#niin se sitten kyllä vaikuttaa

[lily-of-the-valleyyy]

Mä postaan täällä Tumblrissa todella harvoin mitään, mutta nyt on pakko. Oikeastaan mulla olisi niin paljon sanottavaa, että on vähän vaikeaa pukea näitä tunteita ja ajatuksia sanoiksi.

Kuuntelin Cha cha chan heti seuraavana aamuna kun se oli yöllä julkaistu. Ajattelin siinä aamulla, että kuuntelen biisin ennen töihin lähtöä. No pistin kuulokkeet korviin ja biisin soimaan. Ehdin kuunnella sitä ehkä noin 10 sekuntia, kun mun piti pysäyttää video. Kelasin videon alkuun ja aloitin uudestaan. Katsoin videon loppuun ja ajattelin heti, että tää on voittaja. Mulle riitti 10 sekuntia ja olin myyty ❤

Oon ollut Euroviisu-fani 17 vuotta eli yli puolet elämästäni. Suomen pärjääminen ei ole ollut mulle tärkeää viisuissa. Oon joskus ollut jopa helpottunut siitä, kun Suomi ei ole päässyt finaaliin, niin ei ole tarvinnut jännittää finaalissa 😄 Tänä vuonna saikin sitten jännittää useamman vuoden edestä. Se tunteiden vuoristorata, joka tuli käytyä siinä finaalin aikana läpi, oli jotain ihan käsittämätöntä. Kyllä siinä pieni (tai vähän isompi) itku tuli, kun yleisö vaan huusi Käärijää ja Cha cha chata. Mä oon vaan niin onnellinen Jeren ja koko Suomen tiimin puolesta. Ne hoiti hommansa ihan helvetin hyvin 💚💚

Oon niin onnellinen, että löysin Käärijän ja sen musiikin. Jere on esiintyjänä loistava. Joillakin vaan on sitä karismaa luonnostaan. Toivon, että Jere nähtäisiin joskus jossain näyttelijän hommissa, koska vaikuttaa siltä, että senkin homma häneltä sujuisi.

Kiitos myös teille, jotka ootte laittanut Käärijän stooreja, tiktokkeja ja keikkavideoita jne. tänne tumblriin. Päivä on pelastunut useamman kerran, kun oon päässyt selaamaan teidän postauksia. ❤

[evigtlivihimlen]

Kuka on Herrasi?

KUKA ON SINUN HERRASI?🔥 Matt.7:21-23: "Ei jokainen, joka sanoo minulle: 'Herra, Herra!', pääse taivasten valtakuntaan, vaan se, joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon. Moni sanoo minulle sinä päivänä: 'Herra, Herra, emmekö me sinun nimesi kautta ennustaneet ja sinun nimesi kautta ajaneet ulos riivaajia ja sinun nimesi kautta tehneet monta voimallista tekoa?'. Ja silloin minä lausun heille julki: 'Minä en ole koskaan teitä tuntenut; menkää pois minun tyköäni, te laittomuuden tekijät'. Ja silloin minä lausun heille julki: 'Minä en ole koskaan teitä tuntenut; menkää pois minun tyköäni, te laittomuuden tekijät”…

Nämä Jeesuksen sanat sanovat selvästi, että hengellinen yhteys Hänen kanssaan sekä pyhitetty elämä todellisessa kuuliaisuudessa Herralle ja Hänen Sanalleen on ehdottoman välttämätöntä. Että Jeesus on Herra ihmisen elämässä ihan oikeasti, ei vain suun tunnustuksena. Pyhän Hengen kautta me tunnemme Jeesuksen ja olemme yhteydessä Hänen kanssaan, silloin Herra "tuntee" meidät. Jos Hengen elämä puuttuu, ei ole yhteyttä Jeesukseen. Ja mitä Jeesus tarkoittaa "te laittomuuden tekijät"? Antikristusta kutsutaan "Laittomuuden ihmiseksi", ja se tarkoittaa elämistä Raamatussa kuvatun Jumalan tahdon/"lain" ulkopuolella. Se on elämää, jossa ihmistä hallitsee syntinen luonto, ego, niin sanottu "liha", ja itse asiassa toisinaan vaihtelevassa määrin Pimeyden ruhtinas ja hänen demoninsa myös vaikuttaa, “ohjailee”. Ei ole olemassa keskitilannetta, herrasi on Paholainen tai Kristus, elät lihassa tai hengessä. Ketä sinä seuraat? Jeesusta tai Saatanaa?

Merkittäviä ovat Jeesuksen sanat, että Monet kutsuvat häntä Herraksi, mutta he ovat valheellisia koska Jeesus ei saa todellisuudessa olla Herra heidän elämässään. Jos Jeesus on todella Herra, niin halumme totella Jumalan sanaa, joka ilmaisee Jumalan tahdon, se on seurata Jeesusta Herrana. Sanan "monet" pitäisi herättää meidät, varsinkin kun Jeesus toistaa samaa sanomaa 10 neitsyen kertomuksessa, jossa viideltä puuttui öljy, siis Hengen yhteys Jeesuksen kanssa, jolloin Jeesus taas sanoo "En tunne sinua".

Nyt "monet" vastaavat, että olemme pelastetut uskon kautta Jumalan armosta. Kyllä ja ehdottomasti! Me emme voi "ansaita" Pelastusta, mutta pelastuttuamme olemme, kuten Raamattu opettaa "uusi luomus Kristuksessa", ja olemme saaneet Jumalan voiman ja kyvyn Pyhän Hengen kautta elää pyhityksessä ja tottelevaisuudessa. Tämä on myös Jumalan armossa. Armo joka “kasvattaa meitä, että me, hyljäten jumalattomuuden ja maailmalliset himot, eläisimme siveästi ja vanhurskaasti ja jumalisesti nykyisessä maailmanajassa"(Tit.2:12).

Erilaiset harhaopit haluavat luoda väärää turvaa väärällä armonopilla, joten kynnykset kutsua itseään kristityksi maailmassa ja synnissä eläessään lasketaan helvetilliseen tasoon…

Tiedät Raamatun sanoen "mitä suu puhuu, sydän on täynnä", ja Jeesus sanoi myös "hedelmästä me tunnemme puun". Siten "uusi luomus Kristuksessa" on intohimoisesti Raamatun lukemiseen, koska Jeesus on yhtä Sanan kanssa. Jumalan sana joka on "elävä ja voimallinen", joka välittää Jeesuksen meille. Ja kun Jeesuksen opetuslapsi, "kristitty" avaa suunsa, kyse on paljon Jeesuksesta, Jumalan valtakunnan ja Raamatun asioista. Puhe ei tule olemaan "maailmasta tai synnistä", koska sydän on täynnä muuta. Siksi Herra sanoo "monille", että he ovat laittomia ja ettei Hän tunne heitä…

Ketä sinä seuraat, kuka on todellinen Herrasi? Kysymys rakkaudessa ja armossa annettu “herätyksen” vuoksi, tai sitten rohkaisuksi sen mukaan kuka Herrasi todella on…

Huomaa, että nämä joita Jeesus ei tuntenut ja joita Raamatun alkusanassa Hän kutsui laittomiksi, he tekivät voimatekoja, ihmeitä ja profetoivat Jeesuksen nimessä . Monet pitivät heitä varmasti radikaaleina Raamattuun uskovina kristittyinä, ehkä jopa "karismaattisia". Mutta he olivat laittomia ilman Hengen yhteyttä Herran kanssa. Heiltä puuttui Hengen hedelmät, kuten rakkaus, uskollisuus ja itsehillintä, he elivät egoelämää "lihassa" ja käyttivät Herran nimeä "palveluksessaan". Lihan hedelmät oli esimerkiksi saastaisuus, epäjumaluus, irstaus, juonittelu, harhaoppi ja vihamielisyys", eli laittomuus.

Kysymys, joka on esitettävä, on yhä tärkeämpi tässä "Viimeisen ajan suuressa Luopumuksessa": Kuka on sinun Herrasi?

☝️Lopuksi, kaksi Raamatun kohtaa, jotka kertovat täysin selvästi kuka on Herra ihmisen elämässä. Tässä ei ole kyse että uskovainen aina elisi ilman syntiin lankeamista, koska kirjeen alussa tulee ilmi että meidän täytyy tehdä parannusta ja tunnustaa syntimme, jolloin Jeesus antaa meille anteeksi ja puhdistaa meidät (1 Joh. 1:9). Mutta toisaalta meidän täytyy antaa Sanan ja Hengen tutkia itseämme, ja meidän tulee tehdä parannus kun se on tarpeen. Synti ei ole elämäntapa, mutta tämä pyhitysprosessi on:

‭1 Joh.2:3-6: “Siitä me tiedämme tuntevamme hänet, että pidämme hänen käskynsä. Joka sanoo tuntevansa hänet mutta ei pidä hänen käskyjään, on valehtelija, eikä totuus ole hänessä. Mutta joka noudattaa hänen sanaansa, hänessä Jumalan rakkaus on todella saavuttanut päämääränsä. Tästä me tiedämme olevamme hänen yhteydessään. Sen, joka sanoo pysyvänsä hänessä, tulee myös elää samalla tavoin kuin hän eli”…

1 Joh 3:7-10: “Lapseni, älkää antako kenenkään johtaa itseänne harhaan. Joka tekee Jumalan tahdon, on vanhurskas, niin kuin Kristus on vanhurskas. Joka tekee syntiä, on Paholaisesta, sillä Paholainen on tehnyt syntiä alusta asti. Juuri sitä varten Jumalan Poika tuli maailmaan, että hän tekisi tyhjäksi Paholaisen teot. Yksikään Jumalasta syntynyt ei tee syntiä, sillä Jumalan siemen pysyy hänessä. Hän ei voi tehdä syntiä, koska on syntynyt Jumalasta. Tästä käy ilmi, ketkä ovat Jumalan, ketkä Paholaisen lapsia: se, joka ei tee Jumalan tahtoa, ei ole Jumalasta, ei siis myöskään se, joka ei rakasta veljeään”…

[eastorhild]

Opiskelin englantia, ja oon saman alan opiskelijoilta kuullu että AV-kääntäjän homma on jo pitkään ollut tosi epäkiitollista, aivan sairaassa tahdissa pitää puskee jotta pääsis semmosille liksoille että vuokran ja ruuan vois maksaa. Ja se tahti väistämättä vaikuttaa siihen kuinka tarkkaa ja hyvää työtä voi tehdä. Kukaan ei halua enää maksaa hyvästä käännöksestä. :(

Sitten on kans se että comic-accurate short king voi olla vähän kinkkistä kääntää. Suomessa taidetaan paljolti käyttää ihan "short king" fraasia sellaisenaan, joten miten sen oikein kääntäisi? (Lyhyt kunkku? Minikunkku? Minikingi? Lyhyt kingi? Kingisp��tkä?)

"Sarjakuvauskollinen lyhyt kunkku" tms. on paras mihin ite pystyisin ja sekin on aika kökkö. Mut koska AV-kääntämisessä on niin helvetillinen kiire, ni mä laittaisin menemään silti. Ja taas saatiin kökkö tekstitys, tadaa!

(En ole tehnyt päivääkään töitä kääntäjänä, että joku tosi kokenut voi saada aika hyvääkin jälkeä nopeassa tahdissa, mutta kyllä siitä jää aika paljon nuansseja googlettelematta jne. koska ei vain ole aikaa.)

Katoin tuossa pari päivää sitten blurayltä Deadpool & Wolverine -elokuvan, suomiteksteillä tietty, ja harmittaa ihan älyttömästi se tekstitysten laatu. Leffassa ne tekstit oli hyvät, ja nyt ärsyttää hitosti et pysyvässä versiossa ne on ihan kuraa.

Pitää tarkistaa jossain vaiheessa, miten kääntäjää on mainittu siinä, mut legit välillä tuntu et ne ois käännetty jollain konekääntäjällä. En ees muista mitä kaikkee siinä oli, mut todella monta kertaa totesin ääneen et "ei se noin sanonu!" ku tekstit oli jotain aivan muuta.

Esim. yhteen väliin Deadpool sanoo "Comic-accurate short king." ni suomennoksessa lukee "Lyhyttavaraliikkeen mannekiini"?????? Eihän tuo oo sinne päinkään! Ja siis näitä samanlaisia käännöskukkasia ja mielivaltasia käännöksiä oli läpi elokuvan, todella harvoin jouvun niihin puuttumaan, mut nyt jatkuvasti korjailin niitä ääneen. Häiritsee niin paljon et katon varmaan jatkossa ton ilman tekstejä tai korkeintaan enkkusubeilla :|

Onko kellään tietoo, onko nää leikkaukset yms. vaikuttanu kääntäjänkii työhön nyt? Vai vejetäänkö nääkii oikeesti jo jonkun Googlen läpi tyyliin? Suomessa on yleensä ollu laadukkaita käännöksiä elokuvissa ja sarjoissa, mut tuntuu et viime aikoina ehkä näittenkii laatu on alkanu laskea, ainankii muissa ku elokuvaversioissa.

Edit: Tarkistin blurayltä ja kyllä sinne käännökseen on ihan oikee ihminen merkattu, mut eihän se tietenkään estä kääntäjää laittamasta sitä konekääntäjän läpi. Niin monesti oli virheitä et aloin taas pohtimaan et pitäskö lähtee opiskelemaan kieliä ja alkaa tekemään kääntäjän hommia sivutoimisena.

[kipuilu]

Mahdolliset tiukemmat koronarajoitukset vähän rupes ahdistamaan mutta sitten ajattelin asiaa enemmän ja tajusin, että eihän ne oikeestaan vaikuttais mun elämään lähes ollenkaan?? Tai siis elän jo nyt aika lockdown-meiningillä

[homunculus-argument]

Olipa kerran Martti, kylmän looginen toiminnan mies joka ei anna tunteellisten haihattelujen vaikuttaa päätöksiinsä. Martti asuu yksin, sillä kaksi vuotta sitten ex-vaimo rupesi kitisemään ettei jaksa elää elämää joka on aina ikävää ja kurjaa, ja haluaisi mielummin elää elämää joka on välillä mukavaa ja miellyttävää. Martti ei moista tunteisiin perustuvaa roska-argumentointia kuunnellut vaan heivasi eukon komeassa kaaressa pihalle.

Tänä aamuna Martti heräsi sängyn vieressä olevasta pinosta rautanauloja (eilen illalla teki hirveästi mieli päästä mukavaan pehmeään sänkyyn, mutta Martti sai napattua itseään niskasta ennen kuin teki tunneperäisen päätöksen). Martti miettii hetken että lämmin kahvi olisi mukava ennen töihin lähtöä, mutta ymmrätää sortuneensa melkein toimimaan tunteiden pohjalta. Sen sijaan hän juo pillillä kompostin pohjalle kertynyttä mysteerinestettä.

Ulkona näyttää siltä ettei naapuri tosiaan ole tehnyt lumitöitä - lapsellinen kiukuttelija on näemmä vieläkin vihainen siitä, kun Martti oli viime kesänä ampunut hänen karannutta kissaansa ilmakiväärillä. Hysteerinen hinttari kun on, naapri ei millään kuunnellut vaikka Martti kuinka rauhallisesti selitti että kyllä Suomessa omalle tontille tulevia vieraseläimiä on laillista ampua.

Töissä Martin työtoverit ovat oppineet sen verran järkeä etteivät tule Martin tielle häritisemään tai kiukuttelemaan epäloogisilla mielipahoillaan. Kun se uusi tyttö pillahti Martin sanomisista itkuun, joku ymmärtää selittää sillekkin että Martti on kaikille tuollainen.

