#kammoksuttavaa

[neroushalvaus]

Rakas anonyymi, joka tällaista pyysit, tämä on sinulle :’) Ei välttämättä sitä, mitä hait, mutta kyllä sitä saattaa ihminen pehmosia puhuvan Lehdon kirjoittaa myöhemminkin.

Paritus/Hahmot: Lehto & Riitaoja, kyllä tää aika shippaavaksi menee Genre: Häpeämätöntä hurt/comforttia ja whumppia Varoitukset: Tappamisen kuvausta, lievä haavoittuminen, blame the ooc on the morphine Vastuunvapaus: Linnan hahmot, paitsi lääkintämies Summary: Luoti raapaisee Lehtoa polvesta ja Riitaoja saa leikkiä apusisarta morfiinihuuruiselle alikersantille.

Lehto ja Riitaoja olivat kahdestaan vahtivuorossa. Siinä ei ollut sinänsä mitään poikkeuksellista. Riitaojaa harvoin päästettiin vartiomieheksi yksinään, ja kai se hyvä olikin. Mitä hän olisi tehnyt, jos olisi nähnyt vihollissotilaan. Ampunut? Kaikki tiesivät, ettei Riitaojasta ollut siihen. Siksi oli paljon viisaampaa laittaa hänet kahdestaan vahtiin Lehdon kanssa. Riitaojalta viholliset eivät varmasti jäisi huomaamatta, jokainen rasahdus sai hänet niin säpsähtämään. Lehto taas kyllä ampuisi, eikä pelästyisi, vaikka sieltä hyökkäisi kokonainen venäläisjoukkue. Oikeastaan he taisivat olla melko hyvä valinta vahtipariksi, vaikka Lehto luonnollisesti protestoi aina Riitaojan kanssa kahden joutumista kylmin katsein ja tuhahduksin.

Riitaoja kuuli kauempaa rapinaa ja hätkähti. ”Lehto. Siäl on jottain.”

Lehto vilkaisi häntä ensin pitkästyneesti, mutta taisi sitten itsekin kuulla saman rapinan. Hän nousi ylös ja irrotti kiväärinsä varmistimen. Riitaoja katsoi kauhuissaan, kuinka Lehto lähti rauhallisesti kulkemaan kohti kuusikkoa, josta rapina tuntui kuuluvan.

”Älä mäne, Lehto”, Riitaoja kuiskasi. ”Tehdään hälytys.”

”Turpa kiinni”, Lehto sihahti pysähtymättä. ”Voi olla oma. Ja ei tässä yhden ryssänperkeleen takia muita herätetä.”

Riitaoja puri huulta ja nousi horjahtaen ylös. Hän puristi kivääriä kädessään tajuamatta edes irrottaa varmistinta. Ties kuinka monta miestä kuusikossa kyyristeli vain valmiina hyökkäämään heidän kimppuunsa. Ja Lehto aikoi mennä katsomaan yksin. Riitaoja oli rintamalla saanut kuulla arvostelevia huomioita oman käytöksensä järkevyydestä, mutta jopa hän ymmärsi, että Lehdon aikeet olivat silkkaa mielettömyyttä.

”Tunnussana”, Lehto ärähti kohti kuusikkoa. Vastausta ei kuulunut, mutta sen sijaan Lehto tuntui vihdoin näkevän jotain. Hän kohotti kivääriään. ”Ruki veer, perkele!”

Riitaoja tiesi, mitä ”ruki veer” tarkoitti. Yleensä siitä seurasi pieni hetki, kun Suomen sotilas odotti, tottelisiko venäläinen. Saataisiinko tämä kuitenkin hoidettua rauhallisesti. Lehdon tapauksessa odotusta ei tapahtunut, vaan hän ampui heti.

Riitaoja ehti nähdä, kuinka kuusikosta astui mies, mutta Lehto ampui tätä vatsaan niin, että tämä kaatui maahan parkaisten niin, että Riitaojan sydämestä otti. Lehto mulkoili vielä kuusikkoa, mutta ei tuntunut näkevän mitään.

”Oliko se yksin?” Riitaoja sai soperrettua. Lehto vilkaisi häntä ja oli ilmeestä päätellen aikeissa napauttaa jotain ilkeää, kun hänen sivultaan ilmestyi mies, joka osoitti Lehtoa kiväärillään.

”Kädet ylös”, mies lausui raskaalla venäjänkorostuksella. Lehto tuijotti kiväärin piippua. Riitaojan kädet vapisivat niin, että ase putosi hänen kädestään. Hän kohotti kätensä ensin kuuliaisesti ylös, vaikka sotilas ei näyttänyt olevan kiinnostunut siitä, mitä hän teki. Pari minuuttia hän oli Riitaojaa katsellut ja tiesi jo saman, kuin kaikki muutkin: Riitaoja oli vaaraton, hänestä ei ollut mihinkään.

