#en kyllä uskalla kysyä

[haarukkahissisertifikaatillinen]

Tällä hakemuksella sain töitä yli vuosi sitten.

[kissantassuset]

Actual Disney Princess Vilho Koskela

Hahmot/paritus: Koskela/Hietanen, Rokka/Tassu, Rahikainen, Vanhala

Genre: Varmaan joku fluff tai joku en tiiä

Varoitukset: Huono murre

Vastuunvapaus: Hahmot kuuluvat Väinö Linnalle. En saa tästä rahaa.

Summary: Katsokaa otsikko (feat. Rokka ja huonot punit, Tassu on Done™ ja Hietanen on So Gay For Koskela)

Kyllähän suurin osa porukasta tiesi Koskelan erityistaidosta. Ei vaisu ryhmänjohtaja sitä mitenkään piilotellut, ei tehnyt mitään peittääkseen sen. Ei se varmaan edes ollut taito, Koskela itse kun ei aktiivisesti yrittänyt sitä käyttää. Jonkinlainen kutsumus ehkä, aura tai voima niille jotka uskoivat yliluonnolliseen. Lähes kaikki siitä kuitenkin tiesivät.

Eikä se siksi yllättänytkään Urhoa kun hän saapui metsäaukiolle ja löysi Koskelan istumassa muutaman jäniksen kanssa kaatuneella puunrungolla. Miehen sormet silittelivät toisen jäniksen päälakea, silmät katselivat hajamielisesti toista. Muutama pikkulintukin pyöri ympärillä, mutta ne lehahtivat kauemmas Urhon huomatessaan.

"Taasko sää Koskela jumituit näitte elukoide kaa tänne?" Urho vain huokaisi saadakseen Koskelan huomaamaan itsensä.

"Jahas. Joko se on aika lähteä?" Koskela kysyi lopettamatta jäniksen paijausta. Toinen jänis näytti loukkaantuneelta, sikäli kun jänis voi, kun sitä ei silitetty kuten sen toveria. Koskela siirsi toisen kätensä rapsuttamaan sitä korvan takaa.

"Pianhan se ois. Mulle ne sen kerto ku sää jumitit tääl metäs", Urho totesi ja laittoi kätensä puuskaan. Kyllähän tilanne huvitti ensimmäisillä kerroilla, huvitti se hiukan vieläkin, mutta kun he olivat löytäneet Koskelan metsästä erinäisten eläinten kanssa niin monta kertaa ettei kukaan enää jaksanut laskea. Mies veti luontokappaleita puoleensa kuin magneetti eikä se näyttänyt haittaavan häntä yhtään.

"Mennään sitten", hän vain totesi ja lopetti jänisten paijauksen anteeksipyytävävän näköisenä. Vähän ne yrittivät seurata leiriä kohti mutta sieltä kuuluva meteli sai ne lopulta luovuttamaan ja loikkimaan takaisin metsään.

Seuratessaan Koskelaa, jonka olkapäälle oli jäänyt muutama höyhen arvatenkin jostain erityisen rohkeasta pikkulinnusta, ei Urho voinut olla ajattelematta sitä pikkulintua jonka kanssa he olivat ensimmäistä kertaa tajunneet Koskelan vaikutuksen eläimiin. Hän hymyili hiukan muistolle.

Urho jutteli sillä hetkellä täysin normaalisti Rahikaisen kanssa, jotakin siitä miten toinen oli onnistunut hankkimaan kylästä hiukan kuivia korppuja ja mietti pitäisikö mennä uudestaan yöllä ihan vain siltä varalta että sinne olisi jäänyt jotakin jolla olisi vaihtoarvoa. Kumpikaan heistä ei osannut aavistaa, että heidän elämänsä muuttuisi pian jos ei paljoa niin ainakin vähän.

Koskela kulki rauhallisesti heidän ohitseen katsomatta pikkulintua joka lepäsi hänen ojennetulla kädellään.  

Ymmärrettävästi moinen näky sai sekä Rahikaisen että Urhon hiljaiseksi. Sitten he vilkaisivat toisiaan, virnistivät, ja lähtivät Koskelan perään.

"Siulla vänskä on jottai käessä", Rahikainen huomautti päästessään muutamalla pitkällä askeleella Koskelan vierelle. Koskela vilkaisi pikkulintua joka keikkui hänen kätensä päällä.

"Punatulkkuhan tuo", hän kommentoi ja jatkoi matkaansa.

"Mihi sää sitä oot viämäs?" Urho tiedusteli virnistäen, koska hei, Koskelalla oli lintu kädessä. Tulevaisuudessa tilanne ei tulisi huvittamaan läheskään niin paljoa mutta nyt kukaan ei vielä tiennyt siitä kärsimyksestä jonka he tulisivat kokemaan kiskoessaan Koskelaa milloin minkäkin eläimen luota.

"Enhän minä tätä ole mihinkään. Sattui vain tulemaan mukana", Koskela totesi eikä Urho voinut estää sitä pientä nauruntyrskähdystä joka pääsi ulos hänen suustaan.

