#SE MITEN NE EI EDES PUHU SIINÄ

[neroushalvaus]

@juniper-pompadour rakastan sua enemmän ku luoja rakastaa luomiaan, mutta työnnä ne hillot sanonko minne

[jestertofool]

Hämärän tullen, osa 2: Rahikainen/Sihvonen

Kuvaus: Tarinoita Rahikaisen petipuuhista kookoon eri miesten kanssa. Sihvosen kanssa Rahikaisen ei koskaan pitänyt mennä niin pitkälle, kuin tänä kylmänä talviyönä.

Paritus: Saman pitäjän pojat eli Rahikainen/Sihvonen (Tuntematon sotilas)

Varoitukset: NSFW, seksiä, rivien välissä hiukan ajalle tyypillistä sisäistettyä homofobiaa. Sisältää myös laittoman surullisen Sihvosen.

Sanamäärä: noin 1800

Osa 1: Rahikainen/Lammio

- - - -

Rahikainen ei koskaan ole ollut niin hellä, kuin on sotamies Sihvosen kanssa.

Ilta on pimeä ja hyinen, kun Rahikainen istuu yksin kipinävuorossa ja kohentelee oksanpätkällä kamiinassa hiljalleen palavaa tulta. Pieni lyhty valaisee himmeästi hämärää puolijoukkuetelttaa, sen nurkkiin on läpitunkeva pakkanen tehnyt pieniä huurrekukkia. Välillä viima ujeltaa ulkona hiljaa ja kahisuttaa seinien kangasta, kuin kuiskien pohjoisia salaisuuksiaan ankaran talven keskellä.

On jo myöhä, mutta Rahikainen on pistänyt merkille, ettei Sihvonen vieläkään nuku. Vaaleahiuksinen poika, jonka hän on tuntenut kansakoulun ensimmäiseltä luokalta asti, makaa mantteliinsa tiukasti kääriytyneenä teltan sivussa ja kääntää välillä levottomasti kylkeä. Pojan koko vartalo hytisee, kylmästä vai pelosta, Rahikainen ei ole varma, mutta veikkaa molempia.

Sihvonen on palannut kaksi päivää sitten lomilta pitäjästä, josta myös Rahikainen on kotoisin. He eivät ole vielä ehtineet vaihtaa kuulumisia kotipuolesta, sillä käsky jatkaa matkaa oli tullut juuri Sihvosen saapuessa ja edessä oli ollut hellittämätön taistelu. Työntäessään kamiinan luukun kiinni Rahikainen miettii, mikä hänen lapsuudenystäväänsä pitää yhä hereillä, kun koko muu joukkue jo nukkuu sikeästi, armottomasta päivästä uuvuksissa. Painaako jokin Sihvosen mieltä? Onko kotikylässä sattunut jotain ikävää?

He eivät ole pitkään aikaan kunnolla jutelleet. Rahikainen ei ole halunnut ajatella asiaa sen kummemmin, pistänyt sen vain sodankäynnin piikkiin. Nyt yön hämärässä Sihvosen kääntäessä jälleen hermostuneena kylkeä, hän ei kuitenkaan voi olla myöntämättä itselleen, että on pitänyt liikaa etäisyyttä ystäväänsä. Kylmä viima ravistelee teltan nurkkia ja Rahikainen tuntee vahvan syyllisyyden hiipivän rintaansa. Hän inhoaa tunnustaa sitä, mutta tietää kyllä hyvin, että on vältellyt Sihvosta tarkoituksella, pelkästään itsekkäistä syistä.

Hän ei ole kestänyt katsella vierestä, miten Sihvosen ilme on sodan keskellä päivä päivältä muuttunut ja ilo hänen silmistään kadonnut.

Lapsina heillä oli aina tapana leikkiä yhdessä. Sihvonen nauroi silloin paljon. He uivat kesäisin kylän joessa, ja Sihvosen auringosta punottavilla poskilla oli pisamia ja selkeästi erottuvat hymykuopat. Kansakoulussa Rahikainen pinnasi välillä tunneilta, ja niinä kertoina kun hän sai Sihvosen houkuteltua mukaansa, tämän valppaissa silmissä paloi innostunut, seikkailunhaluinen katse. Viikonloppuisin he pyöräilivät usein kyläkaupalle ja Sihvosen kasvot loistivat ilosta, kun he tapasivat hiekkatien tutussa risteyksessä.

Nyt nuo onnelliset kasvot ovat vain lohduttoman kalpeat ja kuolemanväsyneet. Iho on pakkasesta rikki ja posket lommolla, hymykuoppia ei näy, sillä ei Sihvonen enää hymyile. Koko olemuksesta paistaa vain surkeus ja hellittämätön pelko, joka ei sodan keskellä koskaan jätä kokonaan rauhaan. Silmäkulmat ovat rasituksen ja kurjuuden kiristämät. Ennen niin kirkkaissa ja lämpimissä silmissä on jäljellä vain kurja, pälyilevä, ahdistunut katse.

Rahikaista kaduttaa. Häntä riipii tieto siitä, ettei ole tehnyt kaikkea voitavaansa ystävänsä hyväksi. Se saa Rahikaisen tuntemaan itsensä alhaiseksi ja typeräksi. Hän on halunnut suojella vain itseään ja työntänyt Sihvosen luotaan nyt, kun tämä kenties kaikkein eniten häntä tarvitsisi. Rahikainen kyllä tietää, ettei Sihvonen ole hermoiltaan rautaisinta sorttia, eikä lainkaan halukas sotimaan. Hitto, kuka hullu sitä muka on. Kaikki heitä ympäröivä kaaos käy voimille, nujertaa ja lamauttaa, ja Rahikainen näkee sen vaikutuksen kaikista kipeimmin Sihvosessa.

Hiillos kamiinassa palaa mustana ja synkän punaisena, kun Rahikainen huokaa tuskastuneena. Hän ottaa himmeän lyhdyn käteensä katsoakseen kelloaan. Viittätoista yli kaksi. Hänen vuoronsa on loppunut jo vartti sitten.

Rahikainen nousee ja käy herättämässä seuraavan miehen kipinävuoroon. Varmistettuaan, että Lahtinen todella herää sikeästä unestaan ja nousee vahtimaan tulta, hän nappaa rullalle käärityn peitteensä ja kömpii varovasti nukkuvien miesten yli. Hän pysähtyy Sihvosen luo.

Sihvonen makaa kasvot poispäin hänestä, mutta Rahikainen tietää toverinsa olevan yhä valveilla, sillä tämän olkapäät nykivät välillä hermostuneesti. Hän levittää peitteensä ja käy makuulle Sihvosen viereen. Hetken tämä kai koittaa teeskennellä nukkuvaa, mutta luopuu pian yrityksestä, puuskahtaa itsekseen ja kääntyy Rahikaiseen päin. Heidän katseensa kohtaavat lähes pimeässä teltassa ja Sihvosen silmissä on arka, kysyvä katse.

Rahikainen hymyilee hänelle ja puhuu aivan hiljaa, ettei herättäisi muita.

"Mitenkä siulla oli asiat kotpuolessa, kun kävit?" hän kysyy. "Oliko siun perheellä kaikki hyvin?"

Sihvonen on selkeästi helpottunut ja hyvillään, että Rahikainen on siinä. Jännittyneet hartiat rentoutuvat hieman ja hän nyökkää. Hän kertoo kaiken olevan kotona ennallaan, vaikka ruokaa on sielläkin niukasti.

"Mie kävin siun talolla myös. Siellä on kaikki hyvin ja sanoin äiteellesi, että siullakin on", Sihvonen kertoo. Hänkin puhuu kuiskaten.

Rahikainen nyökkää merkiksi kiitollisuudesta. Hän ei oikeastaan ansaitse Sihvoselta tuollaista palvelusta, mutta on helpottunut kuullessaan, että ainakin päällisin puolin kotona on kaikki hyvin ja talo vielä pystyssä. Sielläkin suunnilla on varmasti pommitettu, pitäjä on vain satakunta kilometriä rajalta. Rahikainen ei ole kirjoittanut perheelleen melkein kuukauteen. Hän lähettää mieluummin kirjeitä joillekin lukuisista tuntemistaan tytöistä ja kertoo paperilla jostain kevyestä, huolettomasta, yhdentekevästä. Kotiin kirjoittaminen on vaikeaa.

Sihvonen on sanomassa vielä jotain, mutta hiljenee. Hän katsoo muualle ja huulet puristuvat hermostuneeksi viivaksi, kun hän epäröi, jatkaisiko keskustelua lainkaan. Rahikainen huomaa Sihvosen levottomuuden ja nostaa käden rohkaisevasti hänen olkapäälleen. Manttelin kangas on kostea koko päivän kestäneestä lumisateesta.

"Mitä sie mietit? Sano vuan", hän kehottaa.

Rahikainen näkee vain hädin tuskin, miten Sihvosen huuli värähtää. Hän on pitkään ääneti, mutta Rahikainen pitää kätensä tämän olkapäällä ja odottaa kärsivällisesti. Hän tuntee Sihvosen ja tietää, että tälle täytyy antaa oma aikansa. Lopulta tämä vetää henkeä ja puhuu jälleen.

Sihvonen kertoo kuiskaten, kuinka vaikeaa lomilta oli palata. Häntä hävettää ja surettaa, ja sanat tulevat ulos niin pienellä äänellä, että Rahikainen kuulee ne vain juuri ja juuri. Huulilta pakenee surkea nyyhkäisy, kun Sihvonen nieleskellen tunnustaa, ettei jaksaisi enää. Hän inhoaa sotaa, inhoaa olla täällä, tahtoisi jo voida jäädä kotiin. Pitämään huolta tilasta, siskostaan ja sairaasta isästään. Silmäkulmissa on kyyneleitä, kun Sihvonen sopertaa katkonaisella äänellä, miten kamalaa kotona oli, kun tiesi, ettei sinne saa jäädä.

Rahikainen vetää ystävänsä lähemmäs tämän murtuessa katkeraan, äänettömään itkuun.

Hän pitelee Sihvosta halauksessa pitkään. Rahikainen kietoo oman peitteensä suojelevasti heidän molempien ympärille ja Sihvonen painautuu vasten hänen rintakehäänsä. Kyyneleet valuvat manttelin harmaalle kankaalle. Rahikainen silittää hiljaa Sihvosen selkää ja toinen käsi etsiytyy sivelemään lohduttavasti tämän vaaleita hiuksia. Kumpikaan ei puhu mitään.

Vähitellen Sihvosen hartiat lakkaavat tärisemästä ja nyyhkytys vaimenee katkonaiseksi nikotteluksi. Hän on kietonut kätensä Rahikaisen ympärille ja pitää tästä tiukasti kiinni, aivan kuin peläten, että hänet voitaisiin milloin vain pakottaa päästämään irti, luopumaan tästä viimeisestä asiasta, joka hänestä vielä tuntuu kodilta.

Aivan kuin sanattomasti ymmärtäen ystävänsä pelon, Rahikainen rikkoo pakkasyön hiljaisuuden ja kuiskaa Sihvosen korvaan.

"Mie oon tässä", hän sanoo hellästi.

Rahikaisen käsi laskeutuu Sihvosen hiuksista tämän kaulalle, manttelin kauluksen alle ja silittää niskaa varovasti. Kosketus saa Sihvosen värähtämään.

"Mie en jätä sinnuu. Teen siun vuoks mitä vuan sie tarviit",  Rahikainen kuiskaa.

Hän tarkoittaa sanoillaan vain sen, mitä sanoo. Hän haluaa auttaa ystäväänsä ja hyvittää sen, ettei ole ollut tälle läsnä. Sihvonen kuitenkin katsoo Rahikaiseen silmät täynnä hämmennystä, aivan kuin olisi kuullut sanoissa kaiun jostain muustakin. Jostain sellaisesta, mitä Rahikainen ei ole koskaan sanonut hänelle, ainoastaan muille. Viehättäville tytöille, toisenlaisella äänensävyllä, pilke silmäkulmassa ja vihjailevasti.

Mitä vuan sie tarviit.

Sihvonen epäröi hetken. Hän tietää itsekin kai tulkitsevansa Rahikaisen lohduttavat sanat väärin. Ei hän tavallisesti mitään tällaista edes halunnut, ei toiselta mieheltä, kaveriltaan. Vaan mikään tässä hiton sodassa ei ollut tavallista, ja Sihvosta väsyttää tuntea vain kurjuutta. Hän haluaa tuntea mitä vain muuta.

Harkitsematta enempää, Sihvonen tarttuu ystävänsä kaulukseen ja painaa hätäisesti suunsa Rahikaisen huulille. Ele on epätoivoinen, eksynyt ja anteeksipyytelevä.

Rahikaisen ei pitänyt koskaan mennä Sihvosen kanssa näin pitkälle. Sihvonen on oman kylän poika, hänen lapsuudenystävänsä, melkein kuin veli. Liian läheinen ja aivan liian hyvä mihinkään tällaiseen. Rahikainen ei halua tahria Sihvosta.

Sihvonen kuitenkin tuntee Rahikaisen maineen, kuten kaikki muutkin komppaniassa, ja nyt tuo saman pitäjän vaaleatukkainen ja kirkassilmäinen poika katsoo häntä pyytäen, melkein anovasti. Kaipaa pelon, kylmän ja surun keskellä läheisyyttä. Rahikainen ei kiellä sitä häneltä. Hän tahtoo Sihvoselle vain hyvää, tahtoo antaa tälle tukea.

Olkoon se vain tämän illan tällaista, Rahikainen vannoo itselleen vetäessään Sihvosen pidempään suudelmaan.

Sihvosen huulet ovat kylmästä rohtuneet ja lohkeilleet, mutta ne tuntuvat Rahikaisen karkeaa suuta vasten ihmeellisen pehmeiltä. Rahikainen suutelee Sihvosta hellästi ja pitää tahdin aluksi verkkaisena. Hän tahtoo varmistaa, ettei pakota ystäväänsä mihinkään ja odottaa, jos tämä sittenkin alkaisi katua ja vetäytyisi pois. Sihvonen ei kuitenkaan tee niin. Hän vastaa Rahikaisen suudelmiin painokkaasti ja hieman kärsimättömästi. Rahikainen syventää suudelmaa ja Sihvonen ynähtää malttamattomasti vasten hänen huuliaan. Sihvonen on kömpelö ja kokematon suutelija, mutta sillä ei ole väliä, Rahikainen määrää huulillaan ja kielellään heille yhteisen tahdin.

Sihvonen haluaa lisää kosketusta ja napittaa hermostunein elein Rahikaisen manttelin auki. Hän ujuttaa kätensä takin alle ja painautuu aivan kiinni ystäväänsä. Rahikainen tuntee reittään vasten, kuinka paljon Sihvonen haluaa tätä. Haluaa jonkun lähelleen ja mitä tahansa muuta ajateltavaa, kuin kaiken ympäröivän ankeuden.

Rahikaisen kädet löytävät tiensä Sihvosen vaatteiden alle ja viileät sormenpäät koskettavat paljasta ihoa. Sihvonen henkäisee mielihyvästä ja painaa levottomasti suunsa taas Rahikaisen suulle, näykkäisten tämän huulia, vaatien lisää. Hän saa vastaukseksi pitkän ja intohimoisen suudelman, jonka jälkeen Rahikainen siirtyy suutelemaan Sihvosen kaulaa. Kuumat huulet tuntuvat taivaalliselta viileää ihoa vasten.

Sihvonen on avannut Rahikaisen kauluspaidan napit ja hivelee käsillään tämän selkää. Rahikainen suutelee hänen niskaansa ja pitää tarkasti huolen siitä, ettei jätä yhtään jälkeä herkkään ihoon. Sihvonen tuntee kuuman hengityksen aivan korvansa juuressa, kun Rahikaisen kieli vaeltaa hänen kaulallaan, ja se saa hänen päänsä pyörimään.

Kumpikaan heistä ei puhu sanaakaan, kun Rahikainen hyväilee hellästi Sihvosen koko vartaloa ja antaa käsiensä kulkea pitkin tämän selkää, kylkiä, kaulaa, kasvoja ja hiuksia. Sihvonen painaa silmänsä kiinni, kun Rahikainen suukottaa ystävänsä otsaa, nenänvartta ja kyynelistä vielä kosteita poskipäitä.

Rahikaisen toinen käsi etsiytyy Sihvosen housunkaulukselle. Sihvonen vetää äkisti henkeä, aukaisee silmänsä ja Rahikaisen käsi pysähtyy. Hän katsoo Sihvoseen kysyvästi, odottaa lupaa, katse täynnä harvinaista epävarmuutta. Sihvonen painaa etumuksensa Rahikaisen kättä vasten ja suutelee tätä merkiksi jatkaa. Rahikainen vastaa suudelmaan ja painottaa itselleen, että tekee tämän vain, koska Sihvonen pyytää. Hän ei ikinä käyttäisi Sihvosta omaksi edukseen, niin kuin voisi joitakin muita sotamiehiä tai lottia käyttää. Rahikainen ei ikinä satuttaisi Sihvosta tai tekisi tälle mitään, mitä tämä ei halua. Hän välittää Sihvosesta suunnattomasti, ja koskettaa ystäväänsä tällä tavalla vain, koska tämä antaa siihen luvan.

Kummankin miehen kiihtynyt hengitys höyrystyy viileässä ilmassa, kun Rahikaisen käsi tarttuu varmalla otteella Sihvoseen. Sihvosen suusta pääsee hiljainen voihkaisu ja hänen kätensä tarraa arasti Rahikaisen sepalukseen. Kosketus on häveliäs ja epävarma, kun Sihvonen painaa kämmenensä vasten housujen kangasta. Rahikainen nojaa kosketukseen ja puristaa Sihvosta kädellään rohkaisevasti, ja tämä uskaltautuu avaamaan Rahikaisen housujen napin. Rahikainen kiittää hiljaa mielessään Sihvosta ja päästää huokauksen, kun tämä tarttuu häneen kiinni.

Rahikainen kiihdyttää rytmiään ja Sihvonen vastaa siihen liikkeillään. Rahikainen tietää täsmälleen, mitä tekee saadakseen toisen tuntemaan olonsa hyväksi, ja Sihvonen painaa suunsa tämän suulle peittääkseen huuliltaan pakenevat äännähdykset. Hän on niin uppoutunut hetkeen, että unohtaa liikuttaa kättään, ja Rahikainen virnistää vasten Sihvosen huulia ottaessaan heidät molemmat otteeseensa. Sihvonen suorastaan vaikertaa.

Rahikainen hyväilee heitä ja kuiskii Sihvosen korvaan kiihtyneitä, katkonaisia sanoja, noin, hyvä, mie oon tässä, tule vuan. Sihvosen on purtava huultaan pysyäkseen hiljaa, kun hän laukeaa ystävänsä käteen. Rahikainen haukkoo henkeään ja käden kiihtynyt rytmi nopeutuu vielä, pysähtyen sitten hänen lauetessaan.

Rahikainen antaa Sihvoselle helliä suudelmia samalla, kun he molemmat tasaavat hengitystään. Sihvosen silmäluomet ovat raskaat ja hän sulkee ne raukeana hivuttautuen nojaamaan vasten ystäväänsä. Rahikainen kietoo kätensä hänen ympärilleen, eikä mene kauaa, kun hän vaipuu levolliseen uneen Rahikaisen syliin. Heitä ympäröivä pakkasyö on armottoman kylmä, mutta peitteen alla on lämmintä ja turvallista.

Rahikainen valvoo vielä hetken ja katselee sylissään sikeästi tuhisevaa Sihvosta. Hän hymyilee hieman haikeasti ja silittää varovasti ystävänsä hiuksia, pitelee tätä hellemmin, kuin on koskaan ketään kumppaniaan pidellyt.

Tuuli puhaltaa ulkona talviyön pimeydessä. Jossain loputtomalta tuntuvan pimeyden keskellä, aivan liian kaukana, tuhansien lumisten metsien ja jäätyneiden järvien takana on myös Rahikaisen ja Sihvosen kotikylä.

Rahikainen kuiskaa nukkuvalle Sihvoselle lupauksen, että he palaavat sinne vielä yhdessä.

[osavallankaappaus]

tulehdus

Romahduksesta on kulunut iäisyys. Kukaan ei puhu. Kellä olisi mitään sanottavaa muutenkaan? Sähkövaloja ei ole, eikä kynttilöitä tai lyhtyä voi käyttää, koska ne vievät happea.

Tulen sanotaan elävän. Sanonta on totta. Tuli elää ja tuli saalistaa. Se seuraa riistaansa väsymättä ja tappaa sen tukahduttamalla. Se on paljon kuin ihminen siinä mielessä. Ei tarpeeksi nopea saadakseen saalistaan kiinni. Ei tarpeeksi hienovarainen väijyttääkseen sitä.

Tuli seuraa riistaa. Se kulkee maltillisesti. Se antaa saaliin väsyä ajaessaan sitä umpikujaan. Kun saalis on nurkassa, liian väsynyt vastustaakseen, se lyö tappoiskun. Coup de grâce. Ja jahti jatkuu kunnes riista loppuu.

Pimeys on täydellinen. Olen yksin ystävien seurassa. Heistä ei kuulu ääntä. Heitä ei voi nähdä. Heidän lämpö on hiipunut kylmään kiveen. En voi edes haistaa heitä, sillä nenäni täyttyy veren metallisella katkulla. He eivät ole.

Minä en ole. Kukaan ei ole näkemässä minua. Kukaan ei ole kuulemassa minua. Kukaan ei ole tuntemassa minua. Minä en ole.

Kivi vie hiljalleen lämpöni. Jos se vie kaiken, mitä minusta jää? Jos en ole mitään, ja kivi vie minulta, mitä minusta tulee? Olisinko vähemmän? Vastaväite olevalle? Oma vastalukuni?

Pieni tuulenvire tuo ilmaa onkaloon. Se on rytmikäs, rauhoittava. Se muistuttaa minua ystävistäni. He ovat vieläkin ympärilläni. Ilmavirta tuo varmuutta. Ehkä voisinkin sytyttää lyhdyn. Ei, ei se olisi oikein. Mitä näkisin? Ystäväni, ne minä näkisin. En voi sytyttää lyhtyä.

Pieni voihkaisu kuuluu luolassa. Minun pitää sytyttää lyhty.

Ystäväni ovat kalpeita. Heitä paikoin peittää kuivunut veri. He ovat tyyniä kuin luolan ilma.

Veli voihkaisee taas. Noudan hakkuni.

Sammutan lyhdyn. Vaatteeni ovat paikoin kosteat. Metallinen haju on voimistunut. Ehkä nenäni vuotaa taas.

Tuulenvire on menettänyt rytminsä. Siitä on tullut tasainen huokaus kuin ääretön valas ilmoittamassa hiljaista tuskaansa.

Ehkä onkalo on yksi keuhkorakkula tuhansista elävän Vuoren valtaisissa keuhkoissa. Ehkä me olemme tulehdus sen elimistössä ja se vain puolustautuu meiltä.

Tuulenvire on voimakkaampi. Tunnen sen tuovan happea minulle. Vuoren pitäisi salvata henkensä. Sen mielivaltainen koko antaisi sen tukahduttaa meidät ajassa joka sille olisi varmasti vain hetki.

Silti se hengittää.

Vuoren henki käy kuumemmaksi. Metallin katku käy tunkkaiseksi, kuin verinen kangas kasvojani vasten.

Ystäväni eivät puhu. Veli, miten sinun on? Eikö sinuun koske, kun makaat aloillasi noin kauan? Eikö sinun ole nälkä?

Miksi ilmavirta on näin kuuma? Yrittääkö Vuori keittää minua hengiltä? Olisiko se niin julma? Eikö se soisi minun edes murskaantua kuoliaaksi? Eikö se soisi minun kuolla nopeasti?

Kivi ei enää ole kylmä. Se polttaa. Se täydentää minut. Se täyttää minun olemattomuuteni. Se tulvii, täyttää yli äyräiden. En ole mitään. Olemattomuuteni palaa. Se tulvii lämmöllä.

Valo. Pehmeä, huojuva valo. Se kajoaa sisään luolaan. Se kajoaa silmiini, sieluuni.

Olen. Olen yksin ystävien seurassa. He ovat kalpeita. Heitä peittää kuiva veri. Valo saa heidän kasvot näyttämään miltein lempeiltä. Eikö teihin koske, kun makaatte kiven päällä aloillanne? Kajo käy vahvemmaksi. Siitä kuuluu rätinä.

Tuli ajaa väsymättä saalistaan takaa…

Lämpö käy kivuliaaksi. Päätäni särkee.

… kunnes saalis ajaa itsensä nurkkaan…

Aukon suuta lipoo liekki.

… ja kun saalis on liian uupunut vastustamaan…

Tulinen käsi kurkottaa aukosta. Se vetää mukanaan palavan hahmon.

Coup de Grâce

[mieoleahvena]

Tuntsa Goes Euroviisut, osa 8

Edellinen osa: https://mieoleahvena.tumblr.com/post/173445936873/tuntsa-goes-euroviisut-osa-7 Seuraava osa tulee olemaan viimeinen, ystävät rakkaat. ** Yleisön puhjetessa aplodeihin Ahvenasquad jäätyi ensin aivan täysin. He olivat tehneet sen. He olivat suoriutuneet kovasta paikasta ansiokkaasti ja saisivat olla itsestään ylpeitä, pääsivät finaaliin tai eivät. Hietanen tokeni ensimmäisenä ja huusi kiitokset Rokan seuratessa tämän esimerkkiä. Sitten he poistuivat yhä hurmiossa lavalta takahuoneeseen, luovuttivat mikrofoninsa ja kuulokkeensa, ja heidät vietiin kyydillä areenan sivulle, josta pojat ohjattiin edelleen Green Roomiin istumaan samalla kun Armenian Sevak Khanagyan lopetteli esitystään. Lahtinen oli suuren mielenliikutuksen vallassa eikä saanut sanaakaan suustaan. Honkajoki tuijotti eteensä katse lasittuneena, ja Kariluoto halasi häntä kuin tukeutuen. Kaarna itki taas ja Lehto koetti taputella miestä kömpelösti ärjyen ”lopeta nyt jumalauta”, mutta kun Lehto huomasi Riitaojan, Kaarna sai jäädä. Lehto ei tiennyt miten päin olisi ollut, sillä hän oli Riitaojasta toisaalta niin ylpeä, mutta koetti samalla torjua haluaan ilmaista sitä. Hän läimäytti kouransa Riitaojan olkapäille aikoen istuttaa sen tontun alas, mutta päätyikin lopulta halaamaan toista lyhyesti ja ravistamaan niin, että oli kuulevinaan Riitaojan aivojen hyppivän päässä. Riitaoja oli hämmästyksestä lamaantunut eikä osannut edes vastata tuollaiseen. Lehdolta saatuna se oli nimittäin suuri hellyydenosoitus. Hietanen lysähti sohvalle istumaan ja totesi lyhyesti: ”Se oli kulkka poja kokemus se.” Sitten hän avasi vesipullon ja joi litran yhdeltä istumalta Kaarnan nyyhkyttäessä hänen paitaansa. Rokka asettui hyysäämään tunteidensa täyttämää Tassua niin että tuolla varmasti oli mukavat oltavat, ja Lehtokin sai järkensä takaisin ja piti turvavälin Riitaojaan. Vanhala pitkälti vain hihitteli ja sanoi Honkajoelle: ”Suomi ei varmasti unohda meitä koskaan, khihihi.” Armenian jälkeen kappaleita oli jäljellä enää kolme, mutta huojennuksensa (ja Kaarnan lohduttamisen) vuoksi Green Roomissa istuvat suomalaiset eivät juuri kyenneet keskittymään niihin. Kun kaikki yhdeksäntoista kappaletta oli esitetty, alkoi väliaika, jona nähtäisiin kaikenlaista täyttökamaa. Lehdon mielestä se oli idioottimaista, ja hän olisi halunnut mennä suoraan tuloksiin. Lahtinen oli jälleen toennut ja löytänyt itsensä ja valisti muille, että väliajat tarvittiin nimenomaan äänestystä ja pisteenlaskua varten. Hän muisti myös mainita, että jotkut yleisradioyhtiöt esittivät sinä aikana mainoksia, ja että mainokset olivat kapitalistien keksintö. Ensimmäisen väliaikanumeron jälkeen juontaja saapui Green Roomin puolelle, ja ohitettuaan ensin Viron ja Israelin suuntasi hän suomalaisten luo. ”Iltaa, Suomi!” hän sanoi hyväntuulisesti, ja pojat tekivät hänelle tilaa. ”Teillä on ollut kiireinen viikko, ja me tässä ajattelimme, että näyttäisimme tunnelmianne yleisöllekin. Katsotaanko?” juontaja jutteli ja pojat nyökkäilivät innokkaasti. Television katsojat saivat hyvät naurut, sillä ruutuun ilmestyi useita Hauhian ja Asumaniemen tekemiä Behind the Scenes -meemejä. Kaarnan itku- ja Lammion krapulanaamat olivat tietenkin mukana, mutta myös Lahtinen näyttämässä keskisormea ja Lehto napittamassa Riitaojan paitaa pääsivät esille. ”Jatkakaa samaan malliin”, juontaja kehotti nauraen ja lähti haastattelemaan Valko-Venäjän Alekseevia. Kun eteen tuli jatkoon pääsevien julkistamisen hetki, vaihtui jopa Hietasen riehakas säksätys hiljaiseen kalpeuteen. Hän tarttui automaattisesti Koskelaa kiinni ranteesta, ja Koskela yritti rauhoitella häntä siinä punastellessaan. Rokkakin oli mennyt hiljaiseksi, ja nyt sai Tassu vuorostaan hyysätä häntä. ”Ensimmäisenä finaaliin menee… Israel!” kuului lavalta, ja sekä yleisö että Israelin delegaatio räjähtivät huutamaan niin että kuolleetkin heräsivät. Ahvenasquadkin taputti kohteliaasti. ”Viro!” Ja edelleen: ”Tšekki! Valko-Venäjä! Kreikka! Bulgaria!” Kunnes: ”Suomi!” Pojilta meni hetkeksi kuulo, sillä yhdentoista ihmisen Suomen delegaatiossa aikaansaama meteli oli korviahuumaava. He heittäytyivät raivoisasti johonkin täysin koordinoimattomaan ja epämääräiseen ryhmähalaukseen, ja Riitaoja-raukka litistyi tietenkin alimmaiseksi. He eivät tajunneet enää mitään seuraavista jatkoonpääsijöistä, niin kokonaisvaltaista oli Ahvenasquadin oma onni, kun he lähtivät lavaa kohti muiden finaaliin päässeiden edustajien joukkoon. Lähetyksen loputtua heidät ohjattiin muiden finalistien kanssa pukuhuoneisiinsa vaihtamaan pikaisesti vaatteet ja valmistautumaan lehdistötilaisuuteen. Salissa raikuivat aplodit kymmenen maan edustajien saapuessa paikalle, ja pian puolen kahdentoista jälkeen pääsi tilaisuus alkamaan. Se meni heiltä kuin sumussa, mutta päät alkoivat hiljalleen selkiytyä, kun he pääsivät takaisin delegaatioalueelle ja kokoontuivat yhteen. Vanhala löi Hauhian ja Asumaniemen kanssa ylävitoset, ja koko matkan hotellille toisteli Kaarna miten ylpeä kaikista oli. Lopulta Lehto kyllästyi kuuntelemaan ja lupasi upottaa Kaarnan mereen ellei tämä lopettaisi. ** Viikko jatkui kiireisenä heti seuraavan päivän alkaessa. Lahtisen kehotuksesta Määttä treenasi Ahvenasquadia entistä lujemmin, ja koko keskiviikon he harjoittelivat hotellilla. Torstaina he harjoittelivat lisää areenalla, sillä heillä oli silloin toinen lehdistötilaisuus, ja samalla he jännittivät samassa hengessä muiden kanssa toisen semifinaalin jatkoonpääsijöitä. Hauhialle ja Asumaniemelle oli meemeistä huolimatta (tai ehkä niiden johdosta) jälleen annettu enemmän vapautta liikkua ympäriinsä. Perjantaihin mennessä he olivat jotenkin onnistuneet koluamaan läpi areenan joka nurkan, nekin paikat, joihin he eivät olisi oikeastaan saaneet mennä. Jollain kummallisella tavalla kaikki ovet olivat heille avoinna ilman avainkorttiakin, ja he luultavasti tunsivat areenan paremmin kuin sen suunnittelijatkaan olivat tilat osanneet. Koskela tiesi poikien tempuista, mutta päätti olla puuttumatta asiaan niin kauan kuin ongelmia ei ilmenisi. Hän oli oppinut jo siihen mennessä, ettei Hauhiaa ja Asumaniemeä millään voinut hallita vaikka kuinka vahtisi, ja katsoi siksi puuhia sormiensa läpi. Mitäpä se hänelle kuuluisikaan, kunhan pojat vain pysyisivät turvassa ja hoitaisivat hommansa kunnialla, Koskela ajatteli. Lammiokin oli känniepisodinsa jälkeen höllentänyt otettaan muista suunnilleen ensimmäistä kertaa ikinä, mutta pelihousujen repiminen oli taas lähellä, kun Vanhala ja Hietanen alkoivat perjantaina soittaa areenalla kaikkien kuullen mitäpä muutakaan kuin Seppo on bitä. Se oli lähtenyt aivan viattomasta keskustelusta eri maiden edustajien välillä. He olivat aikansa kuluksi pyytäneet toisiaan näyttämään jonkin sellaisen kappaleen, joka omassa maassa oli pidetty, ja vaikka pojat olisivat voineet tutustuttaa toiset hienoihin lauluihin – sellaisiin kuin Rakkaus on lumivalkoinen tai Puhu äänellä jonka kuulen –, he olivat pitäneet sellaista liian tylsänä ja kaivaneet esiin jotain aavistuksen verran erikoisempaa. Vanhala oli heti ehdottanut Seppo on bitä, ja ennen kuin Lammio oli ehtinyt paikalle, Hietanen oli jo etsinyt sen YouTubesta. Rokka oli hänkin innostunut saman tien ja ryhtynyt laulamaan mukana, ja ennen pitkää Ahvenasquadin pojat olivat alkaneet esittää sen tahtiin jonkinlaista letkajenkkaa Vanhalan säestäessä heitä huilullaan. Lopulta joka ikinen delegaatioalueella oleskeleva oli liittynyt jenkkajonoon, joka kiemurteli ympäriinsä kuin jättikokoinen mato ja lauloi Seppo on bin sävelmää kuin mitäkin kansallislaulua. Lammio oli sähähtänyt myrkyllisesti, mutta silloin Rahikainen oli vetäissyt hänet mukaan tanssimaan. Seppo on bi oli varsinainen hitti vielä lauantaiaamunakin. Saapuessaan areenalle suomalaiset esittivät sen vielä niillekin piruparoille, jotka olivat edellisenä iltana siltä välttyneet, ja jännityksen lieventäjänä se olikin vailla vertaansa. Virolaiset olivat jopa opetelleet sanat sinä aamuna, ja Elina yllätti kaikki laulamalla kappaleesta oopperaversion. ”Jumaliste että te olette noloja”, Lammio kyräili. ”Miettikää nyt edes vähän minkä kuvan suomalaisista annatte.” ”No niinhän nuo itsekin lähtivät mukaan, samalla tavalla ne maataan häpäisee”, Rokka sanoi olkiaan kohauttaen eikä edes yrittänyt peittää virnettään. Lammion ärsyyntyminen oli yksinkertaisesti liian viihdyttävää. Sitten hän lisäsi kujeillen: ”Sitä paitsi sinä näytit jo kaikille sitä ehtaa suomalaisuutta eli krapulaa.”

[suentassu]

Takkutukka lumpeenkukka / yksinäinen päältä jäinen

Hahmot/paritukset: Tyyne/Tassu, Antti

AU: Sijoittuu hahmojen nuoruuteen. Hahmot ovat teini-ikäisiä ja samassa koulussa. Kevät on jo pitkällä.

Varoitukset: Eipä oikein muuta kuin se, etten tosiaan itse mitään murretta puhu, eli annattehan anteeksi jos teen virheitä.

Vastuunvapaus: Tassu ja Antti on Väinö Linnan hahmoja, Tyyne taas on meidän fandomin antama nimi Tassun kirjassa nimettömälle vaimolle. Olen itse luonut Tyynelle luonteen ja ulkonäön. Tykkään ajatella, että Väykkä ois arvostanut sitä mitä teen. En saa tästä fyrkkaa. Otsikon ilmaukset on otettu Maija Vilkkumaan biisistä Hei tie.

Notes: Tästä saattoi tulla hiukan kliseinen ja pitkähkö, mutta mun rakkaus tätä paria kohtaan sai tän ficin elämään täysin omaa elämäänsä. Oh well.

Summary: “Pihalla kisailevat oravat ja Tyynen pitkällä selässä valtoimenaan aaltoilevat kiharat onnistuivat aina varastamaan Tassun huomion ja kiinnostivat päivästä toiseen liitutaulua ja auringon haalistamaa Suomen karttaa enemmän.”

***

Tassu piirteli hajamielisesti maantiedon vihkoonsa ja vilkuili tummahiuksista tyttöä, joka pyöri kuin väkkärä ja jonka suu kävi taukoamatta. Tytöllä oli syvä ja hiukan käheä ääni ja hänen hiuksensa aina joko hulmusivat auki tai olivat sidottuna sotkuiselle sykerölle niskaan. Tällä kertaa tytön hiukset laineilivat vapaana pitkällä selässä ja melkein osuivat Tassun pulpettiin tytön pyöriessä.

