#kannustus

[filmokosmos]

Tuntematon Keski-Maa

Tein Jungin persoonallisyystyyppitestin Keski-Maan hahmoille, ja yhdistin ne Tom Lundbergin Tuntematon sotilas ja johtamisen taito -analyysiin. Eli Keski-Maan 'testaa itsesi tuntematon johtaja' -peli.

Aragorn - Koskela (INFP), idealistinen, uskollinen, spontaani, joustava, ihmiskeskeinen, pidättyväinen, yksilöllinen kohtaaminen, itsenäisyys; etäisyydestä energiaa, kokonaisuus ratkaisee, ihmiset ensin - sitten asiat, tilanteiden ehdoilla, pomo on auttaja, lattiatason visionääri, arvojen asiamies, kriisien suvereeni hallitsija

Bilbo - Kaarna (ENTP), energinen, tiedonhaluinen, innostava, kehitysorientoitunut, kekseliäs, asiakeskeinen, joustava, väittelynhaluinen, looginen; ekstrovertti kinastelija, suunta kohti huomista, järki ja ajattelu ennen kaikkea, suunnitelmat muutetaan jos on aihetta, omat rajat tulee testata, itsenäisyyttä ja tuloksia

Boromir - Karluoto (ENFJ), ihmisläheinen, lojaali, seurallinen, dynaaminen, avoin, suunnitelmallinen, innostava, harmoninen, avulias; voimaa muista ihmisistä, odotukset ennakoivat tulevaisuutta, yhteinen hiili hehkuu puhaltamalla, työt tehdään kuten on sovittu, kiitos ja kannustus ovat tie luottamukseen, ihmiset ennen kaikkea, vastuu on tehty kannettavaksi

Denethor - Lehto (INTJ), itsenäinen, keskittymiskykyinen, tiedonhaluinen, pidättyväinen, järjestelmällinen, määrätietoinen, asiakeskeinen, kyvykäs organisaattori; omaehtoinen ja sisäänpäin kääntynyt, näkemyksellisyys ja tahdonvoima, kriittinen, projektit hoidetaan loppuun asti, löysät pois ja toimeksi, itsenäisten toimijoiden verkosto, vaativa asiajohtaja, erinomaisuus on standardi, itsestäänselvyyksistä ei kiistellä

Elrond - Lammio (ESTJ), asiakeskeinen, johdonmukainen, objektiivinen ja kriittinen, uskoo sääntöihin ja hierarkioihin, johtaa asioita ei ihmisiä, rohkea ja määrätietoinen, ulospäinsuuntautunut ja vahva, tuloshakuinen ja päättäväinen, yrityksen arvoihin ja tavoitteisiin sitoutuva; "puhumalla vakuutan itseni ja muut", kone toimii kun osat ovat kunnossa, asiat ja suunnitelmat ensin - sitten toteutus ja ihmiset, käskyttäminen toimii kriiseissä, hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, tukea kellosta ja kalenterista, innovaatiot pienin askelin, sitouttaminen haastavaa

Faramir - Vanhala (ISFP), myötätuntoinen, avulias, spontaani, keskittymiskykyinen, joustava, ihmiskeskeinen, harmoninen, esteettinen, taiteilijaluonne; luovuus merkitsee käytännöllisyyttä, mielialojen herkkyys, "katsotaan sitä sitten myöhemmin", hyväntahtoinen kannustaja, hetkessä kiinni

Frodo - Jalovaara (ISFJ), luotettava, huomaavainen, käytännöllinen, hiljainen, järjetelmällinen, tehokas, ihmiskeskeinen, harmoninen, yhteistyökykyinen; kontrollia ja vakiintuneita malleja, sopusointu edistää tehokkuutta, agendat ja aikataulut arvossa, "jokainen tietäköön tehtävänsä", pitkänmatkan juoksija, myönteinen palaute motivoi

Galadriel - Lahtinen (INFJ), ihmiskeskeinen, luova, lojaali, pidättyväinen, tulevaisuuteen orientoitunut, järjestelmällinen, päättäväinen, harmoninen, itsenäinen; kokonaisuus ja teoriat ensin, asiat riidelkööt - eivät ihmiset, suunnittelu ja pohdinta, pää pilvissä - jalat maassa, oikeudenmukainen vastuunkantaja, keskustelija ja sovittelija

Gandalf - Sarastie (ESFJ), ystävällinen, ulospäin suuntautunut, käytännöllinen, seurallinen, herkkätunteinen, järjestelmällinen, ihmiskeskeinen, tiedostaa muiden mielialat ja tarpeet; käytäntö ratkaisee, tunteet ja arvot päätöksenteossa, systeemit kunnossa, ihmistuntija, muutosjohtaja, kriisien hallinta, tiimi ja sen hyvinvointi

Gimli - Asumaniemi (ESFP), energinen, käytännöllinen, seurallinen, spontaani, joustava, vastuuntuntoinen, kiinni todellisuudessa, ihmiskeskeinen, halu ottaa riskejä, kilpailuvietti; avoin ja seurallinen, täysillä tässä ja nyt, "autan - siis olen", tiimi tarvitsee myös solistin, toimintaa janoava huimapää, kyky priorisoida asioita, joskus vain pelillä on merkitystä

Legolas - Määttä (ISTP), rauhallinen, käytännöllinen, realisti, laaja ymmärrys, asiakeskeinen, hiljainen, joustava; tarkat havainnot ja realismi, päätöksenteko faktoihin tukeutuen, ei huolta huomisesta, pragmaattinen ja konkreettinen näkemys, taitava kriisijohtaja, "kiitos? ei kiitos", itsenäinen perfektionisti

Merri - Rahikainen (ESTP), seurallinen, pyrkimys uusiin ratkaisuihin, halu vaihteluun, aloitteellinen, looginen ajattelu, vapaudenhaluinen, innostuva ja innostava, vahva läsnäolon kyky, taipumusta lyhytjänteisyyteen; seurallinen innostaja, tosiasiallinen taktikko, asiakeskeinen vaikuttaja, spontaani ja herkästi reagoiva, ratkaisut resurssien puitteissa, kaaos on mahdollisuus, voittaminen ja minäkuva, kritiikkiä ja kannustusta, muutos tehdään nyt

Pippin - Hietanen (ENFP), innostuva, optimistinen, seurallinen, ystävällinen, idearikas, spontaani, joustava, ihmiskeskeinen, yhteistyökykyinen; ääneen ajattelu, näkemyksellisyys ja arvot, lojaalisuus ja sitoutuminen tiimiin, aikataulut ja määräykset kahlitsevat, innostunut ja myönteinen, hyvät verkostot tuovat arvoa, yhteishenki on tärkeintä, demokraattinen päätöksenteko, ihmiset tekevät muutoksen

Saruman - Rokka (ENTJ), visionääri, rohkea, vaativa, tehokas, suorapuheinen, tavoitteellinen, kriittinen, päättäväinen, looginen; innovaatiot ja kehitys, asiat ensin - sitten ihmiset, hihat heilumaan!, auktoriteetit ongelmana, itsenäinen ja riippumaton, asiat kerralla kuntoon

Sauron - Honkajoki (INTP), teoreettinen, analyyttinen, etäinen, kriittinen, suurpiirteinen, asiakeskeinen, looginen, yksilöllinen; vain valmiiksi mietittyjä ajatuksia, suuria linjoja ja innovaatioita, faktahommia ja konkretiaa, suunnitelmat kaventavat tulevaisuutta, suunnannäyttäjä ja delegoija, älyllinen teflon -johtaja, laatikon sisällä

Theoden - Mäkilä (ISTJ), itsenäinen, järjestelmällinen, tunnollinen, luotettava, vastuuntuntoinen, päättäväinen, asiakeskeinen, looginen, kokonaisuuksien hallinta; kokemus opettaa parhaiten, kriittisyys kunniassa, mittaa kahdesti - sahaa kerran, omaehtoinen ja tarkka, toiminta ja vastuu ennen kaikkea, suunnitelmallisuus ja järjestysm mieluummin ei riskejä, uskollinen ja sitoutunut, oikeudenmukaisuus

[tears-of-boredom]

tää vitun talo on täynnä bigotteja. jotku säästää commentit trans tyyppei varten. jotkut "ei ole rasisteja" jos unohdetaan kaikki itä-aasialaiset. ja jotku kommentoi välillä kuinka tyhmiä miehet on ja kuinka parempia naiset on. tai ehkä vaan käyttää minua kannustus välineenä koska ettehän te pojat voi nyt tytölle hävitä.

enkä mä voi sanoo mitään koska seuraavan kerran ku kuulen aikuselta että "tälläset jutun on vaan uutta meille vanhoille, ei meiän nuoruudessa mitään näitä uusia juttuja ollut, sun pitää olla kärsivällinen meiän kanssa" nii minä vittu annan heille ilmasen nose jobin.

[lily-learns-finnish]

To encourage in Finnish

rohkaisu = encouragement

rohkaista = to encourage (trans)

kannustus = encouragement

kannustaa = to cheer on, encourage

kannatus = support, endorsement

kannattaa = see meaning below...

kannattaa = to support, bear up (trans)

kannattaa = to support financially (trans)

kannattaa + prt. = to endorse (someone/thing) esim. Minä kannatan häntä. = I endorse him.

Gen. + kannattaa = to be worthwhile, esim. Sinun kannattaa hakea siihen. = You should apply there.

[hansbec]

Jälki.

Silloin vielä paloi.

