#kasvot

[glossykris]

WHY IS KRIS' FINNISH PRONUNCIATION PERFECT WHAT IS THIS

[lohtulauluja]

Diana Wynne Jones, from The Girl Who Loved the Sun

[homunculus-argument]

The finnish language has two separate words for the human face, kasvot and naama. The word kasvot is more formal, written finnish, and used to refer to the facial area in medical context. Naama is more colloquial, vernacular finnish, not inherently insulting from the mouth of someone who always uses very casual language, but definitely rude if someone who usually chooses very formal words in their speech goes out of their way to use it.

I've seen more than one cheesy historical novel or fantasy book describe some character as sudenkasvoinen, "has a face like a wolf", generally meaning that they have features like high, narrow cheekbones, slanted almond eyes, and a long, pronounced nose. The wording itself is neutral, the features are not meant make the character unattractive, and as a matter of fact often this person is supposed to be hot in an intimidating way. But if you use the other word for "face", saying sudennaamainen, it describes a face with the exact same features, except you find them ugly.

So there's wolf-faced (roguishly handsome), and there's wolf-faced (degoratory).

[ruttotohtori]

---

Lakien mukaan naisten on peitettävä vartalonsa ja kasvonsa julkisissa paikoissa houkutusten välttämiseksi. Vaatetus ei saa olla tiukkaa, ohutta tai lyhyttä. Naisten on peitettävä itsensä kaikkien miespuolisten tuntemattomien henkilöiden sekä kaikkien ei-muslimeiden edessä turmeltumisen välttämiseksi. Koska naisen ääni on lain mukaan yksityinen, naisia ei saa kuulua laulamassa, lausumassa tai lukemassa ääneen julkisuudessa. Naiset eivät saa katsoa miehiä, jotka eivät ole heille sukua perheen tai avioliiton kautta. Sama koskee miehiä. Lakipaketti myös kieltää muun muassa musiikin soittamisen, yksin matkustavien naisten kuljettamisen sekä ei-sukua olevien miesten ja naisten oleskelun samassa tilassa. Liikenteessä matkustavien ja ajavien on myös rukoiltava määrättyinä rukousaikoina. Nyt myös elävien olentojen kuvien julkaiseminen on kiellettyä, mikä uhkaa entisestään Afganistanin median toimintaa.

ei vittu

[koyhaopiskelija]

lockscreen * last movie i watched * last song i listened to * latest pic I've taken

Siskolla soi radio, nii toi on ainut biisi jonka oon tunnistanut koko päivänä 🥹

Tehkää ketä huvittaa

tagged by @mezmer (love u)

my lockscreen, last movie I watched, last song I listened 2, last photo I took

tagging @ed-kemper @happylifeenjoyertwo @sotiriabellou @toothdrop @02nd @acidbathcat @youwinagain @cozycabineer @mioarca @dykemind @savethelifeofmychild @himejoshiba @tomieh @latedawnsandearlysunsets @covetouscreaturee @latenthomosexuality @quickends1998 @emetiq @roastie @spaghetti-explosion @fakeboitherottengirl @killgoogle @pathofreason @genocidemen

[aurinauris]

Tuntematon Sotilas Ultra Bra -biiseinä

Heipsan! Aika höpsöä, että tää on mun debyytti arvon tuntsayhteisöön, mut minkäs teet. Kello on päälle yhden arkena ja olen kirjoittanut tätä useamman tunnin..

Tarpeeksi minusta. Homma toimii niin, että valikoin kullekin sanoituksiin nähden kelpoisalle hahmolle oman kappaleen Ultra Bra:n tuotannosta. Päälle kirjoittelin perustelut, miksi juuri kyseinen kappale olisi sopiva. Sanat löytää itse ainakin internethakukoneen avulla ja voihan sitä laittaa taustallekin soimaan. Seuraava sisältö tulee käsittämään spoilereita.

Eipä muuta, käykähä käsiks.

Asumaniemi "Lapsuus Loppui" Kulta pieni ei ikinä päässyt pohtimaan tämän kappaleen sanoja.

Hauhia "Kalpeat Kasvot" Hauhian mieli on yhtä optimistinen kuin tämä mukava kipale. Jospa hänestäkin olisi jäänyt muutakin, kuin muisto, polaroidkuva.

Hietanen "Siirrän sokeriastiaa" Yhtä hellävarainen on Hietanen vikitellesään, kuin näiden sanojen kertoja. "Hauki" Ahvenan voimabiisi.

Vera "Entäs nyt?" Hietasen lähtöhetkiin. Sanat puhuu puolestani. Synnyinseudun hurjat laulutkin mainittu.. Kalinka Kalinka

Honkajoki "Rubikin kuutio" Honkajoki, vanha teekkari, rakastaa pulmapelejä. Luulenpa, että Rubikin kuutio ottaisi ikiliikkujan muodon myös tämän kätösissä. Sisääntulokin jäämyrskyä muistuttava.

Kariluoto "Kun näen sinut kaukaa" Hurmatun tuntoja rakkaastansa. Uutta ja jännitteistä, viulut soivat taustalla vikisemättä. Ei raukka parka näe silloin mitään muuta.

Sirkka "Nainen, Joka Elää Vapaaherran Elämää" Tällaiseksi kuvittelin Sirkan lukiessani kirjaa. Elää reippaasti omaa elämäänsä, näkee maailman omalla, huolimattomalla ja huolettomalla tavallaan, mutta kuitenkin ikävöi rakastaan pimeän aikaan.

Kaarna "Minä Suojelen Sinua Kaikelta" Kokenut Kaarna kertoo pojille, että kaikki järjestyy.

Korpela "Veturi, Taksi, Valtamerilaiva" Ratsumiehen rakkauslaulu.

Koskela "Poika Vuoden Takaa" Villelle oli kovin vaikeata löytää sanoja. Minulle, valintaraadin edustajana, se oli jo tarpeeksi suuri purettava. Mutta ei Koskela niistä varmaan itsellekään kauheasti osannut puhua. "Jos käännän katseeni, on tässä ihan hyvä makaa." ("Kuka haluaa?" - Kookoon mielipide Koskelasta)

Lahtinen "Laulu Marsalkka Mannerheimista" "Avaruuden Lapsia" Ultra Bra olisi Lahtisen soittolistalla. Mielellään Yrjö ois myös sanoittanu niille. (Tausta niillä kun olikin vasemmistonuorissa.) Molemmat näistä biiseistä on jonkinlainen kannanotto ja en osannut päättää, kumpi olisi paras. Kuuntele kaikki, t. Lahtinen.

Lammio "Naispaholainen" Onko hän ihminen ollenkaan? Vastaus tulisi Henkalta nopeasti ja vallan mairean hymyn kera: "En." ("Älä soita tänne enää koskaan" Kookoon mielipide Lammiosta)

Lehto "Kirjoituksia" Kaupunkilainen Lehto ei osaa sanoittaa fiiliksiään, puhuu vain jostain raitiovaunuista. Ja biisin särmikkäämpi soundi miellyttää miestä myös.

Mielonen "Lähettäkää Minulle Kirjoja" Mielonen toivoo aina, että lähettämänsä sähkeet olisivat iloisia. Niin hyväsydämisyydestään kuin miesten murinan takia.

Mäkilä "Haikara" Tämä mies on oppinut elämään viisaasti, karusti. Voisin toki myös kuvitella "Mäkin" kirjoittamassa runoja kissastaan ja ohdakkeen kahinoista. Kovasti "haikarat" kuitenkin häiriköi Mäkilän rauhallista, säännönmukaista elämää.

Määttä "Sinä Lähdit Pois" Pääosin Määtykkä kuuntelee Lahtisen kanssa samoja musiikkeja, mutta tykkäsi myös tämän kappaleen "fiiliksestä."

Rahikainen "Pikku kissa" Kuvaa oivasti herra Ällötyksen näkemystä vapaa-ajanvietosta. ("Kuka haluaa?" Rahikainen kysyi tämän kysymyksen.)

Riitaoja "Siili" Riitaoja olisi kaveri metsän siilien kanssa, niin kuin on satujen prinsseillä tapana. Se pelkää myös pimeässä metsässä. Ja luulee, että tyypit on kyllästyneitä juttuihinsa vaikka itse tuskin puhuukaan.

Naapurmiehet (yksikkö) "Kuiskaus" Perhearjesta, jaetuista elämän hetkistä ja puhtoisesta rakkaudesta. "Pinnan alla" Tämä kappale on niille hetkille, jolloin nuori Tassu ja Antti polski keskenään Vuoksessa, välittämättä lainkaan muusta maailmasta. Pitäen yhtä ja toisiansa pystyssä, kilvoittelemassa, kokeilemassa "vieraita rantoja" ja, miten sen hetken haluaa ikinä kuvitella, sulamassa yhteen, kun lopulta tajuavat ehdottoman: paras ranta on siellä missä toinenkin.