Kotiin ajaessa Martti miettii että ensi keväänä on taas vaalit. Martti on niin looginen ettei hänelle juolahtaisi mieleenkään, että äänestäisi sellaisia edustajia tai puolueita jotka tahtovat ajaa Martin ja hänenlaistensa asiaa - vai että parempaa elämää, hyh mitä haihattelua. Marttia ei kiinnosta vammaisten olot koska hänelle ei ole itselleen tapahtunut tapaturmia, ei vanhusten olot koska hän ei ole itse vielä vanhus, eikä lasten olot koska hän ei ole itse enää lapsi. Siispä Martti äänestää puoluetta joka haluaa tehdä hänestä ja hänen kaltaisistaan saapasnahkaa - siitäs saatte, typerät duunarit!

Kotiin tullessaan Martti huomaa että hänen kotinsa omin luvin ja omin käsin rakennettu katto on romahtanut. Martti ei palkannut niiden tekoon ammattilaisia koska miksi kusta rahaa sellaisiin kun itse tehty on ihan yhtä hyvä. Hetken Martti miettii mistä saisi tälle yölle yösijan, ennen kuin muistaa että niinhän ne maahanmuuttajatkin ovat koko ajan haluamassa kattoa päänsä päälle, kyllähän Martti suomalaisena miehenä moisen kestää. Yksin kylmässä kämpässään palellessaan Martti pohtii olevansa varmasti Suomen viisain mies.

[neroushalvaus]

päivää. tuntsakyssäreihin 5, 20 (Lahtinen), 28, 33 (mutta haasteen vuoksi et saa vastata Lehto ja Riitaoja), 40 (Lahtinen taas), 68, 101

Hyvää päivää ja suurimmat pahoitteluni tästä viivyttelystä, joulupa se veikin pahemman kerran mennessään. Nyt on kuitenkin voimat kerättynä ja vastaukset valmiina.

Alla mm. valtava avautuminen Lahtisen uskonnollisuudesta, jonka kirjoittaminen pakotti minut iloisiin riemunkierroksiin huoneessani, sekä vahingossa syntynyt Sirkka Kariluoto -ficlet.

*

5. Laadi 5 kappaleen soittolista koko teokselle

Ohhh boy tää tekee mut iloiseksi... Kaksi ekaa enemmän symbolisia, kolme viimeistä... Aika selviä. Ja mua ei saa roastata Hectorin määrästä, mitä muuta mä voisin tällaisen hippiromaanin soittolistalle laittaa.

Hector - Kadonneitten lasten marssi “He loukkaavat pienet jalkansa / ja kätensä polttavat / He tuulessa haavat saa kasvoihinsa / mut marssiaan jatkavat”

Juice Leskinen - Klovni heittää veivin “Ja elämä, joka vain on pelkkää show’ta / ei mitään, ei edes pahaa mieltä jää”

Hector - Tuntematon sotilas “Nyt olen itsenäinen kansalainen itsenäisen maan / ihan itse nöyryytykset kestää saan”

Civil War Musical - Judgement Day “I write to mothers of their sons / and say they were the bravest ones / Then I pour a drink and sleep”

Hector - Suomi-neito (American Pie) “Hei, hei, Suomi-neitonen hei / paljon siedät, vaikka tiedät, ketkä neitsyytes vei / Nyt vain miehet nuo viskin huoneissaan juo / ja laulaa ‘Siunattu on ruumiisi tuo’“

*

20.  Mikä on hahmon x [Lahtinen] ruuanlaittobravuuri tai hänen lempiruokansa?

Vaikka mä uskon Lahtisen olevan melko näpsäkkä kodinhoidollisissa hommissa, mä uskoisin jonkinlaisen askeettisen ylpeyden tulevan tielle, jos se meinaisi laittaa ruuaksi mitään hienompaa. Varmaan se lähinnä keittelee puuroa, mikäli saa itse valita. Uskon kuitenkin, että Lahtisella on tiettyä kekseliäisyyttä ruuanlaitossa ja se on tosi taitava hyödyntämään kaiken ruoka-aineksen niin, että vain hyvin vähän jää käyttämättä, ja se saa yllättävistä aineksista tehtyä ihan kelvollisen makuista ruokaa. 

Modern au:ssa voin nähdä, että Lahtinen turvautuisi aika paljon nopeisiin ja helppoihin ruokiin kuten mikropitsoihin ja vastaaviin (toisin kuin Lehto, se käyttäisi ne aina mikron kautta, Lahtinen ei ole mikään eläin). Se kuitenkin mieluummin aina tekee ruuan itse kuin menee esimerkiksi pikaruokalaan. Vaikka se osaa laittaa ruokaa, nään sen vähän näinä ihmisinä, jotka paistaa jonkun kanankäntyn tai pihvin ja paloittelee kasvikset siihen viereen ja voilà, siinä on hänen herkkuruokansa. 

Kokatessaan muille ihmisille mä uskon Lahtisen olevan aika tarkka ruokaympyrästä ja siitä, että lautaselle pistettävää on useampaa sorttia. Se ei välttämättä tarkoita mitään hienoa terveyspommia tai gourmet-illallista, mutta kun Lahtinen ei syö yksin, uskon lautasille päätyvän lihan/muun proteiinin ja kasviksien lisäksi myös kastiketta ja perunaa.

*

28. Kenen hahmon kanssa haluaisit viettää päivän? Miten viettäisitte sen?

Ooo tämä on jännä... Niin paljon kuin haluaisinkin sanoa “Lehdon kanssa terapiassa”, ehkä se ei ole nyt tähän hyvä vastaus.

Tähän postaukseen tulee nyt näemmä paljon höpinää Lahtisesta, koska varmaan mä viettäisin päivän Lahtisen kanssa. Musta tuntuu, että meillä voisi olla yhdessä ihan mukavaa, kumpikaan ei varmaan haluaisi tehdä mitään liian seikkailullista ja kumpikin mielellään varmaan äityisi välillä saarnaamaan.

Ei me varmaan tehtäisi mitään ihmeellistä, lorvittaisiin ja puhuttaisiin politiikkaa sillä tavalla, miten ihmiset puhuu kahvihuoneissa ja kommentoi keskustelun loppuun sarkastisesti “no niin, taas korjattiin maailman ongelmat”. Mä olisin tosi kiinnostunut kuulemaan Lahtisen mielipiteitä muutamiin asioihin ja mä uskon, että siitä voisi olla mukavaa päästä jupisemaan oikein kunnolla niin, ettei joku heti alkaisi vääntää vitsiä. 

Ehkä iltaa vasten mä hakisin kaapista lootallisen punaviiniä, me kaadettaisiin sitä kahvikuppeihin ja sitten alkaisi se todellinen marina. En tiedä, musta se, että Lahtinen saisi olla ihan vain turvallisessa ympäristössä marmattamassa on jotenkin tosi puhdassydäminen ajatus ja siksi se on vastaukseni.

*

33.  Mikä hahmojen välisistä suhteista on mielenkiintoisin?

Miten sä KEHTAAT tolla “ei Lehto ja Riitaoja” -rajotuksella. Ei vaiskaan, olet ihana.

Mun on pakko myöntää, että tää kysymys oli mulle ihan valtavan vaikea, koska Lehto ja Riitaoja on mulle niin ilmiselvä vastaus ja kaikki muut mahdolliset vastaukset tulee kymmenen kilometriä jäljessä. Toki mä tykkään esimerkiksi ihan hirveästi niistä ajatuksista, mitä mulla itelläni saattaa olla vaikka Määtän ja Lahtisen tai Määtän ja Lehdon suhteista, mutta ne ei ole canon, niin niitäkään ei voi sanoa. Mutta pähkäiltyäni jäljellä on vain yksi suhde, joka voisi olla vastaus tähän ja se on Rahikaisen ja Hietasen välinen suhde. Tai ainakin se potentiaali, mikä siinä on.

Koska tavallaan Rahikainen ja Hietanen on molemmat sellaisia iloluontoisia poikia, että mun on tosi helppo nähdä, että sodan ulkopuolella ne voisi olla parhaita kaveruksia. Mutta kun yhtälöön heittää sodan, me nähdään kaksi tosi erilaista suhtautumista. Hietaseen sota vaikuttaa tosi vahvasti ja Rahikainen, niin kiero mies että nukkuu kulmasohvassa, tuntuu vain lunkivan vihellellen sen läpi. Vaikka totta kai sota oikeasti vaikuttaa molempiin. Kuitenkin se pettymys, joka Hietasen puolelta kohdistuu Rahikaiseen esimerkiksi Lehdon kuoltua, on vain niin kiinnostavaa ja niiden hahmot korostaa niin paljon molempien hahmojen erikoispiirteitä. Just esimerkiksi Petroskoi, Rahikaisen... touhut verrattuna Hietasen pelonsekaiseen kunnioitukseen Veraa kohtaan. Ne on molemmat loistavia hahmoja ja siksi valitsen niiden suhteen tähän.

Eli kyllä, jos en saa valita lempivastinparejani, valitsen nämä toiset.

*

40. Pohdi jonkin hahmon [Lahtinen] suhdetta uskontoon tai hengellisyyteen. Onko hänellä pyhää paikkaa tai asiaa? 

*hieroo pieniä homokäsiään yhteen* No nyt puhutaan asiaa.

Okei siis. Mistä mä edes lähtisin. Mun headcanon-höpinöitä kuunnelleet tietää, että mä uskon Lahtisen äidin olleen uskovainen ja uskoneen Jumalan lisäksi myös erinäisiin taikoihin ja enteisiin. Ja tästä syystä ajattelen, että Lahtista pienestä pitäen opetettiin rukoilemaan ja turvautumaan Jumalaan, koska sen äidistä olisi tuntunut julmalta olla opettamatta pojalle sitä asiaa, mikä toi sille itselle lohtua ja rohkaisua. Ja mä uskon Lahtisen uskon olleen lapsena melko vahva, koska ajattelisin sen kehittyvään arvomaailmaan sopineen tosi hyvin Jeesuksen opetukset lähimmäisenrakkaudesta ja yhteiskunnan heikoimpien auttamisesta. 

Taikoihin virallisesti uskominen sillä saattoi jäädä aika varhain, koska luulen ihmisten sen ympärillä suhtautuneen niihin paljon enemmän hassuna hupsutuksena, kuin kristinuskoon. Silti ajattelen Lahtiselle jääneen tietyt uskomukset ja enteet jollain tavalla selkäytimeen, ja vaikka se ei kuunaan myöntäisi uskovansa niihin, äidin höpinät tulevat sille mieleen aina välillä, kun jotain enteellistä tapahtuu. Tästä esimerkkinä kirjassa se, kun aserasvan tirinä tuo Lahtisen mieleen äidin puheet kuolinsanomista. Mä uskon, että Lahtista voisi oikeastaan olla aika helppo kiusata tuollaisilla asioilla, koska se vähän suuttuu itselleen noiden asioiden tullessa mieleen, mutta ei kuitenkaan voi tukahduttaa noita ajatuksia ja esimerkiksi pahat enteet saa sen pelokkaaksi ja vainoharhaiseksi (ulospäin tää näkyy vain tavallista vahvempana ärtyneisyytenä).

Kuten kirjasta tiedämme, Lahtisen kohdalla uskonto jäi rippikouluun ja mä uskon sen olleen sille tietynlainen kriisin paikka, vaikkei se sitäkään sallisi itsensä myöntää. Lahtisen luontoon kuuluu kyseenalaistaminen ja oppositiossa oleminen ja voin uskoa, että jos oppien haastamiseen ei suhtauduttu rippikoulussa hyvin, se varmasti löi monta naulaa Lahtisen uskon arkkuun. Tää on silleen surullista, koska ajattelisin Lahtisella olleen tosi paljon hyviä ajatuksia ja pohdintoja kristinuskosta, mutta että sille ei tarjottu tilaa, jossa se olisi saanut tuoda pohdiskelujaan julki ilman ilkeämielistä kritiikkiä ja tuomitsemista.

Toinen syy sille, miksi Lahtisesta tuli rippikoulussa ateisti, on varmaan se, että mun headcanonissa se alkoi niihin aikoihin lukemaan enemmän ja oikeasti tutustua esimerkiksi siihen, miten uskontoa ollaan käytetty pahaan maailmalla ja millaisia asioita Raamatulla oikeutetaan (sivuhuomio tähän mutta jos mennään homo!Lahtinen-headcanonilla, sen seksuaalisella heräämisellä on myös pieni rooli tässä). Lahtisen arvomaailma alkoi myös rajautua sille näihin aikoihin selkeämmin ja varmasti sillä oli hyvin selkeä tarve vetää raja itsensä ja “kansan oopiumin” välille. 

Joku toinen voisi ehkä tehdä eron poliittisen uskonnollisuuden ja oman henkilökohtaisen hengellisyyden välillä, mutta Lahtisen mä uskon olevan aivan liian ehdoton sellaiseen. Se ei suhtaudu mihinkään leväperäisesti, sille tää kysymys on kaikki tai ei mitään. Mä luulen, että se ei edes rintamalla “alennu” rukoilemaan, koska se kokisi siten jotenkin pettävänsä periaatteensa. Eli musta tuntuu, että tunteakseen olevansa oikeassa (ja mikä Lahtiselle olisi tärkeämpää), se ei voi elätellä mitään hengellisyyden kipinää sielussaan. Se ei usko kuolemanjälkeiseen elämään tai siihen, että ihmisellä oikeastaan olisi mitään sielua, joka olisi erillään ruumiillisesta maailmasta. Vahingossa se saattaa ylikompensoida tätä asiaa olemalla vähättelevä ja ehkä jopa tarkoituksettoman julma puhuessaan muiden ihmisten uskosta. Se itse ajattelee sen olevan oikein ja rehellistä, koska pitää uskontoa ja muuta turhan toivon elättelyä pelkkänä harhautuksena nykytilanteesta, jota ilman ihmisen ehdottomasti on parempi.

Musta tuntuu, että lähimmäs “pyhää” Lahtisen ajatuksissa pääsee sen oma ajatusmaailma ja nimenomaan sen omat periaatteet. Sillä on sen käsitys siitä, miten maailman pitäisi toimia ja miten sen itse pitää toimia, ja mä uskon niiden käsitysten olevan sille pyhiä. Ja tinkimättömyys niistä omista arvoista. Siksi se on aina ehdottoman rehellinen ja ehdottoman tunnollinen, se tuskin tunnistaisi itseään, jos saattaisi tinkiä omasta moraalistaan. Ja se ehdottomuus lopulta koituu sen kohtaloksi.

*

68. Mitä Railille, Veralle tai Sirkalle tapahtui sodan jälkeen? Entä sotaa ennen?

Sirkan perhe oli todella tyypillinen ylemmän kastin perhe. Poissaoleva isä, vaativa äiti, kaksi siskoa ja pikkuveli. Sirkka ei koskaan oikein tuntenut kuuluvansa perheeseensä, hänen molemmat siskonsa olivat aina taitavia kaikessa, mihin ryhtyivät, toinen oli valtavan kaunis ja toinen terävä kuin partaveitsi. Sirkka oli siskojensa rinnalla aina vähän nukkavieru, pisamien kukittama nenännypykkä ja kömpelöt raajat, jotka eivät koskaan tuntuneet asettuvan sellaisiin asentoihin, että häntä olisi mukava katsella. Sirkan äidillä oli tapana huokailla hyvin tietyllä tavalla aina, kun hän näki tyttärensä ja antaa pisteliäitä huomautuksia tämän olemuksen ollessa perheen standardeilla riittämätön tai jos vatsaa ei ollut vedetty riittävästi sisään ja ryhtiä korjattu. Myös Sirkan unohtelevaisuus ja sosiaalinen taitamattomuus kävivät usein muun perheen hermoille.

