#huomenna katsotaan toisiamme silmiin | Explore Tumblr Posts and Blogs

trevardes · 5 years

Text

Huomenna katsotaan toisiamme silmiin (6/6)

(ENSIMMÄINEN OSA) (TOINEN OSA) (KOLMAS OSA) (NELJÄS OSA) (VIIDES OSA)

Genre: draama, angst with a happy ending, 5+1

Sanamäärä: noin 3800

Disclaimer: En omista hahmoja enkä saa tästä rahaa.

Varoitukset: mainintoja homofobiasta, yleistä angstia sekä muutamia Raamatun kohtia sellaisissa yhteyksissä, jotka ehkä eivät kaikkien mielestä ole ihan sopivia.

Paritukset, hahmot: Lehto/Riitaoja, Riitaojan perhe

Summary: Riitaoja odottaa seitsemän kuukautta, kaksi viikkoa ja neljä päivää, ennenn kuin kaikki muuttuu. / Viisi kertaa kun Lehto ja Riitaoja kääntyvät pois toistensa luota, ja yksi kerta kun he eivät enää voi päästää toisistaan irti. Osa 6/6.

AO3 linkki: https://archiveofourown.org/works/15013859/chapters/51339697

***

Riitaoja odottaa seitsemän kuukautta, kaksi viikkoa ja neljä päivää.

Harmaat aamut ja liian kirkkaat päivät seuraavat toisiaan loputtomana virtana, josta hän ei tunnu saavan otetta, vaikka kuinka yrittää.

Tuntuu oudolta olla kotona; toisaalta Riitaoja rakastaa pientä maatilaa ympäröivää tyhjyyttä, hitaasti eteenpäin valuvia iltapäiviä ja loputonta tilaa ympärillään - hiljaisuutta joka syntyy siitä, ettei ympärillä ole nauravia tai kivusta huutavia sotilaita, ei räjähdyksiä eikä konekiväärin takovaa rytmiä - mutta toisaalta häntä kalvaa loputon syyllisyys. Hän on nyt turvassa, kaukana etulinjasta ja sen perässä kulkevasta kuolemasta, muttei voi olla ajattelematta niitä, jotka ovat edelleen vaarassa kuolla joka päivä.

Tuntuu mahdottomalta selittää kenellekään, miksi hän on aina niin apea, miksi hän heräilee öisin huutaen, pelosta täristen ja käsivarrentynkää kipeästi puristaen. Heistä kukaan ei oikein osaa suhtautua kaikkiin niihin muutoksiin, joita Riitaojassa on tapahtunut, kaikkein vähiten Riitaoja itse. Ennen sotaa hän oli se, joka rauhoitti ilmapiirin riitojen jälkeen, se joka suojeli Aliisaa ja auttoi isää ja äitiä kaikessa mahdollisessa, tilan töistä avioliiton rosoisten kohtien tasoitteluun. Nyt hänestä on poissa se pieni, hermostunut tarmonkipinä, joka heitä kaikkia ennen piti pystyssä. Hän istuu mieluummin iltoja sängyssään seuranaan vain kirja ja kuppi vahvaa kahvia, peiton alla piilossa kaikelta ulkopuoliselta, teeskennellen että kynttilänvalo karkottaa painajaiset.

Aliisa hiipii hänen viereensä nukkumaan useammin kuin ei, silittää hänen hiestä märkiä hiuksiaan hellästi pienillä lämpimillä käsillään, ja esittää urheasti ettei häneen satu, kun siitä ei tunnu olevan Riitaojalle mitään apua.

“Risto…”, äiti aloittaa hiljaa eräänä aamuna, kun he ovat kaksin keittiössä laittamassa aamiaista. Riitaojasta ei yksikätisenä ole juuri muuhun kuin puuron hämmentämiseen ja astioiden kantamiseen pöydälle, yksi kerrallaan ja hitaasti jotteivät ne putoa.

“Tiedäthän sinä, että voit puhua minulle mistä tahansa?” äiti kysyy, huolestunut ryppy kulmiensa välissä.

“Tiiän minä”, Riitaoja hymyilee huterasti. Äiti katsoo häneen odottaen jonkinlaista jatkoa, mutta sitä ei tule. Riitaoja ei voi kertoa, kuinka hän näkee öisin joko kuumeisia painajaisia rikki revityistä ruumiista tai sekavia unikuvia joissa häneen koskee toinen mies, toinen sotilas, sellaisella tavalla jota äiti ei voisi kuvitellakaan hyväksyvänsä.

Pitkän hiljaisuuden jälkeen äiti muistuttaa hiljaa, että jollei Risto voi kertoa huoliaan hänelle, niin sitten ainakin Jumalalle. Riitaoja tukahduttaa hysteerisen naurahduksensa epämääräisellä yskähdyksellä.

Isä katselee häntä sanomalehden yli vakavana, ehkä säälien tai ehkä ymmärtäen, muttei koskaan sano mitään.

Syksy kuolee pois talven tieltä pian Riitaojan kotiinpaluun jälkeen. Lumi tulee äkkiä, muutamassa päivässä maailma on pehmeän valkoinen ja niin puhdas, että Riitaojaa ihan hävettää olla itse niin likainen ja särkynyt. Hän tarttuu kynään ja antaa sanojen viedä, vuodattaa paperille kaiken, mitä ei voi täällä kenellekään kertoa. Hän taittaa paperit neljään osaan lukematta niitä kertaakaan läpi, lähettää sen kaiken Lehdolle, vaikkei hänen pitäisi.

”Kaikki tuntuu väärältä nyt kun en ole siellä kaukana etkä sinä ole täällä”, hän kirjoittaa, pelottavan rehellisesti, ja kiirehtii sitten turvallisempiin aiheisiin. “Toivottavasti sinul on asiat siellä hyvin ja tulet lottien kanssa toimeen, ja saat nukuttua, eikä sinul ole paljon kipuja.

Luetko sinä siellä mitään, tuovatko ne sinulle kirjoja? Sodassa minä näin sinun lukevan mutta en uskaltanut kysyä mitä kirjoja ne oli. Jos sinä haluut niin minä voisin ostaa sinulle jotain ja lähettää sinne. Kirjoja tai muuta.”

Hän odottaa vastausta joka päivä, monta viikkoa, muttei oikeastaan ylläty kun sitä ei tule.

Kirjeiden kirjoittamisesta tulee tapa. Riitaoja vuodattaa niihin kaikenlaista arkisista asioista syvimpiin suruihinsa, vaikkei tiedäkään lukeeko Lehto niitä ollenkaan, vai lentävätkö ne suoraan paperikoriin avaamattomina tai vihaisesti palasiksi revittyinä. Niistä tulee jotakin päiväkirjantapaista, luottamuksellista ja samalla riskialtista. Sotatila vallitsee ja kirjeitä avataan ja sensuroidaan, kaikkihan sen tietävät, ja vaikka Riitaoja kirjoittaa tunteistaan kiertoilmauksin, hän saattaisi silti joutua ikävään valoon, jos joku saisi käsiinsä kaikki kirjeet ja muodostaisi niistä oikean kuvan.

”Minä olen alkanut taas käydä muiden mukana sunnuntaikirkossa”, hän tunnustaa, vaikka tietääkin sellaisen olevan Lehdon mielestä turhaa.