Naapurnaiset (yksikkö 2) "Tyttöjen Välisestä Ystävyydestä" Kuvitelmissani naapurnaiset menis kaikkialle yhes käsi kädessä, puhellen armottomasti, rikkoen paria sääntöä ja iltakausia lainkaan (melkein) poikien takia kärsimättä.

Salo "Eniten" Uhoavaan tyyliinsä Salo häpeää keskinkertaisuutensa. "Eniten haluaisin olla uhkarohkea"

Vanhala "Laulu Asioista" Joka ilta, kun Vanhala on menossa nukkumaan, kehtaa hupsu esittää syvällisiä kysymyksiään.

[thelastdayalive]

tuon katseen tunnet, et voi unohtaa vaik' kasvot piiloutuu veriverhon taa

[ketsuppia]

Melkein kuin juhannus

Jonnen ja Veetin tarina, osa 2

Muutamia viikkoja pyörähti eteenpäin, ei kumpikaan pojista toistaan nähnyt.

Mielessä kävi välillä, mitähän toinen teki, muttei se ajatusta suuremmaksi noussut.

Varsinkaan Veetin mielessä.

Että se jätkä oli kyllä hermoon käyvä. Käveli päälle ja hymyili vaan kokoajan.. rumat viiksetkin sillä oli.

Tällä hetkellä oli perjantai.

Veeti, Topias, Samuel ja Matias olivat menossa Venlaa vastaan logistiikan hallialuelle, viikonloppua olivat kaikki menossa viettämään.

"Nii sanoko se Venla et sen jollai kaverilla on kesämökki mihi mennää?" Samuel kysyi.

"Nnnniii vissiin. Aika nopeesti asiansa ilmas, meni vähä ohi." Topias vastasi, siemaisten megiksestä loput tipat.

"Ihan sama mihin kuha ei jäädä tänne pällistelee." Veeti tiuskaisi.

Oli aika vaikeaa saada isä suostumaan siihen, ettei hän ollut viikonloppuna jäämässä kotiin. Mutta lopulta antoi periksi, kun tarpeeksi kinusi ja lupaili tehdä enemmän kotitöitä. Ja vannoi ettei mitään tyhmää tee, seuraamuksien kera.

Kolmikko saapui pienen päärakennuksen oville, ja kuin tilauksesta, Venla käveli niistä juuri ulos.

"Oi rakas Venla, minne te meidät tänä kauniina päivänä mahdatte saattaa~?

"Turpa kii Topias. Kyyti tulee kohta sen piti käydä kotonaan hakee jotain." Venla tönäisi Topiaksen kulkureitiltään.

"Ilkeetä. Minne matka?"

Topias seurasi Venlaa melkein kantapäillä.

"Tupakalle."

"Heitäkkö yhe?"

Hän nojasi eteenpäin nähdäkseen Venlan kasvot.

"Jos maksat."

Venla tönäisi häntä kyynärpäällään.

"Äägh au.. hyväntekeväisyyttä köyhälle?"

"Ei tipu."

"No vittu."

Tupakkapaikalla ei ollut muita.

Venla kaivoi tupakat ja sytkärin taskustaan, Matias kaivoi sätkäpussin ja alkoi pyöritellä omatekeistä, myöskin Samuel kaivoi jostain taskunsa pohjalta vähän osumaa saaneen askin.

"Ääää epää kaikilla on paitsi mulla!"

"Uli uli.. Veeti?"

Samuel tarjosi röökiä, huitoen Topiaksen hakevan käden pois.

"Eei en mä polta."

Veeti työnsi kädet taskuihinsa, olipa jotenkin ulkopuolinen olo. Ehkä pitäisi...

"Respect. Kumpa en itekkää."

"Mää voin sun puolesta-"

"Nyt vittu Topias."

Muutama minuutti siinä kului. Venla kertoi pojille, kuinka joku pappa oli tullut pätemään hänelle auton ohjaamisesta.

Heillä oli ollut ohjelmaa ulkona, jolloin todennäköisesti rakennuksella käymässä ollut pappa oli ajanut hänen luokseen ja ruennut kertomaan auton vaihteista. Ei se ollut kummemmin kuunnellut, kun Venla kertoi olleensa ajokkien ohjaimissa jo kymmenvuotiaasta.

Pappa oli kertonut, että "katsoppas nyt tarkasti miten peruutetaan" ja laittanut peltipurkkia muistuttavan autonsa vitos vaihteelle, eikä pakille.

Venla yritti kertoa, että nyt eei ehkä kannata polkaista kaasua, mutta pappa ei ollut kuunnellut.

"Niin vituttavaa mite jotku vielki luulee et ku on perse ja tissit ni ei osais ajaa autoo."

"Se on sitä ku o muija, pitäs vaa mennä keittiöön."

Topias oli aika nopeasti maassa..

Venla pudotti poltetun tupakan maahan ja polkaisi sen päälle kengän kärjelään.

"No tuolta se vihdoin tulee. Kestipä sillä aikansa."

Kiiltävä Volvo kurvasi alueelle ja suuntasi kohti nelikkoa. Sen maalipinta oli virheetön ja kiillotettu, kylkilistat puhtaiksi hangatut ja ikkunoiden tummennukset olivat virheettömät. Se melkein säteili täydellisen auto-osaajan hoitoa.

Veeti katsoi autoa lumoutuneena. Ei haittaa yhtään mennä tuollaisen kyytiin.. onkohan se yhtä siisti sisältä?

Auto pysähtyi tupakkapaikan viereen ja kuljettaja rullasi ikkunan alas.

Mutta..

Ei!

Ei tuota hyyppää...

Venla aukaisi takapenkin oven ja kiipesi kyytiin.

"Mikä sul kesti?"

"Eiihän miul pitkään männy. Kyyttin nyt että vältettään pahin iltapäivä ruuhka."

Topias kiipesi Venlan perässä taakse, keskipaikalle, ja Samuel hänen perässään.

Nyt autossa oli enää yksi paikka, ja kaksi matkustajaa jäljellä.

Topias revähti nauruun ja taputti polviaan.

"No, kuka tulee isin syliin istuu?!"

"Homo."

"No nii oot Venla säkin!"

"Eri asia."

"Noh, eipäs homotella. Kyytiin nytten."

Veeti pyöräytti silmiään ja kiipesi etupenkille. Matias katsoi hetken Topiaksen leveää hymyä, käveli sitten pois oven luota, meni auton taakse, avasi kontin, meni sisään, ja sulki sen.

"...käypi se tuolleenkkin. Menoks!"

Ja auto lähti liikkeelle.

Ajelu oli mukavan hiljaista ja tasaista.

Veetin aatteet (harmillisesti) osuivat toteen, auto oli yhtä hyvin pidetty sisältä.

Äh.. ihan hirveää, miten tuollaisella jätkällä voi olla näin hyvä auto?? Puhtaat pinnat ja viimeisen päälle verhoillut istuimet, kuinka kauniit.. ja.. eläinkoppa?

Mitä? Miksei hän tuota aijemmin huomannut? Sehän on ollut jalkatilassa kokoajan.

Puhelinaddikti.

Veeti nojasi hieman eteenpäin nähdäkseen onko kopassa jotain. Jotain.. karvaista siellä ehkä oli..

Yhtäkkiä verkon läpi kurkisti takaisin

"Kissa.."

Jonne vilkaisi Veetiä ja koppaa, ja hymähti hieman.

"Joo, se tulloo kans viikonloppuu viettämään."

Oi.. kissat ovat niin ihania. Pehmoisia ja kehrääviä.

"Millon ollaa perilläääääääää?"

Kuului vaikerrus takaa.

"Mm.. meniskö tästä kakskytä minuuttia."

"Kauheen pitkäääääääään. Aja kovempaa!"

Topias ravisti Veetin penkkiä, kuin se jotain auttaisi. Se vain sai Veetin hieman vittuuntumaan, kun kissan katselua häirittiin.

"No en aja. Turvallisesti ajellaan."

"Homo.." Topias ravisti penkkiä lisää.

Veeti suoristi selkänsä ja katsoi hieman taaksepäin.

"Topias nyt saatana pidä turpas tukossa!"

"Uu meneekö prinsessalla tunteisiin?"

Topias laitoit kämmenet poskillensa, kuin olisi yllättynyt.

"Millä vitun prinsessalla?"

"No se sä oot enkuks! Passenger princess! Pikku neitonen volvon penkissä~"

"Vetäsin turpaan jos voisin-"

"Pelottaako prinsessaa ottaa turvavyö pois? Byyhyy."

Veeti murahti ja otti kiinni turvavyön lukosta, ja hän ei mitään pelkää! Saatana!

Mutta ennenkuin hän ehti vyön avata, Jonne laittoi, ei niin kovin pehmeästi, kätensä Veetin käden päälle, pysäyttäen tämän aikeet.