Lehto seisoi selkä Riitaojaan päin ja hänen teki mieli huutaa tälle, että pudottaisi aseensa ja nostaisi kätensä. Ei sotilas tekisi heille pahaa, jos he vain tottelisivat. Ehkä ne halusivat vangin. Ei vankeja varmaan Venäjälläkään huonosti kohdeltu, sillä eihän Suomessakaan, eihän?

Lehdon olkapäät hytkyivät ja Riitaoja oli ollut riittävän kauan tämän ryhmässä ymmärtääkseen, että Lehto nauroi. Se oli sitä hytkyvää, ilkeää naurua, josta ei ottanut selvää, kumpusiko se vahingonilosta, voitonriemusta vai jonkinlaisesta puhtaasta hysteriasta. Riitaoja pelkäsi sitä naurua, kuten varmaan kaikki muutkin.

”‘Kädet ylös’”, Lehto matki. ”Älä jumalauta ryssä luule, että minä pelkään. Ammu, jos uskallat.”

Venäläissotilas ei selvästi ymmärtänyt Lehdon sanoja, mutta kai nauru oli pelästyttänyt hänetkin niin perinpohjaisesti, että hän puristi kivääriään tiukemmin kädessään ja aikoi selvästi ampua. Lehdolla oli kuitenkin selkeä etu, hän ei jäänyt epäröimään. Lehto ohjasi kiväärinsä piipun kohti venäläisen rintaa ja ampui. Mies vajosi nytkähdellen maahan, mutta sai painettua omaa liipaisintaan. Lehto parahti ja putosi maahan polvilleen.

Riitaojalla kesti hetki, että hän sai jalkansa toimimaan. Lopulta hän kuitenkin sai riennettyä Lehdon vierelle. Lehto puristi käsiään polvensa lähettyvillä. Sotilas oli ampunut aika pahasti ohi, mutta ehkä se oli kuolintuskissa täysin ymmärrettävää.

Lehdon sormien välistä tihkui punaista ja hänen kasvonsa olivat kalpeat.

”Miten käi?” Riitaoja kysyi. Lehdon nauru palasi hetkeksi, mutta nyt siinä oli selvästi hysteerinen vivahde.

”No miltäs näyttää”, Lehto murisi. ”Perkele… Susta taas ollut yhtään apua…”

Jos Riitaoja olisi ollut rohkeampi, hän olisi voinut huomauttaa, ettei Lehto ollut pyytänyt apua, vaan päinvastoin kieltäytynyt kutsumasta sitä. Riitaoja ei kuitenkaan ollut rohkea, joten hän vain kuiskasi: ”Anteeks. Minä haen Koskelan.”

”Älä nyt saatana sitä turhaan herätä. Lääkintämiehen saat hakea, jos haluat välttämättä tuntea olosi hyödylliseksi.”

Niin Riitaoja siis teki. Unenpöpperöinen lääkintämies heitti repun selkäänsä ja raahasi Lehdon Riitaojan avustuksella sisätiloihin. Lehto puri huuliaan yhteen ja yritti estää itseään päästämästä ääntäkään, mutta välillä häneltä karkasi terävä hengähdys tai tukahdutettu inahdus.

Kun lääkintämies kehotti Lehtoa riisumaan housujaan sen verran, että hän saisi tutkittua polvea, Lehto vain mulkaisi miestä ja repi luodin jättämän reiän sen verran isoksi, että haavaa saattoi tutkia sen läpi. Lääkintämiehellä ei selvästi ollut riittävästi voimia ruveta tappelemaan Lehdon kanssa, joten hän vain mutisi jotain siitä, kuinka Mäkilä varmasti pitäisi siitä, että joutuisi luovuttamaan jälleen uudet housut vähäisen käytön jälkeen, ja rupesi puhdistamaan Lehdon haavaa.

”Luoti o kraapassu ikävästi polven viärestä”, lääkintämies selitti varmaan enemmän sivusta seuraavalle Riitaojalle kuin Lehdolle. ”Varmaa sattuu. Et sä Lehto täst hyvästä kuitenkaan kovin pitkäl lomal pääs. Mä sidon tän ny vaan. Onneks o morfiinia, saat sitä, ni saat nukuttua. Aamul kattellaa tarkemmin, pitäskö käyrä näyttääs lääkärille, jos vaikka täytyis pari tikkiä laittaa.”

Lehdon kasvot olivat kalpeat ja hikiset. Tähän mahtoi sattua paljon, koska tällä kertaa hän antoi riisua housujaan riittävästi, että lääkintämies sai sidottua polven ja annettua morfiinipistoksen. Riitaoja vältti häveliäästi katsomasta ennen, kuin Lehto oli taas täysissä pukeissa.

”En mä tahro miestä enää kiusata nuljuttamalla sitä täst mihinkään”, lääkintämies huokaisi ja pakkasi sidetarpeet ja muut välineensä takaisin reppuunsa. ”Mä lähren nukkumaan. Jäisikkö sä Riitapuro vähä kattoon sen perään, jos jätetään se tänne yöks?”

