#juoksijat

[populusfennicapatriam]

JR 10:n Juhannuskisat 24.6.1942 Rukajärven suunnalla. 100m juoksijat lähtökuopissaan omatekoisella, metsään raivatulla juoksuradalla. Kenttä tehtiin vajaassa viikossa kantoiselle aholle ja on sen pituus 110 sekä leveys 3m.

Rukajärvi 1942.06.24 

[potkukelkkapataljoona]

– – talo näytti aivan asumattomalta ja elottomalta.  Äkkiä huomasimme, että talon päärakennukselta käsin juoksee mies kumarassa pitkin aidan vartta riihelle päin.  Hetken kuluttua seuraa toinen, sitten kolmas ja neljäs.  Silloin luulimme, että punaiset aikoivat hämärän turvin hiipiä – – rantaan asti ulottuvaan vesakkoon ja aloimme vimmatusti ampua. Myöskin punaiset – – alkoivat kiihkeän tulen. Kun juoksijat saapuivat riihen suojaan, lakkasimme ampumasta ja tähystimme tarkkaan, näkyisikö vielä liikettä. Oli aivan hiljaista pitkän aikaa, kunnes talon rappusille ilmaantui nainen – – ja alkaa huudella riihelle tähystellen: ”Ettekö jo tule sieltä, lapset!” Olimme aivan kauhuissamme ja lamaantuneita.  Lapsia olimme siis luulleet hämärissä vihollisiksi ja ampuneet.  Lienemmekö vielä osuneet? Seuraavana päivänä kuulimme: eräs poikanen, joka talon lasten mukana oli mennyt elukoille rehuja riihestä hakemaan, oli saanut kuulan ohimoonsa ja kuollut paikalle.  Selvittämättä jäi, meidänkö vai punaisten kuula oli onnettoman erehdyksen kautta pojan surmannut. Ei niillä hätää, jotka ovat sodassa, mutta voi niitä, jotka ovat sodan jaloissa!”

 Juuse Tamminen, Ikaalisten rintamalla: muistelmia vuodelta 1918

Kuollut lapsi oli 9-vuotias Sylvi Perttula, jonka tarinan kertoja on virheellisesti muistanut pojaksi

[sinikristalli-blog]

2.6 Social media map

Tarjolla on tuhansia erilaisia sosiaalisen median kanavia. Kuluttajan vaikeutena on valita itselleen sopiva ja yritysten vaikeutena on tietää, mitä näistä ihmiset käyttävät ja miten näitä kanavia voisi käyttää hyödyksi. Overdrive interactive tarjoaa ilmaiseksi Sosiaalisen median pdf-kartan (Social Media Map), millä markkinoijat voivat nopeasti tutustua tämän hetken sosiaalisen median sivuihin ja sovelluksiin. Tutustuin kolmeen itselleni tuntemattomaan sosiaalisen median kanavaan.

Runkeeper on Asics Digital Inc.in juoksusovellus. Sovellus on tyypillinen ilmainen sovellus, millä voi seurata kuljettuja reittejä, asettaa tavoitteita ja seurata niiden toteutumista. Erikoisuutena on Spotify/iTunes liitäntä, millä voi kuunnella suosikkimusiikkia. Runkeeper ja Asics pitävät myös kuukausittain haasteen, minkä selvittäneet osallistuvat kilpailuun, millä voi voittaa mm. Asicsin juoksukengät. Päivittämällä maksulliseen Go-versioon saa henkilökohtaisen treeniohjelman ja muita lisäominaisuuksia. Sovelluksen lisäksi Runkeeperin internetsivuilla on blogikirjoituksia, joista saa vinkkejä aloitukseen ja motivaation ylläpitämiseen. Runkeeperin avulla Asics tavoittaa nykyiset juoksijat ja houkuttelee uusia harrastuksen piiriin. Sovellus on käyttäjän näkökulmasta mainokseton, mutta todellisuudessa yhteistyökumppanit voivat mainostaa tuotteitaan haasteiden palkintoina ja harjoitusten sponsoreina.

Seuraavaksi tutustuin Happn deittisovellukseen. Sovellusta ei ole mahdollista käyttää ilman FB-tiliä, mikä on iso miinus. Happn käyttää FB:ssä olevia kuvia ja kaveritietoja, mutta ei julkaise siellä mitään. Yllättävää on se, että sovellus on saatavilla AppStoren ja Google Playn lisäksi myös Windows Phone Storesta. Sovelluksen idea sinällään on mielenkiintoinen, sillä vaikka se käyttää sijaintitietoja, toimii se eri tavalla kuin Tinder. Happn yhdistää sinut ihmisiin, joiden ohi olet kulkenut kadulla. OMD:n blogin mukaan yritykset voivat mainostaa tuotteitaan Happn:ssa displaymainoksina. Teemaan sopivia mainosaiheita voisi olla tapaamispaikat/aktiviteetit ja ”deittivaatteet”.

Gofundme on joukkorahoitussovellus. Perusta kampanja, jaa se sosiaalisessa mediassa ja katso kun ilmaista rahaa kilahtaa kampanjatilille. Tai no, ottaahan Gofundme osuutensa. Gofundme mainostaa sivuillaan erilaisia menestystarinoita, mitkä innostavat perustamaan oman joukkorahoituskeräyksen. Mutta! Suomen lainsäädäntö on tiukka. Rahaa ei saa kerätä ilman rahankeräyslupaa. Tämän myötä Gofundme on turha sovellus Suomessa eikä yritysten kannata käyttää aikaansa tähän tutustumiseen – paitsi jos toimii Suomen ulkopuolella.

Lähteet:

Overdrive interactive, social media map, luettavissa: https://www.ovrdrv.com/social-media-map/

Runkeeper, luettavissa: https://runkeeper.com/

Happn, luettavissa: https://www.happn.com/en/

Gofundme, luettavissa: https://www.gofundme.com/

OMD, luettavissa: http://www.omdblog.fi/uusia-ja-j%C3%A4nnitt%C3%A4vi%C3%A4-somemainontamahdollisuuksia-mainostaja-oletko-kuullut-n%C3%A4ist%C3%A4-jo-tai-per%C3%A4ti-kokeillut

Poliisi, Milloin rahankeräyslupaa ei tarvita, luettavissa: https://www.poliisi.fi/luvat/arpajaishallinto/rahankeraykset/milloin_rahankerayslupaa_ei_tarvita

[maastojuoksu]

Endurance 24h 2020 Osa 2: Ultrahaasteen huipennus

Kaksi viikkoa kisan jälkeen: Rakot alkavat parantua, jalat tuntuvat aika hyviltä,  väsymys univelan takia, sumuinen pää, ärtymys, kaikki sujuu kuin hidastetussa filmissä. Olin suunnitellut  tekeväni näinä viikkoina kaikkea kivaa, mihin ennen ultraa ei ollut aikaa, mutta hermostoni vaatii minua tuijottamaan kattoon ja hengittelemään syvään. Kannattiko uhrata kevät palautumiseen?

Sitä mietin tätä kirjoittaessani. Varoitan, raportti on PITKÄ.

(Valmistautumisesta elämäni ensimmäiseen 24 h rataultraan voit lukea täältä.)

Aamu Esport Arenalla Espoossa

Saavumme huoltohenkilöni kanssa areenalle noin klo 10. Osallistujia on pyydetty hakemaan numeronsa viimeistään klo 11. Saan vihreän tapahtumapaidan ja kirjekuoren. Emme heti näe, minne mennä, joudumme kysymään neuvoa. Löydämme huoltopöytärivin, mutta kaikki pöydät ja myös suurin osa seinänvierustilasta pöytien takana on varattu. Lähetän huoltohenkilön etsimään tyhjää tilaa toisesta suunnasta, kippaamme tavaramme seinän viereen, ja lähden muista mallia katsoen pöllimään tuolia muualta hallista. Pöytärivissä on muutamia aukkoja. Työnnän tuolin siihen ja pyydän huoltoani asettelemaan geelini siihen. Lähden itse etsimään seinustalta naisten pukkaria vaihtaakseni juoksutrikoot, sukat ja kengät. Olen ottanut mukaan capripituiset ja täyspitkät trikoot. Hallissa on todella lämmintä, joten valitsen lyhyemmät. Joku nainen kysyy minulta, kumpaan nilkkaan ajanottochip pitää laittaa. En muista lukeneeni kisaohjeesta mitään siitä. Etsin kuoresta kilpailunumeroni, mutta chippiä siellä ei näy! Pengon tavaroitani, ei löydy! Oliko sitä kuoressa alunperinkään? Ei auta kuin lähteä etsimään ja kyselemään.

Törmään juoksututtuuni Joensuusta, UltraSisun Salla Ronkaiseen. Kuulen, että hän on päättänyt jättää osallistumatta, sillä ei ennättänyt harjoitella tarpeeksi Joensuun jälkeen. En koe itsekään palautuneeni Joensuusta, mutta minulla on erilainen elämäntilanne, kun lapset ovat kaikki jo isompia. On pienempi kynnys lähteä vaarantamaan terveyttään. Sentään Sallan mies, Joensuu Night Runin voittanut Tomi Ronkainen on mukana kisassa. UltraSisun porukkaa on enemmänkin. On kiva nähdä tuttuja kasvoja, vaikka en tunnekaan ketään henkilökohtaisesti. Ei tule ihan niin ulkopuolinen olo, areenalla kun on todella kansainvälinen tunnelma ja ammattimaisen oloisia huoltotiimejä.

Huh, toimitsija on löytänyt chipini ja nostanut sen tuolille. Oin itse sählännyt ja pudottanut sen. Samalla käy ilmi, että olemme laittaneet tuolin miesten vessareitin tukoksi, ja tuolia on siirretty. Sentään sitä ei viety kokonaan pois. Huoltohenkilölle täytyy vielä etsiä tuoli hankalasti seinän viereen. En oikein pysty ajattelemaan selkeästi. Asettelemme tavaroitamme sinne ja tänne ja takaisin, enkä osaa päättää, mitä on järkevää nostaa heti esille. Kaikilla muilla on järkyttävät laatikolliset ruokaa. Ensimmäistä kertaa ikinä ultrakisassa tunnen olevani alivarustautunut. Pyydän huoltohenkilöäni täyttämään kaikki juomapullot ja työntämään ne kassissa tuolimme alle. 

Kuva: Petteri Jokela. Kuvassa näkyy pikkuinen huoltotuolini. 

Lähden verryttelykävelemään rataa ympäri. Ihmisiä pinkoo radalla hirmuista vauhtia. Mitä ihmettä? Oliko täällä joku muukin sarja kuin 24 h? Miksi ihmiset juoksevat jo nyt jalat alta? Vasta noin kolmannella kierroksella tajuan, että nämä tyypit ovat vain lenkkeilemässä hallissa, eivätkä liity kisaan mitenkään. Huoltohenkilö ottaa puhelimeeni kuvan pakotetusta hymystäni. En myönnä jännittäväni, mutta tunnen olevani hieman hukassa. Minulla on puhelimessani vääränmallinen kuori, ja se täytyy kuvanottamista varten irrottaa. En tajua ajatella, mihin sen jälkeen työnnän puhelimeni ja sen kuoret. Huoltohenkilöni lähtee kanssani radalle. Osa kilpailijoista makoilee jalat seinää vasten.

Rata on aivan erilainen kuin kuvittelin. Areena on julmetun iso, radalta näkee alas sählykentille, ja radan sisällä on iso kuntosali sekä pikaruokapaikka ja istuinalue, jota vastapäätä on kisan ajanottopiste ja screen. Pikaruokaa? Jes, ehkä huoltohenkilöni ei kuolekaan nälkään, ennen kuin muu perhe saapuu toiselta puolen Suomea iltapuolella.  Ajanottopuolella rataa on kaiuttimet, joista tulee kisan aikana kuulumaan hyvin valittua ja motivoivaa musiikkia, mutta koska radan sisäpuolella on mm. pukuhuoneita ja kuntosali, ääni ei kanna radan toiseen päähän. En onnistu kuulemaan, miten vuoden ultrajuoksijaäänestyksessä kävi. Äänen ja näkyvyyden puute radan puolelta toiselle saa sen tuntumaan pidemmältä, mutta samalla vähemmän tylsältä.

Yhtäkkiä lähtöön (klo 12) on 8 min. Minun olisi pitänyt vielä ennättää käydä vessassa, mutta en uskalla luottaa ajantajuuni. Olen hätäisesti lyönyt huoltohenkilöni käteen pinkan excel-taulukoita ja pyytänyt häntä kirjaamaan ylös, jos minulla on jotain erityisiä fiiliksiä matkan varrella. Taulukoissa lukee tavoitevauhtini. Olen painanut mieleen, mitä vauhtia kovempaa en missään nimessä saa juosta, sekä likimääräisesti nopeuden, joka vaaditaan kunnianhimoiseen tavoitteeseeni 100 mailiin tasaisella tahdilla. Lähdön hetkestä en muista juuri muuta, kuin että vilkutan huoltohenkilölleni ja huomaan yhden muun kanssajuoksijan olevan tohkeissaan. Kaikki muut näyttävät konkareilta.