"Elä viiti."

...

"Niiiii Veeti prinsessa älä ny ota vyötä pois! Kuolet vielä."

"Nyt ooppa hilijjoo. Tai kävelet loppumatkan. Kumpi on parempi?"

"Joo joo."

---~~~---

Perille saavuttua oli kaikki taas hyvin. Jonne pysäköi auton kauniin puisen mökin viereen, ja päästi Matiaksen takakontista ulos. Taisi hänen matkansa olla paras muihin verrattuna.

Otettuaan kissan kopan etupenkin jalkatilasta pois, lähti Jonne johtamaan joukkiota eteenpäin.

Mökki oli tosiaan kaunis. Ja iso. Se melkein huusi tekemällä tehtyä isolla rahalla. Suuret puhtaat ikkunat järvelle päin, kunnossapidetty tumma huopakatto ja siistit ulkoseinät kertoivat hyvästä huolenpidosta. Puhumattakaan puhtaasta piha-alueesta, ranta-alueesta ja terassista.

"Jaa. Et yhtään isompaa mökkiä löytäny? Mahutaanko varmasti?"

Topiaksen äänestä ei yhtään paistanut kateus.

"No tää on vähän tämmönen."

Jonne avasi etuoven ja asteli sisään.

Sisältä mökki oli yhtä upea. Remontoitu ja laitettu yhtä kauniisti yksityiskohtia myöten.

"Työ voitta sitten nukkuu missä vuan, sanotte vuan niin mie laitan pedit. Pystyy nukkuu tuossa tuvassa tai makkuuhuoneissa, olohuonneessa on sohva ja parvella patjoja. Mihinkä vuan!"

Jonne laittoi kissan kopan lattialle ja avasi sen. Kissa ei tullut ulos, vaan jäi tarkastelemaan ympäristöä kopan suojasta.

---~~~---

Illan kulkiessa eteenpäin nuoret olivat asettuneet taloksi. Jonne oli tehnyt grilli ruokaa, josta ei ollut jäänyt mitään jäljelle.

Ruokakooma oli iskenyt kaikkiin, ja jonkin aikaa oli ollut hiljaista.

Muttei enää pitkään.

Topias huokaisi syvään ja nousi lattialta ylös, katsoen ulos järvelle.

"Noni naiset ja herrat ja muut, eiköhä mennä uimaan!"

Vastaus ehdotukseen oli yhtenäinen huokaus.

"Noh, mennää nyt! Tuol on hyppylaudat ja kaikki! Veeti! Sinä ainaki!"

"Een mä."

"No! Jonne!"

"Just syötiin, enhän mie."

"Seli seli. Venla!"

Vastaus oli mulkaus.

"Äää.. Mat- mihi Matias hävis? Iha sama- Samueeel!!"

"Vittu hukutan sut. Lähetää!"

"Hell yeah!!"

Ja niin sitä mentiin.

Laituri oli yhtä uljas kuin mökki, penkkeineen, hyppylautoineen ja tikkaineen. Ei oltu euroja säästelty tällä tontilla.

Kun Topias ja Samuel olivat vaihtamassa vaatteitaan, meni Veeti yksinään laiturille katselemaan maisemaa. Paikka oli niin kaunis. Järvenselkä ulottui kauas sivuille, ja vastaranta nousi mäkiä ja kuusikkoa ylös.

Lintujen laulu, tuulen kohina kaislikossa, hyönteisten surina, heinäsirkan sirinä... Ja juoksuaskeleet mökiltä kohti rantaa.

Veeti ehti juuri ja juuri kääntyä ja väistää, kun Topias ampaisi hänen ohitsensa ja hyppäsi veteen yhtään varomatta.

Äkkiä hän kuitenkin nousi sieltä ja repi itsensä lämpimälle laiturille.

"Hyyi vittu miten kylmää!"

"Vittu Topias, kastelit minutki!"

"Uli uli sentää et oo läpimärkä!"

"No ite halusit uida!"

"Nokun oli kylmääÄÄÄH-"

Samuel jyräsi hänet takaisin veteen.

Veeti katsoi veden alla rimpuilevaa kaksikkoa silmät pyöreinä, ennenkuin he nousivat takaisin pintaan.

"Samuel saatana! Älä nyt hukuta!"

"Niinhän mää sanoin että teen!"

"Hullu!"

"Häähähää!"

Venla käveli hiljakseen laiturille, katsoen järvenselälle, sitten vedessä oleviin herroihin.

"Ketä täällä tapetaan?"

Veeti vilkaisi häntä, sitten taas katsahti kohti Topiasta ja Samuelia, jotka alkoivat painimaan. Voittajasta ei ollut epäilystä.

"Topiasta."

"Jaa."

Kymmenisen minuuttia siinä kului. Yhdessä välissä Jonnekin saapui istumaan iltaa laiturille. Paljoa ei kolmikko puhunut, Veeti ei oikein keksinyt mistä puhua, Venlalla oli kiire olla huomioimatta Topiasta, ja Jonne vain istui hiljaa.

Jotenkin Veetiä ärsytti, kuinka tuo jätkä oli niin onnellisen oloinen. Vituttavaa. Missähän muuten Matias oli?

Lopulta kaksikko tuli pois vedestä, kun alkoi kiinnostus loppua. Samuel alkoi painella saunalle päin, ja muut nousivat menemään perässä. Paitsi Topias, joka näytti pahaa hautovalta.

"Veeti! Veeti tule tänne mul on asiaa!"

Veeti katsoi Topiasta, joka roikkui laiturin reunalta oikein iloisena.

Hän pyöräytti vähän silmiään ja meni pahaa aavistamatta Topiaksen luo.

"No mitä?"

"Ähäkutti!"

Topias kurotti ja kiskaisi Veetin paidastaan järveen.

Veeti hädin tuskin ehti kirkaista säikähdystä, kun hän oli jo pinnan alla.

Heinäsirkkojen siritys katosi, tuuli ei enää suhissut kaislikossa, kuului vain veden loiskinta, jonka jälkeen armoton yskiminen ja paskainen nauru.

Topias kiipesi laiturille ja katsoi alas Veetiä.

"No eikö ookki kylmä? Hah!"

"Vhoi vittu Ttopias tapan sut-"

"Yritä vaa, mut sä oot siellä ja mä täällä-"

Aika nopeasti, Topias oli uudestaan järvessä. Potku perseelle auttoi hänet sinne.

Jonne kurotti kätensä Veetille, kasvot huolesta täynnä.

"Pääsekkö pois?"

Veeti katsoi Jonnea ja tämän kättä, muttei tarttunut siihen. Sen sijaan hän tarttui laiturin tikkaisiin ja veti itsensä ylös.

"Joo joo.."

"Kaikki hyvin?"

Jonnen kysymys meni kuin kuuroille korville. Veetiä suututti niin paljon, että teki mieli itkeä. Muttei niin voinut tehdä. Hän vain käveli pois.

Veeti ei tiennyt mihin kävellä. Joten hän käveli mökin taakse, pois muiden silmistä.

---~~~---

Oli kulunut puolisen tuntia.

Jonnea huolestutti hirmuisesti. Hän halusi mennä etsimään Veetin, varmistamaan että kaikki oli kunnossa. Mutta samalla, hän ei millään kehdannut mennä häiritsemään.

Mutta samalla..

Äh! Kauhean vaikeaa.

Nyt Jonne vain istui etuterassilla, katsoen järveä. Kuunnelleen kun Samuel ja Topias riehuivat saunassa. Ei huvittanut mennä kieltämään. Kädessä roikkuva ES oli lämmennyt auringossa, se ei ollut kovin houkuttelevaa.

Syvä huokaus.

Ja hiljaisuus..

...

Etuoven avautuminen sai Jonnen havahtumaan todellisuuteen. Matias käveli ulos, sulkien oven hiljaa perässään.

Jonne nousi istumaan hieman ryhdikkäämmin. Odottaen, että Matias varmaankin kohta sanoisi jotain.

Muttei sanonut.

Matias katsoi järveä hetken aikaa, ennekuin kääntyi kävelemään kohti Jonnea.

Jonne katsoi, kun Matias ojensi tälle repun.

"..Mitä?"

Matias pyöräytti silmiään ja pudotti repun Jonnen syliin, osoitti sitä sormellaan, sitten Jonnea, ja sitten polkua joka johti terassilta kohti takapihaa. Sitten hän lähti takaisin sisälle.

Jonne oli hieman hämillään. Reppu. Jonne. Polku.

...

Aa! Tämä oli Veetin reppu. Joo, oli hyvä idea viedä se Veetille. Nyt heti.

Mökin takaseinää vasten nojasi melko surkean näköinen tapaus. Aurinko ei enää paistanut sinne, joten Veetin vaatteet eivät olleet suuremmin kuivaneet.