Varjotkin, vailla nimiä ilmoja halkoi.

Suhisee, kaikuu; se kantautuu.

Kokiessa toisalla,

muistoja muutama.

Kannustus kovin kurja;

ole pyydettyä, sitä tarvitse suoda.

Välttäen sanoja, välittäen sanatta

luotto lohkeilee, epäilyä paikalla.

[lintujasukissa]

hjälp; miun äitin tapa kannustaa on alkanu nyppii pahemman kerran. Oon yrittäny ettii jotakii äidillistä lohdutusta ahistuksee opiskelun suhtee, ja se mitä äiti tarjoo on "tyhmätkin on oppinu asian x helposti, en näe mitään syytä miksi sinä et oppisi", ja sit hää hermostuu ku sanon että toi ei ny oikein sovellu tilanteeseen. Oonko mie ihan pyllystä ja loukkaannun turhasta tän kans? (huom., miun äiti ei oo siis paha tahi ilkiä ihminen ollenkaa, tää nimenomaine juttu on vaa alkanu tuntuu pahalta)

Me suomalaiset ei perinteisesti olla kovin hyviä kehumaan tai kannustamaan ketään, äitiäs ei luultavasti ole itseäänkään kannustettu sen paremmin! En tiedä miten voisi sen selkeämmin sanoa, että sen kannustus tuntuu ennemminkin lannistavalta 🤔 Ehkä jos sanot, että arvostat sitä mitä se yrittää tehdä siun puolesta, mut että siulle tulee sellainen olo kuin lähtökohtaisesti alittaisit sen odotukset siulle ja että sen takia tunnet itsesi tyhmemmäksi etkä paremmaksi.

[tkaarina]

#googlefit #kannustus (paikassa Helsinki) https://www.instagram.com/p/BoGxpvuBZmT/?utm_source=ig_tumblr_share&igshid=1odd7nene8qry

[mieoleahvena]

Vielä minä muistan (Osa 3/3)

Genre: Draama, lievä angst, fluff, fix-it, sodan jälkeen -AU

Paritus: Koskela/Hietanen

A/N: Tämä perustuu rakkaan ahvenaystäväni @sotamieshonkajoki n tarinaan Vänrikki ja sotilaspoika, sain hänen luvallaan luoda jatkotarinana näille rakkaille pojille uuden, onnellisemman lopun. Kiitos paljon että annoit kalanhajuisten ahvenakäsieni koskea tähän sun kirjoittamaan ficcimaailman aarteeseen, ja toivon että tää mun jatko tekee sille tarpeeksi kunniaa <3

Kiitos teille joille oon tästä kirjottamisen aikana kertonut, jotka ootte tukeneet ja kannustaneet mua, antaneet inspiraatiota ja olleet miun puolesta ilosia. Tämä iso työ on erityisesti teille. Siis Honkkis nyt tietysti aivan ensimmäisenä, ja hänen lisäks te @ainahumalassa, @turinametsa, @trevardes, @too-spoopy-to-be-frukd ja @hardworksucks, ootte parhaita ja kaikki hyvin rakkaita <3

Disclaimer: Hahmot Väinö Linnan, alkuperäinen tarina ei oma. Rahaa ei tule. Inspiraatio kurkikohtaukseen Mark Bernesin kappaleesta Žuravli.

Varoitukset: Mielisairaalakuvaus (mukana vanhentuneita hoitomuotoja), huono murre

Sanamäärä: ~3000

Summary: Koskelan muisti alkaa palata ja Hietanen saa yllättyä.

