#syyllisyys | Explore Tumblr posts and blogs

eksopolitiikka · 12 days ago

Text

UFO-disinfoa osa 3: Bennewitz-huijaus

kirjoittanut Nathaniel Lloyd

Tämä on sarjan kolmas ja viimeinen osa, löydät sarjan aiemmat osat täältä: osa 1, osa 2.

1970-luvun alussa useiden osavaltioiden karjankasvattajat alkoivat huolestua karjan kuolemantapauksista, joita he pitivät epätavallisina. Tämä silpomisaalto, kuten sitä on kutsuttu, Pixiesin kappaleeseen yli kymmenen vuotta myöhemmin ikuistettua sanontaa käyttäen, sai erityisiä indikaattoreita. Nämä eivät olleet tyypillisiä sairaudesta tai saalistuksesta johtuvia karjan kuolemia. Lehmien sanottiin usein olleen lauman terveimpiä yksilöitä, jotka löydettiin yön jälkeen kuolleina, niiden ruhot tyhjennettyinä verestä, pehmytkudoselimet, kuten korvat, silmät, utareet, sukupuolielimet ja peräaukot kaivettuina pois niiden ruumiista, ja viillot oli kuvattu yhtenäisesti kirurgisen tarkoiksi, eikä juurikaan ollut merkkejä tyypillisestä haaskauksesta, jota kokeneet karjatilalliset yleensä odottaisivat tapahtuvan. Monet uskoivat, että nämä silpomiset olivat kultistien tekosia, jotka hiipivät öisin heidän tiloilleen tekemään rituaaliuhrauksia ja keräämään verta lusiferiaanisia seremonioita varten. Satanistinen paniikki oli jo alkanut tarttua maahan, ja nämä karjatilalliset olivat ryhtyneet partioimaan tiluksillaan aseistetuin miehityksin. Syyllisyys siirtyi kuitenkin pian, kun huomattiin, että silpomispaikkojen ympärillä ei yleensä koskaan ollut eläinten, kenkien tai renkaiden jälkiä, ja kun silpomisaaltoihin alettiin liittää havaintoja oudoista valoista taivaalla, jotka joskus tunnistettiin helikoptereiksi, mutta joita kuvailtiin aavemaisen hiljaisiksi.

Noitien ja paholaisenpalvojien sijaan tilalliset ja paikalliset lainvalvontaviranomaiset, jotka tutkivat silpomisia, alkoivat kuiskia avaruusolennoista tai hallituksen salaisista kokeista. Kun karjatilalliset nyt aseistautuivat hallitusta ja UFOja vastaan ja joissakin tapauksissa ampuivat laukauksia heidän tilojensa yli lentäviä lentokoneita kohti, tarina levisi ympäri maata Associated Pressin uutistoimituksen kautta ja Newsweekin kaltaisissa suurissa valtakunnallisissa aikakauslehdissä painetuissa jutuissa. Ilmiötä ei enää kyetty hylkäämään ja siinä nähtiin jotakin sellaista joukkohysteriaa, jota Robertsonin paneeli oli ennustanut jo 50-luvulla, ja useat osavaltioiden viranomaiset, Fish and Wildlife, ATF ja FBI tekivät useampia suuria tutkimuksia. Tutkimuksissa tukeuduttiin korkeakouluissa suoritettujen ruumiinavausten yhteydessä tehtyihin akateemisten asiantuntijoiden tekemiin ruhojen analyyseihin, ja päädyttiin yksimielisyyteen siitä, että nämä karjan silpomiset olivat todellakin luonnollisia ja selitettävissä. Eläimet olivat kuolleet mistä tahansa syystä, kuten tautien tai eläinten hyökkäysten vuoksi, ja ne näyttivät olevan verettömiä vain siksi, että veri oli laskeutunut niiden ruhoihin tai kerääntynyt maahan ja joutunut haaskaeläinten ja hyönteisten syömäksi sekä auringon kuivattamaksi. Pehmeiden elinten kuoret olivat peräisin kärpässiipien ja korppikotkien työstä, jotka nokkivat pehmeimpiä osia päästäkseen käsiksi ruhon sisäosiin. Kirurgisilta leikkauksilta näyttäneet viillot olivat yksinkertaisesti halkeamia, joita syntyy, kun ruhot venyvät paisuessaan.

Jotkut muut tutkijat kuitenkin uskoivat, että näissä virallisissa tutkimuksissa ei tutkittu todellisia karjan silpomistapauksia, jotka heidän mukaansa yleensä loppuivat aina, kun laajamittainen tutkimus alkoi. Toisaalta yksityisten tutkimusten tulokset eivät edelleenkään yleensä viittaa avaruusolentoihin vaan pikemminkin maallisiin syyllisiin. Aiemmissa osavaltiotason tutkimuksissa väitettiin löytyneen todisteita siitä, että karja oli rauhoitettu ja sitä oli hoidettu veren hyytymistä estävillä aineilla. Eräässä sanomalehdessä kerrottiin, että Coloradon sheriffi oli löytänyt eräältä silpomispaikalta sotilaslaukun, jossa oli skalpelli, leikkaushanskat ja sonnin penis. New Mexicon maantiepoliisi ja eläkkeellä oleva tiedemies väittivät tunnistaneensa karjassa merkintöjä, jotka näkyivät vain ultraviolettivalossa, sekä köydenjälkiä ja murtuneita luita, mikä osoitti, että karja oli merkitty ja kuljetettu ilmakuljetuksella jonnekin kokeiltavaksi, ennen kuin se pudotettiin takaisin laidunmailleen — käyttäen selvästi inhimillistä teknologiaa. Yksi sittemmin esitetty teoria on, että näitä nautoja tutkittiin salaa paikallisten ydinkoealueiden säteilyn leviämisen selvittämiseksi, teoria, joka muistuttaa edellisessä osassa kerrottua Villas Boasin tapausta, jossa äänettömät helikopterit esiintyivät UFOina ja sieppasivat koehenkilöitä — muistakaa Villas Boasin oksentelu ja vauriot, jotka kuulostavat hyvin paljon säteilymyrkytykseltä.

Toisen biokemistin ja paranormaalien ilmiöiden tutkijan Colm Kelleherin kehittämän teorian mukaan silpomiset saattoivat olla salainen yritys selvittää kuinka laajalle hullun lehmän tautia aiheuttavat epätavalliset taudinaiheuttajat ovat voineet levitä maan naudanlihantuotannossa. Mutta silti, kun kuulee karjan silpomisesta, on taipumus ajatella avaruusolentoja, ja ehkä se on tarkoituskin. Yksi tunnetuimmista aiheen tutkijoista on toimittaja Linda Moulton Howe, jonka aiheesta vuonna 1980 tekemä dokumentti A Strange Harvest voitti hänelle alueellisen Emmyn. Hän on sittemmin tehnyt uran väittämällä, että Maan ulkopuoliset olennot ovat paitsi karjan silpomisilmiön myös viljakuvioiden ja tietenkin UFO-havaintojen ja sieppausväitteiden takana. Howen menestys toi hänelle sopimuksen HBO:n kanssa UFO-dokumenttielokuvasta, ja se sai myös ilmavoimien erityistutkimusviraston huomion.

AFOSI:n agentti Richard Doty kutsui hänet Kirtlandin ilmavoimien tukikohtaan, jossa hän vahvisti, että avaruusolentoja todellakin oli olemassa ja että Yhdysvaltain hallitus oli ollut yhteydessä niihin. Hän näytti hänelle virallisen näköisiä asiakirjoja, joissa kerrottiin ihmiskunnan ja avaruusolentojen kontaktista Roswellissa, siellä tapahtuneesta törmäyksestä selvinneen avaruusolennon olemassaolosta ja käänteentekevästä paljastuksesta, jonka mukaan nämä avaruusolennot olivat geneettisesti muokanneet ihmiskuntaa ja lähettäneet Jeesuksen Kristuksen kaltaisia henkisiä johtajia opastamaan meitä evoluutiossamme. Doty lupasi Howelle kuvamateriaalia UFO-onnettomuuksista ja -laskeutumisista, sekä kuolleista että elävistä avaruusolennoista, ja hän ehdotti, että hän voisi ehkä järjestää tapaamisen Howen ja tämän Maan ulkopuolisen vieraan välille. Mutta kuten hallitus näyttää tehneen aiemmin muillekin elokuvantekijöille, he eivät koskaan pitäneet lupauksiaan, ja HBO peruutti Howen projektin. Richard Doty kiistää, että tätä tapaamista olisi koskaan tapahtunut, mutta jos tiedät Richard Dotysta jotakin, tiedät, ettei hänen puheitaan kannata uskoa. Hän oli kuitenkin varmasti AFOSI:n agentti, ja tiedämme, että hän oli ilmavoimien käskystä jakanut samoja väärennettyjä asiakirjoja, joita Howe kuvasi, muille ufologeille ja rohkaissut heitä uskomaan samoihin outoihin ja mielikuvituksellisiin tarinoihin, vaikka se mursi heidän otteensa todellisuudesta.

Linda Moulton Howe dokumentoi karjan silpomisilmiötä. Kuva: Mark O’Kane / IMDb

Tämän sarjan ensimmäisessä osassa kerroin Roswellin tapauksesta ja siitä, miten siitä tuli myyttinen episodi UFO-tarinoissa vasta paljon myöhemmin. Alkuperäisen armeijan ilmavoimien tiedustelupalvelun lehdistötiedotteesta, jossa kerrottiin, että he olivat löytäneet ”lentävän kiekon”, nousi jonkin verran kohua. Olihan kyseessä lautasen kesän huippu, mutta lehdistötiedotteen peruuttaminen, joka seurasi välittömästi sen jälkeen ja jossa esitettiin valokuvia vähemmän vaikuttavista jäänteistä ja todettiin, että kyseessä oli sääpallo, ratkaisi asian yli kolmeksikymmeneksi vuodeksi. Vasta vuonna 1979 lukion opettaja nimeltä William Moore teki siitä myytin, joka se on nykyään. Bill Moore opetti ranskaa ja venäjää yli kymmenen vuotta Pennsylvaniassa ennen kuin hän muutti Minnesotaan opettamaan englantia Twin Citiesin lukiossa. Vapaa-ajallaan hän harrasti kirjoittamista ja oli erityisen kiinnostunut UFOista.

Jotkin ensimmäiset kirjoitukset National Investigations Committee On Aerial Phenomena (NICAP) -järjestölle johtivat siihen, että Moore oli mukana kirjoittamassa The Philadelphia Experiment -teosta vuonna 1978, joka oli huonosti perusteltu kertomus Yhdysvaltain laivaston hävittäjäsaattueen oletetusta katoamisesta. Mooren kirja perustui täysin huhuihin eikä suoriin silminnäkijäkertomuksiin, ja siinä päädyttiin kyseenalaiseen johtopäätökseen, jonka mukaan aluksen katoaminen oli seurausta huippusalaisella verhoutumisteknologialla tehdyistä kokeista, mutta virheistään huolimatta se toi Moorelle mainetta uskottavalta vaikuttavien paranormaalien kertomusten spinnaajana. Tämän jälkeen hän tapasi kirjan myynninedistämiskiertueella Stanton Friedmanin, entisen ydinfyysikon, josta tuli ammattimainen ufologi ja joka pitkän uransa aikana sai sekä kiitosta tieteellisestä lähestymistavastaan UFOjen tutkimiseen että kritiikkiä hyväuskoisuudestaan ja tietämättömyydestä johtuvista harhaanjohtavista argumenteistaan.

Moore ja Friedman takoivat Roswell-myyttiä yhdessä, ja Bill Mooren maine tutkijana ufologiyhteisössä oli vakiintunut. Toisen kirjansa The Roswell Incidentin mainoskiertueen aikana Moore sai puhelinsoiton henkilöltä, joka väitti olevansa hallituksen tiedusteluagentti, joka oli valinnut Mooren vastaanottamaan salaista UFO-tietoa ja levittämään sitä yleisölle. Moore tarttui syöttiin ja tapasi Albuquerquessa, New Mexicossa, AFOSI-agentti Rick Dotyn. Koko 1980-luvun ajan Doty tarjosi Moorelle ja hänen työtovereilleen hämmästyttäviä paljastuksia, mukaan lukien maata järisyttäviä todisteita huippusalaisten muistioiden muodossa, aivan kuten hän teki Linda Moulton Howen kanssa samaan aikaan. Doty pyysi Howelta vain, että tämä sisällyttää nämä materiaalit elokuvaansa, mutta hänellä oli Moorelle vielä yksi ehto.

Saadakseen kurkistuksen verhon taakse Moorea pyydettiin vakoilemaan muiden ufologikollegoiden tutkimuksia ja jopa syöttämään heille vääriä tietoja. Moore suostui järjestelyyn, ja seuraavien vuosien aikana hän keräsi Dotyltä muka aitoja todisteita avaruusolentokontaktista ja hallituksen salailusta samalla kun hän johdatti ensimmäisen kohteensa, erään Paul Bennewitzin, disinformaation ja hulluuden kaninkoloon. Lopulta, kun hänen ponnistelunsa aiheuttivat todellista psykologista vahinkoa Bennewitzille ja kun asiakirjat, joita Doty oli syöttänyt hänelle, alkoivat paljastua väärennöksiksi, Moore puhui totta dramaattisessa pääpuheessaan Mutual UFO Network -konferenssissa Las Vegasissa vuonna 1989 ja tunnusti disinformaatiotoimintansa. ”Pelasin disinformaatiopeliä”, hän sanoi, huolimatta yleisön buuauksista ja vihellyksistä, ”likasin käteni vain riittävän usein saadakseni prosessia ohjaavat tahot uskomaan, että tein juuri sitä, mitä he halusivat minun tekevän, ja samalla jatkoin kaivautumistani matrixiin saadakseni tietää mahdollisimman paljon siitä, kuka sitä ohjasi ja miksi.” Hän sanoi, että hän ei ollut koskaan tehnyt sitä. Tämä merkitsi Bill Mooren ufologisen uran loppua, sillä sen sijaan, että hänen julistustaan olisi pidetty tärkeänä paljastuksena hallituksen ufologeja vastaan suunnatusta disinformaatiokampanjasta, sitä pidettiin hänen petoksensa tunnustuksena, mikä teki hänestä hylkiön. Vielä vuosien ajan Bill Moore yritti perustella yhteistyötään AFOSI:n disinformaatiopyrkimysten kanssa.

