#kaikki aina nauraa | Explore Tumblr posts and blogs

trevardes · 5 years ago

Text

Huomenna katsotaan toisiamme silmiin (6/6)

(ENSIMMÄINEN OSA) (TOINEN OSA) (KOLMAS OSA) (NELJÄS OSA) (VIIDES OSA)

Genre: draama, angst with a happy ending, 5+1

Sanamäärä: noin 3800

Disclaimer: En omista hahmoja enkä saa tästä rahaa.

Varoitukset: mainintoja homofobiasta, yleistä angstia sekä muutamia Raamatun kohtia sellaisissa yhteyksissä, jotka ehkä eivät kaikkien mielestä ole ihan sopivia.

Paritukset, hahmot: Lehto/Riitaoja, Riitaojan perhe

Summary: Riitaoja odottaa seitsemän kuukautta, kaksi viikkoa ja neljä päivää, ennenn kuin kaikki muuttuu. / Viisi kertaa kun Lehto ja Riitaoja kääntyvät pois toistensa luota, ja yksi kerta kun he eivät enää voi päästää toisistaan irti. Osa 6/6.

AO3 linkki: https://archiveofourown.org/works/15013859/chapters/51339697

***

Riitaoja odottaa seitsemän kuukautta, kaksi viikkoa ja neljä päivää.

Harmaat aamut ja liian kirkkaat päivät seuraavat toisiaan loputtomana virtana, josta hän ei tunnu saavan otetta, vaikka kuinka yrittää.

Tuntuu oudolta olla kotona; toisaalta Riitaoja rakastaa pientä maatilaa ympäröivää tyhjyyttä, hitaasti eteenpäin valuvia iltapäiviä ja loputonta tilaa ympärillään - hiljaisuutta joka syntyy siitä, ettei ympärillä ole nauravia tai kivusta huutavia sotilaita, ei räjähdyksiä eikä konekiväärin takovaa rytmiä - mutta toisaalta häntä kalvaa loputon syyllisyys. Hän on nyt turvassa, kaukana etulinjasta ja sen perässä kulkevasta kuolemasta, muttei voi olla ajattelematta niitä, jotka ovat edelleen vaarassa kuolla joka päivä.

Tuntuu mahdottomalta selittää kenellekään, miksi hän on aina niin apea, miksi hän heräilee öisin huutaen, pelosta täristen ja käsivarrentynkää kipeästi puristaen. Heistä kukaan ei oikein osaa suhtautua kaikkiin niihin muutoksiin, joita Riitaojassa on tapahtunut, kaikkein vähiten Riitaoja itse. Ennen sotaa hän oli se, joka rauhoitti ilmapiirin riitojen jälkeen, se joka suojeli Aliisaa ja auttoi isää ja äitiä kaikessa mahdollisessa, tilan töistä avioliiton rosoisten kohtien tasoitteluun. Nyt hänestä on poissa se pieni, hermostunut tarmonkipinä, joka heitä kaikkia ennen piti pystyssä. Hän istuu mieluummin iltoja sängyssään seuranaan vain kirja ja kuppi vahvaa kahvia, peiton alla piilossa kaikelta ulkopuoliselta, teeskennellen että kynttilänvalo karkottaa painajaiset.

Aliisa hiipii hänen viereensä nukkumaan useammin kuin ei, silittää hänen hiestä märkiä hiuksiaan hellästi pienillä lämpimillä käsillään, ja esittää urheasti ettei häneen satu, kun siitä ei tunnu olevan Riitaojalle mitään apua.

“Risto…”, äiti aloittaa hiljaa eräänä aamuna, kun he ovat kaksin keittiössä laittamassa aamiaista. Riitaojasta ei yksikätisenä ole juuri muuhun kuin puuron hämmentämiseen ja astioiden kantamiseen pöydälle, yksi kerrallaan ja hitaasti jotteivät ne putoa.

“Tiedäthän sinä, että voit puhua minulle mistä tahansa?” äiti kysyy, huolestunut ryppy kulmiensa välissä.

“Tiiän minä”, Riitaoja hymyilee huterasti. Äiti katsoo häneen odottaen jonkinlaista jatkoa, mutta sitä ei tule. Riitaoja ei voi kertoa, kuinka hän näkee öisin joko kuumeisia painajaisia rikki revityistä ruumiista tai sekavia unikuvia joissa häneen koskee toinen mies, toinen sotilas, sellaisella tavalla jota äiti ei voisi kuvitellakaan hyväksyvänsä.

Pitkän hiljaisuuden jälkeen äiti muistuttaa hiljaa, että jollei Risto voi kertoa huoliaan hänelle, niin sitten ainakin Jumalalle. Riitaoja tukahduttaa hysteerisen naurahduksensa epämääräisellä yskähdyksellä.

Isä katselee häntä sanomalehden yli vakavana, ehkä säälien tai ehkä ymmärtäen, muttei koskaan sano mitään.

Syksy kuolee pois talven tieltä pian Riitaojan kotiinpaluun jälkeen. Lumi tulee äkkiä, muutamassa päivässä maailma on pehmeän valkoinen ja niin puhdas, että Riitaojaa ihan hävettää olla itse niin likainen ja särkynyt. Hän tarttuu kynään ja antaa sanojen viedä, vuodattaa paperille kaiken, mitä ei voi täällä kenellekään kertoa. Hän taittaa paperit neljään osaan lukematta niitä kertaakaan läpi, lähettää sen kaiken Lehdolle, vaikkei hänen pitäisi.

”Kaikki tuntuu väärältä nyt kun en ole siellä kaukana etkä sinä ole täällä”, hän kirjoittaa, pelottavan rehellisesti, ja kiirehtii sitten turvallisempiin aiheisiin. “Toivottavasti sinul on asiat siellä hyvin ja tulet lottien kanssa toimeen, ja saat nukuttua, eikä sinul ole paljon kipuja.

Luetko sinä siellä mitään, tuovatko ne sinulle kirjoja? Sodassa minä näin sinun lukevan mutta en uskaltanut kysyä mitä kirjoja ne oli. Jos sinä haluut niin minä voisin ostaa sinulle jotain ja lähettää sinne. Kirjoja tai muuta.”

Hän odottaa vastausta joka päivä, monta viikkoa, muttei oikeastaan ylläty kun sitä ei tule.

Kirjeiden kirjoittamisesta tulee tapa. Riitaoja vuodattaa niihin kaikenlaista arkisista asioista syvimpiin suruihinsa, vaikkei tiedäkään lukeeko Lehto niitä ollenkaan, vai lentävätkö ne suoraan paperikoriin avaamattomina tai vihaisesti palasiksi revittyinä. Niistä tulee jotakin päiväkirjantapaista, luottamuksellista ja samalla riskialtista. Sotatila vallitsee ja kirjeitä avataan ja sensuroidaan, kaikkihan sen tietävät, ja vaikka Riitaoja kirjoittaa tunteistaan kiertoilmauksin, hän saattaisi silti joutua ikävään valoon, jos joku saisi käsiinsä kaikki kirjeet ja muodostaisi niistä oikean kuvan.

”Minä olen alkanut taas käydä muiden mukana sunnuntaikirkossa”, hän tunnustaa, vaikka tietääkin sellaisen olevan Lehdon mielestä turhaa.

“Ja minä olen yrittänyt rukoillakin, vaikka tuntuu että en osaa puhua ylöspäin yhtään sen paremmin kun Aliisalle tai äidille. Oon voan toivonut siunausta kaikille jotka vielä ovat rintamalla, ja sinulle.”

Aliisan kanssa he lukevat isämeitää, ja pikkuhiljaa se alkaa käydä taas helpommin. Aliisan kirkas ääni kuulostaa häntä varmemmalta, ja Riitaojan on vaikeaa muistaa aikaa, jolloin hän luotti samalla tavalla yhtään mihinkään.

Joulukuussa äiti lukee illallisilla evankeliumia, muutama jae kerrallaan, ja tutut sanat tuovat mukanaan joulunodotuksen lisäksi erilaista, suloisempaa melankoliaa.

Joskus iltaisin Riitaoja hakee vanhan kuluneen Raamatun keittiön hyllystä ja selaa ohuita sivuja kunnes löytää Salomon laulun. Se on varmaankin synti, lukea pyhän kirjan kertomusta rakkaudesta ja ajatella toista miestä, mutta laulujen sanat vievät hänen ajatuksensa väkisin Lehtoon. Voi kuinka hän toivoo, että hän saisi olla kuin laulun nainen, jonka rakas tulee hänen luokseen, jää talon seinustalle ja katsoo ikkunasta sisään, kutsuu rakkaansa ulos. Kunpa hän saisi olla kuin nainen, joka lähtee etsimään miestään ja lopulta löytää tämän.

”Minä halusin lainata tähän Laulujen Laulusta yhden kohdan, mutta en kyllä sittenkään kehtaa”, hän kirjoittaa Lehdolle kolmantena adventtina. ”Kaikkea sellaista mistä sinäkin meinisit ihan punaiseksi ja puristaisit kätesi sillä tavalla vihaisesti nyrkkiin kuin sinulla on tapana.” Lehdon huulet ehkä ovat kuin purppuranauha, mutta Riitaoja keksii muutakin Daavidin tornin tavoin ylväänä kohoavaa kuin tämän kaulan. Hän nauraa itselleen ja painaa omat punastuneet kasvonsa hetkeksi paperin avulla piiloon, ennen kuin jatkaa kirjoittamista.

”Niinkuin tämä Laulun nainen, niin minä vieläkin odotan. Ja kyllä sinä tiedät, että vaikka sinulla kestäisi kauan, niin minä olen täällä eikä minun mieltä osaa muuttaa mikään. Ota voan aikasi, mutta jossain kohdin tule. Minulla on sinulle niin paljon kerrottavaa, ja minä haluan ottaa sinusta kiinni ja pitää lähellä niin kauan kun voan annat.”

Hänen sydämensä hakkaa rinnassa kuin hätääntyneen jäniksen, kevyesti ja niin nopeaan että sitä tuskin enää tuntee, mutta korvissa sen jyskytys kuuluu niin kovaa että Riitaoja melkein pelkää toisessa huoneessa nukkuvan Aliisan kuulevan sen. Ei tällaista kuulu kenenkään kirjoittaa, mutta kirjoittaapa hän kuitenkin.

”Toivottavasti sinulla on siellä hyvä joulu. Minä olisin lähettänyt tässä mukana lahjaksi vaikka villasukat, mutten kehdannut pyytää äitiä neulomaan.”

Jos hän uskaltaisi, jos hän ei pelkäisi sensuuria ja Lehtoa ja itseään, hän kirjoittaisi sen katkelman vielä sittenkin.

Paina minut sinetiksi sydäntäsi vasten, pane sinetiksi ranteesi nauhaan, sillä niin lähellä hän haluaisi olla.

Rakkaus on väkevä kuin kuolema, koska siltä se joskus tuntuu, silloin kun se jäytää häntä öisin ja pitää hereillä, kertyy kipeäksi palloksi rintaan ja pyörteilee ilman ulospääsyä kuin myrskypilvi, joka ei voi paeta sateena alas maahan. Osa siitä valuu hiljaisina kyynelinä tyynylle, mutta yhä vain se palaa yhtä kivuliaasti kuin jo silloin suolla, kun se teki Riitaojasta itsekkään ja pakotti hänet pitämään Lehdon hengissä.

Sen hehku on tulen hehkua, sen liekki on Herran liekki. Onkohan noin, Riitaoja miettii. Onko tällaisen rakkauden? Ei siinä mikään tunnu väärältä, paitsi se kuinka Lehdon poissaolo häneen koskee. Eikö Herran liekki pala kaikessa rakkaudessa? Eikö ole tavallaan oikein ja puhdasta rakastaa Jumalan luomusta koko sydämestään, vaikka tämä sitten olisikin mies eikä nainen?

Vuosi vaihtuu, eikä Lehdosta kuulu mitään. Riitaoja yrittää uskoa, ettei toivoa kannata vielä menettää. Hän keskittyy lukemiseen ja niihin kotitöihin joihin kykenee, ja kirjoittaa kirjeitä yhä edelleen.

"Minä luen nyt paljon. Autan talon töissä sen minkä pystyn, mutta ei minusta yksikätisenä ole kaikkeen mihin ennen, ja siksi minul on aikaa. Raamattua minä yritän niinkun olen kertonukkin jo, mutta kun se on sellaista hankalaa sanaa jota minun pitää pitkään tapailla että oikein ymmärrän, niin se on hidasta. Aliisalle minä olen lukenut kauniita kohtia, mutta sitten niitä toisia olen lukenut illalla yksin.

Huonompaakin kirjallisuutta olen vienyt isän hyllystä, vaikka äiti ei pidä siitä että minä teen niin. Linnankoskelta isällä on sellainen kuin Laulu tulipunaisesta kukasta. Se oli yksi minun lempikirjoista jo ennen, mutta nyt minä olen lukenut sen uuelleen jo kahdesti, ja se tuntuu jotenkin erilaiselta. Kaipa se Olavi on niinkuin Rahikainen, mutta sinua minä taas ajattelen kun luen hänestä. Tai siitä miten häntä niin sattuu kaikki vanhat rakkaudet jälkeenpäin kun niiden luota on lähtenyt pois.

Varmaan sinusta tuntuu vaikealta kuulla tämmöistä, mutta kun voan kaikesta tulee minun mieleen sinä. Jos se häiritsee, niin sopii kirjoittaa ja käskeä puhumaan jostain muusta.” Hän on vähällä viivata yli koko lauseen, mutta jättää sen lopulta mukaan. Viikko toisensa perään kuluu ilman vastausta, ja surun lisäksi Riitaoja tuntee ärtymystä ja vihaa. Kai se saa silloin tällöin näkyä kirjeissäkin.

Ja sitten minä olen lukenut Sudenmorsiamen, vaikka se on sellaista tarkoituksella vanhaa ja hassua kieltä. Älä ota pahasti tätä, en minä ilkiyttäni sano, mutta sinä olet sellainen kuin Aalo. Siinä, että sinussa on joku vieraus, etkä sinä halua puhua siitä mitään. No, minä haluaisin kuulla siitäkin, vaikka olisit susi tai ihan vaan ihminen.”

Sudenmorsiamesta hän lukee muutamia rivejä yhä uudelleen. Varoo taittamasta karhean paperin kulmia, ja sen sijaan opettelee ulkoa niiden sivujen numerot, joilla on jotakin hänelle tärkeää.

Kaikki rajat raukesivat heidän väliltänsä, niin että he toinen toiseensa sulivat, Niinkuin yhtyy kaksi kastepisaraa, ettei kenkään taida enää toista toisesta eroittaa.

Ei Riitaoja itseään metsändemoniksi lue, eikä liioin Lehtoa naarassudeksi, mutta jokin noissa lauseissa vetää hänen kasvoilleen punan ja heti kohta silmiin kivuliaat kyyneleet. Hän käpertyy sänkyyn peittojensa alle ja muistelee niitä heidän kahdenkeskisiä metsäretkiään, kaikkea rajua ja likaista ja ihanaa mitä he tekivät, ja aroin sormin hän koskettaa itseään siitä, mihin kuuluisivat toiset kädet.

Tammikuun viimeisellä viikolla viimeinen kirje tulee takaisin avaamattomana, ja sen mukana merkintä siitä, ettei vastaanottaja ole enää sairaalassa eikä jättänyt mitään osoitetta, johon kirjeen olisi voinut uudelleenohjata.

Riitaoja istuu pitkään keittiönpöydän ääressä kirje kädessään ja katselee ulos, pystymättä näkemään mitään.

Nyt ei sitten kai ole enää mitään keinoa saavuttaa Lehtoa. Vuoro on aivan täysin Lehdolla, eikä Riitaoja voi kuin odottaa ja toivoa, että Lehto vielä joskus ilmestyy tänne. Ainakin hänellä on osoite jonne suunnistaa.

Riitaojan sormet rypistävät paperin reunoja. Tämä viimeinen kirje on ainut, joka palautui hänelle, ja siitä Riitaoja ainakin tietää, että Lehto joko luki ja piti tai tuhosi kaikki aiemmat kirjeet.

Kuin transsissa Riitaoja nousee ja kiskoo hankalan uuninluukun auki, pudottaa kirjeen kuorineen hiillokselle ja katselee kuinka se syttyy ensin yhdestä kulmasta. Tuli leviää nopeasti paperin halki, käpristäen sen mustaksi ja syöden huolellisesti kirjoitetut sanat. Tuntuu haikealta, mutta hyvä vain, ettei kirjeestä jää jälkeen mitään todisteita sen olemassaolosta.

Viikkoja myöhemmin eräänä iltana Aliisa istuu hänen viereensä sänkyyn, sykertyy kippuralle kylkeen aivan niin kuin ennen, kun he olivat pieniä.

“Ketä sinä Risto ootat?” hän kuiskaa pitkän ajan kuluttua huoneen hiljaiseen, viileään ilmaan.

Aliisa tuntee hänet niin hyvin. Hän on varmasti pistänyt merkille kirjeet, sekä varmasti senkin, että Riitaoja on nyt lopettanut niiden kirjoittamisen.

Riitaoja hymyilee ja yrittää kertoa Lehdosta. Hän lähtee kangerrellen liikkeelle alokasajoista, selittää kuinka hän alkuun pelkäsi ja ihaili Lehtoa. Hän kertoo siitä, kuinka pikkuhiljaa heistä tuli läheisempiä, ja kuinka lopulta he päätyivät sairaalaan samaan aikaan. Sairaalasta lähettämissään kirjeissä hän mainitsi Lehdon nimeltä muistaakseen vain muutaman kerran, mutta Aliisa muistaa kyllä.

Riitaoja joutuu siistimään tarinasta pois paljon verta ja kuolemaa, ja sitten sitä kaikkea muuta. Metsäretkistä hän mainitsee vain, että välillä he kävivät Lehdon kanssa kävelemässä kahdestaan, vaikka niinkin sanottuna se tuntuu yksityiseltä ja kiusalliselta. Tarina on riisutussa muodossaan hatara ja reikäinen, ja siltikin Riitaoja takeltelee ja punastuu sitä kertoessaan. Aliisa kihertää, pörröttää hänen hiuksiaan, ja hän rentoutuu. Aliisa on kauniilla tavalla viaton, mutta ymmärtää silti ehkä enemmän kuin kukaan muu. Hänessä on se ero, että hän on veljensä puolella eikä muun maailman tavoin hänen vääriä ja vieraita puoliaan vastaan.

Riitaoja tulee puhuneeksi ohi suunsa, myöntäneeksi että kaipaa Lehtoa enemmän kuin osaa pahimpina päivinä kestää. Se ei haittaa, sillä Aliisa ymmärtää. Ei kerro kenellekään, vaan kietoo vain käsivarren Riitaojan ympärille ja silittelee häntä kuin pientä lasta, kuin hän olisi heistä se pikkuinen joka kaipaa suojelua.

Isä ei ymmärtäisi hänen kaipuutaan eikä äiti sallisi sitä. Syyt löytyvät pyhästä kirjasta, moraalista ja sopivuudentajusta, kirkkokansan katseista - kaikesta sellaisesta, millä ei ole Aliisalle mitään väliä. Tavallaan hän on ehkä tiennyt tämän veljestään aina. Ettei hän ole ihan tavallinen, ei sillä muotilla valettu joka vanhemmille olisi mieluisin.

“Milloin se sitten on tulossa?” Aliisa kysyy hiljaa, kuin olisi itsestään selvää, että Lehto tulee.

Riitaoja hautaa kasvonsa siskon vaaleaan tukkaan eikä sano mitään. Ei hän tiedä milloin Lehto palaa hänen luokseen, tai palaako ikinä.

Riitaoja odottaa ja odottaa, mutta mitään ei kuulu. Kaikki tuntuu pysähtyvän odotuksen raskaaseen painoon, mutta lopulta elämän on pakko jatkua.

Riitaoja etsii kevään merkkejä luonnosta kävellessään kyläkaupalle, ja pitkän neuvottelun jälkeen hän pääsee töihin muutamaksi päiväksi viikossa, aivan niin kuin hän oli nuorempana. Hänestä ei yksikätisenä ole oikein mihinkään, mutta kauppaa pitävä ukko on aina pitänyt Riitaojista, ja kuulemma ‘Risto on ihan kelvollinen apulainen, vaikka onkin harmi, että hän meni hävittämään hyvän käden.’

Niinpä hän hoitaa kassaa joka viikko maanantaista keskiviikkoon, ja vaikka hän on hidas ja kömpelö ja kiusaantuu asiakkaiden uteliaiden katseiden alla, hänelle on hyväksi päästä välillä ulos talosta ja näkemään muita ihmisiä.

Eniten hän pitää työmatkastaan, vaikka hitaasti viikkojen kuluessa lumen alta paljastuva metsä muistuttaakin häntä toisista metsistä idemmässä, kaikesta kamalasta ja kaikesta hyvästä mitä ne toiset puut todistivat.

Hän näkee edelleen Lehdosta unia useammin kuin haluaisi, mutta niistä on joka kerta yhtä vaikeaa herätä. Hän näkee unia luotisateesta ja verestä, ja pehmeistä kosketuksista, suudelmista ja tiukasti pitelevistä käsistä. Joskus kaikki on sekaisin ja unet luisuvat holtittomasti ihanista kauhistuttaviksi ja takaisin. Kerran Riitaoja näkee unta siitä ensimmäisestä kerrasta kun hän teki aloitteen, siitä kuinka Lehto antoi hänen olla hellä, heidän viimeisestä kerrastaan. Siitä on niin kauan aikaa, että unessakin muisto on haalistunut, ja ennen kuin Riitaoja ehtii tarttua siihen, se muuttuu ja vääntyy, kunnes Riitaoja pitelee sylissään elävän ja hengittävän ihmisen sijaan kylmää ruumista.

Hän hätkähtää hereille hikisenä ja kyyneliä poskillaan, ja menee keittiöön. Siellä hän istuu loppuyön, niin kuin hänelle on liian usein tullut tavaksi.

Aliisa huomaa valvomisen ja on huolissaan, mutta Riitaoja itse oikeastaan ei. Hymyileminen on vaikeaa, mutta hän onnistuu siinä ja pitää ainakin päivisin päänsä pystyssä. Hän odottaa vielä, vielä jonkin aikaa hän vartoo jotakin merkkiä, joka antaisi hänelle luvan joko oikeasti toivoa tai sitten antaa olla, siirtyä eteenpäin ja unohtaa.

Merkkiä ei tule, mutta huhtikuun alussa kaikki muuttuu.

Edeltävä viikko on ollut sateinen ja harmaa, ja Riitaoja on kärsinyt tavallista pahemmista kivuista kädentyngässä. Aliisa on myötätunnosta tuonut hänelle aamuisin ruokaa vuoteeseen, ja he ovat istuneet peittojen alla ja syöneet yhteiseltä puiselta tarjottimelta leipää ja harmaata puuroa.

Tänä aamuna Riitaoja herää tuttuun tapaan Aliisan heleään ääneen joka kutsuu hänen nimeään, ja olkapäätä hellästi ravistavaan käteen.

Riitaoja avaa silmänsä ja kohtaa siskon, joka on istahtanut sängyn laidalle. Aamupalatarjotinta ei näy missään, ja Aliisa vaikuttaa muutenkin erilaiselta kuin yleensä. Kulmien välissä on syvä ryppy ja silmissä sanaton huoli. Kädet nypläävät hameen kangasta hänen sylissään, ja Aliisa avaa suunsa kuin sanoakseen jotakin, mutta nielaisee sanat viime hetkellä.

“Huomenta”, Riitaoja sanoo unenkarhealla äänellä. “Onko sinul kaikki hyvin?”

“On, on”, Aliisa huokaa. “Sitä minä vaan, että tuolla ovella on joku vieras mies joka kysyy sinua.”

Riitaoja nousee istumaan kuin unessa, hitaasti ja kömpelösti. “Mikä mies.”

“En minä tiedä. Vaalea tukka sillä oli ja kävelykeppi, ja se katsoi sillä tavalla vihaisesti etten minä uskaltanut kysyä”, Aliisa naurahtaa nolona, ja näyttää hetken siltä samalta pikkutytöltä, joka vuosia sitten aina piiloutui äidin helmoihin tai isoveljensä taakse maailmaa pakoon.

Riitaojan kurkkua kuristaa, ja hän kapuaa haparoiden seisomaan. “Minä sitten menen. Katsomaan.” Sanat kiirehtivät suusta sellaisella vauhdilla, että kompuroivat toisiinsa, ja puheesta tulee hiljaista puuroa. Aliisan kasvoille hiipii tietävä hymy.

“Onko se nyt sitten se sinun alikersantti?”

“En minä tiedä”, Riitaoja vastaa kiskoessaan vaivoin takkia yöpaitansa peitoksi. Yhdellä kädellä se on kömpelöä, mutta hän on ehtinyt jo harjaantua. Hän puhuu totta; ovella on varmasti Lehto, sillä kuka muu kuvausta vastaava mies Riitaojaa nyt yllättäen kyselisi, mutta Riitaoja ei tiedä onko tämä vielä hänen, tai oliko oikeastaan koskaan.

Riitaoja on vaalinut muistojaan kuukausikaupalla, varmasti kullannut rosoisia reunoja kauniimmiksi ja toisaalta ehkä unohtanut joidenkin hetkien kauniin tunnun. Hän on odottanut tätä päivää siitä lähtien kun käveli pois Lehdon luota helsinkiläisessä sairaalassa, mutta yhtäkkiä hän ei tunnekaan uskaltavansa kävellä tuvan poikki ovelle. Mitä jos Lehto on tullut vain ilmoittamaan, että Riitaoja voi lopettaa turhan kaipaamisen ja haikailun? Mitä jos Lehto on löytänyt jonkun toisen, tai päättänyt ettei Riitaojassa ole hänelle tarpeeksi? Tai että hänessä on liikaa?

Mitä jos Lehto on kahden vaiheilla, ja Riitaojan nuhjuisen ulkonäön kohtaaminen riittää vakuuttamaan hänet siitä, että tänne tuleminen oli virhe?

“Mäne nyt”, Aliisa nauraa ja tönäisee häntä lempeästi eteenpäin. Riitaoja sulkee hetkeksi ja hengittää syvään, ja astuu sitten tupaan. Isä istuu pöydässä sanomalehti auki edessään, ja äiti kurkkii lehteä tämän olan yli samalla, kun häärii lieden ääressä. Kahvipannusta nousee herkullinen oikean kahvin tuoksu, jota Riitaoja on oppinut arvostamaan. Hän ei kuitenkaan nyt voi jäädä nauttimaan siitä, sillä raskaspuisen valkeaksi maalatun oven takana odottaa jotakin äärettömän paljon tärkeämpää.

Äiti katsoo Riitaojaa kysyvästi, kun hän kävelee ovelle kuin transsissa, yrittäen sukia hiuksiaan jonkinlaiseen järjestykseen.

“Jos se on joku sinun kaveri niin pyydä ihmeessä kahville”, isä murahtaa leipänsä takaa, ja Riitaojalta pääsee lievästi hysteerinen naurahdus. Sitä kuvaa hänenkään mielensä ei osaa luoda, Lehtoa syömässä aamupalaa Riitaojan perheen kanssa.