**

OSA 3 – Kurjet

Oli huhtikuu ja lähes kaikki lumi sulanut kevään tieltä. Viimeiset kaksi kuukautta olivat Koskela ja Hietanen yhdessä jakaneet tuon punaisen maalaistalon ja sen ympäriltä hiljalleen taas paljastuvat pellot, kuin huomaamattaan tehneet paikasta kummankin näköisen. Koskela oli mieluusti heti osallistunut talon töihin ja ylläpitoon, ja pian olivat ulkopuuhat muodostuneet melkein yksin hänen vastuualueekseen, kun Hietanen taas hoiti sisällä siivoamisen ja ruoanlaiton. Siinä oli kyse ennemmin heidän parhaista kyvyistään kuin minkäänlaisen roolin ottamisesta – kumpikin oli maalaispoikina tottunut kovaan työhön, mutta Hietanen taisi kodinhoidon paljon hieman kömpelöä Koskelaa tehokkaammin, kun Koskela taas suoritti ulkohommat enempiä ihmettelemättä ja aikailematta ja siksi Hietasta nopeammin. Hietanen oli tapansa mukaan ensin yrittänyt ottaa itse vastuun kaikesta, mutta Koskela oli aivan yhtä jääräpäinen kuin hänkin ja vaatimalla vaati saada työtä käsilleen, joten pian Hietanenkin hänen päämääränsä ymmärsi. Työ oli aina ollut Koskelalle ensisijainen lääke mihin tahansa henkiseen vaivaan, ja nyt hän oli ollut pitkään sitä ilman, maannut mielisairaalassa omasta mielestään häpeällisen toimettomana, ja hän halusi mielellään menettämänsä tunnit korvata. Siitä syystä ulkovajaan ilmestyi jo toisella viikolla enemmän pilkottuja puita kuin mille koko lopputalvena enää olisi tarvetta, mutta Hietanen antoi Koskelan silti ahertaa. Nyt vasta hän huomasi kuinka paljon oli yksin hommia paiskinut, vaikka määrä olikin hänestä itsestään vaikuttanut liian vähäiseltä paremman tekemisen puutteessa. Oli ylipäätään mukava tulla töistä kotiin tietäen, että joku odotti. Toisinaan Koskela saattoi häntä aamuisin parisataa metriä tienhaaralle saakka tai tuli iltapäivällä vastaan, joskus teki kummatkin ja sai Hietasen tuntemaan itsensä taas koulutiellä kulkevaksi pikkupojaksi. Ei se häntä haitannut, Hietanen oli muutenkin pitänyt yksin kulkemista aina tappavan tylsänä ja joutunut toisen ihmisen sijasta säksättämään ohitseen juokseville oravanpoikasille, mutta suurin syy hänen ilostumiseensa oli kuitenkin Koskelan huolenpito. Samalla tavalla oli tämä rintamallakin häntä kaitsenut, saattanut ja neuvonut niin paljon kuin kykeni ja katsonut, että Hietanen oli kaikesta tilanteen tasalla, valmiina uusiin haasteisiin. Kerran oli toinen nyt siviilissä jopa kiidättänyt Hietasen keittiönpöydälle unohtuneet eväät tälle. Kotona odottivat aina siistinä pidetty piha ja Koskelan milloin mitkäkin projektit, ja niiden lisäksi tämä oli siihen mennessä ehtinyt suunnitella kesäksi talon huoltomaalausta ja toisenkin vajan rakentamista. Jopa saunarakennuksen ja ladon laajennukset olivat Koskelalla olleet mielessä, mutta niiden kohdalla Hietanen oli naurahtanut ja toppuutellut toista, muistuttanut, ettei pitänyt ahnehtia liikaa kerralla. Koskelan innokkuus oli kuitenkin Hietasen mielestä vain hyvä merkki, sillä se ja jatkuva silmälläpito söivät aikaa toisen apaattisuuden uudelleenkehittymiseltä ja tukivat paluuta normaaliin elämään. Hietanen tiesi, että toimettomuus muutenkin oli Koskelan suurin ahdistuksen aihe, ja kieltämättä olisi hienoa saada ehkä aikaan suurempiakin huoltotöitä, joita Hietanen itse ei leipätöiden ohella ehtisi kunnolla tekemään. Koskelan muisti palaili edelleen tasaisesti, ja joskus öisin tämä saattoi innoissaan herättää vieressään nukkuvan Hietasen vain siksi, että muisti itse jotakin, mistä toinen oli hänelle aiemmin päivällä kertonut. Hietanen suhtautui siihen aina yhtä innokkaasti, saattoi alkaa selittää aiheesta lisää, kunnes jossain vaiheessa Koskela katsahti kelloon ja kirosi harmistuneena sitä, että he olivat puhuneet jo tunnin tai pari ja Hietanen tulisi olemaan työaamuna väsynyt. Silloin Hietanen nauroi vain, kietaisi Koskelan yhdellä nopealla liikkeellä mitenkuten syliinsä ja suuteli syvään, ja jos aamu oli jo lähellä, nousi hän ylös ja veti toisen kädestä pitäen takkahuoneeseen seurakseen. Siellä he viettivät muutenkin paljon aikaa, juttelivat vain ja toisinaan lukivat hiljaisuuden ja toisistaan huokuvan lämmön ympäröidessä heitä. Hietanen ei painostanut Koskelaa yhtään mihinkään, muistutti vain toisinaan, että hänen kotinsa oli nyt myös Koskelan oma. Koskelakin piti Hietasen kanssa asumisesta – se oli aivan yhtä helppoa ja oikealta tuntuvaa kuin puolijoukkueteltan jakaminenkin, mutta toisin kuin sota-aikana, nyt he saivat olla täysin rauhassa keskenään. Perheensä luo Koskela ei halunnut vielä mennä, sillä vaikka yleinen toimintakyky olikin jo täysin palautunut, hän arveli äidin ja nuorempien sisarusten säikähtävän liiaksi sitä, ettei hän vieläkään kyennyt muistamaan kunnolla kaatuneita veljiään. Hän oli jo mielisairaalassa päättänyt, ettei menisi takaisin ennen kuin olisi taas täysin kunnossa tai edes niin hyvässä hapessa kuin enää olisi mahdollista. Nyt hänen pitäisi vielä kaiken lisäksi keksiä syy sille, miksi lähtisi niin ripeästi uudelleen. Koskela tiesi, että nyt hän ja Hietanen olivat lyöneet suhteelleen viimeisen sinetin, eikä enää ollut mitään muuta yhtä houkuttelevaa mahdollisuutta kuin jäädä tänne, tälle pientilalle ja elää yhdessä onnellisina elämänsä loppuun saakka kuin saduissa ikään. Satua heidän yhteinen arkensa tuntui muutenkin olevan varsinkin kaikkien niiden koettelemusten jälkeen, jotka heidät olivat yhteen tuoneet. Kumpikaan ei ollut niistä katkera – he tiesivät oikein hyvin, etteivät milloinkaan olisi ilman niitä toisiaan tavanneet, että jotakin, vaikka sitten oma mielenterveys, oli näemmä ollut pakko menettää, jotta hyvää tulisi vastaan. Toistensa puolesta he olisivat olleet kuitenkin valmiita käymään sen kaiken uudelleen läpi vaikka raskaampanakin, sillä ei ollut merkitystä. Pelkällä rakkaudella ja pyyteettömällä halulla uhrautua sen sijaan oli. Toisinaan Hietanen silti edelleen syytti itseään siitä, ettei ollut osannut auttaa Koskelaa ennen kuin tämä murtui lopullisesti. Kaikkien kuluneiden kuukausien jälkeenkin se oli kova pala nieltäväksi, ja sisimmässään, kaiken positiivisen asenteen allakin Hietanen pelkäsi, ettei Koskela tulisi ikinä muistamaan aivan kaikkea. Hietanen tiesi omantuntonsa soimaavan häntä niin pitkään kunnes kaikki olisi tallella, palautettu oikeaan osoitteeseen ja jätetty menneeseen, ja ajatus siitä, että Koskela joutuisi elämään hänen kanssaan sellaisen jälkeen oli pahinta, mitä hän tiesi. Hietanen ei kuitenkaan varsinkaan Koskelan seurassa osannut tunteitaan piilottaa, mistä seurasi se, että toinen lohdutti häntä vähän väliä, vannoi, ettei mikään ollut Hietasen syytä ja lupasi joka kerta, että muistaisi kyllä kaiken aikanaan. Vaikka ymmärsikin, ettei Koskela sellaista voinut noin vain luvata vaan sen päätti jokin heitä suurempi, Hietanen uskoi häntä ensiksi sen tähden, että oli oppinut luottamaan Koskelan sanaan tilanteessa kuin tilanteessa ja toiseksi siksi, ettei Hietanen halunnut toisen huolestuvan liikaa hänen vuokseen. Hietanen ei voinut kieltää, etteikö Koskela olisi varmaankin taas kerran oikeassa, niin hienosti tämä edistyi ja oli itsekin sanonut, että toisen tuki ja kannustus olivat paranemisessa tärkeintä. Koskela rakasti häntä niin avoimesti, suhtautui hänen syyllisyydentunteeseensa vakavasti mutta silti aina rauhoitellen aivan kuten joukkueensa miesten pelkoon silloin joskus, ja toisinaan se veti Hietasen herkäksi. Sellaisina hetkinä Koskela taas pelasi reilusti omaan pussiinsa, sillä tuossa tilassa toinen uskoi häntä kaikkein parhaiten. ** Eräänä hiljaisena perjantai-iltana he istuivat kuistin rappusilla nauttimassa melkein huomaamattomasta tuulenvireestä. Hietasella oli ollut harvinaisen raskas työpäivä ennen viikonlopun koittamista, ja siksi hänkään ei paljoa virkkanut, oli vain hymyillyt raukeana illallisen jälkeen mutta Koskelan kehotuksista huolimatta kieltäytynyt menemästä vielä nukkumaan. Erikoisen lämmin huhtikuinen ilta oli hänestä ollut turhan kaunis sisällä sängyssä maaten tuhlattavaksi, ja sitä myöten hän oli ehdottanut Koskelalle ulos leppeään ilmaan istahtamista. Nyt Hietasella oli puukon lisäksi uuden veitsenkahvan vuolutyö käsissään, hän kun mieluiten teki itse kaikki välineet itselleen, ja sen parissa hän ahersi mieli leväten mutta kasvot keskittyneessä mutrussa. Enää jäljellä oli pelkkä hienopyöristäminen, ja sitten kädensija olisi valmis. Koskela sen sijaan vain istui kyynärpäät polviin tukien, kädet leuan alla yhdessä nyrkissä ja näytti mietteliäältä kuten yleensäkin. Hän nautti saadessaan vain katsoa rauhassa mailleen hiljalleen painuvaa auringonkehrää ja peilityyntä järveä, haistaa ilmassa vielä viimeisten pian kokonaan pois sulavien lumikinosten huumaavan tuoksun. Ne kaikki muistuttivat häntä poikavuosista, joina elämä oli hetken verran ollut huoletonta ympärillä ainaisena vellovaa epävarmuutta lukuun ottamatta. Tai ei oikeastaan, muistutti hän heti itseään, ei Vilho Koskela milloinkaan ollut lapsuutta elänyt. Nuoremmat sisarukset olivat sen hänenkin puolestaan kokeneet samalla kun Koskela itse oli varmaan jo heti syntymästään lähtien murehtinut vakavalla naamalla. Näinä päivinä se ajatus sai hänet hymyilemään, niin nytkin. Sitten oli tullut talvisota, jolloin Koskela oli vasta lopullisesti saavuttanut aikuisuuden ja kohdannut sen haasteet enemmissä määrin kuin monet muut. Olihan hän asevelvollisuuden suorittanut, mennyt sen jälkeen vielä aliupseerikouluunkin, mutta mikään ei häntä silti olisi voinut oikeaan sotaan valmistaa. Talvisota oli ollut raaka sataviisipäiväinen leiri, ja sieltä Koskela oli tullut ulos mielestään paljon entistä vajaampana ihmisenä. Välirauhan ja upseerikoulun aikana hän oli saanut jotakin menettämästään elämänilosta takaisin itselleen, mutta positiivista hänestä ei voinut tehdä. Ei sillä että Koskela olisi ollut mitenkään erityisen synkkämielinen ihminen, kunnollinen toivonrikkaus vain ei hänen luonteeseensa ollut edes nuorempana sopinut. Jatkosodan syttyminen oli antanut hänen kovasti yrittämälleen optimismille vielä kovemman kolauksen. Ensimmäisen vuoden ajan Koskela oli vielä jaksanut uskoa parempaan, oli toisinaan ajatellut, että tämäkin sota voisi päättyä aivan kuten edellinen ja että hän saisi elämänsä takaisin. Hän oli vakaasti päättänyt palata kotitilalle jos vielä elossa olisi, mutta tuon yhden vuoden jälkeen ajatus oli tuntunut enää pelkältä kaukaiselta unelta. Hietanen oli silloin ollut se ainoa ihminen, joka hänet oli saanut jatkamaan turhalta tuntuvaa taistelua, joka oli kerran melkein väkipakolla raahannut hänet järven rantaan kesäiltana katselemaan sinisorsan ja sen poikasten hidasta lipumista vedenpinnalla, joka oli tiennyt, että luonnon kauneus ja sen sointuvat äänet saisivat sekä Koskelan että Hietasen itsensä hetkellisesti onnellisemmiksi. Pian yksi poikasista oli jo jotenkin onnistunut jäämään jalastaan kiinni kaislikkoon, jolloin Hietanen oli hätääntynyt ja Koskela joutunut tyynen rauhallisesti kahlaamaan linnun luo ja irrottamaan sen. Hän olisi voinut vaikka vannoa, että sorsaemo oli katsonut suoraan häneen kiitollisuutta eläimensilmissään, vaikka oli ensin ymmärrettävästi säikähtänyt ja vienyt loput lapsistaan sivummalle. Koskelalla oli kuitenkin aina ollut jokin luontainen taito käsitellä kaikenlaisia eläimiä, eikä pieni sorsanpoikanenkaan ollut pyristellyt huomatessaan hänen helläkätiset otteensa. Hietanen oli katsellut pelastusoperaatiota vapautuneesti hymyillen ja Koskelan palatessa hänen vierelleen rannalle maininnutkin yhteistyön sujuvuudesta. Sen johdosta Koskela oli hieman punastuen hymähtänyt, että linnut varmasti nimenomaan pelkäsivät liikaa. Vaikka Koskela ei miestensä lailla myös juuri ollut komppanianpäällikkö Lammiosta pitänyt eikä tämäkään liiemmin hänestä, oli miehen koira kuitenkin ollut eri asia. Sille – tai hänelle – Koskela oli aina ollut ystävällinen, katsonut joskus sen perään silloin kun sen isännällä ei ollut ollut aikaa, ja Lammio oli tuon tehtävän pakosti Koskelalle luottanut huomattuaan heti koiran pitävän luutnantista. Ulkopuolisen