”Riitaoja”, hän korjasi ja katsoi Lehtoa, joka loi häneen vihaisen katseen. ”Kyl minä voin jeähä. Voisitko sinä käydä kysymässä Rahikaiselta, jos se jaksaisi jo nousta vahtivuoroon? Kolomannesta joukkueesta.”

”Kyllä minä sen tiiän, kaikki sen pojan tietää. Käyn herättääs ja käsken vahtiin. Pitäiskö herättää Koskela?” lääkintämies kysyi. Lehto näytti ärtyneeltä.

”Älä nyt saatana. Rahikaisen herätät, et muita.”

”Joo joo”, lääkintämies hymisi ja taputti Lehtoa olalle välittämättä siitä, kuinka tämä yritti väistää elettä. ”Varovasti ny, Lehto, ettet ala höpöttään. Soon morfiini tuhtia tavaraa.”

Niine hyvineen hän lähti. Lehto istui pienen lääkintäteltan nurkassa ja hieroi sidottua polveaan irvistellen. He olivat ainoina teltassa ja tilanne hieman hermostutti Riitaojaa. Lääkintämies oli jättänyt palamaan sen pienen lampun, jonka valossa hän oli Lehdon jalankin tutkinut. Lehto näytti sen valossa edelleen kalpealta, mutta jo hivenen rauhallisemmalta.

”Haluukko sinä Lehto peitteen? Täällä on”, Riitaoja kysyi. ”Vai haenko minä sinun manttelin?”

”Mene nukkumaan”, Lehto murahti. ”Minä valvon vielä.” ”Sinun pitäisi nukkua”, Riitaoja sanoi varovasti. Hän ei halunnut ruveta saarnaamaan, mutta hän ei myöskään halunnut Lehdon tuijottavan tuskissaan teltan pimeyteen koko yötä. ”Minun vanhemmat sano aina, että uni on paras leäke.”

”Ei nukuta”, Lehto mutisi, mutta toteamus ei kuulostanut kovin uskottavalta, kun hänen kasvojaan katsoi. Lehdon silmät näyttivät siltä, kuin olisivat vaarassa painua kiinni millä hetkellä hyvänsä. Hänen hengityksensä oli muuttunut rauhalliseksi, eikä Lehto enää hieronut polveaan niin kovakouraisesti. Enemmänkin uneliaasti.

”Sinulle annettiin se morfiini, että sinä saisit unen peästä kiinni”, Riitaoja huomautti. Lehto rypisti kulmiaan.

”En pidä.”

Riitaoja oli hämmentynyt. ”Mistä?”

”Tästä. Morfiinista”, Lehto mutisi ja pyöritteli päätään niin, että hänen niskansa natisi ilkeän kuuloisesti. ”Outo olo.”

”Sattuuko sinuun?” Riitaoja kysyi ja katsoi Lehdon polvea. Lehto vain päästi pienen, tyytymättömän äänen.

”Älä katso tolla tavalla.” Lehdon ääni oli normaalia pehmeämpi ja hiljaisempi. Hänen puheensa sammalsi vähän, mutta ei se epäselvää ollut. Muuten, kuin sisällöltään.

”Millä tavalla?”

”Lopeta”, Lehto ärähti. ”Ei satu. Lopeta se sääliminen.”

”En minä sinua Lehto seäli”, Riitaoja vastasi epäröiden. ”Miksi minä sinuu seälisin? Sinä tänäänkin olit niin rohkea. Minä voan pelekäsin.”

”Mitäs pelättävää siinä oli”, Lehto naurahti synkästi. ”Kunhan osoittelivat.”

”Ne olisi voinut sinut ampua.”

”Sitten olisivat ampuneet, väliäkö sillä”, Lehto mutisi. Hänen päänsä nuokkui vähän. ”Mutta ei niillä saatanoilla riittänyt kantti.” ”Elä Lehto puhu noin”, Riitaoja kielsi. Lehto vain nauroi ja pyöritteli päätään. Selvästi ele tuntui morfiinin vaikutuksen alaisena hyvältä, sillä Lehto unohtui hetkeksi pyörittelemään päätään, eikä reagoinut mitenkään Riitaojaan. Lopulta Lehto vilkaisi Riitaojaa ja hymyili. Se oli omituinen pieni virne, ei Lehdon normaali pilkallinen ja kireä irvistys, mutta ei kuitenkaan mikään oikea hymy.

”Sinä sitten pelkäät niin paljon”, Lehto totesi ja katsoi Riitaojaa silmiin. Riitaoja tuijotti takaisin. Tässä katsekontakstissa oli jotain vierasta. Lehto ei yrittänyt pelotella häntä tai saada häntä katsomaan pois. Lehto vain tuijotti häntä syvälle silmiin, kuin olisi oikeasti nähnyt jotain niiden takana. Lehdon kasvoille oli jähmettynyt se omituinen hymy. ”Minä luulin aluksi, että sinä vaan esitit, että saisit muut hoitamaan hommas puolestas. Mutta sinähän taidat oikeasti pelätä ihan koko ajan.”