Taskussa ollut puhelin oli läpimärkä, vähä aika sitten laitetut hiukset olivat pilalla ja kylmäkin alkoi olla. Melkein teki mieli kotiin. Mutta ei näin voinut sinne mennä. Mikä huuto siitä tulisi.

Hetken hiljaisuuden ja kyyneleiden pidättelemisen jälkeen, Veeti havahtui takaisin todellisuuteen kun askeleet lähestyivät häntä. Ei, ei nyt, ei jaksaisi..

Niin vituttavan iloinen hymy huulillaan, tuo viiksivallu käveli luokse.

"Siinähän sie! Tässä on siun reppus, Matias toi sen sisältä."

Nyt vuorostaan Veeti oli hämillään. Miksi reppu? Pitikö lähteä? Vastahan tultiin? No, pitihän se arvata. Eivät ne halunneet häntä sinne enää. Kukapa haluaisi?

Yksinäiset kyyneleet putosivat ripsistä poskia alas. Eivätkä jääneet huomaamatta.

"..hei hei, ei tässä oo hättää."

Jonne kyykkäsi Veetin vierelle ja laittoi repun hänen jalkojensa viereen.

"Käy vaihtamassa vuatteet ja tule sitte sisälle, vaikka tuonne parvelle, siellä suat olla rauhassa. Elä tänne kylymään varjjoon jiä. Vilistut."

"Nii, joo, joo.."

Veeti pyyhki poskensa kuiviksi ja nousi seisomaan, ottaen samalla repustaan kiinni.

Jonne nousi myöskin takaisin seisomaan, ja hymyili vielä kerran Veetille.

Ehkei se nyt niin ärsyttävä hymy ollut.

---~~~---

Illan laskiessa muut alkoivat asettua nukkumaan. Topias oli vannonut vetävänsä läpi yön valvoen, mutta oli kuitenkin ensimmäinen joka nukahti.

Veeti oli ollut suuremman osan iltaa parvella yksinään. Ei siellä sen rauhallisempaa ollut, mutta Topiasta ei päästetty sinne, joten oli se hieman mukavampaa.

Veeti havahtui surullisista mietteistään, kun silmäkulmassa näkyi liikettä.

Se kissa.

Veeti katseli hiljaa, kun kissa varovasti nuuhki ilmaa ja käveli häntä kohti. Hän piti kissoista niin kovasti. Varsinkin mustista, noista ihmiskunnan syrjimistä yksilöistä, jotka eivät olleet tehneet mitään väärää.

Mutta tuossa kissassa oli kyllä jotain outoa..

Ai, oho. Siltähän puuttui jalka.

Voi raukkaa..

Veeti silitti kissan päätä varovasti, ja se asettui hänen viereensä makaamaan. Missähän sen omistaja oli, kyseinen viiksivallu oli nimittäin kadonnut jonnekin. Hah. Jonne-kin.

Mutta niin. Missähän hän oli.

Veetin ei tarvinnut enempää etsiä, kuin nojata hieman ikkunaa kohti ja katsoa ulos. Ikkuna oli järvelle päin, ja siellähän tuo oli. Laiturilla, virveliä heittämässä.

Olkoon siellä.

...äh! Vittu miten ärsyttävä se on ollut koko päivän. Autossa ja laiturilla ja mökin takana esitti jotain pelastajaa, niinkuin Veeti ei itse osaisi tehdä omia päätöksiään tai selviäisi!

Nyt hän kyllä menee lajittelemaan suorat sanat! Mutta ensin kissa sai hieman lisää silityksiä.

Pian Veeti marssi laiturille, muttei heti sanonut mitään. Oli vain hiljaa, niinkuin Jonne.

Kuikka lauloi jossain järvenselällä, ollen ainut ääni vähitellen pimenevässä kesäyössä.

Jonne kelasi virvelin siiman takaisin, ja kevyellä liikkeellä heitti uistimen takaisin tyynen järven pintaan. Se rikkoi veden pintajännitteen pienellä loiskauksella, jättäen jälkeensä hentoja, pyöreitä allonliikkeitä.

Hitaasti, hän taas kelasi siimaa takaisin, katsoen vieressään seisovaa permatukkaista ystäväänsä.

"No.. aijotko sanoakkin jottain? Vai nautittaanko vuan hiljasuuvesta?"

Veeti ei vastannut mitään. Ei liikuttanut katsetaan järvenselän kimmalteesta.

Se ei haitannut. Jonne jatkoi virvelöintiään kaikessa rauhassa. Hän kelasi siiman ylös vedestä, ja heitti sen uudestaan pois.

Ja uudestaan.

Ja uudestaan.

Ja uudestaan...

"Miks oot nii ärsyttävä?"

Uistin kolahti hieman vavan päähän, eikä enää lähtenyt ilmalennolle ja järven syvyyksiin.

"Mitäs?"

"Miks oot nii tollo??"

"Mit-"

"Lopeta! En vittu haluu et kohtelet kun en osais ite hoitaa omia asioitani! Loopeeta!!"

Ääni kaikui järvenpintaa pitkin, kauas kauas, jättäen suuremman jäljen mitä Veeti oli tarkoittanut. Se hieman nolostutti, mutta nyt oli pakko pitää pokka.

Jonne katsoi häntä pitkään. Kuinka vihaiselta hän näytti.

"...sori hei. Topias on aika mulkku, en halluu että satutat ittees tai oot suruissas sen vittuilujen vuoks."

"Oisin iha hyvin osannu itekki hoitaa asiani! Pitäsit huolen omista asioistas!"

"Ja pyyvän antteeks. En tarkottana loukata. En puutu ennää, luppaan."

"Hyvä!"

"Voisikko nyt lopettaa huutamisen? Naapurimökeillä kohta luullaan jo liikoja.."

"J..joo."

Jonne hymyili Veetille, ja heitti taas kerran uistimen.

Tuli taas hiljaista.

Jossain kaukana kuului auton kiihdytystä, ja viimeisten pikkulintujen laulua.

Tuntui melkein juhannukselta, jos ei olisi elokuu ollut. Pois painuva ilta oli vielä lämmin. Ennuste oli lupaillut vielä muutamia samanlaisia päiviä, ennenkuin syksy ja sateet alkaisivat tehdä tuloaan.

Veeti katsoi kuinka siima hiljaa kelautui takaisin.

"...mistä oot muuten kotosin? Murtees on niin outo."

"Ihan tuossa kaupungilla on miulla asunto."

"Mut missä oot kasvanu? Jossain pohjosemmassa?-"

Jonne kelasi nopeasti siiman takaisin ja tarjosi vapaa Veetille.

"Halluutko sie heittää?"

Veeti katsoi virveliä hetken ja pudisteli päätään.

"Öö.. En. Niin mistä siis-"

"Toivottavasti ei ala satammaan vielä nytten viikonloppuna. Viikollehan se näytti sitten satteita."

"...Niin."

"Huomenna on sitte hyvä päivä käyvä vaikka uistelemassa. Tuolla on vajassa hyvä vene siihen hommaan."

"...Selvä."

Veeti katsoi Jonnea pitkään. Kuinka outoa.

Jonne vilkaisi takaisin, ja hymyili vielä.

Aurinko laski lopulta puiden taa, ja vei mukanaan lämmön säteet. Viileä ilma hiipi Veetin iholle ja sai aikaan kylmiä väreitä. Nukkumaan voisi toki mennä, pitkä päivä oli takana.

Ja tuossa tuo toinen vain virvelöi t-paidassa, eikä näyttänyt kylmästä merkkiäkään.

...no. Ehkä tässä vielä hetken seisoi.

Tuo hymy tuntui lämmittävän paremmin kuin aurinko.

[auraboo]

Kolminkertainen Sielu, toinen kirja

9: Jousiampujien kaksintaistelu

Lajityyppi: fantasia, romantiikka, LGBT/queer Lyhyesti: enemies to lovers, slowburn, m/m, draama, seikkailu Julkaisutahti: uusi luku joka toinen perjantai Itse-hostattu verkkoromaani, luettavissa ilmaiseksi kotisivuillani.

Katsomon meteli vaimeni ja menetti merkityksensä sillä sekunnilla, kun Haukka veti nuolen viinistä. Hän ei miettinyt. Liikesarja tuli lihasmuistista, niin automaattisesti, että hän tiesi osuneensa sillä hetkellä, kun päästi nuolen lentoon. Yksi nuoli, toinen, kolmas. Ympäröivän maailman äänet palasivat kohisten hänen ammuttuaan kierroksen kaikki kuusi nuolta, ja kun tuomarit alkoivat laskemaan pisteitä, Haukan silmät löysivät Ren’in kasvot aukion toiselta laidalta. Ren’i taputti muiden mukana, hymyillen kuin maailmassa ei olisi ollut muita kuin he kaksi, ja Haukka tunsi itsensä yhtäkkiä monta kertaa pitemmäksi.