silmin olisi toisinaan voinut näyttää jopa siltä, että koira oli Koskelan, ei Lammion, niin riehakkaasti ja vapautuneesti tämä miehen kanssa leikki ja pelleili, osoitti tälle samanlaista uskollisuutta kuin todellisellekin isännälleen. Kävelyillä koiraa ei ollut tarvinnut pitää hihnassa, niin sävyisästi se oli astellut vierellä ja toisinaan hyppinyt vastenkin. Sekin oli kai vaistonnut, että Koskela kaipasi takaisin maalle. Hietanen oli noiden vuosien aikana useampaankin otteeseen varmistanut, että Koskela välillä pääsisi luontoon lataamaan akkujaan ja etsimään hänestä itsestään kadonnutta viattomuutta. Kovin usein he eivät voineet mennä yhdessä etteivät olisi herättäneet muissa epäilyksiä, mutta ei se haitannut, sillä Hietanen näki aina Koskelan palatessa hartioiden kiristyksen höllentyneen ja harmaansävyisten silmien löytäneen uuden tuikkeen. Metsässä Koskela rentoutui aina, rakensi toisinaan pieniä kaarnalaivojakin silloin kun muut eivät nähneet ja lähetti niihin tarttuneen nostalgiankaipuunsa jokien varsilta pidemmälle maailman ääriin. Selviytymistapoja sodassa oli yhtä monia kuin sotilaitakin, ja sellainen muistoihin palaaminen ja inhimillisyyden ammentaminen menneisyydestä oli ollut hänen keinonsa pärjätä. Tietenkään se keino ei ollut voinut ikuisuuksiin riittää, ja kun inhimillisyyden ja julmuuksien välisestä kuilusta oli ajan mittaan muodostunut liian syvä ja leveä railo hänen kestettäväkseen, oli romahtaminen ollut viimeinen hätähuuto muiden vaihtoehtojen puutteessa. Nyt hän oli kuitenkin jo melkein tullut takaisin omaksi itsekseen kaikkine muistoineen, pystyi vieressä istuvan turvansa avulla käsittelemään vaikeitakin asioita ja oli kenties löytänyt Hietasen myötä uudelleen jotakin vanhasta viattomuudestaan. Sellainen teki Koskelan onnellisemmaksi kuin tämä oli vielä mielisairaalasta lähdettyään kuvitellut kykenevänsä olemaan, ja Hietanenkin oli siinä parin kuukauden aikana ilokseen tuon muutoksen parempaan suuntaan huomannut. Koko elämä oli vielä edessä, vaikka eivät he enää niin nuoria olleet, kumpainenkin aikamiehiä jo. Koskela oli juuri ehtinyt sulkea silmänsä ja antaa viimeisten auringonsäteiden hyväillä väsyneitä kasvojaan, kun etäisyydestä kuului hänelle poikavuosilta tuttu, kaikuva ääni. Silmien avaaminen tuli automaattisena reaktiona, ja käsi suojana paisteelta hän tähyili ylös oranssinpunaiseksi värjäytyvälle taivaalle raiunnan lähdettä etsien. Hietanenkin nosti katseensa työstään. ”Katso, kurjet ovat palanneet”, sanoi Koskela ääni nykyään näkyvämpää innostusta täynnä ja osoitti sitten vasemmalle puolelle taivaanrantaan kohti V:n muotoisessa aurassa lentävää parvea. Hietanenkin hymyili poikamaisesti. ”Ne taitta laskeuttu toho niityl. Mennää katto”, hän tokaisi heti uupumukseltaan valpastuneena, laski puukkonsa ja viime silausta vaille valmiin sijan varovasti portaiden ylimmälle askelmalle ja nousi ylös tarjoten samalla kätensä Koskelalle. Tämä tarttui siihen ja ponnisti hänkin jaloilleen. ”Juostaanko?” kysyi Koskela vinosti virnistäen. ”Juostaan”, myöntyi Hietanen iloisesti nauraen, ja niin he lähtivät peräkanaa. He kulkivat vinhaa vauhtia pellonviertä eivätkä päästäneet kurkia hetkeksikään silmistään. Rantaniityn levittäytyessä heidän eteensä he jäivät juoksemisesta hengästyneinä parinkymmenen metrin päähän koivujen varjoon seisomaan ja katselemaan, etteivät vahingossakaan säikäyttäisi pois noita suuria ja ylväitä, harmaanvaaleita lintuja, jotka näyttivät etsivän jotakin syödäkseen. Pari nuorempaa ruskeapäistä yksilöä nahisteli jostakin ruovikossa vähän matkan päässä muusta parvesta, mutta erään vanhemman kurjen kiukkuiselta kuulostava ”krraa!” sai ne kiinnittämään huomionsa takaisin ympäristöönsä ja palaamaan kiltisti takaisin. Koskelaa nauratti ja hän päästi itsekin kurkustaan muutaman trumpettimaisen soinnun, eikä ollut ollenkaan varma, näyttivätkö linnut vai Hietanen enemmän tyrmistyneiltä hänen esityksestään. ”Kuulin niiden ääniä usein kotitilan lähistöllä ja opin matkimaan”, hymyili Koskela olkiaan kohauttaen. Yksi nuori kurki asteli arasti häntä kohti muun parven pysyessä hiljaa, joten Koskela teki äänen uudestaan ja laskeutui hitaasti kyykkyyn, viittasi Hietasta tekemään samoin. Lintu kiihdytti vauhtiaan, kunnes pysähtyi epävarmana muutaman metrin päähän heistä. Koskela maanitteli sitä yhä lähemmäs: ”Kru krruu krruu!” Nuori eläin tapitti häntä hetken suoraan silmiin, mutta astui sitten viimeisetkin askeleet niin, että Koskela pystyi nostamaan kätensä varovasti ja ojentamaan sen katsekontaktia rikkomatta. Hietanen pidätteli vieressä hengitystään, kun Koskelan kämmen tapasi kevyenä kurjen S-kirjaimen muotoon kiertyneen kaulan silkkisen höyhenpeitteen ja silitti sitä pehmeästi. ”Mitäs sinä täällä, tervehtimäänkö tulit?” kysyi Koskela linnulta hiljaa matalalla, rauhallisella äänellä ja katsoi yhä lempeästi kummallakin puolella päätä sijaitseviin mustiin nappisilmiin. ”Kra!” totesi kurki siihen ja räpytteli siipiään. Koskela antoi kätensä laskeutua, ja lintu lehahti takaisin sen paluusta helpottuneen parvensa luo. ”Mite sää tuon teit?” älähti Hietanen hämmästyksissään silmät pyöreinä ja nousi takaisin seisomaan. Koskela seurasi perässä. ”En minä oikein itsekään tiedä”, tunnusti toinen hymyillen ja kääntyi Hietasta kohti, ”en ole koskaan ennen päässyt koskettamaan.” ”Ei jumalaut, Ville. Sust sais semmose eläinkuiskaaja. Mää ole kuullu semmosist!” ”Älä nyt viitsi”, tyrskähti Koskela nauraen ja katseli kurkia, jotka nousivat uudelleen kaulat suorina ilmaan. ”Nehän pelästyivät nyt jo niin paljon, että ovat saman tien lähdössä pois.” He nostivat kätensä jälleen silmien varjoksi ja tuijottivat tiiviisti auringon edessä lentävää parvea jonkin hiljaisen kunnioituksen vallassa. Linnut vaikuttivat uupuneilta. ”Minkähä takki tosa on keskel väli?” ihmetteli tarkkasilmäinen Hietanen. Koskela mietti hetken ja sanoi sitten: ”Ehkä se on meistä jommankumman paikka. Tai molempien.” Hietanen katsoi häntä kysyvästi pää kallellaan, ja huomattuaan sen Koskela naurahti hermostuneesti. Ei hän milloinkaan näitä syvällisiä pohdintojaan ollut kenellekään jakanut, ei kovin paljoa edes Hietaselle, mutta olkoon menneeksi. Koskela tiesi, ettei Hietanen hänelle ainakaan nauraisi. ”Kun joku kuoli rintamalla, minä usein ajattelin, että nuo sotilaat ehkä muuttuivat linnuiksi. Äiti puhui sellaisesta joskus kun me lapset olimme nuorempia, ja se jäi mieleen. Muistin senkin oikeastaan vasta pari päivää sitten, kun näin aamulla pihan siivousta tehdessä mustavariksia tuossa pellolla”, hän sanoi viitaten samalla taakseen. ”Luulek sää et tossa parves o meirä tuttui? Niit jotka… jotka kuol?” ”Kenties. Kukapa sen tietää vaikka olisikin”, hymyili Koskela vinosti surumielinen pilke silmäkulmassaan. ”Mul o ikävä moniaki niistä”, myönsi Hietanen, kiersi oikean kätensä Koskelan harteille ja katseli taivaalle kuten tämäkin, ”jopa Lehtoa. Ei silläkä helppo ollu.” Koskela huokaisi, nojautui aavistuksen verran Hietaseen. ”Niin minullakin. Joskus minä mietin, olisinko voinut estää enemmän miesten kuolemia. Kariluoto ainakin olisi voinut pelastua, jos olisin ponnekkaammin estänyt sen typerän rynnäkön niin kuin silloin ensimmäisinä päivinä.” Hietanen pudisti päätään hänen olkaansa vasten. ”Kylä sää Ville tiärä iteki ettet sää ois enemppä voinu tehä. Sää oli luultavast koko pataljoona paras joukkueenjohtaja.” ”Ehkä.” ”Kualema tule jokaselle. Mää luule et se on ennalt määrätty millo ja mist syyst”, sanoi Hietanen varmana asiastaan. Koskela nyökkäsi – eipä hänellä sen parempaakaan tietoa ollut. ”Ehkä mekin vielä jonakin päivänä lennämme tuollaisessa parvessa. Ei pidä pelätä kun ei vielä tiedä, mitä tuleman pitää.” ”Kru krruu!” kuului huuto kaukaisuudesta. ”Krruu!” vastasi Koskela tahtomattaankin hymyillen kultaisen auringon käydessä nukkumaan. ** Kesäkuun viimeinen ilta oli kuuma ja kuiva, sellainen kuin keskikesän päivät yleensä. Koskela oli sinä sunnuntai-iltana täyttänyt kolmekymmentäkolme vuotta ja vitsaillut Hietaselle heti aamun alkajaisiksi olevansa jo vanha ukko, mihin Hietanen oli vastannut kaivamalla ullakolta Koskelalle isänsä vanhan kävelykepin ja kehottanut tätä käyttämään sitä. Hetken he olivat sen kanssa pelleilleet, kunnes Hietanen oli muistanut tehneensä Koskelalle salassa oikeankin lahjan. Ladon ylätasanteelta löytyi nimittäin uusi punottu keräilykori marjastusta varten, sillä metsässä muuten vain liikkumisen ohella Koskela oli tunnustanut poimivansa aina herkut parempiin suihin. Hietanen, joka ei yhtä usein ryteikössä käynyt, ei halunnut jäädä paitsi ja tulisi satavarmasti tästä lähtien aina pakottamaan korin Koskelan mukaan. Koskela katseli keittiönpöydän ääressä istuen pellolla kulkevaa Hietasta. Kello oli melkein kymmenen ja aurinko viimein laskemassa, ja pian Koskelakin sietäisi varmasti kuumuudelta mennä ulos seuraksi. Hietanen oli oikea maalaispoika sen suhteen, ettei tämä tuntunut milloinkaan palavan auringossa tai läkähtyvän kuumuuteen, kun Koskela sen sijaan oli polttanut itsensä jo kesäkuun ensimmäiselle viikolle sijoittuneen hellejakson aikana. Hietanen oli moittinut ja mekottanut ja käärinyt Koskelan punaiseen selkään, rintaan ja vatsaan niin monia viilentäviä siteitä, ettei isänmaan uljas sankari ollut vielä koskaan näyttänyt yhtä erehdyttävästi muumiolta, ei edes sairaala-aikoinaan, vaikka ruumiin etupuoli oli yhä tänäkin päivänä luodinarpia täysi. Sen johdosta Koskela oli saanut hillittömän naurukohtauksen ja pyyhkinyt kyyneleitä silmistään Hietasen katsoessa ällistyneenä vierestä, peläten toisen seonneen aivan lopullisesti tai vähintäänkin saaneen auringonpistoksen. Seonnut ei Koskela kuitenkaan ollut, ei, eikä syynä ylitsevuotavalle riemulle ollut auringonpistoskaan, hän oli elämänsä kunnossa ja niin onnellinen, että olisi aivan yhtä hyvin voinut ratketa liitoksistaan. Päivä päivältä hänen rakkautensa Hietasta kohtaan ja halu olla aina tämän kanssa sekä syvenivät että löytyivät uudelleen kaikkien muistojen myötä, ja Koskela oli melko varma, että muisti tähän mennessä suurin piirtein kaiken, mikä normaalisti ihmisen tietoiseen mieleen jäi. Hietasen sanojen mukaan hänkin ajatteli olevansa jotenkin siunattu. Koskela haki kaapista lasin ja kaatoi sitten kukikkaan pöytäliinan päälle asetellusta kannusta vettä itselleen. Ulkona Hietanen oli kyykistynyt näpertämään heinänkorsia maanrajassa, ja sitä seuratessaan Koskelan sydämen valtasi se sama suuri hellyys, jota hän oli kokenut nähdessään toisen ensimmäistä kertaa. Hietanen oli silloin juuri tullut Paloaukealle ja unohtunut muusta joukosta jälkeen kumarruttuaan katselemaan soralla vipeltävää hämähäkkiä. Koskela oli ounastellut alokkaan saavan pian satikutia ellei tämä lähtisi äkkiä eteenpäin ja päättänyt sitten käydä itse patistelemassa. Kun Hietanen oli kohdannut hänen katseensa, oli Koskelasta kummasti tuntunut heti siltä kuin hänen elämästään ei valo loppuisi niin kauan kuin tuo nuori mies siihen kuuluisi. Muistolle hymyillen Koskela kulautti lasin tyhjäksi ja laski sen sitten omalle puolelleen pöytää. Hän käveli ovesta ulos, astui rappuset alas ja riensi Hietasen luo. Tämä nousi seisomaan hänet huomatessaan ja sai saman tien suudelman pehmeille huulilleen. ”Mistäs ny tuule?” kysyi Hietanen ja soi Koskelalle vielä toisenkin suukon. Pidempi mies sulki hänet syliinsä. ”Kunhan muistelin meidän ensitapaamistamme”, tämä hymähti. Hietanen nauroi. ”Hyvä ettet sää antanu niitte huutta mul, mää vaa oli stä mielt et se hämähäk oli veikke.” ”Juuri tuota minä sussa niin rakastan, Urho”, sanoi Koskela iloisesti ja suukotti otsaa, ”sulla on muuten heinänkorsi tukassa. Taasko sinä kierit maassa?” Hietanen huokaisi ja vetäytyi, pörrötti hiuksiaan molemmin käsin. ”Myönnetä.” ”Mitäs jos mennään saman tien uimaan?” Koskela ehdotti päätään kallistaen. ”Onhan tässä vielä iltaa jäljellä ja minulla ainakin on kuuma.” ”Mennää va”, Hietanenkin myöntyi ja tarjosi jälleen kätensä. Koskela tarttui siihen, ja yhdessä he kävelivät pellon poikki rantaan.

