#müdigkeitsgesellschaft

[sammeldeineknochen]

Die Selbstausbeutung ist effizienter als die Fremdausbeutung, denn sie geht mit dem Gefühl der Freiheit einher.

Byung-Chul Han: "Müdigkeitsgesellschaft/Burnoutgesellschaft/Hoch-Zeit", S.94

[libriaco]

Multitasking

[...] il carico di lavoro sempre crescente rende necessaria una particolare tecnica del tempo e dell’attenzione, che retroagisce sulla struttura dell’attenzione stessa. La tecnica del tempo e dell’attenzione definita multitasking non costituisce un progresso civilizzante. Il multitasking non è un’abilità di cui sarebbe capace soltanto l’uomo nella società del lavoro e dell’informazione tardo-moderna. Si tratta, piuttosto, di un regresso. Il multitasking infatti si trova già largamente diffuso tra gli animali in natura. È una tecnica dell’attenzione indispensabile per la sopravvivenza nell’habitat selvaggio.

Byung-Chul Han, [Müdigkeitsgesellschaft, 2010], La società della stanchezza, Roma, nottetempo, 2013 [Trad. F. Buongiorno]

[titoist]

In The Burnout Society (original German title: Müdigkeitsgesellschaft), Han characterizes today's society as a pathological landscape of neuronal disorders such as depression, attention deficit hyperactivity disorder, borderline personality and burnout. He claims that they are not "infections" but "infarcts", which are not caused by the negativity of people's immunology, but by an excess of positivity.[8] According to Han, driven by the demand to persevere and not to fail, as well as by the ambition of efficiency, we become committers and sacrificers at the same time and enter a swirl of demarcation, self-exploitation and collapse. "When production is immaterial, everyone already owns the means of production, him- or herself. The neoliberal system is no longer a class system in the proper sense. It does not consist of classes that display mutual antagonism. This is what accounts for the system's stability."[9]

Han argues that subjects become self-exploiters: "Today, everyone is an auto-exploiting labourer in his or her own enterprise. People are now master and slave in one. Even class struggle has transformed into an inner struggle against oneself."[9] The individual has become what Han calls "the achievement-subject"; the individual does not believe they are subjugated "subjects" but rather "projects: Always refashioning and reinventing ourselves" which "amounts to a form of compulsion and constraint—indeed, to a "more efficient kind of subjectivation and subjugation." As a project deeming itself free of external and alien limitations, the "I" subjugates itself to internal limitations and self-constraints, which are taking the form of compulsive achievement and optimization.[10]

[h1br1s]

“Depression—which often culminates in burnout—follows from overexcited, overdriven, excessive self-reference that has assumed destructive traits. The exhausted, depressive achievement-subject grinds itself down, so to speak. It is tired, exhausted by itself, and at war with itself. Entirely incapable of stepping outward, of standing outside itself, of relying on the Other, on the world, it locks its jaws on itself; paradoxically, this leads the self to hollow and empty out. It wears itself out in a rat race it runs against itself.” ― Byung-Chul Han, Müdigkeitsgesellschaft

[kapitaali]

Digitaalinen taylorismi: Työ intohimon ja sattumanvaraisuuden välillä

Kirjoittanut Sebastian Olma, 23. joulukuuta 2016

Brittiläinen sosiologi William Davies tarjoaa lyhyen mutta kiehtovan pohdiskelun kapitalismin lopusta kiehtovassa historiallisessa tutkimuksessaan onnellisuuden noususta arvostetuksi hyödykkeeksi, joka siitä on tullut meidän aikanamme. Hän sanoo, että aiemmin nykyisen tuotantotapamme romahduksen on yleensä kuviteltu tapahtuvan talouskriisin, poliittisen vallankumouksen, ekologisen katastrofin tai parhaassa tapauksessa teknologisen innovaation seurauksena. Kylmän sodan päätyttyä, pohtii Davies, horisontissa näyttää kuitenkin olevan toinen, ”tylsempi” vaihtoehto: Entä jos suurin uhka kapitalismille, ainakin liberaalissa lännessä, onkin yksinkertaisesti innostuksen ja aktiivisuuden puute? Entä jos nykykapitalismia ei lietsota väkivaltaan tai nimenomaiseen torjuntaan, vaan se kohtaa vain haukottelun?

Williamsin kommentit eivät ole niin kieli poskessa kuin miltä ne saattavat vaikuttaa. Marxilaisin termein ilmaistuna pääoman motivaatiovetovoiman puute työvoimaa kohtaan on todellakin melko kuvaava merkki, joka on kahden viime vuosikymmenen aikana kehittynyt johdon pakkomielteeksi: ”työntekijöiden sitouttamisen” teoria ja käytäntö. Gallup aloitti työntekijöiden sitoutumisen mittaamisen 80-luvulla, sen suosio yrityksen ”terveyden” indikaattorina kasvoi 1990-luvulla, ja nykyään on saatavilla lukuisia hienostuneita sitoutumiskyselyjä ja koulutusohjelmia kymmeniltä eri tarjoajilta. Vaikka työntekijöiden sitoutumisen suosio itsessään viittaa siihen, että työvoiman motivaatio-ongelma on olemassa — miksi muuten sitoutumista haluttaisiin mitata? — todelliset luvut, joita nämä tutkimukset säännöllisesti tuottavat, ovat todella masentavia johtajille. Gallupin viimeisimmässä, 142 maata kattavassa Global Workplace Report -raportissa todettiin, että vain 13 prosenttia työntekijöistä on kunnolla ”sitoutuneita”, ja ”aktiivisesti sitoutumattomien” osuus Euroopan ja Pohjois-Amerikan työvoimasta on noin 24 prosenttia. Usein ongelmana ei kuitenkaan ole vain kaikkialla läsnä oleva haukottelu, joka hallitsee yritysten ja julkisten laitosten toimistoja. Stressiin liittyvät sairaudet, työuupumus ja vastaavat työn aiheuttamat psyykkisen ja fyysisen lamaantumisen muodot ovat yhdistäneet voimansa ja muodostaneet 2000-luvun työympäristöepidemian kaikkialla kehittyneessä maailmassa. Tässä mielessä innostuksen tai aktiivisuuden puute on todellakin valtava haaste taloudelliselle järjestyksellemme huolimatta kyynisestä strategiasta, jonka tarkoituksena on kaupallistaa kollektiivinen työstä irrottautuminen esittämällä se uudelleen yksilöllisen psykologisen patologian itsenäisinä oireina.Minua kiinnostaa kollektiivisen haukottelun ja sen patologisten kumppaneiden antikapitalistinen hyökkäys — jonka filosofi Byung-Chul Han on kauniisti kuvannut käsitteellä ”väsymysyhteiskunta” (Müdigkeitsgesellschaft) — koska se voi auttaa meitä ymmärtämään joitakin nykyisiä muutoksia, jotka koskevat käsitystämme työstä tuottavana toimintana. Tässä luvussa haluan keskittyä kahteen kehityskulkuun, joita voidaan pitää yrityksinä vastata suuren haukottelun haasteeseen: toisaalta työn lähes eroottistumiseen, joka ilmenee intohimoisen työn käsitteenä, ja toisaalta työn sosiaalisen ulottuvuuden mobilisointiin, joka ilmenee yrittämisen sattumanvaraisuuden juhlimisena.

Työn intohimo

Vaikka useat visionääriset sosiologit ennakoivat intohimon ja työn kohtalokasta liittoa vuosisadan vaihteessa, vasta viime aikoina työ on lähes kaikkialla muuttunut intohimoprojektiksi. Viime vuosina intohimosta on tullut perusvaatimus kaikenlaisille työntekijöille. Riippumatta työn arkipäiväisyydestä, nykyään on lähes mahdotonta päästä lähellekään työtä ilman, että siihen liittyy intohimoa.

Kuten niin monien tässä kirjassa käsiteltyjen ideologisten trooppien kohdalla, työn ja intohimon yhteys on intuitiivisesti varsin järkevää. Mitä vikaa voisi olla siinä, että ”rakastat sitä, mitä teet”? Jos työntekijät ja yrittäjät voisivat olla aidosti intohimoisia työtään kohtaan, se tekisi heidän päivittäisestä uurastuksestaan paljon hauskempaa ja tyydyttävämpää toimintaa. Työnantajat ja asiakkaat puolestaan hyötyisivät tuottavuuden lisääntymisestä ja yleisesti ottaen paremmasta työstä. Otetaan esimerkiksi eräs auktoriteettijulkaisu aiheesta, The Power of Pull, jonka ovat kirjoittaneet liikkeenjohdon konsultit ja johtamisen tutkijat John Hagel, John Seely Brown ja Lang Davison. Otsikolla ”Make Your Passion Your Profession” he kertovat lukijoilleen intohimoisen työn uudesta logiikasta:

Ne meistä, jotka jatkavat raatamista työssä, jota eivät rakasta, joutuvat kuitenkin raatamaan entistä kovemmin, kun kilpailu kiristyy entisestään. Meidän on yhä vaikeampi selviytyä kasvavasta stressistä tai ponnistella suorituksemme parantamiseksi. Meidän on yhdistettävä intohimomme ja ammattimme, jotta voimme saavuttaa potentiaalimme… Intohimolla tarkoitetaan tässä yhteydessä jatkuvaa ja syvää sitoutumista täyden potentiaalin ja paremman itseilmaisukyvyn saavuttamiseen alalla, joka kiinnostaa meitä henkilökohtaisella tasolla. Kehitämme ja tutkimme usein intohimojamme esimerkiksi urheilun tai taiteen alalla työn ulkopuolella, mutta harvoin yhdistämme intohimomme ammattiimme.