Hän kohauttaa olkaansa epämääräisesti ja astuu viimein ovelle, tarttuu kahvaan ja avaa sen.

Hänen katseensa suuntaa heti Lehtoon, joka seisoo kauempana ovesta kuin ihmisillä yleensä on tapana. Riitaoja astuu puolittaisen askelen eteenpäin ja antaa oven paukahtaa kiinni takanaan. Ääni kuulostaa laukausta kovemmalta hiljaisuudessa, joka vallitsee aamuhämärässä kuistilla heidän välillään.

Hetkeen Riitaoja ei osaa sanoa mitään. Hän vain katsoo Lehtoa, joka katsoo takaisin vaikeasti tulkittava ilme kasvoillaan.

Lehto nojaa kuistinkaiteeseen, ja tukeutuu selvästi enemmän siihen kuin jalkoihinsa. Hänellä on yllään tummat vaatteet, ja housunpolvessa on liian vaalealla langalla parsittu reikä. Paksun takin kauluksesta puuttuu nappi.

Poskia peittää muutaman viikon parranalku, ja hiuksilla on enemmän pituutta kuin Riitaoja muistaa. Tällä tavalla pidempinä ne saavat pientä lainekuviota, ja jokin niiden näkemisessä saa Riitaojan kurkun kuristumaan, kuin sinne olisi takertunut liian pitkään pidätelty nyyhkäys.

Lehto on kauttaaltaan kevyesti resuinen, mutta puhdas, ja seisoo niin suorassa kuin pystyy. Hän katsoo suoraan Riitaojaan, suu tiukkana viivana ja kulmat kurtussa. Tuollaista vihaista ilmettä kuuluisi kai pitää luotaantyöntävänä, mutta Riitaoja on liian täynnä tunteita pystyäkseen ajattelemaan kuin normaali ihminen.

“Hei”, Riitaoja kähähtää äänellä, joka on pidätellystä itkusta paksu ja takertuu kurkkuun.

“Hei”, Lehto sanoo, vakavana ja hiljaa. Riitaoja haluaa niin kovasti kävellä heidät erottavan kuilun yli, mutta hänen jalkansa tuntuvat kasvattaneen juuret, jotka ovat kietoutuneet kuistin resuiseen mattoon ja sitoneet hänet paikoilleen.

“Minä oon odottanu”, hän aloittaa, muttei tiedä miten jatkaa. Sinua, että tulisit, että saisin vielä kerran nähdä sinut. Että jotenkin näyttäisit, että vielä haluat.

"Tiedän”, Lehto kuiskaa. “Kyllä minä sun kirjeesi luin."

Riitaoja nyökkää, hymyillen kivuliaasti. Luki, vaikka silloin sanoi ettei aikonut avata niistä ensimmäistäkään.

Ei silti jättänyt osoitetta lähtiessään, että seuraava kirje olisi löytänyt hänet.

Lehdon ei voi edes sanoa lähettäneen vaikeasti tulkittavia signaaleja, sillä kamalan pitkään aikaan tämä ei ole lähettänyt yhtään mitään.

“Mitä tuumit?” Riitaoja kysyy. On vaikeaa uskoa, että sanat selviytyvät ulos, että niitä saattaa edes kuulla hänen sydämensä raivokkaiden lyöntien yli.

Lehto nojaa raskaammin kuistin kaiteeseen ja pyyhkäisee kädellä kasvojaan, peittäen silmänsä hetkeksi.

“Kai sinäkin tajuat että meillä olisi helvetin vaikeaa?”

Riitaoja naurahtaa. Tajuaa hän. Ihmiset katsoisivat ensin pitkään ihmetellen ja sitten ehkä vihaisesti, inhoten. Heidän pitäisi ehkä lähteä täältä, muuttaa jonnekin missä he voisivat kadota ihmisvilinään, eikä sekään takaisi että he olisivat turvassa ja selviäisivät kaikesta.

“Mutta minul on vaikeaa muutenkin”, hän kuiskaa. Nämä viime kuukaudet ovat olleet sotaa lukuun ottamatta Riitaojan elämän raskaimmat; on ollut musertavan vaikeaa tottua elämään ilman kättä ja ilman Lehtoa, kun molemmat olivat olleet niin pitkään niin ilmiselvästi hänen elämäänsä kuuluvia elintärkeitä asioita. Kättä hän ei tule koskaan saamaan takaisin, mutta Lehto on nyt tässä. Aivan lähellä, kosketettavissa, jos Riitaoja vain uskaltaisi nostaa kätensä ja tarttua kiinni, olla päästämättä irti ja sitoa Lehdon itseensä niin, ettei tämä enää haluaisi pois.

“Minä vaan toisin sun elämääsi lisää paskaa. Et sä sellasta tarvitse.” Lehto puristaa toisella kädellä keppiään kuin hukkuva pelastamaan kurottavaa kättä. Hän liikahtaa, kuin aikeissa kääntyä kohti portaita kuin olisi jo päättänyt lähteä, mutta jää kuitenkin kuuntelemaan kun Riitaoja sanoo hänen nimensä.

“Lehto”, Riitaoja kuiskaa, hiljaa mutta varmasti. “Kyllä minä tarvihen. Tiiän että sinun mielestä sinä tiiät paremmin, mutta se ei oikeastaan ole sinun päätös.”

Lehto katsoo häntä kuin hullua, kuin enkeliä. Epätoivon ja vihan lisäksi hänen silmistään paistaa sama loputon kaipaus, jonka kourissa Riitaojakin on viime kuukaudet kärsinyt, sama toivoton läheisyydenkaipuu. Lehto seisoo paikoilleen jähmettyneenä, puolittain kääntyneenä kohti portaita ja pois vievää tietä, mutta Riitaoja ei halua hänen menevän. Ei millään nyt, kun Lehto on itse tullut näin lähelle.

“Jos minä nyt pyytäisin”, Riitaoja aloittaa ääni heikosti värähtäen, kaikuen sanojaan silloin aikoja sitten sairaalassa, “niin jäisitkö sinä?”

Lehto huokaa syvään ja katsoo hetken alas, mutta kohottaa sitten jälleen päätään ja katsoo Riitaojaa silmiin.

“Kyllä minä yrittäisin.”

Sanat iskevät Riitaojaan kuin luodit, sattuvat yhtä paljon, mutta eri tavalla. Se on hyvää kipua, puristaa sydäntä kuin rautavanne, tavalla josta tietää, että sydän edelleen lyö. Siitä tietää, että on ehdottomasti elossa.

“No sitten minä pyydän”, Riitaoja kuiskaa. Lehto päästää äänen, joka voisi yhtä hyvin olla nyyhkäys kuin naurahdus, ja kääntyy takaisin Riitaojaan päin, kääntäen selkänsä talon luota pois vievälle tielle. Liike on pieni, mutta tuntuu maailmaa suuremmalta.

“Pyyän voan että yrität”, hän jatkaa, ja antaa menneiden kuukausien kivun ja kaipuun ja sen kaiken epäreiluuden näkyä kasvoillaan. “Ettet jätä minuu yksin voan että… että yrität olla minun kanssa.”

Yksi ainut rohkea kyynel valahtaa silmästä poskelle, ja sitä seuraa tuhahtava nyyhkäys. Hän näyttää heikolta, mutta ei sen niin väliä. Hän on sitä, heikko ja hauras, ja Lehdon on hyvä muistaa se.

“Sitä vartenhan tässä ollaan”, Lehto jupisee, mutta puree sitten huultaan. Hän tuhahtaa nenän kautta kuin valmistaakseen itseään sanomaan jotain vaikeaa.

“Oli multa paskamaista olla kirjottamatta”, hän myöntää, katse maassa.

Riitoja niiskahtaa uudelleen. “Niin oli. Missä sinä olit?”

Vaikea hymy nykii Lehdon suupieltä.

“Asuin Kaarnan akan nurkissa ja kuvittelin, että muuttaisin sieltä sitten johonkin omaan paikkaan ja jäisin sinne. Luulin, että olisi meille kummallekin parempi jos löytäisin jonkin homman Helsingistä ja jättäisin sut rauhaan.”

“En minä ole ollut rauhassa”, Riitaoja huokaa, ja Lehto katsoo viimein häntä silmiin.

“Tiedän. En minäkään.”

“Olisitko, jos jäisit?”

Taas vaikea kysymys, sellainen joita Lehto varmasti ei haluaisi kuulla, mutta jotka Riitaojan on pakko kysyä. Hän ei odota kunnollista vastausta ainakaan selvin sanoin, mutta Lehto yllättää hänet taas kerran.

“Musta tuntuu että enemmän kuin missään muualla.”

Riitaoja nyyhkäisee särkyneesti, mutta hymyilee pientä, säröilevää hymyä. Hän astuu viimein ne viimeiset kaksi askelta, jotka heitä ovat erottaneet ja tarttuu Lehdon käteen, siihen joka yhä tukeutuu kaiteeseen. Lehto katsoo ylös häneen, ja Riitaoja tuntee silmiin kihonneiden kyynelten viimein vuotavan yli ja valuvan poskille. Lehto tuhahtaa ja vetää kätensä Riitaojan otteesta, nostaa sen hänen poskelleen. Karheaihoinen peukalo pyyhkäisee kyyneleitä pois poskelta, ja sitten käsi jatkaa matkaansa Riitaojan niskaan. Lehto vetää häntä alaspäin, ja Riitaoja menee mielellään.

Suudelma on lyhyt, vain kevyt huulten kosketus, kuin viileän tuulen hipaisu. Silti se tuntuu merkityksellisemmältä kuin mikään heidän aikaisempi suudelmansa, suuremmalta. Lehto varastaa toisen pienen suukon, ja kolmannen, ja Riitaoja hymyilee hänen huulian vasten.

Riitaoja kietoo käsivarren Lehdon ympärille ja painaa kasvonsa vasten tämän partaista poskea ja ohimoa. Lehto antaa kävelykeppinsä kaatua kolisten kuistin lautalattialle ja kietoo omat käsivartensa Riitaojan ympärille. Riitaoja pitää hänestä kiinni niin tiukasti ja turvallisesti kuin yhdellä kädellä pystyy, ja se riittää.

“Niillä on tuolla kahvia ja puuroa”, Riitaoja sanoo Lehdon hiuksiin, “ja pöydässä on sinulle paikka.”

Lehto naurahtaa, ilkeään sävyyn kuin häntä ei voisi vähempää kiinnostaa syödä aamiaista Riitaojan perheen kanssa, mutta nojaa Riitaojaan raskaammin eikä päästä irti.

“Jospa nyt ollaan hetki vielä tässä”, hän murahtaa vasten Riitaojan paitaa, ja saa vastauksekseen naurunsekaisen nyyhkäyksen ja nyökkäyksen. Tuntuu aivan liian hyvältä olla näin, eikä Riitaoja aio irrottaa otettaan vielä pitkään aikaan.

Lehto saattaa olla oikeassa; heidän tiensä ei tule olemaan helppo. Riitaoja on kuitenkin valmis kohtaamaan kaiken, mikä heitä odottaa, kaikki pitkät ja vaikeat vuodet. Niin kauan kun Lehto on tässä eikä enää käänny pois hänen luotaan, hän kestää mitä tahansa. Niin kauan kun he pystyvät katsomaan toisiaan silmiin, hän on valmis mihin tahansa.

Jälkisana: Kiitos lukemisesta ja erityinen kiitos kaikille, jotka vieläkin jaksavat palata tähän näin pitkän tauon jälkeen! <3 Leikitään, ettei edellisen osan julkaisusta ole kulunut pitkästi yli vuotta ja iloitaan vaan siitä, että tämä on vihdoin valmis! :’D

#tuntematon sotilas #tuntematon #traagiset pojat #riitalehto #lehto #riitaoja #my fic #finnish #tuntematon2017 #huomenna katsotaan toisiamme silmiin #epilogi

29 notes · View notes

lesbiankiliel · 5 years ago

Note

Anteeksi kun tuun tänne vuodataamaan, etenkin kun on naurettavaa loukkaantua ja suuttua lastenanimaatiolle. Mutta sain just katottua Muumilaakson "sovituksen" Muumipappa ja merestä ja mieleni tekisi itkeä. Ensinnäkin ne on ottanut kirjasta vaan perusidean. Muumipappa ja merestä ne on ottanut vain ton "pappa, mamma, muumipeikko ja myy lähtee majakkasaarelle" ja that's it. Kaikki muu on itse keksittyä. Ja anteeksi kiroilu, mutta mitä helvettiä ne teki majakanvartijalle? Miks se on tollainen weir

Miks se on tollainen weirdo hullu joka käkättää ja nauraa hullun naurua?? Se oli kirjassa sen animen tyylinen hiljainen, etäinen ja vetäytyvä ukko. Mutta ei toi vielä mitään. Ne nimittäin teki todella törkeästi Mörköä kohtaan. Kirjassa Mörkö ei enää lopussa ole kylmä, koska Muumipeikko saa hänet lämpimäksi ystävyydellään. Möröstä tulee lämmin. Tässä sarjassa sen sijaan Muumi höpöttää Mörölle kuinka ei enää pelkää tätä ja että Mörön täytyy jättää hänet rauhaan ja Mörkö häippäsee. Mitä hittoa?

Mä niin odotin tota hetkeä kun Mörkö lämpenee ja LAULAA Muumipeikolle. Oon aina halunnut nähdä sen sovitettuna animaatioksi. Mutta sen sijaan Muumipeikko ajaakin Mörön tiehensä.

joo mulla on vähän samat fiilikset, mutta vähemmän kiihkeät kun katon muumilaaksoa muutenkin linjalla “estetiikka + viihde” enkä mitenkään sen vakavammin

mutta joo, on kyllä ylipäänsä koko sarjasta vähän sellanen olo, että tekijät on ymmärtäneet lähdemateriaalinsa tosi pintapuolisesti, minkä lisäksi niillä on hirveä tarve tehdä pesäeroa muumilaakson tarinoihin

mä kyl tavallaan ymmärrän majakanvartijan hassahtamisen koska jollain tavalla samastun tuollaiseen sekoamiseen kun on ollut tarpeeks kauan yksin xD mutta eihän sillä kirjan tai muumilaakson tarinoiden majakanvartijan kanssa ollut paljon mitään tekoa.

möröstä olen 100% samaa mieltä, koko juttu tuntui tosi lupaavalta ja sitten se vaan lässähti

joo, ei tästä kyllä sellasta sarjaa tule, jota kattoisin uudestaan ja uudestaan (toisin kuin muumilaakson tarinoista, jotka mun tbh pitäis taas kattoo uudestaan kun oon muutenkin katsonut mun turvasarjoja läpi)

#erina's replies #anon replies #finnish #muumilaakso #Anonymous

3 notes · View notes

hiidenneiti · 5 years ago

Text

vänrikki ståålin tarinat on luettu, lopputunnelmat:

Mä katoin pari vuotta sitten(?) Runebergin elämästä kertovan elokuvan “Runon kuningas ja muuttolintu” (1940), joka oli todellinen pökkelö siinäkin joukossa mitä vanhoja kotimaisia elokuvia oon nähnyt. Ja mä olen nähnyt aika monta. Ei liity asiaan juurikaan muuten kuin että se oli mun ennakkotietämys Runebergista (spoiler warning: petti vaimoaan)

Lindholmin suomennos oli oikein raikas ja miellyttävää luettavaa. Varmasti menevä alkuperäismateriaalikin auttoi. En kokenut missään vaiheessa, että kerronta olisi varsinaisesti laahannut, halusin aina tietää mitä seuraavaksi tapahtui.

Kuuntelin osan runoista äänikirjana Lars Svedbergin lukemana. Hyvä päätös, sillä “Vänrikin” aineisto sopii musta mainiosti ääneen lausuttavaksi.

Mitkä on “Vänrikin” vahvuudet? No tietysti ajattomat ominaisuudet. Runebergin huumori on ihastuttavaa, NAUROIN MONTA KERTAA ÄÄNEEN VÄNRIKKI STÅLIN TARINOITA LUKIESSANI!! Henkilöhahmot ovat suurelta osin vereviä, puhkuvat elämänvoimaa; mukana on suuria, karismaattisia persoonallisuuksia ja sympaattisia veijareita. Keskimäärin mieshahmot olivat mielestäni onnistuneempia, naishahmot jäivät kaukaisiksi ja luotaan työntäviksi — Lotta Svärdiä lukuunottamatta.

Entäs sitten ne heikkoudet? Oon itse tutustunut jonkin verran 1700-luvun ja 1800-luvun alkupuolen upseerien kirjeenvaihtoon ja muistelmiin, ja siinä mielessä tällainen soturiveljeys-antiikin ihannointi-turnajaisleikki -meininki on tuttua. “Vänrikki” saavuttaa sen tunteen vaivattomasti, ja siitä voi nauttiakin; kyseessä on kuitenkin niin absurdi kulttuuri, ettei sille voi kuin nauraa. Mutta sitten kun Runeberg kohoaa isänmaalliseen hurmioon—ja sitä kyllä runoista löytyy, ihan niin paljon kuin kaikki sanovat—tulee vieraantunut olo. Runeberg kuvaa Suomen sodan lopputuloksen viittä vaille maailmanloppuna, vaikka todellisuudessa siirtyminen Venäjän vallan alle aiheutti minimaalisia ongelmia erityisesti tavalliselle kansalle. Runoilijan ajatusmaailmasta ei saa otetta, vaikka tuntisikin faktat taustalla.

On se varmaan parempi lukea runoteoksena kuin historiakuvauksena tai aatejulistuksena. Tuntuu siltä, että Runeberg on jo pudonnut kulttuurisen relevanttiuden kelkasta, mikä voi tehdä sille pitkällä aikavälillä vain hyvää.

#vänrikki stålin tarinat #vänrikki stoolin tarinat #johan ludvig runeberg

18 notes · View notes

hanhan156 · 5 years ago

Text

Tuntematon risteily pt.13

Genre: Seikkailu, huumori, draama ja jotain siltä väliltä.

Disclaimer: Kaikki kunnia hahmoista Väinö Linnalle, joka varmaan kääntyisi haudassaan, kun tietäisi mitä hänen hahmoillaan tehdään netissä nykyään. En saa tästä rahaa, enkä mitään muutakaan kuin hyvää mieltä toivottavasti muillekin kuin itselleni.

Hahmot/Paritukset: Kookoon miehiä ja pariskuntia alkaa olemaan…noh, lukekaa itse.

Varoitukset: Kiroilua, alastomia suomalaisia saunassa, tunteellisia miesten keskusteluja kipeistäkin aiheista.

Juoni: Entisen konekiväärikomppaniaksikin kutsutun luokan porukka kootaan kasaan ja lähdetään nauttimaan pidennetystä viikonlopusta Tukholman risteilylle. Kolmannessatoista osassa nautitaan viimeisestä illasta yhdessä saunan merkeissä ja keskustelut kääntyvät herkkään suuntaan.

Tuntematon risteily osa 13: Saunavuoro

Kariluoto oli juuri ennättänyt saada tyylikkäät pyjamahousut jalkaansa, kun Koskela saapui huoneeseen. Vanhempi mies rojahti saman tien sänkyyn selälleen. Hetken hiljaisuuden jälkeen tämä alkoi pitää outoa voimistuvaa nyyhkytyksen sekaista ääntä. Kariluoto huolestui aluksi, mutta äkkäsi, että oikeasti toinen nauroikin vedet silmissä.

”Huh huh, mikä päivä”, tämä sai vaivoin sanottua naurultaan.

”No mitäs?”

Koskela pyyhki kyyneleitä silmäkulmistaan. ”Niin absurdia touhua. Istutaan jossain museossa, Lehto mököttää, Rahikainen ja Rokka perseilee niin, että Lammio suuttuu. Mäkilä näytti kuvia jostain vessanpyttynäyttelystä, jossa ne oli käyneet. Honkajoella oli kovat analyysit siitä bussissa, mistä kukaan ei kyllä ymmärtänyt yhtään mitään. Kyllä tässä välillä tuntuu, että melkoinen lastentarha tämäkin. En minä silti ketään teistä vaihtaisi, niin persoonallisia olette. Ei käy koskaan aika pitkäksi.” Elämä oli kieltämättä välillä vähän yksinäistä ja rutiininomaista, joten reissu oli ollut varsinainen piristysruiske. Koskela ei muistanut, koska olisi viimeksi nauranut näin paljon kuin tämän viikonlopun aikana.

Hetken hekoteltuaan itsekseen vanhempi mies kääntyi kyljelleen ja kysyi: ”Mitäs sinä olet puuhannut täällä, kun me oltiin pois? Anteeksi, että kesti niin kauan.”

”No ei kai mitään ihmeellistä, kävin kävelyllä ja kylvyssä ja sitten vähän kirjoittelin. Loppuillasta katsoin sitten vaan hömppää kun odottelin teitä.” Koskela oli pannut merkille jo heidän saavuttuaan, että nuorempi mies oli ollut jotenkin normaalia vaisumpi.

”Mitä sinä kirjoittelit?”

”Sellaista vanhaa päiväkirjaa, ihan tyhmä juttu”

”Saako niitä sinun tekstejä katsoa?”

”Ei missään nimessä!” Kariluoto huudahti tahattoman kovaa. Toisen miehen vilkaistessa ihmeissään, tämä lisäsi: ”Tai siis se on peräisin yläasteelta. En ole koskaan näyttänyt sitä edes Sirkalle. Siellä on aika…henkilökohtaisia juttuja. Eikä se mikään kirjallinen taidonnäyte ole, kun sitä itselleni teen.”

”Ymmärrän”, Koskela sanoi hymyillen. Jotenkin tämä ounasteli, että päiväkirja oli arka paikka, eikä udellut siitä enempää. ”Haluaisitko vaikka nähdä kuvia ja videoita meidän reissulta?”

”Joo, voisi olla ihan hauskaa.” Kariluoto oli helpottunut, että keskustelu oli kääntynyt pois hänen asioistaan.

Koskela kaiveli puhelimensa esiin ja teki tilaa sängylle viereensä. Toinen mies asettautui hyvän hajuraon päähän ja yritti olla niin normaalisti kuin pystyi, vaikka sydän löi turhan kovaa ihastuksensa läheisyydessä. Vaistomaisesti Koskela kuitenkin hivuttautui lähemmäs, jolloin heidän kylkensä hipaisivat toisiaan. Kariluoto pidätti hetken hengitystään ja yritti fokusoitua katsomaan videoita.

Videolla Hietanen ja Riitaoja lauloivat Mamma Mia:a sydämensä kyllyydestä ja välillä kamera kuvasi Lehtoa, joka näytti siltä kuin olisi nielaissut 15 sitruunaa kerralla. Tämä pudisteli päätään epätoivoisena.

”Lehto, mikä meininki ABBA-museossa?” Koskelan ääni särisi keskinkertaisen kännykkälaadun takia. Vastauksena toinen mies näytti kansainvälistä käsimerkkiä, minkä jälkeen zoomattiin takaisin Riitaojaan.

”Eli hauskaa taisi olla kaikesta huolimatta?” Kariluoto kysyi. Kieltämättä vähän harmitti, ettei ollut itse mennyt mukaan.

”No olihan siellä sitten lopulta. Kerran elämässä -kokemus. Riitaoja ja Hietanen saavat kyllä ensi kerralla luvan mennä keskenään.”

Hetken miehet katselivat toisiaan hymyillen osittain hauskan videon takia ja osittain ihan vaan toistensa takia. Kariluoto toivoi sillä hetkellä, että asiat voisivat olla taas normaalisti heidän välillään, että he voisivat olla ystäviä. Nauraa yhdessä tyhmille jutuille ja rentoutua toistensa seurassa ilman hermoilua ja kiusallista hiljaisuutta.

Kariluoto käänsi katseensa vihdoin johonkin tyhjyyteen ja kysyi koittaen kuulostaa rennommalta mitä oli: ”Mitäs suunnitelmia loppuillaksi?”

Koskela pomppasi nopeasti sängyltä ja lähti kiireen vilkkaan keittiöön. ”Ainiin juu, pitääkin käydä Rokalta kysymässä siitä”, tämä mumisi itsekseen. Nuorempi mies jäi ihmettelemään, mitäköhän siellä oli taas suunniteltu.

Rokalle ja Sudelle oli annettu tärkeä tehtävä: saunan lämmittäminen. Viimeistä iltaa haluttiin juhlistaa korkkaamalla perinteinen pihasauna, joka oli harvinaista herkkua erityisesti kaupunkilaispojille. Koskelalla oli tässä myös taka-ajatus, sillä hän tiesi, että Rokalle teki hyvää purkaa energiaansa johonkin fyysiseen tekemiseen ja näin tämä pysyisi myös hyvän hajuraon päässä Lammiosta. Toimelias mies ei oikein sopinut sääntöjä ja rajoituksia vilisevään kaupunkiympäristöön ja olikin ollut kuin elementissään pilkkoessaan puita ja sytytellessään saunanpesää.

Lehto oli ehdottanut ikävän pitseriatapauksen kuultuaan, että he menisivät yhdessä Rokan kanssa ostamaan virkistäviä juomia koko porukalle ikään kuin sovinnon elkeenä. Poikien saapuessa tyytyväisinä takaisin lastinsa kanssa Mäkilä katsoi epäilevästi uhkaavan näköistä kasaa olutta, viiniä ja Riitaojalle varattua paria siideriä.

”Eikös huomenna pitänyt olla kuudelta herätys?”

”No elä sie Mäkilä semmottist välit. Kato kun ossaa ottaa kohtuu’el, niin kyl myö pärjätään”, Rokka sanoi nikaten silmää. Mäkilä ei ollut kovin vakuuttunut muistellessaan laivalla harrastettua ”sivistynyttä” juomakulttuuria. Noh, ei kai hän voinut siihen puuttua, mitä aikuiset ihmiset tekisivät.

Saunaa odotellessa lätkittiin korttia ja katsottiin Riitaojan valitsemaa hömppäkomediaa Lehdon harmiksi. Haluamiaan sotadokumentteja tämä ei ollut vieläkään saanut, vaan tuntui, että poikaystävänsä ehti aina ensin. Tyhjänpäiväistä viihdettä ei onneksi kauaa jouduttu pälyilemään, sillä löylyihin päästiin vielä ihmisten aikoihin, kiitos ahkerien lämmittäjien. Erillinen piharakennus oli itsessään jo kuin oikea asunto ja Hietanen ei voinut kuin ihmetellä, miten pelkästään tämä mökki oli paljon isompi kuin hänen kaksionsa Turussa.

”Niin juu, haittaakos ketään, jos ollaan alasti saunassa?” Koskela kysyi kohteliaisuuttaan. Kysymys oli tarkoitettu lähinnä hartaan uskovaiselle Mäkilälle, sillä ei hän epäillytkään, että muita haittaisi alastomuus millään tavalla.

Rahikainen pysähtyi ihmeissään housut kintuissa, Karjala-pyyhe olallaan. ”Mites sitä yleensä muka muuten sit saunotaan, jos ei alasti?”

”Ei haittaa”, Mäkilä vastasi ja sujahti nopeasti höyryntäytteiseen pimeään huoneeseen.