[fitwithsanna]

Elämäntapamuutos ja painonpudotus vaatii pitkäjänteisyyttä ja matkan varrella tulee kausia kun vyötärö ei kapene, eikä vaaka liikahda alaspäin.

Näinä hetkinä saattaa helposti kadottaa motivaation siihen omaan tekemiseensä ja tuntuu että olisi helpompi vaan jäädä sipsipussin kanssa sohvan pohjalle.

Muista, että ne ovat vain ohikiitäviä hetkiä ja silloin saattaa riittää, kun joku sanoo sinulle:

✨Älä luovuta, sinä pystyt siihen! ✨

Tsempataan toisiamme 💛

#motivaatio #kannustus #tsemppaus

#äläluovuta #sinäpystyt #sinäonnistut #oletvahva #painonpudotus #elämäntapamuutos #laihdutus

View this post on Instagram

A post shared by Elämäntapamuutos - Hyvinvointi (@fitwithsanna)

[roswind]

Älä huoli osa 1

Kirjoittaja: Roswind aka Aino

Paritus: Ukkola/Kariluoto

Varoitukset: Vihjaisu itsetuhosta. Saattaa sisältää virheitä, leikitään ettei Helsingissä ole oikeustieteellistä. Huom! Älkää tappako jos Ukkola puhuu väärin.

Kiitos motivaatiosta kuuluu eräälle iltaiselle keskustelulle Modern AU Ukkoluodosta yliopistossa. Kuuntelin Haloo Helsingin Mua ei oo kirjoittaessani tätä. Sopii jotenkin niin hyvin modern AU Kartsalle. Tästä tulee vielä toinenkin osa joten stay tuned.

He olivat tavanneet alkusyksystä eräässä baarissa approjen merkeissä. Koulut olivat juuri aluillaan ja riehakkaan opiskelijaelämän tuoksu leijui jo ilmassa. Kariluoto ja Ukkola olivat molemmat juuri aloittaneet opintonsa, Kariluoto oikeustieteellisessä ja Ukkola rakennusinsinöörilinjalla. Laskemattoman shottimäärän humalluttaman Ukkolan huoleton virnistys sai Kariluodon hieman sulamaan, ja aikansa asioistaan jutusteltuaan he päätyivät vaihtamaan numeroita. Samainen ilta päätyi Ukkolan osalta paareilla kotiin, koska sammuttuaan häntä ei saanut enään kukaan hereille, ja Honkajoki ja Vanhala päätyivät kantamaan Ukkolaa roskalavalta löydetyillä paareilla. Ukkola myös hukkasi leimakorttinsa, mutta ilta ei häntä jäänyt harmittamaan, löysihän hän itselleen kämppäkaverin. Ukkolan selvittyä armottomasta krapulasta hän soitti Kariluodolle, ja he sopivat Kariluodon muuttavan Ukkolan luo siksi aikaa, että hän saisi oman asunnon.