Sirkka tapasi Jorman seitsentoistakesäisenä, eikä sitä voinut kutsua rakkaudeksi ensisilmäyksellä kuin toisen heistä osalta. Jorma tuntui jumaloivan Sirkkaa ja jaksoi aina luetella tämän avuja ja hyveitä. Sirkasta kuitenkin aina vähän tuntui, ettei hän ollut Jorman ihailun arvoinen. Jorma tuntui löytävän hänestä piirteitä, joita Sirkka ei kokenut itse omistavansa. Eivät hänen silmänsä hohtaneet kuin tähdet eikä hänen naurunsa ollut kaunis, ei ollenkaan, vaikka Jorma kuinka mokomia valheita suustaan päästi. Sirkka koki kuitenkin mahdottomaksi sen, ettei olisi ottanut Jorman ihailua vastaan, sillä ihailua hän ei ollut liiemmin elämässään saanut. Jorman mielestä hän oli kaunis, vaikka Sirkka oli vakuuttunut sen johtuvan vain hänen kalliista vaatteistaan ja ammattilaisten muotoilemista kampauksista. Sirkan hukatessa tai unohtaessa jotain, sellaisessa tilanteessa, jossa Sirkan äiti olisi nähnyt “huolimattoman tytönheitukan”, Jorma näki “suloisen hupsun”. Olkoonkin, että Jorman innokkuus joskus säpsähdytti hänet ja että Sirkasta tuntui, ettei tämän perhe pitänyt hänestä, Sirkan oli mahdotonta olla rakastumatta saamaansa huomioon.

Ja ehkä, joskus sen kömpelön hääyön jälkeen, jolloin Jorma oli yrittänyt niin kovasti antaa Sirkalle kaiken, mitä tämä halusi ja epäonnistunut siinä, hän olisi voinut rakastua itse Jormaan. Tai ainakin siihen idealistiseen kultatukkaiseen pojannulikkaan, joka tämä oli ollut vain muutama vuosi aiemmin.

Mutta sota vie mitä vie ja Sirkka jäi. Hän suri Jormaa ja tunsi syyllisyyttä sitä, että tämän mukana hän suri sitä, ettei kukaan enää koskaan pitäisi häntä kauniina, hurmaavana ja haluttavana.

Sukulaiset puhelivat Sirkasta sellaista tarinaa, ettei hän olisi koskaan päässyt yli Jormasta. Eihän hän koskaan mennyt uudestaan naimisiin, heittäytyi vain puuhakkaaksi, kutoi vinoja ja ruttuisia kaulahuiveja köyhille ja järjesti teekutsuja tutuilleen. Kävi teatterissa katsomassa ruotsiksi lauleltuja operetteja ja käveli valaistun Esplanadin läpi katselemaan pilvien kertymistä sataman ylle. Mikäli hänellä oli mukanaan seuralainen, he kävelivät pitkin sitä viivaa, jossa kivi kohtasi veden, ja mikäli seuralainen oli joku hänen miespuolisista ystävistään, he kenties pistäytyivät kupposella auki olevassa kahvilassa. Muuten seuralainen saattoi Sirkan asunnolleen, koska toki hän asui nykyään yksin, antoi poskisuudelman ja toivotti hyvää yötä. Kotonaan Sirkka lueskeli rakkausrunoja ja alleviivasi suosikkikohtansa, jotta saattaisi lukea niitä ääneen ystävättärilleen, jotka kikattaisivat kauhuissaan, mikäli Sirkka oli alleviivannut jotain pahennusta herättävää. Hän yritti opetella leipomaan huonolla menestyksellä ja piinasi toveruksiaan aina uusilla kakkuviritelmillä, jotka romahtivat korttitalon lailla, elleivät päätyneet parempiin suihin ennen tuhoaan. Sirkka sai pikkuveljeltään lahjaksi valkoturkkisen kissanpennun ja hän lelli tuon pörröisen pirulaisen aivan piloille. Naapurien lapset sitä mielellään kävivät myös paapomassa ja jos Sirkka oli sillä tuulella, hän kutsui lapset pöytään leipäsille - jotka oli ostettu leipomosta, sillä Sirkka ei sentään ollut niin julma, että olisi altistanut viattomia ihmisen poikia omille leipomuksilleen -. Ajoittain Sirkka avasi piironkinsa laatikon ja luki Jorman kirjeitä, ja silloin hän hymyili. Niin paljon kauniita sanoja, joista kirjeen kirjoittaja oli tarkoittanut jokaista. Niin paljon rakkautta häntä kohtaan oli mahtunut erään Jorma Kariluodon sydämeen. Kerran kirjeitä lukiessaan Sirkan silmät osuivat peiliin ja hän huomasi, että hänen silmissään oli sama tuike kuin iltatähdissä.

Totisesti, kuinka kurjaa olikaan lesken elämä.

*

101. Kerro jostain omasta projektistasi, josta olet ylpeä tai johon haluaisit ihmisten tutustuvan. Vaihtoehtoisesti kerro jostain ideastasi.

[insert bottom-emoji] Nyyh...

Mun vanhemmista projekteista alkaa olla sen verran kauan aikaa, että mä en tiedä, viitsiikö niitä enää mainostaa... Edelleen olen kuitenkin ylpeä tästä Lehto/Riitaoja -fixitistä, sen kirjoittaminen oli mulle tosi tärkeää ja toivoisin, että saisin sitä joskus vielä jatkettua. Toi ficci on mulle rakas (vaikka se nyt luettuna aiheuttaa välillä pieniä päänpudisteluja, pitäisi joskus uudelleenkirjoittaa se AO3:a varten tai jotain), koska tein mielestäni ihan hyvää työtä noiden kahden suhteen kehittämisessä ystävyydeksi. Toinen vanhempi projekti, johon mulla on läheinen suhtautuminen, on Lahtisen homoseikkailuficci (annoin mä sille nimenkin, Yksinäisyydestä). Se oli mulle aikoinaan niin henkilökohtainen, että fyysisesti tärisin julkaistessani sen, siinä on mulle rakkaita kiinnostuksenkohteita käytetty hyväksi ja muutenkin tosi rakkaita headcanoneja.

Uudempia ficcejä mulla ei liiemmin (vielä) ole, mutta olen kyllä ylpeä siitä, että sain tämän ficin Lahtisen äidistä julkaistua. Se on pyörinyt mun pöytälaatikossani vuosia ja sisältää asioita, joita oon tässäkin kyselymeemissä sivunnut.

Mutta! Jos saan kertoa ideastani, olen tässä kirjoitellut uutta ficciä, jossa pieni kookoon poikien joukko (no joo, omat luottoherrani eli Lehto, Riitaoja, Määttä, Lahtinen ja Rahikainen) löytävät rötöstelijöiden evakuoimasta kylästä vauvan, siispä he päättävät adoptoida sen ja lähteä livohkaan. Vaikka lähtökohta on epärealistinen ja ehkä vähän hassu, oon aika täpinöissäni siitä, miten oon jo tässä vaiheessa päässyt tutkimaan noiden hahmojen suhtautumista toisiinsa tässä uudenlaisessa ryhmädynamiikassa mutta myös niiden suhtautumista pienen lapsen hoitamiseen. Erityisen herkullista musta on ollut kirjoittaa vuorovaikutusta Lahtisen ja Rahikaisen (shhhh ei sillä tavalla) ja Lahtisen ja Lehdon välille, jälkimmäiset kun ovat molemmat ryhmänjohtajia hyvin erilaisilla johtamistyyleillä ja lyövät paksut kallonsa yhteen melko nopeasti. Lehto on tässä ficissä niin kiinnostava kirjoittaa, koska vauvan läsnäolo nostaa sillä pintaan asioita, joita se ei ole ainakaan mielellään miettinyt vuosiin. Plus revin mielelläni huumoria irti siitä, kun pojat eivät saa vauvaraasua nimettyä, vaikka kuinka yrittävät. 

Sellaista minulla! Toivon, että saisin vauvaficin alun hiljalleen sellaiseen muotoon, että saisin ensimmäisen luvun julkaistuksi, toivon todella, että siitä pidetään ☆

[blackboard-monitor]

Kuten melko lailla mikä tahansa tarpeeksi iso organisaatio, Suomen ev. lut. kirkko on moniääninen ja moniulotteinen. Sieltä löytyy ihmisiä jotka on todella arvokonservatiiveja ja herramme vuonna 2024 vastustaa naispappeutta. Sieltä löytyy myös ihmisiä jotka tukee sateenkaari-ihmisten oikeuksia ja vihkii samaa sukupuolta olevia pareja.

Kirkon omilla nettisivuilla puhutaan sukupuolesta ja seksuaalisuudesta tällä tavalla:

"Seksuaalisuus on ihmisyyden ytimessä. Seksuaalisuudessa yhdistyvät ihmisen kehollinen, henkinen, sosiaalinen ja hengellinen puoli. Seksuaalinen hyvinvointi on tärkeä osa ihmisen yleistä hyvinvointia. Seksuaalista hyvinvointia edistää, että yksilö voi elää oman sukupuolen kokemuksen ja seksuaalisen identiteettinsä mukaista elämää ja on riittävän tyytyväinen seksuaaliseen minäkuvaansa. Osana Jumalan luomaa ihmisyyttä seksuaalisuus on myönteinen voima. Se herättää tarvetta tavoitella läheisyyttä, lämpöä, yhteenkuuluvuutta ja mielihyvää. Ihmisen arvo ei ole sidoksissa sukupuoleen tai seksuaalisuuteen. Oman ja toisen ihmisen arvon näkeminen auttaa suojelemaan itseä, kunnioittamaan toisen rajoja sekä ymmärtämään sukupuolen moninaisuutta ja erilaisuutta."

Mitä kirkollisverojen maksamiseen tulee, omasta mielestäni se kyllä kannattaa, koska kirkko tuottaa ihan valtavasti erilaisia palveluita kaikenlaisille ihmisille; tässä screenshot kirkon sivuilta:

Pitkälti sekulaarissa kulttuurissa ja yhteiskunnassa puhutaan harvoin siitä, millanen merkitys uskonnollisilla rituaalieilla on ihmisille sekä henkisen hyvinvoinnin että yhteisöllisyyden näkökulmasta, erityisesti elämän siirtymäkohdissa ja kriisitilanteissa. Oma suhteeni järjestäytyneeseen uskontoon liittyy vähemmän mihinkään hengellisyyteen ja henkilökohtaiseen uskon kokemukseen, ja enemmän perheen ja suvun tärkeisiin ja yhteenkuuluvuutta rakentaviin traditioihin. Kirkon merkityksellisyys liittyy siihen, miten uskonnolliset rituaalit tarjoaa valmiin kaavan tiettyjen elämäntapahtumien kokemiseen yhdessä: ristiäiset, rippijuhlat, häät, hautajaiset, jne.

Kirkon toimintaan ja tiettyjen kirkon jäsenten näkemyksiin toki on liittynyt ja tulee varmaan aina liittymään ongelmakohtia, mutta loppujen lopuksi kirkko koostuu jäsenistään, ja jokainen jäsenistä omalta osaltaan määrittää sitä, millainen organisaatio kirkko on. Joskus teininä kun oli näitä eroa kirkosta -kampanjoita, otin sellasen kannan, että jos kirkosta lähtee pois esimerkiksi kaikki ne ihmiset jotka haluaa tukea sateenkaari-ihmisiä, niin sitten kirkko ei ainakaan tue sateenkaari-ihmisiä. Kirkon jäsenenä voit äänestää kirkollisvaaleissa ja vaikuttaa siihen, minkälaiset ihmiset siellä jatkossa tekee päätöksiä.

Kuulun edelleen kirkkoon, koska eteen ei oo koskaan tullu henkilökohtasta syytä erota, en oo jaksanu perehtyy asiaan ja joskus vähän haaveilen kauniista kirkkohäistä

Mut DVVn sivuilla silmiin sattu tuo eroamisnappi, joka sai miettimään, että pitäskö? En sillee usko jumalaan, enkä käy kirkossa

Mutta jäin sitte miettimään, että onko Suomen evankelisluterilainen kirkko samanlainen kun muutkin maailman kirkot, missä syrjitään vähemmistöjä ja laitetaan rahaa huonoille tahoille? Vai meneekö miunki verot oikeesti järkevään?

Haluisin näkemyksiä, kokemuksia, mahdollisia lähteitä hyvästä ja huonosta että saan laajemman kuvan mitä Suomen kirkko oikeesti on!! Jos vaan joku jaksaa jauhaa moisesta tietämättömälle

[sepastian-ahoey]

youtube ehotti mulle jotain v sport suomi kanavan videoo missä donskoi selosti jonkun sen maalin. ja sitten katoin että sieltä löytyy samallaiset videot laineelle, hintzille ja nutivaaralle missä ne selostaa ja se oli mainos tästä alkavasta kaudesta. oonko ainoa joka on nähny nää? koska one was not like the others kun nutivaaralla ei ollu minkäänlaista innostusta sen selostuksessa ja nyt haluun että se selostaa jokasen pelin mitä tuun ikinä kattomaan. se äänenpaino ja murre oli 10/10

JOOOO!!! Nää on ollu myös vsportin iigeessä!! Nutivaaran selostus oli oikeesti niin innoton, että se oli jopa koominen 😂 Sen selostamia pelejä vois tosiaan kuunnella enemmänkin (tosin se ei varmaan nöyränä jaksanu innostua omasta maalistaan ja se kyllä vaikuttaa muutenkin semmoselta rennolta haukiputtaalaiselta(?), jota ei paljoo maailman myrskyt jaksa heilutella) 😂 Hine kuulosti niin tamperelaiselta siinä sen videon loppupuolella, että en tiiä oonko koskaan kuullu sitä niin tamperelaiselta kuulostavana.

Mutta en oo näitä kyllä nähny pyörimässä täällä tumpussakaan, en ees tienny että ne on myös tubessa!!

[tattikeisari]

Henkilökohtainen kokemukseni vasektomiasta

Netistä löytää kyllä tietoa itse vasektomiasta, etenkin sairaaloiden omilta sivuilta, mutta ihmisten omia kokemuksia ei tunnu olevan saatavilla aivan yhtä paljon. Operaatiostani on kulunut noin kuukausi kirjoitushetkellä. Tämä on siis teille, joita kiinnostaa kuulla, miten homma sujui minun osaltani.

Alle kolmikymppisenä en vuosien yrittämisen jälkeenkään saanut lupaa vasektomiaan, joten luovutin ja odotin kiltisti, että se maaginen 30 tulee täyteen. Toinen vaihtoehto olisi ollut hankkia muutama mukula, mutta se olisi ollut typerää, koska koko vasektomian idea mulle on ollut se, ettei niitä mukuloi tulisi.

Siispä kun olin vielä 29, aloin selvittämään miten pääsisin nopeiten ja helpoiten vasektomiaan. Kävi ilmi, että julkisella puolella on yli kolmen vuoden jono vasektomiaan. Kiitos kunta, tääl ei sitten niin mikään toimi millään tavalla nopealla aikataululla. Seuraavaksi siis tutkimaan, mitä tämä kaikki mahtaisi maksaa yksityisellä puolella.

Etsin netistä tietoja ja päädyin ottamaan yhteyttä kahteen yksityiseen lääkäriasemaan kysyäkseni operaatiosta lisää, sekä selvittääkseni mitä kaikkia kuluja siihen sisältyisi. Ensimmäiseltä sain hyvän ja selkeän vastauksen kaikista eri vaiheista ja niiden hinnoista. Toisesta vastattiin, että mun pitää soittaa sinne ja puhelu on maksullinen. Valinta oli siis tehty.

Täytin 30 ja päätin ryhtyä toimeen. Soitin lääkäriasemalle ja juttelin mukavan asiakaspalvelijan kanssa. Minulta kyseltiin perustiedot sun muuta ja kerrottiin, että lääkäri soittaisi minulle parin päivän päästä. Sain puhelinajan lääkärille. Oli ihan kiva, ettei tarvinu lähteä Yksityisen toimipisteelle saakka tapaamaan lääkäriä, vaan se hoitui helposti puhelimitse (korona-aika saattoi tietty vaikuttaa tähän). Lääkäri selvitti mun kanssa kaiken operaatioon liittyvän, varmisti, että ymmärrän tämän olevan lopullista, sillä vaikka vasektomian purkaminen olisi teoriassa mahdollista, ei sen onnistuminen ollut mitenkään varmaa. Kertoi miten valmistua, eli ei saanut syödä mitään raskasta, ja tukevat alushousut olisi hyvä olla. Kertoi myös minne saapua ja mihin aikaan. Lääkäri ei tästä asiasta sanonut, enkä tullut kysyneeksi, mutta heiltä aikasemmin saamani yleisohjeet leikkaukseen tuleville mainitsi, että pitäisi olla saattaja mukana. Ja sitten minun tarvi odottaa vain pari viikkoa operaatiota, toisin kuin kunnallisella puolella.