Rick Dotyn ja Bill Mooren disinformaatiokampanjan lopullista kohdetta, Paul Bennewitzia, ei pidä hylätä pelkkänä sekopäänä. Vuonna 1969 hän perusti fysiikan tohtorintutkintoa suorittaessaan menestyksekkään teknologiayrityksen New Mexicoon, Thunder Scientificin, joka valmisti ilmavoimille ja NASAlle kosteuden ja lämpötilan mittauslaitteita. Hänen liiketoimintansa armeijan kanssa oli niin vilkasta, että hän asettui aloilleen ja perusti laboratorionsa aivan Kirtlandin ilmavoimien tukikohdan läheisyyteen. Lentäjänä, jolla oli palveluhistoriaa rannikkovartiostossa, Bennewitz ihaili sotilaita ja virkamiehiä, joiden kanssa hän oli tekemisissä Kirtlandissa. Hän oli onnellinen perheenisä, joka oli kiinnostunut lähinnä kitaran soittamisesta ja lännenromaanien lukemisesta aina kun hänellä oli vapaa-aikaa. Hän oli kuitenkin jo pitkään ollut kiinnostunut myös UFOista. Hän oli Aerial Phenomena Research Organizationin eli APRO:n jäsen, ja joskus hän konsultoi heitä tieteellisenä asiantuntijana. Vuonna 1979 tämä kiinnostus alkoi kalvamaan häntä.

Saman vuoden huhtikuussa entinen astronautti ja senaattori Harrison Schmitt piti Albuquerquessa lehdistötilaisuuden, jossa käsiteltiin New Mexicossa tapahtuneita karjan silpomisia. Yleisön joukossa oli Paul Bennewitz, joka oli vakuuttunut siitä, että karjan silpomiset olivat avaruusolentojen tekosia, ja tutustui joihinkin ilmiön päätutkijoihin. Läsnä oli myös lukuisia kiinnostuneiden hallitusryhmien, kuten FBI:n ja myös AFOSI:n, edustajia. Jälkikäteen ajateltuna tämä saattoi olla ensimmäinen kerta, kun Bennewitz näkyi niin sanotusti heidän tutkassaan. Myöhemmin samana vuonna, kun Bennewitz oli katselemassa tähtiä melko hienon kotinsa toisen kerroksen terassilla, hän huomasi, että Kirtlandin lentotukikohdassa sijaitsevien Manzano-vuorten ympärillä leijui ja kaarteli erivärisiä valoja.

Loppuvuoden ajan Bennewitz meni kannelleen joka ilta ja pystytti valvonta-alustan, jossa oli sotilastukikohtaan suunnattuja telekameroita, ja yritti tallentaa tämän ilmassa tapahtuvan toiminnan filmille. Hänen mielestään hän ei vakoillut ilmavoimien salaista toimintaa. Nämä valot näyttivät kulkevan suuria etäisyyksiä lähes hetkessä, ja hän oli vakuuttunut siitä, että ne olivat Maan ulkopuolisia aluksia. Kun hänen tutkimuksensa kehittyi seuraavan vuoden aikana, hän alkoi suunnata tukikohtaan muitakin mittalaitteita ja alkoi havaita sähkömagneettisia pulsseja, joiden hän uskoi olevan kuvaamiensa UFOjen lähettämiä signaaleja. Koska tällä alueella sijaitsi Manzanon asevarastokompleksi, joka oli tuohon aikaan maan suurin maanalainen ydinaseiden osien varasto, Bennewitz oli sitä mieltä, että hän oli saattanut paljastaa avaruusolentojen kampanjan, jonka tarkoituksena oli vakoilla strategista sotilaallista laitosta tai jopa hyökätä sitä vastaan, ja hänellä oli aikomus kertoa todisteistaan ilmavoimille.

Paul Bennewitz. kuva: UFO-Alien Database

Tutkimuksen edetessä hän alkoi kuitenkin osoittaa merkkejä hyväuskoisuudesta ja vainoharhaisuudesta, jotka saattoivat toimia varoitusmerkkinä niille, jotka myöhemmin manipuloivat ja petkuttivat häntä, ja jotka viittasivat siihen, että hänen henkinen vakautensa ei ehkä ollut tarpeeksi vahva kestämään psykologista operaatiota, joka häneen lopulta suoritettaisiin. Vuoden 1980 puolivälissä, kun hän vielä keräsi todistusaineistoa Manzanon yläpuolella olleista avaruusolennoista, eräs hänen yhteyshenkilöistään karjan silpomista koskevassa tutkimuksessa viittasi hänelle Myrna Hansen -nimisen naisen, joka väitti, että hänellä oli ollut neljännen asteen lähikohtaaminen, joka tunnetaan toisin sanoen sieppauskokemuksena. Bennewitz toivotti Hansenin ja tämän pojan tervetulleeksi kotiinsa, mutta koska hän ei ollut tyytyväinen naisen muistiinpanoihin tapahtumasta, hän kutsui psykologin ja avaruusolentokontaktien tutkijan Leo Sprinklen suorittamaan hypnoottisen regression. Itse Sprinklen mainetta ja koko hypnoottisen muistinpalauttamisen käytäntöön liittyviä ongelmia ei tarvitse tutkia tässä syvällisesti, sillä haluan vain todeta, että mies ja hänen potilaidensa alitajunnasta oletettavasti saamat muistot ovat erittäin epäilyttäviä.

Tässä tapauksessa Hansen ”sai takaisin” muiston siitä, että hänet vietiin maanalaiseen avaruusolentojen tukikohtaan, jossa hän näki ihmisruumiin osia sammioissa ja jossa häneen istutettiin laite, jonka avulla avaruusolennot pystyivät seuraamaan hänen ajatuksiaan. Vaikka Sprinkle luultavasti vaikutti osaltaan tämän harhan kehittymiseen hypnoosisessioidensa aikana, jopa häntä hämmensi Paul Bennewitzin mielentila myöhemmin samana kesänä, kun hän kävi toista kertaa hypnotisoimassa Hansenia. Hän huomasi Bennewitzin kantavan asetta. Bennewitzia kuumotti ajatus siitä, että avaruusolennot tarkkailivat hänen kotiaan ja saattoivat hyökätä milloin tahansa. Sanomattakin on selvää, että kuulostaa siltä, että Bennewitz oli jo vajoamassa mielisairauteen, ikään kuin Myrna Hansenin läsnäolo hänen kotonaan olisi ajanut hänet rajan yli yhteisiin harhakuvitelmiin tai folie à deuxiin. Lokakuussa 1980 hän lopulta ilmoitti Kirtlandin turvallisuuspäällikölle tutkimuksestaan ja sen oletetuista havainnoista, jolloin AFOSI lähetti Rick Dotyn hänen kotiinsa haastattelemaan häntä.

Tämän jälkeen Bennewitzille myönnettiin väitteidensä luonne huomioon ottaen hieman kummallinen tapaaminen Kirtlandin ilmatukikohdan kaikkien osastojen johtajien kanssa, joille hän esitteli yksityiskohtaisesti todisteensa ja teoriansa. Voisi luulla, että kaikki tässä tiedotustilaisuudessa tunnistivat hänen epävakauden sekä hänen halunsa miellyttää Yhdysvaltain hallitusta. Vaikuttaa siltä, että Kirtlandin upseerit olisivat voineet melko helposti lopettaa asian yksinkertaisesti lopettamalla Bennewitzin Manzanon asevarastokompleksin tarkkailun, kertomalla hänelle, että hän kuvasi salaista toimintaa, ja ehdottamalla, että hän hakeutuisi psykiatriseen hoitoon. Sen sijaan Kirtlandiin sijoitetut ilmavoimien tiedustelupalvelun työntekijät ja ehkä myös kansallisen turvallisuusviraston henkilökunta rohkaisivat häntä jatkamaan tutkimuksiaan ja raportoimaan niistä heille. Näyttää siltä, että NSA uskoi Bennewitzin jotenkin saaneen uusia kokeellisia signaaleja, joita he olivat testanneet alueella, ja halusi tietää lisää siitä, miten hän oli onnistunut tekemään sen. Mitä tulee AFOSI:n kiinnostukseen, ehkä he uskoivat, että hän oli saanut kuvamateriaalia koelentokoneista kuvatessaan liikkuvia valoja tukikohdan ympärillä, tai ehkä he yksinkertaisesti näkivät Paul Bennewitz -parassa tilaisuuden käynnistää laaja disinformaatiokampanja, ei vain epävakaata fyysikkoa itseään vastaan, vaan myös laajempaa ufologista yhteisöä vastaan.

Kun Bennewitz piti tiedotustilaisuutensa Kirtlandissa, AFOSI:n erikoisagentti Rick Doty, joka oli ollut Kirtlandissa vuoden ajan, oli jo aloittanut kunnianhimoisen disinformaatiokampanjan. Aiemmin samana kesänä hän oli tavannut Bill Mooren. Ensimmäinen Moorelle annettu todiste, jota ei antanut Doty vaan Mooren nimetön yhteyshenkilö, joka tunnettiin vain nimellä Falcon, oli ollut asiakirja, jossa kerrottiin yksityiskohtaisesti ”Project Silver Sky” -hankkeesta ja jossa mainittiin UFOn talteenotto. Tarkemmat tutkimukset olivat paljastaneet sen väärennökseksi, ja Mooren ensimmäisessä tapaamisessa Dotyn kanssa Albuquerquessa hän otti AFOSI-yhteyshenkilönsä kanssa puheeksi petoksen. Tyhmää kyllä, Doty vakuutti hänelle, että kyseessä oli ollut vain testi, jonka Moore oli läpäissyt. Silloin Moore teki faustisen sopimuksensa, jossa hän suostui kertomaan ja syöttämään vääriä tietoja ufologikollegoilleen vastineeksi todellisista UFO-tiedoista.

Marraskuussa, vain seitsemän päivää Bennewitzin kohtalokkaan esityksen jälkeen, Moore kutsuttiin myös Kirtlandiin, ja hänelle näytettiin asiakirja, jossa oli merkintä ”Salainen” ja jossa analysoitiin Bennewitzin kuvamateriaalia ja mainittiin ”Project Aquarius”. Moorelle annettiin sittemmin tehtäväksi ystävystyä Bennewitzin kanssa, mikä Bill Mooren ufologin vaikutusvallan ansiosta oli helppo tehtävä, ja seuraavan vuoden alussa Doty antoi Moorelle samanlaisen asiakirjan kuin hän oli nähnyt kuukausia aiemmin ja kehotti häntä näyttämään sen Bennewitzille. Asiakirjaan oli kuitenkin tehty joitakin merkillisiä lisäyksiä. Siinä mainittiin nyt järjestö tai ryhmä nimeltä ”MJ Twelve”, joka sai yksinoikeuden päästä käsiksi Project Aquariuksen tuloksiin. Nämä asiakirjat rohkaisivat Bennewitziä vajoamaan yhä syvemmälle kaninkoloonsa, sillä ne osoittivat, että ilmavoimat, NASA ja vielä korkeammat, salamyhkäisemmät viranomaiset olivat hyvin kiinnostuneita hänen löydöksistään ja ottivat ne hyvin vakavasti. Siksi Bennewitz meni julkisuuteen ja kertoi UFO-organisaatioille ja ufologeille tutkimuksensa johtopäätöksistä, ja näin hän pelasi suoraan manipuloijiensa suunnitelmiin ja levitti väärää tietoa koko ufologiaan yleensä. Mutta Bennewitz oli vain yksi osa tätä operaatiota. Toinen, Bill Moore, osoittautui paljon tarkkanäköisemmäksi ja epäluuloisemmaksi, ilmeisistä syistä. Silti hänkin osoittautui pitkällä aikavälillä käteväksi välineeksi UFO-myytin levittämisessä.

Bill Moore. kuva: UFO-Alien Database

Bill Moore sai ensimmäisen kerran tietää Project Aquariuksesta ja varjo-organisaatiosta, joka tunnettiin nimellä MJ-12, joka myöhemmin paljastui Majestic 12:ksi, asiakirjoista, jotka Rick Doty oli näyttänyt hänelle. Näistä asiakirjoista kehittyneestä myytistä tuli fiktiivisen kirjan aihe, jota Moore oli työstänyt useita vuosia. Pohjimmiltaan Aquariuksen ajateltiin olevan todellinen UFO-ohjelma, joka oli haudattu salaisuuden alle, jotta se voisi käsitellä aitoja avaruusolentokontakteja, toisin kuin julkisuudessa esiintyvä valeohjelma Blue Book, ja Majestic 12 oli korkeatasoinen paneeli vaikutusvaltaisia henkilöitä, jotka valvoivat hanketta. Tämä tarina oli varmasti kiehtovaa fiktiota, ja siinä näemme monia hullumpia uskomuksia, joita UFO-järjestöt yhä vaalivat: Roswellin ja Aztecin UFO-onnettomuudet olivat todellisia, hallitus oli löytänyt avaruusolentojen ruumiita, mutta myös elävän Maan ulkopuolisen biologisen olennon eli EBE:n, jonka kanssa olimme kommunikoineet ja oppineet paljon.