Tyttö oli lähes Tassun pituinen ja hänellä oli tarttuva nauru ja täydellisen suorat hampaat, jotka näkyivät hänen nauraessaan. Tyttö oli Tyyne nimeltään, mutta hän oli kaikkea muuta kuin tyyni, hän oli hyvin älykäs, mutta kyseenalaistava, rääväsuinen nuori nainen. Tassu tiesi Tyynestä lähes kaiken, sillä tyttö liikkui samassa kaveriporukassa kuin Anttikin.

Ja siellä missä oli Antti, oli myös Tassu. Hiljaa, huomaamattomana, mutta vääjäämättömän tarkkaavaisena. Tassu nauroi mukana, mutta ei koskaan liian kovaa. Hän tiesi kaikki porukassa kiertävät juorut, mutta koki itsensä aina hiukan ulkopuoliseksi ja Antin jatkeeksi. Antti keksi parhaat vitsit, sai huomiota, oli pitkä ja komea. Jossakin Antin takana piilossa oli hänen vahtikoiransa Tapio Susi, Sus, Tassu, Suen Tassu, hontelo poika eriparisilmineen ja joka suuntaan sojottavine hiuksineen. Kaikki tiesivät Tassun, mutta kukaan ei oikeastaan häntä tuntenut. Tassu ei halunnut pitää meteliä itsestään ja pysytteli mieluummin taka-alalla.

Tunti päättyi ja Tassu yritti pakata salamannopeasti tavaransa, mutta Tyyne oli jo pyyhältänyt kiharat hulmuten hänen näköpiiristään. Tassu oli matkalla pyörälleen, kun joku nykäisi hänet kulman taakse.

“Tassu! Haluisitko sie auttaa minnuu?” Tyyne kysäisi ja hymyili niin, että koko loistavan valkoinen hammasrivi näkyi.

Tassun sydän hyppäsi. “To-tokihan mie. Mis sie apuu kaipaisit?” Hän oli satavarma, että Tyyne suunnilleen pyytäisi häntä tekemään matematiikan tehtävänsä tai jotain vastaavaa. Tassu pärjäsi koulussa hyvin lukemalla kotona, mutta tunnit kuluivat lähinnä joko hänen edessään istuvan Tyynen tai ulkona odottavan luonnon tarkkailuun. Pihalla kisailevat oravat ja Tyynen pitkällä selässä valtoimenaan aaltoilevat kiharat onnistuivat aina varastamaan Tassun huomion ja kiinnostivat päivästä toiseen liitutaulua ja auringon haalistamaa Suomen karttaa enemmän.

“Tota, myöhän joudutaan huomenna tekemään se maantiedon koe? Nii sitä mie vaan että voisinko mie siulta kahtoa niitä vastauksia…” Tyyne meni äkisti hyvin vaikeaksi.

“Siis haluutko sie että mie arvostelen siun tehtävät vielä tänään vai?” Tassu kysyi hämmentyneenä.

“Ei… Tai siis… Ei miul oo mittään tehtäviä. Miun pitää vaan läpästä se koe etten mie jää luokalle.” Tyyne vältteli hänen katsettaan ja keskittyi mieluummin hiustensa näpertelyyn. “Luntata mie haluaisin.” Tassu nielaisi.

“Mie voin tehä siulle jonku palveluksen siitä hyvästä”, Tyyne kiirehti sanomaan.

“Ei ei ei, emmie tarvii siulta mittään”, Tassu tokaisi. Lunttaamisessa avustaminen ei tosiaan olisi mikään ihailtava asia, mutta toisaalta hän pääsisi Tyynen suosioon tyttöä auttamalla. Jos Tassu jäisi kiinni, sillä ei olisi paljoa merkitystä. Hän ei ollut saanut yhtään huomautusta koulu-uransa aikana ja oli Suden perheen mallikelpoisin oppilas. Vanhemmat olivat käytännössä kouluttamattomia, isoveli oli käsittämätön hunsvotti ja perheen iltatähti, 5-vuotias Maire, taas vielä ihan lapsi. Kyllä he ymmärtäisivät.

“Noh, jos mie sitten autan. Miten?”

Hymy palasi Tyynen kasvoille. “Miul on kaik valmiina. Siun tehtävä on antaa miulle lappu mis on vastauksia. Pistät taskuun paperilappuja jotka kirjoitat sit kokeessa. Sie istut miun takana, eikö vaan?”

Tassu tiesi harvinaisen hyvin, missä Tyyne istui. Ikkunan vieressä yksi pulpetti Tassusta eteenpäin. Tassu oli tuijotellut tyttöä kuukausitolkulla ja jäänyt Antillekin kiinni useita kertoja.

“Sie kahtelet Tyyneä nykyää kaik tunnit, Tassu!” oli Antti kiusannut ja pörröttänyt Tassun jo ennestäänkin sotkuisia hiuksia. Tassu oli esittänyt joka kerta ihan yhtä tietämätöntä, mutta se ei ollut mennyt Antille läpi edes ensimmäisellä kerralla.

“Juu, siel mie taijan istuu”, Tassu vastasi muka huolettomasti. “Kyl mie voin auttaa sinnuu.”

***

Tassun sydän hakkasi. Hän ei ollut kertonut suunnitelmasta kellekään, ei edes Antille. Hän halusi oikeastaan vaan luovuttaa koko asian suhteen, tehdä kokeessa parhaansa ja saada hyvän numeron. Hermostuneisuus sai Tassun kädet tärisemään.

Ja paskastihan siinä kävi, kuten Antti kuvaili tapahtumia jälkeenpäin.

Aluksi kaikki sujui, Tassu pelkäsi käsiensä hikoavan hänen hipaistessaan Tyyneä, laput kulkivat ja Tyyne kirjoitti kynä sauhuten.

Sitten jotakin tapahtui ja Kivimäki nappasi Tassua ranteesta juuri, kun Tyyne oli ojentanut kätensä ottaakseen lapun.

“Susi ja Aaltonen, työ tuutte ny tänne!”

Antin ilme Tassun laahustaessa luokasta oli vähintäänkin näkemisen arvoinen.

***

Jälki-istunnon Tassu vietti tuijottaen ilmeettömänä seinää.

Tyyne itki hiljaa.

Tassu ei uskaltanut edes vilkaista hänen suuntaansa.

***

Jälki-istunnon jälkeen Tassu keräsi kaiken rohkeutensa. 

“Mie oon niin pahoillani jos tää oli miun vika”, hän aloitti varovasti. Tyyne nosti katseensa. Hänen silmänsä punoittivat.

“Ei tää oo siun vika, miun vika tää on. Anteeks et sie jouvut ny pulaan”, tyttö sanoi ääni täristen. Tassu ei ollut ikinä uskonut näkevänsä häntä tällaisena. Suulas ja rohkea Tyyne oli poissa.

“Emmie jouvu, elä sie siitä huoli”, Tassu sanoi painokkaasti ja yritti ottaa kasvoilleen mahdollisimman myötätuntoisen ilmeen. Hän olisi halunnut ottaa Tyynen syliinsä ja halata tiukasti, mutta puhuminenkin oli Tassulle tarpeeksi hengästyttävää ja riskialtista.

“Haluisitko sie tulla miun kans vaik… kävelylle?” Tyyne kysyi äkisti ja pyyhkäisi kyyneleitään niin voimakkaasti, että sen oli pakko sattua.

Tassun sydän jätti lyönnin väliin. “Joo, mikä ettei, kylhän mie voin…” hän sai soperrettua.

***

Tyyne oli palannut jo entiselleen. Tassu käveli muutaman askelen hänen perässään ja seurasi, miten tyttö hyppeli sirosti puunjuurien yli, marssi ryhdikkäästi, pyörähti männyn ympäri.

Tyyne rupatteli niitä näitä ja Tassu vastaili sen mitä uskalsi. Yht��kkiä jostakin varvikosta singahti kettu. Tassu luuli, että Tyyne olisi vähintäänkin huudahtanut ja säikäyttänyt repolaisen matkoihinsa. Vastoin hänen odotuksiaan tyttö hiljeni, jähmettyi paikoilleen ja jäi tuijottamaan ilmestystä. Kettu katsoi heitä ehkä pari sekuntia ja jolkotteli sitten tiehensä.

Tyyne kääntyi Tassua kohti ihastuksissaan. “Näitsie tuon? Se ihan selkiästi kahto minnuu. Ja sinnuu myös.” Tassu hymyili. “Toki mie sen näin. Ketut o hienoja elukoita.” Tyyne istahti mättäälle ja viittoi Tassun istumaan viereensä.

“Olipa outo kohtaaminen”, Tyyne pohti ja näperteli valkovuokkoja.

“Miulle on käyny noin useemman kerran. Kerran mie olin kävelyllä tossa ehkä parin kilometrin päässä ja mie näin leikkiviä ketunpoikia. Ei ne peljänny minnuu, ku mie olin vaa ihan hissuksiin. Tiesitsie et joskus ketut voi vaik muuttaa mäyrän kaivamaan koloon?” Tassu alkoi selittää lempiaiheestaan ja katui saman tien. Ei Tyyneä varmaan voinut vähempää kiinnostaa.

Tassu vilkaisi tyttöä varovasti ja yllättyi toden teolla, kun tämän silmät näyttivät loistavan innostuksesta.

“Oikiasti? Tuota mie en tienny.” Tyyne hymyili niin, että koko helmenvalkea hammasrivi näkyi. Tassuakin alkoi hymyilyttää.

“Niit oli neljä. Siin hyö leikkivät, eivät varmaan ees huomannu minnuu.” Tassu naurahti hiljaa ja pyyhkäisi hiuksiaan otsalta.

“Ketunpojat o varmaan niin suloisia… Sie se tiiät luonnosta kyl ihan älyttömästi”, Tyyne totesi ja vilkaisi hämmentynyttä mutta otettua Tassua, käänsi katseensa hetkeksi puiden latvoihin ja vilkaisi sitten uudestaan.

“Siulla on sitten jännät silimät”, Tyyne tokaisi yhtäkkiä ja Tassusta tuntui, kuin kylmä kivi olisi pudonnut hänen vatsaansa. Hän ei osannut sanoa mitään edes etäisesti järkevää ja jäi tuijottamaan pienen matkan päässä lentelevää sinisiipeä.

Tassu ajatteli taas kerran eri värisiä silmiään, jotka kiinnittivät joka kerta ihmisten huomion. Toinen vihreänruskea, toinen taivaansininen. Antti aina kehotti olemaan niistä ylpeä, mutta Tassu vihasi ihmisten jatkuvia kommentteja ja kummasteluja.

Tyyne ilmeisesti huomasi Tassun ilmeestä, ettei tokaisu ollut sieltä parhaimmasta päästä.

“Eiku, sitä mie vaan… että ne o tosi kauniit.” Tyyne hymyili kuin enkeli. “Mie en oo ikänä nähny kellään tommosia silimiä enkä mie varmaan tuu näkemäänkään.” Tassu helahti kirkkaanpunaiseksi eikä osannut sanoa oikein mitään, lähinnä tuijotti Tyynen vihreisiin silmiin, jotka olivat nauliintuneet Tassun omiin.

“Hei, siulla o havu piäs, annas ku mie….” Tassu aloitti ja kurotti nyppäämään pienen kuusenoksan pois. Se oli kuitenkin takertunut Tyynen kiharoihin ja Tassun ei auttanut kuin yrittää irrottaa se mahdollisimman varovasti. Hän ei voinut käsiensä tärinälle mitään, eikä se jäänyt Tyyneltä huomaamatta. Tyttö nauraa kihersi ja yritti auttaa irrottamisessa, mutta onnistui sotkemaan oksan päähänsä kahta kauheammin.

“Anna mie”, Tassu toisti naurahtaen, mutta Tyyne pysäytti hänet tarttumalla hänen käteensä hellästi mutta määrätietoisesti.

“Mitä sie jännität?” tyttö ihmetteli katsoen Tassua suoraan silmiin. Jos mahdollista, Tassu punastui vielä hiukan enemmän.

“Emmie… jännitä…” hän sopersi hiljaa.

Tyyne sujautti sormensa Tassun sormien lomaan ja hymyili vienoa, tietäväistä hymyään. “Kyl sie jännität. Mut ei se mittää. Kuha siulla o kaik hyvi.”

Tassu ei voinut uskoa koko tapahtumaketjua todeksi. “Enemmä ku hyvi”, hän sai sanotuksi ja hymyili leveästi. “Mut siulla o edellee kuusenoksa piäs.”

Tyyne nauroi makeasti ja Tassusta tuntui, kuin hänen koko sydämensä olisi räjähtänyt tuhansiksi pieniksi palasiksi.

“Ootahan”, Tassu sanoi, kurottautui nappaamaan mättäältä yhden valkovuokon ja laittoi sen kädet edelleen täristen Tyynen korvan taakse.

“Havulle kaveriks”, Tassu sanoi ujosti ja oli huomaavinaan Tyynenkin punastuvan. Vieno hymy oli vaihtunut korvasta korvaan ulottuvaan onnellisuuteen. Leveä hymy sai Tyynen silmäkulmat ja nenän rypistymään ja hän näytti Tassun silmissä joltakin metsänhengeltä tai haltialta.

Tyttö nosti kätensä Tassun poskelle ja silitti sitä hellästi. Tassu ei tiennyt, miten päin olisi. Tyynen käytös oli saanut hänen päänsä täysin pyörälle.

Tassu keräsi kaiken rohkeutensa seuraavia sanoja varten. “Sie oot nii kaunis.”

Pojan saatua ne kieleltään kaikki tuntuikin yhtäkkiä niin kovin helpolta. Tyynen korvat (keijukorvat, Tassu ajatteli) alkoivat punoittaa ja aina niin itsevarma tyttö alkoikin takellella sanoissaan.

“Kiitos, Tassu… Sie… Sie oot nii ihana.” Tyttö pörrötti hänen hiuksiaan hellästi. Tassu painautui huomaamattaan Tyynen kättä vasten ja sulki silmänsä. Kaikki tuntui yhtäkkiä niin luonnolliselta.

Tyynen hiukan käheä ääni havahdutti Tassun unelmistaan. “Saanko mie…?” Tyynen pehmeä käsi oli siirtynyt hänen leualleen ja tytön vihreissä silmissä oli kysyvä katse.

“Saat.”

Tyynen pehmeät huulet Tassun omia vasten. Tassun haparoivat ja ujot otteet. Tyynen kevyt kosketus Tassun leualla. Tassun hellä käsi Tyynen hiuksissa.

Sitten se oli ohi.

Tassu jäi katsomaan hymyilevää tyttöä onnellisempana kuin varmaan ikinä aikaisemmin. Tyynellä oli edelleen havu hiuksissaan ja valkovuokko korvan takana. Tyttö vilkaisi Tassua ilkikurisesti hymyillen, nappasi maasta uuden valkovuokon ja asetteli sen huolellisesti Tassun korvan taakse. Tassu otti Tyynen kasvot käsiensä väliin, hymyili hiljaa ja ihmetteli itsekin äkillistä rohkeudenpuuskaansa. Haparoinnista huolimatta kaikki vain tuntui niin kovin luonnolliselta.

Toiseen suudelmaan ei kysytty lupaa.

[eksopolitiikka]

Viisi parasta Area51-dokumenttia

Viisi parasta Area51-dokumenttia

Area 51 on todellakin monia asioita: salainen tukikohta, mutta myös legendaarinen road trip USA:n lounaiselle aavikolle, magneetti paranormaaleille ilmiöille, UFO-havaintojen keskittymä, eikä unohdeta väitteitä avaruusolentojen teknologiasta. Kaikkein eniten Area 51 on tarina: miten se syntyi, miten siitä tuli kuuluisa, ja kaikki ne hauskat jutut jotka ilmaantuivat sen ympärille. Siitä lukeminen on hienoa, mutta mikään ei tietystikään voita sen näkemistä itse — vaikka sitten edes dokumentissa.

Tässä siis viisi elokuvaa jotka kertovat tuon tarinan, paljastavat mysteereitä ja vieläkin omituisempia kysymyksiä.

The Alien Highway

Alien Highway ei ole tyypillinen Area 51 -dokumentti. Hauska iloittelu Area 51:n kukoistuskaudelta 1990-luvulta, indiefilmi jossa näytetään haastatteluja mm. edesmenneeltä suurlähettiläs Merlyn Merlin II (Draconis-planeetalta), Pat Travis Little A’le’innista, Glenn Campbell (Area 51 Research Center) sekä liuta muita UFO- ja Area 51-fanaatikkoja. Filmissä käydään Area 51:n rajalla ja vieraillaan Little A’le’innissa. Glenn Campbell vie meidät matkalle Area 51 -näköalapaikalle joka tunnetaan nimellä Freedom Ridge (myöhemmin USA:n hallitus sulki alueen). ja reportteri George Knapp, joka ensimmäisenä kertoi Bob Lazarin tarinasta, on myös mukana. Pat Travis kertoo meille miten he muuttivat pienen Rachel Bar and Grillinä tunnetun putiikin UFO-bongareiden maamerikiksi nimeltään Little A’le’inn.

  Area 51—the CIA’s Secret Files

Tämä filmi on Area 51 -kolikon kääntöpuolella: kaikkein salaisimman tukikohdan historia. Tässä on Area 51 -dokumentti joka ei korviaan lotkauta sanoille ”alien” tai ”UFO”. Tämä on suorasukainen armeijatarina, joka alkaa U2-vakoilukoneen luomisesta 1950-luvulta, ja sen tarpeesta olla salainen paikka sen testaamiselle. Saamme hyvän yleissilmäkysen jokaiseen salattuun ilma-alukseen joka on Area 51:ltä tullut, ja niiden ihmisten haastatteluja jotka ovat näiden kanssa työskennelleet. Entiset camo-tyypit esittäytyvät myös. Tämä ei ole kaikki kuivaa tai tylsää; se vain ei puhu avaruusolennoista.

  Area 51 and the Hidden Secrets of Groom Lake

Tämä Area 51 -dokumentti alkaa selvänä ja houkuttelevana, sitten yhtäkkiä muuttuu omituiseksi ja selittämättömäksi. Nick Cookin juontama dokumentti on mielenkiintoinen sekoitus salattua Area 51:n historiaa ja omituisia väitteitä saattaa olla uskomaton jos se ei esitettäisi niin korkein journalistisin standardein. Se on pitkä road trip joka vie Nickin pysäkeille, jotka ovat merkittäviä Area 51:n historialle, ja suurten hallituksen salaisuuksien äärelle. Hän vierailee Skunkworksissa Burbankissa, puhuu edesmenneen salaliittokirjailija Jim Marrsin kanssa, haastattelee ilmavoimien upseeria joka on ollut mukana huippusalaisissa projekteissa, ja juttelee jonkun kanssa joka on ollut mukana CIA:n kaukokatseluohjelmissa. Area 51 -aktivisti Glenn Campbell tekee useita esiintymisiä. Ja kyllä, lopulta, Nick pääsee itse salaisen tukikohdan rajalle.

  Behind Area 51

Tämä on lyhyt ja ytimek��s Area 51 -dokumentaari, joka kattaa lähes kaikki kiinnostavat asiat Area 51:stä ja sen mysteereistä. Se kestää vähän alta 10 minuuttia, mutta silti onnistuu käymään läpi karjansilvonnan, avaruusolentojen valtatien (Nevada 375), ”mustan” postilaatikon (myöhemmin valkea), ja vierailun Little A’le’inniin. Pakollinen reissu molemmille salaisen tukikohdan porteille johtaa juuri ja juuri camo-tyypin kohtaamisen välttämiseen. Me myös näemme jotain jota emme näe usein: valkoisen bussin täynnä Area 51:n työntekijöitä matkalla kotiin. Videon laatu on loistava. Suosittelemme tätä filmiä myös aloittelijoille. Koska siinä on niin kauniin kuvauksellisia maisemia Area 51:n alueelta, sinun kannattaa katsoa se.

  Secret UFO Base: Area 51

Jos olet koskaan kuullut Area 51:sta, kiitä Robert Lazaria.

Lazar teki tukikohdasta kuuluisan julkisesti väittämällä että hän oli työskennellyt siellä tiedemiehenä jonka tehtävä oli käänteismallintaa avaruusolentojen avaruusalus. Siis sellainen joka tulee toisilta planeetoilta ja leijailee hiljalleen ja liikkuu valoa nopeammin. Hänen työnsä oli keksiä miten se kaikki toimii.

Secret UFO Base: Area 51 kattaa Lazarin tarinan syvemmin — hänen väitteensä, hänen ystävänsä, reportterin (George Knapp) jotka tekivät hänen tarinastaan julkisen, ja Area 51 -teollisuudenalan joka kasvoi hänen tarinansa ympärille. Elokuvia on tehty, kirjoja kirjoitettu, videopelejä luotu, ja jopa valtatie on nimetty uudelleen, kaikki perustuen siihen mitä tukikohdassa tapahtui.

Uskoitpa sitten Lazarin tarinaan tai et, haluat katsoa tämän dokumeentin. Se on viihdyttävä, se saa sinut kysymään itseltäsi mitä jos Lazar sittenkin puhui totta?

Artikkelin julkaissut Area51.org

https://eksopolitiikka.fi/eksopolitiikka/viisi-parasta-area51-dokumenttia/?utm_source=TR&utm_medium=Tumblr+%230&utm_campaign=SNAP%2Bfrom%2B_%7C+Eksopolitiikka.fi+%7C_

[solemnrosary]

on tylsää, joten vastasin Utelias kysymyspeli: Suomiversio:on kertaheitolla. Linkki postiin löytyy nimestä, en kehdannu tägätä tekijää. 

1. Kulta-Katriina, Juhlamokka vai Muumitee? - juhlamokka, tai joku parempi tee

2. Miten teet makaronilaatikon? - keitän makaroonit lihaliemikuution kanssa, sulatan sellaisen myös kuohukerman sekaan ennen kun teen itse “munamaidon”. Joo, käytän mieluummin kuohukermaa ku maitoa, tulee täyteläisempi. Ranskalainen sipulikeittopussi on kans ihan helvetin hyvä lisä joko siihen kerman sekaan taikka sit jauhelihan kanssa, tuo syvyyttä. Paistan aina jauhiksen runsaan sipulin, valkosipulin sekä runsassuolaisen soijan kera. maustan sitruunapippurilla ja paprika-mausteella, tai vaihtoehtosesti heitän sinne aurinkokuivattuja tomaatteja, joista on sihdattu ja paineltu ylimääränen öljy veks (muuten tulee ikävä koostumus lopputulokseen). Joskus pekonia ja ihan tuoretta paprikaa hienosti pilkottuna, jos sitä on jääny jääkaappiin. Sen saa ihan rohkeasti maustaa, kun kerma ja makarooni imasee siitä suurimmat maut päältä. Jotku jättää omansa maustumaan yön yli jääkaappiin, mut mä heitän sellasenaan jo uuniin, joku 175-200 kiertoilma, keskitasolla. 

3. Pahin koululiikuntatrauma? - en jaa mun traumoja tälläsiin postauksiin, ne olis ihan liian synkeitä lukea. voitte laittaa kiitoskortin postitse. 

4. Pelottavin/oudoin lastenohjelma? - se morso juttu, en vaan ikinä ymmärtäny mistä oli kyse ja miks se näytti niin hirveeltä. perspektiivissä taas mä ymmärsin enemmän yle femman lastenohjelmista enkä osannu kieltäkää. muutoin tykkäsin aika vapaast kaikesta, etenki jos ne oli spookei niinku Hiidenpata tai muu makaaberi. 

5. Eppu Normaali vai Leevi and The Leavings? - En osaa yhdistää nimiä juttuihin, enkä jaksais mennä tarkistamaan. Perheen puolesta kuunnellu varmast molempia, ku oli MTV ja radiot kirjaimellisesti päällä 24/7. Oisko Eppu yleisempi? 

6. Oletko ikinä joutunut Sukupuolitautien poliklinikalle? - mitä mä siellä tekisin? ei siis oo ollu suhteita minkäänlaisia eikä kasuaalit flingit lähtökohtasesti kiinnosta. 

7. Rakkain tuutulaulu? - Se oli sellainen sekoitus, mitä muistan mulle joskus laulaneen. Nää on ainoot pätkät jotka muistan, mut siinä oli muitakin säkeitä, joita en googlest löydä enkä muista sana sanalta. Enemmän meille luettiin tarinoita, ensin pienii ja sitte pidempiä, joko äiti taikka mummo. Mulla on nykyään hyvin vaikea suhde perheeseen, mut tykkään vieläkin kovasti kuunnella, kun joku laulaa tai lukee ääneen. Dysphorian takia laulan kerran punaiseen kuuhun, mutta istun mielelläni ja kuuntelen haraudella, kun mulle rakas ihminen laulaa.   Tuu tuu tupakkarulla mistäs tiesit tänne tulla? Tulin pitkin turun tietä, hämäläisten härkätietä. Nuku nuku nurmilintu, väsy väsy västäräkki, nuku kun minä nukutan, väsy kun minä väsytän.

Oli myös sellainen; ‘Levolla lasken luitani, suojele sänkypuitani.’ Siitä oli siis poistettu jumal-viittaukset ja heitetty vähä synkeempi sävy, tykkäsin kovin. En vaan muista sitä kokonaan.

8. Tupakoitko? Mikä merkki? 9. Käytätkö nuuskaa? 10. Juotko ES? - en

11. Tanssitko hitaita alakoulun diskossa? - ...vältin henkeen ja vereen kaikkia sellasia tapahtumia. Olin kiusattu, ja ne oli vaan muistutus siitä, etten istu joukkoon enkä oo haluttu.

12. Vihta vai vasta? - vihta, mutta molempia kuullu käytettävän. 

13. Kotsa vai köksä? - Täälläpäi kotitalous o aina ollu köksä, kotsa o hattu. 

14. Pratar du svenska? - nej, inte idag satan. Ymmärrän vähän, mutten puhu. Enkä nää syytä opetella kun riikinruotsia puhuvat ei ymmärrä suomenruotsia. Tiedän tämän kun on etäistä sukua ruotsissa, ja puhutaan aina enkkua juurikin sen vuoksi. Turhaa schaibaa. 

15. Uni jonka muistat?  - Kaikki omat kuolemat. hakattu, veistetty, kuristettu, hukutettu, pureksittu, revitty, halkaistu, katkaistu, muserrettu, jauhettu, pudotettu, puukotettu, lävistetty, mädätty, suljettu, haudattu lumeen, suohon, maahan, mättäälle, sekä raadeltu, taiteltu, kierretty ja kaiverrettu. oon kuollu unissani niin monella tapaa, etten enää pysy edes perässä. 

hassusti, silloin kun norjassa oli ryhmä pudonnu jääkuiluun ja jääny kielekkeelle, mulla oli edeltävänä yönä uni jossa putosin tiimalasimaiseen jääkuiluun ja hautauduin lumeen jota putos mun perässä. luin sitte seuraavana päivänä uutisen et sieltä oli pelastettu porukkaa. 

16. Kuka on mielestäsi syyllinen Bodomin murhiin? - mihin? en seuraa näitä, se ei oo mun duuni tehdä spekulointia jonkun osallisuudesta veritekoon. se on niille, joilla on asianmukainen koulutus, valtuutus ja todistusaineisto. en voi kun luottaa, että asianomaiset tekevät työnsä huolella. mediasensaatiomaisuus näihin tapahtumiin aiheuttaa enemmän harmia kuin mitään muuta, kun sitten copycatit innostuu.  

17. Paras kotimainen kirjailija? - en lue kotimaista kirjallisuutta. en vaan kestä lukea suomeks proosaa, kun kieli on niin tönkköä ja hidasta. se on mun oma preferenssi, kai sitä joku muu tykkää.

18. Kerro joku oman tai vaikka mummon kotikylän juoru. - en seuraa juoruja, ne on eniten parisuhteista, eikä mua kiinnosta seurata muiden parisuhdekommervenkkejä. 

19. Oletko koskaan "vienyt" kenenkään neitsyttä? - en oo viel saanu omaanikaan pois, missä välissä ehtisin kähveltämään jonkun muun sitte :D 

ja siis ihan selveyden vuoks, neitsyyden konsepti on aivan turha ja vahingollinen. Ensimmäisillä ei oo mitään merkitystä, ne on aina kokeilua ja kompastelua. Se mitä ekojen jälkeen on ne, jolloin oikeesti pääsee rentoutumaan ja nauttimaan yhteisolosta. Joten ottakaa chillisti älkääkä murehtiko aikarajoist tai miten muut tekee, ja keskittykää olemaan läsnä rakkaillenne. Aikaa riittää. 

20. Kenen suomitumputtajan epäilet olevan Antti Holma? - mua ei oikeestaan kiinnosta, holmailkoon hissukseen, kait seki oman rauhansa ansaitsee siinä missä muutki. 

21. Koskettavin suomenkielinen biisi? -  hm, makuasia, mutta nää kolme on aika up there;  Emma Salokoski Ensemble - Veden alla Erin - Jos Menet Pois Johanna Kurkela - Ehkä ensi elämässä

22. Kieltäydytkö asepalveluksesta? - kyllä, vaikkei mua sinne pyydetäkkään. 

23. Mitä mieltä olet siitä, että Suomi on Venäjän naapurimaa? - siellähän se. toivottavasti ne saa korruption kaadettua joku päivä, ja kansa pääsis oikeesti päättämään asioistaan. 

24. Paras muumitikkarin maku?  - sitruuna, melkeen missä tahansa. 

25. Paras Fazerin konvehti? - öh- nougat? 

26. Karhu vai Karjala? - en juo

27. Paras kansanlaulu? - en taida tietää yhtäkään

28. Fuck, marry, kill: Väinämöinen, Lemminkäinen, Aino? 29. Simeoni, Eero, Juhani? - Ainon voisin ottaa, muut painukoot kuuseen

30. Mitä mieltä olet metsästyksestä? - Riista on ruokaa siinä missä muukin.  

Isotädin mies on metsästysseurassa, ja tiedän hänen kauttaan, että ne tekee paljon hyvää kantojen hyvinvoinnin vuoks. Ne istuttaa herneitä ja monenlaisia kasveja palstoille, joista kaikenlaiset elukat voi käydä syömässä. Suolakiviä, koska suolaa on vaikea saada metsänasukkaana. Metsästysseurat on myös ne, jotka jäljittää kolarien jälkeiset kärsivät eläimet. Metsästyskameroilla saadaan paljon tietoa aktiivisuuksista ja vasojen määristä. Supikannat ja muut haitalliset pidetään kurissa. Lihoista lähetetään näytteet Eviralle, joista saadaan tärkeää tietoa sekä syöntikelpoisuudesta että kantojen terveydestä. Kaikki kelpoinen käytetään ja peijasissa kunnioitetaan vanhoja tapoja sekä kaatoja. Metsästämällä pidetään myöshuolta siitä, että kannat olis tasapainossa toisiinsa eikä tulis turhaa nääntymistä, ja rajat vaihtelee alueittain ja vuosittain sen mukaisesti. 

31. Ketä pussasit viimeksi? - kissaa, varmaanki. en oo pussaillu ihmisiä ja mulla on traumoja siitä kun käydään käsiks kysymättä. muistakaa aina kysyä ensin, että saisko suudella, ennen ku teette niin. 

32. Meri vai järvi? - molemmat on aika likasia, mut nättei. Istun rannalla ja katson, mieluummin ehk järveä, kun ei tuule niin paljoo. 

33. Hauskin suomimeemi? - emmä hirveen ajatuksella seuraile mitä te teette, vaikka naurattaiski jotkut

34. Minkä Pasi Viherahon kokkailuista söisit? - kuka? ketä?

35. Valitse yksi Iltalehden otsikko joka kuvaa sinua. - roskalehti, ei kiitos. 

36. Pitäisikö suojaikärajaa nostaa? - Tälläsenäänki sillä on taattu rangaistavuus osapuolia kohtaan, jotka on selvästi asianomaista vanhempia tai auktoriteettiasemassa, ja siihen se on tarkoitettu. Enemmän suojaa 16-18 välille ois hyvä kyl, siihen vois panostaa. valitettavasti nää ei suojaa teoilta, toisilta nuorilta, tai tee helpommaksi tuoda esiin tapauksia, mut kaikki auttaa osallaan.   

37. Pitäisikö äänestysikärajaa laskea? - ei, must se on hyvä et nuori keskittyy ensin itseensä ja kasvamiseen, ennen ku pääsee analysoimaan maailmaa ja tekemään päätöksiä jotka vaikuttaa kaikkiin. Ei sillä, että nuoret tekis aina huonoja päätöksiä, mut se mielentila on kuitenki niin erilainen ja kovassa myllerryksessä, niin koen et he hyötyy enemmän siitä et keskittyvät omaan vointiinsa ja elämäänsä. Meiän muiden pitää nousta perseiltä ja tehä vastuullista äänestystä nuoria varten, eikä laiteta enemmän niien harteille kun on jo tarpeeks muutakin schaibaa.    

38. Kuulutko kirkkoon? - en, olisin lähteny viel aiemmin, jos perhetilanne ois sallinu. 

39. Haluatko muuttaa ulkomaille? - ei kiitos. 

40. Mehukkain juoru yläkoulustasi? - en tiedä, en kuulunu mihinkään porukkaan jossa olisin kuullu juoruja. Ja ne mitä kuulin oli ilkeitä. 

41. Noloin asia jonka suostut myöntämään?  - ...mun on yllättävän vaikee keksiä suoralt kädelt konseptia, jota pitäisin nolona. Ehkä se, etten aina ymmärrä sosiaalisia tilanteita, koska kasvoin niin ulkopuolisena. Se ja oma ajattelemattomuus, joka päätyy tallomaan muita. Eikai mulla oikeen muuta noloa oo jaettavaks? Kirjotan runoja ramble blogiin, mut ei ne sinänsä nolota vaikka aiheet onki henkilökohtasia.   

42. Onko Olavi Uusivirta ihana? - kuka? nimet on vaikeita, en välitä julkkiksista 

43. Oletko koskaan nukkunut puistonpenkillä? - en onneks, mut en myöskään pystyis nukkumaan paikassa, jossa en koe itseäni turvalliseks

44. Onko sinulla diagnosoitu mielenterveyden häiriö? - teknisesti mun sukupuoli-identiteetti on nykysessä ICDssä edelleen häiriö. mut ne on myös laahannu jalkojaan diagnoosin antamisen kanssa, et toisaalta teknisesti mulla ei oo diagnooseja mistään mielenterveyden tilasta.

45. Pahin painajaisesi? - ne, missä mulle rakas ihminen kuolee. mulle on yhdentekevää, miten paljon muhun sattuu tai kuinka paljon kuolen itse niissä, mutten kestä niitä joissa muihin sattuu. oon hyvin hajalla herätessä sellasen jäljilt.  

46. Mökki vai vene? - mökki

47. Oletko uinut alasti? 48. Oletko uinut vaatteet päällä? - en, vesi on liian kylmää enkä tykkää olla puolpukeissa dysphorian takia

49. Oletko kierinyt alasti lumihangessa? - mul on villapaita päällä keskellä kesääki, mite ikinä kärsisin olla alasti lumessa

50. Paras uusi sibs-maku: hernekeitto, viina, teline vai johannes - yäk???? lopettakaa heti. ette saa. ...toisaalta mua kiinnostais tietää miltä johannes maistuu

[homorummutus]

Katsoin eilen tylsyyksissäni Yle Areenasta Heroes of the Baltic Sea -sarjan (joo hei olen monta kuukautta myöhässä) ja ajattelin nyt siitä jonkinlaisen arvostelun vääntää. Jos ette ole kyseistä sarjaa vielä nähneet niin se löytyy tosiaan Areenasta, jaksoja on yhteensä viisi ja jokainen jakso on 20-30 minuutin pituisia eli sarjan katsominen ei vie hirveästi aikaa. (Sori tää postaus veny vähän, pistän tähän alkuun lyhyen tiivistelmän ja read moren alle tarkemmat kommentit/valitukset)

Lyhyenä arviona sanottakoon että ainakin sarja oli viihdyttävä. Eihän se ollut mikään Game of Thrones tai muu ison budjetin sarja mutta kyllä sen pari tuntia tuota jaksoi katsoa. Sarjassahan liikuttiin kahdella aikatasolla, 1400-luvulla ja nykypäivässä, ja ne oli ihan hyvin sidottu yhteen. Itse katsoin tätä sarjaa lähinnä tuon historiallisen osuuden takia, ja jos haluaa täysin skipata ne nykypäivään sijoittuvat osuudet niin luulisi senkin onnistuvan ilman sen suurempaa menetystä. Historiallinen tarkkuushan tässä ohjelmassa on luokkaa “meh, kuhan on sinne päin”, mutta mielestäni se ei niinkään haitannut koska kyseessä on viihteellinen lapsille/nuorille suunnattu sarja, jota ei kuulukaan ottaa liian vakavasti. Kokonaisuutena sanoisin että katsokaa jos historialliset tai seikkailulliset sarjat kiinnostaa ja kestätte sen, että tää on selkeesti suunnattu vähän nuoremmalle kohderyhmälle. 3/5

Read moren alla sitten spoilereita ja tarkempia kommentteja.