Tuli operaatiopäivän aamu ja koska minun piti olla Yksityisen toimipisteellä jo kello 6:45 oli herätys epäinhimillisen aikasin. Normaalisti kävelisin tuon noin 3km mitä tästä oli matkaa, mutta en halunnut ottaa riskiä, että olisin nivuset märkänä lääkärin edessä. Siispä bussi alle ja kumppanini kanssa matkaan.

Perillä ehdin hyvin ensin käydä vessassa jännityskakalla ja sitten vasta soitin paikan ovikelloa. Minut otettiin vastaan ja pyydettiin odottamaan hetki. Olin aamun ensimmäinen asiakas siellä leikkauspuolella ja heillä vaikutti olevan vielä hieman aamutoimet kesken. Mutta odotus päättyi pian ja minut pyydettiin istumaan sairaalavuoteelle. Ojensin esitäytetyn lomakkeen, joka mua oli pyydetty täyttämään ennen saapumistani ja sain uuden erilaisen lomakkeen eteeni. Kun se oli hoidettu, mulle annettiin sairaalapaita, osoitettiin kaappi jonne voisin laittaa vaatteeni operaation ajaksi ja mulle tuotiin pieni muovimuki täynnä erilaisia pillereitä, sekä lasi vettä. Muistan että joku niistä pillereistä oli jonkin sortin antibiootti, mutta en tullut edes kysyneeksi mitä kaikkea siinä oli. Kiltisti vaa kaikki kurkusta alas.

Pian lääkäri, jonka kanssa olin pari viikkoa aikasemmin puhunut puhelimessa, tuli luokseni ja kävi nopeasti läpi kaiken operaatiosta. Sitten minut jo ohjattiinkin leikkaushuoneeseen.

Kävin makuulleni leikkauspöydälle, päälleni levitettiin peitto ja kysyttiin oliko minun kylmä. Salissa oli mun mielestä mukavan viileää verrattuna kuumaan kesään, joten mun oli oikein hyvä olla yhdellä peitolla. Kaksi hoitajaa laitteli kaikkea valmiiksi. Minulta kysyttiin välillä onko kaikki hyvin, onko kysyttävää ja häiritseekö jos laittavat radion soimaan. Käteni oli pöydän sivuilla omissa telineissään ja rintani yli laitettiin menemään metallitanko, johon ripustettiin verho, etten nähnyt mitä alempana tapahtui. Lääkäri tuli vielä juttelemaan kanssani, viimeinen varmistus, että todellakin haluan tätä ja ymmärrän vasektomian olevan lopullista.

Homman seuraavassa vaiheessa hoitaja pesi alapääni ja desinfioi sen. Oli hieman viileää vettä. Alapäätä ei sheivattu, mikäli se jotakuta kiinnostaa. Sinne aseteltiin joitakin peitteitä, en tiedä miten, sillä saatoin katsella lähinnä vain sivuilleni tai ottaa tuijotuskilpailun kattolampun kanssa. Lääkäri istahti pöydän viereen ja sanoi laittavansa puudutuspiikit. Tämä hetki oli operaation toisiksi epämiellyttävin vaihe. Piikit pistivät hieman. Kuulemma eivät vie kaikkea tuntoa, tuntisin paineen tuntua, mutta en mitään leikkaamista tai muuta. Sitten tehtiin avaushaava. Se tehtiin peniksen ja kivesten väliin, voisi kai sanoa, että siihen kivespussin yläosaan, ennen kuin peniksen varsi alkaa.

Lääkäri oli oikeassa siinä, että en tuntisi viiltoa. Tuntui hassulta, kun lääkäri räpläsi alapäätäni, enkä tuntenut juuri mitään. Minulta välillä kysyttiin tuntemuksia ja pyydettiin sanomaan heti jos tuntuisi kipua, jolloin saisin lisää puudutusta. Lääkäri kertoi jatkuvasti mitä on milloinkin tekemässä. Oli kiva pysyä kärryillä, että mitä siellä verhon takana tapahtui. Jossain vaiheessa kun lääkäri sanoi vetävänsä johtoja hieman esiin, tunsin kovan kivun alavatsani seudulla ja hieman hätkähdin. Tämä oli operaation epämiellyttävin vaihe. Ennen kuin ehdin itse mainita kivusta, lääkäri jo kysyikin, että sattuiko jokin. Kerroin kivusta ja sain lisää puudutusta. Loppuaikana en tuntenut mitään epämiellyttävää.

Ja jos et vielä tiedä, mitä sinne alapäähän vasektomiassa tehdään, niin tässä lyhyt kuvaus: Viilto, siemenjohdin esiin, katkaistaan, johtimen päät poltetaan, taitetaan J:n muotoon ja sidotaan kiinni. Tai ainakin niin minä sen ymmärsin. Oli muutes jännä tunne kuulla sihinää siitä polttimesta ja haistaa palaneen käry, tietäen sen tulleen omasta kehostani. En tuntenut mitään.

Sitten vielä toinen piuha sai saman käsittelyn ja tuli aika laittaa tikit. Itsestäänsulavat, irtoaisi parissa viikossa. Mulle tehtiin sellanen ristin muotoinen tikkaus ja siitä on jäänyt pieni tähden muotoinen arpi. Eli hyvin pienestä viillosta oli kyse. Operaatiosta on kirjoitushetkellä kulunut kuukausi ja arpi on hiljalleen parantunut, joten en tiedä miten paljon se siitä vielä katoaa.

Pääsin pois leikkaussalista, sain omat vaatteeni ja hoitaja toi minulle nipun papereita, joissa oli hoito-ohjeita sun muuta, sekä pienen muovipurkin, johon kahden kuukauden kuluttua leikkauksesta talletan siemennestenäytteen ja vien sen labraan tarkistettavaksi. Sain myös kaksi reseptiä kipulääkkeisiin, jos kipuja tulisi. Hain ne apteekista ja suuntasimme bussipysäkille kumppanini kanssa. Oli kulunut noin tunti siitä, kun olin kävellyt sisään Yksityiselle ja päässyt pois sieltä.

Minun oli kotimatkalla hieman heikko olo ja kävely sujui hitaasti. Ei ollut kipuja, mutta nivusissa tuntui hieman epämiellyttävältä. Aika pientä kuitenkin siihen nähden, mitä oli just tehty. Kotona oli aika jatkaa lyhyitä yöunia. Laitoin ison paksun tyynyn polvieni väliin, etten tekisi hallaa tuoreelle haavalle ja aroille kiveksille.

Loppupäivä meni pitkälti sohvalla makoillen. Avopuolisoni avusti jos jotain tarvin ja toi minulle ruokaa. Ei ollut kipuja, joten oli varsin luksusta se loppupäivä. Toipuminen sujui hyvin. Ekana päivänä haava piti pitää kuivana, mutta sen jälkeen suihkussa sai käydä. Muutaman kerran päivässä piti suihkutella vettä haavan alueelle, että lika ja pöpöt lähtis pois. Saunaan tai uimaan ei pariin viikkoon saa mennä. Minulla kävi kai tuuri, sillä ei tullut mitään kipuja, enkä tarvinut hakemiani särkylääkkeitä. Tai sitten Yksityisen lääkäri todellakin osasi hommansa. Ainoastaan että kivekset oli hyvin herkät ja oli tarkkaa parin viikon ajan missä asennossa pystyi makaamaan ja istuutuessa piti varoa niitä. Nyt kuukausi operaation jälkeen vain ja ainoastaan arpi on muistuttamassa tapahtuneesta.

Kysymys joka minua ja varmasti monia muita kiinnostaa: kuinka pian operaation jälkeen voi harrastaa seksiä? Noin viikon kuluttua. Itse odotin puolitoista viikkoa varmuuden vuoksi. Mutta huom! On käytettävä muuta ehkäisyä, kunnes labra on antanut puhtaat paperit, sillä siittiöitä on vielä jonkin aikaa siemennesteessä.

Lopullinen hinta tälle kaikelle, mukaan lukien bussiliput, apteekista haetut särkylääkkeet ja tuleva labrakäynti: ehkä vähän yli 800€

En kadu mitään.

Tässä linkki Ylen juttuun, liittyen vasektomian jälkeisiin kipuihin, joista en itse ainakaan ollut kuullut ennen omaa operaatiotani.

Toivottavasti kokemuksestani lukemisesta on hyötyä muille.

[omenoidenunohtelia]

hyvä kysymys! Kyllä se vaikuttaa siten esim. että just ei tuu niitä tekstiäänestäjiä todennäköisesti niin paljon mikä suoraan vähentää rahaa viisujen taskusta, mukaan lukien kaiken maailman viisubileet yms. Tässä on myös ihan periaatteesta näyttö että emme ole kiinnostuneita seuraamaan viisuja jos EBU hyväksyy sotarikoksia suorittavia kandidaatteja, aivan kuten kävi 2022 keväällä jolloin venäjä suljettiin ulos kisoista. Alunperinhän EBU voimakkaasti tuki venäjän osallistumista viisuihin, mutta se aiheutti niin voimakkaan laskun katsojamäärissä ja osallistujamaissa (mukaan lukien suomi), että he käänsivät päänsä. Vaikka näissä viisuissa Israel saa osallistua, jos kiinnostus viisuihin yhtäkkiä lopahtaa niin kyllä aika vilkkaasti sitten sulkevat pois sieltä.

Myöskin huomaathan että viisujen isoin sponsori on Moroccanoil-yhtiö, joka on israelin omistuksessa. Viisujen katsomatta jättäminen on suora tappio moroccanoilille (mainostulot katsojista), joka taas on suora tappio israelille.

kiitos kysymyksestä, vastaan mieluusti myös muihin kyssäreihin :)

muista, älä katso euroviisuja tänä viikonloppuna. Euroviisut aktiivisesti tukevat kansanmurhaa suorittavaa valtiota, ja ovat kieltäneet palestiinan liput tapahtumasta. Boikotoinnilla on väliä.

[seksilelulaatikko]

Rant mtongelmista ja töissä käynnistä

Joo siis, oon halunnu puhuu tästä jo hetken, mut en oikein oo tienny miten tän muotoilisin. Tää kaikki kimpoo yhestä pienestä keskustelusta, jonka kävin muutama vuosi sitten. Olin ystäväni tupareilla ja olin juuri aloittanut lääkityksen. Keskustelin aiheesta henkilön kanssa, joka opiskeli psykologiksi ja hän sanoi suunnilleen näin "Mun mielestä mielenterveysongelmainen ei voi työskennellä sosiaali-ja terveysalalla". En muista tarkkaan keskustelun jatkoa, mutta muistan ne tunteet.

Jatketaan muutamalla faktalla musta. Olen muutamaa keskeneräistä kurssia vajaa sosionomi ja mulla on ollut ongelmia masennuksen, ahdistuksen ja itsetuhosuuden kanssa jo vuosia, mutta hain niihin apua vasta opiskeluaikana. Lisäksi mulle ollaan tekemässä diagnoosia AD/HD:sta. Tällä hetkellä mulla on myös vakituinen paikka koulunkäynninohjaajana (ja kyllä ohjaaja, ei avustaja, siitä joskus toiste) erityisluokalla yläkoulussa. Mein oppilaista lähes kaikki on laitosnuoria, eli syystä tai toisesta, eivät voi asua vanhempiensa kanssa. Kyseinen laitos on erikoistunut käytösongelmaisiin nuoriin (hyvin laaja käsite).

Ja se miksi mä aloin kirjoittaa tätä on siis se, että tosi usein kuulee sanottavan, että "Hoida ensin ittes kuntoon" ja tiettyyn pisteeseen asti joo, omast terveydestä pitää huolehtia ja sen on oltava etusijalla, mutta kukaan ei ole immuuni mielenterveysongelmille ja kaikki onglemat ei oo sellasia, jotka katoaa. Kuka tahansa voi sairastua masennukseen, ketä vaan voi olla ahistunu. SE EI TEE SUSTA HEIKKOA, eikä se tee susta alalle sopimatonta.

Ihmisillä on tapana unohtaa, että osa mtongelmaisista on myös funktionaalisia aikuisia ja me oikeesti taistellaan, jotta me voidaan olla sitä. Ja mä olen itse työskennellyt sosiaalialla nyt n.7 vuotta ja sinä aikana mä olen mm yrittänyt itsemurhaa, kärsinyt alkoholiongelmista ja pahoista paniikkikohtauksista. Mutta se ei koskaan ole estänyt mua työskentelemästä. Joskus on raskaampaa, paljon raskaampaa.

Mutta nyt nykyisessä työpaikassa, jossa mulla on hyvä työtiimi ja mä todella nautin työstäni, mä olen aidosti onnellinen. Mä en ole terve, enkä luultavasti tulee hetkeen olemaan ja se ei tee musta huonoa työntekijää tai huonoa esimerkkiä.

Mein nuorista suurimmalla osalla on mielenterveysongelmia ja koska mulla on paljon kokemusta sekä kokijana, että omaisena, mä aidosti voin ymmärtää niitä nuoria. Ongelmat ei ole aina samoja, kuin mulla, mutta mun on helppo samaistua. Mä en myöskään koskaan väheksy, koska tiedän miltä se tuntuu ja miten se vaikuttaa.

Olen myös töissä melko avoin omasta taustastani, koska uskon nuorille olevan tärkeää nähdä, että mielenterveysongelmat, lukihäiriö tai adhd ei oo maailmanloppu. Ja tämä ei siis tarkoita, että jauhaisin oppilaille ongelmistani, saatan vain mainita joskus ohimennen lääkityksestä tai kertoa miten itse toimin paniikkikohtauksen helpottamiseksi. Vastaan myös oppilaiden kysymyksiin, kun sellaisia tulee.

Myös lähimmälle työkaverilleni diagnosoitiin juuri työuupumus ja lievä masennus , hänellä ei ole aikasempaa taustaa mtongelmien kanssa. Pitäisikö hänen nyt erota ja vaihtaa alaa, koska hän on 'sairas'?

Jokainen meistä on yksilö ja me käsittelemme asiat eritavoilla. Toisille tämä ala on liian raskas, ja se on täysin ok. Välillä mietin onko minustakaan tähän vai välitänkö tosiaan liikaa. Mutta jos jostain saan voimaa niin niistä pienistä hetkistä, kun joku nuori vaikka sanoo "Sulle on niin helppo puhua" tai "Kiitos kun et tuomitse tai "Joo joo, oon kiltisti, moikka äiti". Työ myös pitää struktuuria elämässäni, jota en todellakaan pystyisi työttömänä tai sairaslomalla.

Ja vielä viimeiseksi kommentti, joka on mielestäni kaikista eniten irti todellisuudesta "Mitä jos sä tapat ittes, mieti kuin traumatisoivaa se olis niille nuorille". Kyllä ihan varmasti olisi, niin kuin olisi myös jos kuolisin syöpään tai jäisin auton alle. Elämässä voi tapahtua monia yllättäviä asioita, joihin ei voi varauta ja jotka ovat vaarallisia. En kuitenkaan ole tällä hetkellä aktiivisesti itsemurhahakuinen, en ole ollut koko sinä aikana, kun olen ollut tässä kyseisessä työssä. Olen oppinut tunnistamaan omia tilojani ja osan hakea tukea, jos itsetuhoisuus alkaa liikaa nostaa päätään. Ja eikö ole tärkeämpää nimenomaan taistella, kuin luovuttaa vain, koska jotain saattaa tapahtua.

