#maailmankuva

[damnprecious]

yks mun suosikkiasioista on se ku joko itte järkytyt tai järkytät jotain muuta tiedolla siitä, et joku niitten "yleiskielinen" sana onki tosi pienellä alueella käytetty murresana

[pupucino]

okei mä en tuu ikinä ymmärtämään sitä mentaliteettiaa, et on väärin postata jostai kivast asiast, jos samaan aikaan maailmas tapahtuu jotai kamalaa. et pitäis postata vaan 247 siit kamalast asiast. oot paha ihminen, jos puhut jostai muust.

niinku mitä vittua? näitten ihmisten maailmankatsomus ja maailmankuva ja käsitys ihmismielen toiminnast on niin kaukana mun omast, etten usko et me ymmärrettäis ikinä täysin toisiamme.

[torillatavataan]

Siis. Olen sanaton :::DDDD

Jeesus Kristus i himmlen mitä perkelettä. Ja sit tän tyypin blogissa lukee

:::DDDDDD Sama tyyppi rebloggas jotain että Ukrainan hallitus on myös paha ja sen ois pitäny tehä enemmän estääkseen sodan,,,, Voisko tankiet vaan heittää ittensä aurinkoon tms. Oli pakko jakaa koska en haluu alottaa mitään väittelyä ja joutua jonku tankiearmeijan uhriks mut. Piti jakaa jonkun kanssa. Koska oikeesti mitä. Miten joku voi noin itsevarmasti olla noin väärässä??? Ja miten se et Suomi sai itsenäisyyden oli grave mistake??? Päähän sattuu ei saakeli. Kärsikää nyt teki mun kanssa lmao

Ei jumalauta... Mistä näitä sikiääkin? Tuttuja väännöksiä totuudesta. Vois edes joskus keksiä jotain uusia vielä enemmän hatusta temmattuja valheita. Mentäskö vaikka avaruusolioihin seuraavaks? Sais ainaki nauraa enemmän ku iskeä päätä seinään.

Huolestuttavaa tietysti on se, että on paljon tyhmiä ihmisiä jotka uskoo näitä juttuja ja joilla on niin mustavalkonen maailmankuva että koska natsismi on äärimmäinen paha niin Neuvostoliiton ja kommunismin täytyy olla hyvä. Ja mitään harmaata aluetta ei näiden ihmisten maailmaan mahdu, eli ymmärrys Suomen tilanteesta jää just sille tasolle, että natsit on pahoja, kommunistit hyviä, ergo Suomi paha.

For the English audience: this is obviously complete bullshit spread by tankies and other useful idiots (sadly, there are plenty of idiots). And this person claims to teach history. :'D Which, tbf, while incredibly funny is also pretty concerning if true.

If you're not familiar with Finland's independence struggles (nope, not some benevolent whim by Lenin in 1917), or the Winter War (the Soviet Union in 1939 invade Finland, many similarities with Russia's invasion of Ukraine in 2022) and the Continuation War (Finland, needing to defend its very existence from the Soviet Union took whichever help was available, i.e. Germany), or the Treaty of Tartu (the legal borders mutually agreed on by Finland and the Soviets in 1920) and the Molotov-Ribbentrop pact (the Soviets ally with Germany in 1939 before attacking Finland and other countries) both completely conveniently ignored by both Russia and the tankies, do check out the linked Wikipedia articles.

[hiidenneiti]

Vuonna 2023 lukemistani kirjoista - valitut suositukset!!

KOTIMAINEN KLASSIKKO — Eeva-Liisa Manner: Poltettu oranssi. Tammi, 1968.

Kaunis pieni näytelmä. Mitään en ottaisi pois.

KÄÄNNETTY KLASSIKKO —  Choderlos de Laclos: Vaarallisia suhteita. 1782. Suomennos Leena Kekomäki. Otava, 2000.

Aatelin piirileikki ja nokkela piilovittuilu vaihtuu kostonhimoon ja tuhoamisen vimmaan, joka niittää uhreja oikealla ja vasemmalla.

MODERNI KOTIMAINEN KIRJALLISUUS — Siiri Enoranta: Josir Jalatvan eriskummallinen elämä. Robustos, 2017.

Kauniisti kirjoitettu ja hurmaava henkilökaarti, loppujen lopuksi sirkuksen tekemä matka on paljon tärkeämpi kuin varsinaisen mysteerin ratkeaminen.

MODERNI KÄÄNNÖSKIRJALLISUUS — Susanna Clarke: Piranesi. Suomennos Helene Bützow. WSOY, 2021.

Välillä tuntui siltä, että kirjan voisi määritellä ihan hyvin myös kauhuksi, niin pelottavalta oman minuuden menettäminen tuntui.

KOTIMAINEN TIETOKIRJALLISUUS — Ritva Kylli: Suomen ruokahistoria. Suolalihasta sushiin. Gaudeamus, 2021.

Suomalainen ruoka kautta historian, myöhäiskeskiajalta 2000-luvun alkuun. Kaikkea maatalouden kehityksestä teolliseen ruuantuotantoon, ruokalajeista ravintolakulttuuriin.

KÄÄNNETTY TIETOKIRJALLISUUS — Carlo Ginzburg: Juusto ja madot. 1500-luvun myllärin maailmankuva. 1976. Suomennos Aulikki Vuola. Gaudeamus, 2007.

Tiivistys: keskiajan ja varhaisen uuden ajan maaseudun alemmat luokat olivat uteliaampia, tiedonjanoisempia sekä luovempia kuin luuletkaan.

[pipariperho]

Nykyinen, valtio-organisaation tukema yhteiskuntamalli jakaa hyväksyntää valikoidusti niille, jotka osallistuvat sen tarkoituksen saavutteluun. Yhteiskunnan päätavoite josta palkitaan on palkkatöiden tekeminen, jotta talous kasvaisi. Tämä on ymmärrettävää koska ilman kasvua sen varaan keksitty yhteiskuntamalli ja maailmankuva, joka selittää miten ja miksi maailma on sellainen kuin se on, romahtaisi.

Köyhien tapa elää ymmärretään moraalisesti oikeaksi.: he eivät kuluta yli maapallon kantokyvyn. Koska köyhyys on tabu ja pahin synti jota tulee välttää, kehitetään keinoja matkia köyhyyttä ja silti osallistua tuhoavaan järjestelmään. Rakennetaan ostoskeskus josta voi ostaa samanlaista ruokaa kuin köyhät syövät. Dyykkisafkasta ja leipäjonoruoasta tehdään kiertotalouden muodikasta hävikkiruokaa. Kirkon ulkomaanapu myy rikkaiden ylijäämän takaisin rikkaille sen sijaan, että köyhät saisivat leipää.

[eksopolitiikka]

Roswell-silminnäkijöiden traagiset tarinat

Roswell-silminnäkijöiden traagiset tarinat

kirjoittanut Anthony Bragalia

Roswell ajoi heidät hulluuteen: Traumatisoituneiden silminnäkijöiden traagiset tarinat

Joillekin Roswellin UFO-onnettomuudesta peräisin olevien outojen ruumiiden ja ulkoplanetaaristen jäänteiden näkeminen tuotti yksinkertaisesti liikaa henkistä tuskaa ja psykologista traumaa, mitä he eivät kestäneet. Erityisen vaikeaa se olisi ollut tapahtuma-aikaan vuonna 1947, jolloin maailmankuva oli paljon kapeampi ja ajatuksia avaruuslennoista tuli vastaan lähinnä sarjakuvissa.Niille, jotka eivät ole valmistautuneet, ei voisi olla suurempaa järkytystä kuin joutua yhtäkkiä kohtaamaan jotain niinkin täysin vierasta kuin avaruusolennot. Välitön oivallus siitä, että on olemassa olentoja, jotka ovat paljon ihmistä suurempia, saisi monet tuntemaan itsensä sisäisesti hauraiksi. He tietäisivät välittömästi, ettemme ole yksin. He kyseenalaistaisivat oman paikkansa maailmankaikkeudessa. Avaruusolion putoaminen New Mexicon aavikolle vaikutti kielteisesti joidenkin sen löytämiseen ja jälkimaininkeihin osallistuneiden mielentilaan. He eivät olleet valmiita putoamiseen ja siihen mitä se merkitsi: tulevaisuuden ennenaikaista saapumista ja epävarmuutta näiden olentojen aikeista. He tiesivät myös, ettei heidän elämänsä olisi enää koskaan entisensä. Monet kärsivät ylimääräisestä stressistä, kun heitä uhkailtiin ja varoitettiin, etteivät he saisi koskaan kertoa kenellekään mitään siitä, mitä he olivat nähneet.Nämä psykologiset vaikutukset saattavat olla vakuuttavin todiste siitä, että Roswellin tapaus oli todellakin kosminen tapahtuma.

Poika nimeltä Dee

Usein oletetaan, että kaikki Rowellin alueen putoamispaikalla olleet henkilöt olivat aikuisia miehiä, kuten Mack Brazel (sen tilan isäntä, jolle alus putosi) ja Jesse Marcel, Roswellin tukikohdan tiedustelu-upseeri. Harvoin mainitaan, että paikalla oli myös kaksi lapsitodistajaa, William ”Dee” Proctor ja hänen ystävänsä, Mackin poika Vernon Brazel. Kummallekaan heistä ei käynyt hyvin putoamistapahtuman jälkeen.