Kariluodon vanhemmat hieman vastustelivat muuttoaikomuksia, Kariluotohan oli muuttamassa käytännössä tuntemattoman miehen luo, mutta Kariluoto laittoi ensimmäisiä kertoja elämässään vastaan. Ei hän jaksaisi kulkea Turun ja Helsingin väliä edestakasin, pitäisihän hänen ehtiä opiskellakin. Yksi syistä oli myös se, että Kariluotoa vähän heikotti Ukkolan hymy, vaikkei hän sitä itselleen osannut tunnustaa. Onneksi Kariluoto oli tajunnut olla hiljaa Ukkolan kännisekoiluista, tieto siitä illasta olisi saanut Kariluodon vanhemmat hermoromahduksen partaalle. Eipä Kariluoto kyllä kovin puhunutkaan vanhemmilleen tämän sorttisista asioista, ruokapöydässäkin hän kertoi vain saavutuksista ja asioista, jotka kiillottivat hänen ennestään jo kiiltävää kuortansa. Hän oli oikea mallioppilas, ja teki kaiken niin kuin hänen vanhempansa tahtoivat. Hänellä oli ollut aina vaihtoehtoja, mutta ne vaihtoehdot olivat olleet hänen vanhempiensa muodostamia. Kariluoto oli soittanut huilua kymmenen vuotta ja käynyt kuorossa, vaikka hän olisi oikeastaan halunnut kokeilla jääkiekkoilua. Ei hän sitä ollut uskaltanut vanhemmilleen koskaan sanoa, vaikka kavereilleen hän joskus kirosi vanhempiensa joustamattomuutta. Oikikseenkin hän haki vanhempiensa painostamana. Kariluoto alkoi hiljalleen tajuta, että jos hän jatkaisi tällä tiellä, vanhemmat päättäisivät hänen kuolinaikansakin. Senpä takia hän puristi haaveensa poismuutosta vanhempiensa tiukan prässin lävitse ja sai luvan muuttaa.

Ukkola oli asunut omillaan jo hyvän aikaa, sillä hän oli muuttanut urheilulukion takia toiselle paikkakunnalle jo heti peruskoulun päätyttyä. Hän hankki soluasunnon Turusta heti yliopistopaikan varmistuttua. Olihan hänellä ollut kämppäkaverikin, mutta kämppäkaveri sai niin kovan rimakauhun, että lopetti opinnot kesken heti alkuunsa. Kariluoto oli siis toivottu vuokranjakaja. Ukkolaa ei hirvittänyt ollenkaan muuttaa yhteen puolituntemattoman ihmisen kanssa, olihan hän asunut niin monen tuntemattoman kanssa että yhden käden sormet hädintuskin riittivät niitä laskemaan. Sitä paitsi, Kariluoto ei ollut sellaista tyyppiä, vaan vaikutti kunnon ihmiseltä. Mitä nyt Kariluoto oli vähän epäröivä ja epäitsenäinen, mutta ne ominaisuudet eivät Ukkolan mielessä tuntuneet kovinkaan huonoilta verrattuna muihin mahdollisiin kämppäkaverityyppeihin.

Ukkola ei oikein pitänyt yksinasumisesta, vaikka se kyllä häneltä luonnistuikin. Ukkolan vanhemmat olivat opettaneet poikansa lapsesta asti laittamaan ruokaa ja siivoamaan. Niinpä asunto olikin yleensä siistissä kunnossa. Ruoanlaitosta Ukkola ei oikein perustanut, ja hänen ruokavalionsa iltaisin koostuikin lähinnä roiskeläpistä ja muusta valmisruoasta. Kariluotoa tämä hämmensi, sillä hän oli tottunut syömään terveellisesti ja tekemään aina itse ruokaa. Hän myös ihmetteli Ukkolan rahojen riittävyyttä, mutta jotenkin tämä aina sumpli raha-asiansa. Joskus Kariluoto tarjosi ruokaa Ukkolalle, ja he viettivät yhteisen illallisen välillä keskustellen, välillä tuijotellen ikkunasta ulos. Silloin tällöin heidän keskustelunsa kävivät todella tuttavallisiksi, ja Ukkola väläytti Kariluodon rakastaman huolettoman hymyn. Tällöin Kariluodon rajat pettivät ja hän päätyi tutkiskelemaan Ukkolan kasvoja katseellaan. Ukkola huomasi tämän, painoi katseensa ja nosti sen taas tutkailemaan ulkona kasvavia puita, aivan kuin ne olisivat olleet kiinnostavin asia maailmassa.

Oli jo marraskuu, lehdet olivat ehtineet tippua puista ja pojat olivat ehtineet suorittaa tuijottelurituaaliaan monta kertaa. Ukkola oli jo aika varma, että Kariluoto välitti hänestä, muttei uskaltanut rikkoa noita kauniita hetkiä puhumalla. Häntä yhä punastutti Kariluodon katse tutkimassa hänen kasvonpiirteitään, mutta hän myös tunsi sisimmässään lämpöä. Hänkin välitti Kariluodosta. Ei hän halunnut myöskään lopettaa hymyilyä, sillä hän halusi Kariluodon osoittavan kiintymystään, vaikkakin hieman erikoisella tavalla.

Kariluoto oli luokkansa parhaimmistoa. Akateeminen suuntautuminen lapsesta asti oli tehnyt hänen numeroilleen hyvää. Muuten hän oli luokassaan hieman ulkopuolinen. Olihan hänellä ystäviä, mutta koulumenestys sulki hänet ulkopuolelle kaikkein suosituimmista porukoista. Omassa porukassaan muut vähän halveksivat häntä aluksi akateemisuutensa takia, mutta lopulta Kariluoto löysi paikkansa ystäviensä keskuudesta. Opintojen kimppuun hän syöksyi intoa puhkuen. Syksyn mittaan hänen motivaationsa kuitenkin romahti pikkuhiljaa, sillä opintojen paineet alkoivat musertaa Kariluotoa. Samalla häntä nakersi ajatus väärällä alalla olemisesta. Vanhempien kannustus ja oma ylpeys eivät enää riittäneet siivittämään opintoja. Pikkuhiljaa Kariluoto alkoi pinnaamaan satunnaisilta luennoilta ja palauttamaan tutkielmia myöhässä. Eräänä iltana, kun hän oli valvonut edellisen yön tutkielman kimpussa, Kariluodon pää petti. Hän purskahti hillittömään nyyhkytykseen. Kariluodon työpöytä sotkeutui kyyneliin ja hänen olkapäänsä vapisivat nyyhkytysten tahdissa. Eihän hän edes itse tiennyt, miksi hän itki. Selittämätön paha olo vain velloi hänen sisällään. Kariluoto yritti saada itsensä lopettamaan, jotta Ukkola ei kuulisi. Lopulta itku tyyntyi kuivaksi kakomiseksi. Kariluoto oli pinnallisesti tyytyväinen siitä, että Ukkolan ei tarvinnut nähdä häntä itkemässä.

Ukkolaa aluksi hieman hämmästytti Kariluodon itkunpurkaukset. Näkihän hän, ettei Kariluodolla ollut kaikki hyvin, Kariluoto vain kyhjötti yöt päivät läpeensä kirjojen kimpussa, eikä edes katsellut Ukkolaa samalla tavalla kuin ennen. Silti hän ei olisi osannut ajatella, että Kariluoto päätyisi itkemään pahaa oloaan. Ukkolan ajatteli itsekseen, ettei itkemisessä ole mitään pahaa, parempi itkeä kuin padota tunteet sisälle. Salaa hän oli jopa huojentunut, että Kariluoto oli löytänyt tavan purkaa tunteitaan. Häntä hirveästi olisi haluttanut mennä lohduttamaan Kariluotoa, mutta hän pelkäsi Kariluodon ajavan hänet pois. Itkukohtausten muututtua jokailtaisiksi Ukkola ei enää jaksanut välittää. Tai tottakai hän välitti, ja olisi halunnut Kariluodon voivan paremmin, mutta hän ei enää miettinyt Kariluodon lohduttamista. Olisi kai se pyytänyt, jos olisi tarvinnut lohduttajaa.

Marraskuisena iltana, kun Ukkola oli keittiössä lukemassa läksyjään, Kariluodon huoneesta kuuluva nyyhkytys muuttui korviahuumaavaksi huutoitkuksi. Itkua jatkui jonkin aikaa, kunnes se katkesi kuin veitsellä leikaten. Yhtäkkiä asunnossa oli aivan hiljaista. Huoli kaiversi Ukkolan sisuksia. Ei tämä ollut Kariluodon tapaista. Ukkola päätti uskaltautua Kariluodon huoneeseen. Hän kulki hiipimällä, vaikkei siihen oikeastaan mitään syytä ollut. Hän avasi oven, ja näki Kariluodon silmät kiinni pää pöydänkantta vasten ristittyjen käsien päällä. Kauhu lävisti Ukkolan ruumiin, ja hän otti juoksuaskeleen Kariluotoa kohti. Ukkola kohotti hieman Kariluodon päätä, ja tämä päästi korisevan äänen. Hengissä oli. Ukkola päätti siirtää Kariluodon sänkyynsä nukkumaan. Hän otti Kariluotoa kainalon alta kiinni ja nosti tämän pystyyn. Kariluoto heräsi sen verran, että hän käveli itse sänkyynsä. Ukkolan aseteltua Kariluodon peiton alle tämä alkoi taas tuhista. Ukkola istui Kariluodon sängyn vieressä jonkin aikaa ja katseli tämän nukkuvia kasvoja, kunnes meni itsekin nukkumaan.

Aamulla Kariluoto käveli ruokapöytään pöllämystyneen näköisenä. Hän oli nukkunut vaatteet päällä ja hänen uniset aivonsa etsivät vastausta sille, miksi hän löysi itsensä aamulla sängystään. Ukkola oli jo pöydän ääressä juomassa kahvia ja syömässä jugurttia pikkupurkista. Samalla hän luki lehteä tabletiltaan.

“Mitenhän minä olin aamulla sängyssäni, kun illalla nukahdin työpöytäni ääreen?” Kariluoto kysyi vastausta aavistellen.

“Mä talutin sut sinne ku sä nukahit”, Ukkola vastasi nostamatta katsettaan tabletista.

Kariluotoa hieman hellytti Ukkola taluttamassa häntä sänkyyn. Hän kuitenkin halusi kuulla, miten Ukkola oli hänen huoneeseensa päätynyt.