Luulisi, että juuri sosiaalialalla näitä asioita ymmärretään, mutta kerta toisensa jälkeen tämä luulo osoitetaan vääräksi. Onneksi minulla on kuitenkin esimes ja työkavereita, jotka ovat kanssani samoilla linjoilla kanssani. Se auttaa paljon.

Kaikille teille, jotka painitte näiden samojen ajatusten kanssa, voimia ja uskokaa itseenne, te olette hyviä siinä mitä teette, menkää oman jaksamisenne mukaan, älkää lopettako, koska niin 'kuuluu' tehdä. Ja jos te jonain päivänä huomaatte, ette voikkaan tehdä tätä, siinäkään ei ole mitään pahaa, joskus pitää ottaa etäisyyttä tai jopa lopettaa ja sekin on ihan ok.

Anteeksi tää kauhee tekstihirviö, mun oli vaan pakko saada tää sydämmeltäni. Kiitos jos jaksoitte lukea loppuun.

Ps. Jos ikinä kaipaatte tukea tai juttuseuraa, olen käytettäviss��.

[pelihomppaa]

Eldarya jakso 28

ML:n ansiosta uskalsin alkaa pelaamaan tätä jaksoa ilman luntteja ja missasin toki suurimman osan kuvista, mut eipä tuo juurikaan häirinnyt - näkeehän ne sitten netistä. Olikin ihanan vapauttavaa pelata kun en välittänyt kuvista ja stressannut oikeista repliikeistä vaan sain puhua mitä mieli teki, kivaa. Varmaan ensikertaa pelaamisen jälkeen katsoin sit suoraan kaikki kuvat, eipä tarvitse enää niidenkään vahinkonäkemistä stressata.

Edellisen jakson yllättävien kuolema/loukkaantumistapausten jälkeen oon alkanut pelatessa huolehtia melkein jokaisen vastaantulijan hengen puolesta ja odotan aina valmiiksi pahinta. Olin esim. varma että Feng Zifu kuolisi verensiirrosta/rituaalista huolimatta, mut ilmeisesti hän oisi nyt toipumaan päin, mikä on hyvä koska jostain syystä oon hirveen kiintynyt Feng Zifuun. x-3 Aattelin myös että veteen hyppääminen koituisi Alajean kohtaloksi mikä nyt jälkeenpäin vaikuttaa tosi hölmöltä, vesihän on kuitenkin hänen elementtinsä. Turha kai tässä on ylipäätään etukäteen pelätä kuka mahdollisesti tulee menehtymään, sillä kaikki kuolemat on tapahtuneet tosi odottamatta ilman aiempaa vihjailua asiasta, joten tulkoot jos on tullakseen.

Innostuin hirveästi kun Ezarel ehdotti että kun kaikki kriisit on saatu ratkaistua voitaisi kahdestaan vaihtaa maisemaa; Ezarel haluaisi tulla käymään hahmon maassa ja yrittää keksiä kumouksen unohdusloitsulle, jotta hahmon vanhempien muisti palaisi. Suoraan sanottua mulle on yhdentekevää muistaako hahmon vanhemmat tytärtään vai ei, mut ois ihanaa tutustuttaa Ezarel meidän maailman käytäntöihin! Jos luvassa on mahdollinen kakkoskausi Eldaryaan niin tää idea houkuttelis kyllä!! Ehdin jo itekseni miettiä miten he päätyisivät jollekin ihan eri mantereelle ja sit heidän pitäisi aluksi kerätä rahaa matkustamiseen yms. Ja Ezarel tarttis ehdottomasti vähemmän huomiota herättävät vaatteet, pieni tyylimuutos ois tosi jees. Juu, eipäs innostuta vielä liikaa... x-)

Hahmon voimat aktivoituivat taistelutilanteessa, ja valinnasta riippuen sai kuvan hahmosta mustien tai valkoisten siipien kanssa. Päästin raivon valloilleen (koska translatekäännös näytti toisen vaihtoehdon jotenkin outona enkä ollut ihan varma mitä sillä tarkoitettiin) ja hahmollani aktivoitui sitten “pahat voimat”, mikä kököttää vähän, oisin halunnut hänestä hyvän. Noo, toivottavasti tällä ei ole tarinan kannalta mitään vaikutuksia (kuten että pahishahmoni pakotetaan Lancen matkaan tai jotain muuta julmaa). Joskus aikaa sitten jaksoissa oli muistaakseni paljonkin valintoja, joissa hahmo sai tehdä joko hyviä tai huonoja tekoja ja aattelin että niiden pohjalta hahmo vähitellen ohjattaisi joko Elkaartin puolella tai sitä vastaan, ja oon aina ollut kaartille uskollinen, joten kököttää nyt jos tämä valinta johdattaakin tulevaisuudessa pahoille teille... 

Jaksossa oli paljon vaikeita valintoja, joista ehdottomasti pahin oli kun piti päättää kertooko Leiftanista muille va ei. Leiftanin paljastaminen kaikkien edessä tuntui väärältä, varsinkin kun hän on aina auttanut ja tukenut hahmoa, mut en vaan enää jaksanut pitää totuutta pimennossa kun sen julkistamiseen tuli viimein tilaisuus. Leiftan myönsi sitten vankityrmässä todellisen luontonsa - sekä paljasti että hahmo on hänen kaltaisensa ja painotti että he kaksi ovat sielunkumppaneita ja että Leiftan rakastaa häntä ja antoi puolet voimistaan pelastaakseen hahmon hengen aiemmin, oumaigaaad. x-s Kökötti että totuus hahmon voimista paljastui poikaystävälle tällä tavalla, varsinkin kun oon jo monen jakson ajan toivonut että pääsisin ite kertomaan asiasta. Ezarel oli ymmällään asian takia, mut vielä enemmän minä olin ymmälläni kun seuraavaksi poikaystävän kanssa seurasi hutainen pakotettu seksikohtaus, olin silleen mitä ihmettä, ei tämä sovi tähän ollenkaan, teidän ois pitänyt keskustella eikä mitään tuollaista tehdä huoh.... Ylipäätään jännä et parissa viime jaksossa nää makkarikohtaukset on olleet automaattisia eikä ole saanut tehdä valintaa niihin liittyen. Näin joskus todettavan että Eldarya-hahmolla on vain kaksi mielentilaa: “sad/horny”, ja tämän jälkeen alan olla väitteen kannalla. xD

Chrome heräsi viimein ja tuntui hyvältä nähdä hänet jälleen jalkeilla, ryntäsin innostuksissani halaamaan häntä vaikka Chrome ei tainnutkaan arvostaa elettäni, ehe... x-) Chrome sit rehellisesti tunnusti työskennelleensä Leiftanin ja Lancen kanssa kaartia vastaan mut oikeestaan kukaan ei tuntunut olevan hänelle vihainen asian takia ja olin itekin iloinen pikkuhukan saadessa uuden mahdollisuuden. Söpöä et Chrome toivoi hahmon olevan paikalla hänen kertoessa totuuden Karennille ja edes tämä tyttö ei vaikuttanut järkyttyneen vaan ryntäsi suukottamaan rakastaan, Chrome pääsi melkein liian vähällä..!

Ykharin hautajaisten “ei enää salaisuuksia” / “totuuden puolesta” sanomasta inspiroituneena laitoin hahmon lopulta julkisesti kertomaan kaikille hänen olevan eangel, jotenkin tuo teema sopi pelaamiseeni liiankin hyvin kun oikeestaan kaikissa tilanteissa lauoin vaan suoraan totuuksia vaikka salailukin olisi ollut mahdollista. .-D Hautajaisten jälkeen oli sit ihana kohtaus missä hahmo huoneelle palatessaan näki hänen ja Ezarelin kumppanieläinten nukkuvan vieretysten ja hetken päästä Ez tuli hahmon viereen ja entiiämiks, jotenkin kohdasta tuli itelle sellainen ihanan raukea olo kuin he olisivat katselleet yhteisiä lapsiaan nukkumassa, apua ku mulle iskee vauvakuume täällä Eldaryan puolella..! x-o Olin jo valmiiksi liikkismielellä hahmon kavereiden tullessa hänen luokseen hautajaisten paljastuksen jälkeen, mut tässä kohtaa oli pakko tirauttaa kyynel:

Just noita sanoja kaipasin, tuntui hyvältä “saada hyväksyntä” Ezarelilta sen jälkeen kun hän sai tietää hahmon eangel-taustasta. Ezarel myös pahoitteli mustasukkaisuuskohtaustaan (mitä mulla ei kyllä pelatessa jostain syystä tullut vastaan mut ilmeisesti joillekin tuli?) Vähän jäi kyllä harmittamaan miten pienesti tätä hahmon eangel-asiaa käsiteltiin ottaen huomioon kuinka merkittävä seikka se on tarinan kannalta.

Sit reissattiin jälleen Memoriaan ja luvassa oli vihdoin kahdenkeskistä aikaa with Valkyon, joka saatiin siis aiemmin pelastettua Lancen vallan alta. Oli ilo huomata Valkyonin olevan edelleen oma itsensä ja oikeestaan yllätyin miten helposti hän oli valmis siirtymään taas kaartikavereidensa puolelle. Valkyonin näkökulmasta saatiin vähän viitteitä hänen ja Lancen pakomatkasta mut siinä ei juuri selvinnyt mitän kovin erikoista, joko pelintekijöillä ei ollut kiinnostusta keksiä siihen juonta tai sit käänteitä säästellään mahdolliseen spin-offiin huoh. Oisin toivonut veljesten välille jotain kunnon keskustelua missä olisi puhuttu kaikki asiat halki ison riidan kera. Ihanaa että Valkyonkin pääsi näkemään vanhempansa muistomatkan kautta, harmi ettei hänen äitinsä oikeasti puhunutkaan hänelle...

Lopuksi Leiftan meni sitten kuolemaan puhuessaan hänen ja Lancen suunnitelmista mykistysloitsusta huolimatta. Sääli että sen piti mennä näin, mutta ainakin tämä todisti aidosti Leiftanin halun auttaa, ja mielestäni sulan muuttuminen valkoiseksi symboloi hienosti sitä että jollain tasolla Leiftan “vapautui pimeydestä” aimmista raaoista teoistaan huolimatta. Monet tuntuvat uskovan Leiftanin tekevän paluun mikä ois kaiken tämän jälkeen vähän nääh ratkaisu, jotenkin kuolleista heräämiskäänteet eivät ole yhtään mun juttu... Mut oishan se aika brutaalia tapattaa lopullisesti yksi deiteistä, vaikkakin Leiftanin reitti on aina ollut varsin omalaatuinen muihin pelin kundeihin verratessa. NIIJAHEI, en nyt tiiä sotkenko tähän mukaan Moonligt Loversia vai miks muistelen että Leiftanin tehdessä “sielujenlinkitysloitsun” hänen ja hahmon välille siinä mainittiin että jos jompikumpi kuolee toinen seuraa perässä? Vai oonko kuvitellut/sekoittanut ML:n Chalice-juttuja tähän? xD

Oon kirjoittanut jaksofiiliksiä jo ennätyspitkästi (muistaa kummasti paremmin kun jutut kirjoittaa ylös heti pelaamisen jälkeen eikä vasta kuukauden päästä xD) mut tähän loppuun höpötän vielä jotain yleisesti. Jakso ei ollut erityisen kiinnostava, mut jostain syystä jaksoin pelata sen läpi melkeinpä yhdeltä istumalta (mulla meni n. 7 tuntia, tiedän olen hidas xD), isommat käänteet piti mielenkiintoa yllä ihan hyvin ja varmaan silläkin oli vaikutusta että innosti pitkän tauon jälkeen päästä taas pelaamaan (oikeesti Eldaryasta voitaisi mun puolesta karsia kaikki tapahtumat yms. jos se edistäisi jaksojen tiheämpää julkaisutahtia). Peliin oli lisätty musiikkeja jotka vaihteli aina tapahtumapaikan mukaan, tykkäsin eniten Fenghuan-temppelin ja Elkaupungin ulkotilojen taustamusiikeista! Poikaystävän kanssa oli harmillisen vähän hempeilyhetkiä ja ne meni tosi nopeasti ohi, kun esim. ML:ssä tilanteita kuvaillaan tosi yksityiskohtaisesti useammalla lauseella, ja täällä Eldaryassa se menee tyyliin: “Suutelin Ezarelia.” ja sit koko kohtaus on jo ohi... Tosin tää tuntuu olevan BV-peleissä tosi yleistä, miks parisuhdejaksojen alkamisen jälkeen romanttisista kohtauksesta kirjoitetaan tosi tylsiä? Sit en tiiä onko tää vain omaa kuvitelmaani mut pelatessa ilmassa vaikutti olleen jotenkin “lopunmeininkiä”, eihän kristallikriisiä vielä ratkaistu ja Lance on jälleen vapaalla jalalla valmistelemassa uutta siirtoaan yms. mut jäi silti sellainen vaikutelma että peli olisi lähestymässä loppuaan. Tai sit vaan toivon näin koska intoilen suunnitelmistani mahdolliselle kakkoskaudelle. .-DD

Anyway, tämän jakson pelaaminen nostatti kivasti vähän hukassa ollutta Eldarya-innostustani, mikä on tosi jees (eiköhän se into tosin ehdi laantua ennen seuraavan jakson julkaisua...) .-)

[hanhan156]

Tuntematon risteily: ficci, jota kukaan ei halunnut, mutta toteutin silti

Noniin, kiitos vaan taas @vitsiniekkojenkuningas, kun olit Tuntsa risteily AU:sta puhunut sivuillasi. Tästä piti tulla täysin läppä minificci, vähän päiväkoti tekstin tyyliin, mutta jostain syystä tämä vaan alkoi paisua käsissäni. Tekstiä syntyi kuin itsestään, sillä idea Tuntsa-hahmoista risteilyllä oli niin herkullinen, etten malttanut lopettaa kirjoittamista. Ja hei, nämä pojathan ansaitsevat paljon parempaa kuin kuolla metsässä, eiks niin?

Loppujen lopuksi tästä taisi tulla tällainen roadtrip henkinen seikkailu/huumoripläjäys. Lukujakin tulee useampia, valmiina on jo kaksi. Jälleen, kommentit ja ideat tervetulleita. Enjoy ja hyvää viikonloppua!

**********************************************************************************************

Genre: Seikkailu, huumori, draama ja jotain siltä väliltä.

Disclaimer: Kaikki kunnia hahmoista Väinö Linnalle, joka varmaan kääntyisi haudassaan, kun tietäisi mitä hänen hahmoillaan tehdään netissä nykyään. En saa tästä rahaa, enkä mitään muutakaan kuin hyvää mieltä toivottavasti muillekin kuin itselleni.

Hahmot/Paritukset: Kookoon miehiä. Jotain tulkinnanvaraista shippausta saattaa tulla tulevaisuudessa.

Varoitukset: Kiroilua, ei kai muuta.

Juoni: Entisen konekiväärikomppaniaksikin kutsutun luokan porukka kootaan kasaan ja lähdetään nauttimaan pidennetystä viikonlopusta Tukholman risteilylle. Ensimmäisessä osassa vanha porukka kootaan kasaan ja muistellaan menneitä.

Tuntematon risteily osa 1: Tuumasta toimeen

Eräänä iltana olivat hyvät ystävät Hietanen ja Koskela tapansa mukaan jutelleet Whatsapp:issa.

”Vois oll mukava joskus tehä jottai yhessäki, ku kaik vaikuttaa olevan niin kauhian kiireissi nykyää.”

”No näinhän se on, enkä minäkään kyllä vastaan laittaisi, josko jotain vastapainoa saisi töihin ja kotona olemiselle. Mutta mitä ja millä porukalla? Onko ideoita?”

Viestien välissä oli hetken hiljaisuus molempien pähkäillessä, mitä voisi keksiä. Samassa Hietasella välähti.

