#tuntematon sotilas fanfic

[karivuoto]

Käsky

Lammio / Lehto / Riitaoja explicit, non-consensual elements / dubious consent

–

Lammio sattui pitämään säälittävyydestä.

Se muistutti häntä hänen omasta kyvykkyydestään, ja siitä millaiseen valta-asemaan hän oli sen ansiosta kyennyt nousemaan. Miten hän aina nauttikaan niistä hetkistä, kun Lehto viimein laukesi, mutta vain koska Lammio oli sen hänelle päättänyt suoda. Ja nyt… Millaisen valtaistuimen edessä Lammio seisoikaan. Vyötäkin parempi rangaistus Lehdolle olisi se, että juuri Riitaojan käsissä hän joutuisi nauttimaan olostaan.

[kindafooey]

man. the fact that in louhimies' vision, the rest of the group abandons lehto even though he didn't lose consciousness at first like he does in the book and they can still hear him calling out for them even as they retreat. this shit just hits different. especially with how in the book vanhala did try to go and get him, but comes to the conclusion that he's already dead as he's not answering his calls. and here he's like oh fuck it im not getting myself killed out here, i know we've been forming something of a bond of mutual trust recently but eh, im just gonna run off and leave you to scream after me and slowly bleed out in unimaginable pain. man.

[dame-qui-kuovi]

LYHYT FANFIC

Tässä ois Linnan alkuperäistä tekstiä (Täällä Pohjantähden alla 3) ja omaani sekotettuna. Tekstin pitäis hyvin aueta ilman, että on kirjoja lukenu. Plussaa jos on lukenu. Tää on mun eka nopee fic joten ... Be nice

-nuoren Koskelan hämmennystä

-Ei varotuksia

-Homo juttu kaverit.

-Vilhoa häiritsee tulevaisuus

-feel you Vilho

-Tässä Vilhon voi myös tulkita aseksuaaliksi/aromanttiseksi

-------------------------------------------

VELVOLLISUUDEN TUNTO

Maata mentyään Vilho oli kauan valveilla. Syksystä lähtien hän oli nukkunut yksin omassa sängyssään. Nuoremmat veljet makasivat toisessa sängyssä yhdessä.

Jos menis vapaaehtosena sotaväkeen…niin pääsis siittä pikemmin…

Hän ajatteli sotaväkeä, koska ripille pääsy toi mieleen, että hänellä sen jälkeen oli enää vain yksi virallinen velvollisuus. Sitten hän olisi kaikesta vapaa.

Epämääräisinä kiertelivät tulevaisuudenkuvat mielessä: Eero menee Kivivuoreen…minä kai sitten jään tähän…

Ajatus ei tällä hetkellä tuntunut oikein miellyttävältä. Elämänkuva vaikutti hieman pieneltä ja ahtaalta sellaisissa puitteissa.

…ja sotaväen jälkeen naimisiin…

Mieleen nousi kuva äsken maantiellä ohi kävelleistä tytöistä. Se ei keskittynyt kehenkään tiettyyn henkilöön. Jonkun silmät ja hymy, toisen jalka tai lantio…

Hän kääntyi vuoteessa levottomana. halveksien hän karkotti kuvat mielestään.

Onko naimisiinkin meneminen velvollisuus, kun sitä ei laissa sellaiseksi nimetä, mutta kaikki sitä odottaa? Ennen velvollisuudet eivät olleet koskeneet häntä, mutta ripiltä pääsyn jälkeen.. Minkä ikäisenä naimisiin piti? Olisihan sitä muuten helposti vanhemmilta kysynyt, mutta ei nyt pojan sellaista sopinut. Miten tyttöä.. tai siinä ajan kohdassa naista piti puhutella, lähestyä siis siinä mielessä? Kosiminen ei ollut niin kauhistuttava ajatus, kuin naimisissa olo. Tai mitä uusia velvollisuuksia se toi miehenä Vilholle. Jos hänen pitäisi johdattaa asiat sinne suuntaan.. Ajatus sellaisesta sai vatsan kipeäksi. Ehkä sitä alkaa ajan myötä haluta luonnostaan.

-------------------------------

Lyhyt, mutta hope you liked it. 🤍🤍

[rekkalehto]

Kuollutta painoa

Lehto/Riitaoja, Ao3-ratinki M. Canon-mukailu, jossa Lehto ja Riitaoja haavoittuvat, mutta selviävät hengissä ja palaavat palvelukseen koko Koskelan joukkueen kannalta dramaattisin seurauksin.

Luku 1/10: Haavoittuminen

Alussa oli vain kipu.

Se vihlaisi niin sähäkkänä koko ruumiin pituudelta ja leveydeltä, että hetken ajan Lehto ei tiennyt, kuka tai missä oli, makasiko hän vatsallaan vaiko selällään ja miten hän oli siihen avuttomaan tilaan ylipäätänsä joutunut. Maailma pyöri vinhasti ympärillä joka suuntaan yhtä aikaa ja korvissa soi ontto, tiukuva kumina. Aivot eivät käsittäneet kipua kipuna, vaan pyrkivät sen sijaan repimään hänet moisesta todellisuudesta kokonaan irralleen. Pienen hetken tajunta piti kuitenkin pintansa.

Häneen oli osunut. Sen hän ymmärsi. Ja jotenkin hän tiesi senkin, että ne muutamat sekunnit, jotka hän vielä onnistuisi pysymään tolkuissaan, olisivat ratkaisevat hänen selviytymisensä kannalta. Hän taisteli ankaraa huimausta vastaan hapuillen kohti vähäistäkin käsitystä laukauksia edeltäneistä hetkistä. Viime hetkellä hän muisti. Joukkuetoverit.

”Van... hala...” Hänen kaikki voimansa hupenivat jo ensimmäisen, rujona yskähdyksenä kurkusta ulos työntyneen tavun kohdalla, ja nimen loppu vaimeni lähes hengettömäksi soperrukseksi.

Hetkeksi hänet vei pimeys.

––

”Lehtooo...”

Pikakivääritulituksen tuiske riipaisi hänen tajuntansa pian takaisin ympäröivään maailmaan kuin liian kirkkaaseen valoon. Hänen herätessään silmät olivat jo rävähtäneet apposen auki, ja käden koukistunut asento kertoi sen jo pyrkineen liikkeelle, poispäin tulituksesta. Aivan kuin ruumis olisi vaistonvaraisesti käynyt edellä mieltä. Edelleenkään ei hän tuntenut kipua, mutta asetakin sivuun ilmestyneet luodinreiät hän tiesi kuin kyljessään ammottavina aukkoina, joiden läpi kävi hyinen, säteilevä viima. Hänen luunsakin tuntuivat koostuvan hauraasta jääkiteiden verkosta, joka saattaisi pienestäkin väärästä liikkeestä rasahtaa pirstaleiksi. Tuon tunteen kauhussa hän yritti pidätellä hengitystään, mutta niin vain rintakehä kohoili kiivaasti hänen tahtoaan vastaan.

Kaiken tämän aistimellisen sekametelin sumun läpi Lehto havaitsi silmäkulmastaan tumman hahmon vilahtavan puiden keskellä, ja hetkessä kiristyi hänen mielensä taisteluvalmiuteen, vaikka sitten vaillinaiseenkin, sysäten kaiken sitä häiritsevän tieltään. Vihollinenko? Hän ei vieläkään saattanut hahmottaa, mistä suunnasta oli itse tullut. Tuossa oli tie, jonka pientareen suojaan hän oli kaatunut. Olivatko venäläiset asemissa aivan tien toisella puolella, vai liikkuiko heitä jo metsässäkin? Heristäen kuulonsa äärimmilleen hän koetti erottaa puheen tai liikkeen ääntä, mutta lähiympäristö oli hiiskumattoman hiljainen. Vain kauempaa, kilometrien päästä, kuului tykistötulen tasainen jyminä.

Sillä hetkellä räjähti jossain aivan lähellä kranaatti, ja jälleen oli helvetti irti.

Kuuma paineaalto töytäisi lakin Lehdon päästä hänen kierähtäessään kyljelleen selkä räjähdystä vasten, päätään ja tärykalvojaan käsivarsin suojaten. Maailma vaimeni kuin valtavalla tyynyllä tukahdutettuna. Räjähdyksen läheisyydestä huolimatta hän ei tuntenut ainoankaan kranaatinsirpaleen sattuvan itseensä. Tämä oli jo toinen kerta, kun häntä tällä tavoin onnisti. Kolmannella kävisi kalpaten. Siitä hän oli lähes varma.

Räjähdystä seurannut molemminpuolinen kiivas tulitus viuhui hänen ylitseen ja sai hänet entistä hurjistuneemman mielentilan valtaan. Missä kivääri oli? Aseettomana hän ei voinut juuri muuta kuin jatkaa avutonta kyhjötystään ojan pohjalla, ja siihen hän ei suostuisi. Hänen päänsä kääntyili vauhkona suuntaan ja toiseen. Tuolla, tuollahan se pilkisti rusentuneiden saniaisten keskellä... puolentoista käsivarren mitan päässä hänen selkänsä takana.

Jäätä hohkaavat luodinreiät jo unohtaneena hän käännähti haavoittuneelle kyljelleen, ja ensimmäistä kertaa tulvahti rikki revityn lihan ja sen sekaan kiilautuneiden neulamaisten luunsirpaleiden todellisuus hänen tajuntaansa kaikessa säälimättömyydessään. Hänen huuliltaan kirposi hirvittävä huuto, joka sai hänen kovia kokeneet tärykalvonsa jyskimään ja huohottamaan, mutta samalla kipu antoi sysäyksen hänen asetta kurkottelevalle kädelleen saaden sen pyrkimään järkähtämättä eteenpäin. Hammasta purren hän kierähti vatsalleen ja onnistui kuin onnistuikin taivuttamaan yläruumistaan sen verran, että sormet tavoittivat kiväärin kantohihnan. Nopeasti hän veti aseen kainaloonsa ja nousi puuskuttaen käsivartensa varaan. Kasvot kelmeiksi valahtaneina ja hikeä ja tomua silmistään räpytellen, puolikuurona ja puolisokkona hän suuntasi aseensa kuten asennostaan parhaiten taisi sinne, missä suuliekki kulloinkin sattui välähtämään.

Tulitus taukosi. Kuulovaurionsa läpi hän erotti huutoa tien toiselta laidalta. Aseen piippu heilahti huudon suuntaan, kasvot kiristyivät jännityksestä epäihmismäiseen irvistykseen. Hän tiesi paljastaneensa parahduksellaan tarkan olinpaikkansa viholliselle. Hengen säilyminen oli nyt reaktionopeudesta kiinni... Niin luja oli hänen uskonsa tähän viimeiseen oljenkorteen, ettei hän enää edes muistanut koko joukkuettaan saatikka sitä tosiasiaa, ettei vihollinen suinkaan ollut ainoa taho, joka vielä äskettäin oli osallistunut tulitukseen.

Niinpä hän havahtuessaan liikkeeseen toisella puolellaan, noin kymmenen metrin päässä tummien puunrunkojen siimeksessä, ei tullut edes ajatelleeksi, ettei liike tullut läheltäkään vihollisten asemia. Eiväthän venäläiset sentään omiaan päin olisi ampuneet.

Lehto ampui. Tähdätäkään hän ei juuri ehtinyt, ennen kuin liipaisinsormi teki hänen puolestaan päätöksen selviytyä hinnalla millä hyvänsä, mutta osui silti. Lähestyvä hahmo lysähti maahan kimeän äännähdyksen saattelemana.

Se kova kirkaisu, joka kantautui hänen korviinsa henkäystä vaimeampana, oli jotain sellaista, mitä hän ei ollut ennen kaatuvan suusta kuullut, mutta jonka hän kuitenkin jostain syystä tunnisti välittömästi.

Voi saatanan saatana.

––

Konepistooli lauloi jälleen tien toisella puolella, mutta tällä kertaa Lehto tiesi sen muitta mutkitta suomalaisen aseen tutuksi rätinäksi. Hänen käsityksensä tilanteen kulusta oli selkiytynyt kertaheitolla. Siksi hän ei varsinaisesti yllättynyt nähdessään Vanhalan pian liukastelevan ojan pientaretta alas luokseen.

”...hto... ten... vi...”

”Lääkintämiehet paikalle”, Lehto huohotti. ”Riitaojaan osui...”

Vajaan kymmenen metrin päässä maannut mytty parkui jo suoraa huutoa. Hengissä se oli.

Vanhalan kasvot olivat vakavat ja kalpeat hänen tutkaillessaan Lehdon verestä kiiltelevää kylkeä, mutta jokin tämän sanoissa sai pienen hymynkareen pyrkimään hänen suupieliinsä. Lehto arveli tietävänsä, mikä miestä nauratti, ja nyt kun oli selvää, että Riitaoja oli ainoastaan haavoittunut, hän tunsi itsekin tapahtuneesta jopa hiukan ilotonta tyytyväisyyttä. Lääkintämiesten pyytäminen vain häntä itseään varten olisi ottanut koville.

Jännitystilan fyysisiä tuntemuksia turruttava vaikutus alkoi väistyä voimalla tajuntaan porautuvan, kuumana polttavan kivun tieltä. Samalla hänet valtasi koko ruumista vavisuttava heikotus ja pahoinvointi. Verenhukka oli ollut suuri.

Viimeinenkin hänelle suotu autuus, kuulon aleneminen, alkoi helpottaa suorastaan harmillisen nopeasti. Se saattoi tosin johtua enemmänkin siitä, kuinka aika tuntui hyppivän levottomasti paikasta ja tilanteesta toiseen. Yhtenä hetkenä Vanhala tuki häntä kohotetulla polvellaan kömpelösti olkapäästä, kun ei muualle uskaltanut koskea, ja huuteli lääkintämiehiä. Seuraavana Lehto näki pieniä väikkyviä valoja metsänreunassa, kuin kaukaisia, äänettömiä suuliekkejä, jotka hän varmuudella tiesi mielikuvituksensa ja shokkitilansa tuotteeksi. Välillä hän tuijotteli taivaalle kuin transsissa välittämättä puoliavoimia silmäluomiaan vasten ripisevästä tihkusateesta, sitten joku jo nosti häntä paareille. ”Lakki jäi”, pääsi hänen suustaan älähdys kuin kovinkin tärkeänä tiedoitteena. Hän räpäytti silmiään, ja puiden latvat hänen yläpuolellaan tanssahtelivat oudosti. Ei sentään. Häntä kannettiin metsän poikki. Riitaojan paarit heilahtelivat hänen vieressään, ja nyt hän erotti jo sanoja tämän valituksen keskeltä.

”…sottaan lähtennä... minuun osui… Muori… auttakaa... herramunvereni…”

”Turpa kiinni”, Lehto mörähti epäselvästi vailla mitään varmuutta siitä, oliko hänen äänensä edes kantanut Riitaojan tauottoman ruikutuksen yli.

Vaikka Lehdon ajantajun laita oli niin ja näin, hänkin ymmärsi, että matka joukkosidontapaikalle tulisi olemaan pitkä. Kuljetus haavoittuneiden suojapaikkaankin tuntui kestävän ikuisuuden, mutta lopulta heidät laskettiin maahan pitkäksi ehtineen haavoittuneiden rivin jatkoksi.

”Läpi on tulleet molemmat”, nuori lääkintämies kailotti hänen korvaansa kietoen samalla muovitettua sidettä hänen verestä tahmean keskiruumiinsa ympärille. ”Sisäelimet on sentään säästyneet, eli paljon pahemminkin ois voinut käydä. Täällä näkyy olevan luuta, ulostuloaukosta pilkistää. Juu, taitaa olla kylkiluun siru. Tuohon sen sopi tukkeeksi jäädäkin, onpahan vuotanut vähemmän... Ja nyt ihan rauhassa sitten kenttäsairaalaan asti. Liikkumatta pitää olla.”

Lehto puri hampaitaan yhteen niin että rutina kävi, kun tiukkaan vedetty side painoi luunsirua takaisin ampumahaavaan. Aivan kuin joku olisi veistä kääntänyt. ”Anna piikki”, hän korahti aaltoilevaa pahoinvointia vastaan taistellen.

”Ei ole hollilla. Piikin saat Jsp:llä, mutta mutta…” Mies kaiveli taskujaan. ”Jaa, onhan tuota vielä sen verran, että... No, otahan sitten tuosta vähän apuja ens hätään.”

Hänen huulilleen kallistettiin pullo kirkasta, jota hän nieli ahnaasti suullisen, kaksikin sen kummempia kyselemättä. Ei hän tällaisesta lääkintätoimesta ollut ennen kuullut, mutta kaipa koulut ja kurssit käynyt mies tiesi, mitä teki.

Hetken hän joutui hengittelemään kiivaasti, ettei kuvotus onnistuisi työntämään viinahuikkaa samaa reittiä takaisin. ”Tuolle loput”, hän urahti sitten nytkäyttäen päätään viereisillä paareilla makaavaan Riitaojaan päin. Tämä ulisi kuin järkensä menettäneenä, eikä Lehto voinut millään ymmärtää, miksi. Ei yksi luoti pohkeessa voinut noin pahaa tehdä.

”Ei sillä käyny pahasti”, sanoi lääkintämieskin. ”Kunhan lämpimikseen huutaa...”

”Antakaa nyt saatana jotain sille, että hiljenee... Kyllä minä kivun kestän... mutta ei tuota kuuntele pirukaan...”

”No, hyvä on sitten. Siitä hörppyä...”

Riitaoja hiljeni äkisti kuin olisi pelästynyt ajatusta viinahörpystä vieläkin enemmän kuin luotia jalassaan. ”En – en minä soata – toisen pullosta jos ottaa –”

”No, no, juo nyt kun kerran ilmatteeks tarjotaan... Noin, kyllähän se alas menee...”

Hetken aikaa vallitsi rauha, kun lääkintämies kaatoi viinapullon pohjat puoliväkisin heikosti vastustelevan Riitaojan kurkusta alas. Sitten se alkoi taas.

”Ei… Ei tämän näin pitänyt… Miksi se osui... En minä halua... Ei, ei... Muoriii...”

Lehto kirosi raskaasti. Hän olisi voinut luulla jo tottuneensa taistelukentällä yhtenään kajahtelevaan puolijärkiseen valitukseen, mutta tällä kertaa Riitaojan sekavan voihkinan läpi kuultanut kuolemanpelko tuntui jäytävän hänen omaakin sisintään. Eihän hän itse ollut ehtinyt uhrata ajatustakaan sille, kuinka lähellä hengenlähtö oli ollut, eikä häntä huvittanut kuulla asiasta niin Riitaojan suusta kuin omastaankaan.

”Riitaoja. Kuuntele”, hän ähkäisi, kun huuto vain jatkui ja jatkui. ”Ole nyt jumalauta vaiti ja kuuntele! Laske kymmeneen. Ja kun sen oot tehnyt, lasket uudestaan. Jatkat vaan laskemista niin pitkään, kunnes ollaan kuivilla. Ei tässä oikein muuta voi. Mutta kohtahan se ryyppy jo vaikuttaa.”

Jostain syystä Riitaoja vaikeni lähes välittömästi. Vain heikko nyyhkytys karkasi silloin tällöin kiivaan hengityksen läpi, kun hän puristi silmänsä kiinni ja laski, kuten Lehto oli käskenyt. Tämä noudatti itsekin omaa neuvoaan ja laski samaan tahtiin Riitaojan äänettömästi liikkuvien huulten kanssa. Kohta hellittää... Kohta se hellittää.

Ei reilu huikka viinaa lopulta juurikaan kipua taittanut, mutta hermoja se rauhoitti.

”No niin”, hän kuuli oman äänensä sanovan jotenkin etäisesti. Vähäverisyytensä johdosta hän oli jo suoranaisessa humalassa. ”Sanoinhan minä. Kyllä tämä tästä.”

Nuo sanat lähinnä itselleen lausuttuaan hän huomasi, että Riitaojakin makasi paareillaan jo täysin hiljaa, puoliksi avoimet silmät sarastavaan aamunkajoon tuijotellen.

––

”Lehto.”

”No mitä?”

Pitkän taipaleen jälkeen he olivat viimein saapuneet viereisen rintamalohkon Jsp:lle. Olkavarteen välittömästi annettu piikki oli tehnyt olon uneliaaksi ja hiukan leijuvaksi. Maankamaralla he kuitenkin olivat, hiukan syrjässä lääkintäteltasta, tarkastettuna, sidottuna ja lääkittynä odottamassa kuljetusta.

”Eihän me voan kualla?”

”Kuollaanhan me”, Lehto ei malttanut olla letkauttamatta. ”Kuoppaan tässä ollaan matkalla siinä missä muutki. Se on sitten eri asia, miten pitkään pysytään reissun päällä.”

”Ei kun…” Riitaoja niiskaisi surkeasti. ”Meitä kun ampuivat...”

”Tuolla kuule pamahtaa jätkää tuhannen päreiksi harva se tunti. Kai säkin oot sen verran sieltä piilostas nähny. Ei yksi harhaluoti pohkeeseen ketään tapa... Ja heitä nyt jo liikkumasta, ettei haava repee.”

”E-et kai sinäkään...”

”Tuskin. Tai mistä tuon tietää, jos tässä vielä viimesetkin veret valuu ulos... Mutta sama se. Jos tappaa, niin sitten kuollaan, ja se on sillä selvä.” Lehto sulki suunsa ärsyynnyttyään itsekin epätavallisesta puheliaisuudestaan.

Lääkintäteltasta kuului raivostunutta huutoa. ”Viinaa? Kuka helvetti täällä on juottanut potilaille viinaa? Viljakainen, tekö se – jumalauta mies! Ja morfiinia päälle – voi jumalauta, ei helvetin helvetti – eikö teidän päässänne liiku mitään –”

Huudon seasta erottuvat koomiset muksahdukset huvittivat Lehtoa suuresti. Ei hän sentään ollut ainoa, jonka hermoja susipaska sotilasaines koetteli sen minkä tunaroinniltaan ehti.

”Tais muuten tulla mun aseestani tuo luoti eikä naapurin.” Se ei ollut mikään erityisen synnintuntoinen tunnustus, pikemminkin kevyt toteamus.

Riitaojan silmät levisivät kuin veitsellä puhkaistu raaka munankeltuainen. ”Sinä... sinäkö se...”

”Kun et sinä onneton älynnyt ilmoittaa mitään ittestäs, niin minä ammuin, kun luulin viholliseksi.”

Hiljaisuus laskeutui hetkeksi heidän välilleen. Lääkintämiesten molemminpuoliseksi huutokonsertiksi yltynyt riita kajahteli teltasta taustameluna kuin radion hupilähetys, jonkinlainen mustanpuhuva lääkärifarssi. Lehdon suupielet nykivät.

”Lehto.” Tällä kertaa Riitaojan ääneen oli sekoittunut omituinen naurun hykerrys. ”Minua ammuit...”

Nyt Lehtokin jo pyrskähti naurusta. ”Niin siinä tais käydä. Hukkaan meni seki kuula.”

”Tallessahan se on, tuossahan se minun jalassa. Soat takaste”, kuului Riitaojan vastaus, ja siinä samassa he molemmat repesivät hallitsemattomaan naurunremakkaan, joka yhtäkkisessä järjettömyydessään tuntui peittävän hetkeksi sodan äänet alleen.

”Mitä minä sillä... Ampuusin sun vaan uudemman kerran...” Lehto hekotti hinkuvien naurunpuuskien kouristellessa hänen verenhukasta velttoa ruumistaan. ”Pidä hyvänäs... Saat muistoksi… Opitpa olemaan hyppimättä silmille...”

Riitaoja taipui paareillaan omituiselle mutkalle ja nauraa kihersi katketakseen. ”Muistoksi… Se oli varotuslaukaus…” hihitti hän henkeään haukkoen. ”Ens kerral on... peä jyvällä...”

”Sinä ja sun peäs… Älä, älä jumalauta naurata… Ai perkele, kun ottaa kylkeen…”

Joku lääkintämiehistä oli viimein älynnyt reagoida teltan ulkopuolelta kuuluvaan hillittömään käkätykseen ja kompasteli hädissään Lehdon paarien vierelle. ”Rauhottukaa nyt hyvät miehet, haavat ne kohta repiää... No niin, täällä vuotaa jo. Apuja tänne ja vähän äkkiä! Voi saatana nyt... Mitenkä tämän tyrehdytät, kun viinaakin...”

Riitaoja katseli pää kallellaan Lehdon kivusta vääristyneitä kasvoja hölmösti hymyillen, tilanteesta mitään ymmärtämättä.

––

Viinan ja morfiinin höyryissä jaetusta hirtehisen ilon hetkestä sai Lehto maksaa kalliin hinnan. Kun lääkintämiehet lopulta saivat uudestaan alkaneen vuodon tyrehtymään, oli verenhukka jo kriittisellä tasolla. Ainoa Jsp:ltä löytynyt pelastus siihen hätään oli lämmin sokerivesi, eikä siitäkään liiemmälti apua ollut, sillä kuivunut ja vitivalkoiseksi valahtanut Lehto vajosi syvään tiedottomuuden tilaan ennen kuin ehti saada sekoitetta juotua paria suullista enempää. Kerran hän havahtui paarien rajuun heilahdukseen sairasautokuljetuksen aikana sekä jälleen kiskojen äkilliseen kirskahdukseen härkävaunussa, jossa kylkeä raastanut hirvittävä kipu piti hänet muutaman tuskaisen hetken hereillä pikaisesti annettuun uuteen morfiinipistokseen saakka. Riitaojan äänellä lausuttuja, levottomasti poukkoilevia sanoja hän oli välillä kuulevinaan tajuttomuuden läpikin, joskus aivan vierestä. Juuri muuta hän ei matkastaan kenttäsairaalaan tiennyt.

Viimeisen autokuljetuksen aikana junalta sairaalaksi varusteltuun koulurakennukseen Lehto oli jo vironnut sen verran, että pani merkille ranteensa ympärille kiedotun siteen, jota siinä ei ollut vielä joukkosidontapaikalta lähtiessä ollut. Vähäisillä voimillaan hän ei viitsinyt ottaa asiaa puheeksi. Ehtisihän tuota tivata myöhemminkin.

Sairaalan pihassa oli kuljetusautoja tungokseksi asti. Haavoittuneita kannettiin kahdessa jonossa koulurakennuksen aulaan, jossa heidät eroteltiin vamman mukaan luokkahuoneisiin jaetuille osastoille. Lehto oli heräämisestään lähtien välttänyt katsomasta Riitaojaan, joka tuntui jatkuvasti vilkuilevan häneen päin aivan kuin hakeakseen turvaa tuntemattomien kasvojen, lääkintämiesten ja heitä vastaan juoksevien lottien kiireen sekä kaikkialla kajahtelevan huudon ja vaikeroinnin keskellä. Nyt, kun heitä oltiin siirtämässä eri huoneisiin, heidän katseensa kuitenkin kohtasivat.

”Lehto”, Riitaoja suhahti hiljaa katsoen häntä silmät pyöreinä kuin jotain odottaen. Lehto ei vastannut heti, tuijotti vain hetken tympeästi takaisin ennen kuin käänsi päänsä toisaalle.

”Noni”, hän sanoi lopulta. ”Pää kylmänä sitten vaan.”

Jälleen hän osoitti sanansa lähinnä itselleen, mutta Riitaoja takertui niihin kuin saukonpoikanen uittotukkiin. ”Minä pijän”, hän lupasi lapsekkaan pyhästi, vaikka hänen silmänsä olivat edelleen hermostuksesta levällään. Juuri ennen heidän erkanemistaan huomasi Lehto Riitaojan puristavan sormillaan hänen paariensa reunaa päästäen irti vasta, kun ei enää yltänyt. Hän irvisti ja katui välittömästi, että oli ylipäänsä vastannut tälle. Olisihan hänen pitänyt arvata, että riippakiven hän tuosta uivelosta saisi, kun muita joukkuetovereita ei ollut lähistöllä jakamassa vastuuta sen perään katsomisesta. Onneksi sentään veivät sen edes toistaiseksi pois hänen silmistään.

Hänet kannettiin käytävän päähän ja jätettiin hetkeksi makaamaan viimeisen oven edustalle. Huone oli ääriään myöten täynnä Viipurin valtauksessa haavoittuneita.

”Herra alikersantin täytyys nyt vielä hetki jaksaa orotella”, totesi tätimäisen topakka lääkintälotta, joka sairaankuljetuskorttia tiiraillessaan irrotteli samalla varovasti veren kahteen kertaan kastelemaa ja sideharsoon ilkeästi kiinni kuivunutta takinkangasta hänen kyljestään. ”Lääkäri tuloo heti kun kiireeltähän ehtii.”

”Tässä nyt tartte alkaa herrotteleen”, Lehto töksäytti tavalliseen tapaansa. ”Paskaako niilläkään natsoilla tekee, kun on puoli kylkee auki.”

Salaa hän toivoi lotan hiukan pahastuvan hänen karkeasta kielenkäytöstään ja jättävän turhan jutustelun vähemmälle, mutta tämä oli kuin ei olisi kuullutkaan. ”Ei… Ei lähre millähän tavalla”, lotta puheli itsekseen. ”Häätyy se saksilla leikata irti, kun niin on haavahan kiinni ottanut. No onhan tämä jo läpi ammuttu. Kyllä teille uusi takki löytyy.”

”Senkus leikkaat. Rätti mikä rätti.”

Lehto irvisteli kivusta sanojensa lomassa, kun ampumahaavoja alkoi veren kovettaman kankaan irti nyppimisen seurauksena jomottaa kuin ne olisivat olleet repeämäisillään. Kuvotuksen kylmä hiki herahti hänen otsalleen.

”Koskeeko kovasti?” kyseli lotta samalla, kun leikkeli reippain ottein Lehdon asetakkia kappaleiksi haavojen ympäriltä.

”No mitäs luulisit?” Lehto ärähti. ”Kerjätäkö tässä pitää, että sais piikin ennen kuin aletaan nylkeen nahkaa irti lihasta?”

”Voi kuulkaas, kun ei teille enää morfiinia mahreta antaa. Nukutetahan kyllä ennen leikkausta, mutta siitä kun herätellähän, niin loppu on teirän luontonne varas. Mutta kyllähän te sen kestätte, tuollaanen karski nuar poika.”

”Älä lässytä.”

Lehto hengitteli syvään nenänsä kautta. Hän alkoi ymmärtää, että vaikka hän olikin tajuttomuutensa ansiosta säästynyt sairaskuljetuksen kärsimyksiltä, pahin oli vielä edessä. Pian häntä retuutettaisiin lääketieteen nimissä ympäriinsä kuin nukkea vailla minkäänlaista mahdollisuutta puuttua asioiden kulkuun, kivunlievityksestä puhumattakaan.

Viereisen huoneen raollaan ollut ovi aukeni. Takin riekaleita touhukkaasti keräilevän lääkintälotan kädetkin herkesivät hetkeksi kunnioittavan hiljaiseen toimettomuuteen, kun ulos kannettiin auki revittyjen siteiden ja kiiltelevien palovammojen peittämä pioneeri, jonka tyhjyyteen tuijottavissa silmissä näkyi vielä hiipumaisillaan olevan elämän kuumeinen hehku. Lehto pidätti vaistomaisesti hengitystään, kun hiiltyneen ihmislihan ja vaatekankaan kitkerä haju tulvi käytävään kuolevan mukana. Aivan kuin sodan syömä maailma olisi juuri sillä hetkellä päättänyt muistuttaa häntä siitä paljon pahemmasta kohtalosta, jonka hän oli kuin ihmeen kaupalla onnistunut välttämään.

Ei sillä, että se olisi toppuuttelussaan onnistunut, sillä Lehto ei uhallakaan antanut näyn hetkauttaa itseään. Armolaukauksen tarpeessahan mies näytti olleen jo ennen turhantekevää sairaalareissua, mutta näyttipä henki lähtevän lopulta kitumallakin. Eikä asia sitä paitsi häneen kuulunut. Edustivathan kuolemaa tekevät kuitenkin vielä toistaiseksi täysin eri ihmisryhmää, elleivät miltei toista eläinlajia, kuin hän itse. Eikä hänen omakaan eloonjäämistaistelunsa enää suurempia mielen ja ruumiin ponnisteluja vaatinut. Riitti, että puri hammasta ja kesti, mitä tuleman piti. Sen hän kyllä osasi.