“Ja minä olen yrittänyt rukoillakin, vaikka tuntuu että en osaa puhua ylöspäin yhtään sen paremmin kun Aliisalle tai äidille. Oon voan toivonut siunausta kaikille jotka vielä ovat rintamalla, ja sinulle.”

Aliisan kanssa he lukevat isämeitää, ja pikkuhiljaa se alkaa käydä taas helpommin. Aliisan kirkas ääni kuulostaa häntä varmemmalta, ja Riitaojan on vaikeaa muistaa aikaa, jolloin hän luotti samalla tavalla yhtään mihinkään.

Joulukuussa äiti lukee illallisilla evankeliumia, muutama jae kerrallaan, ja tutut sanat tuovat mukanaan joulunodotuksen lisäksi erilaista, suloisempaa melankoliaa.

Joskus iltaisin Riitaoja hakee vanhan kuluneen Raamatun keittiön hyllystä ja selaa ohuita sivuja kunnes löytää Salomon laulun. Se on varmaankin synti, lukea pyhän kirjan kertomusta rakkaudesta ja ajatella toista miestä, mutta laulujen sanat vievät hänen ajatuksensa väkisin Lehtoon. Voi kuinka hän toivoo, että hän saisi olla kuin laulun nainen, jonka rakas tulee hänen luokseen, jää talon seinustalle ja katsoo ikkunasta sisään, kutsuu rakkaansa ulos. Kunpa hän saisi olla kuin nainen, joka lähtee etsimään miestään ja lopulta löytää tämän.

”Minä halusin lainata tähän Laulujen Laulusta yhden kohdan, mutta en kyllä sittenkään kehtaa”, hän kirjoittaa Lehdolle kolmantena adventtina. ”Kaikkea sellaista mistä sinäkin meinisit ihan punaiseksi ja puristaisit kätesi sillä tavalla vihaisesti nyrkkiin kuin sinulla on tapana.” Lehdon huulet ehkä ovat kuin purppuranauha, mutta Riitaoja keksii muutakin Daavidin tornin tavoin ylväänä kohoavaa kuin tämän kaulan. Hän nauraa itselleen ja painaa omat punastuneet kasvonsa hetkeksi paperin avulla piiloon, ennen kuin jatkaa kirjoittamista.

”Niinkuin tämä Laulun nainen, niin minä vieläkin odotan. Ja kyllä sinä tiedät, että vaikka sinulla kestäisi kauan, niin minä olen täällä eikä minun mieltä osaa muuttaa mikään. Ota voan aikasi, mutta jossain kohdin tule. Minulla on sinulle niin paljon kerrottavaa, ja minä haluan ottaa sinusta kiinni ja pitää lähellä niin kauan kun voan annat.”

Hänen sydämensä hakkaa rinnassa kuin hätääntyneen jäniksen, kevyesti ja niin nopeaan että sitä tuskin enää tuntee, mutta korvissa sen jyskytys kuuluu niin kovaa että Riitaoja melkein pelkää toisessa huoneessa nukkuvan Aliisan kuulevan sen. Ei tällaista kuulu kenenkään kirjoittaa, mutta kirjoittaapa hän kuitenkin.

”Toivottavasti sinulla on siellä hyvä joulu. Minä olisin lähettänyt tässä mukana lahjaksi vaikka villasukat, mutten kehdannut pyytää äitiä neulomaan.”

Jos hän uskaltaisi, jos hän ei pelkäisi sensuuria ja Lehtoa ja itseään, hän kirjoittaisi sen katkelman vielä sittenkin.

Paina minut sinetiksi sydäntäsi vasten, pane sinetiksi ranteesi nauhaan, sillä niin lähellä hän haluaisi olla.

Rakkaus on väkevä kuin kuolema, koska siltä se joskus tuntuu, silloin kun se jäytää häntä öisin ja pitää hereillä, kertyy kipeäksi palloksi rintaan ja pyörteilee ilman ulospääsyä kuin myrskypilvi, joka ei voi paeta sateena alas maahan. Osa siitä valuu hiljaisina kyynelinä tyynylle, mutta yhä vain se palaa yhtä kivuliaasti kuin jo silloin suolla, kun se teki Riitaojasta itsekkään ja pakotti hänet pitämään Lehdon hengissä.

Sen hehku on tulen hehkua, sen liekki on Herran liekki. Onkohan noin, Riitaoja miettii. Onko tällaisen rakkauden? Ei siinä mikään tunnu väärältä, paitsi se kuinka Lehdon poissaolo häneen koskee. Eikö Herran liekki pala kaikessa rakkaudessa? Eikö ole tavallaan oikein ja puhdasta rakastaa Jumalan luomusta koko sydämestään, vaikka tämä sitten olisikin mies eikä nainen?

Vuosi vaihtuu, eikä Lehdosta kuulu mitään. Riitaoja yrittää uskoa, ettei toivoa kannata vielä menettää. Hän keskittyy lukemiseen ja niihin kotitöihin joihin kykenee, ja kirjoittaa kirjeitä yhä edelleen.

"Minä luen nyt paljon. Autan talon töissä sen minkä pystyn, mutta ei minusta yksikätisenä ole kaikkeen mihin ennen, ja siksi minul on aikaa. Raamattua minä yritän niinkun olen kertonukkin jo, mutta kun se on sellaista hankalaa sanaa jota minun pitää pitkään tapailla että oikein ymmärrän, niin se on hidasta. Aliisalle minä olen lukenut kauniita kohtia, mutta sitten niitä toisia olen lukenut illalla yksin.

Huonompaakin kirjallisuutta olen vienyt isän hyllystä, vaikka äiti ei pidä siitä että minä teen niin. Linnankoskelta isällä on sellainen kuin Laulu tulipunaisesta kukasta. Se oli yksi minun lempikirjoista jo ennen, mutta nyt minä olen lukenut sen uuelleen jo kahdesti, ja se tuntuu jotenkin erilaiselta. Kaipa se Olavi on niinkuin Rahikainen, mutta sinua minä taas ajattelen kun luen hänestä. Tai siitä miten häntä niin sattuu kaikki vanhat rakkaudet jälkeenpäin kun niiden luota on lähtenyt pois.

Varmaan sinusta tuntuu vaikealta kuulla tämmöistä, mutta kun voan kaikesta tulee minun mieleen sinä. Jos se häiritsee, niin sopii kirjoittaa ja käskeä puhumaan jostain muusta.” Hän on vähällä viivata yli koko lauseen, mutta jättää sen lopulta mukaan. Viikko toisensa perään kuluu ilman vastausta, ja surun lisäksi Riitaoja tuntee ärtymystä ja vihaa. Kai se saa silloin tällöin näkyä kirjeissäkin.

Ja sitten minä olen lukenut Sudenmorsiamen, vaikka se on sellaista tarkoituksella vanhaa ja hassua kieltä. Älä ota pahasti tätä, en minä ilkiyttäni sano, mutta sinä olet sellainen kuin Aalo. Siinä, että sinussa on joku vieraus, etkä sinä halua puhua siitä mitään. No, minä haluaisin kuulla siitäkin, vaikka olisit susi tai ihan vaan ihminen.”

Sudenmorsiamesta hän lukee muutamia rivejä yhä uudelleen. Varoo taittamasta karhean paperin kulmia, ja sen sijaan opettelee ulkoa niiden sivujen numerot, joilla on jotakin hänelle tärkeää.