Ilokseen vuoroja ei tarvinnut jakaa, vaan koko konkkaronkka mahtui nippanappa samaan aikaan lauteille.

”Ihan kuin oltais kanat orrella,khihihi…” Vanhala sanoi tyypillisen kikatuksensa säestämänä.

”Nyt laetetaan pojat liha ritisemmöön!” Rahikainen kiljui innoissaan heittäen samalla löylyä hivenen liikaa. Se sai Suden ja Mäkilän häipymään suosiolla jo heti kättelyssä. Lammiokin sihisi jotain kirosanojen tapaista käpristellessään liian polttavassa kuumuudessa.

Rokka koitti viritellä jutun aihetta, sillä eihän saunassa sentään kuulunut olla kuin jossain pyhäkoulussa. ”Kanoist tuliki mielehen, et mites Koskela siel Pentinkulmal mennee?”

”Mitäpä siellä mitään ihmeempiä. Työtä riittää ja keväällä elukoiden poikimiset ja peltojen kylvöt alkaa, niin kyllä siinä saa taas hommia paiskia oikein urakalla. Äitee on vähän ollut huonovointinen ja isäukon kanssa sitten painetaan. Vanhaksi sekin alkaa käymään, onneksi naapurin Teuvo saadaan avuksi aina silloin tällöin.”

”Jaa, että siel ois mahollisest työmiehen paikka auk?”

”No eivät ne apukädet olisi yhtään pahitteeksi.” Koskela ei viitsinyt kertoa tarkemmin, että vanhempansa olivat oikeasti kovinkin huolissaan, jäisikö Ville-raukka yksikseen tilaa pitämään vanhan isäntäparin potkaistessa joskus tyhjää. Seurusteluasiaan liittyvä kiusallinen keskustelu oli hiljattain käyty eräänä lauantaiaamuna kahvipöydässä.

Akseli oli omaan tapaansa lukenut Maaseudun Tulevaisuutta keinutuolissa Elinan häärätessä keittiössä. Ville oli mutustellut leipäänsä mietteliäänä ja hörppinyt rauhassa kahvia. Oli mukavan rauhallista.

Aivan kuin puskista Koskelan melko suorasukainen emäntä oli möläyttänyt pojalleen:

”No, onkos Ville seurustelurintamalta mittään uutta?”

Kahvit meinasivat mennä väärään kurkkuun. Ville oli luullut jo pääsevänsä tästä aiheesta iäksi eroon. Täyttäisihän hän jo 32 tänä vuonna, joten luulisi, että vanhemmat olisivat jo luovuttaneet. ”Millä seurustelurintamalla?” tämä sanoi loukkaantuneena.

”Elä nyt ittees ota, mut me vaan ukon kanssa ollaan huolissaan, että sinä jäät tänne yksin.”

Ville huokaisi. Sinnikkäästi he näköjään olivat sitten mielessään olleet huolissaan tästä iänikuisesta aiheesta, vaikkei siitä oltukaan hetkeen mitään ääneen mainittu. ”Kyllä minä äitee pärjään ihan hyvin, älä siitä murehdi. Onhan tässä näitä naapureita ja kavereita, joilta voi sitten apua pyytää kun tarvitsee.”

”En minä sitä epäilekään, mutta kun et nyt vaan yksin jäisi tänne kaiken tämän työmäärän kanssa. Ja kyllä ne illat aika yksinäisiä ruppee jossain välissä olemaan, jos sinä täällä metän keskellä vietät loppuelämäsi. Kuka sinusta sitten huolehtii, jos jottain sattuu?”

Mitä ihmettä äiti nyt tällä haki takaa? Järjestettyä avioliittoa? Tosi asiassa Elina oli aina ollut vähän ihmeissään, ettei poikansa ollut seurustellut tai edes osoittanut mitään romanttista kiinnostusta ketään kohtaan. Vaikka tämä oli jo aikuinen, oli pikku-Ville aina heidän poikansa.

Ville jätti tahallaan vastaamatta. Se olkoon hänen oma asiansa. Seurustelun ja romanttisen rakkauden kiemuroista hän ei ollut koskaan päässyt jyvälle ja oli ihan tyytyväinen yksikseen. Tietty joskus sukulaisten häissä tai ristiäisissä oli pienen pieni kaihoisuus herännyt, millaista olisi elää puolison ja perheen kanssa. Ei se sinäänsä hullummalta tuntunut ja varmasti olisi mukava jakaa arjen ilot ja surut jonkun kanssa. Sopivaa henkilöä ei vaan koskaan ollut ainakaan vielä tullut vastaan, eikä sitä väkipakolla voinut ketään ottaa muodon vuoksi itselleen. Rakkaus vaikutti kauhean monimutkaiselta säädöltä, jollaista hän ei elämäänsä juuri nyt muiden kiireiden keskellä kaivannut.

Elina istui vielä pöytään poikansa viereen ja sanoi tälle vakavasti:

”Kun me ei Ville välitetä tuon taivaallista, että onko se sitten nainen taikka mies. Meille on tärkeintä, että sinä vaan saisit sen omankin rakkaasi joskus. Maailma on julma paikka yksikseen.”

”Joojoo äiti.” Keskustelu sai olla tässä.

Koskelan pähkäillessä kiusallisia muistojaan Rokka oli siirtynyt vaivihkaa puhumaan lempiaiheestaan eli itsestään. Tämä jutteli ylpeällä äänensävyllä puuverstaastaan, jossa toimi toistaiseksi osa-aikaisena yrittäjänä tehden pieniä tilaustöitä. Tämän suuri unelma oli heittäytyä kokonaan puusepäksi, mutta vielä lasten ollessa pieniä se ei ollut mahdollista.

”Enpä mie tiiä, mitä se eukko siit sitten ajattelis. Ei se viimeks ainakaan kauhian innoissaan ollu, vaik mie vakkuutin, et kyl niil karhuveistoksil ja kynttilänjaloil ois tilaust meijänkin kylil.”

Kovaäänisen miehen höpötys kuului vielä kuistille saakka Koskelan hiippaillessa vilvoittelemaan kirpeään pakkasiltaan, joka oli pian kääntymässä yöksi.

Runsasluminen talvi oli mahdollistanut odotetut ulkoaktiviteetit ja pojat olivat haltioissaan hyppimässä lumihankeen ja tekemässä toisilleen lumipesuja. Jopa Lehto heitteli lunta innoissaan Riitaojan ja Rahikaisen niskaan. Koskela itse tyytyi katselemaan touhua sivusta Lammion kanssa.

Lukuisten lumienkelien innostama Rahikainen tuli tökkimään Lammiota, joka olisi rauhassa halunnut juoda kivennäisvettään. ”Tuisit nyt siekin mukkaan vähän vilivottelemmaan.”

”En tule.”

”Henkka hei”, Rahikainen sanoi anelevasti mutristaen suutaan.

”En näe tuossa mitään pointtia.”

”Ei kaekessa aina tarviikaan olla. Ja sitä paitsi, paremmin jaksaa saunoo, kun vähän käy hanges. Tuu nyt koettammaan, mie pyyän oekeen nätist.”

Lammio huokaisi. Hän ei tajunnut, miten tuo niin ärsyttävä mies sai hänet aina suostuteltua kaikkeen.

”Ja muistaks sie, et myö just puhuttiin, et ois hyvä ottaa vähän rennommin.”

”Niin puhuttiin.” Mies ei kuulostanut vieläkään vakuuttuneelta sinnikkäästä suostuttelusta huolimatta.

”Tuisit nyyyyy”, Rahikainen aneli söpöimmällä ilmeellään ojentaen kättään.

Lammio oli hetken hiljaa ja tarttui lopulta päihitettynä toisen käteen. ”No tämän kerran sitten.”

Ulkona käytiin riehumassa muutamia kertoja ja Mäkilän helpotukseksi alkoholia ei väsähtänyt porukka jaksanut nauttia niin tiukkaan tahtiin kuin laivalla. Juomia jäi jopa runsaasti yli väen alkaessa olla valmiita painumaan vällyjen väliin. Rokan ja Lehdon suurimpana huolen aiheena tuntui olevan se, mitä ylimääräisille juomille tapahtuisi. Kariluoto oli ehdottanut, että ainakin viinipullot voisi jättää kohteliaasti talon emännälle kiitokseksi tai seuraaville vieraille.

”No ei missään nimessä hyviä viinejä jätetä jonkun ruotsalaisen eukon juotaviksi”, Lehto oli sanonut närkästyneenä. Hän suunnitteli, että lastin voisi kai hyvällä omallatunnolla ottaa bussin tavaratilassa mukaan.

Suurimman osan luovuttua saunomisesta viimeisinä lauteille jäivät enää Koskela, Hietanen, Kariluoto ja yllättäen myös Riitaoja. Lehto oli tätä houkutellut jo nukkumaan, mutta pienessä solukämpässä arkensa viettävä mies halusi vielä hyvät löylyt pihasaunassa kun se kerrankin oli mahdollista. Sitä heitettiinkin vähän inhimillisemmin Rahikaisen painuttua petiin Lammionsa kanssa kerrankin hyvissä ajoin.

Pojat istuivat suomalaiseen tyyliin hiiren hiljaa lauteilla, kunnes yllättäen Riitaoja rikkoi jään:

”Pojat, mie vaan haluaisin sannoo…mie olen niin kauhian onnellinen, että saan olla semmonen kuin olen eikä teijän kans tarvii esittää mittään.”

Hietasella kävi hetken ajatus, että oliko toinen juonut jo liikaa, kun tuollaisia alkoi hempeillä. Hän äkkäsi kyllä tuota pikaa, että Riitaojalle oli heidän porukastaan helpointa puhua tunteistaan, joten tällainen avautuminen taisi olla ihan tyypillistä.

”Niin mitä sää tol meinaas?”

”Sitä vaan meinaan, ett kun aina on pitäny esittää jottain muuta, mitä oikiasti sisimmässään on. Työ kun miut tunnette niin tiiätte, etten mie oo sellanen tavallinen suomalainen mies millään taval. Kouluaika oli pahinta aikaa miun elämässä, kun piti vaan yrittää olla normaalisti, vaik koko ajan tuntui siltä, etten oo onnellinen. Jotenkin sitä vuan…valehteli ittelleen. Ja sit siitä joutui kärsimään niin paljon, et miun on vieläkin vähän vaikia puhhuu siitä”, mies sanoi ujosti. Aihe oli tälle selkeästi arka paikka.

”Aina mie oon tiennyt sydämessäni et…mie tykkään pojista, mut en oo sitä nuorempana hyväksynyt, kun aina puhuttiin, että teinipoikien kuuluu tykätä tytöistä ja silviisii…ja kyl mie yritin, mut ei siitä tullu yhtikäs mittään. Onneks nykyään, aika pitkälti teijän ansiosta, ehkä alan tajuumaan, etten mie oo viallinen tai väärä. Siitä mie olen niin kauheen onnellinen.”

Muutaman saunaoluen herkistämää Hietasta liikutti toisen tunteilu. ”Se on kyl hianoo kuul, et sää oles menny ettepäin ja hyväksyny ittes. Ei sullakaan kyl oo helppoo ollu koskaan, kyl mää sen tiiän. Mut en mää kyl ymmär, et kui sun pitäis tollast hävet. Kai kaik saa tykät kenest haluu. Pääasia, et tykkää ja on rakkaut elämäs.”

Heitettyään vähän lisää löylyä mies lisäsi vielä: ”Jaa niin juu, en mää muistanu aikasemmi sannoo, mut onneks olkko sul ja Lehdol. Oikke hiano uutinen, et te olet yhes ny vihdoin ja viimein. Kyl sekin miäs on muuttunu niin pali ihan vaan sun ansiost.”

”Kiitos.”

”Oikeestas, helvetti soikoon, kyl mää sit rakastan teit kaikkii poja. Misä mekin oltais ilman toisiamme.”

”Niin miekin. Kiitos, kun työ ootte olemas.”

Hietasen molemmin puolin istuvat Kariluoto ja Koskela eivät olleet hetkeen sanoneet mitään. Koskela oli vaikuttunut kauniista sanoista, muttei hän oikein tiennyt, miten reagoisi. Kyllä hänkin tätä porukkaa rakasti, ei siitä ollut epäilystäkään.

”Riitaoja, arvostan tosi paljon rohkeuttasi olla oma itsesi”, Kariluoto sanoi ja pienen tauon jälkeen lisäsi hiljempaa: ”Voinko minä myös kertoa teille jotain?”

”No totta kai”, Riitaoja ja Hietanen sanoivat yhdestä suusta.

”Kun…tästä en ole teille kertonutkaan tai oikeastaan kellekään Sirkkaa lukuun ottamatta, mutta… minun elämässä ei ole mennyt kauhean hyvin tässä lähiaikoina. Viime syksynä olin tosi uupunut työhön ja varmaan koko elämääni muutenkin ja olin sairaslomalla hetken aikaa. Hetkeen en päässyt edes sängystä ylös ja Sirkka joutui pitämään minusta huolta kuin jostain mielisairaasta ja se…hävettää vieläkin.”

Muut pojat kuuntelivat myötätuntoisina vahvana ja menestyksekkäänä pitämänsä henkilön kertomia kipeitä asioita. Koskelan olisi tehnyt mieli rutistaa toinen halaukseen saman tien. Tämä oli joutunut kokemaan niin kovia. Hietanen oli aivan äimän käkenä, sillä tämä oli aina ajatellut Kariluodon olevan itse herra täydellinen ja välillä oli siitä jotain kettuillutkin. Miehellä oli selkeästikin olemassa haavoittuva puolensa, jota Hietanen ei ollut koskaan huomannut, sillä Kariluoto oli aina ollut loistava piilottamaan omat tunteensa ja väsymyksensä, mikä oli sitten näköjään lopulta kostautunut näin.

”Niin on ollut sitten vähän…parisuhteessakin rakoilua. Tai noh, ei meillä Sirkan kanssa kauhean hyvin ole mennyt. Olen jotenkin niin voimaton tämän tilanteen kanssa, se on syönyt minua sisältä jo jonkin aikaa.” Hieman itkunsekaisella äänellä tämä vielä lisäsi: ”Kun haluaisin olla vaan se täydellinen mies, mutten vaan pysty, vaikka kuinka yrittäisin. Ja tiedän, että Sirkka on tosi pettynyt minuun. Kun hänellä oli tietty käsitys minusta ja nyt sitten tosi asiassa olenkin vaan…heikko ja epäonnistunut. Täysi nolla”

”Et oo missään nimessä huono. Miusta tuommoset ajatukset vaan todistaa, että sie oot ihiminen kuten me kaikki muutkin. Ei kukkaan pysty olemaan täydellinen ja sie oot just hyvä tuommosena”, Riitaoja sanoi myötätuntoisesti.

Hietanen nyökytteli vieressä. ”Saank mää kyssyy, et mitä sää meinaas täst eteenpäi ku mennää takas kottihi?”

Kariluoto oli samaa pohtinut itsekseen niin lukemattomat kerrat, että päähän jo sattui. ”En todellakaan tiedä. Pakko kai vaan yrittää mennä päivä kerrallaan. Sirkka kovasti haluaisi tekohengittää meidän parisuhdetta ja on tässä alkuvuodesta ehkä hitusen paremmin mennytkin. Mutta…jotenkin pelottaa niin helvetisti, että kaikki alkaa taas mennä alamäkeä keväällä. En vaan tiedä, jaksanko enää sitä samaa rumbaa uudestaan. Jotain pitäisi varmaan muuttaa, mutta en minä oikein tiedä, mistä lähtisin liikkeelle.”

Yllättäen Koskelakin yhtyi juttuun. ”Etpä sinäkään voi kaikkea kontrolloida ja kaikkesi olet tehnyt. Se riittää. Sinä riität sellaisena kuin olet meille kaikille.”

Kariluoto nyökkäsi ujosti ja sanoi: ”Kiitos Ville ja kiitos teille kaikille…tämä reissu tuli kyllä täydelliseen saumaan minun elämässä”,

Hietanen oli hämmentynyt, eikä osannut sanoa mitään lohduttavaa. Häntä alkoi kaduttaa, että oli joskus jopa kiusannut Kariluotoa tämän menestymisestä. Tosi asiassa hän oli aina ollut kateellinen ja ajatellut toisen päässeen niin helpolla kaikesta. Tämä oli lapsellisesti tehnyt oletukset toisen elämästä ja ajatuksista, vaikkei niistä mitään ollut todellisuudessa tiennytkään.

”Aatelkaa kui sukkela tääkin maailma on. Kaikkee pitäis ol ja sit kun sitä on, niin sit ei vaan millään jaks pittää kaikkii palikoi käsis. Ei kai me olla mittään helvetin koneit sit kuitenkaan, vaik siihen suuntaan meit koitetaan viäd. Pitää ol hyvä koulus, kilpailla tyäpaikast, ol iso rahapussi ja kaunis vaimo, pari mukulaa ja komia talo. Sit kun ne on, niin sit tuntuuki vaa tyhjält. Tavallissii ihmissii taidetaa sit kaik ol lopult kaikkine vikoinemme päivinemme. Mul niit ainakin piissa vaik toisil jaettavaks. Ja sul ei ol Kariluato kyl mittään häppemist. Sää ole kovaa tyät tehny ain ja silti jaksanu meit muitaki kannustaa. Ehkä sun pitäis ottaa vähän huilii omast elämäst välil ja keskittyy muuhunki ku suarittamisee.”

”Älä muuta sano”, Koskela sanoi vielä Hietasen sanojen jatkeeksi.

Hiljaisuus laskeutui saunaan kaikkien pureskellessa mielessään äskeistä keskustelua. Ilmassa oli haikeaa tunnelmaa, sillä odotettu reissu oli pian tulossa päätökseensä. Heidän välisestä vahvasta siteestään oli todisteena, että he pystyivät puhumaan näinkin henkilökohtaisista ja raskaista aiheista luottamuksellisesti. Kaikki olivat hiljaa mielessään vahvasti sitä mieltä, että tämä porukka pitäisi, vaikka mitä tulisi elämässä.

”Saank mie heittää viel viimäsen löylyn?” kysyi Riitaoja lopulta. Kukaan ei vastannut mitään, joten tämä tulkitsi sen myöntymisen merkiksi.

Viimeisen löylyn vihdoin hiivuttua Koskela sanoi: ”Jaaha, kai sitä nukkumaan pitäisi sitten mennä.”

Pukuhuoneessa istuttiin vilvoittelemassa vielä hetken aikaa. Hietanen oli haikealla päällä, eikä olisi halunnut uskoa, että huomenna pitäisi jo erota tästä rakkaasta porukasta. ”Kai me järjestetään usseemminkin jottain kokoontumisii? En mää ainakaan pistäis pahitteeks.”

”Se olisi vallan mainio idea. Sellainen tuli tässä mieleen, että kyllä meilläkin torpassa on aina tilaa, jos siellä haluttaisiin juhlia joku viikonloppu, jos ei meidän porukat haittaa ketään. Pohditaan huomenna sitten tarkemmin kaikkien kanssa.”

”Oi, se oiskin ihanaa nähä se teijän maatila ja niitä elukoita!” Riitaoja sanoi silmät säihkyen.

Raukeat miehet toivottivat toisilleen vielä hyvät yöt ja halasivat onnistuneen päivän päätteeksi. Koskela ihmetteli, miksei Kariluoto tullut vielä nukkumaan.

”Minä katson vielä paikat kuntoon, ettei aamulla tarvitse säätää, mutta tulen tuota pikaa”, tämä sanoi hymyillen muiden painuessa petiin kauhulla odottamaan aamun aikaista herätyskellon soittoa ja viimeistä matkapäivää.

#ahvenasquad #tuntematon sotilas #tuntematon sotilas 2017 #tuntematon risteily #saunassa on herkkää

11 notes · View notes

jestertofool · 6 years ago

Text

Hämärän tullen, osa 1: Rahikainen/Lammio

Kuvaus: Tarinoita Rahikaisen petipuuhista kookoon eri miesten kanssa. Ensimmäisessä osassa Rahikainen päätyy viettämään kesäyön Lammion kanssa molempien miesten yllätykseksi. Käytännössä vanha kunnon porn without plot.

Paritus: Kukot tunkiolla eli Rahikainen/Lammio (Tuntematon sotilas)

Sanamäärä: Noin 1000

Varoitukset: hyvin NSFW, seksiä ja viinaa, kyseenalainen consent umpihumalassa, härskiä kielenkäyttöä sanan monessa merkityksessä - - - -

Jokainen konekiväärikomppanian jäsen tietää sotamies Rahikaisen maineen. Suurisuinen suurliikemies ja sitäkin suurempi naistenmies, joka on aina rehvastelemassa petipuuhillaan. Niin kiero mies, ettei luotikaan osu, tavataan hänestä sanoa. Kysymättäkin tietää moni kaikki intiimit yksityiskohdat Rahikaisen saavutuksista lottien ja muun naisväen kanssa, sillä tämä tarinoi tekemisistään vuolaasti. Tietääpä moni komppanian miehistä senkin, että lottien lisäksi Rahikaiselle kelpaa seuraksi kokeilunhaluinen sotamieskin, vaikkei tämä sillä yhtälailla ääneen kerskaile. Rahikainen on käynyt läpi monta miestä omastaan ja naapurijoukkueesta, mutta alikersanttia suurempaa herraa hän ei ole vielä ennen seurakseen saanut. Luutnantti Lammion kanssa Rahikainen päätyy harrastamaan seksiä sattuman kaupalla.

On Mannerheimin syntymäpäivä, ja muut miehet juhlivat itsekeitetyllä kiljulla sillä aikaa, kun Rahikainen tapansa mukaan lähtee naisiin. Patja huolettomasti olalla keikkuen Rahikainen kulkee maantietä, ja tänä iltana sotamiehellä on erityisesti onnea matkassaan. Hänen ei tarvitse kävellä pitkälle, kun eräs iloluontoinen lottajoukko tulee häntä vastaan. Rahikainen viihdyttää heitä jutuillaan ja yhden tummatukkaisen lotan Rahikainen vie mukanaan viettämään keisäiltaa läheisessä metsikössä.

Rahikainen viheltelee tyytyväisenä, kun hän myöhemmin aamuyöstä kulkee takaisin kohti puolijoukkuetelttaa. Matkallaan hän sattuu kulkemaan upseerien tuvan kautta. Siellä on koko ilta juotu ja juhlittu, ja Rahikaista vastassa on erikoinen näky. Luutnantti Lammio on hirsituvan takana umpihumalassa. Aina tiukasti napitetun kauluspaidan ylin nappi on auki ja tavallisesti täydellisen huolitellut hiukset hieman pörrössä, kun Lammio horjuen nojaa seinään ja näyttää parhaansa mukaan koittavan selvittää päätään. Rahikaista näky naurattaa. Hän pysähtyy ja alkaa virnuillen haastella juopuneelle upseerille. He käyvät keskustelun, josta Lammio ei muista aamulla mitään, mutta joka johtaa moniin tekoihin. Rahikainen rehvastelee lotasta, jota pääsi äsken koittamaan ja kysyy kiusallaan, onko herra luutnantti vielä päässyt naista täyttämään. Säädytön kieli ja naljailu saavat Lammion suivaantumaan ja tämä käskee sotamiestä palaamaan takaisin oman joukkueensa luo. Rahikainen ei tottele. Hän naurahtaa ja astuu lähemmäs Lammiota, joka ottaa toisella kädellään tukea seinästä pitääkseen ryhtinsä edes jotenkuten uskottavana. Lammion silmät ovat aamuhämärästä ja alkoholista sameat, kun tämä katsoo Rahikaista ja äyskäisee uudelleen käskyn poistua.

Auktoriteetti on tilanteesta varsin kaukana, ja Rahikainen vain virnistää leveästi. Hän ei voi vastustaa esimiehensä yllyttämistä ja tiedustelee aiempaa juttuaan muina miehinä jatkaen, voisiko naisseuran puuttuessa joku upseeristosta auttaa Lammiota purkamaan paineita, kun niitä näyttää tälle selkeästi kertyneen. Röyhkeä vihjailu saa Lammion tuohtumaan lisää ja Rahikainen astuu taas askeleen lähemmäs.

Hän on päättänyt ottaa selvää, mitä kiiltokuvaupseerin kauluksen alla oikeasti on.

Rahikainen on niin lähellä Lammiota, että voi haistaa jaloviinan katkun tämän tihentyneessä hengityksessä. Lammion kasvot punoittavat humalasta ja poskipäät tummuvat entisestään, kun Rahikainen ottaa puuttuvan viimeisen askeleen tämän vierelle ja madaltaa ääntään. Hän kysyy aivan Lammion korvan juuressa, tahtoisiko herra luutnantti kenties purkaa paineitaan komentelemalla rahvasta sotamiestä tässä ja nyt. Lammio joutuu ottamaan tukea hirsiseinästä molemmin käsin, sillä hänen jäädessä ehdotuksesta sanattomaksi ei Rahikainen jää odottamaan vastausta, vaan painaa hänet puuseinää vasten ja suutelee syvään. Suudelma on ensin uhmakas, sitten kiihkeä. Lammio vastustelee aluksi rivakasti ja koittaa työntää Rahikaisen pois, käyden fyysisen kamppailun lisäksi myös henkistä kamppailua itsensä kanssa. Lammion ihailema malliupseeri ei sallisi tällaista päällekäymistä sotamieheltä, se ei tulisi kuuloonkaan missään tapauksessa. Vahva humalatila ja Rahikaisen huulet Lammion suuta vasten eivät kuitenkaan ole eduksi järkevässä päätöksenteossa tai auktoriteetin säilyttämisessä, ja kenties Lammio on paljon enemmän paineiden purkamisen tarpeessa kuin kehtaa itselleen edes myöntää.

Hän antautuu tilanteelle. Rahikaista äsken pois työntäneet kädet tarraavat tiukasti kiinni sotamiehen kaulukseen. Kun Lammio vetää Rahikaisen kiinni itseensä, ainoa järkevä ajatus hänen päässään on, ettei kukaan muu ole enää valveilla. Kenenkään ei tarvitse tietää tästä.

Rahikainen painautuu Lammiota vasten kesäyön hämärässä ja syö tämän kaulaa kuin parvi hyttysiä. Lammiolla on vielä sen verran arvokkuuden rippeitä jäljellä, että tajuaa käskeä Rahikaista olemaan jättämättä jälkiä. Vaikutusta käskyllä ei tosin oikeastaan ole, paitsi se, että pian Rahikainen kyllästyy Lammion kaulaan ja alkaa napittaa auki loppuja tämän kauluspaidan napeista. Hän siirtyy merkitsemään kielellään ja hampaillaan esimiehensä rintakehää. Lammio vetää henkeä ja tarttuu vaistomaisesti Rahikaisen kihariin hiuksiin.

Kun Lammio käskee käheällä ja häpeän tukahduttamalla äänellä Rahikaista käymään polvilleen, tämä tottelee ensimmäisen kerran viivyttelemättä. Aamukasteesta märkä varvikko kastelee sotamiehen housujen harmaan kankaan, kun Rahikainen avaa Lammion sepaluksen. Hän kallistaa päätään ja virnistää katsoessaan miestä suoraan silmiin. Rahikainen kutsuu Lammiota samettisella äänellä herra luutnantiksi kysyessään, mitä tämä haluaa ja lipaisee huuliaan. Lammio katsoo kasvot tulipunaisina poispäin.