Toisilta tuo ei käynyt niin helposti. Sen hän joutui jälleen kerran sydän täynnä halveksuntaa toteamaan, kun lääkintäupseeri ehätti viimein hänen pakeilleen ja pikaisen läpikäynnin jälkeen häntä lähdettiin siirtämään leikkaushuoneeseen, jonka ovella häntä löi vastaan jo raivostuttavan tutuksi käynyt älämölö. Riitaoja vääntelehti leikkauspöydällä ja huusi jälleen kuin syötävä, kun kaksi lottaa piteli häntä paikoillaan lääkärin koettaessa töin tuskin poistaa luotia hänen jalastaan. Nähtävästi luoti oli niin pinnassa, että lääkäri oli arvioinut saavansa sen poistettua ilman nukutusta ja olisi siinä onnistunutkin, mikäli potilaana olisi ollut kuka tahansa muu, edes hiukan paremmilla hermoilla varustettu yksilö.

Se siitä pään kylmänä pitämisestä. Etkö sinä saatanan toukka kestä tuon vertaa poraamatta? Solvaus oli jo Lehdon huulilla, mutta juuri silloin painettiin hänen kasvoilleen nukutusmaski, joka tukahdutti sanat kuulumattomiin. Eetterin kuvottava haju täytti hetkessä hänen hengitystiensä. Vielä hän ehti ajatella: viekää helvettiin koko maski, minä kyllä pärjään ilmankin, ennen kuin tajunta vajosi kieppuvaan pimeyteen.

––

Oli kuin aikaa ei olisi kulunut laisinkaan siitä hetkestä, kun hänet nukutettiin. Riitaoja nimittäin huusi hänen herätessään yhä edelleen, tai oikeammin sanottuna jälleen kerran. Tällä kertaa vaikerointi kuului viereisestä huoneesta niin selkeänä, että seinän tilalla olisi voinut kuvitella olevan vain jonkinlaisen paksun verhon.

”Mikä perkele sillä taas –” Lehto murahti ääni karheana. Enempää hän ei ennättänyt sanoa ennen kuin oksensi rajusti sänkynsä reunan yli.

”Huti meni”, totesi hänen käsipuoli vierustoverinsa. Voipuneesta äänestä oli vaikea erottaa, oliko tämä enemmän ärtynyt vai huvittunut. ”Kiulu on toisella puolen petiä. Yritäppäs tähätä sinne päin, kun seuraava laatta lentää.”

”Voi saa...” Sen parempaan ei Lehto siihen hätään pystynyt. Kipu vielä meni, mutta tuo jatkuva pahoinvointi, huimaus, heikotus ja niiden mukanaan tuoma kaikenlainen ruumiillinen avuttomuus koettelivat jo pahemman kerran hänen sietokykynsä rajoja.

Kului parisen minuuttia, ennen kuin eräs nuori lotta huomasi Lehdon heränneen ja kiiruhti siivoamaan hänen sänkynsä viertä. Tytön silmät seisoivat päässä ja hän vapisi rasituksesta kauttaaltaan, mutta jaksoi hän kuitenkin pahoitella vuolaasti, että oli poistunut hänen viereltään hoitamaan päähän sirpaleen saanutta sotamiestä, joka taisteli paraikaa hengestään huoneen toisella seinustalla.

Lehtoa ei lotan uupumus saatikka toisen potilaan kuolinkamppailu kiinnostanut vähääkään. Hän tuijotteli ärhäkästi seinää kuin yrittäen saada Riitaojan huudon mielensä voimalla lakkaamaan. ”Eikö tuolle ulinalle saada loppua?”

”Siellä laitetaan jalakaa piikkivetoon. Kyllähän se kipiätä käypi.”

”Piikkivetoon?” Lehto melkein tyrmistyi. Se tarkoitti, että luita oli murskana. Riitaoja olikin haavoittunut vakavammin, kuin hän oli mielessään kuvitellut. ”Eikä edes nukutettu?”

”Ei nukutettu. Puudutuksen sai, mutta huutaa silti. Väsymystään kai. Lapsen itkuahan tuo on. Noinhan se itkisin mieki, jos vaan töiltäin joutasin.” Lotta näytti hetken siltä, kuin todella olisi purskahtamassa kyyneliin. Sitten hän huokaisi raskaasti ja kokosi itsensä. ”Teilläkin on ampumahaavat letkutettu, niin että satuttaneella kuppeella ei sitten pötkötellä. Leikannut lääkäri tulee illalla kertomaan tarkemmasti.”

”Selvä. Annas se saavi tänne”, Lehto sanoi kireästi, sillä kiihtynyt pulssi kertoi pahoinvoinnin aallon jälleen nousevan.

”Voi, anteeksi, sehän onkin väärällä puolen…”

Siinä hetken asiaa pahoiteltuaan lotta kiirehti jo muihin töihin. Lehto jäi nuokkumaan sängyn laidalle kylmä hiki otsallaan ämpäristä tukea ottaen. Toisen myrkynkatkuisen ylenannon jälkeen hänen olonsa selkeni hieman, vaikkei se edelleenkään hääppöinen ollut: kuin pahemmanlaatuinen kohmelo ja siihen vielä kivut päälle. Kumottuaan vaivoin lotan hänelle jättämän vesilasillisen kurkkuunsa hän rojahti takaisin makuuasentoon, puoliksi selällään, puoliksi terveellä kyljellään epämukavasti rötköttäen.

Riitaoja oli viimein hiljentynyt viereisessä huoneessa, ja niin vaikeni Lehtokin omalla tahollaan. Häntä harmitti. Katumusta hän ei osannut harhalaukauksestaan tuntea ensinkään, ja Riitaojan joutumisen tuleen, vaikka sitten omaankin, hän koki suorastaan kohtuulliseksi velanmaksuksi kaikesta siitä piileskelystä ja tyhjäntoimituksesta, jolla tämä oli kuukausien ajan sälyttänyt itselleen kuuluneen painolastin joukkuetoveriensa harteille. Silti jokin viimeisen vuorokauden tapahtumien kulussa riepoi häntä pahanpäiväisesti.

Eipä häntä erityisesti huvittanut ryhtyä tuntojaan sen syvällisemmin pohtimaan, ja pian jo pitkään tuloaan tehnyt kuolemanväsymys armahti hänet siitäkin vaivasta. Siinä epämukavassa asennossa maatessaan hän vaipui horrokseen, joka ei juuri levosta käynyt, mutta jonka myötä häntä ympäröivä aistimusten ja ihmishahmojen kakofonia liukeni epämääräiseksi tahmeaksi massaksi, josta hän ei enää jaksanut häiriintyä sen enempää kuin kivuistaankaan.

––

Vähä vähältä alkoi Lehdon valtaansa ottanut fyysinen shokkitila menettää otettaan, mikä ilmeni ensimmäiseksi kouristavana janontunteena, joka havahdutti hänet pimenevään iltaan. Hoitajat kantoivat hänelle tonkallisen suolattua vettä, ja hän joi niin, että vesi vain loiskui kuuluvasti hänen tyhjässä vatsassaan häntä tutkimaan saapuneen lääkärin käännellessä ja väännellessä häntä asennosta toiseen. Leikkaus oli mennyt hyvin, kertoi lääkäri, ja luodin irti nirhaisemat kylkiluun sirut oli poistettu suhteellisen vaivattomasti ja ilman komplikaatioita. Molemmat ampumahaavat olivat osuneet harvinaisen siistiin ja suoraan linjaan, aivan kuin väistäen suurempien lihas- tai hermoratavaurioiden mahdollisuuden. Nättiä jälkeä on venäläinen tehnyt, sanoi lääkäri naurahtaen. Lehto mutristeli äreästi suutaan kuin pahemmankin solvauksen kärsineenä.

Nestetasapainon palautumisen myötä ankara eetterikrapulakin alkoi lopulta hellittää, ja olihan hän sitä jo toista vuorokautta kärsinytkin. Täyteen pakatut huoneet muuttuivat väljemmiksi sitä mukaa, kun haavoittuneiden sumaa purettiin leikkaamalla yötä päivää, ja jokainen takaisin elämän syrjään kiinni saatettu potilas siirrettiin eteenpäin heti, kun se oli mahdollista. Sairaalaan laskeutuneessa hiljaisuudessa Lehto vaipui syvään, lääkkeettömään uneen ensimmäisen kerran sitten suomarssia edeltäneen levon. Velat olivat niin raskaat, että kun luonnollinen uupumus hänet viimein tavoitti, eivät kivutkaan päässeet murtautumaan sen lävitse.

Muutaman päivän päästä hänelle selvisi, että Riitaojakin oli jo siirretty rajan toiselle puolelle evakuointisairaalaan. Hän seuraisi itse perässä heti, kun pahin infektiovaara olisi ohi ja ampumahaavat kestäisivät kuljetuksen rasitukset. Siihen menisi kuitenkin vielä viikko, ehkä kaksikin. Lehto otti tiedon joukkuetoverinsa erkanemisesta sangen tyytyväisenä vastaan, sillä lotilta hän oli kuullut, että Riitaoja oli ennen siirtoaan ehtinyt jo kysellä petipaikkaa vuodeosastolta, jolle hänet oli sijoitettu. Perkeleen takiainen. Siihen hänen sietokykynsä ei olisi jatkuvien kipujen, metelin, henkilöstön typerän utelun ja lepertelyn sekä kaiken sen helvetillisen toimintakyvyttömyyden lisäksi enää taipunut.

Niinpä hän päätti tavoistaan poiketen todella ottaa levon kannalta sen rajallisen ajan, jonka hän saisi vielä viettää omissa oloissaan. Pakollisen päivittäisen lääppimisen hoitohenkilöstön taholta hän sieti hammasta purren, ja sitkeimmätkin tuttavuuden tekijät luopuivat lopulta yrityksistään hänen rajatessaan vastakaikunsa äksyilyyn ja hiljaiseen jurottamiseen. Tämä sopi hänelle paremmin kuin hyvin, ja hän vietti aikansa lähinnä nukkuen ja mieli tylsänä kattoon tuijotellen. Kivuista hän ei juurikaan välittänyt, vaikka ne häntä herkeämättä itsestään muistuttivatkin. Ainoa asia, joka häntä tosiasiassa hieman jäyti, oli päivä päivältä yltyvä tupakantuska, sillä viimeiset muonatupakit hän oli poltellut lottien estelystä huolimatta heti, kun oli kynnelle kyennyt. Yhden pahasti vajaan askin hän oli eräältä huonetoveriltaan onnistunut ostamaan päivärahojensa rippeillä, mutta se oli häneltä takavarikoitu lääkärin toimesta.

”Siirtopäivänä pääsette sitten elämänne savuille”, tämä oli sanonut nykäistessään kumiputken pätkiä senttimetrin verran ulos hänen haavoistaan. ”Pari päivää näissä vielä menee. Kyllä te siihen asti kestätte.”

Kyllä te kestätte, kyllä te kestätte. Mikä pirunmoinen tarve kaikilla oli kertoa hänelle, kuinka paljon tätä jatkuvaa mielivaltaista hevonpaskaa hänen tulisi sietää? Vaikka sietihän hän, ei sillä. Hänen viikkonsa sairaalassa oli ollut yllättävänkin siedettävä, jopa jossain määrin rentouttava, ilman liiankin tutuiksi käyneitä joukkuetovereita, ilman vaivaa ja vastuuta, ilman Vanhalan hermoille käyvää hihittelyä ja Rokan ja Hietasen loputtomia jonninjoutavuuksia, Riitaojan kitinästä nyt puhumattakaan. Toimettomuudestaan hän ei millään muotoa nauttinut, mutta olosuhteiden pakosta hän oli oppinut nielemään senkin, vaikkakin vain väliaikaisesti. Siihen hänen kärsivällisyytensä perustuikin, ohimenevyyteen. Paluuta rintamalle hän ehtisi ajatella sitten, kun jalat jälleen kantaisivat.

Koitti siirtopäivä, ja Lehto kärrättiin sairaalan pihaan odottamaan kuljetusautoa. Hänen oli myönnettävä lääkärin olleen oikeassa tupakan ja palkitsevan maltin suhteen, sillä hänen vetäessään keuhkoihinsa viikon ensimmäiset henkisauhut puiden välistä siivilöityvässä syysauringon paisteessa lämmitellen elämä suorastaan hymyili. Tuon hetken ajan hän vähät välitti allaan natisevasta haperosta pyörätuolista, jota hän oli aamun ja edellisen päivänkin happamana tuijotellut ja johon hän oli kieltäytynyt kampeamasta itseään ennen kuin oli aivan pakko.

Sen jälkeen oli edessä hidas ja töyssyinen autokuljetus. Hänen lisäkseen auton perälle lastattiin muutama muukin potilas, jotka vilkkaan jutustelun ja huulenheiton perusteella olivat ehtineet viikon aina hitsaantua jonkinlaiseksi saikkaporukaksi.

”Päästään pojaat koto-Suomeen makkoomaan… Tytöt ne jo siellä meitä ootteloo… Kemut pystyyn sitten ja lekureillekin tötteröt päähän, kun tää meiän juhlakalumme täyttää vuosia...”

Ja kuten niin usein oli päihdeaineiden tuottaman mielihyvän laita, oli matka hädin tuskin ehtinyt alkaa, ennen kuin Lehto huomasi hetkellisen tyytyväisyytensä jo taittuvan laskuun ja varisevan vähitellen pois hänen ruumiistaan kuin neulaset pystyyn kuolleesta havupuusta.

Hänen mielensä synkkeni entisestään auton lopulta kaartaessa evakuointisairaalan pihaan. Toisin kuin karjalaiskouluun tulipalokiireessä kyhäilty kenttäsairaala, tämä jykevä rakennus säteili laitossairaalan kylmänvalkeaa henkeä, joka tuntui ahmivan haavoittuneita ja heikkosieluisia sotilaita sisäänsä kuin ravinnokseen. Pääovien pyöreät, kiilteleviksi lakatut puiset ovenkahvatkin tuntuivat Lehdosta sanoinkuvaamattoman luotaantyöntäviltä.

Hänen ammuttu kylkensä jyskytti ilkeästi lääkintämiesten kantaessa häntä ylempään kerrokseen. Pyörätuoli nitisi ja valitti kuin sen pohja olisi ollut vaarassa pettää hetkenä minä hyvänsä. Miehet puuskuttivat. Portaissa eteneminen oli niin hidasta ja vaivalloista, että Lehdon teki mieli vanhasta tottumuksesta ärähtää: senkus jätätte tähän, minä kiipeen loput vaikka käsilläni. Niin suutuksissaan hän ei kuitenkaan vielä ollut, että olisi yltynyt lausumaan tuon rämäpäisen ajatuksen ääneen.

Lopulta he olivat kolmannessa kerroksessa, ja siellä häntä odotti näky, joka sai hänen mielialansa lopullisesti romahtamaan.

Riitaoja huojahteli kainalosauvojen varassa erään huoneen ovensuussa silmäillen levottomasti hänen suuntaansa. Loukkaantunut jalka sojotti vetolaitteessa luonnottoman suorana käytävää kohti. Lehto suorastaan tulistui joukkuetoverinsa nähdessään. Miten helvetissä se voi olla jo jalkeilla? Eivät kai poikki menneet luut viikossa parane.

Heidän kohdatessaan Riitaoja väisti Lehdon hurjaa katsetta tapaillen tavallista typerää hymyään. Paniikinomainen mielistelyrefleksi puski jälleen pintaan, kun ei siihen hätään muutakaan keksinyt.

”H… herra alik…” hän sopersi vetäen selkäytimeen upotetun protokollan pakottamana kättä lippaan. Onnettomuudekseen hänellä ei kuitenkaan ollut lippaa päässään, ja kädelläkin olisi ollut tähdellisempää tekemistä kainalosauvasta kiinnipitämisessä. Luonnollisena seurauksena hän horjahti eteenpäin saaden juuri ja juuri otteen ovenkarmista, ennen kuin olisi römähtänyt koko painollaan rikkinäisen jalkansa varaan.

”Saatanan tunari”, Lehto sähähti saaden hänet perääntymään kömpelösti onnahdellen pois näkyvistä. ”Mee muualle notkumaan siitä! Älkääkä edes kuvitelko, että panisitte mut samaan huoneeseen tuon torvelon kanssa.” Sen hän sanoi kahden miehen kuljetuskomppanialleen, joka oli juuri kääntämässä hänen pyörätuoliaan pahaenteisesti ovensuuta kohti. ”Kohta on toinenkin kylki reikää täynnä, jos sen päästää kävelykeppeineen viiden metrin säteelle heilumaan.”

Toinen lääkintämiehistä raapi päätään. ”Jaa. No… kaipa täällä on tilaa muuallakin. Kysytääs tytöiltä.”

He jättivät Lehdon pyörätuoleineen käytävälle sadattelemaan hiljaa itsekseen ja kopeloimaan savukeaskia rintataskussaan. Hänen oli ollut tarkoitus säästellä jäljellä olevaa neljää tupakkaa siihen asti, kunnes päivärahojen jakaja ilmestyisi viimein paikalle. Pelkästään Riitaojan näkeminen tolpillaan kaiken järjen vastaisesti, sen ainaisesta toheloinnista nyt puhumattakaan, oli kuitenkin onnistunut kiristämään hänen hermonsa hetkessä niin pinteeseen, etteivät kenttäsairaalan edessä vedetyt autuaat läksiäissavut auttaneet enää vähäisimmissäkään määrin.

Hän sytytti tupakan keskellä käytävää mistään mitään välittämättä. Paskat kitsastelusta ja vitut sairaalan tupakointikiellosta. Tällä kertaa hän ei antaisi kenenkään takavarikoida itseltään mitään, ei vaikka nyrkkitappeluksi menisi. Kyllä hän tohtoria tarvittaessa täräyttäisi siinä missä ketä tahansa muutakin.

Eikä hän ehtinytkään vetää kuin muutamat henkoset, ennen kuin lauma säkättäviä lottia ympäröi hänet.

”Voi hyvänen aika, ei täällä saa –”

”Kuka hullu sitä nyt sairaalassa tupakaksi –”

”Olkaa kiltti ja tumpatkaa, mie toin kupinkin –”

Lehto ei vastannut heille sanaakaan, mulkoili vain uhmakkaasti jokaista, kunnes he yksi kerrallaan vaikenivat. Lopulta saapui lääkärikin paikalle.

”Jaahas. Että tällainen potilas tällä kertaa. Muistuttaisin, että sairaalassa säännöt ovat kaikille samat. Täällä on jokaista kohdeltava siten, kuin haluaisi itseään kohdeltavan.”

”Selvä se. En minä panis pahakseni, vaikka täällä ois joka ukolla ja akalla kessu huulessa.”

Eräs lotista tiiraili hänen nimeään lähetelapusta. ”Eikö alikersantti Lehtoa kiinnosta muiden potilaiden hyvinvointi?”

”Ei”, Lehto totesi ykskantaan. ”Eikä se mun kontollani ole, kun ei sätkänkipeille sotilaille löydy ees kunnon tupakkahuonetta. Pitäshän näin prameessa puljussa jo semmoinen olla.”

Lääkäri ja toinen Lehtoa kuljettaneista lääkintämiehistä silmäilivät toisiaan. ”Tämän kaverin olisi kyllä voinut jättää suosiolla johonkin tienposkeen”, totesi lääkäri vailla leikin häivää.

”No senkus kippaat ovesta ulos”, Lehto ärisi imuketta purren. ”Ei musta tässä jamassa ole vastaan tappelemaan. Herra tohtorin sopii sitten opetella nukkuun toinen silmä auki.”

”Mahtaiskohan Valkoaapa hyväksyä tämän huonetoveriksi”, ehdotti nuorin lotista arasti yrittäen parhaansa mukaan katkaista kireäksi äityneen sananvaihdon. ”Samanhenkisiä miehiä kun ovat.”

”No sinäpä sen sanoit. Ärhennelkööt siellä sitten keskenään. Ja pankaa nyt hyvä mies se tupakka pois, täällä on niin huono ilma muutenkin. Omassa huoneessanne voitte sitten polttaa loppuun. Tuskinpa Valkoaavalla on siihen poikkinaista sanaa.”

––

Niin alkoi tuskastuttavan pitkä toipumis- ja kuntoutusjakso. Se siinä oli positiivista, että alkutarkastuksen jälkeen lääkärin ja hoitajien jatkuva kajoaminen jäi selvästi vähemmälle, ja kun ampumahaavat ensin kumiletkun poistamisen jälkeen rupeutuivat ja alkoivat sitten hiljalleen umpeutua helakanpunaisesta arpikudoksesta, jätettiin Lehto lähes täysin omaan rauhaansa. Juuri muuta myönteistä hän ei evakuointisairaalaan siirtymisestä keksinytkään. Niin, ja saihan hän sentään poltella mielensä mukaan ainoan huonetoverinsa asiaan millään tavalla puuttumatta.

Kersantti Valkoaapa oli harvapuheinen, harvahampainen ja haavoittumisensa myötä myös harvasorminen tykkimies pohjoisesta Kittilän seudulta. Lehto ei voinut millään käsittää, mitä lotta oli tarkoittanut heidän ”samanhenkisyydellään”, sillä mitään samaa hän ei itsestään ja alati yksikseen virnuilevasta, ivallisuuteen taipuvaisesta lapinmiehestä löytänyt. Ukko oli kylläkin vaitelias kuten hänkin, mutta silloin, kun tämä sai päähänsä ruveta juttusille, ei siitä meinannut tulla loppua millään ilveellä. Jos Lehto ei vastannut, Valkoaapa höpisi itsekseen. Tätä jatkui pahimmillaan tuntikausia, ja noiden hermoja koettelevien yksipuolisten juttutuokioiden aikana tupakkaa kului vastapuolen taholla enemmän, kuin viimein perille saapuneilla päivärahoilla olisi ollut varaa kerralla ostaa. Rahatilanteensa korjaamiseksi, ja osin myös muun tekemisen puutteessa, Lehto oli jopa alentunut haastamaan ukon korttipeliin. Ja olihan hän huonetoverinsa päivärahat käärinyt pelin päätteeksi omiin taskuihinsa, mutta vastapelaajan paljastuttua umpikoheloksi kortinlätkijäksi voitotkaan eivät juuri hänen mielialaansa kohottaneet.

Kolme viikkoa sairaalassa vietettyään Lehto oli jo lopen kyllästynyt joutenoloonsa, mikä oli alkanut ilmetä fyysisenä levottomuutena ja turhautumisena. Hän kiskoi henkisavuja tämän tästä ja tuijotteli lopun aikaa ulos sänkynsä viereisestä ikkunasta naputtaen ikkunalautaa kiivaasti rystysellään kuin kostoksi Valkoaavan typerästä jollotuksesta. Silmitön kostonhimo oli muutenkin alkanut vallata hänen ajatuksiaan näinä loputtomiin venyvinä toipilaspäivinä. Hän kaipasi kipeästi takaisin etulinjaan. Ennen haavoittumistaan hän oli suhtautunut sodankäyntiin ja vihollisrivien harventamiseen kylmäkiskoisen asiallisesti, mutta nyt hänellä oli henkilökohtaisia kalavelkoja, joita hän paloi halusta päästä perimään korkojen kera. Hän tunsi kuuman jännityksen vihlovan hampaanjuuriaan kuvitellessaan itsensä jälleen konekiväärin kahvoihin vihollisen asemien edessä. Välillä hän tähtäili silmillään kuin koemielessä, refleksejään terävöittäen sairaalan pihalla liikkuvia hahmoja. Ensin hän nappaisi tuon, sitten yhteen vetoon nuo kolme sairasauton edustalta. Kyllä alkaa ryssää lakoon, kunhan täältä…

Näiden ajatusten voimalla eteni myös hänen kuntoutumisensa, vaikka niin hidasta ja kömpelöä se oli, ettei sitä juuri viitsinyt kutsua edistykseksi. Jaloilleen hän oli noussut ensimmäistä kertaa jo parin päivän päästä siirrostaan, osin Riitaojan toipumisessaan kuin salakavalasti ottamasta etumatkasta sisuuntuneena. Ne olivat kestäneet taakkansa moitteetta, mutta liikkuminen oli kylkivamman vuoksi vielä pitkään sen jälkeenkin vanhusmaisen varovaista köpöttelyä hänelle toimitetun kävelykärryn varassa. Sairaalassa oli kuntoutusliikunnalle pyhitetty huonekin, mutta se sijaitsi toisessa kerroksessa, jonne päästäkseen Lehdon olisi pitänyt luopua kahden hengen huoneestaan sekä myönnytyksistä sisällä tupakoinnin suhteen. Ajatus fyysisen heikkoudentilansa esittelystä ihmisten ilmoilla ei muutenkaan houkutellut häntä, ja niinpä hän kuntoutti itse itseään raahautumalla kärrynsä kanssa nurkasta nurkkaan, kiertämällä yhtä ja samaa kehää huoneen keskellä aina tunnin kerrallaan, välillä seinään nojaillen sekä jalkojaan nostellen ja taivutellen niin pitkälle, kuin kipeä ja kankea kylki antoi myöten. Yhden miehen yleisöstään hän ei sentään jaksanut ärsyyntyä, sillä vaikka Valkoaapa hänen jokaista liikettään mielellään seurailikin, ei tuo vino töllistely merkinnyt hänelle yhtään mitään.

Eräänä päivänä lotta, se ainoa, joka jaksoi vielä hymyillä Lehdolle tämän jatkuvasta ärhentelystä huolimatta, toi hänelle kaksi postikuljetuksen mukana tullutta kirjettä. Teknisesti ottaen vain yksi niistä oli juuri hänelle osoitettu. Toisen, ”tuntemattomalle sotilaalle” rustatun turhanpäiväisen hempeilykirjeen hän viskasi avaamatta menemään. Toisessa ei ollut lainkaan lähettäjän nimeä tai osoitetta, mikä viittasi kirjeen saapuneen suoraan rintamalta.

Hyvä Terv Arvois Alik Lehto, kirje alkoi jokseenkin kömpelösti. Kirjaimet olivat melkoisia harakanvarpaita, mutta käsialaan nähden itse kieli oli jopa luettavaa. Toivottavasti voit hyvin. Olemme päässeet Petr määränpäähän. Joten ajattelin että paan teille pojille muutaman sanan. Sain Karil KL:lta sairaalan osoitteen ja R:lta kirjeppaperia. Kaupungkissa on viihtyisää ja naiset ovat täällä hemaisevan kauniita. Mutta vielä siitä haavoittumisesta. Minä heitin sen granatin, kun pääsin hengkeni uhalla etenemään vihollisen sivuun. Toivottavasti sinun korviin ei jäänyt siitä pahaa vahingkoa. Toinen joukkue oli vielä lähellä ja ne palasivat meitä tukemaan. Pantiin kk kiven päälle ja siitä soitettiin. Vaarallista peliä se oli, mutta hyvin saatiin naapuria maahan ja loput perääntyi. Joku maasta ehti vielä ampua RO:aa, ennen kuin minä ja S päästiin tien yli ja varmisteltiin läpi kaikki. Mutta niin se tilanne meni. Mukava että et ole kuollut. Toivottavasti pääsette molemmat pian tänne. Paljon terveisiä RO:lle.

Ps. HK neljännestä joukkueesta on myös siellä, sillä on korvatulehus. Sano sillekkin terveisiä jos näet.

Kirjoittaja oli seikkaperäisen taistelukuvauksensa lumoissa unohtanut mainita oman nimensä edes kirjainlyhennelmänä, mutta oli ilmiselvää, että kirje oli Vanhalan kynästä. Lehto tuhahti. Eihän sillä mitään kunnon asiaa edes ollut, kunhan halusi leveillä yhdellä jotenkuten kohdilleen osuneella käsikranaatinpahasella. Vaikka tiesihän hän, että kyseinen ”granatti” oli todennäköisesti pelastanut hänen henkensä. Ääneen hän ei sitä seikkaa kuitenkaan hevin myöntäisi, ei ainakaan Vanhalan kuullen.

Lotta poimi hänen roskakoriin heittämänsä nimettömän kirjeen. ”Ei tätä pois ois tarvinnu panna. Mie vien jollekin toiselle, onhan täällä muitakin ottajia talo täynnä.” Hän vilkaisi Valkoaavaan päin. ”Halluuko herra kersantti tämän? Se on kotirintaman tytöiltä.”

”Jo vain mie sen huolhin.”

”No, siinä on.” Kirjeen ojennettuaan lotta kääntyi takaisin Lehdon puoleen. ”Santtu se taas lähetteli teille kovasti terveisiä.”

”Kuka?”

”No se teiän joukkuetoverinne tietysti. Jalkaan ammuttu.”

”Jaa, se.” Santeriko sen etunimi oli? Kai Lehto oli sen joskus papereista lukenut, mutta eipä tuollaisia välittänyt muistaa, kun ei hän sillä tiedolla mitään tehnytkään.

Riitaojan käsittämättömän nopean toipumisen mysteerikin oli selvinnyt hänelle aivan hiljattain. Eräs sairaanhoitajista oli nimittäin hänkin terveisiä välittäessään tullut maininneeksi, että Riitaojan sääriluu ei ollut varsinaisesti ollut poikki sen enempää kuin säpäleinäkään, siivosti murtunut vain. Lehdon ampuma luoti ei ollut itse asiassa edes osunut luuhun, vaan se tumpelo oli jollain ihmeen tavalla saanut murrettua jalkansa kaatuessaan. Piikkivetoon jalka oli laitettu yksinomaan siksi, että kipsin alle jäädessään avoin ampumahaava olisi todennäköisemmin tulehtunut.

Lotta odotteli aikansa päkiöillään keikkuen. ”Nooh? Soppiiko sitä viedä herra alikersantilta terveiset takaisin päin?” hän ehdotti lopulta hiukan painostavaan sävyyn, kun ei saanut haluamaansa vastausta.

”No ei sovi.”

Lotta mutristi tyytymättömänä suutaan.

”Santtu se lähteepi pian toipumislomille.”

”Jaha.”

”Kymmenen päivää hälle antoivat.”

Lehto muljautti tympääntyneenä silmiään. ”Selvä. Tervemenoa sitten vaan.”

”Kyllä kai tekin jo kohta pääsette.”

”Tuskin lähden, vaikka pääsisin.”

”No kai te nyt lomalle…” lotta ihmetteli.

”Ei huvita. Kyllä minä joudan tästä rintamalle heti, kun arvon herra tohtori sen sallii. Lomikoon Riitaoja sitten munkin eestäni, jos sen on välttämättä päästävä muorin helmoihin itkemään. Sais mun puolestani jäädä sille tielleen. Mutta eihän siitä saatanasta näy pääsevän eroon muuten kuin tyhjää potkaisemalla.”

Lehdon veren lämpötila läheni jälleen kiehumispistettä. Aiemmin samana päivänä oli hänellekin jo ehdoteltu toipumislomaa, mutta kuten nytkin, oli hän viitannut asialle kintaalla ja jopa aivan tosissaan tyrkyttänyt omia lomapäiviään Riitaojan loman jatkoksi.

Lääkäri oli naurahtanut hiukan yllättyneenä. ”Kaunis elehän tuo olisi, mutta ei se ihan niin taida suttaantua.”

Kaunis ele. Ja paskat. Ei hän todellisuudessa halunnut muuta kuin siirtää Riitaojan paluuta rintamalle myöhemmäksi, jotta pääsisi itse livahtamaan paluumatkalleen yksin, omassa rauhassaan. Häntä iljetti ajatus automatkasta Riitaojan pälyilevä katse niskassaan ja saapumisesta Petroskoihin Riitaoja kintereillään luikkien kuin älytön, nöyräksi piesty lemmikkikoira. Nytkään häneltä ei ollut jäänyt huomaamatta, kuinka Vanhala oli kirjeessään puhunut toistuvasti teistä, vaikka kirje oli kuorestaan päätellen ollut yksinomaan hänelle osoitettu. Hän kammosi ajatusta siitä, että heidän yhtäaikainen haavoittumisensa, sairaalareissunsa ja todennäköisesti myös paluunsa olisi joukkueen keskuudessa vakiinnuttanut heidät jonkinlaiseksi yhdessä käyväksi käsitteeksi. Lehdon ja Riitaojan haavoittuminen siinä ja siinä taistelussa. Lehto ja Riitaoja siinä ja siinä sairaalassa. Lehdon ja Riitaojan paluu palvelukseen. Lehto ja Riitaoja. Niin kuin Rokka ja Susi. Voi perkeleen helvetti.