Riitaoja kielsi itseään katsomasta pois. Lehto katsoi häntä silmiin ilman selkeää vihamielisyyttä, ja oli toinen sitten morfiinitokkurassa tai ei, Riitaoja ottaisi katseen vastaan.

”Etkö sinä ikinä pelekää?” Riitaoja kysyi siirtyen kuin huomaamattaan hieman lähemmäs Lehtoa. Virne tämän kasvoilta katosi ja hän vain tuijotti Riitaojaa.

”Mitä hyötyä pelkäämisestä on?” Lehto huokaisi ja katkaisi katsekontaktin painaakseen silmänsä hetkeksi kiinni. Hetken Lehto näytti Riitaojan silmissä kovin, kovin nuorelta. ”Mitä ne pelosta välittää. Satuttavat kuitenkin. Ei niille pidä antaa sitä iloa, että vielä pelkäisi.”

”Ketkä ne?” Riitaoja kysyi. Hänellä oli tunne, ettei Lehto puhunut Venäjän sotilaista.

Lehto rypisti kulmiaan. ”Kyllä sinä tiiät. Ne.”

Ei Riitaoja tiennyt, mutta hän antoi olla. Jotenkin hänestä tuntui, ettei Lehto tiennyt tarkalleen itsekään, keitä ”ne” olivat. Lehto kietoi käsiään ympärilleen ja mutisi: ”On vilu.”

Jotenkin siinä, että Lehto sanoi tuollaisen asian ääneen ja vielä tuolla tavalla, oli jotain lapsenomaisen hellyyttävää. Riitaoja ei sanonut mitään, mutta kietoi lattialla lepäävää peitettä Lehdon ympärille. Lehto ei vetäytynyt pois, mutta ei myöskään tehnyt elettäkään vetääkseen peitettä ympärilleen itse. Riitaoja mietti, pitäisikö hänen yrittää saada Lehto nukkumaan. Tuskin alikersantti itse ymmärtäisi, vaikka olisikin väsynyt. Tai ehkä ymmärtäisi, mutta ei vain suostuisi nukkumaan.

Äkkiä Lehto katsoi Riitaojaa ja hapuili jotain kädellään. Lopulta hän laski kätensä Riitaojan kaulalle kömpelösti. Hetken Riitaoja pelkäsi, mutta kun Lehdon käsi vain lepäsi hänen kaulansa vierellä tekemättä mitään, hän rauhoittui.

”Miksiköhän minä…” Lehto aloitti, kuin olisi halunnut kysyä jotain. Ilmeisesti kuitenkaan edes morfiinihumala ei ollut saanut Lehtoa alttiiksi itsetutkiskelun tai liiallisen avoimuuden puuskille. Hän vain tuijotti hetken Riitaojan kasvoja ja antoi kätensä liukua pois.

Riitaoja ei kysellyt. Hetken epäröityään hän tarttui Lehdon käteen ja ohjasi sen takaisin tämän syliin. Lehto katsoi kättään kysyvästi, kuin olisi miettinyt, miten se oli Riitaojan käsien väliin joutunut. Riitaoja hymyili Lehdolle typerää, arkaa hymyään ja sanoi: ”Sinun pitäis Lehto nukkua.”

”En tahdo”, Lehto mutisi ja pudisti päätään. ”Pitäisi olla ulkona.”

”Rahikainen on siällä nyt. Sinun jalakaan käi, et sinä voi ulos männä.”

”Älä sinä kerro minulle, mitä minä voin tehdä”, Lehto murisi ja yritti nousta, mutta irvisti sitten ja tarttui polveensa. ”Voi saatanan perkeleen helvetti…”

Morfiini taisi tehdä myös itkuherkäksi, sillä Lehdon silmiin kihosi kyyneleitä. Riitaoja tunsi paniikin hetkellisesti kuohuvan sisällään - Lehto itki, Lehto itki, mitä ihmettä hänen nyt pitäisi tehdä -, mutta yritti rauhoittaa itsensä. Hän hengitti syvään ja irrotti Lehdon kädet tämän polven ympäriltä. ”Elä veäntele sitä, tulee kippeemmäksi.”

Riitaoja painoi Lehdon rintakehää hellästi, jotta saisi tämän makuuasentoon. Lehto ei kuitenkaan ollut niin helposti taivuteltavissa.

”Lopeta”, Lehto käski niin, että ääni särkyi tuttuun kireään falsettiin. Kyyneleet Lehdon silmissä saivat hänet näyttämään melkein hätääntyneeltä. Riitaoja lopetti heti.

”Sinun pittää Lehto nukkua…”

”En tahdo, sinä saatana et minua määrää”, Lehto sanoi ja taisteli itsensä takaisin istumaan. Hän yritti pyyhkiä silmiään kämmenselkäänsä, mutta kyynelet olivat jo hänen poskillaan ja kaulallaan. Riitaojan vatsasta väänsi. ”Ei väsytä. Päästä irti.”