Ihan ekana tästä ohjelmaformaatista tuli mieleen Syrhämä. Tässä siis neljä nykypäivän lasta/nuorta yrittää ratkoa arvoituksia ilman, että niille on liikaa kerrottu, mitä tulee tapahtumaan. Tää sarja tosin on Syrhämä x100, koska tässä oikeasti on kunnon juoni, joka lopulta etenee johonkin ja tuotantoarvo on selkeesti korkeemmalla. Myös noi lapset on tässä vähän vanhempia ja tää on muutenkin ehkä pikkusen vanhemmille lapsille/nuoremmille suunnattu ku Syrhämä. Mut tää sarja sai mut kyl toivomaan et Syrhämästä olis tällanen uus versio missä olis kunnon juoni eikä siinä ainoostaan keskityttäis niitten lasten kyvyttömyyteen ratkoa niitä samoja arvotuksia joka jaksossa.

Historiallisesta tarkkuudesta mainitsinkin jo sen, että siinä on ihan tietoisesti otettu vapauksia. Mua ei tää sinänsä haittaa, mutta tiedän että jotkut inhoaa sitä. Tässä sarjassa on kuitenkin hyvä seikkailufiilis ja juoni etenee nopeesti, joten ainakin tää on viihdyttävä.

MUTTA se mikä mua eniten häiritsi oli ne nykypäivän osuudet ja se, miten historiaan suhtauduttiin. Ne lapset/nuoret retuutti 1400-luvulta peräisin olevia esineitä ku ne olis ostettu lähimmästä Prismasta. Ne myös tuhosi ilman mitään seuraamuksia vanhoja kiviaitoja, merkkitulipaikkoja yms. Joo, nää tilanteet oli lavastettuja, mutta onko tää oikeesti se kuva, jonka Yle haluaa antaa nuorille katsojille historiallisten esineiden ja paikkojen kohtelusta? Tässä ohjelmassa myös rikottiin lakia ja se pyyhkäistiin maton alle sanomalla “tarkoitus pyhittää keinot”. Historiallinen epätarkkuus ei haittaa mua, mutta tällanen nykypäivän sääntöjen täysi sivuuttaminen oli ihan hirveää katseltavaa. Mun sydäntä särki joka kerta, kun nää ipanat sai käsiinsä jonkun vanhan esineen. Mä oon ite päässy koskemaan esineitä, joita vasta harkittiin museoon otettavaksi, ja niistä osa oli peräisin tyyliin 1970-luvulta, ja silti mä pidin niitä ku kukkaa kämmenellä. Jos mä pääsisin lähellekään 1400-luvun esineistöä, mä en uskaltais hengitääkään niitä päin. (Joo avautumisestani voitte päätellä et tää oli mun mielestä tän sarjan hirvein ulottuvuus)

Tykkäsin siitä, että sarjassa puhuttiin sekä suomea että ruotsia. Joo, historiallisissa osuuksissa puhuttiin nykyruotsia, mutta mun mielestä se ei haittaa, kun kyseessä on kuitenkin nuoremmalle väelle suunnatusta ohjelmasta. Ehkä siitä joku oppii sanan tai kaks. Suomenkielisistä osuuksista jäi vähän ristiriitaset tunteet. Nykypäivän osuuksissa ne lapset puhui tavallista arkista nykysuomea (koska niillä ei siis ollut mitään kunnon käsistä ja saivat ilmeisesti aika vapaasti sanoa asiat miten halusivat) mutta ne aikuiset puhu ihan järkyttävän kankealta kuulostavaa väkisin väännettyä yleiskieltä. Kun siinä rinnalla sitten oli nää rennosti suomea puhuvat lapset niin tuli vähän sellainen olo että kukas tässä nyt olikaan sieltä keskiajalta. Vaikka niillä aikusilla olikin ennakkoon määrätyt vuorosanat, niin ne olis voinu lausua vähän luontevammin. Historiallisessa osuudessa ollut suomen kieli oli ihan ok, siitä ei oo sen enempää kommenttia.

Siinä vaiheessa kun Ingrid esiteltiin, pyörittelin silmiäni ja rukoilin kaikkia mahdollisia jumaluuksia että mun aavistukset osuis väärään - mutta ei, totta kai tässäkin sarjassa pitää se heteroromanssi olla. Mun omasta mielestä se tuntu liian ennalta-arvattavalta ja kliseiseltä, joten menetin mielenkiintoni sen osalta jo ennen kuin se ehti alkaakaan. Ingridillä ei ees ollu omaa kunnollista juonikuvioo, vaan sen rooli oli ne tyypilliset “historiallinen tyttö haluaa kapinoida” ja “love interest”. Tää sarja olis ollu ihan hyvä ilman tätä romanssiaki, jopa ehkä parempi koska sitä romanssia ei edes ehditty käsittelemään ku joku 5 minuuttia. (hei yle jos otatte mun ideasta kopin ja teette uuden version syrhämästä ni voisko vaik ketulla olla tyttöystävä kiitos)

Vertasin tätä Syrhämään, mutta toisin ku siinä, tässä ei tarvitse 90% ajasta tuijottaa kuinka nää lapset miettii ja pohtii että mitenköhän tämä arvoitus nyt ratkeaisi. Tässä näytetään oikeestaan vaan nää niiden onnistumiset, ja fokus on enemmän juonessa ku niissä arvotuksissa. Tää oli sinänsä hyvä, ettei tarvinut myötähäpeän siivittämänä kuolla sisäisesti kun nää lapset ei tajua selkeetä ratkasua, mutta toisaalta se, että ne ei joutunut yhtään miettimään näitä asioita, sai mut pohtimaan että mikä pointti näissä lapsissa sitten oli? Miks tästä piti alun perinkään tehdä reality-draamaa? Mun mielestä tää olis ollut paljon parempi, jos se aika, raha ja energia, joka näihin nykypäivän osuuksiin käytettiin, olis pistetty parantamaan niitä historiallisia osuuksia. 

Tää on ehkä lähinnä henkilökohtainen ärsytys koska oon käynyt Raaseporin linnassa, mutta MINKÄ TAKIA NIIDEN LASTEN PITI KIIVETÄ ENSIN JONKUN AIDAN YLI JA SITTEN TIKKAITA PITKIN LINNAN YLIMPÄÄN KERROKSEEN. Siinä on noin 50 metrin päässä silta, josta sinne linnaan pääsee, ja vaikka se linnan nyt oliski ollu kiinni, niin kyllä sieltä kautta olis vähemmällä vaivalla päässyt sisään. Ei siinä vielä mitään mutta kun sitten se silta vielä näkyy siellä taustalla heti seuraavassa lennokki-kuvassa (miten suomennetaan järkevästi drone shot)

Tästä päästäänkin seuraavaksi niihin lennokki-kuviin. Niitä oli tässä sarjassa paljon, mutta mun mielestä ne oli tosi hienosti tehty, vaikka niitä välillä olikin pikkusen liikaa. Huomaa kyllä, että Yle on saanut käsiinsä uuden lelun mitä pitää kokeilla, mutta ainakaan jälki ei ole yhtä hirveetä ku Maikkarin green screen -pelleilyt Salkkareissa. Muutenkin sarja on visuaalisesti tosi hyvän näkönen, etenkin historiallisten osuuksien osalta.

Se koko “hylkyrosvot tulee ja siks meidän pitää käyttää näitä ipanoita” tuntu vähän heikolta tekosyyltä. Muutenki niitä hylkyrosvoja käytettiin joka kohdassa oikeuttamaan sitä, että nää lapset rikkoo lakia ja tuhoaa muinaisjäänteitä yms. Muutenki tuntu että siinä nykypäivän osiossa ne hyvikset olikin niitä pahiksia kun nehän niitä esineitä ja paikkoja tuhos, niillä pahiksilla oli ihan siistit ja asiallisen näköset kaivauksetki ennen ku nää ipanat tuli ja alko ronskisti lapiolla kaivaa jotain leukaluuta esiin.

Juoni siinä historiallisessa osiossa oli mun mielestä ihan hyvä. Eihän se mikään taideteos ollu, mut kyllä se ihan hyvin viihdytti. Hahmot oli ihan hyviä, ja näyttelijätkin osas hommansa yllättävän hyvin. Jopa lapsinäyttelijät vaikutti paljon luontevammilta ku mitä yleensä suomalaisissa ohjelmissa näkee. Ohjaus oli myös mun mielestä onnistunut. (Täytyy kyllä myöntää että ensin Minttu Mustakallio vähän häiritsi mua, koska aina kun nään sen jossain niin jotenkin tuntuu, että se vähän ylinäyttelee tietyissä kohdissa? Tähän hahmoon se ehkä sopikin ja kyllä siihen tottuu, mutta tää oli lähinnä ehkä henkilökohtainen tuntemus)

Nykypäivän osuuksissa juoni oli välttävä. Oon jo ilmaissut mielipiteeni siitä, joten en paneudu siihen sen enempää. Näyttelijäsuoritukset vaihteli tässä aika lailla. Nää lapset ei joo tosiaan ollut mitään näyttelijöitä, ja se kyllä näky, mutta annan sen heille anteeksi ohjelman formaatin takia. Niiden aikuisten suoritusta häiristi ihan hirveesti se väkinäinen dialogi ja kieli, mutta kyllä niitä kesti katsoa. Eniten häiritsi Lorenz Backman antiikkikauppiaana Visbyssä. Tääkin voi olla henkilökohtainen ärsyke, mut mulle siitä tulee aina vaan mieleen Huuma. (Sarjan kohdeyleisöä tää ei varmaan häiritse koska jonnet tuskin muistaa ees koko ohjelmaa)

Joo haukuin nyt tässä tätä sarjaa aika paljonkin, mutta suosittelen kyllä katsomaan jos sietää tällasia pikkuvirheitä. Tässä oli selkeesti yritystä, ja mun mielestä Suomessa olis potentiaalia tehdä enemmänkin historiaan pohjautuvia sarjoja (Hovimäki oli mun mielestä ainaki hyvä) joten tässä on ainakin yritystä oikeeseen suuntaan.

Mutta mitä mieltä te (harvat jotka oikeesti viitsitte tän lukea) olette? Ootteko kattonut/aiotteko katsoa? Mitä mieltä olette? 

[kapitaali]

Lahjataloudesta

Kirjoittaja: Arjo Klamer

Lahja on hyödykkeen siirtämistä ilman odotusta vastaavasta teosta takaisin. Hyödyke voi olla aineellinen asia tai rahaa, mutta myös jotain aineetonta, kuten aikaa, huomiota, informaatiota tai tietoa. Lahja voi olla yhden henkilön ’antama’ huomio toiselle, tai aika jonka henkilö lahjoittaa taideinstituutille vapaaehtoisena. Yleensä lahja tuo mukanaan vastavuoroisuuden: antaja odottaa saavansa jotain takaisin vastalahjaksi. Ystävät odottavat toisilta ystäviltä huomionosoituksia vastineeksi heidän ystävällisistä teoistaan; lahjoittajat odottavat jonkinlaista arvostusta; ja ne jotka antavat joululahjoja odottavat saavansa lahjoja takaisin. Lahjan antamisen ilmiön ymmärtäminen tapahtuu vastavuoroisuuden luonnetta ymmärtämällä.

Ekonomistit erityisesti voivat olla halukkaita pitämään lahjojen vaihtamista markkinavaihdantana, vastasuorituksineen. Kuitenkin lahja eroaa perustavanlaatuisella tavalla päittäisestä markkinavaihdannasta. Markkinavaihdantaa mitataan sillä, että kaupan ehdot ovat selkeästi määritetyt ja kauppa tapahtuu yhdellä kertaa. Vaihdettava hyödyke on hinnoiteltu ja vaihtaa omistajaa rahaa tai velkakirjaa vastaan. Osapuolet voivat sopia myöhemmästä maksusta tai myöhemmästä toimituksesta, mutta he asettavat ehdot vaihdannan hetkellä, eksplisiittisen tai implisiittisen sopimuksen muodossa. Tätä vastoin lahjan arvoa ei yleensä hinnoitella tai eksplisiittisesti mitata millään tavalla — annan aikaani ja me emme puhu siitä miten arvokasta se on — ja, kun esiintyy odotuksia vastavuoroisuudesta, vaihdannan olosuhteet pysyvät määrittelemättöminä ja ympäripyöreinä. Odotan jotain takaisin lahjastani, mutta me emme puhu siitä mitä, milloin ja miten. Kiinnitän nyt huomioni sinun avio-ongelmiisi ja sinä, toivottavasti, teet vastapalveluksen myöhemmin, ehkä auttamalla minua muuttamaan, tai tarjoamalla minulle illallisen ensi viikolla, tai antamalla minulle alennuksen taide-esineestä.

Antelias lahjan antamisen tulkinta pitää lahjaa minä tahansa ’hyvänä’, mukaanlukien rahaa, joka siirretään, välitetään tai kuljetetaan yhdeltä taholta toiselle. Vastineen arvoa, ajoitusta tai palautusta ei ole määritelty. Tuon määritelmän avulla tulkittuna lahjat muodostavat suurimman osan kirjatuista taloudellisista transaktioista. Palkansaajat voivat vuokrata ja ostaa elintarvikkeita ja muita esineitä kaupasta tarjotakseen asumuksen, ruokaa ja lomia muille kotitalouden jäsenille (kuten lapsilleen), sekä perheelle ja ystävilleen. Suurin osa joulun kulutuksesta on kohdistettu lahjoihin joulukuusen alle. Mutta osa veroista voidaan pitää lahjoina, mitä tulee siihen että ne ovat siirtoja tukea tarvitseville.  Vaikka nämä jälkimmäiset lahjat eivät ole voluntaarisia, ne täyttävät määritelmän: vastalahjalle ei anneta mitään määritettä.

Kaikkein tärkeimmät lahjat, kuitenkin, eivät jää kirjoihin. Mieti erityisesti äitien lapsien edestä tekemää palkatonta työtä, sitä kun lapset hoivaavat vanhempiaan, ja sitä miten vapaaehtoiset antavat omaa aikaansa hyväntekeväisyyteen, kirkoille ja kulttuurijärjestöille. On olemassa myös tyypillisiä rahamuotoisia lahjoja organisaatioille. Maassa kuten USA kaikkein tärkeimmät edunsaajat ovat kirkot. Muita tärkeitä edunsaajia ovat hyväntekeväisyysjärjestöt, tieteelliset instituutiot ja kulttuuri-instituutiot.

Taiteellisen (tai minkä tahansa muun) aktiviteetin sponsorointi viittaa lahjaan vain kun diili ei määrittele vaihdannan ehtoja. Kun sponsori tulkitsee diilistä aiheutuvan kuluja liiketoiminnalle, se on markkinavaihdantaa. Tuossa tapauksessa sponsori odottaa julkisuutta, erityispalveluksia asiakkailleen tai työntekijöilleen, tai muunlaisia etuja vaihdannasta. Käytännössä vaihdannan osapuoli ei ole aina helppoa erottaa lahjasta, sillä yritykset saattavat odottaa jotain takaisin mutta ei diilin koon suhteessa. Ja usein vaihdannan ehdot eivät ole hyvin määriteltyjä, ja ne ovat verhottu epävarmuuteen. Kuka tietää saako yritys mainetta ja hyvää, kun sen nimi kytketään oopperaan tai näyttelyyn museossa?

Joten lahjoja on kaikkialla. Ihmiset antavat omastaan toimistolla. He tekevät enemmän tunteja pomolleen kuin sopimuksessaan lukee, jonkin määrittelemättömän hyödyn toivossa. Lahjat ovat erityisen kokonaisvaltaisia tietyillä aloilla: mieti kirkkoja, sosiaalipalveluja, tiedettä ja taidetta. Jälkimmäiseen keskittyäksemme, monet taidemuodot elävät lahjoista. Metropolitan Opera ei selviäisi suorilla maksuilla sen palveluksista, samalla tavalla kuin vaihdannassa lippukassalla. Noin 70% kustannuksista täytyy kattaa lahjoilla, kuten valtion apurahoilla, yritysten lahjoituksilla (silloinkin niitä voitaisiin myös pitää maksuina mainonnasta ja maineesta), ja, kaikkein tärkeimpänä kaikista, yksilöiden lahjoilla. Ihmiset, ja erityisesti hyvin toimeentulevat ihmiset, antavat avokätiesesti oopperan toimintaan. Amerikkalaiset museot saavat apurahoja ja yksityisiä lahjoituksia, sekä lisäksi paljon ilmaista työvoimaa vapaaehtoistyönä. Britanniassa kulttuuriperintöorganisaatiot ja -rahastot ovat kaikkein nimekkäimpiä yksittäisten lahjojen saajista. Länsi-Euroopan maissa, kuitenkin, yksityislahjoittaminen kulttuuri-instituutioille on yleistä. Perinteisesti taiteet menestyivät parhaiten hoveissa ja uskonnollisissa ympäristöissä, ja tämän takia niitä pääosin rahoittivat hovit ja uskonnolliset henkilöt ja instituutiot. Vain muutamissa maissa kuten Alankomaat, 1500-luvun puolesta välistä alkaen, yksityiset kansalaiset — erityisesti kauppiaat — alkoivat näyttää kiinnostusta ja rahoituksellista vastuuta taiteilijoista ja heidän työstään. Kuitenkin, tuo maa liittyisi muiden eurooppalaisten maiden seuraan toisen maailmansodan jälkeen ja siirtäisi vastuun taiteen rahoittamisesta. Teatteriryhmät, museot, oopperat ja orkesterit odottavat valtion kattavan jopa 85% kuluista. Vaihdossa tästä he joutuvat antautumaan byrokraattisten sääntöjen alaisuuteen, mm. taideneuvostojen ylistävien arvioiden pakkokierroksille. Valtiot eivät anna vapaasti!

Kun me tutkimme lahjan antamisen ilmiötä, meidän tulisi tarkastella sen monia muotoja, rahasta huomioon, sekä lisäksi mukana olevia osapuolia. Kahden osapuolen välillä voi esiintyä vastavuoroisuutta. Kun ystävät antavat toisileen, he odottavat jotain vastalahjaksi toisiltaan. Piiri on kytketty yhtenäiseksi. Siinä tapauksessa tutkimus voi keskittyä lahjojen rooliin, joka niillä on tuossa suhteessa. Perheissä voi esiintyä myös suhteellisen suljettua lahjojen antamista. Lahjat kiertävät vanhemmilta lapsille, sediltä ja tädeiltä vanhemmille ja takaisin, sediltä ja tädeiltä lapsille, ja lapsilta vanhemmille. Vastavuoroiset suhteet eivät ole ainoita, mutta esiintyvät perheen kontekstissa. Tässä tapauksessa lahja toimii perhesuhteiden tuen elementtinä. Taideinstituutioiden lahjojen tapauksessa piiri voi sulkeutua, kun on selkeä ymmärrys osapuolten välillä vastavuoroisesta suhteesta. Usein tämä ei ole asian laita. Lahjoittaja voi antaa hyväntekeväisyyteen, museolle tai yliopistolle ilman odotusta vastapalveluksesta, mikä se sitten onkin, instituutiolta. Instituutio ei välttämättä edes tunne lahjoittajan identiteettiä. Sellaisessa tapauksessa kysymys kuuluu: miksi ihmiset tekevät sellaisia lahjoituksia? Mikä on tässä vastavuoroinen suhde? Samalla tavalla, kun ihmiset antavat omaa aikaansa tai rahaa hyvään tarkoitukseen, ei välttämättä ole mitään toista osapuolta joka voi antaa takaisin. Sotilaat saattavat antaa elämänsä maalleen, mutta miten tuo maa voi antaa vastalahjan? Perheen saama mitali ei todellakaan ole muuta kuin poletti. Mitä muuta tähän ilmiöön kuuluu?

Me yleensä pidämme lahjoja vapaaehtoisina, mutta lahjat voivat olla pakotettujakin. Jos veroja pidetään lahjoina, ne todellakin ovat kaikki pakotettuja. Toisissa tapauksissa yhteiskunnallinen paine on on niin suuri, että on tekopyhää puhua lahjan antamisesta. Kirkolle lahjoittaminen, esimerkiksi, voi olla velvollisuus, josta ei pääse irti. Bill Gates, josta tuli eräs Amerikan rikkaimmista ihmisistä, painostettiin muuttumaan anteliaaksi, ja hän myöntyi. Hänelle aiheutunut riski oli, että hänet eristettäisiin yhteiskunnallisesti. Lahjan antaminen suljetussa piirissä on usein pakotetun luonteista. Jos et anna lahjoja jouluna tai muina perhehetkinä, saatat ajautua marginaaliin perheessä, ellet jopa ulkopuolelle. Jos et elä osaasi vastavuoroisessa suhteessa ystäväsi kanssa, riskinä on, että menetät ystävyyden.

Taloudellisesta näkökulmasta lahja on poikkeama. Kun tarkoitus on kasvattaa hyötyä, lahjojen antaminen esim. jouluna on varsin tehotonta. Loppujen lopuksi, sinä tiedät paremmin mikä sinun hyvääsi parantaa kuin tätisi. Talouskontekstissa sitä muuttuu epäileväksi lahjoittamisen altruistisesta elementistä. ”Mikä hyöty?” kuuluu kysymys. ”Mitä se hyödyttää lahjan antajaa?” Jopa pyhimyksellisen äiti Teresan, joka omisti elämänsä köyhälle Intialle, täytyy saada jotain siitä, kuten esim. odotus pelastuksesta ja pyhyydestä, mahdollisesti. Tästä perspektiivistä analyysin painopiste tulee olemaan vaihtotapahtumassa. Ensimmäinen vakavasti otettava lahjoittamisen selonteko, jonka on kirjoittanut Marcel Maus, antaa paljon syytä keskittyä tähän painopisteeseen. Kyllä, antropologi Maus selkiyttää tutkimuksensa johdannossa hänen aikeitaan ”erottaa eräs tärkeä ilmiöiden joukko: nimittäin maksut, jotka teoriassa ovat vapaaehtoisia, epäsidonnaisia ja spontaaneja, mutta ovatkin itse asiassa pakollisia ja sidonnaisia.” Hän jatkaa: ”Yleensä lahjan muodossa annettu on tarjottu avokätisesti; mutta sen mukana tuleva käyttäytyminen on muodollista teeskentelyä ja yhteiskunnallista sumutusta, kun taas itse transaktio perustuu pakkoon ja taloudelliseen etuun” (Maus, 1925, 1960, p.1). Kaikki hänen esimerkkinsä ovat peräisin arkaaisten yhteiskuntien tutkimuksista, tunnetuimpina Pohjois-Amerikan heimojen nyyttikestit. Nyyttikesteissä heimon hyvin toimeentulevat jäsenet jakavat omasta rikkaudestaan toisten heimon jäsenten kanssa aterialla. Analyysi näyttää, että tähän anteliaisuuteen painostettiin sosiaalisesti, ja sosiaalinen status heimossa edellytti sitä.

Viimeaikaisemmat tutkimukset tuovat esiin vastavuoroisten suhteiden kompleksisuudet, mihin lahjan antamisen ilmiö viittaa (ks. Komter, 1996). Lahja ei ole taloudellista vaihdantaa johtuen sen avoimesta luonteesta. Vastavuoroisuus viittaa siihen, että vastalahjan mitä, miten ja milloin (näin myös keneltä) ei ole lahjan antamisen hetkellä tiedossa. Tähän liittyvä epävarmuus on kriittistä ja vaatii kontekstia, joka on erilainen verrattuna taloudelliseen vaihdantaan. Ihmisten täytyy pärjätä tämän epävarmuuden kanssa, ja yleensä he tekevät niin sosiaalisesti.  Ystävyyden ylläpitämiseksi molempien ystävien tulee kehittää tunne siitä, mitä vastavuoroisuuteen kuuluu. Kun kalliilla matkustan auttamaan ystävää, en odota ’kiitosta’ (maksun tarjoaminen olisi ystävyyden pettämistä). Kysymys kuuluu ennemminkin mitä odottaisin häneltä vastalahjana, miten ylläpitäisimme tätä vastavuoroisuuden tunnetta yllä ystävyydessä. Onko se kiva lahja, kuten digitaalikamera, syntymäpäiväkseni? Vai voisiko se olla muutama tärkeä keskustelu, jotka auttaisivat minua vaikeassa paikassa? Kukaan ei voi sanoa, ainoastaan ystävät voivat. Heidän ymmärryksensä vastavuoroisuudesta määrittää ystävyyden.

Esimerkki viittaa johonkin tärkeään: lahjan arvo ei välttämättä ole lahjan (rahallinen) arvo vaan jokin muu arvo, jota lahja tukee tai vahvistaa, kuten ystävyyden arvo. Lahjoitus taiteelle ei välttämättä tue juuri tiettyä edunsaajaa, vaan se voi tukea taidetta yleisesti. Lahja, täten, tulkitaan haavoittuvaisten arvojen ylläpitämiseksi, eli arvojen jotka eivät helposti syntyisi markkinoilla tai kolmannen sektorin keinoin. Näihin arvoihin kuuluu henkilökohtaiset suhteet, rakkaus, ystävyys, arvostus, sekä myös tieteet (totuus), uskonto (henkisyys) ja taiteet (estetiikka ja paljon muuta).

Lahjat palvelevat myös arvon siirtäjinä, kuitenkin ilman eksplisiittistä mittaa kuten markkinat hinnoittelevat (kts. Klamer, 1996). Antamalla rahaa taiteilijoille mesenaatit tukevat taiteilijoita ilman markkinoita tai kaupallisia suhteita. Taiteilijat saattavat tarjota myös jotain töitä vastalahjaksi, tai sitten ei. Jos he hinnoittelisivat transaktiot suoraan, suhteen luonne muuttuisi.

On huomattava, että suhteilla, joita ylläpidetään lahjoin, on etuja ja haittoja, positiivisia ja negatiivisia arvoja, verrattuna markkinoiden välineellisiin suhteisiin. Vaikka ne luovat riippuvuuden, ne mahdollistavat intimiteetin ja jonkinlaisen yhteyden. Lahja on yleensä sosiaalisempaa toimintaa kaikkine plussineen ja miinuksineen, jotka tulevat sosiaalisuuden mukana. Taiteet eivät todennäköisesti selviäisi ilman sitä.

Viitteet

Klamer, Arjo (ed.) (1996), The Value of Culture: on the relationship between economics and art, Amsterdam: Amsterdam University Press.

Komter, Aafke (ed.) (1996), The Gift. An Interdisciplinary Perspective, Amsterdam:Amsterdam University Press.

Maus, Marcel (1960 [1925]), The Gift: Forms and Functions of Exchange in Archaic Societies, New York: W.W. Norton.

  Lähde: https://ift.tt/30BWlxq

  from WordPress https://ift.tt/372Z1qb via IFTTT

[paulakaasalainen]

(JATKOA VÄLKKYVÄÄN KIVEEN   2010-2013)    OSA IV

Haloo taas.Tässä välillä olemme saaneet tarkempaa tietoa Sinipallosta.Sinipallo ei kyllä ollutkaan ihmiselämälle kovin suotuisa näin äkkiseltään ajateltuna,sillä se kiersi omaa aurinkoaan hyvin kauan,yksi kierros vie 40 meidän vuottamme!         Tästä seuraa se pulma,että “talvet” kestävät tolkuttoman kauan samalla alueella (onneksi tämäkin pallo on kallellaan aurinkoonsa nähden,muuten talvet ja kesät olisivat ikuisia).Ajattele,jos olisit syntynyt kesän viimeisenä päivänä lähellä napapiiriä,siinä sitten eläisit noin 35 vuotta pelkkää talvea,muutama vuosi kesää,ja taas ehkä viimeinen talvi.Voisi tietysti muuttaa välillä.No mutta,kun tähän lisätään sitten vielä se,että sinipallo pyörii akselinsa ympäri 5 vuotta,teet töitä 5 vuotta ja nukut 5 vuotta,vai?Eikä täällä luulostamme huolimatta ole mitään vetemme tapaista nestettä.Näin väärin, tai ehken nähnytkään,vaan oletin väärin,liike onkin valoa,erilaisia värejä suhahtaa pallon pinnalla ja kivenkolon tapaisten onkaloitten läpi ja se läpikuultava liike on kyllä jotain muuta, mutta näiden valojen paljastamaa,muuten sitä ei näy.Täytyy “sukeltaa” sekaan vain ja koettaa ottaa selvää mitä nämä ovat,sillä selvästi energiasuihkut kulkevat moniin suuntiin eivätkä tule välttämättä mistään lähteestä.

Nyt kun olen asettanut ajatukseni säteitten ristituleen,tunnen jonkinlaista “kuu-    mennusta” välillä eli jotenkin nämä säteet reagoivat ajatukseeni,mikä on rohkaisevaa,varsinkin kun eivät näytä pyrkivän “sekoittamaan päätäni”,mihin Tiara tosin huomautti,ettei se ole edes mahdollista.Tiara ei vitsaile,se vain toteaa,tai jos se vitsailee,sitä on mahdotonta todeta. ––Outoa,että ajatukseni kuumenee?Kun oikein mietin,niin tapahtuu myös kun Tiara tai joku muu kuten esim. Mollo(en ole ehtinyt vielä esitellä) ajattelee minulle!

Tämä ei nyt ole oikeastaan mikään sopiva hetki kertoa Mollosta,sillä emme nyt ole aivan jokapäiväisissä ajatustemme maailmoissa,joten pyytelen tässä vähän anteeksi tällaista epäloogista tai oikeastaan epäsopivaa käytöstäni,vaikkakin pysyn aiheessani,sillä Mollo on oikeastaan aika uusi tuttavuus,eli emme ole voineet hänestä ennen kertoakaan.Hän on vähitellen puikkelehtinut minun ja Tiaran ajatusmaailmaan lupaa kysymättä ja aluksi varsinkin ärsyttävästi olettaen,että hänen seuransa nyt kelpaisi kenelle tahansa.Hän on kyllä antanut välillä ymmärtää,että hänellä on syynsä lyöttäytyä seuraamme.me emme vaan ole niistä saaneet selvää.Mollo se aina “mollottaa” jossain lähistöllä (Mollo on minun antamani nimi hänelle,ei ole suvainnut esittäytyä) ja niin nytkin,kun lähestyimme Sinipalloa.Se on tässä alkanut esittää oletuksia,kuten esimerkiksi,”mahtaako tuolla Sinipallolla olla lainkaan vettä” tai “kovin on hidas pyörähdys pallolla” (ennen kuin olemme todenneet,tutkijamme siis,asian!).Me olemme Tiaran kanssa tuumineet,kun Mollo ei ole läsnä(mikä ei itse asiassa ole lainkaan varmaa!),että hän tietää enemmän tämän Sinipallon asioista kuin me.Miksi hän ei kerro sitä ihmettelemme.Johtuisiko se siitä,ettei hän luota meihin.Kuka hän on?Eli emme tiedä hänestä mitään,sillä hän ei vastaa kysymyksiin tai edes itse kysy,hän vain esittää kommentteja.Minusta on alkanut tuntua,että hänellä on jokin yhteys säteisiin,koska ajatukseni kuumenevat hänen puhuessaan samalla tavalla kuin säteiden tunkeutuessa ajatusteni läpi.Olen tietysti kysynyt asiaa häneltä kaikin keinoin,jopa uhaten,ettemme “puhu” enää hänen kanssaan,johon hän on tokaissut: ei haittaa lainkaan,ei haittaa lainkaan.

Muuten tämä Sinipallo elää nyt talvea tällä puolella,johon me tulimme,täällä on    -100 °C pakkasta ja kun olemme lähellä napaa,myös yö koko ajan,hauskaa vai mitä,tulkaa tänne vaan maan lapset sankoin joukoin.Ei taida  kannattaa eli meidän on etsittävä teille uusi planeettaa,mikä tosin oli epäiltävissä jo muutenkin.Mutta näistä valoveijareista haluamme tietää lisää.Lähdemme,Tiara ja minä ja monet tutkijat valonsäteiden perässä,koska ne näyttävät jotenkin luovan meille tietä jonnekin näin ainakin luulemme.Kerron sitten lisää,jos olen ajatuksissa vielä,kuulemiin!

Haloo!täällä Sinipallo,kuuleeko Maa! Aikaa taisi vierähtää teidän muutama vuosi.Pelästyittekö,etten palaa luoksenne enää.Minusta on tullut välttämätön paha ilmeisesti.niin teistäkin,sillä minullakin on tarve “palata” luoksenne taas.Niin olen kiintynyt teihin.  Nyt olemme päässeet jo tunkeutumaan tämän planeetan olentoihin,Säteet johdattivat meidät silloin Sinipallon pohjoisnavan talveen,sujahtivat sakilla maan uumeniin ja vetivät meidät mukaansa.Siellä avautui talven maa,kimaltavan kylmä säteitten valaisema yö,jossa ei nukuta lainkaan!Kuulitte oikein,sillä yö on täällä karnevaaliaikaa.Tämä planeetta on vedetön ja jäätön.Täällä säkenöi meille ihmisille tuntematon aine,jonka läpi voi sukeltaa ajatuksensa kirkkaaseen valoon.Se valo herättää sinut unesta,olet virkeä koko ajan kuin vasta herännyt.Etsit koko ajan uusia säteileviä maisemia:tanssivat “vesiputoukset” valuvat tuhansissa väreissä,keinut kuohuissa kohti liekehtivää pallomerta.Niiden keskellä kuumuus kirveltää lämpimästi “varpaissasi” ja kun lasket hurjaa vauhtia alas liukasta hopeavirtaa,tulet suurelle järvelle,jonka “vichyvesi” tunkeutuu “sieraimiisi”,          nostaa kuplivat verhot edestäsi syrjään ja avaa,arvaa mitä: avaruuden kkunan kohti uusia maailmoja kutsuen seikkailuun.Menet mukaan,vuosia näin Sinipallon yössä säteitten valaisemassa taikamaassa.Mollokaan ei kommentoi,vaan mässäilee,Tiara hymyilee ajatuksissaan,minä nauran ja tunnen voimani.Täällä on hyvyyttä,maailmassa on hyvyyttä ja riemua.Tule mukaan,älä jätä askareitasi,huoliasi,pientä kukkaruukkuasi ikkunalaudalla,autoasi,jääkaappiasi,   mutta tule mukaan.

No hupsis,on kulunut tuo Sinipallon pohjoisnavan talvi,siis noin 35 vuotta teidän aikaanne ja nyt on täällä kesä,siis ilmeisesti seuraavat noin 5 vuotta! Valonsäteitä ei nyt näy,sillä paikallinen aurinko paistaa koko ajan.Pallo on hyvin kuuma ja kuiva,ei näy oikein mitään ainetta missään,ehkei täällä olekaan!Nukutaanko täällä,kun ketään ei kuulu eikä näy?

Olen nyt lipunut täällä Sinipallon kesässä 5 teidän vuottanne ja jaksaisin leputtaa ajatuksiani näin vuoden toisensa jälkeen,mutta onneksi “huoltajamme” huolehtivat meistä kaiken aikaa ja kylmästi herättävät meidät unesta,kun kesä päättyy.Tämä ajaton uni on paikallisen auringon kyltymätön paahde ajatuksiimme.Se vangitsi meidät heti,kuumuus pysäytti ajan,se pysäytti “silmä-   luomemme”,jos ymmärrätte,sillä meillä on tavallaan silmäluomet yhä vielä,vaikka silmämme ovat vain sielun peili.kuumuus pysäytti ajatuksemme niin kuin lämpö pysäyttää viluisen,hyvään oloon pehmeän hiljaisen peiton alle.           Säteitä ei Sinipallon kesässä voi nähdä,sillä niiden on turha säteillä,eihän            kukaan näkisi.Mitä ne tekevät kesällä ei ole vielä selvinnyt.  Mollo muuten yritti häiritä untamme epäilemällä,että heräämmekö enää lainkaan.Kun sanoin,että huoltajat herättävät meidät,hän totesi: jos ovat hereillä!   Mollo on jännä kaveri.Se ärsyttää vain sen verran,että odotat jatkopuhetta,jota ei sitten tule.Mutta aina se iskee,kun vähiten sitä odotat.Se selvästikin yrittää kasata ärtymysten määrää hitaasti mutta varmasti ja täytyy myöntää,että enenevässä määrin alkaa salaa odottaa siltä suurhyökkäystä.Pitäisi varmaan jo pyytää huoltajia puhaltamaan peli poikki,sillä pitkä pinna ei aina johda parhaaseen lopputulokseen.   Mutta oi,viltti on kevyt ja lämmin,aurinko lämmittää joka solua,ajatukset eivät paina.Ah tätä lepoa,ah.

Nyt on kulunut monta vuosikymmentä Sinipallolla jo ja olemme jättämässä tämän mystisen pallon ehkä ainaiseksi,sillä uusia palloja on aina edessä ja niillehän me olemme matkalla.Säteet ovat myös lopulta avanneet meille ovia eteenpäin: he eivät ole täältä Sinipallolta,vaan kaukaa toisesta avaruudesta tämän avaruuden sisällä tai ulkona,miten sen nyt ottaa.Heidän avaruutensa on jo ehtinyt hajota ja he ovat paenneet meidän maailmaamme.Säteet kertoivat käyneensä Maassa jo noin 80 miljoonaa vuotta sitten,meitä ihmisiä ei silloin ollut vielä,elimme silloin dinosaurusten maailmassa tuntematta itseämme.Kasvitkin olivat toisenlaisia.Saniaiset ja sinettipuut eivät osanneet jutella säteitten kanssa vielä,eivät ymmärtäneet olevansa saniaisia,kuten nykyiset saniaiset,jotka vaikka ovatkin hyvin konservatiivisia pitäen itseään kasvimaailman tukipilareina,             ymmärtävät hienovaraisesti muita prutaalimpia kasviryhmiä ja pitävät kaikkia tarpeellisina,kaikilla on paikkansa,minullakin kuulemma.   Säteet jättivät Maan,mutta uskoivat,että sinne kannattaa pistäytyä myöhemmin ja nyt kun olemme näin kohdanneet onkin siitä sovittu.Tulemme sinne yhdessä katsomaan tulevaa jääkauttanne.Oletteko muuten varautuneet siihen?