Kaikki rajat raukesivat heidän väliltänsä, niin että he toinen toiseensa sulivat, Niinkuin yhtyy kaksi kastepisaraa, ettei kenkään taida enää toista toisesta eroittaa.

Ei Riitaoja itseään metsändemoniksi lue, eikä liioin Lehtoa naarassudeksi, mutta jokin noissa lauseissa vetää hänen kasvoilleen punan ja heti kohta silmiin kivuliaat kyyneleet. Hän käpertyy sänkyyn peittojensa alle ja muistelee niitä heidän kahdenkeskisiä metsäretkiään, kaikkea rajua ja likaista ja ihanaa mitä he tekivät, ja aroin sormin hän koskettaa itseään siitä, mihin kuuluisivat toiset kädet.

Tammikuun viimeisellä viikolla viimeinen kirje tulee takaisin avaamattomana, ja sen mukana merkintä siitä, ettei vastaanottaja ole enää sairaalassa eikä jättänyt mitään osoitetta, johon kirjeen olisi voinut uudelleenohjata.

Riitaoja istuu pitkään keittiönpöydän ääressä kirje kädessään ja katselee ulos, pystymättä näkemään mitään.

Nyt ei sitten kai ole enää mitään keinoa saavuttaa Lehtoa. Vuoro on aivan täysin Lehdolla, eikä Riitaoja voi kuin odottaa ja toivoa, että Lehto vielä joskus ilmestyy tänne. Ainakin hänellä on osoite jonne suunnistaa.

Riitaojan sormet rypistävät paperin reunoja. Tämä viimeinen kirje on ainut, joka palautui hänelle, ja siitä Riitaoja ainakin tietää, että Lehto joko luki ja piti tai tuhosi kaikki aiemmat kirjeet.

Kuin transsissa Riitaoja nousee ja kiskoo hankalan uuninluukun auki, pudottaa kirjeen kuorineen hiillokselle ja katselee kuinka se syttyy ensin yhdestä kulmasta. Tuli leviää nopeasti paperin halki, käpristäen sen mustaksi ja syöden huolellisesti kirjoitetut sanat. Tuntuu haikealta, mutta hyvä vain, ettei kirjeestä jää jälkeen mitään todisteita sen olemassaolosta.

Viikkoja myöhemmin eräänä iltana Aliisa istuu hänen viereensä sänkyyn, sykertyy kippuralle kylkeen aivan niin kuin ennen, kun he olivat pieniä.

“Ketä sinä Risto ootat?” hän kuiskaa pitkän ajan kuluttua huoneen hiljaiseen, viileään ilmaan.

Aliisa tuntee hänet niin hyvin. Hän on varmasti pistänyt merkille kirjeet, sekä varmasti senkin, että Riitaoja on nyt lopettanut niiden kirjoittamisen.

Riitaoja hymyilee ja yrittää kertoa Lehdosta. Hän lähtee kangerrellen liikkeelle alokasajoista, selittää kuinka hän alkuun pelkäsi ja ihaili Lehtoa. Hän kertoo siitä, kuinka pikkuhiljaa heistä tuli läheisempiä, ja kuinka lopulta he päätyivät sairaalaan samaan aikaan. Sairaalasta lähettämissään kirjeissä hän mainitsi Lehdon nimeltä muistaakseen vain muutaman kerran, mutta Aliisa muistaa kyllä.

Riitaoja joutuu siistimään tarinasta pois paljon verta ja kuolemaa, ja sitten sitä kaikkea muuta. Metsäretkistä hän mainitsee vain, että välillä he kävivät Lehdon kanssa kävelemässä kahdestaan, vaikka niinkin sanottuna se tuntuu yksityiseltä ja kiusalliselta. Tarina on riisutussa muodossaan hatara ja reikäinen, ja siltikin Riitaoja takeltelee ja punastuu sitä kertoessaan. Aliisa kihertää, pörröttää hänen hiuksiaan, ja hän rentoutuu. Aliisa on kauniilla tavalla viaton, mutta ymmärtää silti ehkä enemmän kuin kukaan muu. Hänessä on se ero, että hän on veljensä puolella eikä muun maailman tavoin hänen vääriä ja vieraita puoliaan vastaan.

Riitaoja tulee puhuneeksi ohi suunsa, myöntäneeksi että kaipaa Lehtoa enemmän kuin osaa pahimpina päivinä kestää. Se ei haittaa, sillä Aliisa ymmärtää. Ei kerro kenellekään, vaan kietoo vain käsivarren Riitaojan ympärille ja silittelee häntä kuin pientä lasta, kuin hän olisi heistä se pikkuinen joka kaipaa suojelua.

Isä ei ymmärtäisi hänen kaipuutaan eikä äiti sallisi sitä. Syyt löytyvät pyhästä kirjasta, moraalista ja sopivuudentajusta, kirkkokansan katseista - kaikesta sellaisesta, millä ei ole Aliisalle mitään väliä. Tavallaan hän on ehkä tiennyt tämän veljestään aina. Ettei hän ole ihan tavallinen, ei sillä muotilla valettu joka vanhemmille olisi mieluisin.

“Milloin se sitten on tulossa?” Aliisa kysyy hiljaa, kuin olisi itsestään selvää, että Lehto tulee.

Riitaoja hautaa kasvonsa siskon vaaleaan tukkaan eikä sano mitään. Ei hän tiedä milloin Lehto palaa hänen luokseen, tai palaako ikinä.

Riitaoja odottaa ja odottaa, mutta mitään ei kuulu. Kaikki tuntuu pysähtyvän odotuksen raskaaseen painoon, mutta lopulta elämän on pakko jatkua.

Riitaoja etsii kevään merkkejä luonnosta kävellessään kyläkaupalle, ja pitkän neuvottelun jälkeen hän pääsee töihin muutamaksi päiväksi viikossa, aivan niin kuin hän oli nuorempana. Hänestä ei yksikätisenä ole oikein mihinkään, mutta kauppaa pitävä ukko on aina pitänyt Riitaojista, ja kuulemma ‘Risto on ihan kelvollinen apulainen, vaikka onkin harmi, että hän meni hävittämään hyvän käden.’

Niinpä hän hoitaa kassaa joka viikko maanantaista keskiviikkoon, ja vaikka hän on hidas ja kömpelö ja kiusaantuu asiakkaiden uteliaiden katseiden alla, hänelle on hyväksi päästä välillä ulos talosta ja näkemään muita ihmisiä.

Eniten hän pitää työmatkastaan, vaikka hitaasti viikkojen kuluessa lumen alta paljastuva metsä muistuttaakin häntä toisista metsistä idemmässä, kaikesta kamalasta ja kaikesta hyvästä mitä ne toiset puut todistivat.

Hän näkee edelleen Lehdosta unia useammin kuin haluaisi, mutta niistä on joka kerta yhtä vaikeaa herätä. Hän näkee unia luotisateesta ja verestä, ja pehmeistä kosketuksista, suudelmista ja tiukasti pitelevistä käsistä. Joskus kaikki on sekaisin ja unet luisuvat holtittomasti ihanista kauhistuttaviksi ja takaisin. Kerran Riitaoja näkee unta siitä ensimmäisestä kerrasta kun hän teki aloitteen, siitä kuinka Lehto antoi hänen olla hellä, heidän viimeisestä kerrastaan. Siitä on niin kauan aikaa, että unessakin muisto on haalistunut, ja ennen kuin Riitaoja ehtii tarttua siihen, se muuttuu ja vääntyy, kunnes Riitaoja pitelee sylissään elävän ja hengittävän ihmisen sijaan kylmää ruumista.