Eikä Riitaoja itse auttanut asiaa vähäisessäkään määrin. Henkilökunnan toisinaan välittämien terveisten sun muiden typerien hyvänpäiväntoivotusten lisäksi Lehto oli alkanut silloin tällöin vaistota miehen itsensä hiiviskelevän hänen huoneensa ympäristössä kuin mikäkin joulutonttu. Joskus hän oli silmäkulmastaan ollut näkevinään Riitaojan pään kolmanneksen pilkistävän ovenraosta vain kadotakseen ajatusta nopeammin, ennen kuin hän oli kunnolla ehtinyt nostaa katsettaan. Hetken päästä käytävältä kaikunut kainalosauvojen epätasainen kopistelu oli joka kerran todistanut hänen epäilyksensä oikeiksi. Joskus hän oli ärjähtänytkin vihaisesti Riitaojan perään, mutta vailla mainittavaa vaikutusta: heti seuraavana päivänä sauvojen kopse oli jälleen lähestynyt epävarmasti hänen oveaan viipyillen tällä kertaa aavistuksen kauempana.

Mikä piru sitä tolvanaa oikein riivasi?

Päivää ennen Riitaojan lähtöä toipumislomalle Lehdon saavutti eräs hänen siihen asti sivuuttamansa tosiseikka, joka antoi tähän kysymykseen ainakin osittaisen vastauksen.

Kuntoutumisen vimmassaan hän oli onnistunut venäyttämään pitkään vähällä käytöllä olleen lihaksen jossain lonkkansa tienoilla, ja lääkäri oli määrännyt hänet ehdottomaan vuodelepoon kahden päivän ajaksi. Jälleen kerran oli hänet vallannut turhautuminen ja levoton kiukku, eikä ikkunasta avautuva sysimusta syysmaisemakaan tarjonnut hänelle minkäänlaista helpotusta toimettomuuteensa. Etsiessään mitä tahansa tekemisen tynkää kätensä ulottuvilta hän päätyi lopulta silmäilemään sänkynsä päätyyn ripustettua sairaskuljetuskorttia. Kovinkaan kauan hän ei ehtinyt tihrustaa kortin lävitse juoksevaa tiheää käsialaa ennen kuin hänen silmänsä liimautuivat aivan tiettyyn, hoitokertomuksen alkuvaiheessa mainittuun nimeen, jolla ei kaiken järjen mukaan olisi pitänyt olla minkäänlaista tekoa hänen terveydentilansa kanssa.

Lehto tunsi pulssinsa kiihtyvän ja kasvolihastensa jännittyvän veitsenterävään kovuuteen. Ja aivan kuin kutsuttuna hän kuuli juuri silloin tutun, hennon kopsahduksen ovensuun tienoilta.

”Riitaoja.” Lehto pakotti äänensä suorastaan luonnottoman hillityksi. Muutenhan se saatanan hiippari olisi vipeltänyt saman tien karkuun. ”Tuus tänne sieltä.”

Hetken päästä Riitaoja kurkisti huoneeseen varoen, jopa hiukan epäuskoisen näköisenä.

”No, tule tule”, Lehto hoputti.

Helpottuneena siitä, ettei joutunut ainakaan suoralta kädeltä kiusan kohteeksi, mutta silti epävarman oloisena Riitaoja raahusti kävelysauvoineen hitaasti kohti hänen sänkynsä viertä.

Hänen päästyään tarpeeksi likelle Lehto löi sairaskuljetuskorttinsa muitta mutkitta hänen eteensä ja osoitti sormellaan kohtaa, johon hänen oma katseensa oli hetkeä aiemmin pysähtynyt. ”Sanohan mitä tässä seisoo.”

Riitaoja vaikutti ymmärtävän asian laidan ennen kuin oli korttia lukenutkaan. Hänen silmiinsä nousi outo kipinä. ”No… Minä… Minähän siinä oon…” hän mutisi kainosti oman nimensä kortista tavattuaan. ”Luavuttajana…”

Lehto hengitti syvään ulos nenänsä kautta. Hänen silmänsä kapenivat vaarallisiksi viiruiksi. ”Selitä.”

”No kun se mäni niin että… että sinä kun olit niin vähissä verissä ja minä paremmasti… Ja s… s-sammaa ryhmää kun ollaan, niin…” Riitaoja vaikeni ja punastui hiukan. ”Sen ties leäkintäkessu sannoo”, hän lisäsi kotvan kuluttua, mistä Lehdolle selvisi hänen tarkoittavan veriryhmää armeijayksikön sijaan. ”Hän joka Viipurista tul. Hän se siirron tekkii.”

”Niinpä niin. Kessu teki ja sinä se vaan nöyränä poikana annoit pistää letkua suoneen. Katoit sitten parhaaksi totella oikein munkin eestäni, mitä?”

Toinen kainalosauvoista pyörähti kolisten lattialle, kun Riitaojan yläruumis hervahti äkillisen kiskaisun voimasta Lehdon sänkyä vasten. Hänen loukkaantunut jalkansa jäi ilkeästi puristuksiin toisen alle, ja kun hän parahtaen yritti hädissään korjata asentoaan, Lehto riuhtaisi hänet paidankauluksesta yhä lähemmäksi itseään niin, ettei hän voinut eikä liioin uskaltanut enää liikahtaa senttimetriäkään.

”Saatanan ketku”, Lehto ärisi hampaittensa lävitse. ”Annahan olla laitimmainen kerta, kun mun suoniini mitään ittestäs valutat. Kuulitko?”

”Kuulin, h-herra alikersantti”, Riitaoja uikutti ääni väristen. ”A-anteeksi…”

Lehto tiukensi otettaan niin, että hänenkin nyrkkinsä jo tärisivät käsien koukistajalihasten pingottuessa äärimmäiseen jännitykseen. ”Ja väännetääs vielä rautalangasta. Minä en kuule sinun vertas enkä lihaas enkä muitakaan apujas kaipaa, en nyt enkä vastedes. Sun verelläs ei ole minkään maailman tekemistä sen kanssa, että tässä vielä hengissä ollaan. Olis siitä, perkele, selvinnyt ilmankin. Niin että jos kiitollisuudenvelkoja odotat, niin semmosille minä haistatan pitkät.”

”E-en odota…”

”Äläkä saatana vie ala sössöttään vaan kuuntele loppuun!” Lehto sähisi ravistellen miespoloa niin, että tämän niskan rusto rutisi. ”Se on nimittäin sillä tavalla, että multa et tule tämän asian tähen ikänäs saamaan yhtään mitään ylimäärästä. Selkääs saatat kyllä saada, jos tästä muille puhut. Onko tämä nyt selvä?”

”Selvä on, herra alikersantti…”

Riitaoja retkotti nyt täysin velttona hänen otteensa varassa eikä edes yrittänyt mitään katsekontaktin tapaistakaan. Hänen kulmansa olivat tuskaisessa rypyssä ja suu oli unohtunut hitusen raolleen kuin vähä-älyisellä, mutta häneen ilmeestään puuttui se surkea pelokkuus, jonka Lehto oli jo tottunut näkemään Riitaojaa kovistellessaan.

”Annahan pojan olla.” Valkoaapakin, joka oli tähän asti seurannut tilannetta vaisuna, katsoi jo tarpeelliseksi puuttua asiaan. ”Ekhän nuot asiat ole jo seleväksi tulheet.”

”Älä sinä Lapin ukko työnnä nokkaas tähän”, Lehto kivahti, mutta irrotti kuitenkin lopulta otteensa Riitaojasta, joka kompuroi taaksepäin ja romahti lattialle pudonnutta kainalosauvaansa hädissään hapuillen. Lehtoa inhotti hänen ainainen sähläyksensä. Häntä inhotti sairaalan pyykkiaineen etikkainen katku, joka oli leyhähtänyt pistävänä Riitaojan vaatteista ja tarttunut hänen käsiinsä kuin tauti. Häntä inhotti sekin, että hänen omat vaatteensa haisivat tismalleen samalta, ja vasta nyt hän oli kiinnittänyt asiaan minkäänlaista huomiota. Hänestä tuntui, että haju syöpyi paraikaa ihon läpi verisuoniin asti.

Riitaoja oli aikansa lattialla kontattuaan ja madeltuaan saanut jotenkuten kammettua itsensä takaisin pystyasentoon. Hän aristi silminnähden haavoittunutta jalkaansa. Ei kai se noin vähästä ollut voinut murtua uudelleen? Ei sentään, nojasihan Riitaoja sille ainakin puolet painostaan soheltaessaan kainalosauvojensa kanssa. Ja olisihan tuo tietysti parkunut, jos luu olisi taas poikki.

Vielä äsken Riitaojalla oli ollut tulenpalava kiire pois Lehdon ulottuvilta, mutta nyt hän seisoskeli sauvojensa varassa keinahdellen keskellä huonetta aivan kuin hänellä ei olisi ollut aikomustakaan lähteä. Aikansa lattiaa tuijoteltuaan ja rohkeutta kerättyään hän vilkaisi vielä nopeasti Lehtoon päin. Hänen pälyilevistä silmistään kuulsi omituinen pettymys, jonka näkeminen sai Lehdon sokean raivon valtaan. Arvasin. Arvasin! Kiitosta se on ollut koko ajan vailla. Saatanan nilviäinen, kyllä minä vielä…

Tuon sisäisen manailun yllyttämänä hänen sormensa kurottivat kohti lähimpää heitettävän kokoista esinettä, joka sattui olemaan hänen yöpöydälleen jätetty ohut kirja. Valkoaapa huomasi tämän eleen tarkoituksen ennen Riitaojaa ja varoitti:

”Hus, poika! Jouvut pian tykkitulhen.”

Ja viimein Riitaoja ymmärsi kääntyä kannoillaan ja linkuttaa huoneesta ulos niin nopeasti, kuin sauvoiltaan pääsi.

”Katoha. Sie se vasta visto jätkä olet”, Valkoaapa totesi kuivakasti vieläkin raivosta puhkuvalle huonetoverilleen. Lehto ei enää viitsinyt vastata. Pohjoisen murresanan tarkkaa merkitystä hän ei tiennyt, mutta tokkopa ukon haastamassa oli ollut mitään totuutta kummempaa.

––

Riitaojan saapuessa omalle vuodeosastolleen hänen vastassaan odotti huonetoverien tervehdysten ja iloisten huudahdusten litania.

”Sieltähän se Santtu taas saapuu… Terve mieheen… Vieläkö jalka nousee… Montako peninkulmaa juoksit…”

Hän hymyili ujosti, nosteli kättään ja soperteli lyhyitä vastauksiaan, jotka olivat samoja kuin aina, mutta kelpasivat mainiosti kysyjille aivan kuten ennenkin. Hän istuutui pedilleen ja nosti viikko sitten vetolaitteesta vapautuneen jalkansa varovasti koukkuun sängyn päälle. Sitä vihloi ja jomotti koko säären pituudelta, mutta ei se sentään ollut uudelleen särkynyt hänen kaatuessaan. Riitaoja veti hitaasti ilmaa hampaidensa välistä saaden aikaan hiljaisen vihellyksen. Huomenna hän pääsisi kotiin. Ja sen jälkeen… sen jälkeen edessä olisi paluu rintamalle.

Hetken hän tuijotti apaattisena tyhjyyteen tuon takaraivossa alati vellovan ajatuksen jähmettämänä. Sitten hänen katseensa terävöityi, ja jonkinlaisessa päättäväisyyden puuskassa hän kaivoi sängyn laidalla roikkuvan asevyönsä tupesta puukon sekä housujentaskun poimuista pienen esineen. Se oli luoti.

Kieli keskellä suuta hän siristi silmiään, käänsi puukkonsa lappeelleen ja jatkoi varoen jo aiemmin päivällä aloittamaansa kaiverrustyötä. Yksi mitättömän lyhyt ja täsmällinen raapaisu kerrallaan, millimetri millimetriltä luodin kylkeen alkoi hiljakseen hahmottua pikkuruisin numeroin kirjailtu päivämäärä.

31.8.1941

[pienviljelmakaapissa]

Jouluaatto 1977

Henkilöt: Rokka, Tassu, Lyyti, Tyyne,

Paritukset: kannaskommuuni (voi lukea platonisena)

Genre: draama, joulu

Varoitukset: vahva kielenkäyttö

Kuvaus: Rauhaisa jouluaatto eskaloituu riidaksi, kun sota otetaan puheeksi.

Sanamäärä: n. 3400

A/n: Rokan ja Tassun lapsilla ei tietääkseni ole kanonisia nimiä enkä niitä mistään löytäny joten annoin niille selkeyden vuoksi nimet ja lapsenlapsille kanssa. On muuten hemmetin vaikeeta löytää tolta ajalta nimiä jotka ei oo luokka Kari, Jari ja Marjatta >:(

Jouluksi oli satanut lunta. Sitä oli odotettu ja nyt se peitti entisiä peltoja, tyhjää navettaa ja kahta autoa, jotka oli parkkeerattu talon pihaan. Talo oli rakennettu nopeasti jatkosodan jälkeen. Se oli pieni paritupa, jossa oli yhteinen keittiö ja joka oli sopinut hyvin kahdelle perheelle. Nyt siellä parituvassa vain vanhuksia.

Lapset olivat muuttaneet pois vuosikymmeniä sitten. Olihan elo alkanut käydä ahtaaksi, kun lapsia oli yhteensä kuusi ja paritupa pieni. Rokan vanhin lapsi Aune oli muuttanut Helsinkiin opiskelemaan ja töihin. Myöhemmin Jouko oli muuttanut Imatralle, Hilkka lähimpään kaupunkiiin ja nuorin Jukka Ruotsiin töiden perässä. Suden lapsista oli Kerttu jäänyt asumaan kylään ja Esko muuttanut Lappeenrantaan. Perhe oli hajonnut.

Antti ei ollut voinutkaan ajatella perheen hajoavan niin. Se ei vain käynyt hänelle järkeen. Hän oli aina elänyt siinä uskossa, että Jouko jäisi ja ottaisi tilan itselleen, kun aika koittaisi, Aune ja Hilkka menisivät naimisiin ja Jukka löytäisi itselleen töitä. Antti itse vanhenisi samassa talossa, jossa oli syntynytkin, ja vierailisi aina Tassun luona. Mutta sodat sotkivat kaiken.

Se Antin oli myönnettävä, että sota oli tuonut jotain hyvääkin. Vaikka tila oli jäänyt rajan toiselle puolelle, oli uusi paritupa kenties parempi. Ei siinä ollut lapsuuden muistoja. Muistot olivat Kannaksella. Paritupaan oli kuitenkin pinttynyt uusia muistoja aina pikku-Jukan ensiaskelista jokapäiväiseen rutiiniin, joka paritupaan oli muodostunut.

Parituvassa asuminen oli helpottanut monia asioita. Aamuisin saatiin nukkua pidempään, kun työt oli jaettu. Lyyti oli hoitanut aamulypsyn, kun Tyyne oli keittänyt aamupuuron. Antti ja Tassu olivat katsoneet sillä välin lasten perään ja pelto- ja navettatyöt olivat sujuneet nopeasti kahdestaan. Töiden lomassa heille oli jäänyt aikaa jutella ja viettää aikaa toistensa seurassa. Kiireisimpinäkään viikkoina heidän ei tarvinnut odottaa sunnuntaihin, että näkisivät toisensa kirkossa.

Lapsiakin oli ollut enemmän ja siitäkös Antti oli pitänyt. Talo oli yhteinen, eläimet ja pellot yhteisiä ja niin myös lapsetkin. He olivat olleet vain yksi iso perhe. Lapsilla oli yhden äidin ja isän sijasta ollut kaksi äitiä ja kaksi isää. Yksikään lapsista ei ollut jäänyt huomiotta, ainakin Antti toivoi niin.

Lopulta uudelleen rakennettu elämä oli hajonnut uudestaan. Pienviljely ei ollut enää elättänyt ja Tyynen oli pitänyt hankkia työ lähimmästä sekatavarakaupasta. Kun sekään ei ollut auttanut, olivat pellot jääneet kesannolle, eläimet oli myyty ja lopulta kaikki kävivät töissä talon ulkopuolella. Lapset olivat muuttaneet pois eikä kiireisten nykyajan aikuisten kalentereista l��ytynyt aikaa vanhempien tapaamiseen.

Parituvan asukkaat eivät olleet ainoat, jotka olivat muuttuneet. Paritupaan oli vedetty sähköt muutama vuosi sitten ja niiden mukana puhelinlinja, joka oli auttanut yhteydenpidossa lapsiin ja lapsenlapsiin, vaikkakaan Lyyti ei sitä halunnut myöntää. Sisävessaa ei parituvassa kuitenkaan ollut eikä sellaista varmaan koskaan tulisikaan. Lämmityskin tuli puuhellan kautta ja vesi kaivosta.

Lasten muutto pois oli tuonut nelikolle pienen ilon, josta he eivät koskaan puhuneet; he olivat vapaampia kuin koskaan. He asuivat kylän laitamilla, tunnin ajomatkan päässä kaupungista. He eivät tunteneet paljoa kyläläisiä tai naapureita, ainakaan siten, että heille olisi tullut vieraita tai että joku olisi kiinnostunut heidän elostaan. Kylälle he olivat Karjalasta tulleita evakoita, jotka elivät hiljaista eloaan kaukana muista. Ja sekös heille sopi. Kun lapsiakaan ei parituvassa ollut, ei ollut myöskään vaaraa kiinni jäämisestä. He olivat kaikki jääneet eläkkeelle, joten he saattoivat viettää jokaisen päivän tunnin keskenään.

Lapsia ei vain tullut nähtyä, ainakaan kaikkia samaan aikaan, ja sekös heitä närkästytti. Lyyti ymmärsi, etteivät lapset kokeneet perhettä samoin kuin he. Tietenkin lapset halusivat olla yhteydessä vain synnyinvanhempiinsa. Olisihan se toki ollut outoa olla yhtä läheinen naapurin lasten vanhempien kanssa kuin omien. Tyyne puolestaan uskoi vakaumuksellisesti kaikkien lasten olevan yhtä lailla hänen omiaan. Hän kirjoittikin ahkerasti kaikille ja soitti puhelimella. Useasti hän kutsui Kertun perheineen kahville. Antti puolestaan oli katkera lapsille, etenkin Aunelle. Hän oli tehnyt kovan työn uuden elämän rakentamiseksi, tuonut leivän pöytään, taistellut henkensä edestä, että edes jotain säilyisi lapsille ja nyt lapset olivat hylänneet hänet. Tassu pysyi asiasta vaiti.

Lasten tapaaminen jouluna oli vaikeaa. Yhteistä joulua ei oltu vietetty varmaan viiteentoista vuoteen. Tänäkin jouluna Hilkka vietti aaton aviomiehensä suvun kanssa. Esko ei kehdannut tulla, kun kerran Aune ja Jouko tulivat, eikä Kerttu tohtinut tulla miehensä ja kolmen lapsensa kanssa jo muutenkin ahtaaseen tupaan. Jouko oli onneksi tullut ja saanut jopa suostuteltua Aunen matkustamaan tyttärensä kanssa Helsingistä kotikonnuille.

Kymmenestä lapsenlapsesta oli paritupaan saapunut kolme. Anttia harmitti, etteivät lapsenlapset, varsinkaan Aunen tytär Heli, välttämättä koskaan tapaisi kaikkia serkkujaan. Nytkin Heli-raukka istui joulukuusen vieressä ja luki kirjaa, jonka oli saanut lahjaksi. Päivällä lapsenlapset olivat leikkineet lumihangessa ja rakentaneet kaikesta pihan lumesta kaksi lumiukkoa. Nyt kaikki olivat hiljentyneet. Kahvit oli juotu, kuulumiset vaihdettu, joulusaunassa oli käyty, jouluruoka syöty ja lahjat avattu. Pian varmaan lapset perheineen lähtisivät. Aune ei ollut suostunut jäämään paritupaan yöksi, omien sanojensa mukaan olisi järkevämpää mennä Joukon kyydillä Imatralle ja päästä sieltä huomenna junalla Helsinkiin.

Täysin hiljaista ei parituvassa kuitenkaan ollut. Keittiössä Joukon vaimo Riikka auttoi Tyyneä tiskien kanssa, Jouko puolestaan yritti parhaansa keskustella Aunen kanssa, ja Lyyti leikitti Joukon nuorinta lasta Tuulaa. Antti ja Tassu istuivat pöydän ääressä. Tassu katseli joulukuusta ja nakersi piparkakkua. Antti tuijotti ikkunasta pimeyteen ja mietti hartaasti.

Joukon esikoinen Otto tarkasteli valokuvia, joita parituvassa oli paljon aina hääkuvista kuviin lapsenlapsista, joita he olivat postissa saaneet.

“Eikö täällä oo yhtään värikuvia?” Otto kysyi.

“Eihä myökään olla otettu niitä ko parisen vuotta”, Jouko vastasi pojalleen ohimennen. “Ei siun isovanhemmilla taida olla ko ne mitkä myö ollaan lähetetty.”

Otto hiljeni hetkeksi, mutta avasi nopeasti taas suunsa:

“Mummi hei, isä sano että myö hankitaan väritelkkari!”

“Mie sanoin että harkitaan. Jos joulun jälkeen sais alennuksesta niin sitte ostetaan”, Jouko korjasi poikaansa.

“Se on ainakin näin iso”, Otto näytti käsilään. “Ja siitä näkee kaikki maailman värit ja siinä on tosi monta kanavaa.”

“Rauhotuhan Otto, ei nykyäänkää kaikki ohjelmat oo värillisiä. Sitte ko sie oot miun ikänen nii ehkä sitte”, Jouko kääntyi katsomaan Lyytiä, joka oli nostanut pikku-Tuulan syliinsä. “Telkkareista puheen ollen oisitteko työ halunnu telkkaria. Mietin jos myö ostetaan uus nii pittää päästä eroon vanhasta.”

“Ei myö televiisiota tänne tarvita”, Lyyti vastasi kipakasti. “Justha myö saatii radio. Myö pärjätää ilmankii.”

“Mummi siun pittää tulla kattoo meidän väritelkkaria, kun myö saadaan se “, Otto jatkoi intoiluaan. “Ja Helin pitää tulla myös! Ja Aune-tädin.”

“Ei me lähetä Imatralle yhen telkkarin takii”, Aune sanoi. “Jos tullaa, nii tullaa pääsiäisenä.”

“Mänkää lapset hakemaa lissää piparloi”, Lyyti laski Tuulan sylistään. Tuula kipitti nopeasti keittiöön ja palasi yhtä nopeasti vadillininen piparkkakkuja pienissä käsissään. Lapsi sai laitettua vadin pöydälle ja istui sen ääreen mussuttamaan herkkuja. Heli puolestaan jatkoi kirjansa lukemista ja Otto palasi valokuvien silmäilyyn.

“Isä, ootko sie tuos kuvas?” Otto kysyi kovaan ääneen ja osoitti piironginlaatikon päällä olevaa valokuvaa. Kaikki kääntyivät katsomaan, kun Jouko nousi nojatuolista katsomaan kuvaa.

“Onha siinä mie”, Jouko vastasi ja ojensi kehystetyn kuvan pojalleen.

“Kuinka vanha sie olit täs?”

“Ehkä kymmenen”, Jouko nappasi kuvan pojalta ja näytti sitä Aunelle. “Enkö mie ollu kymmenen ko tää kuva otettiin?”

“Eiks tää otettu sillon ku me oltiin lähetty?” Aune kysyi.

Nyt puolestaan Tassu nousi katsomaan kuvaa.

“Sie oot Aune tuos”, Tassu selitti. “Ja Otto, tuos on siun isäs pienenä. Tuos mie ja Tyyne ja Lyyti ja Antti. Hilkka on tuos keskel ja Jukka ol Hilkan sylis. Nuo tuos on Kerttu ja Esko. Myö oltii juur Antin kans palattu sovasta.”

Antti kuunteli keskustelua katkerana. Tassu ei ollut pitkään aikaan puhunut erityisesti mistään ja nyt hän puhui sodasta, aiheesta, josta tuskin koskaan puhuttiin ellei oltu humalassa.

“Millasta sovas oli?” Otto kysyi innokkaasti.

Koko pirtti hiljeni. Ottokin taisi tajuta virheensä. Tuula sen sijaan avasi pienen suunsa ja kysyi:

“Missä on sota?”

“Se sota on jo menny”, Jouko tokaisi. “Mäne sie leikkii uusilla leluillas.”

“Olitteks te sodas?” Heli kysyi vuorostaan.

“Oltii myö”, Tassu vastasi hiljaa.

“Millasta se oli?” Otto intti. “Oliko teil aseet? Oliko tankkeja ja pommeja? Kerro, kerro, kerro!”

“Ehä mie ennää siitä ossaa kertoo. Antilta työ voitte kyssyy.”

“Ukki!” Otto huusi ja hyppäsi pöydän ääreen. “Kerro sovasta.”

“Vai sie tahot oikee sovast kuulla?” Antti naurahti ja katsoi pojanpoikaansa. “Kylhä mie siulle voin kertoo ko sie kerrot miulle mist sovast sie tahot kuulla.”

“Onks niitä enemmän?” Heli kysyi ihmeissään ja istui Oton viereen.

“Eiks siun äitis oo kertont siulle?”

“Se sano et sä olit sodas ja jätit mummin kotiin äidin ja muiden kaa”, Heli sanoi varovaisesti. “Ei se mulle kertonu, missä sodas sä olit.”

“Sittehä on hyvä jot Otto kysyi”, Antti naurahti. “Katsos mie ja Tassu taisteltii ensinnä talvsovas Taipaleel kolme kuukaut. Ei siel olt muuta ko lunta ja kuolemaa. Jatkosovas sitte myö vallattii Petroskoi. Muistat sie Tassu ko mie sanoin jot mie en nää harmaata värrii?”

“Kuopion potkukelkka pataljoona”, Tassu nyökkäsi ja hymyili.

Miehet nauroivat vitsille, jota kukaan muu ei ymmärtänyt.

“Pittääp taas kirjottaa Vanhalalle ja kyssyy kulumissii”, Antti tokaisi.

“Kuka on Vanhala?” Otto kysyi.

Ennen kuin Antti ehti vastata Aune sanoi katkerasti:

“Ukkis vanhoja sotakavereita. Kirjottaa niille enmmän ku omille lapsille.”

“Aune, älä alota”, Lyyti huokaisi.

“Ei, en tietenkää.”

“Mut kuka se Vanhala on?” Otto intti.

“Vanhala ol komppanian huumormies, ylen sankia priha. Hää otti rammarin mukkaa Petroskoista levyjen kera. Sitte myö tanssittii Jokanttii koko loppu sota”, Antti selitti.

“Mikä on rammari?”

“Gramofoni”, Jouko selitti. “Vanhan ajan levysoitin.”

“Oliks teil musiikkii sodas?” Heli kysyi.

“Oliha sitä ja radio myös. Ei myö mikkää rajamäenrykmentti oltu. Myö piettii hauskaa koko sota, varsinkii Petroskois. Siel myö mäntii tapaa Veerukkaa. Hietanen piti häest kovasti. Kauaa myö ei Petroskoissa oltu. Myöl oli sota sodittavan.”

“Mitä työ teitte siel sovas?” Otto kysyi vuorostaan.

“Mitä ny sovas tehhään. Myö sodittii. Sovat loppuu sotimal. Heli, siun äitis uskoo jot rauha ratkesee mut sitte ko ryssä pistää maan paskaks ei sitä sottaa ennää puheil pysäytetä. Sitte pittääp taistella. Ja myöhä taisteltii. Nukuttii, taisteltii ja syötii huonoo ruokaa. Sitä kuules Otto on sovankäynti. Tiiät sitte valmiiks jos tulloo toinen.”

“Mitään toista sotaa ei tule”, Aune huokaisi äänekkäästi. “Me ollaan käyty sodat täällä ja nyt on rauha.”

“No en mie ny tiiä ihan”, Jouko koitti rauhoitella siskoaan ja estää kipinöivää perheriitaa syttymästä. “Olihan tuol Vietnamis sota.”

“Mut Suomi ei sitä sotaa sotinu eikä Neuvostoliitto. Me eletään nyt rauhan aikaa enkä mä tarvitse yhtään sotia nyt.”

“Ukki jatka siitä sovasta”, Otto sanoi nopeasti. Aune ei jatkanut eikä Antti ehtinyt käskeä Aunea olemaan hiljaa.

“Mitä muuta mie ny kertosin siulle sovasta. Myö sodittii ja kärsittii nälkää. Ja sitä myö tehtii säässä ko säässä, saatees, pakkases ja heltees, yötä päivää. Mie voisinki kertoo ko myö kaivettii juoksuhauvat ja rakennettii korsut. Voittaaha tuo teltas nukkumisen mut kurjaks käy ko alkaa sattaa ja hautaan tulloo vettä ja mutaa. Sama kävi ko lumet suli. Vartiossaki piti istuu mut siitähä myö pidettii. Mie ja Tassu mäntii usein yöl vartioon. Ja hyvä nii ko sillee myö saattii koko komppania tavata Baranovin poika”, Antti nauroi.

“Kuka se oli?” Heli kysyi. “Kirjotaks sä silleki?”

“Ehä mie hänel kirjota ko ei hää ossaa suomee. Hää yritti tulla yöl ottaa minnuu vangiks mut mie otinkii häet vangiks. Siitä mie sain oikee lomatkii, pääsin kottii tapaa teiän vanhempia. Ja Lyytiä tietenkii.”

“Mitä sille Paranoville kävi?” Heli jatkoi.

“Hää jäi vangiks, mie sain lomat ja sen jälkee en häest kuullu. Kai hää pääs takas kottii sovan jälkee. Kolme häne miehist mie tapoin mut hää varmaa ellää vielkii. Miun piti männä sotaoikeutee sillon mut mie otinkii Baranovin mukkaa. Kyl oli upseerit hämmillää ko myö tultii. Koskelaa saa kiittää ko hää piti asian salassa jot isot herrat sai yllätyksen.”

“Kuka se Koskela on?”

“Koskela ol hyvä vänrikki. Hiljane hää ol mut reilu kaikinpuoli. Ja hää ei suuttunt jos sinuttel. Lammio ja Sinkkonen oli molemmat ko rautakanki ois ol persees jos joku sinuttel. Mut Koskelasta myö kaikki piettii. Myöhemmi häest taiettii tehä luutnant. Sen hää kyl ansaitsi. Jos miulta kyssyy nii myö oltais taisteltu Uraalii asti jos jokaine upseer ois olt ko Koskela. Toisin ko muut upseerit hää oli rohkea loppuu asti.”

“Mitä sille Koskelalle kävi?” Heli kysyi.

“Kuoli. Samoin kävi Hietasen.”

“Entä se Veerukka?”

“Häest mie en tiiä. Hietanen yritti löytää häet Petroskoista ko myö sinne palattii sovan lopul mut ei löytänt.”

“Kuoliko se?” Otto kysyi.

“Älä sie tuommossii mieti”, Antti tiuskaisi. “Vankileirille hää varmaa joutu. Hietanen hoki jot hää ois varmaa paennu. Ei hääkää pitkää voint surra ko piti sota sotia. Myö peräännyttii vauhilla. Kannas mäni ja sota hävittii. Viimese urotyön mie sain tehä ko opetin Asumaniemen ja pari muuta poikaa sotimaa. Asumaniemi hää muistuttiki minnuu kovast Hauhiast. Samat sanat kummankii suusta. Asumaniemi vaa koitti sotia, uhkarohkea tenava. Hyö ois varmaa tult toimeen hyvi jos olisvat tavant.”

“Kuoliko se Hauhia?” Otto kysyi varovasti.

Antti nyökkäsi:

“Neljää tuntii mie häel sanoin jot piä pää alhaalla. Hää män ja nosti pään. Jos koskaa päädytte juoksuhautaan piätte pään alhaalla sillä siitä ei ennää nousta ko on puol päätä hauvan seinäs.”

“Nyt loppu se sota puhe!” Aune tiuskaisi. “Eiköhä lapset oo saanu jo tarpeeks kuulla toisten tappamisesta. Sä kävit sotas ja pakotit meiät kuuntelee sun juttujas mut et kyl pakota mun lasta kuuntelee.”