William ”Dee” Proctor, ylävasemmalla

Dee kuoli nuorena sydänsairauteen vuonna 2006 ja menehtyi ennen äitiään Lorettaa ja kaikkia sisaruksiaan. Allekirjoittanut puhui Deen hyvin tunteneen piirikunnan virkailijan kanssa, joka sanoi: ”Hän oli raivoisa alkoholisti. Hänellä oli ongelmia alkoholin kanssa jo nuoresta pitäen.” Eronnut Dee kamppaili lihavuuden kanssa. Hän eli erakkoelämää syrjäisellä alueella karjatilallisena. On selvää, että hän oli onnellisin ollessaan suojelevan äitinsä Lorettan kanssa. Hän vietti koko elämänsä kirjaimellisesti pakenemalla kaikkea mainintaa onnettomuudesta ja kantaen sydämessään raskasta taakkaa siitä, että hän oli nähnyt asioita tämän maailman ulkopuolelta, kunnes se tappoi hänet.

Hän oli Loretta ja Floyd Proctorin seitsemänvuotias poika, ja heidän tilansa oli lähellä Fosterin tilaa, jota johti Mack Brazel. Deen tiedetään olleen onnettomuuspaikalla Mackin kanssa sen löytöhetkellä. On ymmärrettävää, että Mack ei kertonut toimittajille, että Dee oli paikalla, kun hän keskusteli löydöstään heidän kanssaan. Hän selvästi suojeli poikaa. Kaikki tekivät niin, myös Deen äiti. Itse asiassa ei olisi koskaan tiedetty, että Dee oli onnettomuuspaikalla, elleivät Proctorin ystävät ja naapurit, mukaan lukien Tommy Tyree, olisi ilmoittaneet UFO-tutkija Kevin Randlelle ja Don Schmittille, että poika oli siellä. Loretta ja hänen miehensä Floyd eivät koskaan tarjoutuneet kertomaan, että Dee oli onnettomuuspaikalla Mackin ja Vernin kanssa, vaikka tutkijat olivat haastatelleet heitä aiemmin. Hän myönsi Deen olleen onnettomuuspaikalla vasta, kun häneltä suoraan kysyttiin asiasta, ja oli selvää, ettei hän voinut kieltää sitä. Loretta kertoi minulle, että Dee ”työskenteli” Mackille 25 sentin päiväpalkalla viikonloppuisin ja kesäisin. Loretta sanoi, että Dee osasi ratsastaa hevosella jo hyvin nuorena. Hän rakasti mennä Fosterin tilalle auttamaan Mackia, ja he ratsastivat yhdessä. Uskon, että on hyvin mahdollista, että seikkailunhaluinen nuori Dee Proctor löysi tämän paikan ensimmäisenä. Loretta kertoi minulle, että Dee lähti hevosen selässä usein ”yksinään Mackin edelle, mikä huolestutti Mackia”.

Dee ei lapsena eikä aikuisena koskaan tarjoutunut keskustelemaan muiden kanssa siitä, mitä hän tiesi onnettomuudesta. Hän antoi äitinsä Lorettan puhua puolestaan. Hän kirjaimellisesti piiloutui tutkijoilta, jotka halusivat keskustella onnettomuudesta hänen kanssaan. Hän väisteli heitä äärimmäisen paljon. Proctorin naapuri John Tilley kertoi minulle, että 1980-luvulla, kun hän ja Loretta olivat Lorettan olohuoneessa ja hän sattui mainitsemaan onnettomuudesta, hän kuuli Deen keittiössä (joka oli käymässä äitinsä luona syömässä aamiaista) nousevan nopeasti ylös ja poistuvan takaoven kautta ”kuin talo olisi ollut tulessa”, näin paeten Tilleya. John sanoi minulle: ”Tiedän, miksi Dee ei siivonnut jälkiään ruokailun jälkeen, kuten hän aina teki äitinsä luona. Se johtui siitä, että hän kuuli meidän keskustelevan jostain, mistä hän ei halunnut puhua.” Useat tutkijat voivat kertoa kertomuksia, joissa Dee kirjaimellisesti pakeni heitä, koska ei halunnut puhua asiasta millään tavalla. Varmasti Deelle olisi ollut paljon, paljon helpompaa yksinkertaisesti sanoa, että siitä on liian kauan ja että hän oli liian nuori, kuin paeta ja piiloutua äitinsä Lorettan taakse. Jopa aikuisena aikuisena miehenä hän käyttäytyi epäkypsästi kuin lapsi.Tutkijoiden Kevin Randle ja Nick Redfern tutkimuksessa on muitakin Deestä opittuja tärkeitä asioita:

Deen ”tunnustus”

Dee puhui onnettomuudesta vain yhdelle tutkijalle, ja silloinkin vain ”vahingossa”. Ainoan kerran hän puhui siitä aikuisena äidilleen Lorettalle. Hän ei kertonut yksityiskohtia Deen osallisuudesta onnettomuuteen, mutta hän kertoi yhden asian: vuonna 1994 Dee vei hänet toiselle onnettomuuspaikalle, joka sijaitsi 2-1,5 mailia itään alkuperäisestä törmäyspaikasta. Hän väitti, että Dee ei koskaan kertonut hänelle tarkalleen, mitä hän näki, ainoastaan sen, että tuolta toiselta paikalta löytyi ”jotain muuta”.

Ainoa tutkija, jonka kanssa Deen tiedetään koskaan puhuneen, on Kevin Randle. Randle kertoo, että kahdesti 1990-luvulla Loretta Proctorille soittaessaan hänen poikansa Dee oli vastannut puhelimeen. Randle ymmärsi, että nämä olisivat ”hukattuja tilaisuuksia” olla puhumatta suoraan Deen kanssa, ja keskusteli hänen kanssaan molemmilla kerroilla hyvin lyhyesti ennen kuin Deen äiti ehti puhelimeen. Yllätettynä Dee vahvisti Randlelle nopeasti ja vastentahtoisesti joitakin hämmästyttäviä tietoja:

Hän oli todellakin Mackin kanssa onnettomuuspaikalla heinäkuun ensimmäisellä viikolla vuonna 1947 ja muistelee sitä

Sotilasviranomaiset olivat tulleet ”käymään” hänen luonaan keskustellakseen onnettomuudesta

Hän törmäsi suureen kenttään, jossa oli metallia muistuttavia jäänteitä ja muita jäännöksiä

Hän ei tiennyt, mitä tuo outo materiaali saattoi olla

Hän sanoi, että hän otti myöhemmin mukaansa ystäviä käymään paikan päällä

Armeija vainoaa Deetä

Deen vahvistus siitä, että sotilasviranomaiset vierailivat hänen luonaan, saa tukea tunnetun tutkijan ja kirjailijan Nick Redfernin luottamuksellisesta yhteydenotosta. Redfern ilmoittaa, että hän oli saanut 1980-luvun lopulla tietää jotain Dee Proctorista iäkkäältä, kuolemaisillaan olevalta mieheltä, joka oli ollut Yhdysvaltain tiedustelupalvelun agentti, jolla oli juristitausta. Nick selitti, että mies oli ”täysin kuvottunut” jostakin, jonka hän oli saanut tietää tehdessään tutkimusta, joka koski tiedusteluagenttien tekemiä kansalaisten oikeuksien loukkauksia New Mexicossa 1940-luvulla. Mies kertoi Nickille saaneensa selville, että Dee Proctor oli saanut ”jumalanpelon” otsaa hakkaavien agenttien toimesta, kun he olivat käyneet hänen luonaan onnettomuuden jälkeen. Hänen luonaan vierailtiin ainakin kahdesti myöhemmin, kun hän oli aikuinen, ja hänelle ”annettiin verhottuja varoituksia siitä, että hän ei saisi puhua asiasta aikuisena”. Nick toteaa tarkkanäköisesti: ”Lapsena hän oli määritelmällisesti villi kortti ja sellainen, joka oli syvästi mukana, mutta jolla ei ilmeisesti ollut aikuisen ajattelutapaa tapahtumahetkellä, ja joka oli siksi jonkinlainen huolenaihe armeijalle.” Redfern lisää edelleen: ”Ja siksi tämä tapaus oli hankala sotilasnäkökulmasta. Karkean kohtelun antaminen karjatilalliselle ei olisi niin vaikeaa. Samanlaisen tekeminen hyvin nuorelle lapselle tuskin olisi sitä, mitä sotilaat sanoisivat uransa kohokohdaksi.”

Mikä oli se ”jokin muu”, jonka Dee oli nähnyt?

Ruumiit… Mack ja kaksi nuorta kohtasivat muukalaisten ruumiita. Tämä tiedetään, koska on kerätty monia uskottavia raportteja pienistä, oudoista ruumiista. Ja jos armeija pystyi löytämään nämä ruumiit alueelta, jonka joka neliösentin Mack Brazel tunsi, niin Mack varmasti näki ruumiit myös. Tietenkin toisesta maailmasta peräisin olevien materiaalien näkeminen pelloilla (ja siitä seurannut pelottelu ja ahdistelu) olisi tarpeeksi rankkaa tällaisille nuorille mielille, mutta myös kuolleiden olentojen näkeminen toisesta maailmasta olisi jotain aivan muuta.

Loretta Proctor hämmästytti minua, kun hän sanoi uskovansa, että alus oli ”karannut” sen vuoksi, mitä hän oli kuullut, ja koska hän sanoi onnettomuuden jälkeen: ”Armeija tuli viemään Mackia pienellä lentokoneella katsomaan ympärilleen ylhäältä päin, näyttääkseen heille toista aluetta”. Mack kertoi minulle, että se oli ensimmäinen kerta, kun hän oli koskaan ollut lentokoneessa.” Hän ei kertonut, mitä muuta hän oli mahdollisesti löytänyt tältä toiselta alueelta. Mack yritti todennäköisesti antaa armeijalle ilmakuvan toisesta putoamispaikasta, jossa oli ruumiit ja pääalus — alue, josta Dee kertoi äidilleen ja jossa oli ”jotain muuta”.