"Mut hei kuule vänskä ku mie luulen et siun käsi kyl väsyy", kommentoi huvittunut ääni jostakin takaapäin ja Koskela kääntyi katsomaan Rokkaa joka virnisti ihan kunnolla. Urho räpäytti silmiään sille pienelle pilkkeelle joka leikki jo aikaisemmin Rokan silmissä ja joka yhtäkkiä syttyi myös Koskelan silmiin. Se näytti hiukan ilkikuriselta, ja Urho sai vaikutelman että Koskela virnisti Rokalle suutaan liikuttamatta.

"Mitä ehdotat?" Koskela kysyi rauhallisella sävyllä. Rokka tuli lähemmäs. Tassukin ilmestyi jostakin.

"Kyl sie vänskä tiiät", Rokka vain nauroi. Urho vilkaisi Rahikaista kysyvästi. Toinen kohautti olkiaan. Koskela nosti punatulkun hiuksiinsa ja Urhosta tuntui että hänen sielunsa olisi hetkeksi jättänyt hänen ruumiinsa.

"Putoaako se sieltä?" Koskela kysyi katsellen Rokkaa ja tukien kädellään lintua joka sirkutti hieman hätääntyneeseen sävyyn. Rokka pudisti päätään ja asettui Koskelan rinnalle kävelemään.

"Mihin myö ollaan ees mänös?" hän tajusi kysyä vähän ajan kuluttua. Tosiaan. Urhokin oli vain seurannut Koskelaa jolla oli lintu hiuksissa ei hyvä Luoja.

"Siul vois laittaa kukkaseppeleenkin niin sopis kuvaan", Rahikainen virnisti ja Urhon sydän heitti volttia mielikuvasta Koskelasta kukkaseppeleessä. Lintu hiuksissaan.

"Nuotiopaikalle minä ajattelin", Koskela vastasi ja Rokka nyökkäsi, yhä virnistäen, ja heitti kätensä Tassun olkapään yli.

"Sie ku oot aina ollu tollanen noitten elukoiden kaa. Niin kauan kun et Susia houkuta niin okei", Rokka heitti ja näytti siltä että oli halunnut tehdä vitsin jo pidemmän aikaa. Urho oli tukehtua omaan sylkeensä. Rahikainen päästi yllättyneen naurun. Tassun ilmeestä päätellen tämä toistui aivan liian usein.

"Enhän minä. Sinä kyllä taidat houkuttaa", Koskela vain vastasi se sama pilke silmäkulmassaan. Rokka nauroi.

"Niihän mie taidan", hän virnisti. Tassu näytti vähän siltä että saattaisi kääntyä ympäri ja kävellä pois hetkenä minä hyvänsä. Kyllä hänkin sitten suli pieneen hymyyn.  

Nuotiopaikalla paloi nuotio jo valmiiksi. Vanhala istui tulen äärellä ja vuoli jotakin, hihitellen välillä itsekseen. Nähdessään Koskelan hiuksiin asetellun linnun hänen silmiinsä syttyi iloinen liekki. Koskela istui alas. Muut seurasivat esimerkkiä.

"Kylhän tuo Koskela tuota ennenkin teki, iha talvsoassa asti", Rokka nauroi ja katseli Koskelaa jonka hiuksissa punatulkku levitteli siipiään hermostuneen oloisena.

"Kui en mie tuota muista?" Tassu ihmetteli ja kohensi tulta. Hymy Rokan kasvoilla valahti vähän, joskin se korjattiin pikaisesti.

"Sie olt silloin vähän varattu", hän mutisi. Tassun silmissä välähti jokin surua muistuttava. Punatulkkukin vaistosi raskaaksi käyvän tunnelman ja päästi muutaman hätäisen tsirp-tsirp -äänen.

"Ota se ny poies ennen ku saat jottain kirppuja", Urho totesi Koskelalle joka kohautti olkiaan mutta onki kuitenkin punatulkun hiuksistaan ja asetteli sen reidelleen.

"Koskela saa kirppuja, khihihi", Vanhala hihitti.

"Miten sie ees sait ton linnun?" Rahikainen kysyi ja lämmitteli jalkojaan nuotion äärellä.

"Luokse se tuli kun metsässä kävin. Yleensä ne ei kyllä uskalla tulla luokse", Koskela vastasi ja silitteli punatulkkua.

"Yleensä? Onks tää normaalia?" Urho kysyi, ihan vain siksi että se oli kiinnostava kysymys, ei siksi että haluaisi ehkä nähdä Koskelaa eläinten kanssa myöhemmin eikä varsinkaan siksi että se olisi erittäin söpöä.

"Miehän oon tässä jo sanont, ei tätä miäst voi metsään päästää kun sillä on aina elukoita ympärillä", Rokka virnisti Urholle ja iski vielä silmääkin. Mokoma.  

