmot/paritukset: Koskela, Rokka, Hietanen, mainintoja muista, kevyttä Hietalaa (Koskela x Hietanen)

TW: mt-sairauksien oireet, itsemurha

Muuta: Hahmot kuuluu Väinö Linnalle, en saa tästä rahaa. Tosi pienehko ficci, jaoin vaan fiiliksiä kun päässä muuten jyllää. Onneks Tumppu on terapiallinen paikka :D

-----

Oli harmahtava syyskuun iltapäivä 1943. Puiden oksista tippuili lämpimän kesän nähneitä lehtiä ja maahan osuessaan ne muodostivat melkeimpä sateenkaaren värit. Lehdet täyttivät myös juoksuhaudat joita kapteeni Lammio oli käskenyt miestensä haravoimaan. Rokka oli tietenkin taas pyöritellyt silmiään ja mieli teki tehdä jotain aivan muuta kuin totella käskyjä.

Vaaleahko ja hoikka pidempi luutnantti sujautti kätensä kuluneen manttelinsa taskuihin astuessaan ulos korsusta. Korsu oli nähnyt kovia ja sen päällä oli kasa lehtiä ja havunneulasia jotka sopivat ympärillä olevaan maastoon. Mantteli ja miehen suikka melkeimpä hukkuivat syksyiseen harmaaseen sumuun, joka kosteudellaan sai lehtien peittämän maan näyttämään siltä kuin olisi juuri satanut.

Koskela käveli kädet taskuissaan haudan päähän ja poikkesi sitten sulavasti mäntyiseen metsään jota koristi muutama suuri kuusi. Hän istahti sammaleiden peittämän kiven päälle ja kaivoi taskunpohjastaan tupakan. Tuli välähti lämpimän sävyisenä muuten viileässä metsässä ja heilautti Koskelan maantienharmaita hiuksia, jotka olivat pestyt mutta silti hieman rasvaisen näköiset johtuen korsun huonohkosta sisäilmasta. Koskelan harmahtavat silmät katselivat maahan kun hänen nahkasaappaansa päältä käveli pari muurahaista. Samassa hetkessä toisen muurahaisen viereen tipahti pisara. Se ei ollut sadepisara vaan Koskelan kyynel, joita tuo yritti pidätellä kaikin voimin samalla polttaessaan myrkkyä, jota hän tietoisesti veti pahaan oloonsa. Koskela veti katseensa maasta ja katsoi tyhjyyteen. Katse oli niin tyhjä että häntä olisi voinut luulla kuolleeksi sodan runtelemaksi mieheksi. Ilme oli melkein sama mitä kuolleilla veljillään aikanaan Talvisodassa. Ville sylkäisi ja lähti takaisin. Haudan varrella lähimpänä korsua Ukkola oli vartiossa teleskoopin kanssa, jonka korvasi sillä hetkellä tosin jokin kirja johon hän oli jumiutunut. Hän nyökkäsi Koskelalle tervehdykseksi ja siirsi sitten siniset silmänsä takaisin kirjan kellertäville sivuille. Koskela jatkoi matkaansa vältellen liian pitkää katsekontaktia joka voisi paljastaa miehen punottavat silmät ja nenän.

Koskelalle tuli tavaksi käydä yksin metsässä tai muuten vaan syrjemmällä alueella. "Iso aikuinen mies ei itke eikä muutenkaan herkisty" oli ajatus jota hän mietti. Lapsesta asti oli ollut stereotyyppistä että miehet tekevät raskaat työt eivätkä valita siitä. Mutta sota oli muuttanut häntä. Sota toi mukanaan raskaan tunteen, painon jota kantaa raskaan täysvarustuksen lisäksi. Sota toi kuolemat ja surut, epävarmuuden tunteen ja unettomuuden. Maa oli niin monta kertaa värjäytynyt punaiseksi, että Villestä tuntui lohduttomalta. Hän tunsi stressiä myös joukkueen huolehtimisesta ja siitä osasiko hän upseerihommansa, vai oliko hän vain mukautunut sellaiseen muottiin jotta miehistö tykkäisi hänestä, toisin kuin muista kireimmistä upseereista.

Ville ei tällä kertaa heittänyt tumppia maahan vaan läpräsi sitä sormillaan. Tumppi oli pitkä ja hiukan heikon kaareva, tyhjähkö ja polttava. Tuuli yltyi lujemmaksi ja Ville painoi tumpin tulista päätä ranteeseensa. Se kirpaisi, poltti ja piti tuhahduksen osuessaan kuivaan ihoon. Tällä kertaa hän ei itkenyt, mutta hänen katseensa oli entistäkin tyhjempi.

Ensimmäisen jäljen jälkeen Villen ranteeseen oli kertynyt vain kaksi lisää, mutta seuraavan viikon aikana se täyttyi useista tuhkaisista ympyröistä, jotka eivät sattuneet vaan niiden tekohetkillä, vaan myös tunteja myöhemmin. Ville ei tiennyt oliko teko tahatonta vai oliko hänellä jokin tarkoitus moiseen typeryyteen. Hän ei kertaakaan riisuutunut muiden edessä niin paljoa että hänellä olisi näkynyt ranteet, päällimmäiset paidat peittivät aina hänen käsivartensa. Peseytymässä hän yritti aina käydä viimeisenä.

Alikersantti Hietanen oli huomannut Koskelan käytöksessä jotain omituista ja lähtikin seuraavalla kerralla tuon mukaan vetämään röökin. Hietanen ei paljoa poltellut, mutta seuraa hän usein tarvitsi. Hän oli sosiaalinen persoona, aina puhumassa hieman pöhköltä kuulostavalla Turun murteellaan, ja aina väittelemässä mitä kenenkin kanssa. Hietanen ja Koskela olivat hyvin läheisiä verrattuna muihin joihinVille oli luonut hyvät välit.

"Mik o?" Hietanen sai kysyttyä ja vei katseensa luutnanttiin joka talloi sammalta jalallaan.

"Kuinka niin?"

"Oot ain yksi menemäs jok paikas, emmää tierä mut mua ainaki huolestutta."

"Ei tarvii huolehtia. Ei tässä ole mitään, kyllä sinä mut tunnet."

"No jossää oot iha varma."

Hietanen kosketti kädellään Koskelan olkaa ja lähti sitten pois. Lämmin kosketus sai Villen herkistymään ja hän meinasi tarttua toisen lämpimään käteen, mutta vetäytyi viime hetkillä. Se oli kuin musta-aukko olisi imaissut hänet takaisin siihen samaan harmaaseen maailmaan josta hän halusi pois. Mielessä pyöri veljet, kotiväki, Hietanen, kaatuneet aseveljet ja loputon asemasota. Hänen mielensä oli sekava, surullinen ja masentunut, juuri sellainen mihin ei saisi tässä tilanteessa mennä. Nyt olisi pitänyt jaksaa ja odottaa, vaikka kotiinpaluu tuntuikin joskus mahdottomalta. "Saatana.." kuului hänen suustaan hiljaa ja se hukkui taustalla humisevaan tuuleen. Ville sai raahattua itsensä kuitenkin lopulta korsulle ja pojat kävivätkin mitä pikemminkin nukkumaan.

Öitä kului ja Ville ei päässyt tavastaan irti. Siitä tuli pakkomielle, addiktio. Niin kauan kun ketään ei huomannut Ville teki sen minkä pystyi, pidätti tunteitaan muiden edessä. Öisin hän itki ja raapi jos tuntui pahalta. Siitä tuli hänen arkensa. Lopulta se ei enää edes sattunut vaan kipuun alkoi tottua ihan niinkuin muihinkin arkipäiväsiin asioihin. Kipu oli läheistä, ihan kuin ystävä mutta sellainen joka ei puhunut kuin Vilhon pään sisällä. Arki oli tylsää, Ville olisi milloin tahansa voinut vetää liipaisinta ja ampua itsensä, mutta jokin siinä oli ettei hän uskaltanut. Se oli kai pahan olon tunne siitä kun jotkin kuolivat oikeasti luoteihin tai vammoihin joihin hän ei ollut vielä harmikseen ajautunut. Suomi konepistooli veti häntä usein synkkiin ajatuksiin. Tuo pieni mutta kätevä ruskearunkoinen ase nojasi korsun seinämää vasten. Musta piippu ja täysi lipas sai Villen hengityksen herpaantumaan nopeammaksi. Hän rutisti sanomalehden reunaa ja koitti keskittyä tekstiin. Paperin reuna rypistyi ja Ville kuuli siitä aiheutuvan äänen voimistuvan hänen päässään. Hänen äänetön hengityksensä voimistui, mutta yhtäkkiä hän sätkähti kun iso ja pehmeä käsi painautui hänen olalleen.

"Hei luti, lähek sie käymää tuol?" Kysyi Rokka jonka silmät osoittivat Villelle huolestuneen ilmeen. Kysymys oli niin hiljainen ettei se erottunut Rahikaisen ja Hietasen kovaäänisestä keskustelusta. Ville epäröi ja sydän hakkasi niin että sen olisi voinut erottaa vaaleahkon paidan ja tuntolaatan lävitse. Samalla tyhjällä ilmeellään hän kuitenkin nousi ja laittoi sarkatakin päällensä.

Rokka käveli edeltä. Tuo pitkä ja vankka karjalainen mies vaaleine hiuksineen, oli varmaankin koko porukan isähahmo. Rokalla oli kokemusta asiasta jos toisesta ja hän osasi jutella niin että juttu tulisi selväksi.

"Hei, ok siul kaik hyvi?" Hän kysyi samalla kääntyen Koskelaan päin.

"Taitaa olla, kuinka niin?"

"Myö ei ol tääl yksinöö vaa kaik yhes, jokane saa tuntee just sillai ku halluu.

Oks siul kaik hyv?"

"On hyvin" ,Villen ääni tuhahti ja hän otti askeleen takaisinpäin. Samassa hetkessä Rokan käsi tarttui tuon käteen. Villen liike pysähtyi ja pienellä nykäisyllä hän yritti jatkaa askeliaan mutta turhaan. Koska Villen käsi kurottui taaksepäin, takin hiha jäi ranteen alapuolelle johon Rokka kiinnitti huomion. Hän kurotti toisen kätensä Villen hihaan ja nykäisi sitten toista lähemmäksi itseään.

"Kyl sie voit miul kertoo."

Rokka nosti Villen hihaa ja huomasi jäljet jotka olivat alkeneet jo arpeutua. Rokan sinertävät silmät osuivat katseella Villen haaleisiin silmiin. Villestä tuntui että hetki oli kuin pysähtynyt paikoilleen ja hän etsi pakokeinoa tilanteesta löytämättä sitä. Villen rauhallisuus oli onneksi aina ollut niin vahva, että hän sai pidettyä itsensä koossa.

"Me hävitään tää sota" ,Ville sai sanottua Rokalle ja vetäisi kätensä sitten takaisin. Vastaus oli tyly ja täysin yllättävä että jopa Rokka, keneltä usein löytyi vastasanat kaikkeen, hiljentyi. Muutaman kiusallisen sekuntin jälkeen hän sai kuitenkin sanottua:

"Kyl sie näät kui saatanast myö tehhää töitä? Kaikil tavoil jokane ain koittaa olla tääl ja saava takas sen mikä hävittii ja vähä enemmä. Miult saatetaa viiä koht koto ja tila ja sen takkii mie tääl uurasta päiväst päivää ja vuoest vuotee. Älä sie ala aliarvioimaa meittii."

"Teitillä on perhe, lapset ja kaikki ketkä saa jatkaa eteenpäin. Kaikilla ei ole sitä."

".... Siul on Hietasen poika, se tykkää siust. Hää tekkee mitä vaa jot sie oisit hän vierel."

Ville melkein säpsähti. Hänen teki mieli kysyä asiasta lisää muttei saanut sanoja suustaan.

"Nonni" ,Rokka tokaisi, taputti toista rinnalle ja lähti takaisin korsulle.

Kului aikaa ja oltiin siirrytty jo asemasodasta takaisin väsyttävään sähläykseen ja matkusteluun. Ville oli kuitenkin päässyt jotenkin takaisin jaloilleen ja saattanut jopa hymyillä Hietasen kanssa. Heillä oli ehkä jotain pientä kipinää, mutta jokin kirjoittamaton sääntö kehotti ettei kannattaisi edetä mihinkään ennen kuin sota loppuisi. Sota piti myös molemmat muissa ajatuksissa, kunnes Hietanen sai osuman silmiinsä. Ville oli itkien saattanut tuota ambulanssiin ja luvannut käydä hänen luonaan sitten kun ehtisi. Se oli niin kova paikka että tuo oli silmät vetisenä puhunut Hietaselle käsi kädestä pitäen, vaikka muut näkivät.

Ville oli niin surullinen että oli raivoissaan saanut energiaa jaksaa. Sota painoi ja hän yritti ja yritti, kunnes pienen tauon aikana hän ja Rokka huomasivat ojaan ajaneen lanssin. Ville vei katseensa ambulanssista Rokkaan ja tuo huomasi miten Villen silmät vetistyivät jo valmiiksi.

Rokka käveli Villen perässä pienen rinteen alas takaisin tielle jossa ambulanssi oli. Sen ympärillä makasi muutama haavoittunut joita oltiin myöhemmin ammuttu. Verisen ympäristön keskeltä erottui myös Hietanen, joka vatsallaan oli levittäytynyt kuivaan maahan. Hietasen selässä oli 3 punaista veritäplää joista Ville halusi viedä katseensa pois. Hän kuitenkin romahtaen laskeutui Hietasen vierelle ja katseli toisen kasvoja hetken, kirosi ja itki. Sitä itkua oltiin pidätetty kauan. Se virtasi koko miehen läpi ja sai Rokan huolestuneeksi. Rokka kuitenkin pysyi vielä pystyssä ja ymmärsi ettei heillä ollut aikaa tälläiseen, vihollinen odotti edessäpäin. Rokka hymähti ja hänen kätensä taputti Villen olkaa pari kertaa. Ville nousi ja jatkoi sitten matkaansa eteenpäin. Tie tuntui raskaalta ja pimeältä ilman Urhoa. Tuntui ettei se milloinkaan loppunut, Rokkakin alkoi haihtua hänen viereltään ja muutama tuhkan murunen lensi viileän tuulen mukana hänen edestään. Ville vajosi synkkään mielentilaan ja vain yksi asia pyöri hänen mielessään.

[vilijonne]

Jatkokertomus 6

Mul on joku mahatauti niin syön pitsaa (ehkä virhe) ja kirjoitan tätä roskaa.

Alikersantti Mielonen saapui ja huuteli:

– Valmistautukee!

– Mihin?

– Ka lähtöön, lähtöön.

Taivas vetäytyi pilveen, kun he järjestäytyivä tielle parijonoon. Sadepisarat alkoivat putoilla. Kauan ei saatu kulkea tieltä vaan piti siirtyä halkomaan pimeätä metsää. Läähättäen, ähkien ja kiroilen he etenivät. Päivä törmäsi toiseen ja aamu sarasti sateen vain pudotessa. Matkan varteen oli sattunut kahakkakin. Sateen harmaudessa olivat välähdelleet suuliekit ja luodit vinkuneet, mutta kun omasta joukkueesta ei ollut ketään kaatunut, muuttui sekin kauhun hetki osaksi sitä samaa puuroa, jossa he tarpoivat. Rahikaisen evakuoimat sokeritkin oli sade kastellut pilalle.

Lehdon edessä kulki Riitaoja kuusenjuuriin kompastellen. Tahallaan hän oli itsensä sen perään asettanut, vaikkei sitä olisi ääneen myöntänytkään. Pitihän jonkun katsoa, ettei Riitaoja jäänyt tienposkeen.

– Mene saatana nyt siitä, Lehto ärähti kun törmäsi toisen kantapäille ties monettako kertaa. Konekivääri painoi selässä ja tuo yksi hädin tuskin jaksoi kantaa patruunalaatikoitaan. Sellainen jäniksenpoika ei sopinut rintamalle. Kotiin se olisi pitänyt lähettää muita kiusaamasta.

Edestäpäin kuului jotakin hämminkiä. Koskela oli ottanut tavakseen kantaa varsinaista vuorotta helpottaakseen muiden kulkua ja kyseli nyt Lahtisen ryhmän kiväärin perään. Lehto ei ollut tahtonut jäädä pekkaa pahemmaksi vaan kantoi kuten Koskelakin, vaikka mielessään kirosikin tyhmyyttään. Kesken ei voinut jättää.

– Se on Määtällä, edestäpäin kuului.

Määtälle toisen kiväärin varsinainen olisi saanut jäädäkin, ellei Koskela olisi tullut kyselemään. Pieni mies kantoi kivääriä mukisematta ja muut mielellään käänsivät sen edukseen.

– Missäs Määttä? Koskela kysyi.

Koko mies oli kateissa. Lehto tunsi kauhun ailahduksen, jonka oitis työnsi mielensä perälle. Määttä oli sellainen toveri, jota hän olisi kaivannut kulkukoirana ollessaan. Määttä teki mukisematta osansa eikä muutenkaan jauhanut turhaa. Sellaisia miehiä Lehto olisi mielellään ottanut ympärilleen joukkueellisen.

Pitkä ja intohimoinen konepistoolisarja katkaisi Lehdon ajatukset. He painuivat polvilleen. Ruumis vapisi ja sydän takoi. Koskela käski siirtää konekiväärit asemaan mutta vajaa siitä ketjusta tuli, kun toisella kiväärillä ei ollut varsinaista. Koskelan piti oikein kieltää Lahtista lähtemästä etsimään Määttää.

– Et sinä sitä hakemalla tällaisesta korvesta löydä.

Tihkusateen ja harvojen konekiväärisarjojen keskellä järjestettiin puolen tunnin vartiot ja muut kerääntyivät ketjun taakse mantteleihinsa kietoutuneina. Ei tiedetty oltiinko tässä niin kauan, että kannattaisi alkaa nukkua. Pelatiin korttia. Väsymys painoi raskaana ja nälkä. Rahikainen alkoi lauleskella ja sen annettiin olla rauhassa, vaikka yleensä muutkaan eivät sen hyräilyä ja viheltelyä sietäneet. Riitaoja oikein istui kuuntelemaan.

– Lähtekäähän päästämään Vanhala ja Salo pois, Lehto sanoi.

– Joko se on minun tuuri?

– Jo.

Rahikainen lähti asemiin yhdessä Sihvosen kanssa. Tuskin olivat askeleet lakanneet kuulumasta kun pensaikossa rasahteli ja esiin astui Määttä. Hän oli likomärkä, mutta yhtä rauhallinen ja hiljainen kuin ennenkin. Muiden tehtäväksi jäi kysyä kysymykset.

Nälkä oli hirveä. Nyt kun kylmä alkoi istumisesta asettua jäseniin, tuntui sekin pahemmalta kestää. Kun muut vielä jatkuvasti puhuivat vatsansa kurinasta, Lehdon kärsivällisyys oli menetetty.

Keskustelu loppui kun toiset alkoivat katsella ihmeissään Lehtoa. Hän oli avannut rautaisannospaketin ja alkoi vetää puukolla säilyketölkkiä auki.

– Ek sää tie et se on kielletty? sanoi Hietanen.

Lehtoa hymyilytti: – Niin on tappaminenkin. Viides pykäläkö se nyt oli. Pikku juttu se on säilykepurkki sillon kun pääkuoriakin aukee yhtä mittaa.