Jatka lukemista luvussa 9!

[dame-qui-kuovi]

FANFIC😙😙

Hietala fic🤍🤍

Hietanen menee käymään Koskeloilla.

⚠️homofobia⚠️

-Mamman poika Koskela

-Ei niin isän poika Koskela

-LOVE KAARINA

---------------------------------------------

Eihän se mikään miesystävän esittely ollut, mutta muutakaan ei voinut. Nöyrästi miesten oli leikittävä ystäviä. Jotain sota ystävien ja sielun veljien väliltä. Vilho oli hiljainen ja mietteliäs koko matkan. Hietanen vain iloinen itsensä, vaikka kyllä mies jännittyneeltä vaikutti. Ennen kuin Koskela avasi oven, Hietanen suukotti tämän poskea.

-Sää jännität enemmän ku mää, su vanhemmatha ne o.

-No nimen omaan.

Koskela vastasi. Hietanen hymyili ja Vilho avasi oven. Äiti oli ensimmäisenä vastassa. Tämä syleili poikaansa ja piti vielä käsiään Vilhon hartioilla kun hän siirsi ystävällisen katseensa Hietaseen. Hietanen ojensi tuomansa kukat Elinalle. Elina kätteli Hietasta yllättyneenä.

-Tällasii mää toin. Toivottavast o hyvä värisiä.

-Onhan nämä kauniit! Kiitos. Ihana ajatus.

Kun loput esittelyt oltiin tehty ja Elina oli laittanut kukat vaasiin he istuivat kaikki ruoka pöytään. Akseli kyseli lähinnä käytännön asioista. Aikoiko Hietanen viljeliäksi, armeija, sota, minkälainen perhe ja.. onko omaa tiedossa. Elina kyseli enemmänkin heihin liittyviä kysymyksiä ja Akseli näytti vaivaantuvan siitä. Kysymykset kuulostivat kuin Vilho olisi jonkun tytön mukanaan tuonut.. Juhani ja Kaarina seurasivat keskustelua hiljaisina. Tosin sisko hymyili äidin utelun aiheuttamalle hermostuneisuudelle. Hietanen piti pitkiäkin puheen vuoroja. Siitä Elina ei ollut moksiskaan. Vilho katsoi helpottuneesti miten äite nauroi sydämellisesti Hietasen jutuille.

-Kyl Ville o teihin molempiin tullu, niin kasvoist ku toi nöyrä suamalaine hiljaisuuski.

No nyt kun Hietanen oli liekö koko talossa ikinä puhuttu yhteensä niin paljoa. Akseli katsoi ja kuunteli vuoroin kummastuneena, huvittuneena kuin myös epäillen, tämän uuden optimismia päällisin puolin huokuvan Turkulais miehen nopeaa sepitystä. Hietanen imarteli Elinaa ja Kaarinaa ehkä puoliksi huomaamattaan. Juhani vaikuttui luonnostaan karismaattisen ja hauskan miehen olemuksesta. Sisällään lapsellinen halu tehdä vaikutus jollain tapaa tähän kasvoi, mutta hän sammutti sen kärsivällisesti. Vilho ei alun kuulumisten vaihdon jälkeen avannut suutaan pitkiksi ajoiksi. Välillä hän väkisin joutui kiskomaan katseen Urhosta. Sellaisina hetkinä, kun hän hymyili liian paljon tai silmät olivat jossain muualla kuin kersantin silmissä.

..

Illalla pedissä Akseli tuijotti kattoa mietteliäänä. Elina tunsi ruokalusta jääneen jännitteen ja varovasti rikkoi hiljaisuuden:

-Se Hietanen on kyllä mukava. Hyväks Vilholle.

-Ai, kuinka nii?

Akseli tuhahti nostaennkulmiaan.

-Hyvä kun löysi sodasta parempaa seuraa.. Siellähän ympäri Suomea erilaista porukkaa... ja sitte ne saksalaiset. Ni hyvä että semmosen ku toi Hietanen vaikutti olevan. Mukava.

-Kyllähä sillä juttua riitti. Mutta Jaa a ku.. Eikö se Hietanenkaan naimisiin aijo? Vilho nyt ei ikinä ole kauheesti tyttöjen peräs oo juossu. Sillä tavalla ujo on ollu aina.

-Pysyvät sitten täällä. Enemmän auttavia käsiähän se vaan on.

Elina huomautti. Akseli nosti kulmiaan.

-"Pysyvät"? Vilho jää auttamaan silloin toki. Kuulostaa ku ne kaks tulis jo samassa kaupassa. Mutta, jos se Hietanen jää tänne norkoilemaan..

Akseli oli hetken hiljaa ja jatkoi sitten.

-Kauankohan se täällä viihtyy..

Elina huokaisi. Ei jaksaisi tähän aikaan illasta puhua sovittelevasti. Varoa ettei nyt vaan provosoisi Akselia lisää.

-"Se"? Vilho vai Hietanen?

Elina näpäytti takaisin ja käänsi kylkeään. Pitkään aikaan hän ei ollut viitsinyt haastaa mitenkään takaisin, mutta Elina piti tästä Hietasesta ja että Vilho oli tämän löytänyt.. ystäväksi tai miksikä sitten lie. Jokatapauksessa Hietanen oli ansainnut Elinan luottamuksen.

..

Urho ja Vilho makoilivat sängyllä. Vilhon kasvot olivat haudattuina Hietasen kaulaan painaen pieniä suudelmia herkälle iholle. Urho silitti vilhon hiuksia kun vilho kapusi enemmän tämän päälle jatkaen kaulan suutelemista. Urho päästi hämmentyneen huokaisun. Sormet yhä sotkeutuneena vilhon hiuksiin hän kysyi huvittuneesti kuiskaten.

-No mikäs sul ny o?

-On vaan nii hyvä olla täs.

Urho kurtisti kulmiaan. Ei tässä vaan siitä ollut kyse. Vilho oli muutenkin käyttäytynyt oudosti. Ihan tässä lähelläkin hän oli puoliksi läsnä.

-Et kai sää ny vaan täsä yritä jotenki sitä paikkail, ku et saanut vastattuu siihe mun ehrotuksse? En mää siitä ol sul vihaine.

Vilho nosti päänsä katsoakseen Urhoa.

-Niin se tila? Kyllä mä tiedän, ettet sä siitä mulle oo vihoissas.

-No mik sul si o?

-Pitääkö mulla olla tässä joku syy?

-Ei, ei pirä. Joku sul silt o. Kerro.

Vilho huokaisi. Ei ehkä mikään romanttisin aloituis katkaista alkava kina tällä. Hän etsi lattialla olevista vaatteistaan housuja. Niiden taskusta hän piilotti nyrkkiinsä jotain. Hän loi taas katseensa Urhoon ja näytti tälle kaksi kahta sormusta. Hän aloitti vähän takkuillen.

-Eihän se virallista ikinä voi olla.. Mut, et jos sä silti haluaisit tätä sormessas kantaa?

Urho katsoi Vilhoa suu raollaan. Vilho Koskela kosimassa? Vilho Koskela kosimassa häntä? Hietasen ilme taittui kevyeeseen epäuskoiseen hymyyn. Ei tämä ihan sitä mielikuvaa vastannut ihanteellisesta kosinnasta. Täydellistä se tuntui silti olevan. Saatanan hämäläis poika minkä teki.

-Vilho..? Haluan. Mut enhän mää voi sitä tääl pitää. Tulen tänne sun vanhemmil "poikamiehenä" ja yhtäkkiä kui mies vaan kihlois. Yhres yös.

-Ei täällä. Mutta kyllähän sitä omalla tilalla voi.

Vilho vastasi hermostuneena naurahtaen. Hän piteli edelleen sormusta tiukasti sormenpäillään, vaikka Urho oli jo tavallaan vastannut myöntävästi.

-Siis sää tarkotat et..?

-Mä haluan hommata sen tilan sun kanssas.

-Mää haluan pitää tota sormust sit siel kaikke aikka.

Urho sovitti omaansa vasempaan nimettömään. Se sopi siihen täydellisesti. Pitkän aikaa he suutelivat ja kietoutuvat loputtomasti toisiaan lähemmäs. Aurinko vain puuttui siunaamasta tämän heille.

...

Aamulla Hietanen syleili Koskelaa ja suuteli tämän otsaa samalla silitellen Vilhonsa hiuksia. Koskela mumisi jotain unisena

-Mitä kulta?

Vilho hymyili tyytyväisenä Hietasen kutsuessa häntä sillä nimellä. Hän kuiskasi uudestaan.

-Mä rakastan sua.

Hietanen kuiskasi rakastavansa takaisin ja veti koskelan ylemmäs syliinsä. Koskela oli jo nousemassa ylös, mutta Hietanen kietoi käsiään tämän vyötärölle.