“Miten sitten alunperin menit huoneeseeni?”

“Huolestuin niin maan perusteellisesti ku lopetit yhtäkkiä itkemisen. Luulin jo ettei sussa henki enää pihissy”, Ukkola sanoi tuijottaen nyt Kariluodon kasvoja.

Kariluoto tyrmistyi. Eihän hän ikinä voisi itselleen mitään tehdä. Ei hän kertakaikkiaan pystyisi. Miksi Ukkola tuollaista ajatteli? Häntä harmitti, että Ukkola oli huolestunut hänen itkunpurkauksestaan. Ei hänen ollut tarkoitus.

“En minä mitenkään voisi..”

“Ku huusit ko palosireeni ja sitte sillä tavalla lopetit nii laittoo se isommanki miehen vartta tutisuttamaan. Vaan eipä sulla ollu hätää, sammuit vain ko saunalyhty”, Ukkola virnisti.

“Täytyy myöntää, olit sinä aika sievä siinä tuhistessas”, Ukkola sanoi rikkoen kaksikon välillä vallinneen sanattomuuden. Hän käveli Kariluodon luokse ja kosketti tätä ensin olkapäähän. Kun tämä ei vastustellut, hän veti Kariluodon tiukkaan halaukseen ja kuiskasi: “Kyllä me sun asiat vielä kuntoon saadaan, älä huoli.”

[bling-a-ling]

Minä äikän opelle: "Mikä tuo suttu on?" Ope: "Se on semmonen... Positiivinen kannustus"

[valmentajassakari]

Top Guns haastattelussa Minna Pajunlahti paikassa Céfe Oba, Helsinki. Tulossa Tammikuun viimeisellä viikolla 2020.

#voimanosto

#tgtopguns2019 #tgtopgunslegends #suomi #powerfitvantaa #minnapajunlahti #auki24/7 #bodybuildingclub #paraolympic #handicap #sisu #esikuva #kpteam #turku #samisalonencom #wwwthemoykkyfi #helsinki #squat #vammaisurheilu #kannustus #finland #strongman #strongman #ystävät #themöykky #themöykky2019 #🇫🇮 #valmennus #painonnostoliiton #voimanostoliiton #benchpresslifecoach #benchpresslifecoach2019

[digikasvua-blog]

Virtuaalista fasilitointia

Fasilitointi terminä oli minulle uusi, mutta tarkemmin perehdyttyäni asiaan huomasin, että fasilitointia olenkin harjoittanut jo työelämässä toimiessani esimiehenä. Uuden kehittäjä-kurssilla toimin ensimmäistä kertaa virtuaalisena fasilitaattorina. Neuvoja ja ohjeita fasilitointiin luin Fasilitaattorin työkirjasta. Kolme fasilitoinnin keskeistä vaihetta on kysymykset, osallistaminen ja dokumentointi (Haaga-Helia, Fasilitoinnin perusteet & mitä onkaan virtuaalifasilitointi?)

Fasilitoin Brainwriting-työkalun avulla ideointisession tiimillemme. Sovimme kaikille sopivan ajan etukäteen Whatsappin kautta, ohjeistin tiimimme perehtymään etukäteen Brainwriting -menetelmään, jotta itse sessio olisi mahdollisimman sujuva. Techmarkin Brainwriting-alustan luominen ja kutsujen lähettäminen oli tehty selkeäksi. Alustaan valmistelin ideoinnin lähtökohdaksi kysymyksen, johon lähdimme hakemaan erilaisia ratkaisuja. Sessio oli yllättävän toimiva ja innostava. Oletin, että ideat loppuvat jo ennen puoliväliä, mutta vielä viimeiselläkin kierroksella tuli hienoja oivalluksia. Lopuksi kokosin ideat luokitellusti Exceliin, jotta tiimin olisi helpompi tutustua niihin.

Koin itse virtuaalifasilitoinnin mieluisaksi ja virtuaalifasilitoitavana on ollut innostavaa olla. Virtuaalisen session avulla pystyin heittäytymään eri tavalla kuin face-to-face tilanteessa. Koen, että olen saanut itsestäni parempia ideoita irti näiden virtuaalisessioiden myötä. Ehkä jonkunlainen anonyymina oleminenkin lisää tässä luovuuttani. Face-to-face vaatii enemmän tunnelman ja virittyneisyyden ylläpitoa fasilitaattorilta. Virtuaalialustat pitävät mielenkiinnon koko ajan yllä ja keskittyminen on korkeammalla. Toki osa syy voi olla myös uutuuden viehätys näissä virtuaalisessioissa.

Usein työpaikoilla ideointisessiot ovat puuduttavia ja väkinäisiä. Grape Peoplen blogissa kerrotaan kuinka vaikea ryhmätyötilanne voi alussa olla. Kukaan ei halua tehdä yhteistyötä vieraan ihmisen kanssa ja ihmiset kokevat oman tilansa uhatuksi. Taitava fasilitaattori saa osallistujat löytämään fokuksensa, keskittymisen ja läsnäolon ryhmätilanteessa sekä onnistuvat luomaan osallistujille turvallisuuden tunteen. Virtuaalisesti tällaisessa ongelmatilanteessa korostuu fasilitaattorin innostus, kannustus ja motivointitaidot.

Kun kohtaan tulevaisuudessa työelämässä tilanteen, jossa tiimin tulee ideoida yhdessä, aion todellakin käyttää keinona tällaista virtuaalifasilitointia tilanteeseen sopivalla alustalla. Uskon, että virtuaalitilanteet saavuttavat suurimmat hyötynsä juuri ideointisessioissa ja haluan kehittyä myös itse fasilitaattorina mm. kannustuksen ja motivoinnin suhteen.

Lähteet:

Haaga-Helia Ammattikorkeakoulu, Moodle, Fasilitoinnin perusteet & mitä onkaan virtuaalifasilitointi?

http://www.globaalikasvatus.fi/tiedostot/Fasilitaattorin_tyokirja.pdf

https://grapepeople.fi/blogikirjoitus/fasilitoidun-tilaisuuden-aloittaminen-3-kulmakivea/

[ei-vituta]

Päivän kannustus

[yrityslautturi-blog]

Lisämyynti – Anteeksi mitä? (Osa 7)

Nyt on lisämyynti blogeissa käsitelty tekemisen tasoa, onnistumismahdollisuutta ja lisämyyntistrategioita. Nyt on aika siirtyä esimieheen ja motivointiin.

Esimies ja motivointi

Jokainen ihminen päättää viime kädessä itse, toteuttaako hän tietyn toiminnan, ja jos toteuttaa, niin miten. Ihmiset eivät ole marionetteja, vaikka jotkut esimiehet sitä joskus toivoisivatkin.

Kun psykologit puhuvat motivaatiosta, he puhuvat sisäisistä vaikuttimista, alitajunnan tarpeista ja henkilökohtaisista täyttymyksistä. Mutta kun johtajat alkavat puhua motivoinnista, he puhuvat jostain paljon näkyvämmästä: suoriutumisesta. Kun he sanovat haluavansa motivoida työntekijöitä, he tarkoittavat työntekijöitä, jotka täyttävät odotukset ja auttavat toisiaan tai tekevät ylitöitä tarvittaessa.

Johtajien täytyy johtaa ja heidän myös täytyy haluta johtaa. Johtamisen ydinalueita, eli johtajan ja esimiehen toimenkuvaa ovat muun muassa suunnittelu, rekrytointi ja valinnat, organisointi, koulutus ja kehitys, motivointi sekä seuranta. Motivointi on siis vain yksi osa-alue johtamisessa ja usein se josta karsitaan, jos kaikkea ei ehdi tehdä, koska muut osa-alueet koetaan tärkeämmiksi tai useimmiten kiireellisimmiksi. Ylempi johto odottaa tunnuslukuja ja asettaa muita toimintoja. Tällaisessa tilanteessa saattaa olla vaikeaa muistaa kannustaa ja innostaa ihmisiä, joiden kanssa työskentelet. Kuitenkin on hyvä muistaa, että kaikkiin edellä mainittuihin johtamisen ydinalueisiin voi sisällyttää myös motivointia.

Esimiehen rooli on merkittävä, sillä hän voi vaikuttaa jokaiseen edellä mainitun tulos-kaavan tekijään.

Motivaatio x Kyvyt x Mahdollisuudet = Tulokset

Esimiehen tulee jakaa henkilöstölle mahdollisuuksia suoriutua parhaalla mahdollisella tavalla. Hän pystyy vaikuttamaan yksilön kykyihin kouluttamalla, ohjaamalla ja antamalla palautetta. Yksilön motivaatioon  pystyy esimies vaikuttaa muun muassa kannustamisella, palautteella, palkkioilla. Esimies onkin avain onnistumiselle ja siksi hänen tulee olla ’läsnä’ alaisten elämässä, eikä vetäytyneenä toimistoon kauas todellisuudesta.

Esimiehet ovat vastuussa erityisesti liikkumavaran tarjoamisesta työntekijöille. Liikkumavara pitää muovata siten, että työasenne, kyvykkyys ja pätevyys pääsevät kehittymään. Esimiehen pitää siis huolehtia, että organisaatio tarjoaa motivoivat ja suorituskykyä edistävät edellytykset.