Silti Urho teki päätöksen lähteä joskus Koskelan kanssa metsään, ihan vain siltä varalta että tämä tapahtuisi.

(Hän katui päätöstään muutaman viikon päästä tuijottaessaan älyttömän kokoista hirveä jota Koskela silitteli hajamielisesti)

"Mitä sinä hymyilet?" Koskelan ääni herätti Urhon ajatuksistaan. Urho hymähti vähän ja pyyhki höyhenet toisen olkapäältä. Että osasikin.

[neroushalvaus]

Mä kroolaan täällä nyt jossain ihme Lehto/Riitaoja -tunteissa ja toivon, ettette vielä ole kyllästyneet tähän mun monomaniaani, vaan jaksatte vielä lukea näistä kahdesta. Tällä kertaa yritin kirjoittaa ficciä, jossa ne kaksi olisi jo yhdessä, ihan vain todistaakseni itselleni, että pystyn siihen. Vaikka nää urpot on vaikeita. Ja angstiltahan ei kuitenkaan säästytä.

Paritus: Lehto/Riitaoja Genre: Jonkinlainen character study ja angst Vastuunvapaus: Linnan hahmot, en saa tästä rahaa, jos saisin, se olisi aika absurdia AU: Fix-it, jossa ne selviää sodasta elossa ja päätyy ajan kanssa yhteen Varoitukset: Paikoin epätasapainoinen suhde, puhetta lapsen pahoinpitelystä ja ruumiillisesta kurituksesta, seksuaalisia teemoja ja itsetuhoista käytöstä.  Summary: Viisi asiaa, joita Riitaoja ei koskaan kysy Lehdolta

1.

Lehto ei koskaan lähde hänen kanssaan kirkkoon. Ei sunnuntaiseen jumalanpalvelukseen, jonne Riitaoja joskus lähtee aistiakseen tunnelmaa, ei edes joulukirkkoon. Kyllä Riitaoja ymmärtää, ettei Lehto usko Jumalaan, mutta silti hän ihmettelee. Miksi Lehdon suu muodostaa aina kovan viivan, kun Riitaoja hyräilee itseään rauhoittaakseen ”ystävä sä lapsien, katso minuun pienehen”? Miksi Lehdon katse sekoittuu seinän harmaanruskeaan laudoitukseen, kun Riitaoja illalla ristii kätensä ja rukoilee?

Joulukin saa Lehdon vihaiseksi, tai ehkä sittenkin surulliseksi. Lehdosta on niin vaikea sanoa joskus, onko hän vihainen vai onko se vain jokin toinen tunne naamioituneena vihaksi. Joululaulut, lumisen maiseman ihailu, jouluevankeliumi, kaikenlainen herkistely. Kaikki se tuo Lehdon kasvoille sen kovan ilmeen.

Pyhäinpäivänä Riitaoja kysyy, pitäisikö heidän viedä kynttilä hautausmaalle, muualle haudattujen muistomerkin viereen. Lehto ei tietenkään heti ymmärrä, miksi, ja kun Riitaoja yrittää selittää, hän ei enää vastaa. Lehto ei halua muistella niitä, jotka kaatuivat sodassa. Eikä Lehto halua tavata niitä, jotka selvisivät elossa. Riitaoja yrittää ja yrittää, mutta Lehdon kasvoille ilmestyy jälleen se kivettynyt, synkkä ilme.

Riitaoja kysyy ”tuletko mukaan?”. Hän ei kysy, miksi Lehto ei halua tulla. Riitaoja vain painaa lakin päähänsä ja sanoo tulevansa pian takaisin.

2.

Vieläkin joskus, kun Lehto katsoo Riitaojaan, hetken hänen silmissään välähtää jotain kovaa ja kylmää.

Ei Lehto vihaa häntä enää. Riitaoja voisi yrittää leikkiä ihmistuntijaa ja pohtia, että ehkä Lehto ei koskaan vihannutkaan häntä, vaan jotain muuta. Mutta sitä, mikä tuon kylmän, leppymättömän vihan todellinen kohde on, ei Riitaoja uskalla arvailla.

Lehto ei enää huuda hänelle vain, koska hän pelkää, tai matki hänen anteeksipyyntöjään vihaisesti. Hän vain välttää Riitaojan katsetta ja menee tekemään jotain muuta. Tai on ilkeä jollekin toiselle. Kai Riitaojan pitäisi olla helpottunut, mutta hän tietää olevansa syyllinen Lehdon mielialoihin. Välillä hän huomaa, että on ollut liian herkkä ja pelokas, tai liian lapsellinen ja typerä. Silloin Lehto on taas hetken vaiti ja näkee taas Riitaojassa sen, mikä hänet saa niin tolaltaan. Ja vaikkei Lehto enää pura vihaansa Riitaojaan, hän valitsee sille aina jonkun toisen kohteen.