Hassua tässä väitteen logiikassa on se — ja tämä on todellakin intohimoisen työn johtamisideologian peruspilari — että intohimoisesti peliin heittäytymisen välttämättömyys myydään lukijalle sen seurauksena, että kaikki ovat juuri tekemässä sitä. Ehkä ei tänään, mutta varmasti huomenna yritysten ja julkisten organisaatioiden toiminnassa on niin paljon intohimoa, että kilpailussa on kyse siitä, että on oltava vielä intohimoisempi kuin kaikki muut. Stressi, suorituskyvyn puute ja kyynisyys johtuvat siitä, että intohimoa ei ole sovitettu riittävästi yhteen työn kanssa. Siksi ehdotettu ratkaisu: sovittakaa intohimonne yhteen, rakastukaa jo nyt työhönne; intohimo on ammatillisen menestyksen avaintekijä. Vaikka tämä on kiehtova tarina, se on täsmälleen päinvastainen kuin mitä kiihkoton näkemys todellisuudesta (eli empiirinen tieto) antaa ymmärtää. Intohimon aalto, joka oletettavasti on juuri pyyhkäisemässä läpi nykykapitalismin, ei näy työntekijöiden sitoutumistutkimuksissa eikä terveystilastoissa, yritysindikaattoreissa tai makrotaloudellisissa tiedoissa. Itse asiassa se ei näy myöskään suurissa tuote- ja palveluinnovaatioissa, jotka varmasti olisivat intohimovetoisen talouden tulosta. Ei, syy siihen, miksi intohimotyö on noussut yhdeksi aikamme suurista ideologioista, on se, että suuri haukotus on muuttumassa äänekkääksi meluksi, että kapitalismin uusliberalistinen mutaatio on tehnyt taloudesta itseään sabotoivan järjestelmän, joka tuhoaa järjestelmällisesti sen tärkeimmän arvonlähteen: työn.

Jotta intohimon nousu työpaikan vaatimukseksi yritysten ja julkisten organisaatioiden sisällä olisi ymmärrettävää, on hyvä tarkastella ensin erästä mielenkiintoista historiallista sattumaa. Työntekijöiden (epä)sitoutumista koskeva keskustelu alkoi samaan aikaan, kun työpaikkojen järjestelmällinen digitalisointi ja automatisointi alkoivat. 1980-luvun lopulla ja koko 1990-luvun ajan uudenlaiset ammatilliset palveluntarjoajat mullistivat liikkeenjohdon konsultointialan. Niiden tarjoamilla palveluilla oli hyvin vähän tekemistä perinteisen hallitustason neuvonnan kanssa. Pikemminkin ne myivät laajamittaisia IT-järjestelmiä, joilla voitiin automatisoida johtamisprosesseja koko organisaatiossa. Liiketoiminnan digitalisoinnin ja automatisoinnin ensimmäinen aalto tapahtui suurimmaksi osaksi uudelleenjärjestelyjen nimellä. Mahtipontiset väitteet, joilla uudelleenjärjestelyyn erikoistuneet yritykset tunkeutuivat yritysten ja julkisten yritysten johtokuntiin, on suurelta osin pyyhitty pois johtajien muistista. Riittää, kun sanotaan, että tehokkuuden lisääntymistä ja kustannusten massiivista alenemista koskevien ennusteiden ohella luvattiin työvoimaa, joka olisi vapautettu toistuvista byrokraattisista askareista. Organisaation uudistamisen piti johtaa sellaisten ammatillisten ympäristöjen luomiseen, joissa luovuuden annettaisiin vihdoin kukoistaa.

Näin ei tietenkään tapahtunut. Financial Timesin entinen kirjeenvaihtaja Simon Head on yksi niistä harvoista tutkijoista, jotka ovat järjestelmällisesti jäljittäneet työpaikkojen automatisoitumista 80-luvun uudelleenjärjestelyaallosta niin sanottujen tietokonepohjaisten liiketoimintajärjestelmien (Computer Business Systems, CBS; aiemmin tunnettiin nimillä Enterprise Systems [ES] tai Enterprise Resource and Planning Systems [EPS]) nykyiseen lähes yleiseen käyttöön. Hänen raporttinsa digitaalisen aseistuksen taistelukentältä luovasti vapautetun työvoiman hyväksi piirtävät kuvan nykypäivän työpaikasta, joka on liiankin tuttu monille meistä, jotka viettävät elämänsä yritysten ja julkisten organisaatioiden palveluksessa. Headin mukaan digitalisointi ja automatisointi ovat levittäneet teollistumisen logiikan kauas perinteisen toimialueensa ulkopuolelle: tukku- ja vähittäiskauppaan, rahoituspalveluihin, korkeakoulutukseen, terveydenhuoltoon, julkishallintoon ja yritysjohtoon. Lisäksi ne ovat tuoneet mukanaan asiakassuhteiden hallinnan (CRM) ja henkilöstövoimavarojen hallinnan (HRM) uusdiskurssit.

Tällä ei ole mitään tekemistä tulevaisuuden visioiden kanssa, joissa digitaaliset koneet työskentelevät iloisesti ihmisten rinnalla. Tietokonejärjestelmät, jotka on otettu käyttöön kaikkialla taloudessa, muodostavat yritysten ja julkisten organisaatioiden massiivisen uusbyrokratisoitumisen teknisen selkärangan. Jotta työpaikkojen digitaalinen teollistaminen voisi toimia eri aloilla, yritysten ja julkisten laitosten alueelle on tunkeutunut todellinen teknobyrokraattien armeija, jonka tehtävänä on pelkästään virtaviivaistaa työntekijöiden käyttäytymistä algoritmisten tulosindikaattoreiden ja vastaavien vaatimusten mukaisesti. Kyse ei ole vain pahamaineisista puhelinkeskuksista ja Amazonin varastoista. Korkeasti koulutetut ammattilaiset, kuten lääkärit ja professorit, on painostettu valmiiksi muotoiltuihin työprosesseihin, jolloin he ovat tosiasiassa menettäneet itsemääräämisoikeuden omaan käsityöhönsä, asiantuntemukseensa ja tietämykseensä. Ammatillisen luovuuden järjestelmällinen tuhoaminen on käynnissä, ja kuten Head sanoo, ”työntekij��n kertyneet taidot, tiedot ja kokemus, jotka sovellettuna työpaikan päivittäisiin ongelmiin mahdollistavat sen, että työntekijät voivat tehdä työnsä hyvin”, mitätöidään.

Teeskentely: intohimo simulaationa

Tämä on tämän keskustelun kannalta ratkaisevan tärkeää siksi, että toimistojen automatisoinnin logiikan aiheuttamaan ammattitaidon ja laadun massiiviseen tuhoutumiseen liittyi uudenlaisen osaamisen syntyminen. Arlie Hochschild alkoi tunnetusti kuvata tätä kehitystä kahdeksankymmentäluvulla ”emotionaaliseksi työksi” kutsutun työn ilmaantumisena. Lentoemännistä tekemässään uraauurtavassa tutkimuksessa The Managed Heart Hochschild määritteli emotionaalisen työn vaativan työntekijältä ”tunteiden herättämistä tai tukahduttamista, jotta hän voisi ylläpitää ulkoista ilmettä, joka tuottaa toisille sopivan mielentilan”. On ilmeistä, että kolmekymmentä vuotta sitten lentoemäntien vaatimus palvella hymyillen ei liittynyt juurikaan automatisointiin. Eikä tunnetyö nykyäänkään välttämättä liity suoraan CBS:iin ja vastaaviin, vaikka se voi liittyä, jos ajattelemme toimistojen tuottamattomien IT-järjestelmien aiheuttamaa henkistä stressiä. Kohta, jossa digitaalinen toimistoautomaatio ja emotionaalinen työ kohtaavat, on simulointi. CBS:t ja niiden hallintovirkamiehet eivät ole lainkaan kiinnostuneita suorituksen luontaisesta ammatillisesta arvosta yksinkertaisesti siksi, että heillä ei ole keinoja ymmärtää, mitä se todellisuudessa olisi. He simuloivat suorituskykyä algoritmisilla indikaattoreilla ja matriiseilla, joiden abstrakti yleispätevyys — se, että niitä on sovellettava eri aloilla ollakseen taloudellisesti kannattavia — takaa niiden radikaalin irrottautumisen erityisestä ammatillisesta todellisuudesta (esimerkkinä ehkä sairaaloiden, yliopistojen jne. surullisen kuuluisat tähtiluokitukset).