Riitaoja ei enää pitänyt kiinni, mutta nosti vielä kätensä selvästi Lehdon näkyville. Lehto tuijotti käsiä hetken ja varmistuttuaan, että ne olivat kaukana hänen kehostaan, hän huokaisi helpottuneesti. Lehto pyyhki kasvojaan ja tajusi sitten, mitä teki. Hän katsoi kyynelten kastelemia sormiaan ja irvisti.

”Minä inhoon morfiinia.”

Riitaoja nyökkäsi myötätuntoisesti ja sanoi: ”Mutta se on hyvä, että sinul sitä annettiin. Ettei sinuun satu niin palajon.”

”Ei minua kipu haittaa”, Lehto ärähti ja kietoi kätensä jälleen ympärilleen. Hän näytti huonovointiselta. ”Outo olo.”

”Jos sinä nukkuisit, sinul ei olisi enää outo olo”, Riitaoja ehdotti. Lehto mulkaisi häntä, mutta taisi harkita asiaa. Hän nojasi hiljaa taaksepäin, kunnes päätyi makaavaan asentoon. Riitaoja riisui takkinsa ja viikkasi sen Lehdon pään alle tyynyksi. Sitten hän kuori viltin Lehdon ympäriltä ja levitti sen alikersantin päälle.

Lehto sulki silmänsä ja Riitaoja sammutti pienen lampun. Lehto ei ehtinyt kauan makaamaan hiljaa, kun hän jo kierähti kyljelleen.

”En minä saa unta”, Lehto mutisi turhautuneena. Hän repi peitettä tiukemmin ympärilleen. Riitaoja mietti, olisiko hänen pitänyt yrittää riisua Lehdon saappaita tai yrittää muuten tehdä tämän olo mukavammaksi. Eikö morfiinin pitäisi nimenomaan nukuttaa?

”Ol iha hiljaa paikallaan, Lehto”, Riitaoja tiesi vain neuvoa. ”Kyllä se uni tuloo siältä.”

Lehto mutisi jotain ja painoi kasvojaan Riitaojan tyynyksi viikattuun takkiin. Hänen hengityksensä pysyi välillä oudonkin rauhallisena, mutta aina välillä se taas kiihtyi.

”Huimaa”, Lehto mutisi. Riitaoja yritti pidätellä kasvoilleen pyrkivää pientä hymyä.

”Sinä makkaat moassa, ei haittaa, vaikka huimais hiukan.”

”En tykkää.”

Riitaoja ei halunnut vähätellä Lehdon huonoa oloa, joten hän ei sanonut mitään. Jos tämä olisi ollut kuka tahansa muu, Riitaoja olisi saattanut yrittää hieroa toisen selkää rauhoittavasti ja sanoa jotain rohkaisevaa. Nyt hän ei osannut oikein tehdä muuta, kuin hyräillä jotain laulua, jota hänen vanhempansa olivat laulaneet, kun hän oli ollut lapsena nuhainen. Lehto hytisi hieman.

”Onko sinul Lehto viäläkin vilu?” Riitaoja kysyi. Lehto tuhahti ja katsoi Riitaojaa olkansa yli hieman harittavalla katseella.

”Etkö sä ollenkaan nuku? Ei ihme, jos päivällä et jaksa, kun kyyläät toisia kaiken yötä”, Lehto mutisi, mutta terä äänestä hiipui loppua kohti.

”Minä voan katon, että sinä soat nukuttua”, Riitaoja vastasi. ”Voin minäkin pitkälleni mennä.”

”Mmph”, kuului Lehdon huolellisesti artikuloitu vastaus.

Riitaoja asettui makaamaan ja veti päälleen peitettä. Hän katsoi Lehdon hytiseviä olkapäitä ja mietti, johtuiko tärinä kylmästä vai oliko kyseessä jonkinlainen morfiinin sivuvaikutus. Riitaoja varovasti heitti toistakin peitettä Lehdon päälle ja mönki hieman lähemmäs alikersanttia, jotta siitä riittäisi heille molemmille. Lehto huokaisi raskaasti. ”Lämmin.”

Riitaoja jähmettyi ja katsoi Lehdon takaraivoa kysyvästi. Tietenkään Lehto ei nähnyt hänen katsettaan, mutta päästi kuitenkin pienen, turhautuneen äänen, kun Riitaoja yritti siirtyä kauemmas. Riitaoja seisahtui jälleen. Kyllä hän oli monesti nukkunut suorastaan toisten miesten sylissä, mutta ajatus siitä, että hän voisi nukkua edes kiinni Lehdon selässä kauhistutti häntä. Vaikka Lehto morfiinipäissään ehkä piti lämmöstä, ei hän varmasti olisi aamulla kovin tyytyväinen tilanteeseen.