”No ny mää sen keksisi! Kerätään vanha porukka kasaha ja lähetään risteilyl! Vähän niinku luokkakokous! Se olis kyl komiast, voitais käyd vaik Tukholmas samal.”

”Meinaatko siis ”konekiväärikomppaniaa”? Minä en muista edes puoliakaan niiden jätkien nimistä, onhan siitä jo lähemmäs kymmenen vuotta, kun erottiin. Jos sinulla on parempi muisti, niin kai me voitaisiin yrittää saada väki kasaan.”

Kyseessä oli vanha yläkoulun luokka, joka oli jäseniensä erilaisista luonteista huolimatta jollain perin kummallisella tavalla hitsautunut vahvalla liitoksella yhteen. Osa väestä oli jatkanut vielä yhdessä lukioon, osan siirtyessä ammattikouluun. Luokkansa hajoamisen haikeana hetkenä varsinkin Hietanen oli kyyneleet silmissään turhankin teatraalisesti vannonut:

”Kyllä me poja viel kaik nähdään, uskokaa poies.”

Koskela itse ei ollut tämän porukan kanssa samalla luokalla, mutta oli ansainnut kunnioituksensa nuorempiaan kohtaan ostamalla Hietasen ja Rahikaisen pyynnöstä olutta ja tupakkaa 8. luokkalaisten ”päihteettömään diskoon”. Tosin haukankatseella varustetun luokanvalvoja Sarastien toimesta olivat humalaiset pojat jääneet kiinni, etunenässä Rahikainen, Määttä, Hietanen ja Lehto. Heille määrättiin rangaistukseksi leipoa koulun vanhempainyhdistyksen joulumyyjäisiin 280 joulutorttua ja 65 taatelikakkua, sekä toimia yhden kokonaisen illan myymässä leipomuksiaan kyseisissä myyjäisissä 20 asteen pakkasella. Erityisesti Määttä oli osoittanut olevansa varsin etevä leipuri ja auttanut armottoman surkeaa kokkia Hietasta urakasta selviämisestä. Tapahtuma oli ollut äärimmäisen huvittava pälkähästä päässeiden poikien mielestä. Jos siihen aikaan olisi ollut älypuhelimia, leipojapojat olisivat varmasti päässeet loistamaan meemeihin. Epäonnistuneen diskon aiheuttamasta hämmennyksestä huolimatta porukka oli alkanut pitää Koskelaa isähahmonaan.

Erikoisen lempinimensä tämä luokka oli saanut eräältä yläkoulun matemaattisten aineiden opettajalta, joka oli kerran suutuspäissään pieleen menneellä oppitunnilla tokaissut:

”Ootte tekin semmonen saatanan konekiväärikomppania! Mitä vain tekee, niin tulitusta vaan tulee takaisin! Ihmeellisiä taistelupareja te olette kans muodostaneet. Teistä ei ole mihinkään!”

”Konekiväärikomppania, khihihi…aika osuva nimi tosiaan”, naureskeli Vanhala takarivissä ”taisteluparinsa” Honkajoen kanssa.

Letkautuksesta porukka sai vain lisää löylyä jo ennestään kuumana hehkuvaan kiukaaseensa ja älämölö yltyi sanoinkuvaamattoman hirveäksi. Suurta huvitusta herätti myös konservatiivisen opettajan kiroilu ja jopa yleensä korrektina oppilaana pidettyä Kariluotoa nauratti tilanteen absurdius. Miten oppitunti sitten päättyi, se jääköön mysteeriksi ja vain luoja tietää, jäikö kyseinen opettajaparka ennen ansaittua eläkettään hermolomalle.

Koskela ja Hietanen alkoivat pähkäillä, keitä kaikkia porukkaan oli aikoinaan kuulunut.

”No Kariluodon kanssa ollaan jotain joskus jopa soiteltukin. Minä voisin sille laittaa viestiä. Se on kyllä niin noheva tyyppi, että sille uskaltaisi varmaan jotain vastuutehtäviäkin antaa. Muistaakseni jonkun verran reissaileekin, joten se varmaan onnistuisi jonkun hyvän matkadiilin meille löytämään.”

Kariluoto oli ollut luokan priimus, oppilaskunnan hallituksen aktiivi sekä joka vuotinen ilmiselvä stipendin saaja. Heidän lukionsa oli jopa päässyt paikallislehteen kyseenomaisen opiskelijan kirjoitettua ansiokkaasti 9 laudaturia. Hän oli päässyt heittämällä sisään oikeustieteelliseen ja pyöritti nykyään omaa lakimiesfirmaansa Helsingissä. Menestyksestään huolimatta hänellä oli jalat sopivasti maassa, eikä kenelläkään ollut miehestä pahaa sanottavaa, paitsi ehkä Lehdolla, joka ei pitänyt kenestäkään Riitaojaa lukuun ottamatta ihan vain periaatteen vuoksi.

”Joo, kyl maar se soppii. Mut ketä muit? Misä mahtava vaikuttaa nykysin Rahikainen, Lehto, Riitaoja, Määttä ja Lahtine? Mää kans kuulin, et Vanhala ja Honkajoki haki yhes sillon sin teknilliseen korkeakouluhu, mut en mää tiäd pääsik niist kumpikaa sin sit.”

”Sinähän se olet innokas somen käyttäjä, niin siitä vaan etsimään.”

”Mää voisin tehä sillai. Jos sää laitas sil Kariluodol viestii, niin mää lähen ettimään noit muit. Ollaa yhteyksis.”

”Näin toimitaan.”

Koskela päätti ryhtyä tuumasta toimeen ja laittoi heti samana iltana Kariluodolle viestiä.

”Terve vaan taas pitkästä aikaa. Mitä kuuluu? Tuossa Hietasen kanssa pähkäiltiin, että josko yritettäisiin vanhan ”konekiväärikomppanian” kanssa järjestää jotain hauskaa ja risteilyä pähkäiltiin. Voisi vaikka koittaa ottaa pidennetyn viikonlopun ja käydä samalla Tukholmassa. Miltäs kuulostaisi?”

Ei mennyt kovin kauaa, kun puhelin jo pirahti.

”No terve! Mukava kuulla sinustakin, ja ihan hyvää tänne kuuluu, vaikkakin kiirettä on. Mitäs itselle? ”Konekiväärikomppanian” oletan tarkoittavan vanhaa luokkaamme? Idea kuulostaa varsin hyvältä ja toteutuskelpoiselta. Voisin vaikka katsoa jotain risteilydiilejä ja majoitusvaihtoehtoja Tukholmasta. Koska ajattelitte tämän toteuttaa?”

”Ihan niin pian kun saadaan porukka kasaan. Jos olet jonkun vanhan luokkalaisen kanssa vielä yhteyksissä, niin kerro ihmeessä tästä ideasta. Pyritään saamaan tieto kulkemaan kaikille. Ei oikein Hietasen kanssa tiedetty monien yhteystietoja, sinulle nyt laitoin ensin viestiä, kun ollaan aina silloin tällöin juteltukin.”

”Ok. No, koitan tässä myös etsiskellä porukkaa. Toivon mukaan saadaan idea onnistumaan! Palataan asiaan.”

Ja niin alkoi porukan kasaan kerääminen. Kariluoto koitti muistella vanhaa väkeä ja jostain syystä hänelle tuli mieleen Lammio, jurottava ja helposti suuttuva poika, joka ei oikein ollut tullut toimeen muiden kanssa. Varsinkin Rokan kanssa he olivat kinastelleet harva se päivä mitä turhimmista aiheista. Kariluoto oli pyrkinyt olemaan aina diplomaattinen ja kaikkien kaveri ja lopulta Lammio olikin lämmennyt hänelle. He eivät kuitenkaan lukion jälkeen olleet pitäneet yhteyttä ja Kariluoto alkoi etsiä kadonnutta miestä sosiaalisen median uumenista, tuloksetta. Tämä huonomaineinen mies oli ilmeisesti edelleen niin epäsosiaalinen, ettei somessa pyöriminen paljoa liikuttanut. Olisi nyt kuitenkin kiva, ettei ketään jätettäisi ulkopuolelle ja olihan tämän pakko ollut muuttua lukioajoista rennommaksi. Kariluoto pähkäili kuumeisesti, mistä löytäisi vanhan lukiokaverinsa yhteystiedot. Jostain hänen päähänsä pälkähti, että Lammio oli ollut jo nuorena poikana innokas koiraharrastaja, joten tämä oli varmasti jossain alan toiminnassa vieläkin mukana. Kariluoto näppäili Googlen hakukenttään ”Suomen kennelliitto” ja hieman sivustoa kaivelemalla löysikin Uudenmaan aluepiirin hallituksen puheenjohtajan kohdalta nimen Henrik Lammio. Bingo! Hän laittoi välittömästi viestiä ja toivoi, että tämä vastaisi.

Hietanen oli onnistunut löytämään suurimman osan porukasta Facebookin kautta. Harmaita hiuksia oli aiheuttanut kuin tuhka tuuleen kadonnut Honkajoki, mutta Hietanen oli päättänyt kokeilla onneaan ja googlettaa ”Honkajoki, teknillinen korkeakoulu”. Samassa näytölle oli ilmestynyt Theseus-tietokannasta miehen opinnäytetyö nimeltä ”Legenda hydraulisesta ikiliikkujasta: teoriasta käytäntöön”. Välittämättä sen enempää kryptisen näköisestä tekstistä, Hietanen bongasi sähköpostiosoitteen, johon hän laittoi viestiä.

Sana risteilystä alkoi levitä ja Whatsapp-ryhmä perustettiin. Lammio ei omistanut älypuhelinta, joten Kariluoto koitti parhaansa mukaan tekstata tälle ryhmässä sovittuja asioita, sensuroiden törkykeskustelut.

”Mää mietin, et mahtaak ainoo, joka puuttuu oll Mäkilä? Kai me ny sekin sit kutsuttais, vaik tuskin se tulee. Mut ei mul mittän sitä miäst vastaan ol.”

”Ei kai myö ny sitä ilonpillaajaa kutsuta ☹”, pähkäili Rahikainen, joka pelkäsi, että uskovaisen miehen läsnäolo voisi pilata hänen juhlafiiliksensä ja naisseikkailunsa.

”Minä en mitään uskonnollista pölinää jaksa kuunnella, vaan haluan että risteilystä tulee ehdottomasti vakaumukseton”, kommentoi hartaan ateistinen Lahtinen, joka mielellään identifioi ihmisiä heidän uskontokuntansa tai poliittisen ideologiansa perusteella.

”Kaikki kutsutaan, päättävät sitten itse tulevatko. Se ei ole teidän päätös. Kyllä siellä laivalla on kaikilla tilaa olla. Koittaako Hietanen etsiä Mäkilän jostain?”, vastasi Koskela, eikä kukaan kehdannut sanoa vastaan.

Mäkilän löytäminen osoittautui haastavaksi. Ujo ja uskovainen mies ei pyörinyt sosiaalisessa mediassa, eikä kukaan oikein muistanut tämän etunimeäkään, joka hankaloitti etsintöjä. Hietanen pähkäili, että tämä hiljainen mies oli pitänyt koulussa kovasti kotitaloudesta, joten olisiko tämä voinut jopa mennä kokiksi opiskelemaan yläkoulun jälkeen. Tunnin googlailun jälkeen Hietanen kuin ihmeen kaupalla löysi ”Mäkilän pidot”-pitopalvelufirman ja laittoi viestiä onnistuneesti.

”Kuulkka poja, ihmeellinen juttu. Mäkiläkin tulee mukkaha! Eli saatiin koko konekiväärikomppania kokkoho. Täst tulee hianoin reissu ikän!”

Rahikainen laittoi pari suruhymiötä, joihin kukaan ei vastannut mitään.

Kariluoto oli onnistunut hankkimaan edullisen risteilyn koko porukalle sekä majoitukset Airbnb:n kautta. Ongelmaksi muodostui kuitenkin logistiikka, sillä kellään ei ollut tiedossa bussia tai edes korttia sen ajamista varten. Kuljettajan ja bussin vuokraaminen tulisi liian kalliiksi ja lisäksi olisi ollut varsin mukavaa saada ne omasta takaa, sillä moni haaveili bussilastillisesta kosteita tuliaisia laivan tax free-myymälästä. Ja olisihan siinä kieltämättä oma tunnelmansa, kun koko komppania sullottaisiin samaan bussiin.

Kariluoto laittoi illalla tapansa mukaan tilannepäivityksen Lammiolle. Tältä seurasi positiivinen yllätys:

”Serkulla on bussifirma, josta ollaan välillä lainattu koiratapahtumiin bussia edullisesti. Itse asiassa minulla on DE-korttikin. Voin lähteä kuskiksi sopivaa korvausta vastaan.” Olipa Lammio pehmennyt vajaassa 10 vuodessa ihmeen paljon.

Palikat alkoivat olemaan kasassa ja reissu lähestyä. Kaikki odottivat innolla, mutta Mäkilää ja Riitaojaa jännitti varmasti eniten. Neljä päivää porukalla, joka ei ollut nähnyt toisiaan vuosiin. Olisiko matka täysin fiasko vai hauskaa yhdessäoloa? Solmittaisiinko uusia ystävyyssuhteita tai jopa romansseja, vai eroaisiko porukka riidoissa? Mihin oli elämän tie vienyt miehet kouluajoilta? Vieläkö vanhat kaunat jäystäisivät muistojen palatessa mieleen? Kukaan ei tiennyt, mitä tästä tulisi.

[pupunu]

Japanissa perinteisesti sängyt (tai siis futon, eli patja, peitot ja tyyny) kerätään pois aina kun niitä ei käytetä. Lisäksi petivaatteita, patja mukaan lukien, tuuletetaan aina välillä. Itse tykkään lattiatasossa nukkumisesta, enkä koe että sängystä nouseminen olisi runkosänkyä vaikeampaa (mulla on suomessakin vain tatami ja patja), mutta tietty jokainen tyylillään.

Sen sijaan se että taloa ei lämmitetä kunnolla kyllä vaikuttaa siihen, että se on homeessa. Toisaalta koska ilma kiertää asunnossa (vähän liiankin) hyvin, home ei ole yhtä iso ongelma kuin suomalaisissa kodeissa.

