#ajatt

[lemonthepotato]

I understand now why people say “make a different YouTube account for AJATT.”

I’m a writer (I write in English, as it’s my native language), and listening/watching to basically nothing but Japanese content in the last two weeks has rotted my ability to think properly. Either that, or it’s the stress of college. I don’t even know if I want to keep up with ‘immersion’ if the results are going to be absolute brain fog. There has to be a balance.

Unfortunately, I am not a balanced person. I go to extremes when I do things. I’m starting to have regrets. I miss English. Never thought I’d say that. I feel like I can’t think properly. I do want to throw the towel in, honestly.

But to be honest, I’d rather swallow my pride and quit now than push on with an endeavour that’ll inevitably break me down. Writing is my life passion. I will not sacrifice it for anything. If learning a language very different to my own is going to impede my ability to speak, write and understand English properly, then, maybe it’s just not for me, and I can admit that.

Or maybe I just need a break. Maybe I pushed myself too much. Or maybe it’s none of those things. I feel like I need to split my brain in half. I didn’t have this experience with Esperanto, I could very clearly separate “this is my English brain” and “this is my Esperanto brain” though I also learned/am still learning Esperanto at a very slow pace.

And that’s alright. Maybe Japanese just isn’t for me. They say 3rd attempt is the charm, and while I’ve objectively accomplished a lot more in these two weeks than I did in the years of my first and second attempts without immersion… I don’t really care? If I have to be monolingual to be a good writer, so be it. I’d rather quit early than invest time in something that’ll fuck my brain, but we’ll see how I feel.

There’s also something oddly isolating about it, and I’m already very lonely and miserable. I don’t know. I don’t know if I can do it. I feel like this ‘immersion’ advice is given to people under the assumption you aren’t someone whose main hobby relies on their native language. Like, there now, I almost used the wrong form of ‘whose.’ That is a mistake I never would’ve made two weeks ago.

I’m not ready to make a decision yet. I’m having brain fog. I think I’m going to take a break, at the very least. I shouldn’t put myself through things like that. Besides, when I watch content, it’s meant to be a break from writing so I can replenish my energy and fill my head with new information I can understand and entertain myself with. 3 hour Japanese among us gameplay videos where the only thoughts I have are “imposter sus” are surprisingly not very stimulating.

But it would be if it was English, because something about interactions I can fully comprehend stimulate my mind. I can’t put it into words, but I feel like I need to consume a lot of English, so I can produce things in English. And I fucked up my YouTube history. Good Lord.

I need to just know when to quit. Sure, if I continued this, I could become proficient at Japanese. That very well could happen. But at what cost? Yeah… nah… my native language sounding foreign to me, or like replenishing my energy is “wasting time?” Nah. Fuck that. I can’t do that. I’m fine with exclusively learning a conlang I quite frankly only stick with because of the sunken cost fallacy.

Toki Pona could be cool, if I could wrap my head around it. I just struggle to. Don’t know why.

Why do I do these things to myself? This is entirely my fault 😭/lh

August 31st to September 13th lol. That’s two weeks of (essentially) nothing but Japanese and it’s already having weird effects on me.

[davidlynchenjoyer]

With some changes to the list, my goal is 20 ep a day. I've watched 6 episodes of part 6 of JoJo. Thoughts - it's very fun, much more fun than I remember the manga being. Also why Jolene hot? No one knows.

[wally-b-feed]

Anthony Fineran (B 1981), Gint Ajatt, 2022

[haarukka-hissi-sertifioitu]

Tällä hakemuksella sain töitä yli vuosi sitten.

[guanomole]

Te toimisto: et ole tehnyt näitä annettuja tehtäviä tähän annettuun päivämäärään mennessä. Tämä voi vaikuttaa työttömyys rahan saamiseen.

Minä, elämään kyllästyny ja valmiiksi luovuttanu/masentunu ihminen: Ette te kyl mitään mulle oo maksanukkaa viimeseen 4 kuukauteen ni entii miten tän uhkauksen taas ny ottais vastaan.

Kela: jäädytämme tukesi koska olet ollut työttömänä yli 170 päivää. Mene viddu töihin ni saat ehk armo paloja kolmen vuoden päästä.