Yksi viimeinen tyytymätön inahdus Lehdolta riitti kuitenkin suostuttelemaan Riitaojan. Varoen hän painautui Lehdon selkään. Mies tuntui valtavan kylmältä, vaikka tällä oli sentään päällään takki ja kaksi peitettä. Riitaoja epäröi hetken ja kietoi kätensä Lehdon ympärille.

”Ei kättä”, Lehto sanoi äkkiä lähes selväpäisen kuuloisella äänellä. Riitaoja nykäisi nopeasti käsivartensa pois ja keskittyi vain nykertymään vasten Lehdon selkää. Lehdon hiukset kutittelivat Riitaojan nenää tuoksuen hieltä ja nuotion savulta.

”Onk näin hyvä?”

Lehto mumisi jotain epäselvää. Riitaoja tulkitsi sen myöntäväksi tai ainakin neutraaliksi vastaukseksi.

”Soakko sinä nyt nukuttua?” Riitaoja kysyi.

”En varmaan”, kuului uupunut mutina.

”Ai. Voinko minä auttaa jotenkin?”

”Et.”

”Ai. Haluutko sinä jutella?”

Lehto vain huokaisi. Hetken Riitaoja luuli, ettei tämä vastaisi ollenkaan, mutta kohta kuului pieni ja voipunut ääni: ”Et sitten kerro Koskelalle, että mua ammuttiin.”

Riitaojan teki mieli naurahtaa. ”Koskela varmaan soa tiätää sen kuitenkin.”

”Ai jaa.” Hetken oli taas hiljaista. ”Et sitten kerro sille, että minä porasin.”

Riitaoja tukahdutti pikkupoikamaisen kiusoittelunhalun, joka sai hänet toivomaan, että olisi uskaltanut kysyä 'ai, muilleko minä soan sen kertoa?’. Hän vain pudisti päätään, vaikka tiesi, ettei Lehto nähnyt sitä, ja sanoi viattomasti: ”Itkikkö sinä? En minä nähnyt.”

Lehto tuhahti ja hetken oli taas hiljaista.

”Riitaoja?”

”Niin?” hän kysyi ja avasi silmänsä, jotka oli jo ehtinyt sulkea.

”Jäikö minun kivääri ulos?”

”Ei jeänyt”, Riitaoja vastasi pidätellen hymyä. ”Leäkintämies otti.”

”Jaha. Selvä. Mutta jos Rahikainen on aamulla sen ottanut, minä vetäsen teitä molempia”, Lehto murahti. ”Varsinkin sitä lääkintämiestä. Turha jätkä. Antoi tätä saatanan morfiinia, oisin pärjänny ilman.”

Riitaoja nauroi hieman. Lehto oli taas vähän aikaa ääneti.

”Riitaoja?” ”Niin, Lehto?”

”Jäikö ne ruumiit sinne?”

Riitaojaa kylmäsi, mutta hän vastasi: ”Jäi.”

”Kukaan niitäkään korjaa. Sinne maatuvat, kun täältä lähdetään”, Lehto mumisi. ”Niin kuin mekin joku päivä.”

”Elä puhu tommosia.” ”Tottahan se”, Lehto naurahti väsyneesti. ”Joko se, tai sitten pääsee sankarihautaan. Tämmöinen kulkukoira, sankarihautaan. Mietihän sitä, Riitaoja.”

Keskustelu oli niillä urilla, joilta Riitaoja halusi sen mahdollisimman nopeasti pois.

”Kalmistoihin, sanoi se pastori silloin joskus.” Lehdon ääni hiljeni. ”Minä inhoon kirkonmiehiä.”

Riitaoja mietti, uskaltaisiko hyssytellä Lehtoa, vai kokisiko tämä sen alentuvaksi käytökseksi. Lehto kuitenkin hiljeni omaan tahtiinsa.

”Riitaoja?” Nyt Lehdon äänessä oli aidon unelias sävy. Vaikutti siltä, että väsymys alkoi vihdoin voittaa Lehdon morfiininhuuruisen uhmakkuuden.

”Niin?”

Lehto mutisi jotain, mutta Riitaoja ei saanut selvää.

”Anteeks, Lehto, minä en kuullut.”

”Sinä oot sitten…” Lehto haukotteli ja loput puheesta jäi sanomatta. Lehto käpertyi itseensä varoen polveaan ja painoi päänsä Riitaojan viikattuun takkiin. Riitaoja hengähti ja hymyili. Ehkä Lehto nyt saisi unen.

*

Koskela katsoi ympärilleen. Kolmas joukkue oli hiljalleen kerääntynyt jonoon hakemaan aamiaista, mutta Lehtoa ja Riitaojaa ei näkynyt missään. Koskela näki Rahikaisen, joka haukotteli dramaattisesti ja suki kiharapilveään uupuneen näköisenä.

”Tuplavuoroon pistivät”, Rahikainen murahti, kun näki Koskelan kysyvän katseen. ”Eikä nukkuakkaa uskaltanu, ku ryssie ruumiit kahto kohti. Tual ne o viälki.”

”Joku hyökkäsi tänne eilen?” Koskela kysyi kohottaen kulmiaan.