-Ei viel jookko.. täs o ni hyvä

-Olis se sinunki jo aika..

Ville veti urhon ylös istumaan, kun oli itse saanut irroitaudittua. Koskela puki ja hietanen katseli häntä lämpimästi.

Tämä luutnantti näytti hyvältä siviilivaatteissaan. Tavallisissa housuissa ja luonnon valkoisessa paidassa. Kun Ville meni peilin eteen napittamaan paitaansa Urho käveli tämän taa ja kietoi käsiään tämän vyötärölle ja hautasi kasvojaan pestyyn paitaan.

-Mitäs se sinä teet?

Ville kysyi huvittuneena. Urho ei vastannut. Hän nautti vain miesystävänsä tuoksusta ja kehosta. Oli vapauttavaa saada herätä vihdoin kahdestaan samasta huoneesta ja koskea edes pienessä yksityisyydessä. Koskela antoi Hietasen olla siinä ja jatkoi paitansa napittamista. Hän harjasi hiuksensa nopeasti sormillaan. Hietanen katseli myös peiliä leuka nojaten luutnantin olkaan.

-Sää näytät hyvält.

Koskelan silmiin nousi se hänelle ominainen sisäinen hymy. Hietanen työnsi Koskelan hellästi, mutta leikkisästi vasten peilipöytää ja laittoi kädet tämän molemmin puolin. Koskela nosti kulmiaan pöydän ja miehen välissä ja sanoi:

-Ai, sä oot tänään tällai?

Urho oli hyväilemässä Vilhon reittä, kun molemmat kuulivat jokun kävelevän huoneen ovea päin. He irroittautuivat toisistaan samalla sekunnilla. Elina koputti oveen ja Vilho vastasi pöydän luota, kun Urho oli ehtinyt takaisin sängyn luo. Elina avasi oven.

-Vilho, Autat sä isääs tänään niitten laatikoiden kaa? Kun saatii niitä uusia astioita ja sitten se sohva Kaarinalle.

-Kyllähän mä, joko se Aulis ne sitten toi?

-Toi jo tunti sitte. Isäs tahto tehä aamusta, kun ei ole vielä niin kuuma.

Hietanen kohotti kulmiaan vähän.

-Kyl tottakai määki auta jos tarvi. Viel jos mää tääl pidempää oon, ni kylhä mää töit tääl sit teen.

----

Laatikot nostettiin autosta ensin maahan. Aulis olisi sanojensa mukaan itse auttanut, mutta kuulemma polvesta se jäi. Aulis istui Kaarinan kanssa rapusilla katsomassa muiden aherrusta. Ensimmäisenä he kantoivat talliin sohvan. Akseli ei aluksi kunnian vuoksi suostunut luopumaan kanto tehtävästä. Varsinkaan kun työn olisi hoitanut Hietanen. Vuosi vuodelta Akselin sinnikkyys ja kovapäisyys kävi lähemmäs Jussille ominaista ollutta vastaan väittöä. Vilho vaivaantui koko säädöstä ja kireästi pyytäen toisti:

-Ei sun tartte, ku meitä on tässä jo kaks. Taitat selkäs..

-No eihä se nyt yhdestä sohvasta miksikää pahennu.

-Parane ei ainakaan. Anna nyt me kannetaan.

-.. Kannatte sitten. Asettelette niin, ettei ole tiellä. Kai mä oven saan vielä ite avata?

-Avaa, avaa.

He kantoivat sohvan talliin ja peittivät pressulla. Sitten he hakivat astia laatikot. Akseli istui auton lavalla.

-Miksi ne tänne piti jo tuoda. Eihän nuo pääse sinne omaan kotiinsa vielä vasta ku syksyllä.

Hietanen nosti laatikon syliinsä ja vastasi hyväntahtoisesti kaikille osapuolille.

-Nuari pari ne ovat. Intoa se vaa o.

Mistä se Hietanen tiesi yhtään mitään nuoresta rakkaudesta ... Akseli kuitenkin lopetti puheensa. He kantoivat ensimmäiset laatikkonsa talliin ja palasivat hakemaan toisen viimeisen puolen.

-Nämä vaan tästä. Me voidaanki Hietasen kans putsata hevoselta talli ja antaa heinät samalla.

Kaksikko kantoi laatikot talliin. Kun Vilho sai laskettua astiat maahan, Urho veti tämän kulmaan pois oven edestä ja suuteli huulille.

-Täytyy ihan palkit hyväst tyäst.

-Kantamisesta vai isän kuuntelemisesta?

-Molemmist. Vaikka taitaa jälkimmäine ol se vaikeampi.

Vilho hymyili kun Urhon kädet kietoutuivat hellästi ympärille. Tässä tulee kohta läheisriippuvaiseksi.

-Mä ajattelin, että voisin hyvin äitelle kertoa meistä. Se kun jo tietää, että pidän miehistä.

-Kaikest? Suhre.. Kihlat... Meirän tuleva oma tila...

-Mm.. Kaikesta

Vilho suukotti Urhoa vielä kerran hellästi pitkään. Sormet tutkivat samaa leukalinjaa kuin aina ennen. Kerta toisensa jälkeen ne viihtyvät silti matkallaan yhtä hyvin tai vielä paremmin.

Ovi narahti ja kaksikko irroittautui toisistaan. Molemmat käsittävät heti, ettei asiaa voisi selittää muulla kuin totuudella. Akseli seisoi ovella hetken tyrmistyneenä heinä kassi laskettuna maahan. Mies imaisi nopeasti kasvojensa tunteet takaisin sisäänsä. Ei niille oltu annettu lupaa näyttäytyä. Ilmeetön isä hätäännytti Vilhon mielen. Hietanen ajatteli, ettei tulevaan keskusteluun puuttuisi muuta kuin ehkä puolustaakseen. Sen tarpeesta, kun ei kukaan tallissa vielä tiennyt. Akseli kävi kohtausta päässään neuvvottomana. Yskäisten Vilho aloitti.

-Isä..

-jaha.. Eiköhän se nyt ole sitten selvä, mikä sua sinne kasarmille veti.

Akseli sanoi yhä ilmeettömänä. Pettynyt sävy isän äänessä ei tuottanut yllätystä Vilholle. Vilho tunsi samalla alentuvansa takaisin 15 vuotiaan arvoon.

-Sä .. vissiin kans kuulit mitä me puhuttiin?

-Näin ja kuulin oikein hyvi. Liiankin.. Mä olenki jo miettiny, miten ei sulle muijaa kuulu nii mistään. Eihän se saatana ihme enää ole. Ihan kihlatki jo. Ja äites on tiennyt koko ajan.. Mistä lähtien?

Akselin ääni korottui. Vilho oikaisi vähän ryhtiään. Kiusaantumistaan pois karistellen poika vastasi.

-Samana kesänä ku ripiltä pääsin. En mä sitä suunnirellu kertoa silloinkaa... Älä sä nyt äitelle ole vihanen ainakaan. Eihän se mitään ole tehny. Piti omana tietonaan niiku pyysin.

Akseli pudisti pätään hitaasti. Ääni vapahtaen tämä jatkoi:

-Ripiltä. Sieltä asti sä olet.. sä... Ei saatana!

Kaarina ja Aulis kuulivat riitelyn rappusille. Sanoista he eivät saaneet selvää niin, että riidan aihe olisi selvinnyt. Muutaman kolahduksen ja kiroamisen jälkeen isä käveli ulos tallista Vilho perässä. Ensimmäistä kertaa Kaarina näki vaiteliaan veljensä sillä tapaa kiihtyneenä.

-Huuda minulle. siitä vaan. Saisit oikeen kunnolla purkaa vihaa. Mutta älä Äiteä tai Urhoa siihen sotke. Kerran ku minä olen taas se ongelma!

-Mistähän lähtien se on muitten päätös ollu kenenkä kanssa minulla ongelma on! Pitäis se nyt saatana ymmärtää, mikä tässä hiertää.. Poika pelehtii kersanttinsa kanssa. Vaimo tietäny teitin touhuista vuosia!

-Mitä helvetin väliä sillä on? Saanu sut vihdoin ylpeäks miten oon sodat käyny. Tämäkö sen nyt romuttaa? Alkujaanki olisi ollu mukava, jos pelkkä poikanas olo olis tehny susta ylpeän.

Kaarina tuijotti toimettomana. Jos ne rupeavat ottamaan kohta yhteen... Olihan Hietanen ja Aulis jotka auttaa. Juhani missä lie. Elina juoksi ovelle kuivaten käsiään. Akseli oli törmätä häneen. Elina kysyi huolestuneena.

-Mitä te huudatte täällä?

-Eiköhän meidänki pitäis puhua.

Akseli sanoi kylmästi. Elina katsoi kulmat kurtussa Vilhoa, joka sanattomasti kertoi, mistä oli kyse.