Joskus Riitaoja haluaisi kysyä, mitä hänen pitäisi tehdä, ettei enää vahingossa satuttaisi Lehtoa. Jokin hänessä selvästi on vikana, mutta kun hän ei tiedä, mikä se on, hän ei osaa sitä myöskään korjata. Pari kertaa hän yritti olla rohkeampi, olla kovempi, vähemmän Riitaoja ja enemmän jotain, mitä Lehto ei vihaisi katkerasti. Lehto taisi huomata hänen pienen esityksensä, eikä pitänyt siitä. Mutta ei Lehto kuitenkaan osaa ilmaista itseään niin, että osaisi selittää, missä vika on, ellei se muka ole Riitaojassa.

Ja koska Lehto ei osaa selittää, ei Riitaoja halua vaivata häntä kysymyksillä.

3.

Lehto ei pidä kosketuksesta.

Kun Riitaoja ensimmäistä kertaa rohkaisi mielensä ja suuteli Lehtoa, hieman ohi suun ja niin, että huulet tuskin koskivat, Lehto ei sanonut mitään. Hän vain katsoi Riitaojaa silmät tyhjinä ja lähti. Eikä hän tullut takaisin hetkeen.

Riitaoja ei kysynyt kysymyksiä. Tilanne parantui sen jälkeen, tasaantui. Lehto antoi Riitaojan koskea itseensä, vetää hänet arkaan suudelmaan, jopa halata, kunhan Riitaoja ei tehnyt sitä liikaa eikä Lehtoa velvoitettu vastaamaan halaukseen. Kerran Riitaoja yritti kömpelöin, kokemattomin käsin mennä hiukan pidemmälle. Koska sitä kai Lehto odotti ja halusi, ei Riitaoja vain kehdannut kysyä suoraan. Lehto jähmettyi. Ei hän pois vetäytynyt, mutta kasvot muuttuivat taas kerran kiveksi ja katse pälyili kaikkialle, paitsi Riitaojaan. Riitaoja lopetti heti ja soperteli anteeksipyyntöjä. Se ärsytti Lehtoa, joka sulkeutui vähäksi aikaa vain omaan kuoreensa puhumatta Riitaojalle mitään.

Riitaoja ei kysynyt asiasta tai kokeillut uudelleen. Ei hän uskaltanut eikä kehdannut, ja jos Lehto ei halunnut, ei hän myöskään halunnut. Seuraavalla kerralla se oli kuitenkin Lehto, joka teki aloitteen.

Riitaoja ei kysy, mitä saa tehdä tai mitä Lehto haluaa. Hän vain antaa tämän viedä.

Joskus on vaikea sanoa, mikä on Lehdolle liikaa. Lehto saattaa ensin hyväksyä kosketuksen, mutta sitten vetäytyäkin pois aivan yllättäen.  Vaikka he tekisivät ensin jotain, mikä pelkkänä ajatuksena saa Riitaojan punastumaan, Lehto saattaa silti ärähtää jotain torjuvaa, kun hänen hiuksiaan yrittää jälkeenpäin silittää.

Riitaoja ei kysy. Eikä Lehto vastaisi kuitenkaan.

4.

Lehdolla on arpia.

Menee hetki, ennen kuin Riitaoja huomaa ne. Sitten niitä onkin vaikea olla huomaamatta. Lähinnä arvet koristavat Lehdon selkää vaaleina ja rumina, kuin iho olisi kasvanut ja yrittänyt parantua. Muutama arpi on hieman kuopalla tai koholla ja Riitaoja saattaa tuntea ne sormenpäiden alla, jos uskaltaa koskettaa.

Riitaoja ei uskalla kysyä, sillä eihän Lehto kuitenkaan kertoisi. Muutaman kerran Riitaoja on yrittänyt arasti maanitella Lehtoa kertomaan jotain siitä, millainen tämän perhe on, mistä hän on tullut, millainen Lehto oli ennen sotaa ja kaikkea pahaa. Ehkä se uteleminen on lapsellista ja Riitaojan pitäisi vain ymmärtää olla hiljaa. Kun Riitaoja koskettaa poikkeuksellisen syvää ja rujoa arpea, hänen päässään välähtää ajatus, että ehkä Lehtoa ei ollut ennen kaikkea pahaa, ehkä tämän elämässä ei ollut koskaan ollut rauhallista ja pehmeää aikaa.

Riitaoja tietää, että jotkin vanhemmat lyövät lapsiaan. Eihän se ihmeellistä ole. Riitaojan vanhemmat eivät sitä koskaan tehneet, hänen isänsä ei pystyisi satuttamaan lasta eikä hänen äitinsä koskaan alentuisi sellaiseen hirveyteen. Kyllä Riitaoja oli kouluaikoina kuitenkin kuullut toisten lasten puhuvan korvatillikoista ja koivuniemen herrasta, joista saivat osansa ollessaan kurittomia. Mutta kuinka kuriton lapsen täytyi olla, että joku löi hänen selkäänsä tuollaisen vääristyneen tähtikartan?

Ei niin pahaa lasta olekaan.

