#lainauksia

[ukk0]

Only in finnish! Sorry!Rare suomipostaus! 

Piti tehdä sarjis tästä, mutta sitten ajattelin, että turha tuoda kyseisen herran autossa ollutta viestiä lisää esille. Olen eronnut kirkosta enkä ole uskossa, mutta kristinuskon teologia kiinnostaa, ja on siitä tullut luettua tutkivia teoksia ( ‘’Sensuroitu, Raamatun muutosten vaiettu historia ‘’ kirja on viimeisin minkä luin ja oli kiinnostava!)  

Minua kovin kummastuttaa miten nämä tallaiset ‘’kristityt’’, nappaavat Raamatusta sellaisia lainauksia millä voisivat parhaiten lietsoa vihaa kanssa ihmisiä kohtaa, kun Raamatun ja eritoten Jeesuksen sanoma on vastakkainen.  

“Synnitön heittäköön ensimmäisen kiven.”, sanoi Jeesus. Niin.  

Ihan sidenotena; Raamattu ei kiellä rakkautta missään kohtaan. 3. Moos. 18:22 ja Moos. 20:13 ovat Raamatun jakeita, joilla usein puolustellaan homophobiaa. Mutta, täytyy ottaa huomioon kaikki käännökset vuosisatojen aikana, joita nämä kyseiset kappaleet ovat käyneet läpi; kaikki käännökset ovat oman aikakautensa tuotoksia ja kääntäjänsä agendaa tukevia. 

Hyvää viimeistä priden kuukauden päivää! (Mutta jatketaan prideilua kuitenkin 24/7 <3) !  

[hiidenneiti]

Magnus Enckell. Ihminen ja taiteilija (1949) luettu:

Lähestyin tätä teosta sillä ajatuksella että tämän täytyy olla perusteellinen esitys Enckellin elämästä ja taiteesta... ja sitten pitelin sitä käsissäni kirjastossa ja tajusin että helvetti, tässähän on vaan 250 sivua. Kirja toimii silti ihan hyvänä tiivistelmänä taiteilijan ikävaiheista ja luovista suuntauksista. Tärkeimmät taideteokset tarkastellaan kriittisesti, mutta siinäkin oli läpijuostu olo, joten lähden etsimään syvempiä analyyseja muualta.

Kirjoittaja mainitsee muutamaan otteeseen että Enckellistä ei ole tarjolla yhtä paljon "taiteilijakaskuja" kuin aikalaisistaan, mutta kyllä teos silti pursuilee söpöjä anekdootteja. Taiteilijasta piirtyy kunnianhimoinen, herkkänahkainen ja melodramaattinen kuva, josta on vaikea olla pitämättä. Oikein hankala tapaus. Erityisesti nautin lukuisista maininnoista siitä, miten muut ihmiset joutuivat keskustelemaan taiteesta Enckellin kanssa.

Tietää että teos on 1900-luvun alkupuolelta, kun puhutaan pitkään Enckellin sukutaustasta ja siitä miten linja oli polvesta toiseen heikentynyt ja oli kaikenmaailman sukurasitteita, joita edes vaimon ottaminen säädyn ulkopuolelta ei auttanut... Juuuuh.

Kirjoittaja viittaa Enckellin homouteen silloin ja tällöin, odotukseni olivat ehkä vielä alempana joten yllätyin että niinkin usein. Näitä kohtia leimaa kuitenkin ihme sanailu ja kiemurainen viisastelu; "jos tiedät niin tiedät" -asenne huokuu vahvana. Esimerkiksi tuota Enckellin luonnoskirjassa olevaa ruotsinkielistä runoa ei ole suomennettu toisin kuin melkein kaikkia muita lainauksia hänen kirjeistään, kummallista. Hauskaahan on se että tämä ei kirjoittajan kohdalla rajoitu vain Enckellin suhteisiin miehiin, vaan myös tämän kesäromanssiin ja siitä syntyneeseen aviottomaan poikaan! Siinä kohdassa teoksen kieli menee yhtäkkiä niin monelle mutkalle että jouduin lukemaan niitä sisäkkäisten lauseiden sekametelisoppaa jotain kuusi kertaa, ennen kuin ymmärsin mitä yritettiin sanoa. Pitäisi varmaan olla kiitollinen että vaikeistakin aiheista haluttiin kirjoittaa 40-luvulla....

Joka tapauksessa teos on arvokas ihan siinäkin mielessä, että kirjoittaja teki aikoinaan merkittävän työn haastatellessaan ihmisiä, jotka tunsivat taiteilijan henkilökohtaisesti. Tämä on aina mukavaa vanhoissa elämäkerroissa. Sen minkä hienotunteisuudesta johtuen häviää, sen läheisyydessä voittaa.

[sotakoiransaappaissa]

! 𝐋𝐮𝐯𝐮𝐭 !

- Alla on linkit kirjoitelman kaikkiin lukuihin. - 

(Lukuja tulee lisää, sitä mukaa kun saan niitä oikoluettua ja kuvia valmiiksi.)

Luku 1, “Nyt luminen tuuli pieksää aukealle.”

Luku 2, “Ja pistävä pakkanen pitää otteessaan.”

Luku 3, “Koska te hylkäsitte minut.”

Luku 4, “Pohjoisen tuuli parantaa.”

Luku 5, “Marssi, marssi...”

Kuvien inspiraatio: Yoshihiro Takahashi 

Kuvat: @ruttopotilas

Hahmojen omistajat: @Ruttopotilas ja @Seithlo

-

Tekstissä lainauksia mm : 

“Tuntematon sotilas” - Väinö Linna

“Pakettiviljelijän päiväkirja” - Tauno Lukkarinen

[kapitaali]

Miksi niin moni ajattelee olevansa paskaduunissa?

Tutkijat jatkavat debattia siitä ovatko jotkut työpaikat luonteeltaan hyödyttömiä — mutta kaikki ovat samaa mieltä siitä, että on haitaksi nähdä oma työpaikka sellaisena

Mark kuvaili suurinta osaa työstään ”laatikoiden ruksimiseksi”. Työskentely Yhdistyneen kuningaskunnan paikallishallinnon laatu- ja suorituskyvystä vastaavana johtavana virkailijana tarkoitti sitä, että hän ”teeskenteli ylemmille johtajille, että asiat ovat hyvin, ja yleensä ’ruokki petoa’ merkityksettömillä luvuilla, jotka antavat illuusion kontrollista”, hän kertoi edesmenneelle antropologille David Graeberille, kuten Graeberin kirjassa ”Bullshit Jobs” (2018) on lainattu.

Toinen mies, Hannibal, oli vielä terävämpi. Hän työskenteli lääkeyhtiön markkinointiosaston digitaalisen konsulttitoimiston palveluksessa ja kutsui työtään ”puhtaaksi, silkaksi paskanjauhamiseksi”, jolla ”ei ole mitään tarkoitusta”.

Hän sanoi: ‘Pystyin äskettäin veloittamaan noin kaksitoista tuhatta puntaa kahden sivun raportin kirjoittamisesta lääkealan asiakkaalle, joka esitti sen maailmanlaajuisessa strategiakokouksessa. Raporttia ei lopulta käytetty, koska he eivät päässeet kyseiseen asialistan kohtaan.’

Graeber kirjoitti ”paskaduuneista” ensimmäisen kerran vuonna 2013 julkaistussa esseessä, josta tuli välittömästi leviävä hitti. Yli miljoona ihmistä luki sen, ja aktivistit laittoivat lainauksia siitä Lontoon metrojunien mainoksiin. Myöhemmässä kirjassaan ”Bullshit Jobs: A theory” Graeber laajensi väitettään ja määritteli paskaduunin ”palkkatyön muodoksi, joka on niin täysin turhaa, tarpeetonta tai vahingollista, että edes työntekijä ei voi perustella sen olemassaoloa, vaikka työntekijä kokee olevansa velvollinen teeskentelemään, että näin ei ole” — Graeber väitti, että tämä kuvaus pätee yli puoleen kaikesta työstä.

Vaikka Graeberin argumentit epäilemättä saivat kulttuurista vastakaikua, kun akateemiset tutkijat alkoivat kvantifioida paskatöiden todellista määrää, heidän havaintonsa olivat ristiriidassa Graeberin väitteiden kanssa. Empiiriset tiedot osoittivat, että itse asiassa suhteellisen harvat ihmiset näyttävät pitävän työtään hyödyttömänä — mikä johti siihen, että Graeberin käsitteen soveltuvuutta tosielämään vastustettiin.

Esimerkiksi YouGovin vuonna 2015 tekemän kyselyn mukaan 37 prosenttia brittiläisistä työssäkäyvistä aikuisista uskoi, että heidän työnsä ei anna merkittävää panosta maailmaan. Vuonna 2018 47 maata tarkastelevassa tutkimuksessa todettiin, että 8 prosenttia työntekijöistä piti työtään yhteiskunnallisesti hyödyttömänä, kun taas 17 prosenttia epäili työnsä hyödyllisyyttä. Sitten vuonna 2021 EU:n viraston keräämiin korkealaatuisiin kyselyaineistoihin perustuvassa tutkimuksessa todettiin, että vain noin 5 prosenttia työntekijöistä piti työtään hyödyttömänä. Viimeksi mainitun tutkimuksen tekijät ehdottivat, että kyse ei ollut siitä, että tietyt työpaikat olisivat luonteeltaan hyödyttömiä, vaan siitä, että monenlaisissa työpaikoissa työskentelevät ihmiset voivat tuntea itsensä vieraantuneiksi ja kärsiä huonoista työoloista ja -suhteista.

Nämä havainnot saivat ainakin yhden kommentoijan ehdottamaan, että Graeberin BS jobs -teoria oli BS. Mutta ehkä se oli ennenaikaista. British Sociological Associationin julkaisemassa Work, Employment and Society -lehdessä julkaistiin heinäkuussa toinen tutkimus, ja sen mukaan, vaikka vieraantumisen kaltaiset tekijät ovatkin tärkeitä, näyttää todellakin siltä, että on olemassa tiettyjä ammatteja, jotka ihmiset ilmoittavat muita hyödyttömämmiksi, ja lisäksi ne vastaavat Graeberin ehdottamia paskatyöpaikkojen luokkia.

Simon Walo, sosiologian tohtorikoulutettava Zürichin yliopistossa ja tämän viimeisimmän artikkelin kirjoittaja, luki Bullshit Jobs -teoksen kirjoittaessaan maisterin tutkielmaansa. ”Tuohon aikaan pohdin paljon sitä, mitä tekisin elämälläni”, hän sanoo. ”En oikein tiennyt, mitä halusin tehdä, mutta minusta tuntui, että sen pitäisi olla jotain merkityksellistä. Walo sanoo järkyttyneensä lukiessaan, että niin monet ihmiset kokivat työnsä yhteiskunnallisesti hyödyttömäksi.

Graeber ehdotti viittä erilaista ”paskaduunin” kategoriaa. On olemassa ”lakeijat”, kuten hallintoavustajat tai hissinhoitajat, jotka tekevät työtä vain saadakseen muut ihmiset tuntemaan itsensä tärkeämmiksi; ”kätyrit”, kuten lobbarit tai puhelinmyyjät, jotka huijaavat muita ihmisiä pomojensa puolesta; ”jeesusteippaajat”, kuten asiakaspalveluhenkilöstö, jotka tarjoavat surkeita väliaikaisia ratkaisuja ongelmiin; ”ruudunrastittajat”, kuten Mark ja Hannibal, jotka viettävät päivänsä tuottamalla turhia asiakirjoja tai kyselyitä; ja lopuksi ”työnjohtajat” tai johtajat, jotka käskevät ihmisiä tekemään turhia asioita tekemättä itse paljon.