Antti ei vastannut. Hän tuijotti tyhjää hiljaisena, keskittyneenä. Ainoastaan Tassu huomasi, että tämän kädet tärisivät.

“Antti, ei myö olla ennää siellä”, Tassu sanoi hiljaa. “Myö ollaa iha kotona.”

“Ja taas tää menee tähän”, Aune huokaisi äänekkäästi. “Isä vaa tuijottaa tyhjää eikä suostu vastaamaan. Aina sama rundi joka kerta.”

“Nyt piät tyttö turpas kii”, Antti sanoi. “Myö eletää kaikki maailmas jos sota sodittii ja siu lapses tietää sen. Turhaa sie yrität suojella.”

“En mä mun lasta siltä sodalta suojele vaan sulta!” Aune huusi. “Kaikki lapset tietää että se sota sodittiin ja kaikki sen aina tulee tietämään mutta mun lapsen ei tarvii tietää niitä kauheuksia!”

“Mie vittu sodin sen sodan siun vuokses!” Antti nousi vihaisena ylös. “Mie sodin jot myö oltais pietty Kannas! Mie sodin jot myö oltais asuttu koton! Mie sodin jot Suomi pyssyis itsenäisen! Sie et tyttö mittää siitä tiijä!”

“Ai en tiiä?! Mie leikkasin sun ruista ku sä sodit! Mä vittu hoidin Jukkaa ja Hilkkaa ku äiti teki kaikki talon työt! Mun piti tehä töitä ku sä menit ja tapoit viattomia!”

“Kukkaa ei sodas oo viaton! Myö kaikki tapettii tai tultii tapetuiks! Mie tein kaikkein jot myö oltais saatu Kannas takas!”

“No et vittu tehny tarpeeks!”

“Mie pistin tuvan pystyyn jot sie oisit saant katon pään pääl! Mie kynnin pellot ja hoidin elikot jot sie oisit saant ruokaa pöytään!”

“Se ei susta hyvää isää tee! Sä ryyppäsit koko ajan ja jätit mut ilman huomioo! Sua ei kiinnostanu! Ketää ei kiinnostanu! Pikku-Jukka se oli maailman enkeli ja kaikki muut sai huomioo paitsi mä! Mua ei vittu ollu olemassa sulle!”

“Sie ite päätit olla olematta miulle!”

“Sä vaan ryyppäsit ja puhuit sodasta tai hoidit sun typeriä elukoita ja paasasit Kannaksesta! ‘Myö palataa Kannakselle. Myö Tassu palataa sinne. Tassu sitä, Tassu tätä. Miut haudataa sukuhautaan’. Ei vittu haudata!”

“Mie tein kaiken jot myö oltais pietty tila ies täällä!” nyt Antti oli vihainen ja sen kuuli. “Mut sinnuu ei kiinnostant yhtää! Sie lähit Helsinkii jot sie pääsit opiskelloo! Sie mänit ja jätit siun perheen!”

“Mä halusin opiskella! Mua ei kiinnosta palata minnekää Kannakselle eikä varmaa kiinnosta ketää muutakaa! Jukka muutti Ruotsiin etkä sä sitä kritisoi yhtään!”

“Jukka muutti työn peräs!”

“Mä muutin opiskelun ja sain sitten työn! Mikä ero siinä muka on?! Mulle sä sentään voi soittaa! Mä voin tulla junalla! Jukka ei!”

“Myö tarvittii sinnuu tilal!”

“Sun tilas ois kuollu ilmanki mua! Ei oo enää mitää pienviljelijöitä! Ei sillä enää elä! Kaikki muut pienviljelmät meni paskaks etkä sä suostunu vaa hyväksyy sitä! Niiku et sitäkää et me hävittii se sota!”

“Nyt sie tyttö alat männöö liian pitkäl! Mie oon elättänt tän perheen alust asti! Mie oon tehnt kaikken jot myö voitais ellää!”

“Sä oot tehny kaikkes ja paskat! Sä jätit meiän kasvatuksen äidin hommaks ku sun piti sotia etkä auttanu sodankaa jälkee vaan istuit siel navetas tai ryyppäsit!”

“Mie rakensin talon ja navetan ja hoidin pellot! Miulla ei vittu olt aikaa ko piti suurperhe elättää! Myö elätettii kymmene ihmistä! Kymmene! Ja sodanki jälkee vaik kuinka myö kärsittii!”

“Sä ja sun kärsimys! Sä et vittu tiiä millasta on elää ku isä ryyppää ja elää omissa maailmoissaa ja aina puhuu sodasta tai jostain vitun Hietasesta tai Honkaojasta!”

“Sie et vittu tiijä millasta oli viettää neljä vuotta sovas! Sie et tiijä millasta on ellää ko joka päivä saattaa kuolla ja siin ois samal mänt siun elantos, koko perheen elanto! Sie et tiijä millasta on nähä ko miehii kuoloo joka päivä ja veri virtaa maan perkeleesti!”

“Ja taas sitä mennää! Sota sitä, sota tätä! Eiks sun elämäs oo muuta ku sota!”

“Mie oon taistelt miun koko ikäni jot perhe säilyis!”

“Perheet on muuttunu etkä sä vaan suostu hyväksyy sitä! Ei enää eletä kaikki samas ahtaas talos!”

“Sie hylkäsit siun perheen!”

“Mulla on oikeus omaan elämään! Mulla on oma elämä!”

“Oma elämä ja lapsi ilman issää!”

“Heli viettää vuoroviikonloput isällää!”

“Helistä kasva kunnon ihmistä ilman issää!”

Aune tuijotti isäänsä vihaisena, murtuneena. Hän näytti siltä, että olisi halunnut lyödä. Kaikki muut olivat hiljaa. Heli yritti piiloutua kirjansa taakse. Otto oli hivuttautunut nurkkaan ja Tuula oli piiloutunut äitinsä taakse. Tyyne oli jäänyt keittiöön ja Lyyti katseli tilannetta pettyneenä nojatuolista. Tassu oli peittänyt korvansa ja sulkenut silmänsä heti, kun huuto oli alkanut.

Tovin Aune ja Antti tuijottivat toisiaan vihaisina. Sitten Aune tokaisi:

“Heli, laita lahjat kassiin. Me lähetään nyt.”

Heli nosti katseensa kirjasta hämmentyneenä, vilkuili serkkujaan ja isovanhempiaan ja laski sitten kirjan. Aune nosti käsilaukkunsa, antoi lahjakassin Helille ja viskasi lahjat sinne. Helillä kesti hetki tajuta, mitä tapahtui, mutta sen tajuttuaan, hän ymmärsi, että nyt lähdettiin. Hän keräsi loput lahjat kassiin, halasi Lyytiä ja Tyyneä, pyysi anteeksi ja kipitti pukemaan takkiaan.

Kun ovi viimein sulkeutui, Antti istui alas ja huokaisi. Kukaan muu ei sanonut yhtään mitään.

“Taas”, Lyyti sanoi lopulta katkerasti. Muuta ei tarvittu.

“Kello on jo aika paljon”, Jouko sanoi vaivihkaa. “Myö aletaan kohta lähteen. Ei vielä mutta kohta. Antaa Aunen rauhottua hetken.”

“Miksi Aune-täti on vihainen?” Tuula uskaltautui kysymään.

“Sie et oo tarpeeks vanha vielä ymmärtämään sitä”, Jouko huokaisi ja nosti lapsensa syliin. “En miekää ymmärrä mut se on ollu pitkä perhekiista.”

Ilta ei jatkunut pitkään. Tyyne keitti vielä kahvit, jotta Jouko jaksaisi ajaa kotiin ja samalla ehdittiin puhua Joukon ja Aunen lapsuudesta. Samalla Tyyne ehti pujahtamaan ulos pyytämään Aunea ja Heliä sisään. Joukon auton ovia ei oltu lukittu ja Aune istui takapenkillä Helin kanssa ja odotti. Tyyne yritti suostutella itkuista Aunea tulemaan sisälle edes sopimaan, mutta tämä kieltäytyi. Helikään ei uskaltanut sisään. Tyyne ei voinut kuin toivottaa hyvät joulut ja uudet vuodet ja palata sisälle.

Joukon perheineen lähtiessä sanottiin vielä hyvästit halauksien kera ja voivoteltiin sattunutta. Olihan se ollut odotettavissa, mutta kaikki olivat toivoneet, että korkeintaan olisi tullut sanaharkkaa. Ainoastaan Tuula vaikutti päässeen yli tapahtuneesta ja lupaili jo, miten piristäisi Aunea.

Kun Joukon auto katosi mutkan taakse, Lyyti huokaisi:

“Istukkee. Pittää jutella.”

Kaikki istuivat pöydän ääreen ja Lyyti aloitti:

“Antti, mie rakastan sinnuu, mut hitto vie sie voisit olla kiltimpi Aunelle.”

“Aune hylkäs perheen”, Antti vastasi vastahakoisesti. “Eiks se meinaa siulle ennää yhtää mittää?”

“Aune lähti omille teille. Nii lähti kaikki muutkii lapset. Ei ennää asuta vanhempien luona. Jouko assuu Imatral, Esko Lappeenrannas, Kerttu ja Hilkka ny assuu lähel, mut omien perheiden luona ja Jukka assuu Tukholmas. Mitä erroo on siinä jot Aune assuu Helsingis?”

Antti ei sanonut mitään.

“Myö kaik elettii sotavuodet ja myö kaikki kärsitti. Ja myö kaik ollaa kiitollissii siun teoistas”, Lyytin ääni värähti.

“Sie pelastit Tassun sielt joesta”, Tyyne lisäsi. “Myö ei oltais kaikki täs ilman sinnuu.”

“Ei myö oltais ilman teitäkää”, Tassu lisäsi väliin.

“Antti, siun pittää ymmärtää jot Aune ellää iha erilaist elämää”, Tyyne jatkoi. “Mut hääki tahtoo vaa jot häen lapsel on kaik hyvin.”

“Puhunk mie liikaa sovast?” Antti kysyi. Kukaan ei vastannut.

“Paljon sie kyl siitä oot puhunt”, Lyyti sanoi viimein. “Mut sota vei siult paljon. Vei kaikilt paljo. Mänetettii Kannas, tila, iha kaik.”

“Puhunk mie liikaa?” Antti toisti kysymyksensä kuitenkaan muihin katsomatta.

“Et”, Lyyti sanoi. “Mie oon tottunt siihe ja mie ymmärrän, se ol iso asia siulle.”

“Miust tuntuu jot mie en oo voint miettii mittää muuta ko sottaa hetkeen”, Antti huokaisi.

“Millon sie et miettint sitä?” Lyyti kysyi. Tästä he eivät olleet koskaan puhuneet. Antti oli puhunut sodasta, kun oli puhunut. Kukaan muu ei ollut tuonut asiaa esille, ei edes Tassu.

“Heti sovan jälkee ko rakennettii talo. Piti rakentaa ja tehhä töitä jot saatii pellot kuntoo ja karja navettaan. Sen jälkee mie ehin miettii mut sitte tuli rahaongelmat eikä ennää olt aikaa.”

“Ja nyt?”

“Kerrankii ko joku kyssyy miult sovasta”, Antti naurahti. “Kerrankii jottai kiinnostaa. Ja Aune alottaa metakan.”

“Aune sannoi miulle jot hää ei taho et Heli ei muistais tai tietäis koko sovast”, Tyyne sanoi. “Hää tahtoo jot Heli ei koe sammaa mitä hää koki lapsen. Hää ei taho jot Heli joutuu käsittellöö niit asjoi joit siulle kävi sovas. Hää tahtoo jot Heli käsittellöö sovan historian tunnil historiana eikä henkilökohtasen asjana.”

“Hää tahtoo kieltää jot sota tapahtu. Hää tahtoo sen tilaston ja päivämäärän. Jos Heli tietää sovan pelkkän historiana, hää ei saa tietää jot se tapahtu kaikil. Hää unohtaa sotilaat. Hää unohtaa miut. Ihmiset unohtaa mitä oli olla siel.”

[kovennetunseisominen]

Rötöstelijäpoikien tavallinen torstaiaamu

Minäkin päätin hypätä tuntsaficcien maailmaan. Be gentle, en oo ennen näitä hahmoja kirjoitellut joten varmaan on ooc

Hahmot: Rahikainen, Lehto, Määttä (Riitaojakin mainitaan pikaisesti) Genre: ,,kai tätä huumoriksi vois sanoa Varoitukset: Murteissa on varmaan vikaa ja virheitä saattaa löytyä + kun puhutaan Rahikaisesta pitää aina varoittaa että sen puheet on vähän mitä on. Ja no on tässä yksi suudelma, johon ei suoranaisesti annettu lupaa, mutta sekin on ihan viaton Summary: Rötöstelijäpojat istuvat keittiössä aamukahvilla, kun Rahikainen päättää alkaa kysellä Lehdon suhde-elämästä.

”Lehto, ootsie neitsyt?”

Vielä hetki sitten eräiden kolmen miehen kimppa-asunnon kahvintuoksuisessa keittiössä oli vallinnut täysi hiljaisuus, kunnes Rahikainen päätti yllättäen rikkoa sen. Lehto vilkaisi Rahikaista pöydän toiselta puolelta krapulaisena, muttei sanonut mitään. Rahikainen tuijotti takaisin odottavasti. Ikkunan alla istuva Määttä käänsi sanomalehtensä sivua ilmeettömänä. Työtasolle huolimattomasti viskattu seinäkello ehti tikittää lähes puoli kierrosta, ennen kuin Lehto viimein huokaisi.

”No, ootsie?” Rahikainen kysyi uudestaan yhtä välinpitämättömän huolettomasti kuin säästä puhuessa.

”Mitä se sulle kuuluu?” Lehto murahti, mutta se oli ilmeisesti väärä vastaus, sillä Rahikainen virnisti ilkikurisesti.

”Eli oot. Muuten oisit vastannu.”

”En ole.

”Elä yritä. Jos sie oikeesti et ois, oisit sanonu sen heti. Vai mitä, Määttä?”

Määttä hörppäsi kahviaan katse edelleen naulittuna sanomalehteen. Rahikainen tulkitsi sen hyväksyvänä vastauksena.

”Siinäs kuulit.”

”Määttä ei edes sanonu mitään.”

”Ei sen tarvi.”

Jokaisen sanan myötä Rahikaisen virne leveni ja Lehdon kulmien välissä oleva ryppy syveni. Määttä oli edelleen aivan yhtä välinpitämätön.

”Ei siun tarvi hävetä sitä. Kaikkihan myö joskus ollaan neitsyitä oltu. Mie vaan oon miättiny, et jospa tuo siun jatkuva kärttysyys johtuuki siitä, että sie oot puutteessa”, Rahikainen sanoi tavoitellen ymmärtäväistä äänensävyä.

”Pidä huoli omista asioistas”, Lehto ärähti ja täräytti kahvikuppinsa pöytään sellaisella voimalla, että puurolautaset lentelivät. Rahikaisen tarkoilta silmiltä ei kuitenkaan jäänyt huomaamatta hienoinen puna, joka koristi Lehdon korvia.

”Piänhän minä. Mut en mie kaveria voi pinteeseenkää jättää”, hän sanoi vinkaten Lehdolle silmää kahvikuppinsa yli. Lehto avasi suunsa luultavasti sanoakseen jotain hyvin rumaa, mutta Määttä ehti ensin.

”Ettei vaan olisi, että Rahikainen onkin se puutteessa oleva”, hän sanoi kuin ohimennen sanomalehden sivua kääntäessään.

Lehto pärskähti kovaäänisesti. Rahikaisen hymy ei värähtänytkään, vaikka häntä hieman harmittikin olla pilkan kohteena.

”En mie sitä. Mie vuan satun tuntemaan yhen tyypin, joka ois voinu Lehollekin kelevata…” Rahikainen odotti hetken, pyytäisikö jompikumpi hänen tovereistaan häntä jatkamaan, mutta hiljaisuus venyi. Hän päätti joka tapauksessa sanoa sanottavansa. ”Muistatsie Riitaojan?”

Oli vähällä, ettei Lehto sylkenyt kahvejaan pitkin pöytää.

”Älä puhu minulle siitä saatanan tontusta.”

”Eikö kelepaa? Ootpas sie vaikee. Kai miun pitää sitte ite suostua.”

Määttä hymyili kahvikuppiinsa tietävästi. Lehto sen sijaan irvisti.

”Ottaisin jopa Riitaojan mieluummin kuin sut.”

”Tiesinhän mie, et sie tykkäät siitä.”

”Jumalauta älä pistä sanoja mun suuhun, sanoin vaan, että-”

”No elä ny leikistä suutu”, Rahikainen sanoi nauruaan pidätellen. Lehto tosin näytti siltä, että nappaisi hetkenä minä hyvänsä lipastonlaatikosta leipäveitsen ja seivästäisi sillä joko Rahikaisen tai itsensä, joten Rahikainen päätti unohtaa Riitaojan toistaiseksi.

”Enkä mie kyllä ehtiskään nyt. Töihinkin pitäs männä. Suukottelussa voisin antaa opetusta, mut sitä sie et toivottavasti tarvi.”

Keittiössä oli hetken hiljaista. Lehto tuijotti kahvikuppiaan mielenosoituksellisesti.

”…Lehto, etkö sie oo ikinä suuvellu ketää?”

”Minähän sanoin jo, ettei se kuulu sulle.”

Rahikainen naurahti.

”No siinä tapauksessa. Sie ootki onnekas. Ei kuule kaikki saa ensisuuvelmaansa miun kaltaselta hurmurilta.”

Hän nojautui pöydän yli lähemmäs, muttei ehtinyt sen pitemmälle. Sillä välin, kun Lehto ja Rahikainen olivat riidelleet, Määttä oli noussut verkkaisesti ylös selkäänsä venytellen. Hän laski kahvikuppinsa työtasolle sanomalehti kainaloon tungettuna ja kumartui Rahikaisen ohi suikkaamaan pienen suukon Lehdon huulille.

”Minä lähden nyt töihin. Että nähdään illalla sitten.”

Niine hyvineen Määttä lähti ja jätti kämppäkaverinsa keittiöön, molemmat paikoilleen jähmettyneinä kuin suolapatsaat.

Ja jos Lehto sinä iltana vaikutti hieman vähemmän kärttyisältä kuin yleensä, eivät Määttä ja Rahikainen siitä maininneet.

[librarytraveller]

Ensisuudelma

Hei moi, tässä on pieni Mähtiset-ficci. En jaksa postata tätä just nyt AO3:een, koska en tiedä mitä näillä raapaleilla tekisi.

Fandom tosiaan Tuntematon sotilas, paritus on Määttä/Lahtinen (eli Mähtinen, mutta käytän sitä toistakin tägiä) ja öh, ikäraja on... K-7? Mainitaan sota taustalla? En osaa ikärajoja.

Läheltä piti -tilanteita ja säikähdyksiä oli sattunut aiemminkin, liian monta kertaa, jotta Määttä olisi muistanut jokaisen, mutta tässä oli jotain erilaista. Tykityksen tauottua he olivat keräilleet itsensä, kuten tavallista, kuunnelleet Koskelan käskyjä, tai kehotuksia, ja tehneet mitä piti.

Määttä oli huomannut, ettei sydämen tykytys tuntunut laantuvan. Hän oli myös huomannut, että Lahtinen oli sanaton. Määttä oli mennyt toisen luokse, osoittanut ensin nuotioon ja viitannut sitten päällään metsään, turvalliseen suuntaan. Lahtinen oli tuijottanut häntä ja nyökännyt hetken päästä, lähtenyt hänen kanssaan etsimään sopivia puita. Heidän päästyään syrjemmälle, Määttä huomasi, että Lahtisen kädet tärisivät ja pienimmät oksat tipahtelivat hänen otteestaan.

Hetken mielijohteesta Määttä tarttui Lahtista kädestä ja puristi. Hän tarkoitti otteensa lohduttavana, mutta kai hänen kätensä lipsahti ja ote tiukkeni liikaa, koska Lahtinen älähti ja veti kätensä pois. Hetken aikaa he tuijottivat toisiaan, ja Määttä oli lähellä pyytää anteeksi, kun Lahtinen työnsikin hänet yhtäkkiä puuta vasten. Pari oksankohtaa painoivat ikävästi selkää, mutta Määttä ei välittänyt. Lahtinen oli painautunut häneen koko pituudeltaan, painoi hänen hartioitaan tiukasti puuta vasten ja Määttä saattoi tuntea toisen lämpimän hengityksen kasvoillaan.

”Mää säikähin”, Lahtinen kuiskasi ääni värähtäen. Hetken Määttä ehti ajatella, että Lahtinen tarkoitti säikähtäneensä kädestä tarttumista, mikä tuntui hölmöltä. Sitten ajatus väistyi Lahtisen painaessa otsansa hänen otsaansa vasten ja siirtäessä kätensä hartioilta hänen kaulalleen. Määttä huomasi pidätelleensä omaa hengitystään ja puhalsi hitaasti ilmaa ulos. Lahtisen kosketus lämmitti ja toisen luoma paino hänen omaa kehoaan vasten tuntui tyynnyttävältä.

Kun heidän molempien hengitys oli tasaantunut, Määttä työnsi hitaasti kätensä heidän välistään vuorostaan Lahtisen kaulalle. Lahtinen oli sulkenut silmänsä, hän huomasi, ja siirsi peukalonsa Lahtisen leualle. Toisen sänki pisteli ihoa. Enempää ajattelematta, Määttä taivutti niskaansa ja painoi heidän huulensa yhteen.

Lahtinen henkäisi hänen suutaan vasten ja vastasi suudelmaan. Sillä hetkellä Määttä tunsi olonsa levollisemmaksi kuin moneen kuukauteen ja jokin hänen sisällään asettui kohdilleen. Vaan tätähän minä olin vailla, hän ajatteli.  

[uk-ko]

Chapters: 2/? Fandom: Tuntematon sotilas | The Unknown Soldier - Väinö Linna, Tuntematon sotilas | The Unknown Soldier (2017) Relationships: Antti Rokka/Susi Additional Tags: Forbidden Love, Mutual Pining, soft, ''forbidden love'', Emotional Hurt/Comfort Summary: Sodan jälkeen he näkevät toisiaan lähinnä kirkossa sunnuntaisin, mutta se ei riitä.

[cuteoutlaw]

Ei enään jaksanut.

Kirjoittaja: Niclas eli nic_boii eli minä

Fandom: Tuntematon sotilas

Hahmot/paritukset: Koskela, Rokka, Hietanen, mainintoja muista, kevyttä Hietalaa (Koskela x Hietanen)

TW: mt-sairauksien oireet, itsemurha

Muuta: Hahmot kuuluu Väinö Linnalle, en saa tästä rahaa. Tosi pienehko ficci, jaoin vaan fiiliksiä kun päässä muuten jyllää. Onneks Tumppu on terapiallinen paikka :D

-----

Oli harmahtava syyskuun iltapäivä 1943. Puiden oksista tippuili lämpimän kesän nähneitä lehtiä ja maahan osuessaan ne muodostivat melkeimpä sateenkaaren värit. Lehdet täyttivät myös juoksuhaudat joita kapteeni Lammio oli käskenyt miestensä haravoimaan. Rokka oli tietenkin taas pyöritellyt silmiään ja mieli teki tehdä jotain aivan muuta kuin totella käskyjä.

Vaaleahko ja hoikka pidempi luutnantti sujautti kätensä kuluneen manttelinsa taskuihin astuessaan ulos korsusta. Korsu oli nähnyt kovia ja sen päällä oli kasa lehtiä ja havunneulasia jotka sopivat ympärillä olevaan maastoon. Mantteli ja miehen suikka melkeimpä hukkuivat syksyiseen harmaaseen sumuun, joka kosteudellaan sai lehtien peittämän maan näyttämään siltä kuin olisi juuri satanut.

Koskela käveli kädet taskuissaan haudan päähän ja poikkesi sitten sulavasti mäntyiseen metsään jota koristi muutama suuri kuusi. Hän istahti sammaleiden peittämän kiven päälle ja kaivoi taskunpohjastaan tupakan. Tuli välähti lämpimän sävyisenä muuten viileässä metsässä ja heilautti Koskelan maantienharmaita hiuksia, jotka olivat pestyt mutta silti hieman rasvaisen näköiset johtuen korsun huonohkosta sisäilmasta. Koskelan harmahtavat silmät katselivat maahan kun hänen nahkasaappaansa päältä käveli pari muurahaista. Samassa hetkessä toisen muurahaisen viereen tipahti pisara. Se ei ollut sadepisara vaan Koskelan kyynel, joita tuo yritti pidätellä kaikin voimin samalla polttaessaan myrkkyä, jota hän tietoisesti veti pahaan oloonsa. Koskela veti katseensa maasta ja katsoi tyhjyyteen. Katse oli niin tyhjä että häntä olisi voinut luulla kuolleeksi sodan runtelemaksi mieheksi. Ilme oli melkein sama mitä kuolleilla veljillään aikanaan Talvisodassa. Ville sylkäisi ja lähti takaisin. Haudan varrella lähimpänä korsua Ukkola oli vartiossa teleskoopin kanssa, jonka korvasi sillä hetkellä tosin jokin kirja johon hän oli jumiutunut. Hän nyökkäsi Koskelalle tervehdykseksi ja siirsi sitten siniset silmänsä takaisin kirjan kellertäville sivuille. Koskela jatkoi matkaansa vältellen liian pitkää katsekontaktia joka voisi paljastaa miehen punottavat silmät ja nenän.

Koskelalle tuli tavaksi käydä yksin metsässä tai muuten vaan syrjemmällä alueella. "Iso aikuinen mies ei itke eikä muutenkaan herkisty" oli ajatus jota hän mietti. Lapsesta asti oli ollut stereotyyppistä että miehet tekevät raskaat työt eivätkä valita siitä. Mutta sota oli muuttanut häntä. Sota toi mukanaan raskaan tunteen, painon jota kantaa raskaan täysvarustuksen lisäksi. Sota toi kuolemat ja surut, epävarmuuden tunteen ja unettomuuden. Maa oli niin monta kertaa värjäytynyt punaiseksi, että Villestä tuntui lohduttomalta. Hän tunsi stressiä myös joukkueen huolehtimisesta ja siitä osasiko hän upseerihommansa, vai oliko hän vain mukautunut sellaiseen muottiin jotta miehistö tykkäisi hänestä, toisin kuin muista kireimmistä upseereista.

Ville ei tällä kertaa heittänyt tumppia maahan vaan läpräsi sitä sormillaan. Tumppi oli pitkä ja hiukan heikon kaareva, tyhjähkö ja polttava. Tuuli yltyi lujemmaksi ja Ville painoi tumpin tulista päätä ranteeseensa. Se kirpaisi, poltti ja piti tuhahduksen osuessaan kuivaan ihoon. Tällä kertaa hän ei itkenyt, mutta hänen katseensa oli entistäkin tyhjempi.

Ensimmäisen jäljen jälkeen Villen ranteeseen oli kertynyt vain kaksi lisää, mutta seuraavan viikon aikana se täyttyi useista tuhkaisista ympyröistä, jotka eivät sattuneet vaan niiden tekohetkillä, vaan myös tunteja myöhemmin. Ville ei tiennyt oliko teko tahatonta vai oliko hänellä jokin tarkoitus moiseen typeryyteen. Hän ei kertaakaan riisuutunut muiden edessä niin paljoa että hänellä olisi näkynyt ranteet, päällimmäiset paidat peittivät aina hänen käsivartensa. Peseytymässä hän yritti aina käydä viimeisenä.

Alikersantti Hietanen oli huomannut Koskelan käytöksessä jotain omituista ja lähtikin seuraavalla kerralla tuon mukaan vetämään röökin. Hietanen ei paljoa poltellut, mutta seuraa hän usein tarvitsi. Hän oli sosiaalinen persoona, aina puhumassa hieman pöhköltä kuulostavalla Turun murteellaan, ja aina väittelemässä mitä kenenkin kanssa. Hietanen ja Koskela olivat hyvin läheisiä verrattuna muihin joihinVille oli luonut hyvät välit.

"Mik o?" Hietanen sai kysyttyä ja vei katseensa luutnanttiin joka talloi sammalta jalallaan.

"Kuinka niin?"

"Oot ain yksi menemäs jok paikas, emmää tierä mut mua ainaki huolestutta."

"Ei tarvii huolehtia. Ei tässä ole mitään, kyllä sinä mut tunnet."

"No jossää oot iha varma."

Hietanen kosketti kädellään Koskelan olkaa ja lähti sitten pois. Lämmin kosketus sai Villen herkistymään ja hän meinasi tarttua toisen lämpimään käteen, mutta vetäytyi viime hetkillä. Se oli kuin musta-aukko olisi imaissut hänet takaisin siihen samaan harmaaseen maailmaan josta hän halusi pois. Mielessä pyöri veljet, kotiväki, Hietanen, kaatuneet aseveljet ja loputon asemasota. Hänen mielensä oli sekava, surullinen ja masentunut, juuri sellainen mihin ei saisi tässä tilanteessa mennä. Nyt olisi pitänyt jaksaa ja odottaa, vaikka kotiinpaluu tuntuikin joskus mahdottomalta. "Saatana.." kuului hänen suustaan hiljaa ja se hukkui taustalla humisevaan tuuleen. Ville sai raahattua itsensä kuitenkin lopulta korsulle ja pojat kävivätkin mitä pikemminkin nukkumaan.

Öitä kului ja Ville ei päässyt tavastaan irti. Siitä tuli pakkomielle, addiktio. Niin kauan kun ketään ei huomannut Ville teki sen minkä pystyi, pidätti tunteitaan muiden edessä. Öisin hän itki ja raapi jos tuntui pahalta. Siitä tuli hänen arkensa. Lopulta se ei enää edes sattunut vaan kipuun alkoi tottua ihan niinkuin muihinkin arkipäiväsiin asioihin. Kipu oli läheistä, ihan kuin ystävä mutta sellainen joka ei puhunut kuin Vilhon pään sisällä. Arki oli tylsää, Ville olisi milloin tahansa voinut vetää liipaisinta ja ampua itsensä, mutta jokin siinä oli ettei hän uskaltanut. Se oli kai pahan olon tunne siitä kun jotkin kuolivat oikeasti luoteihin tai vammoihin joihin hän ei ollut vielä harmikseen ajautunut. Suomi konepistooli veti häntä usein synkkiin ajatuksiin. Tuo pieni mutta kätevä ruskearunkoinen ase nojasi korsun seinämää vasten. Musta piippu ja täysi lipas sai Villen hengityksen herpaantumaan nopeammaksi. Hän rutisti sanomalehden reunaa ja koitti keskittyä tekstiin. Paperin reuna rypistyi ja Ville kuuli siitä aiheutuvan äänen voimistuvan hänen päässään. Hänen äänetön hengityksensä voimistui, mutta yhtäkkiä hän sätkähti kun iso ja pehmeä käsi painautui hänen olalleen.

"Hei luti, lähek sie käymää tuol?" Kysyi Rokka jonka silmät osoittivat Villelle huolestuneen ilmeen. Kysymys oli niin hiljainen ettei se erottunut Rahikaisen ja Hietasen kovaäänisestä keskustelusta. Ville epäröi ja sydän hakkasi niin että sen olisi voinut erottaa vaaleahkon paidan ja tuntolaatan lävitse. Samalla tyhjällä ilmeellään hän kuitenkin nousi ja laittoi sarkatakin päällensä.

Rokka käveli edeltä. Tuo pitkä ja vankka karjalainen mies vaaleine hiuksineen, oli varmaankin koko porukan isähahmo. Rokalla oli kokemusta asiasta jos toisesta ja hän osasi jutella niin että juttu tulisi selväksi.

"Hei, ok siul kaik hyvi?" Hän kysyi samalla kääntyen Koskelaan päin.

"Taitaa olla, kuinka niin?"

"Myö ei ol tääl yksinöö vaa kaik yhes, jokane saa tuntee just sillai ku halluu.

Oks siul kaik hyv?"

"On hyvin" ,Villen ääni tuhahti ja hän otti askeleen takaisinpäin. Samassa hetkessä Rokan käsi tarttui tuon käteen. Villen liike pysähtyi ja pienellä nykäisyllä hän yritti jatkaa askeliaan mutta turhaan. Koska Villen käsi kurottui taaksepäin, takin hiha jäi ranteen alapuolelle johon Rokka kiinnitti huomion. Hän kurotti toisen kätensä Villen hihaan ja nykäisi sitten toista lähemmäksi itseään.