Riitaoja ei kysy, eikä Lehto vastaa. Riitaoja siirtää kätensä Lehdon käsivarrelle, siitä olkapäälle, ja jos Lehto antaa, myös poskelle. Siellä iho on tervettä, ehjää.

5.

Lehto on huono huolehtimaan itsestään.

Joskus Riitaoja miettii, miten joku voikaan olla niin huolimaton. Joskus, kun Lehto ärsyyntyy, hän lähtee ulos ovet paukkuen, eikä muista ottaa takkia. Eikä Lehto tule hakemaan sitä, vaikka pysyisi ulkona kauemminkin. Riitaojan täytyy joskus mennä hakemaan Lehto sisään, ettei tämä jäädy. Joskus, kun Lehto on oikein synkkä ja vihainen, hän paiskii töitä pihalla yömyöhään, eikä lopeta, kunnes hänen kätensä ovat verillä ja hän on niin uupunut, että tuskin jaksaa seistä. Joskus Lehto tekee typeriä asioita. Menee korjaamaan kattoa, vaikka se olisi jäässä ja liukas. Ärsyttää ihmisiä, joita ei pitäisi ärsyttää, eikä lopeta, vaikka saisi nyrkin silmäänsä.

Silloin tällöin Riitaoja muistaa, millainen Lehto oli sodassa. Hän muistaa, kuinka tämä ei suostunut menemään maahan, vaikka ilmassa vinkui se kamala ääni, joka enteili kuolemaa. Riitaoja miettii joskus, onkohan Lehdolla tylsää. Ehkä sota tarjosi hänelle jännitystä, jota ilman hänen täytyy keksiä itselleen uutta pelättävää.

Mutta Riitaojan on vaikea uskoa, että Lehtokaan haluaisi pelätä.

Riitaoja ei keksi vastausta, joten hän tyytyy muistuttamaan takista ja rukoilemaan Lehtoa lopettamaan, kun hän tekee jotain tarpeettoman uhkarohkeaa. Silloin Lehto katsoo Riitaojaa hetken ja ehkä joskus tottelee. Aivan, kuin hän saisi muistutuksen jostain.

Kun Riitaoja taas yhtenä yönä sitoo Lehdon kättä, joka vääntyi hassuun asentoon Lehdon pudotessa ties mistä, hänen tekee mieli kysyä sitä, mitä ei voi olla ajattelematta. Tekeekö Lehto sen tahallaan? Niinkö vähän Lehto välittää itsestään? Niinkö vähän Lehto välittää Riitaojasta?

Mutta Riitaoja on hiljaa. Hän toivoo vain sydämessään, että hän voi jotenkin saada Lehdon välittämään enemmän. Ja hän toivoo, että hän onkin väärässä, ja että Lehto on oikeasti vain huolimaton ja uhkarohkea. Riitaoja sitoo Lehdon käden tiukasti ja naurahtaa, vaikka häntä itkettää. ”Sinä satutat ittes niin heleposti.” Hän katsoo Lehtoa ja yrittää saada vastausta katseelleen.

Lehto ei vastaa. Eikä Riitaoja kysy.

*** ***

[kelkkamonologi]

Lehto/Koskela VOL 2.0 (VOL 1). Mä kaivoin ittelleni kuapan tossa lopussa ja näin :D Jatkoo tulee, koska tää jäi kesken :D

Kirjoittaja: @poskihammas eli mä.

Päähenkilöt: Koskela ja Lehto, myös mm. Rokka ja Hietanen vilahtaa.

Vastuuvapaus: Hahmot kuuluu Linnalle.

Varoitukset: jonkin sortin panikkikohtauksen kuvailu, painajaiset, paljon kiroilua, itsemurhayritys.

Summary: jatkuu edellisestä

Lehto tuntui jaksavan paremmin kun Koskela oli antanut hänen nukkua tämän jalkojen päällä parina yönä. Koskela oli huomannut Lehdon lisääntyvän jaksamisen. Riitaoja oli saanut osansa alikersantin hyvin nukutuista öistä. ”Saatanan tonttu, liiku ny helvetti eteenpäin, perkele!”

Seuraavana iltana Koskela ehdotti, että Lehto nukkuisi muiden kanssa teltassa. Lehtoa ajatus puistatti. ”Jos ne paskiaiset saa tietää, niin minä vedän niistä jotakuta.” hän hymähti. ”Oles ny ihan rauhassa. Lupaan, että varmistetaan sulle paikka mun vierestäni. Hietanen varmaan änkee toiselle puolelle, mutta ei sen pitäisi haitata.” Koskela rauhoitteli Lehtoa.