Walo analysoi vuoden 2015 amerikkalaisen työolotutkimuksen tietoja ja keskittyi kolmeen Graeberin kategoriaan, jotka hänen mukaansa voidaan yhdistää tiettyihin ammatteihin: lakeijoiden, kätyrien ja työnjohtajien työt. Tutkimus kattoi yhteensä 21 ammattia, joista neljä Graeber olisi luokitellut paskaduuneiksi (hallintotuki, myynti, liike- ja rahoitusalan ammatit sekä johtajat), ja siinä pyydettiin ihmisiä ilmoittamaan, katsovatko he, että heidän työnsä antaa mielekkään panoksen yhteiskunnalle tai yhteisölle. Näiden arvioiden perusteella Walo arvioi, että 19 prosenttia yhdysvaltalaisista ihmisistä pitää työtään ”paskana”, ja useimmiten työskentely jossakin Graeberin paskaduuneista lisäsi merkittävästi todennäköisyyttä, että henkilö koki työnsä yhteiskunnallisesti hyödyttömäksi, verrattuna siihen, että hän työskenteli jossakin muussa työssä. Ainoa Graeberin paskaduuniksi luokittelema ammatti, jossa tätä vaikutusta ei ilmennyt, oli lakimiesammatit.

Nämä tulokset eroavat hieman vuosien 2018 ja 2021 tutkimuksista, ja se saattaa liittyä tapaan, jolla työn hyödyllisyyttä koskeva kysymys esitetään, sanoo Robert Dur, Rotterdamin Erasmus-yliopiston taloustieteen professori ja vuoden 2018 tutkimuksen toinen kirjoittaja. Walon tutkimuksessa ihmisiltä kysyttiin, onko heidän työstään hyötyä yhteiskunnalle ja yhteisölle, kun taas vuoden 2021 tutkimuksessa kysyttiin yleisemmin työn hyödyllisyydestä, mutta ei eritelty, kenelle se on hyödyllistä. Toisin sanoen Walon julkaisussa saatettiin asettaa hyödyllisyydelle korkeampi vaatimustaso.

Magdalena Soffia, joka on Institute for the Future of Work -instituutissa työskentelevä sosiologian tohtorikoulutettava ja vuoden 2021 julkaisun toinen kirjoittaja, sanoo, että kun he saivat tuloksen, jonka mukaan vain 5 prosenttia ihmisistä piti työtään hyödyttömänä, se osoitti hänelle, että kyse on jostain muustakin kuin vain siitä, että tietty työpaikkaluokka on hevonpaskaa.

Vaikka määrä ei olisikaan niin suuri kuin Graeber alun perin esitti, se tarkoittaa silti, että miljoonat ihmiset pitävät työtään hyödyttömänä.

Hänen mielestään kyse ei ole siitä, että jotkin työpaikat olisivat luonnostaan paskaa, vaan että kyse on yleisemmästä kokemuksen laadusta työssä ollessa. Siihen kuuluu se, onko sinulla mahdollisuus ”laatujohtamiseen”, itsenäisyyteen, itsenäisyyteen ja työprosessin hallintaan sekä siihen, onko sinulla mahdollisuus merkityksellisiin suhteisiin muiden kanssa. Jos nämä laajemmat työolot puuttuvat, ihmiset pitävät todennäköisemmin työtään hyödyttömänä. ”Olen yleensä vastahakoisempi hyväksymään sen johtopäätöksen, että on vielä ammatteja, jotka ovat luonnostaan paskoja”, Soffia sanoo.

Walo on samaa mieltä siitä, että Graeberin teoria ei selitä kaikkea siitä, miksi ihmiset pitävät työtään paskana. Ihmiset voivat pitää työtään paskana sekä siksi, että ne joskus ovat sitä, että siksi, että he eivät ole tyytyväisiä työoloihinsa, ja joskus nämä asiat menevät päällekkäin, hän sanoo. Hyväksyn kaikki muiden tutkimusten saamat tulokset, mielestäni ne ovat erittäin arvokkaita, Walo lisää. ’Mutta se, mikä nyt on muuttumassa, on se, että samalle asialle on useita selityksiä.’

Kun Walo otti huomioon laajempien työllisyystekijöiden, kuten vieraantumisen, vaikutuksen, hän havaitsi, että Graeberin ajatusten mukaisesti on edelleen joitakin ammatteja, joita ihmiset pitävät muita hyödyttömämpinä. Walon mukaan tämä viittaa siihen, että aina ei ole kyse pelkästään vieraantumisesta tai tyytymättömyydestä, joka saa ihmiset pitämään työtään hyödyttömänä, vaan joskus näissä töissä on jotain sellaista, joka saa ihmiset pitämään niitä ”paskana”. Ja vaikka luvut eivät olisikaan niin suuria kuin Graeber alun perin esitti, Walo sanoo, se tarkoittaa silti, että miljoonat ihmiset pitävät työnsä luonnetta yhteiskunnallisesti hyödyttömänä.

Graeber myönsi, että yhden tai useamman henkilön on vaikea määritellä yleisesti, mikä tekee työstä ”hyödyllisen” tai ”tarpeellisen”. ”Yhteiskunnallista arvoa ei voi mitata objektiivisesti”, hän kirjoitti.

Voit kysyä ihmisiltä, mitä he ajattelevat työstään. ”Meidän ei pidä aliarvioida ihmisten subjektiivisten käsitysten merkitystä siitä, miten hyödyllinen heidän työnsä on”, Dur sanoo. Useissa tutkimuksissa on havaittu, että työn hyödyllisyyttä koskevat subjektiiviset uskomukset vaikuttavat ihmisten työmotivaatioon ja työtyytyväisyyteen.

Kun tutkijat jatkavat hyödyttömien töiden määrän tai luonteen tarkentamista, yksi tärkeä tosiasia pitää paikkansa: kun ihmiset pitävät työtään hyödyttömänä, se on yhteydessä mielenterveyden heikkenemiseen. Se oli hyvin vahva yhteys [tutkimusaineistossamme], Soffia sanoo. Tämä näyttäisi sopivan yhteen Graeberin väitteen kanssa, jonka mukaan paskaduuni aiheuttaa ”syvää psykologista väkivaltaa” kaikille siinä työssä oleville. ’Moraalinen ja henkinen vahinko, joka tästä tilanteesta aiheutuu, on syvä’, hän kirjoitti. ’Se on arpi kollektiivisessa sielussamme.’

Keynes kirjoitti, että teknologisen tehokkuuden lisääntyessä ihmiset tekisivät yhä vähemmän työtä. Tämä ei ole toteutunut.

‘Kun otetaan huomioon työn merkitys mielenterveydelle ja psykologiselle hyvinvoinnille, meidän on mielestämme todella löydettävä selitys tälle [yhteydelle, joka vallitsee työn merkityksettömyyden tunteen ja huonomman mielenterveyden välillä]’, sanoo Soffia.

Hänen mielestään vastaus on monimutkaisempi kuin hyödyttömiksi katsotuista tehtäväluokista eroon pääseminen, ja sen sijaan tutkijoiden pitäisi keksiä keinoja mitata tehokkaasti ihmisten työn laatua, ja työnantajien pitäisi antaa ihmisille enemmän sananvaltaa oman työympäristönsä suunnittelussa. Tekoälyn kehittyessä ja sen uhan vuoksi, että tekoäly ottaa haltuunsa joitakin työpaikkoja, tällainen autonomia ja mittaaminen on tärkeämpää kuin koskaan, hän kertoo.

‘Työn kautta voi löytää mielekkyyttä monin tavoin. Nähdäkseni se, että se, että annatko panoksesi yhteiskunnalle, on vain yksi tapa mitata työn arvoa.’

Jos työpaikat koetaan sosiaalisesti hyödyttömiksi eri syistä, se tarkoittaa, että on olemassa useampi kuin yksi tapa parantaa tilannetta. Joillekin ihmisille kyse voi olla vieraantumisen tai toimijuuden käsittelemisestä.

‘Jos kuitenkin otetaan huomioon mahdollisuus, että tietyntyyppinen työ on luonnostaan hyödytöntä yhteiskunnalle, sillä on aivan toisenlaiset seuraukset.’. ‘Ongelman lieventämiseksi olisi tehtävä muutoksia talousjärjestelmään ja rajoitettava sellaista toimintaa, josta on vain vähän tai ei lainkaan hyötyä yhteiskunnalle’, Walo kirjoitti tutkimukseensa.

Graeber ajatteli, että paskatyöt selittävät, miksi John Maynard Keynesin talousennusteet eivät olleet toteutuneet. Keynes kirjoitti, että teknologisen tehokkuuden lisääntyessä ihmiset tekisivät vähitellen yhä vähemmän töitä, kunnes suurin ongelmamme olisi kaiken vapaa-ajan täyttäminen. Tämä ei ole toteutunut, joten meidän on sen sijaan edelleen pohdittava työn tarkoitusta. Keskustelu on tällä hetkellä juuri siinä vaiheessa”, Soffia sanoo. ‘Se on jatkuva haaste: selvittää, miten voimme mahdollisimman objektiivisesti mitata, onko työ hyödyllistä vai ei.’

Bullshit job -teorian pitkäaikainen vetovoima viittaa siihen, että tämä on monille ratkaiseva haaste, koska se herättää suurempia kysymyksiä elämän tarkoituksesta. Kuten Graeber asian ilmaisi: ”Miten voi edes alkaa puhua työn arvokkuudesta, kun salaa tuntee, ettei omaa työtä pitäisi olla olemassa?”.

  Lähde: https://psyche.co/ideas/why-do-so-many-people-think-they-are-in-a-bullshit-job

https://kapitaali.com/miksi-niin-moni-ajattelee-olevansa-paskaduunissa/

[eksopolitiikka]

Kingmanin UFO-maahansyöksyn arvoitus

Kingmanin UFO-maahansyöksyn arvoitus

kirjoittanut Kevin Randle

Kaksi vuotta ennen kuin Jesse Marcel Sr. kertoi Stan Friedmanille ja Len Stringfieldille Roswellin alueella tapahtuneesta UFO-onnettomuudesta, Ray Fowler julkaisi artikkelin What about Crashed UFOs? Official UFO-lehdessä. Vaikka hän kosketteli paria tarinaa, artikkelin pääkohdan kertoi ”Fritz Weaver”, joka oli salanimi miehelle, joka myöhemmin tunnistettiin Arthur Stanseliksi.

Stansel kertoi suuren, kiekonmuotoisen esineen törmäyksestä lähellä Kingmania Arizonassa. Hän oli osa suurta asiantuntijaryhmää, joka tuotiin paikalle tutkimaan hylkyä ja yhtä avaruusolennon ruumista. Vaikka hänen erityistehtävänsä oli määrittää esineen nopeus ja lentorata, hänellä oli tilaisuus nähdä vilaukselta avaruusoliolentäjä ja aluksen sisätilat. Tämä tapahtui hänen kalenterinsa mukaan 21. toukokuuta 1953, ja yli kahdenkymmenen vuoden ajan hän säilytti salaisuuden.