Tällaisen suorituskyvyn simuloinnin kääntöpuolena on emotionaalisen työn ja intohimon lisääntyminen. Henkilöstöhallinnon ammattilaisille emotionaalinen työ ei ole tietyn ammattialan ”hoitotyötä” — ajatelkaapa esimerkiksi lääkäreitä ja sairaanhoitajia — vaan yksilöllisten empatian ja innostuksen lähteiden yleismaailmallista mobilisointia mitä profaanimpiin tarkoituksiin. Kokemuksen luominen palveluna on tässä tärkeä viittaus, vaikkakin paljon vinoutuneemmassa merkityksessä kuin mitä kokemustalouden gurut Joe Pine ja James Gilmore ovat tarkoittaneet. Taloudessa, jossa jännittävimmät uudet kulutustuotteet ovat digitaalisesti paritettuja rannekelloja (jotka kehitettiin ensimmäisen kerran lähes viisikymmentä vuotta sitten) ja autoja, jotka itse asiassa vievät ajokokemuksen, kokemus on jotakin, joka on yhä useammin tarjottava työntekijän tuote- tai palvelupinnoitteena. Tunnepohjaisen mallin logiikka, joka leviää koko yritys- ja julkiseen hallintokulttuuriin henkilöstöhallinnon kautta, on kuvattu tunnetusti Mike Judgen vuonna 1999 valmistuneessa Office Space -elokuvassa. Elokuvassa Joanna työskentelee tarjoilijana Chotchkie’s-nimisessä pikaruokaketjussa. Hänen työhönsä kuuluu olennaisena osana idioottimaisia nappeja, joissa on iskulauseita ja symboleja. Niitä kutsutaan nimellä ”flair”. Eräässä vaiheessa elokuvaa Stan, Chotchkie’sin johtaja ja Joannan pomo, ottaa Joannan sivuun ilmaistakseen tyytymättömyytensä tapaan, jolla Joanna käsittelee ”flairiaan”:

“Stan: Meidän on puhuttava sinun flairistasi. Joanna: Niinkö? Minulla on viisitoista kappaletta päällä. Minulla on myös… Stan: No, okei. Viisitoista on minimi, okei? Joanna: Selvä. Stan: Tiedät, että on sinusta kiinni, haluatko tehdä vain sen vähimmäismäärän vai et. Vai… No, esimerkiksi Brianilla on 37 kappaletta, okei. Ja upea hymy. Joanna: Selvä. Haluatko, että käytän enemmän? Stan: Katso. Joanna. Joanna: Niin. Stan: Ihmiset voivat saada juustohampurilaisen mistä tahansa, okei? He tulevat Chotchkie’siin tunnelman ja asenteen takia. ONKO SELVÄ? Siitä on kyse. Kyse on hauskuudesta. Joanna: Niin. JOO. Joten enemmän sitten, niinkö? Stan: Kuule, me haluamme, että ilmaiset itseäsi, okei? Jos sinusta tuntuu, että pelkkä minimi riittää, niin hyvä on. Mutta jotkut ihmiset haluavat käyttää enemmän, ja me rohkaisemme heitä siihen, okei? Haluathan sinä ilmaista itseäsi? Joanna: Joo, joo. Stan: Okei. Hienoa. Hienoa. Muuta en pyydä.”

Vuonna 1999 tuomarin elokuvan pilkallinen huumori katosi jonkin verran dotcom-buumin huipulla, mutta muutamaa vuotta myöhemmin siitä tuli kaupallinen menestys pienellä ruudulla (VHS- ja DVD-myynti) kulttikommenttina romahduksen jälkeisten vuosien yritysmaailman uudelleenjärjestelyistä. Nykyään se toimii muistutuksena siitä, että käsitteessä ”flair” ilmenevästä idiotismista on tullut lähes yleinen työpaikkapolitiikka. Nykytyöpaikoilla hohto monissa eri muodoissaan on sisällytetty tunnetyön outoon virtuositeettiin. Tämä koskee myös kaikkia johtoportaita, korkeinta tasoa lukuun ottamatta. Ne meistä, jotka ovat onnekkaita, koska eivät ole perehtyneet esimiesten tunnetyön piiriin, voivat alkaa perehtyä asiaan nuoren saksalaisen ohjaajan Carmen Losmannin työn avulla. Vuonna 2011 ilmestyneessä loistavassa dokumenttielokuvassaan Work Hard, Play Hard Losmann seuraa useita niin sanottuja muutosjohtamisen polkuja saksalaisissa yrityksissä. Eräässä jaksossa katsoja näkee sarjan arviointikeskusteluja potentiaalisille nuorille johtajille, joille esitetään mitä mauttomimpia kysymyksiä heidän emotionaalisista ”johtamisominaisuuksistaan”. Mielenkiintoista on, että haastatteluissa pärjäävät hyvin ne ehdokkaat, jotka vastaavat nykyaikaisen johtamis- ja valmennuskirjallisuuden sivuilta löytyviin valmiisiin iskulauseisiin. Tulee vaikutelma, että se, mitä silmien edessä tapahtuu, on suuri simulaatio, keskinäinen Münchhausenin peli, jossa kaikki tietävät, että tämä on pohjimmiltaan hölynpölyä, mutta yhtä lailla tietävät, että työntekijänä — riippumatta siitä, onko kyseessä myymälä- vai johtotehtävissä työskentelevä — on yksinkertaisesti osoitettava valmiutta tehdä emotionaalinen ekstramaili. Tämän katselukokemuksen tekee niin piinaavaksi se vaivattomuus, jolla kamera pystyy paljastamaan Losmannin dokumenttielokuvassa seurattujen muutospolkujen järjettömyyden. Olemme tarkkailijoita turhassa tunnevoimistelussa, jonka taustalla on illuusio siitä, että se jotenkin elävöittää yrityskulttuuria. Hampurilaisravintolan tarjoilijan hohto palaa, tällä kertaa pakattuna HRM:n valmistamaan yrityskulttuuriin, joka ideologisessa sekavuudessaan on helposti verrattavissa siihen pakolliseen puoluekieliseen hölynpölyyn, joka läpäisi todellisen sosialismin kombinaatteja (valtionyhtiöitä).

Ilmeinen ero politbyroon aikaan verrattuna on se, että nykyään ei ole olemassa keskusviranomaista, joka määrittelisi ja levittäisi oikean maailmankuvan ja valvoisi sen täytäntöönpanoa. Ylpeänä ideologiavapaudesta uusliberalistinen valtio on ulkoistanut ideologisen tehtävänsä — ainakin työvoiman osalta — konsulttiyrityksille. Tämä ei ole lainkaan tarkoitettu retoriseksi sanaleikiksi. Jos tarkastellaan prosessia, jolla konsulttiala nousi nykyisiin mittasuhteisiinsa, ei voi välttyä toteamasta, että se on vahvasti mukana uusliberalistisen politiikan nousussa. Valtion byrokratian supistuminen, joka alkoi 1980-luvulla, osui samaan aikaan konsulttialan laajenemisen kanssa, joka tuli tarjoamaan palveluja, joita valtio aiemmin hoiti itse. Syy siihen, miksi tämä toimi varsin hienosti, oli se, että samaan aikaan konsulttiala koki varsin jyrkän muutoksen — perinteisestä hallitustason neuvonnasta koko liiketoimintaprosessin kattavien sisäisten tai ulkoistettujen IT-järjestelmien tarjoamiseen. Hallitukset — erityisesti Yhdistyneessä kuningaskunnassa ja Yhdysvalloissa — olivat ensimmäisiä asiakkaita, ja ne tarjosivat muutoksessa olevalle alalle laajamittaisen kokeilualueen jakamalla ennennäkemättömän arvokkaita konsultointisopimuksia. Hallitukset hyötyivät konsulttialan tukemisesta ja itse asiassa kasvattamisesta siitä, että ne saivat teknisen kehityksen argumentin tukemaan omaa ideologista agendaansa. Toisin sanoen sekä konsulttialan massiivinen kasvu 1980- ja 1990-luvuilla että toimistojen digitalisoinnin ja automatisoinnin historia liittyvät läheisesti uusliberalismin nousuun.

Konsultointiala on tietysti tunnetusti salamyhkäinen ala, joten suuri osa sen juonittelusta — mukaan lukien 1980- ja 1990-luvun IT-sopimusten usein katastrofaaliset epäonnistumiset – jää suurelta osin pimentoon. Toisen saksalaisen dokumentaristin ansiosta voimme kurkistaa tämän päivän hajautetun ideologiatuotannon kuvaruutujen taakse. Harun Farocki seuraa Ein neues Produkt -elokuvassaan hamburgilaisen konsulttiyrityksen Quickborner Teamin johtajia, joka oli aikoinaan kuuluisa Bürolandschaftin keksimisestä. Nykyään he suunnittelevat yritysympäristöjä niin sanottua ”uudenlaista työskentelytapaa” varten, joka on yritysten suuri teema. ”Uudessa työskentelytavassa” edellä käsitelty työprosessien digitaalinen automatisointi kohtaa sellaisten kulttuuristen käytäntöjen omaksumisen, joita riippumattomat luovat tuottajat ovat kokeilleet viimeisen vuosikymmenen aikana päivittääkseen yritysten työtilojen teollisia kokoonpanoja.