Tutkijat Chuck Zukowski, Larry Landsman ja muut haastattelivat Mack Brazelin pojantytärtä Fawn Fritzia 2000-luvun puolivälissä. Fritz totesi kysyneensä isoisältään: ”Oliko siellä ihmisiä, näitkö ihmisiä? Ja hän sanoi: ”Kulta, ne olivat vain köyhiä pikku olentoja.” Hän lisäsi: ”Se ei ollut mitään sellaista, mitä kukaan haluaisi koskaan nähdä.”

Toinen lapsitodistaja: Vernon Brazel

Harvoin puhutaan Roswellin toisesta lapsitodistajasta, Deen ystävästä ja Mac Brazelin kahdeksanvuotiaasta pojasta Vernon Brazelista. Vernon epäilemättä halusi sen olevan niin. Mitä tahansa Vernon näkikin isänsä ja Deen välillä, se oli tehnyt hänen elämästään helvettiä. Loretta Proctor kertoi allekirjoittaneelle, että koulukaverit kiusasivat Vernonia säälimättömästi tapahtumasta ja halusivat tietää, mitä hän todella näki.

Vernon lähti Roswellista heti, kun hän oli laillisesti kykenevä. Hän muutti nimensä, liittyi laivastoon ja vaelsi sen jälkeen osavaltiosta toiseen, itärannikolta länsirannikolle. Hän pakeni selvästi jotain. Lopulta hän otti pistoolin ja ampui itsensä kuoliaaksi luodilla päähän. Hän oli vasta parikymppinen.

Vernon Brazelista ei tunneta valokuvia, mutta tiedetään, että hän jätti jälkeensä kaksi pientä lasta, jotka eivät todennäköisesti koskaan tienneet isänsä oikeaa nimeä, eivätkä sitä, että hän oli kotoisin Roswellista, New Mexicosta, tai mitä hän oli siellä nähnyt.

Vernon mainitaan vain kerran (ja vain lyhyesti) vain yhdessä Roswellin kahdesta silloisesta sanomalehdestä, eikä yhdessäkään koko maan sanomalehdessä, joka uutisoi asiasta. Ainoastaan Roswell Daily Record -lehden 9. heinäkuuta 1947 ilmestyneessä numerossa mainitaan tilanomistajan poika ja todetaan osittain: ”Brazel kertoi… että hän ja hänen kahdeksanvuotias poikansa löysivät suuren hylkyalueen…”.

Allekirjoittanut sai Loretta Proctorilta tietää, että Vernon oli hyvin läheinen ystävä hänen poikansa Deen kanssa, joka oli myös paikalla onnettomuuspaikan löytöhetkellä. Dee oli seitsemänvuotias ja Vern kahdeksanvuotias. Molemmat olivat hänen mukaansa ”pikku karjatilallisia”, jotka auttoivat Mackia kotitöissä viikonloppuisin ja kesäisin. Kun mainitsin Vernin nimen Lorettalle, hän kuitenkin hermostui: ”Mitä sinä tiedät Vernistä?” Loretta, joka oli aiemmin ollut hyvin avulias ja miellyttävä puhelinhaastatteluissani, hätkähdytti minua tavalla, jolla hän halusi tietää mistä tiesin Vernistä. Silloin tajusin syyn hänen hälyttävään jyrkkyyteensä. Loretta selitti, että onnettomuuden jälkeen Vernillä ”oli sopeutumisvaikeuksia, hänellä oli vaikeuksia muiden lasten kanssa” ja hänestä tuli isäänsä ja onnettomuutta koskevien vitsien kohde. Hän halusi lähteä pois osavaltiosta heti täysi-ikäisenä, Loretta sanoi. Tarina seurasi häntä kaikkialle. Loretta kertoi minulle, että Vernon muutti lopulta nimensä ja ”halusi päästä mahdollisimman kauas identiteetistään ja tästä osavaltiosta. Hän käytti muistaakseni sukunimeä Tannehill tai Tunnicliffe. Jotain sellaista.” Loretta sai tietää, että lyhyen ajan Yhdysvaltain laivastossa ollessaan Vernon asui monissa paikoissa, muun muassa Montanassa, Kaliforniassa ja Virginiassa. Lorettan tietojen mukaan Vern ei kuitenkaan koskaan palannut New Mexicoon, ”hän ei halunnut niitä muistoja”. Kun kysyin Lorettalta: ”Mitä Vernistä tuli?”, hän kysyi: ”Mitä Vernistä tuli?” Loretta epäröi ja vastasi: ”Vern otti pistoolin ja tappoi itsensä. Hän ampui itseään päähän. Hän oli vasta parikymppinen. Hän jätti vaimon ja kaksi pientä lasta.”

Halusin vahvistaa mahdollisimman paljon tästä Lorettan minulle antamasta merkittävästä tiedosta. Itse asiassa sain sotilastietojen avulla selville, että Vernon Brazel oli USS Hassayampan miehistössä sen kotisatamassa Pearl Harborissa. Sosiaaliturvan kuolinluettelon avulla sain selville, että sekä Kalifornia että Virginia oli ilmoitettu viimeiseksi asuinvaltioksi ja osavaltioksi, jossa kuolintodistus oli annettu. Ja hän kuoli parikymppisenä. Kaikki tämä vahvisti sen, mitä Loretta Proctor oli kertonut minulle.

Sairaalasihteerin mielenterveys

Miriam Andrea Bush toimi jonkin aikaa Roswellin armeijan lentokentän sairaalasihteerinä. Hän oli sairaalan johtajan, everstiluutnantti Harold M. Warnen, johdon assistentti. Siellä hän näki heinäkuun alussa vuonna 1947 jotain niin kauhistuttavaa, että se johti hänen henkiseen romahdukseensa ja itsemurhaansa.

Hänen veljensä George, sisarensa Jean ja kälynsä Patricia Bush kertoivat tutkijoille Don Schmitt ja Tom Carey kauhean tarinan Miriamista. Eräänä heinäkuun alun kesäyönä vuonna 1947 Miriam saapui vanhempiensa taloon, kuten hän aina teki perheillalliselle. Mutta tämä ilta oli hyvin erilainen. Hän saapui paikalle nyyhkyttäen hillittömästi. Hän ei pystynyt syömään. Kyynelten läpi hän kertoi perheelleen, mitä tukikohdassa oli aiemmin samana päivänä tapahtunut.

Hän oli huomannut ylimääräistä hoitohenkilökuntaa, jota hän ei tuntenut, ja laitoksessa oli paljon vilkasta toimintaa. Hänen esimiehensä, eversti Warne, kertoi hänelle tilanteesta ja vei hänet läheiseen tutkimushuoneeseen. Hän ei koskaan unohda näkemäänsä:

Paareilla oli useita pieniä, lapsenkaltaisia ruumiita valkoisten liinavaatteiden alla. Mutta nämä eivät olleet lapsia. He olivat kammottavia — heidän päänsä olivat epänormaalin suuret ja heillä oli oudot silmät. He eivät olleet edes ihmisiä. Hän oli tietoinen onnettomuushuhuista ja tajusi, että nämä olennot olivat peräisin siitä tapahtumasta. Hän suuttui siitä, että Warne oli altistanut hänet sellaiselle. Vaikka hänellä oli asemansa vuoksi turvaluokitus ja vaikka hän oli utelias siitä, mitä oli tekeillä, hän huusi toistuvasti perheelleen: ”Miksi hän näytti tuon minulle?”. Hän myös kehotti heitä olemaan sanomatta kenellekään mitään siitä, mitä hän oli kertonut heille. Myöhemmin hänen kuultiin itkevän itsensä uneen sinä yönä. Perhe ei tiennyt, mitä tehdä tämän kaiken ja Miriamin suhteen, joka oli yhä levottomampi. He eivät puhuneet julkisesti mitään, ennen kuin tutkijat Don Schmitt ja Tom Carey löysivät heidät vuosikymmeniä myöhemmin.

Miriam Bush

Miriam Bush ei jäänyt tukikohtasairaalaan tuon syvästi järkyttävän episodin jälkeen. Seuraavana vuonna hän irtisanoutui virastaan, avioitui yhtäkkiä homoseksuaalin kanssa mukavuussyistä ja ”karkasi” tämän kanssa Kaliforniaan paremman elämän toivossa, eikä enää koskaan asunut New Mexicossa.

Mutta se ei ollut parempaa elämää. Pakeneminen ei riittänyt. Miriam Bush ei päässyt pakoon muistojaan maanpäällisestä. Joitakin vuosia myöhemmin hän kirjautui yksin motelliin San Josen pohjoispuolella, Kaliforniassa, käyttäen siskonsa nimeä. Myöhemmin hänet löydettiin motellihuoneesta tukehdutettuna muovipussi päässään ja tiukasti kaulan ympärille sidottuna. Miriam Bush, kuten todistaja Vernon Brazel, oli tehnyt itsemurhan.

Sheriffi shokissa

George Wilcox oli Chavezin piirikunnan seriffi heinäkuussa 1947. Hän sai tiedon onnettomuudesta, kun Mack Brazel toi hänen toimistoonsa joitakin onnettomuuden jäänteitä. Wilcox otti tämän jälkeen yhteyttä Roswellin armeijan lentotukikohtaan, joka lähetti sinne poliisit Jesse Marcelin, Sheridan Cavittin ja Lewis Rickettin. George Wilcox epäilemättä toivoi, ettei Mack olisi koskaan tullut hänen ovestaan sinä päivänä. Hän oli suosittu seriffi, joka nautti työstään ja asui jopa vankilan yläpuolella sijaitsevassa kerrostalossa. Mutta onnettomuuden jälkeen Wilcox ei enää koskaan pyrkinyt uudelleen sheriffiksi, koska ei halunnut olla missään tekemisissä sen kanssa. Se, mitä hän näki — ja mitä hänen oli pakko tehdä — teki hänestä ikuisesti muuttuneen miehen.