Pidetäänkö pieni paussi,jotta mietitte vähän missä olette ja miten elelette seuraavana jääkautena.Kun palaan,kerron kuinka onnistutte siinä.Mutta pohtikaa vain kaikessa rauhassa,sillä onhan aikaa siihen vielä noin 10000 vuotta,tosin sekin aika tulee,joten ei haittaa varmaan,jos kerron siitä seuraavalla kerralla vähän teille etukäteen.Jäisiä ja huurteisia terveisiä täältä tulevaisuudestanne lähettävät Moora,Tiara ja uusi “rakas” ystävämme Mollo.

Nyt on varmasti pohdittu päät puhki siellä maassa,mitä tehdä kun jääkausi tulee.Miksei sitä ole ennen ajateltu,sillä tiedättehän tekin,että se tulee aika ajoin?En nyt tarkkaan muista vuotta,jolloin seuraava jääkausi tulee maahan,mutta olkaa huoleti ainakin hetki,sillä voin paljastaa,että kyllä te siitäkin selviätte ja oikeastaan aika hyvin,sillä te tulette(jos muistatte olen siitä jo kertonut aiemmin) hävittämään valtioiden rajat aikaa myöten,mikä on ensi askel yhteistoimintaan kaikkien hyväksi eli Pohjolan kansojen ei tarvitse ryhtyä tunkeilijaksi etelämmäksi tai päinvastoin,jos tarve vaatii.Paikalliset väestön huoltoyksiköt on helppo siirtää toiseen paikkaan ja kun katselen tilannetta tällä jääkaudella pallonne “yläpuolella”,huomaan,että Pohjolan väki ei olekaan lähtenyt etelään,vaan ottaa kaiken irti jääkaupungeistaan maan alta.Maan päälle on rakennettu vain upeita jäisiä kristallikaupunkeja,säihkyviä kopioita jään alle tuhoutuneista Notre Dameista,Kremleistä,Kiinan muureista,Manhattaneista.         Tuolla kimaltaa London Bridge,tuolla taas Niagaran putoukset,tuolla kohoaa Eiffeltorni...Nämä kaikki sulavat kyllä kerran,mutta sitten on jo toinen aika ja kuljette uusille planeetoille.Löydämme varmaan uusia sopivia planeettoja,vaikka Sinipallo ei sellainen ollutkaan.Meillä on jo monta uutta ehdokasta etsinnässä,olemme jo käyneetkin yhdellä! Sen ainoa pulma on meistä sen suuruus.Asutus tulee olemaan harvaa.Ehkä löydämme piankin sopivamman.

On muistettava,että ette ole ratkaisseet myöskään pulmaa,miten pystytte saavuttamaan uuden planeetan.Ehkä tekin päädytte ajattelijoiksi,niin kuin mekin.Sillä täytyy myöntää,että täällä tulevaisuudessa emme myöskään ole pulmaa ratkaisseet.Pitäisikö minun teidän mielestänne tietää,pystyttekö te sen ratkaisemaan?Kysytäänpä Mollolta,sieltähän tulee mielipide asiasta kuin asiasta.

Tänään minulla on jotain sellaista kerrottavaa,jota ette ehkä osanneet odottaa ja sen sulattaminen voi olla vaikeaa,mutta tämäkin päivä tulee aina lopulta,kuten Mollo sanoisi.Nimittäin minä tulen lähetykseenne enää kaksi kertaa,sillä minun ja teidän on kuljettava omaa tietämme.Ensi kerralla vien teidät katsomaan maapallon viimeisiä aikoja ja viimeisellä kerralla kerron teille vielä yhden salaisuuden,niin saamme rauhan,minä ja te.

Nyt tämä lähetys on meille kaikille vaikea.Mutta mehän haluamme te ja minä mennä eteenpäin ja tässä maapallon katoamisessa on jotain suurta jotain kaunista jotain mitä viedä mukanaan tuleviin aikoihin.     Me olemme tulleet tänne Maan rannoille pilvien purjeiden vietäviksi,on vuosi 4921322 ja te olette jo uudella planeetallanne,jolle olette antaneet nimen Maa2.Senkin te tietysti jätätte joskus.Mutta eipä mennä asioiden edelle.   Vanha Maa liekehtii tulipunaisena kohti aurinkoa osaksi sitä mistä kerran tuli,palaa kotiinsa.Me ihmiset,meidän kotimme on muistoissa,omissa sydämmissämme,tulevaisuudessa.Aurinkom-      mekin on jo vanha.Sekin laskee pian mailleen,alkukotiinsa.

Tässä minä ja Tiara tulemme taas luoksenne,vaikka maata ja aurinkoa ei enää ole.Mollo ja säteetkin ovat poissa,sillä Tiara oli ne luonut meille.Tiara on ollut mukanamme kaikkina aikoina ja jo ennen aikaa.Tiara vie meidät tulevaisuu-         teen,kulkee kanssamme aina.Minä,te ja Tiara olemme aina olemassa,mikään ei voi meitä hävittää.

Voisitteko painaa nämä radiolähetykset pieneksi vihkoseksi,muistoksi ajasta Maassa,jolloin kioskit myivät pieniä halpoja tarinoita lehtitelineissä,jotta olisi vielä jotain käsin kosketeltavaa.

[neroushalvaus]

No niin, se on viimein valmis, eli: Rahikaisen ja Lammion kukkotappelu. Ehkä mä nyt voin palata asiallisiin ficceihin. Tästä ei tullut niin hauska, kuin olisin toivonut, toivottavasti ette kauheasti pety. Ei ole ihan mun normaalia genreä :’D Alunperin oli tarkoitus, että jätkät puhtaasti kisailisivat siitä, kuinka monta kookoon tyyppiä saisivat “vieteltyä”, mutta koska hihittelin esim. ajatukselle Lehdosta ja Koskelasta “viiden pisteen miehinä”, annoin niille sitten kuitenkin tuollaisen pistetaulukon. Tässä ficissä on nyt myös venytetty realismia enemmän, kuin yleensä siedän venytettävän. No mutta, nauttikaa.

Paritukset: Rahikainen/kaikki, Lammio/kaikki Genre: Huumoria yrittää kovasti olla Vastuunvapaus: Hahmot on Linnan ja tää on ensimmäinen ficci, jonka takia mä koen, että pitäis ottaa spiritistinen istunto ja pyytää siltä anteeksi Varoitukset: Lähtökohtaisesti poikien kisa on aika moraaliton, alkoholinkäyttöä ja yksi suudelma ilman suostumusta löytyy myös. Seksuaalisia teemoja, mutta pornon puolelle ei mennä.

Lammio kiristeli hampaitaan katsellessaan Rahikaista, joka oli ruvennut mälväämään tyhjää lotalle, jonka Lammio oli tuonut leiriin omia tarkoituksiaan varten. Kuinka Rahikainen kehtasi! Lammion oli ollut tarkoitus viedä lotta kävelylle metsän siimekseen ja puhua tämä pyörryksiin kauniilla sanoillaan. Nyt Rahikainen oli haaskannut hänen kallisarvoista aikaansa, eikä lotta enää katsonut Lammioon päinkään, vaan hymyili tuolle tyhjäntoimittajalle suupielet korvissa. Rahikainen vilkutti lotalle silmää, kun tämä lopulta lähti yksikseen kohti esikuntaa suomatta Lammiolle edes hyvästejä.

Rahikaisen röyhkeys sai Lammion lähes suunniltaan. Vain ajatus siitä, kuinka hänen ihanneupseerinsa ei räyhäisi sotilaalle lotan ryöstön takia, sai Lammion pysymään asiallisena, kun hän kääntyi nuoren miehen puoleen lotan lähdettyä.

”Eikö teilläkään ole mitään parempaa tekemistä, kuin häiriköidä naisväkeä?” Lammio kysyi ärsyynnyksestä kimakalla äänellä. Rahikainen katsoi häntä voitonriemuisen näköisenä.

”Soattaapa ollakin. Mutta kun mie vuan satun olemaan niin hyvä häiriköimään.”

”En nyt sanoisi niinkään. Ettehän te puhu edes asiaa, louskutatte vain leukojanne minkä kerkiätte.”

Rahikainen virnisti. ”Jos mie en paremmin tietäisi, luulisin herra luutnantin olevan hiukkasen kateellinen. Minkäs Rahikaisen poika sille voipi jos hää on siuta parempi soamaan naisten pikkuhousut putoammaan.”

Lammio tunsi punehtuvansa ja sanoi hivenen kiihtyneellä äänellä: ”Teillä on selvästi itsestänne suuret luulot. Tietäkää, että naiset karsastavat tuollaista katupoikamaista kielenkäyttöä.”

”Kuule mie soan kenen tahansa polvet tutisemmaan, siinä ei miun katupoikamainen kieleni haittaa.” Rahikainen kohotteli kulmakarvojaan vihjailevasti ja lisäsi: ”Joskus miun kielestä on jopa appuu, jos herra luutnantti ymmärtää, mitä tarkoitan.”

”En ymmärrä”, Lammio napautti kavahtaen tuollaista vulgaariutta.

”No eipä sitten ol ihime, jos mie soan enemmän pesää ku herra luutnantti.”

Lammio kurtisti kulmiaan ja sanoi: ”Teidän hävyttömyytenne näyttää olevan rajatonta. Luuletteko tosiaan, että kaltaisenne pahainen sotamies ymmärtää lemmen saloja minua paremmin?”

”Kukkotappeluako sie hoastat?” Rahikainen kysyi ja tuijotti Lammiota suoraan silmiin. ”Koska mikä jottei, rupiaahan tässä vallan tylsää olemaan, kun mihinkään ei liikuta.”

Lammio mietti hetken, aikoiko hän todella vajota niin alas, että suostuisi tällaiseen pelinpitoon Rahikaisen kaltaisen miehen kanssa. Kuitenkin hän laski hetken mielessään hyviä ja huonoja puolia ja päätyi siihen, että lopullinen voitto tuosta toisesta kukosta tunkiolla olisi lopulta häntä hyödyttävä asia. Aina, kun Rahikainen kävisi liian itsevarmaksi, Lammio voisi käyttää voittoa näpäyttääkseen tätä. Niinpä hän suostui.

”Eli ymmärränkö oikein, jos sanon, että se meistä, joka saa useamman lotan läheisiin tunnelmiin kanssaan…”

”Ei lottia”, Rahikainen keskeytti. ”Herra luutnantilla on niihin katsos etulyöntiasema, kun soatte mennä ja tulla miten huvittaapi. Tarvitaan tasaisempi lähtötilanne. Aseveljiä myö iskemään rupiamme, herra luutnantti.”

Lammio rypisti otsaansa. ”Oletteko järjiltänne?”

”Suatanha mie olla”, Rahikainen totesi virnistäen. ”Mitä, pelottaako? Ettekö usko, että Suomen uljas soturi taittuu kanssanne vällyjen välliin?”

Lammio puri hammasta ja suostui.

*

Tietyt herrasmiessäännöt he keksivät pelilleen: Lammio ei saisi käyttää valtaansa upseerina kaataakseen ketään sänkyyn, ketään ei muutenkaan pakotettaisi mihinkään, aseveljille ei saanut tarjota minkäänlaista maksua lempimisestä, ja mikä tärkeintä, kukaan muu ei saisi tietää pelistä.

Aikaa pelille olisi kokonainen viikko alkaen seuraavana päivänä koittavasta maanantaista ja päättyen sunnuntaihin. Rahikainen oli ehdottanut pelille nimeksi ”Kokoo koko kookoo”, mutta Lammio oli ohittanut ehdotuksen rahvaanomaisena. Sen sijaan he vain kutsuivat sitä ”peliksi”.

Koska kaikki Suomen uljaat soturit eivät suinkaan taittuisi vällyjen väliin yhtä helposti, he käyttivät aikaa tietynlaisen pistetaulukon kehittämiseen. Vaikeammista tapauksista saisi enemmän pisteitä, helposti kaadettavista vähemmän. Lehto ja Koskela olivat ainoita viiden pisteen miehiä. Lammio jopa epäili, kannattaisiko ensiksimainittua laittaa listalle ollenkaan, mutta Rahikainen oli vakuuttunut, että saisi halutessaan kellistettyä synkeän ryhmänjohtajansa. Yhden pisteen miehiä oli eniten. Pistemäärä ei välttämättä tarkoittanut näiden olevan helppoja, vaan kertoi enemmän siitä, etteivät Rahikainen ja Lammio jaksaneet arvioida kaikkien vaikeusasteita erikseen. Esimerkiksi Vanhala, Sihvonen ja Salo kuuluivat yhden pisteen kastiin, Tassusta saisi kaksi. Rokasta, Lahtisesta ja Hietasesta he saisivat onnistuessaan kustakin kolme pistettä. Riitaojan kahta pistettä Lammio hieman ihmetteli, mutta Rahikainen vain totesi, että pitihän sen poikuuden jotain lisäarvoa tuoda. Kaikki upseerit olivat automaattisesti neljän pisteen arvoisia.

Hetken he väittelivät siitä, mikä laskettaisiin onnistuneeksi lemmiskelyksi ja lopulta päätyivät siihen, että tullakseen lasketuksi aktin tulisi ”mennä loppuun saakka”. Kun tämä oli päätetty, alkoi väittely siitä, mitä ”loppuun saakka” tarkoitti, jolloin Rahikainen vain totesi, että kunhan vain jonkun osapuolen kivääri laukeaisi, suoritus olisi hyväksytty. Näin he päättivät ja kirjasivat säännöt ylös Rahikaisen lemmenloruille tarkoitettuun vihkoseen. Lyödessään kättä päälle kisan alkamisen merkiksi he eivät voineet kumpikaan peitellä silmissään kimmeltävää pikkupoikamaista iloa.

*

Kuljeskellessaan sotilaiden keskellä seuraavana päivänä Lammio ei voinut olla miettimättä, kenestä olisi helpointa aloittaa. Hän ei virallisesti halunnut aloittaa yhden pisteen miehestä, mutta myöskään hän ei halunnut epäonnistua ensimmäisessä kaadossaan.

Hän näki pienen matkan päässä, kuinka ensimmäisen kiväärin miehet Rahikaista lukuunottamatta laiskottelivat erään puun alla. Hän huomasi, että Lehdon ja Vanhalan pysyessä visusti maassa Riitaoja nousi heti kunnioittavasti ylös nähdessään luutnanttismiehen lähestyvän. Lammio mietti Riitaojasta luvattua kahta pistettä ja sitä, miten Rahikaisen hymy hyytyisi, jos Lammio keräisikin pisteet tämän omasta ryhmäläisestä ennen tätä.

”Sotamies Riitaoja”, Lammio sanoi ääni täynnä arvovaltaa, jonka hän tiesi purevan nuoreen ja arkaan sotamieheen. Ei sitä varmaan voinut kutsua upseerinvallan väärinkäytöksi, jos hän nyt vain vähän hyödyntäisi Riitaojan esimiespelkoa.

”Herra luutnantti”, Riitaoja sanoi tuijottaen Lammiota pelokkailla kauriinsilmillään. Lehtokin mulkaisi Lammiota kuin muistuttaakseen, että Riitaojan nöyryyttäminen oli sitten hänen hommaansa. Vanhala hihitti luullen varmaan, että ryhmän patruunankantaja oli pulassa.

”Tulisitteko käymään komentokorsussa välittömästi?” Lammio kysyi ja kääntyi marssimaan korsua kohti odottamatta vastausta. Hän kuuli takanaan Vanhalan hihitystä ja Lehdon sihahduksen ”mitä sinä saatanan tonttu olet taas mennyt tunaroimaan?”. Riitaojan epävarmojen askelten ääni kuitenkin seurasi häntä, joten hän ei kokenut tarpeelliseksi katsoa taakseen.

Korsussa Lammio istui alas ja katsoi edessään seisovaa sotamiestä kuin mittaillen tätä. Riitaoja oli kohtuullisen komea nuorimies, hieman ruipelo ja kalvakka, mutta riittävän hyvä yltääkseen Lammion kisaa varten alennettuihin standardeihin.

Riitaojalla selvästi oli kysyttävää tilanteesta, mutta odotti selvästi, että häntä puhuteltaisiin. Lammio olisi tietenkin voinut mennä suoraan asiaan, mutta tuo pelokas katse säälitti häntä, joten hän viittasi Riitaojan istumaan alas. Lammio oli joskus kuullut, että hunajalla pyydysti helpommin kärpäsiä, kuin etikalla.

”Kertokaahan minulle, miten voitte”, Lammio aloitti yrittäen yhdistää upseerimiehen käskevää ääntä hurmaavan herrasmiehen rupattelevaan äänensävyyn.

Riitaoja näytti siltä, ettei ymmärtänyt tilanteesta mitään.

”Ihan hyvin minä voin, herra luutnantti”, hän piipitti pälyillen Lammiota kulmiensa alta. ”Jos minä oon tehny jotain veärin, niin kyllä minä korvaan sen, herra luutnantti. Minä tiijän, etten minä ol hyvä sotilas, mutta minä yritän niin hirveesti, herra luutnantti.”

Lammio yritti olla irvistelemättä tuon nöyristelyn edessä ja sanoi: ”Noh, meille kaikille viittaa Mannerheimin miekka meidän oman tiemme. Tekin kyllä vielä ymmärrätte, mikä kunnia on kuolla, kun kuolee kodin, uskonnon ja ennen kaikkia kauniin isänmaamme puolesta. Sillä aikaa teidän ei auta kuin keskittyä muihin vahvuuksiinne.” ”Ei minulla ol vahvuuksia, herra luutnantti. Ei minusta ol mihinkään”, Riitaoja sanoi surkeana. Lammio alkoi olla samaa mieltä, mutta yritti parhaansa mukaan viedä keskustelua siihen suuntaan, jonka kautta saisi taivutettua Riitaojan komentokorsun sängylle.

”Liioittelette. Meillä kaikilla on vahvuutemme ja erikoistaitomme. Joskus ne vain ovat sellaisia, joita ei sovi esitellä koko komppanian edessä, mutta jotka voi hyvin näyttää yksityisemmissä tilaisuuksissa.”

Riitaoja kurtisti kulmiaan ja sanoi epäröiden: ”Minä en ymmärrä, mitä herra luutnantti puhuu.”

Lammio yritti säilyttää malttinsa, mutta hänellä ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä hänen ihanneupseerinsa tekisi siinä tilanteessa, kun sotamies oli liian tyhmä ymmärtääkseen, että tämän kanssa haluttiin sänkyyn.

”Kyllä te taidatte ymmärtää”, Lammio sanoi ja antoi säärensä hangata vasten Riitaojan säärtä pöydän alla kuin ohimennen. 

Riitaoja kalpeni ja hän tuijotti pöydän pintaa silmät suurina ja sanoi nopeasti: ”Herra luutnantti, minä en ollenkaan haluu kuulostaa epäkunnioittavalt ja minä pyydän kovasti anteeks, mutta minun on ihan pakko lähteä nyt juuri ja heti.”

Riitaoja kompasteli ylös ja lähes juoksi ulos korsusta. Lammion ylpeys ei sallinut huutaa perään, joten hän vain huokaisi turhautuneena ja hautasi kasvonsa käsiinsä. Hyvä puoli tässä sentään oli, ettei Rahikainen saisi koskaan kuulla tästä.

*

Rahikainen oli ollut naapurikylässä nappaamassa pieniä apuvälineitä kisaa varten ja saapui leirille vasta illan hämärtyessä. Hän löysi ryhmänsä jäsenet kerääntyneenä surkean puunkäppyrän juurelle. Lehto vuoli muodottoman näköistä puunpalasta ruosteisella puukolla ja Riitaoja tuijotti maahan käpertyneenä Vanhalan kainaloon.

”Mitä pojat?” Rahikainen kysyi istuessaan alas. ”Mikäs Riitaojaa tällä kertaa painaa?”

”Kuovi ehotteli sille”, Lehto totesi kuivasti ja vuoli puunpalasta ärhäkällä vedolla ison lastun. Riitaoja punastui ja Vanhala hihitti.

Rahikainen yritti kuulostaa huolettomalta kysyessään: ”Nooh, suostuikko sie?”

Riitaoja katsoi Rahikaista järkyttyneenä. Vanhala nauroi: ”Olisi siun Riitaoja pitänyt suostua… Khihihii… Vähän ku oisit kuovin sänkyä lämmittänyt, niin et olis varmaan joutunut linjaan enää ikinä… Khihi…”

”Ei se välttämättä silleen tarakottanu”, Riitaoja mumisi aivan punaisena. ”Veärin soatoin ymmärtää.”

Rahikainen yritti olla nauramatta liian kovaa, kun hän ymmärsi Lammion saaneen Riitaojalta rukkaset. Se oli sille kuoville aivan oikein, mitäs tuli hänen apajilleen pilkkimään.

Rahikainen jutteli ryhmäläistensä kanssa mukavia, kunnes Riitaoja ja Lehto painuivat nukkumaan. Vanhala tutkiskeli Lehdon vuolemaa puunpalasta ja hihitteli sille yrittäen keksiä, mitä kapistus esitti.

”Syystä ei oo meidän Lehto puuseppä… Khihihi…” Vanhala sanoi ja laski puun käsistään.

Rahikainen nauroi ja katseli sitten ympärilleen varmistaakseen, ettei kukaan nähnyt. Sitten hän kuiskasi Vanhalan korvaan: ”Haluisitko sie… Tiedät kyllä, mitä.”

Vanhala tirskui ehdotukselle ja pudisteli päätään. ”Eikö me sovittu, et kerran vaan.”

”Vanhalaaaaa”, Rahikainen mankui ja painoi kasvonsa tämän kaulaan. ”Minä en ol suanu naista kolomeen päivään, auta nyt miestä mäessä.”

Rahikainen nosti katseensa Vanhalaan ja soi hänelle hymyn, johon hän yritti tiivistää kaiken veitikkamaisen hurmausvoimansa. Nähdessään Vanhalan silmistä tämän harkitsevan asiaa hän varmisti voittonsa vielä suikkaamalla suukon tämän nenännykerölle. ”Tul ny. Mie ku nii kauniisti pyyän.”

Vanhala hihitti ja pudisti päätään nousten ylös. ”Sie oot ihan mahooton, Rahikaine.”

”Tiiän”, Rahikainen nauroi ja seurasi Vanhalaa syrjemmälle.

Pelin ensimmäinen piste oli hänen.

*

”Montakos pistettä herra luutnantti on jo kerännyt?” Rahikainen kysyi toisen päivän aamuna kuulostaen Lammion makuun aivan liian tyytyväiseltä itseensä. Hän tuhahti kysymykselle.

”Minulla oli eilen esimiehen tehtävissäni sen verran tärkeää hoidettavaa, että lapsellinen kilpailumme ei edes käynyt mielessäni.”

”Niinkö on”, Rahikainen taivasteli. ”Ihan esimiehen asemassako työ Riitaojaa hakkailitte?”

Lammio tunsi poskiensa punehtuvan. ”Niin. No. Se nyt oli sellainen hetken hairahdus.”

Rahikaisen hymyn levetessä Lammio ei voinut kuin ärähtää: ”Ei teilläkään kovin montaa pistettä voi olla. En teitä eilen täällä nähnyt. Ettekö tiedä, että leiristä poistuminen ilman lupaa on kiellettyä?”

”Tiedänhän mie tuon, kun olen sen takia asennossakin seissyt”, Rahikainen virnuili. ”Ja Vanhalaahan minä eilen hieman höyläsin.”

Lammio tuhahti jälleen. ”Yhden pisteen mies. Ei kovin kehuttava aloitus.” ”Yhden ja yhden, enemmän kuin nolla”, Rahikainen myhäili ja käveli pois vihellellen.

*

Lammio oli turhautunut. Hän nojasi vasten puuta ja jurotti kasvoillaan luontaantyötävän vihainen ilme. Vai että hän ei ollut onnistunut saamaan yhtäkään pistettä ensimmäisenä päivänä. Tänäänkin hän oli yrittänyt vihjailla Kariluodolle neljän pisteen toivossa, mutta eihän tämä ollut edes tajunnut vihjettä. Oli vain puhunut siitä Sirkastaan ja vienyt Lammiolta halut.

Jostain hänen pitäisi nyt nyhtää piste, mielellään kaksi. Riitaojaa ei kannattaisi enää yrittää, hyvä, jos mokoma ei pilaisi hänen mahdollisuuksiaan muidenkin kanssa höpöttelemällä eilisestä nöyryytyksestä näille.

”Mitä sie Lammion poika täällä murjotat?”

Lammio hätkähti ja katsoi taakseen nähdäkseen nauravan Rokan. ”En kai mie sinnuu säikäyttäny? Nii näytit jurolta, et piti syytä tulla kysymään.”

”Pitäkää huoli omista asioistanne”, Lammio sähähti, mutta äkkiä hänen takaraivossaan hakkasi: kolme pistettä, kolme pistettä.

”No piänhä mie”, Rokka sanoi virnistäen, ja oli juuri kääntymässä ympäri, kun Lammio pysäytti tämän.

”Alikersantti Rokka!” ”Noh? Mitäs sinä miusta nyt?” Rokka kysyi hymyillen rasittavan maireasti. Lammio mietti, miten saisi tuon pellen uskomaan, että hän halusi tämän lähellekään vuodettaan.

”Mietin tässä vain”, Lammio aloitti, ”että yhteinen taipaleemme on alkanut hieman väärällä jalalla. Tulisitteko korsuuni, voisin tarjota teille lasin konjakkia?”

Rokka kohotti kulmakarvojaan. ”No hitto siehä hauskoja puhut, herra luutnantti. Mikä jottei. Saank mie ottaa Suen Tassun mukaan? Hän kovast pittää konjakista.”

”Ei!” Lammio sanoi turhan tiukasti saaden Rokan kulmat kohoamaan entisestään, ja pehmensi sitten: ”Minä voin, tuota, tarjota hänelle erikseen.”

Äkkiä Rokan suu suli tietävään virneeseen ja tämän silmiin syttyi ilkikurinen pilke.

”Sammaan aikaan myö yleensä Tassun kans kyl konjakkimme juuaan”, Rokka sanoi mietiskellen. ”Myö pietään samoista asioista, naapurmiehii ku ollaan.”

”Voin tarjota teille molemmille huomenna”, Lammio ärähti. Rokka virnisti.

”Ettei siun käsi oo sitte jo miun konjakin kaatamisen takia iha väsynyt?”

”Anteeksi?”

”Ja ootsie varma, jot sie pystyt sammaan aikaan kaataan meille molemmille?”

Lammio rypisti kulmakarvojaan. ”Mitä te puhutte?” ”Ja entäs jos mie en piäkään siun konjakista? Entä jos mie piän miun oman eukon konjakista enemmän?”

Lammio ei tiennyt, ollako kauhuissaan vai tympääntynyt. ”Alikersantti Rokka, puhutteko te eufemismein?”

”Mie en sellasist mismeist ja mysmeist tiijä hittoikaa”, Rokka totesi virnuillen, ”mut kyl mie tiijän, kun minnuu hakkaillaan. On Rokan Antti sen verta elämää nähny. Mut kuules, herra luutnantti, kyllä mie sinun turpaa oon sen verta kauan kattellu, että siihen tottunu olen. Jot mikä jottei.”

Lammion teki mieli tempaista tuo virne Rokan kasvoilta käyttäen nyrkkiään, mutta häntä odottavan kolmen pisteen tuoma voitonriemu vaiensi tuon mielihalun oitis. Rokka hymyili edelleen, kun Lammio vilkaisi ympärilleen ja veti tämän kauluksesta korsuunsa.

*

”Montakos pistettä herra luutnantilla on nyt? Riitaoja ei näyttänyt suaneen uusia traumoja päivän aikana, joten tuskin yrititte sitä ennää.”

”Olkaa vaiti. Kolme pistettä.”

”Kattos poikaa! Tasoissahan myö.”

”Keneltä te…”

”Mäkilä.”

”Mutta Mäkilähän oli kolmen pisteen mies.” ”Nii, mutta mie ny reiluuttani tiputin sen yhen pois. Ei se ollukkaa semmone pihtari, ku mie oletin.”

”Te olette ällöttävä.”

”Kuin myös.”

*

Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä Rahikainen ja Lehto olivat yhdessä vahtivuorossa. Rahikainen vilkuili seuralaistaan innokkaasti. Nyt olisi täydellinen hetki iskeä. Lehto oli hänen kanssaan aivan yksin ja näin täysin alttiina hänen rajattomalle viehätysvoimalleen. Rahikainen haukotteli ja venytteli leveästi.

”Kuules Lehto, mitäs sanosit jos lähettäis vuan käymään kylillä vähä rälläämässä? Tänne ketään tullut oo moneen viikkoon. Turhaan ne meitä täällä pitää tyhjää vahtaamassa”, Rahikainen ehdotti.

Lehto tuijotti ilmeenkään värähtämättä kaukaisuuteen. ”Ei huvita.”

”No sitähän miekin”, Rahikainen vaihtoi ääntä kellossa nopeasti ja hivuttautui lähemmäs Lehtoa. ”Mukavoahan se tässä on istuksia siun kanssa.”

”Mukavampaa olisi, jos ei tarvitsisi kuulla tuota paskanjauhantaa”, Lehto mutisi. Rahikainen nauroi, kuin Lehto olisi sanonut hauskankin vitsin.

”Ekkö sie ikinä yhtään hellitä, Lehto?” hän kysyi suoden Lehdolle hurmaavan hymyn, joka kyllä meni hukkaan, sillä tämä ei katsonut Rahikaiseen päinkään. ”Meil vois olla ihan hauskaa, jos sie vuan joskus ees yrittäisit.”

Lehto ei sanonut mitään. Sanat eivät ilmeisesti toimineet tylyyn alikersanttiin, joten Rahikainen siirtyi tekoihin. Hän hivuttautui vielä lähemmäs ja laski kuin vahingossa kätensä Lehdon reidelle. Tämä jähmettyi ja sanoi kylmällä äänellä: ”Rahikainen. Ota se käsi pois tai mä revin sen irti.”

Rahikainen oli varsin kiintynyt käteensä, joten hän antoi olla. Sen jälkeen vahtivuoro tuntui kovin pitkältä.

*

Keskiviikkoaamuna Rahikainen oli syventynyt lappamaan laihaa hernekeittoa suuhunsa, kun Lammio marssi hänen eteensä itseriittoisen näköisenä ja sanoi: ”Sotamies Rahikainen, tarvitsisin teitä tänään korsussani kello kahdeksan.”

Tajuttuaan, mitä luutnantti vihjasi, Rahikainen teki päässään nopean laskutoimituksen. Kahdeksan? Mistä Lammio oli saanut viisi pistettä ennen aamiaista? Lehto oli ainakin nukkunut teltassa vahtivuoron jälkeen kuin tukki. Rahikainen vilkaisi Koskelaa, joka ei tämäkään näyttänyt kovin syylliseltä.

Lammio huomasi ilmeisesti Rahikaisen ihmettelyn, sillä hän sanoi alleviivaavasti: ”Syökää rokkanne loppuun, teillä näkyy olevan sudennälkä.”

Rahikaisen leuka loksahti ja hän katsoi ihmeissään Rokkaa ja Tassua, jotka ahmivat hernekeittoa viattoman näköisinä. Molemmat? Saisiko Lammio edes Rokasta vielä pisteitä, kun oli tämän jo kerran naruttanut kanssaan vällyjen väliin? Rahikainen katsoi Lammiota pitkään ja mutisi: ”Herra luutnantti, minä en ole varma, onko reilua, että samat miehet tekevät aina samoja asioita.”

”En ole lukenut sellaista sääntöä, joka sen kieltäisi”, Lammio totesi kopeasti ja tepasteli pois paikalta ylpeänä kuin kukonpoika. Rahikainen kiristeli hampaitaan. Miehet ympärillä ihmettelivät, mitä Lammio saattoi oikein haluta Rahikaisesta. Hän vain kohautti olkapäitään, ja kun kello alkoi lähennellä kahdeksaa, hän esitti oikein olevansa kova poika, kun ei mennyt kuovin kanssa ”sovittuun tapaamiseen”.

”Saa se ruikkumuikku ihan keskenään hoitaa sen, mitä se miulta vuatis”, hän tuhahti.

*

”Siellä on pojat piäni kyläpahanen mettän tualla pualen”, Rahikainen valisti kavereitaan ja osoitti kylän suuntaan. ”Hilijane on. Lähettekö mukkaan, jos männään vähä evakuoimaan?”

Lehto vain mulkaisi Rahikaista hyytävällä katseella, josta saattoi päätellä, ettei tämä ollut unohtanut öistä vahtivuoroa. Ensi kerralla Rahikaisen täytyisi yrittää tätä ehkä hienovaraisemmin. Tai aggressiivisemmin, se voisi olla jotain, mistä Lehto pitäisi.

Määttä, siunattu Määttä, sentään kohautti olkapäitään ja sanoi: ”No voinhan minä tullakin.”

He siis pakkasivat reppuihinsa välttämättömät ja lähtivät matkaan. Kylään oli melkoinen tarpominen ja Rahikainen tiesi sen vievän aikaa kallisarvoisesta keskiviikkopäivästä, mutta hän uskoi pitkän kaavan strategiaan. Määtästä olisi luvassa kolme pistettä ja ne Rahikainen aikoi itselleen kerätä.

”Lehto on tainnut olla sinulle vähän vihainen”, Määttä totesi, kun he olivat riittävän lähellä kylää nähdäkseen sen. Rahikainen vain naurahti.

”Nyt sie oot erehtynyt, sehä o vuan Lehon pojan naama”, hän sanoi leikkisästi.

”Kyllä se nyt hieman normaalia äksymmältä tuntuu”, Määttä sanoi, mutta ei selvästi ollut halukas vänkäämään. ”Ei sun siitä kertoa tartte, huomasin vain.”

”Vähä sitä vahtivuorossa kiusasin”, Rahikainen vähätteli ja vaihtoi puheenaihetta. ”Männääs kahtomaan, jos olisi kylässä vaikka muutama koditon kana.”

Niin he tekivät. Eivät he paljon mitään löytäneet, vain kuivaa leipää ja hieman jauhoja, mutta ne he pakkasivat innokkaina reppuihinsa. Kun he olivat kolunneet muutaman talon, Rahikainen heittäytyi makuulle nurmelle ja sytytti tupakan.

”Tulha sieki Määtän poika vähä makkaileen. Nii on tässä mukava olla.”

Määttä asettui Rahikaisen viereen ja oikaisi itsensä makaamaan. Hän katseli pilviä keskittyneenä jonkin aikaa, mutta kun Rahikaisen tupakka oli melkein lopussa, hän päätti edetä.

”Otakko tuasta jämät?” hän kysyi tarjoten sätkää Määtälle. Tämä hymyili ja poltti sätkän loppuun. Rahikainen kääntyi kyljelleen ja katsoi Määttää hymyillen valloittavasti.

”Miksei myö männä usseemmin kahestaan ryöstöretkille? Nii on mukavaa voan siun kanssa, ku ei tarvi sitä Lehon pojan kiukuttelua kestää”, hän sanoi. Hänen sanojensa motiivina oli vain puoliksi päästä käsiksi kolmeen pisteeseen, aivan tosissaan hän niitä tarkoitti. Määtän kanssa oli mukavaa ja rento meininki, ei Rahikaista haittaisi lähteä reissuun tämän kanssa useamminkin, vaikka luvassa ei olisikaan ruumiillista palkkiota.

Määttä hymähti. ”Näkkööhän sen, ettei me iliman Lehtoa löyvetä kuin muutama surkea leivänkannikka.”

Rahikainen nauroi sillä tavalla, jonka hän tiesi saavan hänen silmänsä tuikkimaan vastustamattomasti. Ilmeisesti se ei jäänyt Määtältä huomaamatta, sillä tämä katsoi Rahikaista kasvoillaan tyynen keskittynyt ilme. Sillä samalla ilmeellä Määttä oli vielä äsken katsonut pilviä, ja nyt Rahikainen tiesi, että hän oli onnistunut voittamaan kaverinsa jakamattoman huomion puolelleen. Hän katseli Määtän kasvoja, noita rauhallisen katseen täyttämiä silmiä ja niitä poskipäitä. Määttä oli komea poika, ainakin riittävän komea Rahikaiselle. Hän hymyili veitikkamaisesti.

Rahikainen ei ollut edes yllättynyt, kun Määttä vastasi suudelmaan, kuin olisi odottanut sitä ja tiennyt tismalleen, miten se tapahtuisi. Määttä ei ollut suudellessaan erityisen vaativa, vaan odotti kaikessa rauhassa, mihin suuntaan Rahikainen suukkoa johdattaisi. Lopulta Rahikainen huomasi itse olevansa se, joka oli suudelman jäljiltä hengästynyt.