"Kyl sie voit miul kertoo."

Rokka nosti Villen hihaa ja huomasi jäljet jotka olivat alkeneet jo arpeutua. Rokan sinertävät silmät osuivat katseella Villen haaleisiin silmiin. Villestä tuntui että hetki oli kuin pysähtynyt paikoilleen ja hän etsi pakokeinoa tilanteesta löytämättä sitä. Villen rauhallisuus oli onneksi aina ollut niin vahva, että hän sai pidettyä itsensä koossa.

"Me hävitään tää sota" ,Ville sai sanottua Rokalle ja vetäisi kätensä sitten takaisin. Vastaus oli tyly ja täysin yllättävä että jopa Rokka, keneltä usein löytyi vastasanat kaikkeen, hiljentyi. Muutaman kiusallisen sekuntin jälkeen hän sai kuitenkin sanottua:

"Kyl sie näät kui saatanast myö tehhää töitä? Kaikil tavoil jokane ain koittaa olla tääl ja saava takas sen mikä hävittii ja vähä enemmä. Miult saatetaa viiä koht koto ja tila ja sen takkii mie tääl uurasta päiväst päivää ja vuoest vuotee. Älä sie ala aliarvioimaa meittii."

"Teitillä on perhe, lapset ja kaikki ketkä saa jatkaa eteenpäin. Kaikilla ei ole sitä."

".... Siul on Hietasen poika, se tykkää siust. Hää tekkee mitä vaa jot sie oisit hän vierel."

Ville melkein säpsähti. Hänen teki mieli kysyä asiasta lisää muttei saanut sanoja suustaan.

"Nonni" ,Rokka tokaisi, taputti toista rinnalle ja lähti takaisin korsulle.

Kului aikaa ja oltiin siirrytty jo asemasodasta takaisin väsyttävään sähläykseen ja matkusteluun. Ville oli kuitenkin päässyt jotenkin takaisin jaloilleen ja saattanut jopa hymyillä Hietasen kanssa. Heillä oli ehkä jotain pientä kipinää, mutta jokin kirjoittamaton sääntö kehotti ettei kannattaisi edetä mihinkään ennen kuin sota loppuisi. Sota piti myös molemmat muissa ajatuksissa, kunnes Hietanen sai osuman silmiinsä. Ville oli itkien saattanut tuota ambulanssiin ja luvannut käydä hänen luonaan sitten kun ehtisi. Se oli niin kova paikka että tuo oli silmät vetisenä puhunut Hietaselle käsi kädestä pitäen, vaikka muut näkivät.

Ville oli niin surullinen että oli raivoissaan saanut energiaa jaksaa. Sota painoi ja hän yritti ja yritti, kunnes pienen tauon aikana hän ja Rokka huomasivat ojaan ajaneen lanssin. Ville vei katseensa ambulanssista Rokkaan ja tuo huomasi miten Villen silmät vetistyivät jo valmiiksi.

Rokka käveli Villen perässä pienen rinteen alas takaisin tielle jossa ambulanssi oli. Sen ympärillä makasi muutama haavoittunut joita oltiin myöhemmin ammuttu. Verisen ympäristön keskeltä erottui myös Hietanen, joka vatsallaan oli levittäytynyt kuivaan maahan. Hietasen selässä oli 3 punaista veritäplää joista Ville halusi viedä katseensa pois. Hän kuitenkin romahtaen laskeutui Hietasen vierelle ja katseli toisen kasvoja hetken, kirosi ja itki. Sitä itkua oltiin pidätetty kauan. Se virtasi koko miehen läpi ja sai Rokan huolestuneeksi. Rokka kuitenkin pysyi vielä pystyssä ja ymmärsi ettei heillä ollut aikaa tälläiseen, vihollinen odotti edessäpäin. Rokka hymähti ja hänen kätensä taputti Villen olkaa pari kertaa. Ville nousi ja jatkoi sitten matkaansa eteenpäin. Tie tuntui raskaalta ja pimeältä ilman Urhoa. Tuntui ettei se milloinkaan loppunut, Rokkakin alkoi haihtua hänen viereltään ja muutama tuhkan murunen lensi viileän tuulen mukana hänen edestään. Ville vajosi synkkään mielentilaan ja vain yksi asia pyöri hänen mielessään.

[vilijonne]

Jatkokertomus 6

Mul on joku mahatauti niin syön pitsaa (ehkä virhe) ja kirjoitan tätä roskaa.

Alikersantti Mielonen saapui ja huuteli:

– Valmistautukee!

– Mihin?

– Ka lähtöön, lähtöön.

Taivas vetäytyi pilveen, kun he järjestäytyivä tielle parijonoon. Sadepisarat alkoivat putoilla. Kauan ei saatu kulkea tieltä vaan piti siirtyä halkomaan pimeätä metsää. Läähättäen, ähkien ja kiroilen he etenivät. Päivä törmäsi toiseen ja aamu sarasti sateen vain pudotessa. Matkan varteen oli sattunut kahakkakin. Sateen harmaudessa olivat välähdelleet suuliekit ja luodit vinkuneet, mutta kun omasta joukkueesta ei ollut ketään kaatunut, muuttui sekin kauhun hetki osaksi sitä samaa puuroa, jossa he tarpoivat. Rahikaisen evakuoimat sokeritkin oli sade kastellut pilalle.

Lehdon edessä kulki Riitaoja kuusenjuuriin kompastellen. Tahallaan hän oli itsensä sen perään asettanut, vaikkei sitä olisi ääneen myöntänytkään. Pitihän jonkun katsoa, ettei Riitaoja jäänyt tienposkeen.

– Mene saatana nyt siitä, Lehto ärähti kun törmäsi toisen kantapäille ties monettako kertaa. Konekivääri painoi selässä ja tuo yksi hädin tuskin jaksoi kantaa patruunalaatikoitaan. Sellainen jäniksenpoika ei sopinut rintamalle. Kotiin se olisi pitänyt lähettää muita kiusaamasta.

Edestäpäin kuului jotakin hämminkiä. Koskela oli ottanut tavakseen kantaa varsinaista vuorotta helpottaakseen muiden kulkua ja kyseli nyt Lahtisen ryhmän kiväärin perään. Lehto ei ollut tahtonut jäädä pekkaa pahemmaksi vaan kantoi kuten Koskelakin, vaikka mielessään kirosikin tyhmyyttään. Kesken ei voinut jättää.

– Se on Määtällä, edestäpäin kuului.

Määtälle toisen kiväärin varsinainen olisi saanut jäädäkin, ellei Koskela olisi tullut kyselemään. Pieni mies kantoi kivääriä mukisematta ja muut mielellään käänsivät sen edukseen.

– Missäs Määttä? Koskela kysyi.

Koko mies oli kateissa. Lehto tunsi kauhun ailahduksen, jonka oitis työnsi mielensä perälle. Määttä oli sellainen toveri, jota hän olisi kaivannut kulkukoirana ollessaan. Määttä teki mukisematta osansa eikä muutenkaan jauhanut turhaa. Sellaisia miehiä Lehto olisi mielellään ottanut ympärilleen joukkueellisen.

Pitkä ja intohimoinen konepistoolisarja katkaisi Lehdon ajatukset. He painuivat polvilleen. Ruumis vapisi ja sydän takoi. Koskela käski siirtää konekiväärit asemaan mutta vajaa siitä ketjusta tuli, kun toisella kiväärillä ei ollut varsinaista. Koskelan piti oikein kieltää Lahtista lähtemästä etsimään Määttää.

– Et sinä sitä hakemalla tällaisesta korvesta löydä.

Tihkusateen ja harvojen konekiväärisarjojen keskellä järjestettiin puolen tunnin vartiot ja muut kerääntyivät ketjun taakse mantteleihinsa kietoutuneina. Ei tiedetty oltiinko tässä niin kauan, että kannattaisi alkaa nukkua. Pelatiin korttia. Väsymys painoi raskaana ja nälkä. Rahikainen alkoi lauleskella ja sen annettiin olla rauhassa, vaikka yleensä muutkaan eivät sen hyräilyä ja viheltelyä sietäneet. Riitaoja oikein istui kuuntelemaan.

– Lähtekäähän päästämään Vanhala ja Salo pois, Lehto sanoi.

– Joko se on minun tuuri?

– Jo.

Rahikainen lähti asemiin yhdessä Sihvosen kanssa. Tuskin olivat askeleet lakanneet kuulumasta kun pensaikossa rasahteli ja esiin astui Määttä. Hän oli likomärkä, mutta yhtä rauhallinen ja hiljainen kuin ennenkin. Muiden tehtäväksi jäi kysyä kysymykset.

Nälkä oli hirveä. Nyt kun kylmä alkoi istumisesta asettua jäseniin, tuntui sekin pahemmalta kestää. Kun muut vielä jatkuvasti puhuivat vatsansa kurinasta, Lehdon kärsivällisyys oli menetetty.

Keskustelu loppui kun toiset alkoivat katsella ihmeissään Lehtoa. Hän oli avannut rautaisannospaketin ja alkoi vetää puukolla säilyketölkkiä auki.

– Ek sää tie et se on kielletty? sanoi Hietanen.

Lehtoa hymyilytti: – Niin on tappaminenkin. Viides pykäläkö se nyt oli. Pikku juttu se on säilykepurkki sillon kun pääkuoriakin aukee yhtä mittaa.

Muuta kääntyivät Koskelan puoleen tuomiota hakemaan ja olihan hyvä, että Koskela puolestaan loruili jotakin järjetöntä perusteeksi sille, että annokset saattoi avata. Ei Lehto olisi lupaa tarvinnut, mutta hän ei mielellään tehnyt vastoin Koskelan tahtoa. Hän käsitti kyllä, että Koskela ei ollut mikään ihanneupseeri vaan omillaan juuri joukkueenjohtajana. Kapteeni Kaarnakin oli puhunut hyvää Koskelan urheudesta, mutta selvää oli, että Koskelaa kiinnosti enemmän oman joukkueensa hyvinvointi kuin sodanjohdon määräykset, vaikkei hän niitä toisaalta suoraan uhmannutkaan.

Sillä tavalla ei edetty upseeriuralla, mutta juuri Koskelan veljellinen asenne yhdistettynä hänen pelottomuuteensa sai Lehdon arvostamaan joukkueenjohtajaansa. Ajat räkänokkana kadulla kävivät taas Lehdon mielessä. Yksin oli saanut juosta vaikka monesti olisi kaivattu Koskelan kaltaista isoaveljeä. Mitä pilaa olikaan, että Jumala oli suonut kovettuneelle alikersantille vasta sodassa ne toverit, joita hän olisi varhaisina vuosinaan tarvinnut.

Ruokailun päälle poltettiin mahorkkaa ja vihdoin saatiin Määtänkin seikkailuista vähän enemmän selkoa. Määtän kertomus pitkin metsiä harheilevista vihollisista sai heidät valppaammiksi. Aivan kuin sen palkintona kuiskasi Koskela:

– Matalaksi!

Vanhala ampui konekiväärillä. Ruskeapukuinen mies juoksi puun taakse ja kompasteli.

– Ruki veer! Ruki veer!

Venäläinen tuli esiin puun takaa kädet ylhäällä. Hänen kasvoillaan oli tavaton kalpeus ja yhtämittainen värinä vapisutti ruumista.

– Tarkastakaa pensaat! Jos sillä on kavereita.

Vanki koetti hymyillä lammasmaisesti, kun he kerääntyivät sen ympärille. Toiset alkoivat siltä kysellä oliko muita mukana ja asetta mutta vanki vain pudisteli päätään.

– Ponimai ponimai!

Tuskin se mitään ymmärsi.

– Älä utele, se on tarkistettava. Lehto alkoi kopeloida vangin taskuja. Povesta löytyi munakäsikranaatti. Väsytti niin vietävästi, niin että polvia tärisytti ja sydämessä hakkasi niin kuin pahemmassakin paikassa.

– Hei ukko. Mitäs sinä tällä teet?

– Olis vielä räjäyttänyt meitin ja itsensä.

– Ne on eriluontoiset miehet, jotka semmoisia temppuja tekee, Koskela teeskenteli tietävänsä, mutta eikö se juuri pelko ollut tappavin kaikista tunteista.

– Mihin se pannaan?

– Kai se on komentopaikalle vietävä, sanoi Koskela katsellen miehiä kysyvästi. – Kuka lähtee?

– Kyllä minä lähden, sanoi Lehto. Hän oli jostakin syystä ottanut tavakseen ilmoittautua vapaaehtoiseksi oikeastaan mihin tahansa tehtävään. Paikallaan oleskelu otti niin koville.

– Laputa tuonnepäin, Lehto viittasi suunnan vangille.

Mies lähti kävelemään epäröiden. Lehto käveli perässä kivääri kainalossa. Vangin askel oli laahustava. Mies tärisi, mutta hänen päänsä oli jäykästi pystyssä niin kuin hän olisi jatkuvasti odottanut laukauksen osuvan niskaansa. Ja miksi ei? He kuolisivat kaikki tänne. Jos eivät tänne, niin lopulta kuitenkin kaikki kuolivat. Mitä eroa sillä oli, koska se tapahtui?

Lehto tuskin huomasikaan, kun oli jo ampunut. Sitä seurasi kauhea, epätoivoinen kuolinparahdus. Vanki makasi maassa, mutta käsivarsi sätki niin kuin mies olisi viime hetkillään vielä tavoitellut jotakin. Lehto ampui uudestaan.

He eivät olleet ehtineet kauas toisista ja niinpä joukkueen miehet olivat pian paikalla. Vanki ei ollut ensimmäinen, jonka hän oli tappanut, Lehto ajatteli. Oltiin sodassa. Mies ei ollut ensimmäinen. Yhtä kuolleita ne olivat nekin, jotka olivat laonneet konekivääritulessa. Lehto veti hylsyn kivääristään.

– Mitä se teki?

– Kuoli.

Lehto puristi huulensa yhteen. Oksetti. Totta kai, kun juuri oli kahden päivän paaston päälle ahmittu vahvempaa ruokaa kuin Paloaukealla viimeksi.

– Yrittikö se karkuun?

– Yritti, Lehto kuuli sanovansa vaikka mitä väliä sillä oli. Kuollut mikä kuollut.

Eivät ne häntä uskoneet kuitenkaan. Koskela mulkoili häntä silmäkulmastaan niin kuin mitäkin kengänpohjan paskaa eikä se niin pahalta olisi tuntunut, hän oli sellaiseen tottunut, mutta mitä varten sen piti niin lempeällä äänellä sanoa:

– Ei se olisi ollut tarpeellista. Se ei ollut sen lajin miehiä.

– Piruko niitä lajittelemaan, Lehto sähähti ja huonovointisuus purkautui ilmoille kimeänä nauruna.

Hietanen jäi asiaa puimaan kuin vanki olisi ollut hyväkin tuttu. Ei se mihenkä karata yrittäny. Lehto kiivastui. Hän ärähti kireästi: – Helpommalla pääsi. Rupee poraamaan saatana. Lue Isämeitä sille.

Riitaoja oli kävellyt paikalla hieman toisten perässä. Mies oli tuskin vangin ruumista nähnytkään kun kääntyi jo sivuun. Siinäkin yksi saatanan itkupilli.

[perkeleshirviniemi]

Unohrin tossa linkata tän mun jo jonkunaikaa sitten kirjoottaman threesomeficin, jossa päätähtinä on Rokka, Lammio ja Koskela. Tän lukeminen alaikääsenä on sit omalla vastuulla. Lukijaa on varoitettu.

[purplepardalote]

Hyvää ystävänpäivää!

[vdearest]

Pysyisitkö tässä?

Hahmot/Paritus: Rahikainen, maininta Rahikainen x Riitaojasta Hauhia x Asumaniemi

Genre: Lukio AU, drunk fluff

Varoitukset: Kiroilua,  alkoholinkäytön mainintaa

Disclaimer: Taas kerran, hahmot omistaa Väinö Linna, luon heille vain tarinaa jossa he saavat olla onnellisia

Summary: Hauhia ei pidä kotibileistä, ja on ollut valmis häipymään paikalta koko illan. Mutta sitten tämä tapaa Asumaniemen, ja asiat ottavat yllättävän käänteen…

A/N: Rahikaisella ei ole murretta, koska laiskuus iski

Hauhia ja istuskelevat Hauhian huoneessa, Rahikaisen yritteässä maanitella nuorempaa poikaa mukaansa bileisiin. -Lukion ykkösellä sä rakennat itelles sosiaalisen pohjan, joka kannattelee sun koko kolmea vuotta siellä, Rahikainen selittää. -Ja ystävällisenä abikaverinas, mä aion tutustuttaa sut seurapiireihin! Hauhia huokaisee. - Rahis, mikä vitun sosiaalinen pohja? Onks lukio joku Englannin hovi vai? Tämä kysyy naurahtaen. -No periaattessa, jos sä sitä siihen haluut verrata.

Hauhia rojahtaa sängylle. - Mä voisin jäädä kotiin kasomaan Netflixiä ja nauttimaan mun perjantai-illasta, mut sen sijaan sä haluut raahat mut kännämään jonkun random kakkosluokkalaisen luo? Hauhia kysyy, saaden Rahikaisen nauramaan.-Ensinnäkin, ei mikä tahansa kakkosluokkalainen, vaan Emil Asumaniemi, se on tosi söpö, Rahikainen aloittaa. Hauhia kohottaa katseensa astetta kiinnostuneempana.  - Toisekseen, sinä katsomassa yksin Netflixiä oli surullinen mielikuva jo itsessää,  joten joo, aion, vanhempi poika jatkaa. -Muutenkin, sithä me voidaan hankkia sulle joku jonka kanssa kattoo sitä Netflixii, if ya know what I mean, Rahikainen sanoi kujeillen, saaden Hauhian punastumaan hieman. Ystävyys Rahikaisen kanssa oli tottuttanut jo tälläiseen pilailuun, mutta Hauhia kuitenkin kiusaantui siitä yhä. -Okei, mä voin tulla, Hauhia huokaisee. -Mut mä lähen vähintää tunnin päästä, tämä jatkaa. Rahikainen pyöräyttää silmiään. - Sä oot niin tylsä.

Noin tuntia myöhemmin pojat seisovat valkoisen omakotitalon etupihalla. Bilemusiikin jumputus kuuluu ulos asti, ja terassilla on pari abia polttamassa. Rahikainen ja Hauhia suuntavat tiensä sisään. Hauhia ei tunne ketään lattialla musiikin tahtiin tanssivista tai alkoholia viimeistä päivää kittaavista ihmisistä, ja pysytteleekin siksi syrjemällä, selaillen kännykkäänsä.

Parin minuutin kuluttua Hauhia havahtuu huomatessaan, että Rahikainen on kadonnut jonnekin. Etsittyään parista huoneesta tämä näkeee vanhemman pojan flirttailemassa ykkösluokkaisen Riitaojan kanssa, joka näyttää siltä kuin jokin homojumala olisi laskeutunut tämän eteen.  - Loistavaa,  Hauhia mutisee itsekseen.Huokaisten Hauhia suuntaa kulkunsa sohvalle, ja istuu alas. Hauhia sulkee silmänsä, yrittäen upota sinne, ja toivoen vain että voisi lähteä. Ikävä kyllä hän oli höveliäästi luvannut jäädä odottamaan Rahikaista, ja nyt hän oli jumissa näissä alkoholinhajuisissa bileissä, joihin hän ei edes ollut halunnut tulla. Hauhia huokaisee itsekseen.

-Terve, sanoo tuntematon ääni Hauhian vierestä. Hauhia  kohottaa katseensa tähän. Poika on suunnilleen saman ikäinen kuin hän itse, ehkä vuotta vanhempi? Pojalla on hieman pyöreät kasvot, joita kehystävät ananastyyliin leikatut vallattomat tummat kiharat. - Sä et näytä silt et haluut ol näis bileis, poika toteaa, pieni virne kasvoillaan, - Kuka sut pakotti? Hauhia naurahtaa pojan kommentille. - Yks kaveri, halus vissiin itteleen halpaa viinaa, ja ilmiesesti sen mielestä mun pitäis hankkii itelleni seuraa täältä, tämä sanoo. - Mä oon Emil. Asumaniemeks sanotaan, poika sanoo ojentaen kättään.- Jukka, sano vaik Hauhiaks, Hauhia vastaa, kätellen poikaa.

- Sä sanoit et sä tulit ettii seuraa? Asumaniemi kysyy hörpäten oluestaan. Hauhia tuhahtaa. - Niinhän se mun kaveri haluais, tämä sanoo, - Mut oisha se tosiaa iha kiva. Asumaniemi tutkiskelee Hauhiaa katseellaan. - Tyttöjä vai poikia? Hauhia kääntyy katsomaan poikaa hämmentyneenä. - Anteeks? - Siis mist sä tykkäät, tytöist vai pojist, Asumaniemi toistaa. Hauhia tuntee punan nousevan poskilleen. Ei hän sitä ollut koskaan hirveästi miettinyt, ei se ennen ole tuntunut tärkeältä. Mutta nyt, katsoessaan Asumaniemen tummiin silmiin, Hauhia harkitsi vastaustaan tarkasti. Olihan hän ennen poikiinkin ihastunut, monta kertaa tyttöihinkin. - Varmaanki... molemmista? Hauhia sanoi, asettelen sanansa tarkasti.

- Nice. Mä oon iha vaa fulltime homo, Asumaniemi naurahti. Hauhia alkoi hiljalleen rentoutua. Pojan avoimuus ja rento luonne vapautti yleensä sulkeutuneenmpaa Hauhiaakin, ja ilta alkoi parantua. Vaikka Hauhia ei ollut tottunut juomaan, Asumaniemen kannustuksesta poika päätyi litkimään aivan liikaa alkoholia, joka mursi viimeisetkin estot.

Kello oli jo yli keskiyön, ja ihmiset olivat hitaasti alkaneet liukua pois paikalta. Hauhia rojahtaa istumaan sohvalle. Asumaniemi istahtaa tämän viereen, nauraen yhä jollekin heitolle. -Onks sul ollu hauskaa? Asumaniemi kysyy, saaden Hauhian nauramaan vallattomasti. - Voi Luoja, sul on huono viinapää, Asumaniemi toteaa, katsoen hymyillen nauravaa poikaa. - Mul on hyvä viinapää, MUTTA! Hauhia aloittaa nostaen sormensa pystyyn. - Mä oon juono vaan kaljaa, joten mulla on huono kaljapää! Tämä lopettaa, purskahtaen taas nauruun. Asumaniemi naurahtaa pojan huonolle vitsille, katse lukkiutuneena tämän ruskeisiin silmiin

-Heiiiii……Hauhia sopertaa. Tuo täysin päissään oleva, nuorempi poika kohottaa kätensä Asumaniemen poskelle. - Ethän sä jätä mua yksin? Mä en haluu mennä kotiin… Tämä mutisee. Asumaniemi tuntee punan nousevan poskilleen, mutta pitää itsensä aisoissa. - No ehkä sun kannattaa jäädä tänne nukkumaan, voiha se olla vaarallista mennä bussilla tähän aikaan, Asumaniemi vastaaa pojalle, nousten sohvalta. - Mä voin näyttää sulle missä mun huone on, voin antaa sulle patjan.

Pojat kiipeävät yläkertaan, lopulta saapuen Asumaniemen huoneeseen. Huoneessa on sänky, kirjakaappi ja kirjoituspöytä, tavaroita lojuu vähän joka puollella. Koulureppu makaa lattialla. - Mä voin hakee sulle sen sun patjan, oota tässä, Asumaniemi sanoo, poistuen huoneesta. Hauhia istuu hieman hämmentyneenä pojan sängylle. Alkoholi kuplii aivoissa, ja kaikki tuntuu hieman epäselvältä. Hauhia katselee ympärilleen, odottaen Asumaniemen palaamista.

Pojan huone on sekainen, yksinkertaisesti sisustettu. Jalkapallopalkintoja? Tietenkin Asumaniemi harrastaa jalkapalloa. Hauhia huokaisee. Mitä hän teki? Jäi tänne riivamaan Asumaniemeä, Peittäen kasvonsa, Hauhia rojahtaa pojan sängylle. - Toin kyl tän patjan, mut voit sä siihenki jäädä jos haluut, Asumaniemi sanoo naurahtaen ovensuusta. Hauhia  nostaa päänsä virnistäen pojalle. - Nukuksä patjal sit vai? Asumaniemi siirtyy istumaan sängylle. - No vaikka, tai sit sun vieressä jos tarvii, poika vastaa.

Hetkeksi aikaa on hiljaista, kun pojat vaihtavat katseita keskenään. - No… Ehkä mä tarviinkiin…sut mun viereen, Hauhia sanoo hiljaa, katsoen Asumaniemeä toivoen, ettei juuri pilannut kaikkea. Asumaniemen kasvot näyttävät hetken hämmentyneiltä, sitten ilme vaihtuu joksikin, mitä Hauhia ei ollut ennen pojan kasvoilla nähnyt. Jonkilainen sekoitus lempeyttä ja…jotain vahvempaa?

-Miks sä teet tätä mulle? Asumaniemi kuiskaa matalasti, katse lukittuna Hauhiaan. - Miks sun pitää olla niin helvetin suloinen? Ihan kuin sä haluisit et mä sekoan, tämä jatkaa. - Mitä sä- Hauhia aloittaa, mutta tämän lause keskeytyy Asumaniemen työntäessä tämän sängylle. Hauhia hätkähtää, henkäisen terävästi. Asumaniemi vilkaisee poikaan, kuin kysyen lupaa, ennen kuin painaa huulensa vasten nuoremman pojan omia.

Hauhiaa ei oltu ikinä suudeltu niin. Asumaniemi oli rohkea, vetäen käsiään Hauhian ruskeiden hiuksien läpi. Asumaniemi maistui hieman oluelta, mutta muuten maku oli jotain sanoinkuvaamatonta. Asumaniemen irroitautuessa Hauhia huokaisee, saaden pojan virnistämään. - Haluuks sä mennä nyt nukkumaan? Tuo tummakiharainen enkeli kuiskaa vasten Hauhian kaulaa, saaden tämän värähtämään. - Nyt Emil jumalauta, Hauhia vastaa ääni väristen. Asumaniemi naurahtaa, alkaen painaa pieniä suukkoja vasten pojan kaulaa. Hauhia säpsähtää pojan painaessa huulensa vasten tämän solisluuta, mutta kietoo sitten kätensä Asumaniemen selkään. Asumaniemen irroitautuessa Hauhia katsoo hiljaa hengittelen pojan ruskeita silmiä.

-Mitä sä tarkotit kun sä sanoit…et saan sut…sekoamaan? Hauhia kysyy sammaltaen hieman. Asumaniemi naurahtaa, rojahtaen pojan päältä tämän viereen. - Noin fiksuks jätkäks sä oot aika tyhmä, tämä sanoo, saaden Hauhian kohottamaan kulmiaan. - Mä näin sut jo yläkoulus, joskus ysil, Asumaniemi jatkaa. - Sä olit semmone…sulone, uhkarohkee… Ja mä vaa tiesin et olin susta kiinnostunu, tämä sanoo kääntyen katsomaan Hauhiaa silmiin. - Mä en vaa aatellu et se kestäis näin kaua, poika sanoo naurahtaen hiljaa.

Hauhia avaa suunsa sanoakseen jotain, mutta sulkee sen punaisena. Hän ei ollut varma mitä sanoa. Kasilla hän oli kyllä huomannut pojan katselevan tätä, mutta oli tulkinnut sen enemmänkin patoutuneeksi vihaksi tai tyyppiliseksi vanhempien poikien pilkkalisuudeksi, muttei ollut koskaan osannut ajatella… Olihan hänkin monesti unelmoinut tuosta vanhemmasta pojasta, tämän villeistä kiharoista. Tavasta millä tämä heitti päätään taaksepäin nauraessaan, miten tämän silmät löysivät aina Hauhian ruokalassa. Hauhia oli kuitenkin vain työntänyt sellaiset ajatukset helvettiin, yrittäen unohtaa pojan. Aloittaessaan lukion hän oli kuitenkin todennut sen mahdottomaksi.

-Mäkin…kai…oon katellu sua, Hauhia alottaa. -Mä en vaa koskaa aatellu, et säki aattelit nii. Asumaniemi hymyilee hiljaa. - No, nyt sä sit tiiät. Hetken aikaa pojat makaavat vain katsellen toisiaan, epävarmana kaikesta, miten kaikki on muuttunut. - Jäätsä tähän nukkuu? Hauhia lopulta kysyy varovasti, saaden vastauksekseen nyökkäyksen. Hauhia nojautuu eteenpäin, vetäen pojan syliinsä. Asumaniemi painaa kasvonsa Hauhian rintaa vasten, ja hetkien kuluttua molemmat pojat ovat vaipuneet syvään uneen.

[mieoleahvena]

Täydellinen

Genre: Draama, erittäin suuresti angstinen, sodan jälkeen -AU

Hahmot: Lammio/Rahikainen (tässä tapauksessa traagiset kukot tunkiolla), pari muuta mainintoina

Sanamäärä: ~5000

Disclaimer: Kaikki hahmot Väinö Linnan, hänelle siitä kunnia. Minä vain kiusaan ja kidutan vaikkei edes makseta.

Varoitukset: Lammio on ihan helvetin rikki tässä. Masennus, itsetuhoinen käytös ja itsemurhayritys. Rahikaisen murteesta en mene takuuseen, ite puhun eteläkarjalaa niin voi muistuttaa enemmän sitä.

A/N: @sotamieshonkajoki ja minä tässä muutama ilta takaperin pyöriteltiin ajatusta todella rikkinäisestä Lammiosta suhteessa Rahikaisen kanssa. Keskusteltiin tästä traagisuudesta pitkään ja kehiteltiin sitä, joten suuri osa tämänkin ficin tapahtumista on tuon rakkaan hömpän ideoita <3

Toivon että melko nopea eteneminen ei haittaa. Yritin pitää asiallisissa mitoissa mutta pelkään että teksti siitä sitte kärsi :D no, te tuomitsette.

Lopuksi pyydän vielä kauheesti anteeksi jo etukäteen jos joku nyt saa näistä pehmeistä pojista sydänhaavan :( (PS. Osa on Honkkiksen syytä, muistakaa!)

