#oon kuumehuuruissa ja kummitätini on kaatanut kahviini liikaa likööriä

[neroushalvaus]

Mä kroolaan täällä nyt jossain ihme Lehto/Riitaoja -tunteissa ja toivon, ettette vielä ole kyllästyneet tähän mun monomaniaani, vaan jaksatte vielä lukea näistä kahdesta. Tällä kertaa yritin kirjoittaa ficciä, jossa ne kaksi olisi jo yhdessä, ihan vain todistaakseni itselleni, että pystyn siihen. Vaikka nää urpot on vaikeita. Ja angstiltahan ei kuitenkaan säästytä.

Paritus: Lehto/Riitaoja Genre: Jonkinlainen character study ja angst Vastuunvapaus: Linnan hahmot, en saa tästä rahaa, jos saisin, se olisi aika absurdia AU: Fix-it, jossa ne selviää sodasta elossa ja päätyy ajan kanssa yhteen Varoitukset: Paikoin epätasapainoinen suhde, puhetta lapsen pahoinpitelystä ja ruumiillisesta kurituksesta, seksuaalisia teemoja ja itsetuhoista käytöstä.  Summary: Viisi asiaa, joita Riitaoja ei koskaan kysy Lehdolta

1.

Lehto ei koskaan lähde hänen kanssaan kirkkoon. Ei sunnuntaiseen jumalanpalvelukseen, jonne Riitaoja joskus lähtee aistiakseen tunnelmaa, ei edes joulukirkkoon. Kyllä Riitaoja ymmärtää, ettei Lehto usko Jumalaan, mutta silti hän ihmettelee. Miksi Lehdon suu muodostaa aina kovan viivan, kun Riitaoja hyräilee itseään rauhoittaakseen ”ystävä sä lapsien, katso minuun pienehen”? Miksi Lehdon katse sekoittuu seinän harmaanruskeaan laudoitukseen, kun Riitaoja illalla ristii kätensä ja rukoilee?

Joulukin saa Lehdon vihaiseksi, tai ehkä sittenkin surulliseksi. Lehdosta on niin vaikea sanoa joskus, onko hän vihainen vai onko se vain jokin toinen tunne naamioituneena vihaksi. Joululaulut, lumisen maiseman ihailu, jouluevankeliumi, kaikenlainen herkistely. Kaikki se tuo Lehdon kasvoille sen kovan ilmeen.

Pyhäinpäivänä Riitaoja kysyy, pitäisikö heidän viedä kynttilä hautausmaalle, muualle haudattujen muistomerkin viereen. Lehto ei tietenkään heti ymmärrä, miksi, ja kun Riitaoja yrittää selittää, hän ei enää vastaa. Lehto ei halua muistella niitä, jotka kaatuivat sodassa. Eikä Lehto halua tavata niitä, jotka selvisivät elossa. Riitaoja yrittää ja yrittää, mutta Lehdon kasvoille ilmestyy jälleen se kivettynyt, synkkä ilme.

Riitaoja kysyy ”tuletko mukaan?”. Hän ei kysy, miksi Lehto ei halua tulla. Riitaoja vain painaa lakin päähänsä ja sanoo tulevansa pian takaisin.

2.

Vieläkin joskus, kun Lehto katsoo Riitaojaan, hetken hänen silmissään välähtää jotain kovaa ja kylmää.

Ei Lehto vihaa häntä enää. Riitaoja voisi yrittää leikkiä ihmistuntijaa ja pohtia, että ehkä Lehto ei koskaan vihannutkaan häntä, vaan jotain muuta. Mutta sitä, mikä tuon kylmän, leppymättömän vihan todellinen kohde on, ei Riitaoja uskalla arvailla.

Lehto ei enää huuda hänelle vain, koska hän pelkää, tai matki hänen anteeksipyyntöjään vihaisesti. Hän vain välttää Riitaojan katsetta ja menee tekemään jotain muuta. Tai on ilkeä jollekin toiselle. Kai Riitaojan pitäisi olla helpottunut, mutta hän tietää olevansa syyllinen Lehdon mielialoihin. Välillä hän huomaa, että on ollut liian herkkä ja pelokas, tai liian lapsellinen ja typerä. Silloin Lehto on taas hetken vaiti ja näkee taas Riitaojassa sen, mikä hänet saa niin tolaltaan. Ja vaikkei Lehto enää pura vihaansa Riitaojaan, hän valitsee sille aina jonkun toisen kohteen.