On käynyt ilmi, että Wilcox ei ainoastaan nähnyt ruumiita itse, vaan armeija painosti häntä auttamaan alueen todistajien puheiden tukahduttamisessa muun muassa uhkailun avulla. Wilcoxin vaimo oli Inez Wilcox. Hän kertoi tyttärilleen Phyllis Maguirelle ja Elizabeth Tulkille sekä tyttärentyttärelleen Barbera Duggerille jotain hämmästyttävää: George oli uskoutunut hänelle, että hän oli itse asiassa päässyt ulos onnettomuuspaikalle, jossa hän näki neljä pientä, isopäistä ruumista hopeanharmaissa silkkipuvuissa sekä palaneen alueen ja törmäysromun. Inez sanoi, että ”he” olivat kieltäneet hänen miestään puhumasta tapahtumasta. Kun hänen täytyi torjua ympäri maailmaa tulleita puheluita onnettomuudesta sen jälkeen, kun se oli noussut otsikoihin, häntä kehotettiin ohjaamaan kaikki lehdistön tiedustelut tukikohtaan ja olemaan kertomatta enempää. Inez kertoi perheelleen, että ”George sanoi tapahtuman järkyttäneen häntä. Hän ei halunnut enää koskaan olla sheriffi”.

Sheriffi George Wilcox hermostuneena vastaamassa puhelimeen maahansyöksyn jälkeen

Joitakin vuosia sitten Wilcoxin naapuri Rogene (os. Corn) Cordes kertoi allekirjoittaneelle, että tukikohdan miehet pakottivat Wilcoxin ”tekemään asioita, joita hän ei halunnut tehdä”. Hänestä tuli ”hyvin erilainen” onnettomuuden jälkeen, hän sanoi. Wilcoxin apulaisseriffi Tommy Thompson, joka vältteli tutkijoiden kyselyitä onnettomuudesta, totesi vain, että sheriffi Wilcox ”tuhoutui tapahtumien seurauksena”. Wilcoxin toinen apulaissheriffi oli Bernie Clark. Kun tutkijat tavoittivat hänet, hän kieltäytyi sanomasta mitään tapauksesta. Hänen poikansa Gene ja Charles Clark sanovat kuitenkin, että Wilcox oli kehottanut heidän isäänsä olemaan sanomatta mitään. Roswellin KSWS-radion toimitusjohtaja Johnny McBoyle pääsi onnettomuuspaikalle, ja Wilcox varoitti häntä myöhemmin sanomasta mitään näkemästään.

Kaikki tämä oli surullisen lopun alku asialleen omistautuneelle maaseudun lainvalvojalle, joka joutui tietämättään sekaantumaan ihmiskunnan historian suurimpaan tapahtumaan: ei-ihmisten maahansyöksyyn.

Kersantin kuumotukset

Kersantti Thomas Gonzales oli aliupseerina kuljetusyksikössä (Squadron T) Roswellin sotilaslentokentällä heinäkuussa 1947. Tutkijoiden, kuten Kevin Randlen, Don Eckerin ja John Pricen, haastatteluissa Gonzales totesi, että hänen tehtävänään oli suojella putoamispaikkaa pelastustöiden aikana. Hän kertoi nähneensä todellakin ilmatyynyaluksen, joka oli räjähtänyt kappaleiksi. Hän tunnusti lisäksi nähneensä henkilökohtaisesti ihmisen kaltaisia olentoja, joilla oli hieman suuremmat päät ja silmät. Hän kutsui niitä ”pieniksi miehiksi”. Gonzalez sanoi, että niitä oli neljä, ja että yksi näytti vielä osoittavan elonmerkkejä. Gonzales sanoi, että ruumiisiin liittyi ”kauhea haju”.

kers Thomas Gonzales

Gonzalesille tuli vuosien mittaan pakkomielle näkemiinsä olentoihin. Hän ei saanut näkyä pois mielestään. Itse asiassa hän veisti karkeita puuhahmoja oudoista ”pikkumiehistä”. Joitakin näistä veistoksista näytettiin Eckerille ja Pricelle. Gonzales kertoi myös, että toinen sotilas nimeltä Paul Goley oli hänen mukanaan noutopaikalla. Goley löydettiin myöhemmin tukikohdan vuosikirjasta. Gonzalesin poika vahvisti, että hänen isänsä mainitsi onnettomuudesta ensimmäisen kerran 1960-luvulla.

UFO Magazinen vuoden 1994 9. vuosikerran numerossa 5 tutkija Don Ecker kertoo keskustelustaan Thomas Gonzalezin kanssa: ”Gonzalez sanoi, että hänet lähetettiin heti onnettomuuden jälkeen ulkomaille, mikä aiheutti kohtuuttomia vaikeuksia hänen vaimolleen ja perheelleen. Ja kuten monilla muillakin tapahtuman silminnäkijöillä, se vaikutti häneen monien vuosien ajan. Hän myönsi juovansa paljon tapahtuman jälkeen — oireyhtymä, josta monet muutkin silminnäkijät ovat kertoneet.”

Tiedusteluagentin tuskat

Majuri Jesse Marcel sijoitettiin Roswellin armeijan lentokentälle tukikohdan tiedustelu-upseeriksi heinäkuussa 1947. Chavesin piirikunnan sheriffi George Wilcox kutsui Marcelin vastaamaan tilan johtaja Mac Brazelin vierailuun sheriffin luona, jossa hän kertoi, että Fosterin tilalla Roswellin ulkopuolella sijaitsevalta pellolta oli löytynyt outoja jäänteitä.

majuri Jesse Marcel Sr.

Kun Marcel löydettiin vuonna 1978, hän kuvaili nähneensä, käsitelleensä ja kuljettaneensa materiaalia, jota hän kuvaili ”ei Maasta peräisin olevaksi”. Siihen kuului ohutta, hyvin kevyttä metallia, jolla oli ”muovisia ominaisuuksia”, suuria kiinteitä kappaleita ja muita outoja esineitä, joista joihinkin oli painettu violetteja symboleja, jotka olivat kuvioitu merkityksen välittämiseksi. Materiaali ei reagoinut raskaisiin lekaniskuihin tai palamiseen. Hän vakuutti, että romut eivät olleet peräisin mistään ilmapallosta tai lentokoneesta — että kyseessä oli jonkinlainen Maapallon ulkopuolinen lentokone.

Marcel myönsi tutkija Linda Corleylle viimeisessä nauhoitetussa haastattelussaan: ”On helvetin paljon, mitä en ole sanonut. En voi tehdä sitä maani vuoksi.” Vuonna 2006 Marcelin miniä Linda Marcel myönsi tälle kirjoittajalle, että Jesse oli elämänsä lopussa sanonut hänelle, että oli ollut toinenkin putoamispaikka — ja että hiekkaan oli levitetty muiden kuin Maasta kotoisin olevien ihmisten ruumiita.

Jessen perheenjäsenet Houmassa, Louisianassa ovat myös puhuneet allekirjoittaneen kanssa. Jessen serkku Nelson Marcel kertoi, että Jesse itse kertoi hänelle nähneensä ”useita pygmien kaltaisia ruumiita” raunioiden joukossa. Nelson kertoi tästä paikalliselle sanomalehdelle, ja hänen kertomuksensa on julkaistu Houma Courier -lehden 15. helmikuuta 1996 ilmestyneessä numerossa. Tämän kertomuksen vahvistaa entinen CIC:n (Counter Intelligence Corps) agentti Charles R. Shaw, jolle Jesse kertoi juuri tämän tarinan vuonna 1950. Marcelin sukulainen Sue Marcel Methane kertoi tutkija Tom Careylle, että Jesse kertoi hänelle, että onnettomuuspaikalla oli todellakin ruumiita — ja että hän oli puhunut niistä ”valkoisina jauhemaisina hahmoina”.

Saamme tietää Jessen omalta pojalta, tohtori Jesse Marcel Jr:lta, että tapahtuma aiheutti jatkuvan kriisin Jesse Marcelin elämässä. Tohtori Marcelin vuonna 2008 ilmestyneessä tapahtumasta kertovassa kirjassa ”The Roswell Legacy” tohtori Marcel paljasti ensimmäistä kertaa yksityiskohtia siitä, miten onnettomuus oli vaikuttanut heidän perheeseensä hyvin synkällä tavalla. Tuettuaan sotilaallisia ponnisteluja (muun muassa jouduttuaan julkisesti nöyryytetyksi, kun hänet pakotettiin valokuvaan ilmapallojunan foliomateriaalin kanssa), hänen isänsä — mies, joka oli kaiken keskipisteenä — oli jätetty purkautumaan ja hajoamaan.

Vaikka hän toipui myöhemmin, saamme hänen pojaltaan kuulla, että onnettomuuden jälkeen Jesse Marcel ajautui valitettavasti syöksykierteeseen. Hänestä oli tullut alkoholisti — seurausta siitä, että armeija, jota hän palveli niin uskollisesti ja jota hän ihaili niin täydellisesti, oli pilannut hänen hyvän maineensa. Marcel — kuten niin monet muutkin — joutui Roswellin ”totaaliseen” tuhoon… avaruusolentojen aiheuttama ahdistus ja sitä seurannut peittely ajoivat hänet juomaan.

