#nauttikaa tai jotai

[muumihelvetti]

noni taas lähtee

Paritus/Hahmot: Rokan Antti/Suen Tassu

Genre: mä en ees tiiä. vähä ne siellä käpälöi. voi poikakultia

Varoitukset: vähän seksuaalisia teemoja

Vastuunvapaus: Linnan hahmot, vaikka minä kyllä omaksi ottaisin jos saisin

Summary: Tassu on aina rakastanut Antin ääntä. Mutta ei helvetti, ei tuo vatipää osaa olla hiljaa.

Mä en iha tiiä mite täs näi kävi mut täs myö ollaa ja näil myö mennää.

_____________________________________________

Tassu ei tässä maailmassa montaa asiaa rakastanut niin kuin rakasti Antin ääntä. Toki hän kaikkea muutakin Antissa rakasti, mutta miehen äänellä oli aina ollut Tassun sydämessä erityisasema. Siihen liittyi niin paljon hyviä muistoja: koulumatkat, kirkkokäynnit, viileät kesäillat. Juoksukisat, hippaleikit, omenavarkaudet. Antti nauramassa, Antti huutamassa, Antti lausumassa hänen nimeään. Tassu Tassu Tassu. Suen Tassu, Sus, miun Tassu. Eikä Antin kovaa tarvinnut hänen nimeään lausua, sillä Tassu oli aina ihan vieressä, kosketuksen päässä, ei koskaan askelta kauempana. Niin sen kuului olla. Niin se oli aina ollut.

Tassu rakasti Antin ääntä. Mutta voi, kun Tassu joskus niin toivoi, että Antti osaisi pitää suunsa kiinni! Vatsaa aina niin väänsi, kun joutui katsomaan Antin aukovan päätään sellaisille ihmisille, isoille tärkeille herroille ja rouville, joille sitä ei todellakaan kannattaisi aukoa. Mutta ei Antti siitä välittänyt, tai jos välitti niin ei sitten vain jostain syystä kyennyt lopettamaan.

"Elä sie Tassu miusta huoli", Antti aina vain nauroi, jos Tassu huolensa ilmaisi, "kyl mie selviin."

Aina se oli sellainen ollut, valmis kalistelemaan sapeleita ties minkä auktoriteetin kanssa, oli se sitten Rokan ukko, Rokan rouva, kirkkoherra, naapuri tai ylemmät upseerit armeijassa. Kaikki kävi. Antti ei sietänyt käskyttämistä tai turhaa pokkurointia. Se kyllä kumarsi, jos siltä tuntui, mutta väkisin sitä ei taipumaan saanut, ei selkäsaunallakaan.

Sitä monet ihmettelivätkin, että miten tuo pieni Suen Tassu, hiirulainen, sai Rokan kovapääpenikan aina taipumaan kuin vettä vaan. Sillä Tassua Rokka kyllä kuunteli, kuunteli tarkkaan, myös ja varsinkin silloin kun Tassu ei sanonut mitään.

Tassu sitä itsekin ihaili, miten vaivattomasti Antti häntä totteli. Silloin siis kun viitsi, tai silloin kun asialla oikeasti oli väliä. Mutta kyllä se tuntui hyvältä, kun Tassun ei tarvinnut muuta kuin hihasta nykäistä ja katsoa vähän tuimemmin, ja heti Rokka tiesi menneensä yli. Ja siihen se aina lopetti.

"Se on kato siin, Sus, et sie et miuu koskaa alas katso. Sie komennat, mut vaan ko sie välität siit et mitä mie lahopää ittelleni aiheutan ko sillee aina rynnin ja rämistelen", Antti oli joskus kertonut heidän maatessaan hikisin�� riihessä päärakennuksen kesäisen hiostavaa kuumuutta paossa.

Antti oli silittänyt hänen poskeaan, suikannut märän suukonkin ennen kuin nousi istualleen repimään paitaansa päältään: "Huh pyhä tsiisus ja Herra Isä, et osaaki olla kuuma!"

Tassu oli vain hiljaa maannut siinä tarkkaillen ystäväänsä ja sulatellen tuon sanoja. Tassun pää oli hieman kallellaan, juuri sillä tavalla mikä kuulemma muistutti Anttia koirasta. Taisi muistuttaa nytkin, koska Antin kasvoille hiipi hymy hänen vilkaistessaan Tassuun päin.

"No Sus, mitäs sie noi tarkkaan mietit?"

"Sinuu", Tassu tokaisi pehmeästi hymyillen.

Antin kulmakarvat kohosivat samaa tahtia tämän suupielten kanssa. "Vai oikein minuu! Mitäs sie Tassu minust? Mit mie nyt tein?"

Tassu hymähti. Vielä hetken hän tarkkaili virnuilevaa Anttia, joka istui siinä hänen edessään paidatta, julkeana kuin mikä. Sitten hän nousi hitaasti istumaan ja hivuttautui ihan Antin eteen.

Tassu tarttui lempeästi Anttia ranteista ja kaatoi toisen takaisin makuulle, nostaen pitelemänsä kädet Antin pään päälle. Siinä hän tovin katseli allaan makaavaa miestä, joka virnuili kuin mielipuoli ja kiemursi kahta kauheammin.