Farocki kuvaa Quickborner-tiimin strategiatyöpajoja ja asiakastapaamisia hänelle ominaisella rauhallisella ja huomaamattomalla keskittymiskyvyllä ja tallentaa semioottista dynamiikkaa, joka vaikuttaa radikaalisti innovatiivisten työpaikkakulttuurien kehittämiseen. Konsultit kehittävät kulttuurista kudosta toimistoarkkitehtuurille, jonka on tarkoitus tehdä työntekijöistä nopeampia, älykkäämpiä, tehokkaampia ja niin edelleen. Tavoitteena ovat joustavat työtilat, jotka mahdollistavat entistä itsemääräävämmät ja itsenäisemmät työntekijät, jotka kaikenlaisen sattumanvaraisen vuorovaikutuksen kautta edistävät yrityksen innovaatiokykyä. Tässä ei ole mitään väärää, tehdään näistä ympäristöistä vähemmän masentavia ja vuorovaikutteisempia, ja jos ihmisistä tulee prosessin aikana tuottavampia ja innovatiivisempia, koska uudet ympäristöt vastaavat paremmin heidän ammatillisia tarpeitaan, sekin on hyvä asia. Farockin kuvaamien kokousten semioottinen dynamiikka kuitenkin paljastaa, että se on aivan eri suuntainen. Nopeasti käy ilmi, että elokuvan päähenkilöt ovat hyvin vähän kiinnostuneita ymmärtämään ”modernin työntekijän” tarpeita. Näiden työpajojen ja asiakastapaamisten tarkoitus näyttää rajoittuvan sellaisen sanaston luomiseen, jolla voidaan ottaa haltuun johtajien ajanhenki, jota ei rasita mikään olennainen pohdinta siitä, mitä joustavuus, yhteistyö tai itse asiassa itsemääräämisoikeus voisivat merkitä työntekijän näkökulmasta. Sen sijaan Quickbornerin tilagurut yhdistelevät muotoiluajattelun fragmentteja, systeemiteorian äänenpainoja ja keittiöpsykologiaa tuottaakseen retorisen tyhjiön, jonka on tarkoitus täyttää asiakkaidensa työtilat sillä, mitä John Hagel ja hänen kollegansa kutsuvat ”vetovoimaksi”, työntekijän intohimon houkuttelemiseksi. ”Juuri tunnepohjaisuus on se, jolla voimme tehdä maalin asiakkaidemme kanssa”, yksi Quickborner-tiimin johtajista sanoo elokuvan ratkaisevalla hetkellä, ja niin hölmöltä kuin tämä kuulostaakin, hän on oikeassa. Näiden konsulttien yleisenä ideologisena tehtävänä on löytää intohimoinen vastalääke sille suurelle haukotukselle, jonka hänen kollegansa ovat aiheuttaneet toteuttamalla digitaalista hallintoteollisuutta.

Abstrakti intohimo, täyttä hevonpaskaa

On selvää, että mitään tällaista ei koskaan saavuteta yksinkertaisesti kannustamalla työvoimaa ”teeskentelemään”. Kulttuurikonsulttien edellä mainitun kaltaiset toimet eivät ole vain taloudellisesti järjettömiä vaan myös haitallisia. Yrityksille, jotka ymmärtävät itsensä taloudellisina yksikköinä, joiden tarkoituksena on luoda tuotteita ja palveluja, joita ihmiset tarvitsevat, niillä ei ole mitään arvoa. Ne ovat kuitenkin täysin järkeviä yrityksille, joiden tarkoituksena on ennen kaikkea palvella rahoitusmarkkinoiden etuja. Tämä saattaa kuulostaa hieman vulgaariselta (”Ai, ne haluavat vain tehdä rahaa!”), mutta se on itse asiassa elintärkeä ero. Yksi tärkeimmistä syistä jännittävien innovaatioiden puuttumiseen nykyään — yhä useammin jopa teknologian tasolla – liittyy siihen, mitä taloustieteilijät kutsuvat ”talouden finanssilaitokseksi”, eli siihen, että talouden suorituskykyä mitataan yhä useammin sijoitetun pääoman tuotolla (osakkeenomistajat jne.) eikä menestyksekkäillä tuotteilla ja palveluilla. Clayton Christensen, aikamme ehkä vaikutusvaltaisin johtamis- ja innovaatioguru, tuomitsee tämän suuntauksen Harvard Business Review -lehdessä nimellä ”The Capitalist’s Dilemma”. Kun todellisesta taloudellisesta tuotoksesta tulee toissijaista, on vaikea muodostaa yrityskulttuuria, joka perustuu kollektiiviseen ylpeyteen siitä, että on osa organisaatiota, joka tekee hyviä asioita. Tästä johtuu väärä usko käärmeöljymyyjiin, jotka väittävät pystyvänsä luomaan yrityksen, tuotteen tai palvelun kulttuurin kuuman ilman avulla.

Tämä innovaation ahdinko liittyy kapitalismin uusliberalistiseen muutokseen, joka ymmärretään taloudellisen tuotannon virtaviivaistamisena finanssipääoman tarpeiden mukaisesti. Rahoituspääomalle ominainen joustavuus on toistettava työsuhteen tasolla. Juuri tästä syystä ammattitaidosta siirrytään tunteisiin ja affekteihin: finanssipääoman abstrakti likviditeetti edellyttää ammattitaidon vastaavaa likvidointia työvoiman toiveiksi ja tunnetilaksi. Nykyinen kiristynyt kilpailu ja markkinoiden krooninen epävakaus liittyvät vähintään yhtä paljon rahoitusmarkkinoiden muuttumiseen kuin digitaaliteknologian muutosvoima. Ajatelkaa esimerkiksi tapaa, jolla niin sanottu jakamistalous on organisoitu. Monet alustaliiketoimintamalleista, joita siellä esiintyy, pystyvät horjuttamaan olemassa olevia markkinoita siitä huolimatta, että ne ovat taloudellisesti toimimattomia. Ne pystyvät tähän, koska niitä tukevat voimakkaasti rahoituskeinottelijat, joiden aarrekammiot ovat täynnä pääomaa, joka ei löydä taloudellisesti järkeviä sijoituskohteita. Taloudellinen abstraktio johtaa näin ollen näennäistaloudellisiin (mutta erittäin tuottaviin) sijoituspeleihin, epävakaaseen markkinaympäristöön ja tarpeeseen ylijoustaville työntekijöille, joille intohimon aiheuttama tunnetyö korvaa ammattitaidon.

Tällaisessa taloudellisessa ympäristössä voidaan odottaa, että organisaatiomaailma on yhä vähemmän valmistautunut kohtelemaan työntekijöitään aikuisten ammattilaisten tavoin. On selvää näyttöä siitä, että työolot ovat huonontuneet jo vuosia useilla eri toimialoilla — erityisesti Yhdysvalloissa ja Yhdistyneessä kuningaskunnassa. Simon Headin laatima luettelo on varsin kattava:

[Näitä] ovat yksilöiden ja perheiden työajan pidentyminen, tuloerojen lisääntyminen ja reaalipalkkojen pysähtyminen tai lasku suurimmalla osalla työvoimasta, voittojen, tuottavuuden ja reaalipalkkojen kasvun välisen historiallisen suhteen katkeaminen, eläketulojen menetys ja eläkeriskin siirtyminen työntekijöille, terveydenhuoltopalvelujen kattavuuden heikkeneminen ja kustannusten siirtyminen työntekijöille, työntekijöiden äänenkäytön heikkeneminen työpaikoilla, kun työväenliikkeen jäsenten määrä vähenee vuotta 1930 edeltävälle tasolle, ja lisääntyvät irtisanomiset, jotka eivät ole enää viimeinen keino, vaan rutiininomaisia yritysten rakenneuudistusten yhteydessä. Luetteloon on lisättävä CBS:ien saneleman työtahdin lisääntyminen, sen intensiivinen kohdentaminen ja seuranta ”suoritusarviointijärjestelmien” avulla sekä työntekijöiden karsiminen asiantuntijajärjestelmien avulla.

Tämä ei ole minkään vasemmistolaisen nillittäjän laatima luettelo, jonka ainoa ilo on arvostella ”järjestelmää”. Kyseessä on yksinkertaisesti työelämää koskevien tilastotietojen lukeminen. Thomas Piketty kirjoitti tietysti bestsellerin näiden tietojen pohjalta, ne ovat kaikkien sanomalehtiä lukevien saatavilla, valtavirran taloustieteilijät keskustelevat niistä usein, ja muutenkin myös me koemme näitä olosuhteita päivittäin. On totta, että joissakin osissa Manner-Eurooppaa asiat ovat huomattavasti vähemmän huonosti kuin muualla, mutta suuntaus on maailmanlaajuinen: työntekijöiden kykyyn yksinkertaisesti tehdä hyvää työtä hyökätään järjestelmällisesti. Jos suhteutamme tämän kehityksen siihen, että työntekijöiltä edellytetään yhtä järjestelmällisesti, että he eivät tarjoa vain palveluja vaan myös hyviä kokemuksia asiakkaille ja asiakkaille, esiin nousee räikeä ristiriita. Itse asiassa kyseessä on kaksinkertainen ristiriita: alittavien tuotteiden ja palvelujen ja huononevien työolojen pitäisi olla tasapainossa työntekijöiden emotionaalisen työn kanssa. Työntekijät yrittävät kerta toisensa jälkeen saavuttaa tämän Sisyfuksen tehtävän kurkottamalla syvälle affektiivisen inhimillisen koskemattomuuden taikalaatikkoon saadakseen käyttöönsä tunne- ja kommunikointikykynsä. Ja jos on erityisen epäonninen, saattaa huomata, että kaikki tämä affektiivinen energia menee siihen, mitä David Graeber kutsuu ”paskaduuneiksi” eli kasvavaan määrään pseudoammatillisia toimintoja, jotka eivät millään tavoin edistä yhteiskuntaa järkevästi. Ei ihme, että kaikki haukottelevat. Tervetuloa väsymysyhteiskuntaan!