Toinen agentti tuskissaan

Sheridan Cavitt oli CIC-agentti (Counter Intelligence Corps), joka saattoi konstaapeli Jesse Marcelin Roswellin pohjoispuolella sijaitsevalle onnettomuuspaikalle. Hänen todistuksensa siitä oli usein täynnä ristiriitaisuuksia, hämmennystä ja jopa valheita. Vaikka monet tutkijat halveksivat häntä, on tietyssä mielessä ihailtavaa, että Cavitt pysyi uskollisena valalleen suojellakseen tapaukseen liittyvää kansallista turvallisuutta. Itse asiassa hän ilmaisi juuri tämän huolensa tutkijoille Kevin Randle ja Don Schmitt siitä mitä he tekisivät, jos he saisivat selville jotain kansalliseen turvallisuuteen liittyvää. Rouva Mary Cavitt sanoi: ”Hän ei kerro teille mitään. He ovat käskeneet häntä olemaan kertomatta, eikä hän kerro. Siksi hänet valittiin moniin hänen saamiinsa tehtäviin… koska hän osaa olla hiljaa. Enkä minäkään voi auttaa sinua, koska hän ei kerro minulle mitään.”

Tutkijat Tom Carey ja Don Schmitt tavoittivat hänen poikansa Joe Cavittin. Joe Cavitt oli haastatteluhetkellä asianajaja. Hän kertoi, että tapahtuman jälkeen hänen isästään tuli irrallinen. Itse asiassa hän luonnehti tilannetta isäksi, joka ”eli kuplassa” ja että ”sinulla oli kirjaimellisesti puolikas isä”.

Eräänä iltana päivällisellä Joe kysyi isältään eräästä Roswellin onnettomuuteen liittyvästä seikasta.

Sheridan Cavitt

Joe kertoo, että hänen isänsä jähmettyi, nousi hitaasti pöydän äärestä, jätti ruokansa ja käveli hiljaa pois.

Koska hän tiesi, ettei hänen isänsä ollut kertonut, mitä hän todella tiesi onnettomuudesta, hän lähestyi isäänsä tämän ollessa kuolemansairas, jotta tämä allekirjoittaisi sinetöidyn lausunnon, joka voitaisiin julkaista hänen kuolemansa jälkeen. Joka kerta, kun asia otettiin puheeksi, hänen isänsä sanoi, että ”hän ei ollut valmis”.

Cavitt kieltäytyi kipulääkityksestä viimeisinä päivinään, aivan kuin hän olisi halunnut pitää sanansa kurissa. Kun lähiomaiset kävivät hänen luonaan sairaalassa kertomassa henkilökohtaisia tarinoita ja muistoja, Cavitt ei sanonut sanaakaan. Näin syvien salaisuuksien säilyttäminen kuolemaan asti oli varmasti valtava psykologinen taakka.

Karjankasvattajan kärsimykset

Mack Brazel oli tunnetusti Roswellin onnettomuuden alkuperäinen aikuinen todistaja. Hän oli Roswellin ulkopuolella sijaitsevan Fosterin tilan isäntä heinäkuussa 1947, ja hän oli se, joka ensimmäisenä ilmoitti törmäyslöydöstä sheriffi George Wilcoxille. Roswell Daily Record -sanomalehden silloinen otsikko kiteyttää tilanteen: ”Ahdisteltu tilallinen, joka löysi lautasen, pahoittelee, että kertoi siitä”. Brazelia todellakin ahdisteltiin — häntä pidettiin ”pidätettynä” ja kuulusteltiin lentotukikohdassa tapauksesta useita päiviä. Sen jälkeen kerrottiin, että hän jätti tarkoituksella huomiotta ohikulkijoiden tervehdykset kaupungilla ollessaan. Välikohtauksen jälkeen Brazel lähti tilalta ja alueelta ja aloitti liha-alan yritystoiminnan muualla osavaltiossa.

Mack Brazel

Tom Carey ja Don Schmitt löysivät erään Brazelin tunteneen Howard Scrogginsin, joka oli kiinteistöjohtaja. Hän kertoi, että hän oli vuonna 1959 tavannut Brazelin. Lounaalla ystävänsä kanssa Las Crucesissa hän huomasi, että Brazel istui ravintolassa. Scoggin lähestyi Brazelia kysyäkseen 12 vuotta aiemmasta onnettomuustapahtumasta. Brazel irvistellen ja nyrkkejä puristellen nousi pöydästä ja yksinkertaisesti poistui. Scogginin mukaan ”se oli kuin katsoisi yhtä ihmissusielokuvaa, jossa Lon Cheney muuttuu karvaiseksi hirviöksi”.

Carey ja Schmitt kertovat toisesta huolestuttavasta kohtaamisesta karjatilallisen kanssa. Bob Wolf oli KGFL-radion omistaja, joka törmäsi Brazeliin yhteisön tapahtumassa muutama kuukausi ennen Brazelin kuolemaa. Kun Wolf, joka ei ollut nähnyt Brazelia vähään aikaan, tuli Brazelin luo ja jossain vaiheessa mainitsi onnettomuustapahtuman, Brazel, joka oli ensin vaihtanut kohteliaisuuksia, muuttui selvästi erilaiseksi. Wolf sanoi, että ”hän näytti siltä kuin olisi nähnyt aaveen”. Brazel varoitti häntä: ”Nuo ihmiset tappavat sinut, jos kerron sinulle, mitä tiedän.” Sitten Brazel poistui tilaisuudesta äkisti ja jätti ruokansa.

Joanne Purdie oli JB Fosterin tytär, joka omisti tilan, jota Mack isännöi. Joanne kertoi Careylle ja Schmittille: ”En epäile uhkauksia. Koko koettelemus pilasi kaikin tavoin hänen elämänsä.” Mack Brazel kuoli massiiviseen sydänkohtaukseen. Dee Proctorin tavoin hän kantoi vihaa ja salaisuutta, joka satutti hänen sydäntään.

Sotilaan henkilökohtainen hajoaminen hänen nähtyään ruumiit

Eleazar Benevidez oli ensimmäisen luokan sotamiehenä 390. ASS-joukoissa Roswellin sotilaslentokentällä heinäkuussa 1947. Tutkijoiden Tom Carey ja Don Schmitt 2000-luvulla tekemissä nauhoitetuissa haastatteluissa Benevidez selitti, että hän oli tukikohdan hangaarissa P-3 heinäkuun 7. päivänä, koska hänellä oli käsky ilmoittautua sinne avustamaan ”huippusalaisten esineiden” siirtämisessä hangaarista tukikohdan sairaalaan.

Benevidez ymmärsi, että hänen oli määrä valvoa tätä yksityiskohtaa ja että hän oli korvaamassa jotakuta toista, mikä selitti hänen tehtävänsä äkillisyyden. Benevidez ymmärsi, että se, mitä hänen oli määrä nähdä, oli merkittävää, koska hänelle kerrottiin, että tähän tehtävään aiemmin määrätty henkilö oli juuri saanut hermoromahduksen lentokonehallissa ja hänet oli pidettävä kurissa. Benavidez sanoi: ”Se oli ilmeisesti liikaa hänelle, ja hän vain sekosi.” Benevidez tajusi pian, mikä oli aiheuttanut toisen sotilaan hermoromahduksen: kuljetusta vaativat ”huippusalaiset esineet” olivat neljä paaria, joiden päällä oli lakanoihin käärittyjä ruumiita, jotka hän pystyi erottamaan pieniksi ei-inhimillisiksi olennoiksi, joilla oli harmaantunut väri ja ”turvonnut pää”.

Roswellin mielenterveyskysymykset

Ei ole mitään yhtä ainoaa tapaa, jolla ihmiset käsittelevät suoraa, henkilökohtaista kokemusta avaruusolentojen läsnäolosta. Jotkut lokeroivat sen, jotkut purkautuvat kertomalla tarinansa vasta elämänsä lopussa, jotkut vihjaavat siitä, jotkut kertovat kaiken tietämänsä, ja jotkut menevät hautaan sanomatta mitään kenellekään.

Kuten näkyy, neljän sotilaan, jotka olivat paikalla tai lentokonehallissa, kahden lapsen, tukikohdan lääkintätyöntekijän ja piirikunnan seriffin elämä muuttui hetkessä syvästi. On todennäköisesti monia muita, jotka kärsivät hiljaisuudessa ja joiden traagisia tarinoita emme koskaan saa tietää. Joillekin Roswellin tapaus jätti jälkeensä päihteiden väärinkäytön, irtaantumisen, pakenemisen ja valitettavasti myös itsemurhan.

Tämä kaikki tiivistyy parhaiten Roswellin tukikohdan S-skvardonin korpraalin Ernest Camrenarin lesken kommenttiin. Kun kysyin häneltä joitakin vuosia sitten, mainitsiko hänen miehensä koskaan Roswellin onnettomuuspaikkaa vuonna 1947, hän vastasi hysteerisesti: ”Kyllä, hän mainitsi”. Hän kertoi minulle, mutta en halua muistaa sitä!”

Valitettavasti tässä artikkelissa esitettyjen henkilöiden kohdalla tällainen ”muistaminen” vei heidät hulluuden partaalle.

  Artikkelin julkaissut ufoexplorations.com

http://eksopolitiikka.fi/eksopolitiikka/roswell-silminnakijoiden-traagiset-tarinat/?utm_source=TR&utm_medium=eksopolitiikka.tumblr.com&utm_campaign=SNAP%2Bfrom%2B_%7C+Eksopolitiikka.fi+%7C_

[vesku56]

Tämä tutkimus vahvistaa arkista havaintoa, että hörhömystön maailmankuva on merkittävän faktaresistentti.

[datatiede]

Fermin paradoksi on ratkaistu: Von Neumannin luotaimet ovat jo täällä 

Keskustelkaamme hetki Yhdysvaltojen sisäpolitiikasta. Olen seurannut pari vuotta Yhdysvaltojen outoa keskustelua, jossa maailmankuva näyttää olevan nopeassa muutoksessa. Suomalaiset eivät ole juurikaan kiinnittäneet huomiota tähän Yhdysvalloissa tapahtuneeseen epätavalliseen kehitykseen. Yhdysvaltojen hallitus on myöntänyt että ufoja on olemassa ja niitä ei voi selittää millään ihmiskunnan…

[pupucino]

Tästä viisastuneena älkää tehkö sitä virhettä, että hankitte lapsia henkilön kanssa, jonka maailmankuva on tällainen.