”Jospa myö siirryttäisiin sisätiloihin”, hän sanoi ja auttoi herrasmiesmäisesti pienikokoisemman miehen ylös. Määttä kohautti olkapäitään.

”Mikäs siinä, käyhän tuo.”

*

Palatessaan leiriin Määtän kanssa Rahikainen ehti nähdä Salon kompuroivan posket helottaen ulos komentokorsusta. Nuorukainen haroi pörrössä olevia hiuksiaan mallikelpoiseen asentoon ja kohensi kaulustaan näyttäen siltä, että tälle oli tapahtunut juuri jotain tajunnanräjäyttävää. Lammio oli seurannut sotamiestä ovelle ja poltteli tupakkaa. Asiasta tietämätön ei olisi sitä huomannut, mutta Rahikainen näki aivan liian selvästi tämän kasvoilla kareilevan voitonriemuisen hymyn.

Lammio huomasi Rahikaisen ja oli ilmeisesti niin tyytyväinen itseensä, ettei edes moittinut tätä ja Määttää leiristä poistumisesta. Sen sijaan Lammio puhalsi hieman savua keuhkoistaan ja sanoi kuuluvalla äänellä Salon suuntaan, mutta ei tietenkään oikeasti Salolle: ”Sotamies Salo. Menkäähän kiireesti suorittamaan tehtäviänne. Kello tulee kuin varkain kaksitoista.”

Kaksitoista? Mitä bordellia Lammio oli oikein ruvennut korsussaan pyörittämään? Rahikainen ei vilkaissutkaan tuohon keskoseen, vaan käveli Määtän vierellä kohti heidän omaa telttaansa. Määttä vilkaisi Lammiota mietteliäästi ja totesi: ”Neljähän tuo kello vasta on. Mitä sitä nyt niin kamalasti kiirehtimään.”

*

Illemmalla Lammio päätti, että oli tullut hänen aikansa ottaa murskavoitto Rahikaisesta. Kaksitoista pistettä oli paljon, mutta hän halusi tähdätä korkeammalle. Oli tullut aika saada viisi pistettä Vilho Koskelasta. Ei se voinut olla kovin vaikeaa. Samanlaisten sävyisien maalaisjunttien sukat olivat aiemminkin ruvenneet pyörimään jaloissa, kun Lammio oli vain osannut asetella sanansa oikein.

”Vänrikki Koskela!”

Koskela katsoi Lammiota silmiin kuin kysyen, mitä hän oli tällä kertaa tehnyt väärin. Koskela nousi ylös mättäältä, jonka päällä hän oli istunut rupatellen miestensä kanssa, ja katsoi Lammiota odottavasti.

”Te olette tehneet viimeaikoina ensiluokkaista työtä”, Lammio aloitti luoden silmäyksen Koskelan miehiin, jotka tuijottivat Lammiota silmissään tavanomainen vihamielisyys. Se suli kuitenkin hiljalleen kevyeksi ärtymykseksi, kun nämä huomasivat, että Lammio oli tullut kehumaan Koskelaa haukkumisen sijaan. ”Haluaisin tarjota teille tupakan sivummalla.”

”Mikäs nyt minulla tässä”, Koskela sanoi hiljaa. ”Eihän tässä ole mitään tarvinnut tehdä. Ei ole ollut järin ryskettä ja niin hyviä poikia, että tuskin jää itselle mitään tekemistä.”

Lammio ymmärsi, ettei Koskelaa iskettäisi kehumalla. Hän otti pienen sikarilaatikon taskustaan ja tarjosi siitä Koskelalle sitä tupakkaa, jota hän oli kuullut sotamiesten hänen selkänsä takana vihaisesti nimittävän ”parempien herrojen sätkiksi, joita ne imevät ylpeän näköisinä kuin Marskin mulkkua ikään”. Koskela katsoi Lammiota kasvoillaan sitä hämäläistä rauhallisuutta, joka sai varmaan kaikkien konekiväärikomppanian miesten polvet heikoiksi. Ei tietenkään Lammion, mutta muiden.

”Totta kai minä sivummalle tulen”, Koskela sanoi, ”mutta tarjoa tupakka Hietaselle. Hän sitä enemmän osaa arvostaa.”

Hivenen käärmeissään siitä, että joutui heittelemään helmiä sioille, Lammio ojensi yhden tupakan maassa istuvalle Hietaselle. Ei Lammio tietenkään antanut tämän kurotella sitä pesemättömillä käsillään hänen hienosta rasiastaan. Hietanen nauroi ja katseli tupakkaa, kuin se olisi ollut jonkinlainen arvoesine. Koskela melkein hymyili tänne ennen kääntymistään takaisin Lammion puoleen.

”Noh, mennään”, Lammio sanoi kimakasti ja raapaisi oman tupakkansa palamaan. Koskela seurasi häntä. He olivat lähellä Lammion korsua, mutta eivät menneet sisälle.

Lammio veti pitkän henkosen tupakastaan ja kysyi: ”Oletteko voineet hyvin viime aikoina?”

Koskela katsoi häntä pitkään ja kohautti olkapäitään. ”Onhan tässä pärjäilty. Entäs te?”

”Erinomaisesti”, Lammio vastasi maiskutellen vähän huuliaan tupakkansa ympärillä. ”Toivottavasti en ole ollut teille ja joukkueellenne liian ankara. Ymmärrätte kai, että minun on mahdotonta sietää komppanianpäällikkönä miehiltänne tietynlaista käytöstä.”

”Pojat nyt ovan hieman omapäisiä”, Koskela kommentoi sovittelevasti.

”Te olette loputtoman ymmärtäväinen”, Lammio sanoi ja yritti saada sen kuulostamaan kehulta ärsyyntyneen tuhahduksen sijaan. ”Sallisitteko minun ehdottaa jotain?”

”Saahan sitä ehdottaa”, Koskela mutisi katsoen äkkiä Lammiota hieman varautuneesti. Lammion kasvoille piirtyi kuin väkisin muikea hymy.

”Saisinko tarjota teille lasillisen?”

Koskela tuijotti Lammiota.

”Voisimme hieman istua iltaa”, Lammio jatkoi. ”Olemme tähän asti johtaneet joukkoamme esimerkillisesti ja mielestäni ansaitsemme ottaa hetken vain itsellemme.”

Koskelan naamalta ei voinut lukea tämän mielialoja, mutta hetken kuluttua hän kysyi hitaasti, kuin arkaillen: ”Saanko kysyä, mistä oikein on kyse?”

Lammio kohotti kulmakarvojaan. ”Mitä tarkoitatte?”

”Te tiedätte kyllä”, Koskela sanoi huokaisten ja pudisti hieman päätään. ”Kuulin jotain Riitaojalta. Ajattelin, että poika on ymmärtänyt väärin, mutta nyt käyttäytyvät oudosti myös Rokka, Susi, ja tänään Salokaan on tuskin uskaltanut katsoa teihin päin… Minä en teitä tuomitse, mutta haluaisin vain tietää, mistä on kysymys.”

Lammio halusi kirkua.

”Olette ymmärtäneet väärin”, hän sanoi kiireesti ja lähti harppomaan kohti korsua. ”Hyvää yötä.”

*

Rahikainen tarvitsi ne Lehdosta saatavat viisi pistettä ja hän tarvitsi ne nyt. Hän oli saanut illan mittaan vongattua Vanhalalta yhden surullisen nyrkkikyllikin – Vanhala oli hihittelystään huolimatta tehnyt selväksi, että se olisi viimeinen armopala, jonka Rahikainen häneltä saisi -, mutta hän oli yhä viisi pistettä Lammiosta jäljessä. Kenties enemmänkin, jos Lammio oli avannut korsunsa oven monellekin sotamiehelle Salon jälkeen.

Rahikainen mietti, miten hän saisi vedottua Lehtoon niin, että tämä suostuisi hänen kanssaan läheisiin tunnelmiin. Hänen pitäisi ehkä käyttää mystisen näköistä viinapulloa, jonka hän oli läheisestä kylästä onnistunut pikku apulaisekseen evakuoimaan. Kai se Lehdonkin poika hieman sulaisi, kun saisi alkoholia elimistöönsä.

Suunnitelma kariutui alkuunsa, kun Lehto ei millään ollut huoliakseen Rahikaisen tarjoamaa paukkua. Huokaisten hän laittoi pullon takaisin reppuunsa ja katsoi Lehtoa, jonka kanssa he olivat vahtivuorossa toista iltaa putkeen. Lehto ei enää mulkoillut häntä pahasti, joten Rahikainen päätteli tämän jättäneen edellisyön taakseen. Oli siis aika tehdä uusia virheitä.

Rahikainen teki päätöksen turhaa aikailematta, syteen tai saveen, tarttui Lehtoa korvista kiinni ja veti suudelmaan. Alikersantti oli hetken liikkumatta kuin patsas ja Rahikainen oli jo varma siitä, että oli saanut tämän nalkkiin. Hän näykki hieman Lehdon alahuulta ja oli juuri virnistämässä tyytyväisenä vasten tämän suuta, kun Lehto tyrkkäsi hänet kauemmas. Rahikainen ei ehtinyt edes selittämään, kun Lehto jo tarttui kivääriinsä, latasi ja osoitti Rahikaista sillä yrittäen samalla pyyhkiä suutaan hihaansa.

”Hei hei Lehto, rauha”, Rahikainen sanoi mönkien hieman taaksepäin ja nostaen kätensä ylös. ”En mie… Silleen… Tota, se oli vaan vitsi…”

Lehto vain tuijotti häntä silmissään raivoa ja inhoa.

”Huano vitsi… Mie oon pahoillani…” Rahikainen totesi hermostuneesti nauraen. ”Voisiksie laittaa sen asseen pois…”

Lehto laski aseensa hitaasti, mutta murisi sitten matalalla äänellä: ”Painu helvettiin. Minä vartioin yksin vuoron loppuun.”

Rahikainen ei voinut kuin totella.

*

Rahikaisen teki mieli lyödä päätään mäntyyn. Se oli sillä selvä, Lehdolta ei heruisi, ei nyt eikä ikinä. Hyvästi viisi pistettä. Tämänkin ajan hän olisi voinut käyttää siihen, että olisi vokotellut viisi yhden pisteen sotilasta.

”Rahikainen?”

Hän kääntyi säpsähtäen ympäri ja näki Riitaojan, joka katsoi häntä kummastuneena.

”Mitä sinä täällä?” Riitaoja kysyi. ”Minä näin Lehdon yksin vahdis. Onko kaikki iha hyvi?”

Rahikainen mietti vastaustaan hetken ja pelasi lisää aikaa kysymällä: ”Mitäs sie teet ulkon? Mie luulin siun jo nukkuvan.”

”Pahaa unta näin”, Riitaoja vastasi huokaisten. ”Hietanen käski minuu mänee hetkeksi ulos käveleen. Että uskallan sitten män paremmin takas nukkumaan.”

Rahikainen arvaili muiden komppanian miesten lähettäneen Riitaojan ulos siitä yksinkertaisesta syystä, että tällä kesti aina niin kauan nukahtaa herättyään painajaiseen, eikä sitä pyörimistä jaksanut kukaan katsella. Riitaoja ei näyttänyt olevan kovin järkyttyneessä tilassa, mutta kyllähän sen tiesi, että kaikki tuntui pahemmalta, kun yritti nukkua.

”Mutta mikä sinul ja Lehdolla on?” Riitaoja kysyi. ”Oliko hän sinul ilikee?”

Rahikainen venytteli. ”Nooh, ilikee ja ilikee. Taisi olla syy vähä miussakin.”

”Mitä sinä teit?”

Jotenkin noiden silmien vilpitön katse sai Rahikaisen kertomaan totuuden. ”No, mie vähän niinko. Pussasin sitä. Iliman lupaa.”

Riitaoja punastui korviaan myöden ja nielaisi. ”A-ai. M-miksi sinä silleen? Ootko sinä rakastunut siihen?”

”Voi helevetti, en, mie vain halusin…” Rahikainen nauroi, mutta pysäytti itsensä ajoissa. Pelistä ei saanut kertoa muille. ”Mie vain halusin suuella jotakuta. Ku ei oo oikeen riittänyt miulle naista viimepäivinä.”

”Ai”, Riitaoja sanoi hiljaa ja näytti miettivän tätä hetken. ”Miksi sinä juuri Lehtoo?”

No kun minä tarvitsen ne viisi pistettä. ”Se nyt oli siinä.”

Riitaoja nyökkäsi ja näytti hetken miettiväiseltä. Sitten hän painoi päänsä ja mutisi: ”Minäkin oon tässä. Jos minä kelepaan.”

”Täh?” Rahikaisen oli vaikea uskoa korviaan. Riitaojan korvat taas olivat nyt aivan punaiset.

Hän jatkoi hätäisen puolustelevasti: ”En minä, siis, en minä varmaan hyvä ol tai mittää, kun en ol ennen sitä tehnyt, mutta minä voan, kun jos sinä haluut suuella jotakuta, niin minä, tuota…”

”Riitaoja, rauhotu”, Rahikainen nauroi hämmentyneesti. ”Soanko mie oikeesti?”

Riitaoja nyökkäsi. ”Soat.”

Tuon viattomuuden takia Rahikaista melkein hävetti virnistää hurmaavasti Riitaojalle ja kysyä lirkuttelevalla äänellä: ”Soanko mie tehrä ehkä jottai muuta myös?”

Miten monta punaisen sävyä maailmassa oli ja koska Riitaojan kasvot olisivat käyneet ne kaikki läpi? Kuitenkin poika nyökkäsi jälleen. ”Kai sinä… Soat. Jos siis… Jos sinä tahot.”

”Miks?”

”Kyl sen ymmärtää, et sinä haluut… Suuella jotakuta. Ketä tahansa. Ja tehdä… Muutakin”, Riitaoja mumelsi epäselvästi. ”Kyl minä ymmärrän.”

”Ymmärrät? Meiän oma neitsyt ymmärtää, miltä tuntuu olla puutteessa?” Rahikainen virnuili.

Nolostuneesta ilmeestään huolimatta Riitaoja kohautti olkapäitään ja sanoi: ”En minä sitä. Minä voan. Kukaan ei ol halannukkaan minuu moneen kuukauteen. Niin minä ymmärrän, miltä se tuntuu. Ku haluu voan, että joku koskee. Eikä nii välii, kuka.”

Riitaoja näytti olevan valtavan häpeissään siitä, että oli tunnustanut kaipaavansa halausta. Aivan, kuin Rahikainen ei olisi juuri vongannut jotain hieman vähemmän viatonta. Rahikainen tunsi oudon hellyydenpuuskan, joten hän otti Riitaojaa kädestä virnistäen ja sanoi: ”Elä huali. Mie luppaan, et meil jää aikaa halailla tän jälkeen.”

*

Torstaina Rahikainen ja Lammio seisoskelivat leirin reunalla tupakalla katsoen komppaniaa. He keskustelivat keskenään, mutta seisoivat pienen turvavälin päässä toisistaan, etteivät vain herättäisi veljeilyllään epäilyksiä.

”Montakos pistettä olette keränneet?” Lammio kysyi omahyväisenä. Vaikka hänen yrityksensä Koskelan kanssa oli päättynyt nolosti, hänellä oli edelleen kaksitoista pistettä. Rahikainen oli varmaan saanut kerättyä Määtältä pisteet, sen verran hyvissä väleissä he olivat näyttäneet olleen leiriin palatessaan, mutta tuskin sen jälkeen ainakaan paljon enempää. Rahikainen ei ollut pinnannut ainakaan kaikista illan askareistaan ja tämän uhosta huolimatta Lammio ei uskonut, että vahtivuorossa Lehdon kanssa saattoi oikeasti tapahtua mitään.

”Yheksän”, Rahikainen sanoi kuulostaen siltä, ettei ollut ollenkaan huolissaan Lammion kolmen pisteen etumatkasta. Rahikainen virnisti. ”Vanhalalta sain toisen kerran, kun kerta niinkin soa tehrä. Ja Riitaojankin pisteet nappasin pois kuleksimasta. Kuinka huano työ ootte vokottelupuuhissa, kun sen onnistuitte pelästyttämään pois? Minultahan se suarastaan pyysi.”

”Teillä on se etu, että olette samassa ryhmässä”, Lammio mutisi, mutta kyllä häntä syvästi sapetti. ”Ette saaneet alikersantti Lehtoa kuitenkaan myöntyväiseksi?”

”Se jätkä o sekasin ku seinäkello”, Rahikainen hörähti. ”Minä sitä vähän yritin ja heti ampua meinasi miut. Ei siltä irtoa kenellekään.”

”Se, ettei häneltä, hmmh, ‘irtoa’ teille, ei tarkoita, ettei kenellekään”, Lammio huomautti. ”Teillä on suuret luulot itsestänne, mutta kaikki eivät jaa harhaisia mielikuvianne.”

”Herra o hyvä ja todistaa”, Rahikainen sanoi haastavasti. ”Mee itte paneen sitä alikessua, jos se niin helppoa on.”

Lammio tuhahti ja imeskeli tupakkaansa.

*

”Hietanen, arvaas, mitä minulla on täällä repussa.”

Rahikainen hölskytteli viinapulloa, josta oli yrittänyt eilen tarjota Lehdolle. Hän ja Hietanen olivat tänään vahtivuorossa. Jos Rahikaiselle normaalisti annettaisiin näin monta vahtivuoroa peräkkäin, hän olisi pinnannut vähintään yhdestä, mutta nyt hänellä oli sentään selkeä syy hoitaa hommansa.

Rahikainen oli tyytyväinen siihen, että hän oli päivällä onnistunut tarjoamaan Salolle nopean suihinoton ja tämän jälkeen narrannut Sihvosen kanssaan tyhjään telttaan. Suurin onnistuminen oli varmaan kuitenkin ollut se, kuinka Rahikainen oli onnistunut vikittelemään Kariluotoa sen verran hurmaavasti, että perjantaina tältä saattaisi jopa herua. Ellei Lammio ollut saanut iltaan mennessä montaa uutta osumaa, Rahikainen pääsisi Hietasen kanssa painimalla paitsi tasoittamaan, myös painamaan kaksi pistettä tämän ohi.

”Älä viitti, Rahikaine”, Hietanen ärähti turhautuneena. ”Kyl mää vähemmälki ymmärrän, et sää aijot täälä vaa tissutella sillä välin, ku mää seisosi vahis.”

”Eeenhän minä sellaista, vanha veikko”, Rahikainen kielsi, ruuvasi korkin auki ja ojensi pullon Hietaselle. ”Herra o hyvä vuan. Hyvvää varmasti on, vaikken olekkaan ees maistanu viälä.”

”Ohhoh, mikäs Rahikaise pojal nyt tul. Mää ole mahrottoma hämmästynt”, Hietanen sanoi teeskennellen hämmästystä, mutta otti kuitenkin pullon vastaan ja kulautti siitä reippaan huikan kurkkuunsa. Hietanen irvisti ja ojensi pulloa takaisin Rahikaista kohti. ”Hyvää on, kelpaa juod.”

Rahikainen otti pullon vastaan ja hörppäsi itsekin. Ei viina oikeastaan kovin hyvää ollut, mutta hän ja Hietanen olivat sotilaspoikia, ja sotilaspojan suussa mikä tahansa alkoholipitoinen juoma maistui mannalta.

”Arvaa, millattii mä oon kuullu täs viimepäivin”, Hietanen sanoi nauraen itsekseen. ”Sää oot kuulemma käyny miestä läpi aika ahkeraan. Hitto sää oot sonni, Rahikaine. Sää sit panet mitä vaa, ku vaa pysähtyy riittävän pitkäksi aikaa paikalleen.”

”Ei käy kieltäminen”, Rahikainen totesi ja kohautti olkapäitään. Hänen oli turha selitellä Hietaselle. Tämä ei varmasti nähnyt Rahikaisen merkillisessä panomaratonissa mitään outoa. Sellainen poika Rahikainen Hietasen mielestä oli, ja eihän tämä väärässä ollut.

He joivat hetken rauhassa muka vahtien puskia ryssien varalta, mutta todellisuudessa Hietanen tuijotti pilvettömällä taivaalla tuikkivia tähtiä ja Rahikainen tuijotti Hietasta. Lopulta hän ruuvasi pullon korkin kiinni ja siirtyi lähemmäs vanhempaa miestä. Tällä kertaa hän hoitaisi tämän oikein.

”Ootkos sie koskaan miästä koittanu?” Rahikainen kysyi virnuillen typerästi, kuin olisi esittänyt täysin järjettömän kysymyksen vailla taka-ajatuksia. Hietanen hymähti.

”En mää ny nii hirviäst. Laitonta kun on. Ja kyllähän mää niistä naisistakin.”

”Naisistakin?” Rahikainen toisti huvittuneena.

”Sää ny olet viimine ketale, joka mua saa ruvet arvosteleen mieltymyksistä”, Hietanen tuhahti. Rahikainen vain virnisti ja siirtyi vieläkin lähemmäs.

”No mutta. Miun miäskierros ei ol iha valamis viä”, Rahikainen sanoi flirtin läpikostuttamalla äänellä ja kohotti kulmiaan merkitsevästi. ”Parhaat palat viä puuttuu.”

”Koskela tais jo men nukkumaan”, Hietanen totesi kuivasti, mutta pälyili silti Rahikaisen silmiä, kuin ei olisi uskaltanut katsoa niihin suoraan. Aivan, kuin Hietanen olisi pelännyt kivettyvänsä, tai kenties ihastuvansa. Eihän se turha pelko ollut, Rahikainen sen kaikesta vaatimattomuudestaan huolimatta myönsi.

”Koskelaa en miekään taija saaha koadettua”, Rahikainen nauroi painaen otsaansa Hietasen olkapäähän, ”vaikka niin mie toivosin.”

Rahikainen nosti katseensa ja kalasteli Hietasen katsetta. Rahikainen vilkuili ystäväänsä silmäripsiensä alta kuin kaino tyttö, joka halusi pojan lähtevän saatille, muttei kehdannut ehdottaa.

”Älä sää vaan mua yritä”, Hietanen sanoi ja pudisti päätään. ”Mää en tohon kelkkaa lähr. Sää oon nii vänkyrälle vääntyny mies, Rahikainen, ettei susta saa selkko, ja mää en sua lähr selvittämään.”

”En mie semmosii pyyä”, Rahikainen sanoi viattomasti. ”Anna ny ees suukko, ku miäles tekköö.”

Hietanen pyöritteli silmiään.

”Anna suukko”, Rahikainen toisti kuin kiukutteleva lapsi ja pani huulensa törrölle. ”Suukko, suukko.”

”Älä jankuta.”

”Suukko, suukko, anna mulle suukko”, Rahikainen lauleskeli, kunnes lopulta Hietanen tarttui häntä kauluksesta ja mojautti tämän huulille pitkän ja syvän pusun. Tarkoitus oli ollut ilmeisesti hämmentää Rahikainen hiljaiseksi, mutta Hietasen olisi jo pitänyt tietää, ettei sellainen Rahikaiseen toiminut. Hän virnisti Hietasen suuta vasten ja muutti pusun hetkessä suudelmaksi ja siitä täysikasvuiseksi kielisuudelmaksi. Hietanen ei kuitenkaan lopulta näyttänyt olevan milläänsäkään. Ilmeisesti se ”naisistakin” oli tosiaan tarkoittanut jotain.

”Voi nyt jumalaut Rahikainen”, Hietanen nauroi Rahikaisen siirtyessä tämän kaulan kimppuun. ”Sää oot kyl kans iha omaa luokkaas.”

*

Neljätoista pistettä, hän oli saanut Lammion vihdoin kiinni. Rahikainen virnisteli kävellessään Lammion korsun suunnalle. Hetken makoiltuaan Rahikaisen kanssa tämän manttelin päällä Hietanen oli nimittäin tyrkännyt tätä ja komentanut kiertelemään hieman alueella. ”Välillä niit kauhian kuulusii asiallisia hommia myös.” Rahikainen oli lähtenyt matkaan iloisesti hyräillen.

Lammion korsusta kompastui äkkiä mies, jonka Rahikainen tunnisti Lehdoksi. Rahikainen piiloutui puun taakse ja tarkkaili ryhmänjohtajaansa, joka tavallisen yrmeä, mutta silti jotenkin oudon kiihtynyt ilme kasvoillaan tarpoi äkkiä nukkumateltalle. Mitä ihmettä Lehto oli täällä toimittanut?

Rahikainen sai nopeasti vastauksen, kun Lammio ilmestyi korsun ovelle pyyhkien veristä nenäänsä valkeaan nenäliinaan. Rahikainen purskahti nauruun.

”Ei tainnu sinuu Lehon pojan kanssa onnistaa”, hän ilkkui Lammiolle puun takaa. Jostain syystä luutnantin kasvot eivät venähtäneet happamaan ilmeeseen, vaan tämä hymyili alentuvasti palaten sisään korsuun. Rahikainen ei ymmärtänyt tuon hymyn tarkoitusta, mutta ei hän sitä sen kummemmin ajatellutkaan, sillä voitonriemu oli päällimmäisenä hänen mielessään.

Vasta perjantaiaamuna asia valkeni Rahikaiselle. Lehdon kaulassa oli sinipunertava, pyören mallinen mustelma, jonka hän peitti nolostuneen näköisenä heti, kun Koskela rykäisten koputti omaa kaulaansa katsoen Lehtoa silmiin merkitsevästi. Rahikainen oli kuitenkin ehtinyt nähdä sen ja kirota mielessään.

Se perkeleen kuovi oli ehkä saanut Lehdolta turpaansa, mutta oli näemmä saanut myös ne viisi pistettä.

*

Lahtisen avulla Rahikainen pääsisi tasoihin.

Pelin tilanne oli 17-14 Lammion hyväksi ja oli jo perjantai. Rahikainen ei siis vielä ainakaan yrittäisi Kariluodolta epävarmaa neljää pistettä, vaan tähtäisi hieman helpompaan maaliin. Rahikainen oli ajatellut, että jos hän vetoaisi jopa Lahtisen umpikommunistisessa sielussa uinuvaan inhimilliseen turhamaisuuteen, hän saisi ne tästä luvatut kolme pistettä alta aikayksikön.

Teltassa ei ollut ollut muita, kun Rahikainen oli käynyt makoilemaan Lahtisen viereen tämän lueskellessa jotain tappavan tylsän näköistä tietokirjaa ja ruvennut kyselemään tältä kysymyksiä. Aluksi Lahtisen vastaukset olivat olleet lyhyitä ja tylyjä, kuin hän olisi ajatellut tämän taas olevan jonkinlaista pilkkaa hänen arvoistaan. Rahikainen yritti vedota tämän itsetuntoon kommentoimalla, kuinka viisaalta Lahtinen kuulosti puhuessaan ja kuinka selkeästi hän asiansa ilmaisi, mutta Lahtinen otti sen tietenkin sarkasmina. Siispä Rahikainen vaihtoi strategiaa ja rupesi kehumaan Lahtisen arvomaailmaa. Ja sehän tepsi kuin häkä. Mitä enemmän Rahikainen kommentoi Lahtisen puheisiin ”hei, mutta tuohan kuulostaa järkevältä” tai ”miksi mie en ol koskaa ennen sitä noin ajatellu”, sitä enemmän Lahtinen tuntui lämpenevän.

”Kapitalismi tekee ihmisistä itsekkäitä”, Lahtinen selitti selvästi innostuneena aiheestaan. ”Ajatellaan, ettei kommunismi voi toimia, koska ihmiset ovat luonnostaan kilpailuhenkisiä, mutta jos meiltä poistettaisiin järjestelmä, joka vaatii toisten ihmisten tallaamista elinehtona, myös ihminen olisi erilainen.”

”Meinaatko sie, ettei ihminen sitten muka hakis omaa etuaan?” Rahikainen kysyi ja päätti kokeilla jäätä pienellä vitsillä: ”Ehkei se ihimine ol luannostaan kilpailuhenkinen, mutta onhan niitä luantasia kauppamiähiä, kuten mie.”

Lahtinen nauroi. Napakymppi.

”No saattaahan se olla niin, että sut on kapitalismi jo täysin pilannut”, Lahtinen totesi pilke silmäkulmassa. ”Mutta se oli mun pointti, että ei olis pilannut, jos sitä ei olisi.”

”Kylähän tuo järkeen käyp”, Rahikainen pohti ja katsoi Lahtista silmiin sanoen kevyellä äänellä, jos Lahtinen ei vastaisikaan sopivalla tavalla ja homma täytyisi lyödä leikiksi: ”Sie et kyllä koskaan oo näyttäny noin kuumalta, ku sie näytät puhuessas viisaita.”

Lahtinen nauroi jälleen, mutta tällä kertaa hieman epävarmasti. ”Älä ny, Rahikainen.”

”Eiku oikeesti”, Rahikainen sanoi. ”Puhu ny viä, ni miulla varmaan ruppee seisomaan.”

”No yäk”, Lahtinen kommentoi, mutta kuitenkin puhui vielä. Rahikainen siirtyi lähemmäs ja kuunteli. Hän oli valehdellut vain puoliksi, asiaansa vihkiytyneessä Lahtisessa puhumassa milloin mistäkin oli tosiaan jotain oudon vetovoimaista, joten Rahikainen kuunteli herkeämättä. Ja sitten tapahtui jotain muutakin.

Rahikaista ei koskaan ennen oltu valistettu evoluutioteoriasta peuhaamisen aikana, mutta oli sekin kyllä kokemus itsessään.

*

Rahikainen käveli leirin reunalla istuskelevan Koskelan luo ja aloitti leikkisällä äänensävyllä: ”Koskela kuule…”

”Ei käy, Rahikainen.”

Rahikainen hätkähti suoraa kieltoa. Koskela ei kuulostanut tylyltä, mutta ei tämä yleensä tyrmännyt Rahikaisenkaan ideoita suoralta kädeltä. ”Sie et anna miun ees kysyä.”

”Minä en tiedä, mitä peliä te Lammion kanssa pelaatte”, Koskela sanoi huokaisten. ”Mutta minä en lähde siihen mukaan. Pusun voit saada poskelle, et enempää.”

”Ei meillä mitään peliä…” Rahikainen yritti selittää, mutta hänen äänensä muuttui onnettomaksi piipitykseksi Koskelan tietävän katseen alla. Rahikainen oli taitava manipuloimaan ja oli hän joskus saanut Koskelankin suostuteltua ties mihin, mutta jotenkin valehteleminen vasten tämän kasvoja kuulosti mahdottomalta ajatukselta. Rahikainen katsoi kenkiään ja mutisi: ”Piäntä peliä vaan. Ku minä nii halusin antaa sille kuoville opetuksen.” ”Ei taida kuitenkaan olla oikein käyttää kavereita pelinappuloina”, Koskela sanoi rauhallisesti, kuin olisi itsekin pohdiskellut tätä moraalista kysymystä.

”Ehkei se olekaan”, Rahikainen nurkui, ”mutta eihän tässä kellekää mitää pahaa tehdä. Hyvvää hyvvyyttämme tuodaan iloa komppanian elämään.”

”Siltikin. Tuollainen voisi olla hyvä lopettaa, ennen kuin jotakuta sattuu”, Koskela virkkoi. Rahikaisen teki mieli väittää vastaa, mutta tietenkin hän tiesi, että lopulta hän tottelisi. Kyseessä oli kuitenkin Koskela, eikä Rahikainen halunnut Koskelan olevan häneen pettynyt. Perhana. Hän kun oli ollut niin lähellä sen Kariluodonkin iskemistä. Ehkä hän voisi jatkaa projektiaan pelin ulkopuolella.

Rahikainen huokaisi turhautuneena, mutta kokosi sitten itsensä ja kysyi: ”Voinko mie kuitenkin saaha sen pusun?”

*

Lammio ei voinut uskoa korviaan, kun Rahikainen tuli hänen luokseen perjantai-iltana ja sanoi, että heidän pitäisi lopettaa pelinsä.

Lammiota ei ollut sinä päivänä lykästänyt sotilaiden kanssa, mutta hänen mielensä oli yhä kepeänä Lehdon jäljiltä. Mokoma nulikka oli täräyttänyt häntä nenään, mutta olipa myös vastannut hänen vihaiseen suudelmaansa, joka oli varmaan hieman maistunut vereltä. Inhottavaa ja likaista koko touhu oli ollut ja Lammion nenää oli jomottanut ikävästi, mutta ei hän olisi Lehdon kaltaiselta vähempää odottanutkaan. Sitä paitsi, mitä mies ei viiden pisteen tähden kärsisi.

”Miksi nyt?” Lammio kysyi ärtyneenä. ”Pelkäättekö, ettette jaksa loppuun asti? Loppuuko mieskuntonne?”

Rahikainen pudisti päätään ja sanoi: ”Koskela tietää. Lopetetaan.”

”Koskela tietää”, Lammio tuhahti, mutta ymmärsi itsekin, etteivät he voineet enää jatkaa. Rahikaisen rahkeet eivät riittäisi Koskelaa vastaan asettumiseen, eikä tekisi Lammion auktoriteetille hyvää, jos yksi joukkueenjohtajista tietäisi hänen jatkavan tällaista peliä, vaikka oli saanut selvän kehotuksen lopettaa.

”Selvä on”, Lammio ärähti kimakasti. ”Voimme varmaan olla yhtä mieltä siitä, että kyseessä oli tasapeli. Valitettavasti.”

”Ei ihan”, Rahikainen totesi virneen hiipiessä hänen kasvoilleen. ”Koskela pussas minnuu poskelle.”

”Onnittelut”, Lammio sanoi pyöräyttäen silmiään. ”Säännöissämme puhuimme muistaakseni jostain muusta, kuin 'pussaamisesta’.”

”Sie et ny ymmärrä. Koskela on viien pisteen mies ja syystä”, Rahikainen huokaisi liioitellun haaveksivasti. ”Kun se pussas minuu, mie luulin, et miun polvet pettää.”

Lammio ei tosiaan ollut yksi niistä miehistä, jotka kaihosivat Koskelan perään, mutta silti hänen hampaansa kirskahtivat vihaisesti. Lammio lähetti Rahikaisen matkoihinsa katkerana. Kai se mokoma sitten oli henkinen voittaja.

*

”Mitäs sie Rahikainen kirjottelet sin siu vihkosees?” Rokka kysyi, kun konekiväärikomppania oli panemassa maate perjantai-iltana. Rahikainen virnisti vinosti.

”Lemmenloruja”, hän sanoi. Hän oli päättänyt, että yrittäisi pelin päättymisestä huolimatta vielä Kariluotoa ihan näin kokeilumielessä, ja mikä muka voisi tepsiä siihen herraspoikaan runoutta paremmin.

”An mää katon”, Hietanen sanoi ja nappasi kirjoituslehtiön Rahikaisen kädestä. Rahikainen virnuili Hietasen lukiessa runon ääneen koko teltan tirskuessa. Siinähän yrittäisivät pilkata häntä, kyllä Rahikainen tiesi, millaiset runot tepsivät naisiin. Ja miehiin.

”'Sinun silmiesi tuleen minä heittäydyn, sinun huuliltasi juon makeinta mahlaa’”, Hietanen luki eläytyen ja irvisti.

”Khihihiii… Mahlaa huulilla…” Vanhala kommentoi.

Hietanen pudisti päätään ja sanoi: ”Tää o hirveää, Rahikainen. Onk nää kaik tämmösii?”

Rahikainen ei ehtinyt estelemään, kun Hietanen jo alkoi selailla vihkoa läpi naureskellen.

”Hei, anna se ny takas…”

”Äl ny ku mää etin meille hyvää iltasatua.”

Hietanen osui sille sivulle, jolle Rahikainen oli pelännyt tämän vielä osuvan. Rahikainen ei kestänyt katsoa, kun Hietanen luki.

”'Pisteet’, ja alla meiän kakkien nimet… Monta sivua… Ja mikkä nää lainkaa o, säännöt?” Hietanen naureskeli, kunnes luki sääntöjä hetken. Silloin hän laski vihon syliinsä ja hieroi ohimoitaan, kuin vihon sisältö olisi aiheuttanut hänelle päänsäryn. ”Jumalauti, Rahikainen.”

”Se oli kuovin idea! Ja myö lopetettiin se jo!” Rahikainen yritti selittää, kun Rokka jo ehti nappaamaan vihon Hietasen sylistä. Vanhempi mies pudisteli päätään nauraen.

”Vaaai, et silviisii, nythä mie ymmärrän… Mutta mikäs juttu tämä o, jot Tassust saapi voa kaksi pistettä? Kyllä siitä ja miust yhtä paljon kuuluu saaha.”

Vihko alkoi kiertää ympäri telttaa. Rahikainen oli normaalisti melko hävytön ihminen, mutta nyt hän halusi vajota maan alle. Teltasta kuului erilaisia huudahduksia, jotkut olivat kauhuissaan koko pelin olemassaolosta, toiset taas heistä saatavasta alhaisesta pistemäärästä. Jopa Lehto vilkaisi vihkoa syrjäsilmällä ja tuhahti huomatessaan olevansa viiden pisteen arvoinen. 

Kaikki eivät kuitenkaan ilmeisesti olleet vihaisia. Lahtinen oli näemmä iloinen, että oli auttanut hankkimaan kolme pistettä Lammiota vastaan. Määttä vain pudisti päätään huvittuneena.