Maapallolla vieraili kolme avaruusolentojen lajia, joista yksi oli hyväntahtoinen, toinen pyrki hyödyntämään luonnonvarojamme ja kolmas, harmaat, oli vastuussa karjan silpomisesta ja ihmisten sieppaamisesta osana geneettisen materiaalin keruuohjelmaa. Ihmiskunnan läsnäolo Maapallolla oli seurausta tällaisesta geneettisestä manipuloinnista, ja ihmiskunnan historiaa oli ohjannut yksi tai useampi näistä vieraista lajeista Kristuksen, Muhammedin ja jopa Hitlerin kaltaisten henkilöiden kautta. Tämä on sama myytti, jota Doty esitti Linda Moulton-Howelle samoja virallisen näköisiä asiakirjoja käyttäen. Saattaa jopa olla, että Doty rohkaisi Moorea julkaisemaan kirjan, jossa nämä väitteet esitettäisiin faktana. Mooren on varmasti pitänyt tietää paremmin kuin uskoa Aquarius-dokumenttien sisältöön, jonka Doty avoimesti myönsi olevan disinformaatiota, mutta Moore oli tiettävästi halunnut esittää materiaalin faktana, ennen kuin hänen kirjoittajakumppaninsa vaati, että se olisi fiktiivinen, koska heillä ei ollut todisteita härskeistä väitteistä.

Tämän jälkeen Moore toimi kuitenkin kanavana sellaisten asiakirjojen levittämisessä, jotka näyttivät vahvistavan Majestic 12:n olemassaolon. Olen puhunut tästä aiemmin jaksossani The Great Los Angeles Air Raid and the Secret Memos of Majestic 12. Nämä asiakirjat sujautettiin Bill Mooren tv-tuottajan ovesta sisään, ja sen jälkeen Moore löysi Kansallisarkistosta asiakirjoja vahvistavia todisteita. Asiakirjat on sittemmin kumottu perusteellisesti väärennöksiksi, koska niiden sisällössä on asiavirheitä, kirjoitusasussa on epäjohdonmukaisuuksia ja koska on viitteitä siitä, että Mooren tai jonkun muun toimesta Kansallisarkistoon on saatettu yksinkertaisesti istuttaa vahvistava muistio, jolta puuttui arkiston rekisterinumero. Sitä, osallistuiko Moore aktiivisesti tämän huijauksen kaikkiin vaiheisiin AFOSI:n kätyrinä, on vaikea selvittää. Hän saattoi olla epäuskoinen suurimmasta osasta Aquarius-dokumenttien luoman myytin sisältöä, mutta uskoi silti, että niissä saattoi olla jotain totuuden elementtiä. Kun Majestic 12 -asiakirjat ilmestyivät, Doty saattoi pitää häntä hölmönä, vaikka hän uskoi edelleen, että hänelle luvatut aidot asiakirjat annettaisiin hänelle. Oli miten oli, se tosiasia, että MJ-12-huijaus sekä useimmat nykyaikaisen UFO-mytologian keskeiset osat voidaan jäljittää yhteen ilmavoimien tiedusteluagenttiin, jonka tehtävänä oli syöttää väärää tietoa yleisölle, pitäisi riittää tekemään kaikista tosiuskovaisista uskovaisista vakaumuksellisia epäilijöitä.

Paul Bennewitzille, joka oli jo valmiiksi paranoidisen mielenterveysongelman partaalla, Aquarius-myytin hidas paljastuminen vahvisti hänen painajaismaisimpia harhakuvitelmiaan. Ne vahvistivat hänen olettamuksensa niiden avaruusolentojen pahansuovasta luonteesta, joiden hän uskoi siepanneen ja merkinneen hänen ystävänsä Myrna Hansenin. Nämä olivat samoja avaruusolentoja, joita hän oli kuvannut kannelta käsin ja joiden radiopulssilähetyksiä hän uskoi purkaneensa. Kun he näkivät, että heidän disinformaationsa ajoi hänet kohti henkistä romahdusta, Doty ja AFOSI sekä ehkä myös NSA, joka oli ilmeisesti kiinnostunut ohjelmasta, jonka hän oli kehittänyt havaitsemiensa signaalien tulkitsemiseksi, panivat psyko-operaationsa vauhtiin ja lähettivät hänelle uuden tietokoneen, jonka toimitti tiettävästi entinen Blue Bookin ufologiksi ryhtynyt konsultoiva tiedemies J. Allen Hynek. He vakuuttivat hänet siitä, että uuden tietokoneen ohjelma auttaisi häntä muukalaissignaalien purkamisessa. Itse asiassa hänen kiduttajansa olivat asettuneet kadun toisella puolella olevaan tyhjillään olevaan taloon säteilyttämään signaaleja suoraan hänen vastaanottolaitteisiinsa, ja yhtäkkiä avaruusolentojen lähetykset olivat kristallinkirkkaita, ja ne vahvistivat kaikki hänen pelkonsa lausunnoilla, kuten ”rotumme kuolee kotiplaneetallamme”, ”Maan naisia tarvitaan” ja ”USA:n armeija toimitti alkioita”.

Bennewitz oli sellaisessa tilassa, että hän ei näytä edes epäilleen, että tämä hänen kotiinsa tuotu salaperäinen uusi tietokone saattaisi syöttää hänelle valheita, eikä hän näytä kyseenalaistaneen näiden dekoodattujen viestien luonnetta. Hän ei näytä miettineen, miksi nämä avaruusolennot lähettäisivät suunnitelmiaan ja motiivejaan eetteriin kuin joku huonon elokuvan itsekseen puhuva roisto. Sen sijaan hän keskittyi selvittämään, missä niiden tukikohta oli, ja UFO-havaintojen ja karjan silpomistoiminnan perusteella hän tuli siihen tulokseen, että maanalainen tukikohta, jonka Hansen oli kuvannut hypnoottisissa regressioissaan, sijaitsi Archuleta Mesan alapuolella lähellä Dulcea, New Mexicossa, muutama tunti Albuquerquesta pohjoiseen.

On epävarmaa, saivatko AFOSI:n käsittelijät Bennewitzin keskittymään Archuleta Mesaan ja halusivat hänen huomionsa kääntyvän pois Manzanon asevarikon ympärillä tapahtuneesta toiminnasta, mutta Rick Doty on myöntänyt rohkaisseensa häntä uskomaan siihen, mikä myöhemmin tunnettaisiin nimellä Dulcen tukikohta. Ilmavoimat alkoivat itse asiassa rahdata vanhaa kalustoa Archuleta Mesaan — hylättyjä ajoneuvoja ja rakenteita ja jopa seisovia, tyhjään paikkaan kytkettyjä tuuletusaukkoja, jotka saivat aikaan vaikutelman, että jokin kompleksi olisi rakennettu vuorelle. Kirtland lähetti erikoisjoukkoja seisomaan ympäriinsä kuin ne vartioisivat jotain, ja paikallista armeijan tukikohtaa kannustettiin käyttämään vuorta harjoituksissaan. Nämä sotilasjoukot raivasivat pensaikkoa helikopterien laskeutumista varten ja jopa asensivat voimakkaita valoja pyyhkäisemään pilvien yli, mikä simuloi Bennewitzin kuvaamia outoja valoja Manzanon yllä. Kaikki tämä tehtiin Dotyn mukaan Bennewitzin hyväksi, joka oli ryhtynyt lentämään omalla lentokoneellaan Archuleta Mesan yllä etsien todisteita teoriansa tueksi.

Vaikuttaa suurelta rahan- ja työvoimanmenetykseltä vain uteliaiden UFO-teoreetikkojen rohkaisemiseksi, ja yllätyksettömästi se toimi. 1980-luvun loppupuolella, kun sekä Moore että Doty väittävät, että heidän PsyOp-operaationsa Bennewitzia vastaan oli loppunut, Bennewitzin tilanne oli huonontunut. Hän ei saanut unta ja uskoi, että avaruusolennot hiipivät hänen makuuhuoneeseensa ja huumasivat hänet. Hän kuvaili heräävänsä autossaan keskellä ei-mitään eikä muistanut, miten hän oli sinne päätynyt. Lopulta hän alkoi syyttää omaa vaimoaan avaruusolentojen hallinnassa olosta, ja linnoittauduttuaan taloonsa hänen perheensä toimitti hänet lopulta hoitoon. Sekä Moore että Doty ovat kertoneet haastateltaville pitävänsä Bennewitzia ystävänä ja yrittäneensä varoittaa häntä jatkamasta pakkomielteitään, koska se vaikutti hänen mielenterveyteensä, mutta tämä kuulostaa hyvin paljon siltä, että joku yrittää pelastaa kasvonsa. Tosiasia on, että Bill Moore ja Rick Doty ja kaikki muut AFOSI:n viranomaiset, jotka olivat osallisina, sekä kaikki NSA:n agentit, jotka Doty’n mukaan olivat järjestäneet oman psyko-operaationsa häntä vastaan, olivat kaikki suoraan vastuussa Paul Bennewitzin elämän tuhoamisesta.

AFOSIn erikoisagentti Richard Doty. kuva: UFO-Alien Database

On edelleen epäselvää, oliko NSA todella mukana Bennewitzin vastaisessa operaatiossa. Tämä on saattanut olla jälleen yksi Rick Dotyltä peräisin oleva hämäys. Jotkut ovat epäilleet, onko Doty edes työskennellyt AFOSI:n palveluksessa, mutta hänen palvelustietonsa ovat selvät: hän liittyi ilmavoimiin vuonna 1968, peruskoulutus Teksasissa Lacklandin ilmatukikohdassa, sitten palvelus Sheppardin ilmatukikohdassa turvamiehenä ennen kuin hänet lähetettiin Vietnamiin. Sodan jälkeen Doty päätyi McChordin lentotukikohtaan Washingtonin osavaltiossa, jonka jälkeen hän oli Länsi-Saksassa ja palasi sitten takaisin Yhdysvaltoihin, Ellsworthin tukikohtaan Etelä-Dakotaan, jonka aikana National Enquirer -lehdelle lähetettiin huijausraportti UFO-kohtaamisesta kyseisessä tukikohdassa, minkä vuoksi jotkut epäilevät, että Doty joutui AFOSI:n disinformaatiopeliin näihin aikoihin.

Vuonna 1979, kun karjansilpomisaalto oli suurimmillaan alueella, Doty sijoitettiin Kirtlandiin New Mexicoon. Kaikki epäilykset, joita jotkut ovat herättäneet Dotyyn kuulumisesta virastoon ja joiden mukaan Doty saattoi olla riippumaton sekaantuja tai jonkin muun tuntemattoman ryhmän agentti, olisi pitänyt poistaa, kun AFOSI:n asiakirjoja julkaistiin vuonna 2013 FOIA-tietopyynnön nojalla, ja niissä vahvistettiin selvästi Dotyn rooli Paul Bennewitzin tutkimisesta vastaavana erikoisagenttina. Jäljelle jäävät kysymykset kiteytyvät yhteen kysymykseen. Miksi? Yksinkertaisin selitys näyttää olevan se, että Bennewitz oli seurannut salaisia toimia Kirtlandissa. Tiedämme varmasti, että hänen havaitsemansa sähkömagneettiset pulssit tulivat läheisestä Sandian laboratoriosta, jossa tuotettiin ydinräjähdyksissä esiintyvien kaltaisia sähkömagneettisia pulsseja testaamaan kuinka tehokkaasti heidän säteilynsuojausmenetelmänsä olivat suojelleet lentokoneiden elektronisia järjestelmiä. Mitä tulee outoihin valoihin Manzanon asevarikon yllä, FOIA-asiakirjoista käy ilmi, että Kirtlandin yllä tehdyt lukuisat UFO-havainnot saattoivat johtua helikopteritoiminnasta. Alueella tapahtuneisiin karjan silpomisiin liittyi toisinaan myös ilmoituksia äänettömistä helikoptereista.

Voidaan muistella Bosco Nedelcovicin väitteitä Operaatio Miragesta, jossa helikopterit varustettiin erikoisesti oudoilla valoilla, jotta ne näyttäisivät UFOilta, ja sitä, kuinka hyvin hänen väitteensä sopivat yhteen siepatun Villas Boasin kertomuksen kanssa. Hiljainen kopteri on ollut pitkään hallituksen salaliittoteorioiden kulmakivi, ja siksi jotkut pitävät sitä hölynpölynä, mutta tosiasia on, että Pentagon alkoi kehittää stealth-helikoptereita melunvähennystekniikalla jo 1960-luvun lopulla, ja roottoriakustiikan tutkimus on kehittynyt tasaisesti siitä lähtien. Nyt tiedämme, että hiljainen helikopteri on lentänyt jo vuodesta 1972 lähtien. Hughes500P, jossa käytettiin vastakkain pyöriviä koaksiaalisia roottoreita sekä pakokaasun äänenvaimenninta, pystyi vähentämään melua huomattavasti. Vasta viime vuonna Army Research Laboratory Public Affairs ilmoitti, että se tutkii sähkökäyttöisiä pystysuoraan nousevia ja laskeutuvia lentokoneita (electric vertical takeoff and landing, eVTOL), joissa hyödynnetään kaupallisissa droneissa yleisesti nähtyä tekniikkaa hiljaisten ja täysin ohjattavien lentokoneiden kehittämiseksi. Jos armeija julkaisee avoimesti lehdistötiedotteita tästä tutkimuksesta ja jos itse teknologia on ollut niin laajalti saatavilla, että siviiliharrastajat ovat käyttäneet sitä jo vuosia, ei tarvitse kovin pitkälle venyttää mielikuvitusta, että uskoo että Yhdysvaltain hallitus on käyttänyt sitä salassa paljon kauemmin.