Minä: se on söpöä ku yritätte lyhentää tota lukua todellisuudesta mut se on valitettavasti enemmän ja ei se silti auta mun työllistymistä yhtään.

[alkoholisminalkeet]

Onko jo liian myöhäistä välttää Rumbling?

[halipula-aika]

Mobilepayn arvostelut, päivää uuden päivityksen jälkeen

[vieraslaji]

mun suurin toive on se et jonain päivänä kävisin suomessa ja jostain syystä joutuisin karaokebaariin, ja koska oon tietysti harjoitellut monia suomen kielten biisejä ja osaan taitavasti lausua vieraskieliä lauluissa, mä laulaisin ja ehkä joku ajattelis että oon suomalainen, joten ne yrittäis puhua mulle ja vastaisin pahimmalla amerikkalaisella aksentilla ikinä

[sydanhaavoilla]

Miksei Lehto laula?

Niin kauan kuin Lehto muisti, oli hän tiennyt, että se Helvetti, josta ne siinä Raamatussakin alvariinsa jankuttivat, oli ihan oikeasti olemassa – ja se oli lastenkodin joulujuhla. Sitä varten joutui pesemään naamansa saippualla, joka kirvelsi silmiä, ja harjaamaan kynnenalusensa kahteen kertaan, että tuli varmasti puhdasta. Tukat kammattiin viivasuoralle jakaukselle ja likistettiin vielä vedellä oikein päänmyötäisesti.

Lopuksi heidät puettiin enkeleiksi – siis vanhoista lakanoista tehtyihin säkkeihin – jotta kukaan ei muistaisi, ettei heistä kellään mitään oikeita pyhävaatteita ollutkaan. Kaikki se vaiva, ja vain sen tähden, että heidät voitaisiin paimentaa parijonossa lavalle itkettämään kunnanpösöjen rouvia, jotta kunnanpösöt itse ymmärtäisivät löysätä kukkaronnyörejään lastenkodin hyväksi – jos eivät muuten, niin saadakseen edes rouvansa lopettamaan poraamisen.

Lauluesityksen päätteeksi samaiset rouvat tungeksisivat kilvan silittämään heidän päälakiaan ja nipistelemään heidän alituisesta nälästä lommottavia poskiaan – riisumatta hansikkaitaan, tietenkin, etteivät vain tulisi vieneeksi heidän täitään ja tautejaan omille penskoilleen – ja länkyttämään itku silmässä, minkälaisia pikku enkeleitä he olivatkaan.

Ja paskat, Lehto ajatteli. Siinä samassa, kun hoitajattaren silmä vältti, hän kiipesi pesukomuutin eteen kannetulle jakkaralle ja irvisteli rumasti omalle kuvajaiselleen peilissä. Ei hän suinkaan miltään enkeliltä näyttänyt, vaan sirkuspelleltä.

Miltä sellaiset sirkuspellet oikeastaan näyttivät, siitä hän ei tosin voinut mennä takuuseen, kun ei ollut koskaan päässyt sirkukseen.

Niin sietämättömältä hänestä tuntui katsella itseään sillä tavalla suittuna ja puunattuna, että pikaistuksissaan hän sotki tukkansa uudelleen. Sanomistahan siitä tulisi, mutta tulkoon. Ei se kumminkaan olisi mitään siihen verrattuna, mitä oli vielä edessä.

Hän oli hautonut suunnitelmaansa koko pitkän viikon, ja hetkenä minä hyvänsä koittaisi aika panna se täytäntöön.

Ajatus sai hänet irvistelyn sijaan virnistämään peilikuvalleen. Etuhampaat puuttuivat, mutta niiden tilalle kasvaisivat pian uudet, rautaiset hampaat. Niinhän hänelle oli kerrottu. Hän ei kylläkään ollut ensin uskoa lainkaan semmoiseen hölynpölyyn, mutta kun isommat olivat vakuuttaneet sen olevan totta ja väläyttäneet omia, kerran pudonneiden tilalle kasvaneita hampaitaan, oli hänenkin uskottava se todeksi.