"Tee mitä haluat, mutta nopeasti", hän komentaa, eikä huomaa sinuttelevansa Rahikaista.

Lammio käskee kiirehtimään osittain, koska pelkää jonkun yllättävän heidät talon takaa ja osittain, koska ei ole eläissään ollut näin kiihottunut.

Rahikainen tietää, mitä haluaa tehdä. Kun hän alkaa ottaa Lammiolta suihin, tämän jalat ovat pettää alta. Mies joutuu jälleen ottamaan tukea seinästä pysyäkseen pystyssä ja tiukentaa otettaan Rahikaisen hiuksissa. Lammio huohottaa hiljaa ja häpeilevä puna poskilla syvenee, kun polvillaan hänen edessään oleva Rahikainen katsoo häntä tummin silmin kulmiensa alta. Rahikainen tekee kielellään Lammiolle asioita, joita tämä ei kehtaisi selvin päin edes ajatella, saati pyytää keneltäkään. Nyt Lammio joutuu puremaan huultaan, ettei ääneen vaadi Rahikaiselta lisää, enemmän, syvemmälle.

Kaiken tämän keskellä Rahikaisen suupielet kaartuvat omahyväisesti ylöspäin ja hän iskee Lammiolle silmää. Tuo rehvasteleva ele saa Lammion havahtumaan huumastaan ja tuntemaan yhtä aikaa ärtymystä ja selittämättömän suurta halua. Hän vetää tiukallla otteella Rahikaisen tämän hiuksista lähemmäs itseensä. Lammio ohjaa sotamiestä komentavin elein, aivan kuin koittaen ottaa tilanteen taas haltuunsa ja näyttääkseen kukkoilevalle Rahikaiselle paikkansa. Tämä ei kuitenkaan näytä olevan rajuista otteista moksiskaan, katsoo vain Lammiota silmissään uhmakas pilke. Rahikainen hymisee omahyväisesti Lammion miehuus kokonaan suussaan, eikä Lammio kestä kauaa.

Rahikainen rakastaa sitä, kuinka yleensä niin kurinalainen Lammio menettää kaiken itsehillintänsä lauetessaan. Huumaantuneen luutnantin silmät puristuvat tiukasti kiinni ja hän voihkii suu auki tajuamatta välittää, kuuleeko joku upseerituvassa hänen päästämiään säädyttömiä ääniä. Lammion rystyset ovat vitivalkoiset, kun hän tukistaa Rahikaista tullessaan tämän kasvoille.

Lammio lyyhistyy seinää vasten ja päästää Rahikaisesta irti. Mies huohottaa raskaasti koittaen saada hengityksensä tasaantumaan. Rahikainen on tullut käteensä. Hän pyyhkii huolettoman näköisenä kämmenensä housujensa sivuun ja virnistää Lammiolle, kasvot yhä esimiehensä aikaansaamassa sotkussa.

"Tais tämä paineiden purkaminen tehä siulle hyvvää", Rahikainen naurahtaa vetäessään housunkaulustaan kiinni. Kiharat hiukset ovat tahmeat, eikä se johdu kesäyön lämmöstä.

Lammio katsahtaa Rahikaisen suuntaan yhä hengästyneenä. Katseen tarkentaminen näyttää olevan vaikeaa ja hän tuntuu yhä olevan hieman muissa maailmoissa. Housunsa Lammiokin on kuitenkin saanut napitettua ja hän rykäisee yrittäessään kerätä edes joitain arvokkuutensa rippeitä.

"Tästä ei sitten sanaakaan kenellekään", Lammio saa sanotuksi ja sammaltaa omasta mielestään kiitettävän vähän. Hän toivoo, ettei hänen aamulla tarvitsisi muistaa tästä välikohtauksesta mitään.

Rahikainen nauraa ja vetää kuuliaista teeskennellen käden lippaansa.

"Käskystä, herra luutnantti", hän sanoo leveästi hymyillen, vailla aikomustakaan noudattaa Lammion käskyä.

#no niin tällaista sit iltojenne riemuksi #tunnen yhtä vähän häpeää kuin Rahikainen #Tuntematon sotilas #kukot tunkiolla #Rahikainen #Lammio #vannon ettei Hämärän tullen ficin nimenä ollu tarkotuksella tulemisvitsi #ite tein

51 notes · View notes

howling-harpy · 7 years ago

Text

Kookoo @ lavatanssit

Kuunneltiin tossa kämppiksen kanssa Haloo Helsingin Ei suomalaiset tanssi kipaletta ja ruvettiin heittelemään ideoita ihanan romanttisista suomalaisista kesätansseista:

- Ensinnäkin toi biisi on hietalaa. Koska Koskela ei tanssi, kömpelö se on ku isänsä, ja vähän sitä ujostuttaaki. Mieluummin se vaan istuis jossain syrjässä, hörppis juotavaa ja vaan kuuntelis musiikkia kun muut tanssii.

- Hietanen ei sellasta salli. Hietanen osaa ne valssit ja tangot ja letkajenkat ja polkat, se on ilotteleva hilpeä poika, ja pitäähän nyt Villenki päästä lattialle. Haluu kuitenkin, eiks nii? Pitää vaan vähän rohkaistua, kyl Urho opettaa, ei siin tarvii Koskelan pojan muuta ku pitää kiinni ja jo mennään

- Kyllä se Urho Villen mukaansa saa ja sitten tapaillaan sitä valssia. Ei se mitään priimaa ole, mut kivaa ku silleen pääsee toisen kanssa olemaan. Kädestäki saa pitää. Urho vie.

- Naisia tuntuu olevan vähemmän kuin miehiä. Ei siks että niitä oikeesti olis, mut ku Rahikainen vie ne.

- Riitaoja haluais kauheesti tanssia ja kyllä se osaiski, mut se on ujo alotteen tekijä.

- Koska Lehto ei lähde niin Rahikainen ottaa ja vie Riitaojaa pari kipaletta. Sitten esittelee sen tytöille ja jättää niiden huomaan.

- Riitaoja on söpö ja herkkä, ja tytöt tykkää siitä. Kun se pääsee alkuun niin siltä ei valssikaveria puutu.

- Rokka on kova tanssimaan. Se ja Lyyti ku pistää menemään niin parketti kopisee ja niille saa antaa tilaa ettei jää alle. Lyyti nauraa ääneen aina kun mennään oikein vinhasti.

- Sekä Rahikainen että Lammio on tosi hyviä tanssijoita.

- Rahikainen osaa laulaa kaikki parhaat kappaleet, ja jos sen hienot tanssitaidot ei riitä hurmaamiseen nii tulee se lauluäänikin esiin. Tällä pojalla on pettämätön rytmitaju ja kevyt askel, lantio keinuu ja se vetää aina vähän ekstraa.

- Lammiota on opetettu tanssimaan sekä koulun että kodin puolesta. Sen suosikki on tango, suomalainen tango on niin sopivan ryhdikästä ja vakavaa.

- Kariluoto on yli-innokas ja jäykkä. Se huolehtii liikaa sellasista asioista ku sen oma ryhti ja miltä se näyttää, ja vaikka sillä on rytmitajua se on vähän lepsu viemään. Sirkka koittaa aina vähän töniä sitä, mut naisen on vaikee viedä ku käsi on hartialla eikä vyötäisillä.

- Lahtinen osaa tanssia periaatteessa, se kun on käyny työväentalon nuorten illoissa ja joskus on tanssittuki. Tää jätkä on just se jörö suomalainen mies joka ei oikein kehtaa. Se on vähän jäykkä ja huono viemään.

- Määttä osaa, mutta se istuu pöydässä kuin tatti. Mutta jos sitä vaan uskaltaa hakea, niin kyllä se mukisematta ja ihan mielellään lähtee. Määttä vie vakaasti.

- Määttä ja Lahtinen on hulvaton näky tanssiparina. Määttä vie vakavana ja varmasti. Pituusero on merkityksetön kaikessa, tangotaivutuskin menee.

- Sihvonen tykkäis tanssia, mut se tuppaa hosumaan eikä sillä oo oikein rytmitajua. Letkajenkka on ainoa joka sujuu.

- Lehto kehtaa hakea Riitaojaa siihen illan vikaan hitaaseen.

#tuntematon sotilas #ahvenasquad #saa jatkaa!#mää tykkään tanssia #wanhat vetäneenä voin kans sanoa et sillä on väliä osaako mies viedä #mun oma kavaljeeri oli mua yli päätä lyhyempi ja silti jätkä vei paremmin ku moni hujoppi #ja jos mun partneri taivutteli mua #niin kyllä Määttäki Lahtista #muistan myös sellasen hauska faktan #että kun tango tuli Suomeen se tuli saksastasta #ja me otettiin siitä veke kaikki loppuki intohimo #ja ''suomalaisessa tangossa on sotiaallista ryhtiä''

91 notes · View notes

agirl-whosold-theworld · 6 years ago

Text

En jaksa kirjottaa englanniks koska mun pää ei toimi atm

Mut haluun vähä vuodattaa. Sain äsken tosi pahan paniikki-raivo kohtauksen, mitä en oo saanu moniin vuosiin. Viimeks 14 vuotiaana, kun ensimmäinen pitkä suhde meni vituiks. Tää oli se kertaa 10. Kaikki lähti siitä kun mun piti lähte ystävälle kahville, kello oli vähän yli kuus, päätin käydä suihkussa, koska olin mielestäni likanen, vaikka olin just käyny eilen illalla.

Siitä sitten pikkuhousut jalkaan... ei ku hetkinen, suurinosa on pesussa, käytät jotain vähän vanhempia - ne ei mee päälle. Saa ahdistus siitä kuinka oot lihonnu ku et muuta tee nykyään kun käy hoitamassa pakolliset asiat, ruokakauppaan ja kotiin makaamaan. Viimeviikkoina edes ovesta poistuminen, et veisit roskat, on tuottanu ongelmia. Aamulla pitäs lähteä kuntouttavaan työtoimintaan, mitä pistät päälle kun mitkään normi vaatteet ei enää näytä hyvältä.

Vittu sä olet lihonnu. Sä olet kuvottava. Sä olet nii vitun hirveen näkönen, ihan sama kuinka paljon meikkaat ja laitat hienoa vaatetta. No miks sit ees meikata, saatika koittaa näyttää hyvältä, ei sua kuitenkaan kukaan huomaa. Tai siis huomaa, mut ne kattoo et voi vittu sil on eripari sukat jalassa. (Tässä pitää tietää et käytät aina eripari sukkia) tai ne kattoo et vittu sil on likaset hiukset, käyköhän se koskaan suihkussa, vaik oot tänkin päivän aikana käyny sen 2-3 kertaa.

Sanoin ystävälleni et en kulje nykyään kun isoissa t-paidoissa ja verkkareissa, se en oo mä. Ja se sano et ei nii, Jenna on mustaa pillifarkkua ja kukkamekkoja.

Mitä vittua tapahtuu?

Ei ees tee mieli enää dokaa tai saada päätä sekasin kun on nii paha olla. Ruoka ei maistu millekkään, aina janottaa ja vaikka jois litroittain vettä nii se jano ei lähde.

Mikään missä oon normaalisti edes keskiverto hyvä, ei onnistu. Vittu en mä mitään osaa, lopeta - hyi helvetti. Musiikki ei auta. Kaikki ihmiset tuijottaa vaikkei ne ees tuijota. Joku unohtaa kiireissään kiittää kun pidän ovee auki ja olisin valmis juoksemaan sen perään ja huutaa sille et vitun epäkiitollinen paska.

Kolmas päivä ilman facebookia, instagramia tai snapchattia. Emmä niitä mihinkään tarvii. Kuka jaksaa kuunnella kun vuodatan jotain turhaa paskaa. Toinen ajatus on se, ”ne varmaa nauraa mulle/ ajattelee et ei vittu taas tolta tulee jotain turhaa ininää, menis hoitoon.”

Mä oon nii vitun kyllästyny kun kotona ei oo hyvä olla, äitillä ei oo hyvä olla, kavereilla ei oo hyvä olla. Mun pää särkee päivästä toiseen kun ahdistaa ja mikään ei tunnu miltään. Haluisin lähtee johonki keskelle metsää, mut ei, jennahan pysyy helsingissä koska muuten ei tuu rahaa. Ja jos ei tuu rahaa nii millä vitulla mä sitten elän?

Mun psykologi sano mulle muutama viikko sitten kun sanoin sille, et nyt ois hyvä hetki miettii psykoterapiaa kun ei ollu ihan niin paha vaihe menossa - ”en usko et ne näkee sulle terapiaa tarpeelliseks” kohon tokasin et ” ai. Eli sitte ku oon tappamassa itteeni tai jotain toista, nii sillon mut vasta otetaan vakavasti vai..?” Et miten ois vaikka ennaltaehkäisy.

Oon miettiny viiltämistä taas. Viime kerrasta onki aikaa. Menin tänään veitsilaatikolle ja katoin niitä siinä, ei vittu ne pitäis terottaa. En jaksa. Ihan sama. Ja jätin viiltämättä. Niin pahaolla, ettei ees jaksa satuttaa itteesä. Pikemminkin haluisin et joku tulis ja hakkais mut. Hakkais mun naamaa asfalttia vasten. Jos se tuntuis. Ite en halua ihoani viiltää.

Sori jos tulee synkkää tekstiä. Nää on mun ajatukset viimisiltä viikoilta.

En jaksa enää. En jaksa olla huolissani enää kenestäkään ku en jaksa olla itestänikään. En jaksa enää. Mietin tänään tosissani itsemurhakirjeen kirjottamista. Ai miten toteuttaisin sen? No ihan vaan ottamalla tota mulle tarkotettua lääkettä niin paljon, vetäisin sen kanssa viinapullon ja kuuntelisin billy talenttia. Polttaisin pari röökiä sisällä, ihan vaan vittuilun vuoks vuokranantajalle.

Emmätiiä kuolisinko siihen edes. Olisin ainaki ihan vitun kännissä. Eikä se olis kivaa.

Emmätiiä. Ihan tyhmä juttu. Mä oon ihan tyhmä juttu.

Sanoin äitille ja ystävälle että ainoo syy miks oon hengissä enää on, että mä en haluu tuottaa äitille pahaa mieltä, mut emmä tiiä onks tää olo senkää arvosta.

Naapuritkaan ei kuullu kun huusin apua. Huusin kovaa. Mitä jos aamulla oliski ollu ambulanssi pihassa. Ne varmaan miettii et ois pitäny mennä kattoo mikä meininki. Mut ne ei tullu.

Kuinkahan pitkään tätä jaksan. Huomenna on taas psykologi aika. Ei se kuitenkaan mitään auta.

3 notes · View notes

trevardes · 6 years ago

Text

Joulukalenterific: Sinut vain, ja aikaa (luukku 19)

Tämän luukun sanamäärä: noin 1700

Disclaimer: En omista hahmoja enkä saa tästä rahaa.

AO3 linkki: https://archiveofourown.org/works/16800100/chapters/40128194

Luukun summary:

Aliisa hymyilee vähän kiusaantuneena, mutta kuitenkin hyvillään. Se ei ole oikein isoveljeltä, mutta kateus vihlaisee Riitaojaa kipeästi. Aliisa on heistä se, josta heidän vanhempansa voivat olla ylpeitä. Kyllä hänkin välillä vähän kapinoi kristillisiä arvoja vastaan, mutta hänellä on kuitenkin mukava poikaystävä ja lukion jälkeen tähtäimessä lääketieteellinen. Riitaoja itse ei voisi edes viedä kotiin näytille ketään sellaista, kenestä pitää.

***

Luukku 19 - Keskiviikko

Tasan kello kolmelta Riitaoja klikkaa puhelinkuvaketta ja istuutuu tietokoneensa ääreen. Hänen ei tarvitse odottaa kauaa, sillä puhelun ajankohta on sovittu etukäteen. Aliisan leveästi hymyilevät kasvot täyttävät pian tietokoneen ruudun.

“Hei!” sisko tervehtii iloisesti.

“Hei”, Riitaoja hymyilee takaisin. “Mitä kuuluu? Vieläkö sinul on paljon koulua?”

“Kaks päivää! Ei me enää mitään oikeestaan tehä. Katotaan huomenna joku elokuva ja sitte perjantaina on joulujuhla ja todistusten jako.”

Aliisa on hyvä koulussa, todistukseen on aika varmasti odotettavissa on rivi ysejä ja vähintään muutama kymppi. Ehkä joku stipendikin. Kuulemma hän myös laulaa luokan joulujuhlaesityksessä. Aliisa on heistä kahdesta se sosiaalisempi ja rohkeampi. Hänellä on iso kaveripiiri, toisin kuin Ristolla, jolla on vain muutama läheinen ystävä kotikaupungista, ja täältä nyt Sirkka, Tassu ja Tyyne.

Riitaoja kyselee siskoltaan koulusta ja kavereista. Kaikki kuuluu sujuvan hyvin, ja Aliisalla on kuulemma poikaystäväkin. Vuoden vanhempi, eli siis ensimmäistä vuotta lukiossa.

“Onhan se hyvä sinul?” Riitaojan on pakko kysyä.

“No en minä vielä tiijä, ollaan oltu vasta vähän aikaa”, Aliisa vastaa. “Mutta ihana se on. Viikonloppuna käytiin leffassa ja sitten se laittoi minul ruokaa. Äiti tapas sen viime viikolla ja sano, että se on ‘oikein mukava poika’.”

“Onko sinul kettään?” Aliisa kysyy, kuin lukisi hänen ajatuksensa.

“Ei”, Riitaoja sanoo, mutta kuulee itsekin, ettei hänen äänensävynsä ole ollenkaan vakuuttava.

“Ootko ihan varma? Se oli minust niin mukava se Tassu.”

“Mitä - ei”, Riitaoja torjuu. “En minä Tassusta sillä taval. Ja sillä on se Antti.”

“No höh”, Aliisa murjottaa. Hän oli Riitaojan luona kylässä syyslomalla ja tapasi silloin Tassun ja Tyynen kun he tulivat kahville. Siitä Aliisa on nyt näköjään keksinyt isoveljelleen poikaystäväehdokkaan. Tassu on kyllä ihana ihminen, mutta ilmeisesti sellainen ei ole Riitaojan tyyppiä. Hänen tyyppiään voisi tätä nykyä kuvata lähinnä sanoilla ‘tatuoitu’, ‘vihainen’ ja ‘asiakas’.

“Sinustako se olis okei? Jos minulla olis joku… semmonen?” Riitaoja kysyy.

“No tietenkin olis! Ihan oikiasti. Minä en elä missään kivikaudella”, Aliisa tuohtuu, ja Riitaojaa hymyilyttää. On kiva tietää, että hänellä olisi edes joku liittolainen, jos joskus hänelläkin olisi joku joka tuoda kotiin näytille.

“Äiti ja isä on sitten vähän eri asia.”

“Niin”, Aliisa huokaa myötätuntoisesti ja näyttää melkein yhtä surulliselta, kuin miltä Riitaojasta tuntuu.

“Mut Risto kyl minä uskon, että ne oppisivat olemaan jos sinul olis joku, joka tekis sinut onnelliseks. Ne näyttää sitä tosi huonosti, mut se on niille kuitenkin tärkeää.”

“Niinkö sinusta?”

“No tietenkin. Äiti ei muusta puhukkaan ku siitä, että kohta Risto tulee kotiin.”

Riitaoja hymähtää. Niin se aina menee. Ensin on kivaa, hetken aikaa halaillaan ja nauretaan ja vaihdetaan kuulumisia, mutta lopulta he ottavat aina yhteen jostain. Vanhemmat alkavat ryöpyttää hänen niskaansa kohteliaiksi naamioituja haukkuja ja vaatimuksia, Riitaoja ei kestä sitä ja pakenee ulos tai vanhaan huoneeseensa, ja molemminpuolista mykkäkoulua kestää siihen asti, että Riitaoja itse menee pyytämään anteeksi, vaikkei olisi edes tehnyt mitään. Hän ei oikein osaa kuvitella vievänsä ketään niin myrkylliseen ympäristöön, etenkään Lehtoa, jota hän haluaisi päinvastoin suojella kaikelta ikävältä.

“Ootko varma, ettei sinul oo kettään?” Aliisa kysyy. Hän todellakin on aivan liian tarkkanäköinen.

Kaipa siitä oikeastaan voiso kertoa. Riitaoja on kipeästi kaivannut jotakuta, jolle uskoutua tästä. Aliisaan ainakin voi luottaa, hän ei kerro kenellekään.

“Tavallaan on. Älä innostu vielä”, hän kiirehtii sanomaan, kun näkee Aliisan riemastuneen ilmeen tietokoneen ruudulla.

“Se on semmoinen turha ihastus voan. Ei siitä mitään tuu.”

“Miksi ei?”

“No minä tunnen sen töiden kautta, olis sopimatonta yrittää mitään. Eikä se vaikuta siltä, että olis oikein kenestäkään kiinnostunut.”

“Eli onks se sitten ässä? Voi sinuu ja tota sinun huonoo tuuria”, Aliisa huokaisee surullisesti.

“En minä siitä tiiä, ei välttämättä”, Riitaoja korjaa, “vaan sellainen... yrmeä.”

“Aww”, Aliisa nauraa, ja Riitaoja pudistaa päätään tuskastuneena.

“Minä tykkään siitä ihan liikaa. Jos pystysin, niin olisin sen kanssa voan koko ajan. Tää on ihan outoa, ei minul oo ollu tällästä pitkään aikaan.”

“Voi Risto”, Aliisa hymyilee. “Tuo on jotenki tosi söpöä. Millanen se on, mikä sen nimi on?”

Lehdon etunimi on Toivo, Riitaoja tietää varaustiedoista sekä pienimuotoisen yöllisen Facebook-stalkkauksen jälkeen. Ei kuitenkaan tunnu oikealta sanoa sitä. Hän ei käytä sitä nimeä Lehdon kanssa ollessaan, ei ole saanut lupaa tulla niin lähelle, joten ei hän sitä voi toisillekaan kertoa.

“Sen nimi on Lehto”, hän päätyy sanomaan yksinkertaisesti. “Se on vähän minua vanhempi, semmoinen... komea, aika lyhyt, vaaleahiuksinen. Se käy paljon salilla ja. Näyttää siltä.”

Riitaojan ääni haipuu loppua kohden ja hän tuntee punastuvansa. Aliisa hihittää iloisesti.

“Voi että, kuulostaa ihanalta. Sinä tosissas tykkäät siitä, etkö voan?”

“Niin tykkään”, Riitaoja myöntää surkeana.

“Etkö vois yrittää kuitenkin? Pyytää sitä ulos tai jottain?”

“En minä voi, ei se varmaan halua sellaista minun kanssa.”

Aliisa huokaisee syvään. “Sinä oot niin ujo etkä yhtään luota siihen, että ihmiset pitäs sinusta, ja se pistää sinun perspektiivin ihan vinoon. Mut Risto sinä oot ihan mahtava tyyppi, ja niin kiltti, ja komeekin. Jossei se tykkää sinust, niin vikaa on sen päässä eikä sinussa.”

“Kiitos”, Riitaoja sanoo hiljaa. Aliisa puhuu usein tuollaisia, mutta jotenkin se liikuttaa joka kerta. Kunpa hän olisi tässä vieressä eikä yli sadan kilometrin päässä. Riitaoja haluaisi vetää siskonsa tiukkaan halaukseen.

“Ihan oikeesti, kysy siltä”, Aliisa jatkaa. “Jos menee mettään niin saat syyttää sitten minnuu ja minä ostan sinul lohtusuklaata kun tuut käymään täällä.”

Riitaoja pudistaa hymyillen päätään, ja Aliisakin antaa lopulta olla. He siirtyvät vielä muihin aiheisiin ennen kuin lopettavat puhelun, mutta Riitaojan ajatukset jäävät pyörimään Aliisan sanoihin. Ajatus on niin houkuttava. Jos hän kysyisi, niin sitten hän ainakin tietäisi, olisi vastaus sitten mikä tahansa. Sitten hänen ei tarvitsisi jäädä pohtimaan eikä arvailemaan.

Aliisa hymyilee niin tietävästi Riitaojaa hyvästellessään, että aivan varmasti tietää, millaisille laduille hänen ajatuksensa ovat lähteneet.

Myöhemmin illalla Riitaoja makoilee sängyllään ja katsoo Elementarya, kun saa yllättäen viestin Sirkalta.

hei kulta, mitä puuhailet? :D

Riitaojaa hymyilyttää kun hän naputtelee ystävälleen vastausta.

hei muru <3 en mitään, miten niin?

loistavaa! lähtisitkö kahville? mun pojat on niin äijämäisillä treffeillä et en halunnu mukaan, ja mun tekee mieli puhua paskaa ja syödä jotain kammottavan rasvaista ja sokerista :’D

mielelläni :) Riitaoja vastaa. Tästä onkin hetki, kun hän on viimeksi nähnyt Sirkkaa kasvokkain, ja hänellä on ollut ihan ikävä. Tassua ja Tyyneä sentään näkee yliopistolla säännöllisen epäsäännöllisesti, mutta Sirkan poikaystävät, Riitaojan opiskelu, sekä heidän kummankin työt vievät niin paljon aikaa, että tapaamiset ovat kortilla.

Sirkkaan tutustuminen on ehdottomasti ollut Riitaojan työn parhaita puolia. On niin mukavaa, kun on työkaverina joku, jolle voi puhua niin työjutuista kuin muustakin. Sirkka ymmärtää Riitaojaa hyvin, ja on muutenkin suloinen hirveän ihminen. Hänen kohellustaan on hauska seurata, ja hänen hajamielisen aurinkoinen luonteensa onnistuu aina piristämään Riitaojaa.

Oikeastaan Riitaoja on jo melkein tehnyt päätöksensä Lehdon suhteen, mutta voisi jutella siitä vielä Sirkan kanssa. Tällä on kuitenkin tätä työtä tehneenä ja edelleen firmassa mukana olevana vähän erilainen näkemys kuin Aliisalla, ja ehdottomasti objektiivisempi kuin Riitaojalla itsellään.

Sirkka istuu jalat koukussa nojatuolissa, edessään iso pala juustokakkua. Kahvinsa hän juo mustana ja hymyilee huvittuneena Riitaojan valtavalle, supersokeriselle tonttulatelle.

He vaihtavat viimeaikaisia kuulumisia. Ilmari ja Jorma ovat parhaillaan jonkinlaisella arcade-kierroksella joka sisältää keilausta, ilmakiekkoa, laser tagia, ynnä muuta pelillistä puuhaa. Sirkka ei juuri ole sellaisesta kiinnostunut.

“Oon välillä niin onnellinen siitä, että meitä on kolme”, hän mietiskelee suu täynnä juustokakkua. “On niin vapauttavaa jättää ne välillä leikkimään keskenään jos haluaa tehdä itse jotain muuta.”

Riitaoja naurahtaa, ja Sirkka hymyilee hänelle silmät tuikkien.

“Ihanaa oikeesti nähdä taas pitkästä aikaa. Mitä sulle kuuluu?”