Paul Bennewitz ja monet muut UFOjen silminnäkijät väittävät kuitenkin, että heidän taivaalla näkemissään valoissa on nopeutta ja ohjattavuutta, johon helikopteri ei pystyisi mitenkään vastaamaan. Minkälaista muuta lentokonetta ilmavoimat ja CIA voisivat haluta peittää tarinoilla lentävistä lautasista? Melko ilmeinen vastaus olisi tietysti vakoilukoneet. CIA:n historioitsijat, kuten Gerald Haines, ovat arvioineet, että suurin osa UFO-havainnoista jo 1950-luvulla oli itse asiassa havaintoja huippusalaisista vakoilulentokoneista, kuten U-2:sta, A-12 Oxcartista ja SR-71 Blackbirdistä. Ja lentävistä lautasista puheen ollen, hallitus lensi niitäkin eri aikoina! Ennen kuin nykyaikainen UFO-ilmiö puhkesi vuonna 1947, kiekonmuotoisia tai ”ympyräsiipisiä” lentokoneita on kehitetty lukuisia kertoja. Ensimmäisen, XF5U-1:n, jota kutsutaan lämpimästi ”lentäväksi läppäkoneeksi”, kehitti Yhdysvaltain laivasto sen lyhyiden nousu- ja laskeutumisominaisuuksien vuoksi.

Huhuja kuulee edelleen Flying Flapjackin edistyneemmästä mallista, nimeltään Skimmer, jolla sanottiin olevan leijumisominaisuuksia, mutta jos laivasto sai tämän teknologian valmiiksi, se piti sen hyvin salassa. Vuonna 1953 Toronto Star -lehti kertoi, että kanadalainen lentokonevalmistaja Avro Canada oli kehittämässä lentävää lautaslentokonetta, joka kykeni saavuttamaan 1500 mailin tuntinopeuden ja pystysuuntaisen nousun ja laskun, mikä tarkoitti leijumista. Kyseessä oli todellakin todellinen hanke, Project Y, Avro Ace. Historian mukaan hanke ei koskaan päässyt niin sanotusti vauhtiin, koska Kanadan hallituksella ei ollut siihen tarvittavaa budjettia, mutta Yhdysvaltain ilmavoimat tulivat apuun ja antoivat kaiken rahan, jonka kehittäjä olisi tarvinnut, ja tuloksena syntyi hanke Y2, jossa ehdotettiin kahta lautaslentokonetta, Silverbugia ja Ladybirdiä, jotka olivat Mach 3,5:n nopeuteen yltäviä torjunta-aluksia. Näistä suunnitelmista kehitettiin edelleen Avro MX-1794 -turbiinimoottorinen lentävä kiekko, jota testattiin tuulitunnelissa Wright-Pattersonissa ja joka katosi nopeasti sen jälkeen, kun Avro ilmoitti tulevasta prototyypistä vuonna 1957. On tietysti houkuttelevaa uskoa, että tämä lentolaite muuttui huippusalaiseksi, kun se osoittautui toimivaksi, mutta tosiasia on, että Avro kehitti myöhemmin armeijalle levynmuotoisen ilmatyynyaluksen, VZ-9AV:n tai Avrocarin, joka osoittautui melkoisen horjuvaksi ja epätasapainoiseksi pettymykseksi.

Ehkä kaikki Avron lentävät lautaset olivat siis epäonnistuneita, mikä selittää sen, miksi niistä ei ole kuultu juuri mitään sen jälkeen, kun ne oli kehitetty jo varhaisessa vaiheessa. Tämä näyttää olevan sama kaava kiekonmuotoisten alusten kanssa, kuten Convair Lenticular Defense Missile, koodinimeltään Pye Wacket, joka oli radio-ohjattava, noin 1,5 metrin levyinen kiekon muotoinen ohjus, jonka toivottiin saavuttavan Mach 7 -lukemat, ellei sitä olisi virallisesti peruutettu tuulitunnelitestien jälkeen. Tietenkin huhut jatkuvat siitä, että nämä lentäviä kiekkoja koskevat ohjelmat ovat pimennossa, niitä rahoitetaan mustalla rahalla ja niitä testataan edelleen huipputurvallisilla testausalueilla, kuten White Sandsissa. Kun otetaan huomioon se, mitä tiedämme muiden vakoilulentokoneiden ja viime aikoina myös stealth-hävittäjien kehittämiseen liittyvästä salailusta, vaikuttaa paljon järkevämmältä, joskin yhtä spekulatiivisemmalta uskoa, että useimmat UFOjen silminnäkijät, jotka eivät erehtyneet luulemaan luonnonilmiöitä lentokoneiksi, näkivät itse asiassa tällaisia kokeellisia lentokoneita. Ehkä jopa viimeisimmissä UAP-videoissa nähdyt oudot TicTacit, kardaanit ja pallot saattavat itse asiassa edustaa seuraavan sukupolven stealth-aluksia tai droneteknologiaa, hankkeita, joita Yhdysvaltain hallitus haluaisi yleisön uskovan mieluummin avaruusaluksiksi säilyttääkseen vielä muutaman vuoden ajan peliä muuttavan teknologian salaisuuden.

Armeijan Avrocarit, joita kuvataan kirjallisuudessa ”lentävinä jeeppeinä”.

Kun Bennewitzin tapausta tarkastellaan kokonaisuudessaan, alkaa ymmärtää, että kyse ei mitenkään voinut olla vain Paul Bennewitzin mustamaalaamisesta. Häntä ei olisi tarvinnut mustamaalata, koska hän tuli ensin Kirtlandin turvallisuuspäällikön puheille ja kertoi kaiken vasta sen jälkeen, kun AFOSI oli rohkaissut hänen harhakuvitelmiaan vuosien ajan, ja vasta sitten hän tuli julkisuuteen todisteidensa ja teorioidensa kanssa. Jos AFOSI tai NSA tai kuka tahansa olisi halunnut vaientaa hänet, he olisivat voineet varoittaa häntä tai he olisivat voineet pidättää hänet ja takavarikoida kaiken, mitä hän oli kerännyt, ja kaikki hänen laitteensa vuoden 1917 vakoilulain ja vuoden 1934 viestintälain nojalla. Sen sijaan he syöttivät hänelle myytin, ja vaikuttaa selvältä, että he toivoivat hänen levittävän tätä myyttiä laajemmalle ufologiselle yhteisölle, minkä hän lopulta tekikin. Myös Bill Moore palveli tätä päämäärää, sillä hän oli keskeisessä asemassa Majestic 12 -asiakirjojen ja niistä kehittyneen laajemman myytin avaruusolentokontaktista ja hallituksen peittelystä levittämisessä.

Kuten olemme nähneet, on aivan liian helppoa hylätä UFO-havainnot niin vähillä todisteilla kuin UFOjen todistajat itse esittävät, ja samoin on helppoa väittää, ettei taivaalla ole äänettömiä koptereita tai tuntemattomia kokeellisia lentokoneita, joita hallituksemme pitää salassa. On jopa helppo asia väittää, että Paul Bennewitzia vastaan suunnattua PsyOp-operaatiota ei koskaan tapahtunut. Bill Moore on valehtelija, voisi sanoa, ja ehkä hän odotti tunnustuksestaan jotain muuta kuin maineensa tuhoutumista yleisönsä silmissä ja näin ollen kirjailijanuransa itsetuhoa. Myös Rick Doty on valehtelija, jopa hänen oman tapahtumaversionsa mukaan, joka muuttuu kertomuksesta toiseen. Jos asiakirjat todistavat, että hän työskenteli AFOSI:lle, ne eivät todista, että hän olisi osallistunut Bennewitziin kohdistettuun psykologiseen operaatioon, ja ilmavoimat tietysti kiistää tietävänsä mitään tällaisista disinformaatiokampanjoista. Lisäksi tiedämme, että jopa eläkkeelle jäätyään Doty näyttää jatkavan samoja vanhoja temppujaan.

Vuonna 2005 anonyymi lähde, joka kutsui itseään nimellä ”Request Anonymous”, paljasti ufologeille sähköpostitse UFO-myytin, joka muistutti hyvin paljon sitä, jonka Doty on väitetysti aiemmin levittänyt Linda Moulton Howelle, Bill Moorelle ja Paul Bennewitzille. Vuonna 47 New Mexicossa tapahtuneen lautasen putoamisen jälkeen EBE:stä selvinnyt henkilö aloitti yhteydenpidon avaruusolentojen ja Yhdysvaltain hallituksen välillä. Tässä tarinassa 12 yhdysvaltalaista astronauttia lähti vuonna 1965 avaruusaluksella kohti Serpon muukalaismaailmaa Zeta Reticulissa, aivan kuten Kolmannen asteen yhteys -elokuvan ikonisessa lopussa. Tarinan fysiikka ei kuitenkaan täsmää, ja ”Request Anonymousin” IP-osoitteen tarkemmissa tutkimuksissa selvisi, ettei ilmiantaja ollut kukaan muu kuin Richard Doty, joka toimi omalla nimellään samalla nettifoorumilla.

Osoittaako hänen vastuullisuutensa Serpon huijauksesta, että Doty oli aina toiminut yksin disinformaatiokampanjassaan? Vai paljastaako se, ettei hän koskaan todella vetäytynyt tiedustelu- ja disinformaatiopelistä? Vai osoittaako se vain sen, että vanhat tavat ovat vanhoja? Doty on sittemmin ansainnut jonkin verran rahaa osallistumisestaan UFO-maailmaan kirjojen ja haastattelujen avulla. Myykö hän nyt valheita vain tienatakseen rahaa? Emme ehkä koskaan saa tietää. 80-luvun lopulla FBI tutki väärennettyjä MJ-12-asiakirjoja selvittääkseen, olivatko ne todellakin huippusalaisten asiakirjojen vuotoja ja kuka ne oli vuotanut. Kummallista kyllä, AFOSI pyysi FBI:tä tutkimaan asiaa, mutta tutkimuksen aikana FBI alkoi epäillä AFOSIa itseään tai ainakin paikallista Kirtlandin toimistoa. Lopulta he pystyivät kuitenkin toteamaan vain, että asiakirjat olivat väärennettyjä, mutta eivät sitä, kuka niistä oli vastuussa.

Jälleen kerran on helppo sanoa, ettei tässä ole mitään, että jos Bennewitzia tai laajempaa ufologista yhteisöä vastaan oli salaliitto, se oli paikallinen, epävirallinen. Säästin kuitenkin Bennewitz-huijauksen tarinan viimeiseksi, koska aivan kuten pääasiallinen lähteeni Mirage Men: An Adventure into Paranoia, Espionage, Psychological Warfare and UFOs, jonka on kirjoittanut Mark Pilkington, halusin näyttää koko nykyaikaisen UFO-ilmiön historian kontekstin ja muut merkit siitä, että hallitus rohkaisee uskoa Maan ulkopuolisiin vierailuihin, koska olen tullut siihen uskoon, että se tarjoaa johdonmukaisen ja rationaalisen selityksen koko mysteerille. Ja jos hyväksymme tämän, voimme tehdä vielä yhden johtopäätöksen. Jos hallitus todella peittelisi avaruusolentokontakteja, se ei kannustaisi uskomaan, että se peittelisi avaruusolentokontakteja. Jos UFOt eivät olisi tästä maailmasta ja hallitus ei haluaisi yleisön tietävän tätä, eikö se sen sijaan rohkaisisi uskomaan, että nämä alukset ovat meidän omia? Tämä on ainakin minun päättelyni, ja olen varma, että jotkut pitävät minua disinformaation levittäjänä, koska kannustan tähän johtopäätökseen.

Lisäluettavaa

Bishop, Greg. Project Beta: The Story of Paul Bennewitz, National Security, and the Creation of a Modern UFO Myth. Gallery Books, 2005.

Goleman, Michael J. “Wave of mutilation: the cattle mutilation phenomenon of the 1970s.” Agricultural History, vol. 85, no. 3, 2011, pp. 398-417. National Library of Medicine, doi: 10.3098/ah.2011.85.3.398.

Klass, Philip J. “The MJ-12 Crashed-Saucer Documents.” Skeptical Inquirer, vol. 12, no. 2, Winer 1987/1988. Skeptical Inquirer, skepticalinquirer.org/1988/01/the-mj-12-crashed-saucer-documents/.

Pilkington, Mark. Mirage Men: An Adventure into Paranoia, Espionage, Psychological Warfare, and UFOs. Skyhorse, 2010.

Artikkelin julkaissut Historical Blindness

http://eksopolitiikka.fi/ufot/ufo-disinfoa-osa-3-bennewitz-huijaus/?utm_source=TR&utm_medium=eksopolitiikka.tumblr.com&utm_campaign=SNAP%2Bfrom%2B_%7C+Eksopolitiikka.fi+%7C_

#Bill Moore #disinformaatio #misinformaatio #Paul Bennewitz #Richard Doty

0 notes

vesku56 · 1 year ago

Text

”Niiden [Yhdysvaltain asettamien Venäjä-pakotteiden] motiivi on väärä. Sisäpolitiikalla yritetään tehdä ulkopolitiikkaa. On naiivia ajatella, että vain Venäjä olisi yrittänyt vaikuttaa toisen maan vaaleihin.” (Laura Huhtasaari (PS), IL 17.8.2017).

”Helsingin Hietalahden telakka on nykyisin venäläisomistuksessa. Arctech Helsinki Shipyardin omistajista venäläinen United Shipbuilding Corporation on Yhdysvaltain pakotelistalla. Jos olet pakotelistalla, et ole mukana kilpailussa. Toivottavasti Trump purkaa Yhdysvaltojen Venäjä-pakotteet. Suomi on saanut tästä taloussodasta pahasti takkiin.” (Laura Huhtasaari (PS), US-blogi 26.1.2017).