Helmikuussa 1973 Stansel kertoi kahdelle UFOista kiinnostuneelle teinille seikkailustaan Arizonassa. Ei kestänyt kauan, ennen kuin Ray Fowler, arvostettu UFO-tutkija, sai tietää tästä havainnosta ja meni haastattelemaan Stanselia, joka ei ainoastaan lisännyt muutamia uusia yksityiskohtia, vaan esitti kalenterinsa vuodelta 1953 ja allekirjoitti lausunnon, jossa hän todisti kertomuksensa paikkansapitävyyden. Tätä lausuntoa ei tietenkään todistanut notaari, vaan ainoastaan Fowler, eikä sillä ollut oikeudellista asemaa valaehtoisena todistuksena.

Olin tutkinut Kingmanin onnettomuutta jo kauan sitten ja olin vaikuttunut siitä monesta syystä. Alun perin todistajana oli vain Arthur Stansel, onnettomuudesta ei ollut todellisia asiakirjoja, ja Stanselin väitettiin juopuneena kertoneen villejä tarinoita. Jossain vaiheessa löydettiin toinen todistaja, mutta hänen uskottavuutensa ei ollut kovin hyvä, ja hänen tyttärensä sanoi, että hänen äitinsä oli valehtelija. Voit lukea siitä osasta täältä:

http://kevinrandle.blogspot.com/2010/05/kingman-ufo-crash.html

http://kevinrandle.blogspot.com/2021/03/kingman-rises-from-dead.html

http://kevinrandle.blogspot.com/2011/05/kingman-ufo-crash-really.html

http://kevinrandle.blogspot.com/2010/06/kingman-ufo-crash-revisited.html

Viimeisin kohu alkoi, kun Christopher Mellon, joka oli toiminut tiedustelusta vastaavana apulaispuolustusministerinä, julkaisi sensuroidun sähköpostiviestin, jonka hän oli käynyt henkilön kanssa, jota Mellon kutsui Yhdysvaltain hallituksen korkea-arvoiseksi jäseneksi. Meille ei annettu nimeä. Tämä tarkoitti tietenkin sitä, ettemme voineet varmistaa, oliko tämä lähde olemassa tai oliko hänellä sisäpiirin tietoa Kingmanin UFO-onnettomuudesta. Sähköposti, josta on poistettu kriittiset tiedot ja jossa on vain vähän hyödyllistä tietoa, on nähtävissä täällä:

Mellonin sähköpostiviesti, joka ei kerro meille mitään arvokasta, mutta jossa mainitaan Kingmanista talteen otettu UFO.

Vuosien mittaan olemme saaneet kuulla monia kertomuksia tapauksesta, jotka alkoivat Fowlerin artikkelista, joka oli täynnä suoria lainauksia Stanselilta. Minulla on kopio täydellisestä raportista, jonka Fowler jätti NICAP:lle melko kattavasta tutkimuksestaan. Siihen sisältyy Jeff Youngin ja Stanselin alkuperäisen haastattelun jäljennös, joka käynnisti Fowlerin haastattelun ja raportin.

En aio kerrata tätä tarinaa, koska se on kerrottu useaan kertaan. Käytin sitä kirjassa Crash: When UFOs Fall from the Sky, vaikka arvioin tapausta kriittisesti tietojen suhteen. Mutta tämä viimeisin kohu (joka muuten uskoakseni vaikuttaa David Gruschin UFO-todistukseen, mutta se on asia toiselle kerralle) innoitti minut palaamaan Kingmaniin. Löysin Fowlerilta tietoja, joissa hän vahvisti Stanselin melko vaikuttavan ansioluettelon ja ansioluettelon. Oli joitakin ongelmia, jotka liittyivät hänen väitteeseensä, jonka mukaan hän oli ollut Project Blue Bookin neuvonantajana. Alun perin hän esitti melko pitkäaikaista yhteistyötä, mutta kertoi myöhemmin Fowlerille, että se oli lyhytkestoinen. Stansel ehdotti, että se kesti vain muutaman päivän ja perustui hänen tutkimukseensa pudonneesta avaruusaluksesta.

Yksi tärkeä haastattelu näyttää jääneen pois tästä koko tarinasta. Fowlerin raportin osassa, jonka otsikkona on A Man Who Made Contact, saamme tietää joitakin huolestuttavia asioita Arthur Stanselista. Fowler kirjoitti: ”Seuraavilla seuraavilla sivuilla selitän kiehtovia tarinoita herra Arthur Stanselin lentävien lautasten kontakteista.”

Tämä Jeff Youngin haastattelun, jossa Paul Chetham oli todistajana, osio alkoi kysymyksellä: ”Sanoitko, että olet ottanut yhteyttä olentoihin muilta planeetoilta?”.

Hänen hämmästyttävä vastauksensa oli: ”Kyllä, mutta nyt alamme puhua asioista, joissa teidän on vain uskottava minun sanaani, koska en voi esittää tai todistaa sitä.”

He keskustelivat lyhyesti ryhmästä, joka kokoontui säännöllisesti tutkiakseen yhteyksiä muihin maailmoihin, josta Stansel sanoi: ”Olimme mukana meedioistunnoissa, emme olleet ottamassa yhteyttä sukulaisiin, mutta olimme ottamassa yhteyttä muihin asioihin”. Kysely jatkui:

K: Luuletko, että ihmisen on mahdollista kuljettaa itsensä mihin tahansa paikkaan Maapallolla tai Maapallon ulkopuolella vain käyttämällä aivojensa voimaa?

V: Kyllä. Olen vakuuttunut siitä, että se on totta. Tiedän, että se voi tapahtua, koska olen tehnyt sen…

K: Saitteko vähitellen vai yhtäkkiä yhteyden näihin avaruusolentoihin?

V: Teimme näin monta, monta kertaa noin vuoden kuluttua, kun olimme tavanneet kerran viikossa. Otimme yhteyttä olentoihin, mutta emme koskaan oikeastaan tienneet, mihin ottaisimme yhteyttä juuri sinä sunnuntai-iltana. Monissa, monissa tilanteissa otimme yhteyttä olentoihin muilta planeetoilta kuin Maasta.

K: Oliko kyseessä samat vai eri olennot kunakin kertana.

V: Joskus ne olivat samoja, mutta yleensä ne olivat muita.

K: Voitko nähdä tai visualisoida ne?

V: Kerran meillä oli kokeilu, joka kesti noin kolme viikkoa, jossa opimme astraaliprojektiota, jossa projisoidaan oma itse kohtaan, jossa kontakti on….

K: Se on mielen käyttämistä itsensä välitykseen?

V: Kyllä, omaa mieltä käyttäen.

K: Sinä todella välitit itsesi joillekin olennoille?

V: Kyllä, niin tein. Itse asiassa olin ainoa, joka pystyi menemään tuohon avaruusalukseen, joka oli monen valovuoden päässä.

K: Olitko aluksella?

V: Olin itse siellä.

Sitten kuulustelu kääntyi siihen, mitä hän näki ja miten hän oli vuorovaikutuksessa aluksella olevien olentojen kanssa, ja hän sanoi, että se oli jonkinlainen vankila-alus. Olennot olivat olleet siinä tuhannen vuoden ajan, eivätkä he hallinneet sitä.

K: Tunsitko [Stansel] fyysisesti olevasi aluksessa?

V: Kyllä, hyvin paljon. Aivan kuin istuisin tässä.

K: Voisitko kuvailla aluksen sisätiloja?

V: Huonekalut poikkesivat meidän huonekaluistamme siinä, että niissä ei ollut jalkoja. Ne ikään kuin riippuivat ilmassa, mutta muistan tarkistaneeni, oliko niitä piteleviä johtoja…

K: Mitkä olivat huoneen värit?

V: Se oli pohjimmiltaan punaista, ja se näytti syntyvän kaikesta huoneessa olevasta. En nähnyt lamppuja, mutta huone oli hämärästi valaistu…..

K: Olivatko he lyhyitä olentoja?

V: Ne olivat eri korkuisia. He olivat lyhyitä ja pitkiä, mutta en muista nähneeni yhtään lihavaa olentoa.

K: Oliko heillä univormut vai käyttivätkö he erityyppisiä vaatteita?

V: He olivat tavallaan pukeutuneet univormuihin, mutta heillä oli eri värit.

K: Luuletko, että se olisi voinut merkitä arvoasemaa?

V: Se voisi olla, ja toinen mielenkiintoinen asia on se, että ihmisten pukeutumisessa ei ollut eroa miehen ja naisen välillä, ja oli miehiä ja naisia.

K: Oliko miehillä lyhyet hiukset ja naisilla pitkät hiukset?

V: Ei, siitä ei voi päätellä. Naisen ruumiillisista ominaisuuksista ja kasvonpiirteistä saattoi vain päätellä.

He keskustelevat joistakin tunnuksista, jotka oli kiinnitetty paitojen taskujen kohdalle. Stansel sanoi, että yksi oli lehden muotoinen ja punainen eräänlaista sinistä kiiltävää ihokasta vasten. Oli toinenkin, joka oli vain pyöreä, halkaisijaltaan luultavasti kolme tuumaa, ja sekin oli kiiltävä.

Kun tämä kysymyksenasettelu oli päättynyt, keskustelu siirtyi toiseen suuntaan. Young pohti, olivatko vangit tavanneet ihmisiä muilta planeetoilta:

V: Kyllä, he olivat keskustelleet monien kanssa, mutta minä olin ensimmäinen, joka oli oikeasti projisoitu. He innostuivat saapumisestani melkoisesti, sillä he tunsivat, että minä olin pelastaja, joka voisi saada heidät takaisin kotiplaneetalleen tai saada yhteyden kotitukikohtaan.

K: Olisitko voinut projisoida itsesi takaisin heidän kotimaailmaansa?”

V: Yritin, mutta en pystynyt. Luulen, että ne olivat kantaman ulkopuolella.

He siirtyivät keskustelussa aluksen luonteeseen, mikä tarkoitti, että se oli jonkinlainen vankila. Stansel mainitsi, että nämä muukalaisolennot valittivat vangitsemisestaan. Sitten hän sanoi:

He valittivat olevansa vankeja, koska heillä oli niin paljon annettavaa omalle sivilisaatiolleen, mutta heillä ei ollut keinoa päästä takaisin omaan sivilisaatioonsa muuten kuin jonkin välittäjän kautta, ja he ajattelivat, että minä voisin olla se välittäjä. He olivat tehneet kokeita, mutta he olivat olleet aluksella noin tuhat vuotta, joten näitä ihmisiä oli ollut monta sukupolvea…

Muita haastattelussa esiin tulleita asioita. Hänelle kerrottiin, että on tuhansia maailmoja, ”joissa on älyllinen miehitys”. Tämä kuulustelu päättyi siihen.

Tätä herkkua oli lisää, mutta sitten Stansel mainitsi, että kaikista näistä muukalaismaailmoista yksikään ei ollut kiinnostunut Maasta. Maa on liian täynnä. Stansel sanoi, että he olivat ottaneet yhteyttä moniin aluksiin, mutta olennot eivät olleet kiinnostuneita Maasta.