Pako sattumanvaraisuuteen?

Kun otetaan huomioon yritysten ja julkisten toimistoympäristöjen vieraanvaraisuus, ei ole kovinkaan yllättävää, että yhä useammat ammattilaiset irtautuvat institutionaalisesta kontekstista ryhtyäkseen yrittäjiksi omaan lukuunsa. Yksi yrittäjyyden poistumisen muoto, jota käsiteltiin jo luvussa 1, on niin sanottu coworking-liike. Kun ensimmäiset kunnon coworking-tilat ilmestyivät San Franciscoon, New Yorkiin, Berliiniin ja Lontooseen uuden vuosituhannen alkuvuosina, ne syntyivät turhautumisesta ahtaaseen toimistoympäristöön ja heijastivat yhä itsenäisemmän työvoiman kasvua, joka yritti muuttaa taloudellisen epävarmuutensa uusboheemiksi yrittäjyydeksi. Suurten organisaatioiden valmiiksi valmistetun intohimon sijaan he yrittivät innostua ammatistaan yrittäjinä.

Coworking-toiminnan moninaisuudelle serendipiteetti oli alusta alkaen tärkeä viitekehys: coworking-tilojen oli tarjottava käyttäjilleen ympäristö, jossa on suuri todennäköisyys sattumanvaraisiin kohtaamisiin, ja näin kompensoitava freelancereiden organisatorisen tukirakenteen puutetta. Ensimmäisen sukupolven coworking-tilojen perustamiseen kannustaneet ryhmät ja yhteisöt pyrkivät luomaan epätäydellisiä mutta jännittävämpiä korvikkeita perinteiselle organisaatiolle. Niiden oli tarkoitus tuottaa ideoita ja liiketoimintamahdollisuuksia, mutta niillä oli myös poliittinen tavoite vahvistaa epävarmassa asemassa olevien yrittäjien asemaa suhteessa potentiaalisiin asiakkaisiin tietojen ja taitojen vaihdon ja yleisen keskinäisen anteliaisuuden kautta. On helppoa, ehkä liiankin helppoa, hylätä vuosituhannen alun alter-yrittäjyyden euforia kalpeana kopiona kalifornialaisesta ideologiasta, joka pitää nyt startup-maailmaa tiukasti otteessaan. On varmasti totta, että länsirannikon ilmaisumuoto, jossa yhdistyvät lapsellinen paatoksellisuus ja kliseisyys, oli myös coworking-yhteisön varhainen vieras. Kaiken hassun hienouden alla oli kuitenkin tietoisuus siitä, että kaikki ei ollut pelkkää hupia ja leikkiä. Yksi varhaisen coworking-liikkeen keskeisistä huolenaiheista oli estää riippumattomien tuottajien lukuisaa joukkoa vajoamasta siihen, mitä Byung-Chul Han kutsuu itseään hyväksikäyttävien uusliberalististen subjektien ”yksinäisyydeksi”. Serendipiteetti, eli sattumanvarainen oivallus, joka syntyy, kun ihmiset, joilla on erilainen mieli ja erilaiset taidot, kohtaavat toisensa, oli todella olennainen osa tarinaa. Se teki näistä coworking-tiloista kolmansia tiloja, jotka näyttivät mahdollistavan ristiriitaisen sosiaalisen innovaation: sellaisen, joka oli välttämätön uusliberaalin kapitalismin toiminnalle, mutta jolla oli myös kunnianhimoinen pyrkimys mennä sen yli. Yksi ”arvoista”, joista ensimmäiset coworking-työntekijät innostuivat, oli ”yhteisöllisyys”, ja tuolloin se tarkoitti jotain muutakin kuin markkinointisanoja, joita siitä on tullut viime aikoina. Coworking-liike — tai ainakin merkittävä osa siitä — todella uskoi, että uusliberalistisen talouden säännöt oli mahdollista kirjoittaa uudelleen.

Nykyään coworking poliittisesti, kulttuurisesti ja jopa taloudellisesti innovatiivisena ilmiönä on lähes historiaa. Joustavien työtilojen valtava leviäminen ympäri maailmaa johtuu motiiveista, jotka eroavat radikaalisti ensimmäisten aktivistien motiiveista. Coworking on muuttunut laajamittaiseksi infrastruktuurin tarjoamiseksi aloittaville yrittäjille, itsenäisille ammatinharjoittajille ja freelancereille, ja sellaisena siitä on tullut iso bisnes. New Yorkissa toimivan WeWorkin kaltaiset yritykset pyrkivät muuttamaan coworking-mallin kiinteistöversioksi alustaliiketoimintamallista (ks. luku 6). Sen aggressiivinen maailmanlaajuinen laajentuminen perustuu uskomattomaan 10 miljardin Yhdysvaltain dollarin markkina-arvioon. Vaikka ”yhteisön” ja ”arvojen” retoriikka on edelleen markkinointistrategiana, jolla tavoitellaan kohtuuhintaista työtilaa tarvitsevien itsenäisten työntekijöiden ja yrittäjien kasvavaa asiakaskuntaa, sen käytännön ilmaisu on siirtynyt ammattimaisille isännille ja yhteisön hallinnoijille. Coworkingin ammattimaistumisessa ei tietenkään sinänsä ole mitään väärää. Ihmiset tarvitsevat edelleen kohtuuhintaista työtilaa, ja joustotyöpisteet tarjoavat yleensä juuri sitä. Toki WeWorkin, Reguksen, Liquid Spacesin tai Marriottin kaltaisten yritysten käsissä coworking on menettänyt utopistisen sysäyksensä. Jos tämä olisi kuitenkin kaikki, sitä voitaisiin pitää menetettynä tilaisuutena paljon ylistettyyn ”muutokseen”, tai se voitaisiin yksinkertaisesti kirjoittaa pois tavanomaisena ilmiönä, joka kypsyy liiketoiminnaksi ja menettää jännittävämmät ja sosiaalisesti edistyksellisemmät elementtinsä matkan varrella.

Coworking-liikkeelle on kuitenkin tapahtumassa jotakin, joka on melko huolestuttavaa. Yhä useammat fiksut organisaatiokonsultit ovat löytäneet coworkingin mallina, jonka pohjalta he voivat markkinoida palvelujaan yrityksille muutosjohtamisen uutena sukupolvena. Näin he ovat ymmärtäneet, että jotta työvoima saataisiin täysin liikkeelle, yksilön intohimoa on täydennettävä sosiaalisen promiskuiteetin synnyttävillä ja toivottavasti myös innovatiivisilla vaikutuksilla. Mikään ei olisi väärin, jos toimiston juoksumattoon yritettäisiin tuoda hieman sellaista sattumanvaraista energiaa, jota coworking-tiloissa toisinaan esiintyy. Itse asiassa tämä olisi tervetullutta, jos sillä pyrittäisiin inhimillistämään yritysten työtiloja. Yksi ilmeisistä ongelmista on kuitenkin se, että coworking-kulttuuria – tai mitä tahansa onkaan jäljellä varhaisen digitaalisen boheemin vapaamielisyydestä – on hyvin vaikea luoda yrityskontekstissa. Viimeisimmässä coworking-henkisessä toimistouudistuksessa on huolestuttavaa se, että sen kannattajilla näyttää olevan mielessään jotain, joka menee paljon pidemmälle kuin Losmannin ja Farockin töissä korostettu pinnallinen muutosvoimistelu…

Lainauksen loppu

Täysimittainen lista lähteistä löytyy PDF-versiosta: lataa tästä.

  Lähde:

https://networkcultures.org/sebastianolma/2016/12/23/digital-taylorism-labour-between-passion-serendipity/

https://kapitaali.com/digitaalinen-taylorismi-tyo-intohimon-ja-sattumanvaraisuuden-valilla/

[collected-visuals]

Im langen, langsamen Blick des Müden weicht die Entschlossenheit einer Gelassenheit. Die Inspiration der Müdigkeit sagt weniger was zu tun ist, aber was gelassen werden kann. Es ist eine klaräugige Müdigkeit. Peter Handke, Byung-Chul Han www.davidgobber.com

[360photography]

[poisoncontrolcenterassociate]

Müdigkeitsgesellschaft, The Burnout Society: Byung-Chul Han in Seoul/Berlin (2015)

[bodyanchoring]

Die Kraft, die liegt im Augenblick

Philosophieprofessor Han spricht von einer ‚Müdigkeitsgesellschaft‘ - Eckhart Tolle von ‚Der Kraft der Gegenwart‘.

Beide haben erkannt, dass es so nicht weitergehen kann oder sollte.

Die Gegenwart als Quelle von Kraft und Energie wird weitgehend ignoriert. Dagegen setzt man auf Red Bull, Koks und Kaffee. Die sollen wach machen und uns Energie liefern für unsere Alltagsbewältigung.

Was gratis zu haben ist - Gegenwärtigkeit - wird übersehen. Es kann doch nicht so einfach sein! Was nichts kostet, ist nichts wert.

Das BodyAnchoring ist eine Möglichkeit, sich nachhaltig und andauernd mit der Energie der Gegenwart zu verbinden und diese lustvoll anzuzapfen.

Das Ganze kann sogar Freude machen.