Hän hätkähtää hereille hikisenä ja kyyneliä poskillaan, ja menee keittiöön. Siellä hän istuu loppuyön, niin kuin hänelle on liian usein tullut tavaksi.

Aliisa huomaa valvomisen ja on huolissaan, mutta Riitaoja itse oikeastaan ei. Hymyileminen on vaikeaa, mutta hän onnistuu siinä ja pitää ainakin päivisin päänsä pystyssä. Hän odottaa vielä, vielä jonkin aikaa hän vartoo jotakin merkkiä, joka antaisi hänelle luvan joko oikeasti toivoa tai sitten antaa olla, siirtyä eteenpäin ja unohtaa.

Merkkiä ei tule, mutta huhtikuun alussa kaikki muuttuu.

Edeltävä viikko on ollut sateinen ja harmaa, ja Riitaoja on kärsinyt tavallista pahemmista kivuista kädentyngässä. Aliisa on myötätunnosta tuonut hänelle aamuisin ruokaa vuoteeseen, ja he ovat istuneet peittojen alla ja syöneet yhteiseltä puiselta tarjottimelta leipää ja harmaata puuroa.

Tänä aamuna Riitaoja herää tuttuun tapaan Aliisan heleään ääneen joka kutsuu hänen nimeään, ja olkapäätä hellästi ravistavaan käteen.

Riitaoja avaa silmänsä ja kohtaa siskon, joka on istahtanut sängyn laidalle. Aamupalatarjotinta ei näy missään, ja Aliisa vaikuttaa muutenkin erilaiselta kuin yleensä. Kulmien välissä on syvä ryppy ja silmissä sanaton huoli. Kädet nypläävät hameen kangasta hänen sylissään, ja Aliisa avaa suunsa kuin sanoakseen jotakin, mutta nielaisee sanat viime hetkellä.

“Huomenta”, Riitaoja sanoo unenkarhealla äänellä. “Onko sinul kaikki hyvin?”

“On, on”, Aliisa huokaa. “Sitä minä vaan, että tuolla ovella on joku vieras mies joka kysyy sinua.”

Riitaoja nousee istumaan kuin unessa, hitaasti ja kömpelösti. “Mikä mies.”

“En minä tiedä. Vaalea tukka sillä oli ja kävelykeppi, ja se katsoi sillä tavalla vihaisesti etten minä uskaltanut kysyä”, Aliisa naurahtaa nolona, ja näyttää hetken siltä samalta pikkutytöltä, joka vuosia sitten aina piiloutui äidin helmoihin tai isoveljensä taakse maailmaa pakoon.

Riitaojan kurkkua kuristaa, ja hän kapuaa haparoiden seisomaan. “Minä sitten menen. Katsomaan.” Sanat kiirehtivät suusta sellaisella vauhdilla, että kompuroivat toisiinsa, ja puheesta tulee hiljaista puuroa. Aliisan kasvoille hiipii tietävä hymy.

“Onko se nyt sitten se sinun alikersantti?”

“En minä tiedä”, Riitaoja vastaa kiskoessaan vaivoin takkia yöpaitansa peitoksi. Yhdellä kädellä se on kömpelöä, mutta hän on ehtinyt jo harjaantua. Hän puhuu totta; ovella on varmasti Lehto, sillä kuka muu kuvausta vastaava mies Riitaojaa nyt yllättäen kyselisi, mutta Riitaoja ei tiedä onko tämä vielä hänen, tai oliko oikeastaan koskaan.

Riitaoja on vaalinut muistojaan kuukausikaupalla, varmasti kullannut rosoisia reunoja kauniimmiksi ja toisaalta ehkä unohtanut joidenkin hetkien kauniin tunnun. Hän on odottanut tätä päivää siitä lähtien kun käveli pois Lehdon luota helsinkiläisessä sairaalassa, mutta yhtäkkiä hän ei tunnekaan uskaltavansa kävellä tuvan poikki ovelle. Mitä jos Lehto on tullut vain ilmoittamaan, että Riitaoja voi lopettaa turhan kaipaamisen ja haikailun? Mitä jos Lehto on löytänyt jonkun toisen, tai päättänyt ettei Riitaojassa ole hänelle tarpeeksi? Tai että hänessä on liikaa?

Mitä jos Lehto on kahden vaiheilla, ja Riitaojan nuhjuisen ulkonäön kohtaaminen riittää vakuuttamaan hänet siitä, että tänne tuleminen oli virhe?

“Mäne nyt”, Aliisa nauraa ja tönäisee häntä lempeästi eteenpäin. Riitaoja sulkee hetkeksi ja hengittää syvään, ja astuu sitten tupaan. Isä istuu pöydässä sanomalehti auki edessään, ja äiti kurkkii lehteä tämän olan yli samalla, kun häärii lieden ääressä. Kahvipannusta nousee herkullinen oikean kahvin tuoksu, jota Riitaoja on oppinut arvostamaan. Hän ei kuitenkaan nyt voi jäädä nauttimaan siitä, sillä raskaspuisen valkeaksi maalatun oven takana odottaa jotakin äärettömän paljon tärkeämpää.

Äiti katsoo Riitaojaa kysyvästi, kun hän kävelee ovelle kuin transsissa, yrittäen sukia hiuksiaan jonkinlaiseen järjestykseen.

“Jos se on joku sinun kaveri niin pyydä ihmeessä kahville”, isä murahtaa leipänsä takaa, ja Riitaojalta pääsee lievästi hysteerinen naurahdus. Sitä kuvaa hänenkään mielensä ei osaa luoda, Lehtoa syömässä aamupalaa Riitaojan perheen kanssa.

Hän kohauttaa olkaansa epämääräisesti ja astuu viimein ovelle, tarttuu kahvaan ja avaa sen.

Hänen katseensa suuntaa heti Lehtoon, joka seisoo kauempana ovesta kuin ihmisillä yleensä on tapana. Riitaoja astuu puolittaisen askelen eteenpäin ja antaa oven paukahtaa kiinni takanaan. Ääni kuulostaa laukausta kovemmalta hiljaisuudessa, joka vallitsee aamuhämärässä kuistilla heidän välillään.

Hetkeen Riitaoja ei osaa sanoa mitään. Hän vain katsoo Lehtoa, joka katsoo takaisin vaikeasti tulkittava ilme kasvoillaan.

Lehto nojaa kuistinkaiteeseen, ja tukeutuu selvästi enemmän siihen kuin jalkoihinsa. Hänellä on yllään tummat vaatteet, ja housunpolvessa on liian vaalealla langalla parsittu reikä. Paksun takin kauluksesta puuttuu nappi.

Poskia peittää muutaman viikon parranalku, ja hiuksilla on enemmän pituutta kuin Riitaoja muistaa. Tällä tavalla pidempinä ne saavat pientä lainekuviota, ja jokin niiden näkemisessä saa Riitaojan kurkun kuristumaan, kuin sinne olisi takertunut liian pitkään pidätelty nyyhkäys.