”Kai sitte. Ei vissii voinu pojat jäähä vahtiinkaa ennää. Leäkintämies herätti miut.”

Koskela näki syrjemmällä aamupuuroonsa syventyneen lääkintämiehen. Sotamies Laine oli hieman hölmö satakuntalainen ja sen verran mukava veikko, että Koskela oli hänen kanssaan muutamaan kertaan rupatellut.

”Täällä vissiin eilen vähän ryskäsi?” Koskela kysyi asteltuaan hitaasti Laineen viereen. Tämä hymyili hänelle ja kohautti olkapäitään.

”No enny niikää sanois. Naapuri hiukan kävi kovistelees, kraapas kloppia vähä polvesta. Meinasin just men herätteleen poikia ja kattoo, jos Jsp:lle pitäis viedä tikkei hakee”, Laine selitti.

”Ketä poikia?”

”Lehtoa ja Riitasalmea, ekstiä.”

”Riitaojaa.”

”No sitä sitä. Mutta Lehdolla niistä polveen kävi. Ei pahasti, ei halunnut sua herättää.”

Koskela huokaisi. Niin Lehdon tapaista. Sekin vielä, että pahaa aavistamaton lääkintämies oli laittanut Lehdon ja Riitaojan näemmä kahdestaan lääkintätelttaan yöksi. Riitaoja parka.

Laine lusikoi puuron suuhunsa ja laski pakin maahan. ”Mennääs katsomaan.”

Koskela seurasi Lainetta lääkintätelttaan antaen auringonvalon pyrkiä sisään teltan ovesta. Koskela siristeli silmiään ja näki teltan nurkkaan nykertyneet miehet. Lehto makasi pienellä kerällä näyttäen rauhalliselta kuin herran enkeli. Riitaoja oli käpertynyt vasten tämän selkää, kasvot Lehdon hiuksissa. He makasivat saman peiton alla ja Koskela ei tiennyt, pitäisikö hänen tuntea olonsa liikuttuneeksi vai järkyttyneeksi.

”Suloista”, Laine kommentoi. ”Ei haluis herättää. Mut kyl sitä Lehdon jalkaa pitäis hieman tuteerat.”

”Herätetään Riitaoja ensin”, Koskela sanoi hiljaa. ”Ettei Lehtoa nolota.”

Koskela kömpi varoen Riitaojan luo ja taputti tämän olkapäätä. ”Riitaoja.”

”Herätys, sisar hento valkoinen”, Laine tirskahti. Riitaoja rypisti kulmiaan, mutta heräsi. Hän nosti päätään Lehdon tukasta ja katsoi Koskelaa silmät sirrillä.

”Tuliko yöllä kylmä?” Koskela kysyi huvittunut pilke silmissään. Riitaoja vilkaisi Lehtoa ja vetäytyi heti kauemmas. Lehto mutisi unissaan jotain, eikä vaikuttanut kauhean innostuneelta siitä, että hänen selkäänsä vielä hetki sitten painautunut lämpö riistettiin häneltä.

Riitaoja nousi istumaan ja hieroi silmiään. ”Lehol oli vilu.”

”Saikko sä poikarukka yhtää nukutuksi vai höpöttikö Lehto koko yön?” Laine piruili. Riitaoja näytti nolostuneelta.

”Ei se hirveesti höpöttänyt. Vähän voan”, Riitaoja mutisi. Lehto kai kuuli uniinsa, että hänestä puhuttiin, sillä hän nousi istumaan pidellen polveaan ja valittaen äänettömästi. Lehdon tukka oli pörrössä kuin pojanviikarilla ja kun hän avasi silmänsä, niissä oli väsynyt ja hämmentynyt katse. Lehto tuijotti ensin Koskelaa, sitten lääkintämies Lainetta ja lopulta vieressään istuvaa Riitaojaa. Koskelalta ei jäänyt huolimatta, kuinka pitkään Lehto Riitaojaa katsoi. Olivathan he suloinen parivaljakko, hiukset sekaisin ja molemmat aivan unenpöpperössä.

”Jaahas, jaahas, huomenia”, Laine touhotti ja konttasi lähemmäs Lehtoa. ”Katottaisko sitä jalkaa?”

Lehto katsoi lääkintämiestä vihamielisesti. ”Sinä piru annoit minulle sitä saatanan morfiinia, sinä et katso mitään.”

Koskela huomasi, että Riitaoja yritti parhaansa mukaan peitellä hymyään.

”Annapa kuitenkin pojan katsoa”, Koskela sanoi. ”Ei anna sinulle enää morfiinia. Nukkuvan se vain sinun halusi.”

”Helvetin huonosti meni. Tuntuu, kuin ei olisi nukkunut yhtään”, Lehto jupisi, mutta totteli Koskelaa. Laine mutisi jotain tikeistä ja väänteli polvea niin, että Lehto joutui puremaan huuliaan yhteen.