Klo 12-24: Kohti tuntematonta

Aloitan mielestäni maltillisesti ja viisaasti. Ei tunnu helpolta. Jalat toimivat normaalisti, mutta kroppa tuntuu olevan valmiiksi tukossa. Vertaan sykettä ja vauhtia. Ei hyvä. Tästä tulee pitkä yö. Ehkä flunssa ei olekaan vielä selätetty? Olen lukenut, että hallin ilma on kuivaa. Alan huolestua, mitä se tekee juuri yskästä toipuneelle kurkulleni. Tiedän, ettei omaa oloaan kannata tarkkailla liikaa, joten keskityn pitämään kiinni ennalta päättämistäni kävely-tankkaustauoista. Otan Tailwind-urheilujuomaa järjestäjien pöydästä puolen tunnin välein ja puolen tunnin välein geelin omalta tuolilta, joten tunnissa tulee neljä kävelytaukoa (lue Tailwind-testini täältä). Aika pian alkaa kuitenkin tuntua hölmöltä kävellä niin paljon, kun juoksuvauhtikin on hidas. Ryhdyn fuskaamaan, ja lyhennän kävelytaukojani. Päätän, että yöllä voin alkaa kävellä aina minuutin, kuten alkuperäinen suunnitelmani oli. Huoltohenkilö on kirjannut ensimmäisen tunnin kohdalle askeleeni olevan innostunut, ja toisen tunnin kohdalla energinen.

En kerro huollolle tässä vaiheessa optisesta harhastani, että tunnen juoksevani kuntosalikaarteesta lähtien puolet kierroksesta alamäkeen ja alan melkein oikeasti huolestua, joudummeko juoksemaan ylämäkeen suunnan vaihtuessa klo 18. Aluksi tämä on hauska ajatusleikki, mutta myöhemmin alan pelätä harhan kertovan, etten ole ihan kunnossa vaan kehooni pesiytynyt flunssavirus saa verenpaineeni heittelemään ja maailman kallistumaan. Harha pysyy monta tuntia samana, mutta lopulta se ei ole enää edes havaintopsykologisesti kiinnostava, vaan vastaan tulee muita akuutimpia ilmiöitä.

Kyllähän tässäkin kuvassa on selvästi alamäki, vai mitä?

Monet muut juoksijat menevät ihan älytöntä vauhtia. Siis aivan sikaälytöntä. Ovatko he täällä tekemässä 100 km enkkaa ja aikovat keskeyttää sen jälkeen? En keksi muuta selitystä. Toisaalta kovatehoisella vauhtikestävyyslenkillä vaikuttavat olevan myös tutut ultrahahmot Jaakko Eskelinen, Tomi Ronkainen ja Jari Soikkeli. Ulkomaalaiset naiset ja Italian mies ohittavat aina todella läheltä. Pelkään joka kerta kompastuvani, kun he rynnivät takaa eteen. Alan pohdiskella kulttuurien välisiä eroja henkilökohtaisen suojaetäisyyden suhteen. Kulttuurieroja on myös huoltopätkällä. Ulkomaalaiset juoksijat huutavat reippaasti ja kovalla äänellä kommenttejaan huoltajille, suomalaiset ynähtävät jotain tai käyttävät hienovaraista kehonkieltä kommunikointiin. Suomalaisten tyyli säästää energiaa. Oma huoltajani on niin uppoutunut lempisarjaansa tai someen, että huomaa olemassaoloni radalla keskimäärin kahdesti tunnissa. Silloin hymyillään ja vilkutetaan toisillemme. Käyn kertomassa parin tunnin kohdalla, että olen vetänyt 4 kierrosta pari sekuntia liian nopeaa kilometrivauhtia. Varmaan joukkopaine alkoi vaikuttaa.

Kolmannen tunnin aikana käväisee nälkä. Se ei sinänsä ole yllättävää, kun ajattelee edellisen päivän pieleen mennyttä energia-kulutussuhdetta. Luotan siihen, että nälän tunne menee ohi, kun vain jatkan systemaattisella tankkaustyylilläni, ja niin se tekeekin. Entinen työkaverini perheineen tulee yllättäen kannustamaan (pikkulinnut laulaneet), mikä siivittää minut pitkäksi aikaa liian kovaan vauhtiin. Juokseminen on kivaa, kaikki sujuu, alan päästä tunnelmaan. (Jälkikäteen näen kierrosajoista, että juoksen  hitaammin, kuin kesällä juoksen hitaimmat pk-lenkkini, mutta päivän kunnolla tuo tahti tuntuu mukavan tiukalta ja tehokkaalta). Kannustajani poistuvta, ja hidastan varalta himpun verran, mutten malta kuitenkaan palata oikein hitaaseen tavoitevauhtiini, jota jaksaisin vetää koko yön. Huoltohenkilön mukaan askeleeni näyttää oikein hyvältä. Saan lisää kannustusta, tällä kertaa lähellä asuvalta kirjeenvaihtoystävältäni, joka on myös harrastanut yhtä jos toista erikoisempaa juttua. Tuntuu oudolta tavata näissä ympyröissä, kun ei voi pysähtyä juttelemaankaan. Vilkutan ja hymyilen aina ohi mennessäni, ja juoksu kulkee hienoissa fiiliksissä. Tunnen tekeväni samaan aikaan jotain harvinaisen hienoa ja harvinaisen typerää, eli ikimuistoista. Huikkaan huoltoon, että olen mennyt nyt pari tuntia aivan liian lujaa, mutten voi sille mitään. Huoltohenkilöni ei ota asiaan kantaa, vaan kirjaa huomion ylös. Alan katua, että en prepannut häntä paremmin.

Neljännen tunnin aikaan alan jo tuntea kengät liian ahtaiksi. Siirrän ja siirrän kenkien vaihtoa, kunnes huoltohenkilöni alkaa tuskastua. Lopulta saan hänen avullaan nopeahkon vaihdon tehtyä 2/3 numeroa isompiin samanlaisiin Hokan kenkiin. Minua alkaa tässä vaiheessa huolettaa toden teolla amatööriasenteeni. En ole ollenkaan varma, ovatko kenkäni mitenkään erityisesti ultrajuoksuun tarkoitetut ja hyvin vaimennetut, mutta olen mennyt tällä ja edeltävällä kenkämallilla 12 h kisat helposti läpi. Tiedän harjoituslenkeiltäni, etteivät nämä isommatkaan kengät ole tarpeeksi leveät varpailleni, mutta budjettini ei sallinut lähteä kokeilemaan jotain aivan eri mallia joulun jälkeen. Olen suojannut kaikki varpaani teipillä, jonka löysin viime hetken kiireessä marketista, kun entinen urheiluteippini loppui. Minulla ei ole kykyä ennustaa, sulaako teipin liima lämmön vaikutuksesta ja sitoo varpaani yhteen, kuten harjoituslenkeillä käyttämäni teippi teki, jolloin tulen saamaan yön aikana varpaiden tai jalkapöydän rasitusmurtumia. En uskaltanut jättää teippausta tekemättä, sillä menetin Joensuussa suurimman osan varpaankynsistäni, eivätkä kaikki ole kasvaneet vieläkään kunnolla takaisin. Ilman teippiä kaikki varpaani olisivat yhtä rakkoa tai verisohjoa. Olen hankkinut kisaa varten myös varvassukat ja testannut niitä, mutta ne ovat varrettomat, enkä uskaltanut pukea niitä chip-hihnan hiertymän pelossa. Muut juoksivat ovat olleet viisaampia kuin minä. Monella on chipin alla vanha sukanvarsi tai vastaava. Minulla on tiukat pitkävartiset sukat, joilla olen mennyt monet polkukisatkin, ja joihin luotan. Myöhemmin tulen katumaan näiden sukkien käyttöä. Neljännen tunnin lopussa tunnen ensimmäistä kertaa kireyttä vasemmassa takareidessäni. Tämä on ollut ongelma koko kisaan valmistavan kauden, joten se on ollut odotettavissa.

Perhe oli luvannut saapua klo 15-17 välillä, mutta tietenkään aikataulu ei ole pitänyt. Huoltohenkilöni alkaa selvästi väsyä, ja katoaa pitkäksi aikaa jonnekin. Alan kaivata jotain muutosta. Toisaalta olen nyt siinä pisteessä, että saan kisan ensimmäisen aidon runner’s hign ja askel rullaa itsestään, mutta henkisesti alkaa tuntua hieman hermostuneelta. Puhun itselleni: Kaikki on sujunut ok, ja olen juossut paljon tätä pidempiä harjoituslenkkejä kevyesti. No worries. Edessä häämöttävän matkan ja ajan pituus alkaa yllättäen stressata. Vielä melkein 20 tuntia tätä? Sehän on ihan sairasta! Viikkoa myöhemmin kannustamassa ollut ex-työkaverini kysyi, mitä oikein ajattelin matkan aikana. Vastasin,  että aika paljon sitä, milloin syön ja kävelen. Tätä kirjoittaessani palaan kisan fiiliksiin ja huomaan, että koko tapahtuma on mielen peliä. Yritän hallita ajatukseni ja viedä niitä siihen suuntaan, minkä arvelen viisaaksi. Kun edessä oleva matka huolettaa, keskityn odottamaan perhettäni paikalle. Kierroksista tulee jännittävämpiä: joko nyt? Kyselen huoltohenkilöltä väliaikatietoja reissulaisista, ja vihdoin niitä saadaan. Monta kierrosta menee vielä silmäillessä huoltopöytäkäytävän oviaukkoon. Pöytäkirjaan kirjataan, että alan valittaa janoa ja koen sen hidastavan vauhtiani. Yritän pysähtyä silloin tällöin kostuttamaan kurkkuani omilla juomilla, mutta en tajua, että tässä vaiheessa juomista kannattaisi toden teolla lisätä. Ratkaiseva virhe.

Samoihin aikoihin, kun huoltojoukkueeni täydentyy, juoksusuunta vaihtuu. Muista huoltopöydistä kuulen naureskelua, että vessojen paikatkin muuttuvat. En mene suunnanvaihdosta sentään sekaisin, mutta jaloilla menee aikansa tottua kaarteisiin. Koen olevani nyt niissä kömpelömpi, ja epämääräisiä kivun ja kireyden tuntemuksia alkaa tulla. Kisaa on mennyt 6 h. Olen juossut 51,8 km. Aloitin hyvin rauhallisesti, ja nyt vauhti on hidastunut noin 10-15 s/km nopeimmista kierroksistani. Edelleen tahti on hieman liian lujaa, mutta nyt minua innostaa ajatus, että voisin juosta 100 km puoleen yöhön mennessä. Se ei ollut taktiikkani, mutta mielessäni alkaa kehkeytyä uusi suunnitelma. Jos juoksen nyt 100, ja uskon ehkä juuri ja juuri pystyväni siihen, niin minulla on loput 12 tuntia aikaa saada 60 km kokoon. Voisin huilata välillä ja kävellä ison osan matkaa. I can do it.

Tämä väsyvillä aivoilla kehitelty plot twist on pedattu alkuvalmistelutaulukointini havainnoilla. Osassa 1 kuvailin, miten käteni kieltäytyivät naputtelemasta exceliin puolen yön  jälkeistä hiilari- ja nestesuunnitelmaa. Alitajuisesti, tai itse asiassa ihan selväjärkisestikin, pelkäsin, mitä 12 tunnin jälkeen tulee tapahtumaan. En ole koskaan ennen käynyt siellä.  Huoli henkisestä ja fyysisestä tilastani kellon lyötyä 24 alkaa tässä vaiheessa kisaa puskea pintaan oikein kunnolla. Takerrun uuteen vauhtisuunnitelmaani, enkä täysin näe, mitä on tapahtumassa. Pelko pimeiden tuntien möröistä alkaa ohjata kisaani, ja tulee näyttämään vielä monet kasvonsa.

Vastuuhuoltohenkilöni ovat vaihtuneet. Annan heille luvan kierrellä areenalla, sillä enhän pysähdy heidän kohdallaan kuin vartin välein. Järjestäjien pöytä on edelleen riittänyt oikein hyvin, samoin omat geelit. Askeleeni raportoidaan muistiinpanoihin nyt olevan lyhyt, mutta eteenpäin vievä, ja asenteeni innostunut. Vauhtini ei edelleenkään ole fiksussa haarukassa, mutta senhän jo hylkäsinkin. Huomaan, että varpaani eivät enää mahdu kenkiin. Arg! Olen juossut alle 7 tuntia, vielä yli 17 jäljellä…

Olen nyt juossut kauemmin kuin pisimmillä harjoituslenkeilläni. Siitäkö johtuu, että mieliala alkaa laskea? Sille ei pitäisi olla mitään syytä. Jalat toimivat, alan ottaa käsiä enemmän rytmittämään, missään ei ole kramppeja, nesteet ja energia imeytyvät moitteettomasti. Sitten yhtäkkiä alan saada ensimmäisiä ajatuksia keskeyttämisestä. En sellaisia, että nyt tämä loppuu tähän, vaan jokin osa mielessäni alkaa heitellä ehdotuksia, eikö keskeyttäminen olisikin ihan ok, esim. jos klo 2 yöllä siltä tuntuu? Itse asiassa kello kahteen yöllä tuntuu olevan ihan helkkarin pitkä aika, kun alan laskea. Voisinko keskeyttää jo ennen sitä? Olemme etukäteen sopineet, että huoltojoukkojen ei tarvitse päivystää yötä. Vaikka heistä ei paljon konkreettista apua olekaan, alkaa yö ”yksin” radalla muiden hullujen kanssa tuntua aika ikävältä skenaariolta. Saan ensimmäiset vatsakivut, ja ne osoittautuvat onneksi ohimeneviksi. Tämän olisi pitänyt olla varoitusmerkki siitä, että en ole saanut tarpeeksi nestettä, elektrolyyttejä tai energiaa. Ohi meni, en ymmärtänyt.