Sitten, ajautuen David Jacobsin teoriaan hybridi-ihmisistä, Stansel sanoi: ”Itse asiassa on olemassa useampi kuin yksi Maan ulkopuolinen planeetta, joka on istuttanut tänne ihmisiä, mutta yleensä ihmiset eivät tiedä sitä… heistä tulee vain osa sivilisaatiotamme.”

Tällaista oli enemmänkin, ja se on kuin huonoa tieteiskirjallisuutta. Eräässä kohdassa Stansel puhui aluksella olevista kytkimistä ja napeista, mutta minä ajattelen kosketusnäyttöjä, jotka eliminoivat tarpeen napeille ja kytkimille.

Haastattelussa oli muitakin häiritseviä asioita. Stansel näytti jossain vaiheessa vihjailevan, että hän oli ollut pitkään Project Blue Bookin neuvonantajana, mutta siitä ei ole mitään merkintöjä. Hän väitti nähneensä UFOn erään ydinkokeen aikana, mutta väitti myöhemmin kuulleensa siitä vain muilta.

Stansel sanoi, että Youngin ja Chethamin haastatellessa häntä hän oli juonut. Hän oli juonut neljä martinia, mutta kun Fowler kysyi pojilta siitä, he sanoivat, ettei Stansel ollut juonut. Oliko Stansel siis juonut liikaa ja tarjosi sitä tekosyyksi Youngin ja Fowlerin tekemien haastattelujen välisille ristiriidoille. Oliko väitetty juominen tekosyy ristiriitaisten kertomusten kertomiseen? Oliko juominen motiivina luodessa tarinaa Maan ulkopuolisesta kontaktista?

Olemme tässä asiassa seuraavassa tilanteessa. Stansel on ainoa Kingmanin onnettomuuteen osallistunut mies, jolla oli vähintään neljäkymmentä asiantuntijakonsulttia puhumassa tästä asiasta. Hän ehdotti, että bussissa olleet eivät saaneet puhua neljän tunnin matkan aikana Phoenixista Kingmanin alueelle, mutta kun he saapuivat paikalle, heitä kutsuttiin nimeltä, koska heille oli annettu tiettyjä tehtäviä. Kaikki oli huolellisesti järjestetty, mutta Stansel onnistui näkemään kuolleen avaruusolentolentäjän ja sai vilkaisun alukseen. Jälleen kerran, huonot turvatoimet.

On monia syitä, joiden vuoksi en yksinkertaisesti usko tätä tarinaa, ja myöhempi haastattelu astraaliprojektiosta, vierailuista lentävissä avaruusaluksissa ja kaikesta muusta hölynpölystä osoittaa, että Stansel oli taitava veistelemään tarinoita, vaikka hän oli juonut vain oluen tai kaksi eikä useita martineja.

Tämä tarkoittaa tänään sitä, että Christopher Mellonin vuotaneella sähköpostiviestillä ei ole merkitystä. Sähköpostivaihto on saattanut hyvinkin olla olemassa, mutta se on pohjimmiltaan arvoton. Mellon ja hänen tuntematon kirjeenvaihtajansa saattoivat hyvinkin vaihtaa Kingmania koskevia sähköposteja, mutta se ei todista, että raportilla on mitään sisältöä.

Tähän liittyy toinenkin seikka, David Grushin väite kahdestatoista hallituksen hallussa olevasta veneestä. Hän on saattanut puhua Mellonin kanssa tai jonkun muun, joka uskoo Kingmanin tarinaan, mutta ilman todisteita se on vain, uskallanpa sanoa, salaliittoteoria. Ja se viittaa myös siihen, että jotkut Grushin väitteet ovat vääriä, jos tämä on yksi tarinoista. Ei tarkoita, että Grusch olisi keksinyt mitään tarinoita, mutta hän on kuullut niitä ihmisiltä, joiden uskoo puhuvan totta.

Lopuksi, Len Stringfield kommentoi Kingmanin tapausta vuoden 1978 MUFON-symposiumartikkelissa koskien UFO-maahansyöksyjä ja myöhemmin tilanneraporteissaan. Hän viittaa siihen, että todistajia olisi voinut olla lisää, mutta hän ei toimittanut kenenkään todistajan nimeä. Seuraan asiaa ja raportoin siitä myöhemmin.

Kiinnostuneille tiedoksi, että olen ottanut yhteyttä muutamaan muuhun henkilöön, jotka voivat ehkä valaista asiaa, myös Kingmanin alueella. Tähän mennessä en ole kuullut vastausta, mutta päivitän analyysini, kun lisätiedot antavat siihen aihetta.

  Artikkelin julkaissut kevinrandle.blogspot.com

  Artikkelin julkaissut kevinrandle.blogspot.com

http://eksopolitiikka.fi/ufologia/kingmanin-ufo-maahansyoksyn-arvoitus/?utm_source=TR&utm_medium=eksopolitiikka.tumblr.com&utm_campaign=SNAP%2Bfrom%2B_%7C+Eksopolitiikka.fi+%7C_

[qtti]

Lainasanojen käyttäminen suomenkielessä ei ole ole kauhean uusi ilmiö. Varsinkin jos ajatellaan slangia, jossa on paljon lainauksia myös ruotsinkielestä ja venäjänkielestä. Esim helsingin slangia on puhuttu mm. 1890-luvulta asti. Alueellisesti myös eri murteiden keskiössä on suomeksi "käännettyjä" lainasanoja. Meidän sanavarastoon kuuluu entuudestaan tosi iso kirjo alunperäisiä lainasanoja, esimerkiksi "toveri" (tovarisch) tai "kahveli" (gaffel).

Vaikka nää uudet sanaletkautukset vaikuttaa hölmöiltä niin tää "ilmiö" on ollut olemassa jo selkeesti kauan. En usko siis että suomen kieli ole menossa pilalle siitä et joku hese keksii sanoa hampurilasita bököksi. But that's just how I see it *shrug* Kielet kaikkialla maailmassa kehittyy ja sen kehitys on melkein pakollista että kieltä voi käyttää mutkattomasti nykymaailmassa jossa me nähdään uusia tuotteita ja ilmiöitä jatkuvasti.

Luin aamutuimaan Hesarista kielitieteilijä Janne Saarikiven artikkelin suomen kielen tulevaisuudesta ja englannin kielen uhkaavasta, alaa ja tilaa valtaavasta asemasta Suomessa. Sydämistyin ja järkytyin kirjoituksesta siinä määrin, että päätin suomenkielistää ulosantiani myös täällä tumblrissa. Jatkossa tägäilen eli siis laputtelen juttuja yhä enemmän suomeksi, sillä kuka muu niin tekisi ellen minä itse suomenkielisenä suomen kielen rakastajana.

Enkä todellakaan tule ikinä kirjoittamaan fikkejä enkuksi, sillä suomeksi meitä on jo valmiiksi ihan liian vähän. Ja jonkunhan sitä on taisteltava suomenkielisen seksisanaston arkipäiväistymiseksi! (:

Ei mulla muuta. Ai että muuten raivostuttaa! Ja pakahduttaa! Nimittäin rakkaudesta omaan kieleen!

[tuuleekoees]

Sun täytyy joko varastaa yks, adoptoida yks tai löytää nainen. (puhe oli muistaakseni lapsista)

[datingbuddiez]

“Don’t let what you cannot do interfere with what you can do.”

—John R. Wooden

[sepastian-ahoey]

Kun joku puhuu siitä, miten nopeasti lapset unohtavat, miten nopeasti ne antavat anteeksi, miten herkkätunteisia ne ovat, minä annan sellaisen puheen mennä korvasta sisään ja toisesta ulos. Lapset muistavat ja salaavat ja osaavat jäädyttää kuoliaaksi ne joista eivät pidä.

Peter Høeg, Lumen taju, 2007

[incorrect-tuntematon-quotes]

Raili Kotilainen: Minulla on yksi Rahikainen.

Lammio: Rahikainen?

Raili Kotilainen: Joo, se on ihana, se kohtelee minua niin kuin kakkakikkaretta.

Lammio: :|

Raili Kotilainen: Sarastie oli aina silleen "saanko hengittää tässä samassa tilassa teidän kanssanne", mutta Rahikainen tekee, mitä tahtoo.

Lammio: :|

Raili Kotilainen: Se on niinku oikea mies. Se on vienyt minulta viisitoista euroa ja kaksi hupparia ja minusta se on vaan ihanaa. Se oli vain silleen "minä otan nyt nämä".

Lammio: :|

Raili Kotilainen: Se on niinku alfa.

[kyrpavuori]

ah joulu, se vuodenaika milloin kisataan perheen kanssa siitä, kuka saa sanottua eniten the joulukalenteri lainauksia

[yesghostlypeachphilosopher-blog]

Somemarkkinoinnin trendit

Kuten “oikeassakin” maailmassa ja markkinoinnissa, myös sosiaalisen median eli somen markkinoinnissa seurataan trendejä. Ihmisen luonteeseen kuuluu trendien seuraaminen, ja Oxfordin yliopiston historioitsijan Rebecca Arnoldsin mukaan sille on selvät syyt. Ihmiset haluavat kuulua joukkoon ja kokeilla uusia asioita. Tätä tasapainottaa se fakta, ettei ihminen halua jäädä joukon ulkopuolelle. Mitkä ovat sitten somemarkkinoinnin tämänhetkiset kuumimmat trendit ja miten ne ilmenevät? Valitsin itselleni kolme mielenkiintoisinta trendiä Kurion somemarkkinointitrendit- raportista.

1.  Niche-kohderyhmille suunniteltu markkinointi

Kun puhutaan “niche” kohderyhmästä, tarkoitetaan sillä asiakasryhmää, jonka tarpeita ei ole aikaisemmin tyydytetty tai asiakasryhmää ei ole löydetty aikaisemmin. Voi myös olla, että menneisyydessä markkinoinnin kohdentaminen näille kohderyhmille on ollut yksinkertaisesti taloudellisesti kannattamatonta. Liian suuret kulut, liian pienet tulot. Harto Pönkä Innowiselta tuo esille mielenkiintoisen tosiasian: kohderyhmä on somessa, mutta se pitää vain löytää, eli saatavilla olevan datan avulla kohdentaa mainonta tälle ryhmälle. 

2. Quality before quantity

Somemarkkinoinnissa laatu korvaa määrän. Enää tavoitteena ei saa olla mahdollisimman suuri levikki tai mahdollisimman iso asiakastavoitettavuus - päin vastoin, yritysten pitää tuottaa laadullisesti hyviä mainoskampanjoita, sillä sosiaalisessa mediassa huono mainos hukkuu erittäin helposti muiden, sitä parempien mainosten joukkoon. Normaalisti en suoria lainauksia kopioi ja liitä, mutta Martti Lindholm (S-pankin somevastaava) kiteytti asian mahtavasti: 

”Paskan loputon ’tuuttaaminen’ eri digiränneihin ei tee yhdestäkään brändistä mielenkiintoisempaa tai välttämättä houkuttelevampaa.”

3. Vastuullisuus ja kannanotto

Nykymaailmassa täytyy erottautua massasta, ja tämä pätee myös sosiaaliseen mediaan. Yritysten harmaasta mitäänsanomattomasta erottautuu erittäin tehokkaasti sateenkaaren väreillä. Kannanottojen ei tarvitse missään nimessä edustaa somevastaavan, yrityksen toimitusjohtajan tai edes koko yrityksen arvoja: erilaisuus sekä vähemmistöt myyvät, ja yritykset ratsastavat näillä markkinoinnissaan tehokkaasti. 