Vaikka ei niitä kyllä oikeasti raudasta ollut tehty, niitä hampaita. Se oli sentään ollut pötypuhetta.

Kun aika sitten viimein koitti ja hoitajattaret rupesivat huseeraamaan heistä parijonoa, Lehto liittyi mukisematta jonon jatkoksi. Se oli osa hänen suunnitelmaansa. Hän sieti luunapinkin, jonka muuan hoitajatar hänelle antoi pantuaan merkille hänen sotkeneen vasta kammatun tukkansa. ��Mahtaako tuommoisesta elikosta ikänä kunnon ihmistä tullakaan”, tämä moitti. ”Katurakillekin kävisi käytöstapojen opettaminen helpommin.”

Pian heidät ohjattiin parijonossa lavan taakse, jossa hoitajat kiivaasti hyssytellen ryhtyivät järjestämään heitä uudelleen, sillä kertaa pituusjärjestykseen. Raskaiden samettiverhojen takana sali oli täynnänsä väkeä, sen saattoi kuulla lavan taakse kantautuvasta, innostuneesta puheensorinasta. Joku innokas kävi kurkistamassa verhojen raosta salin puolelle vahvistaakseen asian.

Viereisellä penkillä lojui pari jakamatta jäänyttä käsiohjelmaa. Lehto ei kylläkään osannut lukea, mutta hän oli asunut lastenkodissa kauan ja tiesi jo vanhastaan, että ensin laulettaisiin Orvon huokaus, takuuvarma kyynelten kirvoittaja, ja sitten lastenkodin johtajatar pitäisi puheen Suomen köyhäinhoidon tilasta, niin kuin edellisvuonnakin – ja sitä edellisenä, ja.

”Tulepas sinä Toivo tänne eteen”, yksi hoitajattarista supatti viittilöiden hänen suuntaansa. ”Sinulla kun on kaunein lauluääni.”

Silloin Lehto veti kätensä puuskaan eikä suostunut hievahtamaankaan. Monta kertaa hän oli joutunut nielemään tappionsa, kun hänestä ei ollut ikänsä saati kokonsa puolesta panemaan hoitajille hanttiin, mutta viimein hän oli sen keksinyt: laulamaan häntä ei voisi pakottaa, ei sitten millään. Pesköön hänen suunsa saippualla, jättäköön ruoatta tai antakoon selkään, siitä ei ollut niin väliksi – mutta ensimmäistäkään itkuvirttä häntä ei saataisi enää kuuna päivänä lurittamaan.   

”Toivo”, sihahti toinen hoitaja kärsimättömästi. ”Nyt teet kerrankin niin kuin sanotaan. Tänne sieltä niin kuin olisit jo.”

”En tee enkä tule enkä ihan varmana laula”, Lehto sanoi niin järkähtämättömästi kuin hänen ikäisensä riukusäärinen pojannappula vain ikinä saattoi. ”En, vaikka vetelisitte kepillä pitkin selkää!”

Sen hän sentään aavisti jo ennakolta, että lähimpänä seisova hoitaja aikoisi takuuvarmasti yrittää kopata hänet kiinni ja raahata väkisin eturiviin. Sen vuoksi hän panikin siltä seisomalta juoksuksi ja syöksähti avonaisesta luukusta lavan alle. Sinne hoitajat eivät mahtuisi häntä ollenkaan niin helposti seuraamaan. Sitä kautta hän pääsisi ulos ja sen myötä karkuun koko typerästä joulujuhlasta.

Eikä olisi niin väliksi siitäkään, vaikka hän pääsisi takaisin sisälle vasta tilaisuuden päätyttyä ja joutuisi siihen asti värjöttelemään räntäsateessa pelkkä lakana päällään. Tai vaikka saisi kuumeen ja joutuisi vuoteenomaksi, kun toiset pääsisivät laskemaan mäkeä.

Sentään hän oli näyttänyt niille, ja sehän se kaikkein tärkeintä oli.  