Kirjeenvaihtoystäväni ilmestyy taas kannustamaan. Huikkaan, ettei olo ole enää mitenkään erityisen hyvä. Tunnelma on latistunut. Huoltojoukkojeni mukaan kärsivästä ilmeestäni huolimatta askeleeni on ilmava, ja hallin ikkunasta näen omasta heijastuksestani, että ryhti pysyy. Juoksun helppous on kuitenkin kadonnut. Yritän tsempata vierailevan kannustajani vuoksi. Ensin se tuntuu mahdottomalta, mutta muutaman kierroksen jälkeen kuin ihmeen kautta pelkästään hänen näkemisensä odottaminen saa vauhdin kasvamaan. Olen ihmeissäni, vieläkö löytyi paukkuja? Fiilikset nousevat vähäksi aikaa. Kun hän poistuu, tsemppikin haihtuu jonnekin. Niskani ovat menossa jumiin. Juoksua on takana vajaa 9 tuntia.

Sama jumiongelma näyttää olevan muillakin. Monella on hartioilla pyyhe, jonka huoltajat kastelevat todennäköisesti kuumalla vedellä muutaman kierroksen välein. Olen itsekin ottanut pyyhkeen esille tuolin selkänojalle, mutta en saa itseäni tekemään mitään niin monimutkaista, kuin ohjeistamaan huoltajiani pyyhkeen kastelemisesta. Mietin pyyhettä monen monta kierrosta, kun yritän pyöritellä hartioitani, mutta juoksen aina vain sen ohi. Huoltojoukoillani näyttää olevan tylsää. Olen varma, että he häipyvät pian. Alan odottaa, milloin se tapahtuu, ja miettiä, mitä heidän pitäisi nostella kasseista tuolille yön varalle. Teen matemaattisia harjoituksia: saanko 100 km rikki puolilta öin vai en? Tiukille se menee.  Näiden ajatuskulkujen ohella keskityn pitämään kiinni juomis- ja syömisrytmistä. Alan kävellä taukoni minuutin mittaisina.

Yhtäkkiä hoksaan, että radalla on hiljaisempaa kuin ennen. Kilpailijat pysähtyvät pidemmiksi ajoiksi huoltopöytien luo ja neuvottelevat huolestuneen näköisenä päteviltä vaikuttavien huoltajiensa tai valmentajien kanssa. Osa hurjaa vauhtia pitäneistä on kadonnut kokonaan. Ovatko he keskeyttäneet? En ole tajunnut seurata kenenkään toisen juoksijan menoa tarkasti. Vasta tässä vaiheessa alan kiinnittää heihin enemmän huomiota. Haluan tietää, onko heillä taktiikkana kävellä osa kierrosta ja juosta osa, vai sulattelevatko he energioita kävelemällä useamman minuutin ja lähtevät taas kovaan vauhtiin.  Yhä useammat alkavat kävellä, jotkut heistä pahoinvoivan ja viluisen näköisinä takkia päälle vetäen. Noteeraan, että itselläni on lämmin ja energinen olo kropassa, vaikka pääkopassa ei siltä tunnu. Järjestäjät tarjoavat illalliseksi pastaa ja jauhelihakastiketta. Haju etoo. Olen varma, että moni tulee vielä yökkimään nuo eväät ylös. Olen oikeassa.

Huoltojoukkoni alkavat tehdä lähtöä joskus klo 22 maissa. Mies lupaa tulla takaisin puolilta öin. He nostavat karkkipussini esille ja avaavat valmiiksi geelejä. Ei auta muuta kuin jatkaa tasaiseen tahtiin. Vaikka olen etukäteen päättänyt, että keskityn ajattelemaan vain seuraavaa kierrosta tai seuraavaa huoltoväliä, saan itseni vähän väliä kiinni siitä, että lasken Tunteja Aamuun. 14 h jäljellä. Se tuntuu niin pitkältä ajalta, ettei se oikeastaan tunnu todelliselta. Ei niin pitkää aikaa kukaan voi jaksaa juosta, en ainakaan minä. Kiinnitän nyt kaikki ajatukseni puoleen yöhön ja sataan kilometriin. Jos jatkan tätä vauhtia, se on saavutettavissa. Alan kuitenkin epäillä, sillä kuntoni on kaukana parhaasta. Olisi pettymys, jos en pääsisi lähellekään tuota tavoitetta uupumisen vuoksi. Lupaan itselleni, että ei haittaa, jos muutama kilometri jää vajaaksi.

Klo 00: Yön synkälle puolelle

Olin kilometritavoitteeseen keskittyessäni unohtanut, että juoksusuunta muuttuu klo 24. Ihan hätäännyn, kun juoksijat alkavat puhua siitä (satunnainen jutustelu radalla on lisääntynyt sitä mukaa, kun itse kunkin hauska seikkailu on muuttunut tuskien taipaleeksi). Olin päättänyt, että saan ottaa nallekarkkeja sitten, kun sata on tullut täyteen. 100 km tulee täyteen klo 23:53, mutta siirrän palkintoani piirun verran. Yhtäkkiä kehitän draaman siitä, että en suunnanvaihdon takia ehkä voikaan saada karkkejani heti klo 24, sillä en saa mennä huoltopöytien puoleiselle radalle vielä, jos sillä on suunnanvaihtoon matkaavia juoksijoita (tätä on vaikea selittää, jos lukija ei ole ollut rataultralla). Tunnen suorastaan epätoivoa. Nallekarkkini ovat nimittäin vieläkin jonkun kassin uumenissa (huoltohenkilöni olivat olleet huolimattomia), ja niiden etsimiseen voisi mennä niin kauan aikaa, etten ennätä ajallaan suunnanvaihtoon, jos jään penkomaan pusseja juuri ennen tasaa. Mieheni ei ole palannut, joten hän ei voi auttaa. Sillä hetkellä tämä on aivan Aikuismainen ja Tärkeä ongelma, ja olen ylpeä siitä, että pystyn vielä tässä vaiheessa alkeelliseen ongelmanratkaisuyritykseen. Päätän ottaa palkintoni suunnanvaihdon jälkeen, sillä kyllä minä vielä muutaman minuutin kestän. Löydän herkkuni, syön 3 tai 4 ihanan pehmeää karkkia ja kuvittelen, että se vastaa yhden geelin energiamäärää. Se oli sen arvoista, mutta voi miten raskasta on käynnistää taas vauhti tauon jälkeen.

Tämä olisi pitänyt ennakoida, ja ehkä tämä johtuukin juuri etukäteishuolestani. Suunnan vaihduttua paukut loppuvat melko pian. En voi uskoa, miten paljon kierrosaikani alkavat hidastua. Tuntuu, kuin hölkkäisin kävelyvauhtia, ja niin itse asiassa teenkin (reilu 8 min/km). Kehoni ja mieleni eivät ollenkaan sopeudu juoksemaan toiseen suuntaan. Vaikuttaa siltä kuin puolet osallistujista olisi vaihtanut kävelyyn. Juokseminen tuntuu kuitenkin vähemmän kivuliaalta ja epämiellyttävältä kuin kävely. Jokainen juomistauko, kun täytyy pysähtyä ja kävellä, tekee huonon huimaavan olon, kenkiin pakotetut turvonneet ja rakkoiset jalat liikkuvat kankeasti, ja voin kuvitella, miten polvien nivelsiteet hehkuvat punaisina ylirasituksesta.

En osaa tarkalleen sanoa, missä vaiheessa huomaan sen, todennäköisesti jo ennen puolta yötä.  Sormeni ovat alkaneet turvota. Paljon. Ensin en välitä siitä, kun juoksu kulkee. Mielessä häivähtää, että olikohan Joensuussa sama ongelma? Miten silloin ratkaisin sen? Ehkä tunnin päästä arvelen, etten ratkaissut asiaa viimeksikään kisassa mitenkään, vaan analysoin sitä jälkikäteen. Seuraavan tunnin aikana yritän muistella, mihin päädyin analyysissäni. Nestehukka vai suolatasapainon häiriö? Kumpi kumpi kumpi??? Tätä tulee jatkumaan vielä monta tuntia. Yritän skannailla ympäristöä. Missä ensiapu on? Keneltä voin kysyä? Tiedän, että  yhden huoltopöydän takana istuu terveydenhuoltoalalla työskentelevän veljeni entinen työkaveri, mutta en kehtaa mennä kysymään neuvoa häneltä. Olenhan tullut juoksemaan 24 h, en voi myöntää olevani näin aloittelija. Turvotus tulee pahenemaan niin, että rystyset muuttuvat valkoisiksi, ja välillä mielestäni jopa sinisiksi. Silloin alan pelätä toden teolla. Varsinkin, kun jalkoja pistelee, ja jalkapohjat tuntuvat osin tunnottomilta. Sen täytyy johtua liian tiukoista kengistä ja turvotuksesta. Vasemman jalan pikkuvarvas poksahtaa yhtäkkiä ilman mitään ennakkovaroitusta. Se on vinkeä tunne. Varpaankynsi varmaan lensi kohtisuoraan ylös. Jotain henkisestä tilastani kertoo, että ilahdun siitä, miten pieni kipu tästä seuraa. Tapauksen nostattama adrenaliini saa minut hetken juoksemaan kovempaa. Toimin sinänsä järkevästi, että lopulta turvotuksen takia pysähdyn juomaan tiheämmin omasta pöydästäni tai järjestäjien pöydästä.

Sormien turpoaminen ei ole ainoa huoleni pimeinä yön tunteina. Hampaiden kiille tuntuu liuenneen täysin geelien ja urkkajuoman mukana. Ihan kuin jokainen sokerinen siemaus valuisi suoraan takahampaaseen. Hammaskalustoni ei tule koskaan toipumaan tästä! Pysähdyn penkomaan, onko huoltohenkilöni jättänyt kaurajuomansa kassiin, ja jopa tutkin pikkupräntistä, onko se rikastettu kalsiumilla. On, takerrun siihen kuin oljenkorteen. Kalsium voi paikata kiilteeni. Juomassa on minimaalinen, mutta psyykkisesti tärkeä määrä proteiiniakin! Aina välillä pysähdyn purskuttelemaan suutani sillä naapuripöydän ihmetykseksi. Silmien takana alkaa tikustella itku. Pitäisi syödä ja juoda entistä enemmän, mutta hampaani eivät pysty tähän! Kaurajuomassa ei ole riittävästi sokeria. En pysty enää ajattelemaan selkeästi. Voi miten kaipaisinkaan asiantuntevaa valmentajaa sanomaan minulle selkokielellä, mitä pitää tehdä! Ultrajuoksu in tiimipeliä. Alan juosta joka toisen kierroksen hyyyvin hitaasti ja joka toisella kierroksella kävellä 1,5 min, että ennätän tehdä kaikki hitaat syömis- ja juomisoperaationi. Järjestäjien pöydästä otan limpparia, mehua, banaania ja rusinoita, jotta saisin hiilareita jostain, kun en enää uskalla ottaa hampaisiin takertuvaa tahmeaa geeliä (ihan kuin kokis ja rusinat eivät toimisi samoin). Lisäksi olen ottanut yhden suolatabletin ja heti sen jälkeen panikoinut saavani suolayliannostuksen, joten lopetan Tailwindin juomisen. Muistelen, että se sisältää suoloja. Limppari, mehu ja kiinteät ruoka-aineet eivät kuitenkaan imeydy.  Olo muuttuu koko ajan heikommaksi. Vessareissuja seuraa. Minulla on vielä muutama suolaton geeli järjellä, yritän välillä nielaista sellaisen niin, ettei se koske hampaisiin.

Valopilkkuna yössä on mahdollisesti Viron huoltotiimin jäsen, joka kannustaa sympaattisella tavalla kaikkia (minuakin) ajanottoscreenin luona. Saan häneltä valtavasti tsemppiä, ja ihmeellisesti noin klo 03-04:30  tikutan taas kovempia kierrosaikoja. Ehkä kulutan tässä loppuun energioitani. Kannustajamme lähtee pois. Päätän kiittää häntä, jos näen hänet vielä aamulla. Endurance 24h:n kannustajapalkinto menee herralle valkoisessa paidassa!

Vasen lonkankoukistaja alkaa krampata. En saa enää jalkaa nostettua kunnolla. Keho alkaa toimia epätasapainossa. Osa juoksijoista vaikuttaa olevan immuuneja rasitukselle. Yli-ihmisiä.

Aamuyöllä aina huollosta juoksemaan lähtiessä oikean sääreni etuosassa alkaa tuntua kipua. Se voimistuu vähitellen, kunnes se tuntuu terävältä ja alkaa huolestuttaa.  Lopulta jokainen jalan tärähdys mondoon sattuu. Jatkan näin, sillä kivut kuuluvat ultrajuoksuun, ja olen selvinnyt tähän mennessä paljon vähemmällä kuin kuvittelin. Mutta sitten iskee ajatus: entä jos se on alkava rasitusmurtuma? Ei, ei rasitusmurtumaa! Kuulostelen muutaman kierroksen, voiko kyseessä todella olla niin vakava ongelma. Ehkä ei, jalalla kärsii kävellä. Mutta sääri ei tule kestämään vielä yli 7 tunnin juoksua. Teen hartaita laskutoimituksia, ja niiden perusteella teen mielestäni kisan parhaan päätöksen. Siirryn kävelyyn hieman ennen puolta viittä aamuyöllä. Omasta mielestäni kävelen ihan hirmuista vauhtia. Helpotus siitä, että tulen tällä turvallisella strategialla ja vauhdilla helposti saavuttamaan 100 mailia ja mahdollisesti jopa 170 km, on niin suuri, että minulla on taas virtaa. Todellisuudessa kävelen vauhdilla 9-11 min/km, sillä pysähdyn edelleen joka toisella kierroksella hörppäämään jotain, minkä jälkeen kestää päästä taas rytmiin. Totean Team Raholan Anulle, että en aio ottaa enää yhtään kävelyaskelta. Arvaan hänen pystyvän säästämään voimia näyttävään juoksulopetukseen, sillä kävelemisen välissä hän sprinttaa aina välillä vahvannäköisesti eteenpäin. Anu viekin kisansa kunnialla loppuun.