Moni aktiivinen somenkäyttäjä voi varmasti tunnustaa löytäneensä edellä mainittuihin tuntomerkkeihin sopivaa markkinointia viime aikoina. Oletko sinä törmännyt näihin trendeihin, kohdennetaanko sinulle mainoksia, jotka tuntuvat olevan juuri sinulle, vai tuntuuko että sinulle vain tuutataan sontaa? Entä oletko huomannut kannanottoja Facebookissa tai muussa sosiaalisessa mediassa?

[kapitaali]

Avoimet rakentamisen järjestelmät: Rakennussektorin mutualisaatio

Artikkeli: Priavolou, Christina (2018) The Emergence of Open Construction Systems: A Sustainable Paradigm in the Construction Sector? Journal of Futures Studies, Vol. 23 (2), 67–84

Tiivistelmä

Tämä tutkimus käsittelee sitä miten talonrakentamisen kysymykset voivat mullistaa rakennusalan. Se keskittyy yhteismaaperustaisiin organisaatioverkostoihin, teknologioihin ja käyttäjiin, jotka muodostavat niche-praktiikan dominantin paradigman reunamille. Tämä praktiikka voidaan käsittää olevan DGML (“Design Global, Manufacture Local”), ja siitä esimerkkinä toimii Hexayurt, Open Source Ecology Microhouse sekä WikiHouse. Käyttämällä näitä deskriptiivisiä tapaustutkimuksia valaistaan avoimien rakennusjärjestelmien haasteita ja mahdollisuuksia koskien teknologisia, institutionaalisia ja sosiaalisia aspekteja. Huolimatta positiivisesta dynamiikasta, joitain ongelmia tulee ratkaista, niin että kestävästi rakennettu ympäristö voisi kukoistaa.

Lainauksia

DGML-lähestymistapa

CBPP:n muotona DGML-lähestymistapa esittelee siirtymän massatuotetuista ratkaisuista kustomoituihin. Se kuvaa globaalin digitaalisen yhteisvaurauden konvergenssia paikallisten tuotantoteknologioiden (mm. 3D-tulostimet, CNC-laitteet, laserleikkurit ym.) sekä yksinkertaisempien työkalujen kanssa (kuten sahat, porat ym.). Se on syntynyt lupaavana hajautetun tuotannon mallina dominantissa kapitalistisessa järjestelmässä (Giotitsas & Ramos, 2017). DGML:n vaikutuksesta kulttuuriin on keskusteltu kosmolokalismin idean avulla (Ramos, 2017).

Myötäillen tutkimusta Kostakis, Latoufis Liarokapis, & Bauwens (2016a), DGML-paradigmaan kuuluu kolme omalaatuista komponenttia: suunnitellun vanhenemisen, joka kuvaa hyödykkeiden tarkoituksellista tuottamista rajoitetulla elinajalla voiton maksimoimiseksi (BBC, 2017; Guiltinan, 2009), poistaminen; on-demand -tuotanto, joka ottaa huomioon tuotantoprosessin tapahtuvan lokaalissa tuotantotilassa, minkä takia kuljetus ja ympäristövaikutukset oletetaan matalammiksi (Kohtala & Hyysalo, 2015; Kostakis, Fountouklis, & Drechsler, 2013); sekä digitaalisen (softat, design) että materiaalisen infran (hacklabit, tuotantotilat, yhteiset koneet ja laitteet) jakamiskäytännöt ja keskinäistäminen.

Ottaen huomioon viimeaikaiset huolet kestävyydestä (Taranic, Behrens, & Topi, 2016; Whicher, Harris, Beverley, & Swiatek, 2018), DGML-malli voi raivata tietä kestäville käytänteille rakennetuissa ympäristöissä. Tämä malli sisältää modulaarisen designin konseptin kierrätyselementtejä käyttämällä, jotka voidaan purkaa ja käyttää uudelleen ilman vaurioita. Täten voidaan saavuttaa valmistettujen komponenttien korjattavuus, purettavuus, kierrätettävyys ja uusittavuus (Bonvoisin, 2016).

DGML-lähestymistapaa määrittää joustavuus esineiden suunnittelussa käyttämällä parametrisia design-työkaluja. Digitaaliset 3D-mallit stimuloivat käynnissä olevia interaktioita design-prosessiin osallistujien kesken, sillä ne esittävät informaation myös aloittelijoiden helposti ymmärrettävässä muodossa (Yap, Ngwenyama, & Osei-Bryson, 2003). Rakennusgeometriaan voidaan lisätä lisäulottuvuuksia kuten rahoitusdataa, materiaalin ominaisuuksia tai energiaominaisuuksia BIM:n avulla (Building Information Modelling). BIM mahdollistaa kehittyneet simulaatiot — mm. rakenteen testaukset, energia-analyysit jne. — mitkä mahdollistavat rakennusten elinkaaren hallinnan parantamalla ennustettavuutta.”

Avoimien rakennusjärjestelmien teknologiset, institutionaaliset ja sosiaaliset aspektit

Esitetyt muutosesimerkit kolmessa tapaustutkimuksessa ovat merkittäviä tulevaisuuden rakennussektorille ja yhteiskunnan kehitykselle. Fokus asetetaan mahdollisuuksien ja ongelmien identifikaatioon, joita nämä yhteisöt kohtaavat, avoimien rakennusjärjestelmien käyttöönottamiseksi. Relevantit ongelmat analysoidaan liittyen kolmeen toisiinsa liittyvään aspektiin: teknologiaan, instituutioihin ja yhteiskuntaan.

Teknologinen aspekti

Parametriset design-työkalut voivat tukea avoimien rakennusjärjestelmien käyttöönottoa ja leviämistä, ottaen huomioon että yksi-sopii-kaikkeen -ratkaisut talonrakentamisessa eivät toimi (WikiHouse, 2018a). Rakennusten kompleksisuus yhdessä eri alueellisten kontekstien kanssa (ilmasto, maaperä, lait ym.) tekevät parametreistä korvaamattomia. Investointi informaationhallintaan BIM-teknologian avulla voi tukea pitkäaikaista päätöksentekoa, kun taas robustit suunnitteluprosessit vastaavat laatu- ja riskitekijöihin, joita rakentajayhteisöt ovat identifioineet (Open Source Ecology, 2018).

Lisäksi kommunikaatioprotokollat ovat tarpeen, jotta eri sidosryhmät voivat ottaa vastuun ongelmista ja tehdä yhteistyötä harmonisesti rakennusprosessin aikana. Transnationaalista yhteistyötä avittaaksemme BIM:n avulla, kansalliset luokittelujärjestelmät tulisi yhdistää kansainväliselle mittakaavalle avoimilla standardeilla (kuten Industry Foundation Classes). Tämä mahdollistaisi insinööritoimistojen osallistumisen avoimien rakennusjärjestelmien tutkimukseen ja kehittämiseen tarjoamalla teknistä tukea yhteisöille ympäri rakennusalan tarjontaketjun.

Mitä designiin tulee, kriittinen elementti kansainvälisen, yhteistyöhön perustavan rakenteiden joukon luomiselle avoimia rakennusjärjestelmiä käyttämällä on standardointi. Tämä termi viittaa globaaliin dimensionaaliseen viitekehyksen muutokseen jolla varmistetaan yhteiset design-suuntaviivat (Open Structures, 2018). Tällä tavoin niiden osien, joista rakennus koostuu, dimensiot voidaan valita perustuen yhteiseen globaaliin ruudukkoon. Nämä osat voidaan sen jälkeen kasata komponenteiksi, jotka taas voidaan yhdistää joustaviksi rakenteiksi ja superrakenteiksi. Rakennuksen rakentaminen voisi, täten, olla analogista organismin muotoutumiselle (Open Structures, 2018).

Toinen integraali osa prosessia on yksityiskohtainen open source -dokumentaatio sekä sen jatkuva päivittäminen. Arkkitehtoninen data (esim. digitaaliset piirustukset ja laskelmat), rakennusdata (esim. mallitestit ja rakennusmenetelmät), tekniset, kemialliset ja biofyysiset yksityiskohdat (esim. sääolosuhteet ja maaperä), kustannukset (esim. materiaalit ja laitteet) sekä ympäristön vaatimukset (esim. kierrätys, vesi ja sen ehtyminen) tulisi olla tarkasti dokumentoitu, mikä auttaa avoimen hardwaren ratkaisujen soveltamisen toistettavuutta helposti seurattavien manuaalien avulla (Bonvoisin, 2016).

Kokeilut uusilla materiaaleilla voivat parantaa avoimia rakennusjärjestelmiä. Monoliittisten materiaalien (kuten vaneri, pahvi jne.), joita pääosin käytetään näiden rakennusten alkuvaiheessa, käyttämisen sijaan kehittyneitä materiaaleja kuten nanoteknologiaa, biomuoveja ja komposiitteja voidaan myös testata. Kuitenkin ottaen huomioon erot orgaanisten ja teollisten materiaalien välillä, erityistä huomiota tulee kiinnittää varmistamaan uusien materiaalien kierrätettävyys. Tavoite on saavuttaa energiasäästöjä, rakenteellista kapasiteettia sekä korkeampi kosteuden ja lämmönkestävyys äärimmäisissä sääolosuhteissa ympäristöystävällisten ja kierrätettävien materiaalien avulla.

Institutionaalinen aspekti

Avoimet rakennusjärjestelmät ovat lupaavia, mutta alueellinen vaihtelu rakentamisen ja kaavoituksen säännöksissä on haasteellista. Vaikka International Building Codes kuvaakin rakennusalan kokemuksen ja teknologian parhaita käytänteitä, paikalliset säännökset vaihtelevat maittain ja kontekstista toiseen. Esimerkiksi osissa Missouria ei ole rakennussääntöjä ollenkaan (Open Building Institute, 2018), kun taas UK:n rakennusluvat voidaan kiertää tiettyjen lakien mukaisesti (Knight & Williams, 2012).

Yksinkertaistetun lainsäädäntödokumenttien tietokannan luomisen uskotaan tuovan merkitsevyyttä avoimen rakennusjärjestelmien rakentamiselle paikallisella tasolla (Open Building Institute, 2018). Lisäksi käyttämällä hyödyksi olemattomia tai epämääräisiä säännöksiä, porsaanreiät laeissa mahdollistavat yhteisöjen toimia vapaammin (Knight & Williams, 2012).

Avoimien rakennusjärjestelmien sisäänrakennettu modulaarisuus mahdollistaa spatiaalisten esteiden lieventämisen, jotka aiheutuvat eroista tiukoissa rakennussäännöissä. Siinä mielessä modulaarisuus mahdollistaa joustavuuden, mikä vuorostaan edistää määräystenmukaisuutta: korvaamalla tietyt moduulit toisilla; vaihtamalla materiaali toiseen; lisäämällä tai poistamalla moduuleita vastaamaan geometrisiin rajoitteisiin. Lisäksi modulaarinen design auttaa rakenteiden purussa takaisin rakennusmoduuleiksi, mitä voidaan muokata, korvata tai päivittää itsenäisesti. Lisäksi moduuleita voidaan testata eri olosuhteita varten.