”Jos kasvua haetaan, sitä saa Venäjältä. Pakotteet ovat huonoja meille. Venäjä teki väärin, mutta niitten alueitten [Itä-Ukrainan] kansalaisten oma näkemys pitäisi ottaa huomioon. He kuuluisivat mieluummin Venäjään kuin Ukrainaan.” (Juho Eerola (PS), Verkkouutiset 31.3.2018).

”En usko Venäjän olevan Salisburyn hermomyrkkyiskun takana. Jos Venäjän syyllisyys pystytään puolueettomasti ja luotettavasti toteamaan, kannatan esitetyn kaltaisia sanktioita.” (Tom Packalén (PS), US-blogi 28.3.2018).

”Suomen ulkopoliittiselta johdolta vaaditaan rohkeutta vaatia faktoja pöytään. Ennen niiden näkemistä ja arviointia emme voi lähteä [Venäjä-]pakotteisiin. Pakotteet haittaisivat merkittävästi jo nyt huonossa kunnossa olevaa taloutta. Lisäksi ne kärjistäisivät kriisiä, johon pitäisi etsiä liennytystä.” (Tom Packalén (PS), US-blogi 25.7.2018).

Oheiset perussuomalaiskansanedustajien kannanotot varapuheenjohtaja Laura Huhtasaaren johdolla kertovat hyvin puolueen Venäjä-linjaa.

Perussuomalaiset on Venäjä-myönteinen puolue ja haluaisi purkaa niin EU:n kuin myös Yhdysvaltain asettamat Venäjä-pakotteet.

Mistä moinen Venäjä-linja oikein kumpuaa perussuomalaisten keskuudessa? Mitkä ovat oikein puolueen yhteydet Venäjälle, kun Venäjän etuja noin kiivaasti ajetaan?

Mistä Perussuomalaisten yltiöpäisessä Venäjä-myönteisyydessä on kysymys?

0 notes

aau-2023 · 2 years ago

Text

Viikkokatsaus 17.4.-23.4.

Ma 17.4.

Vähän parempi fiilis ku eilen paikoittain

En kuitenkaan uskaltanu lähtee kouluun tän yskän ja nuhan takia, mietin et menenkö vai en ku luvallisia poissaoloja tällä kurssilla on vaan 2, vaikka onhan opettajat tosi joustavia ja tarvittaessa antaa olla poissa enemmän jos tarvii, mut silti kauhee syyllisyys kalvaa

On ihan ok fiilis ku makaa eikä tee mitään, mut lyhyen kauppareissun aikana tuntuu et pää oli ihan täynnä et hyvä ku pääsin kotiin :D

Postissa tuli tällänen vihkonen! Selkeesti esitelty paikallisen postin eri tuotteita ja palveluita, hinnastoa yms, ihana tietopaketti! Suomen Posti sen sijaan lähettää jonkun random lippulappusen jossa pyydellään anteeks? :D

Sain kans ryhmäläisten kautta tietää et saatiin tosi hyvää palautetta meidän siit lyhyest videosta, minkä editoin! Myös kurssikaverin mukaan oli kuulemma yks parhaista editoinnin puolesta, muilla ryhmillä kuulemma ollu vähän viilaus jääny kesken

"Hey, we just wanted to let you know that the feedback was really good. People especially liked the editing, and the voiceover & music combo. And also the dog part at the end. Matt said he liked the twist of being your own at the end and the dog. 🤙"

Ti 18.4.

Nevermind mul on paljon parempi olo enkä heränny kurkku kipeenä 🫰 koulupäivä

Ihan sairaan kova draivi ku pääsin kotii nii värkkäsin tyyliin tunteja mun Sims-esitelmää ja kässäriä, ihan harmitti lähtee saksan tunnille ku piti keskeyttää työnteko

Oli kyl kiva nähä suomivaihtaria taas vaihteeks! Sillä on kyl kova meno omien reissujen ja suunnitelmien kanssa, vähän 50-50 käykö kateeks ku kivalta kuulostaa mut itteä alkais uuvuttaa liika reissaaminen joka viikonloppu :D

Ke 19.4.

Mun lemppariarkipäivä 🙏❤️

Keskiviikko on nii täydellisesti ajotettu: pitkä aamu, klo 11 lähtö kampukselle, klo 12 luento, 13:30-16 tauko jollon nappaan kaakaon ja nautin työskentelystä kampuksella, klo 16 toinen luento, klo 17:30 kampukselta Schnitzel Weltiin, ruuat mukaan ja klo 18 jälkee oon kotona nauttimassa ruuasta ja loppuillasta 💕

Oon kans professional asukki nyt, tilasin Willhabenista (paikallinen Tori.fi) bändikaulakorun ja se saapu tänään!!! Oon niin ihastunu ja tyytyväinen tähän koruun en kestä, se on vanhaa virallist fanikamaa, jonka sain kympillä!!!

Fanikama on jännää, koska second-hand -sovelluksissa on niin paljon eroja hinnoittelun suhteen. Esim. Depop, Mercari, Poshmark on sovelluksia, joissa tyypit yrittää tienaa rahaa myymäl virallist fanikamaa ylihinnal

Mut sit kirppissovelluksis (Tori.fi, Willhaben) myyjät haluu eroo krääsäst ja hinnottelee sen mukaan

Videopeliluennolla pelattiin ja analysoitiin yhdessä :D se oli aika tekstipohjainen nii päästiin kans ääninäyttelemään, joka oli tosi hauskaa

Vähän jännittää torstain saksan koe, tunnilla multa kysytään ku tiiän niin hyvin, mut just nyt tuntuu siltä etten tiedä yhtään mitään

To 20.4.

Saksan koe D:

Hyvä ku koko päivä menee vaa maatessa ahdistuksen kanssa vaik kyseessä on lyhyt koe kielen alkeista, joista oon jo käyny osan ":D" voi lol

Menin kyl amerikkaluennon toiselle luennolle, se oli kyl ihan kiva ku sai ajatukset muualle

Siinä tauolla tuntien välissä yritin vielä pänttää nopeesti asioita läpi

Loppujen lopuks koe meni? Ihan hyvin? Turhaan stressasin lol vaik se oli kyl eka paperikoetilanne luokkahuoneessa vähään aikaan, niinku se luokka oli täynnä ihmisiä eikä se tilanne ollu niin tiukka ku esim. Ylppäreissä

Pe 21.4.

Ryhmistä pukkaa, eka tapaaminen kampuksella sosiologian opetustuokion parissa ja sit myöhemmin päivällä ryhmätapaaminen zoomissa proffan kans

Päästään avautumaan vähän tän sukupuolentutkimuksen prokkiksen haasteista 🙃

Fresh tapaaminen ✌️ Se Muija ei ees ilmaantunu zoomiin nii kolmistaan sit juoruttiin proffalle meidän ongelmista, päästään porukalla päättämään pisteytyksestä ja mä varmistan, että Se Muija ei saa yhtään

On kyl päivä ollu ihan tuottelias, väänsin paria eri tehtävää ja jotenkin aivan flow-tila päällä

La 22.4.

Vähän rauhallisempaa viikonloppua vaihteeks, en ollu suunnitellu mitään jännää ku eka kokonainen kouluviikko loman jälkeen nii kerkee palautua

ERITTÄIN hyvä sää, jopa +20c puolella oltu

Pitäis joku päivä mennä johonkin kahvilaan ulos työskentelee jos sateet ois vaihteeks loppuny

Su 23.4.

Sunnuntait on kenties parhaita päiviä kävelyille tms, koska paikat on kiinni nii kukaan ei oo ulkona ellei oo menos kirkkoon

Voi rauhassa käydä hakemassa mäkkärin pannarit (ei kuvaa koska söin ne ennen sen ajatuksen heräämistä)

Tänäänki luvattu +20 astetta, mikä on tosi jännä, ois pitäny kyl suunnitella joku päiväreissu ku on nii hyvää säätä ollu täs viikonloppuna

1 note · View note

unimasa · 7 months ago

Text

Sieltä paistaa syyllisyys. Palauta unihiekat. Tai paljasta pinkkiturkkinen, sieniä syövä vaapukkamehujuoppo välittömästi!

Unihiekkakaivos on ryöstetty!

Jäljellä on vain kasa sieniä, pinkkejä karvoja ja tyhjä, vihreä lasipullo, jonka etiketti on revitty pois.

Kuka se teistä oli?

#unihiekka #dreamworks oy #suuri unihiekkaryöstö

71 notes · View notes

turinametsa · 5 years ago

Link

"Suezin mies" on nyt kaksiosaisena sarjana luettavissa AO3:ssa!

Muistakaa vilkaista TW:eet, osissa käsitellään raskaampia aiheita.

#tuntematon sotilas #vilho koskela #urho hietanen #hietala #fanfiction #vilho koskela x OC #adam jones (OC)#rauhanturvaajaAU #Suezin kriisi #TW #itsetuhoisuus #masentuneisuus #syyllisyys #haavoittuminen #preesensficci #väinö linna

7 notes · View notes

suomiplorpoturnaus · 3 months ago

Text

Suomiplorpoturnaus: Kierros 2 • Äänestys 17

Propaganda leikkauksen alla...

Machete (Luoja @canisalbus)

"Hahmot Machete ja Vasco ovat erittäin suosittuja ja taiteilija on aktiivinen tumblerin käyttäjä ja vastaa kysymyksiin josksu jopa piirroksen kanssa. Hahmoille löytyy sekä canon-lore joka sijoittuu renessanssiajan Italiaan sekä moderniin aikaan sijoittuva ei-niin-canon lore." – nimetön

"#oon rakastanu machetee lapsesta lähtien nii oon todella ilonen katolinen-syyllisyys-koiran puolesta <3" – @doggytail-duck

"#PLIIIS ÄÄNESTÄÄ MACHETTEA #VOTE FOR MACHETTE HE KS WONDERFUL ACE GAY CARDINAL IN THE RENAISSANCE #machette on oikeaa plorpo ainesta" – @teal-skull

Vasco (Luoja @canisalbus)

"#my sunshine boy ;w; #go mr pancake ears go" – @canisalbus

#machete #vasco #kierros 2 #äänestykset

24 notes · View notes

strippiluolamies · 3 years ago

Text

Sanoin mun veljelle eilen, että mua häiritsee se, kun se misgenderoi mua. Se vähän suuttu. Onneks äiti puolusti mua. Silti paska fiilis siitä, ja syyllisyys siitä että oon masentunu ja et mul itsetuhoisia ajatuksia vaikka oon lapsuuden perheen luona käymässä. (Äiti sanoi, että kun se töissä sanoo “mun pojat ja lapsi” nii ihmiset on ihan kysymysmerkkinä nii hän on vaa sille deal with it nii tuli hyvä mieli. Kun siis mun veli just sano, et hän ei jaksa selittää ihmisille et mikä mun sukupuoli on. Sanoin, et eihän sen tarttekaan sitä selitellä)

#mie #muunsukupuolisuus #nonbinary #nb

6 notes · View notes

vierran45 · 4 years ago

Text

Books 2020

I ended up finishing 103 books last year. My yearly goal at Goodreads is usually set at either 100 or 125 books and most years I easily pass the 125 book mark. Last year I rediscovered dramas which significantly reduced my reading and I only made the 100 book mark by reading a lot of comics which are faster to read in general.

Almost all the English language books I enjoyed the most were parts of ongoing series, like Seanan McGuire's A Killing Frost (book #14 of the October Daye series), Sapphire Flames by Ilona Andrews (Hidden Legacy #4), though there were some individual books as well.

Among these were Natasha Pulley's The Watchmaker of Filigree Street (mystery, understated romance, a person with a different view on time), Katherine Addison's The Angel of the Crows (Sherlock Holmes pastiche with angels, need I say more), Arkady Martine's A Memory Called Empire (an outsider is thrust into the middle of a major plot in a powerful empire while dealing with feelings of betrayal, alienation, and assimilation to the major culture - sf novel of the year for me).

I also discovered Chinese danmei novels and both the novels I finished last year (Heaven Official's Blessing / Tian Guan Ci Fu by Mo Xiang Tong Shiu and Sha Po Lang by Priest) were very good, if lengthy, reads.

Comics I enjoyed the most:

Die, vols. 1-2

The Highest House, vol. 1

Paper Girls, vol. 6

Locke & Key, vols. 1-6

Suomalaisissa kirjoissa pääsin tavoitteeseeni lukea vähintään 10 suomalaisen kirjoittajan kirjaa. Suosikkejani olivat Briitta Hepo-ojan Suomea lohikäärmeille ja Sydämiä seireeneille (mielenkiintoinen vaihtoehto-Suomi kuningaskuntineen lisätyillä fantasiaelementeillä), Meri Luttisen Myrskynsilmä (fantasia muinais-suomalaisilla vivahteilla), Katri Alatalon Ikuisesti siskoni (syyllisyys ja anteeksianto yhdistettynä ikuisen elämän kiroukseen ja kasvutarinaan).

6 notes · View notes

satakunnansaatana · 5 years ago

Text

Inhoan sitä, miten ilmastonmuutoksen pysäyttämiseen yritetään pakottaa pieniä, köyhiä yksilöitä eikä asioista oikeasti vastuussa olevia ihmisiä. Inhoan sitä, että jatkuva syyllisyys on koko ajan läsnä, koska en pysty lahjoittamaan rahaa millekkään järjestölle. Inhoan sitä, että pyrin tekemään kaikkeni jotta pienennän omaa roskan ja jätteen tuottoa mutta en koskaan ilmeisesti tee sitä tarpeeksi.