“Ihan hyvää, oon tosi helpottunu, että koulu loppui ja sain kaiken tehtyä. Aatoksi meen sitte Muurameen niinku ennenkin.”

“Kerro Aliisalle terveisiä”, Sirkka hymyilee.

Riitaoja lupaa kertoa. Sirkka kyselee miten hänellä muuten menee, ja Riitaoja päättää uskaltaa ottaa asiansa esille.

“Itse asiassa… on minul vähän huolia.”

“Voi ei”, Sirkka huolestuu. “Ootko kumminkin ihan okei, vai ihan jotain vakavaa?”

“Joo, ei tässä mitään ihmeellistä, minä vaan… tää on nyt - tosi noloa ja vähän, vähän sopimatontakin… Eikä minun oikeestaan pitäis kuormittaa sinnuu näillä tämmösillä.”

Puhe takkuaa ja Riitaoja punastuu.

“Kerro nyt kun alotit, mä haluan auttaa jos pystyn”, Sirkka kannustaa. Hänen ymmärtäväinen katseensa rohkaisee Riitaojaa jatkamaan.

“Okei. Mitä jos… mitä jos rakastuu asiakkaaseen?”

Sirkka yskähtää juustokakkua väärään kurkkuun.

“Risto”, hän köhii. “Tuota mä en osannu odottaa!”

“Tiiän! Ei minul oo ennen käyny näin, en yhtään tiiä mitä tehä”, Riitaoja tunnustaa.

“Onko tämä nyt se jolla oli se useamman kerran lahjakortti?”

“On. Ei minul oo tässä juuri ollu muita, oon ollu sen verran kiireinen koulun kanssa.”

“Okei. Onhan tää periaatteessa odotetavissa”, Sirkka myöntää. “Ihan normaalia kun on niin läheisissä tunnelmissa, ja tuleehan siinä juteltuakin. Ootko tehnyt jotain?” Hänen hymynsä taipuu pieneksi ilkikuriseksi virneeksi.

“En!” Riitaoja säikähtää, ja punastuu varmaan hiusrajaansa myöten.

“Tai no viimeksi meinasin kyllä suudella sitä”, hän myöntää hiljaa ja katselee kahvikuppiaan kun ei kehtaa kohdata Sirkan kiinnostunutta katsetta. “En tarkoittanut, mutta kun se on siinä ja niin ihana ja minä pidän siitä niin kauheasti.”

“Voi Risto”, Sirkka sanoo hellästi ja tarttuu hänen käteensä. “Ei mitään hätää. Mut hyvä, ettet työaikana oo tehny mitään. Meidän protokollahan kuitenkin on, että ei mitään suhteita asiakkaisiin, niin kuin sä tiedätkin.”

Riitaoja nyökkää. Suuri osa koulutuksesta on sitä, että uuden työntekijän päähän iskostetaan, ettei asiakkaiden kanssa vehdata, jottei kenellekään ja tule mielikuvaa, että he ovat sellainen yritys. He myyvät viatonta, hellää ja terapeuttista läheisyyttä, eivät seksiä tai seuraa sinänsä.

“Mun ei pitäis sanoa tällaista”, Sirkka jatkaa puoleen ääneen, “mutta ihan omasta puolestani sanoisin, että jos pidät tästä jätkästä niin älä anna tilaisuuden mennä sivu suun. Onko teillä monta kertaa vielä jäljellä?”

“Kaksi voan”, Riitaoja kertoo. Häntä ahdistaa ajatus siitä, että kohta se loppuu. Jos hän uskaltautuu lähestymään Lehtoa ja tämä sanoo ei, niin kaikki loppuu siihen, eikä Riitaoja varmaan nää Lehtoa enää koskaan.

“Mä sanosin, että oot nyt ne vikat kerrat normaalisti, ja sitten sen jälkeen pyydät sitä ulos, ihan omana ittenäs etkä meidän työntekijänä”, Sirkka neuvoo ja silittää Riitaojan rystysiä rauhoittavasti.

Riitaoja nyökkää. Niin hänen on pakko tehdä. Aloitteen tekeminen pelottaa häntä kamalasti, mutta hän ei halua päästää Lehdosta irti. Hän haluaa ainakin yrittää, vaikka tulisikin torjutuksi.

Sirkka puristaa hänen kättään ja hymyilee lämpimästi, kuin olisi hänestä ylpeä. Hän pyytää Riitaojaa kertomaan Lehdosta ja tunteistaan vähän lisää, ja Riitaoja kertoo. Kertoo kuinka Lehto on ensinäkemältä vähän pelottava, mutta kuinka hänen kovan kuorensa alta on pikkuhiljaa paljastunut ihana, lojaali ja mielenkiintoinen ihminen, joka välittää todella paljon läheisistään ja jonka Riitaoja haluaisi oppia tuntemaan vielä paljon paremmin. Sirkka kuuntelee hänen vaahtoamistaan hymyillen, ja Riitaojasta tuntuu ensimmäistä kertaa oikeasti, että ehkä hän todella uskaltaa tarttua tähän mahdollisuuteen.

#tuntematon sotilas #ahvenasquad #riitaoja #traagiset pojat #sirkka #sirkka/kariluoto/ukkola #sukkoluoto #ot3 no 382 :')#oc #aliisa #my fic #vee writes #joulukalenterific #sinut vain ja aikaa #fic #luukku 19 #tuntematon

33 notes · View notes

muumihelvetti · 7 years ago

Text

noni taas lähtee

Paritus/Hahmot: Rokan Antti/Suen Tassu

Genre: mä en ees tiiä. vähä ne siellä käpälöi. voi poikakultia

Varoitukset: vähän seksuaalisia teemoja

Vastuunvapaus: Linnan hahmot, vaikka minä kyllä omaksi ottaisin jos saisin

Summary: Tassu on aina rakastanut Antin ääntä. Mutta ei helvetti, ei tuo vatipää osaa olla hiljaa.

Mä en iha tiiä mite täs näi kävi mut täs myö ollaa ja näil myö mennää.

_____________________________________________

Tassu ei tässä maailmassa montaa asiaa rakastanut niin kuin rakasti Antin ääntä. Toki hän kaikkea muutakin Antissa rakasti, mutta miehen äänellä oli aina ollut Tassun sydämessä erityisasema. Siihen liittyi niin paljon hyviä muistoja: koulumatkat, kirkkokäynnit, viileät kesäillat. Juoksukisat, hippaleikit, omenavarkaudet. Antti nauramassa, Antti huutamassa, Antti lausumassa hänen nimeään. Tassu Tassu Tassu. Suen Tassu, Sus, miun Tassu. Eikä Antin kovaa tarvinnut hänen nimeään lausua, sillä Tassu oli aina ihan vieressä, kosketuksen päässä, ei koskaan askelta kauempana. Niin sen kuului olla. Niin se oli aina ollut.

Tassu rakasti Antin ääntä. Mutta voi, kun Tassu joskus niin toivoi, että Antti osaisi pitää suunsa kiinni! Vatsaa aina niin väänsi, kun joutui katsomaan Antin aukovan päätään sellaisille ihmisille, isoille tärkeille herroille ja rouville, joille sitä ei todellakaan kannattaisi aukoa. Mutta ei Antti siitä välittänyt, tai jos välitti niin ei sitten vain jostain syystä kyennyt lopettamaan.

"Elä sie Tassu miusta huoli", Antti aina vain nauroi, jos Tassu huolensa ilmaisi, "kyl mie selviin."

Aina se oli sellainen ollut, valmis kalistelemaan sapeleita ties minkä auktoriteetin kanssa, oli se sitten Rokan ukko, Rokan rouva, kirkkoherra, naapuri tai ylemmät upseerit armeijassa. Kaikki kävi. Antti ei sietänyt käskyttämistä tai turhaa pokkurointia. Se kyllä kumarsi, jos siltä tuntui, mutta väkisin sitä ei taipumaan saanut, ei selkäsaunallakaan.

Sitä monet ihmettelivätkin, että miten tuo pieni Suen Tassu, hiirulainen, sai Rokan kovapääpenikan aina taipumaan kuin vettä vaan. Sillä Tassua Rokka kyllä kuunteli, kuunteli tarkkaan, myös ja varsinkin silloin kun Tassu ei sanonut mitään.

Tassu sitä itsekin ihaili, miten vaivattomasti Antti häntä totteli. Silloin siis kun viitsi, tai silloin kun asialla oikeasti oli väliä. Mutta kyllä se tuntui hyvältä, kun Tassun ei tarvinnut muuta kuin hihasta nykäistä ja katsoa vähän tuimemmin, ja heti Rokka tiesi menneensä yli. Ja siihen se aina lopetti.

"Se on kato siin, Sus, et sie et miuu koskaa alas katso. Sie komennat, mut vaan ko sie välität siit et mitä mie lahopää ittelleni aiheutan ko sillee aina rynnin ja rämistelen", Antti oli joskus kertonut heidän maatessaan hikisinä riihessä päärakennuksen kesäisen hiostavaa kuumuutta paossa.

Antti oli silittänyt hänen poskeaan, suikannut märän suukonkin ennen kuin nousi istualleen repimään paitaansa päältään: "Huh pyhä tsiisus ja Herra Isä, et osaaki olla kuuma!"

Tassu oli vain hiljaa maannut siinä tarkkaillen ystäväänsä ja sulatellen tuon sanoja. Tassun pää oli hieman kallellaan, juuri sillä tavalla mikä kuulemma muistutti Anttia koirasta. Taisi muistuttaa nytkin, koska Antin kasvoille hiipi hymy hänen vilkaistessaan Tassuun päin.

"No Sus, mitäs sie noi tarkkaan mietit?"

"Sinuu", Tassu tokaisi pehmeästi hymyillen.

Antin kulmakarvat kohosivat samaa tahtia tämän suupielten kanssa. "Vai oikein minuu! Mitäs sie Tassu minust? Mit mie nyt tein?"

Tassu hymähti. Vielä hetken hän tarkkaili virnuilevaa Anttia, joka istui siinä hänen edessään paidatta, julkeana kuin mikä. Sitten hän nousi hitaasti istumaan ja hivuttautui ihan Antin eteen.

Tassu tarttui lempeästi Anttia ranteista ja kaatoi toisen takaisin makuulle, nostaen pitelemänsä kädet Antin pään päälle. Siinä hän tovin katseli allaan makaavaa miestä, joka virnuili kuin mielipuoli ja kiemursi kahta kauheammin.

Antin suu avautui sanomaan jotain, mutta Tassu hiljensi tämän yhdellä vilkaisulla. "Ollaan myö Antti ihan hiljaa vaan."

Antin silmät pilkehtivät iloisesti, mutta sanaakaan ei mies sanonut. Ei sillä, että Tassu olisi antanutkaan.

Niin, moni sitä ihmetteli, miten Suen pikku Tassu aina vaan taivutti Rokan härkäpään, mutta Tassusta nuo juoruakat katsoivat asiaa jo lähtökohtaisesti ihan väärältä kantilta: ei hän Anttia mihinkään taivuttanut, ei painanut eikä vääntänyt. Se juuri oli tärkeää Antin kanssa: mihinkään ei saanut tosissaan pakottaa, tai se nosti elämän. Välillä se kyllä nosti Tassunkin kanssa, mutta kyllä Tassu sen osasi hoitaa.

Mutta jos Anttia tahtoi välttämättä taivuttaa ilman, että se alkaisi potkimaan, oli tärkeää taivuttaa ihan vähän vaan kerralla: missään nimessä ei saanut koittaa taittaa. Sitä monet armeijassa tuntuivat yrittäneen: ne halusivat taivuttaa Anttia kunnes se taittuisi, menisi kokoon niin, että sen päältä olisi helpompi kävellä. Tähän ei Tassu ryhtynyt: hän taivutti vain sen verran, kuin Antti taipui, ja siitä ehkä hiukan vielä, venytti hitaasti rajoja niin ettei Antti edes tajunnut nostaa elämää. Tassu oli kehittänyt oman tapansa homman hoitamiseen: hiljainen pyyntö, ehkä pään nyökkäys, käden kevyt kosketus. Ja kas, aivan kuin ihan itsekkään tajuamatta, oli Rokan Antti heti jutussa mukana.

Niin se toimi, ja hyvin toimikin. Niin kotona kuin rintamallakin. Juurikin oli Tassu pelkällä käden hipaisulla ohikulkiessaan kertonut Antille, että tule vähän tänne, ja Anttihan tuli. Kiltisti tuo Rokan poika seurasi Tassua takaisin sisään korsuun, vaikka kaikki muut olivat ulkona pitämässä lystiä, hoipertelemassa iloisina ympäriinsä pirtuvirran juovuttamina.

Oven mentyä kiinni mittailivat miehet hetken toisiaan, kummankin kasvoilla melkein huomaamaton hymy ja silmissä lempeää valoa. Ei ollut tässä tanssissa Kannaksen pojille mitään uutta.

Antti astui lähemmäksi, silmissä edelleen se sama tuike ja huulilla virneeksi levinnyt hymy.

"Ootsie Tassu aikamoinen", Antti naurahti kierätessään kätensä toisen ympärille. Tassu antoi sille hetken, mutta pian jo tyrkkäsi Anttia taaemmas, vasten korsun karheaa hirsiseinää, ja astui itse heti perässä, ihan toiseen kiinni. Tassu tuijotti edelleen tiukasti toisen tuikkiviin silmiin, periksiantamattomana joskin huvittuneena.

"Ollaan myö Antti nyt iha hiljaa vaan, jooko..." Tassu kuiskaa suudellessaan Antin kaartuvaa kaulaa, "Ihan hiljaa vaan..."

Tassu piteli toisen ranteita heidän välissään. Ote oli höyhenen kevyt mutta määrätietoinen, eikä Antilla ollut siitä kiire minnekään. Päin vastoin, hän jäisi siihen mieluusti vaikka koko loppu päiväksi, viikoksi, elämäksi.

"Mie oon, mie oon, Tassu, mut hitto...", Antti naurahtaa hengästyneenä, "perkeleen vaikiaks sie kyl sen miul teet." Hän koittaa vetää miestä suudelmaan, mutta Tassun toisen käden tiukka ote hänen hiuksistaan nykäisee hänen päätään tomerasti taaksepäin, antaen Tassun jatkaa pyhiinvaellustaan Antin kaulalla.

Antti nauraa ja painaa takaraivonsa kuuliaisesti vasten seinää, nostaen katseensa korsun kattoon. "Hitto, Tassu rakas, kyl sie oot aikamoine...Sie miut hulluks teet, ja pikasesti!"

#mä en ees tiiä #nauttikaa tai jotai #tuntematon sotilas #sukka #rokka #tassu #otp; ”naapurmiehii näät sie”#my fic

158 notes · View notes

sadistinen-salami · 7 years ago

Text

Korpisoturi aina valmiina palvelukseen

Hyvää ystävänpäivää kaikki suossa tarpovat. Pidemmittä puheitta, tässä mun osallistuminen ahvenasquadin ystävänpäivätempaukseen, jossa tehtävänä oli saada Koskelalle platonisia pusuja.

Hahmot: Koskela ja Vanhala, Hietanen, Rokka, Rahikainen, Salo, Määttä, Kariluoto

Genre: Kevyttä hauskanpitoa, hieman angstia (kuolleita mainitaan) ja hieman platonista fluffya

A/N: En omista hahmoja, teosta enkä paljoa muutakaan paitsi oman kynäilyni. Nauttikaa.

Summary: Juhlitaan Mannerheimin syntymäpäiviä, juodaan kiljua ja autetaan kavereita nukkumaan

Kevään viimeiset koleuden merkit olivat poistuneet vähin äänin. Siksi olisi ollut luontevaa ajatella korpimetsän, joka oli levännyt uneliaassa hiljaisuudessa vielä muutamia vuosia aiemmin, olevan lämmin ja vaitonainen pala kesäistä päiväunta. Nyt siellä kuitenkin raikui Suomen jalon konekiväärikomppanian miesten ilo.

Hietasen annostellessa kenttämukit kolisivat jaloviinapullon alla eikä paikalla ollut ainoatakaan, kenen kasvoille ei olisi levinnyt jokseenkin kiitollinen ilme tästä tauosta.

"Otetaanpa, poja." Ja yhdellä keikautuksella, Mannerheimin kunnioitukseksi kuinkas muuten, mukit tyhjenivät. Ei juhlaviinoista enempään juhlaan ollut, minkä vuoksi poika otettiin esille. Teltasta esiin vedetty keittolaatikko näki ensimmäistä kertaa päivänvaloa sitten Mäkilän huostasta poistumisensa jälkeen. Ylpeää itkua tihrustaen kuin isä konsanaan Hietanen hieraisi sen kylkeä.

"Vaan kyl mää sen sanon, et oon kovin ylpee tästä meiän pojast. Mää iha ihmettelen kauhiast et kui tämmöne porukka tällai osaa mukulaitaki hyvin kasvattaa." Mutta ei kauaa hänen ihmettelynsä saanut jatkua, kun alettiin vaatia pojan avaamista.

Mukit kiljua juotiin irvistellen. Ei kuitenkaan kukaan kehdannut suustaan sylkeä sen pyhyyden takia vaan kaikki nieltiin ja ilakoiden touhuttiin nuotion ympärillä. Piakkoin kaikki, jotka olivat joillein paikoille asettuneet, jo alkoivat kasvoiltaan punottaa niin paljon että yksi jos toinenkin alkoi vierustoveria nimittää tomaateiksi sun muiksi maan antimiksi.

"Miks sie Koskela et komentokorsul lähten, tokkopa meiän meno tääl sillai yltyy et lutin hyvää valvontaa tarvittais?"

Koskela oli pitkän aikaa tuijottanut nuotion liekkejä. Lieskat heijastuivat hänen silmistään, jotka jokseenkin näyttivät kivettyneen vielä mysteerisemmiksi. Ojensi hän kuitenkin mukiaan kiljua varten ja Hietanen enemmän kuin mielellään vastasi eleeseen joka kerta. Muki täyttyi, keskustelu jatkoi kulkuaan ja Rokka, joka oli vastausta odotellut, sai vain nähdä Koskelan kohauttavan kulmakarvojaan merkitsevästi ennen kuin joi taas.

"Antakaahan miulle osani mukkaan, mie tästä lähen vähän omiani hoitelemaan." Rahikainen ilmoitti, ja otsahiukset riippuen silmillään Hietanen nyökytteli ja nauroi Salolle, joka oli jo onnistunut kaatumaan penkiltä mustikkapuskaan. "Vai mitä sie sanot, esmies?"

Koskela istui siinä kuin Salo ei juuri hihittäisi mustikkapuskassa Vanhalan yrittäessä toivotta vetää tätä ylös.

"Lupaa en anna, mutta mies menköön ja tulkoon ja vastatkoon itte itestään. Omalla vastuullas kun punttaat niin eihän se minuun kuulu. Tavan mukaan huomenna lähetään ja jos sillon et ole paikalla, niin kärsit kymmenkertasen vartion linjassa. Asialliset hommat suoritetaan, muuten ollaan kun Ellun kanat. Sen kun muistat niin saat mennä."

"Tokkopa muute jättäsin tulematta, kunhan hengissä vaa ollaa." Rahikaisen silmät välkähtelivät virneestä, joka loisti koko naamalta. "Antakee kalja!" Niin hän otti huovan ja pullon matkaansa ja lähti tielleen. Koskelan katse palasi tuleen. Vaitonaisena hän istui siinä muiden arvioidessa Rahikaisen onnekkuutta ja taitoa.

"Nyt soitetaa, pojat! Kuules Ylen Sankia Priha, pane jokkantii ni sit kaikki pannaa jalal koreaks!" Rokka kehotti silmää iskien ja niin Vanhala kaivoi esiin soittimen, jonka rikkinäinen vieteri sai musiikin tärisemään ja murisemaan. Rytmin sekaannuksista huolimatta alkoi tanssi. Salokin saatiin ongittua puskasta jaloilleen. Silmät sirrillään Vanhala hymyili ja pyöritti sormellaan levyä kun nuotion edustalla miehet tanssivat. Kierros kierrokselta kilju väheni ja Mannerheim oli yhä maljaansa vailla, vaikka sitä oli monasti lupailtu, ja lopulta kun Salo oli taas rähmällään mustikoissa Vanhala koki tilaisuudekseen lakata pyörittämisen. Suunsa leveässä hymyssä, joka sopi hänen poikamaisille kasvoilleen, hän alkoi kurlaavalla äänellä laulamaan: "Köyhä Suomen kansa, katkoo kahleitansa, kärsimysten malja jo kukkuroillaan on. Raaka sortovaltaa vastaan nostaa maasta armeijasta jalon kansan parhaat voimat taistelohon..."

"Kapinalauluihan sie hitto laulat.." Ehti Rokka sanoa ennen kuin Koskela, joka oli kohottanut katseensa ensimmäistä kertaa tulesta, heilautti kättään ja sitten killitti Rokkaa: "Anna miehen laulaa!"

Hetken oli hiljaista, kun Vanhala vilkuili hämillään Rokan ja Koskelan välillä. Hänen kasvonsa punoittivat osakseen kiljusta, osakseen siitä kiusallisuudesta, kun hän taisteli sisäistä taistoa siitä, kannattiko hänen jatkaa. Sitten hän ihmeekseen näki Koskelan tavallisesti hyvin tyynien kasvojen sulavan hetkelliseen hymyyn. Se hymy oli parempi pyyntö kuin mitä Vanhala oli koskaan osannut odottaa, ja siksi hän veti keuhkonsa taas pulloilleen ilmaa ja alkoi laulaa.

Koskela seurasi merkkiä kädellä tahtia lyöden. Myös hänen jalkansa rummutti hiljalleen mätästä sointuen hänen vaimeaan hyräilyynsä, joka hänen luonteelleen sopien ei koskaan poistunut sävyisästä laadusta. Monet yhtyivät römeään laulantaan. Ainoastaan Koskela vaitonaisena jatkoi hyräilyä. Sitä huolellisemmin hän keskittyikin muiden laulantaan ja muut mielihyvin antoivat täydeltä laidalta. Jokin lauluissa oli sytyttänyt kiivaan palon hiljaisen luutnantin silmiin, kun hän pyysi uutta laulua ja niin pian hirveä sekametelisoppakuoro ryhtyi loilottamaan uutta renkutusta.

"Nyt mää sen poja muistan! Maljahan täs nostaa piti. Täs hänen arvostetulle rohkeu'elleen, marskalkka Mars..marksklakka..maksalakka..Mars.." Hietanen kurtisti kulmiaan, kun sanat eivät tulleet ulos helpolla. Ympäriltä tuli nauruntyrskähdyksiä.

"Yritä sie vaa kovast, kyl se kohta sielt tulee." Rokka virnuili ja taputti Hietasta hartialle.

"Hänen kunnianarvoisa ylipäällikkönsä Mannerheim!" Julisti lopulta joku pelastaen Hietasen tältä vaivalta.

"Vieläk työ pojat muistatte silleen kun Veerukka tanssahteli. Katshaa sie Hietane.." Rokka nousi ja pyörähti tulen vieressä ketterästi.

"Kui mää vois unohtaa! Mää muistan kaikenmoisi asioi, kattokee nyt!" Hietanen hyppäsi pystyyn, pari kertaa piruetteja tehden, kunnes lähti hoippuroimaan kohti tulta ja Rokka sai vetäistä hänet sivuun. Kaikkea sitä kohellusta Määttä seurasi vierestä kulmansa kurtussa ja välillä viereistä kiveä mittaillen.

"Vaan nouseekohan tuo."

"Ei se mihinkää. Turhaa kokeilla." Ja ennen kuin oli tämä vastahankaan olija edes loppuun päässyt, oli Määttä jo noussut ja kiveä ruvennut kiertämään. Pian kiersi hän kätensä sen ympäriltä ja kivi nousi kuin nousikin ennen kuin tömähti hallitusti takaisin. Määttä hieraisi käsiään ja katsahti kopeana Saloa, joka tuijotti häntä kiinteästi. "Vaan tulinpa sanoneeksi että kyllä se nousee."

"Mites sie siel pärjäilet?" Rokka kysäisi Hietaselta istahtaessaan takaisin alas. Alikersantti makoili yhä naamallaan marjapensaassa, vaikkakin oli taittanut kädet päänsä alle joksikin tyynyntapaiseksi.

"Mää vähä henkitaukoo pidän." Hietanen mumisi, ja Rokka nyökäytti päätään ymmärtäväisenä ja kohensi tulta. Silloin Koskela, joka oli pitkän aikaa ollut taas hiljaa, nousi ylös. Hieman horjahtaen Ville tarttui viereiseen kuusen ja astui ristiin, mutta pysyi kuitenkin pystyssä.

"Mihi sie oot matkal?" Rokka huomasi kysyä, kun Koskela horjahteli päättäväisenoloisena kauemmas leirinuotiosta aina kohti komentopaikkaa.

"Jerusalemiin." Koskela mörähti ja nojasi vasten mäntyä hetkisen. Aina välillä hyräillen Vanhala pyöritti laiskasti jotain särisevää levyä.

"Tuskinpa sieltä kapinalaului löytyy, khihi."

"Ylen Sankia Priha virkkoo totta. Tänne vaa painamaa puuta meiän kanssa, kyl tääl lustia on nytkin vaikka Hietanen ja Salo menetettyi tapauksia onki."

Koskela hetken napitti heitä vaiti, sitten hän hengitti syvään ja suoristautui tavalla, joka oli kuin käskynä hänen omille jäsenilleen 'nyt mennään'. Niin Ville Vaitelias lähti kompastelemaan kohti komentokorsua silmissään jäykkä ja kova tuijotus, ja Vanhala pyöritteli levyjään ja Rokka taputteli Hietasta, joka aina välillä muisti örähdellä osoitukseksi hengenveljeydestään hauskanpidossa.

***

Kesäilta oli alkanut viiletä ja sinertää, ja nuotio telttojen luona alkanut jo vaimentua. Muut, Vanhalaa ja Rokkaa lukuun ottamatta, olivat joko tulleet talutetuiksi tai ryömineet itse telttaan, paitsi Määttä joka oli päättänyt käydä yöpuulle omasta tahdostaan. Rokka jutteli aikansa kuluksi Vanhalalle, joka haukotellen yhä levyä pyöritteli suuntaan ja sitten toiseen ja välillä nauraa kihersi, kun Rokan jutut häntä kovasti miellyttivät. Sitten he huomasivat kummallisen kulkueen tekevän matkaa lähemmäs lepikon läpi.

"Mut mikä hitto tuol o? Mitä hyö raahat? Onk hyö menneet tappaan Koskelan?" Rokka alkoi jo ärhennellä kaukaa. "Mikä siun on? Onk hyö lyöneet sinua?"

"Terve vain vanha yksittäistaistelija. Kukas tässä lyöny on?" Koskela tiedusteli, kun hänet laskettiin maahan ja riisuttiin vöistä, joilla hänet oli korsulla taltutettu. Rokka katsahti suoraan Kariluotoon.