Die übungsbedingten Anfangsschwierigkeiten des BodyAnchoring, lassen sich mit etwas Ausdauer schnell überwinden.

Unser Körper ist immer bereit, immer da, und wir können uns jederzeit mit ihm verbinden. Dadurch gelangen wir unmittelbar in die Gegenwart und haben Zugang zu unbegrenzter Energie !

Wundervoll!

[tiags]

Byung-Chul Han in “Müdigkeitsgesellschaft, The Burnout Society: Byung-Chul Han in Seoul/Berlin” (2015) 

[sammeldeineknochen]

Das ein Paradigma eigens zum Gegenstand der Reflexion erhoben wird, ist oft ein Zeichen seines Unterganges.

Byung-Chul Han: "Müdigkeitsgesellschaft/Burnoutgesellschaft/Hoch-Zeit", S.8/9

[libriaco]

Vade retro

La tecnica del tempo e dell’attenzione definita multitasking non costituisce un progresso civilizzante. Il multitasking non è un’abilità di cui sarebbe capace soltanto l’uomo nella società del lavoro e dell’informazione tardo-moderna. Si tratta, piuttosto, di un regresso. Il multitasking infatti si trova già largamente diffuso tra gli animali in natura. È una tecnica dell’attenzione indispensabile per la sopravvivenza nell’habitat selvaggio.

Byung-Chul Han, [Müdigkeitsgesellschaft, 2010], La società della stanchezza, Roma, nottetempo, 2013 [Trad. F. Buongiorno]

[projektclusterfuck]

Faulheit (Sendung vom 27.05.2019)

Die neue Folge von PCF beschäftigt sich mit der Faulheit. Erfahren Sie darin unter anderem, warum gerade die Faulheit Sie zum Menschen macht.

Hören:

https://cba.fro.at/416603

Playlist (chronologisch):

Dan Reeder - Work Song

Monobrother, Kreiml & Samurai - Insel

Twin Peaks - Making Breakfast

Black Sabbath - Behind the Wall of Sleep

U.K. Subs - Down On The Farm

Tyler, The Creator - I THINK

Abriss - Karrieretypen

Johnny Thunder - I'm Alive

Wanda - Lascia mi fare

Father John Misty - Mr. Tillman

Serengeti - Dennehy

The Stranglers - Golden Brown

Quellen (Internetquellen letzter Zugriff jeweils 24.06.2019):

Dostojewskij, Fjodor: Aufzeichnungen aus dem Kellerloch. Ubers. v. Swetlana Geier. Stuttgart: Reclam, 2017.

Han, Byung-Chul: Müdigkeitsgesellschaft. 10. Aufl. Berlin: Matthes & Seitz, 2014.

Sahraoui, Nassima: Über das Verhältnis von Arbeit und Muße. Eine Philosophie der Faulheit. In: Mut zur Faulheit. Die Arbeit und ihr Schicksal. Hrsg. v. Konrad Paul Liessmann. Wien: Zsolnay, 2018, S. 69–92.

Faulheit im Deutschen Wörterbuch der Philosophie: https://www.schwabeonline.ch/schwabe-xaveropp/elibrary/start.xav?start=%2F%2F%2A%5B%40attr_id%3D%27hwph_productpage%27%5D#__elibrary__%2F%2F*%5B%40attr_id%3D%27verw.faulheit%27%5D__1561402258933

Trägheit im Deutschen Wörterbuch der Philosophie: https://www.schwabeonline.ch/schwabe-xaveropp/elibrary/start.xav?start=%2F%2F%2A%5B%40attr_id%3D%27hwph_productpage%27%5D#__elibrary__%2F%2F*%5B%40attr_id%3D%27verw.tragheit%27%5D__1561326148999

Why you procrastinate: https://www.nytimes.com/2019/03/25/smarter-living/why-you-procrastinate-it-has-nothing-to-do-with-self-control.html

[recommendationsbyme]

Byung-Chul Han – Müdigkeitsgesellschaft/Burnoutgesellschaft/Hoch-Zeit

Kurt Andersen – Fantasyland

E.M. Forster – The Machine Stops

Herman Melville – Bartleby, der Schreiber

[txtmatango]

福嶋亮大が語る、パンデミック以降の倫理と表現　「隣人愛という概念は、改めて注目すべき」

福嶋：今回のパンデミックは経済的・政治的には大きな影響があるでしょうが、文化の内在的な変化は、マイルドなものに留まると思います。Netflixの興隆にせよ、Googleへの依存にせよ、西洋の凋落およびアジアの勃興にせよ、グローバリズムの終焉にせよ、パンデミック以前にさんざん語られてきたことであって、その内実は何も変わっていない。つまり、もともと勝っていたところがますます勝つようになった。コロナを文化史的な切断と考えるのは、おそらく過大評価だと思います。

　そもそも、現代のネットワーク社会では、人間はウイルス的な挙動に憧れていたわけですね。「バイラル・マーケティング」なんて言葉があったくらいだから。創作者や文系の研究者も、ウイルスのように「拡散」し「越境」することに価値を認めてきた。先日ポン・ジュノ監督が『パラサイト』という映画でアカデミー賞をとりましたが、ウイルスはまさに不気味なパラサイトそのものです。ポン・ジュノはあらかじめウイルスから見た社会を撮っていたわけです。みんな潜在的にはウイルスになりたがっていたところに、本当のウイルスがやってきて、夢が悪夢的にかなえられたという感じでしょう。

　結局、ここ数カ月の現象はすでに生じていた変化が加速しているだけです。想像力の更新は特段起こっていません。

〜中略〜

－－アーティストが無料で配信した音源をリレーで繋いだりといったパフォーマンスが見られますが、そういう動きはどう見ていますか。

福嶋：いいことだと思いますが、ただそれはあくまでも一過的なものです。東日本大震災の直後と同じです。

　ディザスターの本質的な影響というのは、必ずしもテーマとして直接的に出てくるものではなくて、えてしてズレを孕むものですね。たとえば、大正時代の関東大震災の後に出てきたのは「震災文学」というよりは、むしろ地震とは関係なさそうに見えるモダニズム（新感覚派）やプロレタリア文学でした。これは東日本大震災の後に、ポリティカル・コレクトネスが強くなったことと似ています。平たく言えば「地震と文学」ではなく「政治と文学」の時代になった。これがズレですね。

　今後も「ウイルス文学」や「パンデミックアート」は多少出てくるでしょうが、それはたいして意味がなくて、むしろ深層で起こるズレのほうが重要です。ただ、さっきも言いましたが、僕はすべての変化をコロナに帰することには反対です。変化はそれ以前から起こっていたからです。

〜中略〜

福嶋：政治的に危惧すべきなのは、家畜化＝国内化（domestication）が進むことです。韓国や台湾におけるコロナ対策で、行動履歴をデータ化したりしていますが、そうした技術がさらに浸透すれば、例えば店やイベントスペースやビルに入るときに一定以上の熱があると入場できないとか、行動を強く制限することが可能になる。これは家畜の管理と同じです。場合によっては、そこに外国人の締め出しが加わったりするでしょう。

　ここ数年EUでは、個人情報保護を規定する法としてGDPR（General Data Protection Regulation）が定められて、企業の大規模なデータ管理に抵抗してきましたが、実際にこのような状況になると、むしろ人権を気にしないアジアのやり方が効率的だということになって、超強力なバイオポリティクスと監視技術が合体したような制度が生まれる可能性があります。実際、ドイツはこの間プライバシー保全のために、分散型のコロナ追跡アプリを導入しようとした。ただ、それをやるとアメリカの巨大テック企業の支配力を強めることにもなりかねず、ジレンマを抱えているわけです（参照：Germany’s Angst Is Killing Its Coronavirus Tracing App）。

　さらに、アジア型の制度が浸透すれば、感染者を隔離するという名目の下、当局が政治犯を監視することもできる。中国はそれを堂々とやるでしょうから、表面的にはクリーンだけど中身は相当ダークな社会になっていく。

〜中略〜

　イエスは重度な病人を治療しながら、旅を続け「隣人愛」を説いた。しかし、考えてみると、疫病がまん延している世界での隣人愛や旅行は非常にリスキーなものです。しかし、だからこそそこには旧来の医療技術とは違うやり方で、コミューンを作る力もあった。このことが示唆するのは、管理社会的な状況を突破するのに、新しい形の宗教やそれに準ずる思想が求められるということです。

　隣人愛という概念は、改めて注目すべきものだと思います。ユダヤ人哲学者・エマニュエル・レヴィナス（1906年～1995年）は「隣人」をモデルにして他者について考えた。レヴィナス的な隣人愛というのは、いわば自分の免疫力を下げてノーガードになるということです。自分のガードを下げて、存在への固執も手放して、あえてリスクを受け入れることで、初めて倫理が生まれるというのがレヴィナスの思想ですね。そのすべてを現実に落とし込むことは難しいとしても、レヴィナス的な思想がないと、管理社会の罠から逃れるのは難しいと思います。

ーー昨今では厚生労働省が「新しい生活様式」を提唱しています。これはいかにしてリスクを減らすかという発想のものだと思いますが、管理社会化から逃れるためには、あえてリスクを選択するような価値観も必要であると。