**

Henrik Alexander Lammio oli mies, jolle kaiken piti olla viimeisen päälle täydellistä, ja jos niin ei ollut, meni hän täysin pois raiteiltaan eikä kyennyt yhtään mihinkään. Siten hänet oli kasvatettu – kuri tuli aina olla läsnä joka asiassa, eikä edes maailmanloppu olisi sallinut siitä poikkeamista. Suorittaminen oli elämän ohjenuora numero yksi, se tärkein niistä, sillä sen olemassaolo takaisi hänelle selviytymisen tilanteessa kuin tilanteessa. Siihen ajatukseen nojautumisesta Lammio piti kaikista eniten. Hänellä oli ollut äärimmäisen tiukat vanhemmat, jotka potentiaalia nähtyään vaativat pojaltaan paljon. Mutta ei sillä, olisivat varmasti vaatineet ilman potentiaaliakin. Lammion äiti oli ennen avioitumistaan ja poikansa syntymää ollut kansakoulunopettaja, jonka luokasta ei kynän ja paperin kahinaa lukuun ottamatta saanut kuulua pienintäkään ääntä, kun taas isä oli ollut upseerismies kuten Lammiokin. Lammioiden kotona oli vallinnut juuri samanlainen kaavamainen sotilaskuri kuin se, jota hänen isänsä kaiket päivät alokkailleen piti. Vanhemmat olivat hyvin uskovaisia ja isänmaallisia, ja siksi aamut aloitettiin aina rukouksella. Sen jälkeen äiti istui pianon ääreen ja soitti Sun kätes, Herra, voimakkaan ensimmäiset sävelet, ja isä ja poika yhtyivät hänen lauluunsa. Jos Lammio huolimattomuuttaan lauloi nuotin vierestä, oli aina olemassa suuri riski saada selkäsauna. Selkäsaunoja sai toki muistakin syistä – ruoan kanssa vitkuttelemisesta, liian hitaasta juoksemisesta, sen sellaisesta. Jo pienestä pojasta asti oli Lammio oppinut tunnistamaan isänsä kasvoilta sen yhden tietyn ilmeen, joka kertoi tyytymättömyydestä ennen kuin isä ehti mitään sanoakaan, ja välttikin siksi yleensä Koivuniemen herran vierailun. Eräänä aamuna oli hän kuitenkin ankarista kielloista huolimatta livahtanut keittiöön hakemaan ylimääräisen leipäpalan viedäkseen sen kouluun köyhemmästä perheestä tulevalle luokkatoverilleen. Isä oli saanut hänet kiinni itse teossa, ja silloin eivät selitykset saati sitten valheet auttaneet. Isä oli siristänyt silmiään kuten aina räjähtämäisillään ollessaan Lammion tunnustaessa, että oli aikonut viedä sen pahaisen leipäpalan nälkää näkevälle ystävälleen, juuri sille, joka vanhempien mielestä oli heidän pojalleen huonoa seuraa. Sinä aamuna Lammio olikin lopulta hakattu niin pahasti, että tämän oli vaikea päästä edes kävelemään, mutta kouluun lähtemisen suhteen ei armoa annettu. Lammio ei muistanut, että vanhemmat olisivat koskaan pitäneet häntä sylissä, suukottaneet otsalle tai edes halanneet. Läheisyys tai rakastavat sanat eivät kuuluneet Lammion perheen käytäntöön, vaan hyvin tehty työ palkittiin myöntävällä urahduksella ja, jos pojalla oli onnea, pyöräretkellä metsäpolulle. Sekin kunnon kohottamisen vuoksi, totta kai, sillä mitään ei saanut tehdä turhan päiten. Ala-arvoiset suoritukset puolestaan olivat heidän taloudessaan kerta kaikkiaan pannassa, varsinkin koulun tai urheilun suhteen. Lohtua ei saanut edes silloin, kun puusta pudotessaan mursi kätensä tai oli neljänkymmenen asteen kuumeessa – sellaisissa tapauksissa joitakin velvollisuuksia saatettiin höllentää, muttei milloinkaan poistaa kokonaan. Itkeä ei saanut, sillä se oli eittämättä heikkouden merkki, eikä ison pojan kuulunut parkua kuin kaksivuotias. Rakkaudetta kasvanut lapsi oli ollut mainio lisä armeijan palvelukseen. Eihän Lammiolla sen suhteen juuri päätäntävaltaa ollut, sillä hän halusi niin kovasti tehdä vanhempansa ylpeiksi, mutta yllättäen armeija olikin ollut nuorelle miehelle täysin hänen kykyjään vastaava paikka. Siellä sai rauhassa toteuttaa juuri niin huoliteltua järjestystä kuin vain mieli teki, ja tekemisen ohella siellä Lammion mieli myös lepäsi. Lammio osoitti hienosti kykynsä ja eteni urallaan hyvin nopeasti. Talvisodan syttyessä hän oli ollut jo vänrikki, mutta johtamistaidot ja luja päättäväisyys eivät olleet sodassa jääneet huomaamatta, ja niin oli Lammio ylennetty luutnantiksi heti sodasta selvittyään. Ja sitten jatkosodan alussa oli Lammio saanut komppaniapäällikön vastuun harteilleen edellisen kuollessa heti ensimmäisessä taistelussa. Juuri sotaan lähtemistä edeltävänä päivänä oli Lammio ensi kertaa tavannut miehen, jota ei olisi kuuna päivänä voinut kuvitellakaan tulevaksi elämänkumppanikseen. Rahikainen oli kaikkea muuta kuin hän itse – villi pohjoiskarjalainen sielu, jota sai jatkuvasti olla kaitsemassa, sellainen sotamiehen irvikuva, joka ei nähtävästi millään osannut käyttäytyä edes tuolle vähäiselle arvolleen sopivalla tavalla. Eniten Lammiota oli kuitenkin ärsyttänyt se, että Rahikainen oli varsinainen naistenmies, aina flirttailemassa ja viemässä häneltä itseltään mahdollisuudet ottaa joku lotta matkaansa. Valitettavan helposti ja valitettavan usein oli Rahikainen nimittäin viettely-yrityksissään onnistunut ja vienyt naiset aivan Lammion nenän edestä, ja tämä oli saanut viettää iltaa kenkiään lankkaamassa kun toinen piti hauskaa ja teki ties mitä syntistä jonkin pusikon uumenissa. Mutta vaikka Rahikainen olikin kaikkea sitä mitä Lammio halveksi, jollain tavalla miehen karisma ja sanavalmius olivat myös saaneet hänen huomionsa kiinnittymään positiivisemmallakin tavalla. Lammio ei koskaan olisi myöntänyt sitä kenellekään – eikä sillä tavalla sitä itsekään tiedostanut –, mutta hän ihaili suurestikin Rahikaisen rentoutta ja tämän taitoa lukea muita ihmisiä. Lammio oli useinkin seurannut sivusta, miten Rahikainen tuntui aina saavan tahtonsa läpi, eikä hän älykkyydestään huolimatta oikein ymmärtänyt miten mies sen teki. Lipevien sanankäänteiden taitoa ei ollut hänelle siunaantunut, ja tunnepuutteinen kasvatus yhdessä tunnepuutteisen kadettikoulun kanssa oli vielä päälle varmistanut, ettei hänellä ollut myöskään kykyjä toisten käsittelemiseen. Mutta Rahikainen puolestaan veti häntä kuin pässiä narussa. Kerran sodan aikana he olivat jotenkin sekä humalapäissään että naisen puutteessa eksyneet samaan sänkyyn, ja vaikka Lammio ei onnekseen ollut muistanut yöstä jälkeenpäin yhtään mitään, oli hän aamuisen todistusaineiston pohjalta voinut yön tapahtumat melko vaivattomasti päätellä. Siitä lähtien hänen kasvojaan oli aina kuumottanut Rahikaisen läsnä ollessa. Rahikainen taas tuntui muistavan kaiken, ja joka kerta kutsuessaan Lammiota ”herra luutnantiksi” tämän silmäkulmassa oli vihjaileva pilke. Rahikainen oli tietenkin innostunut Lammion häpeäpunastelusta vain entistä enemmän, mikä luutnanttia taas suututti niin paljon että hän oikein tärisi raivosta koettaessaan hillitä itsensä vastaisuudessa paremmin. Sitten sota päättyi, ja Lammio ajatteli helpottuneena, ettei enää joutuisi näkemään Rahikaista. Hän palasi Helsinkiin ja jatkoi taas elämäänsä tismalleen sellaisena kuin miksi sen oli jättänytkin, armeijan leivissä uraansa tehden ja samassa vanhassa talossaan asuen. Mutta sitten oli Rahikainen eräänä iltana ilmestynyt hänen ovelleen kuin salama kirkkaalta taivaalta, sanonut taas muutaman noista suostuttelevista sanoistaan ja jotenkin jälleen saanut Lammiosta yliotteen. Ja ennen kuin Lammio ehti sitä itse kunnolla tajutakaan, olivat he jo muuttaneet Rahikaisen kanssa yhteen ja nukkuivat samassa sängyssäkin. Suhteen alussa Lammio oli tavallaan koettanut maksaa takaisin kaiken, minkä Rahikainen hänelle antoi, sekä vällyjen välissä että kalliita esineitä ostamalla, sillä vastavuoroisen ja pyyteettömän rakkauden käsite ei millään mahtunut hänen päähänsä. Aikansa Lammion toimintaa katseltuaan Rahikainen kuitenkin puuttui siihen, vaikka muutoin melkoinen opportunisti olikin, sillä ensimmäistä kertaa elämässään hän oli aidosti rakastunut eikä halunnut toiselta mitään muuta kuin tämän seuraa. Kaikki muu oli Rahikaiselle vain mukavaa lisää. Lammiota se hämmensi, sillä lapsuudessaan hän oli oppinut vanhemmiltaan, ettei ollut minkään arvoinen ellei suorittanut jatkuvasti, hyvä jos oli minkään arvoinen edes suorittaessaan. Hän ei kuitenkaan sanonut siitä Rahikaiselle mitään, lopetti vain tämän rakkauden ostamisen ja yritti suorittaa velvollisuuttaan olemalla muutoin täydellinen miesystävä. Hän täydensi sisäistä ohjekirjaansa erheiden kautta ja seurasi sitä kuin vanhempansa Raamattua. Vaikka Lammion vanhemmat olivat kumpikin kuolleet sillä välin kun tämä itse oli ollut sotia käymässä, vaikutti lapsuudesta häneen tarttunut epäonnistumisen pelko edelleen taustalla. Lammio pelkäsi Rahikaisen jättävän hänet joka kerta kun hän teki jotain väärin, sillä vaikkei vuosia aiemmin ollut Rahikaisesta pitänytkään, nyt Lammio rakasti tätä enemmän kuin olisi ikinä osannut ilmaistakaan. Hän halusi antaa Rahikaiselle aivan kaiken, mutta silti miehestä tuntui jatkuvasti siltä, ettei hän antanut oikeastaan mitään. Olo oli kertakaikkisen hyödytön, jos hän ei voinut jollakin konkreettisella tavalla perustella Rahikaisen kiintymystä itseensä. Lammio ei millään voinut käsittää sitä, että Rahikainen yksinkertaisesti piti hänestä sellaisena kuin hän oli, eikä sitä saanut tietääkään, koska nuo kaksi eivät kovin usein tunteistaan puhuneet. Ajan myötä Lammion jatkuva tunne riittämättömyydestä vain kasvoi, mutta hän ei edelleenkään maininnut Rahikaiselle siitä sanallakaan – se ei edes käynyt hänen mielessään –, jatkoi vain normaalisti ja koetti parhaansa mukaan kestää sekä itsensä että oman huonommuutensa kanssa. Se sai hänet tiukentumaan töissä entistä enemmän, ja armeijassa sellainen nähtiin vain hyvänä asiana. Mutta sillä oli hintansa: tehdessään jotain väärin niin töissä, itsensä kuin Rahikaisenkin kanssa, Lammiolle oli muodostunut tapa rangaista itseään, kuten hänen vanhempansakin olivat häntä rangaisseet. Lammion käsivarret olivat jatkuvasti mustelmien peitossa, sillä paremman keinon puutteessa niitä oli helppo hakata. Rahikaiselta hän piilotti mustelmansa niin hyvin kuin taisi, mutta siltä varalta, että mies sattui ne näkemään, Lammiolla oli aina valmiina jokin armeijaan liittyvä selitys. Rahikainen epäili toisinaan, ettei Lammio ehkä kertonut hänelle aivan kaikkea, mutta hän oli tuntenut toisen jo niin pitkään, että tiesi miehen yleensäkin vaikenevan asioista ja antoi tämän siksi olla, eikä koskaan saanut tietää hänen pahasta olostaan. Lammio ei milloinkaan olisi myöntänyt tarvitsevansa apua, sillä hänelle oli aina varta vasten teroitettu, että kaikesta tuli selvitä yksin tai muuten oli halveksittavan heikko. Ja heikko Lammio ei halunnut olla, sillä väistämättä hän pelkäsi muiden tuomioita. Hän luuli tosissaan olevansa ehjä ennen kuin lopulta murtui niin palasiksi, että Rahikainenkin näki ensi kertaa hänen huolella piilotetun rikkinäisyytensä. ** Lammio oli päättänyt sen. Ei enää ollut mitään mieltä jatkaa, jos jatkuvasti epäonnistui. Hän oli jälleen kerran omalla tyhmyydellään aiheuttanut elämää suuremman riidan Rahikaisen kanssa. Hän oli jälleen kerran ollut turhan päiten mustasukkainen. Se oli Lammiolle viimeinen pisara monista. Rahikainen oli nykyisin töissä usein aamusta iltaan, ja Lammion sisäinen epävarmuus oli huutanut tälle, että Rahikainen varmasti petti häntä, että eihän mikään tavanomainen tehdastyöntekijä sentään paiskinut kaksitoistatuntista työpäivää. Rahikaisen palatessa illalla päivästään jo valmiiksi uupuneena oli Lammio ilmaissut lapsellisen ärtymyksensä kylmin sanankääntein, ja Rahikainen, loukkaannuttuaan siitä, että toinen oikeasti luuli tuollaista, oli viattomuutensa todistaakseen lyönyt työvuorolistansa Lammion nenän eteen ja poistunut vihaisena tunnin kestävälle tupakalle. Rahikaisen poissa ollessa oli Lammio jälleen hakannut käsivartensa mustelmille itseään rangaistakseen. Kuri ja vakaa itsehillintä olivat taas kerran pettäneet, ja aina niin selkeän ajattelun tilalle oli tullut tunteiden ja impulssien sokea seuraaminen. Olo oli kerta kaikkiaan kurja ja epätoivoinen. Rahikaisen palattua oli Lammio koettanut pitää kiinni edes muutamista arvokkuuden rippeistä ja pyytänyt vain anteeksi. Asia oli jäänyt siihen, sillä Rahikainen kyllä huomasi Lammion häpeänpunan, eikä halunnut kiusata toista enempää. Olihan hän varsinaisessa viettelijän maineessa, mutta Lammion epäluottamus oli silti satuttanut häntä pahasti, sillä ei ollut mitään, mistä hän ei toisen vuoksi luopuisi. Se ei tosin ollut ensimmäinen kerta, kun Lammio oli sanonut jotain vastaavaa, ja Rahikainen olikin aina vaistonnut miehen piilevän epävarmuuden. Alun perin juuri siksi oli hän toiseen silmänsä iskenytkin, sillä hänen kaltaistaan miestä epävarmuuden tarjoamat mahdollisuudet olivat houkutelleet, mutta nyt kun he olivat pari, aiheutti Lammion huono itsetunto kieltämättä ongelmia toisensa jälkeen. Lammiokin huomasi sen. Hän ei ehkä kunnolla ymmärtänyt toisten käytöstä, mutta Rahikaisen vihan hän osasi sitäkin paremmin yhdistää epäonnistumiseensa. Ja Rahikainen oli usein vihainen jostain, mitä Lammio oli tehnyt tai sanonut. Tämän tapahtuman jälkeen jokin vain naksahti Lammion aivoissa hänen maatessaan sängyssä yön pimeinä tunteina Rahikaisen kuorsaamista kuunnellen. Miksei hän ollut tajunnut sitä aiemmin? Hän ei voinut millään tehdä Rahikaista onnelliseksi eläessään, mutta kuollessaan hän voisi jättää tälle kaiken omaisuutensa osoittamaan rakkautensa. Kuollessaan hän poistuisi häiritsemästä toista, mutta se ainoa etu jonka hän omasi – materia – tekisi paljon enemmän hyvää kuin hän milloinkaan. Kuollessaan hän antaisi Rahikaiselle tilaisuuden löytää joku arvoisensa. Hän tekisi sen. Hän tekisi sen niin nopeasti kuin pystyisi. Päätöksen myötä aivan uusi rauhan ja järjestyksen tunne valtasi Lammion sekavan mielen, ja hän vilkaisi vieressä nukkuvaa Rahikaista kuin vahvistaakseen sitä. Helpotuksen aalto peitti alleen kaiken hänen inhimillisen pelkonsa, hukutti luonnollisen itsesuojeluvaiston ja vyöryi ylitse kuin vuolaana virtaava koski. Hän kuolisi pian. Tunteensa Lammio työnsi täydellisesti sivuun, ja käytännöllinen puoli otti nopeasti voiton. Mikä kaikki pitäisi järjestää? Testamentti oli ainakin tehtävä, sen hän voisi jättää näkyville työpöydälleen lähtiessään asunnosta viimeisen kerran. Jäähyväiskirjeitä hän ei kirjoittaisi, sillä ei niitä muille olisikaan kuin Rahikaiselle, eikä hän halunnut tätä tunteilulla häiritä, joten parempi jättää se välistä. Nopeasti alkoi suunnitelma muodostua Lammion pään sisällä, oli kuin kaikki aivosolut olisivat heränneet uniltaan ja ruvenneet painamaan töitä tuplavauhtia. Asunto tulisi siivota, niin, ja tavarat tietenkin järjestellä siististi niin ettei Rahikaisen tarvitsisi siitä huolehtia. Toinen voisi ottaa niistä mitä tarvitsisi ja kantaa loput ulos. Lammio ei kyennyt enää nukkumaan. Oli noustava ylös ja kirjoitettava se testamentti sillä välin kun Rahikainen nukkui. Hiljaa hän heitti yhteisen peiton päältään ja siirsi oman puolensa paremmin Rahikaisen päälle. Tämä hymähti unissaan muttei onneksi herännyt, ja Lammion olisi vain tehnyt mieli silittää Rahikaisen unesta sekaisin menneitä kiharoita. Jos mitenkään mahdollista, nyt Lammio ymmärsi entistäkin paremmin, kuinka paljon Rahikaista todella rakastikaan, niin paljon, että tämän hyvinvointi oli hänelle syy kuolla. Lammio ei koskaan ollut tuntenut samanlaista kiintymystä ketään kohtaan, sillä hänelle elämä oli aina ollut vain vaihtokauppaa, jossa tunteiden pohtimiselle ei ollut sijaa, pelkkää selviytymistä päivästä toiseen tarkasti aikataulutettuna vielä tarkempien käyttäytymissääntöjen mukaan, kun Rahikainen vain meni sinne minne tuuli kuljetti. Siihen ei Lammio pystynyt. Lammio hiipi hiljaa ulos ja veti makuuhuoneen oven varovasti kiinni perässä��n. Hän kulki työhuoneeseen ja istahti puisen pöytänsä ääreen, sytytti lampun ja hetken vain katseli niitä pieniä, epäsäännöllisiä puunsäikeitä, joihin ei ollut aiemmin kiinnittänyt mitään huomiota. Maailma oli kaunis paikka, mutta häneltä se oli jäänyt huomaamatta, ja oli sääli, että hän näki sen kaiken vasta nyt. Yhtäkkiä – ja viimein – riuhtova pelko ja paniikki olivat pusertaa hänen rintansa rikki. Mitä hän oli tekemässä? Lammio hypähti ylös, avasi ikkunan ja hengitti sateenraikasta yöilmaa keuhkoihinsa. Täytyi rauhoittua. Täytyi vain rauhoittua. Pahimmasta selvittyään hän istahti takaisin tuoliinsa, mutta jätti ikkunan auki. Kylmä syysviima puhalsi toisinaan sen läpi, mutta Lammio ei välittänyt vaan alkoi nopeasti kirjoittaa. Täytyi suorittaa tehtävä. Täytyi vain pitää itsensä ruodussa. Testamentin kirjoittaminen ei kestänyt kauaa, sillä paljon ei ollut sanottavaakaan. Lammion ainut huoli oli se, ettei testamentti ilman todistajia ollut lainvoimainen, mutta mistä hän todistajia tähän hätään hankkisi? Hänellä ei juuri ollut tuttuja, ja sukulaisetkin olivat kaikki joko kuolleita tai sellaisia, joihin Lammio ei pitänyt mitään yhteyttä. Rahikainen oli ainoa, joka hänellä oli, mutta häntä ei siihen tehtävään voinut pyytää. Lammio hieroi rasittuneena ohimoitaan ja päätti olla miettimättä sitä. Hän antaisi itse vielä Rahikaiselle jotain, kaiken varalta. Lammio kätki testamenttinsa vielä työpöydän laatikkoon, aivan pohjalle, sammutti lampun ja sulki ikkunan. Mutta edelleenkään hän ei tuntenut voivansa nukkua, sillä jokin kumma rauhattomuus rusensi häntä sisältäpäin. Hän voisi alkaa järjestellä tavaroitaan. Mutta sekään ei ahdistunutta miestä kauaa auttanut, sillä hänen tavaransa olivat aina siististi aseteltu ja lajiteltu. Lopulta hänen oli annettava periksi ja mentävä takaisin nukkumaan, ja silti hän valvoi vielä pitkään synkät ajatukset ja Rahikaisen uninen tuhina seuranaan ennen kuin putosi mielensä lohduttavaan pimeyteen. ** Lammio heräsi aamulla Rahikaisen ravistellessa häntä. ”Mie lähen töihin”, Rahikainen sanoi käsi Lammion olkapäällä miehen räpytellessä unisesti silmiään, ”siellä ois kahavia valamiina jos sie haluut. Täytys se herra kapteeninki nousta jo ettei myöhästy.” Lammio nousi ja seurasi toista, meni keittiöön ottamaan kahvia tiskipöydällä majailevaan kuppiinsa ja yritti kaikkensa näyttääkseen virkeältä ja levänneeltä. Rahikainen katseli häntä sivusilmällä ja pohti, miettikö toinen vielä eilistä. Hän veti eteisessä takin päälleen ja tuli sitten vielä keittiöön Lammion luo. ”Mie mään ny”, hän sanoi ja antoi Lammiolle kevyen suukon, johon tämä kömpelösti vastasi. Outoa, hän ajatteli, aivan kuin Lammio ei olisi vastustellut kuten yleensä, vaan jopa liikahtanut hitusen lähemmäksi. Ehkä toinen tosiaan vielä murehti perättömiä syytöksiään, jotka Rahikainen oli yön yli nukuttuaan jo unohtanut. Rahikainen tiesi, että vaikka Lammio ei sitä ikipäivänä myöntäisikään, tämä kaipasi hellyyttä varmaan aivan yhtä paljon kuin Riitaoja silloin joskus. Kovan kuoren alla majaili oikeasti yksinäinen mies, ja vaikka Rahikainen ei hoivaajatyyppiä ollutkaan, välitti hän Lammiosta tarpeeksi yrittääkseen täyttää hänenkin tarpeensa eikä pelkästään omiaan. Lempeydellä hän oli silloinkin voittanut Lammion puolelleen – ensin se oli tietenkin ollut vain oman edun tavoittelua, mutta jos Rahikainen ei olisi muuta halunnut, olisi tämä jättänyt Lammion sodan jälkeen rauhaan ja etsinyt itselleen jonkun pahaisen savolaistytön. Mutta ei. Lammio oli niin paljon kehoaan enemmän, vaikka Rahikainen oli ensin nauranutkin ajatukselle. Lammio elämänkumppanina? Ei käy laatuun. Rahikainen oli kuitenkin seurannut vaistoaan Lammion luo Helsinkiin ja saanut todeta, että he itse asiassa sopivatkin täydellisesti yhteen. Lammio piti häntä paheksunnallaan sopivasti kurissa, ja Rahikainen taas koetti lievittää toisen kireyttä ja saada tämän nauttimaan elämästään epätäydellisenä. Jotenkin Rahikaisen täytyisi taas auttaa. ”Mie tuun sit ko miut päästettää. Piä hyvä päivä ja huuda niille alokkaille nii paljo ko sielu vua sietää, ja enemmänki jos sie jaksat”, Rahikainen kehotti virnistellen ja vinkkasi vielä silmääkin. Lammiokin hymyili valjusti ja komensi sitten toisen ulos talosta. Töihin hän ei aikonut mennä. Ei tänään. Rahikaisen lähdettyä Lammio tarttui siivousvälineisiin ja itsevihansa voimalla puunasi koko asunnon kiiltäväksi, niin täydellisesti kuin vain osasi. Huomenna se tapahtuisi. ** Rahikainen tuli taas iltaseitsemän jälkeen töistä kotiin ja hieraisi silmiään kaiken siisteyden keskellä. Olihan hän Lammion perfektionismiin tottunut, mutta nyt kaikki oli niin siistiä, että jos heillä olisi ollut vieraita, nämä eivät olisi uskaltaneet sohvallekaan istua. Miten Lammio oli töiden jälkeen jaksanut tai ehtinyt siivota ja tehnyt vielä ruoankin valmiiksi? Miestä itseään ei ensin näkynyt missään, mutta sitten Rahikainen huomasi tämän ikkunasta polttelevan tupakkaa parvekkeella kireä ilme kasvoillaan. Lammio oli varmaan purkanut sisäistä turhautumistaan muuttumalla kodinhengettäreksi, Rahikainen arveli. He söivät illallista yhdessä vaitonaisina, ja yhtä vaitonaisena ilmoitti Lammio vähän ennen yhdeksää menevänsä nukkumaan. Rahikaisesta tuntui siltä kuin hänen olisi pitänyt sanoa jotain, kysyä Lammiolta oliko kaikki hyvin, mutta hän tyytyi vain hymyilemään tälle niin lempeästi kuin osasi ja toivottamaan hyvää yötä. Olihan Lammio ennenkin synkistellyt ja tullut sitten ennen pitkää taas takaisin omaksi itsekseen, ja Rahikainen uskoi, ettei tämäkään kerta ollut poikkeus. Mutta Lammiolla oli kurja olo. Saatuaan enemmän aikaa pohtia, oli hän harmikseen alkanut hieman pelätä kuolemaa. Joutuisikohan hän kärsimään pitkäänkin? Tuota et kyllä mieti, sinä et ole heikko, hän käski itseään ankarasti ja painoi tiukasti vasemman käsivartensa kipeitä mustelmia. Puolen tunnin kuluttua tuli Rahikainenkin sänkyyn. Lammio oli kääntynyt selin oveen ja teeskenteli nukkuvaa, sillä häntä ei huvittanut puhua toisen kanssa. Oli parempi pysyä etäisenä ja pitää pää kylmänä. Koko illan oli hän ollut lähellä murtua ja tunnustaa Rahikaiselle, mitä aikoi tehdä. Hän olisi vain halunnut halata toista ja itkeä ja pyytää tätä pelastamaan itsensä. Mutta sitä Lammio ei mielestään ansainnut, ja nyt hän vain tuijotti pimeässä verhojen peittämää ikkunaa. Alle vuorokausi, ja kaikki olisi ohi. Ajatus tuntui absurdilta. Rahikainen nukahti muutamassa minuutissa ja alkoi kuorsata, mutta vähän ennen keskiyötä tämä havahtui uudelleen hereille ja Lammio tunsi sängyn oikenevan. ”Janne?” Lammio mumisi ja kääntyi Rahikaista kohti muistamatta, että hänen piti hillitä itsensä. Vaikka hän kuinka yrittikin olla vahva, hän ei silti halunnut olla yksin viimeisenä yönään. ”Mie käyn tupakalla. Nuku sie voan”, Rahikainen rauhoitteli ja painoi hetkeksi kämmenensä Lammion otsalle sipaistakseen toisen hiuksia. Kun hän oli jo vetämässä kättään pois, Lammio tarttui yllättäen hänen ranteeseensa hyläten kaiken yrityksensä hillitä itsensä. ”Älä mene.” Lammion silmissä paloi se sama hätä, josta Rahikainen oli nähnyt väläyksiä aiemmin illalla. Hän kurtisti kulmiaan ja päätti heti jäädä. Ei se tupakka niin tärkeä ollut. Rahikainen kävi takaisin sänkyyn makaamaan Lammion ahdistuneen katseen alla. Hän kääntyi kyljelleen ja kohottautui kyynärpäänsä varaan niin, että pystyi katsomaan toista vähässä valossa silmiin. ”Onko siulla kaikki hyvin?” Rahikainen kysyi nyt jo oikeasti huolestuneena. ”On tietenkin”, Lammio täräytti automaattisesti, mutta katseen hetkellinen harhailu paljasti Rahikaiselle, että mies valehteli. Rahikainen pudisti päätään. ”Tuuhan tähän”, Rahikainen sanoi ja viittoi Lammiota kääntymään. Lammio totteli viitsimättä sanoa mitään vastaan niin kuin yleensä. Hän tunsi Rahikaisen painautuvan kiinni selkäänsä, asettelevan vasemman kätensä hänen ympärilleen ja suutelevan lempeästi hänen niskaansa juuri siitä korvan lähettyviltä, mistä hän erityisesti piti. Kyyneleet kihosivat ensimmäistä kertaa Lammion silmiin. Jos hän jotain jäisi kaipaamaan niin tätä. He olivat hetken kumpikin vaiti, kunnes Lammio sanoi hiljaa: ”Minä rakastan sua.” Se oli vaatinut häneltä paljon. He eivät koskaan sanoneet niin, mutta ensi yönä Lammio ei enää olisi sitä kertomassa. Se yllätti Rahikaisenkin kylmiltään. Tuota hän nyt viimeiseksi olisi odottanut toisen sanovan. Miksi Lammio käyttäytyi niin omituisesti? ”Miekin siuu”, Rahikainen vastasi ja tiukensi vähäksi aikaa otettaan Lammiosta. Hän tunsi toisen sydämen sykkeen kiihtyvän ja hymyili hyvillään. Ellei Lammio olisi ollut niin allapäin, he todennäköisesti tekisivät nyt aivan jotakin muuta kuin koettaisivat nukkua, ja Rahikaisen oli vaikea saada sitä pois mielestään. Mutta ei, nyt ei ollut sellaisen aika. Nyt hänen pitäisi pitää huolta Lammion tarpeista, ei omistaan. Hetken päästä Lammio tunsi, kuinka Rahikaisen ote löystyi ja miehen hengitys hänen selkäänsä vasten rauhoittui ja syveni. Tahtomattaankin Lammio itki aivan vähän laskeskellessaan niitä tunteja, jotka hänellä oli vielä jäljellä. Ei niitä montaa ollut, ja nekin vähät valuivat nopeasti pois. Mutta tämä oli hänen velvollisuutensa, lopettaa kaikki paha. Lopettaa hänet itsensä. Itkettyään tarpeekseen vaipui Lammiokin lopulta uneen. ** Ja jälleen hän heräsi Rahikaisen ravisteluun, mutta tällä kertaa se oli kovakouraista ja miehen ääni Lammion vieressä komensi häntä heräämään. ”Janne”, Lammio sopersi yhä puoliunessa, silmiään avaamatta, ”Janne…” ”Henrik, herää”, Rahikainen pyysi ja jatkoi ravisteluaan, kunnes Lammion silmät viimein avautuivat ja mies oli täysin hereillä. ”Heräsithän sie”, Rahikainen huokaisi. Lammio hyppäsi hänen kätensä alta pystyyn nopeammin kuin kertaakaan rintamalla. ”Ookko sie tosissaan ihan kunnos?” ”Totta kai.” ”Et sie oo.” ”Se oli pelkkä painajainen”, Lammio sanoi päätään pudistaen, ”ei siitä tarvitse numeroa tehdä.” Rahikainen nosti kätensä pystyyn. Ei sitten. He söivät aamiaisen vaiteliaina keskenään, ja sen jälkeen Rahikainen lähti eteiseen pukemaan takkia päälleen. Ja Lammio tajusi, että tämä oli viimeinen kerta, kun hän toisen näkisi. Hän nousi nopeasti, kävi työhuoneessa ja etsi käsiinsä kaikista kalleimman taskukellonsa. Sen hän antaisi Rahikaiselle. ”Tässä. Ota tämä”, hän sanoi toiselle tultuaan takaisin. Rahikainen näytti hämmentyneeltä. ”Miksi?” kysyi Rahikainen epäilevästi. Eihän Lammio ikinä luopunut mistään omastaan, ja Rahikainen tiesi tuon kellon olevan miehelle erityisen rakas. ”Koska minä haluan antaa sen sinulle”, Lammio sanoi, tarttui Rahikaisen käteen ja pudotti taskukellon miehen kämmenelle. Rahikainen katsoi sitä hetken ja työnsi sen sitten vähin elein takkinsa taskuun. Hän ei ehtinyt edes kääntää katsettaan takaisin Lammioon kun tämä, täysin tapojensa vastaisesti, jo heittäytyi halaamaan häntä. Rahikainen horjahti hieman, mutta painoi sitten päänsä Lammion pehmeisiin, ruskeisiin hiuksiin ja syleili tätä toinen käsi vyötäröllä, toinen hartioilla. Mieshän aivan vapisi eikä vastustellut, kun Rahikainen painoi suukon hänen otsalleen. Jokin todella oli pahasti pielessä, mutta Rahikainen ei vieläkään tiennyt, mikä. Ei kai Lammio yhä sitä riitaa muistellut? Yrittikö toinen ostaa hänen rakkautensa sillä taskukellolla? ”Henrik…” Lammio inahti ja rutisti toista vielä tiukemmin. Hän antoi itselleen kerrankin luvan osoittaa tunteensa, sillä tämä tosiaan oli viimeinen mahdollisuus. ”Henrik, myö puhutaan sitte illalla. Kaikki selväks. Eikö?” Rahikainen pyysi. Lammio nyökkäsi ja höllensi hiljaa otettaan, kunnes antoi lopulta käsivarsiensa valahtaa velttoina alas. Eivät he puhuisi, mutta Rahikaisen pitäisi joutua töihin. Lammio oli ehkä kuitenkin mennyt liian pitkälle. ”Mie yritän tulla aikasin, mutta mie pahoin pelkään etten mie pääse”, Rahikainen sanoi ja laski kätensä Lammion olkapäälle. ”Pärjäätkö sie?” Lammio nyökkäsi, ja Rahikainen sanoi: ”Mie rakastan sinuu, elä sitä tällä välin unoha.” Sitten hän painoi suunsa Lammion huulille ja suuteli tätä hellästi, eikä Lammio oikein tiennyt painautuako kiinni vai perääntyäkö. Hän tyytyi jäämään paikalleen. Vielä hetken Rahikainen piteli häntä kunnes varovasti irrotti otteensa. ”Illalla”, Rahikainen lupasi. Lammio nyökkäsi ja jäi katselemaan, kuinka hänen rakastamansa mies katosi hänen loppuelämästään. ** Puoli viideltä Lammio palasi viimeistä kertaa töistä kotiin. Päivä oli ollut surkea, sillä hänen keskittymiskykynsä oli lipsunut jatkuvasti kuin hiekka siivilän läpi, eikä hän juuri ollut tehnyt siellä mitään järkevää. Se oli kuitenkin hänelle vain yksi syy lisää viedä oma henki. Hän ei pystynyt enää sellaiseenkaan asiaan, missä oli aina ollut hyvä. Hän oli pelkkä epäonnistuja. Tosiasia kuitenkin oli, että Lammio etsi jo kaikkialta epäonnistumisia. Kuolema pelotti häntä, itsemurhan tekeminen vielä paljon pahemmin, ja hän tarvitsi vakuudet epävarmuutensa voittamiseksi. Hänen oli pakko todistella jatkuvasti itselleen, ettei hänellä ollut muita vaihtoehtoja, jottei olisi perääntynyt. Hän istui pöydän ääreen syömään viimeistä kertaa ja kieltäytyi ajattelemasta. Hän meni makuuhuoneeseen vaihtamaan viimeistä kertaa vaatteensa ja kieltäytyi ajattelemasta. Hän kampasi hiuksensa viimeistä kertaa ja kieltäytyi ajattelemasta. Hän petasi sänkynsä tarkasti vielä viimeistä kertaa, eikä ajatellut silloinkaan. Hänen oli pakko olla kylmä itseään kohtaan. Hänen oli pakko pitää itselleen kuria vielä viimeisinä hetkinäänkin, ettei seonnut. Yhden tupakan Lammio poltti, ja loput hän jätti Rahikaisen yöpöydälle. Hän itse ei niitä enää tarvitsisi. Vähän kuuden jälkeen hän käveli hänen ja Rahikaisen yhteisen asunnon ovelle ja katsoi vielä kerran taakseen. Kaikki oli kunnossa ja siistiä, eikä mistään olisi voinut päätellä siellä asuneen kahta miestä yhden sijasta. Mikään ei jäänyt muistuttamaan Henrik Alexander Lammiosta, ei mikään muu kuin lyhyt testamentti työpöydällä. Lammio hymyili valjusti, avasi oven ja astui ulos. Hän kävelisi muutaman sadan metrin päähän lähimmälle korkealle sillalle ja hyppäisi siltä alas. Niin yksinkertaista se olisi, niin helppoa. Niin vaivatonta kaikille muille. Lokakuinen ilta alkoi jo hämärtää Lammion ympärillä, kun hän parhaissa vaatteissaan kulki rauhallisesti, antautuneena, kohti omaa kuolemaansa. Ilma oli kylmä eikä Lammio ollut pukenut päälleen takkia, mutta ei se tuota miestä hetkauttanut. Hän ajatteli vain ansainneensa kaiken kärsimyksen, joka hänelle vielä siunaantui. Kaikki hänen ympärillään oli niin kaunista. Kuoleman lähestyessä hän kiinnitti huomionsa katulamppujen loisteeseen ja sai tuosta pehmeästä valosta itselleen lohtua ja voimaa. Hän ei tiennyt, mitä toisella puolella tulisi olemaan, mutta samaa valoa hän toivoi. Lammio saapui itsemurhapaikalleen illan juuri pimennyttyä ja käveli päättäväisesti keskelle siltaa, nojasi matalaan, leveään kivikaiteeseen ja katseli rauhallisen kunnioittavasti uomassa hiljalleen virtaavaa vettä. Sinne hänkin pian uppoaisi. Se sama seesteisyys, joka oli hänet heti päätöksen tekemisen jälkeen vallannut, tuli nytkin hänen luokseen. Hän ei pelännyt enää. Hän odotti vain seuraavaa suurta seikkailua. Joskus hänenkin kuolemansa oli tultava – se olisi voinut tulla lapsena kun Lammio putosi puusta, se olisi voinut tulla kahdessa sodassa, mutta se päätti odottaa tähän hetkeen. Viimein täysin varmana ratkaisustaan Lammio astui kivikaiteelle ja vain seisoi sillä hetken ympärilleen katsellen, tuntemattomaan valmistautuen. Rauha ei kuitenkaan kestänyt Lammion pitkittäessä tilannetta. Ennen pitkää ahdistus otti jälleen vallan, ja mies joutui takaisin epävarmuuden syövereihin. Mitä hän oli tekemässä? Oliko tämä sittenkään se oikea valinta? Mutta silloin joku päätti sen hänen puolestaan. Se joku kiersi takaapäin käsivarret hänen ympärilleen ja riuhtaisi hänet alas, ja voimattomana Lammio antautui siihen. Jotenkin ote oli tuttu ja muistutti häntä turvasta. ”Mitä helevettiä sie oikein tiet?” kysyi Rahikainen vihaisesti ja raahasi Lammion kauemmaksi reunasta. ”Mitä sie Henrik jumalauta aattelit?” Lammio katsoi Rahikaista kuin säikähtänyt lapsi, joka joskus yöllä herätessään unohti missä oli. Ihan kuin hän ei olisi kokonaisvaltaisesti tilannetta tajunnutkaan, kuin se olisi tapahtunut jollekulle muulle ja hän vain katseli sitä vierestä. Hän meni täysin lukkoon ja tuijotti vain eteensä. ”Et kai sie voan aikonu hypätä sillalta?” Rahikainen tenttasi edelleen ja hänen kasvoiltaan kuvastui valtava hätä ja huoli Lammion puolesta. Lammio nieleskeli ja räpytteli silmiään vieläkin hämmentyneenä samalla kun Rahikainen piti häntä hartioista kiinni niin että sattui. Ja silloin asianlaita valkeni Lammiolle. Hän oli ollut tyhmä. Tätä kautta Rahikainen aina käveli töistä kotiin, eikä hän ollut tajunnut. Lammio ei kyennyt sanomaan mitään vaan tuijotti vain alas maahan Rahikaisen ohi, ei edes yrittänyt karata. Ei ollut edes varma halusiko. ”Voi jumalauta”, Rahikainen älähti, ”tuu ni mennää kottii. Tuu ny. Ja ota miun takki.” Ja niin Rahikainen auttoi takin täysin tilanteessa jäätyneen Lammion ylle, otti tätä hartiasta kiinni ja lähti viemään miestä kotiin. Lammio antoi hänen tehdä sen. Miksi Lammio oli halunnut tappaa itsensä? Johtuiko se hänestä, Rahikaisesta, oliko hän tehnyt tai sanonut jotain väärin? Tai ehkä hän ei ollut tehnyt eikä sanonut tarpeeksi. Eikö Lammio viime yönä ollutkin pyytänyt häntä jäämään? Eikö mies ollutkin silloin suostunut hänen läheisyyteensä mukisematta ja aamulla vielä hakenut sitä itsekin? Eikö sen olisi pitänyt olla varoitusmerkki, kun kyseessä oli Lammio? Rahikaista kylmäsi kun hän katsahti vierellään kulkevaa, perin pohjin elämälle hävinnyttä miestä. Rahikaisen olisi pitänyt kyetä ymmärtämään, että Lammio tarvitsi rakkautta. Hän tiesi sen eikä silti ollut onnistunut edes sanomaan sitä päivittäin, ja nyt hän näki tuloksen. Katkerat kyyneleet eivät olleet kaukana. Miksei hän ollut vaatinut tiukemmin toista puhumaan? Hän olisi voinut estää tämän. Vasta saatuaan Lammion sisälle taloon hän uskalsi päästää tästä hetkeksi irti. Lammio oli menettänyt kaiken toimintakykynsä ja seisoi vain keskellä olohuoneen lattiaa Rahikaisen ripustaessa takin naulakkoon, eikä yhtään mitään kulkenut hänen mielessään. Pelkkää tyhjää mustuutta, jota hän ei edes ymmärtänyt. Rahikainen seisahtui hänen eteensä, laski kämmenensä lempeää kosketusta tavoitellen Lammion olkapäille ja kysyi melkein murahtaen, silmät täynnä pohjatonta surua: ”Miksi sie halusit kuolla?” Lammio ei tiennyt miten selittää. Hän näytti siltä kuin purskahtaisi itkuun ja inahti kun Rahikainen osui hänen käsivarsiensa mustelmiin. ”Näytä”, Rahikainen pyysi ystävällisesti, mutta äänensävy oli vaativa. Lammio ei tehnyt elettäkään, joten Rahikainen alkoi itse avata toisen paidan nappeja. Sellaisessa tilanteessa hän ei vielä koskaan ollut ollut yhtä vakava, ja toisenlaisissa olosuhteissa ajatus olisi voinut huvittaakin tai edes tulla mieleen. Mutta ei silloin kun hän yritti ymmärtää Lammion itsetuhoisuutta. Lammio oli toennut jo sen verran että yritti auttaa Rahikaista tekemällä edes yhteistyötä, sillä hän tiesi, ettei tilanteesta ollut poispääsyä. Ja nähdessään Lammion mustelmista kirjavat käsivarret, teki Rahikaisen vain mieli halata miestä, mutta hän ei voinut juuri nyt antaa tilanteen lipsua sillä tavalla. ”Mistä ne on oikiasti tulleet, Henrik?” Rahikainen kysyi hiljaa ja otti toisen tärisevät kädet omiinsa. Lammio tuijotti taas jonnekin sivuun katse synkkänä, mutta puhui viimein, totesi vain yksinkertaisesti: ”Minä tein ne.” ”Miksi sie satutit itteäs?” ”Koska minä… minä oon… epäonnistunut”, Lammio parahti murtuessaan äkisti ja kyyneleet pääsivät irti valumaan pitkin miehen poskia. ”Koska minä en... oo… sulle hyvä… missään… hyvä…” Rahikainen vastasi nopeasti vetämällä Lammion syliinsä, pitelemällä tätä hellästi toinen kämmen miehen niskassa ja toinen käsivarsi harteilla, poski toisen silotellusti kammatuissa hiuksissa. Luuliko Lammio tosiaan, ettei ollut hänelle hyvä? Että hän olisi jotenkin epäonnistunut? Miksi Lammio edes ajattelisi mitään sellaista? ”Mistä ihmeestä sie oikeen puhut?” kysyi Rahikainen nyt jo ahdistuneena ja silitti rauhoittavasti Lammion selkää. Tämä tärisi häntä vasten kuin maanjäristyksessä, iho oli tunnekuohuista kuuma ja sydän hakkasi kuin niillä, joilla kuolema otti aikansa. ”Säännöt… pakko… noudat… taa…” mumisi Lammio ja koetti vaivalloisesti hengittää nyyhkäysten välillä. ”Säännöt? Mitkä helevetin säännöt?” Rahikainen ihmetteli, ”Et kai sie edelleen koita olla täydellinen?” Lammio vain itki ja vapisi ja Rahikainen huokaisi: ”Ei jumalauta Henrik.” Sitten hän veti toisen mukanaan sohvalle, kävi itse sille ja istutti Lammion syliinsä. Tämä ei estellyt, ei katsonut häneen päinkään, painoi vain päänsä alistuneena Rahikaisen olkaa vasten ja kyynelehti kaiken sisällään moukaroivan kelvottomuuden tunteensa ilmoille. Rahikainen kiersi taas kätensä lohduttavasti Lammion selkään ja veti tämän niin lähelle kuin pystyi. Hän oli luullut, että Lammio oli jo päässyt yli täydellisten ihmissuhteiden tavoittelusta kun tuo oli lopettanut hänen lahjomisensa, mutta haavat olivatkin paljon syvemmällä kuin Rahikainen oli ajatellut. Hän oli oikeastaan melko järkyttynyt tajutessaan viimein Lammion pahan olon. Miten tuo Henrik oli pystynyt pitämään sen kaiken sisällään? Rahikainen syytti siitä itseään – oli hän tiennyt Lammion menneisyyden ja ymmärtänyt, ettei tuo toinen sen jälkeen osannut tehdä tunteidensa kanssa mitään, ja hänen olisi pitänyt tukea Lammiota enemmän. Tästä lähtien hän tekisi parhaansa saadakseen Lammion avautumaan tunteistaan, hän lupasi sen mielessään sekä itselleen että Lammiolle. Tätä ei saisi enää uudelleen tapahtua. ”Henrik… siun täytyy antaa miun auttaa…” Kyyneleet valuivat Rahikaisenkin poskille. Niin paljon Lammion hätä häneen sattui. ”En minä… tarvi… apua…” Silloin Rahikainen pakotti hänet katsomaan itseään. Lammion silmät olivat jo valmiiksi punaiset, mutta Rahikaisen tuskankyyneleet kohdattuaan hän ratkesi vielä pahemmin nyyhkyttämään. ”Haluutko sie että tää tapahtuu uuvestaan? Koska jos myö ei yhessä auteta siuu niin jossain välissä sie yrität uuvestaan ja sillon mie en välttämättä oo vetämässä sinuu pois sillalta.” ”Minä…” ”Sie tarviit apua. Anna miun auttaa”, Rahikainen pyysi. ”En minä… halua häiritä…” Lammio soperteli. ”Häiritä? Ei, Henrik Alexander Lammio, nyt ei näin.” ”Mutta…” ”Jumalauta, etkö sie tajuu että mie rakastan siuu just sellasena ko sie oot? Etkö sie nää sitä?” Rahikainen ravisteli toista olkapäistä sanojensa tehosteeksi varoen kuitenkin satuttamasta. ”Mie antaisin kaikkeni että siulla ois hyvä olla. Ihan kaikkeni. Jos sie voan annat miun auttaa.” Lammio painautui kerälle, vasten Rahikaisen kaulaa ja mumisi: ”Hyvä… on…” Se riitti Rahikaiselle. Toistaiseksi. Hän antoi Lammion itkeä hetken sylissään ja suoristi tämän sitten, katsoi syvälle silmiin ja suuteli häntä hellästi ja pitkään, yritti näyttää kaiken välittämisensä, korvata sen, ettei ollut tehnyt sitä tarpeeksi usein. Lammio antoi kaikkien heidän välillään olevien esteiden särkyä palasiksi ja kietoi kätensä Rahikaisen niskaan kuin pieni lapsi.