Antin suu avautui sanomaan jotain, mutta Tassu hiljensi tämän yhdellä vilkaisulla. "Ollaan myö Antti ihan hiljaa vaan."

Antin silmät pilkehtivät iloisesti, mutta sanaakaan ei mies sanonut. Ei sillä, että Tassu olisi antanutkaan.

Niin, moni sitä ihmetteli, miten Suen pikku Tassu aina vaan taivutti Rokan härkäpään, mutta Tassusta nuo juoruakat katsoivat asiaa jo lähtökohtaisesti ihan väärältä kantilta: ei hän Anttia mihinkään taivuttanut, ei painanut eikä vääntänyt. Se juuri oli tärkeää Antin kanssa: mihinkään ei saanut tosissaan pakottaa, tai se nosti elämän. Välillä se kyllä nosti Tassunkin kanssa, mutta kyllä Tassu sen osasi hoitaa.

Mutta jos Anttia tahtoi välttämättä taivuttaa ilman, että se alkaisi potkimaan, oli tärkeää taivuttaa ihan vähän vaan kerralla: missään nimessä ei saanut koittaa taittaa. Sitä monet armeijassa tuntuivat yrittäneen: ne halusivat taivuttaa Anttia kunnes se taittuisi, menisi kokoon niin, että sen päältä olisi helpompi kävellä. Tähän ei Tassu ryhtynyt: hän taivutti vain sen verran, kuin Antti taipui, ja siitä ehkä hiukan vielä, venytti hitaasti rajoja niin ettei Antti edes tajunnut nostaa elämää. Tassu oli kehittänyt oman tapansa homman hoitamiseen: hiljainen pyyntö, ehkä pään nyökkäys, käden kevyt kosketus. Ja kas, aivan kuin ihan itsekkään tajuamatta, oli Rokan Antti heti jutussa mukana.

Niin se toimi, ja hyvin toimikin. Niin kotona kuin rintamallakin. Juurikin oli Tassu pelkällä käden hipaisulla ohikulkiessaan kertonut Antille, että tule vähän tänne, ja Anttihan tuli. Kiltisti tuo Rokan poika seurasi Tassua takaisin sisään korsuun, vaikka kaikki muut olivat ulkona pitämässä lystiä, hoipertelemassa iloisina ympäriinsä pirtuvirran juovuttamina.

Oven mentyä kiinni mittailivat miehet hetken toisiaan, kummankin kasvoilla melkein huomaamaton hymy ja silmissä lempeää valoa. Ei ollut tässä tanssissa Kannaksen pojille mitään uutta.

Antti astui lähemmäksi, silmissä edelleen se sama tuike ja huulilla virneeksi levinnyt hymy.

"Ootsie Tassu aikamoinen", Antti naurahti kierätessään kätensä toisen ympärille. Tassu antoi sille hetken, mutta pian jo tyrkkäsi Anttia taaemmas, vasten korsun karheaa hirsiseinää, ja astui itse heti perässä, ihan toiseen kiinni. Tassu tuijotti edelleen tiukasti toisen tuikkiviin silmiin, periksiantamattomana joskin huvittuneena.

"Ollaan myö Antti nyt iha hiljaa vaan, jooko..." Tassu kuiskaa suudellessaan Antin kaartuvaa kaulaa, "Ihan hiljaa vaan..."

Tassu piteli toisen ranteita heidän välissään. Ote oli höyhenen kevyt mutta määrätietoinen, eikä Antilla ollut siitä kiire minnekään. Päin vastoin, hän jäisi siihen mieluusti vaikka koko loppu päiväksi, viikoksi, elämäksi.

"Mie oon, mie oon, Tassu, mut hitto...", Antti naurahtaa hengästyneenä, "perkeleen vaikiaks sie kyl sen miul teet." Hän koittaa vetää miestä suudelmaan, mutta Tassun toisen käden tiukka ote hänen hiuksistaan nykäisee hänen päätään tomerasti taaksepäin, antaen Tassun jatkaa pyhiinvaellustaan Antin kaulalla.

Antti nauraa ja painaa takaraivonsa kuuliaisesti vasten seinää, nostaen katseensa korsun kattoon. "Hitto, Tassu rakas, kyl sie oot aikamoine...Sie miut hulluks teet, ja pikasesti!"

[paskanmarja]

Pieni ilmotusluontoinen asia. Joku teist aktiivisimmist seuraajist on saattanu huomata et en oo ollu kauheen aktiivinen viime aikoina, ja tää tulee jatkumaan luultavasti joku pari kuukautta. Mul ei oo kauheesti ylimäärästä aikaa tän blogin pyörittämiseen koska mun elämäs tapahtuu aika paljon isompii juttui täl hetkel. 

Eli pidän lowkey taukoo täs parisen kuukautta. Tiiän et tää myös kuulostaa hirmu tyhmält koska mun blogi on 90% reblogei ja 10% shitpostausta mut niinku this is how it is.

Kuten aina mun inbox on auki jos on jotain kysyttävää tai muute vaan halua jutella. Käyn tarkistamas viestit kyllä suht usein ja varmaan teen jotai shitpostejakin aika ajoin.

Nauttikaa kesäst!