Kun reipasta kävelyä on jatkunut jonkin aikaa, teen virhepäätelmiä. Mitään vatsaoireita ei ole, ja oloni on paljon parempi nyt, kun verenkiertoelimistöni ei tarvitse sopeutua voimakkaisiin rytminvaihdoksiin. En tunne enää lainkaan nälkää enkä janoa. Järkeilen, että kävellessä en kuluta niin paljon energiaa kuin juostessa, joten voin vähentää syömistä. Luonnollisesti verensokeri alkaa laskea, ja vauhti hidastua. Muistelen mieheni sanoneen, että huoltoporukka on asennossa aamulla klo 8. Aika monella muullakin näyttää todella vaikealta, mutta osa kanssajuoksijoista lähtee uuteen nousuun aamun valjetessa. Minä en lähde. Alan aistia, että loppumatkan itkuvaihe on lähestymässä. Nyt ei olla polulla metsän sisällä, joten naama täytyy pitää peruslukemilla. Panen kaiken toivoni huoltojoukkooni. En tiedä, mitä he voivat hyväkseni tehdä, mutta ainakin heillä olisi toimivat aivot. Ehkä he tulevat jo hieman ennen kahdeksaa?

Tästä alkaa ehdottomasti kisan pahin vaihe. Kello tulee kahdeksan, puoli yhdeksän, yhdeksän eikä ketään näy. Joka ainoalla kierroksella odotan näkeväni perheeni. Into alkaa loppua. Huoltopöydän ääressä heikottaa. Joku mies kiertää rataa pahasti kallellaan. Pelkään hänen kaatuvan päälleni. Itse en pysty enää arvioimaan, miten lähellä radan sisäreunaa minun kannattaa edetä. Lyön monta kertaa vasemman käteni johonkin. Ryhdyn kävelemään kauempana sisäradasta, etten törmäisi sivuittain seinään tai olisi muiden tukkona. Kaikki liian läheltä ohittajat, jotka hipaisevat minua, ärsyttävät suunnattomasti. Eivätkö he tajua, että jos joku meistä kompastuu, siinä on heti viisi ihmistä päällään maassa?! Ymmärrän, että pitäisi syödä ja juoda lisää, mutten saa itseäni tekemään sitä riittävästi. Varhain aamulla hylkään järjestäjien tarjoaman kaurapuuron, mutta pian olen nöyränä pyytämässä sitä sittenkin. Syön puuron hillon kera istualtani. Ei ole kiire minnekään. 160 km on niin lähellä, ja tunteja jäljellä niin paljon. En ajattele keskeyttäväni. Radalla on monta esimerkkiä siitä, että edetä voi vaikka hiirenaskelin, kunhan etenee. Minäkin pystyn siihen.  

Kun perhe vihdoinkin saapuu noin klo 10, en enää pysty pidättelemään itkua. Kapsahdan mieheni kaulaan ja pyydän saattamaan istumaan. Soperran tarvitsevani juotavaa ja nallekarkkeja. Lapset saattavat minut istumaan, syöttävät ja niistävät nenän. Annan itselleni kaikkiaan melkein vartin tauon. Käyn vielä vessassa ja jatkan matkaa. 160 km on melkein plakkarissa. Lapset tulevat kannustamaan screenin lähelle. Saan tavoitteeni täyteen! Jes! Aikaa on vielä sen verran, että voin päästä lähelle 170 kilsaa. Jaksan ja osaan hämmästyksekseni vieläkin laskea. Joka kerta huoltotuolini luona stoppaaminen tuntua pahemmalta. Joudun seisomaan tukevasti ja nojaamaan tuoliin, kun juon. Ei hyvä. Pidän uuden muutaman minuutin tauon. Vielä jaksaa.

Klo 10:34 olen saanut kasaan 163 km ja risat. Tulen oman huollon luo tarkoituksena syödä jotain, mutta en pystykään. Sanon miehelleni, että heikottaa, pakko istua. Yritän painaa päätä polviin. Otan vähän juotavaa, mutta pelkään putoavani korkealta tuolilta. En muista, mitä ajattelen, nousen tuolilta varovasti. Otan askelen, mutta joudun ottamaan tukea jostain. Nojaan pää alaspäin jalkoihini, istuudun varovasti naapuripöydän taakse. Pöydän ”omistaja” tulee tsekkaamaan tilannettani. Istun hetken, kyllä se siitä. Yritän nousta taas ja jatkaa. En pysty ottamaan kunnolla askeltakaan ilman, että silmissä alkaa pimetä. Mies kutsuu lapset paikalle. Ohjeistan perhettä viemään minut ensiapuun, mutta käy ilmi, etten pysty kävelemään sinne asti (noin 4 metriä). Lysähdän käytävälle ja huoltojoukkoni auttavat nostamaan jalat ylös. Samalla kaikki se kipu ja tuska, jota olen onnistunut olemaan ajattelematta, iskee täysillä päälle. Pystyn tuskin sietämään oikean säären jomotusta. Kengät autetaan jalasta, ja ai että niitä särkee!! Saan juotavaa ja buranan. Lapset tsemppaavat, kyllä sä äiti tästä vielä lähdet radalle. Kadut jälkeenpäin, jos nyt keskeytät! En usko heitä. En voi kuvitellakaan käveleväni ainakaan kengät jalassa enää metriäkään. Lepään puoli tuntia. Lapset muuttuvat kärsimättömiksi. Suurin osa kilpailijoista on palannut radalle, kuka mistäkin nurkasta toipumasta. Viimeinen tunti alkaa. He tuuppivat minua nousemaan. Suostun vaihtamaan asentoa, että näen radalle. Ehkä minäkin voisin… Mutta sormet ovat yhä turvoksissa ja säärtä särkee aivan järkyttävän paljon. Entä jos siinä on jo rasitusvamma? Jalkahan on turvonnut aivan muodottomaksi! Sanon huoltajilleni, että jos menen vielä radalle, teen sen ensiavun jälkeen. Pääsen sinne juuri ja juuri talutettuna.

Ensiavussa todetaan, että minulla on nestehukka, ja verensokeri vähän alakanttiin. Jalkojen pahimmat rakot hoidetaan. Minulla on tämän kisan isoin rakko, koko isovarvas yhtä ja samaa! Olen vähän pettynyt, kun se ei kuitenkaan ole suurin rakko, mitä on koskaan näissä ympyröissä nähty. Oikean säären alaosa on punainen ja paljon turvonneempi verrattuna toiseen jalkaan. Syyksi epäillään ajanottochipiä. Minulta kysytään, onko minulla kompressiosukat. Eivät ne ole, mutta jään miettimään, olivatko ne liian tiukat verenkierron ja imunestekierron kannalta. En enää ennätä radalle. Tästä ilmoitetaan toimitsijoille, ja saan osallistujamitalini. Ei harmita. Minun osaltani kisa oli taputeltu. Jos en olisi ollut pyörtymässä, tiedän, että olisin taapertanut rataa ympäri loppuun asti, mutta mitä väliä muutamalla lisäkilometrillä olisi ollut? Ensiavussa tajuan, että tein ratkaisevan virheen, kun lopetin urheilujuoman juomisen aamuyöllä. Se olisi imeytynyt paremmin kuin muut nesteet, ja samalla olisin saanut tasaisemmin hiilihydraatteja. Hyvä tietää jatkossa.

Inhoan mieheni sandaaleita, mutta ilman niitä en pääsisi areenalta autoon. Omat kenkäni eivät mahdu jalkaan. Lupaan pyhästi, etten enää koskaan sano sandaaleista pahaa sanaa. Lähtiessä nappaan mukaan järjestäjiltä kaksi taivaallisen hyvää leipäpalaa. Paluumatka henkilöautolla menee suurelta osin nesteyttäessä itseäni. Onnistun myös nukkumaan pätkissä jonkin verran.

Ryytyneet jälkitunnelmat

Pidin yhden lomapäivän kisan jälkeen, mistä puolet vietin kevyessä horteessa ja puolet erittäin kivulloisesti matkalaukkuja tyhjentäen. Anippi tuli kylään, joten en voinut olla ihan niin surkeana kuin miltä tuntui.  Illalla istuin valittaen nojatuolissa, kun yhtäkkiä iski tajuntaan, etten ole nähnyt puhelimeni kuorta missään kassissa. Siinä oli pankkikortti, Kela-kortti, ajokortti ja muutama muu! Eiiii!!! Mies penkoi auton, minä etsin kaikkialta muualta, ei löytynyt. Onneksi tajusin soittaa Esport Arenalle, sinnehän se oli tipahtanut. Mies hakisi sen seuraavana päivänä työmatkallaan. Tapauksen nostattama adrenaliini takasi, että nukuin seuraavana yönä vain 3 tuntia.

Oikean säären kipu oli järkyttävän kova yötä päivää. Työkavereiden kannustamana varasin tiistaina ajan työterveyshuoltoon, missä jalkojeni turvotuseroa hämmästeltiin. Lääkäri määräsi lisätutkimuksia päivystyksessä, jossa vietin koko tiistai-illan. Mitään hälyttävää ei löydetty, mutta jotenkin vamma liittyy rasitukseen. Mustelmaa sääreen ei tullut missään vaiheessa, joten en usko chipin hakanneen siihen. Kipu ja ennennäkemätön turvotus katosivat onneksi muutamassa päivässä. Edelleenkään en tuntenut janoa enkä nälkää, enkä osannut ravita itseäni riittävästi. Palautuminen on ollut hidasta.

Ultran jälkeiselle viikolle sattui todella paha ruuhka kaikenlaista sinänsä mukavaa ja tiedossa ollutta hommaa, kuten ulkomaanmatka, mutta näiden ansiosta en ole nukkunut vieläkään yhtään ehjää kunnon yötä, olen syönyt poikkeuksellisen huonosti ja epäsäännöllisesti, ja ollut jalkojen päällä aivan liian paljon. Huomaan aivan selvät ylikuormitustilan merkit. Kuormitus ei johdu pelkästään ultrasta, vaan sitä edeltäneestä harjoitusjaksosta, jonka vedin läpi flunssaan sairastumiseen asti siitä huolimatta, että muu elämä oli myös poikkeuksellisen kiireistä. Olisi kannattanut jättää esim. joku pitkä lenkki kokonaan tekemättä, sillä niiden aikana stressi tekemättömistä hommista kasvoi, ja ne hommat oli pakko tehdä viimeistään heti ultran jälkeen nollaenergioilla. Neuvoisin muita tällaiseen urakkaan lähtijöitä myös ottamaan perään useamman lomapäivän.

Miltä nyt sitten tuntuu? Tyypillinen juoksukisan jälkeinen matalapaine ehkä estää ajattelemasta selkeästi. Päällimmäinen ajatus oli, että en löytänyt itsestäni uusia puolia. Kaikki synkistelyt ja flowt olivat tuttuja lyhyemmistä kisoista. Olen luonteeltani varovainen ihminen, joka arvostaa terveyttään. Siksi nimenomaan fyysistä tilaani koskevat pelot ja huolet pyörivät kisan ajan mielessä.  Olen kuitenkin iloinen siitä, että lähdin tässä mielessä rikkomaan rajojani. Isoin oppi muita osallistujia seuraamalla oli, että juoksijan ja tiimin kokemus voi ratkaista, mihin kelkka kääntyy yön aikana, ja se voi kääntyä ja kääntää vaikka kuinka monta kertaa.

Olen nyt juossut sata mailia, mikä tapahtui vähän kuin vahingossa ilman  vuoden parin haaveilua ja valmistautumista. Tykkään hekumoida tavoitteilla etukäteen, joten siinä mielessä tämä tuli melkein liian ex tempore. Ehkä jossain vaiheessa osaan arvostaa omaa suoritustani enemmän. Keskushermostotason toipuminen tulee viemään ainakin pari kuukautta, mikä tietysti vähän harmittaa. Toisaalta näin sääreni saa aikaa parantua kunnolla. Endurance 24h osoitti, että minun ei kannata lähteä yli 12 h kestävälle polku-ultralle, mikä olisi ollut pitkän tähtäimen haave. Polkukisassa lihas- ja nivelkivut ovat ihan eri luokkaa, jalat kastuvat ja paleltuvat ja huollon suunnittelu on vielä suuremmassa roolissa. Siellä ei voi mennä ”vielä yhtä kierrosta ja katsoa sitten”.  En myöskään pysty ottamaan näin paljon aikaa harjoitteluun ilman että olen taas ihan bönärissä elämän kokonaisuudesta. Minun pitää siis valitettavasti keksiä uusi fiksumpi päämäärä.

Rataultralla ihminen joutuu joka kierroksella taistelemaan helppoa ratkaisua vastaan pysyäkseen taipaleella. Parasta 24 h ultrassa oli nähdä, miten yli-inhimillisiin saavutuksiin muut juoksijat ylsivät. En ymmärrä, miten esimerkiksi Jari Soikkelin SE (253,916 km) on fyysisesti ja psyykkisesti mahdollinen! Miten helpolta se näyttikään! Ihmisen suorituskyky ja sinnikkyys tuntuu tämän kokemuksen jälkeen rajattomalta. Olen kiitollinen siitä, että sain olla sitä todistamassa. Arvostukseni näin pitkiä kisoja juoksevia kohtaan nousi ihan uusiin sfääreihin.