Lehto on kauttaaltaan kevyesti resuinen, mutta puhdas, ja seisoo niin suorassa kuin pystyy. Hän katsoo suoraan Riitaojaan, suu tiukkana viivana ja kulmat kurtussa. Tuollaista vihaista ilmettä kuuluisi kai pitää luotaantyöntävänä, mutta Riitaoja on liian täynnä tunteita pystyäkseen ajattelemaan kuin normaali ihminen.

“Hei”, Riitaoja kähähtää äänellä, joka on pidätellystä itkusta paksu ja takertuu kurkkuun.

“Hei”, Lehto sanoo, vakavana ja hiljaa. Riitaoja haluaa niin kovasti kävellä heidät erottavan kuilun yli, mutta hänen jalkansa tuntuvat kasvattaneen juuret, jotka ovat kietoutuneet kuistin resuiseen mattoon ja sitoneet hänet paikoilleen.

“Minä oon odottanu”, hän aloittaa, muttei tiedä miten jatkaa. Sinua, että tulisit, että saisin vielä kerran nähdä sinut. Että jotenkin näyttäisit, että vielä haluat.

"Tiedän”, Lehto kuiskaa. “Kyllä minä sun kirjeesi luin."

Riitaoja nyökkää, hymyillen kivuliaasti. Luki, vaikka silloin sanoi ettei aikonut avata niistä ensimmäistäkään.

Ei silti jättänyt osoitetta lähtiessään, että seuraava kirje olisi löytänyt hänet.

Lehdon ei voi edes sanoa lähettäneen vaikeasti tulkittavia signaaleja, sillä kamalan pitkään aikaan tämä ei ole lähettänyt yhtään mitään.

“Mitä tuumit?” Riitaoja kysyy. On vaikeaa uskoa, että sanat selviytyvät ulos, että niitä saattaa edes kuulla hänen sydämensä raivokkaiden lyöntien yli.

Lehto nojaa raskaammin kuistin kaiteeseen ja pyyhkäisee kädellä kasvojaan, peittäen silmänsä hetkeksi.

“Kai sinäkin tajuat että meillä olisi helvetin vaikeaa?”

Riitaoja naurahtaa. Tajuaa hän. Ihmiset katsoisivat ensin pitkään ihmetellen ja sitten ehkä vihaisesti, inhoten. Heidän pitäisi ehkä lähteä täältä, muuttaa jonnekin missä he voisivat kadota ihmisvilinään, eikä sekään takaisi että he olisivat turvassa ja selviäisivät kaikesta.

“Mutta minul on vaikeaa muutenkin”, hän kuiskaa. Nämä viime kuukaudet ovat olleet sotaa lukuun ottamatta Riitaojan elämän raskaimmat; on ollut musertavan vaikeaa tottua elämään ilman kättä ja ilman Lehtoa, kun molemmat olivat olleet niin pitkään niin ilmiselvästi hänen elämäänsä kuuluvia elintärkeitä asioita. Kättä hän ei tule koskaan saamaan takaisin, mutta Lehto on nyt tässä. Aivan lähellä, kosketettavissa, jos Riitaoja vain uskaltaisi nostaa kätensä ja tarttua kiinni, olla päästämättä irti ja sitoa Lehdon itseensä niin, ettei tämä enää haluaisi pois.

“Minä vaan toisin sun elämääsi lisää paskaa. Et sä sellasta tarvitse.” Lehto puristaa toisella kädellä keppiään kuin hukkuva pelastamaan kurottavaa kättä. Hän liikahtaa, kuin aikeissa kääntyä kohti portaita kuin olisi jo päättänyt lähteä, mutta jää kuitenkin kuuntelemaan kun Riitaoja sanoo hänen nimensä.

“Lehto”, Riitaoja kuiskaa, hiljaa mutta varmasti. “Kyllä minä tarvihen. Tiiän että sinun mielestä sinä tiiät paremmin, mutta se ei oikeastaan ole sinun päätös.”

Lehto katsoo häntä kuin hullua, kuin enkeliä. Epätoivon ja vihan lisäksi hänen silmistään paistaa sama loputon kaipaus, jonka kourissa Riitaojakin on viime kuukaudet kärsinyt, sama toivoton läheisyydenkaipuu. Lehto seisoo paikoilleen jähmettyneenä, puolittain kääntyneenä kohti portaita ja pois vievää tietä, mutta Riitaoja ei halua hänen menevän. Ei millään nyt, kun Lehto on itse tullut näin lähelle.

“Jos minä nyt pyytäisin”, Riitaoja aloittaa ääni heikosti värähtäen, kaikuen sanojaan silloin aikoja sitten sairaalassa, “niin jäisitkö sinä?”

Lehto huokaa syvään ja katsoo hetken alas, mutta kohottaa sitten jälleen päätään ja katsoo Riitaojaa silmiin.

“Kyllä minä yrittäisin.”

Sanat iskevät Riitaojaan kuin luodit, sattuvat yhtä paljon, mutta eri tavalla. Se on hyvää kipua, puristaa sydäntä kuin rautavanne, tavalla josta tietää, että sydän edelleen lyö. Siitä tietää, että on ehdottomasti elossa.

“No sitten minä pyydän”, Riitaoja kuiskaa. Lehto päästää äänen, joka voisi yhtä hyvin olla nyyhkäys kuin naurahdus, ja kääntyy takaisin Riitaojaan päin, kääntäen selkänsä talon luota pois vievälle tielle. Liike on pieni, mutta tuntuu maailmaa suuremmalta.

“Pyyän voan että yrität”, hän jatkaa, ja antaa menneiden kuukausien kivun ja kaipuun ja sen kaiken epäreiluuden näkyä kasvoillaan. “Ettet jätä minuu yksin voan että… että yrität olla minun kanssa.”

Yksi ainut rohkea kyynel valahtaa silmästä poskelle, ja sitä seuraa tuhahtava nyyhkäys. Hän näyttää heikolta, mutta ei sen niin väliä. Hän on sitä, heikko ja hauras, ja Lehdon on hyvä muistaa se.

“Sitä vartenhan tässä ollaan”, Lehto jupisee, mutta puree sitten huultaan. Hän tuhahtaa nenän kautta kuin valmistaakseen itseään sanomaan jotain vaikeaa.

“Oli multa paskamaista olla kirjottamatta”, hän myöntää, katse maassa.

Riitoja niiskahtaa uudelleen. “Niin oli. Missä sinä olit?”

Vaikea hymy nykii Lehdon suupieltä.

“Asuin Kaarnan akan nurkissa ja kuvittelin, että muuttaisin sieltä sitten johonkin omaan paikkaan ja jäisin sinne. Luulin, että olisi meille kummallekin parempi jos löytäisin jonkin homman Helsingistä ja jättäisin sut rauhaan.”

“En minä ole ollut rauhassa”, Riitaoja huokaa, ja Lehto katsoo viimein häntä silmiin.

“Tiedän. En minäkään.”

“Olisitko, jos jäisit?”

Taas vaikea kysymys, sellainen joita Lehto varmasti ei haluaisi kuulla, mutta jotka Riitaojan on pakko kysyä. Hän ei odota kunnollista vastausta ainakaan selvin sanoin, mutta Lehto yllättää hänet taas kerran.

“Musta tuntuu että enemmän kuin missään muualla.”