[iwouldfightu]

Naapurin pojat

A/N: Moi, mä en oikein tiiä mitä mä ees teen mun elämällä kun oon tällästä mennyt rustaamaan, mutta ehkä joku saa jotakin iloa irti tästä, joten kai mä nyt uskaltaudun heittää tän tänne. Ja siis kaikista vaikeinta tässä koko hommas oli tän perkeleen nimeäminen ja se näkyy, yh. Mutta joo, nauttikaa..? :d

Hahmot/Paritus: Rokkaa/Tassu, muita kookoon poikia ei näy, mutta Lyyti ja Tyyne siellä vilahtaa.

Sanamäärä: 3300

Rating: Teens And Up

Summary: Hauska pieni kuvitelma siitä Antin ja Tassun yhteinen lapsuus ois voinut mennä.

Disclaimerit: Väpän pojathanhan nää, vaikka ei sitä murteesta välttämättä huomaa (anteeks, mä yritin)

Tassun vanhemmat eivät koskaan olleet fyysisten huomionosoitusten perään. Kyllähän he häneen koskivat, mitä nyt äiti nopeasti korjasi paidan kauluksen asentoa ennen sunnuntaikirkkoa ja isä välillä lätki korville, kun työ ei maittanut. Hyvänä päivänä saattoi jommankumman käsi pörröttää maantien värisiä hiuksia, mutta siihen tottumattomana Tassu ei koskaan oikein tiennyt miten moisiin hellyydenosoituksiin pitäisi reagoida. Hän vain seisoi paikoillaan, ryhti suorana ja kädet hieman epävarmasti nyrkissä. Vasta kun kehut puettiin sanoiksi, tajusi poika hymyillä, väläyttää nopeasti valkoista hammasriviään.

Ehkä juuri siksi Antin ilmestyminen tämän elämään oli tuntunut sellaiselta tunteiden pyörremyrskyltä. Sellainen se poikahan oli itsekkin.

Kun he tapasivat ensimmäisen kerran, tuo pellavahiuksinen, tätä paljon puheliaampi ja eloisampi pentu oli pitänyt tiukasti kiinni tämän äidin kädestä sillä välin, kun heidän vanhempansa olivat vaihtaneet kuulumisia maantien laidassa. Heidän tilansa eivät olleet kaukana toisistaan, mutta ei heitä aivan naapureiksikaan voinut sanoa. Riippui keneltä kysyi. Saman tien varrella he kuitenkin elelivät ja olivat siksi tekemisissä toistensa kanssa. Ylimpiä ystävyksiä he eivät kuitenkaan olleet.

Heidän juttutuokionsa venyi. Kylillä oli ilmeisesti käynyt jotakin; he juorusivat ulkopuolisista ja jostakin tulipalosta. Tämä ei kuitenkaan liiemmin liikuttanut Tapiota, eikä Anttiakaan, pelkkiä penikoita kun olivat. Tapio katseli tätä vastapäätä seisovan lapsen turhautunutta kiemurtelua pää hieman kallellaan. Toisen kehonkielestä erotti helposti juuri sen hetken, kun toinen kyllästyi seisomaan kiltisti paikallaan. Hän irrotti otteensa äitinsä kädestä, saaden tuon luomaan nopean katseen lapseensa, mutta hän kiinnitti huomionsa nopeasti takaisin yhä vilkkaana jatkuvaan keskusteluun. Tästä rohkaistuneena tuo tuntematon lapsi kuroi umpeen sen muutaman askeleen välimatkan, mikä hänellä ja Tapiolla oli, tarttuen häntä kädestä ilman minkäänlaista varoitusta. Tapiolle ei annettu aikaa käsitellä tilannetta, vaan hänet vedettiin mukaan, kädestä pitäen. Hänet kiikutettiin tien laitaan, ojan pohjalla virtaavan puron ääreen. Tuo pellavatukkainen poika virnisti hänelle veikeästi, yhä tiukasti kädestä kiinni pitäen. Häneltä puuttui toinen etuhammas.

“Otetaanks pikku kisa?”

Pojat väkersivät oljenkorsista ja ties miestä pieniä ‘’veneitä’’, joita he laskivat rauhallisena lipuvaan virtaan. Tapion veneet tuppasivat olemaan nopeampia, joka kovin hermostutti tuota toista poikaa. Hän yritti sitkeästi selvittää Suden pojan menestyksen salaisuudet, mutta vastauksia hänelle ei herunut. Hänen jatkuva utelunsa kuitenkin ansaitsi hänelle hiljaisen naurun, johon tämä vastasi ensihämmennyksen jälkeen leveällä hymyllä.

‘’Antti, ny mennään!’’

Hieman vastahakoisesti pojat jättivät leikkinsä kesken ja nousivat ojasta, housunlahkeet leikin jäljiltä hieman kuraisina (ja siitähän tuli jälkikäteen sanomista). Aikuiset sanoivat toisilleen nopeat hyvästit ja rouva Rokka ojensi kätensä lapselleen. Kyseinen poika katsoi sitä hetken harkitsevasti, mutta hänen oma kätensä löysikin tuon sijaan Tapion huomattavasti pienemmän kämmenen. Hän käänsi katseensa uuden ystävänsä sinisiin silmiin, hymyillen tälle somasti ennen kun hän tuikkasi nopean pusun tämän suulle. Kaikki tuota pellavapäätä lukuunottamatta jähmettyivät, mutta tuo hän vain jatkoi hymyilemistä ja siirtyi ripeästi äitinsä vierelle, ottaen tätä kädestä, selvästikin tyytyväisenä itseensä.

‘’Antti!” hänelle sanottiin ensin tuimasti (Antti, hänen nimensä on Antti, Tapio pisti viimein merkille).  “Anteeks, anteeks, hää o vähän höperö’’, Antin isä lopulta nauroi, rikkoen kiusalliseksi venyneen hiljaisuuden.

‘’Äiti ja sieki ain pussaatte ku työ lähette jonnekki!’’

‘’Ahaha, niin tehhää nii.’’

‘’Penskojaha nuo vaa, penskoja vaa’’, rouva Rokka nauroi niin huolettomasti, että Tapionkin vanhempien oli pakko hymyillä, vaikkakin hieman väkinäisesti. Tapio ei yhtynyt nauruun, vaan tuijotti yhä Antin takaraivoa, hölmistynyt ilme kasvoillaan.

___

Sen jälkeen, kun Antti viimein sai vanhempansa suostuteltua vierailemaan Sutten tilalla ensimmäisen kerran, ei häntä sieltä pois pitänyt mikään. Aina auringon laskiessa hän ilmestyi rutiini omaisesti heidän latonsa taakse, jossa Tapio häntä uskollisesti odotti. Eräänä kesäiltana Antti kommentoi, että tämä muistutti häntä vahtikoirasta.

Siitähän se lempinimi Tassu sitten tulikin. Suen Tassu, Antin Tassu. Hän tottui siihen niin kovin, että alkoi käyttämään sitä itsekin. Nykyään Tassun oikean nimen muistavat (tai ylipäätänsä tietävät) vain hyvin harvat henkilöt Tassun perheen ulkopuolelta.

Antilla tuntui aina olevan sanottavaa. Hän höpötti ties mistä: kertoi päivän töistä tai siitä, miten hänen isänsä oli jälleen läksyttänyt häntä ulos hiippailusta. Hän ei kuulemma pitänyt siitä, että hänen poikansa viiletti aina ties missä, varsinkin silloin kun oli pesuaika - olihan niiden pikkusiskojen pesulle saamisessakin aina täysi työ. Ja kyllähän Tassu sen ymmärsi, välillä jopa harkitsi näiden huolien ilmaisemista Antille, mutta aina kun tuo hymysuinen poika ilmestyi rakennuksen kulman takaa valkoisineen hammasriveineen ja takkuisineen hiuksineen, ei hän tätä poiskaan raaskinut hätistää. Se olisi vain pois heidän yhteisestä ajastaan.

Antti ei koskaan voinut viipyä pitkään, mutta se ei heitä haitannut. He käyttivät tehokkaasti sen ajan mikä heille annettiin. Useimmiten he leikkivät ja painivat, juoksivat pitkin pellon laitaa ja heidän tilojaan erottavan metsän poluilla, ja aina kun Antin oli lopulta pakko lähteä viimeisten auringonsäteiden hävittyä puiden latvojen taakse, hän aina muisti painaa höyhenen pehmeän pusun Tassun otsalle, poskelle, huulille, milloin minnekkin. Vaikka tämä ele oli Tassulle yhä vieras, hän oppi pitämään siitä. Se sai hänen poskensa hehkumaan ja suupielet kaartumaan hymyyn, samalla kun hän vilkutti ystävällensä hyvästit. Se oli heidän oma juttunsa, oma pieni salaisuutensa.

“Nährää taas!”

Ja ai että, kun Tassu huolestui kun tuo lupaus jäi täyttämättä. Aina kun Anttia ei näkynyt missään pitkänkään odottelun jälkeen, Tassu huolestui toden teolla. Koska ent jos sil on tapahtunu jotaki kauhiaa? Aivan ensimmäisen kerran, kun Antti rikkoi heidän sanattoman lupauksensa, Tassu päätti ottaa asiat omiin käsiinsä ja suunnisti Rokan tilalle omine neuvoinensa ja sehän se vasta pesulta palaavan Antin yllätti.

“Tassu? Tassu mitä sie täällä?”

“Noku siuu ei kuulunu millää!’’

“Isä se on kavattellu miun perää koko päivän ku mikäki haukka. En tiiä mikä siihe o yht’äkkii menny”, Antti selitti, käsillään hätäisesti elehtien. “Koht’ varmaa hyppää taas jostai nurkan takkaa, lähe livohkaan siit!”

Kuin kutsusta heidän korviinsa kantautui jykevät askeleet, jotka lähestyivät heitä nopeasti päärakennuksen suunnalta.

“Mee ny siit!” Ja Tassu meni. Hän ampaisi juoksuun eikä kääntynyt takaisin päin vaikka mieli oli tehnyt. Ei tälläinen hiippailu ollut lainkaan hänen tapaistaan, ei, se oli Antin juttu se, mutta oli hänen pakko myöntää, että pirun jännittäväähän se oli. Hänen sydämensä hakkasi rinnassa kuin pieni lintu joka yritti lähteä lentoon.

“Huomen, huomen nähää!” Antti huusi hänen isänsä läksytyksen yli ja Tassu nauroi.

___

Kesä vaihtui syksyyn ja poikien oli viimein aika aloittaa kansakoulussa. Tassun äiti oli innoissaan siitä, että hänen lapsensa sai mahdollisuuden vähän sivistyä, kun hänen isänsä taas piti moista hipistelyä turhanpäiväisenä. “Jos o aikaa kirijoja tuijjata yht’ hyvin vois olla pellol kuokkaa heilyttemäs sanon mie.”

Kyllähän tuo Tassua hieman huoletti. Entä jos kaikki hänen lihaksensa surkastuvat kun joutuu istumaan puupenkissä koko päivän? (Tassu esitti tämän kysymyksen myöhemmin Antille joka järkeili, että sitten pitää vain käyttää loppupäivä tehokkaasti. Niinpä tietysti.) Mutta näistä huolistaan huolimatta hän oli innoissaan. Hän saisi viettää koulupäivät yhdessä Antin kanssa, eikä hän olisi enää jumissa kotona aamusta iltaan.

Ensimmäisen koulupäivän aamuna Tassun äiti talutti hänet Rokkien tilalle. Hän vaihtoi muutaman sanan Antin äidin kanssa, toivotti pojalleen onnea ja taputti tätä olalle ennen kuin hän lähti kävelemään takaisin kotia päin.

“Ooks työ ny ihan varma et työ selviitte?”

“Kyl myö iha ite osataa!” Antti vakuutti äidilleen ties kuinka monetta kertaa. Tämä ei vaikuttanut kovin vakuuttuneelta, mutta kotona odottavien tekemättömien töiden vuori varmaankin vei voiton äidin huolesta.

“No menkää si”, hän huokaisi. “Katohan Tassu sit tän hömelön perää.” Tassu nyökkäsi tälle vakavana. Antti sai vielä viimeisen hiusten pörrötyksen ja suukon otsalle, ja sitten he lähtivät matkaan.

Sortavalan kansakoulu oltiin perustettu noin kymmenisen vuotta sitten kylän laitamille. Sitä varten oli jopa talkoovoimin pystytetty uusi hieno puurakennus - joka oli tosin liian pieni sellaiselle oppilasmäärälle, mutta minkäs sille enää mahtoi. Pojilla oli sinne kolmen kilometrin kävelymatka, joka taittui helposti - vaikkakin ajoittain hieman hitaanloisesti. Heitä ei oltu monesti päästetty yksin kylälle asti, joten pojat ottivat tästä tilaisuudesta kaiken irti. Käsi kädessä he juoksivat maantien laitaa, välillä tieltä metsään harhaillen ja ympäristöään tutkien.

Lukuisista häiriötekijöistä huolimatta he saapuivat paikalle juuri ja juuri ajoissa. Opettaja kilkutti (Antin mielestä typerää) pientä kelloaan juuri sillä hetkellä, kun Antti ja Tassu juoksivat käsikkäin koulun pihaan, hieman hengästyneenä. He saivat paljon katseita, etenkin paikalla olevilta aikuisilta. Tämä huomio sai Tassun kiemurtelemaan vaivautuneena, mutta Antti vain säteili hymyään, kuten aina.

Kai se sanomattakin on selvää, että koulun henkilökunta ei järjemmin pitänyt Antista. Etenkin ensimmäiset viikot olivat vaikeita - sekä Antille että koulun opettajille. Tassu joutui monesti istumaan kauhusta kankeana penkissään, kun Antti tapansa mukaan sinutteli opettajia ilman minkäänlaisia katumuksen merkkejä. Aina kun Antti sai vastaavan niskoittelun vuoksi karttakepistä, Tassu ei pystynyt katsomaan, vaikka opettajat sitä vaativatkin. Onneksi tilanne rauhoittui vähitellen, kun Tassu itkua pidätellen pakotti toisen lupaamaan, että hän yrittäisi (yrittäisi) välttää ongelmia. Eikä Antti Tassulleen voinut vastaan väittää.

Tassu tykkäsi oppia. Ei hän missään nimessä ollut tienoon paras oppilas, mutta kyllä hän lukea ja laskea osasi, eikä hänellä ollut tapana aiheuttaa ongelmia (toisin kuin eräällä.. Tästä johtuen koulun opettajat jopa muutamaan otteeseen ehdottivat Tassun vanhemmille, että heidän ei kannattaisi antaa poikansa leikkiä sen Rokan pojan kanssa. Ettei vain saisi huonoja vaikutteita).

Ainoa mikä herätti pientä paheksuntaa opettajissa  (ja kanssaoppijissa), oli se tapa jolla hän ja Antti kommunikoivat toistensa kanssa. Anttia tämä ei näyttänyt kiinnostavan, mutta ne katseet jotka heihin luotiin, kun he saapuivat käsi kädessä kouluun tai halasivat toisiaan tekivät Tassun olon epämukavaksi, mutta hän sieti niitä. Se lapsenomainen virne jonka Antti väläytti hänelle oli aina sen arvoinen.

Mutta siinä vaiheessa, kun opettajat kyllästyivät pelkästään tuijottamaan, asiasta tuli hieman isompi ongelma. Heidät oli jätetty rauhaan ensimmäisenä vuotena, todennäköisesti koska opettajat eivät jaksaneet tehdä asiasta isoa numeroa, vielä luultavimmin siinä toivossa, että asia ‘’korjaantuisi’’ itsestään ajan kuluessa, mutta viimeistään toisen kouluvuoden alkaessa heille taisi viimein käydä selväksi, että Tassu ja Antti eivät olleet muuttamassa tapojaan omine neuvoineen, jolloin Tassua pyydettiin ensimmäistä kertaa jäämään luokkaan oppitunnin jälkeen. Hän nyökkäsi opettajalleen hämmentyneenä ja pyysi Anttia odottamaan häntä pihalla.

Ja Antero odotti. Tarkemmin ottaen, hän odotti koulun portin viereisen koivun oksilla. Levoton lapsi kun oli, hän oli kiivennyt puun oksille siinä toivossa, että hän onnistuisi yllättämään ystävänsä, kun hän viimein opettajan puheilta pääsisi. Hän keinahteli oksilla ketterästi, kiiveten yhä korkeammalle, kunnes hennot oksat eivät enää olisi kestäneet hänen painoaan. Juuri kun Antti lähti laskeutumaan, hän näki alaviistossaan Tassun, joka käveli ulos koulurakennuksesta. Hän oli liian korkealla väijytykseen, joten hän tyytyi vilkuttamaan tälle:

‘’Tassu!’’ hän huusi ensin pirteästi, kättään heiluttaen. Tämä käden liike kuitenkin hidastui, kun Antti näki millainen ilme hänen ystävänsä kasvoillaan oli. Antti vakavoitui ja laskeutui puusta mahdollisimman nopeasti. Hän tömähti maahan vähän liian korkealta, joka tuntui pistävänä kipuna pojan jaloissa, mutta hän jätti kivun omaan arvoonsa ja kiirehti Tassunsa luokse.

“Tassu? Tassu ooksie okei?” tämä kysyi huolissaan, nostaen toisen kätensä ystävänsä poskelle. Tassu kavahti.