Huolimatta kyvyttömyydestään vastata räjähtäneiden maan hintojen sekä eriarvoiseen resursseihin käsiksipääsyn ongelmiin, avoimen rakentamisen järjestelmät tuntuvat saavan poliittista tukea, kuten Wikihousen projekti Almeressa. Syy tälle voi olla kasvava kysyntä kestävälle asumiselle kehitysmaissa ja lisääntyneet matalatuloisten ihmisten määrät kehittyneissä maissa.

Sortavien leikkauspäätösten sisällä on mahdollista, että paikallistoimijat alkavat rahoittaaa avoimen rakentamisen järjestelmiä pienen kustannustason ratkaisuina. Muutoin yhteisöjen tulisi jatkaa kamppailua lahjoitus- ja muussa muodossa tulevan rahoituksen puolesta (esim. myymällä manuaaleja ja tarjoamalla tukipalveluja).

Lopuksi, epämuodollisten tiimien ja yksilöiden instituution tasolle pääsy on tärkeää näille aloitteille. Ryhmittymät pyrkivät edistämään alkuvaiheen ideoitaan ja toimimaan ammattiryhmissä projektien toteuttamiseksi. Kun ammattilaisia ja organisaatioita tulee ajan mittaan lisää mukaan, instituutiorajoitteet eliminoituvat (Molitor, 1977).

Sosiaalinen aspekti

Informaatioteknologioiden mahdollistamana avoimet rakennusjärjestelmät pyrkivät tuottamaan asumispalveluja luovalla, yhteisöllisellä ja seurallisella tavalla. Ihmiset nauttivat suuremmasta potentaalista kun he työskentelevät kollektiiveissa, mikä johtaa esiteollisen arkkitehtuurin renesanssiin yhteisöperustaisen rakentamisen avulla. Tässä kontekstissa kansalaisvetoiset aloitteet pyrkivät tarjoamaan huokeaa ja kestävää asumista.

Digitaalivalmistusteknologiat voivat olla avuksi tämän tavoitteen saavuttamisessa niitten muuntaessa digitaalidataa fyysisiksi esineiksi. Täten osaamisvaatimukset, kustannukset ja tarvittava aika rakentamiselle madaltuvat yhdessä siihen liittyvän logistiikan ja ympäristölle aiheutuvien kustannusten kanssa (Kostakis, Fountouklis, & Drechsler, 2013).

Markkinatalousjärjestelmistä pois siirryttäessä matalan kustannustason mukautuvat ja kestävät ratkaisut ovat mahdollisia lokaalisti. Yhteistä infrastruktuuria ruokkiva globaalin digitaalisen yhteisvaurauden maaperä laajentuu jatkuvasti eri puolilta maailmaa annettujen kontribuutioiden myötä. Sen lisäksi erilaisten rakennustyyppien saatavuus open source -lisenssien alla edistää kokeilukulttuuria ja kykyä kehittää parhaiden ja asianmukaisimpien elementtien yhdistelmiä jokaiseen eri tilanteeseen.

DGML-mallin käyttöönotto rakennussektroilla tuo mukanaan radikaalin eri lähestymistavan verrattuna dominanttiin malliin. Rakennusprosessin kaltaisissa tapauksissa, joissa eri intressit omaavat sidosryhmät ovat saman pöydän ääressä, konfliktit ovat väistämättömiä. Avoimet rakennusjärjestelmät saattavat olla pitkäikäinen kestävä ratkaisu globaaleihin ongelmiin open source -yhteisöille. Toisaalta yhteinen infrastruktuuri saattaa uhata lyhytaikaisia, voittoa tavoittelevia rakennusyritysten tavoitteita.

Roolien ja vastuiden uudelleenmäärittely kaikkien rakennusprosessissa mukana olevien osapuolten tapauksessa — mukaanlukien hallitukset, itsensä rakentavat yhteisöt, insinöörit ja omaisuuserien omistajat — on vaatimus. Esimerkiksi tukipalvelut ja konsultointi voidaan ostaa materiaalisten esineiden sijaan ja systeemejä voidaan kehittää ja monitoroida yhteiskäyttöympäristöissä kilpailuympäristöjen sijaan.

Kun tarkastellaan juuri julkaistua tietoa avoimesta rakentamisesta, sellaisten tavoitteiden skaalautuvuus ja niiden tulevaisuuden kyky voittaa kilpailu dominantista rakentamistavasta laadun tai turvallisuuden mittareilla voi olla kyseenalainen. Kuitenkin avoimen rakentamisen aloitteiden menestys on aikaisemmin antanut painoarvoa ihmisten mukanaololle. Sitä voidaan kasvattaa edistämällä globaalia tietoisuutta open source -liikkeen kestävyyspiirteistä, sekä kiertotalouspiirteistä, jotka ovat sisäänrakennettu avoimen rakentamisen järjestelmiin. Voimaannuttavalla proaktiivisia ja asiantuntevia kansalaisia globaalisti, useammat henkilöt, kollektiivit ja yritykset olisivat mukana parantamassa avoimen rakentamisen järjestelmiä ja siihen liittyvää lainsäädäntöä. Tällä tavoin joustavien, modulaaristen rakenteiden kehittäminen yhteisellä viitekehyksellä voisi olla palapelin viimeinen pala. Kuitenkaan kukaan ei voi kyseenalaistaa koulutuksen roolia osanottajien valmistelussa uusia rakentamisen käytäntöjä varten ja rakentamisen resilienssiin globaalilla skaalalla.

Huolimatta näiden open source -yhteisöjen vaivannäöstä ahdistavien tulevaisuuden ongelmien ratkaisussa, uusien liiketoimintastrategioiden muodostamisessa ja instituutioksi muuttumisessa, nämä projektit pysyvät marginaalisina. Niiden liikemäärämomentti tarjota huokeaa ja kestävää asumista vaikuttaa moneen. Niiden kasvavat yhteiskunnalliset vaikutukset kasvattavat näiden innovatiivisten aloitteiden mahdollisuuksia kehittyä tärkeäksi asiaksi.

Erityisesti ratkaisujen testaamista kiihdyttämällä globaalin kontribuuttoriverkoston avulla nämä yhteisöt voidaan integroida valtavirtaan ja haastaa status quo.

Ottaen huomioon huolet globaalista luottokriisistä ja kestävyydestä, DGML-malli luo uuden ekosysteemin, jolla on potentiaalia kasvaa laajemmalle. Keskeiset systeemiset tekijät, jotka mahdollistavat tämän leviämisen, ovat mm.: halvan ICT:n ja internetin käyttöönotto laajalti, relevantin kulttuurin kehittäminen avoimuuden ja jakamisen ympärille, jota voimistaa laajalle levinnyt informaation jakaminen, sekä ekologinen kriisi, joka luo suuremman kysynnän kestävämmille ja kiertotalouteen perustuville malleille.

Viimeisenä, DGML-mallilla on joustavuutta sopeutua eri tarpeisiin ja konteksteihin, sekä tarjota ratkaisuja eri ongelmiin, mitkä saattavat korreloida markkinahäiriöiden kanssa pohjoisella pallonpuoliskolla tai relevantin infrastruktuurin puutteen kanssa eteläisellä pallonpuoliskolla. Näin se voi täyttää umpeen markkinaperustaisten ratkaisujen jättämät aukot asumisessa kehittämällä vaihtoehtoisia asumisen tuottamisen järjestelmiä, samalla kun se tarjoaa huokeaa asumista ihmisille, jotka sitä tarvitsevat.”

Yhteenveto

“Tämä artikkeli tuo panoksensa ymmärrykseen siitä miten yksilöt, yritykset ja valtiot voivat tulla yhteen edistämään kestävästi rakennettua ympäristöä. Se on pyrkimys valaista syntyvän avoimen rakentamisen dynamiikkaa, jota toteutetaan DGML-mallilla. Koko keskustelu avoimista rakentamisen järjestelmistä on saanut vauhtia ahdistavien globaalien ongelmien aiheuttaessa enemmän huolta.

Tässä kontekstissa esiteltiin kolme case-tapausta havainnollistamaan niitä tapoja ja keinoja joilla DGML-malli voi edistää rakennussektorin kestävyyttä jakamalla fyysisiä ja digitaalisia infrastruktuureja. Nämä case-tapaukset näkevät rakennusprosessin yhteisövetoisena proseduurina, joka edistyy markkinatalouden ulkopuolella. Aiheeseen liittyviä relevantteja haasteita ja mahdollisuuksia käsiteltiin myös.

Yhteenvetona todetaan, että DGML-mallin käyttöönotto rakennusalalla vaatii huomattavia muutoksia nykykäytäntöön, eri sidosryhmien rooliin ja prosessien skaalaan.

Erityisesti syntyy uusia liiketoimintastrategioita, joissa on mukana neuvonantajia, liiketoiminta- ja organisaatioasiantuntijoita kansalaisvetoisissa projekteissa. He tarjoavat asiantuntemustaan kaikissa rakentamisen toimitusketjun eri vaiheissa. Yhteisöjen institutionalisoinnin tarpeellisuus, sekä standarding design-ruudukko suuren mittakaavan rakennuksiin voivat avittaa avointen rakennusjärjestelmien potentiaalia, mikä maksimoi niiden yhteiskunnallisen impaktin.

Tämän tutkimuksen rajoite on, että DGML-mallin rakennussektorilla tapahtuvan käyttöönoton mukana tulevat ongelmat ja mahdollisuudet identifioitiin, mutta niihin ei vastattu suoraan. Avointen rakennusjärjestelmien tekniset arvioinnit voivat arvioida näiden rakenteiden kestävyyttä. Toivottavasti tämä artikkeli saa aikaan keskustelua ja kokeiluja teollisuudenalalla ympäri maailman.”

Kirjoittajat

Christina Priavolou. Ragnar Nurkse Department of Innovation and Governance, Tallinn University of Technology, Akadeemia street 3, 12618, Tallinn, Estonia.

P2P Lab, Kougkiou 3A, 45221, Ioannina, Greece.