Riitaoja nyyhkäisee särkyneesti, mutta hymyilee pientä, säröilevää hymyä. Hän astuu viimein ne viimeiset kaksi askelta, jotka heitä ovat erottaneet ja tarttuu Lehdon käteen, siihen joka yhä tukeutuu kaiteeseen. Lehto katsoo ylös häneen, ja Riitaoja tuntee silmiin kihonneiden kyynelten viimein vuotavan yli ja valuvan poskille. Lehto tuhahtaa ja vetää kätensä Riitaojan otteesta, nostaa sen hänen poskelleen. Karheaihoinen peukalo pyyhkäisee kyyneleitä pois poskelta, ja sitten käsi jatkaa matkaansa Riitaojan niskaan. Lehto vetää häntä alaspäin, ja Riitaoja menee mielellään.

Suudelma on lyhyt, vain kevyt huulten kosketus, kuin viileän tuulen hipaisu. Silti se tuntuu merkityksellisemmältä kuin mikään heidän aikaisempi suudelmansa, suuremmalta. Lehto varastaa toisen pienen suukon, ja kolmannen, ja Riitaoja hymyilee hänen huulian vasten.

Riitaoja kietoo käsivarren Lehdon ympärille ja painaa kasvonsa vasten tämän partaista poskea ja ohimoa. Lehto antaa kävelykeppinsä kaatua kolisten kuistin lautalattialle ja kietoo omat käsivartensa Riitaojan ympärille. Riitaoja pitää hänestä kiinni niin tiukasti ja turvallisesti kuin yhdellä kädellä pystyy, ja se riittää.

“Niillä on tuolla kahvia ja puuroa”, Riitaoja sanoo Lehdon hiuksiin, “ja pöydässä on sinulle paikka.”

Lehto naurahtaa, ilkeään sävyyn kuin häntä ei voisi vähempää kiinnostaa syödä aamiaista Riitaojan perheen kanssa, mutta nojaa Riitaojaan raskaammin eikä päästä irti.

“Jospa nyt ollaan hetki vielä tässä”, hän murahtaa vasten Riitaojan paitaa, ja saa vastauksekseen naurunsekaisen nyyhkäyksen ja nyökkäyksen. Tuntuu aivan liian hyvältä olla näin, eikä Riitaoja aio irrottaa otettaan vielä pitkään aikaan.

Lehto saattaa olla oikeassa; heidän tiensä ei tule olemaan helppo. Riitaoja on kuitenkin valmis kohtaamaan kaiken, mikä heitä odottaa, kaikki pitkät ja vaikeat vuodet. Niin kauan kun Lehto on tässä eikä enää käänny pois hänen luotaan, hän kestää mitä tahansa. Niin kauan kun he pystyvät katsomaan toisiaan silmiin, hän on valmis mihin tahansa.

Jälkisana: Kiitos lukemisesta ja erityinen kiitos kaikille, jotka vieläkin jaksavat palata tähän näin pitkän tauon jälkeen! <3 Leikitään, ettei edellisen osan julkaisusta ole kulunut pitkästi yli vuotta ja iloitaan vaan siitä, että tämä on vihdoin valmis! :’D

#tuntematon sotilas #tuntematon #traagiset pojat #riitalehto #lehto #riitaoja #my fic #finnish #tuntematon2017 #huomenna katsotaan toisiamme silmiin #epilogi

29 notes · View notes

trevardes · 6 years

Text

Huomenna katsotaan toisiamme silmiin (2/5+1)

(ENSIMMÄINEN OSA)

Genre: draama, angst, 5+1

Sanamäärä: noin 1700

Disclaimer: En omista hahmoja enkä saa tästä rahaa.

Varoitukset: angsti, mainintoja väkivallasta, Lehto

Hahmot/paritukset: Lehto/Riitaoja

Summary: Riitaoja sanoo hänen nimensä usein peläten, kun he ovat etulinjassa ja heitä kohti ammutaan. Lehto kiroaa, ja Riitaoja antaa kädet täristen patruunoita, kun ei itse pysty ampumaan.

“Lehto”, Riitaoja kuiskaa avuttomana. Haluaisi hänen vakuuttavan, että kohta tämä loppuu ja päästään pois, että kyllä Lehto Riitaojaa suojelee. Ettei tämä ole kuin pahaa unta, josta kohta herätään. Lehto ei tietenkään sano mitään sellaista, sillä tuollainen valheellinen vakuuttelu kuuluu hyväosaisten lasten elämään, ei rintamalle. / Viisi kertaa kun Lehto ja Riitaoja kääntyvät pois toistensa luota, ja yksi kerta kun he eivät enää voi päästää toisistaan irti. Osa 2/5+1.

AO3 linkki: https://archiveofourown.org/works/15013859/chapters/34802747

***

Kukaan ei ole koskaan kutsunut Lehtoa etunimellä, eikä hän sellaista ole halunnutkaan.

Toivo Armas. Nimien ironia pistää vihaksi, mutta on samalla tavallaan hauskaa, vetää kasvoille kuivan hymyntapaisen. Vanhempia Lehdolla ei ole, eikä hän ymmärrä miksi hänelle on tällaiset nimet annettu. Ei häntä kukaan toivonut, eikä hän ole ollut kenenkään armas. Papereissa ne nimet silti ovat, siksi hän ne tietää, mutta eivät ne omilta tunnu.

Kadulla harva kysyy toisen etunimeä. Lastenkotiin jouduttuaan Lehto sulautui vapaaehtoisesti harmaiden lasten massaan, mutta ei siellä kenelläkään olisi saanut näkyvää tai kuuluvaa identiteettiä ollakaan. Sieltä päästyään hän päätyi kiertämään satunnaisia sijaisperheitä, joista missään häntä ei pidetty yhtään kauempaa kuin oli pakko. Niille ihmisille hän oli “Sinä”, “Poika”, vihaisesti äsähdetty “Hei!”

Kiittämätön Kakara ja Saatanan Loinen.

Neljätoistakesäisenä hän pääsi töihin ja jätti koko systeemin. Silloin hänestä tuli Lehto. Se hän on sen jälkeen ollut, nukkuessaan milloin missäkin ja elättäessään itsenä milloin milläkin. Mikään muu ei ole ollut pysyvää, vain se nimi, ja sitäkin hän käyttää vain, koska parempaakaan ei ole. Turha jäänne se on, muisto lähteneiltä ja kuolleilta, mutta pakkohan ihmisen on itseään joksikin kutsua.

Ensimmäisen kerran Lehto melkein pitää nimestään, kun Kaarna kutsuu häntä siksi. Sen äänessä on hillittyä lämpöä ja ylpeyttä, huvittuneisuuttakin, ja Lehto ajattelee, että ehkä se sittenkin melkein sopii.

Kaarna kuolee heidän tulikasteessaan, eikä kutsu Lehtoa enää miksikään. Lehto sähähtää ilkeästi takaisin aina, kun joku muu kutsuu häntä nimeltä.

Lopulta kahta ei kaikki hänen torjuvuutensakaan onnistu työntämään pois. Määttä lausuu hänen nimensä yhtä tasaisen tyynesti kuin kaiken muunkin, mutta sen silmissä on ystävällisen huvittunut pilke. Rahikainen sanoo sen usein nauraen, ilkikurisesti, ja ärtymyksestään huolimatta Lehto ajattelee, että ehkä hän voi sen sitten pitää. Ehkä hän voi sillä nimellä olla osa tätä vahingossa yhteen ajautuneiden ihmisten sekalaista joukkoa.