[heiidiii]

Yön pimeydessä ajatukset juoksevat päässäni kilpaa unta vastaan. Päiväsaikaan taidottomista juoksijoista taipuu pimeyden halki kiitäviä varjo-olentoja.

Sanasade alkaa piiskata poskipäitä ja kaulan seutua. Pisarat tarraavat kiinni kuin korpin kynnet saaliin nahka kerroksiin. 

Kuurolle ei näy loppua ja juoksijat vain jatkavat eteen päin vaikka harhailen jo unipilvissä. Hiljalleen ajatukset kuitenkin katoavat. Kuihtuivat puolikkaiksi, pelkiksi suttuisiksi palasiksi märässä maassa kuin roskat. 

Sade lakkaa ja auringonpaiste on palannut padoten ajatuksia pursuavat pilvet toisaalle.

[inforajamaki]

Millainen kuntosaliohjelma sopii sinulle?

Juuri tällä hetkellä suuren suosion kasvattanut fitnessharrastus kuntosaliohjelmineen ja kaikkine ruokavalio-ohjeineen voi pistää pään pyörälle. Kaikilla meillä on erilaiset lähtökohdat kuntosaliharrastusta aloittaessa ja juuri itselleen sopiva kuntosaliohjelma pitää suunnitella yksilöllisesti juuri omat lähtökohdat huomioiden. Ihan heti siis ei todellakaan kannata sännätä suin päin fitnesslavoille kilpailemaan, vaan sitä ennen on tehtävä pohjatyö, siis mikäli tällainen tavoite on mielessä.

Oikean kuntosaliohjelman valintaan vaikuttavat siis monet tekijät ja omat tavoitteet luonnollisesti. Painon pudottajilla ehdottoman tärkeää on kuntosaliohjelman lisäksi noudattaa ammattilaisen laatimaa ruokavalio-ohjelmaa. Internet on täynnä informaatiota ja tietoa erilaisista ruokavalio-ohjeista treeniohjelmiin on kaikkien saatavilla. Mutta huomioitavaa on se, että varsinkin aloitteleva treenaaja voi tehdä elimistölleen vain hallaa noudattamalla jotain internetistä valittua ohjelmaa, sillä sellainen tapa voi altistaa erilaisille vitamiinin puutoksille ja voi johtaa jopa ylikuntoon. Juuri sen takia kaikista viisainta on suunnata ammattilaisten puheille, joiden kanssa yhdessä voidaan laatia juuri itselle sopiva kuntosaliohjelma ja sopiva ruokavalio, joka tukee treeniä ja jaksamista. Painon pudottaminen ei tapahdu siten, että kroppaa rasitetaan liiaksi. Tärkeää on hyvä ravitsemustila, koska lihakset tarvitsevat energiaa treenin aikana ja ravinto toimii myös energian aineenvaihdunnan vilkastuttajana. Liian niukka ravinnon saanti voi johtaa kovan treenaamisen ohella joka kilpirauhasen vajaatoimintaan ja aineenvaihdunnan hidastumiseen. Tällaisissa tiloissa kroppa käy säästöliekillä ja kehitystä ei tapahdu. Lihas kasvaa eli toisin sanoen vartalo kiinteytyy, kun syö oikein treenin ohella.

  Erilaisia treenaajia ja elämäntilanteita

Treenit kannattaa suunnitella muun elämän oheen siten, että jokainen lihasryhmä tulee treenattua esimerkiksi viikon aikana. Tärkeintä on säännöllisyys. Kysymykseen tulee myös ajankäyttö. Paljonko sinulla on aikaa käyttää tähän? Lihaskuntotreeniä olisi hyvä jakaa siten, että viikossa tulisi vähintään kolme kuntosalitreeniä, jotta kehitystä tapahtuu. Treenikerrat kannattaa jakaa siten, että yhtenä päivänä keskittyy vain tiettyihin lihasryhmiin. Ajankäytöstä riippuen kannattaa suosia 2- ja 3-jakoisia saliohjelmia. Toki tämäkin on yksilöllistä ja kiireisissä elämäntilanteissa voi toki treenata yhdellä salitreenikerralla koko vartalon läpi. Juoksua harrastava henkilö ei hyödy liiallisesta lihasmassasta, joten silloin korostuu nimenomaan koko vartalon kevyt treenaus, ettei lihasmassaa kasva liioin. Juoksijat hyötyvät erilaisista kyykyistä ja keskivartalon lihastreeneistä, mutta heillä ylävartalo jää harmillisen usein vähemmälle huomiolle. Juoksua harrastavien kannattaa tehdä säännöllisesti myös ylävartalon lihasharjoitteita, koska siten ennalta ehkäistään ylävartalon tules-vaivoja ja pidetään yllä hyvää ryhtiä.

Painon pudottajille ja kaikille muillekin treenaajille säännöllisyys treeneissä on tärkeää. Erilaiset jumpat, varsinkin body pump ovat tehokkaita kehonmuokkaajia. Ryhmäliikuntatunnit ovat hauska tapa liikkua ja antavat energiaa loppupäiväksi rankan työpäivän jälkeen. Näitä kannattaa suosia ihan jokaisella treenaajalla tavoitteisiin katsomatta, sillä ryhmäliikunnat tuovat monipuolisuutta treeniin. Myös sosiaalinen paine pakottaa antamaan itsestään kaiken irti ja treenin lopussa on hyvä olo.

Fitness on elämäntapa

Mikäli kilpaileminen fitnesslavoilla kiehtoo, niin silloin palkataan avuksi kokenut valmentaja, joka suunnittelee oikeaoppisen treeniohjelman ruokavalioineen. Tämä tarkoittaa sitä, että kuntosalitreenistä tulee tavoitteellista ja siihen pitää sitoutua. Myös ruokavaliota on noudatettava tiukasti, jotta tuloksia tapahtuu. Fitnessvalmennukseen lähtiessä olisi hyvää olla takana jo jonkinlaista urheilutaustaa, koska tällöin kroppa on valmentautunut tiukkaan ohjelmaan ja samalla ehkäistään rasitusvammoja. Kylmiltään tähän touhuun ei siis kannata lähteä.

Meillä kaikilla on erilaiset vartalotyypit ja kuntosalitreenissä se on erittäin hyvä puoli, että erilaisilla treeneillä voidaan tasapainottaa vartalon mittasuhteita. Päärynävartaloinen voi tasapainottaa vartaloaan sisällyttämällä treeniinsä ylävartalon lihaksia kehittäviä liikkeitä ja taas A-vartalollinen leveät hartiat omaava henkilö voi keskittyä treeneissään alaosastoon. Lue myös ohjeet sopivan treeniohjelman valintaan täältä.

The post Millainen kuntosaliohjelma sopii sinulle? appeared first on Kuntosalit24.fi.

Alkuperäinen kirjoitus: http://ift.tt/2wHnFNT

[lottahanski]

I am one of the HCRD Ambassadors 2021! 🤩 The group is almost complete (1-2 men still in search) and we are ready to share our training stories towards Helsinki City Running Day (May 15, 2021)! •• HCRD Street Team on nyt HCRD AMBASSADORS! Iloisina voimme esitellä uudet Helsinki City Running Day:n lähettiläät kaudelle 2021! 🤩Ryhmässä on mukana 11 juoksulähettilästä, jotka vievät juoksun ilosanomaa eteenpäin!🏃‍♀️ 🏃‍♂️HCRD lähettiläät harjoittelevat kohti Helsinki City Running Day:ta ja kertovat harjoittelustaan omissa sosiaalisen median kanavissa. Ota lähettiläämme seurantaan Instagramissa ja saat lisää inspiraatiota omaan juoksuharjoitteluun! 🤩 ⭐ HCRD Ambassadors 2021⭐ Katju @katjuruns Merituuli @juoksujalkavipattaa Annika ja Iiris @juoksuterapiaa Katja @optimismia_katja Suski @suskir Lotta @lottahanski Laura P. @endorphinist Elina @lenkillablogi Amanda @amtsi Pia @runforfunpia Pst. Ryhmään mahtuisi vielä 1-2 bloggaavaa ja/tai somettavaa miespuolista HCRD-lähettilästä! ✨Jos sinulle tulee sopiva henkilö mieleen, niin vinkkaa! 🏃‍♂️🏃‍♂️ #helsinkicityrunningday #hcrd2021 #hcrdambassadors #helsinkicityrun #hcr2021 #hcm2021 #helsinkicitymarathon #helsinkicitymarathonviesti #helsinkicity5 #helsinkicitydouble #juoksu #juokseminen #juoksija #juoksijat #juoksulenkki #lenkillä #lenkki #lenkkeily #marathon #maraton #juoksulähettiläs #juoksutapahtuma #ambassadors #runners #running Repost @withregram • @helsinkicitymaraton https://www.instagram.com/p/CIA6NAKhy_0/?igshid=vlym6xecy001

[lottahanski]

Vuoden 2020 alkupuoliskolla oli tarkoitus treenata kahta tavoitetta varten. Tänään, 16. toukokuuta, oli suunnitteilla Helsinki City Running Day (HCRD)nu ja siellä matka olisi todennäköisesti ollut 5 km. Vitonen siksi, että seuraavana viikonloppuna piti olla NUTS Karhunkierros Kuusamossa, jossa tavoitteena oli selviytyä 55 kilometrin matkasta yhdessä 40-vuotta täyttäneen veljeni kanssa. Tuo osallistuminen oli synttärilahja veljelle, joka ei ollut ekasta ultrastaan läheskään niin innoissaan kuin minä. No, toisin kävi.

Molemmat tavoitetapahtumat sulivat koronan myötä pois kalenterista. Jo siirtopäätöksiä ennen kävi selväksi, että treenaus ei ollut menossa oikeaan suuntaan. Lapsiperhearki ja näyttämisenhaluinen asenne työhön eivät ole parhaita treenaamisen mahdollistajia.

Korona lopetti jalkapallotreenit kuin seinään ja juoksu on ollut perheen priorisoinnista johtuen minimaalista: maaliskuussa 9 km ja huhtikuussa 19 km. Pilates sentään jatkui alkushokin jälkeen, kun laitepilatestunnit Pilates Power Housessa siirtyivät online-moodiin ja sitä pystyi jatkamaan noin kerran viikossa.

Pilatestunnit verkossa olivat uusi tuttavuus ja niitä tehtiin enemmin ja vähemmin keskeytyksin ja “lisäpainoin” kerran viikossa

Helsinki City Marathonille syksyllä?

Tänään ikkunasta ulos katsoessa olen ihan tyytyväinen, että HCRD siirtyi. Aamun +3 astetta ja rankka vesisade eivät houkutelleet ja siirsimme heti lasten kanssa suunnittelemamme varjo-Minimarathonin suosiolla seuraavaan päivään. Brr… mikä keli lapsilla olisikaan ollut Minillä aamutuimaan. Olen mukana HCRD:n sometiimissä ja kieltämättä on kiva, että päivä ei mene vesisateessa.

On siirrossa muutakin hyvää: 3:nnelle päivälle lokakuuta siirtyneessä tapahtumassa maali palaa jälleen lukuisien vuosien tauon jälkeen uusitulle Olympiastadionille. Monelle juoksijalle tämä on todella merkittävä asia, ja se mahdollistui päivän siirron ansiosta.

Olen juossut elämässäni maratonin kolme kertaa, 2007 Tukholmassa ja 2017 sekä 2019 Berliinissä. Kaikki ovat olleet pitkälti suunnittelematta ja treenaamatta juostuja. Nyt harkitsen, pitäisikö ensimmäistä kertaa hiukan tähdätä maratonille?

Tämä vuosi on Helsinki City Marathonin 40. juhlavuosi. Tuo merkkipäivävuosi, uusi reitti sekä Olympiastadionin maaliintulo houkuttelevat. Ikävää on tietysti, että ulkomaalaiset juoksijat tuskin pääsevät paikalle isoissa joukoin matkustusrajoitusten vuoksi ja siksi itselleni tärkeä kansainvälinen ilmapiiri hiukan kärsinee. HCM tulee kuitenkin olemaan ylivoimaisesti Suomen suurin maraton ja juoksijamäärä sekä tunnelma reitillä ovat itselleni tärkeitä.

Pari muttaa matkassa

Olen itse itseni pahin vastustaja ja melkoisen ankara valmentaja myös. Voin suoraan sanoa, että minua pelottaa asettaa maratontavoite itselleni. Mopo karkaa niin todella helposti käsistä. Tämä on suurin este tavoitteenasettelussa. Jos myönnän itselleni, että tähtään maratonille, tulee automaattisesti tavoitteeksi myös Berliinin 2019 ajan alittaminen (3:59:49), joka ei tule olemaan helppoa. Maratonin raportti löytyy blogistani viime syyskuulta.

Tavoitteellinen maratontreeni vaatisi enemmän kuukaudessa juostuja kilsoja, kuin olen saanut alkuvuonna kolmessa kuukaudessa kerrallaan ja tästä voidaankin vetää suora nuoliviiva mahdollisiin loukkaantumisiin. Niihin on ennenkin kaatunut monta hyvää suunnitelmaa. Nuorena minulla oli useita rasitusmurtumia – käytännössä aina, kun kilsat nousivat 60-70 kilometriin kuukaudessa. Nyt taustani on toki monipuolinen ja ainakin teoriassa minulla on valmius huoltaa kehoa paremmin. Päivätasolla liikkuminen on kuitenkin ollut joko erittäin pientä tai sitten ihan satunnaista, kuten näistä kuvista voi todeta:

This slideshow requires JavaScript.