Ylipäätään suomalaisten suhde homeeseen taloissa on hyvin erilainen kuin monissa muissa paikoissa. Mulla on kavereita keskieuroopassa ja heille esimerkiksi on ihan tavallista että talon seinillä näkyy välillä hometta, joka sitten vain siivotaan pois. En tiedä johtuuko suomen paljon puhuttu homeongelma juuri siitä, että meillä talot ovat niin eristettyjä, että home todella on suurempi ongelma, vai ihan vaan että suomalaisilla on korkeammat elinstandardit. Ylipäätään suomessa asuntojen ja rakennusten laatu on todella korkea muihin maihin verrattuna, ainakin oman ja kaverieni kokemuksen mukaan. Suomessa ei meinaa saada edes vähän nuhjuuntuneita asuntoja vuokrattua ellei sijainti ole tosi hyvä tai vuokra tosi halpa. Virossa, Alankomaissa tai täällä Japanissa vuokranantajaa ei ollenkaan estä vuokraamasta asuntoa, vaikka seinillö olisi homejälkiä, lommoja tai asunnossa muuta pinttynyttä likaa, tahraa, tahmaa tai rikkonaista.

asioita joista pidän mun japanilaisessa kodissa:

makkarissa ja olohuoneessa on koko lähes seinän korkuiset ikkunat/lasiovet ulos, joita voi pitää lämpiminä päivinä auki ja roikottaa jalkoja ulkona kirjaa lukiessa

liukuovet on ylivoimasesti paras ovityyppi. sen lisäks et ne ei viel tilaa avatessa, niitä voi käyttää tilojen jakamisen ja ne saa helposti pois halutessa. myös ikkunat ovat liukuvaa mallia. aivan erinomaista.

genkan eli kuraeteinen pitää hiekat ja mudat hyvin poissa asunnosta. (tietämättömille siis: japanilainen kuraeteinen eli genkan on rakenne, jossa ulko-ovi on maan tasossa, mutta oven jälkeen on eteisessä porras asunnon oikealle lattiatasolle joka on perustusten päällä.

tatamit on paras lattiamateriaali. ne pesee parketitkin mennen tullen. (okei asiaan saattaa vaikuttaa se, että tykkään huonekaluista joissa ollaan lattialla.)

kylpyamme ei ole pitkä ja matala vaan lyhyt, kapea ja syvä. siinä ei tarvitse maata, jotta mahtuisi kokonaan veden alle, vaan ammeessa voi istua selkä suorana ja vesi yltää olkapäiden yli.

asioita joista en pidä mun japanilaisessa kodissa:

talo ei pidä lämpöä. ulkona on 15 astetta, eli sisällä on niin ikään 15 astetta. ulkona on 5 astetta, sisällä on hyvällä tuurilla 7 astetta. asuntoa pitää lämmittää koko ajan, koska se jäähtyy aikas nopsaan. lisäksi täällähän ei mitään pattereita ole, vaan pitää ostaa lämmitin, joko sähköhurrutin, joka puhaltaa kuumaa ilmaa huoneseen tai kerosiinipöhötin joka niin ikään puhaltaa kuumaa ilmaa huoneeseen ja sen lisäksi haisee epäilyttävästi bensiksen tankkauspisteeltä. tiedän, että täällä on kesäisin päivän keskilämpötila yli 30 ja yön yli 20, mutta ihan oikeesti miten talo voi olla pitämättä lämpöä tälleen. ikkunat eivät ole meidän suomen kodin kolmikerroksisia nähneetkään vaan ihan iloisesti yhdellä lasilla tuossa oleilevat. yön tullessa seiniltä hohkaa kylmyys ja talossa kohmettuu ilman hupparia.

uunia ei ole, eli en voi tehdä mitään torttuja, leipää tai laatikoita :(

kesken tän julkaisun tuli tsunamivaroitus. sekään ei oo kauheen kätevä ominaisuus talossa, että se on potentiaalisella tsunamialueella. menin ihan evakuointipaikalle, koska käsky kävi, mutta siellä oli mun lisäks vaan joku hämmentyny mummeli. ei edes mitään henkilökuntaa. kukaan naapureista ei vaikuttanu tekevän yhtään mitään... joka tapauksessa tän varotuksen takia tän julkaisun kirjoittaminen jäi vähän puolitiehen, mutta ei mulla varmaan muita huonoja puolia enää ollutkaan.

[trevardes]

Joulukalenterific: Sinut vain, ja aikaa (luukku 15)

Tämän luukun sanamäärä: noin 2500

Disclaimer: En omista hahmoja enkä saa tästä rahaa.

AO3 linkki: https://archiveofourown.org/works/16800100/chapters/39967035

Luukun summary:

Rahikainen kohentaa otettaan Lammion vyötäröllä, silittää hänen selkäänsä. He keinuvat hiljakseen musiikin tahtiin, ihmisten ympäröimänä mutta omaan pieneen maailmaansa sulkeutuneina. Kappale vaihtuu, ihmisiä lähtee ja uusia tulee tilalle, mutta Rahikainen ja Lammio pysyvät paikallaan.

Valoja on jossain välissä himmennetty, ja ulkona suurten ikkunoiden takana sataa lunta. Alkoholi hämärtää näkökentän ja tajunnan reunoja, mutta Lammion Rahikainen näkee selkeästi. Jokaisen tumman silmäripsen ja jokaisen harmaan ja hopean sävyn hänen silmissään.

***

Luukku 15 - Lauantai

Lammio hakee Rahikaisen puoli kahdeksalta lauantai-iltana. He ovat sopineet, että menevät linja-autolla, ja ottavat sitten taksin kotiin. Lammio tulee ihan ylös kotiovelle asti häntä hakemaan, koska haluaa, että nämä asiat tehdään kunnolla.

Rahikainen avaa hänelle oven, eikä hetkeen saa edes sanottua mitään. Lammio näyttää niin tyrmäävältä. Hänellä on päällään tumma huopatakki, mutta hän on jättänyt sen auki niin, että sen sen alta näkyy imartelevasti leikattu tumma puku. Sen alla hänellä on niin tummanpunainen paita, että se menisi varjossa mustasta, sekä musta solmio. Hän on sliipannut hiuksensa pienellä laineella taaksepäin, ja hänen hymynsä on pehmeä ja rakastava, hän on upea.

“Mie oon kyllä jo valamis, mut tuu hetkeksi sissään”, Rahikainen pyytää. Lammio seuraa näyttäen kysyvältä. Tuhahtaa naurusta, kun Rahikainen sulkee oven ja painaa hänet sitä vasten. Rahikainen painautuu hänen lähelleen ja suutelee poskea, kaulansyrjää, hengittää Lammion tuoksua. Hänellä on jotain hajustetta, tuoksu on tumma ja viettelevä, ja Rahikainen haluaa hänet nyt.

“Kuka siule on antanu luvan näyttää tuommoselta”, hän toruu ja näykkää Lammion kaulaa. Lammio äännähtää suloisesti ja kiemurtelee Rahikaisen otteessa, muttei tosissaan yritä pois. Hänen kätensä löytävät Rahikaisen vyötäisille, toinen liukuu takin alle tunnustelemaan selkää.

“Voisin kysyä sinulta ihan samaa.”

Rahikainen hymähtää ja vetäytyy hiukan taaksepäin katsoakseen Lammiota silmiin. Halusta laajentuneet pupillit nielaisevat kylmänharmaat iirikset melkein kokonaan, ja Lammion kasvoilla on kevyt puna. Kenenkään ei oikeasti pitäisi näyttää noin hävyttömän kauniilta ja odottaa Rahikaisen pystyvän pitämään näppinsä erossa. Kumpikaan heistä ei varsinaisesti tee aloitetta, vaan he nojautuvat eteenpäin samaan aikaan, ja heidän huulensa kohtaavat. Lammio on täydellinen siinä, sulkee silmänsä ja vastaa suudelmaan innolla.

He ovat siinä pitkään. Kaikki muu unohtuu, kun kädet vaeltavat kehoilla heidän keinuessaan yhdessä. Rahikainen näykkää Lammion alahuulta ja saa hänet vaikertamaan hiljaa, ja ääni on niin vitun suloinen ja kiihottava, että Rahikainen haluaa vain kantaa Lammion makuuhuoneeseensa ja repiä puvun hänen päältään.

“Mitä jos jäähäänki tänne”, Rahikainen kuiskaa Lammion huulia vasten. “Sie et tiiäkkään, mitä kaikkee mie halluun tehä siule tuos puvussa.”

Lammio huokaisee, ja silittää Rahikaisen niskaa, vetää häntä aavistuksen lähemmäs.

“Houkutteleva tarjous, mutta meidän pitäisi kyllä mennä.”

Hän näyttää ahdistuneelta, ja Rahikainen sipaisee hänen poskeaan peukalollaan.

“Hermostuttaako sinnuu?”

“... Ei.”

Vale. Rahikainen tietää, että Lammio on kauhuissaan. Hän ei ole koskaan tehnyt tällaista, ja tämä kai sotii kaikkia niitä arvoja vastaan, joita hänelle on lapsesta asti toitotettu. Siksi juuri tällä on niin suuri merkitys. Ensimmäistä kertaa elämässään hän todella haluaa olla jonkun kanssa niin kovasti, että pakottaa itsensä uskaltamaan. Tuntuu hyvältä merkitä hänelle niin paljon.

“Hyvin se mennee. Mie luppaan olla kiltisti”, Rahikainen vannoo leikkisästi virnistäen.

“No ihan varmasti.”

“Elä elä, uota vaan nii mie oon sellane herrasmies, ettei paremmasta väliks.”

Lammio naurahtaa ja vetää hänet vielä suudelmaan. Rahikainen silittää hänen selkäänsä, ja käsi päätyy lopulta herkullisen tiukkojen puvunhousujen peittämälle pakaralle, puristaa hellästi. Lammio ynähtää suudelmaan ja näykkää Rahikaisen alahuulta hellästi kostoksi.

“Mut sit ku päästään siu luokse”, Rahikainen kuiskaa Lammion huulille, “niin voit olla varma, että sitte mie en oo ennää yhtään kiltti.”

“Parempi olisi”, Lammio hymyilee. “Mennäänkö?”

“Mennään vaan.”

Rahikainen katsoo vielä peiliin, vetää Lammion siihen viereensä niin, että he katsovat kummatkin kohti peiliä. Hitto he näyttävät hyvältä, näissä puvuissa ja yhdessä tällä tavalla toisiinsa kietoutuneina. Syvä harmaa ja musta näyttävät klassisen tyylikkäiltä, ja punainen solmio ja paita tuovat asuihin pientä särmää ja sopivat hyvin yhteen.

Rahikainen suikkaa vielä nopean suukon Lammion poskelle ja sitten vetää p��älleen vielä toisen takin. He suuntaavat yhdessä bussipysäkille.

*

He pääsevät perille hiukan myöhässä. Tilana on yläkerrosten aulat ja kokoustilat, ja heidän kävellessään sinne Lammio näyttää halukkaalta pakenemaan sivukäytäville ja piiloutumaan omaan toimistokoppiinsa. Rahikainen vetää häntä eteenpäin, ja houkuttelee puhumalla alkoholista ja ruokatarjoilusta.

He jättävät takkinsa käytävän naulakoihin ja siirtyvät suureen aulaan. Porukkaa näyttää olevan enemmänkin kuin Rahikainen odotti. Jossakin peremmällä on pienimuotoinen orkesteri, joka soittaa joululauluja, mutta musiikki ei kuulu kunnolla ovelle puheensorinan läpi. Ihmisillä on juhlavat asut ja käsissään kuohuviinilaseja sekä paperilautasia joille on pinottu herkkuja buffet-pöydästä.

Lammio jähmettyy hetkeksi eksyneen näköisenä ovensuuhun, mutta tokenee kun Rahikainen hipaisee hänen käsivarttaan hellästi. He lähtevät etsimään ruokaa ja tuttuja. Lammio nyökkäilee muutamalle vastaantulevalle ihmiselle, mutta ilmeisesti he eivät ole varsinaisesti hänen työkavereitaan, sillä hän ei jää juttelemaan heistä kenellekään.

He pysähtyvät ottamaan kuohuviinilasit sivupöydältä, jollaisia on ripoteltu eripuolille suurta huonetta. Lammio hipaisee Rahikaisen olkaa, nyökäyttää päätään kohti pientä ihmisjoukkoa jonkin matkan päässä heistä.

“Tuolla on Sarastie. Tuo pitkä mies.”

“Se on se siun pomos, eikö vuan?”

Lammio nyökkää. “Hänen vieressään on Raili Kotilainen, kuuluu minun ryhmääni. Tuo toinen nainen on Sarastien vaimo, ja tuo nuorempi mies on Hietanen.”

“Mennäänkö juttelemmaan?”

“Kai meidän täytyy”, Lammio myöntyy, näyttäen siltä, ettei yhtään haluaisi.

He lähtevät luovimaan heitä kohti, ja yllätyksekseen Rahikainen tuntee Lammion tarttuvan käteensä. Hän vilkaisee Lammioon ja puristaa hänen kättään hellästi. Lammio ei kohtaa hänen katsettaan, katsoo vain määrätietoisena ja hiukan kireän näköisenä eteensä, mutta hän puristaa takaisin.

“Lammio! Terve”, Sarastie tervehtii iloisesti huomatessaan heidät. “Oletko tavannut vaimoni?

“Olen, viimeksi vuosi sitten”, Lammio sanoo kuivasti. Sarastie vaikuttaa olevan pienessä hiprakassa, eikä ota kommenttia ollenkaan vittuiluna. Lammio tervehtii myös muita, muttei hetkeksikään päästä irti Rahikaisen kädestä. Sen Kotilaisen katse kiinnittyy yhteen lomittuneisiin sormiin ja kauniinmuotoiset kulmat kohoavat korkealle.

“Kukas tää on?”, nainen kysyy, hillitysti riemastuneen näköisenä.

Lammio rykäisee. “Niin, tässä on Janne, minun. Kumppanini.” Hän hakee sanaa hetken, ja se tulee lopulta ulos kuulostaen puolittain kiusaantuneelta ja puolittain uhmakkaalta.

Rahikaisen on pakko hymyillä tuolle sanalle, johon hän päätyy. He eivät ole puhuneet siitä tarpeeksi, eikä se ole ihan yksi yhteen, mutta kai se osuu määritelmänä aika lähelle. ‘Poikaystävä’ olisi ollut toinen ihan hyvä, mutta siihen Lammio ei ole koskaan suostunut. Kai se hänen mielestään korostaisi heidän ikäeroaan liikaa.

Rahikainen hymyilee ja esittäytyy, kättelee ensin Kotilaista, sitten muita. Kaikki näyttävät yllättyneiltä, mutta Kotilainen pääsee siitä ensimmäisenä yli ja hymyilee hänelle lämpimästi. Hietanen tuijottaa suu auki, ei osaa sanoa oikein mitään, mutta kättelee kuitenkin riuskasti. Sarastien vaimo hymyilee hämmentyneenä, ja hänen miehensä näyttää kummastuneelta ja jotenkin loukkaantuneeltakin, ehkä siitä, ettei Lammio aiemmin ole kertonut hänelle mitään tällaista, mutta saa sitten itsensä kiinni ja esittäytyy.

He juttelevat hetken kaikenlaista turhaa, Rahikainen kehuu rouva Sarastien kaunista pukua ja kertoo kysyttäessä opiskelustaan ja karjalaisesta taustastaan. Joku tärkeän näköinen mies huikkaa kauempaa Sarastielle jotain, ja Sarastiet lähtevät puhumaan hänelle.

Kotilainen ja Lammio tarttuvat Rahikaiseen ja Hietaseen kuin yhtenä ja lähtevät viemään heitä kiireellä poispäin.

“Sarastien kanssa meni hyvin, mutta Karjulaa ei todellakaan riskeerata nyt”, Kotilainen selittää, ja Lammio nyökkäilee kalpean näköisenä. Hietanen näyttää olevan samaa mieltä, ja Rahikainen päättää, että hänen täytyy myöhemmin kysellä Lammiolta tästä lisää.

He suuntaavat yhdessä buffettipöydän luo. Hietanen katselee Lammiota ja Rahikaista edelleen hämmentyneenä samalla, kun lappaa lautaselleen kukkuroittain minipasteijoita, joulutorttuja ja macaron-leivoksia.

“Mää ku kuvitteli että oon hyväki poliisi. Enkä tämmösest tienny mittä.”

Kotilainen taputtaa hänen olkaansa lohduttavasti. “Älä välitä, ei kukaan meistä oikeasti kuvitellut, että Lammiolla olisi sosiaalista elämää.”

Lammio pyöräyttää silmiään, mutta pikkuhiljaa hänen hartiansa rentoutuvat.

“Ei kukaan tiedä Lammiosta mitään, paitsi ehkä Sinkkonen”, Kotilainen jatkaa.

“Sinkkosel sää kertosi mut et mul?” Hietanen kysyy loukkaantuneena.

“En Sinkkosellekaan”, Lammio rauhoittelee kyllästynyttä esittäen, mutta Rahikainen näkee hänen suupieltään nykivän pienen hymyn.

He siirtyvät sivummalle, löytävät pienen pöydän ja istuvat alas.

“Mut hei, on oikeasti kiva tavata”, Kotilainen sanoo Rahikaiselle. “Haluisin sanoo, että Lammio on kertonu sinusta kaiken, mutta se olis emävale.”

Hän katsoo pisteliäästi Lammioon, mutta sitten hänen kasvoilleen leviää ilkikurinen hymy. “Melkei tässä epäilee, että ootkohan sinä maksullista seuraa.”