福嶋：たとえば、ソーシャルディスタンスは風通しのよい、明るい太陽の下で、他人とは適度な距離を保って接しなさいということですね。それはある意味ではとても「文明的」なんですよ。ハラスメントもおのずとなくなりますしね。しかし、文化というのは、そういう程よい距離を壊さないと成立しないところもある。特に、アングラ系の文化はそういうものですね。

　ただ、ソーシャルディスタンスへの反対を声高に訴えても、理論的にはたいして面白くない。どちらかと言えば、近さや遠さという関係概念を、哲学や宗教の文脈で考えるべきではないでしょうか。隣人をモデルにしたレヴィナスや、テレコミュニケーションについて考えたジャック・デリダは、改めて読み直す価値があると思います。

〜中略〜

ーー距離を破壊するような価値観を提示するものとして、どんな表現が考えうるでしょうか。

福嶋：ちょっと間接的にお答えしますと、病気にも時代性があるんですね。特に平成後期には、うつや発達障害のように感染しないタイプの病気が目立つようになった。文学もそれに連動しています。たとえば、村上龍は平成前期には『ヒュウガ��ウイルス』（1998年）で感染症を描いたけれども、平成末期の『MISSING』（2020年）では抑うつ的な作家を主人公にしています。

　韓国生まれのドイツの哲学者ビュンチュル・ハン（Byung-Chul Han）は『燃え尽き社会（Müdigkeitsgesellschaft）』（花伝社より刊行予定）という本で、病気のタイプとして感染（infection）と梗塞（infarction）を分けていて、現代社会ではうつや発達障害を含めて、後者が優勢になっていると述べています。平成後期の文学的想像力も、おおむね「梗塞」タイプですね。しかし、今回のパンデミックはそれをすっかり引っ繰り返したところがある。今後は感染と梗塞、この二つのタイプの交差するところで、面白い表現が出てくるかもしれません。

ただ、日ごろ批評を書いていて思うのは、小説というのはどうしても個人の内面的な「梗塞」に向かいがちで「感染」を捉えるのは難しいということです。逆に、映画は初期から「感染」を撮ってきた。セルゲイ・エイゼンシュテイン監督の『戦艦ポチョムキン』に「オデッサの階段」という有名なシーンがありますね。恐怖が伝染し、動作が伝染し、群衆がパニックになる。こういう場面は映画的にはうまく処理できますが、小説的に効果をあげるのは困難です。いずれにせよ、病気のタイプからジャンルの性質なり時代の特徴なりを考えるのは、批評のプログラムとして面白いと思います。

－－文学は梗塞的な表現が得意とのことですが、特に象徴的だと考えている作品は。

福嶋：平成文学との関わりで言うと、意外に大正から昭和への転換期は面白い問題を含んでいます。この時期には、内向的に自分の異常性を発見するような小説が多い。例えば、肺結核を患っていた梶井基次郎や堀辰雄は象徴的だと思います。興味深いのは、彼らは1918年のパンデミックのことは眼中になく、結核の話しかしていないことです。そして、結核は感染症ですが、彼らの表現はむしろ内的な「梗塞」に近いように見えます。

ーーその大正時代の精神は、平成の精神にも近いものがあると。

福嶋：今夏に平成文学論の本を出すことになっていますが、僕はそこで大正と平成をアナロジー的に結んでいます。大正にはデモクラシーの運動があり、ユートピア文学があり、大震災があり、インターナショナリズムが唱えられた。平成もインターネットによるデモクラシーがあり、ディストピアのモチーフが流行り、二度の大震災があり、グローバリズムが唱えられた。逆に、昭和あるいは令和に入ると、インターナショナリズムあるいはグローバリズムの限界が言われるようになる。パンデミック後の世界恐慌の可能性が語られるという意味でも、令和初期は昭和初期と似ています。梶井は「桜の樹の下には死体が埋まっている」という言い方で、当時の不穏な世界情勢を暗示的に語っていたと思います。

－－表現のアップデー��を考える上で、参照にしたい本はありますか。

福嶋：社会学者のウルリッヒ・ベックが言っていることですが、気候変動であれテロリズムであれ金融恐慌であれ、現代のリスクに対応するためには、グローバルな法を作る必要がある。その主張の核にあるのは、国家が自国を守ろうとするならば、まずは自国の主権をある程度譲り渡さなければいけないというパラドックスです。これは先ほどいったレヴィナスの隣人愛にも通じる考え方ですね。現実には各国は防壁をどんどん上げているわけですが、それではグローバルな問題を解決できない。

　付け加えると、レヴィナスが過激なのは、コナトゥス（自己自身を保全しようとする欲動や努力）を解除しないと、倫理は起動しないと言っていることです。レヴィナスはこのコナトゥス、つまり自己保存欲求を相対化するために、隣人愛をもってくるのです。これは別に自己犠牲を訴えるものではなく「存在すること」を第一目標としないような倫理が要るのだ、という話ですね。個人にせよ、集団にせよ、おそらく今後は自己保存の要求が露骨に出てくるでしょうし、国家もそこに便乗してくる。そうすると、極端な管理社会化にも抵抗できなくなる。その意味でも「コナトゥスへの抵抗」というレヴィナスの議論をどう引き継ぐかが、パンデミック後の大きなプログラムになると思います

[bildundkritik]

Insert #5 // TEXT // Nichts als Konzentration // PROGRAMM 2017 // [esc] medien kunst labor

Nichts als Konzentration

„Die durch moderne Technologien erzeugte Informationsflut droht deren Adressaten in Passivität versinken zu lassen. Eine Überfülle an Information ist nämlich kein nebensächliches Problem. Hilfreich ist hier John S. Browns Unterscheidung zwischen Information und Kommunikation. Große Mengen an Rohdaten bilden eine politische Tatsache. Die wachsenden Datenmengen führen zu einer Zentralisierung der Kontrolle. In der Kommunikation verringert sich dagegen die Informationsmenge durch die Interaktion der Menschen und ihre Interpretationen. Bearbeiten und Weglassen sind Verfahren, die eine Dezentralisierung der Kommunikation bewirken.“ [Richard Sennett1]

Laut Paul Virilio befinden wir uns aufgrund der Menge an zu decodierenden Informationen, die unser Fassungsvermögen heillos übersteigt, nicht mehr im „gegenwärtigen Moment“2. Es ist schwierig geworden, einen Denkprozess abzuschließen. Im Flimmern der Geschwindigkeit verschwinden die Einzelheiten der Welt.3 Je höher die Geschwindigkeit ist, desto ferner rückt der Horizont.

Der „rasende Stillstand“4 bedeutet die Steigerung von Beschleunigung – das Erreichen von Echtzeit dank der Übertragungstechnologien – und in der Folge eine neue Ohnmacht, eine totale Regression. Um nicht weiter „als Hybride von Pflanzen“ zu vegetieren, führen wir eine Art „‚Langsamkeit“‘ ein, indem wir einen kritischen Blick auf die Daten- und Informationsströme richten.

Welche Informationen erreichen uns? Was davon ist überflüssig? Wie lassen sich Organisationsstrukturen verändern? Welche Mechanismen wirken und wo lässt sich eine Schraube weiter drehen oder ein Programm anders einstellen, um diese um sich greifende Erschöpfung zukünftig vermeiden zu können? Wir werden zu Beobachter*innen der Welt und versuchen eine Alternative zu dem von Hartmut Rosa beschriebenen „Slippery-Slope-Phänomen“5 herauszubilden, demzufolge der Mensch sich nie ausruhen und sich nie zufriedengeben kann, da er sonst mit Verlusten oder Nachteilen rechnen müsste, und das uns gleichzeitig die Herrschaft unseres Lebens entzieht.

Weltwirtschaftliche Mechanismen haben uns als „politisches Subjekt“ fast jeder Einflussnahme beraubt. Die Illusion einer Selbstoptimierung steht der Bemühung um die Erfüllung der Grundbedürfnisse diametral gegenüber. Der Wunsch nach Stabilität, Sicherheit, etc. wird nicht mehr erfüllt. Die Prekarisierung hat sich über viele Bereiche ausgedehnt. Und dabei ist uns jenes Gegenüber, von dem es sich abzugrenzen gilt, mit dem es sich auseinanderzusetzen gilt, um eine Vorstellung anderer Lebensformen überhaupt erst auszubilden, abhanden gekommen. Wie gehen wir damit um, wenn es dieses „Andere“ nicht mehr gibt? Was können wir tun, wenn dieses Gegenüber sich nun als „globales Kapital“ erweist – wie es Thomas Piketty6 mit Blick auf das 21. Jahrhundert dargelegt hat? Ulrike Herrmann fordert die Imagination eines Transformationsprozesses, um das Bild einer postkapitalistischen Gesellschaft zu entwerfen.7

Die primäre Orientierung an Gesichtspunkten der Nutz- oder Verwertbarkeit, der Funktionalität, Effizienz und Zweckmäßigkeit als Beurteilungskriterien sind zu überwinden, um generell zu einer Klärung unserer Handlungsabsichten zu gelangen.