Illalla Lehto oli ensimmäisiä, joka nukahti. Kaikkia tämä ihmetytti ja Lahtinen oli heti kommentoimassa asiaa. “Mikäs Lehdon pojalla o? Ei kai se pikkupaskiaine vaa oo väsymässä? Paree ois et se jaksais.” Lahtinen ihmetteli ja käänsi kirjastaan sivua. Riitaoja tuhisi Lahtisen kyljessä. “Mää en tiär yhtikäs mikä sitä vaivva. Tiäräks sää Koskela?” Hietanen kuiskasi, ettei Lehto, Määttä ja Riitaoja olisi heränneet. “Ja hitot. Hää esittää jot hää nukkuu.” Rokka ilmoitti. “Jaha. Eiköhän meitinkin kannattas nukkua.” Koskela kommentoi asian tiimoilta. Lahtinen murahti ja jatkoi lukemistaan, mutta Hietanen ja Rokka nukahtivat lähes heti. Koskela otti Hietasen viereensä ja lämmitti tätä, nukahtaen pää miehen niskassa.

Yhtäkkiä Hietanen kuuli huutoa läheltään ja heräsi. Hietanen avasi silmänsä ja näki Koskelan nukkuvan itsessään kiinni, mutta Lehto oli istuma-asennossa ja näytti hikoilevan. Hietanen vapautti itsensä Koskelan syleilystä ja liikkui mahdollisimman hiljaa Lehdon viereen. Rokkakin heräsi.

Lehto hengitti terävästi ja Hietanen pelkäsi tämän alkavan hyperventiloimaan. “Lehto, mikä sul on? Lehto, kuulek sää mua? Jumalaut kuulek sää?” Hietanen kuiskasi ja huomasi Rokan kävelevän teltan toiselta puolelta Lehdon viereen. “Mitä helvettiä sä siinä teet? Mee takas nukkumaan, jumalauta.” Lehto rähjäsi, mutta ei korottanut ääntään. Hengitys oli edelleen epätasaista. “Sää huusisit unissas ja mää heräsisin siihe. Mikä helvetti sul on?” Hietanen rauhoitteli Lehtoa. “Ei mikään. Herätä Koskela.” Lehto ähkäisi ja pyyhki hikeä otsaltaan. “Jumalaut. En mää hänt herätä. Anneta häne nukkuu kerranki.” Hietanen vastasi nihkeästi.

Rokka rauhoitteli parhaansa mukaan Lehtoa, mutta ei onnistunut. Lehto hengitti edelleen terävästi ja Rokan oli pakko herättää Koskela. Vain vänrikki saisi Lehdon rauhalliseksi. Rokka tökkäsi Koskelaa kylkeen ja vänrikki heräsi.

”Perkele. Mitäs te meluutte täälä?” Koskela kysyi unisena. ”Lehon poika meinaa alkaa hyperventiloimaa ja hää on iha hikinen niinko hitto. Ei hää miulle tai Hietaselle puhumaan suostunt. Öitä.” Rokka sanoi ja lähti omalle paikalleen. Hietanen teki saman.

Lehto hengitti edelleen epätasaisesti ja Koskela koski Lehdon olkapäätä. Lehdon kaula tuntui kuumalta ja Koskela pelkäsi tällä olevan kuumetta. “Lehto, ota rauhassa. Käydään ulkona rauhottumassa, okei?” Koskela kysyi ja Lehto nyökkäsi. Pojan hengitys oli edelleen hieman terävää ja epätasaista, mutta Koskela toivoi asian ratkeavan käymällä ulkona.

Rahikainen oli vartiossa ja paranteli nuotiota, kunnes huomasi Koskelan tulevan Lehdon kanssa ulos. Lehto oli hikinen ja näytti jollain tasolla pelokkaalta. Koskela viittoi Rahikaisen menemään telttaan. ”Me ollaan tää yö loppuun.”

Lehto istui kannolle nuotion viereen ja yritti tasoittaa hengitystään. Koskela istui pojan viereen ja kokeili tämän otsaa. Ihan normaali, ei siis kuumetta, joka oli hyvä asia.

”Ei saatana.” Lehto sai sanotuksi. ”Sama kuin se mistä kerroit?” Koskela rohkeni kysyä. ”Ei. Mua… hakattiin puukoilla ja jollain nuijalla.” Lehto vapisi. Koskela kietoi kätensä raukalta näyttävän pojan ympäri. ”Ei perkele. Haluutko kokeilla nukkua taas mun jalkojeni päällä?” Koskela silitti Lehdon hiuksia. ”Joo… Jos siitä ei ole vaivaa.” Lehto vastasi arasti.

Koskela istui maahan ja Lehto painoi päänsä vänrikin reisille. Koskela oli jo tottunut siihen, mutta olisi itsekin halunnut nukkua. Hän peitteli Lehdon univormun takillaan ja heitti itsensä päälle manttelinsa.

Aamulla Koskela herätti Lehdon ennen kuin kukaan ehti tulla ulos. Lehto näytti jotenkin vaivautuneelta ja ei-itseltään. Jotain oli selkeästi vialla.