“Tassu?” Antin ääni ei oikein tahtonut pysyä tasaisena. Hän ei ymmärtänyt mistä oli kyse. Tassu pysyi vaiti, mutta muutaman, erittäin pitkältä tuntuneen sekuntin jälkeen hän otti kiinni Antin kädestä ja talutti tämän mukanaan koulualueen ulkopuolelle. Hän vilkuili taakseen jatkuvasti, koittaen arvioida heidän etäisyyttään tuosta punaisesta rakennuksesta. Antin teki kovasti mieli huutaa toiselle, vaatia vastauksia (muun muassa kenet hänen täytyy hakata), mutta hän tiesi, että Tassu ei ollut juuri nyt sellaisessa tilassa, että hänestä olisi saanut mitään irti.

Lopulta, ilmeisesti sopivan etäisyyden päässä, he pysähtyivät ja kävivät istumaan erään tien vierelle, pehmeälle heinän ja muiden rikkaruohojen valtaamalle penkereelle.

Antti silitteli tätä vasten käpertyneen Tassun hiuksia. Vaaleatukkainen oli hieman ystäväänsä lyhyempi, mutta tässä hetkessä Tassu vaikutti Antin mielestä niin kovin pieneltä. Hän tärisi hieman, mutta Antti ei voinut olla varma itkikö hän, sillä hän oli piilottanut kasvonsa polviensa taakse.

He istuivat tällä tavoin, toisissaan kiinni, melko pitkään. Antti ei vieläkään ymmärtänyt mikä Tassulla oli, mutta pyrki rauhoittelemaan ystäväänsä parhaansa mukaan, mikä hänen onnekseen vaikutti toimivan. Tassu rentoutui pikkuhiljaa vasten Antin kylkeä ja nosti päätään, asettaen sen polviensa päälle. Hänen poskensa eivät olleet märät, mutta hänen harmaansiniset silmänsä kimaltelivat karkuun pyrkivien kyynelten alla. Antilla oli Tassulle vaikka kuinka paljon kysymyksiä, mutta hänen onnistui pitää suunsa kiinni siihen asti, kunnes Tassu avasi omansa:

“H-he sannoo et tää ei oo hyväks meil.” Antti kurtisti kulmiaan.

“Niin mik?”

“Poikie ei pitäis kuulemma olla ain näi liikeel toisiaa. Hinteiks kuulemma kasvaa semmoset. Helvettiin päätyy.” Tassun pienet kädet puristuivat nyrkkiin. Antin kulmakarvojen väliin muodostui syvä uurre, niin hämmentynyt hän oli. Tassu käänsi katseensa hieman arasti ystäväänsä, joka yhä yritti käsittää näiden sanojen merkitystä. Hän hiljaa harvinaisen pitkään, niin pitkään, että Tassu jopa harkitsi sanovansa itse jotakin, mutta lopulta Antti ilmeisesti päätyi jonkinlaiseen päätökseen. Hän huokaisi ja kohautti olkapäitään.

“En mie tollassii monimutkasii ymmär’,” tämä sanoi naurahtaen. “Eikä miuu kiinnost mitä ne vanhat kääkät meist tuumaa.’’ Tassu katseli häntä tämän kasvoille valuneiden otsahiustensa alta. Mitä hän olisikaan antanut saadakseen ystävänsä optimistisuuden.

“... Hyö oli kuulemma kerran nähy ku sä pussasit mua pihal. Vastenmieliseks sano semmosta’’, Tassun ääni oli tässä vaiheessa pelkkä kuiskaus. Antti käänsi päätään, tätä informaatiota pohtien. Mitä pidempään hän pyöritteli tätä asiaa päässään, ystävänsä synkeää ilmettä katsoen, sitä enemmän tämä tilanne otti häntä päähän. Vaikka häntä itseään ei voisi vähempää kiinnostaa mitä hänestä ajatellaan (etenkään kun kyseessä olivat pelkät oppikoulun vanhat kärttyisät ukot, joille ei koskaan muutenkaan kelvannut mikään mitä hän sai aikaan - huolimatta siitä, että hän oli oikeasti melko älykäs opiskelija), hän ei sietänyt sitä, että he aiheuttivat Tassulle tällaista päänvaivaa.

“Olis tulleet sanomaan päin miun naamaa. Sit ois lätty lätissyt..” hän murahti.

“Älä ny.. “ Tassu aloitti, mutta Antin silmistään näkyi, että hän oikeasti tarkoitti sanomaansa. Tassu kuitenkin tarttui tätä kädestä totisella ilmeellä ja pyysi toiselta: “Älä hanki itelles lisää vaikeuksii, jooko? Ne muutenki pitää siuu iha turmijon.” Antti mutristi huuliaan, mutta lopulta siirsi katseensa maahan, pois Tassun huolestuneista silmilstä ja nyökkäsi vastahakoisesti. Tämä sai Tassun hymyilemään pienesti. Ei se iloinen hymy ollut, mutta oli se parempi kuin ei mitään, Antti päätti.

(Hänen tosin yhä teki mieli mennä vetämään jotakuta turpaan, ja kunnolla)

___

Siitä päivästä eteenpäin heille annettiin aina läksytystä, jos heidät saatiin kiinni ‘’itse teossa’’ - joka tässä tilanteessa saattoi olla mitä tahansa nopeasta halista lohduttavaan käteen toisen olkapäällä. Tämä ei lannistanut Anttia, joka otti haukut vastaan röyhkeästi hymyillen (“Käyttäytykäähän nyt.” “Niihämö tehhää!”), mutta Tassu ei nauttinut siitä negatiivisesta huomiosta, jota se heidän ympärillään herätti. Pienissä kylissä juorut levisivät nopeasti, joten myös Tassun ja Antin vanhemmat tulivat nopeasti tietoisiksi tilanteesta.

“Älä anna sen Rokan nulikan vetää siuu mukaan sen metkuihi,” ja “Kannattais ehk välttää sit pentuu,” he sanoivat Tassulle kulmat kurtussa, mutta he eivät koskaan osoittaneet häntä syyttävällä sormella (tässä avuksi varmasti oli se, että he eivät olleet tässä vaiheessa vielä täysin tietoisia mistä kaikki ne puhuttelut johtuivat). Tassu oli kiitollinen vanhempiensa luottamuksesta, mutta miten hänen olisikaan tehnyt mieli väittää heille vastaan. Puhua nyt Antista sellaiseen sävyyn.. On varmasti sanomattakin selvää, että Tassu jätti nämä neuvot omaan arvoonsa. Hän ei voinut enään kuvitellakaan millainen hänen elämänsä olisi ilman Anttia.

Vaikka Antti kovasti intti, että heidän ei pitäisi piitata muiden valituksista, se jatkuva nalkutus alkoi ajan kuluessa käydä hänenkin hermoilleen. Hän oli kuitenkin harvinaisen itsepäinen tapaus, joten hän yritti parhaansa mukaan ärsyttää koulun henkilökuntaa aina kun mahdollista. Ties kuinka kauan se olisi jatkunut, jollei Tassu olisi pakottanut Anttia hellittämään.

“Antti, se o iha okei. Riitti jo”, hän oli sanonut, heikosti hymyillen, samalla kun hän oli laskenut Antin käden hänen omalta olaltaan. Antti oli tapansa mukaan mutristanut huuliaan harmistuneena ja pistänyt pystyyn tuijotuskilpailun. Hänestä näki, miten kovasti hän olisi halunnut väittää vastaan, mutta Tassun rauhalliset kasvot olivat sillä kertaa saaneet hänet pitämään suunsa kiinni.

(Mutta miten hän olisikaan halunnut nostaa kätensä toisen poskelle ja tehdä jotakin pyyhkiäkseen tuon haikean ilmeen ystävänsä kasvoilta.)

Seuraavat viikot olivat täynnä nykiviä sormenpäitä ja kesken liikkeen pysäytettyjä käsiä. Se sai Tassun miettimään sitä, miten arkinen osa heidän keskeistä kommunikaatiotaan kaikki ne pienet kosketukset olivat. Varsinkin hänelle. Antti pystyi kommunikoimaan loistavasti myös puheen, ja ajoittain huutamisen, avulla, mutta Tassulle suun avaaminen tuntui huomattavasti suuremmalta haasteelta.

Kyllä hän puhua uskalsi, mutta Antin seurassa sille ei aikaisemmin ollut ollut liiemmin tarvetta. Hänen oli tarvinnut vain nykäistä hihasta, katsoa hetken silmiin ja Antti oli heti ymmärtänyt mitä hän ajoi takaa. Nyt hän kuitenkin joutui turvautumaan sanoihin yhä useammin, joka tuntui luovan heidän välilleen pienen kuilun koulupäivien ajaksi. (He kuitenkin kuroivat sen välimatkan umpeen aina kotimatkalla, sormet yhteen kiedottuina.)

“Tällane hiippailu saa miut tuntemaa ittein vähä vanhemmaks,” Tassu kerran mainitsi Antille koulun jälkeen, heilutellen heidän käsiään edestakaisin. Tämä sai Antin hidastamaan askeliaan, ja hän näytti hetken siltä, kuin hän haluaisi sanoa jotakin, mutta ei löytänyt sanoja. Se ilme ei kuitenkaan sopinut hänelle, joten Tassu tökkäsi tätä leikkisästi kyynärpäällä kylkeen. Sitten he juoksivat kilpaa, hengitys maaliskuun lempeässä pakkasessa höyryten ja posket punoittaen.

____

Mutta vasta silloin, kun he olivat oikeasti kasvaneet hieman vanhemmiksi (ja kenties viisaammiksi) he todella ymmärsivät millaiseen asemaan he olivat itsensä aikoinaan saattaneet. Tai läheltä oli ainakin liipannut. Ties vaikka mihin sairaalaan heidät olisi heitetty, jos heidät yhä löytäisi kyliltä toisissaan kiinni. Ei sillä, että Antti vaihtaisi heidän suhteestaan mitään, ja hyvin harvoin Tassu oli tämän kanssa eri mieltä.

Tällä hetkellä he istuivat ladon takana (sen saman vanhan, kuten aina ennenkin) ja tuijottelivat keskikesän vaaleaa yötaivasta. Tassu istui selkä haaleankeltaista puuseinustaa vasten ja Antti oli jossakin välissä kiivennyt istumaan hänen jalkojensa väliin, selkä hänen vatsaansa vasten ja pää rintakehällä leväten.

Tänään (tai varmaan se oli jo eilen, tuskin se kello enää torstain puolella oli) olivat olleet Anteron 17-vuotis syntymäpäivät. Hän oli saanut vapautuksen peltotöistä ja tullut moikkaamaan Tassua kysyäkseen, pidettäisiinkö illalla jotkut kekkerit. Tassu oli kuitenkin luonnollisesti ollut yhä kiinni töissään, joten Antti oli päätynyt pelolle vapaapäivästään huolimatta.

Illemmalla he olivat kerääntyneet Lyydin vanhempien tyhjään navettaan, jota ei oltu käytetty enää vuosiin. Paikalle oli heidän lisäkseen kerääntynyt muutamia ystäviä samasta pitäjästä; Eino, Tyyne ja niin edespäin. Eino oli tuonut perheensä gramofonin ja he olivat tanssineet ja laulaneet levyltä löytyneiden kipaleiden tahtiin. Lyyti oli myöskin onnistunut näpistämään porukoiltaan jotakin vettä vanhvempaa (mitä sitä yksityiskohtia turhaan kyselemään) ja siitähän meno vasta yltyi. Sitä oltiinkin sitten juotu niin kauan, kun pullossa riitti, ja hauskaa oltiin pidetty vielä vähän senkin jälkeen, kunnes jaksaminen ei enää lopulta riittänyt.

Nyt kaikki olivat jo vetäytyneet takaisin omiin koteihinsa - Anttia tietenkin lukuunottamatta. Hän nojaili yhä tyytyväisenä Tassua vasten, yhä ihan pienessä hiprakassa, päätellen siitä, että hänen päässään surisi vielä mukavasti ja hänen kehonsa oli täydellisen rentona. Hän veti keuhkonsa täyteen raitista yöilmaa ja hymyili.

“Tiiäks Tassu. Mie en ny haluis olla missään muual ku täs, siun kaa,” hän sanoi. Tassu sai olla kiitollinen siitä, että Antti ei nähnyt hänen kasvojaan, niin kovasti niitä kuumotti. Että se osaa olla imelä, kun sille päälle sattuu, Tassu ajatteli ja puristi toisen kättä merkiksi siitä, että hän oli kuullut, ja että hän oli samaa mieltä, vaikka ei hän sitä sanoiksi osannut pukea. Tassun ei tarvinnut nähdä Anttia pystyäkseen kertomaan miten paljon hänen hymynsä oli leventynyt.

He istuivat paikoillaan tarpeeksi pitkään siihen, että heidän sormenpäitään ja varpaitaan alkoi kylmäämään. Suomen kesä ei ollut niin armollinen, että koko illan voisi istuskella ulkosalla.

“Antti”, Tassu sanoi, hädintuskin kuuluvalla äänellä. Mennäänks myö täst koht, hän kysyi sanattomasti. Häntä värisytti Antin läheisyyden tuomasta lämmöstä huolimatta. Antti äänteli hetken vastahakoisesti ja valui hitaasti alemmas niin, että hän nojasi päätänsä Tassun alavatsalla ja pystyi katsomaan hänen kasvojaan.

Tassu räpäytti silmiään, hieman yllättyneenä siitä, miten paljon peittelemätöntä tunnetta Antin silmissä välkehti. Hetken mielijohteesta hän ojensi kätensä hiljaa, sipaisten yhden eksyneen hiuskiehkuran pois toisen kasvoilta. Sitten hän pysähtyi hetkeksi, mutta antoi pian kätensä jatkaa vaeltamista, haroa toisen pellavaisia hiuksia ja uudelleenkartoittaa hänen kasvojaan. Antti oli miehistynyt parin viimeisen vuoden aikana, mutta hänen silmissään oli yhä sama pilke, hänen poskillaan samat hymykuopat ja vaaleita, auringon polttamia pisamia.

Tällä kertaa oli Antin vuoro räpäyttää silmiään, hitaasti ja ehkä hieman harkitsevasti. Sitten hän hivuttautui pystympään, samalla kääntyen niin, että he olivat nenät vastatusten. Ja hyvin lähekkäin. Antti nosti molemmat kätensä ja asetti ne Tassun kummallekkin poskelle, tuoden hänet niin lähelle kuin siinä tilanteessa oli fyysisesti mahdollista, huulet toisia huulia vasten.

Tassu henkäisi yllättyneenä, huuliaan tahattomasti raottaen, ja Antti pyrki yhä lähemmäs, maistaen tämän suuta, kuin uutta aluetta tutkien. Hän oli niin kovin lähellä ja Tassun sydän tykytti outoon tahtiin. Oli Antti häntä ennenkin pussanut, teki sitä melko useinkin, mutta ei koskaan tällä tavoin.

Tämä oli sellainen suudelma minkä Antti oli viinaspäissään antanut Lyytille aikaisemmin illalla, sellainen mitä Tassukin oli jossakin mielensä perällä kaivannut heitä katsellessaan (Miksi Antti tunsi hänet niin hyvin ja oli aina valmis antamaan hänelle haluamansa?). Siinä oli kieltä, oli hampaita, jotka kolahtivat aina välillä toisiaan vasten, kun ei niitä hetken huumassa osannut varoa. Tassua huimasi kuin hän olisi pahemmassa hiprakassa kuin koskaan aikaisemmin, mutta hän halusi lisää.

Lopulta heidän oli kuitenkin pakko ottaa hieman etäisyyttä, ihan vain muutamaksi sekunniksi, happea saadakseen. Tai ehkä vain yhdeksi. Sitten Tassu painoi heidän huulensa yhteen vielä hetkeksi, tällä kertaa hieman rauhallisemmin, ihan vain maistaakseen vielä kerran kaikki ne sanattomat lupaukset, jotka oli hetki sitten annettu. Antti hymyili hänen suutaan vasten.

“Huomen nähää”, hän sanoi ja tarjosi Tassulle yhden hyväntuulisen virnistyksen. Sitten hän nousi ja katosi rakennuksen nurkan taakse.

[pienviljelmakaapissa]

Itikat

Henkilöt: Tassu, Rokka, Tyyne

Paritukset: ei parituksia (tulkinnanvarainen sukka)

Genre: angsti

Varoitukset: maininta mahdollisesta itsemurhasta

Kuvaus: Itikoita ei aina muista kesästä, mutta pahimpina hetkinä ne eivät jätä rauhaan.

Sanamäärä: n. 1600

A/n: oliko nyt niin vaikeaa kirjoittaa? Ilmeisesti oli. Hyvää joulua

Kesäyön aurinko kimalteli peilityynen veden pinnalla. Ilmassa leijui vastaniitetyn heinän tuoksu sekä lievä hien aromi. Vesimittarien kuvat peilautuivat veteen niiden luistellessa sen pintaa pitkin. Veden pinnallan alla olisi voinut uskoa uiskentelevan parvellisen kaloja, mutta ne olivat jo aikaa sitten uineet pois.

Suuren männyn ympäriltä oli heinä taittunut maata myöten ja sen ympärille oli vuosien aikana muodostunut uimapaikka. Se ei sijainnut minkään talon saunan vierustalla, vaan kaukana asutuksesta. Ainoa rakennus sen lähellä oli lahoava riihi, joka nökötti vuosikymmeniä kyntämättömän pellon laidassa.

Tieltä ei helposti nähnyt uimapaikalle. Sitä suojasivat sekä mänty että pieni polku, joka vei tieltä heinikon läpi uimapaikalle. Harva sillä tiellä kulki ja ne, jotka sattuivat kulkemaan, eivät varmasti koskaan saisi tietää uimapaikasta, joka Vuoksen varrella oli.

Uimapaikan vesi oli matalaa noin kaksi metriä rannasta. Syvimmillään se oli kuusitoistavuotiasta lantiolle, mutta heti siitä alkoi äkkisyvä. Syvänteen mutaiseen pohjaan oli sukellettu monia kertoja sinä kesänä.

Peilityyni pinta hajosi ja vesimittarit keinuivat aalloilla, kun Tassu ui rantaan.

“Tuutsie Antti uimaan?” Tassun kysymys ei ollut edes kysymys. Siinä ei ollut mitään käskevää. Se oli ujo pyyntö, jota seurasi pieni hymy.

Antti nousi istumaan hetkeksi. Hän katseli Tassua kirkkailla silmillään, viekas hymy huulessa, pureskellen heinänkortta. He olivat hiljaa ja vain katsoivat toisiaan. Antti virnisti, heitti heinänkorren menemään ja kaatui takaisin makuulleen pitkin tallattua heinikkoa.

Tassu naurahti hiljaa. Hän aisti Antin hymyilevän. Hän ei sanonut mitään. Hänen ei tarvinnut. Hän tiesi jo Antin tulevan ennemmin tai myöhemmin. Hän ui joen keskelle ja kellui selällään taivasta katsellen, kunnes joen heikko virta vei hänet liian kauaksi uimapaikan rannasta ja hänen oli uitava takaisin.

Antti makoili väsyneenä heinikossa. Rannan ympärillä kasvavassa korkeassa heinikossa pörräsi monenmoista hyönteistä. Jossakin heinikon uumenissa heinäsirkka soitti viuluaan, kukissa tanssi muutama kimalainen ja kymmeniä yöperhosia, rantaveden yllä kimpoili parvi itikoita.  Osa itikoista parveili Tassun vaatteiden luona. Tummat housut ja vihreäraitainen paita oli viikattu siististi ruohikolle. Kengät lojuivat männyn alla.

Käpy molskahti veteen. Sen ympärille muodostui aalto, joka keinutti vesimittareita hetken. Tassun katse kääntyi ensin käpyyn ja sitten sen heittäjään. Antti hymyili hänelle rannalta. Tassu ei voinut muuta kuin hymyillä. Antin hymy sai hänet aina hymyilemään. Antin hymyssä oli jotain erilaista, kun he olivat kahden. Siinä oli jotain paljon pehmeämpää, jotain rauhallisempaa, jotain, joka sai Tassun mielen levolliseksi.

Tassu odotti. Kumpikaan heistä ei sanonut mitään. He vaihtoivat katseita. Ohikulkijalle heidän outo silmäpelinsä olisi näyttänyt vain kahdelta pojalta, jotka hymyilivät toisilleen, mutta todellisuudessa se leikkimielinen kisa. Eivät he edes itsekään tienneet, miksi he sitä tekivät tai mitä he sillä yrittivät saavuttaa. He vain tekivät sitä.

Lopputulos oli selvä, kun Antti riisui paitansa ja viskasi sen männyn juurelle. Tassu odotti kärsivällisesti, että tämä oli riisuutunut ja uinut hänen luokseen. He katsoivat vielä hetken toisiaan ja sitten he nauroivat.

“Muistatsie Tassu ko myö jahdattii sitä hiirtä?” Antti kysyi viekas ilme kasvoillaan.

Tassu nyökkäsi vastauseksi.

“Muistatsie ko mie löin sinnuu viime kesänä, ko siul oli olkapääs paarma?”

Tassu nyökkäsi jälleen.

“Siehä melkee itkit.”

“Enhän”, Tassu kuiskasi hymyillen.

“Turhaa sie Tassu murehit”, Antti sanoi leikkisä virne kasvoillaan. “Mie piän huolen jot mikkää verenimijä ei pure sinnuu.”

“Kuka sitte pittää siust huolen?” Tassu kysyi.

“Sie tietenki”, Antti naurahti. “Ja Lyyti ja Tyyne kans. Pietää myö yhes toisistamme huolta, eiks nii?”

Tassu nyökkäsi jälleen.

“Siul o itikka poskes.”

***

Kesäyön aurinko valaisi sotatannerta taivasta tavoittelevien mäntyjen oksien lävitse. Männyt, jotka olivat seisseet samalla paikalla vuosikymmeniä, näyttivät nyt siltä kuin ne yrittäisivät pelastautua tavoittelemalla taivasta. Koskemattomaan luontoon oli tunkeutunut ihminen ja ihminen oli tuonut mukanaan sodan. Ihminen oli kaivanut juoksuhautoja ja korsuja metsään sekä nimennyt vastustajansa aseman Pirunkukkalaksi.

Suen Tassu ja Rokka istuivat siellä vartiossa. Tai pikemminkin Tassu istui vartiossa ja Rokka oli tullut hänen seurakseen tekemään lampunjalkaa ja kuluttamaan aikaa. Oikeastaan Tassu piti vartiossa istumisesta. Hän piti hiljaisuudesta, vaikkakin se ajoittain kävi aavemaiseksi. Sota ei edennyt ja harva oli päivä, jolloin kumpikaan osapuoli yritti edetä. Vartiossa istuminen antoi Tassulle aikaa kerätä ajatuksiaan. Ainoa haittapuoli vartiossa istumisessa oli yksinäisyys.

Tassu piti yksin olemisesta ja hiljaisuudesta. Ennen sotaa hän oli vielä kävellyt metsässä viikottain, mutta sodassa sellaiseen ei ollut mahdollista. Jotenkin Tassu koki itsensä tavallista yksinäisemmäksi täällä. Hän kaipasi rauhallisia hetkiä Antin kanssa. Sellaisia hetkiä ei ollut paljoa. Niitä oli vain myöhään illasta, aikaisin aamusta tai vartiossa.

“Näkkyyks siel mittää?”

“Lintuja”, Tassu vastasi lähes äänettä laskien periskoopin. “ei muuta.”

Hetken vallitsi heidän välillään hiljaisuus, kunnes Tassu lisäsi;

“Ei hyö uskalla tulla ko sie oot tääl.”

“Ei nii”, Rokka virnisti. “Viimeks ko hyö lähti ei palant kukkaa. Baranovin poika vaa jäi vangiks mut häestä pietääki hyvää huolt. Kaik ei olt yht onnekkait. Eihä hyö sen jälkee uskallakkaa.”

Tassu ei voinut muuta kuin hymyillä. Vaikka vihollinen oli lähempänä kuin koskaan, oli Tassulla silti rauhaisa olo. Hän sai istua viileässä yössä ja kuunnella Rokan ihanaa ääntä. Mihinkään ei ollut kiire. Rokka puhui vain ja ainoastaan Tassulle ja Tassu oli nyt Rokan huomion keskipiste. Tämä hetki oli vain heidän.

Kuului laukaus. Rokka hiljeni. Tassu jähmettyi. Linnut lopettivat laulunsa ja puut huminansa. Hiljaisuus oli aavemainen, aivan kuin metsä tietäisi jonkun juuri kuolleen ja pidättelisi nyt hengitystään järkyttyneenä. Pahaenteinen tuuli huojutti puiden latvoja. Ainoa ääni hiljaisuudessa oli itikan ininä.

Jossakin rasahti. Tassu tarttui periskooppiin ja katsoi varoen. Pirunkukkula näytti lepäävän syvässä unessa. Siellä ei näkynyt liikettä. Tassu tähyili rinnettä. Sielläkään ei näkynyt mitään. Tassun sydän pamppaili. Missään ei näkynyt ketään eikä ollut varmaa, kumman puolelta laukaus oli ammuttu. Ei se voinut olla heidän puoleltaan, tai niin ainakin Tassu koitti vakuuttaa itselleen. Hänen kätensä alkoivat täristä ja korvanjuuressa inisi itikka.

“Näkkyykö mittää?” Rokka kuiskasi lähes ääneti käsi langalla, valmiina vetämään siitä ja hälyttämään koko joukkueen.

“Ei mittää”, Tassu huokaisi ja laski periskoopin katsoen yhä Rokkaan lasittuneella katseella.

Rokan käsi jätti langan ja hän istuutui, mutta jätti lampunjalan vielä sikseen.

“Ei hyö oo tulos. Joku onneton heist on ampunt itsensä.”

Tassu istui vaivalloisesti. Hetkessä koko metsä oli ollut äänetön ja kuolema tuntunut olevan vain silmänräpäyksen päässä. Nyt metsä oli täynnä ääniä ja eloa. Käki kukkui, tuuli humisi taas puiden latvoissa ja parvi itikoita inisi heidän ympärillään. Kuolemakin tuntui kaukaiselta mahdollisuudelta. Eivät ne yrittäisi tuon jälkeen ja kyllähän he huomaisivat.

Tassua miltei nauratti. Hymy levisi hänen kasvoilleen vain hetkeksi. Hän ei enää muistanut, milloin hän oli viimeksi nauranut. Hän ei ollut edes nauranut pelkäävän sotilaan hermostunutta naurua. Peloissaan hän vain hiljeni.

Jälleen kuului rasahdus ja Tassu nosti katseensa. Hän huokaisi ja nojasi juoksuhaudan seinää vasten. Kukaan ei uskaltaisi tulla niin kauan kun Rokka oli täällä. Eivät venäläiset eivätkä itikat, joita tämä nyt koitti karkottaa puolukan varvulla.

***

Tassu oli kaivannut kesää. Kesällä hänen ei tarvinnut istua pirtissä mietteissään ja tuijottaa pimeyteen kynttilän valossa. Kesä oli tuonut mukanaan auringon ja valon. Hänestä tuntui siltä kuin vasta hetki sitten olisi ollut talvi ja niinhän se olikin. Lumi oli alkanut sulaa maaliskuun puolessa välissä paljastaen altaan jäisen ja kuolleen maan. Kuollut maa oli kuivunut ja hetkessä koko maailma oli puhjennut vihreään loistoon.

Kesä oli kuitenkin vasta alussa ja päivät tuntuivat jo hiostavilta. Yöt puolestaan olivat mukavan viileitä. Tassu oli odottanut sadetta jo viikon. Sade olisi väistämätön. Olisi ihme, jos kaunis sää jatkuisi vielä juhannukseen.

Yhtä asiaa Tassu ei ollut odottanut kesästä eikä hän sitä tosin ollut muistanutkaan, vaikka niin olisi voinut luullakin, nimittäin itikoita. Niitä tuntui olevan kaikkialla, vaikka kesä tuskin oli alkanut ja sateen myötä niitä olisi vain lisää. Ja vaikkei sade tulisikaan ja ilma jatkuisi kuumana ja entistä kuivempana, tulisivat silti itikat jostakin esiin heti illasta. Ne lymyilisivät varjoissa ja metsissä kuin puskaryssät.

Kesä toi myös mukanaan pitkät päivät ja mahdottoman lyhyet yöt. Valossa nukkuminen tuntui joskus lähes mahdottomalta. Pimeyttä oli vain muutaman tunnin ajan ja silloin täytyi saada unta tai siitä ei tulisi mitään. Tassu kaipasi jo syksyä.

Tassu katseli rauhaisaa maisemaa ikkunasta. Kesäyön kuu kumotti lähes punertavana puiden yläpuolella. Ikkuna tuntui liian suurelta. Siitä pääsi liian paljon valoa sisään. Korsun ikkuna oli ollut paljon pienempi. Jopa kesällä korsu oli ollut hämärä päivisin ja pimeä öisin. Rintamalla oli moni asia ollut toisin.

Tassu siirsi katseensa öisestä taivaasta vierellään nukkuvaan Tyyneen. Tyyne näytti niin levolliselta maatessaan selällään kasvot Tassuun päin kääntyneenä. Tämän pitkät, kastanruskeat hiukset olivat sotkuisella letillä, joka oli painautunut Tyynen olkapään ja tyynyn väliin.

Tassun oli vaikea ymmärtää, miten Tyyne pystyi nukkumaan valossa tai heräämään pirteänä pimeässä. Kenties he olivat vain molemmat muuttuneet. Hän ainakin oli muuttunut. Hän ei halunnut ajatella sitä, miten sota oli häntä muuttanut, miten se oli tehnyt hänestä entistä hiljaisemman, miten se oli murtanut hänet. Hän häpesi sitä, mutta samanaikaisesti hän tiesi olevansa silti se sama Suen Tassu, joka oli huoletta ollut hiljaa ja kuunnellut Anttia.

Tassu kävi makuulleen ja kääntyi poispäin ikkunasta. Hän veti peiton ylleen kuin suojatakseen itsensä valolta tai piiloutuakseen maailmalta. Pienenä hän oli pelännyt ukonilmaa ja piiloutunut peittonsa alle. Enää hän ei pelännyt.

Tassu makasi hiljaa. Hän ei ajatellut. Hän vain keskittyi pitämään itsensä rentona. Tarpeeton kehon jännittäminen vain viivyttäisi unensaantia. Tassu tiesi, ettei seuraavasta päivästä tulisi mitään edellisen valvotun yön jälkeen, ellei hän saisi unta. Hän vakuutti itselleen, että uni tulisi pian ja aamu olisi uusi alku.

Tassu kuuli ininää pimeydestä. Hän vain nosti peiton päänsä yli. Hän oli liian väsynyt miettimään, mikä se oli tai mitä hänen pitäisi tehdä sille.

Ininä kuului jälleen, tällä kertaa voimakkaampana. Se ikään kuin veti Tassua unen suloisesta tiedottomuudesta ahdistavaan todellisuuteen. Hetkessä Tassu oli hereillä ja läimäytti kätensä korvalleen. Ininä jatkui. Se tuntui olevan kaikkialla. Hän tunsi aavemaisen kevyen kosketuksen poskellaan. Hän oli liian hidas lyömään sitä. Se katosi pimeyteen.

Tassu huitoi käsillään niin paljon kuin pystyi ja veti sitten peiton ylleen toivoen, että ininä loppuisi. Se ei loppunut. Tassu tunsi polttavaa kutinaa käsivarressaan. Hän tunsi itikan niskassaan. Hän ei enää kestänyt. Hän heitti peiton päältään, nousi sängystä ja harppoi ovelle.

Itikoiden ininä oli kuin konekiväärin ääni. Se samainen ääni, joka häntä oli häirinnyt rintamalla öisin vartiossa. Se samainen ääni, joka oli kaikunut yössä kuolemaa tekevien sotilaiden kurkuista. Eikä se ääni jättänyt häntä rauhaan, vaikka kuinka hän sitä pakeni.

Tassu lyyhistyi pöydän ääreen. Kesäyön vaalea taivas kajotti puiden takaa eikä siitä voinut tietää, oliko aurinko laskemassa vai nousemassa. Haalea valo onnistui vaivoin valaisemaan itikan, joka laskeutui hänen kädelleen.