”Vaik me ollaa kaik ny iha kauhian järkyttyneitä”, Hietanen totesi katsoen Rahikaista. ”Tärkeint ny olis saada tietä… Voitiks sää ees?”

”Tasapeli”, Rahikainen vastasi myrtyneenä. Hietanen huokaisi.

”Jumalauta, Rahikainen. Olisit kertonu meil heti. Luuleksää, et me oltas annettu kuovin voittaa sua vastaan tämmöses kisas?”

”Pistän muistiin ensi kertaa varten”, Rahikainen ärähti ja laittoi kätensä puuskaan. “Mutta kyllä mie sentäs sain Koskelalta pusun poskelle, kuovi ei.”

Ilkkuminen ja huudahtelu keskeytyi, kun kaikki katsoivat Koskelaa, joka kohautti olkapäitään. Sitten katseet palasivat Rahikaiseen.

“Sää sen kisan voitit”, Hietanen totesi muiden nyökytellessä.

*** ***

[prklbrln]

KANADAN RUNSAUDENSARVI

Nyt kun tömään kanadalaiseen psykologiin Jordan Petersoniin yhä enenevässä määrin, niin muutama sananen hänestä. Tässä on siis tämä kuuluisa Channel 4 haastattelu, jonka väitetään verifioivan Petersonin viestin totuuden ja voiman. Ikään kuin mielipidettä voisi verifioida. Hän on vakuuttava, jos jakaa näkemysten ja argmenttien takana olevan maailmankuvan, joka on kuitenkin hieman vaikeata, sillä se on todella ambivalentti ja ääneenlausumaton. Eli hän esittää mielipiteitä tosilauseiden muodossa, joka vetoaa dogmaattisuuteen taipuvaisia, mutta verhoaa ne riittävän epämääräisiksi, jotta niihin voisi kriittisesti tarttua, jolloin tarkentaviin kysymyksiin voi aina viime kädessä vastata "en sanonut niin". Hän pyrkii tekemään omista normatiivisista opeistaan deskriptiivisiä tosilauseita, "kerron vain empiirisiä tosiseikkoja, se-ja-se on väärin, mutta en siis sano mitään, ainoastaan havainnoin", ja toisaalta opponenttien tosilauseista normatiivisia opinkappaleita, ”aktivisteille yksilö ei merkitse mitään”.

Otan esimerkiksi vain yhden hänen väitteistään, jokaisen voi käydä läpi miltei samalla ajatuksella: "Dominointi antaa suuren hetkellisen tyydytyksen, siksi ihmiset harrastavat sitä jatkuvasti." Väite ja selitys. Mutta antaako dominointi "suuren hetkellisen tyydytyksen", mitä se edes merkitsee? Harrastavatko ihmiset sitä jatkuvasti? Mihin tämän väitteen ja sen selityksen totuus edes perustuu? Siihenkö, että sen lausuu psykologi? Empiiriseen tutkimukseenko – miten tunteita tutkitaan empiirisesti? Siihenkö, että se tuntuu totuudelta? Hän liikkuu myös yksityisen ja yleisen välillä sujuvasti, mutta virheellisesti. Millloin radikaalit eivät puhu koko ryhmän puolesta, vaatiessaan toisenlaista kielenkäyttöä, ja toisaalla he tekevät niin, opettaessaan historiaa. Onko historianopetus miesvihamielistä, jos se opettaa, että historia on suurelta osin miesten muovaamaa, niin hyvässä kuin pahassa? Jos markkinat todella määräävät, mitä yksilöllä on siihen sanomista, markkinathan ovat kollektivismin eräs ilmentymä? Ja jos naiset todella määräävät markkinoita 80%, niin eikö ole aivan sama, mitä miehet päättävät tai valitsevat, onko tästä tosiseikasta valittaminen lumihiutaleen sulamiskipuja? Argumenttiensa ja näkemystensä väärinkäytöstä hän ei edes ole tietoinen!? Jne. Petersonin argumentointi on täynnä reikiä ja ristiriitaisuuksia, sen havaitakseen ei tarvitse olla akateemikko ja toisaalta akateemikkokin voi sulkea silmänsä noilta puutteilta. Se on psykologiaa, ei maailman tosilause.

Jos nämä Petersonin mielipiteet tuntuvat totuuksilta, niin koko tarinointinsa saattaa myös sitten tuntua "mestarilliselta argumentoinnilta". Peterson viljelee tulkinnanvaraisia ilmaisuja ja sitten käy ylimieliseksi, kun niitä ilmaisuja pyritään tulkitsemaan. Se toki antaa myös mahdollisuuden suhtautua opponenttiin hieman alentuvasti, joka on myöskin omiaan saamaan lujaa yhteenkuuluvuuden tunnetta heidän joukossaan, jotka ovat samaa mieltä lausutuista "totuuksista". Toki on hämmentävää, että selkeästi ryhmäänsä voimaannettuaan hän kuitenkin selväsanaisesti kritisoi ryhmäidentiteettiä ja identiteettipolitiikkaa. Mikä tahansa määrittelee joukon. Individualistitkin muodostavat ryhmän. Konformistisuus on uusindividualismin trendikkyyttä. (Siinäpä petersonilainen lause! Ja ihan totta. En sano mitään, ainoastaan havainnoin. Lukko kii, kauppa kii, ei voi enää perua!)

Mutta kyllähän someen kaikenlaista mahtuu, niin alt-rightia kuin leftiäkin, niin militantteja feministejä kuin militantteja maskulinistejakin, ja heidänkin taustallaan oleva aktivisimi voi johtaa miljoonien ihmisten kuolemaan. Kuvaavaa on kuitenkin se, että hänen seuraajansa suhtutuvat häneen kuin Mestariin, pelastavaan enkeliin. Aikamme on kypsä tällaisille keppostelijoille ja profeetoille. Tämänkaltainen filosofia ja elämänopin levittäminen on tuttua kautta historian ja sen on mielestäni parhaiten formuloinut B. Russell kirjassaan Filosofiaa jokamiehelle:

”[Tämä] tarkoitukseton eteenpäinmeno ja takaisinpaluu - kaikki mitä tieteellä on esitettävänä - ei ole kuitenkaan tyydyttänyt filosofeja. He ovat väittäneet keksineensä kehityksen kaavan, joka osoittaa, että maailma on vähitellen muuttumassa heidän mielensä mukaiseksi. Tämänlaatuisen filosofian resepti on yksinkertainen. Ensinnä filosofi tutkii, mitkä nykymaailman seikat tuottavat hänelle eniten mielihyvää ja mitä eniten mielipahaa. Valikoituaan sen jälkee huolellisesti tosiasioita hän vakuuttaa itselleen, että maailmankaikkeus on yleisen lain alainen ja tämä laki johtaa maailmantapahtumista siihen suuntaan, että hänelle mieluisat asiat lisääntyvät ja vastenmieliset vähenevät. Kun hän on formuloinut tämän keksimänsä kehityksen lain, hän kääntyy yleisön puoleen ja julistaa: "Sallimus on määrännyt, että maailman täytyy kehittyä siten kuin minä olen sanonut. Ne jotka tahtovat olla voittavalla puolella eivätkä halua ryhtyä hyödyttömään sotaan väistämättömyyttä vastaan, liittyvät minun kannattajiini.” Ketkä tällöin väittävät vastaan, heidät tuomitaan epäfilosofisiksi, epätieteellisiksi ja ajastaan jälkeenjääneiksi. He taas, jotka ovat yhtä mieltä hänen kanssaan, tuntevat itsensä voitonvarmoiksi, koska maailmankaikkeus on heidän puolellaan. Voittava puoli esiintyy samalla myös hyveen kannattajana - syistä, jotka jäävät jokseenkin epäselviksi. “

Ja jos katsotaan tuon linkatun haastattelun "I gotcha!" hetkeä, jolloin Newman putoaa ja sekoaa sanoissaan, niin kyseessä on toimittajan oma moka, hän on valmistautumaton ja antaa tunteittensa viedä. Siis toimittaja mokaa, Peterson ei "voita". Esimerkiksi Newman sanoo, että "radikaalifeminstit toivovat palkkaeron poistamista", vaikka sitä ymmärtääkseni toivovat kaikki feministit. On ero siinä, tekeekö pelaaja maalin vai päästääkö maalivahti kiekon sisään. Hänen argumentaationsa on heikkoa, siinä missä Petersonin huttua. Peterson ei varmaankaan uskonu onneaan siitä, että Newman sählää noinkin pahasti.

Ja siis se "gotcha" kohta. Newman tiedustelee Petersonilta, etteikö häntä huoleta ottaa riskiä ja loukata jotakuta käyttämällään kielellä, niin Peterson kysyy eikö Newman itse ota riskiä siitä, että hän loukkaa Petersonia, ikään kuin analogisena se, että yksi ryhmä vaatii kutsumaan itseään tietyillä sanoilla, koska muut ovat heistä loukkaavia. Mutta. Kyseinen ryhmä on ilmoittanut, että se kokee tietynlaisen kielenkäytön loukkaavaksi, eli kyseessä ei ole enää "riskin otto", vaan tietonen loukaus, jos siis toiveen tiedostaen yhä tekee niin. Jos emme tiedä, otamme riskin. Jos tiedämme, emme ota riskiä. Ihmisiä loukkaavat eri asiat. Helvetin simppeliä. Newman jopa saa tämän sanotuksi, mutta moka oli siis häen alkuperäisessä kysymyksessään olleen sovittelevassa ”riski”-ilmaisussa. Ja tätä sitten paukutetaan ympäri nettiä ikään kuin voitonmerkkinä, "mimmillä meni jauhot suuhun"!? En voi käsittää. Vähän kuin iloitsisi sitä, että ”Peterson vei sokealta lapselta tikkarin - mestarillisella sorminäppäryydellä”!

Peterson on uuden ajan profeetta eli elämänohjeita tarjoileva "mestari", kulttihenkilö, guru, jolla on tohtorin arvo. Hän on hämmentävän kuuluisa ja viitattu ottaen huomioon hänen viestinsä sisällöttömyyden ja toisaalta sen sisällöttömyyden vanhakantaisuuden. Ehkä hän on taitava agitoinnissaan siten, että tietynlaisilla maailmakuvilla, sellaisilla jotka on jätetty nykyaikana oman onnensa nojaan, varustautunut ihminen saa niistä itselleen voimaa, löytää niille sanoille merkityksen. Peterson näennäisesti rationalisoi eräänlaisen konservatiivisen maailmankuvan, hän saa tietyt menneiden aikojen perusarvot tuntumaan tosilauseilta. Mutta ne eivät ole sen enempää tosilauseita kuin tulevaisuutta projisoivat progressiivisetkaan visiot, joita vastaan Peterson selkeästi hyökkää. Siinä on hänen toinen vahvuutensa – on selvää, mitä hän vastustaa.

Mutta mielestäni hän ei ole mitenkään taitava tempussaan, ehkä hän on vilpitön, eikä kyse edes ole tempusta, se voisi olla se tekijä, joka ratkaisee. Tuomitessaan postmodernismin hän on mielestäni oikeassa, mutta hän ei siirry meta- tai uusmodernismiin (koska kokee niiden olevan jo postmarxilaisuuden pilaamia?) vaan regressoituu takaisin postmodernismia edeltävään kauteen, esimerkiksi samoin kuin Trump tai Putin. Hän ei propagoi vaan agitoi tosissaan. Argumentointi on huttua, kylläkin, mutta se ei tunnu menoa haittaavan.

Miksi oikeistolla ei ole vakuuttavia intellektuelleja riveissään? Sitä sopii ihmetellä.

[insuranceautolawnews]

Iso osa suomalaisista on viime viikkoina tyrmistynyt, ja syy on ministeri Anne Bernerinhttp://ift.tt/2hesQ0Y (kesk). Bernerin johdolla Suomen hallitus hahmottelee teiden rahoitukseen uudistusta. Jännittävää, eikö? No ei. Pelottavaa? Voi kyllä.

Uudistuksen takana on hyvä tahto. Suomen tieverkon kunnostukseen ja kehittämiseen tarvitaan rahaa, jota valtiolla ei hallituksen mielestä ole. Siispä rahaa voisi kerätä esimerkiksi niiltä, jotka teitä autoillaan käyttävät. OK: ehkä järkevää, ei ongelmatonta.

Sitten siirrymmekin pelon vyöhykkeelle.

Suunnitelmissa maksuja kerättäisiin seuraamalla tavalla tai toisella auton käyttöä. Autoihin voitaisiin esimerkiksi asentaa laite, joka seuraa satelliitin avulla, missä, milloin tai miten paljon autolla ajetaan.

Siis laatikko, joka kertoo silmälle taivaalla, että Nieminen ajoi nyt Alkoon ja silmä taivaalla lähettää virvokereissusta Niemiselle laskun.

Ministeri Bernerin mukaan seuranta olisi turvallista ja seuraisi kilometrejä, ei ihmistähttp://ift.tt/2ievTFw. Silti seuranta on saanut monen takajaloilleen.

Alkaako valtio kytätä, missä minä liikun? Kuka nämä tiedot oikein näkee? Miksi Berner ja Sipilähttp://ift.tt/2jqqsBa haluavat hamuta nämä tiedot?

Jaetaanko tiedot reiteistä yrityksille kuin terveyspalvelut sotessa ikään (ministeri Bernerin oman blogin mukaanhttp://ift.tt/2ievTFw laitteet asentaisivat ”palveluoperaattorit”)?

Entä nauraako joku virastossa Niemiselle? Ei kai sentään? Vai sittenkin niin kuin ne 72 poliisia, jotka kurillaan lueskelivat julkkishiihtäjän rekisteritietojahttp://ift.tt/2iextHn? Tai kuten tuo lääkärihttp://ift.tt/2jqp15u (250 urkittua) tai tuo hoitaja http://ift.tt/2ies9E2(23 urkittua) tai tuo toimistosihteerihttp://ift.tt/2jqsJfz (syytteen mukaan 150 urkittua)?

Suomalaisten pelko on siis hyvin perusteltu.

Se on myös tavallaan parisen vuosikymmentä myöhässä. Vasta auton, verotuksen ja valtion yhdistelmä herättää kysymyksiin, joista asiantuntijat ovat varoittaneet vuosia.

Vilkaistaanpa nykymaailmaan:

▪️ Suomalaisista selvästi yli puolet käyttää erilaisia yhteisöpalveluja verkossahttp://ift.tt/2iexo6m. Näistä yleisin eli Facebook kerää käyttäjistään muun muassa sijaintitietoja kännykästä, perhe- ja kaverisuhteita, kiinnostuksen kohteita (myös yhteiskunnallisiahttp://ift.tt/2bxt8cx), tietoja lukutottumuksista ja tutkailee ihmisten liikkeitä myös Facebookin ulkopuolella – viime vuoden lopulla julkistettujen tietojen mukaan kumppaniyritysten avulla myös tosimaailmassahttp://ift.tt/2iexU4s. Jos joku tuntee Niemisen kunnolla, se on Facebook. Vielä syvemmältä Niemisen tuntee Google, joka tietää kaikki Niemisen palveluun takomat hakusanat (voit katsoa omiasi täältähttp://ift.tt/2jqeG9E) – mutta niistähän emme puhu.

▪️ Suomalaisista 94 prosenttia kuuluu konsulttiyhtiö Nielsenin loppuvuonna julkaistun kyselyn mukaan http://ift.tt/2ieH0OHjohonkin kanta-asiakasohjelmaan. Luku on maailman kärkeä. Esimerkiksi S-ryhmä joutui viime vuonna tietosuojavaltuutetun syyniinhttp://ift.tt/2jqj1Ke, koska halusi kerätä asiakkaistaan tietoa ostoksen tarkkuudella. Niemisen paheet tietävät Kesko ja S-ryhmä.

▪️ Suomen turvallisuusviranomaiset ajavat parhaillaan uutta tiedustelulakiahttp://ift.tt/2ieFvQF, joka käytännössä antaisi turvallisuusviranomaisten kaapia verkkoliikenteestä kohdennetusti haluamiaan tietoja – tietenkin vailla vaaraa urkinnasta tai väärinkäytöksistä. Siinä menisi seulaan Niemisen verkonkäyttö, jos joku jossain – tietysti äärimmäisen vastuullisesti – niin päättäisi.

Sanalla sanoen suomalaisten ympärillä on viime vuodet rakennettu ennennäkemättömän laajaa valvontayhteiskuntaa. Bernerin visioima autoseuranta on rakennelmasta vain uusin kerros, joka tekee muutoksen näkyväksi.

Eroja on: Bonuskorteista, Facebookista ja Googlesta, nettisivuista ja vastaavista voi periaatteessa kieltäytyä, vaikka se jo vaikeaa onkin. Berner-seuranta sen sijaan olisi oletettavasti pakollista, ja sen perusteella kerättäisiin veronluonteisia maksuja.

Autojen seurantajärjestelmä tulisi aivan uudella tavalla iholle, mutta mitenkään uusi sen logiikka ei ole.

Ei ole esimerkiksi vaikea kuvitella tilannetta, jossa kännykkä seuraisi reaaliajassa kansalaisten terveyttä ja hälyttäisi muutoksista – suojan nimissä tietenkin.

Mihin logiikka sitten äärimmillään vie?

Esimerkki on jo olemassa, Kiinassa. Siellä Niemisen seuranta ei ole vitsi vaan ehkä piankin karmeaa todellisuutta.

Kiina esitteli viime vuonna uuden järjestelmän, jota se kutsuu ”sosiaaliseksi pisteytykseksi”http://ift.tt/2h3Izfj. Järjestelmä kerää kiinalaisista tietoa verkon ja viranomaisten eri lähteistä ja antaa niiden perusteella ihmisille pisteet. Valtion antamat pisteet sitten vaikuttaisivat erilaisilla – tietysti äärimmäisen vastuullisesti valituilla – tavoilla kiinalaisten elämään. Kiinan vallanpitäjät kutsuvat järjestelmää huolenpidoksi.

Muut kutsuvat sitä digitaaliseksi totalitarismiksi.

Suomi ei ole Kiina, DDR eikä tiettävästi edes matkalla totalitarismiksi. Oikeastaan asia on päin vastoin: Suomi on maailman vähiten korruptoituneita maita. Täällä virkakoneisto on maailman mitassa hämmästyttävän luotettava. Avoimuuskin toimii, vaikka välillä yskii. Yrityksetkään eivät useimmiten toikkaroi lain väärällä puolella, toisin kuin monessa muussa maassa.

Ehkä juuri siksi suomalaiset ovat pitkään suhtautuneet digitaalisen ajan synnyttämiin tietosuojan ongelmiin luottavaisesti. Nyt niitä ei kuitenkaan enää voi väistää.

Mikä sitten neuvoksi? Digikehitys tuo niin paljon hyvää, ettei sitä kannata pysäyttääkään.

Eräs mahdollisuus on liike, jota kutsutaan nimellä Mydata. Liike piti viime syksynä Suomessa konferenssiahttp://mydata2016.org/, jonka osallistujalistassa oli myös ministeri Berner (viestintäministeriö on julkaissut mallista muistionkinhttp://ift.tt/2ieDtjh).

Mydata-ajattelussa ihminen itse omistaa kaiken hänestä syntyvän tiedon ja kontrolloi sitä, mihin tietoa saa käyttää.

Kauppa tai valtio ei siis tallentaisi ostos-, ajelu- tai potilastietoja omiin holveihinsa, vaan ne tallentuisivat ihmisen hallinnoimaan ”tiedostoon”. Ihminen sitten itse päättäisi, kuka tietoihin pääsee – ja voisi halutessaan katkaista pääsyn.

Kysymys saattaa tuntua etäiseltä, mutta on tulevien vuosikymmenien keskeisimpiä: Omistaako valtavan Niemisestä syntyvän tietomassan valtio, yritys vai Nieminen itse?

Kohu Berner-seurannan ympärillä on nyt niin suuri, että se tuskin toteutuu ainakaan äärimmäisessä muodossaan. Sen nostamat kysymykset eivät kuitenkaan katoa minnekään. Ei lähimainkaan: kysymykset vain vaan kasvavat ja monimutkaistuvat.

Sen vuoksi on vain hyvä, jos epäonninen seurantaprojekti onnistuu herättämään asiaa pohtimaan Niemisenkin.

[neroushalvaus]

Rakas anonyymi, joka tällaista pyysit, tämä on sinulle :’) Ei välttämättä sitä, mitä hait, mutta kyllä sitä saattaa ihminen pehmosia puhuvan Lehdon kirjoittaa myöhemminkin.

Paritus/Hahmot: Lehto & Riitaoja, kyllä tää aika shippaavaksi menee Genre: Häpeämätöntä hurt/comforttia ja whumppia Varoitukset: Tappamisen kuvausta, lievä haavoittuminen, blame the ooc on the morphine Vastuunvapaus: Linnan hahmot, paitsi lääkintämies Summary: Luoti raapaisee Lehtoa polvesta ja Riitaoja saa leikkiä apusisarta morfiinihuuruiselle alikersantille.

Lehto ja Riitaoja olivat kahdestaan vahtivuorossa. Siinä ei ollut sinänsä mitään poikkeuksellista. Riitaojaa harvoin päästettiin vartiomieheksi yksinään, ja kai se hyvä olikin. Mitä hän olisi tehnyt, jos olisi nähnyt vihollissotilaan. Ampunut? Kaikki tiesivät, ettei Riitaojasta ollut siihen. Siksi oli paljon viisaampaa laittaa hänet kahdestaan vahtiin Lehdon kanssa. Riitaojalta viholliset eivät varmasti jäisi huomaamatta, jokainen rasahdus sai hänet niin säpsähtämään. Lehto taas kyllä ampuisi, eikä pelästyisi, vaikka sieltä hyökkäisi kokonainen venäläisjoukkue. Oikeastaan he taisivat olla melko hyvä valinta vahtipariksi, vaikka Lehto luonnollisesti protestoi aina Riitaojan kanssa kahden joutumista kylmin katsein ja tuhahduksin.

Riitaoja kuuli kauempaa rapinaa ja hätkähti. ”Lehto. Siäl on jottain.”

Lehto vilkaisi häntä ensin pitkästyneesti, mutta taisi sitten itsekin kuulla saman rapinan. Hän nousi ylös ja irrotti kiväärinsä varmistimen. Riitaoja katsoi kauhuissaan, kuinka Lehto lähti rauhallisesti kulkemaan kohti kuusikkoa, josta rapina tuntui kuuluvan.

”Älä mäne, Lehto”, Riitaoja kuiskasi. ”Tehdään hälytys.”

”Turpa kiinni”, Lehto sihahti pysähtymättä. ”Voi olla oma. Ja ei tässä yhden ryssänperkeleen takia muita herätetä.”

Riitaoja puri huulta ja nousi horjahtaen ylös. Hän puristi kivääriä kädessään tajuamatta edes irrottaa varmistinta. Ties kuinka monta miestä kuusikossa kyyristeli vain valmiina hyökkäämään heidän kimppuunsa. Ja Lehto aikoi mennä katsomaan yksin. Riitaoja oli rintamalla saanut kuulla arvostelevia huomioita oman käytöksensä järkevyydestä, mutta jopa hän ymmärsi, että Lehdon aikeet olivat silkkaa mielettömyyttä.

”Tunnussana”, Lehto ärähti kohti kuusikkoa. Vastausta ei kuulunut, mutta sen sijaan Lehto tuntui vihdoin näkevän jotain. Hän kohotti kivääriään. ”Ruki veer, perkele!”

Riitaoja tiesi, mitä ”ruki veer” tarkoitti. Yleensä siitä seurasi pieni hetki, kun Suomen sotilas odotti, tottelisiko venäläinen. Saataisiinko tämä kuitenkin hoidettua rauhallisesti. Lehdon tapauksessa odotusta ei tapahtunut, vaan hän ampui heti.

Riitaoja ehti nähdä, kuinka kuusikosta astui mies, mutta Lehto ampui tätä vatsaan niin, että tämä kaatui maahan parkaisten niin, että Riitaojan sydämestä otti. Lehto mulkoili vielä kuusikkoa, mutta ei tuntunut näkevän mitään.

”Oliko se yksin?” Riitaoja sai soperrettua. Lehto vilkaisi häntä ja oli ilmeestä päätellen aikeissa napauttaa jotain ilkeää, kun hänen sivultaan ilmestyi mies, joka osoitti Lehtoa kiväärillään.

”Kädet ylös”, mies lausui raskaalla venäjänkorostuksella. Lehto tuijotti kiväärin piippua. Riitaojan kädet vapisivat niin, että ase putosi hänen kädestään. Hän kohotti kätensä ensin kuuliaisesti ylös, vaikka sotilas ei näyttänyt olevan kiinnostunut siitä, mitä hän teki. Pari minuuttia hän oli Riitaojaa katsellut ja tiesi jo saman, kuin kaikki muutkin: Riitaoja oli vaaraton, hänestä ei ollut mihinkään.

Lehto seisoi selkä Riitaojaan päin ja hänen teki mieli huutaa tälle, että pudottaisi aseensa ja nostaisi kätensä. Ei sotilas tekisi heille pahaa, jos he vain tottelisivat. Ehkä ne halusivat vangin. Ei vankeja varmaan Venäjälläkään huonosti kohdeltu, sillä eihän Suomessakaan, eihän?

Lehdon olkapäät hytkyivät ja Riitaoja oli ollut riittävän kauan tämän ryhmässä ymmärtääkseen, että Lehto nauroi. Se oli sitä hytkyvää, ilkeää naurua, josta ei ottanut selvää, kumpusiko se vahingonilosta, voitonriemusta vai jonkinlaisesta puhtaasta hysteriasta. Riitaoja pelkäsi sitä naurua, kuten varmaan kaikki muutkin.

”‘Kädet ylös’”, Lehto matki. ”Älä jumalauta ryssä luule, että minä pelkään. Ammu, jos uskallat.”

Venäläissotilas ei selvästi ymmärtänyt Lehdon sanoja, mutta kai nauru oli pelästyttänyt hänetkin niin perinpohjaisesti, että hän puristi kivääriään tiukemmin kädessään ja aikoi selvästi ampua. Lehdolla oli kuitenkin selkeä etu, hän ei jäänyt epäröimään. Lehto ohjasi kiväärinsä piipun kohti venäläisen rintaa ja ampui. Mies vajosi nytkähdellen maahan, mutta sai painettua omaa liipaisintaan. Lehto parahti ja putosi maahan polvilleen.

Riitaojalla kesti hetki, että hän sai jalkansa toimimaan. Lopulta hän kuitenkin sai riennettyä Lehdon vierelle. Lehto puristi käsiään polvensa lähettyvillä. Sotilas oli ampunut aika pahasti ohi, mutta ehkä se oli kuolintuskissa täysin ymmärrettävää.

Lehdon sormien välistä tihkui punaista ja hänen kasvonsa olivat kalpeat.

”Miten käi?” Riitaoja kysyi. Lehdon nauru palasi hetkeksi, mutta nyt siinä oli selvästi hysteerinen vivahde.

”No miltäs näyttää”, Lehto murisi. ”Perkele… Susta taas ollut yhtään apua…”

Jos Riitaoja olisi ollut rohkeampi, hän olisi voinut huomauttaa, ettei Lehto ollut pyytänyt apua, vaan päinvastoin kieltäytynyt kutsumasta sitä. Riitaoja ei kuitenkaan ollut rohkea, joten hän vain kuiskasi: ”Anteeks. Minä haen Koskelan.”

”Älä nyt saatana sitä turhaan herätä. Lääkintämiehen saat hakea, jos haluat välttämättä tuntea olosi hyödylliseksi.”

Niin Riitaoja siis teki. Unenpöpperöinen lääkintämies heitti repun selkäänsä ja raahasi Lehdon Riitaojan avustuksella sisätiloihin. Lehto puri huuliaan yhteen ja yritti estää itseään päästämästä ääntäkään, mutta välillä häneltä karkasi terävä hengähdys tai tukahdutettu inahdus.

Kun lääkintämies kehotti Lehtoa riisumaan housujaan sen verran, että hän saisi tutkittua polvea, Lehto vain mulkaisi miestä ja repi luodin jättämän reiän sen verran isoksi, että haavaa saattoi tutkia sen läpi. Lääkintämiehellä ei selvästi ollut riittävästi voimia ruveta tappelemaan Lehdon kanssa, joten hän vain mutisi jotain siitä, kuinka Mäkilä varmasti pitäisi siitä, että joutuisi luovuttamaan jälleen uudet housut vähäisen käytön jälkeen, ja rupesi puhdistamaan Lehdon haavaa.

”Luoti o kraapassu ikävästi polven viärestä”, lääkintämies selitti varmaan enemmän sivusta seuraavalle Riitaojalle kuin Lehdolle. ”Varmaa sattuu. Et sä Lehto täst hyvästä kuitenkaan kovin pitkäl lomal pääs. Mä sidon tän ny vaan. Onneks o morfiinia, saat sitä, ni saat nukuttua. Aamul kattellaa tarkemmin, pitäskö käyrä näyttääs lääkärille, jos vaikka täytyis pari tikkiä laittaa.”

Lehdon kasvot olivat kalpeat ja hikiset. Tähän mahtoi sattua paljon, koska tällä kertaa hän antoi riisua housujaan riittävästi, että lääkintämies sai sidottua polven ja annettua morfiinipistoksen. Riitaoja vältti häveliäästi katsomasta ennen, kuin Lehto oli taas täysissä pukeissa.

”En mä tahro miestä enää kiusata nuljuttamalla sitä täst mihinkään”, lääkintämies huokaisi ja pakkasi sidetarpeet ja muut välineensä takaisin reppuunsa. ”Mä lähren nukkumaan. Jäisikkö sä Riitapuro vähä kattoon sen perään, jos jätetään se tänne yöks?”

”Riitaoja”, hän korjasi ja katsoi Lehtoa, joka loi häneen vihaisen katseen. ”Kyl minä voin jeähä. Voisitko sinä käydä kysymässä Rahikaiselta, jos se jaksaisi jo nousta vahtivuoroon? Kolomannesta joukkueesta.”

”Kyllä minä sen tiiän, kaikki sen pojan tietää. Käyn herättääs ja käsken vahtiin. Pitäiskö herättää Koskela?” lääkintämies kysyi. Lehto näytti ärtyneeltä.

”Älä nyt saatana. Rahikaisen herätät, et muita.”

”Joo joo”, lääkintämies hymisi ja taputti Lehtoa olalle välittämättä siitä, kuinka tämä yritti väistää elettä. ”Varovasti ny, Lehto, ettet ala höpöttään. Soon morfiini tuhtia tavaraa.”

Niine hyvineen hän lähti. Lehto istui pienen lääkintäteltan nurkassa ja hieroi sidottua polveaan irvistellen. He olivat ainoina teltassa ja tilanne hieman hermostutti Riitaojaa. Lääkintämies oli jättänyt palamaan sen pienen lampun, jonka valossa hän oli Lehdon jalankin tutkinut. Lehto näytti sen valossa edelleen kalpealta, mutta jo hivenen rauhallisemmalta.

”Haluukko sinä Lehto peitteen? Täällä on”, Riitaoja kysyi. ”Vai haenko minä sinun manttelin?”

”Mene nukkumaan”, Lehto murahti. ”Minä valvon vielä.” ”Sinun pitäisi nukkua”, Riitaoja sanoi varovasti. Hän ei halunnut ruveta saarnaamaan, mutta hän ei myöskään halunnut Lehdon tuijottavan tuskissaan teltan pimeyteen koko yötä. ”Minun vanhemmat sano aina, että uni on paras leäke.”

”Ei nukuta”, Lehto mutisi, mutta toteamus ei kuulostanut kovin uskottavalta, kun hänen kasvojaan katsoi. Lehdon silmät näyttivät siltä, kuin olisivat vaarassa painua kiinni millä hetkellä hyvänsä. Hänen hengityksensä oli muuttunut rauhalliseksi, eikä Lehto enää hieronut polveaan niin kovakouraisesti. Enemmänkin uneliaasti.

”Sinulle annettiin se morfiini, että sinä saisit unen peästä kiinni”, Riitaoja huomautti. Lehto rypisti kulmiaan.

”En pidä.”

Riitaoja oli hämmentynyt. ”Mistä?”

”Tästä. Morfiinista”, Lehto mutisi ja pyöritteli päätään niin, että hänen niskansa natisi ilkeän kuuloisesti. ”Outo olo.”

”Sattuuko sinuun?” Riitaoja kysyi ja katsoi Lehdon polvea. Lehto vain päästi pienen, tyytymättömän äänen.

”Älä katso tolla tavalla.” Lehdon ääni oli normaalia pehmeämpi ja hiljaisempi. Hänen puheensa sammalsi vähän, mutta ei se epäselvää ollut. Muuten, kuin sisällöltään.

”Millä tavalla?”

”Lopeta”, Lehto ärähti. ”Ei satu. Lopeta se sääliminen.”

”En minä sinua Lehto seäli”, Riitaoja vastasi epäröiden. ”Miksi minä sinuu seälisin? Sinä tänäänkin olit niin rohkea. Minä voan pelekäsin.”

”Mitäs pelättävää siinä oli”, Lehto naurahti synkästi. ”Kunhan osoittelivat.”

”Ne olisi voinut sinut ampua.”

”Sitten olisivat ampuneet, väliäkö sillä”, Lehto mutisi. Hänen päänsä nuokkui vähän. ”Mutta ei niillä saatanoilla riittänyt kantti.” ”Elä Lehto puhu noin”, Riitaoja kielsi. Lehto vain nauroi ja pyöritteli päätään. Selvästi ele tuntui morfiinin vaikutuksen alaisena hyvältä, sillä Lehto unohtui hetkeksi pyörittelemään päätään, eikä reagoinut mitenkään Riitaojaan. Lopulta Lehto vilkaisi Riitaojaa ja hymyili. Se oli omituinen pieni virne, ei Lehdon normaali pilkallinen ja kireä irvistys, mutta ei kuitenkaan mikään oikea hymy.

”Sinä sitten pelkäät niin paljon”, Lehto totesi ja katsoi Riitaojaa silmiin. Riitaoja tuijotti takaisin. Tässä katsekontakstissa oli jotain vierasta. Lehto ei yrittänyt pelotella häntä tai saada häntä katsomaan pois. Lehto vain tuijotti häntä syvälle silmiin, kuin olisi oikeasti nähnyt jotain niiden takana. Lehdon kasvoille oli jähmettynyt se omituinen hymy. ”Minä luulin aluksi, että sinä vaan esitit, että saisit muut hoitamaan hommas puolestas. Mutta sinähän taidat oikeasti pelätä ihan koko ajan.”

Riitaoja kielsi itseään katsomasta pois. Lehto katsoi häntä silmiin ilman selkeää vihamielisyyttä, ja oli toinen sitten morfiinitokkurassa tai ei, Riitaoja ottaisi katseen vastaan.

”Etkö sinä ikinä pelekää?” Riitaoja kysyi siirtyen kuin huomaamattaan hieman lähemmäs Lehtoa. Virne tämän kasvoilta katosi ja hän vain tuijotti Riitaojaa.

”Mitä hyötyä pelkäämisestä on?” Lehto huokaisi ja katkaisi katsekontaktin painaakseen silmänsä hetkeksi kiinni. Hetken Lehto näytti Riitaojan silmissä kovin, kovin nuorelta. ”Mitä ne pelosta välittää. Satuttavat kuitenkin. Ei niille pidä antaa sitä iloa, että vielä pelkäisi.”

”Ketkä ne?” Riitaoja kysyi. Hänellä oli tunne, ettei Lehto puhunut Venäjän sotilaista.

Lehto rypisti kulmiaan. ”Kyllä sinä tiiät. Ne.”

Ei Riitaoja tiennyt, mutta hän antoi olla. Jotenkin hänestä tuntui, ettei Lehto tiennyt tarkalleen itsekään, keitä ”ne” olivat. Lehto kietoi käsiään ympärilleen ja mutisi: ”On vilu.”

Jotenkin siinä, että Lehto sanoi tuollaisen asian ääneen ja vielä tuolla tavalla, oli jotain lapsenomaisen hellyyttävää. Riitaoja ei sanonut mitään, mutta kietoi lattialla lepäävää peitettä Lehdon ympärille. Lehto ei vetäytynyt pois, mutta ei myöskään tehnyt elettäkään vetääkseen peitettä ympärilleen itse. Riitaoja mietti, pitäisikö hänen yrittää saada Lehto nukkumaan. Tuskin alikersantti itse ymmärtäisi, vaikka olisikin väsynyt. Tai ehkä ymmärtäisi, mutta ei vain suostuisi nukkumaan.

Äkkiä Lehto katsoi Riitaojaa ja hapuili jotain kädellään. Lopulta hän laski kätensä Riitaojan kaulalle kömpelösti. Hetken Riitaoja pelkäsi, mutta kun Lehdon käsi vain lepäsi hänen kaulansa vierellä tekemättä mitään, hän rauhoittui.

”Miksiköhän minä…” Lehto aloitti, kuin olisi halunnut kysyä jotain. Ilmeisesti kuitenkaan edes morfiinihumala ei ollut saanut Lehtoa alttiiksi itsetutkiskelun tai liiallisen avoimuuden puuskille. Hän vain tuijotti hetken Riitaojan kasvoja ja antoi kätensä liukua pois.