"Koettakaa saada hänet lepäämään. Hän riehaantui ja meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin sitoa hänet." Kariluoto väisti Rokan katsetta ja katsoi merkitsevästi maassa kiemurtelevaa luutnanttia, joka mumisi ja örisi sitä sun tätä. "Lepäämään." Kariluoto toisti. Rokka kumartui ja alkoi nostaa Koskelaa jaloilleen.

"En minä tahdo levätä!"

"Ville! Sinun täytyy!" Kariluoto sanoi äänensä hieman kimakaksi muuttuen. Hän yritti vedota siihen heidän väliseen luottamukseensa, joka oli syntynyt. "Ville.."

"Lepään sit..sitten huomenna. Ensin laapuskat tallista seiniäääÄä..." Silloin Vanhala saapui paikalle myös ja Rokan avittamana nosti Koskelan ylös. Koskela taipui Vanhalan yli miltei kaksinkerroin, kun tämä yritti auttaa luutnanttia telttaan. Askel askeleelta se kuitenkin onnistui ja pian Koskela saatiin petinsä edustalle teltan katveeseen. Siinä kohtaa Vanhala pysähtyi ja alkoi sovittelemaan pitkää luutnanttia paikoilleen, mikä oli helpommin sanottu kuin tehty.

"Varjossa honkien on siellä...-," Vanhala hyräili ja Koskela sai kuin uutta puhtia ja suoristui kuin vieteriukko heittäen kätensä sotamiehen harteille ja nojaten tätä kohti. "Kanttiinii.." Hymisi Koskela ja virnuili niin puhdasta virnettä, mitä vain oikeasti luuhun asti väsynyt henkilö voi hymyillä. Teltan hämäryydessä luutnantti tihrusti Vanhalaa huojuen ja vaappuen. Sitten hän yhtäkkiä hiljeni. Ympäriltä kuului vain nukkuvien kuorsaus, joka sihisi ja korisi, mutta ei pystynyt täyttämään koko tilaa. Vanhala näki Koskelan tuijottavan hänen ohitseen tyhjiin varjoihin, jotka eivät kuitenkaan näyttäneet olevan luutnantille tyhjiä. Vanhala hymyili epävarmaa hymyä.

"Veljet men.." Koskela totesi. Hymy kuihtui hitaasti pois Vanhalan kasvoilta. "Lumess..molemmat."

Vanhala katsoi ylöspäin huojahtelevaa luutnanttia. Sitten hänen mieleensä nousi Kariluodon antama käsky.

"Käypäs siihen." Samalla hän ohjasi miehen lähemmäs petiä, jolloin tämä puoliksi tömähti siihen. Koskelan siniset silmät näyttivät miltei mustilta siinä valossa, kun ne tuijottivat kiinteästi ja tuntuivat katseellaan porautuvan syvälle Vanhalan sisälle.

"En tahdo.."

"Siinä on hyvä. Hyvä suomalaisen upseerinkin koipensa oikaista." Vanhala tavoitteli samaa hyväntuulista säveltä, mutta huomasi jäävänsä hyvin kauas luonnollisesta. Hän virnisteli häilyvää virnettä, joka kävi poskilla. Ei se silti noussut silmiin asti. "Hyvä teil-..si--" Vanhala takelteli nyt puhuttelunkin kanssa, mutta sitten tunsi Koskelan puristavan hänen hartiaansa kevyesti ja näki tämän hymyilevän hieman hölmöä hymyä.

"Sin��.." Koskela sanoi laahaavalla nuotilla.

"Niin?"

"Sinä olet hyvä mies." Koskela totesi, ja Vanhala jähmettyi. Koskela ei ollut innokas kehumaan ketään. Siksi tuntui jopa ryöstöltä hyväksyä tällainen kehu, kun toinen oli vielä kerran tällaisessa tilassakin. Hän alkoi hihittämään hermostuneenoloisena, mutta Koskela nyökytti päätään sangen päättäväisenä kehunsa oikeutuksesta.

"Tules tänne." Ja niin Koskela veti hänet likelle ja moiskautti suukon hänen poskelleen. Suukko oli pikainen ja se puhkesi siihen, kun Koskela virnisti vielä väsyneenä ja sitten tömähti selälleen petilleen.

Yksinään Vanhala seisoi hämärässä ja ynnäsi mielessään, mitä juuri oli tapahtunut. Hän räpytteli silmiään pariin otteeseen, sitten hieraisi poskeaan ja peitteli uuvahtaneen luutnantin peitolla hymyillen jo uudestaan.

"Vai että hyvä mies, khihi. Sepä minä. Suomen urhea korpisoturi ehtii kansansa suojelun lomassa peitellä upseerinkin." Hiljaa hän hykersi ja sujahti ulos teltasta hyräillen jo uudestaan Punakaartin marssia keveällä mielin.

#tuntematon sotilas #ahvenasquad #ahvenavalentine #koskela #vanhala #tuntsa

53 notes · View notes

eksopolitiikka · 5 years ago

Text

Pentagonin loputon rahareikä

Kirjoittanut Matt Taibbi

Kun puolustusministeriö reputti ensimmäisen sille koskaan tehdyn tilintarkastuksen, eräs valtion suurimmista mysteereistä tuli julki: Minne menee se puolustusministeriön $700 miljardin vuosibudjetti?

Eläköitynyt ilmavoimien auditoija — kutsukaamme häntä Andyksi — kertoo tarinan siitä mitä tapahtui Ogdenin ilmatukikohdassa, Utahissa. Joskus vuoden 2001 alussa tukikohdan inventaariossa meni jotain pieleen. Andyn mielestä kyseessä oli vain yksinkertainen tietokannan tietojen syötön virhe. ”Joku tilasi viisi kappaletta jotain”, hän sanoo, ”ja tilauksen loppusumma oli 999,000”. Hän nauraa. “Se oli todennäköisesti jotain minkä tietokone laittaa sinne oletuksena. Jos laittaa tilauksen osalle väärin, ja sieltä tulee ysejä joka kenttään.” Kukaan ei toimittanut suurta kasaa varaosia. Mutta väärä transaktio — paperien kulkureitti varaston haamutilaukselle jota ei koskaan tehty — alkoi kuitenkin liikkua ilmavoimien sisäisen tilinpidon järjestelmissä. Junioritason logistiikkaupseeri huomasi sen ennen kuin se lähti pois talosta. Andy muistaa tapauksen, koska hän piti, muistona, heinäkuun 28. päivänä 2001 lähetetyn sähköpostin itsellään joka kiersi aiheesta ilmavoimien kirjanpitomaailmassa. Sähköpostissa puhuttiin väärintehdyn tilauksen dollarimäärästä. Halusin informoida teitä kaikkia [Ogdenin] massiivisesta kirjanpidon korjauksesta keskiviikkona tällä viikolla. Se ei ole niin paha kuin me aluksi mietimme ($8.5 biljoonaa [englannin trillion]). Siitä tuli . . . $3.9 biljoonaa alkuperäisen luullun $8.5 biljoonan sijaan.

Kuva: Victor Juhasz / Rolling Stone

Ilmavoimat, jolla oli 85 miljardin dollarin budjetti tuona vuonna, sai aikaan yhdellä kerralla kirjanpitovirheen, joka oli yli kolmanneksen koko USA:n bruttokansantuotteesta, joka oli vähän päälle $10 biljoonaa vuonna 2001. Kukaan ei menettänyt rahaa. Se oli vain virhe paperilla, sellainen mikä huomattiin.

“Jopa ilmavoimat huomaavat biljoonan dollarin virheen”, Andy sanoo nauraen. “Jos se olisi ollut miljardi, se olisi ehkä mennyt läpi”.

Vuosia myöhemmin Andy seurasi vierestä kun toinen suuri kirjanpito-ongelma hiipi armeijan byrokratiaan. Ilmavoimat muuttivat erästä taloudellisen raportoinnin järjestelmäänsä, ja muutoksen jälkeen palvelu näytti negatiivista lukua koko varastolle — kaikki lähtien moottorien akseleista laskutelineisiin oli lähetetty jonnekin.

Ilmavoimat kuumottui, koska lähetteissä ei voi olla negatiivista numeroa. Ilmavoimien kirjanpitäjät menivät takaisin toimistolle ja yrittivät korjata virheensä. Niin tekemällä he jotenkin päätyivät lisäämään $4 miljardia lisää arvoa ilmavoimien varaosien varaston kokoon yksittäisen kuukauden aikana.

Tämä epäilyttävä numero on edelleen siellä. Voit nähdä yhtäkkisen piikin ilmavoimien käyttöpääomarahaston jäätyneissä varaosaluvuissa. Se oli $23.2 miljardia vuonna 2015, $23.3 miljardia vuonna 2016, $24.4 mrd vuonna 2017, ja sitten yhtäkkiä $28.8 mrd syyskuussa 2018.

Se ei tarkoita, että rahaa olisi kadonnut tai varastettu. Se tarkoittaa, kuitenkin, ilmavoimissa sitä että heillä oli pienempi varasto käsillään kuin he luulivat.

Nyt eläkkeellä oleva Andy joskus vierailee läheisessä kirjastossa, joka käyttää RFID-tarroja, mikä mahdollistaa kirjojen sijainnin merkitsemisen muistiin.

Samaan aikaan ilmavoimat, jonka vuosibudjetti on $156 miljardia, ei edelleenkään aina käytä sarjanumeroita. Sillä ei ole ideaa siitä miten paljon mitäkin sillä on itsellään minä tahansa hetkenä. Ydinaseet ovat poikkeus, ja niitä on alettu elektronisesti merkitä kahden peräkkäisen hämmästyttävän virheen jälkeen vuosina 2006 ja 2007. Ensimmäisessä ilmavoimat vahingossa latasi kuusi ydinasetta B-52:n ja lennätti ne vahingossa maan toiselle puolelle henkilöstön tietämättä. Toisessa huoltojoukot lähettivät ydinkärkiä vahingossa Taiwaniin, kun sieltä oltiin tilattu helikopterien akkuja. “Minkälainen organisaatio”, Andy kysyy, “ei pidä kirjaa $20 miljardin varastosta?”

Huolimatta siitä, että kyseessä on veronmaksajien suurin investointi — yli $700 miljardia vuosittain — puolustusministeriö on pysynyt organisaatioiden mustana laatikkona koko sen historian ajan. Se on hylkinyt vuosikymmenten ajan virallisia tutkimuksia, viimeisin auditointi on ollut tekeillä jo 30 vuotta, lähinnä sekoittamalla kirjanpitonsa niin hulluksi että sitä solmua ei enää saada auki.

Petosten, varkauksien, ylenmäärin tuotetun tavaran, sopimusrikkomusten ja muiden väärinkäytösten lisäksi Pentagonin suurin ongelma on sen kirjanpidossa. Se on maailman suurin väärien lukujen tuottaja, nerokas byrokratian puolustusjärjestelmä joka piilottaa kaikki muut rotanpesät alleen. Tässä on moderni amerikkalainen Gordionin solmu.

Viime vuoden lopussa puolustusministeriö viimein sai auditoinnin päätökseen. 400 miljoonan dollarin hinnalla, yli 1200 auditoijaa hyökkäsivät sotatalouden rahoituksen viidakkoon, mutta palasivat takaisin hävinneinä. He eivät päässeen Pentagonin ohitse. Heillä ei ollut tarjota mitään mielipidettä, selittää miten armeijan satojen akronyymien kirjanpitosiilot olivat liian epäloogisia jotta niihin oltaisiin päästy käsiksi.

Auditoinnin viimeinen osuus oli yksi maailman suurimmista oman perseen pelastusprojekteista koskaan, joka tunnetaan myös pyrkimyksenä antaa USA:n valtiolle puhtaat paperit valtiontalouden tilasta. 29 vuotta sitten, vuonna 1990, kongressi oli käskenyt kaikkia valtion laitoksia alkaa tuottamaan auditoituja tilinpäätöksiä. Toiset tottelivat. Puolustus kieltäytyi lähtemästä mukaan.

Vaadittiin Herkuleksen voimat 20 vuoden ajan siirtää Pentagon pois sen tinkimättömästä alkupaikastaan. Vuonna 2011 se viimeinkin suostui olemaan valmis vuonna 2017, mikä muuttui vuodeksi 2018, jolloin puolustusministeriö viimein totteli lain kohtaa joka määräsi “oikea-aikaiset toimintaraportit”.

Viime marraskuun 15. päivä, kun auditoinnista ilmoitettiin, varapuolustusministeri Patrick Shanahan sanoi että tästä ei tarvitse huolehtia, koska “me emme koskaan odottaneetkaan pääsevän läpi”. Kun toimittaja kysyi miksi veronmaksajien pitäisi jatkaa Pentagonille rahan lappaamista $700 miljardia vuodessa jos se ei kykene edes “saamaan omaa pesää järjestykseen ja laskemaan laivoja tai rakennuksia oikein”, Shanahan sutkautti, “Me laskemme laivat oikein.”

Tämä oli sisäpiirin vitsi. Vitsi kuuluu, että Pentagon ei ole niin hyvä laskemaan rakennuksia. Muutama vuosi sitten, itse asiassa, se myönsi kadottaneensa tiedot “478 rakennuksesta”, 39 Black Hawk -helikopterin lisäksi (joiden täysin aseistetut versiot maksavat noin $21 miljoonaa kappale).

Se ei tarkoittanut sitä, että 478 rakennusta olisi kadonnut. Mutta ne katosivat valtion kirjoista jossain kohtaa. Pentagonin byrokratia on suunniteltu käyttämään rahaa nopeasti ja tiputtamaan sotilaat ja materiaali kentälle nopeasti, mutta sillä ei ole luotettavaa metodia kirjata transaktioita. Se suunnittelee stealth-droneja ja hiljaa kulkevia sukellusveneitä, mutta ei edelleenkään ole ottanut käyttöön viivakoodeja varastonhallinnassa. Jotkut sen kirjanpito-ohjelmista käyttivät muinaista COBOL-kieltä, joka oli uusinta uutta vuonna 1959.

“Nämä systeemit”, kuten eräs senaatin työntekijä asian esittää, “ei ole suunniteltu auditoitaviksi.”

Jos ja kun puolustusarvio koskaan saadaan aikaan, todennäköisesti löydämme kasan Enroneita, joilla tappiot ja velvoitteet on piilotettu Enronin kaltaisilla erikoisyrityksillä, jossa varat systemaattisesti on yliarvioitu, kongressin hyväksymät rahat hommaa X varten väärin ohjattu ohjelmaan Y, sopimustyöntekijöille maksettu kahteen kertaan, osia ostettu kahdesti, korjauksia tehty turhaan ja suurin kuluin, ja niin edelleen.

Enron sen koko ytimessä oli kirjanpitosokkelo joka systemaattisesti piilotti tappiot ja paisutteli voittoja saadakseen sijoittajien rahaa sisään jatkuvalla syötöllä. Pentagon on eksponentiaalisesti suurempi finanssibyrokratia, jonka merkkinä toimii veronmaksaja. Tottakai, vähemmän avoimesti rikollisena skeemana armeija silti tuottaa Enronin kokoisia tappioita säännöllisesti, ja tämä on ainoastaan mahdollista johtuen sen kirjanpidosta, joka on pitkään siedetty petos.

Me olemme nähneet jo viitteitä. Kuuluisa F-35 Joint Strike -hävittäjäohjelma on nyt ennustettu maksavan veronmaksajille $1.5 biljoonaa, arviolta sen verran mitä syydimme koko Irakin sotaan. Ylibudjetoinnit ja petokset tuosta ohjelmasta yksinään odotetaan maksavan veronmaksajille noin 100 kertaa sen verran mitä Obama pisti haisemaan paljon parjattuun Solyndran aurinkoenergia-diiliin.

Samaan aikaan puolustusministeriö muutama vuosi sitten sai tietää $125 miljardin hallinnollisesta hukasta, paise joka itsessään on hieman alle kaksi kertaa $74 miljardin Enronin konkurssin hinta. Tarkastajat löysivät ”väheintään” $6 miljardista $8 miljardiin hukkaa Irakin kampanjassa, ja sanoivat $15 miljardia Afganistanin teatteriin menneitä rahoja olevan ainoastaan ”osa” kokonaistappioista.

Jokainen armeijan huippubidjetti on Enroninkaltainen kirjanpitokikka. Kongressi vuonna 2011 sääti budjetinhallintalain (Budget Control Act), joka asettaa katon puolustusmäärärahoille arviolta noin 54 prosenttiin harkinnanvaraisista menoista. Lähes heti se alkoi käyttää niinkutsuttuja Merentakaisia Kontingenssioperaatioita (Overseas Contingency Operations, OCO), jättiläismäistä kakkostiliä jota voidaan kasvattaa ilman rajaa.

Täten tätä vuotta varten Pentagon on turvannut $617 miljardia ”perus” budjettirahaa, jonka se panee budjetinhallintalain mukaisiin teknisiin vaatimuksiin. Mutta se on saanut myös $69 miljardia OCO-rahaa, jota joskus nimitetään ”sotarahoitukseksi”, kiertoilmaisu avoimelle vaitiolorahastolle. (Ei-puolustukseen menevät varat myös menevät yli rajojen, mutta tyypillisesti todellisiin hätätilanteisiin kuten hurrikaanien tuhoihin.) Lisää tähän vielä VA ($83 mrd), kotimaan turvallisuus ($46 mrd), kansallinen ydinturvarahasto ($21.9 mrd) ja arviolta $19 mrd lisää OCO-rahaa ISIStä vastaan suoritettuihin operaatioihin, jotka menevät valtiolle ja DHS:lle, sekä varsinaiset puolustusmenot jotka ovat yli $855 miljardia. Ja tuo on vasta se mitä me tiedämme (muut ohjelmat kuten CIAn dronet ovat osa salaisia ”mustan budjetin” juttuja).

Äärimmäisen ironian puuskassa auditoijien petosten etsintä on itsessään muuttunut petokseksi. Aiemmin 90- ja 2000-luvuilla puolustusministeriö käytti miljardeja palkkaamaan yksityisiä firmoja valmistelemaan viimeistä vuotta. Monissa tapauksissa nuo ulkopuoliset kirjanpitäjät yksinkertaisesti toistivat samat suositukset, jotka oltiin jo annettu ja jätetty toteuttamatta aikaisempien auditoijien kuten puolustusylitarkastajan vuorolla.

Viime vuoden kohun jälkeen aselajit kuluttavat nyt yhä enemmän ulkopuoliseen neuvontaan valmistellessaan tulevaa epäonnistumista. Pelkästään ilmavoimat antoivat Deloittelle $800 miljoonaa auttaakseen heitä tulevassa ”auditointiin valmistautumisessa”. Laivasto vastasi omalla $980 miljoonan auditointivalmiussopimuksella neljän yrityksen kanssa (Deloitte, Booz Allen Hamilton, Accenture ja KPMG).

Toisin sanoen, veronmaksajat maksavat järkyttäviä summia yksityisille tilintarkastusfirmoille siitä, että ne kirjoittavat raportteja siitä miten aiemmat suositukset jätettiin täyttämättä.

Se on Catch-22 -tarina maasta, joka on jäänyt jumiin ikuiseen vältettävissä olevan rahoituskatastrofin sykliin. Joka kerta kun me yritämme paikata vuotoa, me päädymme takaisin siihen mistä aloitimme, aloittaen yhä suuremmalla epäonnistumista kuvaavalla summalla.

(adsbygoogle = window.adsbygoogle || []).push();

Esimerkiksi osa siitä mikä inspiroi alkuperäisiä tutkimuksia puolustusmäärärahoihin oli kuuluisat tarinat 1980-luvulta ja 90-luvun alusta siitä miten armeija veloitti $640 vessan istuimista, $436 vasarasta jne. Johtava tutkija oli nuori Iowan senaattori Chuck Grassley, joka oli niin päättäväinen kuulemaan tällaisia tarinoita armeijan sisäpiiriläiseltä Franklin C. “Chuck” Spinneylta — eräs ensimmäisistä armeijan analyytikoista, joka tuli julki haaskattujen rahojen ja petosten kanssa — että vuonna 1983 Grassley ajoi Pentagoniin oranssilla Chevettellä häntä näkemään.

Puolustusministeriö kielsi Grassleya tapaamasta Spinneya. Grassley sai hänet todistamaan Valkoisessa Talossa kuusi viikkoa myöhemmin.

“Seuraavana maanantaina hänen kuvansa oli Timen kannessa,” Grassley muistaa. Maaliskuun 1983 kansiteksti kysyi haaskataanko miljardeja?

“Kauan sen jälkeen kun lähden senaatista, [Pentagonin kulut] tulevat olemaan sama ongelma,” sanoo senaattori Chuck Grassley, R-Iowa. Kuva: J Scott Applewhite/AP/REX/Shutterstock

Se tuntui läpimurrolta. Spinneyn tarinat haaskatuista rahoista muuttuivat symboliksi joka herätti sekä vasemmiston että oikeiston mielikuvituksen, jotka kumpikin näkivät siinä oman visioinsa valtiosta täysin villiintyneenä.

Mutta 35 vuotta myöhemmin Chuck Grassley, nyt 85, edelleen lähettää kirjeitä Pentagoniin heidän ylihinnoitelluista varaosistaan, ainoastaan tällä kertaa suuremman määrän nollia kanssa. Iowalainen viime vuonna kysyi miksi me maksoimme yli $10,000 kappaleelta 3D-printatusta lentokoneen vessan kannesta, tai $56,000 25 lämmitettävästä juomamukista joiden kappalehinta on rapeat $1,280 (ilmeisesti aiemmat $693 kahvimukit on päivitetty, joiden kahva meni rikki liian helposti). Puolustusministeriö on sen jälkeen väittänyt korjanneensa nämä ongelmat.

Kun häneltä on kysytty onko häntä harmittanut että sama stoori jatkuu vuosikymmeniä myöhemmin, Grassley sanoo ”Todellakin”. Hän pysähtyy. ”Ja pitkän aikaa sen jälkeen kun olen jättänyt senaatin, sama ongelma on todennäköisesti edelleen”.

Kolme vuosikymmentä vääntöä saada avattua Pentagonin kirjanpito, eikä siltikään ole selvää edistytäänkö hommassa, vai olemmeko me kuluttaneet vain miljardeja pysyäksemme samassa pisteessä, eräässä kaikkein kalliimmista vitseistä minkä mikään valtio on koskaan kertonut itselleen. “Kun kaikki on mysteeriä,” Grassley sanoo, “minkään ei koskaan tarvitse ratketa.”

TÄMÄ ALKOI vahingossa. “Ainoa syy sille miksi auditointi tapahtuu,” sanoo Sheila Weinberg, toimitusjohtaja tarkkailuryhmä Truth in Accountingissa, “on koska kirjanpitäjä joutui kongressin eteen.”

Vuonna 1985 töykeä italialais-albanialainen nimeltään Joe Dio-Guardi pyrki republikaanien riveistä parlamenttiin New Yorkin 20. vaalipiirissä.

DioGuardi oli maahanmuuttajakauppiaan poika. Ennen Fordhamin jesuiittakouluun menoa hänen koulutuksensa tapahtui isänsä kaupan käytävillä. ”Minulle opetettiin varastointia”, DioGuardi sanoo nykypäivänä. “Sitä oppii asioiden arvon jos joutuu jahtaamaan jotain pitkin Bronxin katuja kun he varastavat laatikon.”

Teinivuosinaan hän meni tarjoilijaksi Westchesterin country clubeille. Hän katseli kun kokit varastivat pihvejä keittiöstä jokaisen vuoden päätteeksi, tietäen että “nämä rikkaat…. jos olisi vajetta, he vain alaskirjaisivat sen vuoden lopussa.”

Pöytien pyyhkijästä seuraavana hän käytti 22 vuotta kirjanpitäjänä Arthur Andersenilla, syventyen mm. New York Cityn rahamaailman romahtamiseen 70-luvulla. Hän muistaa kaupungin silti listanneen rakennukset, jotka olivat palaneet matalaksi, edelleen omaisuuseriksi. “Opin paljon julkisen ja yksityisen puolen kirjanpidon eroista,” hän muistelee.

80-luvun puolivälissä hän pyrki kongressiin republikaanien puolueesta Westchesterin vaalipiiristä. Sitä pidettiin varmana sinisenä alueena, jossa demokraateilla oli varma enemmistö. Hän kutsuu itseään “vahingossa kongressiedustajaksi,” koska “jos puolueeni olisi tiennyt minun voittavan, he eivät olisi päästäneet minua ehdokkaaksi. Olin uhrilammas.”

Mutta puolueidenvälisessä kisassa hän voitti, osittain esittelemällä göbeb työväenluokkaista etnistä taustaansa, toitottaen hänen kirjanpitosuosituksiaan, ja huudellen hänen molempia puolueita suosivia teemoja korruption siivoamisesta. Hän lupasi ”valaista pimeät fiskaaliset nurkat” liittovaltion byrokratiasta.

(adsbygoogle = window.adsbygoogle || []).push();

Washingtonissa DioGuardia kammoksutti liittovaltion ”hämäystaktiikka” budjetoinnissa. Hän kertoi kanssarepublikaaneilleen kongressin käyttämistä tekniikoista, joilla yksityisen puolen kaverit ”joutuisivat vankilaan”.

“Joey the Waiter,” joka on nykyään 78, silti on sama kovia puhuva newyorkilainen persoona kuin hän oli kandidaattina. On niin helppoa nauraa kuvitellen miten hänen itsepintainen bronxilainen olemuksensa otettiin vastaan enemmän yläluokkaisten ja teeskenteleväisempien kollegoiden keskuudessa tuolloin. Se selittäisi sen miksi hänet ensin sivuutettiin kun hän alkoi kirjoittaa lainsäädäntöä jolla pakottaa valtio käymään läpi tietynlaisen auditoinnin, joka on pakollinen yksityisellä puolella.

Mutta kun 80-luvun velkakriisi puski Amerikan rahoituskriisiin, ”fiskaalisesta vastuullisuudesta” tuli uusi poliittinen lentävä lause. Välittömästi “Joey the Waiterilla” oli kysyntää. ”Yhtäkkiä kaikki olivat että ’Missä se laki on minkä DioGuardi kirjoitti?'”, hän muistelee.

Hän löysi monenlaisia liittolaisia muutamasta demokraatista, senaattori John Glenn ja edusta John Conyers. Yhdessä he saivat aikaan lain mikä lopulta sai nimen “Chief Financial Officers Act of 1990.”

Lainsäädäntö pakotti valtion virastot nimeämään CFO:n, toteuttamaan tilintarkastuksia ja luomaan ”modernia liittovaltiollista rahoituksenhallintastruktuuria”. 23 virastoa, puolustuksesta työministeriöön ja sisäministeriöön, pakotettiin aloittamaan ”virastonmittaisen vuosittaisen tarkastetun tilinpäätöksen” lähettämisen vuoteen 1994 mennessä.

Vaikka oli olemassa sääntöjä vuosien varrella, jotka olivat vaatineet erilaisia rahoitusta koskevien raporttien luomista, mitään täysimittaista tilintarkastusta ei oltu koskaan yritetty. Uskomatonta kyllä, kirjanpitoperspektiivistä, USA:n valtio oli pysynyt suhteellisen neitseellisenä alueena vuosisatoja.