Toinen kohtalaisen iso haaste on se, että en ehkä ole tuolloin Suomessa. Jos korona-kurimus helpottaa kesän aikana, vievät työkuviot minut syksyllä useasti Japaniin. Juuri noille viikoille on ajateltu Business Finlandin Metsä-paviljonkihankkeen avajaisia.

Kolmas haaste on se, että luonnollisestikaan tämä perhearki ei ole helpottamassa vielä pariin vuoteen merkittävästi. ja jos isovanhemmat tai muut apuvoimat eivät ole käytettävissä lähikuukausina, olemme edelleen omillamme. Toki kunnianhimoinen tavoite auttaa päivän järjestelyjen priorisoimisessa, mutta olen toisaalta päättänyt, että omat liikuntasuoritukseni tulevat priority-listan viimeisenä perheen, läheisten, työn ja yleisen hyvinvoinnin (uni, ruoka, perusterveys) jälkeen. Niinpä tavoitteellinen treeni ei ole ihan kärkipäätä päivän suunnittelussa.

Ja vielä neljäskin haaste löytyy: viime kuukausina “takaketju” pakarasta takareiteen ja jopa akillesjänteeseen saakka on aika-ajoin vihoitellut ja ärsyyntynyt juoksusta ja se pitäisi ensin hoitaa kuntoon.

Maraton kutkuttelee kuitenkin

Jos nyt kuitenkin ihan vaan spekulatiivisesti ajattelisi, että lähtisin treenaamaan HCM:lle, miten sen tekisin? Pitäisin kaiken normaalin liikunnan mukana, joka korona-säädösten helpottaessa tulee taas sisältämään 1-2 jalkapallotreeniä tai -peliä sekä yhden pilates-tunnin. Sen lisäksi pitäisi saada mukaan mahtumaan juoksua niin, että kahden viikon pätkään tulisi yksi pitkä lenkki 15-22 km, yksi pitempi tehotreeni sekä muutama pikkulenkki 4-10 km. Lisäksi olisi hyvä vielä mahduttaa lihaskuntoa ja yksi hieronta ohjelmaan.

Eli jotain tälläistä: vko 1                                                  vko 2 Ma kevyt lenkki 5 km                     Ma lepo Ti lepo                                                Ti kevyt lenkki 7 km Ke jalkapallotreenit tai peli           Ke jalkapallotreenit tai peli To lenkki 7 km                                 To kevyt lenkki 4 km Pe pilates juoksuverryttelyin        Pe pilates juoksuverryttelyin La pitkä lenkki 18 km                     La kovempi treenilenkki verryttelyineen 15 km Su jalkapallotreenit                        Su jalkapallotreenit yht. n. 30 km juoksua                     yht. n. 26 km juoksua

Mitä mieltä olet tälläisestä viikkojaosta?

Noita katsellessani tuntuu, että päivät olisivat ehkä mahdollisuuksien rajoissa ainakin joinain viikkoina. Vielä kun saisi jostain innon kotitreeneihin lihaskuntoon ja liikkuvuuteen, niin tämähän olisi aivan huippujuttu. Joustoa tarvitaan, koska päivät eivät useinkaan mene niin kuin on suunniteltu 2- ja 4-vuotiaiden perheessä.

Koitan lohduttaa itseäni sillä, että vaikka “oikeaa” treeniä ei tulekaan, niin ainakin kyykkimistä ja arkiliikuntaa saa joka päivä runsaasti perheen pienimmäisten ansiosta

Hypoteettisesti edelleen pohtien, voisihan tässä tietysti olla mahdollisuus haastaa vaikka muitakin mukaan kuntotalkoisiin… Olisiko juuri sinulla mielenkiintoa ottaa kanssani yhteistä virtuaalihaasteita vastaan? Voisimme treenata yhdessä – olipa sinun tavoitteesi sitten vitonen, puolimaraton tai maraton. Ryhmäpaine on paras paine.

Joka tapauksessa aion juosta HCRD:ssä jonkun matkan ja minulla on jo nyt omakeräys Syöpäsäätiön hyväksi voimassa, tosin markkinointi tätä ennen aloittamatta. Tämä on yksi asia, jota haluan myös buustata, oli matka mikä tahansa. Lahjoittaa saa jo nyt!

Hmmm… taidan jättää tämän hautumaan ja lähteä tästä tallaamaan pitkälle lenkille. Kokeilen Virtual HCR puolimaratonia, jonka voi tehdä joko Helsinki City Run 2020 kisareitillä tai kotiovelta ajalla 16.5.-16.6.2020. Reitit saa käyttöönsä lataamalla Race Peps mobiilisovelluksen ja syöttämällä koodin HCRD. Lisäohjeet FB-tapahtumassa.  Katsotaan jaksanko noin pitkään, vai pitääkö koittaa parin viikon päästä uudelleen. Rennolla asenteella!

              Tavoitteenasettelua juoksuun loppuvuodelle 2020. Uskaltaisiko sitä tähdätä Helsinki City Maratonille? Vuoden 2020 alkupuoliskolla oli tarkoitus treenata kahta tavoitetta varten. Tänään, 16. toukokuuta, oli suunnitteilla Helsinki City Running Day (HCRD)

[lottahanski]

Nyt myös minä #helsinkicity5 :lla ja lapset @helsinkiminimarathon mukana! 🏃🏻‍♀️👏🏻 • Just registered myself and kids too! .. Repost of @helsinkicityrunningday Helsinki City Running Dayn tapahtumiin on ilmoittautunut jo yli 12 000 juoksijaa! 💪 Kiitos juoksijat 😍 Muista, että virallinen ilmoittautumisaika päättyy huomenna - vielä ehdit mukaan! *** Already over 12 000 runners have registered for Helsinki City Running Day! 💪 Thank you runners 😍 The official registration closes tomorrow so sign up now! *** #hcrd2019 #helsinkicityrunningday #hcr2019 #helsinkicityrun #hcm2019 #helsinkicitymarathon #hc52019 #helsinkicity5 #hcmviesti2019 #helsinkicitymarathonviesti #minimarathon2019 #norlandiaminimarathon #helsinkicitydouble #hcdouble2019 #runinfinland #myhelsinki #helsinkiliikkuu #helsinki #runningevent #running #run #löpning #jooks https://www.instagram.com/p/Bw08nrLhWyA/?utm_source=ig_tumblr_share&igshid=p0wbzx1y2ny1

[maastojuoksu]

Vuokatti Trail Challenge 2018 57 km

En ole vielä saanut ihan prosessoitua eilistä kokemustani loppuun, vaikka en ole muuta ennättänyt ajatellakaan puoleen vuorokauteen. Auttakoon tämä blogin päivitys saamaan palaset jonkinlaiseksi tyydyttäväksi kokonaisuudeksi. Vuokatin 57 km oli siis tähänastisen juoksu-urani pisin ultra. Niitähän on peräti yksi tätä ennen (NUts Pallas-Hetta pari vuotta sitten) ja yksi kotirataultra. Eilisen kokemuksen perusteella olisi järkevää pysytellä ultrien suhteen näissä lyhyemmissä matkoissa vielä pitkään...

Edeltävistä tuntemuksistani olen kirjoittanut tänne jo aiemmin, joten siirryn suoraan kuvailemaan kisapäivää.

Jo ennen lähtöä alkoi sähellys. Olin edellisenä iltana täysin vahingossa huomannut (klikkaamalla väärää kohtaa kisasivuilla), että sarjassamme lähes kaikki (jopa minä) saisimme GPS-seurantalaitteet. Koska se oli ihan uutta meikäläiselle, ei minulla ollut aavistustakaan, minkälainen tuo laite on. Hakiessani materiaaleja kilpailutoimistosta aamuseitsemän jälkeen kukaan ei maininnut GPS:stä mitään. Yhdessä kuoressa oli kuitenkin kummallinen sininen panta. Se näytti etäisesti tutulta, joten arvelin nähneeni sellaisen joskus. Sen oli oltava GPS-laite, kun ei muutakaan tietoa ollut. Kisaohjeet oli tulostettu kuoreen, mutta koska jouduin tekemään useamman hätäkäynnin naistenhuoneen puolelle, ja ylimääräistä aikaa ennen bussin lähtöä oli alle 30 minuuttia, en lukenut ohjetta läpi. Olinhan lukenut netissä olevat kilpailuohjeet jo moneen kertaan. Kuskiksi lähtenyt mieheni toivotti tsemppiä, ja suuntasin hieman palellen bussille. En ottanut lähtöön lämmittelyvaatteita, koska en ollut muistanut ottaa mukaan pussia vaihtovaatteita varten. Bussin edustalla minulle annettiin yllätyksekseni mustassa suojapussissa oleva GPS-paikannin, joka piti kiinnittää nippusiteellä repun yläosaan. Hämilläni riisuin salaa pois ranteestani sinisen pannan tietämättä edelleenkään, mikä se oli. Onneksi viereen istahti Maija, joka  kertoi kyseessä olevan nilkkaan laitettava ajanottosiru. Nyt kotosalla muistan, että onhan minulla joskus aiemminkin sellainen ollut, mutta en enää muista, mikä tunturikisa oli kyseessä. Aamupaniikkiaivoilla ei näköjään ajatella...

57 km ultramatkalle Rumon majalta Vuokattihallille oli etukäteen ilmoittautunut parisenkymmentä juoksijaa tasaisella sukupuolijakaumalla. Bussimatka ja noin kilometrin kävelymatka bussilta majalle meni huomaamatta Maijaliisan kanssa rupatellessa. Ajattelin olevani häneen verrattuna aivan ylivarustautunut juomisten ja syömisten suhteen. Jälkeenpäin ajatellen kannoin todellakin koko ajan mukanani ainakin litran ylimääräistä juotavaa, sillä huoltoja oli tiheästi eikä jano vaivannut samalla lailla kuin kesähelteillä.

Lähtöpaikkamme oli samalla 115 km yli-ihmisultraajien kääntöpistehuolto. Ennen meidän saapumistamme ensimmäiset olivat jo ennättäneet käydä siellä kääntymässä. Oli mukava tietää, että näitä urheilijoita olisi tulossa matkan varrella vastaan. Kuvassa tunnelmia ennen lähtöämme.

Aamu oli kolea, mikä olisi tarkoittanut missä tahansa muussa kilpailussa sitä, että olisin lämmitellyt kävelemällä ja hölkkäilemällä 30-40 min. Kukaan muu osallistuja ei näyttänyt vaivaavan lämmittelyllä päätään. Kävin kävelemässä 200 metriä yksin. Arvelin kaikkien muiden olevan kokeneempia ja säästävän voimiaan ultrakisaan, joten minun lähes ensikertalaisen kannattaisi ottaa heistä mallia. Tämä oli virhe.

Reitin alku oli tosi mukavaa polkua mäntykankaalla. Ilmeisesti lähes kaikilla oli taktiikkana mennä hyväkulkuinen alku reipasta vauhtia. Itse olin päättänyt startata rauhallisesti. Jouduin kuitenkin aloittamaan aikomaanikin hitaammin, sillä lämmittelemättömällä kropallani syke oli  20-30 lyöntiä liian korkea. Harjoituslenkillä samalla vauhdilla syke on normaalisti reilusti pk-alueella, mutta nyt se oli sitkeästi yli 150-160. En missään nimessä halunnut riskeerata niin alkuvaiheessa sykkeen jämähtämistä korkeuksiin, joten otin kävelytaukoja ja etenin juostessakin jopa yli 8 min/km-vauhdilla jääden pian porukan hännille kahden muun maltillisen ihmisen kanssa. Mitä pitempään jatkoin hitaasti, sitä enemmän alkoi turhauttaa. Päätin kiristää hieman vauhtia ja ohittaa edelläni menevät juoksijat, ennen kuin alkaisi hidaskulkuinen taival. Ennätin sanoa heille, että hyväkulkuinen pohja loppuu pian, kun huomasimme eksyneemme reitiltä. Kukaan meistä kolmesta ei ollut huomannut reitin kääntymistä, joten jatkoimme vielä vähän matkaa odotellen sinisiä kuitunauhoja. En ollut seurannut karttaa, mutta avasin sen nyt rullalta ja päättelin meidän erehtyneen jatkamaan hiekkatietä, kun olisi pitänyt kääntyä sen vieressä kulkevan harjun päälle. Ei muuta kuin takaisin, ja asia oli juuri niin eli harjulle vaan. Aamulla valo tuli vielä viistosti puiden oksien välitse, joten kuitunauhoja ei ollut kääntymiskohdassa helppo havaita, vaikka niitä oli siinä reilusti. Vaikea sanoa, miten iso pummi tuosta tuli, mutta arvelen, että noin 3-4 min, sillä tahtimme oli rauhallista PPP-vauhtia siinä tielläkin. Syke ei vieläkään ollut laskenut normitasolle, mutta kiristin silti piirun verran. Välillä pistin taas kävelyksi, kun mittarin lukemat hirvittivät. Olin etukäteen ajatellut meneväni hitaasti 10-15 min, mutta nyt lämmittelyyn oli tärväytynyt jo tunti. Alkoi harmittaa ihan mahdottomasti. En ollut treenannut tällaista lönköttelyä varten! Koko muu porukka oli kaikonnut näkyvistä aikaa päivää sitten. Eteen tuli hiekkatie, enkä enää jaksanut pidätellä. Lähdin kiristämään reilusti tahtia ja huomasin, että vaikka vauhtia tuli lisää, syke ei lähtenyt nousuun. Vihdoinkin!