Muuta kääntyivät Koskelan puoleen tuomiota hakemaan ja olihan hyvä, että Koskela puolestaan loruili jotakin järjetöntä perusteeksi sille, että annokset saattoi avata. Ei Lehto olisi lupaa tarvinnut, mutta hän ei mielellään tehnyt vastoin Koskelan tahtoa. Hän käsitti kyllä, että Koskela ei ollut mikään ihanneupseeri vaan omillaan juuri joukkueenjohtajana. Kapteeni Kaarnakin oli puhunut hyvää Koskelan urheudesta, mutta selvää oli, että Koskelaa kiinnosti enemmän oman joukkueensa hyvinvointi kuin sodanjohdon määräykset, vaikkei hän niitä toisaalta suoraan uhmannutkaan.

Sillä tavalla ei edetty upseeriuralla, mutta juuri Koskelan veljellinen asenne yhdistettynä hänen pelottomuuteensa sai Lehdon arvostamaan joukkueenjohtajaansa. Ajat räkänokkana kadulla kävivät taas Lehdon mielessä. Yksin oli saanut juosta vaikka monesti olisi kaivattu Koskelan kaltaista isoaveljeä. Mitä pilaa olikaan, että Jumala oli suonut kovettuneelle alikersantille vasta sodassa ne toverit, joita hän olisi varhaisina vuosinaan tarvinnut.

Ruokailun päälle poltettiin mahorkkaa ja vihdoin saatiin Määtänkin seikkailuista vähän enemmän selkoa. Määtän kertomus pitkin metsiä harheilevista vihollisista sai heidät valppaammiksi. Aivan kuin sen palkintona kuiskasi Koskela:

– Matalaksi!

Vanhala ampui konekiväärillä. Ruskeapukuinen mies juoksi puun taakse ja kompasteli.

– Ruki veer! Ruki veer!

Venäläinen tuli esiin puun takaa kädet ylhäällä. Hänen kasvoillaan oli tavaton kalpeus ja yhtämittainen värinä vapisutti ruumista.

– Tarkastakaa pensaat! Jos sillä on kavereita.

Vanki koetti hymyillä lammasmaisesti, kun he kerääntyivät sen ympärille. Toiset alkoivat siltä kysellä oliko muita mukana ja asetta mutta vanki vain pudisteli päätään.

– Ponimai ponimai!

Tuskin se mitään ymmärsi.

– Älä utele, se on tarkistettava. Lehto alkoi kopeloida vangin taskuja. Povesta löytyi munakäsikranaatti. Väsytti niin vietävästi, niin että polvia tärisytti ja sydämessä hakkasi niin kuin pahemmassakin paikassa.

– Hei ukko. Mitäs sinä tällä teet?

– Olis vielä räjäyttänyt meitin ja itsensä.

– Ne on eriluontoiset miehet, jotka semmoisia temppuja tekee, Koskela teeskenteli tietävänsä, mutta eikö se juuri pelko ollut tappavin kaikista tunteista.

– Mihin se pannaan?

– Kai se on komentopaikalle vietävä, sanoi Koskela katsellen miehiä kysyvästi. – Kuka lähtee?

– Kyllä minä lähden, sanoi Lehto. Hän oli jostakin syystä ottanut tavakseen ilmoittautua vapaaehtoiseksi oikeastaan mihin tahansa tehtävään. Paikallaan oleskelu otti niin koville.

– Laputa tuonnepäin, Lehto viittasi suunnan vangille.

Mies lähti kävelemään epäröiden. Lehto käveli perässä kivääri kainalossa. Vangin askel oli laahustava. Mies tärisi, mutta hänen päänsä oli jäykästi pystyssä niin kuin hän olisi jatkuvasti odottanut laukauksen osuvan niskaansa. Ja miksi ei? He kuolisivat kaikki tänne. Jos eivät tänne, niin lopulta kuitenkin kaikki kuolivat. Mitä eroa sillä oli, koska se tapahtui?

Lehto tuskin huomasikaan, kun oli jo ampunut. Sitä seurasi kauhea, epätoivoinen kuolinparahdus. Vanki makasi maassa, mutta käsivarsi sätki niin kuin mies olisi viime hetkillään vielä tavoitellut jotakin. Lehto ampui uudestaan.

He eivät olleet ehtineet kauas toisista ja niinpä joukkueen miehet olivat pian paikalla. Vanki ei ollut ensimmäinen, jonka hän oli tappanut, Lehto ajatteli. Oltiin sodassa. Mies ei ollut ensimmäinen. Yhtä kuolleita ne olivat nekin, jotka olivat laonneet konekivääritulessa. Lehto veti hylsyn kivääristään.

– Mitä se teki?

– Kuoli.

Lehto puristi huulensa yhteen. Oksetti. Totta kai, kun juuri oli kahden päivän paaston päälle ahmittu vahvempaa ruokaa kuin Paloaukealla viimeksi.

– Yrittikö se karkuun?

– Yritti, Lehto kuuli sanovansa vaikka mitä väliä sillä oli. Kuollut mikä kuollut.

Eivät ne häntä uskoneet kuitenkaan. Koskela mulkoili häntä silmäkulmastaan niin kuin mitäkin kengänpohjan paskaa eikä se niin pahalta olisi tuntunut, hän oli sellaiseen tottunut, mutta mitä varten sen piti niin lempeällä äänellä sanoa:

– Ei se olisi ollut tarpeellista. Se ei ollut sen lajin miehiä.

– Piruko niitä lajittelemaan, Lehto sähähti ja huonovointisuus purkautui ilmoille kimeänä nauruna.

Hietanen jäi asiaa puimaan kuin vanki olisi ollut hyväkin tuttu. Ei se mihenkä karata yrittäny. Lehto kiivastui. Hän ärähti kireästi: – Helpommalla pääsi. Rupee poraamaan saatana. Lue Isämeitä sille.

Riitaoja oli kävellyt paikalla hieman toisten perässä. Mies oli tuskin vangin ruumista nähnytkään kun kääntyi jo sivuun. Siinäkin yksi saatanan itkupilli.

[perkeleshirviniemi]

Unohrin tossa linkata tän mun jo jonkunaikaa sitten kirjoottaman threesomeficin, jossa päätähtinä on Rokka, Lammio ja Koskela. Tän lukeminen alaikääsenä on sit omalla vastuulla. Lukijaa on varoitettu.

[pienviljelmakaapissa]

Näköaloja

Henkilöt: Lyyti, Tyyne,

Paritukset: Lyyti/Tyyne

Genre: romanttista höttöstä söpöilyä

Varoitukset: Sisältää pelottavia teemoja kuten hämähäkkejä, korkeita paikkoja ja homoseksuaalisuutta. Phobiasta kärsiviä on varoitettu.

Kuvaus: Tyyne haluaa näyttää maailman hienoimman näköalan Lyytille.

Sanamäärä: n. 1500

A/n: näistä ei oo tarpeeks fikkejä, plz kertokaa jos näistä on fikkejä olen pahassa puutteessa

Kevät oli jo pitkällä. Perjantai-iltapäivä alkoi käydä levottomaksi koulun penkillä. Jokainen oppilas halusi jo päästä kotiin. Vanhalla opettajalla ei kuitenkaan ollut aikomustakaan päästää oppilaitaan edes minuuttia aikaisempaan. Monellakaan ei enää keskittyminen riittänyt, mutta opettajan uhkaus oli antaa kaikille tunti jälki-istuntoa.

Lopulta kello löi kolme. Oppilaiden katseet olivat naulautuneet kelloon ja kun minuuttiviisari viimein liikahti, nousivat kaikki heti ja alkoivat kerätä kamppeitaan.

“Istukaa alas! Tunti ei pääty ennen kuin opettaja sen päättää!” opettaja yritti huutaa metelin yli, mutta turhaan.

Riemukkain äänin nuoriso hajosi koulun pihalla aina pienempiin porukoihin kotimatkoilleen. Tyyne ja Lyyti kävelivät käsi kädessä kohti metsäpolkua. Tyyne oli luvannut näyttää Lyytille ‘maailman hienoimman näköalan, josta kukaan ei tiennyt’.

“Mis tää siun näköala o?” Lyyti kysyi hypätessään puron yli.

“Metsäs”, Tyyne vastasi pitkät letit hulmuten tuulenvireessä.

“Mis päin metsää?”

“Syväl.”

“Kui syväl?”

“Ei sinne kauaa kävele.”

“No siehä salamyhkäne oot”, Lyyti naurahti ja katsoi Tyyneä silmiin.

He pysähtyivät hetkeksi. Heidän takanaan oli pelto ja heidän edessään metsä.

“Eihä meil mikkää kiire oo”, Tyyne sanoi tietämättä katsoako Lyytiä vai maata.

“Eipä oo”, Lyyti vastasi ja työnsi hiussuortuvan Tyynen korvan taakse.

“Luulet sie, jot kukkaa näkkee meit tääl?”

“Ei sil oo vällii.”

He suutelivat.

Suudelma ei kestänyt tarpeeksi pitkään. He katsoivat toisiaan silmiin kuin kysyen toisiltaan, voisivatko he? Olisiko se sallittua? Vai olisiko se kiellettyä?

Kiellettyä. Sana tuntui makealta kuin hunaja. Jokin siitä sanasta teki erityisen, mielenkiintoisen. Se herätti kokeilunhalua. He olivat toki kuulleet luokkatoverin tädin anopin hevosen entisen omistajan naapurin rengin tehneen kiljua tai muuta kotiviinaa ja joutuneen siitä ties mihin ongelmiin, mutta tässä oli jotain erilaista.

Heitä eivät rangaistukset pelottaneet. Kukaan ei ollut suutelusta joutunut vankilaan. Eivät he tosin koskaan olleet kuulleet tytöistä, jotka olisivat toisia tyttöjä suudelleet, mutta heitä ei kiinnostanut. Sitä paitsi, mitä eroa oli sillä, että he olivat olleet mukana luokan tyttöjen suuteluleikeissä joskus kauan sitten, ja sillä että yhä suutelivat toisiaan, vaikkakin salassa.

He juoksivat metsän siimekseen. Tyyne piti Lyytiä kädestä ja johdatti tätä polkua pitkin kohti tuntematonta. Ilma kävi vasten kasvoja ja hameenhelmat liehuivat. Polkua ylittävät muurahaiset eivät räpäyttäneet silmääkään yli juokseville ihmisille. Muuan tikka kyllä jäi katselemaan moista vauhtia hetkeksi, kunnes jatkoi sekin uuden kotinsa rakentamista.

“Tyyne! Oota!”

Tyyne pysähtyi hetkeksi ja katsoi Lyytiin, joka oli polvistunut maahan.

“Kengännauha”, Lyyti mutisi sitoessaan kuluneiden nilkkureidensa nauhoja.

Tyyne ehti katsella Lyytiä hetken. Tämä oli niin kaunis. Oikeastaan Lyyti oli kaunein nainen, jonka Tyyne oli koskaan nähnyt.

“Noin”, Lyyti pomppasi pystyyn ja tarttui Tyyneä kädestä. “Männääkö?”

Tyyne nyökkäsi ja he jatkoivat matkaa käsi kädessä kuin olisivat olleetkin romanttisella iltapäiväkävelyllä, ja omalla tavallaan he olivatkin.

Metsä tuntui huokuvan elämää. Kaikkialla surisi ja pörräsi hyönteisiä, käki kukkui jossakin korkealla puun oksalla ja orava kiipesi männyn runkoa ylös huimiin korkeuksiin. Jossakin oli pakko olla kettu tai susi, ehkä jopa karhu, mutta metsän suuremmat asukit pysyttelivät kaukana meteliä pitävistä ihmisistä.

Kesä oli tulossa. Hetkessä kuiva ja kuollut maa oli puhjennut kukkaan ja viherloistoon. Leskenlehtiä ja valkovuokkoja oli ilmestynyt tienvarsiin ja pihoille. Maa oli jälleen vihreän ruohon peittämää. Aurinko lämmitti koko maata.

Tyyne kääntyi kävelemään takaperin pitäen yhä Lyytin kädestä kiinni. Hän halusi katsella Lyytiä. Tämä kun oli niin kaunis. Voi Luoja, kuinka kaunis Lyyti olikaan.

Lyytin harmaat silmät loistivat kuin hopea. Hänen maantienvaaleat, epätasaisesti leikatut hiuksensa olivat kahdella pienellä letillä, koska koulussa hiusten piti olla kiinni, ja hänen muodikasta leninkiään peitti valkoinen esiliina, koska sen pitäminen oli sääntö. Tyyne olisi halunnut ihailla Lyytiä juuri sellaisena kuin tämä oli. Ei sellaisena kuin koulu määräsi.

Lyyti oli vapaa sielu. He molemmat olivat, mutta tuo koulun määräämä ulkonäkö ei pukenut Lyytiä, ei ainakaan Tyynen mielestä. Tyyne rakasti ihailla Lyytiä tämän koko loistossa. Hän kadehti Lyytin muodikasta leninkiä, joka ei korostanut vyötäröä tai rintoja. Lyytin lyhythihainen leninki oli vaaleanpuna-valkoisesta ruutukankaasta ja siinä oli valkoinen kaulus sekä ohut suikale samaa valkoista kangasta lantiolla ikään kuin vyönä ja samaa kangasta taskujen reunoissa.

Kaiken kaikkiaan Lyyti oli moderni nainen. Ei ehkä yhtä muodikas kuin suurkaupunkien hienot rouvat, mutta tuhat kertaa kauniimpi kuin yksikään niistä. Tyyne ei välittänyt Lyytin sotkuisesti leikatuista hiuksista, jotka eivät muistuttaneet lainkaan muodikasta lyhyttä tukkaa, vaan olivat pikemminkin modernin ja vanhan naisen hiusten irvikuva. Tyyneä moinen seikka ei haitannut. Lyyti oli täydellinen nainen.

“Tyyne varo!”

Tyyne ei lainkaan huomannut paksua juurta, niin keskittynyt hän oli Lyytin kauneuteen, vaan kaatui takamukselleen polulle. Hänen otteensa Lyytin kädestä irtosi.

“Jot hitto”, hän naurahti. “Sie oot vaa nii kaunis. Ehä mie pysty keskittyy yhtää mihinkää muuhun ko sie oot ainoo asja, joho mie tahon keskittyy.”

“Ei kai sinnuu sattunt?” Lyyti polvistui Tyynen eteen ja otti tätä kädestä.

“Ei”, Tyyne ei voinut enää vastustaa kiusausta suudella Lyytiä.

He suutelivat pitkään. Suudelma oli aluksi pehmeä ja hento kuin kesätuuli, mutta se oli heille tuttua ja he halusivat lisää. Heidän oli pakko saada lisää. He suutelivat yhä kiihkeämmin. Tyynen sormet avasivat Lyytin letit sukkelaan ja hän sai viimeinkin hipelöidä Lyytin ihania hiuksia.

Lyytin toinen käsi lepäsi Tyynen reidelle ja toinen piteli tämän poskea. He kikattelivat suudelmien välissä ja Lyyti painoi Tyynen maata vasten. He suutelivat yhä kiihkeämmin.

Heidän kielensä koskettivat ja he lähes jähmettyivät paikoilleen. He suutelivat hitaammin kuin mihinkään ei olisi ollut kiire ja heillä olisi ollut aikaan maailman tappiin asti. Suudelmat pehmenivät jälleen ja he katsoivat toisiaan.

“Lyyti, tahot sie viel nähä sen näköalan vai tehhääkö myö jottai muuta?” Tyyne kysyi maireasti nostaen Lyytin mekon helmaa hitaasti.

“Vaan jos sie luppaat katsoo ettees”, Lyyti hymyili ja silitti Tyynen poskea peukalollaan.

“Vaan jos sie luppaat olla olematta noin ihana”, Tyyne naurahti ja suuteli Lyytiä vielä kerran.

He jatkoivat polkua ylöspäin ja pian aukeni heidän edessään metsä pieneksi aukeaksi mäen päällä. Tyyne juoksi edeltä ja kumartui nopeasti kahden männyn välistä kulkiessaan. Lyyti ihmetteli tätä, mutta seurattuaan Tyyneä sai hän huomata valtaisan hämähäkinseitin kahden männyn välissä. Seitti kimalteli auringonvalossa ja sen keskellä möllötti suuri, ruskea hämähäkki.

Lyyti ei suinkaan uskaltanut mennä seitin ali, vaan kiersi puun toiselta puolelta. Tyyne seisoi jo aukealla. Näkymä oli henkeä salpaava. Puut kohosivat heidän alapuolellaan. Kallion reuna päättyi jyrkästi suuren lammen liplattaessa sen alapuolella.

He olivat täysin metsän suojassa. Lyyti ei ollut edes tietoinen tämän paikan olemassaolosta ja tuskin oli monikaan muun. Varoen hän kurottautui katsomaan alas. Lampi oli tarpeeksi iso uimiseen ja se laski pieneen puroon.

“Luuletsie jot tuo puro laskee Vuokseen?” Lyyti kysyi Tyyneltä.

“Mitä jos myö otetaaki selvää”, Tyyne ehdotti hymy huulillaan.

“Ei”, Lyyti sanoi tuijottaen lampeen. “Ei nyt ainakaa. Ehkä myöhemmin.”

He istuivat hiljaa kalliolla ja katselivat jylhää maisemaa. Sitä ei voisi kuvata muuksi kuin suurenmoiseksi. Koko näkymä oli niin rauhallinen ja silti se olisi saanut kenet tahansa tuntemaan itsensä pieneksi.

“Lyyti”, Tyyne tarttui Lyytin käsivarteen äkisti ja osoitti lammen toiselle puolelle.

“Kettu”, Lyyti kuiskasi huomatessaan punaturkkisen olennon, joka tuijotti heitä vastarannalta, kunnes se loikki metsän siimekseen. “Säikähti.”

“Kaunis”, Tyyne sanoi venytellen ja asettui makaamaan auringon lämmittämälle kalliolle.

“Vähän niiko sieki”, Lyyti huokaisi ja kävi Tyynen viereen makuulle.

“Älä ny”, Tyyne punastui ja katsoi pois.

“Sie oot”, Lyyti vakuutteli ja kävi Tyynen päälle.

“No enkä.”

“Kyllä.”

He olivat niin lähellä toisiaan, että he tunsivat toistensa hengityksen.

“En.”

Heidän huulensa koskettivat toisiaan. Ensin he suutelivat ja sitten he nauroivat. He katselivat toisiaan purskahtaen aina silloin tällöin nauruun. Lopulta he huokasivat hengästyneinä, mutta purskahtivat jälleen nauruun.

“Sie oot täyvelline”, Lyyti huokaisi.

He makasivat kalliolla ja katselivat toisiaan. Ilma oli rauhallinen. Silloin tällöin tuulenvire huojutti puita. Aurinko oli lämmittänyt kallion mukavan lämpimäksi. Pitkinä ja kuumina kesäpäivinä aurinko sai kallioista polttavan kuumia, mutta vielä viileähköinä kevätpäivinä kalliot pysyivät miellyttävän lämpiminä, varsinkin ilman viiletessä silloin tällöin.

Lyyti katseli Tyyneä. Siinä hetkessä hän huomasi niin monta pientä asiaa, joita hän ei ollut ennen huomannut. Sen kuinka Tyyne heilutteli jalkojaan lähes huomaamattomasti, kuinka tämän sormet nyppivät hametta, puna nousi poskille aina silloin tällöin, katse tarkkaili ympäristöä ja vähän väliä hymy levisi huulille.