Etunimeään hän ei niillekään kerro, eivätkä ne kysy, vaikka hän niiden nimet puolestaan tietääkin.

Sota karheuttaa heidän kaikkien äänet, tekee hyökkäyshuudoista syvän kantavia ja haavoittuneiden vaikerruksesta korviaraastavaa. Lehdon nimeä huutaa täällä moni; avuksi, varoittaen, vihaisena, käskien. Hän melkein tottuu nimeen, kun kuulee sitä niin paljon.

Siihen, miten Riitaoja sen sanoo, ei Lehto totu ikinä. Välillä se solkottaa ‘Herra Alikersanttia’ kun oikein pelästyy, mutta yleensä sekin muiden mukana kutsuu häntä Lehdoksi. Tapa jolla se sen sanoo, saa hänen verensä kiehumaan.

Lehto ei ole koskaan halunnut sen syvemmin pohtia, miksei tule Riitaojan kanssa toimeen. Hän haluaisi olla sitäkin kohtaan välinpitämätön, niin kuin muita joukkueen jäseniä kohtaan, mutta se ei millään tunnu onnistuvan. Salon naiivi idealismi ja Sihvosen tarpeettoman hermostunut koohotus kyllä ärsyttävät häntä nekin, muttei niillä kuitenkaan ole hänelle sen suurempaa väliä. Mikään ei raivostuta häntä samalla tavoin kuin Riitaoja.

Lehdon tunteet Riitaojaa kohtaan ovat valtava sotkuinen vyyhti, jota hänellä ei ole aikomustakaan koskaan alkaa syvemmin selvitellä. Päällimmäisenä siinä ovat halveksunta ja viha, heti niiden perässä jonkinlainen nimetön kammo sen heikkoutta kohtaan. Monille muillekaan ei ole nimiä, eikä Lehto halua kaivella niitä.

Riitaoja sanoo Lehdon nimen joskus varovasti, typerä sovitteleva hymy naamallaan. Yrittää saada hänet rauhoittumaan tai pyytää häntä keräämään kanssaan puita nuotioon. Kyllä Lehto sen tekee, kun jonkun joka tapauksessa täytyy, mutta mitään rauhoittavaa vaikutusta Riitaojan sanoilla ei ole, eikä Lehto sen kanssa ala kaveeraamaan. Sen seura pistää hänet ärtymyksestä sekaisin, ja täällä pinnoja katkeilee ja luoteja lentelee vähemmästäkin.

Riitaoja sanoo hänen nimensä usein peläten, kun he ovat etulinjassa ja heitä kohti ammutaan. Lehto kiroaa, ja Riitaoja antaa kädet täristen patruunoita, kun ei itse pysty ampumaan. Se höpöttää taukoamatta, hokee että ‘ei tässä mitään, kyllä me selvitään.’ Jokainen laukaus saa sen sulkemaan silmänsä ja jokainen räjähdys käpristymään pienelle kerälle maahan.

“Lehto”, Riitaoja kuiskaa avuttomana. Haluaisi hänen vakuuttavan, että kohta tämä loppuu ja päästään pois, että kyllä Lehto Riitaojaa suojelee. Ettei tämä ole kuin pahaa unta, josta kohta herätään. Lehto ei tietenkään sano mitään sellaista, sillä tuollainen valheellinen vakuuttelu kuuluu hyväosaisten lasten elämään, ei rintamalle. Täällä joko selviää tai kuolee, eikä Riitaojan kaltaisten turhakkeiden yleensäkään pitäisi pystyä tasapainoilemaan noiden kahden vaihtoehdon välissä näin pitkään. Lehto katsoo sitä murhaavasti ja saa lisää patruunoita. Riitaojan käsi on pelosta hikisen nihkeä, ja Lehto vihaa sitä.

Joskus Riitaoja sanoo Lehdon nimen anoen. Kun se saatanan idiootti hidastaa koko joukkoa ei taaskaan jaksa. Kun Lehdolla on jo sen patruunat ja reppukin, mutta se istuu maassa eikä jaksa kantaa omaa ruumistaankaan. Lehto repii sen ylös kauluksesta ja hiuksista, läimäyttää saadakseen sen tajuamaan, että nyt on tosi kyseessä.

“Elä, Lehto, elä, minä en vaan jaksa, anteeksi”, Riitaoja nyyhkii, ja Lehto vihaa sitä. Sen heikkoutta. Sitä, miten se kehtaa näyttää sen, romahtaa tällä tavalla muiden kannettavaksi.

“Nyt saatana kävelet tai itket ja kävelet”, hän sähisee ja raahaa Riitaojan taas liikkeelle. Uhkaus ei osu kunnolla koska Riitaoja itkee jo valmiiksi, tietenkin. Ainahan se itkee. Sen punareunaisten silmien katse välähtää häneen ja taas pois, eikä Lehto osaa tulkita sitä.

Lehto haluaisi mahdollisimman kauas Riitaojasta, mieluiten olla näkemättä sitä enää koskaan. Joskus sormet syyhyävät tarttua kivääriin, ampua sitä vaikka käteen sillä tavalla pahasti, ettei siitä enää parantuisi sotakuntoon. Pääsisi sillä tavalla kotiin turvaan, perheensä hoivattavaksi, ja Lehto pääsisi kuulemasta sen ainaista vikinää.

Ei sellaista kuitenkaan voi tehdä, ilman seurauksia ainakaan. Täällä Lehto ei pääse Riitaojaa pakoon, vaan sen läheisyyttä on vain kestettävä.

Häntä häiritsee sekin, miten se katsoo häntä nykyään. Aina kun hän sattuu vilkaisemaan siihen päin, se napittaa jo isoilla surullisilla silmillään. Niitä katseita oon vaikeaa tulkita; jotenkin Riitaoja näyttää aina siltä, että haluaisi tulla lähemmäs, mutta se kääntyy kuitenkin aina pois heti kun huomaa, että Lehto on nähnyt sen katsovan.

Mitä siitäkin pitäisi ajatella? Jos Riitaojalla olisi pieninkään hiven järkeä päässään, se välttelisi Lehtoa kuin ruttoa, mutta ei. Mikä siinä on ettei se tajua, ettei Lehto halua olla sen kanssa missään tekemisissä?

Joskus hän tulee tahtomattaan pohtineeksi mistä se johtuu. Se on kai se pehmeys mitä hän vieroksuu. Kaikki se haavoittuvuus ja avuttomuus. Riitaoja on Lehdon antiteesi: Pehmeä siinä missä Lehto on kova. Rehellinen ja avoin siinä missä Lehto pitää valheellisistakin suojakuorista kiinni kynsin ja hampain. Lehto kammoaa ajatusta minkäänlaisesta yhteydestä tai samankaltaisuudesta heidän välillään. Hän ei halua olla kuten Riitaoja, koska näkeehän sen, etteivät sellaiset selviä.

Tänään he istuvat yön ensimmäistä vahtivuoroa kaksin. Se on harvinaista, sillä yleensä Koskela yrittää kai suojella Riitaojaa määräämällä tälle pariksi milloin kenetkin, muttei yleensä Lehtoa. Tässä he nyt kuitenkin ovat, ehkä koska Koskela on katsonut heidän voivan käyttäytyä edes yhden vuoron ajan. Riitaoja todistetusti pysyy parhaiten hereillä Lehdon kanssa, koska pelkää hänen vihaansa.