Joskus Riitaoja haluaisi kysyä, mitä hänen pitäisi tehdä, ettei enää vahingossa satuttaisi Lehtoa. Jokin hänessä selvästi on vikana, mutta kun hän ei tiedä, mikä se on, hän ei osaa sitä myöskään korjata. Pari kertaa hän yritti olla rohkeampi, olla kovempi, vähemmän Riitaoja ja enemmän jotain, mitä Lehto ei vihaisi katkerasti. Lehto taisi huomata hänen pienen esityksensä, eikä pitänyt siitä. Mutta ei Lehto kuitenkaan osaa ilmaista itseään niin, että osaisi selittää, missä vika on, ellei se muka ole Riitaojassa.

Ja koska Lehto ei osaa selittää, ei Riitaoja halua vaivata häntä kysymyksillä.

3.

Lehto ei pidä kosketuksesta.

Kun Riitaoja ensimmäistä kertaa rohkaisi mielensä ja suuteli Lehtoa, hieman ohi suun ja niin, että huulet tuskin koskivat, Lehto ei sanonut mitään. Hän vain katsoi Riitaojaa silmät tyhjinä ja lähti. Eikä hän tullut takaisin hetkeen.

Riitaoja ei kysynyt kysymyksiä. Tilanne parantui sen jälkeen, tasaantui. Lehto antoi Riitaojan koskea itseensä, vetää hänet arkaan suudelmaan, jopa halata, kunhan Riitaoja ei tehnyt sitä liikaa eikä Lehtoa velvoitettu vastaamaan halaukseen. Kerran Riitaoja yritti kömpelöin, kokemattomin käsin mennä hiukan pidemmälle. Koska sitä kai Lehto odotti ja halusi, ei Riitaoja vain kehdannut kysyä suoraan. Lehto jähmettyi. Ei hän pois vetäytynyt, mutta kasvot muuttuivat taas kerran kiveksi ja katse pälyili kaikkialle, paitsi Riitaojaan. Riitaoja lopetti heti ja soperteli anteeksipyyntöjä. Se ärsytti Lehtoa, joka sulkeutui vähäksi aikaa vain omaan kuoreensa puhumatta Riitaojalle mitään.

Riitaoja ei kysynyt asiasta tai kokeillut uudelleen. Ei hän uskaltanut eikä kehdannut, ja jos Lehto ei halunnut, ei hän myöskään halunnut. Seuraavalla kerralla se oli kuitenkin Lehto, joka teki aloitteen.

Riitaoja ei kysy, mitä saa tehdä tai mitä Lehto haluaa. Hän vain antaa tämän viedä.

Joskus on vaikea sanoa, mikä on Lehdolle liikaa. Lehto saattaa ensin hyväksyä kosketuksen, mutta sitten vetäytyäkin pois aivan yllättäen.  Vaikka he tekisivät ensin jotain, mikä pelkkänä ajatuksena saa Riitaojan punastumaan, Lehto saattaa silti ärähtää jotain torjuvaa, kun hänen hiuksiaan yrittää jälkeenpäin silittää.

Riitaoja ei kysy. Eikä Lehto vastaisi kuitenkaan.

4.

Lehdolla on arpia.

Menee hetki, ennen kuin Riitaoja huomaa ne. Sitten niitä onkin vaikea olla huomaamatta. Lähinnä arvet koristavat Lehdon selkää vaaleina ja rumina, kuin iho olisi kasvanut ja yrittänyt parantua. Muutama arpi on hieman kuopalla tai koholla ja Riitaoja saattaa tuntea ne sormenpäiden alla, jos uskaltaa koskettaa.