[mochayoubi]

this is a purely a personal thing but there's a way certain japanese learners talk about learning the language that really squicks me out.

terms like "mining" vocab and "i+1" and "ajatt" and "comprehensible input/output". I don't think they're bad concepts overall but when someone goes "yeah I'm immersing in this manga and I mined a couple of kanji out of it" it feels to me like placing a disconnect between yourself and the language in a way. also when you learn a language you're kind of following those concepts without putting a name to them anyway? the naming of it themselves feels like a way to market them for youtube videos or something.

also it seems like this is mostly a japanese learner thing... when I was learning spanish and tagalog and korean I didn't hear about these terms nearly as much, or at all. maybe it's just because I didn't stick with them as long as japanese, but I do feel like there's a culture to japanese learning that almost feels separate from japanese itself.

anyways, if it helps to frame learning japanese that way then obviously more power to you. at some point though I think it is necessary to engage in japanese at its own native concepts if you do want to fully understand it

[auraboo]

Kolminkertainen Sielu, toinen kirja

1: Pitkä matka kotiin

Lajityyppi: fantasia, romantiikka, LGBT/queer Avainsanat: enemies to lovers, slowburn, m/m, draama, seikkailu Julkaisutahti: uusi luku kaksi kertaa kuussa Suora linkki tämän postauksen kommenttikentässä!

Ren’i nielaisi kuuluvasti. ”Kuule, jos olen taas tehnyt jotain väärää, voit sanoa sen suoraan.” Kun Haukka oli edelleen hiljaa, Ren’i huokaisi väsyneesti. ”Katsoisit edes minua,” hän pyysi, ja hänen äänensä särähti.

Ja Haukka katsoi. Näin lähellä Ren’iä hän ei kyennyt estämään itseään katsomasta, vaikka tiesi, että se oli virhe. Hän tunsi sen saman tien, kun heidän katseensa kohtasivat – nykäisyn syvällä sisimmässään, kuin jotain olisi loksahtanut paikoilleen. Se oli voimistunut päiväkausia, mutta oli ollut helppoa tukahduttaa se kivun ja väsymyksen alle. Ren’in ilme väänsi veistä Haukan rinnassa, eikä hän tiennyt kuinka laittaa sanoiksi sen, mitä ajatteli.

Tästä alkaa Kolminkertaisen Sielun toinen kirja. Ensimmäinen kirja nyt luettavissa kokonaisuudessaan osoitteessa auraboo(piste)com!

[lemonthepotato]

It’s wild how you can hear important information, but entirely not process it.

Okay, so, I’m kinda going AJATT when it comes to YouTube videos, but I got GiBi’s new video about the FNAF community in my recommended. I remember when I watched HyperDroid’s video about the CC’s name, I found it all very crazy.

Then, GiBi’s video mentioned Impulse_Evan’s video on the CC’s name, where the name “Dave” had been mentioned in it. I remembered that I watched that video, but hearing the clip of him talking about the Dave theory BEFORE HyperDroid’s video- like, the fact I saw that video and it completely went over my head- literally the exact same experience GiBi talked about in the video. I was shocked at information I already technically ‘heard.’

Imagine showing this post (the one I’m writing) to a Victorian child. Actually, if you haven’t watched all three of the videos I’m talking about, you’re probably very confused, anyway.

[davidlynchenjoyer]

So I decided to watch MAL's top 50 anime in Japanese. I'm limiting myself to 3 months, so on march 25th the challenge will be completed. I won't be watching One Piece, because I don't want to die (and I wanna read the manga first), and some other series I have already seen, so it's more like ~38 anime. But hey, that's good enough.

[ketsuppia]

Ehkä joku

Jonnen ja Veetin tarina, Syksyn kiekot Extra

Useita tunteja kului. Frisbeet lensivät ja korien ketjut helisivät, myös puut ja pensaat paukkuivat kiekkojen armoilla. Naurua siellä täällä, äsyyntynyttä huutoa ja lohdutusta.

Sitä kaikkea Veeti mietti, pienellä hymyllä ja hyvällä mielellä. Hän ei muista, milloin viimeksi olisi ollut niin mukavaa viettää jonkun kanssa aikaa. Kun toinen ei valittanut, kyllästynyt tai vähätellyt osaamattomuutta.