-Mennäänpä sisälle puhumaan. Noni. Sisälle. Kerrataan oikeen kunnolla, tämä teidän salaisuus.

Akseli ja Elina menivät sisälle. Vilho katsoi vanhempiaan ja veti sormillaan hiuksensa kerran läpi. Hietanen laittoi kätensä tämän olalle. Kaarina ja Aulis olivat kyllä riidan aiheen huudosta napanneet. Aulis seisoskeli kevyt hymy kasvoillaan. Sehän eskaloitui. Yrittäen vähän vakavoitua hän kysäisi:

-No mistäs siinä oli kyse?

-Se ei taida kuulua sinulle.

Vilho töksäytti ja vilkaisi Kaarinaa. Turha tästä nyt tehdä enempää vaikeaa. Huokaisten hän kokosi hermojaan.

-Niin.. jos voisin Kaarinalle puhua rauhassa.

Aulis vilkaisi Kaarinaa, joka katsoi häntä takaisin totisena. Sitten Aulis katsoi Vilhoon ja Hietaseen ottaen jo hitaita askelia.

-Jutelkaa nyt toki.

Vilho nyökkäsi vaivaantuneena. Urho kysyi pitikö hänenkin mennä.

-Kyllä sinä voit jäädä.

-Eei. Kyl mää annan teil rauhaa puhu iha kadehtas.

Miehet hymyilivät hellästi toisilleen ja Urho lähti myös. Vilho kääntyi katsomaan siskoaan ja pyysi jos istutaisiin alas.

...

Elina istui sängyllä kuin syytettynä oikeudessa. Ilman asianajajaa ja pelkkä syyttäjä vastassa.

-Sain ne kiinni tallista. Siellä ne oli... lääppimässä toisiaa. Menneet oikeen Kihloihin.. Ja oma tila. Siinä samalla mä kuulin, miten Vilho oli jo sulle kertonu touhuistaan.. Rippikesänäkö se nyt sitten oli.

-Oli.

Akseli kurtisti kulmiaan. Siinä se. Antaa pojan sekaantua moiseen. Ainiin. Ja sen Hietasen piti olla hyvää seuraa pojalle.

-"oli." Eikö muuta?

-Ihana kuulla että jompikumpi kosi. Vaikka mukavempi se olis ollu, jos Vilho olis itte päässy kertomaan. Oma tila kuulostaa hyvälle. Ikävähän sitä tulee..

Elina sanoi pitäen kantansa. Hänen esikoisensa asiat olivat herättäneet viimeisen vuorokauden sisällä vuosien takaiset asenteet. Avioliiton alkuaikoina oli Elina omina hetkinään pistänyt Akselille vastaan. Joka kerta silti nöyrtyen vähän vastaan. Se koko sekavuus Aunen takia, syyttely ja itsemurhalla uhkaaminen. Myöhemmin sisällissodan aikaan Akseli purki ärtymystään häneen ties mistä syistä. Nyt puolustaessa poikaansa hän ei tulisi vastaan. Akselin pitäisi tulla koko matka sovinon kanssa. Niin Elinan itsensä luo, kuin erityisesti oman poikansa.

-Sinua ei häiritte, että poikas haluais naida miehen.

-Ei. Ei häiritse se. Mä pidän siitä Hietasesta. Ja mä rakastan mun poikaa. Oletan sinunkin rakastavan.

Akseli oli hiljaa. Pudistellen päätään hän kävi ajatuksia läpi. Järkeä siinä oli kun mietti. Vilho oli aina lapsena sellainen vähän omalaatuinen. Leikki mieluiten Kaarinan kanssa tyttöjen leikkejä. Sellaisia enemmän feminiinisiä niillä sellaisilla oli taipumus olla. Mutta eihän poika muuten. Ahkerasti se teki töitä. Tyttöjä se ei ikinä kattellu. Silloin Akseli laski sen ujouden piikkiin.

Ei akseli ollut ikinä "miehiä rakastavia miehiä" sen enempää ajatellut. Ei juuri ylimääräistä vihaa niitä sellaisia kohtaan. Vieroksuntaa se ennemmin oli. Ja eihän omasta pojasta sellaista odota.. yhtäkkiä Elina jatkoi vedet silmissä.

-Pyydä anteeksi Vilholta. Samoin Hietaselta. Korjaatte pojan kanssa välit. Ei sun tarttis yhtäkään poikaa enää menettää.

...

Kaarina istui rappusilla hiljaa, kun äite ja isä olivat menneet. Vilho taitteli etusormensa ympärille heinän kortta ja aloitti.

-Sä varmaan tajusit mistä me riideltiin. Kun isä sen täällä kuulutti aika kovaan ääneen.

-Sinä ja Hietanen..?

Vilho naurahti kuivasti ja jatkoi heinän korren näpertämistä.

-Niih. Ollaan yhdessä.. tai oikeestaan minä kosin eilen. Eihän me virallisesti voida, mutta se on sellanen "lupaus".

Kaarina hymyili. Vilho vilkaisi häntä nopeasti ja ahdistus lamaantui. Hyvin tässä vielä käy. Ainakin sisko säilyy.

-Sua ei haittaa?

Kaarina pyöräytti silmiään ja veti veljen halaukseen. Vilho vähän hämmentyi siitä. Viimeksi he olivat halanneet, kun Kaarina oli ollut jotain 10. Silloin Vilho nosteli tätä ilmaan ja halasi. Jos Eero ja Voitto olivat kiusanneet.. Kaarina päästi irti ja hymyili aidosti. Ei harjoiteltua "sievää hallittua hymyä". Aito ja kaunis hymy.

-Ei haittaa. Ja jos rehellisiä ollaan, kun sä ton Hietasen tänne toit.. Kyllä teidän katseista osas arvata.

Vilho hymähti ja taputti siskon päätä, niin kuin aina ennen.

-Te naiset piru vie huomaatte.

-Niin me huomataan.

Koskela katseli Urhoa, joka hortoili peltoa ympäri odottaen, että sisarukset saisivat puhuttua. Varmasti se yritti näyttää kasuaalilta. Kuin huvikseen siellä kävelisi. Vilho hymyili huvittuneena näylle. Kaarina huomasi sen ja tönäisi kyynerpäällä veljeä.

-Ihan hyvän valinnan sä teit.

Vilho hymähti.

-Mm. Niin tein. Onhan se kyllä vähän tohelo.

-Käy nyt vapauttamassa parka tuolta hortoilemasta. Hermoromahduksen vielä saa.

Kaarina hymyili ja Vilho nousi ylös.

-Kai mun täytyy.

Sisko tyytyväisenä katsoi miten miehet jäivät kävelemään pellon reunaa. Jutellen asioita läpi. Sitten Kaarina ajatteli Aulista. Ei se suutaan kiinni osannut varmaan pitää. Jos se oli törmännyt Juhaniin, tiesi pikkuvelikin jo. Kaarina katsoi alas käsiinsä ja pyöritteli sormusta nimettömässään. Huonolla omatunnolla hän tunsi Hietasen ja Vilhon elävän silti hiukan vapaammin, kuin hän. "Mitä minä tässä taas itseäni?" Kaarina ajatteli kriittisesti. "Minun rakkauttani ei sentään lailla kukaan yritä kieltää.. Voi Vilho raukka! Mitä kaikkea isä kerkesi jo sille sanoa?"

Ajatus katkesi kun ulko-ovi selän takana avattiin. Isä ja Äite tulivat ulos. Kaarina kurtisti kulmiaan.

-Joko on raivottu riittäviin?

Isä vähän murahti jotain, mutta sitten nojasi rappusten kaiteeseen. Vähän vielä vastentahtoisesti tämä myönsi katsoen pellolle.

-Eihän se Hietanen mikään huono mies ole.

----------------------------------------------

[kausijuoppo]

Sarjakuvan piirtämisen prosessista

Nyt kun oon taas päässyt takas tähän sarjakuvien rustailuun, haluan pikkasen analysoida omaa sarjakuvan_teko_rosessiani.jpg. Kiinnostaako ketään tämä asia? Ehkä ei. Estääkö se mua lätisemästä? Ei tietenkään. Minä olen maailman napa ja teen mitä huvittaa.

Taas maratonipostaus, skippaa jos ei kilometriesseet kiinnosta.

Elikkäs!

Kirjoita mitä sarjakuvassa tapahtuu

Ite tykkään kirjoitella dialogikässäriä tähän touhuun. Se antaa mulle sellasen helpohkon raamin lopputuloksen tekoon. Tässä esimerkkinä:

Kuvakaappaus word-tiedostoista, missä osa mun kässäreistä lepää. Huomaa että en paljoa kuvaile tilannetta, pelkkä dialogi on kirjotettu eikä muuta. Jos luulen jonkin asian olevan erityisen tärkeä, kuvailen sen usein asteriskeissa dialogin seassa.