  Lähde: P2P Foundation Blog

from WordPress https://ift.tt/37qOX9L via IFTTT

[eksopolitiikka]

Entinen CIA-operatiivi Jim Semivan kommentoi Wilson/Davis-dokumenttia

Entinen CIA-operatiivi Jim Semivan kommentoi Wilson/Davis-dokumenttia

Kirjoittanut Joe Murgia – @ufojoe11, ufojoe.net

~~~

Tämä tieto on peräisin tutkija Melinda Leslieltä, joka omistaa Sedona UFO Sighting Toursin Arizonassa. Haastattelin häntä ensimmäisen kerran koskien MILAB-ilmiötä 90-luvun lopulla Tampa Public Access Televisionin show’huni “The UfoJoe Show.” Hänen bionsa mukaan Melinda on tutkinut henkilöitä, jotka ovat olleet mukana UFO-”salailussa”, jo yli 28 vuoden ajan.

Koska Melinda ei nauhoittanut haastattelua, kysyin häneltä hänen muistiinpanojensa tarkkuudesta. Hän sanoi minulle, ”Nuo olivat aika tasan tarkkaan suorat lainaukset. Kirjoitin ylös kun hän puhui, ja puhtaaksikirjoitin ne heti puhelun lopettamisen jälkeen.”

Verkkosivujensa mukaan Semivan on yksi perustajajäsenistä, hallituksen jäsen ja varatoiminnanjohtaja “To The Stars Academy of Arts and Sciencessa.” Hän on ollut 25 vuoden ajan urastaan CIA:n operaatiojohdossa. Hän on myös tiedustelumaailman ja CIA-toiminnan konsultti ja työskentelee massatuhoaseita vastaan.

Semivan eläköityi vuonna 2007 25 vuoden uran jälkeen CIA:n salaisessa palvelussa. Hänen eläköitymisensä aikaan hän oli jäsen CIA:n ylemmässä tiedustelussa. Jim palveli ulkomailla ja kotimaassa CIA:lla ylemmän johdon tehtävissä. Hän on saanut CIA:n Career Intelligence Medalin.

Tämä on toinen julkinen kommentti Wilson/Davis-dokumenteista joltain, joka on ollut tekemisissä TTSA:n kanssa. Hal Puthoff, PhD, oli ensimmäinen.

Jos haluat tietää miksi Semivan on kiinnostunut UFO/UAP-aiheesta, suosittelen lukemaan hänen esipuheensa Tom Delongen ja A.J. Hartleyn kirjaan “Sekret Machines: Chasing Shadows.”

Pitäen mielessä hänen CV:nsä, tässä on lainaus siitä mitä pidän tärkeänä hänen esipuheessaan:

“Mitä tulee muodolliseen tähän ilmiöön tutustumiseeni, niinkuin me sen tunnemme nykypäivän kontekstissa, se tuli yllättäen ja yhtäkkiä. En yritä mennä sisään kokemukseen tässä, mutta sanon, että se oli yksi elämän muutostekijöistä sekä minulle että vaimolleni. Kokemus oli samaan aikaan pelottava, hämmentävä, turhauttava ja absurdi. Se oli sekä fyysinen että emotionaalinen, vaikka en osaa päättää oliko siinä lisänä vielä spirituaalinen komponentti. Melkein 30 vuotta myöhemmin, en edelleenkään tiedä mitä kokemuksesta pitäisi ajatella. Sen mitä tiedän, kuitenkin, on että tämä tapaus muutti näkökantani siitä mitä kollektiiviseen todellisuutemme versioon kuuluu.”

Melinda Leslie

Kirjoittanut Melinda Leslie

Minulla oli 43-minuuttinen puhelinkeskustelu Jim Semivanin kanssa koskien Wilson/Davis-dokumentteja. Se oli olennaisesti 43 minuuttia kestävä, harkitun sanamuotoinen epäkiistäminen. Annoin hänelle keskustelumme aikana monia mahdollisuuksia kiistää ne ja niiden sisältö, mutta hän ei koskaan tehnyt niin. Hänen tarinaansa tarkastellessani tuntuu siltä kuin tämä olisi osa sitä samalla tavalla kuin muiden vastaukset, joilta on kysytty samasta aiheesta. Jimin äänensävy, intonaatio ja tarve selittää (överin) läpikotaisesti turvallisuusvalat sekä hänen toistuva ”ei kommenttia” tai ”ei kantaa” selityksensä koko keskustelun ajan kertovat paljon minulle siitä, että he ovat itse asiassa erittäin huolestuneita ja että he ovat kierrelleet sitä kuin kissa kuumaa puuroa. Vaikka en tehnytkään paljoa muistiinpanoja haastiksen aikaan (minun mokani), tässä on se mitä minulla on, jotka ovat eksakteja lainauksia. Nämä eivät ole missään järjestyksessä. Minusta ensimmäsiet ovat tärkeimpiä.

Jim Semivan – JS

Melinda Leslie – ML

JS: “Meidän täytyy sanoa ei kommenttia, johtuen edelleenkin turvallisuusluvista. Valat sitovat meitä. Meillä on nuo valat kuolemaamme saakka.”

JS: “Vaikka vain yksi lause dokumentissa olisi salainen, tai käsittelisi jotain joka on salaista, me emme voi kommentoida koko dokumenttia.”

JS: “Me olemme ystäviä monien mainittujen henkilöiden kanssa. Me emme halua luoda ongelmia, vaikeuksia heille. (Kertoo omin sanoin) Se olisi nöyryyttävää heille, aiheuttaisi heille murhetta, syntyisi juridisia ongelmia, se olisi kohtalokasta heidän työlleen, asemalleen, projekteilleen.”

ML: “Mikä on TTSA:n kanta Wilsonin dokumenttiin?”

JS: “Meillä ei ole kantaa. Me emme voi yksinkertaisesti kommentoida johtuen salassapitovalasta, me emme saa vaikka me tietäisimmekin jotain tai haluaisimme sanoa.”

ML: “Mikä on TTSA:n toimintasuunnitelma (koskien dokumentteja)”

JS: “TTSA:lla ei ole mitään suunnitelmaa. Me katsomme mihin tämä johtaa.”

ML: “Kirjoittiko Eric sen?”

JS: “Ei kommenttia”

ML: “Nauhoittiko hän sen?”

JS: “En tiedä”

ML: “Mitä Eric sanoi tästä?”

JS: “En ole puhunut hänelle, oletan että Hal on.”

(Annoin Semivanille toistuvasti mahdollisuuden kiistää kaiken, eikä hän tehnyt niin milloinkaan. Yksi esimerkki:)

ML: “Haaskaako ufologia aikaansa?”

JS: (pitkän paussin jälkeen) “Taaskin, ei kommenttia”

  Artikkelin julkaissut ufojoe.net

http://eksopolitiikka.fi/eksopolitiikka/entinen-cia-operatiivi-jim-semivan-kommentoi-wilson-davis-dokumenttia/?utm_source=TR&utm_medium=Tumblr+%230&utm_campaign=SNAP%2Bfrom%2B_%7C+Eksopolitiikka.fi+%7C_

[jaanahuhta-blog]

3. Näkymättömän kuvailua: mikä bitcoin on?

Bitcoinin ihmemaassa sisäänpääsyn haastetta

On hyvä hieman taustoittaa, miten bitcoinia määritellään eri lähteissä, jotta voin kuvata sen presenssiä/ei-presenssiä suomenkielisessä mediassa. Koostan tähän eri lähteistä poimimiani lyhyehköjä kuvauksia. On haastava löytää bitcoinista "neutraalia" ja "objektiivista" tietoa. Esimerkiksi Bitcoinkeskus, joka tuottaa paljon aloittelijaystävällistäkin materiaalia, on bisnestä.

Laajuutensa ja kattavuutensa takia tuon silti nyt tähän Bitcoinkeskuksen Mikä on bitcoin? -artikkelin ja siitä lainauksia. Suosittelen lukemaan artikkelin tässä välissä, jos bitcoinit ovat sinullekin uppo-outoja.

"Bitcoinin historia alkaa virallisesti lokakuusta 2008, jolloin mysteerihenkilö Satoshi Nakamoto julkaisi sen white paperin kryptografiaa käsittelevällä postituslistalla. Nakamoton todellinen henkilöllisyys ei ole selvinnyt vielä tänäkään päivänä. Kyseessä on yksi vuosituhannen suurimmista mysteereistä."

"Bitcoin on open source -teknologia."

"Bitcoin on sekä maksujärjestelmä että valuutta."

Määritelmä kirjasta Avain vapauteen: "Bitcoin. Täydellisen niukka digitaalinen raha. Yhdistää kullan ja digitaalisen rahan parhaat puolet."

Suomenkielisessä Wikipediassa Bitcoinista kerrotaan näin: "on avoimeen lähdekoodiin pohjautuva kryptovaluutta, jonka loi Satoshi Nakamoto -nimimerkkiä käyttänyt henkilö tai taho vuonna 2008 ja joka tuli toiminnalliseksi tammikuussa 2009. Yksi bitcoin on jaettavissa 100 miljoonaan pienempään yksikköön, joita kutsutaan kehittäjänsä mukaan satosheiksi."

Kuva: Bitcoin-"coin" (Moose Photos, Creative Commons)

Katsoisin, että bitcoin on vahvasti myös Minna Ruckensteinin Digitaalinen media ja yhteiskuntatiede: Mitä on digitaalinen yhteiskuntatiede? -luennolla kuvaamaa digitaalista kulttuuria. Bitcoin on oikeastaan vain bittejä, joiden ympärille on rakentunut valtava pöhinä ja oma alakulttuurinsa, jossa tuottajan, kuluttajan ja käyttäjän rooleja ei voi erottaa toisistaan ja jossa sotkeutuvat mukaan kaupallistamisen monimutkaiset prosessit.

En voi myöskään sivuuttaa Veikko Erannin luennolla Digitaalinen media ja yhteiskunta: Teknologiavälitteinen kansalaisuus esiin tuomaa näkökulmaa digitaalisesta kansalaisuudesta. Bitcoin on mitä suuremmissa määrin yksi valtioiden rajat rikkovan digikansalaisuuden mahdollistaja: miten maksamisen ja sijoittamisen toimijuus on otettu omiin kätösiin luoden nimenomaan Erannin kuuluttamaa yhteistoimijuutta.

Oma näkemykseni bitcoinista on tässä vaiheessa seuraava: bitcoin on lohkoketjuteknologiaan perustuvaa virtuaalista arvoa, jota on olemassa rajallinen määrä. Bitcoinia "louhitaan" tietokoneohjelmilla, ja sitä on tarjolla louhittavaksi vielä hieman yli sadan vuoden ajan. Teknologia perustuu hajautettuun vertaisverkostoon, ja sitä on mahdoton hakkeroida. Tai ainakaan hakkeroinnista ei olisi siihen kuluvan ajan ja rahan määrän takia taloudellista hyötyä.

Bitcoinia voi käyttää treidaamiseen eli voittojen tavoitteluun ostamalla ja myymällä, sijoituskohteena pitkällä aikavälillä, siirtovälineenä: bitcoinien siirto onnistuu nopeasti esimerkiksi eri maasta toiseen. Teoriassa bitcoin-järjestelmä on riippumaton kolmansista osapuolista, kuten pankeista, mutta käytännössä tämä ei monienkaan osalla toteudu, sillä bitcoineja hankitaan erilaisista "pörsseistä" ja säilytetään sovelluksissa "lompakoissa". Toki niitä voi säilyttää vaikka omassa muistissaan, jos ei luota mihinkään muuhun. Se mitä säilytetään on "yksityinen avain" eli pitkä rimpsu numeroita ja kirjaimia.

Ymmärrän, jos tätä ei ole helppo ymmärtää.

[neroushalvaus]

Paritus: Määttä/Lahtinen Genre: Draama? Hahmotutkielma? AU? Varoitukset: Canon hahmokuolema, sodankuva, veri. Vastuunvapaus: Linnan hahmot. Sisältää myös suoria lainauksia, jotka eivät kuulu minulle. Rahaa ei tästä myöskään minulle tipu, täysin fandom-kommunismin hengissä jaan tämän teille. Summary: 