Riitaoja ei kysellyt. Hetken epäröityään hän tarttui Lehdon käteen ja ohjasi sen takaisin tämän syliin. Lehto katsoi kättään kysyvästi, kuin olisi miettinyt, miten se oli Riitaojan käsien väliin joutunut. Riitaoja hymyili Lehdolle typerää, arkaa hymyään ja sanoi: ”Sinun pitäis Lehto nukkua.”

”En tahdo”, Lehto mutisi ja pudisti päätään. ”Pitäisi olla ulkona.”

”Rahikainen on siällä nyt. Sinun jalakaan käi, et sinä voi ulos männä.”

”Älä sinä kerro minulle, mitä minä voin tehdä”, Lehto murisi ja yritti nousta, mutta irvisti sitten ja tarttui polveensa. ”Voi saatanan perkeleen helvetti…”

Morfiini taisi tehdä myös itkuherkäksi, sillä Lehdon silmiin kihosi kyyneleitä. Riitaoja tunsi paniikin hetkellisesti kuohuvan sisällään - Lehto itki, Lehto itki, mitä ihmettä hänen nyt pitäisi tehdä -, mutta yritti rauhoittaa itsensä. Hän hengitti syvään ja irrotti Lehdon kädet tämän polven ympäriltä. ”Elä veäntele sitä, tulee kippeemmäksi.”

Riitaoja painoi Lehdon rintakehää hellästi, jotta saisi tämän makuuasentoon. Lehto ei kuitenkaan ollut niin helposti taivuteltavissa.

”Lopeta”, Lehto käski niin, että ääni särkyi tuttuun kireään falsettiin. Kyyneleet Lehdon silmissä saivat hänet näyttämään melkein hätääntyneeltä. Riitaoja lopetti heti.

”Sinun pittää Lehto nukkua…”

”En tahdo, sinä saatana et minua määrää”, Lehto sanoi ja taisteli itsensä takaisin istumaan. Hän yritti pyyhkiä silmiään kämmenselkäänsä, mutta kyynelet olivat jo hänen poskillaan ja kaulallaan. Riitaojan vatsasta väänsi. ”Ei väsytä. Päästä irti.”

Riitaoja ei enää pitänyt kiinni, mutta nosti vielä kätensä selvästi Lehdon näkyville. Lehto tuijotti käsiä hetken ja varmistuttuaan, että ne olivat kaukana hänen kehostaan, hän huokaisi helpottuneesti. Lehto pyyhki kasvojaan ja tajusi sitten, mitä teki. Hän katsoi kyynelten kastelemia sormiaan ja irvisti.

”Minä inhoon morfiinia.”

Riitaoja nyökkäsi myötätuntoisesti ja sanoi: ”Mutta se on hyvä, että sinul sitä annettiin. Ettei sinuun satu niin palajon.”

”Ei minua kipu haittaa”, Lehto ärähti ja kietoi kätensä jälleen ympärilleen. Hän näytti huonovointiselta. ”Outo olo.”

”Jos sinä nukkuisit, sinul ei olisi enää outo olo”, Riitaoja ehdotti. Lehto mulkaisi häntä, mutta taisi harkita asiaa. Hän nojasi hiljaa taaksepäin, kunnes päätyi makaavaan asentoon. Riitaoja riisui takkinsa ja viikkasi sen Lehdon pään alle tyynyksi. Sitten hän kuori viltin Lehdon ympäriltä ja levitti sen alikersantin päälle.

Lehto sulki silmänsä ja Riitaoja sammutti pienen lampun. Lehto ei ehtinyt kauan makaamaan hiljaa, kun hän jo kierähti kyljelleen.

”En minä saa unta”, Lehto mutisi turhautuneena. Hän repi peitettä tiukemmin ympärilleen. Riitaoja mietti, olisiko hänen pitänyt yrittää riisua Lehdon saappaita tai yrittää muuten tehdä tämän olo mukavammaksi. Eikö morfiinin pitäisi nimenomaan nukuttaa?

”Ol iha hiljaa paikallaan, Lehto”, Riitaoja tiesi vain neuvoa. ”Kyllä se uni tuloo siältä.”

Lehto mutisi jotain ja painoi kasvojaan Riitaojan tyynyksi viikattuun takkiin. Hänen hengityksensä pysyi välillä oudonkin rauhallisena, mutta aina välillä se taas kiihtyi.

”Huimaa”, Lehto mutisi. Riitaoja yritti pidätellä kasvoilleen pyrkivää pientä hymyä.

”Sinä makkaat moassa, ei haittaa, vaikka huimais hiukan.”

”En tykkää.”

Riitaoja ei halunnut vähätellä Lehdon huonoa oloa, joten hän ei sanonut mitään. Jos tämä olisi ollut kuka tahansa muu, Riitaoja olisi saattanut yrittää hieroa toisen selkää rauhoittavasti ja sanoa jotain rohkaisevaa. Nyt hän ei osannut oikein tehdä muuta, kuin hyräillä jotain laulua, jota hänen vanhempansa olivat laulaneet, kun hän oli ollut lapsena nuhainen. Lehto hytisi hieman.

”Onko sinul Lehto viäläkin vilu?” Riitaoja kysyi. Lehto tuhahti ja katsoi Riitaojaa olkansa yli hieman harittavalla katseella.

”Etkö sä ollenkaan nuku? Ei ihme, jos päivällä et jaksa, kun kyyläät toisia kaiken yötä”, Lehto mutisi, mutta terä äänestä hiipui loppua kohti.

”Minä voan katon, että sinä soat nukuttua”, Riitaoja vastasi. ”Voin minäkin pitkälleni mennä.”

”Mmph”, kuului Lehdon huolellisesti artikuloitu vastaus.

Riitaoja asettui makaamaan ja veti päälleen peitettä. Hän katsoi Lehdon hytiseviä olkapäitä ja mietti, johtuiko tärinä kylmästä vai oliko kyseessä jonkinlainen morfiinin sivuvaikutus. Riitaoja varovasti heitti toistakin peitettä Lehdon päälle ja mönki hieman lähemmäs alikersanttia, jotta siitä riittäisi heille molemmille. Lehto huokaisi raskaasti. ”Lämmin.”

Riitaoja jähmettyi ja katsoi Lehdon takaraivoa kysyvästi. Tietenkään Lehto ei nähnyt hänen katsettaan, mutta päästi kuitenkin pienen, turhautuneen äänen, kun Riitaoja yritti siirtyä kauemmas. Riitaoja seisahtui jälleen. Kyllä hän oli monesti nukkunut suorastaan toisten miesten sylissä, mutta ajatus siitä, että hän voisi nukkua edes kiinni Lehdon selässä kauhistutti häntä. Vaikka Lehto morfiinipäissään ehkä piti lämmöstä, ei hän varmasti olisi aamulla kovin tyytyväinen tilanteeseen.

Yksi viimeinen tyytymätön inahdus Lehdolta riitti kuitenkin suostuttelemaan Riitaojan. Varoen hän painautui Lehdon selkään. Mies tuntui valtavan kylmältä, vaikka tällä oli sentään päällään takki ja kaksi peitettä. Riitaoja epäröi hetken ja kietoi kätensä Lehdon ympärille.

”Ei kättä”, Lehto sanoi äkkiä lähes selväpäisen kuuloisella äänellä. Riitaoja nykäisi nopeasti käsivartensa pois ja keskittyi vain nykertymään vasten Lehdon selkää. Lehdon hiukset kutittelivat Riitaojan nenää tuoksuen hieltä ja nuotion savulta.

”Onk näin hyvä?”

Lehto mumisi jotain epäselvää. Riitaoja tulkitsi sen myöntäväksi tai ainakin neutraaliksi vastaukseksi.

”Soakko sinä nyt nukuttua?” Riitaoja kysyi.

”En varmaan”, kuului uupunut mutina.

”Ai. Voinko minä auttaa jotenkin?”

”Et.”

”Ai. Haluutko sinä jutella?”

Lehto vain huokaisi. Hetken Riitaoja luuli, ettei tämä vastaisi ollenkaan, mutta kohta kuului pieni ja voipunut ääni: ”Et sitten kerro Koskelalle, että mua ammuttiin.”

Riitaojan teki mieli naurahtaa. ”Koskela varmaan soa tiätää sen kuitenkin.”

”Ai jaa.” Hetken oli taas hiljaista. ”Et sitten kerro sille, että minä porasin.”

Riitaoja tukahdutti pikkupoikamaisen kiusoittelunhalun, joka sai hänet toivomaan, että olisi uskaltanut kysyä 'ai, muilleko minä soan sen kertoa?’. Hän vain pudisti päätään, vaikka tiesi, ettei Lehto nähnyt sitä, ja sanoi viattomasti: ”Itkikkö sinä? En minä nähnyt.”

Lehto tuhahti ja hetken oli taas hiljaista.

”Riitaoja?”

”Niin?” hän kysyi ja avasi silmänsä, jotka oli jo ehtinyt sulkea.

”Jäikö minun kivääri ulos?”

”Ei jeänyt”, Riitaoja vastasi pidätellen hymyä. ”Leäkintämies otti.”

”Jaha. Selvä. Mutta jos Rahikainen on aamulla sen ottanut, minä vetäsen teitä molempia”, Lehto murahti. ”Varsinkin sitä lääkintämiestä. Turha jätkä. Antoi tätä saatanan morfiinia, oisin pärjänny ilman.”

Riitaoja nauroi hieman. Lehto oli taas vähän aikaa ääneti.

”Riitaoja?” ”Niin, Lehto?”

”Jäikö ne ruumiit sinne?”

Riitaojaa kylmäsi, mutta hän vastasi: ”Jäi.”

”Kukaan niitäkään korjaa. Sinne maatuvat, kun täältä lähdetään”, Lehto mumisi. ”Niin kuin mekin joku päivä.”

”Elä puhu tommosia.” ”Tottahan se”, Lehto naurahti väsyneesti. ”Joko se, tai sitten pääsee sankarihautaan. Tämmöinen kulkukoira, sankarihautaan. Mietihän sitä, Riitaoja.”

Keskustelu oli niillä urilla, joilta Riitaoja halusi sen mahdollisimman nopeasti pois.

”Kalmistoihin, sanoi se pastori silloin joskus.” Lehdon ääni hiljeni. ”Minä inhoon kirkonmiehiä.”

Riitaoja mietti, uskaltaisiko hyssytellä Lehtoa, vai kokisiko tämä sen alentuvaksi käytökseksi. Lehto kuitenkin hiljeni omaan tahtiinsa.

”Riitaoja?” Nyt Lehdon äänessä oli aidon unelias sävy. Vaikutti siltä, että väsymys alkoi vihdoin voittaa Lehdon morfiininhuuruisen uhmakkuuden.

”Niin?”

Lehto mutisi jotain, mutta Riitaoja ei saanut selvää.

”Anteeks, Lehto, minä en kuullut.”

”Sinä oot sitten…” Lehto haukotteli ja loput puheesta jäi sanomatta. Lehto käpertyi itseensä varoen polveaan ja painoi päänsä Riitaojan viikattuun takkiin. Riitaoja hengähti ja hymyili. Ehkä Lehto nyt saisi unen.

*

Koskela katsoi ympärilleen. Kolmas joukkue oli hiljalleen kerääntynyt jonoon hakemaan aamiaista, mutta Lehtoa ja Riitaojaa ei näkynyt missään. Koskela näki Rahikaisen, joka haukotteli dramaattisesti ja suki kiharapilveään uupuneen näköisenä.

”Tuplavuoroon pistivät”, Rahikainen murahti, kun näki Koskelan kysyvän katseen. ”Eikä nukkuakkaa uskaltanu, ku ryssie ruumiit kahto kohti. Tual ne o viälki.”

”Joku hyökkäsi tänne eilen?” Koskela kysyi kohottaen kulmiaan.

”Kai sitte. Ei vissii voinu pojat jäähä vahtiinkaa ennää. Leäkintämies herätti miut.”

Koskela näki syrjemmällä aamupuuroonsa syventyneen lääkintämiehen. Sotamies Laine oli hieman hölmö satakuntalainen ja sen verran mukava veikko, että Koskela oli hänen kanssaan muutamaan kertaan rupatellut.

”Täällä vissiin eilen vähän ryskäsi?” Koskela kysyi asteltuaan hitaasti Laineen viereen. Tämä hymyili hänelle ja kohautti olkapäitään.

”No enny niikää sanois. Naapuri hiukan kävi kovistelees, kraapas kloppia vähä polvesta. Meinasin just men herätteleen poikia ja kattoo, jos Jsp:lle pitäis viedä tikkei hakee”, Laine selitti.

”Ketä poikia?”

”Lehtoa ja Riitasalmea, ekstiä.”

”Riitaojaa.”

”No sitä sitä. Mutta Lehdolla niistä polveen kävi. Ei pahasti, ei halunnut sua herättää.”

Koskela huokaisi. Niin Lehdon tapaista. Sekin vielä, että pahaa aavistamaton lääkintämies oli laittanut Lehdon ja Riitaojan näemmä kahdestaan lääkintätelttaan yöksi. Riitaoja parka.

Laine lusikoi puuron suuhunsa ja laski pakin maahan. ”Mennääs katsomaan.”

Koskela seurasi Lainetta lääkintätelttaan antaen auringonvalon pyrkiä sisään teltan ovesta. Koskela siristeli silmiään ja näki teltan nurkkaan nykertyneet miehet. Lehto makasi pienellä kerällä näyttäen rauhalliselta kuin herran enkeli. Riitaoja oli käpertynyt vasten tämän selkää, kasvot Lehdon hiuksissa. He makasivat saman peiton alla ja Koskela ei tiennyt, pitäisikö hänen tuntea olonsa liikuttuneeksi vai järkyttyneeksi.

”Suloista”, Laine kommentoi. ”Ei haluis herättää. Mut kyl sitä Lehdon jalkaa pitäis hieman tuteerat.”

”Herätetään Riitaoja ensin”, Koskela sanoi hiljaa. ”Ettei Lehtoa nolota.”

Koskela kömpi varoen Riitaojan luo ja taputti tämän olkapäätä. ”Riitaoja.”

”Herätys, sisar hento valkoinen”, Laine tirskahti. Riitaoja rypisti kulmiaan, mutta heräsi. Hän nosti päätään Lehdon tukasta ja katsoi Koskelaa silmät sirrillä.

”Tuliko yöllä kylmä?” Koskela kysyi huvittunut pilke silmissään. Riitaoja vilkaisi Lehtoa ja vetäytyi heti kauemmas. Lehto mutisi unissaan jotain, eikä vaikuttanut kauhean innostuneelta siitä, että hänen selkäänsä vielä hetki sitten painautunut lämpö riistettiin häneltä.

Riitaoja nousi istumaan ja hieroi silmiään. ”Lehol oli vilu.”

”Saikko sä poikarukka yhtää nukutuksi vai höpöttikö Lehto koko yön?” Laine piruili. Riitaoja näytti nolostuneelta.

”Ei se hirveesti höpöttänyt. Vähän voan”, Riitaoja mutisi. Lehto kai kuuli uniinsa, että hänestä puhuttiin, sillä hän nousi istumaan pidellen polveaan ja valittaen äänettömästi. Lehdon tukka oli pörrössä kuin pojanviikarilla ja kun hän avasi silmänsä, niissä oli väsynyt ja hämmentynyt katse. Lehto tuijotti ensin Koskelaa, sitten lääkintämies Lainetta ja lopulta vieressään istuvaa Riitaojaa. Koskelalta ei jäänyt huolimatta, kuinka pitkään Lehto Riitaojaa katsoi. Olivathan he suloinen parivaljakko, hiukset sekaisin ja molemmat aivan unenpöpperössä.

”Jaahas, jaahas, huomenia”, Laine touhotti ja konttasi lähemmäs Lehtoa. ”Katottaisko sitä jalkaa?”

Lehto katsoi lääkintämiestä vihamielisesti. ”Sinä piru annoit minulle sitä saatanan morfiinia, sinä et katso mitään.”

Koskela huomasi, että Riitaoja yritti parhaansa mukaan peitellä hymyään.

”Annapa kuitenkin pojan katsoa”, Koskela sanoi. ”Ei anna sinulle enää morfiinia. Nukkuvan se vain sinun halusi.”

”Helvetin huonosti meni. Tuntuu, kuin ei olisi nukkunut yhtään”, Lehto jupisi, mutta totteli Koskelaa. Laine mutisi jotain tikeistä ja väänteli polvea niin, että Lehto joutui puremaan huuliaan yhteen.

”Tarttis mennä varmaan käymään Jsp:llä, ei tää paha o, mutta varmuuden vuoksi”, Laine mutisi. ”Menehän sä Riitasuo aamiaiselle. Kiitti, ko jäit Lehdon kaa. Sillä on tainnu olla oikeen mukavat oltavat täällä sun kanssa, susta tulis hyvä lääkintämies.”

Riitaoja nolostui kehaisusta niin, ettei tajunnut edes korjata nimeään. Hän vain painoi päänsä, mutisi kiitoksen ja lähti. Lehto katsoi hänen peräänsä. Kun Riitaoja oli ehtinyt ulos teltasta, Lehto murahti: ”Tuon tontun vielä lykkäsit minua valvomaan. Saatana.”

Koskela ja Laine vilkaisivat toisiaan huvittuneina.

”Soon sun morfiinihöpinöitä kuunnellu puole yötä, ole kiitollinen”, Laine nauroi. Lehto tuhahti.

”Minua ei mikään helvetin morfiini saa höpöttämään.”

*** ***

[neroushalvaus]

No niin, sain hinkattua tämän neljännen osan jonkinlaiseen kuosiin. En edes tiedä. Loppu on ainakin nyt tältä erää hyvin vague, ei tässä heti mitään hääkutsuja olla lähettämässä, mutta lupaavalta näyttää.

Paritus/Hahmot: Lehto&Riitaoja, voi ajatella joko shippimielessä tai kehittyvänä ystävyytenä.  Varoitukset: PTSD-oireistoa, paniikkikohtauksen kuvaus, ableistista kieltä, itsemurha mainitaan. Jos jotain jäi mainitsematta, saa tulla huomauttamaan. Vastuunvapaus: Tuntemattoman hahmot kuuluvat edelleen Linnalle Summary: Lehto näyttää sulamisen merkkejä. Riitaojan perhe adoptoi erään alikersantin hyvin vähällä suostuttelulla, mutta tämä eräs alikersantti ei itse ymmärrä asiaa ihan niin helposti. Riitaoja löytää selkärankansa. Kissanpennut ovat aivan valtavan suloisia. 

osa 1 // osa 2 // osa 3

Eräänä päivänä tapahtui pieni ihme.

Lääkintälotta oli katsonut ulos ikkunasta ja sanonut, että ulkona oli satanut lunta. Riitaoja oli noussut myös katsomaan ja hymyillyt lapsellisen iloista hymyään nähdessään, että sairaalan sisäpihan harmaus oli peittynyt valkeaan lumeen. Hän oli sanonut, että olisi mukava mennä käymään ulkona. Hyvässä kunnossa olevat potilaat saivat ulkoilla, mutta Riitaoja oli käynyt pihalla siitä huolimatta vain muutaman kerran. Hän ei virallisesti ollut ulkoilmaihminen, mutta lumi toi hänen mieleensä kotitalon lumisen pihan, jossa hän oli lapsena leikkinyt siskojensa kanssa. Riitaoja oli ihan vain kohteliaisuudesta kysynyt, haluaisiko Lehto tulla mukaan.

Ja Lehto oli kohauttanut olkapäitään.

Nyt Riitaoja seisoi pihalla päällään takki ja mantteli sekä amatöörimäisellä epätasaisuudella kudottu lapanen, joka oli saapunut paketissa muutama päivä sitten. Samassa paketissa olivat olleet kahdet villasukat, joista toiset Riitaoja oli tunkenut reppuunsa miettien, että hän antaisi ne Lehdolle sopivan hetken tullen.

Lehto oltiin saatu pyörätuoliin ja hän istui siinä selvästi ahdistuneen näköisenä. Lehdon silmät tuijottivat sisäpihan toiselle puolen, johonkin tyhjään pisteeseen. Tämän suu muodosti jälleen pelkän jäykän viivan ja hän puristi syliinsä kuin peitteeksi asetellun manttelin kangasta rystyset valkoisina. Lehto oli antanut lotan työntää pyörätuolin pihalle, mutta sitten hän oli hätistänyt tämän tylysti pois.

Riitaoja höpötteli omiaan, kertoili viimeisimmästä kotoaan tulleesta kirjeestä ja kissanpojista, jotka olivat syntyneet sitten viime kirjeen. ”Minä peäsen ihan kohta kotiin, ja ne on viälä ihan piäniä silloin.”

Puhe kotiinpääsystä oli ilmeisesti se, mikä sai Lehdon murahtamaan vihaisesti: ”Älä puhu paskaa.”

Riitaoja vaihtoi äkkiä puheenaihetta ja mietti ääneen, mitäköhän konekiväärikomppanialle kuului. Lehto tuhahteli hänen puheilleen, mutta ei sentään käskenyt olla hiljaa.

”Onko sinulla Lehto yhtään ikävä niitä?” Riitaoja kysyi kyyristyen piirtämään lumeen. ”Minul kai on hieman. Rahikaista ja Vanhalaa nyt ainakin. Pelottaa vähän, miten ne pärjää.”

Lehto pyöräytti silmiään ja sanoi: ”Mitä niitten puolesta pelkäämään. Vanhala varmaan vaan hihittää vasten Saatanan kasvoja niin, ettei sitä huolita Helvettiinkään. Ja Rahikainen ei mene riittävän lähelle tulta saadakseen osumaa.”

”Käihän minuunkin, vaikka en minäkään lähelle tulta männy”, Riitaoja huomautti.

”No ei sinuun olisi käynyt, jos se saatanan hupiukko ei olisi yrittänyt tehdä sinusta sotilasta”, Lehto naurahti kuivasti. ”Minä olisin voinut suoralta kädeltä kertoa sille, että yritetty on eikä olla onnistuttu.”

Riitaojan oli hyvin vaikeaa arvioida, pilkkasiko Lehto häntä vai oliko tämä jokin yritys laskea leikkiä hänen kanssaan. Kun hän ei tiennyt varmasti, Riitaoja katsoi parhaaksi turvautua hänelle tuttuun maneeriin: hermostuneeseen hymyyn.

Lehto näytti hytisevän ja Riitaoja kysyi, tahtoiko tämä sisään. Lehto mutisi, että kun tänne ulos nyt kerran oltiin vaivauduttu, kai siellä sitten myös oltaisiin. Riitaoja antoi olla. Hän kuitenkin mietti, olisiko vaivan arvoista vääntää mantteli pois hänen omasta niskastaan ja kietoa Lehdon ympärille lisälämmikkeeksi, vai ravistelisiko Lehto sen heti pois. Riitaoja päätyi lopulta pitämään manttelin itse.

”Koskela”, Lehto äkkiä sanoi.

”Täh?”

”Niin, että ei minulla ketään niistä mikään ikävä ole, mutta Koskela ei ollut mikään turha äijä”, Lehto sanoi kohauttaen olkapäitään. Riitaoja hymyili.

”Koskela tais pittää sinusta”, Riitaoja sanoi.

”Ja paskat.”

”Se oli tosi aralla tunnolla, kun se ja Lammio pisti meijät sillo menee oikoseen, kun sinä hoavoituit. Sanoi, että olisi pitäny kiärtää.”

Lehto irvisti maininnalle tuosta yöstä, joten Riitaoja kiirehti jälleen siirtämään aihetta turvallisemmille vesille: ”Entäs Kaarna?”

”Kuollut”, Lehto totesi lakonisesti. Riitaoja katsoi tätä epäröiden.

”Mutta onko sinulla sitä ikävä?”

”Mitä sitä raatoja ikävöimään”, Lehto totesi äänessään jälleen oudon rienaava sävy. ”Ei niistä paljon iloa ole ja haisevatkin vielä pahalle.”

Riitaojan sisuskaluja kylmäsi tuollainen puhe. Hän ei uskonut Lehdon kertovan hänelle koko totuutta. Ainakaan hän ei halunnut uskoa sitä. Kapteeni Kaarna oli selvästi pitänyt Lehtoa suosikkinaan Hietasen ohella, eikä Riitaoja voinut uskoa, ettei se ollut merkinnyt Lehdolle mitään.

”Se sinusta nyt ainakin piti”, Riitaoja sanoi hiljaa. Lehto näytti tuskastuneelta.

”Se sääli minua. Siinä on ero”, Lehto murahti, mutta tajusi sitten varmaan puhuneensa harkitsemattomasti. Hän haroi hiuksiaan hermostuneen näköisenä ja mutisi: ”Kuka täällä täytyy tappaa, että saa tupakan.”

*

Riitaoja makasi maassa vatsallaan ja itki. Hänen takanaan huudettiin, ei saanut jäädä tuleen makaamaan, mutta Riitaojaa pelotti, häntä pelotti ja luodit vinkuivat ilmassa ja osuivat maaleihinsa kaataen miestä kuin viikate heinää.  Lehto seisoi hänen vieressään polttaen mahorkkasätkää ja Riitaoja halusi käskeä tätä maahan, mutta hänen kielensä ei toiminut. Lehdon vatsassa oli ammottava haava, josta valui ulos mustaa saastaa. Sitä tippui hiljalleen litsahdellen maahan. Osa osui Riitaojan kasvoihin ja sai hänet haukkomaan kauhuissaan henkeä. Lehto katsoi Riitaojaa pilkallisesti ja nauroi vihlovaa naurua.  “Ylös siitä”, hän sähähti ja potkaisi Riitaojaa kylkeen. ”Nyt ne vihdoin päästää minut sinusta.”  Riitaoja nousi haparoiden ylös ja sillä samalla sekunnilla luoti lävisti hänet.

Riitaojan silmät rävähtivät auki. Oli aivan pimeää ja hänen sydämensä hakkasi. Hiki valui pitkin hänen otsaansa. Riitaoja nousi vaivoin istumaan, mutta hänen sydämensä ei rauhoittunut. Häntä oli ammuttu. Hän kuolisi, hän kuolisi tähän sairaalasängylle ja aamulla hänet peitettäisiin kankaalla ja Lehto hymähtäisi häntä katsoessaan kylmästi, mitä sitä raatoja ikävöimään.

”Riitaoja?”

Hän yritti hengittää nenän kautta sisään ja suun kautta ulos, mutta hän sekosi rytmissä ja hänen hengityksensä muuttui ohueksi pihinäksi. Hän ei saanut happea, voi luoja, hän ei saanut happea, hän tukehtuisi, hän oli unohtanut, miten hengitettiin…

”Riitaoja! Lopeta se poraaminen ja hengitä!”

Itkikö hän? Riitaoja yritti koskettaa märkiä poskiaan, mutta muisti liian myöhään, että hänen oikea kätensä oli poissa, ja hänen suustaan karkasi surkea ulina. Hänen silmissään alkoi mustenemaan, hän tarvitsi ilmaa, mutta hän ei osannut enää hengittää.

”Voi nyt saatana. Riitaoja!”

Riitaoja ummisti silmänsä. Hän värisi kauttaaltaan ja hän olisi kietonut kätensä ympärilleen ja vaipunut mykkyrään sängylle, mutta hänellä ei ollut kättä ja hän kuolisi ja Lehto nauraisi aamulla nähdessään hänen kylmän ja kalpen ruumiinsa ja hän ei koskaan pääsisi kotiin ja hänen sydämensä hakkasi niin kovaa, että kohta se lakkaisi toimimasta ja hän oli unohtanut, miten hengitettiin.

”Saatanan naattikorva, kuuntele nyt! Sinä näit pahaa unta, siinä kaikki.”

Riitaoja raotti silmiään ja katsoi sivulleen. Lehto oli ponnistanut itsensä istuvaan asentoon ja katsoi häntä omituinen ilme kasvoillaan. Riitaojan silmissä tanssi mustia pisteitä, mutta hän ei saanut hengitystään tasaantumaan.

”M-min-minä en p-py-pyst…” Riitaoja yritti puhua, mutta hän ei saanut keukoihinsa riittävästi happea.

”Pää kiinni”, Lehto murahti ja katsoi häntä silmiin tiukasti. ”Hengitä.”

Hengittämisen sijaan Riitaoja itki monta minuuttia. Lopulta hän oli liian väsynyt itkemään, joten hän vain roikotti päätään apaattisena ja niiskutti.

”No niin, oletko rauhoittunut?” Lehto kysyi. Sen sijaan, että tämä olisi kuulostanut ärsyyntyneeltä, tämä kuulosti siltä, kuin olisi yrittänyt kaikkensa esittääkseen ärsyyntynyttä. ”Oliko se nyt niin paha uni, että piti järjestää tuollainen kohtaus?”

Riitaoja ei jaksanut vastata. Tuntui, kuin hänen keuhkonsa olisivat olleet täynnä sahanpurua. Lehto tuijotti Riitaojaa ja kysyi lopulta, kuin ei olisi ollut ihan varma, miten sellainen kysymys piti esittää: ”Miltäs tuntuu?”

Riitaoja hengitteli hetken ja vastasi sitten mutisten: ”Paha olla. Pelottaa.”

Lehto ei näemmä keksinyt mitään jatkokysymystä, sillä hän vain vastasi epävarmalla äänellä: ”Jaha.”

**

Eila Riitaoja istui äitinsä kanssa toisiaan vastapäätä junan hytissä. Ikkunasta avautuva maisema alkoi jo näyttää Kuopiolta. Äiti puristi kädessään Riston viimeisintä kirjettä. Tänään he hakisivat pojan kotiin.

Eila katsoi ulos ikkunasta miettiväisenä ja äiti ei malttanut olla kysymättä, mitä tämä mietti. Eila huokaisi ja pudisti päätään. ”Minä sitä voan, että nyt me viijään sen Lehon ainua kaveri pois.”

”Se on myös minun ainoa poikani”, äiti huomautti. Hänellä ei selvästi ollut pienintäkään halua antaa Riston maata sairaalassa päivänkään kauemmin, kuin oli tarpeen.

”Kyllä minäkin sen kottiin haluan”, Eila mutisi. ”Mietin voan, jos olisi joku mahdollisuus soada se Lehto mukaan.”

”Älä olo hölmö, Eila. Ei aikuisia miehiä voi tuosta vain napata mukkaan, kuin kulkukoiria tienposkesta.”

Eila huokaisi.

**

Lehto katseli synkkänä, kun Riitaoja pakkasi reppuaan. Touhu oli hidasta, kun poika sommitteli jokaisen tavaran viemään mahdollisimman vähän tilaa ja viikkasi vaatteitaan kömpelösti mytyiksi.

”Et sinä tuota kaikkea saa kulkemaan”, Lehto murahti. Hänet oltiin taas saatu suostuteltua pyörätuoliin, mutta vain, koska se tuntui selkään paremmalta, kuin jatkuva makaaminen. Tuoli oli kuulunut jollekin toiselle potilaalle, jonka jalat olivat kokeneet ihmeparantumisen. Se oli päässyt kävellen kotiin ja Lehto oli saanut pyörätuolin. Tasan eivät käyneet onnen lahjat. Lehdon jalat olivat alkaneet tottelemaan häntä jonkun verran, mutta ottaen huomioon, että pienikin varpaiden kipristys riitti uuvuttamaan hänet, ei hän ollut kovin optimistinen jatkon suhteen. ”Et saanut edes silloin, kun sinulla oli molemmat kädet tallella, mites nyt.”

Riitaoja vain virnisti typerästi. ”Minun sisko ja äiti tulee hakemaan, ne auttaa minuu.”

”Että akat hommiin ja sinä saat taas vaihteeksi vetelehtiä kaikessa rauhassa”, Lehto jupisi. Riitaoja lopetti hetkeksi pakkaamisen ja katsoi Lehtoa tutkivasti.

”Mikä sinul on?”

Lehto vain tuijotti tyhjää ja puri huuliaan yhteen. Riitaoja huokaisi.

”Minä lupaan kirijoittaa sinul”, Riitaoja sanoi.

”Loistava suunnitelma, kädetön kirjoittaa lukutaidottomalle”, Lehto ivasi ja pudisti päätään. ”Ilonenhan minä olen, ettei tarvitse kuunnella sinun jatkuvaa vouhottamistasi enää. Kun nyt eivät lykkää mihinkään hullujenhuoneelle seuraavaksi, missä kymmenen sinunkaltaista odottaa minua valmiina kertomaan, kuinka hirveästi niitä sodassa pelotti.”

”Lehto kun minä en soa valita, mutta jos…”

”Jos saisit, jäisit tänne?” Lehto nauroi ilkeästi. ”Älä Riitaoja viitsi. Sinä pääset kotiisi isin ja äitin kainaloon ja nukkumaan siskojesi vieressä ja silittämään niitä perkeleen kissanpentuja, älä saatana kehtaa valehdella, että jäisit mieluummin mätänemään tänne.”

”Jos minä saisin valita”, Riitaoja jatkoi välittämättä Lehdon pilkasta, ”minä ottaisin sinut mukaan.”

Lehto oli hetken hiljaa ja ärähti sitten: ”Älä höpötä.”

Riitaoja katsoi Lehtoa hetken ja alkoi sitten penkoa juuri pakattuja vaatteita pois repustaan. Vihdoin hän löysi pienen, avatun paketin ja ojensi sen Lehdolle. Lehto raotti paketin paperia ja katsoi sen sisältämää sukkaparia otsa rypyssä.

”Jos sinun jalkoja alkaa paleltaa. Kylymä tuloo viälä”, Riitaoja sanoi. Lehto katsoi häntä pitkään ja pudotti paketin reppuunsa sanomatta mitään.

*

”Risto!”

Oli lähellä, ettei Lehdon täytynyt painaa käsiään korvilleen kuullessaan tuon riemunkiljaisun. Nimi lävisti ilman vihlovalla taajuudella, ja äkkiä Riitaojalla olikin syli täynnä nuorta, tummatukkaista naisihmistä. Lehto arveli tämän nyt olevan toinen Riitaojan pikkusiskoista, sen verran väkivaltaiseen rutistukseen mokoma oli Riitaojan kahlinnut. Huoneeseen käveli myös rauhallisesti vanhempi nainen, jolla oli Riitaojan silmät, mutta ei jälkeäkään tämän pälyilevästä katseesta ja hämmentyneestä hymystä. Ei ollut vaikeaa arvata, että tässä oli Riitaojan äiti.

Riitaoja oli purskahtanut itkuun. Lehto ei ollut kovin yllättynyt siitä, mutta jokin häntä kuitenkin kouraisi sydänalasta. Tätä hetkeä Riitaoja oli odottanut koko sen ajan, kun oli maannut hänen kanssaan täällä rinnakkain. Samaan aikaan, kun Lehto oli yrittänyt parhaansa mukaan olla odottamatta mitään.

”Anna, kun minä katon sinuu”, Riitaojan äiti sanoi ja hätisti tyttärensä pois pojan kimpusta. Nainen laski kätensä Riitaojan olkapäille ja katsoi poikansa kyynelistä märkiä kasvoja, joissa saattoi vielä nähdä merkkejä kranaatinsirpaleiden viiltämistä haavoista. Riitaojan äiti silitti pojan oikeaa olkapäätä katsoen tämän tyhjänä lepattavaa hihaa. ”Voi minun poikarukkaani.”

Riitaojan itku yltyi ja hän halasi äitiään tiukasti. Lehdon teki mieli oksentaa. Hän käänsi päänsä pois ja oli tuijottavinaan ulos ikkunasta.

Kun Riitaoja oli rauhoittunut sen verran, että hän oli lopettanut itkemisen, alkoi kuulumisten vaihto. Lehto olisi voinut luulla, että ne olivat monissa kirjeissään vaihtaneet keskenään riittävästi juttuja, mutta ehei, turha luulo. Riitaojan sisko, Eila taisi olla sen nimi, oli eniten äänessä ja kertoi valtavan pitkästyttäviä tarinoita kotipuolesta. Riitaoja nyökytteli ja hymyili leveästi. Oliko sen saatanan pakko näyttää niin helvetin onnelliselta? Lehto nyppi kynsiään, jotka olivat vasta alkaneet palata normaalin näköisiksi.

Kun puheensorina oli kestänyt tauotta varmaankin puoli tuntia, Riitaojan äiti alkoi purkamaan pojan laukkua ja aloitti sen pakkaamisen kokonaan alusta. Tällöin Eila huomasi Lehdon.

”Päivää”, tyttö heläytti ja istuutui Lehdon sängylle mitään kyselemättä. Lehdon teki mieli sanoa pahasti. Ihan sama, vaikka hän ei nyt siinä maannut, se oli hänen sänkynsä, eikä siinä jumalauta istuttu. ”Sinä oot varmaan se kuulusa alikersantti Lehto?”

”Eila”, Riitaojan äiti sanoi varoittavasti.

”Oi, anteeksi! Te olette varmaan se kuulusa alikersantti Lehto?”

Lehto pureskeli huultaan ja vastasi kuivasti: ”Saatanpa ollakin.”

”Risto on kertonut teistä palj-… Kohtuuden rajoissa”, Eila sanoi ja virnisti. Riitaoja haroi hiuksiaan nolona. ”Tykkäsitteks te niistä Anjan kutomista sukista?”

Lehto ynähti vastaukseksi.

”Koskas te peäsette kottiin? Risto kertoo, että te ootte jo ihan parantunut.”

Lehto vain mulkaisi Riitaojaa, joka punastui. ”Minkä elämäkerran sinä oot perheellesi minusta kirjoittanut?”