Nyt Veeti makasi sängyssään. Ilta oli venynyt pitkäksi, ja huominen oli enää vain minuuttien päässä. Vaan väsyttänyt ei yhtään. Mielessä vilisi niin paljon ajatuksia.

Ne Jonnen kiekot olivat niin kiintoisan näköisiä, niitäkin kehtasi erikseen ajatella. Spiraaliset värit, niiden sävyt ja harmonia, yksityiskohtaista mutta niin sattumanvaraista.

...

Sitten se välähti.

Veeti singahti ylös sängystään ja melkein juoksi ovelle, kiskaisten sen auki ja astuen pimeään hiljaiseen käytävään.

Piti kyllä olla vähän hiljempaa, ettei kukaan heräisi.

Hitaasti, Veeti hiippaili pikkusiskonsa huoneelle. Ovi oli raollaan, joten hän pääsi helposti hiipimään sisään. Yövalo antoi tarpeeksi valoa nähdäkseen eteensä.

Hiljaa, Veeti etsi sekasotkuisista hyllyistä kartonkia, kyniä, sakset ja liimaa.

Sitten äkkiä karkuun ettei kukaan huomaisi.

Takaisin huoneeseen päästessään hän sulki oven, laittoi valon päälle ja levitti tavarat pöydälle. Idea oli niin selvästi mielessä, miten sen nyt vain toteuttaisi..

Hitaasti, varovasti, mutta varmasti, Veeti alkoi leikellä kartonkeja. Liimaa tuonne, värikynän värejä tänne, vähän lisää liimaa tuonne, värikartonkia päälle..

Myöhäinen ilta vaihtui äkkiä yön pikkutunneiksi, kun Veeti teki viimeisiä värikynänvetoja tuohon mosaiikkimaiseen teokseen.

Taidetta.

Taidetta Veeti ei ollut tehnyt sen jälkeen kun isä oli käyttänyt vesiväri maalauksia uunin sytykkeenä. Kuinkahan pitkä aika siitäkin oli? Pari vuotta? Viisi? Seitsemän?.. Ei sen väliä.

Kaunista jälki ei ollut. Mutta elävää, värikästä, tunnerikasta. Kaikkea mitä sen tarvitsi olla.

Veetiä vähän itketti.

Vähän enemmän kuin vähän.

Teos oli kauhea. Mutta niin täydellinen. Värit olivat sekaisin ja liimaa pisteli esiin jokaisen palan alta, värikynä oli epätasaista ja leikkaukset kiemuraisia. Kuva oli toden totta kuin huonosti tehtyä mosaiikkia. Kuka tahansa sitä katsoi, tai edes ajatteli, näki ja koki sen eri tavalla. Veeti näki sekä koki sen valaistuksena, täydellisenä pakettina tunnetta.

Hiljaa, hän vei lainaamansa tavarat takaisin paikoilleen siskon hyllyihin.

Takaisin tullessaan, hän nappasi teoksen pöydältä ja rojahti selälleen sänkyyn, katsoen väripläjäystä käsivarsiensa päässä.

Voisiko tällaista tehdä loputtomiin? Koko elämän?

Isä suuttuisi niin paljon.

Ehkä joku ymmärtäisi.

Ehkä...

[guanomole]

20 vuotta sit veljeni ajatteli olevansa vitsikäs ja vielä tänäkin päivänä joudun laittaan tanelia joulupuurooni.

[hiidenneiti]

"Hänen pukunsa pehmeät kyyhkysenväriset sävyt, valkoinen kaulus ja hihansuut, hiusten huolekkaat aallot, hienoinen Mona-Lisan hymy, kaikki näytti jollakin tavoin hiukkasen epätodelliselta, aivan kuin tämä nuori nainen näyttelisi osaa: ei taloudenhoitajan osaa, tarkastaja ajatteli, vaan Mary Doven. Hänen olemuksensa oli tietoisesti ohjattu vastaamaan hänen nimeään, joka merkitsi kyyhkystä."

50-luvun suomentaja: ei ne lukijat tiedä mistään mitään, väännän vähän rautalangasta