#vittu #saatana #perkele #helvetti #mua itkettää #Ahdistaa #ahdistaa

146 notes · View notes

eksopolitiikka · 12 days ago

Text

UFO-disinfoa osa 3: Bennewitz-huijaus

kirjoittanut Nathaniel Lloyd

Tämä on sarjan kolmas ja viimeinen osa, löydät sarjan aiemmat osat täältä: osa 1, osa 2.

Linda Moulton Howe dokumentoi karjan silpomisilmiötä. Kuva: Mark O’Kane / IMDb

Paul Bennewitz. kuva: UFO-Alien Database

Bill Moore. kuva: UFO-Alien Database

AFOSIn erikoisagentti Richard Doty. kuva: UFO-Alien Database

Armeijan Avrocarit, joita kuvataan kirjallisuudessa ”lentävinä jeeppeinä”.

Lisäluettavaa

Bishop, Greg. Project Beta: The Story of Paul Bennewitz, National Security, and the Creation of a Modern UFO Myth. Gallery Books, 2005.

Klass, Philip J. “The MJ-12 Crashed-Saucer Documents.” Skeptical Inquirer, vol. 12, no. 2, Winer 1987/1988. Skeptical Inquirer, skepticalinquirer.org/1988/01/the-mj-12-crashed-saucer-documents/.

Pilkington, Mark. Mirage Men: An Adventure into Paranoia, Espionage, Psychological Warfare, and UFOs. Skyhorse, 2010.

Artikkelin julkaissut Historical Blindness

http://eksopolitiikka.flywheelsites.com/ufot/ufo-disinfoa-osa-3-bennewitz-huijaus/?utm_source=TR&utm_medium=eksopolitiikka.tumblr.com&utm_campaign=SNAP%2Bfrom%2B_%7C+Eksopolitiikka.fi+%7C_

#Bill Moore #disinformaatio #misinformaatio #Paul Bennewitz #Richard Doty

0 notes

trevardes · 5 years ago

Text

Huomenna katsotaan toisiamme silmiin (6/6)

(ENSIMMÄINEN OSA) (TOINEN OSA) (KOLMAS OSA) (NELJÄS OSA) (VIIDES OSA)

Genre: draama, angst with a happy ending, 5+1

Sanamäärä: noin 3800

Disclaimer: En omista hahmoja enkä saa tästä rahaa.

Varoitukset: mainintoja homofobiasta, yleistä angstia sekä muutamia Raamatun kohtia sellaisissa yhteyksissä, jotka ehkä eivät kaikkien mielestä ole ihan sopivia.

Paritukset, hahmot: Lehto/Riitaoja, Riitaojan perhe

Summary: Riitaoja odottaa seitsemän kuukautta, kaksi viikkoa ja neljä päivää, ennenn kuin kaikki muuttuu. / Viisi kertaa kun Lehto ja Riitaoja kääntyvät pois toistensa luota, ja yksi kerta kun he eivät enää voi päästää toisistaan irti. Osa 6/6.

AO3 linkki: https://archiveofourown.org/works/15013859/chapters/51339697

***

Riitaoja odottaa seitsemän kuukautta, kaksi viikkoa ja neljä päivää.

Harmaat aamut ja liian kirkkaat päivät seuraavat toisiaan loputtomana virtana, josta hän ei tunnu saavan otetta, vaikka kuinka yrittää.

Tuntuu oudolta olla kotona; toisaalta Riitaoja rakastaa pientä maatilaa ympäröivää tyhjyyttä, hitaasti eteenpäin valuvia iltapäiviä ja loputonta tilaa ympärillään - hiljaisuutta joka syntyy siitä, ettei ympärillä ole nauravia tai kivusta huutavia sotilaita, ei räjähdyksiä eikä konekiväärin takovaa rytmiä - mutta toisaalta häntä kalvaa loputon syyllisyys. Hän on nyt turvassa, kaukana etulinjasta ja sen perässä kulkevasta kuolemasta, muttei voi olla ajattelematta niitä, jotka ovat edelleen vaarassa kuolla joka päivä.

Tuntuu mahdottomalta selittää kenellekään, miksi hän on aina niin apea, miksi hän heräilee öisin huutaen, pelosta täristen ja käsivarrentynkää kipeästi puristaen. Heistä kukaan ei oikein osaa suhtautua kaikkiin niihin muutoksiin, joita Riitaojassa on tapahtunut, kaikkein vähiten Riitaoja itse. Ennen sotaa hän oli se, joka rauhoitti ilmapiirin riitojen jälkeen, se joka suojeli Aliisaa ja auttoi isää ja äitiä kaikessa mahdollisessa, tilan töistä avioliiton rosoisten kohtien tasoitteluun. Nyt hänestä on poissa se pieni, hermostunut tarmonkipinä, joka heitä kaikkia ennen piti pystyssä. Hän istuu mieluummin iltoja sängyssään seuranaan vain kirja ja kuppi vahvaa kahvia, peiton alla piilossa kaikelta ulkopuoliselta, teeskennellen että kynttilänvalo karkottaa painajaiset.

Aliisa hiipii hänen viereensä nukkumaan useammin kuin ei, silittää hänen hiestä märkiä hiuksiaan hellästi pienillä lämpimillä käsillään, ja esittää urheasti ettei häneen satu, kun siitä ei tunnu olevan Riitaojalle mitään apua.

“Risto…”, äiti aloittaa hiljaa eräänä aamuna, kun he ovat kaksin keittiössä laittamassa aamiaista. Riitaojasta ei yksikätisenä ole juuri muuhun kuin puuron hämmentämiseen ja astioiden kantamiseen pöydälle, yksi kerrallaan ja hitaasti jotteivät ne putoa.

“Tiedäthän sinä, että voit puhua minulle mistä tahansa?” äiti kysyy, huolestunut ryppy kulmiensa välissä.

“Tiiän minä”, Riitaoja hymyilee huterasti. Äiti katsoo häneen odottaen jonkinlaista jatkoa, mutta sitä ei tule. Riitaoja ei voi kertoa, kuinka hän näkee öisin joko kuumeisia painajaisia rikki revityistä ruumiista tai sekavia unikuvia joissa häneen koskee toinen mies, toinen sotilas, sellaisella tavalla jota äiti ei voisi kuvitellakaan hyväksyvänsä.

Pitkän hiljaisuuden jälkeen äiti muistuttaa hiljaa, että jollei Risto voi kertoa huoliaan hänelle, niin sitten ainakin Jumalalle. Riitaoja tukahduttaa hysteerisen naurahduksensa epämääräisellä yskähdyksellä.

Isä katselee häntä sanomalehden yli vakavana, ehkä säälien tai ehkä ymmärtäen, muttei koskaan sano mitään.

Syksy kuolee pois talven tieltä pian Riitaojan kotiinpaluun jälkeen. Lumi tulee äkkiä, muutamassa päivässä maailma on pehmeän valkoinen ja niin puhdas, että Riitaojaa ihan hävettää olla itse niin likainen ja särkynyt. Hän tarttuu kynään ja antaa sanojen viedä, vuodattaa paperille kaiken, mitä ei voi täällä kenellekään kertoa. Hän taittaa paperit neljään osaan lukematta niitä kertaakaan läpi, lähettää sen kaiken Lehdolle, vaikkei hänen pitäisi.

”Kaikki tuntuu väärältä nyt kun en ole siellä kaukana etkä sinä ole täällä”, hän kirjoittaa, pelottavan rehellisesti, ja kiirehtii sitten turvallisempiin aiheisiin. “Toivottavasti sinul on asiat siellä hyvin ja tulet lottien kanssa toimeen, ja saat nukuttua, eikä sinul ole paljon kipuja.

Luetko sinä siellä mitään, tuovatko ne sinulle kirjoja? Sodassa minä näin sinun lukevan mutta en uskaltanut kysyä mitä kirjoja ne oli. Jos sinä haluut niin minä voisin ostaa sinulle jotain ja lähettää sinne. Kirjoja tai muuta.”

Hän odottaa vastausta joka päivä, monta viikkoa, muttei oikeastaan ylläty kun sitä ei tule.

Kirjeiden kirjoittamisesta tulee tapa. Riitaoja vuodattaa niihin kaikenlaista arkisista asioista syvimpiin suruihinsa, vaikkei tiedäkään lukeeko Lehto niitä ollenkaan, vai lentävätkö ne suoraan paperikoriin avaamattomina tai vihaisesti palasiksi revittyinä. Niistä tulee jotakin päiväkirjantapaista, luottamuksellista ja samalla riskialtista. Sotatila vallitsee ja kirjeitä avataan ja sensuroidaan, kaikkihan sen tietävät, ja vaikka Riitaoja kirjoittaa tunteistaan kiertoilmauksin, hän saattaisi silti joutua ikävään valoon, jos joku saisi käsiinsä kaikki kirjeet ja muodostaisi niistä oikean kuvan.

”Minä olen alkanut taas käydä muiden mukana sunnuntaikirkossa”, hän tunnustaa, vaikka tietääkin sellaisen olevan Lehdon mielestä turhaa.

“Ja minä olen yrittänyt rukoillakin, vaikka tuntuu että en osaa puhua ylöspäin yhtään sen paremmin kun Aliisalle tai äidille. Oon voan toivonut siunausta kaikille jotka vielä ovat rintamalla, ja sinulle.”

Aliisan kanssa he lukevat isämeitää, ja pikkuhiljaa se alkaa käydä taas helpommin. Aliisan kirkas ääni kuulostaa häntä varmemmalta, ja Riitaojan on vaikeaa muistaa aikaa, jolloin hän luotti samalla tavalla yhtään mihinkään.

Joulukuussa äiti lukee illallisilla evankeliumia, muutama jae kerrallaan, ja tutut sanat tuovat mukanaan joulunodotuksen lisäksi erilaista, suloisempaa melankoliaa.

Joskus iltaisin Riitaoja hakee vanhan kuluneen Raamatun keittiön hyllystä ja selaa ohuita sivuja kunnes löytää Salomon laulun. Se on varmaankin synti, lukea pyhän kirjan kertomusta rakkaudesta ja ajatella toista miestä, mutta laulujen sanat vievät hänen ajatuksensa väkisin Lehtoon. Voi kuinka hän toivoo, että hän saisi olla kuin laulun nainen, jonka rakas tulee hänen luokseen, jää talon seinustalle ja katsoo ikkunasta sisään, kutsuu rakkaansa ulos. Kunpa hän saisi olla kuin nainen, joka lähtee etsimään miestään ja lopulta löytää tämän.

”Minä halusin lainata tähän Laulujen Laulusta yhden kohdan, mutta en kyllä sittenkään kehtaa”, hän kirjoittaa Lehdolle kolmantena adventtina. ”Kaikkea sellaista mistä sinäkin meinisit ihan punaiseksi ja puristaisit kätesi sillä tavalla vihaisesti nyrkkiin kuin sinulla on tapana.” Lehdon huulet ehkä ovat kuin purppuranauha, mutta Riitaoja keksii muutakin Daavidin tornin tavoin ylväänä kohoavaa kuin tämän kaulan. Hän nauraa itselleen ja painaa omat punastuneet kasvonsa hetkeksi paperin avulla piiloon, ennen kuin jatkaa kirjoittamista.

”Niinkuin tämä Laulun nainen, niin minä vieläkin odotan. Ja kyllä sinä tiedät, että vaikka sinulla kestäisi kauan, niin minä olen täällä eikä minun mieltä osaa muuttaa mikään. Ota voan aikasi, mutta jossain kohdin tule. Minulla on sinulle niin paljon kerrottavaa, ja minä haluan ottaa sinusta kiinni ja pitää lähellä niin kauan kun voan annat.”

Hänen sydämensä hakkaa rinnassa kuin hätääntyneen jäniksen, kevyesti ja niin nopeaan että sitä tuskin enää tuntee, mutta korvissa sen jyskytys kuuluu niin kovaa että Riitaoja melkein pelkää toisessa huoneessa nukkuvan Aliisan kuulevan sen. Ei tällaista kuulu kenenkään kirjoittaa, mutta kirjoittaapa hän kuitenkin.

”Toivottavasti sinulla on siellä hyvä joulu. Minä olisin lähettänyt tässä mukana lahjaksi vaikka villasukat, mutten kehdannut pyytää äitiä neulomaan.”

Jos hän uskaltaisi, jos hän ei pelkäisi sensuuria ja Lehtoa ja itseään, hän kirjoittaisi sen katkelman vielä sittenkin.

Paina minut sinetiksi sydäntäsi vasten, pane sinetiksi ranteesi nauhaan, sillä niin lähellä hän haluaisi olla.

Rakkaus on väkevä kuin kuolema, koska siltä se joskus tuntuu, silloin kun se jäytää häntä öisin ja pitää hereillä, kertyy kipeäksi palloksi rintaan ja pyörteilee ilman ulospääsyä kuin myrskypilvi, joka ei voi paeta sateena alas maahan. Osa siitä valuu hiljaisina kyynelinä tyynylle, mutta yhä vain se palaa yhtä kivuliaasti kuin jo silloin suolla, kun se teki Riitaojasta itsekkään ja pakotti hänet pitämään Lehdon hengissä.

Sen hehku on tulen hehkua, sen liekki on Herran liekki. Onkohan noin, Riitaoja miettii. Onko tällaisen rakkauden? Ei siinä mikään tunnu väärältä, paitsi se kuinka Lehdon poissaolo häneen koskee. Eikö Herran liekki pala kaikessa rakkaudessa? Eikö ole tavallaan oikein ja puhdasta rakastaa Jumalan luomusta koko sydämestään, vaikka tämä sitten olisikin mies eikä nainen?