2. hahmotteluvaihe/"thumbnailing"

Tässä vaiheessa hahmottelen että miten paneelit, puhekuplat ja hahmot sopii sivuille. Mitä vähemmän aikaa/yksityiskohtia käytän tähän vaiheeseen, sitä parempi. Pääasia on vaan ymmärtää että kuinka pitkä/miltä kokonaisuus suunnilleen tulee näyttämään. Ja tässä kohtaa on vielä tosi helppo muuttaa asioita ennen kun suurin osa työtä on jo tehty.

Huomatkaa myös että tässä vaiheessa menin muuttamaan dialogia. Nikke sai ylimääräsen replan, niin kuin myös Pasi ja Eve. Eri suuntaan mentiin kuin alunperin olin suunnitellut. On se jännää.

3. Luonnosvaihe

Aletaan piirtämään toden teolla, joko suoraan päälle tai sitten kumittelen alustavia harakanvarpaita uuden yrityksen tieltä. Pääasia on vaan se, että sivu alkaa jo näyttää joltain ja sen voi tussata läpi.

4. Tussaus

Kun luonnostelu on valmis, siirrytään valopöydän ääreen, ja piirrän läpi uudelle puhtaalle sivulle tusseilla. Mulla on itsellä käytössä Pigma Micron- tussaussetti, ja ne tussikärkien koot menee 005-08 paikkeilla. Käytän mun sivuihin kaikkia paitsi 02-kokoa, joten siellä löytyy vähän variaatiota. 08-paneelit -> 05-puhekuplat -> 01- kaikki muut -> 03-hahmojen siluetti -> 005-pienet yksityiskohdat, kuten silmäripset, pienet kasvot jne.

Huomaa myös että tussailin aivot narikassa, ja viimeisessä avoimessa paneelissa meni päin vittua. Ja se tietenkin jäi skannattavaan sivuun eikä enää lähde pois. Mutta ei hätää, nämä korjataan seuraavassa vaiheessa.

5. Photoshoppailu

Nyt päästään digipuolelle, eli fotosoppi päälle ja menoks. Itse irrotan tussauksen uudelle päällimmäiselle kerrokselle(layerille), ja siivoan tahrat ja virheet pois. Ja sitten alan tussata sen alle värejä tai harmaasävyjä, riippuen mitä mua huvittaa tällä kertaa tehdä. Tykkään erottaa hahmojen ja taustojen värityksen erillisille kerroksille, mutta kuitenkin kaikkien hahmojen ja kaikkien taustojen värit on samassa kerroksessa. Mitä vähemmän tiedostoja, sitä helpompi mulle. Digitaide on edelleenkin haastavaa mun aivoille.

Ja lopuksi tietenkin vielä dialogi puhekupliin, ja se alkaa olemaan siinä.

Ja voilá! Valamista! Perseilysarjis on valmis, ja siihen meni vaan...2-3 päivää mun elämästä!

Mitä pitää takaraivossa piirrellessä?

a. Tarpeeksi suuret puhekuplat tarpeeksi suurelle tekstile. Tämän olen aiemmin huomannut sekä aikaisemmissa sarjakuvissani, kuin myös muiden sarjakuvatekijöiden jäljessä. Mikään ei oo ärsyttävämpää kun löytää ihan pirun mielenkiintonen sarjis, ja sitten huomata että sitä on pakko lukea silleen

Vaikka kuinka mielenkiintoselta se sisältö näyttää, niin valitettavasti ihmiset ei jatka sarjiksen lukua jonka lukeminen on maailman suurin haaste. When in doubt, write bigger. Mieti myös, mille laitteelle/sivustolle postaat, ja miltä se näyttää esim. mobiililla vs. desktopilla. Ja valitse helposti luettava fontti. Harva jaksaa arvailla että mitä ne hahmot sanoo siellä sarjakuvassa.

b. Priorisoi selkeyttä. Itse kun luen sarjakuvia niin haluan oikeesti ymmärtää että mitä siellä tarinassa tapahtuu. Se abstraktius ja taiteellisuus valuu hukkaan, ellei kukaan saa selvää siitä että mitä sen teoksen on tarkotus kuvata. Joten yksinkertaisten ja selkeiden asioiden piirtäminen on hyvä alku ennen kun alkaa rustaamaan Picasson ja Dalin tasosia teoksia.

c. Aloita pienestä. Luojan kiitos oon sen verran pelkuri että eka sarjakuvakokeilu oli 1-2 sivua pitkä, ja vain piirretty lyijykynällä. Ei hypätä heti siihen tiiliskiven kokosen eeppoksen tekoon ennen kun aletaan ymmärtää että miten se yhden sivun teko tapahtuu. Tai vaan yhden paneelin. Oon huomannut että pikkuhiljaa sen työtahdin ja haastellisuuden kohottaminen tekee hyvää. Jos aloitin sillä että tein yhden sivun pituisia sarjiksia, ja nyt viimeisin projekti jonka sain ulos oli kokonaiset 44 sivua, niin siinä on jo aika paljon edistystä. Ja tulevaisuudessa uskallan hypätä pikkuhiljaa entistä suurempien projektien kimppuun hyvällä itsevarmuudella. Ja hyvä pitää mielessä, että mulla meni tähän edistymieen yli 2 vuotta. Kukaan ei oo mestari syntyessään.

d. ÄLÄ! TAVOITTELE! TÄYDELLISYYTTÄ! Sitä ei ole. Se on myytti. Virheitä tullaan aina tekemään, ja kukaan ei pääse niistä koskaan täysin eroon. Joten chillaa. Tärkeintä(ainakin harrastepohjan tekijöillä) on se että on hauskaa. Kokeiluja voi tehdä. Vaihtele formaattia. Kokeile uutta työkalua. Fuck a fish. Voit olla mikä tahansa ja kuka tahansa, kunhan et oo Antti Holma. Identiteettivarkaus on rikos.

Kiitos kun pistäydyit ted talkissa, jonka pidin itselleni. Have a nice day.

[naturallyadventured]

emiliarauti.o

~ silkinpehmeitä hetkiä suolaisia huulia hiekanjyviä varpaissa rusketusraitoja lanteilla hiukset pesty merivedellä kasvot puuteroitu auringolla sielu täynnä poskisuudelmia 18/09/2021 #35mm ~ 4. kuva by @pinjataipale

[aleksiskivi]

Itsepäinen, jopa luja — Martti Katajisto. Teoksessa Kasvot naamion takana: kuvauksia näyttelijöistä omissa oloissaan. Verneri Veistäjä. Tammi, 1953.

Martti Katajisto istuu pienen huoneensa punaisessa nojatuolissa. Pitkät sormet harovat paksua, keltaista tukkaa. — Tämä on filmitähti Martti Katajiston tukka. Omat hiukseni värin alla ovat ihan harmaat —kai siksi, että lapsesta asti olen saanut pitää tunteet sisälläni.

[homunculus-argument]

This is just my personal language-tumblr pet peeve, but it really gets me every time I want to bring up some quirk of the finnish language and somebody responds with "english has that too!" and then explains something completely different that does not resemble what I just described in any fathomable way. Like dude. Bro. Brother. Brethren. I am literally talking to you in english. I speak your first language better than you understand mine. The word "kasvot" is not on the same level of formality as "countenance" or "visage", nor have you ever seen someone refer to someone's face with either word without getting their ass beat for being that pretentions.

Yes, the english language has the word "insubordinate" as both an adjective and a noun, but when I say that niskuroida does not have an english translation, the nuance lost in translation is the casual informality of the verb. I've never encountered a farmer who actually works with their hands who would say that a goat or a mule is "being insubordinate" when the beast is acting like a little shit. The fact that in finnish, the exact same verb is used for soldiers who refuse to follow orders due to poor discipline, and a literal jackass acting like a jackass, is the part I found comical.

My first language has at least three verbs, two adjectives, and one adverb derived from the word "cunt", and literally none of them have anything to do with sex. The words "voiton voimainen" can translate either to "in the sense of vigour of victory" or "butter-free, yet buttery" depending on whether you pronounce them as one word or pause for a comma in the middle. When I speak of some complete fuckery of the finnish language, I am specifically speaking of it in contrast to english.

Not to be a gatekeeper of linguistics, but if someone knows two things and you know one thing, and they're talking about how the two things differ from each other, for the love of god don't try to fucking argue them about how that's not true when you could just. fuckign.

SHUT.

[ruttotohtori]

Siis siel myymäläs oli myynnis samanlaisia apinoita mut minikoossa! Ni ny mul o sit kaks valkosta, pitkäraajaista ja hännätöntä apinaa!

Mietin et jos meen käymää Korkeasaares ni pitäiskö mun ottaa mukaan apina, joka on ostettu sieltä yli 20 vuotta sitten?