Tyyne miltei sulautui luonnon sekaan. Hänessä oli aina ollut jotain villiä ja hurmaavaa, jotain niin mysteeristä ja romanttista. Se jokin sai hänet näyttämään niin kauniilta Lyytin silmissä, vaikka moni olisi varmasti kuvaillut häntä arkiseksi tai jopa epäsiistiksi.

Ei Tyyne mitenkään erityisen muodikas tai siisti ollut. Hänen pitkät ruskeat hiuksensa olivat kahdella sotkuisella letillä. Letit näyttivät siltä kuin ne olisi tehty illalla ja aamulla niitä ei olisi letitetty uudestaan. Ne pysyivät juuri ja juuri kiinni harmailla lettinauhoilla. Vaikka Tyynen hiukset olivatkin hieman sotkuiset, Lyyti piti niistä. Ne olivat niin pitkät ja niin kauniit.

Tyynen vaatteetkin olivat tavanomaiset, mutta kodikkaat. Ne saivat hänet näyttämään siltä kuin hän olisi asunut pienellä kukkulalla ja löytyisi aina talonsa keittiöstä. Tyyne oli kuitenkin aivan toista maata. Hän vietti aikaansa ulkona ja siitä kertoivatkin hänen kuluneet nilkkurinsa.

Tummanvihreä puki Tyyneä. Samoin kermanvalkea. Tyyne oli monesti sanonut, ettei pitänyt tummanvihreästä hameestaan, koska se oli niin vanha, hieman haalistunut eikä ollenkaan muodikas. Lyytin mielestä vihreä puki Tyyneä, vaikkei hame ollutkaan uusi ja se muistutti etäisesti vanhaa mekkoa, josta se oli tehty.

“Lyyti”, Tyyne sanoi yllättäen. “Muistat sie ko Hilma joskus keräs kaik luokan tytöt yhtee koulu jälkee?”

“Minkä niist kerroist?”

“Sen kerra ko hää päätti jot myö leikittäis kosintaa.”

“Muistan mie.”

“Silloha myö ensimmäise kerra suuveltii”, Tyyne painoi pehmeän suudelman Lyytin poskea vasten.

“Silloha sie kosit minnuu”, Lyyti tarttui Tyyneä tämän poskesta ja suuteli tätä. “Ja sie olit maailma hurmaavin kosija.”

Jälleen he katsoivat toisiaan pitkään ja hartaasti. Kumpikaan heistä ei olisi halunnut hetken loppuvan koskaan. Taivas meni pilveen. Kylmä tuuli puhalsi. Pian alkoivat vesipisarat pudota taivaalta, ensin ripauksina ja lopulta kaatosateena. Satumainen hetki oli ohi.

[purplepardalote]

Hyvää ystävänpäivää!

[vdearest]

Pysyisitkö tässä?

Hahmot/Paritus: Rahikainen, maininta Rahikainen x Riitaojasta Hauhia x Asumaniemi

Genre: Lukio AU, drunk fluff

Varoitukset: Kiroilua,  alkoholinkäytön mainintaa

Disclaimer: Taas kerran, hahmot omistaa Väinö Linna, luon heille vain tarinaa jossa he saavat olla onnellisia

Summary: Hauhia ei pidä kotibileistä, ja on ollut valmis häipymään paikalta koko illan. Mutta sitten tämä tapaa Asumaniemen, ja asiat ottavat yllättävän käänteen…

A/N: Rahikaisella ei ole murretta, koska laiskuus iski

Hauhia ja istuskelevat Hauhian huoneessa, Rahikaisen yritteässä maanitella nuorempaa poikaa mukaansa bileisiin. -Lukion ykkösellä sä rakennat itelles sosiaalisen pohjan, joka kannattelee sun koko kolmea vuotta siellä, Rahikainen selittää. -Ja ystävällisenä abikaverinas, mä aion tutustuttaa sut seurapiireihin! Hauhia huokaisee. - Rahis, mikä vitun sosiaalinen pohja? Onks lukio joku Englannin hovi vai? Tämä kysyy naurahtaen. -No periaattessa, jos sä sitä siihen haluut verrata.

Hauhia rojahtaa sängylle. - Mä voisin jäädä kotiin kasomaan Netflixiä ja nauttimaan mun perjantai-illasta, mut sen sijaan sä haluut raahat mut kännämään jonkun random kakkosluokkalaisen luo? Hauhia kysyy, saaden Rahikaisen nauramaan.-Ensinnäkin, ei mikä tahansa kakkosluokkalainen, vaan Emil Asumaniemi, se on tosi söpö, Rahikainen aloittaa. Hauhia kohottaa katseensa astetta kiinnostuneempana.  - Toisekseen, sinä katsomassa yksin Netflixiä oli surullinen mielikuva jo itsessää,  joten joo, aion, vanhempi poika jatkaa. -Muutenkin, sithä me voidaan hankkia sulle joku jonka kanssa kattoo sitä Netflixii, if ya know what I mean, Rahikainen sanoi kujeillen, saaden Hauhian punastumaan hieman. Ystävyys Rahikaisen kanssa oli tottuttanut jo tälläiseen pilailuun, mutta Hauhia kuitenkin kiusaantui siitä yhä. -Okei, mä voin tulla, Hauhia huokaisee. -Mut mä lähen vähintää tunnin päästä, tämä jatkaa. Rahikainen pyöräyttää silmiään. - Sä oot niin tylsä.

Noin tuntia myöhemmin pojat seisovat valkoisen omakotitalon etupihalla. Bilemusiikin jumputus kuuluu ulos asti, ja terassilla on pari abia polttamassa. Rahikainen ja Hauhia suuntavat tiensä sisään. Hauhia ei tunne ketään lattialla musiikin tahtiin tanssivista tai alkoholia viimeistä päivää kittaavista ihmisistä, ja pysytteleekin siksi syrjemällä, selaillen kännykkäänsä.

Parin minuutin kuluttua Hauhia havahtuu huomatessaan, että Rahikainen on kadonnut jonnekin. Etsittyään parista huoneesta tämä näkeee vanhemman pojan flirttailemassa ykkösluokkaisen Riitaojan kanssa, joka näyttää siltä kuin jokin homojumala olisi laskeutunut tämän eteen.  - Loistavaa,  Hauhia mutisee itsekseen.Huokaisten Hauhia suuntaa kulkunsa sohvalle, ja istuu alas. Hauhia sulkee silmänsä, yrittäen upota sinne, ja toivoen vain että voisi lähteä. Ikävä kyllä hän oli höveliäästi luvannut jäädä odottamaan Rahikaista, ja nyt hän oli jumissa näissä alkoholinhajuisissa bileissä, joihin hän ei edes ollut halunnut tulla. Hauhia huokaisee itsekseen.

-Terve, sanoo tuntematon ääni Hauhian vierestä. Hauhia  kohottaa katseensa tähän. Poika on suunnilleen saman ikäinen kuin hän itse, ehkä vuotta vanhempi? Pojalla on hieman pyöreät kasvot, joita kehystävät ananastyyliin leikatut vallattomat tummat kiharat. - Sä et näytä silt et haluut ol näis bileis, poika toteaa, pieni virne kasvoillaan, - Kuka sut pakotti? Hauhia naurahtaa pojan kommentille. - Yks kaveri, halus vissiin itteleen halpaa viinaa, ja ilmiesesti sen mielestä mun pitäis hankkii itelleni seuraa täältä, tämä sanoo. - Mä oon Emil. Asumaniemeks sanotaan, poika sanoo ojentaen kättään.- Jukka, sano vaik Hauhiaks, Hauhia vastaa, kätellen poikaa.

- Sä sanoit et sä tulit ettii seuraa? Asumaniemi kysyy hörpäten oluestaan. Hauhia tuhahtaa. - Niinhän se mun kaveri haluais, tämä sanoo, - Mut oisha se tosiaa iha kiva. Asumaniemi tutkiskelee Hauhiaa katseellaan. - Tyttöjä vai poikia? Hauhia kääntyy katsomaan poikaa hämmentyneenä. - Anteeks? - Siis mist sä tykkäät, tytöist vai pojist, Asumaniemi toistaa. Hauhia tuntee punan nousevan poskilleen. Ei hän sitä ollut koskaan hirveästi miettinyt, ei se ennen ole tuntunut tärkeältä. Mutta nyt, katsoessaan Asumaniemen tummiin silmiin, Hauhia harkitsi vastaustaan tarkasti. Olihan hän ennen poikiinkin ihastunut, monta kertaa tyttöihinkin. - Varmaanki... molemmista? Hauhia sanoi, asettelen sanansa tarkasti.

- Nice. Mä oon iha vaa fulltime homo, Asumaniemi naurahti. Hauhia alkoi hiljalleen rentoutua. Pojan avoimuus ja rento luonne vapautti yleensä sulkeutuneenmpaa Hauhiaakin, ja ilta alkoi parantua. Vaikka Hauhia ei ollut tottunut juomaan, Asumaniemen kannustuksesta poika päätyi litkimään aivan liikaa alkoholia, joka mursi viimeisetkin estot.

Kello oli jo yli keskiyön, ja ihmiset olivat hitaasti alkaneet liukua pois paikalta. Hauhia rojahtaa istumaan sohvalle. Asumaniemi istahtaa tämän viereen, nauraen yhä jollekin heitolle. -Onks sul ollu hauskaa? Asumaniemi kysyy, saaden Hauhian nauramaan vallattomasti. - Voi Luoja, sul on huono viinapää, Asumaniemi toteaa, katsoen hymyillen nauravaa poikaa. - Mul on hyvä viinapää, MUTTA! Hauhia aloittaa nostaen sormensa pystyyn. - Mä oon juono vaan kaljaa, joten mulla on huono kaljapää! Tämä lopettaa, purskahtaen taas nauruun. Asumaniemi naurahtaa pojan huonolle vitsille, katse lukkiutuneena tämän ruskeisiin silmiin

-Heiiiii……Hauhia sopertaa. Tuo täysin päissään oleva, nuorempi poika kohottaa kätensä Asumaniemen poskelle. - Ethän sä jätä mua yksin? Mä en haluu mennä kotiin… Tämä mutisee. Asumaniemi tuntee punan nousevan poskilleen, mutta pitää itsensä aisoissa. - No ehkä sun kannattaa jäädä tänne nukkumaan, voiha se olla vaarallista mennä bussilla tähän aikaan, Asumaniemi vastaaa pojalle, nousten sohvalta. - Mä voin näyttää sulle missä mun huone on, voin antaa sulle patjan.

Pojat kiipeävät yläkertaan, lopulta saapuen Asumaniemen huoneeseen. Huoneessa on sänky, kirjakaappi ja kirjoituspöytä, tavaroita lojuu vähän joka puollella. Koulureppu makaa lattialla. - Mä voin hakee sulle sen sun patjan, oota tässä, Asumaniemi sanoo, poistuen huoneesta. Hauhia istuu hieman hämmentyneenä pojan sängylle. Alkoholi kuplii aivoissa, ja kaikki tuntuu hieman epäselvältä. Hauhia katselee ympärilleen, odottaen Asumaniemen palaamista.

Pojan huone on sekainen, yksinkertaisesti sisustettu. Jalkapallopalkintoja? Tietenkin Asumaniemi harrastaa jalkapalloa. Hauhia huokaisee. Mitä hän teki? Jäi tänne riivamaan Asumaniemeä, Peittäen kasvonsa, Hauhia rojahtaa pojan sängylle. - Toin kyl tän patjan, mut voit sä siihenki jäädä jos haluut, Asumaniemi sanoo naurahtaen ovensuusta. Hauhia  nostaa päänsä virnistäen pojalle. - Nukuksä patjal sit vai? Asumaniemi siirtyy istumaan sängylle. - No vaikka, tai sit sun vieressä jos tarvii, poika vastaa.

Hetkeksi aikaa on hiljaista, kun pojat vaihtavat katseita keskenään. - No… Ehkä mä tarviinkiin…sut mun viereen, Hauhia sanoo hiljaa, katsoen Asumaniemeä toivoen, ettei juuri pilannut kaikkea. Asumaniemen kasvot näyttävät hetken hämmentyneiltä, sitten ilme vaihtuu joksikin, mitä Hauhia ei ollut ennen pojan kasvoilla nähnyt. Jonkilainen sekoitus lempeyttä ja…jotain vahvempaa?

-Miks sä teet tätä mulle? Asumaniemi kuiskaa matalasti, katse lukittuna Hauhiaan. - Miks sun pitää olla niin helvetin suloinen? Ihan kuin sä haluisit et mä sekoan, tämä jatkaa. - Mitä sä- Hauhia aloittaa, mutta tämän lause keskeytyy Asumaniemen työntäessä tämän sängylle. Hauhia hätkähtää, henkäisen terävästi. Asumaniemi vilkaisee poikaan, kuin kysyen lupaa, ennen kuin painaa huulensa vasten nuoremman pojan omia.

Hauhiaa ei oltu ikinä suudeltu niin. Asumaniemi oli rohkea, vetäen käsiään Hauhian ruskeiden hiuksien läpi. Asumaniemi maistui hieman oluelta, mutta muuten maku oli jotain sanoinkuvaamatonta. Asumaniemen irroitautuessa Hauhia huokaisee, saaden pojan virnistämään. - Haluuks sä mennä nyt nukkumaan? Tuo tummakiharainen enkeli kuiskaa vasten Hauhian kaulaa, saaden tämän värähtämään. - Nyt Emil jumalauta, Hauhia vastaa ääni väristen. Asumaniemi naurahtaa, alkaen painaa pieniä suukkoja vasten pojan kaulaa. Hauhia säpsähtää pojan painaessa huulensa vasten tämän solisluuta, mutta kietoo sitten kätensä Asumaniemen selkään. Asumaniemen irroitautuessa Hauhia katsoo hiljaa hengittelen pojan ruskeita silmiä.

-Mitä sä tarkotit kun sä sanoit…et saan sut…sekoamaan? Hauhia kysyy sammaltaen hieman. Asumaniemi naurahtaa, rojahtaen pojan päältä tämän viereen. - Noin fiksuks jätkäks sä oot aika tyhmä, tämä sanoo, saaden Hauhian kohottamaan kulmiaan. - Mä näin sut jo yläkoulus, joskus ysil, Asumaniemi jatkaa. - Sä olit semmone…sulone, uhkarohkee… Ja mä vaa tiesin et olin susta kiinnostunu, tämä sanoo kääntyen katsomaan Hauhiaa silmiin. - Mä en vaa aatellu et se kestäis näin kaua, poika sanoo naurahtaen hiljaa.

Hauhia avaa suunsa sanoakseen jotain, mutta sulkee sen punaisena. Hän ei ollut varma mitä sanoa. Kasilla hän oli kyllä huomannut pojan katselevan tätä, mutta oli tulkinnut sen enemmänkin patoutuneeksi vihaksi tai tyyppiliseksi vanhempien poikien pilkkalisuudeksi, muttei ollut koskaan osannut ajatella… Olihan hänkin monesti unelmoinut tuosta vanhemmasta pojasta, tämän villeistä kiharoista. Tavasta millä tämä heitti päätään taaksepäin nauraessaan, miten tämän silmät löysivät aina Hauhian ruokalassa. Hauhia oli kuitenkin vain työntänyt sellaiset ajatukset helvettiin, yrittäen unohtaa pojan. Aloittaessaan lukion hän oli kuitenkin todennut sen mahdottomaksi.

-Mäkin…kai…oon katellu sua, Hauhia alottaa. -Mä en vaa koskaa aatellu, et säki aattelit nii. Asumaniemi hymyilee hiljaa. - No, nyt sä sit tiiät. Hetken aikaa pojat makaavat vain katsellen toisiaan, epävarmana kaikesta, miten kaikki on muuttunut. - Jäätsä tähän nukkuu? Hauhia lopulta kysyy varovasti, saaden vastauksekseen nyökkäyksen. Hauhia nojautuu eteenpäin, vetäen pojan syliinsä. Asumaniemi painaa kasvonsa Hauhian rintaa vasten, ja hetkien kuluttua molemmat pojat ovat vaipuneet syvään uneen.

[mieoleahvena]

Täydellinen

Genre: Draama, erittäin suuresti angstinen, sodan jälkeen -AU

Hahmot: Lammio/Rahikainen (tässä tapauksessa traagiset kukot tunkiolla), pari muuta mainintoina

Sanamäärä: ~5000

Disclaimer: Kaikki hahmot Väinö Linnan, hänelle siitä kunnia. Minä vain kiusaan ja kidutan vaikkei edes makseta.

Varoitukset: Lammio on ihan helvetin rikki tässä. Masennus, itsetuhoinen käytös ja itsemurhayritys. Rahikaisen murteesta en mene takuuseen, ite puhun eteläkarjalaa niin voi muistuttaa enemmän sitä.

A/N: @sotamieshonkajoki ja minä tässä muutama ilta takaperin pyöriteltiin ajatusta todella rikkinäisestä Lammiosta suhteessa Rahikaisen kanssa. Keskusteltiin tästä traagisuudesta pitkään ja kehiteltiin sitä, joten suuri osa tämänkin ficin tapahtumista on tuon rakkaan hömpän ideoita <3

Toivon että melko nopea eteneminen ei haittaa. Yritin pitää asiallisissa mitoissa mutta pelkään että teksti siitä sitte kärsi :D no, te tuomitsette.

Lopuksi pyydän vielä kauheesti anteeksi jo etukäteen jos joku nyt saa näistä pehmeistä pojista sydänhaavan :( (PS. Osa on Honkkiksen syytä, muistakaa!)