Kun Lahtinen oli melkein arasti laskenut kätensä Määtän poskelle, se oli tuntunut luonnolliselta. Mitä muutakaan he olisivat voineet tehdä. Kaksi miestä sodan keskellä etsimässä juttukaveria.

”Seuraavana päivänä vihollisen vetäydyttyä konekivääri oli löytynyt vähän matkan päästä Lahtisen ruumiista, ja sen jälkeen Määttä oli pitänyt sitä kuin perintökelloa.” (Tuntematon sotilas, s. 334)

*

Eilisen jälkeen oli satanut hieman lunta. Ei paljon, vain ohut harso valmiin lumivaipan päälle. Se peitti jalanjäljet ja tallatun hangen. Lahtinenkin oli saanut päälleen hienoisen peitteen, jota Sihvonen tämän päältä hellin käsin pyyhki.

Määtällä oli mahorkkasätkä huulessa ja hän vältti katsomasta Lahtisen ruumista liian suoraan. Määtän ylpeys ei kuitenkaan sallinut hänen kääntää katsettaan kokonaan pois, joten hän tuijotti ilmeettömänä tuota veristä kohtaa hangessa, joka oli pysynyt sulana kai kuuman konekiväärin ja Lahtisen hiipuvan ruumiinlämmön takia. Veriset juolukanlehdet näyttivät oudolla tavalla kauniilta.

Määttä puhalsi savua ulos ja mietti eilistä. Hän mietti sitä hetkeä, kun Lahtinen ei ollut kuullut vänrikin huutoa ”jättäkää konekivääri” ja oli aina niin itsepäisenä hämäläisenä tempaissut varsinaisen jalustoineen olalleen ja lähtenyt juoksemaan. Määttä melkein irvisti ajatellessaan sitä, kuinka Lahtinen oli kaatunut maahan. Ensin hän oli luullut tämän vain kompastuneen, mutta kun Lahtinen ei ollut vastannut hänen huutoonsa, hän oli ymmärtänyt asian oikean laidan. Lahtinen ei ollut vain kaatunut, hän oli kaatunut. Niin kuin sodassa kaaduttiin. Sillä tavalla, ettei silloin enää ikinä noustu ylös.

Määttä oli vain tarponut pois.

Kun Hietanen oli kysellyt Lahtisen ja konekiväärin perään, Määttä oli antanut vastauksensa kuivasti, välinpitämättömästi. Niin hän oli suhtautunut kuolemaan aiemminkin. Oli ollut pakko. Ei Määttä voinut kauhistella toisten kuolemaa, se johti nopeasti siihen, että alkoi pelkäämään omaa vääjäämättä lähenevää loppuaan.

Oltiin häneltä eilen kyselty, miten hän jakseli. Ja kai se loogista oli. Eivät hän ja Lahtinen kai olleet salailleet niin kovin hyvin sitä, mitä he olivat olleet.

Määttä imeskeli sätkänsä loppuun ja sytytti uuden. Tupakasta tuli täällä herkästi pula ja hänen olisi ehkä pitänyt olla säästelevämpi, mutta ei hän nyt juuri jaksanut ajatella sellaisia. Määttä mietti Lahtista, noita aina niin yrmeitä kasvoja, jotka Määttä oli muutamaan otteeseen saanut sulamaan leveään hymyyn. Hän mietti Lahtisen ainaisia jupinoita ja kiroilua, kun tämä joutui tekemään jotain, mitä ei halunnut tehdä. Ja mitä Lahtinen olisi koskaan halunnut tehdä. Määttä melkein hymyili.

Määttä mietti, kuinka hän ja Lahtinen olivat hiljalleen tulleet läheisiksi. Ei siihen oltu edes tarvittu paljon sanoja, vain muutama ymmärtävä katse ja kosketus. Ja sitten vasta he olivat alkaneet puhua toisilleen. Määttä oli kertonut perheestään ja kodistaan, vitsaillut siitä, että pakottaisi Lahtisen joskus kanssaan sienimetsälle. Lahtinen oli jatkanut Määtän kanssa ainaista herätystyötään ja saanut hänessä melkein syntymään pienen vastakaiun. Kyllä Määttä oli mielellään Lahtiselle tämän purnauksesta kuittaillut, mutta hän oli myös ihaillut miehen intohimoa ja arvoja. Määttä ei ollut koskaan ripustanut itseään minkäänlaisiin ideoihin, ei tässä sodassa eikä muutenkaan. Lahtisella taas oli ideoita riittänyt jaettavaksi hänellekin. Ja Lahtinenhan oli jakanut.

Jotenkin, kun he olivat eräänä iltana teltassa maanneet vierekkäin ja kun Lahtinen oli melkein arasti laskenut kätensä Määtän poskelle, se oli tuntunut luonnolliselta. Mitä muutakaan he olisivat voineet tehdä. Kaksi miestä sodan keskellä etsimässä juttukaveria. Määttä se oli tainnut olla, joka oli suudellut Lahtista ensin, ja Lahtinen oli mennyt mukana. Se oli ollut odotettavissa. Turvallista.

Ei Määtällä ollut aidosti ollut missään vaiheessa harhakuvia siitä, että hän ja Lahtinen selviäisivät sodasta ja rakentaisivat jonkinlaisen elämän yhdessä. Ei sellaista tapahtunut, ei heidänlaisilleen miehille. Ei varsinkaan sellaisille, jotka kohtasivat tällaisissa olosuhteissa ja tarrasivat toisiinsa summanmutikassa, kun muuta ei ollut.

Määttä oli yrittänyt ajatella asiaa järjen kautta. Ei se ollut ollut mitään aitoa rakkautta. Hän ja Lahtinen olivat nyt vain sattuneet kohtaamaan ja etsimään toisistaan sitä, mitä olivat tarvinneet, mutta jota eivät olleet kehdanneet toisilta pyytää. Useampaan otteeseen Määttä oli silitellyt Lahtisen kasvoja ja rauhoittanut tätä, kun tämän tyytymättömyys oli sulanut hellittämättömäksi katkeruudeksi. Joskus Lahtinen oli vain kietonut kätensä Määtän ympärille ja vakuuttanut hänet vaihteeksi siitä, ettei aina tarvinnut jaksaa. Että joskus Määttäkin sai vain levätä ja antaa jonkun toisen pitää huolta itsestään. Sitä he olivat vain tehneet, antaneet toisilleen, mitä tiesivät toisen tarvitsevan. Ei sellainen ollut ”rakkautta”, se oli välttämättömyys.

Ja jos joskus Määtästä oli tuntunut, että Lahtisen sormet sopivat täydellisesti hänen omiensa lomaan, se oli ollut vain sattumaa.

Määttä katsoi vierestä, kun Lahtisen ruumis nostettiin ahkioon. Tämän kasvoilta pyyhittiin lunta ja Määttä näki niillä olevan rauhallisen ilmeen. Niin, ehkä kuoleman jälkeen Lahtisenkin oli mahdollista olla tyytyväinen. Lahtisen huulet olivat siniset ja Määttä mietti, että vain muutama päivä sitten hän oli pitkän ja uuvuttavan hiihtoretken jälkeen painanut niille pehmeän suudelman.

Määttä katsahti yhdistettyä konekivääriä, joka lepäsi vielä maassa. Sitä, jota Lahtinen ei ollut raaskinut tai ymmärtänyt jättää jälkeen, vaikka tämän olisi pitänyt. Ehkä, jos Lahtinen olisi konekiväärin jättänyt, tämä olisi vielä hengissä. Määttä ei kuitenkaan tuntenut tuota asetta kohtaan minkäänlaista inhoa tai kaunaa. Jos se hänessä jonkin tunteen herätti, niin haikeuden.

”Otatko sinä konekiväärin?”

Määttä ei hätkähtänyt kysymystä, vaikka se hänet mietteistään havahduttikin. Hän katsahti Sihvoseen, joka pudisteli vieläkin lunta Lahtisen ruumiista. Sopivaahan se oli, ettei Lahtisen annettu maata kuolleenakaan verhottuna tuollaiseen valkeaan harsoon. Korvan juureen käyneestä haavasta pulpunnut, jo Lahtisen kasvoille ja leualle kuivettunut punainen veri sopi paremmin miehen sielunmaisemaan. Määttä pudisti päätään omille hölmöille ajatuksilleen ja nakkasi loppuun polttamansa sätkän maahan. Hän kohautti Sihvoselle olkapäitään.

”Otanhan minä.”

Jalusta saatiin Lahtisen kanssa ahkioon. Varsinainen kohosi Määtän olalle vaivattomasti, kuten aina. Nyt siinä oli kuitenkin jotain erilaista. Konekiväärin paino sai Määtän ryhdin hieman kumaraan ja hän näki edelleen mielessään Lahtisen nostamassa sitä viimeistä kertaa. Hölmöä se oli ollut. Jalusta ja varsinainen painoivat yhdessä lähes yhtä paljon, kuin Määttä itse. Ei Lahtinen olisi sitä kauan kantaa jaksanut. Lahtinen oli kuollut täysin turhaan.

Määttä vilkaisi vielä Lahtisen kalpeita kasvoja, mutta keskitti sitten katseensa suoraan eteen. Hän keskittyi kantamiseen, keskittyi konekiväärin painoon ja omaan, raskaaseen hengitykseensä. Ei Määttä ollut järkyttynyt Lahtisen kuolemasta, ei edes yllättynyt. Kyllä hän oli tiennyt, että ainakin toinen heistä kuolisi. Määttä jatkaisi eteenpäin, kuten hän oli aina tehnyt. Häntä ei tällainen lannistaisi, eiväthän hän ja Lahtinen olleet edes olleet mitään ihmeellistä. Kaksi ihmistä, jotka olivat vain sattuneet samaan, onnettomaan tilanteeseen ja halunneet selvitä siitä. Määttä oli vain selvinnyt pidempään, kuin Lahtinen. Siinä kaikki.

*

Siitä lähtien Määttä oli ainoa, joka sitä konekivääriä kantoi. Enää eivät toiset edes syyllisyyden velvoittamina pyytäneet häntä hellittämään siitä. Määttä ei halunnut muiden koskevan tuohon aseeseen, jota kohtaan hän oli uskollinen kuin ihmiselle ikään. Muut oppivat tämän nopeasti ja näkivät siinä tilaisuutensa välttää tuon vihatun taakan kantoa. Määttä kantoi konekivääriä, kuin hänen kunniansa olisi ollut siitä kiinni.

Jos toiset joskus näkivät Määtän istuvan hiljaa yksikseen ja silittelevän kylmää metallia kuin elävää olentoa, he eivät ainakaan sanoneet mitään. Ja jos kerran joku mainitsi kuulleensa, kuinka yleensä niin hiljainen Määttä oli puhunut aseelle kuin ystävälle, se tarina jäi siihen. Heillä kaikilla oli omat omituisuutensa, Määtällä se oli tuo kummallisen läheinen suhde aseeseen, jota pelastaessaan eräs alikersantti Lahtinen oli kerran kaatunut lumihankeen.

*

Pari vuotta myöhemmin, kun Koskela eräässä toivottomassa tilanteessa määräsi upottamaan konekiväärit lampeen ja jättämään yhden muistoksi, ei kukaan tainnut ymmärtää, mitä hän “muistolla” tarkoitti. Eikä kukaan tiennyt, miksi hän katsoi Määttää niin merkitsevästi kysyessään: ”Otatko sinä?”

Eikä kukaan tainnut osata arvata, mitä Määtän pään sisällä tuolloin liikkui. Hän nojaili varsinaiseen välinpitämättömänä, kuten aina. Hän muistutti hieman kuvapatsasta vastatessaan Koskelalle. Kuin asia ei olisi mitenkään häntä liikuttanut, kuin sillä ei olisi ollut mitään merkitystä. Aivan, kuin Lahtinen ei olisi koskaan maannut kuolleena lumihangessa tuon samaisen aseen rinnalla, veri tipahdellen lumesta paljastuneelle juolukanlehdelle.

”Vaan sillähän ei ole väliä. Miten vain.”

*** ***