Vuosi vaihtuu, eikä Lehdosta kuulu mitään. Riitaoja yrittää uskoa, ettei toivoa kannata vielä menettää. Hän keskittyy lukemiseen ja niihin kotitöihin joihin kykenee, ja kirjoittaa kirjeitä yhä edelleen.

"Minä luen nyt paljon. Autan talon töissä sen minkä pystyn, mutta ei minusta yksikätisenä ole kaikkeen mihin ennen, ja siksi minul on aikaa. Raamattua minä yritän niinkun olen kertonukkin jo, mutta kun se on sellaista hankalaa sanaa jota minun pitää pitkään tapailla että oikein ymmärrän, niin se on hidasta. Aliisalle minä olen lukenut kauniita kohtia, mutta sitten niitä toisia olen lukenut illalla yksin.

Huonompaakin kirjallisuutta olen vienyt isän hyllystä, vaikka äiti ei pidä siitä että minä teen niin. Linnankoskelta isällä on sellainen kuin Laulu tulipunaisesta kukasta. Se oli yksi minun lempikirjoista jo ennen, mutta nyt minä olen lukenut sen uuelleen jo kahdesti, ja se tuntuu jotenkin erilaiselta. Kaipa se Olavi on niinkuin Rahikainen, mutta sinua minä taas ajattelen kun luen hänestä. Tai siitä miten häntä niin sattuu kaikki vanhat rakkaudet jälkeenpäin kun niiden luota on lähtenyt pois.

Varmaan sinusta tuntuu vaikealta kuulla tämmöistä, mutta kun voan kaikesta tulee minun mieleen sinä. Jos se häiritsee, niin sopii kirjoittaa ja käskeä puhumaan jostain muusta.” Hän on vähällä viivata yli koko lauseen, mutta jättää sen lopulta mukaan. Viikko toisensa perään kuluu ilman vastausta, ja surun lisäksi Riitaoja tuntee ärtymystä ja vihaa. Kai se saa silloin tällöin näkyä kirjeissäkin.

Ja sitten minä olen lukenut Sudenmorsiamen, vaikka se on sellaista tarkoituksella vanhaa ja hassua kieltä. Älä ota pahasti tätä, en minä ilkiyttäni sano, mutta sinä olet sellainen kuin Aalo. Siinä, että sinussa on joku vieraus, etkä sinä halua puhua siitä mitään. No, minä haluaisin kuulla siitäkin, vaikka olisit susi tai ihan vaan ihminen.”

Sudenmorsiamesta hän lukee muutamia rivejä yhä uudelleen. Varoo taittamasta karhean paperin kulmia, ja sen sijaan opettelee ulkoa niiden sivujen numerot, joilla on jotakin hänelle tärkeää.

Kaikki rajat raukesivat heidän väliltänsä, niin että he toinen toiseensa sulivat, Niinkuin yhtyy kaksi kastepisaraa, ettei kenkään taida enää toista toisesta eroittaa.

Ei Riitaoja itseään metsändemoniksi lue, eikä liioin Lehtoa naarassudeksi, mutta jokin noissa lauseissa vetää hänen kasvoilleen punan ja heti kohta silmiin kivuliaat kyyneleet. Hän käpertyy sänkyyn peittojensa alle ja muistelee niitä heidän kahdenkeskisiä metsäretkiään, kaikkea rajua ja likaista ja ihanaa mitä he tekivät, ja aroin sormin hän koskettaa itseään siitä, mihin kuuluisivat toiset kädet.

Tammikuun viimeisellä viikolla viimeinen kirje tulee takaisin avaamattomana, ja sen mukana merkintä siitä, ettei vastaanottaja ole enää sairaalassa eikä jättänyt mitään osoitetta, johon kirjeen olisi voinut uudelleenohjata.

Riitaoja istuu pitkään keittiönpöydän ääressä kirje kädessään ja katselee ulos, pystymättä näkemään mitään.

Nyt ei sitten kai ole enää mitään keinoa saavuttaa Lehtoa. Vuoro on aivan täysin Lehdolla, eikä Riitaoja voi kuin odottaa ja toivoa, että Lehto vielä joskus ilmestyy tänne. Ainakin hänellä on osoite jonne suunnistaa.

Riitaojan sormet rypistävät paperin reunoja. Tämä viimeinen kirje on ainut, joka palautui hänelle, ja siitä Riitaoja ainakin tietää, että Lehto joko luki ja piti tai tuhosi kaikki aiemmat kirjeet.

Kuin transsissa Riitaoja nousee ja kiskoo hankalan uuninluukun auki, pudottaa kirjeen kuorineen hiillokselle ja katselee kuinka se syttyy ensin yhdestä kulmasta. Tuli leviää nopeasti paperin halki, käpristäen sen mustaksi ja syöden huolellisesti kirjoitetut sanat. Tuntuu haikealta, mutta hyvä vain, ettei kirjeestä jää jälkeen mitään todisteita sen olemassaolosta.

Viikkoja myöhemmin eräänä iltana Aliisa istuu hänen viereensä sänkyyn, sykertyy kippuralle kylkeen aivan niin kuin ennen, kun he olivat pieniä.

“Ketä sinä Risto ootat?” hän kuiskaa pitkän ajan kuluttua huoneen hiljaiseen, viileään ilmaan.

Aliisa tuntee hänet niin hyvin. Hän on varmasti pistänyt merkille kirjeet, sekä varmasti senkin, että Riitaoja on nyt lopettanut niiden kirjoittamisen.

Riitaoja hymyilee ja yrittää kertoa Lehdosta. Hän lähtee kangerrellen liikkeelle alokasajoista, selittää kuinka hän alkuun pelkäsi ja ihaili Lehtoa. Hän kertoo siitä, kuinka pikkuhiljaa heistä tuli läheisempiä, ja kuinka lopulta he päätyivät sairaalaan samaan aikaan. Sairaalasta lähettämissään kirjeissä hän mainitsi Lehdon nimeltä muistaakseen vain muutaman kerran, mutta Aliisa muistaa kyllä.

Riitaoja joutuu siistimään tarinasta pois paljon verta ja kuolemaa, ja sitten sitä kaikkea muuta. Metsäretkistä hän mainitsee vain, että välillä he kävivät Lehdon kanssa kävelemässä kahdestaan, vaikka niinkin sanottuna se tuntuu yksityiseltä ja kiusalliselta. Tarina on riisutussa muodossaan hatara ja reikäinen, ja siltikin Riitaoja takeltelee ja punastuu sitä kertoessaan. Aliisa kihertää, pörröttää hänen hiuksiaan, ja hän rentoutuu. Aliisa on kauniilla tavalla viaton, mutta ymmärtää silti ehkä enemmän kuin kukaan muu. Hänessä on se ero, että hän on veljensä puolella eikä muun maailman tavoin hänen vääriä ja vieraita puoliaan vastaan.

Riitaoja tulee puhuneeksi ohi suunsa, myöntäneeksi että kaipaa Lehtoa enemmän kuin osaa pahimpina päivinä kestää. Se ei haittaa, sillä Aliisa ymmärtää. Ei kerro kenellekään, vaan kietoo vain käsivarren Riitaojan ympärille ja silittelee häntä kuin pientä lasta, kuin hän olisi heistä se pikkuinen joka kaipaa suojelua.

Isä ei ymmärtäisi hänen kaipuutaan eikä äiti sallisi sitä. Syyt löytyvät pyhästä kirjasta, moraalista ja sopivuudentajusta, kirkkokansan katseista - kaikesta sellaisesta, millä ei ole Aliisalle mitään väliä. Tavallaan hän on ehkä tiennyt tämän veljestään aina. Ettei hän ole ihan tavallinen, ei sillä muotilla valettu joka vanhemmille olisi mieluisin.

“Milloin se sitten on tulossa?” Aliisa kysyy hiljaa, kuin olisi itsestään selvää, että Lehto tulee.

Riitaoja hautaa kasvonsa siskon vaaleaan tukkaan eikä sano mitään. Ei hän tiedä milloin Lehto palaa hänen luokseen, tai palaako ikinä.

Riitaoja odottaa ja odottaa, mutta mitään ei kuulu. Kaikki tuntuu pysähtyvän odotuksen raskaaseen painoon, mutta lopulta elämän on pakko jatkua.

Riitaoja etsii kevään merkkejä luonnosta kävellessään kyläkaupalle, ja pitkän neuvottelun jälkeen hän pääsee töihin muutamaksi päiväksi viikossa, aivan niin kuin hän oli nuorempana. Hänestä ei yksikätisenä ole oikein mihinkään, mutta kauppaa pitävä ukko on aina pitänyt Riitaojista, ja kuulemma ‘Risto on ihan kelvollinen apulainen, vaikka onkin harmi, että hän meni hävittämään hyvän käden.’

Niinpä hän hoitaa kassaa joka viikko maanantaista keskiviikkoon, ja vaikka hän on hidas ja kömpelö ja kiusaantuu asiakkaiden uteliaiden katseiden alla, hänelle on hyväksi päästä välillä ulos talosta ja näkemään muita ihmisiä.

Eniten hän pitää työmatkastaan, vaikka hitaasti viikkojen kuluessa lumen alta paljastuva metsä muistuttaakin häntä toisista metsistä idemmässä, kaikesta kamalasta ja kaikesta hyvästä mitä ne toiset puut todistivat.

Hän näkee edelleen Lehdosta unia useammin kuin haluaisi, mutta niistä on joka kerta yhtä vaikeaa herätä. Hän näkee unia luotisateesta ja verestä, ja pehmeistä kosketuksista, suudelmista ja tiukasti pitelevistä käsistä. Joskus kaikki on sekaisin ja unet luisuvat holtittomasti ihanista kauhistuttaviksi ja takaisin. Kerran Riitaoja näkee unta siitä ensimmäisestä kerrasta kun hän teki aloitteen, siitä kuinka Lehto antoi hänen olla hellä, heidän viimeisestä kerrastaan. Siitä on niin kauan aikaa, että unessakin muisto on haalistunut, ja ennen kuin Riitaoja ehtii tarttua siihen, se muuttuu ja vääntyy, kunnes Riitaoja pitelee sylissään elävän ja hengittävän ihmisen sijaan kylmää ruumista.

Hän hätkähtää hereille hikisenä ja kyyneliä poskillaan, ja menee keittiöön. Siellä hän istuu loppuyön, niin kuin hänelle on liian usein tullut tavaksi.

Aliisa huomaa valvomisen ja on huolissaan, mutta Riitaoja itse oikeastaan ei. Hymyileminen on vaikeaa, mutta hän onnistuu siinä ja pitää ainakin päivisin päänsä pystyssä. Hän odottaa vielä, vielä jonkin aikaa hän vartoo jotakin merkkiä, joka antaisi hänelle luvan joko oikeasti toivoa tai sitten antaa olla, siirtyä eteenpäin ja unohtaa.

Merkkiä ei tule, mutta huhtikuun alussa kaikki muuttuu.

Edeltävä viikko on ollut sateinen ja harmaa, ja Riitaoja on kärsinyt tavallista pahemmista kivuista kädentyngässä. Aliisa on myötätunnosta tuonut hänelle aamuisin ruokaa vuoteeseen, ja he ovat istuneet peittojen alla ja syöneet yhteiseltä puiselta tarjottimelta leipää ja harmaata puuroa.

Tänä aamuna Riitaoja herää tuttuun tapaan Aliisan heleään ääneen joka kutsuu hänen nimeään, ja olkapäätä hellästi ravistavaan käteen.

Riitaoja avaa silmänsä ja kohtaa siskon, joka on istahtanut sängyn laidalle. Aamupalatarjotinta ei näy missään, ja Aliisa vaikuttaa muutenkin erilaiselta kuin yleensä. Kulmien välissä on syvä ryppy ja silmissä sanaton huoli. Kädet nypläävät hameen kangasta hänen sylissään, ja Aliisa avaa suunsa kuin sanoakseen jotakin, mutta nielaisee sanat viime hetkellä.

“Huomenta”, Riitaoja sanoo unenkarhealla äänellä. “Onko sinul kaikki hyvin?”

“On, on”, Aliisa huokaa. “Sitä minä vaan, että tuolla ovella on joku vieras mies joka kysyy sinua.”

Riitaoja nousee istumaan kuin unessa, hitaasti ja kömpelösti. “Mikä mies.”

“En minä tiedä. Vaalea tukka sillä oli ja kävelykeppi, ja se katsoi sillä tavalla vihaisesti etten minä uskaltanut kysyä”, Aliisa naurahtaa nolona, ja näyttää hetken siltä samalta pikkutytöltä, joka vuosia sitten aina piiloutui äidin helmoihin tai isoveljensä taakse maailmaa pakoon.

Riitaojan kurkkua kuristaa, ja hän kapuaa haparoiden seisomaan. “Minä sitten menen. Katsomaan.” Sanat kiirehtivät suusta sellaisella vauhdilla, että kompuroivat toisiinsa, ja puheesta tulee hiljaista puuroa. Aliisan kasvoille hiipii tietävä hymy.

“Onko se nyt sitten se sinun alikersantti?”

“En minä tiedä”, Riitaoja vastaa kiskoessaan vaivoin takkia yöpaitansa peitoksi. Yhdellä kädellä se on kömpelöä, mutta hän on ehtinyt jo harjaantua. Hän puhuu totta; ovella on varmasti Lehto, sillä kuka muu kuvausta vastaava mies Riitaojaa nyt yllättäen kyselisi, mutta Riitaoja ei tiedä onko tämä vielä hänen, tai oliko oikeastaan koskaan.