Työntekijän tulee voida ja uskaltaa vapaasti kertoa mieltymyksistään ja intohimoistaan. Mikäli tämä ei ole mahdollista, on hyvin vaikeaa rakentaa työpaikalle sellainen ilmapiiri, jossa jokaisen energia suunnataan työn merkityksen toteuttamiseen. Kenties merkittävin työstä innostumisen ja ilon saamisen lähde on jaetussa intohimossa työn haasteisiin. Esimiehen tulisi pyrkiä herättämään tämä intohimo tiimissään.

Oleellista on, että myös esimies on motivoitunut. Tällöin esimiehen motivaation ja innostus myös tarttuu muihin työntekijöihin. Esimiehen tulee olla kiinnostunut omasta työstään ja antaa henkilöstölleen hyvää esimerkkiä. Myös esimiehen jatkuva kehittyminen koetaan vastauksissa henkilöstöä motivoivaksi, esimiehen tulee olla aktiivinen ja aikaansa seuraava sekä jatkuvasti kehittää osaamistaan monipuolisesti. Tulee kuitenkin huomioida, että Raatikaisen tutkimuksessa vastaajana olivat esimiehen, ei suorittavassa työssä olevat alaiset.

Motivoivan esimiehen ominaisuuksissa ei ole mitään erityisiä piirteitä, mutta sen sijaan esimiehellä tulee olla hyvä itsetunto ja luja luottamus itseensä ja osaamiseensa. Motivoiva esimiehen tulee joka tilanteessa muistaa toimia esimerkkinä henkilöstölleen.

Useimmat ihmiset ovat periaatteessa  motivoituneita työskentelemään mahdollisimman hyvin.

Käytännössä kuitenkin monet tekijät saattavat jarruttaa tehokkaaseen työskentelyyn pääsemistä. Motivoiminen on näiden jarruttavien tekijöiden poistamista.

Työyhteisön haasteena on usein sen, että esimiehen tulisi jaksaa innostaa ja motivoida työntekijöitään, mutta kukaan ei motivoi esimiestä. Esimiehen esimiehen työpaikka sijaitsee usein jossain muualla, jopa ulkomailla, eivätkä he välttämättä kohtaa useinkaan. Tästä johtuen esimiehen tulisi motivoida itseään, jotta hän jaksaisi työssään innostaa myös muita. Esimiehellä on samat tarpeet,  halut ja tilapäiset turhautumisen tunteet kuin työntekijöilläkin. Kaikki asiat jotka saavat aikaan jännitystä ja innostuta ihmisissä, joita esimies johtaa, aiheuttavat samaa esimiehelle.

Yksilön toiminnan määrä ja laatu eivät riipu pelkästään motivoituneisuudesta. Se, miten työntekijät käyttävät työssään tietojaan ja taitojaan, riippuu loppujen lopuksi heidän halukkuudestaan ja kyvykkyydestään käyttää osaamistaan organisaation strategian ja vision suuntaisesti.

Hyvä esimies pystyy saamaan aikaan merkittävästi lisämyyntiä motivoimalla onnistuneesti alaisiaan. Esimiestaidot eivät ole luontaisia, vaan niitä voi oppia.

 Kirjoittajalla on 30 vuoden palveluliiketoiminnan kokemus ja hän on valmentanut asiakaspalvelua ja lisämyyntiä vuodesta 1997.  

Yrityslautturi auttaa yrityksiä parantamaan palvelu- ja myyntitaitoja sekä ratkaisemaan motivointi- ja palkitsemishaasteita.

[fannikblr-blog]

Ryhmä 1: Innovaatio Oonaroosalle

Tavoiteltavat asiakassegmentit ja heidän ongelmansa

Tavoiteltavaan asiakassegmenttiin kuuluvat sosiaaliset ja taloudellisesti itsenäistä elämää aloittelevat nuoret aikuiset. He haluavat jakaa yhteisiä kuluja lähipiirinsä kesken helposti, ja saada hauskalla ja vaivattomalla tavalla säästettyä rahaa jotain tärkeää tavoitetta varten.

Ostajapersoonamme Oonaroosa on tavallista vaativampi asiakas. Hän on 20-vuotias viestinnän opiskelija ja osa-aikainen kahvilatarjoilija. Hän on superkiireinen ylisuorittaja ja tarkka imagostaan. Hänellä on motivaatiota menestyä elämässään ja hänen suurin pelkonsa on julkinen epäonnistuminen. Oonaroosa on muuttamassa omilleen ensimmäistä kertaa ja hänellä on selkeä visio siitä, miltä oman kodin tulisi näyttää ja missä sen tulisi sijaita. Hänellä on paljon unelmia ja rahankäyttökohteita, mutta ei tarpeeksi rahaa niihin. Matkat, merkkivaatteet ja -laukut, terveellinen ja puhdas ruoka, dinnerit ystävien kanssa – kaikki vaativat säästämistä ja kulujen jakamista. Oonaroosa on yksikertaisesti tottunut elämään aina hieman paremmin kuin hänellä olisi oikeasti varaa.

Blinkyn tarjoamat ratkaisut ja uniikit arvolupaukset

Blinkyn tarjoamat kolme parasta ratkaisua Oonaroosan ongelmaan ovat säästämisen kontrolli ja selkeys, verkostolta saatu kannustus sekä Blinky-kreditit. Esimerkkinä säästämisen kontrollista; työnantaja voi pidättää osan sovelluksen käyttäjän palkasta, ja tämä osa menee suoraan Blinky-tilille käyttäjän valitsemia eri säästökohteita varten. Selkeyttä tuovat harkittu visuaalinen ulkoasu, säästökohteiden kategorisointi ja säästämisen etenemisen havainnollistaminen. Verkostolta saadun kannustuksen mahdollistamiseksi Blinkyyn voi luoda osittain julkisen profiilin, jossa voi jakaa omat tavoitteensa, seurata niiden edistymistä, ja saada kannustusta sekä kommentointia muilta. Palkintona saavutetuista tavoitteista käyttäjä saa Blinky-kreditejä, joilla saa erilaisia etuja, esimerkiksi alennuksia yhteistyökumppaneilta.

Blinkyn arvolupauksena toimii “Kontrolloi ja seuraa säästämistä palkitsevasti, havainnollisesti ja hauskasti!”

Kanavat

Paras tapa lähestyä näin rajattua kohderyhmää on näkyä siellä missä he eniten viettävät aikaa: sosiaalisessa mediassa. Yhteistyökumppaneiksi valitaan suurimmat kohderyhmän seuraamat Instagram-vaikuttajat ja tubettajat. Lisäksi sovellusta havainnollistavaa kuva- ja videomainontaa pyöritetään tehokkaalla yhden kuukauden kestoisella kampanjalla Instagramissa, YouTubessa ja Facebookissa.

Nämä kanavat valitsemalla optimoidaan kampanjan tehokkuus siten, että potentiaaliset Blinkyn käyttäjät näkisivät mainontaa vähintään yhdessä, mutta mieluiten useammassa kanavassa.

Kulut ja tulovirrat

Blinkyn suurimmiksi kuluiksi muodostuvat mainostamis- ja kehityskulut. Mainoskulut jakautuvat eri kanavien välille seuraavasti:

YouTube: Kokeillaan eri mainontatapoja (esikatseluvideo ennen varsinaista videota) ja bannerit. Budjetti 100 € / päivä eli yhteensä 3100 €.

Instagram: Yksi klikkaus vaatii Blinkyn asiakaskohderyhmässä noin 1,03 €. Lähdetään tavoittelemaan 8000 klikkausta, joten kuluja tulee noin 8200 €.

Facebook: Yksi klikkaus vaatii noin 0,23 €. Lähdetään tavoittelemaan 10 000 klikkausta, joten kuluja tulee 2300 €.

Kehityskuluja on hyvin haastava arvioida ilman, että tutustuisi enemmän Blinkyn tämänhetkiseen suunnitteluun ja koodiin. Kehittämämme tuote eroaa merkittävästi nykyisestä Blinkyn prototyypistä, joten voidaan arvioida, että uuden prototyypin suunnittelu, kehittäminen ja testaus on useamman (2) kuukauden prosessi. Mukana kehittämässä on varmasti vähintään 1 arkkitehti, 2 kehittäjää ja 1 testaaja. Näiden henkilöiden kulut työnantajalle (palkkakulut * 1,5) kolmen kuukauden ajalta ovat noin 63 000 €.

Tulovirrat pohjautuvat pääasiassa mainontaan ja lisäosien myyntiin. Yksi suunniteltu maksullinen lisäpalvelu on sijoituskohde- ja hyväntekeväisyystilien perustaminen, mikä toimisi yhtenä tulovirtana yritykselle.

Avaintekijät ja ylivertainen etu

Ylivertaisena etuna ovat Blinky-kreditit, joita kerätään saavuttamalla tavoitteet. Niitä voivat olla esimerkiksi säästämisen toteutuminen tai lainan takaisin maksu ajallaan. Säästettyä rahaa voi myös vaihtaa krediteiksi. Ansaittuja Blinky-kreditejä käytetään yhteistyökumppaneiden tarjoamiin tuotteisiin ja palveluihin. Yhteistyökumppanit voivat tarjota alennuksia tuotteistaan kreditejä vastaan tai erikoisetuja, mikä muille asiakkaille ei ole mahdollista. Yhteistyökumppaneiden määrän kasvaessa tarjonta mahdollisten kreditien käyttöön on laaja-alaista ja vastaa ostajapersoonan kiinnostuksenkohteita. Yhteistyökumppanimalli on myös osa yrityksen tulovirtaa.

Kaikki ryhmästä 1 osallistuivat blogikirjoituksen tekemiseen