**

Henrik Alexander Lammio oli mies, jolle kaiken piti olla viimeisen päälle täydellistä, ja jos niin ei ollut, meni hän täysin pois raiteiltaan eikä kyennyt yhtään mihinkään. Siten hänet oli kasvatettu – kuri tuli aina olla läsnä joka asiassa, eikä edes maailmanloppu olisi sallinut siitä poikkeamista. Suorittaminen oli elämän ohjenuora numero yksi, se tärkein niistä, sillä sen olemassaolo takaisi hänelle selviytymisen tilanteessa kuin tilanteessa. Siihen ajatukseen nojautumisesta Lammio piti kaikista eniten. Hänellä oli ollut äärimmäisen tiukat vanhemmat, jotka potentiaalia nähtyään vaativat pojaltaan paljon. Mutta ei sillä, olisivat varmasti vaatineet ilman potentiaaliakin. Lammion äiti oli ennen avioitumistaan ja poikansa syntymää ollut kansakoulunopettaja, jonka luokasta ei kynän ja paperin kahinaa lukuun ottamatta saanut kuulua pienintäkään ääntä, kun taas isä oli ollut upseerismies kuten Lammiokin. Lammioiden kotona oli vallinnut juuri samanlainen kaavamainen sotilaskuri kuin se, jota hänen isänsä kaiket päivät alokkailleen piti. Vanhemmat olivat hyvin uskovaisia ja isänmaallisia, ja siksi aamut aloitettiin aina rukouksella. Sen jälkeen äiti istui pianon ääreen ja soitti Sun kätes, Herra, voimakkaan ensimmäiset sävelet, ja isä ja poika yhtyivät hänen lauluunsa. Jos Lammio huolimattomuuttaan lauloi nuotin vierestä, oli aina olemassa suuri riski saada selkäsauna. Selkäsaunoja sai toki muistakin syistä – ruoan kanssa vitkuttelemisesta, liian hitaasta juoksemisesta, sen sellaisesta. Jo pienestä pojasta asti oli Lammio oppinut tunnistamaan isänsä kasvoilta sen yhden tietyn ilmeen, joka kertoi tyytymättömyydestä ennen kuin isä ehti mitään sanoakaan, ja välttikin siksi yleensä Koivuniemen herran vierailun. Eräänä aamuna oli hän kuitenkin ankarista kielloista huolimatta livahtanut keittiöön hakemaan ylimääräisen leipäpalan viedäkseen sen kouluun köyhemmästä perheestä tulevalle luokkatoverilleen. Isä oli saanut hänet kiinni itse teossa, ja silloin eivät selitykset saati sitten valheet auttaneet. Isä oli siristänyt silmiään kuten aina räjähtämäisillään ollessaan Lammion tunnustaessa, että oli aikonut viedä sen pahaisen leipäpalan nälkää näkevälle ystävälleen, juuri sille, joka vanhempien mielestä oli heidän pojalleen huonoa seuraa. Sinä aamuna Lammio olikin lopulta hakattu niin pahasti, että tämän oli vaikea päästä edes kävelemään, mutta kouluun lähtemisen suhteen ei armoa annettu. Lammio ei muistanut, että vanhemmat olisivat koskaan pitäneet häntä sylissä, suukottaneet otsalle tai edes halanneet. Läheisyys tai rakastavat sanat eivät kuuluneet Lammion perheen käytäntöön, vaan hyvin tehty työ palkittiin myöntävällä urahduksella ja, jos pojalla oli onnea, pyöräretkellä metsäpolulle. Sekin kunnon kohottamisen vuoksi, totta kai, sillä mitään ei saanut tehdä turhan päiten. Ala-arvoiset suoritukset puolestaan olivat heidän taloudessaan kerta kaikkiaan pannassa, varsinkin koulun tai urheilun suhteen. Lohtua ei saanut edes silloin, kun puusta pudotessaan mursi kätensä tai oli neljänkymmenen asteen kuumeessa – sellaisissa tapauksissa joitakin velvollisuuksia saatettiin höllentää, muttei milloinkaan poistaa kokonaan. Itkeä ei saanut, sillä se oli eittämättä heikkouden merkki, eikä ison pojan kuulunut parkua kuin kaksivuotias. Rakkaudetta kasvanut lapsi oli ollut mainio lisä armeijan palvelukseen. Eihän Lammiolla sen suhteen juuri päätäntävaltaa ollut, sillä hän halusi niin kovasti tehdä vanhempansa ylpeiksi, mutta yllättäen armeija olikin ollut nuorelle miehelle täysin hänen kykyjään vastaava paikka. Siellä sai rauhassa toteuttaa juuri niin huoliteltua järjestystä kuin vain mieli teki, ja tekemisen ohella siellä Lammion mieli myös lepäsi. Lammio osoitti hienosti kykynsä ja eteni urallaan hyvin nopeasti. Talvisodan syttyessä hän oli ollut jo vänrikki, mutta johtamistaidot ja luja päättäväisyys eivät olleet sodassa jääneet huomaamatta, ja niin oli Lammio ylennetty luutnantiksi heti sodasta selvittyään. Ja sitten jatkosodan alussa oli Lammio saanut komppaniapäällikön vastuun harteilleen edellisen kuollessa heti ensimmäisessä taistelussa. Juuri sotaan lähtemistä edeltävänä päivänä oli Lammio ensi kertaa tavannut miehen, jota ei olisi kuuna päivänä voinut kuvitellakaan tulevaksi elämänkumppanikseen. Rahikainen oli kaikkea muuta kuin hän itse – villi pohjoiskarjalainen sielu, jota sai jatkuvasti olla kaitsemassa, sellainen sotamiehen irvikuva, joka ei nähtävästi millään osannut käyttäytyä edes tuolle vähäiselle arvolleen sopivalla tavalla. Eniten Lammiota oli kuitenkin ärsyttänyt se, että Rahikainen oli varsinainen naistenmies, aina flirttailemassa ja viemässä häneltä itseltään mahdollisuudet ottaa joku lotta matkaansa. Valitettavan helposti ja valitettavan usein oli Rahikainen nimittäin viettely-yrityksissään onnistunut ja vienyt naiset aivan Lammion nenän edestä, ja tämä oli saanut viettää iltaa kenkiään lankkaamassa kun toinen piti hauskaa ja teki ties mitä syntistä jonkin pusikon uumenissa. Mutta vaikka Rahikainen olikin kaikkea sitä mitä Lammio halveksi, jollain tavalla miehen karisma ja sanavalmius olivat myös saaneet hänen huomionsa kiinnittymään positiivisemmallakin tavalla. Lammio ei koskaan olisi myöntänyt sitä kenellekään – eikä sillä tavalla sitä itsekään tiedostanut –, mutta hän ihaili suurestikin Rahikaisen rentoutta ja tämän taitoa lukea muita ihmisiä. Lammio oli useinkin seurannut sivusta, miten Rahikainen tuntui aina saavan tahtonsa läpi, eikä hän älykkyydestään huolimatta oikein ymmärtänyt miten mies sen teki. Lipevien sanankäänteiden taitoa ei ollut hänelle siunaantunut, ja tunnepuutteinen kasvatus yhdessä tunnepuutteisen kadettikoulun kanssa oli vielä päälle varmistanut, ettei hänellä ollut myöskään kykyjä toisten käsittelemiseen. Mutta Rahikainen puolestaan veti häntä kuin pässiä narussa. Kerran sodan aikana he olivat jotenkin sekä humalapäissään että naisen puutteessa eksyneet samaan sänkyyn, ja vaikka Lammio ei onnekseen ollut muistanut yöstä jälkeenpäin yhtään mitään, oli hän aamuisen todistusaineiston pohjalta voinut yön tapahtumat melko vaivattomasti päätellä. Siitä lähtien hänen kasvojaan oli aina kuumottanut Rahikaisen läsnä ollessa. Rahikainen taas tuntui muistavan kaiken, ja joka kerta kutsuessaan Lammiota ”herra luutnantiksi” tämän silmäkulmassa oli vihjaileva pilke. Rahikainen oli tietenkin innostunut Lammion häpeäpunastelusta vain entistä enemmän, mikä luutnanttia taas suututti niin paljon että hän oikein tärisi raivosta koettaessaan hillitä itsensä vastaisuudessa paremmin. Sitten sota päättyi, ja Lammio ajatteli helpottuneena, ettei enää joutuisi näkemään Rahikaista. Hän palasi Helsinkiin ja jatkoi taas elämäänsä tismalleen sellaisena kuin miksi sen oli jättänytkin, armeijan leivissä uraansa tehden ja samassa vanhassa talossaan asuen. Mutta sitten oli Rahikainen eräänä iltana ilmestynyt hänen ovelleen kuin salama kirkkaalta taivaalta, sanonut taas muutaman noista suostuttelevista sanoistaan ja jotenkin jälleen saanut Lammiosta yliotteen. Ja ennen kuin Lammio ehti sitä itse kunnolla tajutakaan, olivat he jo muuttaneet Rahikaisen kanssa yhteen ja nukkuivat samassa sängyssäkin. Suhteen alussa Lammio oli tavallaan koettanut maksaa takaisin kaiken, minkä Rahikainen hänelle antoi, sekä vällyjen välissä että kalliita esineitä ostamalla, sillä vastavuoroisen ja pyyteettömän rakkauden käsite ei millään mahtunut hänen päähänsä. Aikansa Lammion toimintaa katseltuaan Rahikainen kuitenkin puuttui siihen, vaikka muutoin melkoinen opportunisti olikin, sillä ensimmäistä kertaa elämässään hän oli aidosti rakastunut eikä halunnut toiselta mitään muuta kuin tämän seuraa. Kaikki muu oli Rahikaiselle vain mukavaa lisää. Lammiota se hämmensi, sillä lapsuudessaan hän oli oppinut vanhemmiltaan, ettei ollut minkään arvoinen ellei suorittanut jatkuvasti, hyvä jos oli minkään arvoinen edes suorittaessaan. Hän ei kuitenkaan sanonut siitä Rahikaiselle mitään, lopetti vain tämän rakkauden ostamisen ja yritti suorittaa velvollisuuttaan olemalla muutoin täydellinen miesystävä. Hän täydensi sisäistä ohjekirjaansa erheiden kautta ja seurasi sitä kuin vanhempansa Raamattua. Vaikka Lammion vanhemmat olivat kumpikin kuolleet sillä välin kun tämä itse oli ollut sotia käymässä, vaikutti lapsuudesta häneen tarttunut epäonnistumisen pelko edelleen taustalla. Lammio pelkäsi Rahikaisen jättävän hänet joka kerta kun hän teki jotain väärin, sillä vaikkei vuosia aiemmin ollut Rahikaisesta pitänytkään, nyt Lammio rakasti tätä enemmän kuin olisi ikinä osannut ilmaistakaan. Hän halusi antaa Rahikaiselle aivan kaiken, mutta silti miehestä tuntui jatkuvasti siltä, ettei hän antanut oikeastaan mitään. Olo oli kertakaikkisen hyödytön, jos hän ei voinut jollakin konkreettisella tavalla perustella Rahikaisen kiintymystä itseensä. Lammio ei millään voinut käsittää sitä, että Rahikainen yksinkertaisesti piti hänestä sellaisena kuin hän oli, eikä sitä saanut tietääkään, koska nuo kaksi eivät kovin usein tunteistaan puhuneet. Ajan myötä Lammion jatkuva tunne riittämättömyydestä vain kasvoi, mutta hän ei edelleenkään maininnut Rahikaiselle siitä sanallakaan – se ei edes käynyt hänen mielessään –, jatkoi vain normaalisti ja koetti parhaansa mukaan kestää sekä itsensä että oman huonommuutensa kanssa. Se sai hänet tiukentumaan töissä entistä enemmän, ja armeijassa sellainen nähtiin vain hyvänä asiana. Mutta sillä oli hintansa: tehdessään jotain väärin niin töissä, itsensä kuin Rahikaisenkin kanssa, Lammiolle oli muodostunut tapa rangaista itseään, kuten hänen vanhempansakin olivat häntä rangaisseet. Lammion käsivarret olivat jatkuvasti mustelmien peitossa, sillä paremman keinon puutteessa niitä oli helppo hakata. Rahikaiselta hän piilotti mustelmansa niin hyvin kuin taisi, mutta siltä varalta, että mies sattui ne näkemään, Lammiolla oli aina valmiina jokin armeijaan liittyvä selitys. Rahikainen epäili toisinaan, ettei Lammio ehkä kertonut hänelle aivan kaikkea, mutta hän oli tuntenut toisen jo niin pitkään, että tiesi miehen yleensäkin vaikenevan asioista ja antoi tämän siksi olla, eikä koskaan saanut tietää hänen pahasta olostaan. Lammio ei milloinkaan olisi myöntänyt tarvitsevansa apua, sillä hänelle oli aina varta vasten teroitettu, että kaikesta tuli selvitä yksin tai muuten oli halveksittavan heikko. Ja heikko Lammio ei halunnut olla, sillä väistämättä hän pelkäsi muiden tuomioita. Hän luuli tosissaan olevansa ehjä ennen kuin lopulta murtui niin palasiksi, että Rahikainenkin näki ensi kertaa hänen huolella piilotetun rikkinäisyytensä. ** Lammio oli päättänyt sen. Ei enää ollut mitään mieltä jatkaa, jos jatkuvasti epäonnistui. Hän oli jälleen kerran omalla tyhmyydellään aiheuttanut elämää suuremman riidan Rahikaisen kanssa. Hän oli jälleen kerran ollut turhan päiten mustasukkainen. Se oli Lammiolle viimeinen pisara monista. Rahikainen oli nykyisin töissä usein aamusta iltaan, ja Lammion sisäinen epävarmuus oli huutanut tälle, että Rahikainen varmasti petti häntä, että eihän mikään tavanomainen tehdastyöntekijä sentään paiskinut kaksitoistatuntista työpäivää. Rahikaisen palatessa illalla päivästään jo valmiiksi uupuneena oli Lammio ilmaissut lapsellisen ärtymyksensä kylmin sanankääntein, ja Rahikainen, loukkaannuttuaan siitä, että toinen oikeasti luuli tuollaista, oli viattomuutensa todistaakseen lyönyt työvuorolistansa Lammion nenän eteen ja poistunut vihaisena tunnin kestävälle tupakalle. Rahikaisen poissa ollessa oli Lammio jälleen hakannut käsivartensa mustelmille itseään rangaistakseen. Kuri ja vakaa itsehillintä olivat taas kerran pettäneet, ja aina niin selkeän ajattelun tilalle oli tullut tunteiden ja impulssien sokea seuraaminen. Olo oli kerta kaikkiaan kurja ja epätoivoinen. Rahikaisen palattua oli Lammio koettanut pitää kiinni edes muutamista arvokkuuden rippeistä ja pyytänyt vain anteeksi. Asia oli jäänyt siihen, sillä Rahikainen kyllä huomasi Lammion häpeänpunan, eikä halunnut kiusata toista enempää. Olihan hän varsinaisessa viettelijän maineessa, mutta Lammion epäluottamus oli silti satuttanut häntä pahasti, sillä ei ollut mitään, mistä hän ei toisen vuoksi luopuisi. Se ei tosin ollut ensimmäinen kerta, kun Lammio oli sanonut jotain vastaavaa, ja Rahikainen olikin aina vaistonnut miehen piilevän epävarmuuden. Alun perin juuri siksi oli hän toiseen silmänsä iskenytkin, sillä hänen kaltaistaan miestä epävarmuuden tarjoamat mahdollisuudet olivat houkutelleet, mutta nyt kun he olivat pari, aiheutti Lammion huono itsetunto kieltämättä ongelmia toisensa jälkeen. Lammiokin huomasi sen. Hän ei ehkä kunnolla ymmärtänyt toisten käytöstä, mutta Rahikaisen vihan hän osasi sitäkin paremmin yhdistää epäonnistumiseensa. Ja Rahikainen oli usein vihainen jostain, mitä Lammio oli tehnyt tai sanonut. Tämän tapahtuman jälkeen jokin vain naksahti Lammion aivoissa hänen maatessaan sängyssä yön pimeinä tunteina Rahikaisen kuorsaamista kuunnellen. Miksei hän ollut tajunnut sitä aiemmin? Hän ei voinut millään tehdä Rahikaista onnelliseksi eläessään, mutta kuollessaan hän voisi jättää tälle kaiken omaisuutensa osoittamaan rakkautensa. Kuollessaan hän poistuisi häiritsemästä toista, mutta se ainoa etu jonka hän omasi – materia – tekisi paljon enemmän hyvää kuin hän milloinkaan. Kuollessaan hän antaisi Rahikaiselle tilaisuuden löytää joku arvoisensa. Hän tekisi sen. Hän tekisi sen niin nopeasti kuin pystyisi. Päätöksen myötä aivan uusi rauhan ja järjestyksen tunne valtasi Lammion sekavan mielen, ja hän vilkaisi vieressä nukkuvaa Rahikaista kuin vahvistaakseen sitä. Helpotuksen aalto peitti alleen kaiken hänen inhimillisen pelkonsa, hukutti luonnollisen itsesuojeluvaiston ja vyöryi ylitse kuin vuolaana virtaava koski. Hän kuolisi pian. Tunteensa Lammio työnsi täydellisesti sivuun, ja käytännöllinen puoli otti nopeasti voiton. Mikä kaikki pitäisi järjestää? Testamentti oli ainakin tehtävä, sen hän voisi jättää näkyville työpöydälleen lähtiessään asunnosta viimeisen kerran. Jäähyväiskirjeitä hän ei kirjoittaisi, sillä ei niitä muille olisikaan kuin Rahikaiselle, eikä hän halunnut tätä tunteilulla häiritä, joten parempi jättää se välistä. Nopeasti alkoi suunnitelma muodostua Lammion pään sisällä, oli kuin kaikki aivosolut olisivat heränneet uniltaan ja ruvenneet painamaan töitä tuplavauhtia. Asunto tulisi siivota, niin, ja tavarat tietenkin järjestellä siististi niin ettei Rahikaisen tarvitsisi siitä huolehtia. Toinen voisi ottaa niistä mitä tarvitsisi ja kantaa loput ulos. Lammio ei kyennyt enää nukkumaan. Oli noustava ylös ja kirjoitettava se testamentti sillä välin kun Rahikainen nukkui. Hiljaa hän heitti yhteisen peiton päältään ja siirsi oman puolensa paremmin Rahikaisen päälle. Tämä hymähti unissaan muttei onneksi herännyt, ja Lammion olisi vain tehnyt mieli silittää Rahikaisen unesta sekaisin menneitä kiharoita. Jos mitenkään mahdollista, nyt Lammio ymmärsi entistäkin paremmin, kuinka paljon Rahikaista todella rakastikaan, niin paljon, että tämän hyvinvointi oli hänelle syy kuolla. Lammio ei koskaan ollut tuntenut samanlaista kiintymystä ketään kohtaan, sillä hänelle elämä oli aina ollut vain vaihtokauppaa, jossa tunteiden pohtimiselle ei ollut sijaa, pelkkää selviytymistä päivästä toiseen tarkasti aikataulutettuna vielä tarkempien käyttäytymissääntöjen mukaan, kun Rahikainen vain meni sinne minne tuuli kuljetti. Siihen ei Lammio pystynyt. Lammio hiipi hiljaa ulos ja veti makuuhuoneen oven varovasti kiinni perässään. Hän kulki työhuoneeseen ja istahti puisen pöytänsä ääreen, sytytti lampun ja hetken vain katseli niitä pieniä, epäsäännöllisiä puunsäikeitä, joihin ei ollut aiemmin kiinnittänyt mitään huomiota. Maailma oli kaunis paikka, mutta häneltä se oli jäänyt huomaamatta, ja oli sääli, että hän näki sen kaiken vasta nyt. Yhtäkkiä – ja viimein – riuhtova pelko ja paniikki olivat pusertaa hänen rintansa rikki. Mitä hän oli tekemässä? Lammio hypähti ylös, avasi ikkunan ja hengitti sateenraikasta yöilmaa keuhkoihinsa. Täytyi rauhoittua. Täytyi vain rauhoittua. Pahimmasta selvittyään hän istahti takaisin tuoliinsa, mutta jätti ikkunan auki. Kylmä syysviima puhalsi toisinaan sen läpi, mutta Lammio ei välittänyt vaan alkoi nopeasti kirjoittaa. Täytyi suorittaa tehtävä. Täytyi vain pitää itsensä ruodussa. Testamentin kirjoittaminen ei kestänyt kauaa, sillä paljon ei ollut sanottavaakaan. Lammion ainut huoli oli se, ettei testamentti ilman todistajia ollut lainvoimainen, mutta mistä hän todistajia tähän hätään hankkisi? Hänell�� ei juuri ollut tuttuja, ja sukulaisetkin olivat kaikki joko kuolleita tai sellaisia, joihin Lammio ei pitänyt mitään yhteyttä. Rahikainen oli ainoa, joka hänellä oli, mutta häntä ei siihen tehtävään voinut pyytää. Lammio hieroi rasittuneena ohimoitaan ja päätti olla miettimättä sitä. Hän antaisi itse vielä Rahikaiselle jotain, kaiken varalta. Lammio kätki testamenttinsa vielä työpöydän laatikkoon, aivan pohjalle, sammutti lampun ja sulki ikkunan. Mutta edelleenkään hän ei tuntenut voivansa nukkua, sillä jokin kumma rauhattomuus rusensi häntä sisältäpäin. Hän voisi alkaa järjestellä tavaroitaan. Mutta sekään ei ahdistunutta miestä kauaa auttanut, sillä hänen tavaransa olivat aina siististi aseteltu ja lajiteltu. Lopulta hänen oli annettava periksi ja mentävä takaisin nukkumaan, ja silti hän valvoi vielä pitkään synkät ajatukset ja Rahikaisen uninen tuhina seuranaan ennen kuin putosi mielensä lohduttavaan pimeyteen. ** Lammio heräsi aamulla Rahikaisen ravistellessa häntä. ”Mie lähen töihin”, Rahikainen sanoi käsi Lammion olkapäällä miehen räpytellessä unisesti silmiään, ”siellä ois kahavia valamiina jos sie haluut. Täytys se herra kapteeninki nousta jo ettei myöhästy.” Lammio nousi ja seurasi toista, meni keittiöön ottamaan kahvia tiskipöydällä majailevaan kuppiinsa ja yritti kaikkensa näyttääkseen virkeältä ja levänneeltä. Rahikainen katseli häntä sivusilmällä ja pohti, miettikö toinen vielä eilistä. Hän veti eteisessä takin päälleen ja tuli sitten vielä keittiöön Lammion luo. ”Mie mään ny”, hän sanoi ja antoi Lammiolle kevyen suukon, johon tämä kömpelösti vastasi. Outoa, hän ajatteli, aivan kuin Lammio ei olisi vastustellut kuten yleensä, vaan jopa liikahtanut hitusen lähemmäksi. Ehkä toinen tosiaan vielä murehti perättömiä syytöksiään, jotka Rahikainen oli yön yli nukuttuaan jo unohtanut. Rahikainen tiesi, että vaikka Lammio ei sitä ikipäivänä myöntäisikään, tämä kaipasi hellyyttä varmaan aivan yhtä paljon kuin Riitaoja silloin joskus. Kovan kuoren alla majaili oikeasti yksinäinen mies, ja vaikka Rahikainen ei hoivaajatyyppiä ollutkaan, välitti hän Lammiosta tarpeeksi yrittääkseen täyttää hänenkin tarpeensa eikä pelkästään omiaan. Lempeydellä hän oli silloinkin voittanut Lammion puolelleen – ensin se oli tietenkin ollut vain oman edun tavoittelua, mutta jos Rahikainen ei olisi muuta halunnut, olisi tämä jättänyt Lammion sodan jälkeen rauhaan ja etsinyt itselleen jonkun pahaisen savolaistytön. Mutta ei. Lammio oli niin paljon kehoaan enemmän, vaikka Rahikainen oli ensin nauranutkin ajatukselle. Lammio elämänkumppanina? Ei käy laatuun. Rahikainen oli kuitenkin seurannut vaistoaan Lammion luo Helsinkiin ja saanut todeta, että he itse asiassa sopivatkin täydellisesti yhteen. Lammio piti häntä paheksunnallaan