”Voi elkää olko Ristolle liian ankara”, Eila toppuutteli. ”Hän ny on vähän tommonen, ei hän ossaa piilottaa sitä, kun tykkää jostakusta.”

Puna Riitaojan poskilla syveni. Lehto katsoi tätä tuimasti yrittäen peittää hämmennystään. Riitaojahan pelkäsi häntä, varmaan jollain omalla, aralla tavallaan jopa inhosi. Eikä Lehto edes voinut syyttää tätä siitä. Olosuhteiden pakostahan se oli hänen kanssaan täällä makoillut, eikä siksi, että se hänestä pitäisi. Omaa raukkamaisuuttaan se oli silloin eräänä yönä heittänyt Lehdon kiväärinkin pois. Ei siinä ollut kyse pitämisestä.

Riitaojan äidin ääni havahdutti Lehdon.

”Kauhistus teidän käsiänne”, rouva Riitaoja henkäisi ja harppoi Lehdon luo. Lehto yritti piilottaa kynsiään, mutta Riitaojan äiti ei antanut hänen tehdä sitä. Hän nappasi kiinni Lehdon kädestä ja katseli sitä arvioiden. ”Tällainen saa luvan loppua, kuuletteko? Kamalan näköiset. Annahan Eila minulle nenäliinaa.”

Lehto huomasi, että hän oli nyppinyt kyntensä aivan verille. Riitaojan äiti otti nenäliinan ja kostutti sen Riitaojan pöydälle unohtuneessa vesilasissa. Sitten hän alkoi töpöttelemään sillä Lehdon sormia. Lehto ei voinut olla irvistämättä.

”Minun nimeni on Hilja Riitaoja”, hän esitteli itsensä viileällä äänellä pyyhkiessään verta Lehdon nimettömästä. ”Ymmärrän, että olette hermostunut, mutta tuollainen ei kertakaikkiaan käy.”

Lehto olisi tietenkin voinut sanoa, ettei kynsien nyppiminen ollut hänen itsetuhoisin aktiviteettinsa, mutta hän vain tyytyi mutisemaan tylysti: ”En minä ole hermostunut.”

”Totta kai te olette”, Hilja Riitaoja sanoi, kuin asia olisi ollut tälle täysin itsestäänselvä. ”Te olette tilanteessa, jossa ette tiedä, mikä teitä odottaa, ja nyt teiltä ollaan viemässä pois se ainoa asia, joka on ollut teille tuttua koko tämän ajan.”

”Pidä sinä ämmä turpasi kiinni”, Lehto tiuskaisi. Tämä ei herättänyt Hiljassa minkäänlaista reaktiota, mutta Riitaoja vei kätensä suun eteen järkyttyneen näköisenä. Hilja pyyhki Lehdon kynnet puhtaiksi ja mutisi jotain siitä, että kyllä sairaalaympäristössä pitäisi olla laastareita aina käden ulottuvilla.

”Äiti”, Riitaoja sanoi hiljaa ja vilkaisi Lehto hermostuneesti. ”Voitaisiinko me hiuka puhuu?”

Lehto katsoi, kuinka Riitaoja siirtyi syrjemmälle äitinsä ja siskonsa kanssa. Hän kirskautti hampaitaan ja katsoi taas ulos ikkunasta.

*

”Risto kyllähän sinä itsekin ymmärrät, että se ei käy.”

”Mutta äiti, kun ei Lehdolla ole mittään muutakaan paikkaa, mihin män”, Riitaoja selitti nieleskellen palaa kurkussaan. ”Kyllä minä sen nyt oon jo ymmärtäny. Ei sillä oo vanhempia, ei sillä oo kettään. En minä voi jättää sitä, äiti. Otetaan se meille, iha vähäksi aikaa voan.”

Äiti huokaisi ja pudisti päätään. Eila seurasi sanailua epävarman näköisenä.

”Kai sinä ymmärrät”, äiti aloitti, ”että meidän pitäisi elättää Lehtoa ilman, että saisimme siitä mitään? Minä en halua kuulostaa ilkiältä, mutta ei hän pysty tekeen työtä.”

”No enhän minäkään”, Riitaoja pisti vastaan ja tarttui tyhjään hihaansa kuin demonstroidakseen asiaa.

”Sinä oot minun poikani”, äiti sanoi vakavana. ”Sinusta minä pitäisin huolta, vaikka puuttuis molemmat käet ja jalat myös.”

”Mutta Lehol toimii käet! Se voi tehdä semmosii juttui, kun minä en voi. Se voi auttaa ruokkiin eläimiä ja se voi leipoa tai se voi punoo pärekoppia tai minä opetan sen kirijottaan hiuka paremmin ja se voi sitten auttaa semmosis hommissa ja se voi…”

”Mitäköhän mieltä Lehto itse on tuosta sinun suunnitelmastasi?” äiti kysyi. Riitaoja epäröi hetken.

”En oo kehannu ehottaa viälä.”

”Mistäs tiijät, että sille kelepaa nuo sinun suunnittelemat hommat? Mitä se on aijemmin tehny?”

”Se on ollu autonapumies”, Riitaoja sanoi. ”Eihän sitä voi tehdä iliman jalakoja?”

”Ei voi ei”, äiti huokaisi. Riitaoja ei ollut mitenkään manipuloiva ihminen, mutta hän tiedosti kyllä, kuinka mahdottomaksi teki äidilleen tällä hetkellä vastaan sanomisen. Kuka halusi sanoa ”ei” pojalleen, jota ei ollut nähnyt moneen kuukauteen ja jonka tiesi olleen suurimman osan siitä ajasta niin peloissaan, ettei sitä voinut edes mitata?

Riitaoja nielaisi ja sanoi hiljaa: ”Voan sen aikaa, et se löytää jonku toisen paikan, tai peäsee asuun yksin. Voi silleen tapahtua. Se voi viälä kävelläkin.”

Äiti katsoi Eilaan ja sanoi: ”Sinä tietysti olet samaa mieltä.”

”Ei se huano idea ol”, Eila sanoi. ”Minä ja Anja voijaan opettaa se kutoon.”

Riitaoja kuvitteli Lehdon kutomaan sukkaa tai lapasia yrmeä ilme kasvoillaan, eikä hänen onnistunut estää kikatusta karkaamasta suustaan. Hän kuitenkin vakavoitui nopeasti ja sanoi äidilleen: ”No, käykö se?”

”Risto, sinun pittää ymmärtää…”

”Sinä sanoit, että minun vaimokin soa muuttaa meille, kun minä menen naimisiin”, Riitaoja sanoi ymmärtäen takertuvansa oljenkorsiin. ”Miten tämä eroo siitä? Äiti ole kiltti. Lehto tarvii apua, mutta ei se sitä itte pyydä.”

”Vaimo olisi pikkuisen eri asia”, äiti naurahti. ”Isäsikään ei pysty kunnolla työskentelemään sen jalakansa kanssa, sinulla ei ol kättä ja Lehto ei pysty edes seisomaan. Meillehän nauretaan kylillä.”

”Et sinä siitä oo ennenkään välittänyt”, Eila huomautti. Äiti huokaisi syvään ja naputti kenkänsä päkiällä lattiaa. Riitaoja katsoi tätä anovin silmin.

”Voan sen aikaa, että se löytää jonkun toisen paikan?” Äiti kysyi varovasti. “Ja se auttaisi kotitöissä?”

Riitaoja päästi riemunkiljahduksen ja rutisti äitiään.

*

”Älä jaksa”, Lehto murahti. Miksi Riitaoja härnäsi häntä tällä tavalla? Jos tämä oli kosto Lehdon aiemmasta äksyilystä, se ei ollut kovin tehokas kosto.

”Lehto minä oon tosissani”, Riitaoja intti ja istui sängylle. ”Tuu nyt. Minä sain minun äidin jo suostumaan. Eikä isä kiällä. Leäkärki sano, että sinä voisit jo lähteä. Tulisit nyt.”

Riitaoja tuijotti häntä silmiin vilpittömästi eikä Lehto keksinyt yhtään syytä, miksi tämä haluaisi keksiä tällaisia juttuja. Riitaoja tiesi, kuinka paljon sairaalassa oltiin puhuttu Lehdon siirtämisestä johonkin muualle ja hän varmaan myös oli osannut päätellä, kuinka paljon ajatus Lehtoa kalvoi. Lehto oli ruvennut hiljalleen jo uskomaan, ettei Riitaoja tahtoisi tieten tahtoen loukata häntä. Mitä helvettiä poika siis sekoili? Ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin että Riitaoja oikeasti tarkoitti sitä, mitä ehdotti.

Ei kai se lainkaan tavatonta ollut, että taloudet ottivat vammaisia vaivoikseen. Oli sitä ainakin Lehdon lapsuudessa tapahtunut. Joskus kunta oli tarjonnut perheille pientä hyvitystä, jolloin ne olivat suostuneet ottamaan jonkun ontuvan raukan pyörimään nurkkiinsa. Töitä ne pistettiin tekemään ja ruuantähteitä syömään siinä, missä huutolaiskakaratkin, mutta sentään niitä ei jätetty ojan pohjalle kuolemaan tai mihinkään laitokseen mätänemään. Ehkä Riitaoja oli saanut suostuteltua äitinsä ottamaan Lehdon jonkinlaista työntekoa vastaan? Lehto keksi rajoitetun määrän asioita, joihin hän nykyisessä tilanteessaan kykenisi, eikä mikään niistä tuntunut kauhean houkuttelevalta. Ja silti.

”Mitäs minä sitten teillä tekisin?” Lehto kysyi katsoen hieman Riitaojan olan yli. Hän yritti vaikuttaa mahdollisimman välinpitämättömältä, ettei Riitaoja tajuaisi hänen oikeasti harkitsevan ehdotusta. Riippui tietenkin vähän ehdoista. Lehdosta tuntui, kuin hänen vatsassaan olisi kylmä möykky. Tähän oltiin taas tultu. Hänet otettaisiin jonkun perheen nurkkiin elätiksi, ihan niin kuin lapsena. Ja tällä kertaa hän oli suostumassa siihen vapaaehtoisesti. Lehtoa oksetti.

”Mitä nyt voan tulisi miäleen”, Riitaoja sanoi huolettomasti. ”Sinä voisit autella kotitöissä sen verta, kun pystyt. Ja kyllä me sinulle muutakin keksittäisiin. Tuletko?”

Lehto puri huultaan. Eihän se liian pahalta kuulostanut, ainakin riittävän tutulta. Ainakaan häntä ei heitettäisi mihinkään laitokseen viidenkymmenen muun yhtä surkean tapauksen kanssa. Ja kun Riitaoja ja tämän perhe kyllästyisivät häneen ja heittäisivät pihalle, Lehto keksisi kyllä jonkun tavan saada hengen itseltään, ettei tarvitsisi kauaa värjötellä talvisessa säässä. Lehto katsoi Riitaojan odottaviin kasvoihin ja mutisi: ”Mikäs siinä.”

*

Olavi Riitaojaa onnellisempaa miestä ei ollut. Kun hänen poikansa astui sisään heidän tupansa ovesta, tämä riensi huonosta jalastaan välittämättä tämän luo ja upotti tämän halaukseen.

Riitaoja hymyili hämmentyneenä ja kietoi tallella olevan kätensä isänsä ympärille. Isä painoi päänsä poikansa kaulalle eikä päästänyt irti.

Anja odotti kiltisti vuoroaan, mutta pääsi hänkin lopulta rutistamaan veljeään ja kysymään, oliko sairaalassa ollut ketään ilman päätä ja montako veli oli ampunut. Riitaoja ei vastannut, mutta halasi siskoaan tiukasti.

”Kunhan olette rauhoittuneet, Ristolla on hieman kerrottavaa”, äiti sanoi laskien Riitaojan repun lattialle. Riitaoja rapsutti päätään nolostuneena. Hän ei halunnut antaa Eilan ja Lehdon odotella liian kauan pihalla, mutta hän ei ollut aivan varma, miten hän tämän kertoisi.

”Minä, tuota, vähän kuin kutsuin Lehdon meille. Kunnes se pärjää muualla”, Riitaoja sopersi ja kiirehti lisäämään: ”Se autteloo kyllä kotitöissä.”

Isä nauroi itkunsekaisesti ja halasi poikaansa uudelleen: ”Totta kai sinä kutsuit.”

Äiti pyöräytti silmiään ja tökkäsi isää kylkeen: ”Kerää itsesi. Ristohan on ihan kietonut sinut pikkusormensa ympärille. Vastusta nyt vähän.”

Isä ei näyttänyt siltä, että vastustaisi mitään pitkään aikaan. Hän painoi kasvojaan Riitaojan hiuksiin ja mutisi jotain, joka kuulosti siltä, kuin hän olisi kuiskannut ”Minun hyväsydäminen, kiltti poikaparkani”.

”Koska se Lehto sitten tuloo tänne?” Anja kysyi hölmistyneenä. ”Tykkäskö se niistä minun sukista?”

Riitaoja ei ehtinyt edes avaamaan suutaan, kun Eila jo raotti ulko-ovea ja huikkasi: ”Voisko joku tul auttamaan tän pyörätoolin kanssa?”

*

Riitaojan perhe oli niin lämmin, rakastava ja hellä, että Lehtoa ihan yrjötti. Perheen isä oli tuskin huomioinut sisään rullannutta tulokasta, kun oli ollut niin keskittynyt ihmettelemään sitä tosiasiaa, että hänen poikansa tosiaan seisoi hänen edessään elossa. Riitaojan äiti oli rauhallinen ja viileä, aivan kuin Lehto ei olisi närkästyksissään käskenyt tätä pitämään turpaansa kiinni. Junamatkalla se oli kyllä katsonut Lehtoa pahasti, kun hän oli sytyttänyt tupakan, eikä Lehto ollut sitten iljennyt edes polttaa sätkäänsä loppuun. 

Riitaojan siskot olivat pahimpia. Nuorempi näistä, Anja, kyseli jatkuvasti sodasta ja siitä, mitä kaikkea jännittävää siellä oli täytynyt tapahtua ja oliko Riitaoja ampunut montaa, kun se ei itse siitä ollut kirjeissään kertonut, entä oliko totta, että Lehto oli seisonut asennossa kerran kaksi tuntia, vaikka ylhäällä pörräsivät pommikoneet. Lehto vastasi kysymyksiin erilaisilla ynähdyksillä ja murahduksilla.

Eila alkoi heti valmistelemaan illallista ja kutsui Lehdon mukaan pieneen keittiöön. Tyttö ohjasi Lehdon pöydän ääreen ja ojensi tälle porkkanan ja veitsen ja kehotti pilkkomaan. Lehto kohautti olkapäitään ja pilkkoi. Hän katsoi sivusilmällä Riitaojaa, joka oltiin istutettu sohvalle ja joka nyt oli vuorotellen isänsä ja äitinsä paijailtavana ja kuulusteltavana. Anja täytti tämän syliä parhaansa mukaan mustankirjavilla kissanpennuilla selittäen jokaisesta jotain erikseen. Riitaoja hymyili leveästi ja höpisi omiaan saaden vanhempansa nauramaan. Lehto tuijotti tuota kohtausta ja mietti, voisiko vain lyödä veitsen kaulaansa.

Lehto keskittyi taas porkkanoihin ja leikkasi kantapalat hieman suuremmiksi, kuin oli tarpeen, ennen kuin heitti ne Eilan hänen viereensä nostamaan laskisankoon. Se oli vanha kikka, kuten myös perunoiden kuoriminen niin kömpelösti, että kuoreen jäi kiinni mahdollisimman paljon perunaa. Hän vilkaisi sangon pohjalla lilluvia tähteitä ja irvisti. Olivat armeijankin pöperöt olleet kamalaa syötävää eivätkä sotasairaalan ruuat paljon sen parempia, mutta ei ollut missään ruuantähteiden voittanutta.

Kun Eila oli saanut keiton valmiiksi ja kutsui perheensä syömään, Lehto yritti rullata vähin äänin pois paikalta. Riitaoja kuitenkin tarttui häntä olkapäästä ja kysyi: ”Mihin sinä määt?”

Lehto mulkaisi Riitaojaa, mutta yritti kuulostaa vastatessaan jotenkuten asialliselta. Ei hän halunnut ulos lentää ihan vielä ensimmäisenä iltana. ”Toiseen huoneeseen. Siksi aikaa, kun te syötte.”

”Mutta miks?” Riitaoja kysyi hämmentyneenä. Hänen äitinsä taisi sillä hetkellä älytä jotain, koska hän pudisti päätää.

”Alikersantti Lehto”, Hilja Riitaoja aloitti epäröivällä äänellä, ”te ette tainneet ihan ymmärtää tätä järjestelyä oikein. Me haluamme, että syötte meidän kanssamme.”

Lehto rypisti kulmiaan ja vilkaisi sankoa, jonne hän oli heittänyt äskenkin porkkanankantoja. Riitaojan äiti jatkoi kiireesti: ”Ja samaa ruokaa, kuin me.”

Lehto tuijotti Hilja Riitaojaa epäuskoisena ja kysyi hitaasti: ”Ilmaiseksi?”

”Totta kai ilmaiseksi”, Riitaoja vastasi ja katsoi Lehtoa hämmentyneenä. ”Minä puhuin sinulle tän kaiken jo, Lehto. Ei sinun tarvi maksaa mistään.”

Lehto olisi voinut ärähtää, ettei hän tarvinnut mitään armopaloja. Hän olisi voinut vaikka suoraan rullata ulos ovesta ja ilmoittaa, että häntä ei tässä talossa enää nähtäisi, elleivät tajuaisi olla säälimättä häntä. Kuitenkin hän oli tilanteesta niin hämmentynyt, että kun Riitaoja työnsi hänet kömpelösti yhdellä kädellä pöydän ääreen ja istui itse viereen, ei hän tajunnut tehdä muuta, kuin murahtaa nopean kiitoksen.

*

”Ei onnistu”, Lehto sanoi tylysti. ”Tähän minä vedän rajan. Ei käy. Minä nukun lattialla.”

“Etkä nuku, sinun selekä tulee kippeeks”, Riitaoja intti vastaan. ”Tuo on iso sänky, me molemmat mahutaan siihe ihan hyvin.”

”Minä menen lattialle”, Lehto sanoi uhmakkaasti. ”Tai sitten sinä menet siskojesi viereen.”

“Risto potkii”, Anja mankui. Huoneessa oli kaksi vuodetta, joista toinen oli Riitaojan siskojen yhteinen ja toinen hänen omansa. Eikä Riitaoja voinut ymmärtää, miksei Lehto suostunut nukkumaan hänen vuoteessaan.

”Ja minuako se sitten saa rauhassa potkia?” Lehto mutisi. Eila huokaisi dramaattisesti.

”Voi hyvä Luoja, iso mies. Ettekö te siellä soassa aina muka nukkuneet vierekkäin?”

”Ei aina, välillä tapettiin ryssiä”, Lehto nälväisi. Riitaoja värähti. Eilan mitta oli ilmeisesti täynnä.

”Ei voi olla niin soatanan vaikiaa”, hän ärisi ja viittasi Riitaojaa auttamaan häntä Lehdon nostamisesta sängylle. ”Hyvä on, Risto nukkuu meidän vieressä.”

Tähän ratkaisuun tyytyväisenä Lehto antoi nostaa itsensä sängylle käyttäen tilaisuuden hyväkseen ja yrittäen hieman ponnistaa omilla jaloillaan. Yritys oli surkea, mutta sai Lehdon silti huohottamaan. Riitaoja taputti häntä hieman olalle, mutta Lehto kavahti kosketusta.

”No niin, ja nyt petiin siitä”, Eila sanoi Riitaojalle ja osoitti tilaa Lehdon vieressä. Lehto yritti ponnistaa istumaan ja oli juuri väittämässä vastaan, kun Eila jatkoi: ”Tiedetään, siitä ei sovittu, mutta minuakin hieman häiritsee, kun Risto potkii. Hyvää yötä.”

Riitaoja tuijotti lattiaa ja mutisi Lehdolle: ”Jos yhtään helepottaa, ni en minä oikiasti potki.”

Lehto tuhahti: ”Et potkikaan, rupeat vain halailemaan.”

”Enkä rupee”, Riitaoja väitti vastaan punastuen.

”Parempi olisikin”, Lehto murahti. Riitaoja katsoi tätä kysyvästi ja tämä ärähti: ”Tule nyt tänne, kun mielesi tekee. En minä tästä jaksa enää pois kierähtää.”

Riitaoja kömpi arasti Lehdon viereen ja veti täkin heidän kummankin päälle varoen kuitenkin käyttämästä liikaa aikaa Lehdon peittelyyn. Lehtohan saattaisi muuten vaikka luulla, että hänestä välitettiin, ja sehän vasta olisi tälle katastrofi.

”Pidät ne kädet sitten omalla puolellasi”, Lehto murahti ja yritti kääntää selkäänsä Riitaojalle. Riitaoja hymyili hermostunutta hymyä.

”Kyllä, herra alikersantti. Se onkin helppoa, kun niitä on vain yksi, herra alikersantti.”

Lehto vain tuhahti kommentille, mutta Riitaojan siskot kikattivat vuoteessaan hervottomasti.

*

(Yöllä Lehto heräsi hikisenä ja hän ei tiennyt, missä oli, mutta joku oli hänen kanssaan, ja hän halusi äkkiä pois. Joku yritti koskettaa häntä ja Lehto löi käden pois kauhuissaan, mutta käsi palasi ja hän kuuli Riitaojan äänen sanovan hiljaa: ”Hengitä, Lehto, se oon minä. Sinä näit unta.”

Lehto yritti, hän nieleskeli ja hengitti niin hyvin, kuin osasi. Riitaojan käsi eksyi hänen hiuksiinsa ja silitti niitä ja hän sanoisi sille kyllä ihan kohta, että lopettaisi silittelynsä ja painuisi helvettiin, mutta ei ihan vielä, ei nyt ihan vielä, hän hengittelisi ensin hetken.

Lehto nukahti uudelleen.)

*

Ensimmäiset viikot sujuivat hyvin. Päivisin asiat eksyivät niin helposti normaaleille raiteille, että tuntui joskus siltä, ettei Riitaojan perheen esikoinen ollutkaan koskaan lähtenyt sotaan. Oli, kuin tämä olisi vain ollut hetken poissa ja palannut sitten uuden, hiljaisen ystävänsä kanssa. Öisin sitä taas oli vaikeampaa unohtaa, mutta kyllä sotaunista aina selvittiin. Kun Riitaoja heräsi painajaisiinsa, aina joku oli valmis katsomaan poikaa ja hyssyttelemään tätä, kunnes tämä oli taas valmis nukahtamaan. Kun Lehto heräsi keskellä yötä, Riitaoja oli valmis tekemään juuri samaa.

Lehto oli synkkä, kuten tavallista, mutta onnistui pitämään ilkeytensä kurissa noina ensimmäisinä viikkoina. Sitten eräänä päivänä hän ei enää onnistunutkaan.

*

”Jumalauta Riitaoja!”

Riitaoja värähti kovaa äänensävyä ja yritti rauhoitella Lehtoa: ”Elä huua, minun vanhemmat kuuloo…”

”Kuulee saatana mitä kuulee”, Lehto huusi raivoissaan, ”minä oon kyllästynyt niihin ja sinuun ja tähän koko helvetin esitykseen, mitä me täällä pidetään. Mitä helvettiä sinä haluat minusta?”

Riitaoja availi ja sulki suutaan neuvottomana. Hän oli vain pyytänyt äitiään lyömään oven mennessään kiinni hieman hiljempaa, koska hän oli huomannut Lehdon joskus säpsähtävän ovesta lähtevää paukahtavaa ääntä. Ei se ollut iso asia, Riitaoja oli itsekin aina vierastanut äitinsä ovien paiskomista. Lehto oli kuitenkin ilmeisesti ottanut itseensä, ja kunhan Hilja Riitaoja oli ehtinyt ulos ovesta – tällä kertaa sulkien sen perässään pehmeästi naksahtaen -, hän oli alkanut huutaa.

”Sinä se et millään opi olemaan sekaantumatta”, Lehto karjui. Hän puristi käsiään nyrkkiin sylissään ja hänen hampaansa narisivat uhkaavasti. ”Ensin sinä saatana et anna minun kuolla, sitten tulet kiusaamaan minua sairaalaan ja nyt kuvittelet olevasi joku helvetin laupias samarialainen, kun alennut pitämään tällaista rampaa perheesi vaivoina! Voi jumalauta, miten sinä et vieläkään usko, etten minä kaipaa sääliä!”

”En minä sinnuu seäli, Lehto”, Riitaoja väitti vastaan korottaen ääntään. ”Minua itteenikin pelottaa kovat eänet ja minä neän itekki sotaunia, kyllä sinä tiijät! Minä voan ymmärrän sinuu, enkä halua, että sinuu pelottaa!”

”Minä en saatana pelkää sitä, kun ovi lyödään kiinni! Eikä minulla ole mitään helvetin sotaunia!” Lehto huusi niin, että sylki lensi tämän istuvasta asennosta huolimatta Riitaojan kasvoille. ”Minä tajuan kyllä, että sinä olet niin saatanan hauras, että koko maailma vääntää ittensä solmuun ihan vaan sinua suojellakseen, mutta minä en perkele sellaista kaipaa! Jätä minut jo saatana rauhaan.”

Riitaoja puri huultaan ja tasasi hengitystään. Hän voisi pyytää Lehdolta anteeksi ja jättää tämän rauhaan. Lehto olisi jonkin aikaa huonolla tuulella, mutta sitten tämä taas hiljalleen tulisi hieman vähemmän huonolle tuulelle. Kunnes taas kävisi jotain, ja Lehto huutaisi hänelle taas, ja olisi sitten taas jonkin aikaa huonolla tuulella, joka ehkä laantuisi sekin hiljalleen. 

Riitaojaa väsytti.

”Selvä”, hän mutisi, harppoi ulos ja paiskasi oven kiinni perässään mahdollisimman lujaa.

*

Lehto istui risaisella sohvalla ja vuoli päreitä viereensä asettelemaansa astiaan. Hän teki työtään vimmaisesti ja välittämättä siitä, jos sattuisi vuolemaan sormeensa. Riitaoja oli vältellyt häntä koko päivän. Mutta oliko Lehto muka ollut aamulla väärässä? Ei ollut Riitaojan asia, jos hän vähän olikin säpsähdellyt kovia äänia viimeaikoina. Lehdon piti vain totutella uudelleen, niin se oli sodassakin toiminut. Lehtoa ei oltu koskaan nähty kyyristelemässä, vaikka ympärillä olisi kuinka ryskännyt. Riitaojan ei tarvinnut kohdella häntä kuin lasta, tai kuin yhtä niistä sotasairaalan psykiatrian osastolle joutuneista, jotka eivät kestäneet pienintäkään rasahdusta lyyhistymättä lattialla täriseväksi mytyksi.

Lehto vuoli entistä vihaisemmin, eikä edes huomannut heti, kuinka Riitaojan isä katseli häntä nojaten ovenkarmiin.

”Mitä tuijotat?” Lehto sihahti välittämättä siitä, että oli vieraana tämän miehen talossa. Oli hän aiemminkin purrut kättä, joka ruokki, ja purisi uudestaan, jos tarve vaatisi.

Olavi Riitaoja pudisteli päätään ja ontui istumaan Lehdon viereen sohvalle. Hän katseli hetken Lehdon vuolupuuhia ja sanoi sitten verkkaisesti: ”Mitä sinun ja Riston välillä tänään tapahtui?”

Toisin kuin Riitaojan äiti, tämän isä oli ruvennut sinuttelemaan Lehtoa lähes välittömästi. Se ei ollut sellaista alentuvaa ja tungettelevaa sinuttelua, jota Lehto oli tänne tullessaan odottanut, vaan toimi samalla tavalla, kuin Koskelan heti sodan alkuaikoina tekemät sinunkaupat: merkkinä siitä, että he olivat samalla tasolla.

Lehto hymähti. ”Jaahas, eikö se ole tullut vielä isille itkemään, kun asiaa pitää minulta kysyä.”

Olavi huokaisi ja sanoi: ”Minä yritän tässä ymmärtää sinua. Älä nyt jaksa tehdä siitä niin vaikiaa.”

Lehto ei sanonut mitään.

”Tiedätkös, kun minä olin talvisoassa, siellä oli yksi toinen poika”, Olavi aloitti. Lehdon teki mieli ärähtää, että jos hän haluaisi kuunnella vanhojen ukkojen talvisotamuisteloita, hän menisi etsimään käsiinsä alikersantti Rokan. ”Me ei tultu kovin hyvin juttuun. Oltii nii erilaisia. Se kuoli ilmapommituksessa. Hyvä poika se ol.”

”Valtavan kiinnostavaa”, Lehto murahti ja varoi juuri ja juuri leikkaamasta itseään sormeen.

”Minä olin sille kauhian ilikee. Me kaikki vähä oltiin. Se oli vähä herkkä poika, kirjoitteli kotiin runoja tyttökaverilleen ja hyräili virsiä”, Olavi muisteli. ”Sitä me kaikki sitten härnättiin ja tuupittiin. Haluttiin todistaa ties mitä, että oltiin miähiä ja ettei meitä pelottanu ja mitä viälä. Mut sitten, ku se poika kuali, me valittiinkin joku ihan toinen poika, jolle oltiin ilikeitä. Koska ei siinä ollut koskaan oikiasti kyse siitä pojasta. Meitä voan pelotti, ja haluttiin ajatella olevamme jotain toista parempia.”

”Ja sinä kerrot tämän, koska ajattelet minun olevan samasta syystä ilkeä Riitaojalle?” Lehto kysyi alentuvalla äänellä. Olavi kohautti olkapäitään.

”En minä mitään ajattele”, hän sanoi. ”Sanon voan, että minulle teki hyvää miettiä, miksi minä sitä poikaa silloin niin inhosin. Voisi tehdä sinullekin. Ristolla on hyvä sydän ja se pittää sinusta. Se antaa sinulle kyllä anteeksi heti kun voan pyydät, mutta tiijä, että tuon täytyy loppua.”

Olavi nousi ylös varoen jalkaansa ja niine hyvineen hän poistui.

*

Riitaoja makasi sängyllä lukien kirjaa, kun Lehto koputti oveen ja rullasi sisään. Riitaoja nousi istumaan, laski kirjansa syliinsä ja katsoi tätä yrittäen näyttää mahdollisimman välinpitämättömältä. ”Ai, haluukko sinä jo nukkumaan? Minä käyn hakees Eilan, niin me autetaan sinut…”

”Pää kiinni, Riitaoja”, Lehto mutisi. Riitaoja tunsi loukkaantumisen piston ja rypisti kulmiaan. Jostain syystä Lehto näytti välittömästi katuvan sanojaan ja sanoikin: ”Siis, ei tartte vielä. Kun, tuota, minulla on asiaa.”

Riitaoja otti paremman asennon sängyllä ja katsoi Lehtoa odottavasti. Tämä näpräsi käsillään tyhjää ja puri huultaan.

”Kyllä minä…” Lehto aloitti ja painoi päänsä sanoen nopeasti ja ärsyyntyneellä äänensävyllä: ”Kyllä minä tiedän, ettet sinä ilkeyttäsi siitä ovesta sanonut. Sinä vaan halusit auttaa, niin kun sinä aina, ja minun olisi kai pitänyt pitää turpani kiinni siitä.”

Lehto epäröi vielä hetken ja sanoi samaan hengenvetoon: ”Jakylläminätiiänettetsinäilkeyttäsminunkivääriäsilloinyhtenäyönäpoisheittänyt. Sitä minä vaan.”

Riitaoja oli kuin puulla päähän lyöty. ”Lehto pyysikkö sinä juuri minulta anteeksi?”

”En pyytänyt”, Lehto mutisi vilkaisten Riitaojaa lähes aralla katseella. ”Mutta annatko silti?”

**

Eräänä yönä Risto taas huusi unissaan. Olavi oli jo valmiiksi hereillä ja keittiön pöydän ääressä. Olavi vääntäytyi ylös ja käveli sen huoneen ovelle, jossa hänen lapsensa ja Lehto nukkuivat. Ovi oli hiukan raollaan, ja hän oli juuri astumassa sisään, kun hän kuuli Lehdon äänen.

“Riitaoja. Riitaoja herää.”

Olavi kuuli Riston itkuista hengitystä ja hän kurkisti sisään ovenraosta. Risto oli ponnistanut istumaan ja haudannut päänsä polviensa väliin. Lehto istui tämän vieressä ja näytti siltä, kuin ei olisi tiennyt, pitäisikö hänen koskea toiseen vai ei.

“Minua väsyttää. Minä haluan, että nämä loppuu”, Risto uikutti ja pyyhki kasvojaan. “Minä en haluu pelätä ennää.”

Lehto ei sanonut mitään, mutta hän laski epäröiden käden Riston olkapäälle ja antoi sen vain olla siinä. Risto nojasi hieman taaksepäin ja antoi poskensa levätä Lehdon kättä vasten. Lehto näytti siltä, kuin toisen yhtäkkinen, varaukseton läheisyydenkaipuu olisi kauhistuttanut häntä sydänjuuria myöten. Hän ei kuitenkaan vetänyt kättään pois, vaan puristi Riston olkapäätä hiljaa.

Olavi päätti, että hän oli vakoillut riittävästi. Matkalla makuuhuoneeseen hän törmäsi Hiljaan, joka kysyi, oliko Risto nähnyt kovinkin pahaa painajaista. Olavi soi vaimolleen nopean hymyn.

“Siellä on kaikki ihan hallinnassa.”

**

Oli sunnuntaiaamu. Riitaojalle ja Lehdolle oltiin annettu lupa pinnata kirkosta muun perheen lähtiessä ja jäädä makoilemaan. Joskus sotavammoissa oli omat etunsa. Ennen lähtöä Anja oli käynyt kippaamassa kaikki viisi mustaa kissanpentua heidän sänkyynsä ja käskenyt vahtimaan niitä. Huvittuneena Riitaoja oli ottanut kissanpojat vastaan.

He istuivat nojaten sängynpäätyyn. Lehto hypisteli yhden kissan korvaa ajatuksissaan. Ele oli niin lähellä rapsuttamista, että Riitaojaa nauratti. Lehdon vakava perusilme ja pehmoinen kissanpentu olivat melko hulvaton yhdistelmä.

Yksi pörröisenpulskea kissanpoika naukui hassulla, kurlaavalla äänellä, joka kuulosti aivan kikattavalta ihmiseltä. Riitaoja hymyili ja kysyi Lehdolta: ”Kuka sinul tuloo miäleen?”

”Vanhala”, Lehto vastasi ja tämänkin toinen suupieli kohosi hieman. Riitaoja laski sen voitoksi ja antoi pikkurillinsä yhden kissanpojan imeskeltäväksi. Toinen pentu yritti arasti lähestyä viiksikarvat väpättäen Riitaojan kättä, mutta pikkurilliä vielä äsken rauhassa lutkuttanut poikanen sähisi tälle. Pelokas poikanen peruutti heti pois käden luota. Lehto hymähti.

”Tuo ahne pikku nilkki on kyllä Mäkilä.”

Riitaoja virnisti ja silitti pikkuista. ”Mäkilä on ihan mukava. Jos se on Rahikainen?”

”Jos se olisi Rahikainen, se olisi ruvennut neuvottelemaan sinun sormiesi hinnoista”, Lehto totesi. ”Mutta tuo toinen oot kyllä sinä. Heti väistyi, kun toinen vähän sähähti.”

Jälleen Riitaoja oli siinä tilanteessa, ettei tiennyt, pilkkasiko Lehto häntä vai ei. Hän kuitenkin naurahti.

Sängyn jalkopäässä luimistellut pentu, joka ei ollut ottanut heihin aiemmin mitään kontaktia, hiipi äsken mainitun aremman poikasen luokse ja kävi kiinni tämän korvaan. Lehto huokaisi ja kurkotti napatakseen ärhäkämpää pentua niskavilloista. ”Tules Lehto pois sieltä.”

Nyt Riitaoja nauroi tosissaan. Hän katsoi Lehtoa, joka ei hymyillyt, mutta joka ei kuitenkaan näyttänyt siltä, että Riitaojan vieressä istuminen tämän sängyllä olisi maailman kamalin asia. Lehdon käsi oli eksynyt ärhäkän kissanpojan turkkiin ja silitti sitä nyt kömpelösti. Tämä katsoi jonnekin sängynpäätyyn uppoutuneena omiin ajatuksiinsa. Oikeastaan Lehto näytti melko rauhalliselta.

Äkkiä Lehto katsahti kissaa sylissään, lopetti sen silittämisen ja hymähti. Riitaoja ei saanut oikein selvää, oliko kyseessä huvittunut vai turhautunut hymähdys, joten hän sanoi kepeästi: ”Penni ajatuksistasi.”

”Sitä vain, että kuinka alas sitä ihminen voi vajota”, Lehto mutisi. Riitaojan hämmentynyt hymy muuttui hiukan surumieliseksi.

”Etkö sinä haluis olla täällä?”

”No sehän tässä se paha juttu on”, Lehto murahti niin hiljaa, että sitä ei edes kuulunut kunnolla, ”kun ei edes haittaa enää.”

Riitaoja katsoi Lehtoa ensin oudoksuen. Sitten hän virnisti ja kosketti Lehdon olkapäätä kevyesti. Lehto ei kavahtanut kosketusta tai edes katsonut häntä pahasti.

”Ei minuakaan.”

**