Riitaoja istuu nyt kaadetun puunrungon toisessa päässä, mahdollisimman kaukana Lehdosta ja lähellä nuotiota. Välimatkaa heillä on kuitenkin vain hieman yli metrin verran. Riitaoja lämmittelee välillä käsiään liekkien lämmössä, ja Lehtokin on ojentanut jalkansa lähelle tulta.

Manttelit heillä on kummallakin päällään, mutta se ei selvästi ole tarpeeksi Riitaojalle. Se tärisee kylmästä ja heiluu muutenkin hermostuneena. Pälyilee ympärilleen pimeään metsään, kietoo käsivarret suojelevasti itsensä ympärille. Sillä on kypäräkin päässään, keskellä yötä. Ihan kuin mokoma pata ketään pitäisi turvassa. Ihan kuin Riitaoja ei tietäisi, että vyön kohdalle se ryssäkin tähtää.

“Lopeta tuo heiluminen”, Lehto käskee aikansa toisen levotonta liikehdintää siedettyään. Kohtahan tässä lentää itsekin tukin päältä kun tuo koikkeli sitä hermostuksissaan heiluttaa.

Riitaoja hätkähtää, jähmettyy paikoilleen. Vilkaisee Lehtoon ja nopeasti taas pois. “Anteeksi, Lehto. On voan kylymä.”

Pelosta se tärisee vähintään yhtä paljon kuin vilusta, mutta sitä ei edes tarvitse sanoa ääneen. Lehto tietää kokemuksesta ja näkee sen Riitaojan kasvoistakin, ja sen itseensäkäpertyneestä asennosta.

“No olisit ottanut peitteesi”, Lehto ärähtää. Hän toi omansa, mutta hänellä ei ole kovin kylmä, joten hän on tähän asti istunut sen päällä. Puunrungoista tarttuu muuten ärsyttävästi pihkaa housuihin, tahmeina kokkareina joita ei saa millään pois. Nyt hän kuitenkin nousee hetkeksi, ottaa peittonsa ja mätkäisee sen Riitaojan syliin.

Riitaoja hätkähtää taas ja katsoo häneen hämmästyneenä. Sen silmät ovat suuret ja suu aukeaa kysymykseen, mutta Lehto ei anna sille aikaa järjestää ajatuksiaan sen vertaa että saisi ihmeteltyä Lehdon toimintaa ääneen.

“Pistät sen nyt päällesi ja lopetat sen saatanan tärinän”, hän ärisee. Ei hän sitä mitään hyvää hyvyyttään antanut, ja katuukin heti. Männyn runko hänen allaan on epämukavan rosoinen, mutta ei hän halua sileämpäänkään kohtaan siirtyä, sillä Riitaoja on jo siinä. Riitaoja ottaa peitteen ja kietoo sen hartioilleen, ja Lehto katuu myös sitä, että katsoi siihen päin. Riitaoja kääriytyy peitteeseen hitaasti kuin se olisi jostain kallisarvoisesta, hienosta kankaasta tehty. Se katsoo Lehtoon uusin silmin, hämmennyksen sen kasvoilla on korvannut kevyt puna ja hölmön onnellinen ilme. Sen silmät ovat kiusaannuttavan kiitolliset ja lämpimät. Jokin tuossa ilmeessä saa Lehdon vatsan kouristamaan, ja hän kääntyy tuhahtaen pois. Katsoo liekkien tanssia palavilla puilla.

“Lehto”, Riitaoja sanoo hetken kuluttua pehmeästi, ja Lehto kääntyy puolivahingossa taas katsomaan. Riitaoja ei enää hymyile. Sen kasvot ovat vakavat ja katse avoin.

“Mitä?”

“Kiitos.” Tuossa yhdessä ainoassa sanassa on äkkiä paljon enemmän kuin vain kiitollisuutta. Se on merkityksestä raskas, samaan aikaan kuin tunnustus ja pyyntö. Riitaoja puree huultaan, katsoo Lehtoon kuin jotakin etsien. Toivoen.

Saatana. Helvetti -

Miksi se häntä noin katsoo? Lehtoa kylmää. Riitaoja ei riko katsekontaktia, kietoo vain Lehdon peitettä paremmin ympärilleen. Sen kasvojen puna syvenee, ja se näyttää hiukan kiusaantuneelta, mutta katsoo kuitenkin. Kuin se tietäisi tämän kaiken olevan huono idea, mutta olisi päättänyt tehdä sen kuitenkin.

Se näyttää siltä, että se haluaa -

Lehto ei edes halua päästä ajatuksen loppuun asti. Se uhkaa työntää esille sen valtavan tunnevyyhdin hänen sisällään, sen jonka nimi on Riitaoja. Sen sisältö on rumaa, eikä Lehto halua nähdä sitä. Hän haluaa vain, että Riitaoja lopettaisi hänen katsomisensa noin.

“Saatanan ääliö, mitä oikein mietit? Anna olla”, Hän sanoo hiljaa, kylmästi. Hän tarkoittaa enemmän kuin mitä sanat itsessään tarkoittavat, tarkoittaa kaikkea sitä, mikä Riitaojan silmissä loistaa.

Riitaoja kavahtaa kuin Lehto olisi lyönyt, vaikkei hän edes korottanut ääntään. Hänen sanojensa kolea painokkuus menee perille, ja se pelottava jokin Riitaojan katseessa särkyy.

“Hyvä on”, Riitaoja sanoo hiljaa, puree huultaan. Kääntyy takaisin nuotiota kohti pettyneenä ja torjuttuna. Hyvä.

Hyvä. Ei kukaan saa katsoa Lehtoa niinkuin se äsken katsoi, kaikkein vähiten Riitaoja. Niin kuin haluaisi häneltä jotain. Niin kuin haluaisi hänet, pieni petturiääni täydentää takaraivossa.

Lehto tuntee kylmän vihan pyörteilevän sisällään, täyttävän hänet ääriään myöten. Hän puristaa kätensä nyrkkiin sylissään ja hengittää syvään. Mitä Riitaoja kuvitteli tapahtuvan? Mitä tuo saatanan nuija kuvitteli häneltä voivansa saada? Ihan niinkuin tässä vittu olisi mitään annettavaakaan.

Sivusilmällä Lehto näkee Riitaojan vetävän jalkansa koukkuun rintaansa vasten, käpertyvän palloksi peitteen alle. Se hautaa kasvonsa polviinsa, ja vaikka nuotion loimun ja varjojen leikin seasta on vaikeaa erottaa niin pientä liikettä, Lehto uskoo näkevänsä sen hartioiden tärisevän.

Riitaoja itkee päästämättä ääntäkään, eikä Lehtokaan sano enää mitään. He istuvat hiljaa vierekkäin vartiovuoronsa loppuun asti.

Seuraava osa

#traagiset pojat #tuntematon sotilas #riitalehto #lehto #riitaoja #tuntematon2017 #my fic #vee writes #violence mention #huomenna katsotaan toisiamme silmiin #2/6 #ahvenasquad #pyydän anteeksi jos saatte tästä sydänhaavan :')#seuraava osa on sitten vielä pahempi :''')

40 notes · View notes