sopivasti kurissa, ja Rahikainen taas koetti lievittää toisen kireyttä ja saada tämän nauttimaan elämästään epätäydellisenä. Jotenkin Rahikaisen täytyisi taas auttaa. ”Mie tuun sit ko miut päästettää. Piä hyvä päivä ja huuda niille alokkaille nii paljo ko sielu vua sietää, ja enemmänki jos sie jaksat”, Rahikainen kehotti virnistellen ja vinkkasi vielä silmääkin. Lammiokin hymyili valjusti ja komensi sitten toisen ulos talosta. Töihin hän ei aikonut mennä. Ei tänään. Rahikaisen lähdettyä Lammio tarttui siivousvälineisiin ja itsevihansa voimalla puunasi koko asunnon kiiltäväksi, niin täydellisesti kuin vain osasi. Huomenna se tapahtuisi. ** Rahikainen tuli taas iltaseitsemän jälkeen töistä kotiin ja hieraisi silmiään kaiken siisteyden keskellä. Olihan hän Lammion perfektionismiin tottunut, mutta nyt kaikki oli niin siistiä, että jos heillä olisi ollut vieraita, nämä eivät olisi uskaltaneet sohvallekaan istua. Miten Lammio oli töiden jälkeen jaksanut tai ehtinyt siivota ja tehnyt vielä ruoankin valmiiksi? Miestä itseään ei ensin näkynyt missään, mutta sitten Rahikainen huomasi tämän ikkunasta polttelevan tupakkaa parvekkeella kireä ilme kasvoillaan. Lammio oli varmaan purkanut sisäistä turhautumistaan muuttumalla kodinhengettäreksi, Rahikainen arveli. He söivät illallista yhdessä vaitonaisina, ja yhtä vaitonaisena ilmoitti Lammio vähän ennen yhdeksää menevänsä nukkumaan. Rahikaisesta tuntui siltä kuin hänen olisi pitänyt sanoa jotain, kysyä Lammiolta oliko kaikki hyvin, mutta hän tyytyi vain hymyilemään tälle niin lempeästi kuin osasi ja toivottamaan hyvää yötä. Olihan Lammio ennenkin synkistellyt ja tullut sitten ennen pitkää taas takaisin omaksi itsekseen, ja Rahikainen uskoi, ettei tämäkään kerta ollut poikkeus. Mutta Lammiolla oli kurja olo. Saatuaan enemmän aikaa pohtia, oli hän harmikseen alkanut hieman pelätä kuolemaa. Joutuisikohan hän kärsimään pitkäänkin? Tuota et kyllä mieti, sinä et ole heikko, hän käski itseään ankarasti ja painoi tiukasti vasemman käsivartensa kipeitä mustelmia. Puolen tunnin kuluttua tuli Rahikainenkin sänkyyn. Lammio oli kääntynyt selin oveen ja teeskenteli nukkuvaa, sillä häntä ei huvittanut puhua toisen kanssa. Oli parempi pysyä etäisenä ja pitää pää kylmänä. Koko illan oli hän ollut lähellä murtua ja tunnustaa Rahikaiselle, mitä aikoi tehdä. Hän olisi vain halunnut halata toista ja itkeä ja pyytää tätä pelastamaan itsensä. Mutta sitä Lammio ei mielestään ansainnut, ja nyt hän vain tuijotti pimeässä verhojen peittämää ikkunaa. Alle vuorokausi, ja kaikki olisi ohi. Ajatus tuntui absurdilta. Rahikainen nukahti muutamassa minuutissa ja alkoi kuorsata, mutta vähän ennen keskiyötä tämä havahtui uudelleen hereille ja Lammio tunsi sängyn oikenevan. ”Janne?” Lammio mumisi ja kääntyi Rahikaista kohti muistamatta, että hänen piti hillitä itsensä. Vaikka hän kuinka yrittikin olla vahva, hän ei silti halunnut olla yksin viimeisenä yönään. ”Mie käyn tupakalla. Nuku sie voan”, Rahikainen rauhoitteli ja painoi hetkeksi kämmenensä Lammion otsalle sipaistakseen toisen hiuksia. Kun hän oli jo vetämässä kättään pois, Lammio tarttui yllättäen hänen ranteeseensa hyläten kaiken yrityksensä hillitä itsensä. ”Älä mene.” Lammion silmissä paloi se sama hätä, josta Rahikainen oli nähnyt väläyksiä aiemmin illalla. Hän kurtisti kulmiaan ja päätti heti jäädä. Ei se tupakka niin tärkeä ollut. Rahikainen kävi takaisin sänkyyn makaamaan Lammion ahdistuneen katseen alla. Hän kääntyi kyljelleen ja kohottautui kyynärpäänsä varaan niin, että pystyi katsomaan toista vähässä valossa silmiin. ”Onko siulla kaikki hyvin?” Rahikainen kysyi nyt jo oikeasti huolestuneena. ”On tietenkin”, Lammio täräytti automaattisesti, mutta katseen hetkellinen harhailu paljasti Rahikaiselle, että mies valehteli. Rahikainen pudisti päätään. ”Tuuhan tähän”, Rahikainen sanoi ja viittoi Lammiota kääntymään. Lammio totteli viitsimättä sanoa mitään vastaan niin kuin yleensä. Hän tunsi Rahikaisen painautuvan kiinni selkäänsä, asettelevan vasemman kätensä hänen ympärilleen ja suutelevan lempeästi hänen niskaansa juuri siitä korvan lähettyviltä, mistä hän erityisesti piti. Kyyneleet kihosivat ensimmäistä kertaa Lammion silmiin. Jos hän jotain jäisi kaipaamaan niin tätä. He olivat hetken kumpikin vaiti, kunnes Lammio sanoi hiljaa: ”Minä rakastan sua.” Se oli vaatinut häneltä paljon. He eivät koskaan sanoneet niin, mutta ensi yönä Lammio ei enää olisi sitä kertomassa. Se yllätti Rahikaisenkin kylmiltään. Tuota hän nyt viimeiseksi olisi odottanut toisen sanovan. Miksi Lammio käyttäytyi niin omituisesti? ”Miekin siuu”, Rahikainen vastasi ja tiukensi vähäksi aikaa otettaan Lammiosta. Hän tunsi toisen sydämen sykkeen kiihtyvän ja hymyili hyvillään. Ellei Lammio olisi ollut niin allapäin, he todennäköisesti tekisivät nyt aivan jotakin muuta kuin koettaisivat nukkua, ja Rahikaisen oli vaikea saada sitä pois mielestään. Mutta ei, nyt ei ollut sellaisen aika. Nyt hänen pitäisi pitää huolta Lammion tarpeista, ei omistaan. Hetken päästä Lammio tunsi, kuinka Rahikaisen ote löystyi ja miehen hengitys hänen selkäänsä vasten rauhoittui ja syveni. Tahtomattaankin Lammio itki aivan vähän laskeskellessaan niitä tunteja, jotka hänellä oli vielä jäljellä. Ei niitä montaa ollut, ja nekin vähät valuivat nopeasti pois. Mutta tämä oli hänen velvollisuutensa, lopettaa kaikki paha. Lopettaa hänet itsensä. Itkettyään tarpeekseen vaipui Lammiokin lopulta uneen. ** Ja jälleen hän heräsi Rahikaisen ravisteluun, mutta tällä kertaa se oli kovakouraista ja miehen ääni Lammion vieressä komensi häntä heräämään. ”Janne”, Lammio sopersi yhä puoliunessa, silmiään avaamatta, ”Janne…” ”Henrik, herää”, Rahikainen pyysi ja jatkoi ravisteluaan, kunnes Lammion silmät viimein avautuivat ja mies oli täysin hereillä. ”Heräsithän sie”, Rahikainen huokaisi. Lammio hyppäsi hänen kätensä alta pystyyn nopeammin kuin kertaakaan rintamalla. ”Ookko sie tosissaan ihan kunnos?” ”Totta kai.” ”Et sie oo.” ”Se oli pelkkä painajainen”, Lammio sanoi päätään pudistaen, ”ei siitä tarvitse numeroa tehdä.” Rahikainen nosti kätensä pystyyn. Ei sitten. He söivät aamiaisen vaiteliaina keskenään, ja sen jälkeen Rahikainen lähti eteiseen pukemaan takkia päälleen. Ja Lammio tajusi, että tämä oli viimeinen kerta, kun hän toisen näkisi. Hän nousi nopeasti, kävi työhuoneessa ja etsi käsiinsä kaikista kalleimman taskukellonsa. Sen hän antaisi Rahikaiselle. ”Tässä. Ota tämä”, hän sanoi toiselle tultuaan takaisin. Rahikainen näytti hämmentyneeltä. ”Miksi?” kysyi Rahikainen epäilevästi. Eihän Lammio ikinä luopunut mistään omastaan, ja Rahikainen tiesi tuon kellon olevan miehelle erityisen rakas. ”Koska minä haluan antaa sen sinulle”, Lammio sanoi, tarttui Rahikaisen käteen ja pudotti taskukellon miehen kämmenelle. Rahikainen katsoi sitä hetken ja työnsi sen sitten vähin elein takkinsa taskuun. Hän ei ehtinyt edes kääntää katsettaan takaisin Lammioon kun tämä, täysin tapojensa vastaisesti, jo heittäytyi halaamaan häntä. Rahikainen horjahti hieman, mutta painoi sitten päänsä Lammion pehmeisiin, ruskeisiin hiuksiin ja syleili tätä toinen käsi vyötäröllä, toinen hartioilla. Mieshän aivan vapisi eikä vastustellut, kun Rahikainen painoi suukon hänen otsalleen. Jokin todella oli pahasti pielessä, mutta Rahikainen ei vieläkään tiennyt, mikä. Ei kai Lammio yhä sitä riitaa muistellut? Yrittikö toinen ostaa hänen rakkautensa sillä taskukellolla? ”Henrik…” Lammio inahti ja rutisti toista vielä tiukemmin. Hän antoi itselleen kerrankin luvan osoittaa tunteensa, sillä tämä tosiaan oli viimeinen mahdollisuus. ”Henrik, myö puhutaan sitte illalla. Kaikki selväks. Eikö?” Rahikainen pyysi. Lammio nyökkäsi ja höllensi hiljaa otettaan, kunnes antoi lopulta käsivarsiensa valahtaa velttoina alas. Eivät he puhuisi, mutta Rahikaisen pitäisi joutua töihin. Lammio oli ehkä kuitenkin mennyt liian pitkälle. ”Mie yritän tulla aikasin, mutta mie pahoin pelkään etten mie pääse”, Rahikainen sanoi ja laski kätensä Lammion olkapäälle. ”Pärjäätkö sie?” Lammio nyökkäsi, ja Rahikainen sanoi: ”Mie rakastan sinuu, elä sitä tällä välin unoha.” Sitten hän painoi suunsa Lammion huulille ja suuteli tätä hellästi, eikä Lammio oikein tiennyt painautuako kiinni vai perääntyäkö. Hän tyytyi jäämään paikalleen. Vielä hetken Rahikainen piteli häntä kunnes varovasti irrotti otteensa. ”Illalla”, Rahikainen lupasi. Lammio nyökkäsi ja jäi katselemaan, kuinka hänen rakastamansa mies katosi hänen loppuelämästään. ** Puoli viideltä Lammio palasi viimeistä kertaa töistä kotiin. Päivä oli ollut surkea, sillä hänen keskittymiskykynsä oli lipsunut jatkuvasti kuin hiekka siivilän läpi, eikä hän juuri ollut tehnyt siellä mitään järkevää. Se oli kuitenkin hänelle vain yksi syy lisää viedä oma henki. Hän ei pystynyt enää sellaiseenkaan asiaan, missä oli aina ollut hyvä. Hän oli pelkkä epäonnistuja. Tosiasia kuitenkin oli, että Lammio etsi jo kaikkialta epäonnistumisia. Kuolema pelotti häntä, itsemurhan tekeminen vielä paljon pahemmin, ja hän tarvitsi vakuudet epävarmuutensa voittamiseksi. Hänen oli pakko todistella jatkuvasti itselleen, ettei hänellä ollut muita vaihtoehtoja, jottei olisi perääntynyt. Hän istui pöydän ääreen syömään viimeistä kertaa ja kieltäytyi ajattelemasta. Hän meni makuuhuoneeseen vaihtamaan viimeistä kertaa vaatteensa ja kieltäytyi ajattelemasta. Hän kampasi hiuksensa viimeistä kertaa ja kieltäytyi ajattelemasta. Hän petasi sänkynsä tarkasti vielä viimeistä kertaa, eikä ajatellut silloinkaan. Hänen oli pakko olla kylmä itseään kohtaan. Hänen oli pakko pitää itselleen kuria vielä viimeisinä hetkinäänkin, ettei seonnut. Yhden tupakan Lammio poltti, ja loput hän jätti Rahikaisen yöpöydälle. Hän itse ei niitä enää tarvitsisi. Vähän kuuden jälkeen hän käveli hänen ja Rahikaisen yhteisen asunnon ovelle ja katsoi vielä kerran taakseen. Kaikki oli kunnossa ja siistiä, eikä mistään olisi voinut päätellä siellä asuneen kahta miestä yhden sijasta. Mikään ei jäänyt muistuttamaan Henrik Alexander Lammiosta, ei mikään muu kuin lyhyt testamentti työpöydällä. Lammio hymyili valjusti, avasi oven ja astui ulos. Hän kävelisi muutaman sadan metrin päähän lähimmälle korkealle sillalle ja hyppäisi siltä alas. Niin yksinkertaista se olisi, niin helppoa. Niin vaivatonta kaikille muille. Lokakuinen ilta alkoi jo hämärtää Lammion ympärillä, kun hän parhaissa vaatteissaan kulki rauhallisesti, antautuneena, kohti omaa kuolemaansa. Ilma oli kylmä eikä Lammio ollut pukenut päälleen takkia, mutta ei se tuota miestä hetkauttanut. Hän ajatteli vain ansainneensa kaiken kärsimyksen, joka hänelle vielä siunaantui. Kaikki hänen ympärillään oli niin kaunista. Kuoleman lähestyessä hän kiinnitti huomionsa katulamppujen loisteeseen ja sai tuosta pehmeästä valosta itselleen lohtua ja voimaa. Hän ei tiennyt, mitä toisella puolella tulisi olemaan, mutta samaa valoa hän toivoi. Lammio saapui itsemurhapaikalleen illan juuri pimennyttyä ja käveli päättäväisesti keskelle siltaa, nojasi matalaan, leveään kivikaiteeseen ja katseli rauhallisen kunnioittavasti uomassa hiljalleen virtaavaa vettä. Sinne hänkin pian uppoaisi. Se sama seesteisyys, joka oli hänet heti päätöksen tekemisen jälkeen vallannut, tuli nytkin hänen luokseen. Hän ei pelännyt enää. Hän odotti vain seuraavaa suurta seikkailua. Joskus hänenkin kuolemansa oli tultava – se olisi voinut tulla lapsena kun Lammio putosi puusta, se olisi voinut tulla kahdessa sodassa, mutta se päätti odottaa tähän hetkeen. Viimein täysin varmana ratkaisustaan Lammio astui kivikaiteelle ja vain seisoi sillä hetken ympärilleen katsellen, tuntemattomaan valmistautuen. Rauha ei kuitenkaan kestänyt Lammion pitkittäessä tilannetta. Ennen pitkää ahdistus otti jälleen vallan, ja mies joutui takaisin epävarmuuden syövereihin. Mitä hän oli tekemässä? Oliko tämä sittenkään se oikea valinta? Mutta silloin joku päätti sen hänen puolestaan. Se joku kiersi takaapäin käsivarret hänen ympärilleen ja riuhtaisi hänet alas, ja voimattomana Lammio antautui siihen. Jotenkin ote oli tuttu ja muistutti häntä turvasta. ”Mitä helevettiä sie oikein tiet?” kysyi Rahikainen vihaisesti ja raahasi Lammion kauemmaksi reunasta. ”Mitä sie Henrik jumalauta aattelit?” Lammio katsoi Rahikaista kuin säikähtänyt lapsi, joka joskus yöllä herätessään unohti missä oli. Ihan kuin hän ei olisi kokonaisvaltaisesti tilannetta tajunnutkaan, kuin se olisi tapahtunut jollekulle muulle ja hän vain katseli sitä vierestä. Hän meni täysin lukkoon ja tuijotti vain eteensä. ”Et kai sie voan aikonu hypätä sillalta?” Rahikainen tenttasi edelleen ja hänen kasvoiltaan kuvastui valtava hätä ja huoli Lammion puolesta. Lammio nieleskeli ja räpytteli silmiään vieläkin hämmentyneenä samalla kun Rahikainen piti häntä hartioista kiinni niin että sattui. Ja silloin asianlaita valkeni Lammiolle. Hän oli ollut tyhmä. Tätä kautta Rahikainen aina käveli töistä kotiin, eikä hän ollut tajunnut. Lammio ei kyennyt sanomaan mitään vaan tuijotti vain alas maahan Rahikaisen ohi, ei edes yrittänyt karata. Ei ollut edes varma halusiko. ”Voi jumalauta”, Rahikainen älähti, ”tuu ni mennää kottii. Tuu ny. Ja ota miun takki.” Ja niin Rahikainen auttoi takin täysin tilanteessa jäätyneen Lammion ylle, otti tätä hartiasta kiinni ja lähti viemään miestä kotiin. Lammio antoi hänen tehdä sen. Miksi Lammio oli halunnut tappaa itsensä? Johtuiko se hänestä, Rahikaisesta, oliko hän tehnyt tai sanonut jotain väärin? Tai ehkä hän ei ollut tehnyt eikä sanonut tarpeeksi. Eikö Lammio viime yönä ollutkin pyytänyt häntä jäämään? Eikö mies ollutkin silloin suostunut hänen läheisyyteensä mukisematta ja aamulla vielä hakenut sitä itsekin? Eikö sen olisi pitänyt olla varoitusmerkki, kun kyseessä oli Lammio? Rahikaista kylmäsi kun hän katsahti vierellään kulkevaa, perin pohjin elämälle hävinnyttä miestä. Rahikaisen olisi pitänyt kyetä ymmärtämään, että Lammio tarvitsi rakkautta. Hän tiesi sen eikä silti ollut onnistunut edes sanomaan sitä päivittäin, ja nyt hän näki tuloksen. Katkerat kyyneleet eivät olleet kaukana. Miksei hän ollut vaatinut tiukemmin toista puhumaan? Hän olisi voinut estää tämän. Vasta saatuaan Lammion sisälle taloon hän uskalsi päästää tästä hetkeksi irti. Lammio oli menettänyt kaiken toimintakykynsä ja seisoi vain keskellä olohuoneen lattiaa Rahikaisen ripustaessa takin naulakkoon, eikä yhtään mitään kulkenut hänen mielessään. Pelkkää tyhjää mustuutta, jota hän ei edes ymmärtänyt. Rahikainen seisahtui hänen eteensä, laski kämmenensä lempeää kosketusta tavoitellen Lammion olkapäille ja kysyi melkein murahtaen, silmät täynnä pohjatonta surua: ”Miksi sie halusit kuolla?” Lammio ei tiennyt miten selittää. Hän näytti siltä kuin purskahtaisi itkuun ja inahti kun Rahikainen osui hänen käsivarsiensa mustelmiin. ”Näytä”, Rahikainen pyysi ystävällisesti, mutta äänensävy oli vaativa. Lammio ei tehnyt elettäkään, joten Rahikainen alkoi itse avata toisen paidan nappeja. Sellaisessa tilanteessa hän ei vielä koskaan ollut ollut yhtä vakava, ja toisenlaisissa olosuhteissa ajatus olisi voinut huvittaakin tai edes tulla mieleen. Mutta ei silloin kun hän yritti ymmärtää Lammion itsetuhoisuutta. Lammio oli toennut jo sen verran että yritti auttaa Rahikaista tekemällä edes yhteistyötä, sillä hän tiesi, ettei tilanteesta ollut poispääsyä. Ja nähdessään Lammion mustelmista kirjavat käsivarret, teki Rahikaisen vain mieli halata miestä, mutta hän ei voinut juuri nyt antaa tilanteen lipsua sillä tavalla. ”Mistä ne on oikiasti tulleet, Henrik?” Rahikainen kysyi hiljaa ja otti toisen tärisevät kädet omiinsa. Lammio tuijotti taas jonnekin sivuun katse synkkänä, mutta puhui viimein, totesi vain yksinkertaisesti: ”Minä tein ne.” ”Miksi sie satutit itteäs?” ”Koska minä… minä oon… epäonnistunut”, Lammio parahti murtuessaan äkisti ja kyyneleet pääsivät irti valumaan pitkin miehen poskia. ”Koska minä en... oo… sulle hyvä… missään… hyvä…” Rahikainen vastasi nopeasti vetämällä Lammion syliinsä, pitelemällä tätä hellästi toinen kämmen miehen niskassa ja toinen käsivarsi harteilla, poski toisen silotellusti kammatuissa hiuksissa. Luuliko Lammio tosiaan, ettei ollut hänelle hyvä? Että hän olisi jotenkin epäonnistunut? Miksi Lammio edes ajattelisi mitään sellaista? ”Mistä ihmeestä sie oikeen puhut?” kysyi Rahikainen nyt jo ahdistuneena ja silitti rauhoittavasti Lammion selkää. Tämä tärisi häntä vasten kuin maanjäristyksessä, iho oli tunnekuohuista kuuma ja sydän hakkasi kuin niillä, joilla kuolema otti aikansa. ”Säännöt… pakko… noudat… taa…” mumisi Lammio ja koetti vaivalloisesti hengittää nyyhkäysten välillä. ”Säännöt? Mitkä helevetin säännöt?” Rahikainen ihmetteli, ”Et kai sie edelleen koita olla täydellinen?” Lammio vain itki ja vapisi ja Rahikainen huokaisi: ”Ei jumalauta Henrik.” Sitten hän veti toisen mukanaan sohvalle, kävi itse sille ja istutti Lammion syliinsä. Tämä ei estellyt, ei katsonut häneen päinkään, painoi vain päänsä alistuneena Rahikaisen olkaa vasten ja kyynelehti kaiken sisällään moukaroivan kelvottomuuden tunteensa ilmoille. Rahikainen kiersi taas kätensä lohduttavasti Lammion selkään ja veti tämän niin lähelle kuin pystyi. Hän oli luullut, että Lammio oli jo päässyt yli täydellisten ihmissuhteiden tavoittelusta kun tuo oli lopettanut hänen lahjomisensa, mutta haavat olivatkin paljon syvemmällä kuin Rahikainen oli ajatellut. Hän oli oikeastaan melko järkyttynyt tajutessaan viimein Lammion pahan olon. Miten tuo Henrik oli pystynyt pitämään sen kaiken sisällään? Rahikainen syytti siitä itseään – oli hän tiennyt Lammion menneisyyden ja ymmärtänyt, ettei tuo toinen sen jälkeen osannut tehdä tunteidensa kanssa mitään, ja hänen olisi pitänyt tukea Lammiota enemmän. Tästä lähtien hän tekisi parhaansa saadakseen Lammion avautumaan tunteistaan, hän lupasi sen mielessään sekä itselleen että Lammiolle. Tätä ei saisi enää uudelleen tapahtua. ”Henrik… siun täytyy antaa miun auttaa…” Kyyneleet valuivat Rahikaisenkin poskille. Niin paljon Lammion hätä häneen sattui. ”En minä… tarvi… apua…” Silloin Rahikainen pakotti hänet katsomaan itseään. Lammion silmät olivat jo valmiiksi punaiset, mutta Rahikaisen tuskankyyneleet kohdattuaan hän ratkesi vielä pahemmin nyyhkyttämään. ”Haluutko sie että tää tapahtuu uuvestaan? Koska jos myö ei yhessä auteta siuu niin jossain välissä sie yrität uuvestaan ja sillon mie en välttämättä oo vetämässä sinuu pois sillalta.” ”Minä…” ”Sie tarviit apua. Anna miun auttaa”, Rahikainen pyysi. ”En minä… halua häiritä…” Lammio soperteli. ”Häiritä? Ei, Henrik Alexander Lammio, nyt ei näin.” ”Mutta…” ”Jumalauta, etkö sie tajuu että mie rakastan siuu just sellasena ko sie oot? Etkö sie nää sitä?” Rahikainen ravisteli toista olkapäistä sanojensa tehosteeksi varoen kuitenkin satuttamasta. ”Mie antaisin kaikkeni että siulla ois hyvä olla. Ihan kaikkeni. Jos sie voan annat miun auttaa.” Lammio painautui kerälle, vasten Rahikaisen kaulaa ja mumisi: ”Hyvä… on…” Se riitti Rahikaiselle. Toistaiseksi. Hän antoi Lammion itkeä hetken sylissään ja suoristi tämän sitten, katsoi syvälle silmiin ja suuteli häntä hellästi ja pitkään, yritti näyttää kaiken välittämisensä, korvata sen, ettei ollut tehnyt sitä tarpeeksi usein. Lammio antoi kaikkien heidän välillään olevien esteiden särkyä palasiksi ja kietoi kätensä Rahikaisen niskaan kuin pieni lapsi.