Ottakaa varoitusmerkit vakavasti ja jättäkää se sika tai vain jättäkää lapset hankkimatta.

”Vaimo halusi lapsia. Koemme lapset enemmänkin vaimon harrastuksena, vaikka vaimo ei näin uskallakaan ääneen sanoa. En koe reiluna, että minun pitäisi tehdä urani suhteen kompromisseja vaimoni harrastuksen vuoksi.”

Siis että mitä?!?!

”Olin vain vähän aikaa vapaalla. Jo ensimmäisten kahden päivän jälkeen alkoi ärsyttää pennun huutaminen ja akan nalkutus. Lähdin töihin kesken vapaiden.”

Just...

[olispakaljaa]

tän vuotinen joulukalenteri onkin elämyskalenteri by saatana. sen lisäksi että olen tässä kuussa hävittänyt ja löytänyt puhelimeni (ja joutunut sulkemaan luottokortin Turhaan ja maksamaan vielä siitäkin paskasta), oon rikkonu autosta pyyhkijän, onnistuin vielä tulemaan kipeäksi ja joudun nyt todennäköisesti skippaamaan kaikki kaverien näkemiset (jos sitten ensi vuonna???🥲), sain vielä jonkun jalkasienen ja mun pitää mennä uudestaan verikokeisiin kun jotkut arvot oli koholla. mitähän paskaa löydän luukusta 24? 😊

[morsobaby]

Suomalaiset on nii hirveen rasistisia ja se on täysin normalisoitua täällä. Monet 40+ vuotiaat on aika avoimia siitä että ne suosii valkoihosia. "No mut Ukrainalaiset on lähempänä meitä!!1! Ei me jakseta välittää jostai afrikkalaisista tai arabeista pallon toisella puolella, ne vaa lähettää tänne nuoria miehiä jotka hyötyy MEIDÄN rahoista ja eduista ja raiskaa naisia!1!! [insert racial slurs]". Vittu saatana. Raivostuttaa nähä tätä ihan siis tavallisissa oikeen elämän tilanteissa. Ja sit nää kaikki Marja-Liisat ja Jaakot käyttäytyy niinku niitä muka syrjittäis siitä et ne ei saa sanoa enää n**keri tai Mustalainen yms yms. Vituttaa vaan sen sanon. Jos täällä huomauttaa siitä jolleki nii ne on iha ku mä oisin loukannu niiden esi-isiä tai jotain ei helvetti. Se on jotenki nii arkista olla rasistinen maailmankuva että sitä on mahdoton kritisoida

[jacularmetteld]

Oot... suomesta?? Mun maailmankuva muuttui. Mut hyvää syndee ja hyvää vappua!

Haha! Taidan olla joo. :D

Kiitoksia! Ja hauskaa vappua sullekin!

[digisprint]

Mitä koneoppiminen on?

Kurssi: Digitaalinen liiketoiminta RDI1LH101-3029 Haaga-Helia ammattikorkeakoulu

Tehtäväpaketti 6 Tekoäly, automatisointi ja robotiikka

Julkaisupäivä: 10.12.2019

Valitsin tekoälyä ja automatisointia koskevasta tehtäväpaketista mielestäni kaikista perustavanlaatuisimman aiheen, sillä vaikka robotiikasta ja koneoppimisesta puhutaan paljon, aihe tuntuu monimutkaiselta. Kuuntelin Helsingin yliopiston Elements of AI -kurssin opettajan Teemu Roosin podcastin aiheesta.

Koneoppiminen tarkoittaa sitä, että ohjelmisto oppii sitä mukaa kun tulee lisää dataa: se parantaa toimintaansa datasta löytyvän säännönmukaisuuden perusteella. Koneoppiminen on ikään kuin tilastomatematiikkalaskuri, joka kehittyy ilman, että sitä tarvitsee datan lisääntyessä aina ohjelmoida uudelleen. A.I. Materin blogin mukaan koneoppiminen mahdollistaa tekoälyn, joka taas tarkoittaa koneen pyrkimystä toimia kuten ihminen yleensä melko kapea-alaisissa tehtävissä.

Roos kertoo, että koneoppiminen sopii tilanteisiin, joissa tarvitaan systemaattista päättelyä ja dataa päätöksentekoa varten. Epämääräistä tai intuitiivista työskentelyä kuten johtoryhmätyöskentelyä tekoäly ei auta: datan tulee olla kvantitatiivista ja määrämittaista eli aina samassa muodossa. Roosin mukaan oppivan koneen ei kuitenkaan kannata antaa tehdä päätöksiä puolestamme, vaan voimme ottaa siltä vinkkejä ja pikkuhiljaa opetella luottamaan siihen.

Koneoppiminen on nyt pinnalla kolmesta syystä

·       Dataa on valtavasti ja tarve sen lajitteluun on kasvanut

·       Laitteistoa on opittu käyttämään tehokkaasti: sekä havainnointimenetelmät että datan käsittely on helpottunut

·       Hiljaista käytännön tietotaitoa päästään käyttämään: kokeneita koneälyn ammattilaisia alkaa olla sekä yliopistoissa että yrityksissä

Mitä menetelmiä käytetään missäkin sovelluksessa?

Esimerkiksi markkinoinnissa voidaan koneoppimisen avulla tutkia asiakkaan ostokäyttäytymistä ja suositella tuotteita muiden saman tyyppisten asiakkaiden ostohistorian perusteella. Lääketieteessä koneälysovellus voi kuvien perusteella oppia tunnistamaan esim. syöpäsoluja sisältävät näytteet. Myös esimerkiksi Google käyttää hakukoneensa tulosten järjestelyssä koneoppimista: se järjestää ja karsii tulokset tietyn algoritmin mukaiseen järjestykseen.

Menetelmiä ovat:

·       Yleisesti datan lajittelu ja järjestäminen, algoritmit

·       Tekstintunnistus

·       Kuvantunnistus

·       Puheentunnistus

Yllättävää kyllä, Euroopassa tehdään Roosin mukaan eniten koneälyyn liittyvää tutkimusta, jos lasketaan kaikki Euroopan maat yhteen. Tutkimuksen vahvuuksia Euroopassa ovat datan hallinta ja regulaatio ja eettisten käytäntöjen kehittäminen. Koneälyn kehittymiseen liittyy yhteiskunnallisia kysymyksiä ja huolenaiheita: esimerkiksi algoritmin kehittäjällä on valtaa siihen, mitä ihmiset näkevät tai eivät näe, joten heillä on valtaa siihen, millainen maailmankuva ihmisille muodostuu.

Roosin mukaan kuka tahansa voi alkaa käyttämään koneoppimista hyödykseen. Koneoppimiseen ei tarvita kvanttitietokonetta ja sitä voi koodata millä tahansa kielellä. Ei tarvita isoja tehtaita, vaan kokeileminen on nopeaa. Tärkeintä on hoksata sovellusalue, josta koneoppimisesta voisi olla hyötyä.

Kuva: Algoritmin rakentamista suosittelujärjestelmää varten. Lähde: Pavel Kordnik: Machine Learning for Recommender systems - Part 1 (algorithms, evaluation and cold start) 

Esimerkkejä arkisista koneoppimisen sovellusalueista

·       Roskapostisuodattimet

·       Kasvojen tunnistus kuvista

·       Suositukset: Spotifyn, Netflixin, Amazonin suosittelualgoritmit

·       Samanlaisten kuvien etsiminen esim. Pinterestistä

·       Sosiaalisen median feedin kuratointi: Facebook, Twitter

·       Liikenne-ennusteet: Uberin reitin etsiminen, Google Maps

·       Rahanpesun tunnistaminen

·       Uusiutuvan energiantuotannon ennustaminen

Heikkoa tekoälyä sovelletaan myös jo arkisesti

·       Chatbot-asiakaspalvelijat oppivat koko ajan paremmin tunnistamaan puhetta ja vastaamaan puhekielellä

·       ”Henkilökohtainen assistentti”, joka tunnistaa puheen ja ohjaa esim. valoja, äänentoistoa, herätyskelloa tai kalenteria

·       Automaattiautot

Kuva: Eugene Goostman, ensimmäinen chatbot, joka läpäisi Turingin testin eli 33% testin tuomareista luuli keskustelevansa ihmisen eikä koneen kanssa. 

Itselleni tuli mieleen niinkin laaja ja monimutkainen aihe kuin sotatraumojen ymmärtäminen: voisiko sotatraumoja saaneiden tarinat, valokuvat, tiedossa oleva data kartoista, päivämääristä ja tapahtumista sekä sodassa olleiden sukulaisuussuhteet ja terveystiedot yhdistää niin, että uudet sukupolvet voisivat paremmin ymmärtää mitä heidän isovanhemmilleen on tapahtunut ja mihin kaikkeen trauma voi vielä vaikuttaa? Voisiko koneoppimisesta olla apua kollektiivisen trauman purkamisessa? Tähän tarvittaisiin kyllä rutkasti erilaisen datan yhdistämistä ja varsinkin sitä eettistä pohdintaa ja rajoituksia, että tällainen tieto pysyy parantamisen eikä satuttamisen apuvälineenä. 