”Lehto, mikä sulla on?” Koskela kysyi. ”Vituttaa vaan kun muut nukkuu helvetin hyvin ja sitten oon minä. Jumalauta.” Lehto murahti ja otti lakkinsa maasta. Koskela hymähti. ”Hietanen mitään hyvin nuku. Viikko sitten se heräsi hädissään ja tökki mut hereille. Siitä lähtien olen nukkunu siinä kiinni… Niinä öinä kun sinä et ole nukkunu jalkojeni päällä.” hän vastasi. ”Ai.” Lehto ihmetteli. Hän oli pehmennyt Koskelan käsittelyssä, mutta ei sitä muille voinut näyttää. ”Riitaoja hakee turvaa Lahtisesta.” Koskela tiesi kertoa. ”Niin ja Rokka ja Tassu toisistaan. Ei ne sitä uskalla kertoo, mutta tiedän. Parina yönä ei ole oikein tullu uni ja olen tarkkaillu teltan liikehdintää.”

Päivän marssilla Lehto esitti pahaa poikaa Rokalle, jonka Koskela oli määrännyt Lehdon pariksi, ja Koskela kysyi vieressään olevalta Hietaselta: ”Tieräkkö Lehdosta? Miks se ei nuku ja tälleen.” Hietanen nyökkäsi. ”Painajaissi mää veikkaa.” Koskela näytti peukkua ja Hietanen tiesi osuneensa oikeaan. ”Rokka tiätä kans.” Hietanen kuiskasi ja Koskela nyökkäsi vastaukseksi.

Lehto räyhäsi Rokalle eilisillasta ja tämä nyökkäili. Rahikaista ja Määttää, jotka marssivat parivaljakon perässä, parivaljakon rähinä ihmetytti. ”Perkele, et sitten kerro tai minä lyön sun nenäs hajalle saatana!” ”Kyl, tän mie uson.”

Koskela päätti antaa joukkueelleen tauon ja samalla hän jutteli Lehdon kanssa. Asiat eivät voineet jatkua samanlailla. Koskelan oli itsekin pakko saada nukuttua.

”Mitäs sanoisit, jos kokeilisit nukkua Rokan kanssa? Eihän se ole samallaine kun minä mut… Kai sä siitä turvaa saisit. Ja se kumminkin tietää asianlaidan eilisen takia.” Koskela ehdotti hymyillen. ”Ei helvetissä. Sillä on jo Tassu.” Lehto torjui esityksen ja sytytti tupakan. ”Tassu kyllä selviää yhren yön ilman Rokkaa.” Koskela vakuutteli. ”Hietasta ei missään helvetin tapauksessa. Rokka käy.” Lehto myöntyi.

Koskela kävi kertomassa asiasta Rokalle, joka oli yhtä hymyä. ”Meil tulloo olemaan hito lustii! Lehon poika saap nukkua minu vieres. Kyl Tassu pärjää.” Rokka katsoi vieressä istuvaa kaveriaan. ”K-kyl. Kyl mie selviän, jos vä-vänskä s-sitä v-vaa-vaatii.” Tassu vakuutti. Tassun änkyttäminen oli Koskelalle jo tuttua ja vänrikki hymyili kannaslaiselle. Tassu yritti puhua parhaansa mukaan. Koskela tiesi Rokan kertoneen Tassulle Lehdosta.

Illalla teltassa Riitaoja käpertyi taas Lahtisen kylkeen ja tämä murisi jotain epäselvää. Hietanen naurahti tilanteelle. Lehto nukkui Rokan kyljessä ja kukaan ei kommentoinut asiaa. Hietasen teki kyllä mieli, mutta Koskela esti asian.

”Jaha. Rankka päivä takana nii varmaa olis meitin hyvä nukkua. Pannaan maaten.” Koskela haukotteli. ”Lehon poika tos jo tuhisoo.” Rokka nauroi ja taputti vieressä nukkuvan alikersantin olkapäätä.

Lehto löi unissaan Rokkaa nenään ja Rokka heräsi tähän. Lehto pyöri ja tärisi. Rokka yritti herättää Lehdon, mutta poika ei kuullut. ”Ei hitto. Jos hää nyt kuolee nii…” Rokka kuiskasi itsekseen. Rokka katsoi nopeasti ympärilleen. Lahtinen oli hereillä ja luki kirjaa. Rokka viittoili häntä apuun. Lahtinen mutisi jotain Riitaojasta, mutta laittoi kirjansa sivuun ja meni auttamaan Rokkaa.

”Lehto! Saatana! Herääs ny!” Lahtinen läimäisi Lehdon poskea. Ei auttanut. Lehdon hengitys oli katkonaista. ”LEHTO PERKELE!” Lahtinen kajautti ja koko joukkue heräsi, Lehto mukaan lukien.

Koskela raahasi itsensä Lehdon viereen. Muut katsoivat silmä kovana alikersanttia. Lehto nojasi polviinsa ja itki. Kaikki ihmettelivät.