Niin kauas taaksepäin kuin vuonna 1787, perustuslaki vaati, että ”säännöllinen lausunto ja tilinteko kaikista julkisten varojen tuloista ja menoista tulee julkaista ajoittain.” Mutta yksikään riippumaton tutkija ei ollut koskaan käynyt läpi valtion kirjanpitoa. 80-luvun loppua kohden ja 90-luvulla satoja miljardeja verodollareita oli kulutettu vuosittain, ja kukaan ei tiennyt mihin. DioGuardille tilanne oli järkyttävä.

“Se on jatkuva periaate historiassa, Mediceistä nykypäivään”, sanoo DioGuardi. “Jos kukaan ei vahtaa rahoja, tulee konkursseja.”

CFO-laki ainakin otti käyttöön idean, että jonkun oli tarkoitus olla vahtimassa. Vuoteen 1997 mennessä kabinettitason ministeriöt kuten työ-, maatalous- ja kauppa- ja teollisuusministeriö lähettivät tilinpäätöksiä. Ensimmäisenä vuonna vain kuusi pääsi läpi. Muutaman vuoden päästä kuitenkin suurin osa oli lain puitteissa ok. Vuoteen 2013 mennessä puolustusministeriö oli ainoa liittovaltion virasto, joka ei ollut lähettänyt tilinpäätöstä.

Eräs pääsyy armeijan kurittomuuteen oli, että sillä ei ollut mitään numeroita mitä lähettää. Pentagon joka vuosi työllistää kirjanpidollisen purkkaviritelmän jonka ei pitäisi olla sen selkeämpi siviileille tässä kohtaa vuotta, koska se on samankaltainen kuin noin kuusi prosenttia amerikkalaisista, jotka eivät maksa veroja vuosittain.

Veronmaksajat jotka luulevat, että heille ollaan velkaa lyhennyksiä, mutta joilla ei ole kuitteja näyttää kuluista, joskus heittävät karkean arvion, joka perustuu heidän aiemman vuoden lyhennyksiin. Sitten he lähettävät veroilmoituksensa täynnä arvailuja, ”tökättynä” siihen näyttämään siltä kuin lyhennykset olisi laskettu rehellisen oikein.

Pentagon tekee periaatteessa samoin, ainoastaan galaktisessa mittakaavassa. Jokaisen vuoden lopussa se lähettää ”budjettitäytäntöönpanopyynnön”, joka sisältää täydelliset kuukausittaiset lausunnot sen vuoden kuluista.

Valkoinen Talo sitten ottaa nämä numerot ja käyttää niitä ennustaessaan puolustusmäärärahoja seuraavalle vuodelle. Presidentti lähettää tuon budjetin kongressille, joka silloin oikeuttaa rahat. Lähes poikkeuksetta Pentagon päätyy saamaan korotuksen. Vuodelle 2019 Donald Trump lähetti budjetin joka pyysi $716 miljardia, eli $82 miljardia enemmän kuin puolustusministeriö oli saanut aikaisempana tilikautena.

Systeemi on järkeenkäypä, paitsi yhden ongelman suhteen: Pentagonin lähettämät tilinpidon luvut ovat feikattuja.

Puolustusministeriö, suurimmaksi osaksi, ei tiedä miten paljon se tuhlaa. Sillä on käsitys joistain asioista, kuten armeijan palkoista, mutta muualla sillä ei ole mitään käryä. Mikään sen palveluista — laivasto, ilmavoimat, maavoimat, rannikkojääkärit — ei käytä samaa järjestelmää kirjaamaan transaktioita tai monitoroimaan varastoja. Jokaisella palvelulla on omat operaationsa ja hallinnointibudjettinsa, oma palkanmaksujärjestelmänsä, omat tutkimusmäärärahansa ja niin edelleen. Se on erillisten budjettien imperiumi.

Sen sijaan että käytettäisiin yhtä integroitua kirjanpitojärjestelmää, joka pitäisi kirjaa globaalista rahoituskuvasta kaikkina aikoina, Pentagon on rakentanut byrokratian toisensa päälle, jota se nimittää Maanpuolustuksen Rahoitus- ja Kirjanpitopalveluksi (Defense Finance and Accounting Service, DFAS). Tämän on luonut senaikainen puolustusministeri Dick Cheney vuonna 1991. DFAS vastaa rahoitusraporttien keräämisestä ympäri imperiumin joka kuun lopulla. DFAS on kuin tribuuni, joka matkaa hevosen selässä kuukauden lopulla, keräten pergamenttikasoja jokaisesta linnasta.

Vuonna 2013 Reuters julkaisi brutaalin paljastuksen siitä miten DFAS:n kirjanpitäjät tekivät hullua kierrostaan jokaisen kuun lopussa yrittäen parsia kasaan transaktioita, joilla tuhlailu oikeutettaisiin. Mutta tuhannet tapaukset joka kuukausi jättivät puuttumaan kaikki merkinnät kirjoissa. ”Meillä ei ollut yksityiskohtia”, eräs kirjanpitäjä selitti.

Asioiden monimutkaistamiseksi se, että rahaa allokoidaan armeijan eri aikatauluissa. Jos kongressi antaa laivastolle $53 miljardia operaatioihin ja ylläpitoon, niinkuin se teki viime vuonna, palvelun odotetaan kuluttavan kaikki tuo raha. Sellaiset kulut — palkanlaskenta on toinen — ovat nimeltään ”yhden vuoden rahaa”. Samaan aikaan tutkimus- ja kehityspuoli saattaa olla ”kahden vuoden rahaa” ja alihankinta saattaa olla ”viiden vuoden rahaa”.

Monia tapauksia on ollut, joissa viranomaiset ovat käyttäneet hyväkseen Pentagonin järjestelmää vuosien mittaan. Siviiliministeri kavaltsi ilmavoimilta $1.4 miljoonaa vuosikymmenen ajan ennen kuin kukaan edes huomasi. Kuva: REX/Shutterstock

Jos Pentagon ei käytä kaikkia rahojaan tasan tarkkaan sitä määrää kuin kongressi sanoo, että se voi käyttää, siihen mennessä kun kongressi määrää — jos se ei käytä kaikkea yhden vuoden rahojaan yhdessä vuodessa, kaikki sen viiden vuoden rahat viidessä vuodessa jne. — armeijan on tarkoitus antaa käyttämättömät rahat takaisin kongressille.

(adsbygoogle = window.adsbygoogle || []).push();

Mutta armeija ei oikeastaan koskaan ole ajoissa, ja jatkuvasti sekoittaa sen rahapotteja. Grassley 90-luvun lopulla havaitsi, että armeija käytti tietokoneella sopimustöidenhallintapalveluiden mekanisointiohjelmaa nimeltä MOCAS (Mechanization of Contract Administration Services) tämän sekoittamisen nopeuttamiseksi. Aina kun Pentagonilla oli laskuja maksettavana, sen sijaan että se olisi vetänyt rahat oikealta tililtä, MOCAS joskus yritti käyttää ”vanhaa rahaa”, eli mitä tahansa rahaa joka oli menossa vanhaksi.

Kaikille valtion virastoille on laitonta käyttää rahaa, joka on annettu toiseen tarkoitukseen eri ohjelmaan. Mutta armeija — joko hauskasti tai kauheasti, riippuen perspektiivistäsi — loi ohjelman, joka algoritmisesti tuotti sellaisia lain rikkomuksia. Ne eivät olleet mitään pieniä rikkeitä: Grassley on taistellut vuosia sellaisia automaattimaksuja vastaan, ja sanoo että byrokraatit käyttävät niitä ”välttelemään budjettikohdennusrikkeistä säätävää Antideficiency Actia — joka on rikos.” Viime vuonna auditointi havaitsi, että kyseinen laki oli yksi viidestä laista, joita virasto on rikkonut.

MOCAS on silti olemassa, mutta on epäselvää miten tai onko sitä päivitetty. Joka tapauksessa maanpuolustukselta puuttuu edelleen tallenteet, joista näkyy että se on maksanut oikeille ohjelmille oikeilta tileiltä. Siitä pelosta, että jouduttaisiin maksamaan rahaa takaisin, puolustusministeriö on komentanut sen kirjanpitäjiä saamaan luvut täsmäämään.

Nuo DFAS:n kirjanpitäjät Reutersin paljastuksessa saivat käskyn ylemmiltään, että jos he eivät löytäisi laskuja tai sopimuksia, joilla todistaa eri että yhden, kahden ja viiden vuoden rahat ovat on kulutettu oikeaan aikaan, heidän tulisi suorittaa ”todeksi osoittamattomia muutostöitä”, eli valehdella.

Kirjanpitäjät systemaattisesti ”tökkäsivät” vääriä numeroita kirjoihin saadakseen tase mätsäämään valtionkonttorilta saatuihin rahoihin. Nämä korjaukset ovat ”kirjanpidon tositteiden korjauksia” eli ”tökkäyksiä”.

Tämän seurauksena vuoden lopun tilinpäätösluvut näyttävät siltä kuin ne sopisivat kongressin aikeisiin. Tosiasiassa tuhansia tökkäyksiä täynnä oleva tilinpäätös on fiktiota, systemaattisen kirjanpitorikoksen muoto, jota kongressi hiljaksiin on suvainnut vuosikymmenet.

(adsbygoogle = window.adsbygoogle || []).push();

Väärien lukujen systeemi on niin pitkäikäinen käytäntö, että sille on annettu lukuisia tylsältä kuulostavia nimiä. Hatusta heitettyjen lukujen niminä näkee sellaisia kuin kongressin johtaman GAOn ”taseen pakkokirjaukset”, puolustusvoimain ylitarkastajan ”ei riittävästi tuetut korjaukset” sekä Pentagonin oman yleiscontrollerin ”kirjanpitotositteet” eli ”väliaikaiset korjaukset”. Valkoisessa Talossa kaikki puhuu ”tökkäyksistä”.

T��kkäyksille on viaton selitys, vaikka jopa kaikkein parhaat selitykset ovat silti edelleen epäpätevyyttä. Esimerkiksi, jos laivasto ostaa helikopterin maavoimilta (joka on kaikkien pyörivien siipialusten monitoroinnista vastaava ”laitteen haltija”), se ilmaantuu kuluksi molempien palveluntuottajien kirjoihin. Vaikka raha on käytetty vain kerran, sekä maavoimat että laivasto raportoivat sen kuluna.

Sen sijaan että kumottaisiin tällaiset työpaikan epäjohdonmukaisuudet, joka on se mitä tapahtuisi missä tahansa donitsimyymäläketjussa, puolustusministeriö ei koskaan vaivautunut korjaamaan sen kirjanpitosääntöjä. Satpkem eri akronyymijärjestelmien kanssa yksi ainoa virhe saattaa saada aikaan väärät numerot, jotka ylittävät transaktion alkuperäisen arvon.

Tämä antelias selitys ylitarkastajan julkistamille uutisille vuonna 2016 näytti, että maavoimat — jonka vuosibudjetti on $122 miljardia — tuotti kirjanpitotökkäyksiä 54 kertaa tuon määrän, kokonaiset $6.5 biljoonaa (engl. trillion), pelkästään vuonna 2015.

Kun siviilianalyytikot näkevät nämä numerot, he aina ensin olettavat niiden olevan kirjoitusvirheitä, koska yksikään yritys ei kykenisi selviämään sellaisesta jättiläismäisestä kirjanpitosotkusta.

“Kun näin tuon luvun 6.5 biljoonaa ensimmäisen kerran, luulin että se on virhe”, sanoo Michiganin yliopiston professori Mark Skidmore, joka vuonna 2017 johti tutkimusta joka löysi $21 biljoonan verran tökkäyksiä 17 vuoden aikaväliltä. “Luulin että se olisi mahdollisesti 6 miljardia. Mutta se oli oikeasti 6 biljoonaa.”

Kun tarinat vuosivat julkisuuteen, massiivisista luvuista (joita suurimmaksi osaksi ei edes käsitetty) tuli puheenaihe sosiaalisessa mediassa. Uusi kongressiedustaja Alexandria Ocasio-Cortez, esimerkiksi, lainasi Skidmoren tutkimusta ja twiittasi, että Pentagon ”olisi jo voinut rahoittaa” kaksi kolmasosaa $32 biljoonan terveydenhuoltoalan paketin hintalapusta.

Ocasio-Cortez ei ollut aivan oikeassa. $21 biljoonan luku ei tarkoita, että sitä määrää rahaa haaskataan, tai että se olisi sveitsiläisellä pankkitilillä jossain. Pentagon ei edes saanut niin paljoa rahaa tuona aikana.

Lisäksi, jotkut tökkäykset ovat ylöspäinkorjauksia ja jotkut alaspäin. Jos nämä netotaan — jota kukaan ei ole koittanut — kirjanpitoreiän koko voi olla pienempi.

Kuitenkin, Andyn ja muiden mukaan $21 biljoonan luku saattaa jättää huomiotta kirjanpitovirheet järjestelmässä, sillä jotkut tökkäyksistä on sekä automatisoitu että jäänyt tunnistamatta. Se mikä on selvää on, että kaikkialla läsnäoleva tökkiminen ja huonojen lukujen määrä Pentagonin kirjanpidossa on niin massiivinen, että kestää ikuisuus selvittää tuo solmu.

Kaikki tämä on vaikeaa hahmottaa, mutta keskeistä on, että kun epäilyttävä numero tulee esiin jossain kohtaa armeijan useista kirjanpidollisista siiloista, sitä tyypillisesti ei tutkita, vaan se yksinkertaisesti tilkitään paperilla ja lähetetään eteenpäin. Yksityisessä yrityksessä, jos varaston luvut yhtäkkiä piikkaavat miljardeilla yhdessä kuussa, auditoijat tulevat sankoin joukoin selvittelemään ongelmaa.

Armeijasta ei voida sanoa samaa. Tämä oli yksi niistä seikoista, jonka auditoijat havaitsivat viime vuonna, että Pentagonilta puuttui ”käytännöt ja proseduurit varmistaa urakoitsijoilla hallussa oleva valtion omaisuus”. Tämä on hieno tapa ilmaista, että Pentagon ei lähetä tutkijoita varmistamaan, että Lockheed-Martinilla tai Boeingilla tai kenellä tahansa muulla on oikeasti ne osat joita ne sanovat korjaavansa tai huoltavansa.

Tämä lopulta on auditoinnin tulos. Meillä ei ole minkäänlaista kuvaa siitä mitä haaskausta tai väärinkäytöksiä voi noiden tökkäysten alla olla, vaikka meillä on idea.

Kuitenkin, me tiedämme että Pentagonin kirjanpito on niin täynnä huonoa dataa, että väärinkäytösten löytäminen reaaliajassa on käytännössä mahdotonta. Tähän lisää vielä vuosikymmenten leikkaukset Pentagonin rikostutkimusosaston henkilöstössä ja siinä on jo avoin kutsu rikolliselle toiminnalle. Laskuja voidaan systemaattisesti paisuttaa vuosikymmenten ajan eikä ketään saisi tietää. Kuten ilmavoimien kirjanpitäjä Andy sen ilmaisee, systeemi on ”turtunut petokseen”.

(adsbygoogle = window.adsbygoogle || []).push();

JOS KYSYT kongressin työntekijöiltä miksi tökkäysjärjestelmää suvaitaan, he vain kohauttavat olkapäitään. Kongressilla on todella vain kaksi tapaa vastata kun puolustusministeriö rikkoo lakia. Valitut virkamiehet voivat huutaa ja kritisoida Pentagonia, tai vetää pois rahat. Ensimmäinen ei ole kauhean tehokasta, ja jälkimmäinen on tähän mennessä osoittautunut poliittisesti mahdottomaksi.

“Yksikään toinen liittovaltion virasto ei pääsisi tällä tavalla pälkähästä”, kuvaa eräs senaatin työntekijä.

Armeijalle on toistuvasti sanottu että lopettavat tökkimisen ja kehittävät rationaalisemman kirjanpitojärjestelmän. Tapausksessa toisensa jälkeen uudistukset vain pahentavat ongelmia.

Eräs ensimmäisistä korjauksista kohdistettiin kuuluisaan vessaninstuin- ja vasaraongelmaan. GAO julkaisi vuonna 1992 raportin, joka haukkui armeijan pystyyn ”huonosta kulujen ennakoinnista” ja ehdotti muutoksia. Lopputulos oli sellaisen olennon kuin ”pääasiallinen toimittaja” keksiminen, periaatteessa välimies jolla on valta asettaa hinnat ja valita aliurakoitsijat.

Tämä järjestelmä inflatoi hintoja. Vuoteen 2004 mennessä maanpuolustus kulutti vuosittain $7.4 miljardia pääasiallisen toimittajan ostoihin, sen jälkeen kun se oli kuluttanut $2.3 miljardia vuonna 2002.

Sanomalehdet saivat vihiä tästä ja vuonna 2005 raportoivat, että armeija ostelee nyt 85 senttiä maksavia jääpalamuotteja pääasiallisilta toimittajilta 20 dollarin kappalehintaan. Kuukauden sisällä raahattiin C-5 -lentokoneen jääkaappi edustajainhuoneen kuulusteluun ja laivaston amiraali nimeltään Keith Lippert joutui Kalifornian Duncan Hunterin tentattavaksi ja selittämään miksi hän oli ostanut yhdeksän jääkaappia pääasialliselta toimittajalta hintaan $32,642.

Vuosien mittaan tämä kuvio on toistanut itseään. Yritys standardoida armeijan palkkakulut ja henkilöstötietojen tallennus, nimeltään DIMHRS, vei 12 vuotta ja maksoi yli $1 miljardia ennen kuin se heitettiin menemään. Vuonna 2005 ilmavoimat lähti ostoksille ja aikoi hankkia tietojärjestelmän Oraclelta, nimeltään Expeditionary Combat Support System. Kesti 7 vuotta ja yli $1 miljardia ennen kuin se heitettiin roskiin. John McCain vitsaili ECSS:stä, “Ainakin he saivat vessan istuimet. Tästä he eivät saaneet mitään.”

Sama homma pyöri armeijan lupauksissa ”auditointivalmiutta” koskien. Pentagon alunperin sanoi, että se olisi valmis auditoitavaksi vuonna 1997. Kun päivämäärä ohitettiin käsiä heilauttamalla, Pentagonin viranomaiset tekivät sarjan urheita lupauksia.

Vuonna 2003 puolustusvoimain controller Dov Zakheim kertoi parlamentin budjettikomitealle, ”Me odotamme pitävämme puhtaan auditoinnin vuoteen 2007 mennessä.” Pian tuon lupauksen kieltämisen jälkeen, hän sanoi, ”Mitä syvemmälle kaivoimme…. sitä enemmän vaikeuksia tuli vastaan.”

Vuonna 2005 Pentagon alkoi tukea sen suullisia lupauksia raporteilla nimeltään Taloudenparannus- ja Auditointivalmiussuunnitelma (Financial Improvement and Audit Readiness plan, FIAR). Tämä raportti periaatteessa kertoi joka vuosi, että olemme päässeet lähemmäksi tämän ongelman ratkaisua. Joitain lainauksia:

Joulukuu 2005: “Edistystä on saatu aikaan.” Syyskuu 2006: “Edistystä on saatu aikaan.” Syyskuu 2007: “Edistystä on saatu aikaan useilla alueilla.” Maaliskuu 2008: “Huomattavaa edistystä on saatu aikaan.” Maaliskuu 2009: “Merkittävää edistystä on saatu aikaan, mutta paljon on vielä tehtävää.”

Presidenti Donald Trump puhuu hangaaritukitilaisuudessa Al Asadin ilmatukikohdassa, Irakissa. Kuva: Andrew Harnik/AP/REX/Shutterstock

Pentagon oli yrittänyt saada laitoksen laajuista auditointia aikaan jo vuonna 1996. 2000-luvun puoliväliin tultaessa ehkäpä 100 tilintarkastajaa puolustusministeriön tarkastuslaitokselta, sekä yli sata muuta eri palveluiden osastoilta vuosittain yrittivät luoda yksittäisen tilinpäätöksen, huolimatta lähes täydellisestä auditoitavan informaation puutteesta. He tekivät muutaman avuliaan suosituksen, mutta eivät pääseen puusta pitkään ennen kuin totesivat, että tilintarkastus ei ollut mahdollinen.

“Me yritämme tehdä kanakeittoa kananpaskasta”, sanoi tilintarkastaja surullisesti nauraen.

Lähes 15 vuoden jälkeen tällaisia harjoitteita, Grassley muuttui niin vihaiseksi, että hän esitteli lakimuutoksen, joka kielsi Pentagonin yrittää itse tarkastaa omia tilejään kunnes se kykenisi tekemään jotain hyödyllistä. Lakimuutos meni läpi ja elää Osiossa 1003 vuode 2010 National Defense Authorization Actia.

Vuoden 2010 lakimuutos komensi Pentagonia myös olemaan oikeasti valmis vuoteen 2017 mennessä. “Se oli ‘Aloitetaan alusta ja tehdään homma loppuun’” sanoo Grassley.

Grassleyn lakimuutos lopettu satojen tilintarkastajien vuosittaisen liikehdinnän, mutta ei lopettanut tilintarkastuksia kokonaan. Kaksi kilpailevaa lakia — CFO Act ja vuoden 2010 NDAA — loivat kirjaimellisesti Catch-22 -tilanteen, jossa molempien tilaamat palvelut ja tilaamatta jättämät palvelut lain mukaan velvoittivat heidän saattamaan tilintarkastuksen itse loppuun.

Aselajit yrittivät kuluttaa tiensä ulos ongelmasta. Uskomatonta kyllä, ne alkoivat kilpailla siitä miten paljon ne voisivat kuluttaa tilintarkastusvalmiuteen tähtäävään ohjelmaan. Vuonna 1997 maavoimat tunki ainakin $4 miljardia globaaliin taistelutukijärjestelmään (Global Combat Support System), josta Center for Public Integrity sanoi sen olleen suunniteltu sentralisoimaan kymmenisen erilaista vanhentunutta kirjanpitojärjestelmää. Pienempi rannikkojääkärit kehitti oman systeeminsä samalla nimellä, ja maksoi $1 miljardia.

GAO vuonna 2009 julkaisi raportin, jossa valiteltiin $6 miljardin olleen mennyt jo auditointivalmiuteen. GAOn mukaan otti niin paljon rahaa saada Pentagon pisteeseen jossa se voisi tarkasti seurata määrärahoja.

Vuonna 2011 silloinen maanpuolustuksen pääkirjanpitäjä Robert Hale tunnusti kongressille, ”Me emme täysin ymmärrä puolustusministeriössä mitä täytyy tehdä päästäkseen asepalveluksen tilintarkastuksesta läpi, koska me emme ole koskaan tehneet sellaista.”

Käännös: Huolimatta siitä, että 60 tuhatta rahoitusalan työntekijää oli töissä 21 vuotta miettimässä tilinpäätöksen tekoa, Hale myönsi että yksikään ei ollut hypännyt syvään päätyyn: “Ei voi oppia uimaan rannalla seisomalla.”

Rannoista puhuttaessa Hale sanoi toivoneensa käyttävänsä rannikkojääkäreitä kirjanpidon ”sillanpäänä”, koska se oli edellä muita aselajeja tilintarkastuskelpoisuudessa. Mutta vuoden 2011 rannikkojääkärien ”kokeilutarkastus” päättyi katastrofiin. Ylitarkastaja havaitsi, ettei hän kyennyt selittämään $2 miljardin menoja. Kuulostaa pahemmalta kun miettii että heillä oli auditoitavanaan vain $4 miljardin edestä rannikkojääkärien budjettia.

Rannikkojääkärit skarppasivat. Vuonna 2014 Pentagon ilmoitti, että jääkärit pääsivät läpi vuoden 2012 tilintarkastuksesta. Tilanne oli niin suurenmoinen, että he muistivat tilaisuutta Pentagonin sankarikäytävällä. Silloinen puolustusministeri Chuck Hagel sai framille oman plakaatin ”puhtaista” papereista. Hagel, puolustusvoimain vakaa yhteistyökumppani, loisti sanoessaan, ”Me emme käytä paljoa aikaa megafonilla huuteluun omista saavutuksistamme…. me teemme hommat niinkuin pitää.”

(adsbygoogle = window.adsbygoogle || []).push();

Mutta sana alkoi kiertää, että rannikkojääkärien tilintarkastus oli huijaus. ”Se oli älyllinen harjoite kusetuksessa ja huijauksessa”, sanoo Grassley, jonka tiimi oli kaiken keskellä koittaessaan saada ylitarkastajan tiimiä tutkimaan tuloksia uudelleen. Vuoden sisään ylitarkastaja veti takaisin hyväksyntänsä. ”Mielipiteemme vuoden 2012 rannikkojääkärien arvioinnista”, hän ilmoitti, ”on ettei ole luotettava.”

Mikä vielä nihkeämpää, silloin paljastui, että ylitarkastajan toimisto lähetti sähköposteja pitkin ketjua painostaen tilintarkastajia hyväksymään ulkopuolisen tilintarkastusfirman, jolla oli jo tilillään valheellisia rannikkojääkärien tilintarkastuksia. Tämän olisi pitänyt olla punainen lippu eläköityneen armeijan tilintarkastajan Jack Armstrongin mukaan.

“Mikset haluaisi treenata erittäin tarkkaa silmää kun sinulla on jo ollut epäluuloja heidän työnsä laadusta?” sanoo Armstrong.

Sen aikainen puolustusministeriön kirjanpitäjä Mike McCord filosofoi rannikkojääkärien fiaskosta. ”Se on oppimiskokemus”, hän sanoi.

Kaikkien näiden väärien alkujen jälkeen pian kävi selväksi, että ainoa tapa saada Pentagon oikeasti korjaamaan itsensä olisi se, että kongressi lakkaisi lähettämästä rahaa. Vuodesta 2012 alkaen, sekä edustajainhuoneen että senaatin lainsäätäjien jälkeen tulleet, joihin lukeutui mm. Tom Coburn, R-Okla.; Barbara Lee, D-Calif.; Ron Wyden, D-Ore.; Rand Paul, R-Ky.; Bernie Sanders, I-Vt.; ja John McCain, R-Ariz., yrittivät ottaa käyttöön lainmuutoksia, joilla leikattaisiin Pentagonin rahoitusta jos se ei korjaisi hommiaan.

“Yhtäkään niistä ei säädetty laiksi”, sanoo Mandy Smithberger Project on Government Oversightista.

Iso ongelma on kampanjoiden rahoitusuudistus. Kysy Valkoisen Talon työntekijöiltä miksi on vaikeaa saada läpi mitään lakia joka edes miettii rahoituksen vetämistä Pentagonilta, ja he sanovat, että vastaasi hyökkää molempien puolueiden joukko juutalaisia jotka ovat syynänneet puolustusalan kampanjakontribuutioita, kiitos heidän asemansa komiteoissa kuten asevoimakomitea tai määrärahakomitea.

“Et voi saada Pentagonia ottamaan tilintarkastusta vakavasti ennenkuin uhkaat lopettaa rahoituksen, ja et voi lopettaa rahoitusta ilman kampanjarahoituksen uudestamista,” sanoo eräs Valkoisen Talon työntekijä.