Tiellä tulivat vastaan 115 km matkan naisosallistujat, joille toivotin tsempit. Kaukana edessä näkyi joissakin mutkissa juoksija, jonka arvelin olevan omassa sarjassani. Pikkuhiljaa pääsin lähemmäksi ja tunnistin hänet Maijaliisaksi. Matka eteni noin 2-3 km pituisella tiepätkällä niin joutuin (olin intona, kun sain oikein juosta), että saavutin hänet reitin kääntyessä Maanselän vanhan asema-alueen kohdalla metsään. Matkasimme seuraavat 5 km yhtä matkaa. Se olikin ainoa pätkä koko kisassa, jonka menin juuri sillä järkevän tehokkaalla syketasolla, jolla olin alunperin aikonut mennä koko kisan. Oli myös onni, että matkaseuraa löytyi tuolle hankalalle pätkälle, jossa polku on hyvin heikko ja metsä paikoin tiheä.

Sanoin hieman ennen Maanselän Etappia, että saattaisimme juuri ennättää mennä Etapin ohi ennen kuin maratonille lähtevät starttaisivat. Minusta se oli innostava ajatus, mutta Maijaliisa ei kuulostanut aivan vakuuttuneelta. Maanselän huoltopisteelle aikaa kului lähdöstä aikalailla tasan kaksi tuntia. Maratoonarit olivat ennättäneet lähteä juuri, kun kirmasin tielle heidän peräänsä. Juoksu alkoi nyt vasta tuntua helpolta ja askel lennokkaalta. Maratoonarit olivat oman suorituksensa lämmittelymoodissa ja antoivat tietä pyytämättä, vaikka heidän vauhtinsa olisi sopinut minullekin. Lopulta päädyin miesjuoksijoiden letkaan, jossa rytmi vaikutti passelilta. Siinä sai jonkun kilometrin henkisesti levätä ja mennä vain edellä menijän kantapäitä katsellen. Letkasta suurin osa pysähtyi kuitenkin Hanhilammen huoltoon, jossa minulla ei ollut tarvetta täydentää juomavarastoa. Huomasin joutuneeni etummaiseksi juoksijaksi. Yleensä tykkään juosta polkukisoissa yksin tai etummaisena turvallisuussyistä, sillä miesten leveiden selkien takaa ei yhtään näe, mitä on edessä. Niinpä letkan vetäjän rooli sopi minulle. Pyrin pitämään samaa maltillista vauhtia, mutta koko ajan kummitteli mielessä, että nämä perässä tulijat ovat miehiä ja lyhyemmällä matkalla, joten heidän menohalunsa varmasti kasvavat. Yksi heistä pinkaisikin jonkin ajan kuluttua ohi ja jatkoimme vielä kahden miehen kanssa samaa tasaisena pysyvää tahtia kohti Teerivaaraa.  Muistin testilenkiltäni, että ennen vanhaa kyläkoulua on ärsyttävää sähkölinjanalustaa, joka nyt sateiden jälkeen olisi todennäköisesti pehmeä. Tarjosin miehille mahdollisuutta mennä edelle, sillä pitkillä jaloilla he pystyisivät loikkimaan pätkän nopeammin. Linja ei ollut niin paha kuin muistin, mutta koska olin etukäteen päättänyt inhota sitä, niin otin siinä välillä ihan kävelyaskelia. Tässä vaiheessa reisissä alkoi tuntua orastavaa puutumista. Tiesin sen johtuvan siitä, että olin saattanut mennä himpun liian kovaa viimeiset 10 km, sillä kroppa oli kunnolla lämmennyt ja olin halunnut korvata alkumatkani “menetetyn” vauhdin. Sitä paitsi kovaa juokseminen on paljon kivempaa kuin järkevä hölkyttely.

Teerivaaran huollossa takana oli 35 km ja edessä 22 km. Ihan hetken kävi mielessä laskea, kauanko se tarkoittaa ajallisesti, mutta pyyhkäisin ajatuksen heti mielestäni.  Pysähdyin ensimmäistä kertaa täyttämään juoksureppuni juomasäiliötä, sillä ennen pitkää edessä olisi reitin nousuosuus, jolloin on helpompi juoda letkusta kuin pullosta. Juomasäiliön kanssa meni säätämiseksi, enkä sen jälkeen saanut enää GPS:ää pysymään sievästi säiliön kyljessä, vaan koko loppumatkan sitä piti haroa niskasta ja asetella takaisin reppuun. Huoltopisteen talkoolaiset tarjosivat kyllä apua, mutta en ilmeisesti kyennyt prosessoimaan puhetta siinä vaiheessa, Lähdin taivaltamaan yksin. Silloin tällöin takaa tuli joku mies ohi, mutta muuten piti jaksaa tsempata ihan itsekseen. Matka Teerivaaralta Rönkköön tuntui älyttömän paljon pidemmältä kuin sama matka testilenkillä, jolloin olin koko matkan jutellut veljeni kanssa. Ennen Tolhovaaraa sain kiinni mieskilpailijan, joka oli pitkään ollut samassa letkassa kanssani. Tiesin edessä olevan tosi pahoja nousuja, joten halusin koettaa vielä hetken lujempaa tahtia ennen kävelyvaihteelle siirtymistä ja menin ohi.

Tolhovaaralle nousu keski ikuisuuden. Nousuhan on käytännössä louhikkoa, jossa polkua ei näy.  Vaaran päällä sai henkäistä vain hetken, ennen kuin piti laskeutua yhtä jyrkkää ja vaarallista rinnettä alas. Siinä kohti kaaduin ainoan kerran tässä reissussa, mutta onneksi vain sivuluisua märän turpeen takia, enkä satuttanut itseäni.

Muut nousut ennen Rönkköä olivat ihan yhtä kuluttavia. Loivemmissakaan alamäissä ei yhtään uskaltanut revitellä, vaikka etureidet olisivat sen sallineet. Kokonaisuutena jalat alkoivat nimittäin pökkelöityä ja tasapainosta alkoi olla huolta. Jalka tökkäsi kiviin yhä useammin. Tässä vaiheessa olisi ollut parempi, etten olisi tiennyt, mitä reitillä on tulossa: pelkkää siksakkia ylös alas yhä uudelleen ja uudelleen...

Rönkön huoltoon saavuin yllätyskannustuksen saattelemana, kun työkaverini Miia ja samoin työkuvioista tuttu Pauliina (jonka ottama kuva alla) olivat pysähtyneet koiravaelluksellaan huoltoon. Nämä kaksi supernaista olivat viime vuonna treenaamassa puolimaratonille ja leikkivät ainakin ajoittain kiltisti valmennettaviani, kun elämä yllätti pienen ihanan nyytin muodossa ja kisatavoite siirtyi toiseen aikaan tulevaan. Aion kyllä houkutella heidätkin vielä tällaiseen hulluuteen mukaan! Kannustus ja tsemppi tulivat vajaan kuuden tunnin kohdalla todella tarpeeseen, sillä positiiviset ajatukset olivat karsiutuneet aika pitkälti tässä vaiheessa ja olin luisumassa neutraalista tunnetilasta uupumukseen. Jotain puolifiksua heille siinä sopersin. Taisin analysoida, että täytyy mennä loppumatka maltilla. Se oli ihan älyttömän suurellisesti sanottu, sillä vaarana ei todellakaan ollut liiallinen vauhdinpito! Parempi termi olisi ollut ´sisulla´...

Edelläni lähti taivaltamaan maratoonari, jolla oli oma huoltaja laittamassa häntä taas kuntoon tien päälle. Minä toivoin, että minun huoltojoukkoni eli mieheni hoksaisi katsoa ja laskeskella GPS-seurannasta, että olin tunnin edellä aikatavoitettani. Monta kertaa harkitsin soittoa hänelle, sillä en halunnut päätyä odottelemaan tuntia maalissa ilman vaihtokamppeitani. Siinä vaiheessa puhelimen kaivaminen etutaskusta ja numeron valinta olisivat kuitenkin vaatineet aivokapasiteettia, jota minulla ei ollut. Kerran kyllä otin puhelimeni esiin, kun se soi ähkiessäni ylös oikein jyrkkää rinnettä Porttivaaralla tai siellä päin.  Painoin äänet pois, sillä juuri silloin ei ollut aikaa turista äidin kanssa. Illalla äiti tunnusti , että oli unohtanut koko kisan, mutta tajunnut sitten jälkeen päin, että olin ehkä pahassa paikassa vaaroilla. Tuttua virttä siitä, miten vaarallinen tällainen polkujuoksu ja varsinkin ultrailu on, en edes silloin illan puolikuolleessa olotilassa kuunnellut (taaskaan).

Viimeiset noin 12 km olivat selviytymistaistelua. En tarkoita pelkästään fyysisen jaksamisen kannalta, vaan etenkin psyykkisesti. En saanut mieleeni yhtäkään mukavaa ajatusta. Päällimmäinen tunnetila oli pettymys. Jälkeenpäin ajatellen olisin voinut iloita jokaisesta vaaranylityksestä, siitä, että sykkeeni olivat erittäinkin maltilliset ja pystyin vetämään lyhyet tiepätkät iha hyvää vauhtia. Pettymykseni johtui siitä, että olin saanut reiteni tukkoon, enkä pystynyt siis menemään keveästi ja euforisena viimeistä kahta tuntia Rönköstä maaliin. Alamäet olivat yksinkertaisesti niin muhkuraisia juurista ja kivistä, että en saanut tsempattua itseäni rohkeaan askellukseen (takaa tulevat lyhyempien matkojen menijät vaikuttivat aivan lentävän niissä). Ylämäet taas  menin naurettavan hitaasti, jopa paljon hitaammin kuin testilenkillä. Se ei johtunut niinkään jalkojen väsymisestä (joka ei ollut niin paha, kuin mitä joissain muissa kisoissa on ollut), vaan periksi antamisesta. Ajattelin koko ajan olevani sarjassani häntäpäässä, ja muiden olevan jo maalissa. Ei ollut enää mitään merkitystä sillä, miten reippaasti tunkkaisin rinteet ylös. Minulla oli epärealistinen odotus, että olisin säästellyt voimiani juuri sopivasti ja pystyisin vahvaan ja kiihtyvään loppuun. Taktiikkani ei ollut siis toiminut. Minulla ei ollut minkäänlaista strategiaa, miten vikaan menneessä tilanteessa noustaan murheen alhosta. Ainoa kannuste oli tosiaan se, että aina välillä tasaisilla pätkillä muistin katsoa kellosta, ettei vauhti ollut niin hidas kuin miltä se tuntui. En vain jaksanut iloita siitä yhtään, sillä kohtahan edessä oli taas kapuaminen ylös tai jyrkkä vaarallinen lasku alas ja joka kerta olisin väsyneempi. Ihan hirveästi tympi myös se, että matkalle varaamani Clifin suklaageelit eivät millään meinanneet mennä kurkusta alas tönkön koostumuksensa vuoksi. Niiden nauttiminen oli hidasta ja tuskallista ja jouduin juomaan hirveästi vettä, etten tukehtuisi niihin. Melkein pillahdin itkuun, kun säikähdin, heitinkö viimeisen juoksevamman Powerbarin geelin vahingossa roskien mukana pois Kettumäen huollossa. Kotona huomasin, että Powerbarin geelejä olisi ollut repun etutaskussa lisää, mutta enhän minä edes muistanut sellaisen pikkutaskun olemassaoloa...Tämä toistuu ihan joka kisassa, käsittämätöntä!

Jossain kohti vaarojen ylityksessä yhytin samalla matkalla olevan Heikin, joka jaksoi ylämäissä mennä piirun verran tehokkaammin ja jossain kohti taas minulla askel kulki paremmin. Ennen viimeistä porrastunkkausta Pienelle-Pöllylle hän tarjosi herrasmiesmäisesti tietä, mutta en todellakaan halunnut olla hänen tientukkonaan. Valittelimme molemmat jalkojen hapotusta. Käytin portaat viimeisen suklaageelin kakomiseen alas, sillä aioin aloittaa Kattikeskuksen rinteellä loppukirin pari kilometriä ennen maalia, enkä halunnut voimieni loppuvan kesken.

Rinnejuoksu alas ei mennyt ehkä ihan niin lennokkaasti kuin olin harjoitellut, mutta sain siinä kuitenkin uuden vaihteen päälle. Loppumatkan ihmettelin, miten näin pitkän matkan päätteeksi löytyi vielä kirikykyä. Maali vaan ei mystisesti tullutkaan vastaan siinä, missä se viimeksi oli - 4 vuotta sitten. Viitoitus jatkui ja jatkui, enkä voinut uskoa silmiäni. Maalia ei näkynyt missään! Jostain kuului sentään kuulutuksia. Viitoitus kääntyikin yhtäkkiä jyrkästi Vuokattihallin sisään ja kuulin oman nimeni mainittavan. JES! MAALI! Silkkaa suoraa baanaa! Otin rastiviikkoloppukiihdytykseni käyttöön ja rullasin maaliin. Olin tullut neljänneksi eli suunnilleen puolessa välissä sarjassani. Sijoitukseni olisi ollut seitsemäs, elleivät kaksi kilpasiskoa olisi juosseet reitillä harhaan. Harmitti heidän puolestaan, sillä hyvän juoksun tekivät. Mutta heillä löytyi asennetta maalissakin ottaa se kokemus osana lajia :)

Huoltomieheni oli juuri ja juuri ennättänyt paikalle. Juteltuani hetken myös paikalle ilmestyneen veljeni ja hänen vaimonsa kanssa ja vannottuani, että Ei Koskaan Enää, olin valmis suuntaamaan suoraan kotiin ilman pesuja ja keittoa. Oli varsin ryytynyt olo ja lisäksi olin hyvin hämilläni siitä, miten erilainen tämä matka oli ollut verrattuna muihin polkukisoihini. Ei Flowta. Ei onnistumisen tunnetta. Ei mustaa huumoria synkimmällä hetkellä. Vain jomottavat jalat. Aika oli parempi kuin odotin. Miksi en ollut tyytyväinen?