Riitaoja ei uskalla kysyä, sillä eihän Lehto kuitenkaan kertoisi. Muutaman kerran Riitaoja on yrittänyt arasti maanitella Lehtoa kertomaan jotain siitä, millainen tämän perhe on, mistä hän on tullut, millainen Lehto oli ennen sotaa ja kaikkea pahaa. Ehkä se uteleminen on lapsellista ja Riitaojan pitäisi vain ymmärtää olla hiljaa. Kun Riitaoja koskettaa poikkeuksellisen syvää ja rujoa arpea, hänen päässään välähtää ajatus, että ehkä Lehtoa ei ollut ennen kaikkea pahaa, ehkä tämän elämässä ei ollut koskaan ollut rauhallista ja pehmeää aikaa.

Riitaoja tietää, että jotkin vanhemmat lyövät lapsiaan. Eihän se ihmeellistä ole. Riitaojan vanhemmat eivät sitä koskaan tehneet, hänen isänsä ei pystyisi satuttamaan lasta eikä hänen äitinsä koskaan alentuisi sellaiseen hirveyteen. Kyllä Riitaoja oli kouluaikoina kuitenkin kuullut toisten lasten puhuvan korvatillikoista ja koivuniemen herrasta, joista saivat osansa ollessaan kurittomia. Mutta kuinka kuriton lapsen täytyi olla, että joku löi hänen selkäänsä tuollaisen vääristyneen tähtikartan?

Ei niin pahaa lasta olekaan.

Riitaoja ei kysy, eikä Lehto vastaa. Riitaoja siirtää kätensä Lehdon käsivarrelle, siitä olkapäälle, ja jos Lehto antaa, myös poskelle. Siellä iho on tervettä, ehjää.

5.

Lehto on huono huolehtimaan itsestään.

Joskus Riitaoja miettii, miten joku voikaan olla niin huolimaton. Joskus, kun Lehto ärsyyntyy, hän lähtee ulos ovet paukkuen, eikä muista ottaa takkia. Eikä Lehto tule hakemaan sitä, vaikka pysyisi ulkona kauemminkin. Riitaojan täytyy joskus mennä hakemaan Lehto sisään, ettei tämä jäädy. Joskus, kun Lehto on oikein synkkä ja vihainen, hän paiskii töitä pihalla yömyöhään, eikä lopeta, kunnes hänen kätensä ovat verillä ja hän on niin uupunut, että tuskin jaksaa seistä. Joskus Lehto tekee typeriä asioita. Menee korjaamaan kattoa, vaikka se olisi jäässä ja liukas. Ärsyttää ihmisiä, joita ei pitäisi ärsyttää, eikä lopeta, vaikka saisi nyrkin silmäänsä.

Silloin tällöin Riitaoja muistaa, millainen Lehto oli sodassa. Hän muistaa, kuinka tämä ei suostunut menemään maahan, vaikka ilmassa vinkui se kamala ääni, joka enteili kuolemaa. Riitaoja miettii joskus, onkohan Lehdolla tylsää. Ehkä sota tarjosi hänelle jännitystä, jota ilman hänen täytyy keksiä itselleen uutta pelättävää.

Mutta Riitaojan on vaikea uskoa, että Lehtokaan haluaisi pelätä.

Riitaoja ei keksi vastausta, joten hän tyytyy muistuttamaan takista ja rukoilemaan Lehtoa lopettamaan, kun hän tekee jotain tarpeettoman uhkarohkeaa. Silloin Lehto katsoo Riitaojaa hetken ja ehkä joskus tottelee. Aivan, kuin hän saisi muistutuksen jostain.

Kun Riitaoja taas yhtenä yönä sitoo Lehdon kättä, joka vääntyi hassuun asentoon Lehdon pudotessa ties mistä, hänen tekee mieli kysyä sitä, mitä ei voi olla ajattelematta. Tekeekö Lehto sen tahallaan? Niinkö vähän Lehto välittää itsestään? Niinkö vähän Lehto välittää Riitaojasta?

Mutta Riitaoja on hiljaa. Hän toivoo vain sydämessään, että hän voi jotenkin saada Lehdon välittämään enemmän. Ja hän toivoo, että hän onkin väärässä, ja että Lehto on oikeasti vain huolimaton ja uhkarohkea. Riitaoja sitoo Lehdon käden tiukasti ja naurahtaa, vaikka häntä itkettää. ”Sinä satutat ittes niin heleposti.” Hän katsoo Lehtoa ja yrittää saada vastausta katseelleen.

Lehto ei vastaa. Eikä Riitaoja kysy.

*** ***