Paul Lafargues Bezeichnung des „Maschinenmenschen“8 aus dem 19. Jahrhundert und eine Abschaffung kapitalistischer Produktionsweisen wird erneut ins Gedächtnis gerufen: Die „kapitalistische Moral“ ist „eine jämmerliche Kopie der christlichen Moral, belegt das Fleisch des Arbeiters mit einem Fluch; ihr Ideal besteht darin, die Bedürfnisse des Produzenten auf das geringste Minimum zu drücken, seine Freude und seine Leidenschaften zu ersticken und ihn zur Rolle einer Maschine zu verurteilen, aus der man pausenlos und gnadenlos Arbeit herausschindet.“9 Lafargues Urteil war geleitet von einer Vorstellung von Glück, die in der vorindustriellen Zeit geprägt wurde sowie von der Ablehnung des Fortschritts- und Wachstumsgedankens. Er bezieht sich auch auf Vergil, indem er schreibt: Die Philosophen des Altertums lehrten die Verachtung der  Arbeit, diese Herabwürdigung des freien Menschen; die Dichter besangen die Faulheit, diese Gabe der Götter: Ein Gott schenkte uns diesen Müßiggang.10

Wenn Byung-Chul Han von der heutigen „Müdigkeitsgesellschaft“11 spricht, empfiehlt er uns eine Alternative zur Vita activa: nämlich die Vita contemplativa, in der das beschauliche Element eine zentrale Rolle spielt, denn nicht das aktive, sondern das kontemplative Leben mache den Menschen erst zu dem, was er zu sein hat. In einer post- bzw. alternativfaktischen Öffentlichkeit bedarf es einer Abkehr und Neustrukturierung. Als ideeller Statthalter der Einheit von Eros und Vernunft im Hier und Jetzt gilt Herbert Marcuse die Fantasie oder Imaginationskraft, wie sie sich in Kunst, Mythos und Utopie ausdrückt und dort, von gesellschaftlicher Wirksamkeit ausgeschlossen, bewahrt hat. Der Mensch macht also die Geschichte: Das bedeutet, er objektiviert und entfremdet sich darin. In diesem Sinne erscheint die Geschichte, die das reine Werk der Gesamttätigkeit aller Menschen ist, ihnen als fremde Macht, und zwar in dem Maße, in dem sie den Sinn ihrer Unternehmungen im gegenständlichen Gesamterlebnis nicht wiederkennen. „Macht bildet sich täglich durch unser Handeln“, jedoch anders, als wir sie zu erzeugen glauben, und verwandelt uns dadurch in andere als wir sein und werden wollten. Doch ist der Mensch vor allem durch das Überschreiten (s)einer Situation gekennzeichnet – durch das, was ihm aus dem zu machen gelingt, was aus ihm gemacht wurde. Jede gesellschaftliche Lage birgt schon den Ansatz zu ihrer Überwindung in sich.12

„Die Müdigkeit hat ein weites Herz.“13, schreibt Maurice Blanchot. Auf der Suche nach einem Handlungsraum, in dem wir die Möglichkeit haben, etwas zu tun, am Leben teilzunehmen, die Welt zu gestalten, gibt es diesen Moment der Ruhe, Reflexion und Analyse. Wir schaffen Platz – einen Zwischenbereich  – weder das Eine noch das Andere  – der die Absichtslosigkeit zu ihrem Recht kommen lässt.

Indem wir uns jetzt in bewusstem Innehalten üben, stellen wir einen Zustand her, der bereits Zukunft in sich trägt. Damit bedeutet eine Negation des Tuns nur eine scheinbare Untätigkeit. Um eine solche Qualität bemüht, stellen alle diesjährigen (Nicht-)Aktivitäten des esc medien kunst labor gleichzeitig ein Experiment dar, bieten Chancen, lassen (Tag-)Träume zu und stärken das „Prinzip Hoffnung“ [Ernst Bloch], das die Formulierung utopischer Strategien ermöglicht. Dabei wird der Müßiggang zum Handlungsziel: „Wir opfern unsere Muße, um Muße zu haben.“14

Vom „Stillstand“, der Stille hin zu Neuem, Unbekanntem  – kontinuierlich, mit kontrollierter Geschwindigkeit, gestalten wir Übergänge und Reisen ohne vorbestimmtes Ziel oder verlorene Heimat, ganz im Sinne Rosi Braidottis, wonach posthumanistische Tendenzen seit den 1990er Jahren auf diese Weise gekennzeichnet sind. Dieses immersive Environment, das ein solches konterkulturelles Sprechen erlaubt, bietet eine Möglichkeit, das sich ständig „im Transit“ Befindliche aus dem Gravitationssog konventioneller Erwartungen und teleologischer Kräfte zu befreien. Die Möglichkeit, sich nach eigenen Vorstellungen zu bewegen, ist das Agens der Reise.15

Hier stehen wir und haben die Gelegenheit, den Kurs zu ändern. Das ist auch der Moment, in dem sich das Utopische in die Geschichte einschreibt.

Nicht nur das, was wir uns vorstellen, ist dabei jedoch bezeichnend für uns selbst, sondern insbesondere auch das, was wir uns nicht vorstellen können. So hat Slavoj Žižek vor kurzem bemerkt, dass „westliche Gesellschaften noch in den 70er Jahren lebhaft über ihre zukünftige politische Form diskutierten (Kapitalismus? Sozialismus? Dritter Weg?), während sie seither nur noch verschiedene Szenarien ökologischer Katastrophen gegeneinander abwägen“. Etwas Ähnliches kann man in Bezug auf die Utopie des Müßiggangs feststellen: Während frühere, hart arbeitende Generationen im Bild befreiter, genießender Enkel noch ein Ziel ihrer Plage vor Augen hatten, ist uns in der Panik um Arbeitsplatz und private Pensionsvorsorge selbst die Idee des Nichtstuns unerträglich geworden.

Der Philosoph Robert Pfaller führte in einem Vortrag anlässlich eines Symposiums zum Thema „Utopisches und Apokalyptisches“ aus: „Von Utopien und Apokalypsen gilt, was der Philosoph Spinoza generell über Einbildungen feststellte: Die Einbildung ist eine Vorstellung, die mehr über die vorstellende Person als über den vorgestellten Gegenstand aussagt. Gerade das, was wir uns als ferne Lösungen der Probleme des wirklichen Lebens oder als nahe Untergänge ebendieses Lebens ausmalen, sagt darum mehr über dieses Leben selbst aus als über irgendetwas anderes.

Für die Philosophie ebenso wie für die Kunst ergibt sich aus dieser Lage eine doppelte Aufgabe: Einerseits die Kritik – und zwar nicht nur der herrschenden Vorstellungen, sondern vor allem der herrschenden Abwesenheit bestimmter Vorstellungen; die Entlarvung nicht nur der Träume, sondern vor allem jener ‚realistisch‘  anmutenden Einbildungen, die gänzlich ohne Idee auszukommen scheinen. Und andererseits die närrische Clownerie bzw. der schurkenhafte Sarkasmus: Das Einnehmen eines unmöglichen Standpunktes; das Formulieren einer Idee, die nicht nur wenig wahrscheinlich, sondern noch nicht einmal ein schöner Traum ist.“

––––––––––––––––

Sennett, Richard: Die Kultur des neuen Kapitalismus, Berlin, 2005, S. 136.

Virilio, Paul: But the writer Octavio Paz said it before: ‚you cannot live in the present moment, just as you cannot live in the future‘, in: http://www.lemonde.fr/idees/article/2009/02/27/le-krach-actuel-represent....

Virilio, Paul: Aisthesis. Wahrnehmung heute oder Perspektiven einer anderen Ästhetik, Leipzig 1990, S. 52. Siehe auch Virilio, Paul: Der negative Horizont, Frankfurt am Main, 1989. und Virilio, Paul: Ästhetik des Verschwindens, Berlin, 1986.

Vgl. Virilio, Paul: Rasender Stillstand. Essays, Frankfurt am Main, Erstausgabe 1992.

Vgl. Rosa, Hartmut: Beschleunigung. Die Veränderung der Zeitstrukturen in der Moderne, Frankfurt am Main, 2005. Siehe auch Rosa, Hartmut: Beschleunigung und Entfremdung: Entwurf einer kritischen Theorie spätmoderner Zeitlichkeit, Frankfurt am Main, 2013.

Piketty, Thomas: Capital in the Twenty-First Century, Cambridge MA/London 2014, S. 83 ff.

zit. n. Herrmann, Ulrike: Was kommt nach dem Kapitalismus?, Podiumsdiskussion mit Ulrike Herrmann, PD Dr. Ralf Ptak, Harald Bender. Moderation: Norbert Bernholt, Solidarische Ökonomie, 11.09.2016. Siehe auch Ulrike Herrmann: „Ausblick: Der Untergang des Kapitals“, in .: Der Sieg des Kapitals, München 2015, S. 239 ff.

Vgl. Lafargue, Paul: Das Recht auf Faulheit, Hamburg, 2014. (Erstausgabe 1887), S. 29.

Vgl. ebd.

Vgl. ebd.

Han, Byung-Chul: Müdigkeitsgesellschaft, Berlin, 2010, S. 39 f.

Sartre, Jean-Paul: Marxismus und Existentialismus, Reinbek, 1964, S. 72 f.

zit. n. Han, Byung-Chul: Müdigkeitsgesellschaft, Berlin, 2010, S. 56.

Aristoteles: Nikomachische Ethik, Reinbek, 2006, S. 346.

Vgl. Guertin, Carolyn: Queere Hybriden. Kosmopolitismus und verkörperte Kunst, http://90.146.8.18/de/archives/festival_archive/festival_catalogs/festiv....

// Text by Bettina Landl, Ilse Weber, Reni Hofmüller