Lammio yskähtää tuskaisesti, kuulostaa siltä että on purskauttaa kuohuviinit suustaan. Rahikainen nauraa ääneen.

“En sentään, miun syyt ei oo rahalliset vaan ihan muut.” Hän töytäisee Lammion olkapäätä hellästi omallaan, ja saa tämänkin hymyilemään.

“Mist asti tää on ol... asia?” Hietanen utelee.

Rahikainen ja Lammio katsovat toisiinsa.

“No se vähän…”

“Riippuu iha määritelmäst?”

“Puoli vuotta?”

“Periaattees joo, mut käytännös ehkä vuuvven?”

“No tuolle linjalle jos lähdetään, niin oikeastaan kaksi?”

Kotilaista hymyilyttää seurata heidän sananvaihtoaan, mutta samalla hän näyttää vähän surumieliseltä.

“Toivottavasti tiedät, että olisit voinut kertoa aiemminkin. Kukaan ei tuomitse sua täällä.”

Lammio hymyilee. “Kiitos.”

*

Seuraavaksi he juovat tosissaan. Valikoimasta löytyy kuohu- ja punaviinejä sekä terästettyä glögiä, joka on organisaation kustantamaksi yllättävän hyvää. He katselevat ihmisiä ja kuuntelevat orkesterin musiikkia. Muutama iso kiho pitää puheen, ja Rahikainen taputtaa muiden mukana, vaikkei oikein kuuntele.

Hän tulee hyvin juttuun Kotilaisen kanssa: heidän luonteissaan on jotakin samaa, ja kummastakin on hauskaa piikitellä Lammiota. Hietasen kanssa yhteinen sävel löytyy, kun selviää, että kumpikin pitää räiskintäpeleistä. He intoilevat pitkään Overwatchista, ja vieressä Lammio ja Kotilainen pyörittelevät heille silmiään.

“Eikö siul oo aveccii?” Rahikainen kysyy Hietaselta.

“Veran ja Villen kans mää olisi mut Vera o tual jossai oma osastosa poruka kans ja Villel o työjuttui. Kyl seki viel tule koha ehtii tän.”

Illan edetessä orkesteri alkaa soittaa kovempaa ja ihmiset alkavat olla sen verran humalassa, että päätyvät tanssilattialle. Osa tanssii perinteisen suomalaisen jäykästi, osa vapaasti ja itselleen ja toisilleen nauraen. Pian kuvankaunis, tummatukkainen nainen ilmestyy ihmisjoukosta vetäen perässään pitkää vaaleaa miestä.

“Urho!” hän huikkaa, ja mieskin hymyilee.

Hietasen kasvot kirkastuvat, ja hän lähtee iloisesti kun nainen, ilmeisesti Vera, vetää hänet ja sen toisen tanssilattialle. He muodostavat pienen piirin, joka pyörähtelee musiikin tahtiin niin luontevasti, että tämä ei voi olla ensimmäinen kerta. Hietasen käsi lepää tuttavallisesti toisen miehen alaselällä ja Vera hymyilee heille hellästi heidän kadotessaan väkijoukkoon.

“Pittäisköhän meijänni käyvä vähän pyörähtellee tuol?” Rahikainen ehdottaa.

“Ei todellakaan”, Lammio tyrmää ajatuksen. “En ole tarpeeksi humalassa sellaiseen.”

“Sehän meijän pittää korjata”, Rahikainen päättää, ja lähtee hakemaan lisää juotavaa.

Kun hän palaa kantaen pientä tarjotinta, jolle on kasannut kolme viinilasia ja kolme kuppia glögiä, Sinkkonen on liittynyt Lammion ja Kotilaisen seuraan. Hän näyttää rasittuneelta ja hänellä on kädessään liian täyteen kaadettu punaviinilasi. Hänen pukunsa on ihan kiva, mutta huoliteltu vaikutelma kärsii vinossa olevista kauluksista. Solmiokin on kurtussa ja hiukset pystyssä. Mitähän ihmettä hänelle on käynyt?

Rahikainen laskee tarjottimen pöydälle ja istuu takaisin Lammion viereen.

“Terve, Sinkkonen”, hän sanoo.

Sinkkonen tervehtii takaisin poissaolevasti, ja tajuaa vasta hetken kuluttua tilanteen epänormaaliuden. Hän katsoo uudestaan hämmentyneenä Rahikaiseen ja sitten Lammioon, jonka hartialle Rahikainen on laskenut kätensä.

“Oletteko te”, Sinkkonen sanoo.

“Olemme”, Lammio vastaa.

“Ah. Olisi pitänyt tajuta silloin.”

“Niin no. Niin.”

“Onnea?”

“Kiitos.”

Rahikainen seuraa heidän keskusteluaan huvittuneena. Se on niin ilmeetöntä ja latteaa, mutta he tuntevat toisensa niin hyvin, ettei kaikkea tarvitse edes sanoa ääneen. Joku siinä on aika hellyyttävää, että Lammiolla on kaveri joka on yhtä kummallinen kuin Lammio itse.

Sinkkonen kulauttaa puolet viinistään kerralla ja vilkuilee hermostuneesti ympärilleen.

“Mikä on?” Kotilainen kysyy.

“Mielonen.” Sinkkonen madaltaa ääntään ja sanoo nimen kuin se selittäisi kaiken. Lammiokaan ei ihan näytä tajuavan. Rahikaisen vieressä Kotilainen peittää ilkikurisen virneen kädellään.

“Mitäs Mielonen?”

“No hän yritti… En tiedä, kai se oli vitsi, ei minulle tapahdu sellaista.” Sinkkonen punastuu. Ettei ilmassa vaan olisi työpaikkaromanssia?

“Miksi ei tapahtuisi”, Lammio tokaisee, vaikka näyttää hyvin epämukavalta. Hän nojaa olkapäänsä vasten Rahikaista, hakee kosketusta turvaksi ihmisiltä ja niiden suhdesotkuilta. Lammio laskee epäröivästi kätensä Sinkkosen hartialle, ja Rahikaisesta on kamalan söpöä, kuinka huono hän on tällaisessa. Rahikainen silittää hänen selkäänsä rauhoittavasti.

“Koska minä olen minä ja Mielonen… on Mielonen”, Sinkkonen sanoo, aivan kuin sekään selittäisi mitään. Lammio kohauttaa hartiaansa, nyökkää niin kuin se selittäisi. Voi luoja, mikä hölmö.

Rahikainen ei tiedä mistään mitään, mutta Sinkkonen näyttää niin surkealta, että ihan pahaa tekee. Nyt on pikkujoulut, kaikkien pitäisi olla iloisia. Rahikainen meinaa jo puuttua, kun hänen huomionsa kiinnittyy väkijoukossa harhaileva poikaan, joka äkkää heidät ja hymyilee humalaisesti.

“Hei!” tämä huikkaa ja tulee heidän luokseen. Sinkkonen punastuu ja painuu alemmas tuolissaan. Tämä on siis Mielonen.

Jos näistä kahdesta tulee jotain, Lammion tuskin tarvitsee enää hävetä ikäeroaan Rahikaiseen, kun vieressä on räikeämpi vertailukohta. Sinkkosen täytyy olla kohta nelikymppinen, mutta tuo poika näyttää aika tarkalleen Rahikaisen ikäiseltä.

Mielonen kiepauttaa yhden tuolin ympäri ja istahtaa siihen hajareisin niin, että voi laskea käsivartensa tuolin selkämykselle ja nojata leukansa niihin.

“Sinkkonen”, hän aloittaa lievästi sammaltaen, “Minä haluun pyytää anteeks. En tarkottanu säikyttää.“

Hänellä on sellainen koiranpentuilme, että Rahikaistakin säälittää.

“En minä. Sitä”, Sinkkonen mutisee. “Sinä olet humalassa.”

“Niin oon! Ihan liian! Sie voisit suattaa miut kottiin ja huolehtii että pärjään”, Mielonen virnistää, ja Sinkkonen äännähtää tuskaisesti. Mielonen hymyilee huvittavan rakastuneesti ja kallistuu tuolissaan holtittomasti Sinkkosen suuntaan. Hän valuisi suoraan lattialle, ellei ahdistuneen näköinen Sinkkonen ottaisi häntä kiinni.

Lammio juo viininsä loppuun ja kääntyy Rahikaisen puoleen.

“Mitä jos sittenkin mennään tanssimaan. En kestä enempää tätä.”

Rahikainen myöntyy mielellään. Hän tarttuu Lammion käteen ja vetää hänet ylös.

“Olkaa kiltisti”, Lammio käskee, ja Sinkkonen punastuu entisestään.

Rahikainen ja Lammio jättävät muut oman onnensa nojaan ja lähtevät tanssimaan. Parhaillaan soiva kappale on hidas, balladiversio jostain joululaulusta, jonka nimeä Rahikainen ei muista, mutta jonka mukana hän osaa hyräillä. Lammio vetää Rahikaisen lähelleen, ja he kietovat kätensä toistensa ympärille. Lammio on lämmin häntä vasten, ja tässä on vielä uutuudenviehätystä; on uskomatonta saada olla näin lähellä häntä tällä tavalla ihmisjoukon keskellä.

Rahikainen näkee syrjäsilmällä, kuinka huolestuneen näköinen Sinkkonen saattaa hihittävän Mielosen ulos huoneesta.

“Sinkkonen lähti saatille”, Rahikainen raportoi Lammiolle, joka huokaisee syvään.

“Sinkkonen osaa kyllä pitää näppinsä kurissa, mutta en nyt tiedä oliko yhtään järkevää tehdä tuota noin näkyvästi…”

Lammio ajattelee aina niin paljon sitä, mitä muut ajattelevat. Pelkää niin paljon huhuja ja maineen menemistä. Tätäkin hän odotti niin kauhuissaan, mutta tämä on mennyt ihan hyvin.

Rahikainen näkee kyllä muutaman ihmisen katsovan heitä vähän vinoon tanssilattian reunalta. Yksi niistä näyttää olevan se Karjula, mikä kieltämättä on hiukan huolestuttavaa, mutta loppujen lopuksi kukaan ei voi heille mitään.

Suurinta osaa ihmisistä ei edes haittaa, eikä Lammio ole tämän asian kanssa yksin. Rahikainen laskee kaksi, mahdollisesti kolme naisparia, ja yhden miesparin. Lisäksi heidän lähellään hän näkee Hietasen, joka keinuu onnellisen näköisenä kahden partnerinsa kanssa. Tiedä sitten, mikä heidän asetelmansa on, mutta ainakin sen huomaa, että kaikki antavat heidän olla.

Lammio ei tällä hetkellä edes n��e mitään sellaista, sillä hän katsoo vain Rahikaiseen. Hän kohtaa Rahikaisen katseen varmana ja häpeämättä, ja hitto, hän on parasta mitä Rahikaiselle on koskaan tapahtunut.

Rahikainen kohentaa otettaan Lammion vyötäröllä, silittää tämän selkää. He keinuvat hiljakseen musiikin tahtiin, ihmisten ympäröimänä mutta omaan pieneen maailmaansa sulkeutuneina. Kappale vaihtuu, ihmisiä lähtee ja uusia tulee tilalle, mutta Rahikainen ja Lammio pysyvät paikallaan.

Valoja on jossain välissä himmennetty, ja ulkona suurten ikkunoiden takana sataa lunta. Alkoholi hämärtää näkökentän ja tajunnan reunoja, mutta Lammion Rahikainen näkee selkeästi. Jokaisen tumman silmäripsen ja jokaisen harmaan ja hopean sävyn hänen silmissään.

“Kiitos, että pyysit minnuu tänne”, Rahikainen kuiskaa.

“Kiitos, että tulit”, Lammio vastaa.

Rahikainen kallistaa päätään hiukan ja katsoo Lammiota lämpimästi silmiin.

“Mie…”

Hän haluaisi sanoa sen. Kolme pientä sanaa, jotka hän on ajatellut tuhat kertaa, muttei koskaan sanonut ääneen. Se on loppujen lopuksi niin pieni asia, eikä sillä tässä vaiheessa pitäisi olla mitään väliä. Täytyyhän Lammion tietää, hänen täytyy tuntea se kaikissa kosketuksissa ja nähdä se siinä, kuinka Rahikainen haluaa jatkuvasti olla hänen kanssaan, vain hänen kanssaan.

Lammio hymyilee, ei kysy mitä hän tarkoittaa. Koska hän ymmärtää, koska nyt ei ole sen aika, koska hän haluaa kuulla sen kun he ovat kaksin ja selvin päin? Rahikainen ei ole varma, eikä hän myöskään kohta enää välitä, kun Lammio nostaa kätensä hänen olaltaan ja liu’uttaa sormensa hänen hiuksiinsa. Lammio näyttää täydelliseltä nostaessaan leukaansa vaativasti, ja Rahikainen antaa heidän huultensa painua kevyesti yhteen.

Lammio sulkee silmänsä ja takertuu Rahikaiseen kuin pelkäisi, että heidät yritetään erottaa, että joku repii Rahikaisen hänen luotaan. Mitään sellaista ei kuitenkaan tapahdu; maailma ei lopu, kukaan ei huuda tai osoita. He ovat vain kaksi miestä, jotka seisovat tanssivan ihmismassan keskellä paikoillaan ja suutelevat toisiaan.

[mieoleahvena]

Ask memeen 4, 10, 14 ja 20!

4. Do you have a NoTP in your fandom? Are they a popular OTP?

No, suosiostaan huolimatta lakka ei kyllä ole mun OTP, mutta ei mulla oo mitään sitä vastaankaan. Oonhan itsekin jopa yhden lakkaficin kirjottanu ja käytännössä shippaan ihan samalla tavalla kun melkeest kaikkia muitakin mahollisia pareja.

10. Most disliked arc? Why?

Koskelan ja Hietsun kuolemat. Joka ikinen joka tuntee mut tietää että vaikka kykenen antaa todella paljon Väpällekin anteeks ni nää on sellaset mitä en tuu ikinä hyväksymään. Perkele. He ansaitsivat elää joko kavereina taikka sitten shippinä, mutta niin että heillä on kuitenkin toisensa tukenaan. Varsin julmaa on jättää etenkin Koskela ihan yksin, kuulitko Väpä? En hyväksy.

Vaikka toki ymmärrän mitä Väpä heidän kuolemillaan halus sanoa, ja kaikessa surullisuudessaan se on kaunista.

14.Unpopular opinion about your fandom?

Tää on itse asiassa juttu mitä sivusin tänään aiemmin parin muun kanssa, ja se on se että näin pienessä fandomissa on paljon enemmän ns. “suorituspaineita” kun isommissa.

Ainakin ite kirjottajana törmään jatkuvasti siihen et pitäis saaha enemmän tekstiä aikaan kun saan, ja et sen pitäis olla parempaa kuin mitä se on. Täällä kun ei lukumääräsesti kovin montaa sisällöntuottajaa oo niin on kauheen hankalaa tavallaan ottaa tuntsafandomille oma paikkansa ja pitää se siellä, koska yhenkin ihmisen menettäminen on loppupeleissä koko fandomista melko iso prosenttiosuus.

Ja vaikka haluunkin uskoa että tää osa tumpleriamme on tullut jäädäkseen niin tavallaan pelkään että ei oo, koska monen innostus lopahtaa sitten ajan myötä, ja alle sadan hengen porukan kuolema voi koittaa nopeesti jos meillä on täällä riitoja joita ei selvitetä. Sitäkin varten tulis pitää yhtä, koska ne vaikuttaa kyllä kaikkiin.

20.What is the purest ship in the fandom?

Naiivit pojat eli Salo ja Sihvonen ;;___;; Siis nuo kaks on oikeesti sellasia tohottajia kumpikin ettei toista ole. Herranjumala että ne on ensinnäkin viattomia, ja sit toiseks ne on myös hölmöjä. En usko että niillä riittää aivokapasiteettia minkään pahan ajattelemiseenkaan.