Lähteet

A.I. Mater 2018. Mitä eroa on koneoppimisella ja tekoälyllä. Blogi 1.6.2018. Luettavissa: https://aimater.com/mita-eroa-on-koneoppimisella-ja-tekoalylla/ Luettu 10.12.2019

Daffodil 2017. 9 Machine Learning Examples from Day-to-Day Life. Luettavissa https://insights.daffodilsw.com/blog/9-machine-learning-examples-from-day-to-day-life Luettu 10.12.2019

Roos, Teemu 2019. Mitä pitää tietää koneoppimisesta. Podcast: Uuden työn ääniä. DNA Business. Kuunneltavissa: https://soundcloud.com/dna-business/mita-pitaa-tietaa-koneoppimisesta Kuunneltu 10.12.2019

[hiidenneiti]

Kylän asukkaat siis lainasivat toisilleen ahkerasti kirjoja, eikä kierron piiriin kuulunut ainoastaan pappeja (kuten olisi voinut odottaa), vaan jopa naisia. Udinessa oli tiettävästi avattu jo 1500-luvun alussa Gerolamo Amaseon johdolla koulu "lukemista ja opettamista varten tekemättä eroa ihmisten välillä, niin kaupunkilaisten kuin käsityöläisten ja kansanmiestenkin lapsille, niin varttuneille kuin nuoremmillekin ja ilman erityistä maksua". [...] Kirjat olivat osa näiden ihmisten jokapäiväistä elämää: kirja oli melko huolettomasti kohdeltu käyttöesine, joka oli alituisessa vaarassa kastua tai repeytyä.

Juusto ja madot. 1500-luvun myllärin maailmankuva. Carlo Ginzburg. 1976. Suomennos Aulikki Vuola. Gaudeamus, 2007.

[prklbrln]

SYNTISEN SÄDEKEHÄ

Nykymaailmassa näinä globalisaation aikoina on vaikeata irrottautua ihmiskunnan paheista ja epäeettisistä toiminnoista, ellei sitten suostu pastoraaliseen linkolalaismaiseen omavaraiseen eloon erämaissa. Osallistumme vääryyksiin, siis jopa sellaisiin, jotka itse koemme vääriksi, halusimme tahi emme, joko suoraan tai epäsuorasti joka päivä.

Tuotannon tasolla saatamme antaa lahjamme käyttöön aloilla, joilla käytetään teollisesti tuotettua lihaa tai maitoa. Kokoamme elektroniikkaa, jonka raaka-aineiden hyödyntämisessä on myös aiheutettu kurjuutta ja kärsimystä, jopa sotia. Rakennamme ja sisustamme taloja yhdessä alipalkattujen siirtolaistyöntekijöiden kanssa edullisista epäselvissä olosuhteissa tuoteteuista elementeistä. Valmistamamme auto on säädetty siten, että sillä huijataan päästörajoituksia valvovia viranomaisia.

Palveluissa on paljon samaa, mutta siihen tulee lisäksi ongelma siitä, ettemme aina tiedä, keitä palvelemme, voimme epäsuorasti palvella vaikkapa naisten ahdistelijaa tai murhaajaa. Joskus tiedämme, että teemme mainoksia vaikkapa edellä mainitun kaltaiselle autojätille, joka on syyllistynyt massiiviseen petokseen. Voimme olla siviilipalveluksen eettisistä syistä valinneita, jotka nyt työskentelemme firmalle, joka lobbaa hävittäjälentokoneita ja tekee niille mainosvideoita. Voimme vastustaa turkistarhausta, mutta asiakkaamme haluaakin turkiksia kuvauksiinsa tai sisustaa niillä asuntoaan.

Kuluttajina teemme lukemattomia valintoja joka päivä, ostammeko luomua vai teollisesti tuotettua ruokaa, tuodaanko se kaukaa vai läheltä, missä ja miten käyttämämme vaatteet on valmistettu, lennämmekö kaukomaille vai menemmekö junalla lähelle lomailemaan, onko lomakohteemme sotilasdiktatuuri vai vapaa demokratia. Tietokoneemme ja älypuhelimemme ei ainoastaan aiheuta kärsimystä, murhia ja jopa sotia valmistumisprosessinsa vuoksi vaan myös niiden jätehuolto on useinmiten eettisesti kestämätöntä. Lempiartistimme voikin olla äärimielinen agitaattori ja suosikkijalkapalloilijamme veronkiertäjä, joka mainostaa yhtälailla veroja kiertävää ja työläisiään riistävää kansainvälistä vaatemerkkiä ja niin edelleen.

Kulutushyödykkeiden eettisiä tuotantoketjuja on lähes mahdotonta hallita, erilaisia sertifikaatteja ja merkintöjä on niin paljon, ettei edes niiden paikkansapitävyydestä voi tietää, ellei tosiaan ota itse selvää. Helpompaa ja yleensä ainoa mahdollisuus on luottaa tuoteselostukseen, ja siirtää siten vastuu toisaalle, tuotantoa vavoville viranomaisille. Tämä on toinen syy sille, miksi meistä halutaan mieluummin kuluttajia kuin osallistuvia aktiivisia kansalaisia.

Pääasiallisin syy lienee se, että näinä globalisaation aikoina olemme tajunneet viimein, että demokratian peruskivi, ”yksi ihminen, yksi ääni”, johtaa siihen, että me länsimaalaiset olemme maailman vähemmistö, mutta markkinoilla valtarakenteet muodostuvat siitä, kuinka paljon meillä on varaa kuluttaa – rikkaalla on enemmän ”ääniä” kuin köyhällä, markkinoilla me rikkaat voimme yhä käyttää suhteetonta valtaa. Voimme yhä matkustaa kaukomaille elääksemme kuin pohatat edes viikon pari. Voimme yhä ostaa uuden älypuhelimen joka vuosi. Voimme yhä vaihtaa vaatekertamme lähes kuukausittain. Voimme syödä edullista lihaa ja suklaata.

Pääsemmekin yhteiskuntamme merkittävimpään työkaluun. Rahaan. Se on tuikitarpeellinen vaihdantatalouden väline. Väline, jolla on itseisarvo, mutta jota ei oikeastaan ole edes olemassa kuin symbolinaan, käteisenä ja sinä äänenä, joka luottokortinlukija päästää. Raha on olemassa, koska uskomme ja luotamme siihen. Se ei enää ainoastaan suostu välineeksi, vaan haluaa monistaa itseään, siitä on tullut sen pääasiallisin arvo. Voittomarginaalin maksimoiminen, pääoman kasvattaminen vaikka sitten ”keinotekoisesti”, on ensisijainen päämäärä, joka peittää alleen hyödykkeiden ja palveluiden tuotantoprosessien muut vaiheet. Setelillä, joka on taskussani, on voitu tukea niin Maailman Luonnosuojelusäätiötä kuin maksaa lapsiprostituoiden parittajalle, sillä on voitu ostaa nälkäiselle ruokaa tai maksaa asekauppiaalle. Raha liikkuu, jos ei aina vapaasti, niin vastustamattomasti. Rahanpesusta, rikollisjärjestöjen taloudenpidosta ja lukuisista muista petoksista ja rikoksista huolimatta suuret finanssilaitokset jatkavat – ovat liian suuria kaatumaan saatika kaadettaviksi. Rahavirtojen valvonta olisi kuitenkin tehokkain tapa suitsia veronkiertoa, suurrikollisuutta ja jopa terrorismia, mutta siihen ei ryhdytä, koska ne rahavirrat ovat myös liian isoja kuivatettaviksi, koska niissä samoissa virroissa kulkeutuvat myös meidän ropomme.

Joten mikä neuvoksi, varsinkin meille tavallisille tallaajille, joilla ei ole edes vähäisimpiä mahdollisuuksia tutkia veroparatiiseja, globaaleja tuotantoketjuja ja logistiikkaa ja sen semmoisia seikkoja? Joilla ei ole yksinkertaisesti varaa ostaa kalliimpia, kestävämpiä ja usein terveellisempiä tuotteita ja palveluita? Jotka olemme suoraan tai epäsuorasti syyllisiä lukemattomiin vääryyksiin toimintamme ja valintojemme seurauksena? Miten torjumme tämän todellisuuden ja sen synnyttämän epätoivon?

Useinmiten muodostamamme maailmankuvamme tarjoaa meille eräänlaisen helpotuksen – aina löytyy jokin seikka, jota voimme kannattaa ja toisaalta jokin seikka, jota voimme vastustaa. Huomaamme, että on asioita, joista emme pidä, oli se sitten eläinrääkkäys tai tyylittömyys, feminismi tai sovinismi, demokratia tai fasismi ja niin edelleen. Edellä mainituista syistä, lähes mistä tahansa inhmillisestä toiminnasta voi löytää joko suoran tai epäsuoran linkin vääryyteen ja epäeettiseen toimintaan, joten ne voi sellaisiksi perustella, jopa siten että saa opponentin ainakin vaikuttamaan ristiriitaiselta. Me emme siis useinkaan puolusta tai vastusta yhtä ainoata asiaa, vaan asiarypästä, verkottuneen yhteiskunnan osia, jotka valikoimme mielivaltaisesti omien mieltymyksiemme mukaan.