”Tarttis mennä varmaan käymään Jsp:llä, ei tää paha o, mutta varmuuden vuoksi”, Laine mutisi. ”Menehän sä Riitasuo aamiaiselle. Kiitti, ko jäit Lehdon kaa. Sillä on tainnu olla oikeen mukavat oltavat täällä sun kanssa, susta tulis hyvä lääkintämies.”

Riitaoja nolostui kehaisusta niin, ettei tajunnut edes korjata nimeään. Hän vain painoi päänsä, mutisi kiitoksen ja lähti. Lehto katsoi hänen peräänsä. Kun Riitaoja oli ehtinyt ulos teltasta, Lehto murahti: ”Tuon tontun vielä lykkäsit minua valvomaan. Saatana.”

Koskela ja Laine vilkaisivat toisiaan huvittuneina.

”Soon sun morfiinihöpinöitä kuunnellu puole yötä, ole kiitollinen”, Laine nauroi. Lehto tuhahti.

”Minua ei mikään helvetin morfiini saa höpöttämään.”

*** ***

[neroushalvaus]

Nuoruuden hairahduksesta nyt sitten, kun menit tuollaisen listan pusaamaan. Suomi-AU, antaa tulla!

:’’’D kuule nyt lähtee.

kumpi joutuu helpommin tappeluun nakkikioskin jonossa? - Jekyll. Varmaan useat heidän suomalaisen nuoruutensa villit illat päättyvät nakkikiskatappeluun. Uttersonin täytyy aina repiä Henkka pois.kumpi kysyy parisuhdekriisin sattuessa neuvoja vauva.fistä? - Nyt kyllä on paha. Ehkä kumpikaan ei kysyisi, mutta se ei estäisi Uttersonia selaamasta läpi kaikkia mahdollisia ketjuja, joissa esitetään kysymyksiä kuten: “olen rakastunut parhaaseen ystävääni, mitä teen?” tai “miten päästä yli ihastuksesta kaveriin?”. (Ehkä jossain vaiheessa Uttis aloittaa aiheen: “Olen rakastunut parhaaseen ystävääni, joka on menossa naimisiin, mutta ei siinä kaikki, hän on nyt lukkiutunut laboratorioonsa ja muuttanut testamenttiaan jonkun ‘tutkimusassistentin’ takia, lisäksi kaikkialla tapahtuu murhia eikä kukaan enää naura puujalkavitseilleni ja alan olla hivenen huolissani”)kumpi varmemmin heittää toisen saunaillan aikana alasti lumihankeen? - Varmaan ne molemmat tekee tätä, koska ne on Hyviä Suomalaisia Kavereitakumpi jaksaa vieläkin pettyä, kun jouluna ei ole lunta? - Hmm, en tiedä, pettyykö virallisesti kumpikaan. Uttis varmaan ihan pitää harmaudesta ja Jekyll taas ollessaan riittävän syvällä jossain hommassa ei huomaisi, vaikka ulkona sataisi koiriakumpi sytyttää itsensä juhannuksena melkein tuleen? kumpi meinaa hukkua? - Molempiin vastauksena Jekyll. Uttersonilla on pelastamista.kumpi laittaa vuoteeseen Tom of Finland -lakanat just silloin, kun toisen vanhemmat on tulossa kylään? - Jossain kämppis-AU:ssa Jekyll varmaan, joko kiusallaan tai ihan vaan, koska ei huomannut. Utterson on lievästi kauhuissaan.kumpi juo ES:ää kuin vettä ja kumpi pärisee jo ekasta tölkistä? - Eiks se ollut joku juttu, että Suomi-AU:ssa HJ7 on ES? Eli siis, no, Jekyll juo sitä kuin vettä ja pärisee pahemmin, kuin kukaan.kumpi itkee, kun Vain elämää -artistit vetävät poikkeuksellisen koskettavia tulkintoja? - Kyllä ne molemmat saattavat hieman herkistyä. Niillä on kisakatsomo, Emma, Lucy, Simon ja Pappa Carew, kaikki katsoo näitä suomalaisia höttösarjoja yhdessä. kumpi saa spontaanisti päähänsä lähteä hakemaan Virosta viinaa? - No Jekyll. Utterson tietysti painaa perässä lähtee mukaan.kumpi kerää muumimukeja? - Utterson varmaan, ja ne on täydellisesti värikoodattu ja järjestelty aiheen mukaan, koska on mukavaa, kun asioilla on jokin järjestys.kumpi pyytää aina baarissa DJ:tä soittamaan Antti Tuiskua? - Jekyll! Ja “Peto on irti” soi sitten koko illan.kumpi puhuu naurettavan hyvää englantia ja kumpi suoltaa rallienglantia? - He puhuvat suorastaan epäilyttävän hyvää englantia.kumpi on aina ekana jonossa, kun jossain jaetaan ilmaisia ämpäreitä? - Nyt on paha. Varmaankin Jekyll, kai muutama ämpäri yhden tiedemiehen käytössä kuluu.