[iwouldfightu]

Naapurin pojat

A/N: Moi, mä en oikein tiiä mitä mä ees teen mun elämällä kun oon tällästä mennyt rustaamaan, mutta ehkä joku saa jotakin iloa irti tästä, joten kai mä nyt uskaltaudun heittää tän tänne. Ja siis kaikista vaikeinta tässä koko hommas oli tän perkeleen nimeäminen ja se näkyy, yh. Mutta joo, nauttikaa..? :d

Hahmot/Paritus: Rokkaa/Tassu, muita kookoon poikia ei näy, mutta Lyyti ja Tyyne siellä vilahtaa.

Sanamäärä: 3300

Rating: Teens And Up

Summary: Hauska pieni kuvitelma siitä Antin ja Tassun yhteinen lapsuus ois voinut mennä.

Disclaimerit: Väpän pojathanhan nää, vaikka ei sitä murteesta välttämättä huomaa (anteeks, mä yritin)

Tassun vanhemmat eivät koskaan olleet fyysisten huomionosoitusten perään. Kyllähän he häneen koskivat, mitä nyt äiti nopeasti korjasi paidan kauluksen asentoa ennen sunnuntaikirkkoa ja isä välillä lätki korville, kun työ ei maittanut. Hyvänä päivänä saattoi jommankumman käsi pörröttää maantien värisiä hiuksia, mutta siihen tottumattomana Tassu ei koskaan oikein tiennyt miten moisiin hellyydenosoituksiin pitäisi reagoida. Hän vain seisoi paikoillaan, ryhti suorana ja kädet hieman epävarmasti nyrkissä. Vasta kun kehut puettiin sanoiksi, tajusi poika hymyillä, väläyttää nopeasti valkoista hammasriviään.

Ehkä juuri siksi Antin ilmestyminen tämän elämään oli tuntunut sellaiselta tunteiden pyörremyrskyltä. Sellainen se poikahan oli itsekkin.

Kun he tapasivat ensimmäisen kerran, tuo pellavahiuksinen, tätä paljon puheliaampi ja eloisampi pentu oli pitänyt tiukasti kiinni tämän äidin kädestä sillä välin, kun heidän vanhempansa olivat vaihtaneet kuulumisia maantien laidassa. Heidän tilansa eivät olleet kaukana toisistaan, mutta ei heitä aivan naapureiksikaan voinut sanoa. Riippui keneltä kysyi. Saman tien varrella he kuitenkin elelivät ja olivat siksi tekemisissä toistensa kanssa. Ylimpiä ystävyksiä he eivät kuitenkaan olleet.

Heidän juttutuokionsa venyi. Kylillä oli ilmeisesti käynyt jotakin; he juorusivat ulkopuolisista ja jostakin tulipalosta. Tämä ei kuitenkaan liiemmin liikuttanut Tapiota, eikä Anttiakaan, pelkkiä penikoita kun olivat. Tapio katseli tätä vastapäätä seisovan lapsen turhautunutta kiemurtelua pää hieman kallellaan. Toisen kehonkielestä erotti helposti juuri sen hetken, kun toinen kyllästyi seisomaan kiltisti paikallaan. Hän irrotti otteensa äitinsä kädestä, saaden tuon luomaan nopean katseen lapseensa, mutta hän kiinnitti huomionsa nopeasti takaisin yhä vilkkaana jatkuvaan keskusteluun. Tästä rohkaistuneena tuo tuntematon lapsi kuroi umpeen sen muutaman askeleen välimatkan, mikä hänellä ja Tapiolla oli, tarttuen häntä kädestä ilman minkäänlaista varoitusta. Tapiolle ei annettu aikaa käsitellä tilannetta, vaan hänet vedettiin mukaan, kädestä pitäen. Hänet kiikutettiin tien laitaan, ojan pohjalla virtaavan puron ääreen. Tuo pellavatukkainen poika virnisti hänelle veikeästi, yhä tiukasti kädestä kiinni pitäen. Häneltä puuttui toinen etuhammas.

“Otetaanks pikku kisa?”

Pojat väkersivät oljenkorsista ja ties miestä pieniä ‘’veneitä’’, joita he laskivat rauhallisena lipuvaan virtaan. Tapion veneet tuppasivat olemaan nopeampia, joka kovin hermostutti tuota toista poikaa. Hän yritti sitkeästi selvittää Suden pojan menestyksen salaisuudet, mutta vastauksia hänelle ei herunut. Hänen jatkuva utelunsa kuitenkin ansaitsi hänelle hiljaisen naurun, johon tämä vastasi ensihämmennyksen jälkeen leveällä hymyllä.

‘’Antti, ny mennään!’’

Hieman vastahakoisesti pojat jättivät leikkinsä kesken ja nousivat ojasta, housunlahkeet leikin jäljiltä hieman kuraisina (ja siitähän tuli jälkikäteen sanomista). Aikuiset sanoivat toisilleen nopeat hyvästit ja rouva Rokka ojensi kätensä lapselleen. Kyseinen poika katsoi sitä hetken harkitsevasti, mutta hänen oma kätensä löysikin tuon sijaan Tapion huomattavasti pienemmän kämmenen. Hän käänsi katseensa uuden ystävänsä sinisiin silmiin, hymyillen tälle somasti ennen kun hän tuikkasi nopean pusun tämän suulle. Kaikki tuota pellavapäätä lukuunottamatta jähmettyivät, mutta tuo hän vain jatkoi hymyilemistä ja siirtyi ripeästi äitinsä vierelle, ottaen tätä kädestä, selvästikin tyytyväisenä itseensä.

‘’Antti!” hänelle sanottiin ensin tuimasti (Antti, hänen nimensä on Antti, Tapio pisti viimein merkille).  “Anteeks, anteeks, hää o vähän höperö’’, Antin isä lopulta nauroi, rikkoen kiusalliseksi venyneen hiljaisuuden.

‘’Äiti ja sieki ain pussaatte ku työ lähette jonnekki!’’

‘’Ahaha, niin tehhää nii.’’

‘’Penskojaha nuo vaa, penskoja vaa’’, rouva Rokka nauroi niin huolettomasti, että Tapionkin vanhempien oli pakko hymyillä, vaikkakin hieman väkinäisesti. Tapio ei yhtynyt nauruun, vaan tuijotti yhä Antin takaraivoa, hölmistynyt ilme kasvoillaan.

___

Sen jälkeen, kun Antti viimein sai vanhempansa suostuteltua vierailemaan Sutten tilalla ensimmäisen kerran, ei häntä sieltä pois pitänyt mikään. Aina auringon laskiessa hän ilmestyi rutiini omaisesti heidän latonsa taakse, jossa Tapio häntä uskollisesti odotti. Eräänä kesäiltana Antti kommentoi, että tämä muistutti häntä vahtikoirasta.

Siitähän se lempinimi Tassu sitten tulikin. Suen Tassu, Antin Tassu. Hän tottui siihen niin kovin, että alkoi käyttämään sitä itsekin. Nykyään Tassun oikean nimen muistavat (tai ylipäätänsä tietävät) vain hyvin harvat henkilöt Tassun perheen ulkopuolelta.

Antilla tuntui aina olevan sanottavaa. Hän höpötti ties mistä: kertoi päivän töistä tai siitä, miten hänen isänsä oli jälleen läksyttänyt häntä ulos hiippailusta. Hän ei kuulemma pitänyt siitä, että hänen poikansa viiletti aina ties missä, varsinkin silloin kun oli pesuaika - olihan niiden pikkusiskojen pesulle saamisessakin aina täysi työ. Ja kyllähän Tassu sen ymmärsi, välillä jopa harkitsi näiden huolien ilmaisemista Antille, mutta aina kun tuo hymysuinen poika ilmestyi rakennuksen kulman takaa valkoisineen hammasriveineen ja takkuisineen hiuksineen, ei hän tätä poiskaan raaskinut hätistää. Se olisi vain pois heidän yhteisestä ajastaan.

Antti ei koskaan voinut viipyä pitkään, mutta se ei heitä haitannut. He käyttivät tehokkaasti sen ajan mikä heille annettiin. Useimmiten he leikkivät ja painivat, juoksivat pitkin pellon laitaa ja heidän tilojaan erottavan metsän poluilla, ja aina kun Antin oli lopulta pakko lähteä viimeisten auringonsäteiden hävittyä puiden latvojen taakse, hän aina muisti painaa höyhenen pehmeän pusun Tassun otsalle, poskelle, huulille, milloin minnekkin. Vaikka tämä ele oli Tassulle yhä vieras, hän oppi pitämään siitä. Se sai hänen poskensa hehkumaan ja suupielet kaartumaan hymyyn, samalla kun hän vilkutti ystävällensä hyvästit. Se oli heidän oma juttunsa, oma pieni salaisuutensa.

“Nährää taas!”

Ja ai että, kun Tassu huolestui kun tuo lupaus jäi täyttämättä. Aina kun Anttia ei näkynyt missään pitkänkään odottelun jälkeen, Tassu huolestui toden teolla. Koska ent jos sil on tapahtunu jotaki kauhiaa? Aivan ensimmäisen kerran, kun Antti rikkoi heidän sanattoman lupauksensa, Tassu päätti ottaa asiat omiin käsiinsä ja suunnisti Rokan tilalle omine neuvoinensa ja sehän se vasta pesulta palaavan Antin yllätti.

“Tassu? Tassu mitä sie täällä?”

“Noku siuu ei kuulunu millää!’’

“Isä se on kavattellu miun perää koko päivän ku mikäki haukka. En tiiä mikä siihe o yht’äkkii menny”, Antti selitti, käsillään hätäisesti elehtien. “Koht’ varmaa hyppää taas jostai nurkan takkaa, lähe livohkaan siit!”

Kuin kutsusta heidän korviinsa kantautui jykevät askeleet, jotka lähestyivät heitä nopeasti päärakennuksen suunnalta.

“Mee ny siit!” Ja Tassu meni. Hän ampaisi juoksuun eikä kääntynyt takaisin päin vaikka mieli oli tehnyt. Ei tälläinen hiippailu ollut lainkaan hänen tapaistaan, ei, se oli Antin juttu se, mutta oli hänen pakko myöntää, että pirun jännittäväähän se oli. Hänen sydämensä hakkasi rinnassa kuin pieni lintu joka yritti lähteä lentoon.

“Huomen, huomen nähää!” Antti huusi hänen isänsä läksytyksen yli ja Tassu nauroi.