Riitaoja on vaalinut muistojaan kuukausikaupalla, varmasti kullannut rosoisia reunoja kauniimmiksi ja toisaalta ehkä unohtanut joidenkin hetkien kauniin tunnun. Hän on odottanut tätä päivää siitä lähtien kun käveli pois Lehdon luota helsinkiläisessä sairaalassa, mutta yhtäkkiä hän ei tunnekaan uskaltavansa kävellä tuvan poikki ovelle. Mitä jos Lehto on tullut vain ilmoittamaan, että Riitaoja voi lopettaa turhan kaipaamisen ja haikailun? Mitä jos Lehto on löytänyt jonkun toisen, tai päättänyt ettei Riitaojassa ole hänelle tarpeeksi? Tai että hänessä on liikaa?

Mitä jos Lehto on kahden vaiheilla, ja Riitaojan nuhjuisen ulkonäön kohtaaminen riittää vakuuttamaan hänet siitä, että tänne tuleminen oli virhe?

“Mäne nyt”, Aliisa nauraa ja tönäisee häntä lempeästi eteenpäin. Riitaoja sulkee hetkeksi ja hengittää syvään, ja astuu sitten tupaan. Isä istuu pöydässä sanomalehti auki edessään, ja äiti kurkkii lehteä tämän olan yli samalla, kun häärii lieden ääressä. Kahvipannusta nousee herkullinen oikean kahvin tuoksu, jota Riitaoja on oppinut arvostamaan. Hän ei kuitenkaan nyt voi jäädä nauttimaan siitä, sillä raskaspuisen valkeaksi maalatun oven takana odottaa jotakin äärettömän paljon tärkeämpää.

Äiti katsoo Riitaojaa kysyvästi, kun hän kävelee ovelle kuin transsissa, yrittäen sukia hiuksiaan jonkinlaiseen järjestykseen.

“Jos se on joku sinun kaveri niin pyydä ihmeessä kahville”, isä murahtaa leipänsä takaa, ja Riitaojalta pääsee lievästi hysteerinen naurahdus. Sitä kuvaa hänenkään mielensä ei osaa luoda, Lehtoa syömässä aamupalaa Riitaojan perheen kanssa.

Hän kohauttaa olkaansa epämääräisesti ja astuu viimein ovelle, tarttuu kahvaan ja avaa sen.

Hänen katseensa suuntaa heti Lehtoon, joka seisoo kauempana ovesta kuin ihmisillä yleensä on tapana. Riitaoja astuu puolittaisen askelen eteenpäin ja antaa oven paukahtaa kiinni takanaan. Ääni kuulostaa laukausta kovemmalta hiljaisuudessa, joka vallitsee aamuhämärässä kuistilla heidän välillään.

Hetkeen Riitaoja ei osaa sanoa mitään. Hän vain katsoo Lehtoa, joka katsoo takaisin vaikeasti tulkittava ilme kasvoillaan.

Lehto nojaa kuistinkaiteeseen, ja tukeutuu selvästi enemmän siihen kuin jalkoihinsa. Hänellä on yllään tummat vaatteet, ja housunpolvessa on liian vaalealla langalla parsittu reikä. Paksun takin kauluksesta puuttuu nappi.

Poskia peittää muutaman viikon parranalku, ja hiuksilla on enemmän pituutta kuin Riitaoja muistaa. Tällä tavalla pidempinä ne saavat pientä lainekuviota, ja jokin niiden näkemisessä saa Riitaojan kurkun kuristumaan, kuin sinne olisi takertunut liian pitkään pidätelty nyyhkäys.

Lehto on kauttaaltaan kevyesti resuinen, mutta puhdas, ja seisoo niin suorassa kuin pystyy. Hän katsoo suoraan Riitaojaan, suu tiukkana viivana ja kulmat kurtussa. Tuollaista vihaista ilmettä kuuluisi kai pitää luotaantyöntävänä, mutta Riitaoja on liian täynnä tunteita pystyäkseen ajattelemaan kuin normaali ihminen.

“Hei”, Riitaoja kähähtää äänellä, joka on pidätellystä itkusta paksu ja takertuu kurkkuun.

“Hei”, Lehto sanoo, vakavana ja hiljaa. Riitaoja haluaa niin kovasti kävellä heidät erottavan kuilun yli, mutta hänen jalkansa tuntuvat kasvattaneen juuret, jotka ovat kietoutuneet kuistin resuiseen mattoon ja sitoneet hänet paikoilleen.

“Minä oon odottanu”, hän aloittaa, muttei tiedä miten jatkaa. Sinua, että tulisit, että saisin vielä kerran nähdä sinut. Että jotenkin näyttäisit, että vielä haluat.

"Tiedän”, Lehto kuiskaa. “Kyllä minä sun kirjeesi luin."

Riitaoja nyökkää, hymyillen kivuliaasti. Luki, vaikka silloin sanoi ettei aikonut avata niistä ensimmäistäkään.

Ei silti jättänyt osoitetta lähtiessään, että seuraava kirje olisi löytänyt hänet.

Lehdon ei voi edes sanoa lähettäneen vaikeasti tulkittavia signaaleja, sillä kamalan pitkään aikaan tämä ei ole lähettänyt yhtään mitään.

“Mitä tuumit?” Riitaoja kysyy. On vaikeaa uskoa, että sanat selviytyvät ulos, että niitä saattaa edes kuulla hänen sydämensä raivokkaiden lyöntien yli.

Lehto nojaa raskaammin kuistin kaiteeseen ja pyyhkäisee kädellä kasvojaan, peittäen silmänsä hetkeksi.

“Kai sinäkin tajuat että meillä olisi helvetin vaikeaa?”

Riitaoja naurahtaa. Tajuaa hän. Ihmiset katsoisivat ensin pitkään ihmetellen ja sitten ehkä vihaisesti, inhoten. Heidän pitäisi ehkä lähteä täältä, muuttaa jonnekin missä he voisivat kadota ihmisvilinään, eikä sekään takaisi että he olisivat turvassa ja selviäisivät kaikesta.

“Mutta minul on vaikeaa muutenkin”, hän kuiskaa. Nämä viime kuukaudet ovat olleet sotaa lukuun ottamatta Riitaojan elämän raskaimmat; on ollut musertavan vaikeaa tottua elämään ilman kättä ja ilman Lehtoa, kun molemmat olivat olleet niin pitkään niin ilmiselvästi hänen elämäänsä kuuluvia elintärkeitä asioita. Kättä hän ei tule koskaan saamaan takaisin, mutta Lehto on nyt tässä. Aivan lähellä, kosketettavissa, jos Riitaoja vain uskaltaisi nostaa kätensä ja tarttua kiinni, olla päästämättä irti ja sitoa Lehdon itseensä niin, ettei tämä enää haluaisi pois.

“Minä vaan toisin sun elämääsi lisää paskaa. Et sä sellasta tarvitse.” Lehto puristaa toisella kädellä keppiään kuin hukkuva pelastamaan kurottavaa kättä. Hän liikahtaa, kuin aikeissa kääntyä kohti portaita kuin olisi jo päättänyt lähteä, mutta jää kuitenkin kuuntelemaan kun Riitaoja sanoo hänen nimensä.

“Lehto”, Riitaoja kuiskaa, hiljaa mutta varmasti. “Kyllä minä tarvihen. Tiiän että sinun mielestä sinä tiiät paremmin, mutta se ei oikeastaan ole sinun päätös.”

Lehto katsoo häntä kuin hullua, kuin enkeliä. Epätoivon ja vihan lisäksi hänen silmistään paistaa sama loputon kaipaus, jonka kourissa Riitaojakin on viime kuukaudet kärsinyt, sama toivoton läheisyydenkaipuu. Lehto seisoo paikoilleen jähmettyneenä, puolittain kääntyneenä kohti portaita ja pois vievää tietä, mutta Riitaoja ei halua hänen menevän. Ei millään nyt, kun Lehto on itse tullut näin lähelle.

“Jos minä nyt pyytäisin”, Riitaoja aloittaa ääni heikosti värähtäen, kaikuen sanojaan silloin aikoja sitten sairaalassa, “niin jäisitkö sinä?”

Lehto huokaa syvään ja katsoo hetken alas, mutta kohottaa sitten jälleen päätään ja katsoo Riitaojaa silmiin.

“Kyllä minä yrittäisin.”

Sanat iskevät Riitaojaan kuin luodit, sattuvat yhtä paljon, mutta eri tavalla. Se on hyvää kipua, puristaa sydäntä kuin rautavanne, tavalla josta tietää, että sydän edelleen lyö. Siitä tietää, että on ehdottomasti elossa.

“No sitten minä pyydän”, Riitaoja kuiskaa. Lehto päästää äänen, joka voisi yhtä hyvin olla nyyhkäys kuin naurahdus, ja kääntyy takaisin Riitaojaan päin, kääntäen selkänsä talon luota pois vievälle tielle. Liike on pieni, mutta tuntuu maailmaa suuremmalta.

“Pyyän voan että yrität”, hän jatkaa, ja antaa menneiden kuukausien kivun ja kaipuun ja sen kaiken epäreiluuden näkyä kasvoillaan. “Ettet jätä minuu yksin voan että… että yrität olla minun kanssa.”

Yksi ainut rohkea kyynel valahtaa silmästä poskelle, ja sitä seuraa tuhahtava nyyhkäys. Hän näyttää heikolta, mutta ei sen niin väliä. Hän on sitä, heikko ja hauras, ja Lehdon on hyvä muistaa se.

“Sitä vartenhan tässä ollaan”, Lehto jupisee, mutta puree sitten huultaan. Hän tuhahtaa nenän kautta kuin valmistaakseen itseään sanomaan jotain vaikeaa.

“Oli multa paskamaista olla kirjottamatta”, hän myöntää, katse maassa.

Riitoja niiskahtaa uudelleen. “Niin oli. Missä sinä olit?”

Vaikea hymy nykii Lehdon suupieltä.

“Asuin Kaarnan akan nurkissa ja kuvittelin, että muuttaisin sieltä sitten johonkin omaan paikkaan ja jäisin sinne. Luulin, että olisi meille kummallekin parempi jos löytäisin jonkin homman Helsingistä ja jättäisin sut rauhaan.”

“En minä ole ollut rauhassa”, Riitaoja huokaa, ja Lehto katsoo viimein häntä silmiin.

“Tiedän. En minäkään.”

“Olisitko, jos jäisit?”

Taas vaikea kysymys, sellainen joita Lehto varmasti ei haluaisi kuulla, mutta jotka Riitaojan on pakko kysyä. Hän ei odota kunnollista vastausta ainakaan selvin sanoin, mutta Lehto yllättää hänet taas kerran.

“Musta tuntuu että enemmän kuin missään muualla.”

Riitaoja nyyhkäisee särkyneesti, mutta hymyilee pientä, säröilevää hymyä. Hän astuu viimein ne viimeiset kaksi askelta, jotka heitä ovat erottaneet ja tarttuu Lehdon käteen, siihen joka yhä tukeutuu kaiteeseen. Lehto katsoo ylös häneen, ja Riitaoja tuntee silmiin kihonneiden kyynelten viimein vuotavan yli ja valuvan poskille. Lehto tuhahtaa ja vetää kätensä Riitaojan otteesta, nostaa sen hänen poskelleen. Karheaihoinen peukalo pyyhkäisee kyyneleitä pois poskelta, ja sitten käsi jatkaa matkaansa Riitaojan niskaan. Lehto vetää häntä alaspäin, ja Riitaoja menee mielellään.

Suudelma on lyhyt, vain kevyt huulten kosketus, kuin viileän tuulen hipaisu. Silti se tuntuu merkityksellisemmältä kuin mikään heidän aikaisempi suudelmansa, suuremmalta. Lehto varastaa toisen pienen suukon, ja kolmannen, ja Riitaoja hymyilee hänen huulian vasten.

Riitaoja kietoo käsivarren Lehdon ympärille ja painaa kasvonsa vasten tämän partaista poskea ja ohimoa. Lehto antaa kävelykeppinsä kaatua kolisten kuistin lautalattialle ja kietoo omat käsivartensa Riitaojan ympärille. Riitaoja pitää hänestä kiinni niin tiukasti ja turvallisesti kuin yhdellä kädellä pystyy, ja se riittää.

“Niillä on tuolla kahvia ja puuroa”, Riitaoja sanoo Lehdon hiuksiin, “ja pöydässä on sinulle paikka.”

Lehto naurahtaa, ilkeään sävyyn kuin häntä ei voisi vähempää kiinnostaa syödä aamiaista Riitaojan perheen kanssa, mutta nojaa Riitaojaan raskaammin eikä päästä irti.

“Jospa nyt ollaan hetki vielä tässä”, hän murahtaa vasten Riitaojan paitaa, ja saa vastauksekseen naurunsekaisen nyyhkäyksen ja nyökkäyksen. Tuntuu aivan liian hyvältä olla näin, eikä Riitaoja aio irrottaa otettaan vielä pitkään aikaan.

Lehto saattaa olla oikeassa; heidän tiensä ei tule olemaan helppo. Riitaoja on kuitenkin valmis kohtaamaan kaiken, mikä heitä odottaa, kaikki pitkät ja vaikeat vuodet. Niin kauan kun Lehto on tässä eikä enää käänny pois hänen luotaan, hän kestää mitä tahansa. Niin kauan kun he pystyvät katsomaan toisiaan silmiin, hän on valmis mihin tahansa.

Jälkisana: Kiitos lukemisesta ja erityinen kiitos kaikille, jotka vieläkin jaksavat palata tähän näin pitkän tauon jälkeen! <3 Leikitään, ettei edellisen osan julkaisusta ole kulunut pitkästi yli vuotta ja iloitaan vaan siitä, että tämä on vihdoin valmis! :’D

#tuntematon sotilas #tuntematon #traagiset pojat #riitalehto #lehto #riitaoja #my fic #finnish #tuntematon2017 #huomenna katsotaan toisiamme silmiin #epilogi

29 notes · View notes