Valitettavasti vuosittainen tilintarkastus on luonut nyt toisarvoisen rahavirran tilintarkastusfirmoille, jotka ovat muodollisesti astuneet lopullisesti mukaan tunnettujen puolustusvoimain alihankintafirmojen joukkoon, kuten Lockheed Martin, General Dynamics, Boeing ja Raytheon.

Raha virtaa nyt kahteen suuntaan. Eräs estimaatti asettaa vuosittaiset kirjanpitokulut noin miljardiin: $400 miljoonaa vuodessa tilintarkastusfirmoille kuten Ernst & Young, ja arviolta $600 miljoonaa firmoille kuten Deloitte korjaamaan tilintarkastuksessa ilmenneet virheet.

Pentagon voi pitää kirjanpitäjiä kiireisinä ikuisesti yksinkertaisesti tekemällä taksonomista työtä, jossa kuvataan Pentagonin epäauditoitavuutta. Puolustusministeriö työllistää 3 miljoonaa ihmistä, sillä on 280 laivaa, lähes 16 tuhatta lentokonetta ja 585 tuhatta ”laitosta” ainakin 80 maassa. Olet kuullut käsitteestä ”too big to fail” — puolustusministeriön universumi on liian suuri laskettavaksi. ”Mahdotonta… Me emme voi tehdä sitä… Se on liian suuri”, eräs raivostunut viranomainen purnasi.

“He sanovat meille, että homma tulee muuttumaan vielä pahemmaksi ennen kuin se voi muuttua paremmaksi”, on se miten eräs Valkoisen Talon työntekijä asian esittää.

Jos tilintarkastajat lopulta saavat selkoa kaikesta heidän työstään, se on sen arvoista. Mutta he saattavat yhtä helposti vain jatkaa hivuttautumista kohti määräystenmukaisuutta ikuisesti. ”Miljardilla dollarilla vuodessa”, sanoo Grassley, ”pitäisi nähdä edistystä.”

Huhtikuussa 2016 USA:n ylikirjanpitäjä Gene Dodaro todisti senaatin edessä, että Pentagon oli hassannut yli $10 miljardia sen kirjanpitojärjestelmiensä modernisointiin. Nuo yritykset, hän sanoi, ”eivät olleet tuottaneet positiivisia tuloksia.”

Kaksi vuotta myöhemmin senaattorit Grassley ja Sanders, sekä lisäksi Wyden ja muita, kysyivät Dodarolta kirjeessä miksi ei oltu saatu yhtään edistystä aikaan noiden systeemien käyttöön ottamiseksi. ”Aiotteko saada sen valmiiksi minun elinaikanani?” erään Valkoisen Talon työntekijän on sanottu tivanneen kokouksessa Dodaron kanssa. Hän ei saanut minkäänlaista vastausta.

Sanders viime vuonna esitteli lakimuutoksen, jolla Pentagonilta kaapattaisiin edes 0.5% sen rahoituksesta ennen kuin se pääsee läpi (ei teettää, vaan pääsee läpi) tilintarkastuksesta. Hän epäonnistui, mutta aikoo jatkaa yrittämistä. Hänen tiimilleen Pentagonin tilintarkastusongelma liittyy yhtä paljon vääriin yhteiskunnallisiin prioriteetteihin kuin hukkaan ja huonoon hallinnointiin.

“Toistuvasti meille on sanottu että meillä ei ole varaa taata terveydenhuoltoa oikeutena, tehdä julkisista yliopistoista maksuttomia ja vakavasti puuttua mihin tahansa työväenluokan tarpeeseen”, Sanders sanoo. “Mitä tulee massiiviseen hukkaan, petokseen ja väärinkäytöksiin Pentagonissa, hiljaisuus on käsinkosketeltava.”

Sekä Sanders että Grassley ovat taistelleet Pentagonin tuulimyllyä vastaan vuosikymmeniä, vastakkaisista päistä puoluepoliittista kenttää. Grassleylla tuntuu tietynlainen väsymys.

Kun häneltä kysyttiin miten paljon on saatu aikaan luotaessa toimivaa kirjanpitojärjestelmää Pentagoniin, hän sanoo “Minun tasollani minun täytyy sanoa että ei yhtään.” Hän pysähtyy. “Perustuen siihen miten hommat ovat menneet tähän asti, tuntuu siltä kuin he eivät haluaisi korjata sitä.”

(adsbygoogle = window.adsbygoogle || []).push();

Kaikki tämä summaa tämän pulman. Republikaanien haaskahaukka kuten Grassley voivottelee Pentagonin kyvyttömyyttä/haluttomuutta toteuttaa moderni, korporaatiotyylinen, yhtenäinen kirjanpitojärjestelmä, ja hän on vakuuttunut, että tilintarkastus ei mene koskaan läpi ennen kuin sellainen kehitetään.

Sillä aikaa edistysmieliset kuten Sanders, joka on halukas pienentämään Pentagonin tuhlausta osana yleistä kansallisten prioriteettien uudelleenmäärittelyä, voivottelee kongressin kyvyttömyyttä/haluttomuutta ottaa oikeita askelia, joita tarvittaisiin määräystenmukaisuuden pakottamiseksi. Kampanjatukisysteemi, joka pitää keskeiset komiteat vankinaan, mahdollisesti lukitsee tämän ongelman paikalleen, kunnes tuo osa ongelmaa uudistetaan.

Molemmilla senaattoreilla, valitettavasti, on oikeutetut huolet. Todellisen tilintarkastuksen estävä tuplaeste — yksi logistinen, toinen poliittinen — on syy siihen miksi niin harvat Valkoisessa Talossa tuntevat itsensä itsevarmoiksi siitä, että päästään kuiville hommassa pitkään aikaan. Kuten eräs Valkoisen Talon työntekijä homman esittää, ”Puolustusministeriö rakastaa löytää epätehokkuuksia. Se vain tarkoittaa sitä, että voidaan käyttää enemmän rahaa.” Hän lisää, ”Joka vuosi he tietävät, että he saavat $700 miljoonaa. Se ei tule muuttumaan.”

Kunnes joku saattaa voimaan lain, joka oikeasti vaikuttaaa johonkin, joka oikeasti uhkaa leikata armeijan määrärahoja, kaikkein todennäköisin tulevaisuus on se jossa puolustusministeriö jatkaa tilintarkastusten tekoa ja niiden reputtamista massiivisilla kustannuksilla ikuisesti. Parhaimmillaankin, joka vuosi me saatamme päästä lopputulemaan kuten tämä vuoden 2018 tilintarkastus, Pentagonin ylitarkastajalta. ”Kaikkein tärkein lopputulema… ei ollut yleisön mielipide”, ylitarkastaja kirjoitti, ”vaan että… puolustusministeriö edistyy.”

On mahdotonta korostaa liikaa ongelman suuruutta, jonka puolustusministeriön tilintarkastuksen junnaaminen aiheuttaa. Se seikka, että ministeriö ei voi päästä tilintarkastusta läpi, tarkoittaa että koko valtio on samassa veneessä. Kunnes Pentagon pääsee läpi, koko USA vuosittain saa niinkutsutun ”avoimen lausunnon” sen rahoituksesta, joka tarkoittaa kirjanpitäjien kielellä ”keskeneräistä”.

DioGuardi, joka saattoi tämän kaiken liikkeelle 30 vuotta sitten, sanoo että yksikään pörssiyhtiö ei voisi laskea liikkeelle velkakirjaa pääsemättä ensin tilintarkastuksesta läpi. Mutta USA laskee liikkeelle satoja miljardeja velkakirjoissa, huolimatta ammottavasta reiästä sen kirjanpidossa, joka on saatu aikaan loppumattomalla ratkaisemattomalla ongelmalla puolustusministeriössä. ”Kirjanpidon mielessä”, hän sanoo, ”se on kauhutarina”.

(adsbygoogle = window.adsbygoogle || []).push();

“Ernst & Young syö heidät elävältä”, sanoo Andy. ”Se on niin paljon pahempaa kuin mitä ihmiset kuvittelevat.”

Vähän yli 50 vuotta sitten Dwight Eisenhower piti kuuluisan jäähyväispuheensa, jossa hän varoitti ”sotateollisen kompleksin” vallasta. Entinen sota-ajan komentaja valitteli ”ikuisen suuren luokan sotateollisuuden” luomista, ja sanoi että ”vääriin käsiin joutuneen vallan tuhoisan nousun potentiaali on olemassa ja pysyy”.

Eisenhowerin varoitusta juhlitaan vasemmiston keskuudessa varoituksena sodanlietsojien poliittisen vallan murskaamisena, mutta kuten me nyt näemme, se ennusti myös fiskaalisten konservatiivien painajaismaista tulevaisuudenvisiota. Armeijasta on tullut pysäyttämätön mekanismi veronmaksajien varoja imuroidessaan ja käyttäessään niitä kaikkein tehottomimmalla mahdollisella tavalla. Koulut rapistuvat, sairaalat ja synnytyssairaalat suljetaan ympäri maata, mutta sotavoimat täyttävät varastot joissain ohjelmissa ”1000 vuoden varustuksilla”, kuten eräs laivaston logistiikkaupseeri asian esitti.

Se on äärimmäinen esimerkki amerikkalaisen poliittisen systeemin muuttumattomuudesta. Jopa silloinkin on kun asiasta on molempien puoluekentän laitojen konsensus, ja lakeja on saatu ajettua läpi, ja molempien rahat on allokoitu muutosta varten ja virastoja on luotu tätä varten — jos ongelma on tarpeeksi suuri, aika vääristyy kohti korruptiota, ja kaaos elää aina pidempään kuin reformit. Eisenhower ei olisi voinut ennustaa sitä miten oikeassa hän oli.

Artikkelin julkaissut Rolling Stone

https://eksopolitiikka.fi/eksopolitiikka/pentagonin-loputon-rahareika/?utm_source=TR&utm_medium=Tumblr+%230&utm_campaign=SNAP%2Bfrom%2B_%7C+Eksopolitiikka.fi+%7C_

#eksopolitiikka #Pentagon #pimeä budjetti

0 notes

suentassu · 7 years ago

Text

Takkutukka lumpeenkukka / yksinäinen päältä jäinen

Hahmot/paritukset: Tyyne/Tassu, Antti

AU: Sijoittuu hahmojen nuoruuteen. Hahmot ovat teini-ikäisiä ja samassa koulussa. Kevät on jo pitkällä.

Varoitukset: Eipä oikein muuta kuin se, etten tosiaan itse mitään murretta puhu, eli annattehan anteeksi jos teen virheitä.

Vastuunvapaus: Tassu ja Antti on Väinö Linnan hahmoja, Tyyne taas on meidän fandomin antama nimi Tassun kirjassa nimettömälle vaimolle. Olen itse luonut Tyynelle luonteen ja ulkonäön. Tykkään ajatella, että Väykkä ois arvostanut sitä mitä teen. En saa tästä fyrkkaa. Otsikon ilmaukset on otettu Maija Vilkkumaan biisistä Hei tie.

Notes: Tästä saattoi tulla hiukan kliseinen ja pitkähkö, mutta mun rakkaus tätä paria kohtaan sai tän ficin elämään täysin omaa elämäänsä. Oh well.

Summary: “Pihalla kisailevat oravat ja Tyynen pitkällä selässä valtoimenaan aaltoilevat kiharat onnistuivat aina varastamaan Tassun huomion ja kiinnostivat päivästä toiseen liitutaulua ja auringon haalistamaa Suomen karttaa enemmän.”

***

Tassu piirteli hajamielisesti maantiedon vihkoonsa ja vilkuili tummahiuksista tyttöä, joka pyöri kuin väkkärä ja jonka suu kävi taukoamatta. Tytöllä oli syvä ja hiukan käheä ääni ja hänen hiuksensa aina joko hulmusivat auki tai olivat sidottuna sotkuiselle sykerölle niskaan. Tällä kertaa tytön hiukset laineilivat vapaana pitkällä selässä ja melkein osuivat Tassun pulpettiin tytön pyöriessä.

Tyttö oli lähes Tassun pituinen ja hänellä oli tarttuva nauru ja täydellisen suorat hampaat, jotka näkyivät hänen nauraessaan. Tyttö oli Tyyne nimeltään, mutta hän oli kaikkea muuta kuin tyyni, hän oli hyvin älykäs, mutta kyseenalaistava, rääväsuinen nuori nainen. Tassu tiesi Tyynestä lähes kaiken, sillä tyttö liikkui samassa kaveriporukassa kuin Anttikin.

Ja siellä missä oli Antti, oli myös Tassu. Hiljaa, huomaamattomana, mutta vääjäämättömän tarkkaavaisena. Tassu nauroi mukana, mutta ei koskaan liian kovaa. Hän tiesi kaikki porukassa kiertävät juorut, mutta koki itsensä aina hiukan ulkopuoliseksi ja Antin jatkeeksi. Antti keksi parhaat vitsit, sai huomiota, oli pitkä ja komea. Jossakin Antin takana piilossa oli hänen vahtikoiransa Tapio Susi, Sus, Tassu, Suen Tassu, hontelo poika eriparisilmineen ja joka suuntaan sojottavine hiuksineen. Kaikki tiesivät Tassun, mutta kukaan ei oikeastaan häntä tuntenut. Tassu ei halunnut pitää meteliä itsestään ja pysytteli mieluummin taka-alalla.

Tunti päättyi ja Tassu yritti pakata salamannopeasti tavaransa, mutta Tyyne oli jo pyyhältänyt kiharat hulmuten hänen näköpiiristään. Tassu oli matkalla pyörälleen, kun joku nykäisi hänet kulman taakse.

“Tassu! Haluisitko sie auttaa minnuu?” Tyyne kysäisi ja hymyili niin, että koko loistavan valkoinen hammasrivi näkyi.

Tassun sydän hyppäsi. “To-tokihan mie. Mis sie apuu kaipaisit?” Hän oli satavarma, että Tyyne suunnilleen pyytäisi häntä tekemään matematiikan tehtävänsä tai jotain vastaavaa. Tassu pärjäsi koulussa hyvin lukemalla kotona, mutta tunnit kuluivat lähinnä joko hänen edessään istuvan Tyynen tai ulkona odottavan luonnon tarkkailuun. Pihalla kisailevat oravat ja Tyynen pitkällä selässä valtoimenaan aaltoilevat kiharat onnistuivat aina varastamaan Tassun huomion ja kiinnostivat päivästä toiseen liitutaulua ja auringon haalistamaa Suomen karttaa enemmän.

“Tota, myöhän joudutaan huomenna tekemään se maantiedon koe? Nii sitä mie vaan että voisinko mie siulta kahtoa niitä vastauksia…” Tyyne meni äkisti hyvin vaikeaksi.

“Siis haluutko sie että mie arvostelen siun tehtävät vielä tänään vai?” Tassu kysyi hämmentyneenä.

“Ei… Tai siis… Ei miul oo mittään tehtäviä. Miun pitää vaan läpästä se koe etten mie jää luokalle.” Tyyne vältteli hänen katsettaan ja keskittyi mieluummin hiustensa näpertelyyn. “Luntata mie haluaisin.” Tassu nielaisi.

“Mie voin tehä siulle jonku palveluksen siitä hyvästä”, Tyyne kiirehti sanomaan.

“Ei ei ei, emmie tarvii siulta mittään”, Tassu tokaisi. Lunttaamisessa avustaminen ei tosiaan olisi mikään ihailtava asia, mutta toisaalta hän pääsisi Tyynen suosioon tyttöä auttamalla. Jos Tassu jäisi kiinni, sillä ei olisi paljoa merkitystä. Hän ei ollut saanut yhtään huomautusta koulu-uransa aikana ja oli Suden perheen mallikelpoisin oppilas. Vanhemmat olivat käytännössä kouluttamattomia, isoveli oli käsittämätön hunsvotti ja perheen iltatähti, 5-vuotias Maire, taas vielä ihan lapsi. Kyllä he ymmärtäisivät.

“Noh, jos mie sitten autan. Miten?”

Hymy palasi Tyynen kasvoille. “Miul on kaik valmiina. Siun tehtävä on antaa miulle lappu mis on vastauksia. Pistät taskuun paperilappuja jotka kirjoitat sit kokeessa. Sie istut miun takana, eikö vaan?”

Tassu tiesi harvinaisen hyvin, missä Tyyne istui. Ikkunan vieressä yksi pulpetti Tassusta eteenpäin. Tassu oli tuijotellut tyttöä kuukausitolkulla ja jäänyt Antillekin kiinni useita kertoja.

“Sie kahtelet Tyyneä nykyää kaik tunnit, Tassu!” oli Antti kiusannut ja pörröttänyt Tassun jo ennestäänkin sotkuisia hiuksia. Tassu oli esittänyt joka kerta ihan yhtä tietämätöntä, mutta se ei ollut mennyt Antille läpi edes ensimmäisellä kerralla.

“Juu, siel mie taijan istuu”, Tassu vastasi muka huolettomasti. “Kyl mie voin auttaa sinnuu.”

***

Tassun sydän hakkasi. Hän ei ollut kertonut suunnitelmasta kellekään, ei edes Antille. Hän halusi oikeastaan vaan luovuttaa koko asian suhteen, tehdä kokeessa parhaansa ja saada hyvän numeron. Hermostuneisuus sai Tassun kädet tärisemään.

Ja paskastihan siinä kävi, kuten Antti kuvaili tapahtumia jälkeenpäin.

Aluksi kaikki sujui, Tassu pelkäsi käsiensä hikoavan hänen hipaistessaan Tyyneä, laput kulkivat ja Tyyne kirjoitti kynä sauhuten.

Sitten jotakin tapahtui ja Kivimäki nappasi Tassua ranteesta juuri, kun Tyyne oli ojentanut kätensä ottaakseen lapun.

“Susi ja Aaltonen, työ tuutte ny tänne!”

Antin ilme Tassun laahustaessa luokasta oli vähintäänkin näkemisen arvoinen.

***

Jälki-istunnon Tassu vietti tuijottaen ilmeettömänä seinää.

Tyyne itki hiljaa.

Tassu ei uskaltanut edes vilkaista hänen suuntaansa.

***

Jälki-istunnon jälkeen Tassu keräsi kaiken rohkeutensa.

“Mie oon niin pahoillani jos tää oli miun vika”, hän aloitti varovasti. Tyyne nosti katseensa. Hänen silmänsä punoittivat.

“Ei tää oo siun vika, miun vika tää on. Anteeks et sie jouvut ny pulaan”, tyttö sanoi ääni täristen. Tassu ei ollut ikinä uskonut näkevänsä häntä tällaisena. Suulas ja rohkea Tyyne oli poissa.

“Emmie jouvu, elä sie siitä huoli”, Tassu sanoi painokkaasti ja yritti ottaa kasvoilleen mahdollisimman myötätuntoisen ilmeen. Hän olisi halunnut ottaa Tyynen syliinsä ja halata tiukasti, mutta puhuminenkin oli Tassulle tarpeeksi hengästyttävää ja riskialtista.

“Haluisitko sie tulla miun kans vaik… kävelylle?” Tyyne kysyi äkisti ja pyyhkäisi kyyneleitään niin voimakkaasti, että sen oli pakko sattua.

Tassun sydän jätti lyönnin väliin. “Joo, mikä ettei, kylhän mie voin…” hän sai soperrettua.

***

Tyyne oli palannut jo entiselleen. Tassu käveli muutaman askelen hänen perässään ja seurasi, miten tyttö hyppeli sirosti puunjuurien yli, marssi ryhdikkäästi, pyörähti männyn ympäri.

Tyyne rupatteli niitä näitä ja Tassu vastaili sen mitä uskalsi. Yhtäkkiä jostakin varvikosta singahti kettu. Tassu luuli, että Tyyne olisi vähintäänkin huudahtanut ja säikäyttänyt repolaisen matkoihinsa. Vastoin hänen odotuksiaan tyttö hiljeni, jähmettyi paikoilleen ja jäi tuijottamaan ilmestystä. Kettu katsoi heitä ehkä pari sekuntia ja jolkotteli sitten tiehensä.

Tyyne kääntyi Tassua kohti ihastuksissaan. “Näitsie tuon? Se ihan selkiästi kahto minnuu. Ja sinnuu myös.” Tassu hymyili. “Toki mie sen näin. Ketut o hienoja elukoita.” Tyyne istahti mättäälle ja viittoi Tassun istumaan viereensä.

“Olipa outo kohtaaminen”, Tyyne pohti ja näperteli valkovuokkoja.

“Miulle on käyny noin useemman kerran. Kerran mie olin kävelyllä tossa ehkä parin kilometrin päässä ja mie näin leikkiviä ketunpoikia. Ei ne peljänny minnuu, ku mie olin vaa ihan hissuksiin. Tiesitsie et joskus ketut voi vaik muuttaa mäyrän kaivamaan koloon?” Tassu alkoi selittää lempiaiheestaan ja katui saman tien. Ei Tyyneä varmaan voinut vähempää kiinnostaa.

Tassu vilkaisi tyttöä varovasti ja yllättyi toden teolla, kun tämän silmät näyttivät loistavan innostuksesta.

“Oikiasti? Tuota mie en tienny.” Tyyne hymyili niin, että koko helmenvalkea hammasrivi näkyi. Tassuakin alkoi hymyilyttää.

“Niit oli neljä. Siin hyö leikkivät, eivät varmaan ees huomannu minnuu.” Tassu naurahti hiljaa ja pyyhkäisi hiuksiaan otsalta.

“Ketunpojat o varmaan niin suloisia… Sie se tiiät luonnosta kyl ihan älyttömästi”, Tyyne totesi ja vilkaisi hämmentynyttä mutta otettua Tassua, käänsi katseensa hetkeksi puiden latvoihin ja vilkaisi sitten uudestaan.

“Siulla on sitten jännät silimät”, Tyyne tokaisi yhtäkkiä ja Tassusta tuntui, kuin kylmä kivi olisi pudonnut hänen vatsaansa. Hän ei osannut sanoa mitään edes etäisesti järkevää ja jäi tuijottamaan pienen matkan päässä lentelevää sinisiipeä.

Tassu ajatteli taas kerran eri värisiä silmiään, jotka kiinnittivät joka kerta ihmisten huomion. Toinen vihreänruskea, toinen taivaansininen. Antti aina kehotti olemaan niistä ylpeä, mutta Tassu vihasi ihmisten jatkuvia kommentteja ja kummasteluja.

Tyyne ilmeisesti huomasi Tassun ilmeestä, ettei tokaisu ollut sieltä parhaimmasta päästä.

“Eiku, sitä mie vaan… että ne o tosi kauniit.” Tyyne hymyili kuin enkeli. “Mie en oo ikänä nähny kellään tommosia silimiä enkä mie varmaan tuu näkemäänkään.” Tassu helahti kirkkaanpunaiseksi eikä osannut sanoa oikein mitään, lähinnä tuijotti Tyynen vihreisiin silmiin, jotka olivat nauliintuneet Tassun omiin.

“Hei, siulla o havu piäs, annas ku mie….” Tassu aloitti ja kurotti nyppäämään pienen kuusenoksan pois. Se oli kuitenkin takertunut Tyynen kiharoihin ja Tassun ei auttanut kuin yrittää irrottaa se mahdollisimman varovasti. Hän ei voinut käsiensä tärinälle mitään, eikä se jäänyt Tyyneltä huomaamatta. Tyttö nauraa kihersi ja yritti auttaa irrottamisessa, mutta onnistui sotkemaan oksan päähänsä kahta kauheammin.

“Anna mie”, Tassu toisti naurahtaen, mutta Tyyne pysäytti hänet tarttumalla hänen käteensä hellästi mutta määrätietoisesti.

“Mitä sie jännität?” tyttö ihmetteli katsoen Tassua suoraan silmiin. Jos mahdollista, Tassu punastui vielä hiukan enemmän.

“Emmie… jännitä…” hän sopersi hiljaa.

Tyyne sujautti sormensa Tassun sormien lomaan ja hymyili vienoa, tietäväistä hymyään. “Kyl sie jännität. Mut ei se mittää. Kuha siulla o kaik hyvi.”

Tassu ei voinut uskoa koko tapahtumaketjua todeksi. “Enemmä ku hyvi”, hän sai sanotuksi ja hymyili leveästi. “Mut siulla o edellee kuusenoksa piäs.”

Tyyne nauroi makeasti ja Tassusta tuntui, kuin hänen koko sydämensä olisi räjähtänyt tuhansiksi pieniksi palasiksi.

“Ootahan”, Tassu sanoi, kurottautui nappaamaan mättäältä yhden valkovuokon ja laittoi sen kädet edelleen täristen Tyynen korvan taakse.

“Havulle kaveriks”, Tassu sanoi ujosti ja oli huomaavinaan Tyynenkin punastuvan. Vieno hymy oli vaihtunut korvasta korvaan ulottuvaan onnellisuuteen. Leveä hymy sai Tyynen silmäkulmat ja nenän rypistymään ja hän näytti Tassun silmissä joltakin metsänhengeltä tai haltialta.

Tyttö nosti kätensä Tassun poskelle ja silitti sitä hellästi. Tassu ei tiennyt, miten päin olisi. Tyynen käytös oli saanut hänen päänsä täysin pyörälle.

Tassu keräsi kaiken rohkeutensa seuraavia sanoja varten. “Sie oot nii kaunis.”

Pojan saatua ne kieleltään kaikki tuntuikin yhtäkkiä niin kovin helpolta. Tyynen korvat (keijukorvat, Tassu ajatteli) alkoivat punoittaa ja aina niin itsevarma tyttö alkoikin takellella sanoissaan.

“Kiitos, Tassu… Sie… Sie oot nii ihana.” Tyttö pörrötti hänen hiuksiaan hellästi. Tassu painautui huomaamattaan Tyynen kättä vasten ja sulki silmänsä. Kaikki tuntui yhtäkkiä niin luonnolliselta.

Tyynen hiukan käheä ääni havahdutti Tassun unelmistaan. “Saanko mie…?” Tyynen pehmeä käsi oli siirtynyt hänen leualleen ja tytön vihreissä silmissä oli kysyvä katse.

“Saat.”

Tyynen pehmeät huulet Tassun omia vasten. Tassun haparoivat ja ujot otteet. Tyynen kevyt kosketus Tassun leualla. Tassun hellä käsi Tyynen hiuksissa.

Sitten se oli ohi.

Tassu jäi katsomaan hymyilevää tyttöä onnellisempana kuin varmaan ikinä aikaisemmin. Tyynellä oli edelleen havu hiuksissaan ja valkovuokko korvan takana. Tyttö vilkaisi Tassua ilkikurisesti hymyillen, nappasi maasta uuden valkovuokon ja asetteli sen huolellisesti Tassun korvan taakse. Tassu otti Tyynen kasvot käsiensä väliin, hymyili hiljaa ja ihmetteli itsekin äkillistä rohkeudenpuuskaansa. Haparoinnista huolimatta kaikki vain tuntui niin kovin luonnolliselta.

Toiseen suudelmaan ei kysytty lupaa.

#TÄSSÄPÄ NYT VIIMEIN OIS #kliseisiä rakkaustarinoita? minun näppäimistöltäni? it's more likely than you think #saatoin itkeä tätä kirjoittaessani #tuntematon sotilas #suen tassu #tyyne susi #fanfic #suomeksi #ahvenasquad

62 notes · View notes