___

Kesä vaihtui syksyyn ja poikien oli viimein aika aloittaa kansakoulussa. Tassun äiti oli innoissaan siitä, että hänen lapsensa sai mahdollisuuden vähän sivistyä, kun hänen isänsä taas piti moista hipistelyä turhanpäiväisenä. “Jos o aikaa kirijoja tuijjata yht’ hyvin vois olla pellol kuokkaa heilyttemäs sanon mie.”

Kyllähän tuo Tassua hieman huoletti. Entä jos kaikki hänen lihaksensa surkastuvat kun joutuu istumaan puupenkissä koko päivän? (Tassu esitti tämän kysymyksen myöhemmin Antille joka järkeili, että sitten pitää vain käyttää loppupäivä tehokkaasti. Niinpä tietysti.) Mutta näistä huolistaan huolimatta hän oli innoissaan. Hän saisi viettää koulupäivät yhdessä Antin kanssa, eikä hän olisi enää jumissa kotona aamusta iltaan.

Ensimmäisen koulupäivän aamuna Tassun äiti talutti hänet Rokkien tilalle. Hän vaihtoi muutaman sanan Antin äidin kanssa, toivotti pojalleen onnea ja taputti tätä olalle ennen kuin hän lähti kävelemään takaisin kotia päin.

“Ooks työ ny ihan varma et työ selviitte?”

“Kyl myö iha ite osataa!” Antti vakuutti äidilleen ties kuinka monetta kertaa. Tämä ei vaikuttanut kovin vakuuttuneelta, mutta kotona odottavien tekemättömien töiden vuori varmaankin vei voiton äidin huolesta.

“No menkää si”, hän huokaisi. “Katohan Tassu sit tän hömelön perää.” Tassu nyökkäsi tälle vakavana. Antti sai vielä viimeisen hiusten pörrötyksen ja suukon otsalle, ja sitten he lähtivät matkaan.

Sortavalan kansakoulu oltiin perustettu noin kymmenisen vuotta sitten kylän laitamille. Sitä varten oli jopa talkoovoimin pystytetty uusi hieno puurakennus - joka oli tosin liian pieni sellaiselle oppilasmäärälle, mutta minkäs sille enää mahtoi. Pojilla oli sinne kolmen kilometrin kävelymatka, joka taittui helposti - vaikkakin ajoittain hieman hitaanloisesti. Heitä ei oltu monesti päästetty yksin kylälle asti, joten pojat ottivat tästä tilaisuudesta kaiken irti. Käsi kädessä he juoksivat maantien laitaa, välillä tieltä metsään harhaillen ja ympäristöään tutkien.

Lukuisista häiriötekijöistä huolimatta he saapuivat paikalle juuri ja juuri ajoissa. Opettaja kilkutti (Antin mielestä typerää) pientä kelloaan juuri sillä hetkellä, kun Antti ja Tassu juoksivat käsikkäin koulun pihaan, hieman hengästyneenä. He saivat paljon katseita, etenkin paikalla olevilta aikuisilta. Tämä huomio sai Tassun kiemurtelemaan vaivautuneena, mutta Antti vain säteili hymyään, kuten aina.

Kai se sanomattakin on selvää, että koulun henkilökunta ei järjemmin pitänyt Antista. Etenkin ensimmäiset viikot olivat vaikeita - sekä Antille että koulun opettajille. Tassu joutui monesti istumaan kauhusta kankeana penkissään, kun Antti tapansa mukaan sinutteli opettajia ilman minkäänlaisia katumuksen merkkejä. Aina kun Antti sai vastaavan niskoittelun vuoksi karttakepistä, Tassu ei pystynyt katsomaan, vaikka opettajat sitä vaativatkin. Onneksi tilanne rauhoittui vähitellen, kun Tassu itkua pidätellen pakotti toisen lupaamaan, että hän yrittäisi (yrittäisi) välttää ongelmia. Eikä Antti Tassulleen voinut vastaan väittää.

Tassu tykkäsi oppia. Ei hän missään nimessä ollut tienoon paras oppilas, mutta kyllä hän lukea ja laskea osasi, eikä hänellä ollut tapana aiheuttaa ongelmia (toisin kuin eräällä.. Tästä johtuen koulun opettajat jopa muutamaan otteeseen ehdottivat Tassun vanhemmille, että heidän ei kannattaisi antaa poikansa leikkiä sen Rokan pojan kanssa. Ettei vain saisi huonoja vaikutteita).

Ainoa mikä herätti pientä paheksuntaa opettajissa  (ja kanssaoppijissa), oli se tapa jolla hän ja Antti kommunikoivat toistensa kanssa. Anttia tämä ei näyttänyt kiinnostavan, mutta ne katseet jotka heihin luotiin, kun he saapuivat käsi kädessä kouluun tai halasivat toisiaan tekivät Tassun olon epämukavaksi, mutta hän sieti niitä. Se lapsenomainen virne jonka Antti väläytti hänelle oli aina sen arvoinen.

Mutta siinä vaiheessa, kun opettajat kyllästyivät pelkästään tuijottamaan, asiasta tuli hieman isompi ongelma. Heidät oli jätetty rauhaan ensimmäisenä vuotena, todennäköisesti koska opettajat eivät jaksaneet tehdä asiasta isoa numeroa, vielä luultavimmin siinä toivossa, että asia ‘’korjaantuisi’’ itsestään ajan kuluessa, mutta viimeistään toisen kouluvuoden alkaessa heille taisi viimein käydä selväksi, että Tassu ja Antti eivät olleet muuttamassa tapojaan omine neuvoineen, jolloin Tassua pyydettiin ensimmäistä kertaa jäämään luokkaan oppitunnin jälkeen. Hän nyökkäsi opettajalleen hämmentyneenä ja pyysi Anttia odottamaan häntä pihalla.

Ja Antero odotti. Tarkemmin ottaen, hän odotti koulun portin viereisen koivun oksilla. Levoton lapsi kun oli, hän oli kiivennyt puun oksille siinä toivossa, että hän onnistuisi yllättämään ystävänsä, kun hän viimein opettajan puheilta pääsisi. Hän keinahteli oksilla ketterästi, kiiveten yhä korkeammalle, kunnes hennot oksat eivät enää olisi kestäneet hänen painoaan. Juuri kun Antti lähti laskeutumaan, hän näki alaviistossaan Tassun, joka käveli ulos koulurakennuksesta. Hän oli liian korkealla väijytykseen, joten hän tyytyi vilkuttamaan tälle:

‘’Tassu!’’ hän huusi ensin pirteästi, kättään heiluttaen. Tämä käden liike kuitenkin hidastui, kun Antti näki millainen ilme hänen ystävänsä kasvoillaan oli. Antti vakavoitui ja laskeutui puusta mahdollisimman nopeasti. Hän tömähti maahan vähän liian korkealta, joka tuntui pistävänä kipuna pojan jaloissa, mutta hän jätti kivun omaan arvoonsa ja kiirehti Tassunsa luokse.

“Tassu? Tassu ooksie okei?” tämä kysyi huolissaan, nostaen toisen kätensä ystävänsä poskelle. Tassu kavahti.

“Tassu?” Antin ääni ei oikein tahtonut pysyä tasaisena. Hän ei ymmärtänyt mistä oli kyse. Tassu pysyi vaiti, mutta muutaman, erittäin pitkältä tuntuneen sekuntin jälkeen hän otti kiinni Antin kädestä ja talutti tämän mukanaan koulualueen ulkopuolelle. Hän vilkuili taakseen jatkuvasti, koittaen arvioida heidän etäisyyttään tuosta punaisesta rakennuksesta. Antin teki kovasti mieli huutaa toiselle, vaatia vastauksia (muun muassa kenet hänen täytyy hakata), mutta hän tiesi, että Tassu ei ollut juuri nyt sellaisessa tilassa, että hänestä olisi saanut mitään irti.

Lopulta, ilmeisesti sopivan etäisyyden päässä, he pysähtyivät ja kävivät istumaan erään tien vierelle, pehmeälle heinän ja muiden rikkaruohojen valtaamalle penkereelle.

Antti silitteli tätä vasten käpertyneen Tassun hiuksia. Vaaleatukkainen oli hieman ystäväänsä lyhyempi, mutta tässä hetkessä Tassu vaikutti Antin mielestä niin kovin pieneltä. Hän tärisi hieman, mutta Antti ei voinut olla varma itkikö hän, sillä hän oli piilottanut kasvonsa polviensa taakse.

He istuivat tällä tavoin, toisissaan kiinni, melko pitkään. Antti ei vieläkään ymmärtänyt mikä Tassulla oli, mutta pyrki rauhoittelemaan ystäväänsä parhaansa mukaan, mikä hänen onnekseen vaikutti toimivan. Tassu rentoutui pikkuhiljaa vasten Antin kylkeä ja nosti päätään, asettaen sen polviensa päälle. Hänen poskensa eivät olleet märät, mutta hänen harmaansiniset silmänsä kimaltelivat karkuun pyrkivien kyynelten alla. Antilla oli Tassulle vaikka kuinka paljon kysymyksiä, mutta hänen onnistui pitää suunsa kiinni siihen asti, kunnes Tassu avasi omansa:

“H-he sannoo et tää ei oo hyväks meil.” Antti kurtisti kulmiaan.

“Niin mik?”

“Poikie ei pitäis kuulemma olla ain näi liikeel toisiaa. Hinteiks kuulemma kasvaa semmoset. Helvettiin päätyy.” Tassun pienet kädet puristuivat nyrkkiin. Antin kulmakarvojen väliin muodostui syvä uurre, niin hämmentynyt hän oli. Tassu käänsi katseensa hieman arasti ystäväänsä, joka yhä yritti käsittää näiden sanojen merkitystä. Hän hiljaa harvinaisen pitkään, niin pitkään, että Tassu jopa harkitsi sanovansa itse jotakin, mutta lopulta Antti ilmeisesti päätyi jonkinlaiseen päätökseen. Hän huokaisi ja kohautti olkapäitään.

“En mie tollassii monimutkasii ymmär’,” tämä sanoi naurahtaen. “Eikä miuu kiinnost mitä ne vanhat kääkät meist tuumaa.’’ Tassu katseli häntä tämän kasvoille valuneiden otsahiustensa alta. Mitä hän olisikaan antanut saadakseen ystävänsä optimistisuuden.

“... Hyö oli kuulemma kerran nähy ku sä pussasit mua pihal. Vastenmieliseks sano semmosta’’, Tassun ääni oli tässä vaiheessa pelkkä kuiskaus. Antti käänsi päätään, tätä informaatiota pohtien. Mitä pidempään hän pyöritteli tätä asiaa päässään, ystävänsä synkeää ilmettä katsoen, sitä enemmän tämä tilanne otti häntä päähän. Vaikka häntä itseään ei voisi vähempää kiinnostaa mitä hänestä ajatellaan (etenkään kun kyseessä olivat pelkät oppikoulun vanhat kärttyisät ukot, joille ei koskaan muutenkaan kelvannut mikään mitä hän sai aikaan - huolimatta siitä, että hän oli oikeasti melko älykäs opiskelija), hän ei sietänyt sitä, että he aiheuttivat Tassulle tällaista päänvaivaa.

“Olis tulleet sanomaan päin miun naamaa. Sit ois lätty lätissyt..” hän murahti.

“Älä ny.. “ Tassu aloitti, mutta Antin silmistään näkyi, että hän oikeasti tarkoitti sanomaansa. Tassu kuitenkin tarttui tätä kädestä totisella ilmeellä ja pyysi toiselta: “Älä hanki itelles lisää vaikeuksii, jooko? Ne muutenki pitää siuu iha turmijon.” Antti mutristi huuliaan, mutta lopulta siirsi katseensa maahan, pois Tassun huolestuneista silmilstä ja nyökkäsi vastahakoisesti. Tämä sai Tassun hymyilemään pienesti. Ei se iloinen hymy ollut, mutta oli se parempi kuin ei mitään, Antti päätti.

(Hänen tosin yhä teki mieli mennä vetämään jotakuta turpaan, ja kunnolla)

___

Siitä päivästä eteenpäin heille annettiin aina läksytystä, jos heidät saatiin kiinni ‘’itse teossa’’ - joka tässä tilanteessa saattoi olla mitä tahansa nopeasta halista lohduttavaan käteen toisen olkapäällä. Tämä ei lannistanut Anttia, joka otti haukut vastaan röyhkeästi hymyillen (“Käyttäytykäähän nyt.” “Niihämö tehhää!”), mutta Tassu ei nauttinut siitä negatiivisesta huomiosta, jota se heidän ympärillään herätti. Pienissä kylissä juorut levisivät nopeasti, joten myös Tassun ja Antin vanhemmat tulivat nopeasti tietoisiksi tilanteesta.

“Älä anna sen Rokan nulikan vetää siuu mukaan sen metkuihi,” ja “Kannattais ehk välttää sit pentuu,” he sanoivat Tassulle kulmat kurtussa, mutta he eivät koskaan osoittaneet häntä syyttävällä sormella (tässä avuksi varmasti oli se, että he eivät olleet tässä vaiheessa vielä täysin tietoisia mistä kaikki ne puhuttelut johtuivat). Tassu oli kiitollinen vanhempiensa luottamuksesta, mutta miten hänen olisikaan tehnyt mieli väittää heille vastaan. Puhua nyt Antista sellaiseen sävyyn.. On varmasti sanomattakin selvää, että Tassu jätti nämä neuvot omaan arvoonsa. Hän ei voinut enään kuvitellakaan millainen hänen elämänsä olisi ilman Anttia.

Vaikka Antti kovasti intti, että heidän ei pitäisi piitata muiden valituksista, se jatkuva nalkutus alkoi ajan kuluessa käydä hänenkin hermoilleen. Hän oli kuitenkin harvinaisen itsepäinen tapaus, joten hän yritti parhaansa mukaan ärsyttää koulun henkilökuntaa aina kun mahdollista. Ties kuinka kauan se olisi jatkunut, jollei Tassu olisi pakottanut Anttia hellittämään.

“Antti, se o iha okei. Riitti jo”, hän oli sanonut, heikosti hymyillen, samalla kun hän oli laskenut Antin käden hänen omalta olaltaan. Antti oli tapansa mukaan mutristanut huuliaan harmistuneena ja pistänyt pystyyn tuijotuskilpailun. Hänestä näki, miten kovasti hän olisi halunnut väittää vastaan, mutta Tassun rauhalliset kasvot olivat sillä kertaa saaneet hänet pitämään suunsa kiinni.

(Mutta miten hän olisikaan halunnut nostaa kätensä toisen poskelle ja tehdä jotakin pyyhkiäkseen tuon haikean ilmeen ystävänsä kasvoilta.)

Seuraavat viikot olivat täynnä nykiviä sormenpäitä ja kesken liikkeen pysäytettyjä käsiä. Se sai Tassun miettimään sitä, miten arkinen osa heidän keskeistä kommunikaatiotaan kaikki ne pienet kosketukset olivat. Varsinkin hänelle. Antti pystyi kommunikoimaan loistavasti myös puheen, ja ajoittain huutamisen, avulla, mutta Tassulle suun avaaminen tuntui huomattavasti suuremmalta haasteelta.

Kyllä hän puhua uskalsi, mutta Antin seurassa sille ei aikaisemmin ollut ollut liiemmin tarvetta. Hänen oli tarvinnut vain nykäistä hihasta, katsoa hetken silmiin ja Antti oli heti ymmärtänyt mitä hän ajoi takaa. Nyt hän kuitenkin joutui turvautumaan sanoihin yhä useammin, joka tuntui luovan heidän välilleen pienen kuilun koulupäivien ajaksi. (He kuitenkin kuroivat sen välimatkan umpeen aina kotimatkalla, sormet yhteen kiedottuina.)

“Tällane hiippailu saa miut tuntemaa ittein vähä vanhemmaks,” Tassu kerran mainitsi Antille koulun jälkeen, heilutellen heidän käsiään edestakaisin. Tämä sai Antin hidastamaan askeliaan, ja hän näytti hetken siltä, kuin hän haluaisi sanoa jotakin, mutta ei löytänyt sanoja. Se ilme ei kuitenkaan sopinut hänelle, joten Tassu tökkäsi tätä leikkisästi kyynärpäällä kylkeen. Sitten he juoksivat kilpaa, hengitys maaliskuun lempeässä pakkasessa höyryten ja posket punoittaen.

____

Mutta vasta silloin, kun he olivat oikeasti kasvaneet hieman vanhemmiksi (ja kenties viisaammiksi) he todella ymmärsivät millaiseen asemaan he olivat itsensä aikoinaan saattaneet. Tai läheltä oli ainakin liipannut. Ties vaikka mihin sairaalaan heidät olisi heitetty, jos heidät yhä löytäisi kyliltä toisissaan kiinni. Ei sillä, että Antti vaihtaisi heidän suhteestaan mitään, ja hyvin harvoin Tassu oli tämän kanssa eri mieltä.

Tällä hetkellä he istuivat ladon takana (sen saman vanhan, kuten aina ennenkin) ja tuijottelivat keskikesän vaaleaa yötaivasta. Tassu istui selkä haaleankeltaista puuseinustaa vasten ja Antti oli jossakin välissä kiivennyt istumaan hänen jalkojensa väliin, selkä hänen vatsaansa vasten ja pää rintakehällä leväten.

Tänään (tai varmaan se oli jo eilen, tuskin se kello enää torstain puolella oli) olivat olleet Anteron 17-vuotis syntymäpäivät. Hän oli saanut vapautuksen peltotöistä ja tullut moikkaamaan Tassua kysyäkseen, pidettäisiinkö illalla jotkut kekkerit. Tassu oli kuitenkin luonnollisesti ollut yhä kiinni töissään, joten Antti oli päätynyt pelolle vapaapäivästään huolimatta.

Illemmalla he olivat kerääntyneet Lyydin vanhempien tyhjään navettaan, jota ei oltu käytetty enää vuosiin. Paikalle oli heidän lisäkseen kerääntynyt muutamia ystäviä samasta pitäjästä; Eino, Tyyne ja niin edespäin. Eino oli tuonut perheensä gramofonin ja he olivat tanssineet ja laulaneet levyltä löytyneiden kipaleiden tahtiin. Lyyti oli myöskin onnistunut näpistämään porukoiltaan jotakin vettä vanhvempaa (mitä sitä yksityiskohtia turhaan kyselemään) ja siitähän meno vasta yltyi. Sitä oltiinkin sitten juotu niin kauan, kun pullossa riitti, ja hauskaa oltiin pidetty vielä vähän senkin jälkeen, kunnes jaksaminen ei enää lopulta riittänyt.

Nyt kaikki olivat jo vetäytyneet takaisin omiin koteihinsa - Anttia tietenkin lukuunottamatta. Hän nojaili yhä tyytyväisenä Tassua vasten, yhä ihan pienessä hiprakassa, päätellen siitä, että hänen päässään surisi vielä mukavasti ja hänen kehonsa oli täydellisen rentona. Hän veti keuhkonsa täyteen raitista yöilmaa ja hymyili.