”Mennäänkö teltan ulkopuolelle?” Koskela kysyi rauhalliseen tapaansa. ”No, vitunko… väliä sillä enää on... kun koko saatanan joukkue tietää.” Lehto yritti olla itkemättä. Koskela näki, että tilanne pelotti sekä ahdisti Lehtoa ja päätti mennä tämän kanssa teltan ulkopuolelle.

Teltan ulkopuolella aamu oli pimeää eikä Ukkolan pitämä nuotio paljoa valaissut. Jostain syystä Ukkola oli siirretty Koskelan joukkueeseen. Koskela viittoi tätä menemään telttaan.

”Jaha?” Koskela sanoi Lehdon istuttua nuotion ääreen. ”Sama mikä viime yönä. Perkele, en mä edes tiedä enää. Tällä kertaa minua vain löi Lammio.” Lehto nyyhkytti ja raapi päätään. Koskela kietoi kätensä pojan ympäri ja painoi leukansa tämän päälakea vasten.

Lehto oli pehmennyt todella paljon Koskelan käsittelyssä ja häpesi itseään. ”Millon musta tuli tämmönen?” Lehto huokaisi syvään. ”Jaha… En tierä. Mut kai sinä tierät, että mulle voi puhua?” Koskela pörrötti Lehdon hiuksia. ”Juu.” Lehto vastasi vaimeasti ja kuivasi kyyneleensä.

Koskela jätti Lehdon nuotion ääreen ja viittoi teltasta Hietasen vartioon. Tämä ei ollut saanut vielä unenpäästä kiinni ja tuli mielellään.

Koskela ja Lehto palasivat telttaan nukkumaan. Koskela painoi päänsä Lehdon niskaan, yrittäen näin tehdä pojan olon turvalliseksi.

Aamiaisella Lehto oli haluton syömään. Puurovelli lillui pakissa ja lusikka sekoitteli sitä. Yhtäkkiä hän tyrkkäsi pakkinsa Riitaojalle. ”Syö sinä. Mun ei ole nälkä.” Lehto sanoi, otti kiväärinsä maasta ja lähti tiehensä. Koskela antoi nopeasti ohjeita Hietaselle ja lähti juosten Lehdon perään. Kivääri ei vaikuttanut hyvältä.

Koskela sai viime tingassa Lehdon kiinni. Lehto oli jo kerennyt lataamaan kiväärinsä ja oli painanut sen leukansa alapuolelle. Koskela lähestyi varoen alikersanttia.

”Hei, hei, ota ihan rauhassa. Ei tässä ny itteään tappamaan pidä ruveta.” Koskela sanoi varovasti ja otti kiväärin pois Lehdon kädestä itselleen. Koskela tyhjensi patit. ”Minä en kestä enää saatana.” Lehto sanoi ja hapuili vyötäröltä puukkoaan. ’Se on tosissaan.’ Koskelan aivot jyskyttivät.

Koskela taklasi Lehdon ja painoi tämän kädet maahan. ”Perkele. Sulla on vaikeeta mut niin on meillä muillakin. Kotopuolessa 14-vuotias velipoika painaa yksin hommia kun äite ja isä ei jaksa. Vanhemmat velipojan kuoli talvisodassa. Ja nii, tästä välikohtauksesta ei saa kertoo kellekkään tai sinä menetät sotilasarvos ja jourut hullujenhuoneelle, missä muut on vielä hullumpia kun sinä. Jostain syystä luulin, että joutuisin estämään ensimmäisenä Riitaojaa mut että sua? Se ei käyny mielessänikään. Mä ja Rokka voiraan alkaa sulle isähahmoiks, jos sinä semmosta tarttet. Tää sun pelleily, vai mikä lie, saa kyllä luvan loppuu. Lupaakko?” Koskela käytti koko kroppansa painoa pitääkseen rimpuilevan Lehdon maassa.

[toisaalla]

lupaan, en ole tahallani näin vaikea mutta lupaukset on kyllä tunnetusti aika turhia ainakin niin minä sen olen todennut se on syksy nyt ihan aikuisten oikeasti ja taas kaikki alkaa alusta jäin taas väärästä bussista väärään aikaan ja sade valui sateenvarjoani pitkin kengilleni ehkä jatkuva sade on luonnon merkki siitä että syksyisin surraan kaikkea kipua ei vain pysty romantisoida vaikka kuinka tekisi mieli ei ainakaan tätä reidet sinertävillä mustelmilla viimeiseen vielä lähtevään bussiin suussa maistuu oksennukselta ihan syystäkin on liikaa kysymyksiä joita et vain uskalla kysyä voisin vaikka vannoa sen juottaisitko minut humalaan jos pyytäisin? sellaiseen humalaan joka maistuu unohdetuilta lauseilta ja kyyneliltä puhaltaisitko tupakansavua kasvoilleni itkisitkö minunkin suruni soittaisitko jollekin joka veisi syksyn pois minusta kaikkea ei voi pyytää eikä kaikkea voi saada kaikkea ei voi myöskään pyytää anteeksi anteeksi anteeksi anteeksi