Joten merkitsen seikkaa, jota vastustamme tässä A:ksi. Ja merkitsen kannattamani asian tässä B:ksi. Mutta pannahinen, sama menetelmä sopii myös seikkoihin joita kannatamme! Vaikka itse jätämme sujuvasti huomiotta B:n yhtäläiset ongelmat, joku toinen kiinnittääkin juuri niihin huomionsa. Ne voi aivan samalla tavalla kääntää nihkeiksi teoiksi ja haluiksi, koska minkä tahansa inhimillisen toiminnan voi liittää epäeettisyyteen. Eli vaikka minä kannatan tiettyjä asioita (B) ja vastustan toisia (A), joku voi tehdä täysin päinvastoin, koska harvat asiat ovat mustavalkoisia ja perusteemme ovat painotuksissa. Tämä on omiaan aiheuttamaan epämiellyttävää oloa, epävarmuutta oman maailmankuvan suhteen ja käsien hikoilua - kognitiivista dissonanssia. Ohitamme sen liian usein olankohautuksella ja miltei yhtä usein mielikuvalla toisella tavalla ajattelevasta, että tämä olisi yksinkertaisesti väärässä, tyhmä ja/tai ristiriitainen, luomme hänestä ehkä olkinuken, jossa liioittelemme hänen näkemyksiään tehden niistä karikatyyrin ”heittaajasta”, ”trollista”, ”kaiken vastustajasta” tai sitten spesifisemmin ”eläintenrääkkääjästä”, ”kukkahattutädistä”, ”kommarista” tai ”natsista”. Usein emme edes yksilöi häntä, joka on karvamme nostanut pystyyn, vaan luomme hänestä joukon, joka on epämääräinen ja siten helpompi syyttää yleisellä tasolla. ”Ne-ja-ne on sellaisia-ja-sellaisia” ja ”mikä niitä oikein vaivaa?” Harvoin kuitenkin hyväksymme, jos joku käyttää samaa metodia meihin, huomaamme heti olevamme yksilöitä, eikä jokin joukko edusta meitä ja maailmankuvaamme, varsinkaan jos se joukko herättää negatiivisia tunteita.

Parempi menetelmä olisi kysyä henkilöltä suoraan, että millä perustein tämä toinen on päätynyt näkemyksiinsä. Sillä toki on mahdollista, että hän on väärässä, tyhmä ja/tai ristiriitainen, mutta se harvoin tulee esiin muutamasta lauseesta, eikä ikinä vain yhdestä. Tämä menetelmä on vain koko ajan vaikeampi, helppo se ei ole koskaan ollutkaan, vaikka somen puolustajat pyrkivät korostamaan, että internet antaa mahdollisuuden erimielisten kommunikaatiolle, niin sitä tapahtuu yhä harvemmin ja kun se tapahtuu, niin se on enemmän sarja ohitsehuutelua ja erillisiä monologeja. Emme siis kysy suoraan, vaan menemme omaan yhteisöömme, kuplaamme, jossa moni jo valmiiksi ajattelee kuten minä, joilla on samat oletusarvot kuin minulla, joten saan heiltä helpotuksekseni samankaltaisia johtopäätelmiä ja ennakkoluuloja kuin minullakin on – olen siis normaali. Ja mitä luultavammin oikeassa. Ei ole mitään tarvetta kysyä siltä, joka esitti pöyristyttävän poikkeavan mielipiteen juuri tuolla toisaalla, saattaisin jopa joutua piinallisen pitkään ja perusteelliseen dialogiin asiasta, joka on minulle ja kanssani samaa mieltä oleville täysin selvä, enkä ole edes kovin tottunut käymään sellaisia keskusteluja, koska, noh, omassa kuplassani mielipiteitäni ei haasteta.

”Ken synnitön on heittäköön ensimmäisen kiven” sanoi se Nasaretin lotniekkakin. (Vanha karvainen kansa tietää, että ”pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin”.) Tämä tosin on ikävän tulkinnavarainen neuvo. Siinä, missä itse näen sen eräänlaisena muistutuksena siitä, ettei kukaan meistä ole synnitön, että olemme kaikki erehtyväisiä, niin auktoriteetti käyttää sitä myös hyväkseen vaientaakseen toisinajattelijoiden ja kriitikoiden äänen. Saatamme jopa kokea, että koska minä syön lihaa, en voi aktiivisesti vastustaa teollista lihantuotantoa, en voi kritisoida hiilipäästöjä, koska lennän vuosittain lomalle  tai koska minulla on uusi älypuhelin, en voi vastustaa lapsiorjien käyttöä. Tämän absoluuttisena ilmentymänä on joidenkin rikollisjoukkioiden intitiaatioriitti, jossa uuden jäsenen on murhattava joku ja siten hänen veriyhteytensä on ilmeinen, enää ei ole paluuta, olet yhtä ja samaa puuta.

Ei ole ristiriidatonta ihmistä. Kukaan ei ole viaton. Kaikki olemme erehtyväisiä. Mutta myös etuoikeutettuja. Sillä voimme sanoa "kyllä" tai "ei". Mutta se etuoikeus vaatii myös rohkeutta, rohkeutta olla yksilö, rohkeutta tunnustaa, että vaikkemme voikaan ratkaista kaikkia maailman ongelmia, se ei estä meitä yrittämästä ja aloittamasta jostain. Se, ettemme voi ratkaista kaikkia aiheuttamiamme ongelmia, ei voi johtaa siihen, ettei meidän tulisi edes yrittää ratkaista niistä joitain tai edes yhtä. Passiiviset olkienkohauttelijat antavat pois jopa tuon ainoan etuoikeutensa. ”Aktiivisille olkienkohauttelijoille” eli nihilisteille ihmiset ovat joko hyväksikäyttäjiä tai -käytettäviä, joille sopii nauraa ja virnistellä. On aivan sama mitä mieltä käsiensä levittelijät ovat lihansyönnistä, turkistarhauksesta, kapitalismista, sosialismista, kidutuksesta, sodista ja sen sellaisista asioista, jos he eivät tee asialle mitään, heidän mielipiteellään on vaikutusta vain ja ainoastaan heidän oman päänsä sisällä, pienen maailmansa sopukoissa. Alentuessaan vähättelemään ja pilkkaamaan muita heistä tulee myös henkisiä riistäjiämme.

”Jos hän, joka asettaa uskonsa ihmisyyteen on hullu, niin se, joka tosiasioiden edessä menettää toivonsa on raukka.” - A. Camus

[kiiralehtinen-blog]

Digitaalinen tulevaisuus

Digitaalisuus lisääntyy väistämättä. Erilaiset laitteet ja palvelut ovat jo nyt iso osa ihmisten arkipäivää, ja tämä kehityssuunta todennäköisesti jatkuu ja elektroniset palvelut vain lisääntyvät. Tässä kirjoituksessa pohdin digitaalista tulevaisuuttamme kahden toisistaan poikkeavien visioiden välillä.

Harmoniaa vai pelimaailma?

Keiichi Matsudan tekemällä videolla Hyper-reality��tulevaisuus muistuttaa videopeliä. Kuvauksessa on käytetty paljon ääniä, musiikkia ja värejä. Elämässä kerätään pisteitä ja siinä voi siirtyä tasolta toiselle. Joka paikassa on erilaisia hologrammia muistuttavia elementtejä, joiden kanssa voi olla vuorovaikutuksessa. Ruokakaupassa liikkuessa mainokset hyppivät esille eri tuotteita ohittaessa ja asiakaspalvelu pomppaa tarvittaessa esille.

Microsoftin video Future Vision 2020 maalaa huomattavasti rauhallisemman ja harmonisemman maailmankuvan. Microsoft esittää tekoälyn ja digitalisaation ihmisten arkea helpottavana elementtinä, jonka avulla esimerkiksi eri kieliä puhuvat ihmiset voivat helposti kommunikoida keskenään. Future Vision -videolla digitaalisuus ulottuu kaikille elämän osa-alueille: lentolippu, ikkuna tai jopa sanomalehti voi toimia digitaalisena alustana, jota voi muokata vapaasti ja julkisilla paikoilla liikkuessa karttanäkymä ohjaa lähimpään kahvilaan.

Teknologian rooli

Microsoftin tulevaisuudessa digialustat ovat joka paikassa helpottamassa arkeamme ja palvelemassa ihmisiä. Digitalisaatio yhdistää eri kulttuureista tulevia ja eri kieliä puhuvia ihmisiä. Etsiessäsi reittiä, puhelinta muistuttava laite heijastaa opasteet ympärillesi. Kaikkialla on rauhallista ja leppoisaa, ihmiset vaikuttavat iloisilta.

Keiichi Matsudan videolla ihminen palvelee digitalisaatiota. Kaikki on muutettu digitaaliseen ympäristöön ja ihminen on vain pelinappula ympäröivässä maailmassa, jonka identiteetin toinen pelaaja voi ryöstää ja joudut aloittamaan jälleen alusta. Maailma ympärillä on hektinen ja kaoottinen eikä henkilö itse pysty juuri vaikuttamaan tapahtumiin. Videolla seurattava henkilö vaikuttaa epätoivoiselta ja turhautuneelta.

Hyvää ja huonoa

Molemmat videot vaikuttavat aluksi positiivisilta. Mircosoftin videosta tulee mielikuva rauhallisuudesta ja arjen sujuvuudesta. Digitaaliset alustat ovat ystäviämme. Hyper-reality videossa puolestaan ensimmäinen olotila on hauskuus. Pelimaailma ympärillä takaisi, ettei koskaan tule tylsää hetkeä, jopa ruokakaupassa käynti voi olla seikkailu.

Loppuajatus itselläni on kummastakin videosta kuitenkin negatiivinen ja jään toivomaan, ettei kumpikaan maailmankuva toteudu. Hyper-reality videossa aika nopeasti selviää, että pelillisyys, äänet ja värit ovat joka paikassa ja ihminen on oikeasti osa maailmanlaajuista peliä. Jatkuvasti infoa ja ärsykkeitä tulviva ympäristö kävisi äkkiä ahdistavaksi ja pelin aloittaminen jatkuvasti alusta, jonkun varastaessa identiteettisi, aika äkkiä turhauttavaksi.

Future Vision -videossa pessimistinen puoli tulee vasta loppupuolella esille. Videossa ihmiset ovat yhtä kohtausta lukuun ottamatta yksin. He kommunikoivat vain laitteidensa ja näyttöjensä kanssa. Mielestäni digitaalisuus menee tässäkin turhan pitkälle, vaikka tarkoitus on olla avuksi, haluan silti jatkossakin lukea sanomalehden ihan tavallisena lehtenä ja kääntää välillä digilaitteet pois päältä.

Lähteet:

Hyper-reality

Future Vision 2020