“Tiiäks Tassu. Mie en ny haluis olla missään muual ku täs, siun kaa,” hän sanoi. Tassu sai olla kiitollinen siitä, että Antti ei nähnyt hänen kasvojaan, niin kovasti niitä kuumotti. Että se osaa olla imelä, kun sille päälle sattuu, Tassu ajatteli ja puristi toisen kättä merkiksi siitä, että hän oli kuullut, ja että hän oli samaa mieltä, vaikka ei hän sitä sanoiksi osannut pukea. Tassun ei tarvinnut nähdä Anttia pystyäkseen kertomaan miten paljon hänen hymynsä oli leventynyt.

He istuivat paikoillaan tarpeeksi pitkään siihen, että heidän sormenpäitään ja varpaitaan alkoi kylmäämään. Suomen kesä ei ollut niin armollinen, että koko illan voisi istuskella ulkosalla.

“Antti”, Tassu sanoi, hädintuskin kuuluvalla äänellä. Mennäänks myö täst koht, hän kysyi sanattomasti. Häntä värisytti Antin läheisyyden tuomasta lämmöstä huolimatta. Antti äänteli hetken vastahakoisesti ja valui hitaasti alemmas niin, että hän nojasi päätänsä Tassun alavatsalla ja pystyi katsomaan hänen kasvojaan.

Tassu räpäytti silmiään, hieman yllättyneenä siitä, miten paljon peittelemätöntä tunnetta Antin silmissä välkehti. Hetken mielijohteesta hän ojensi kätensä hiljaa, sipaisten yhden eksyneen hiuskiehkuran pois toisen kasvoilta. Sitten hän pysähtyi hetkeksi, mutta antoi pian kätensä jatkaa vaeltamista, haroa toisen pellavaisia hiuksia ja uudelleenkartoittaa hänen kasvojaan. Antti oli miehistynyt parin viimeisen vuoden aikana, mutta hänen silmissään oli yhä sama pilke, hänen poskillaan samat hymykuopat ja vaaleita, auringon polttamia pisamia.

Tällä kertaa oli Antin vuoro räpäyttää silmiään, hitaasti ja ehkä hieman harkitsevasti. Sitten hän hivuttautui pystympään, samalla kääntyen niin, että he olivat nenät vastatusten. Ja hyvin lähekkäin. Antti nosti molemmat kätensä ja asetti ne Tassun kummallekkin poskelle, tuoden hänet niin lähelle kuin siinä tilanteessa oli fyysisesti mahdollista, huulet toisia huulia vasten.

Tassu henkäisi yllättyneenä, huuliaan tahattomasti raottaen, ja Antti pyrki yhä lähemmäs, maistaen tämän suuta, kuin uutta aluetta tutkien. Hän oli niin kovin lähellä ja Tassun sydän tykytti outoon tahtiin. Oli Antti häntä ennenkin pussanut, teki sitä melko useinkin, mutta ei koskaan tällä tavoin.

Tämä oli sellainen suudelma minkä Antti oli viinaspäissään antanut Lyytille aikaisemmin illalla, sellainen mitä Tassukin oli jossakin mielensä perällä kaivannut heitä katsellessaan (Miksi Antti tunsi hänet niin hyvin ja oli aina valmis antamaan hänelle haluamansa?). Siinä oli kieltä, oli hampaita, jotka kolahtivat aina välillä toisiaan vasten, kun ei niitä hetken huumassa osannut varoa. Tassua huimasi kuin hän olisi pahemmassa hiprakassa kuin koskaan aikaisemmin, mutta hän halusi lisää.

Lopulta heidän oli kuitenkin pakko ottaa hieman etäisyyttä, ihan vain muutamaksi sekunniksi, happea saadakseen. Tai ehkä vain yhdeksi. Sitten Tassu painoi heidän huulensa yhteen vielä hetkeksi, tällä kertaa hieman rauhallisemmin, ihan vain maistaakseen vielä kerran kaikki ne sanattomat lupaukset, jotka oli hetki sitten annettu. Antti hymyili hänen suutaan vasten.

“Huomen nähää”, hän sanoi ja tarjosi Tassulle yhden hyväntuulisen virnistyksen. Sitten hän nousi ja katosi rakennuksen nurkan taakse.

[sotamieshonkajoki]

Kun valo sammuu (Vanhala & Honkajoki)

Hahmot/paritus: Vanhala ja Honkajoki. Voi varmaan lukea sekä shippimielessä että platonisena. 

Genre: Sodan jälkeen-AU, lievä angst, jonkunlainen hahmotutkielma?

Sanamäärä: ~ 1300

Varoitukset: Runsasta alkoholinkäyttöä, verta ja muuta mukavaa. Sota mainitaan. 

Disclaimer: Hahmot Väinö Linnan, minä vain kiusaan heitä.

A/N: Tämmöinen omituinen pikkutarina tällä kertaa, koska en saanut ajatusta sodan jälkeen alkoholisoituneesta Vanhalasta pois mun mielestä. Oon vähän huolestunu että onks näistä hahmoista näin surullisessa kontekstissa enää mitään jäljellä, mutta ottakaa nyt tästä sitten :’D

Kirjoitettu tosiaan sillä oletuksella, että “kolmissakymmenissä” oleva Honkajoki on taistellut myös talvisodassa.

Summary:  ”Kaaduin…” Vanhalan puoliavointen silmien katse liikkui levottomana Honkajoen kasvoilla kuin tämä ei olisi heti tuntenut asuintoveriaan. Viinan löyhkä hengityksessä peitti verenhajun alleen, ja Honkajoki kumartui ja otti Vanhalan kädet hätäisesti omiinsa estääkseen tätä hapuilemasta verestä ja hiestä tahmeaa paitaansa. ”En minä voi enää kaatua. Sota on… khi… ohi…”

Yhtäkkiä Honkajoen rintaa puristi. ”Ei, en minä sitä.”

Joistakin asioista ei yksinkertaisesti puhuttu muuten kuin vitsien aiheina, ei edes humalassa.

*  *  *

Honkajoki sai kirota lukkoa kauan, ennen kuin se antoi hänen avaimelleen periksi. Ovi lennähti auki päästäen kylmää ilmaa sisään paikkaan, jota hänen oli tapana kutsua Bastiljin vankilinnakkeeksi, mutta jonka narisevat saranat paljastivat jo kynnyksellä seisoessa aina samaksi yhden huoneen asunnoksi.

Kello oli jo yli yhdentoista – he olivat jatkaneet urakkaa tänään pitkään, ja Honkajoki oli poltellut piippuaan koko matkan töistä kotiin rentoutuakseen. Hartioita kivisti ja rasitus tykytti sydäntä vieläkin. Muut maanrakennushommissa olivat häntä nuorempia, kahdenkymmenen ikäisiä hyväkuntoisia poikia, ja Honkajoki tiesi olevansa toimenkuvaan liian vanha ja liian älykäs. Piti vain ottaa, mitä töitä sai. Onneksi olisi vain ajan kysymys, milloin hän saattaisi patenttiin asti jonkin keskeneräisistä keksinnöistään ja saavuttaisi ansaitsemansa tieteellisen arvostuksen. Tai niin hän ainakin ajatteli.

Aarne Honkajoki oli käynyt kaksi sotaa, ja niissä kummassakin hänen hartain mielihalunsa oli ollut Suomen armeijan harmaan puvun riisuminen. Nyt hän kiskoi joka aamu päälleen tumman, sementtipölyisen sarkatakin, ja vieläkin olo oli jokseenkin tyhjä ja turhautunut, aivot johtoajatusta vailla.

Astuessaan sisään Honkajoki korjasi oman loogisen virheensä huomauttamalla itselleen, ettei häntä ollut tehty tällaiseen elämään, tekemään turhia töitä ja asumaan niin kuin kaikki muut. Siitä kaikki vain johtui.

Eteisessä haisi alkoholi.

Ei hänen oikeastaan tehnyt vieläkään mieli palata Bastiljiinsa. Hänen keksijänverensä veti häntä yölliselle kävelylle polttelemaan ja kehittämään uusia ideoita, hedonistinen puoli kenties pitkästä aikaa puistonnurkkiin miesseuraa etsimään. Mutta kotona oli Vanhala. Hänen vankitoverinsa. Niin Honkajoki heidän tilanteensa ajatteli, huvittaakseen itseään. (Niin kuin hän nykyään joskus myös opetteli ulkoa päivälehtien mainoksia ja kokeili niihin erilaisia äänenpainoja ja -sävyjä. Huvittaakseen itseään.)

Asunnossa oli pimeää ja hiljaista, vain yöpöydän himmeä lamppu paloi. Honkajoki kiskoi pois kenkänsä ja takkinsa, muttei sytyttänyt muita valoja – hän viihtyi hämärässä, ja Vanhala saattoi jo nukkua. Näön tottuminen paljasti huoneen hiljalleen juuri sellaisena, joksi hän sen oli aamulla lähtiessään jättänyt. Pöydän päällä vallitseva sanomalehtien, työväenopistolta lainattujen puhki selattujen kirjojen ja omituisten kappaleiden sekamelskakaan ei ollut hävinnyt minnekään. Edellisen yön Honkajoki oli uudistanut ikiliikkujan piirustuksia, mutta johtoajatus pysyi kateissa, ja jos mokoma ei olisi ollut Vanhalan lempikapine, hän olisi varmaan jo luovuttanut saadakseen tilaa uusille keksinnöille. Nyt hän tyytyi pyyhkäisemään tavaroita nopeasti sivuun mennessään peremmälle. Seinänviereinen heteka oli tyhjillään. Yleensä Vanhala vietti päivänsäkin siinä, sillä siitä oli lyhyt matka Honkajoen tupakka- ja hänen viinakaapilleen.

Humala teki Vanhalan onnelliseksi. Ainakin lyhyiksi hetkiksi kerrallaan.

(Joskus Honkajoki pohti, olisiko humalassa itse onnellinen, kun nyt oli vain tyhjyys. Puhtaasti tieteellisessä mielessä tietenkin.)

”Onko vankitoverini kotona?” Honkajoki kysyi hilpeää sävyä tavoitellen ja koputti piippunsa tyhjäksi hellanreunaan. Vanhalaa hänen mielikuvitusleikkinsä oli aina huvittanut suuresti – Pastiljin linnake, khihihi – ja siksi hän kai sitä jaksoi jatkaa, vaikka ”Da Vincin verstaalla” tai ”Suomen teknillisen kehityksen virallisella suunnitteluyksiköllä” olisi ehkä ollut positiivisempi kaiku.

Vastausta ei kuulunut, ei edes koputusta takaisin.

Honkajoki jäi seisomaan keskelle huoneen pimeää ja ehti jo tehdä päätelmän, että Vanhala oli lähtenyt yöksi omille teilleen, kun hänen katseensa osui hetekan ja seinän välisessä kapeassa raossa makaavaan miehen varjoon.

”Jumalauta nyt”, hän päästi hampaidensa välistä polvistuessaan niin nopeasti, kuin kykeni.

Hänen lähtiessään töihin Vanhala oli ollut vasta iloisessa nousuhumalassa – hihitellyt silmät tutussa hymyntirrissä, kun hän oli monimutkaisin sanankääntein sadatellut päivän pakkassäätä, tuupannut hänet sitten leikkisästi ovesta ulos. Honkajoki oli toivonut koko päivän, että ehkä tänään Vanhala osaisi lopettaa ajoissa. Mutta itsekuri ei koskaan ollut ollut Vanhalan parhaita ominaisuuksia, ja nyt Vanhala makasi hetekan vieressä kasvot vasten lattiaa. Honkajoen sydänalaa kylmäsi. Piti olla järkevä, ja rintamalla sanottiin, ettei vatsallaan makaava koskaan ollut kuollut. Hän tarttui nuorempaa miestä hartiasta ja kiskoi tämän selälleen, varmistaakseen, ja kun hänen sormiinsa sotkeutui jotain tummaa ja märkää, kirosanoja tuli hänen suustaan lisää. Lattialla oli lasinsiruja. Kuinka kauan Vanhala oli siinä maannut?

”Vanhala?” Honkajoen kämmen Vanhalan poskella oli verinen kalpeaa ihoa ja suljettuja silmäluomia vasten, ote tämän rinnuksista kovempi kuin olisi tarvinnut. Vanhala hengitti kyllä. Ei vain reagoinut, vaikka ravisteli. ”Johannes perkele – ”

Hän ei tiennyt, kuinka kauan läimi Vanhalan kasvoja ja vuoroin kuiskasi, vuoroin melkein huusi, ennen kuin tämä lopulta räpytteli hitaasti silmiään. Honkajoki soimasi välittömästi itseään liiasta huolestumisesta. Olihan Vanhala ennenkin sammunut, ja objektiivisesti tarkasteltuna huomasi selvästi, että lasinsirujen aiheuttamat haavat olivat vain harmittomia raapaisuja. Keskivartalon haavoista vain tuli usein paljon verta. Kokemuksestahan hän sen tiesi.

”M-mitä…” oli Vanhalan ensimmäinen ymmärrettävä sana.

”Pohdiskelen samaa tässä itsekin. Tämänhetkisen todistusaineiston perusteella joko putosit sängyltä tyhjän viinapullon päälle tai kompastuit ja kaaduit.”

”Kaaduin…” Vanhalan puoliavointen silmien katse liikkui levottomana Honkajoen kasvoilla kuin tämä ei olisi heti tuntenut asuintoveriaan. Viinan löyhkä hengityksessä peitti verenhajun alleen, ja Honkajoki kumartui ja otti Vanhalan kädet hätäisesti omiinsa estääkseen tätä hapuilemasta verestä ja hiestä tahmeaa paitaansa. ”En minä voi enää kaatua. Sota on… khi… ohi…”

Yhtäkkiä Honkajoen rintaa puristi. ”Ei, en minä sitä.”

Joistakin asioista ei yksinkertaisesti puhuttu muuten kuin vitsien aiheina, ei edes humalassa.

”Onhan… onhan se ohi? Aarne?” Vanhala oli ehkä hereillä, mutta selvänä tämä ei selkeästi olisi vielä pitkään aikaan. ”Rintaa pistää… kirvelee…”

”Shh. Siinä on pari naarmua vain.” Honkajoki päästi Vanhalan kädet ja yritti kömpelösti silitellä nuoremman olkapäätä vetäessään tätä ylös itseään vasten. Tämä pitäisi saada sängylle. Vanhala oli veltto niin kuin aina humalassa, mutta takertui äkkiä voimattomin nyrkein Honkajoen paidan selkämykseen saaden hänet värähtämään hiukan. Eihän tuo kipeää tehnyt, mutta siitä, kun joku viimeksi oli koskettanut häntä noin vain, oli pitkä aika. Hän työnsi ajatuksen pois mielestään yhtä nopeasti kuin se sinne oli tullutkin, kiersi toisen käsivartensa Vanhalan vyötärölle ja kiskoi istumaan.

”No niin, uskollinen vankitoverini, mukavuussyistä ehdotan siirtymistä hieman pehmeämmälle alustalle.”

Vanhala kikatti ja painoi kuumaa otsaansa Honkajoen hartiaan. Jotkin vitsit eivät koskaan vanhentuneet, vaikka ihmiset ja asiat näiden välillä niin tuppasivat tekemäänkin, ilmeisesti jopa he kaksi.

Jotenkin Honkajoki oli olettanut, että Vanhala pysyisi aina samanlaisena, kuin tämä oli rintamalla ollut. Jälkeenpäin ajatellen hänen hypoteesinsa oli osoittautunut vääräksi jo niissä muutamissa kirjeissä, joita he olivat sodan jälkeen toisilleen kirjoittaneet. Honkajoki oli tietysti kirjoittanut uusimmista älynväläyksistään pitkiä ja koukeroisia selostuksia, ja Vanhalan rivien väleistä oli voinut lukea tutun hihityksen, mutta rivit olivat pian harvenneet ja lopulta lakanneet kokonaan. Honkajoki oli yrittänyt olla ajattelematta siitä sen ihmeempiä. Mutta kuukausia viimeisen kirjeen jälkeen Vanhala oli ilmestynyt hänen ovelleen ja kaatunut heti eteisessä.

Nukuttuaan pois senhetkisen humalansa tämä oli tilkinnyt Honkajoen kysymysten vastauksille tarkoitetut välit tyhjällä jutustelulla, rintamavitseillä ja kalpealla naurulla.

Vanhala oli tullut hänen luokseen jäädäkseen, ja kun sängyn viereen ja tupakkakaappiin oli alkanut ilmestyä alkoholia, ei Honkajoki ollut maininnut siitä mitään. Hän oli nähnyt, että aina iloinen Johannes Vanhalakin oli löytänyt jotain, millä turruttaa muistonsa. Jotain, mitä ilman ei osannut olla. (Ja kuten sanottua, jos Honkajoen aivojen perukoilla asuva ontto turhautuminen joskus huusi samaa lääkettä, se johtui yksinomaan hänen älyllisten lahjojensa valumisesta hukkaan yhden huoneen vankilan seinien sisällä.)

Hän huohotti rasituksesta saadessaan Vanhalan lopulta nostettua hetekalle selälleen makaamaan. Sänky ei varsinaisesti ollut heidän yhteisensä, mutta tosiasia oli se, että se oli asunnon ainoa, niin kuin myös se, ettei Vanhala rintamallakaan ollut osannut nukkua yksin eikä se koskaan Honkajokea ollut haitannut. Vanhalan täytyisi peseytyä – viinan ja hien haju tuntuivat pistävinä, ja paidan rintamus oli jo kuivuvasta verestä tumma – muttei nyt. Lattia täytyisi siivota lasinsirpaleista, muttei nyt. Nyt Vanhalan täytyisi nukkua. Kenties huominen olisikin se päivä, kun Honkajoki saisi kiinni kauan kadoksissa olleen johtoajatuksen ja Vanhala löytäisi tutun naurunsa ilman nousuhumalaa.

”Aarne…”

”Niin?”

”Sinä olet… hyvä mies. Loistava suoritus. Synnyinmaa ei unohda teitä”, Vanhala mumisi, toistaen vanhan vitsin sanat ehkä enemmän itselleen kuin kellekään muulle. Hän jatkoi vasta hetken päästä kerättyään voimiaan. Hengitys rahisi vieläkin hiukan. ”Kerro taas siitä. Ikiliikkujasta.”

Honkajoki polvistui sängynlaidan viereen ja silitteli hiussuortuvia pois Vanhalan hikiseltä otsalta. Yöpöydän lampun valo osui Vanhalan kasvoihin korostaen paljon entisestä pyöreydestään menettäneiden kasvojen varjoja. Vanhala sulki silmänsä ja hymyili hymyä, jota olisi voinut luulla aidoksi, ja Honkajoki tunsi suupieliensä kääntyvän väsyneesti ylöspäin kuin vastaukseksi johonkin vain kahden hauskuuttajan väliseen tervehdykseen. Vapaalla kädellään hän painoi lampun sammuksiin.

”Niin, olosuhteiden pakosta olen joutunut pitämään tietynlaista luovaa taukoa – yksitoikkoiset päivätyöt kuluttavat inspiraatiotani enemmän kuin voisi kuvitellakaan – mutta uskon, että äskettäin työväenopistolta haltuuni saama kirjamateriaali saattaisi auttaa minua ratkaisemaan kapineen arvoituksen. Piirustuksetkin ovat jo aivan viimeistelyvaiheessa…”

Johannes nukahti nopeasti.

Honkajoki kaipasi tupakkaa, polvia särki ja hänen teki yhtäkkiä tuskaisesti mieli ulos kävelylle, pois huoneen seinien luomasta vankilinnakkeesta ajatuksia selvittämään, mutta hän jäi.