Koko ilta meni sulatellessa ja aamupäiväkin. Oliko tämä hyvä reissu vai tosiaan niin huono, kuin miltä eilen tuntui? Olin juuri alkanut kirjoittaa tätä postausta, kun minulle soitti paikallislehden toimittaja. Hän kysyi suoran ja helpon kysymyksen: “No millainen se reissu oikein oli?” Huh huh. Mielessäni ajattelin, että minulla menee varmasti loppuilta purkaa se ulos, jaksatko kuunnella? Mutta sanoin lyhyesti jotain epämääräistä, joka kuvaa kokemustani yleisellä tasolla ja ehkä 5 prosentin tarkkuudella. Hän kysyi myös, mikä polkujuoksussa viehättää. Nyt, kun olen lopulta rutistanut itsestäni taas yhden kisaraportin, voisin vastata viisaammin kuin kolme tuntia sitten toimittajalle: Polkujuoksussa viehättää se, että pitkillä polkumatkoilla  kauniit vaarat tai aavat suot ovat kehyksinä sellaisille sisäisille maisemille, jotka eivät millään muotoa ole pelkästään mahtavia ja innoittavia, vaan myös rujoja ja latteita ja vaikeasti ymmärrettäviä. Se, että jalat jaksavat silloinkin, kun mieli ei jaksa. Se, että ympärillä oleva metsä tuntuu tarjoavan levähdyspaikkaa mättäällä tai kaatuneen kelon päällä, eikä se painosta mihinkään. Kaikki paine on ihmisen omassa mielessä, ja se kontrasti on paljon suurempi kuin tiejuoksussa. Ristiriita siitä, että ihminen vapaaehtoisesti pakottaa itsensä jatkamaan juoksemista uupuneenakin hiljaa humisevan luonnon keskellä saa ainoan ratkaisunsa uskosta, että näin tehdäkseen ihmisen täytyy todella nauttia juoksemisesta ja haasteista. Hänen täytyy siis olla oikea polkujuoksija.

[lottahanski]

Tonttu Tomera yhteislenkillä. Juoksijasta huoltojoukkoihin. Kohta saa juoksijat glögiä ja piparia 🤶😆 ** Can't do the training run but I am service drink and gingerbread to runners! . #HCRD2018 #joulutullajolkottaa #Yhteislenkki #trainingrun #juoksu #juokseminen #kuntoilu #lenkkeily #tonttu (paikassa Töölö Sports Hall)

[maastojuoksu]

Kisakokemus NUTS Karhunkierros 2017 31 km

Kirjoittelen junassa raporttia kevätreippailusta Rukalla. Aikaa on monta tuntia, joten postauksesta voi tulla pitkä. Nyt siis luvassa ensikertalaisen mietteitä sekä itse tapahtumasta että 31 kilsan minimatkasta. Lisäilen kuvia myöhemmin.

Yritin tehdä keväällä joitakin laatuharjoituksia, mutta en ole varsinaisesti harjoitellut säännöllisellä ohjelmalla kilpailumielessä vuoteen. Niinpä kisajännityksen yltyessä päätin turvautua kerrankin perusteelliseen hiilihydraattitankkaukseen kisanalusviikolla. Ajattelin, että kun kuntoa ei ennätä nostaa, niin tehdään se mikä voidaan. Tankkaus oli mielenkiintoinen kokemus, ja siitä syntynee erillinen postaus. Viimeisenä tankkauspäivänä torstaina saavuimme Rukalle NUTS-viirien vastaanottamina. Mieleen muistuivat viime vuoden tunnelmat katsomon puolelta. Silloin oli t-paitakeli, nyt mittari juuri ja juuri plussan puolella ja majapaikkamme edustan ladulla vilahti hiihtäjä. Perjantaina ohjelmassa oli ensinnäkin seurata 160 km ultraajien lähtöä. Ihan tajuttoman rohkeita ihmisiä nämä tyypit! Pakko tunnustaa, että melkein liikutuin kannustaessamme perusmatkalaisia reitilleen. Oikeasti tuollaisessa satamailisessa on jotain elämää suurempaa, ainakin tavantallaajan näkökulmasta. Yksi junioreistamme paljasti haaveilevansa ultramatkasta sitten joskus. Ehkä olen vinksahtanut äiti, mutta kannustin pitämään unelmasta kiinni, enkä teilannut sitä heti epäterveellisenä ja saavuttamattomana. Lupasin, että käydään yhdessä polkupuolikkaalla lähivuosina. Nyt oltiin kuitenkin vielä rapakuntoisten sarjassa ja mentiin perheen pienimmän ehdoilla liikunnan suhteen. Mies oli valikoinut päivän vaellukseksi nousumetreiltään kohtuu vaativan pikkupyrähdyksen Konttaisissa, mutta saapuessamme määränpäähän huomasimme, että lumiselle uralle ei ollut kaikilla perheenjäsenillä sopivia kenkiä. Jäimme hetkeksi seuraamaan 160 km juoksijoiden huoltoa Konttaisissa. Hurjalta näytti alastulo sohjolumista rinnettä alas ojaan, johon useampikin mies humpsahti kunnolla. Oma seuraavan päivän taivallus alkoi kauhistuttaa, vaikka tiesinkin pitkämatkalaisten aukovan meille latua.

Päätimme siirtyä päiväkävelylle Juumaan Pienen Karhunkierroksen aloituskohtaan. Sattumalta parkkeerasimme auton samaan paikkaan, josta me 31 km menijät lauantaina starttaisimme. Silloin en ollut varma, olisiko näin, sillä vaikka NUTS-viirit olivat paikallaan, alkureitillä ei vielä ollut oransseja reittimerkintöjä. Polku oli kuiva ja pitkospuut hyvässä kunnossa. Olin varalta vaihtanut jalkaan kumpparit Konttaisen lumiset rinteet nähtyäni. Se oli ensimmäinen virhe tällä reissulla! Tunnin patikoinnilla sain kumpareissa pohkeet jumiin sekä orastavat penikkavaivat. Nämä kireydet tuntuivat jaloissa seuraavana päivänä venyttelystä ja kylmähoidosta huolimatta. Matkan varrella näimme vilauksen Basecampin huoltopisteestä ja kävimme Myllykoskella, jonka ohi 31 km kisareitti kulkisi. Vaikka olisin voinut säästellä jalkojani, niin oli silti hyvä nähdä, että tarjolla oli myös erittäin juostavia polkuja. Illalla kävin Ruka Storessa toteamassa, että gaiterit oli sattuneesta syystä myyty loppuun. Ei auttanut muu kuin kehitellä DIY-gaiterit rumimmista varatuubihuiveistani. Pakkasin juoksurepun valmiiksi, tapani mukaan sulloen sekaan kaiken tarpeellisen kaman ja vähän ylimääräistäkin. Geelitarpeen laskin arvioiden, että viipyisin matkalla 6+ tuntia. Ultramatkaajien taivalta tuli seurattua padiltä myöhään iltaan asti. Vaikea oli uskoa, että kukaan pystyisi selvittämään moisen matkan suurelta osin hankijuoksuna.

Seuraavana aamuna heräsin hermorauniona. Kädet tärisivät eikä aamupala maistunut. Taistelin sen alas. Sain vaatteiden valintaan ja muuhun sähläykseen kulumaan niin paljon aikaa, että tuli melkein kiire hakea kilpailunumero. Kaadoin pehmeisiin juomapulloihin kylmää vettä, jonka vaihdoin varustetarkastuksen jälkeen lämpimään elektrolyyttijuomaan. Jännitin pikkuisen varustetarkastusta, sillä en ole ennen sellaisessa käynyt. Muutoin panikoimisessa oli kyllä kyse ihan meikäläiselle tyypillisestä reagointikaavasta kilpailupäivänä. Mies olikin jo edellisenä iltana ihmetellyt, miksi en kunnolla hermoile. Oli selvästi odotellut kaahotustani. Numeroteltalla huomasin lapun, jossa luki lähtöryhmien bussiaikataulut. Olin saanut sähköpostiviestissä tietää olevani lähtöryhmässä C. Olin kuvitellut C-ryhmän olevan meille osallistumisoikeutensa siirtäneille ja ei-niin-tosissaan-meneville tarkoitettu. Järkytys oli aikamoinen, kun tajusin lähtöryhmiä olevan jonnekin V:hen asti. Hieno homma, olisin siis kaikkien tientukkona! Nolotti niin, etten kehdannut edes mennä kysymään, voiko ryhmää vielä vaihtaa. Kipaisin entistä hermompana takaisin majapaikkaan, ja hoputin muun poppoon seuraamaan Juuso Simpasen saapumista voittajana maaliin 160 km kisasta. Itsekin olisin halunnut mennä, mutta olin päättänyt vetäistä vielä pienen pasta-annoksen lounaaksi, sillä lähtö olisi vasta noin klo 13. Juuri ja juuri kykenevänä toimimaan älyllisesti kulkeuduin ihme ja kumma ajoissa huudeille odottamaan busseja, jotka veisivät lähtöön. Koska paniikki sai osan aivoista sakkaamaan, odottelimme pesueeni kanssa tovin väärällä laiturilla. Sillä ei tosin ollut väliä, sillä A-, B- ja C-bussit lähtivät yhtä aikaa. Bussissa tein palleahengitysharjoituksia ja aloin rauhoittua. Kuuntelin puolella korvalla tarinaa 160 kilsan reissuun lähteneestä Chanista, jonka gps-pisteen huomasimme aamulla hiljentyneen paha-enteisesti. Olimme peukuttaneet kaverille majapaikassamme, joten suretti kuulla, että hänen taipaleensa oli kuin olikin jäänyt kesken, tosin ihailtavan pitkälle hän oli päässyt. Lähdössä tarkoitukseni oli kävellä reippaasti vähintään varttitunti ja lämmitellä kroppaa, etten saisi rytmihäiriöitä heti alkuun. Bajamajoihin oli kymmenien ihmisten jonot, joten päätinkin aloittaa siitä, ennen kuin tuhat muuta juoksijaa saisi saman idean. Samalla kävi selville, ettei kunnon verryttelyaluetta ollut bussien ja väenpaljouden takia. Tai no, sosiaalinen paine esti lähtemästä kauemmaksi jaloittelemaan. Juuri kukaan toinen ei ilmeisesti nähnyt tarpeelliseksi haaskata energiaa lämmittelyyn. Tyydyin muutamaan nopeaan venytykseen. Tämä oli toinen virhe: kylmällä kropalla lähtemisestä seurasi rytmihäiriö 1,5 tunniksi. Hämmästytin itseäni sillä, että en malttanut murehtia asiaa matkan varrella. Lähtöryhmät (40-50 innokasta juoksijaa kerrallaan) starttasivat noin 5 min välein. Sadattelin, että hetikö pitää juosta, etten jäisi polulle tulpaksi. Onneksi muutkin ottivat heti metsän puolella kävelyaskelia. Jalat tuntuivat raskailta ja kömpelöiltä, joten päätin kävellä ainakin kaikki nousut. Jatkoin tätä linjaa loppuun asti. Nopeimmat menivät menojaan, ja pian seuraavan lähtöryhmän menijöitä ja 53 km ultraajia alkoi pinkoa ohi. Olin päättänyt mennä nauttimisvauhtia, mutta eihän se täysin onnistunut. Menin ehkä himpun verran kovempaa kuin oli tarkoitus, ettei koko ajan tarvitsisi hypätä johonkin lillukkoon antamaan tietä. Tämäkin linja eli “siedettävä” vauhti pysyi koko matkan. Olin laatinut itselleni tarkan tankkausstrategian perustuen siihen, kuinka paljon sokereita on mahdollista imeyttää tämän kokoiseen kroppaan tunnin aikana. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun yritin käyttää matematiikkaa geelien kanssa enkä ainoastaan lukenut jostain yleisartikkelista, paljonko keskivertoihmisen (lue: miehen) pitäisi nauttia lisäenergiaa keskiarvomatkalla (lue: maantiemaratonilla). Matka jaksottui siis sen mukaan, milloin sain seuraavan kerran ottaa geelin tai juoda. Sivuvaikutuksena oli yksi reissun yllätyksistä. Neljään tuntiin asti aika kuului kuin siivillä. Harmittelin monta kertaa, että mihin se vartti taas katosi, eihän tämä matka saa näin pian edetä! Suunnitelmani toimi, sillä eka kertaa minun reissuillani minkäänlaisia imeytymisongelmia ei ollut, eikä vatsa hidastanut menoa. Jonkun kanssajuoksijan kanssa kehuttiin säätä. Muutama lämpöaste, pilvistä, ei tuulta. Juoksupaidalla selvisi hyvin. Hanskat piti sulloa reppuun jo alkumatkasta, ja takki oli siellä vain varalta, jos vaikka hyytyisin jossain välissä. Suunnilleen ensimmäinen kymppi oli oikein mukavaa juurakkoista polkua. Vain paikoin oli märkää. Jälkikäteen huvittaa, että yritimme tarkkaan kiertää mättäitä pitkin mutaiset paikat. Myöhemmällä taipaleella nimittäin täytyi pitää saavutuksena, jos en ollut polviani myöten avantolämpöisessä vedessä. Basecampin vaihdossa otin riskin, ja kokeilin uutta klementiini-sipsiyhdistelmää. Pötsi ei mennyt sekaisin. Tässä kilpailussa kun ei ollut mitään tavoitetta, ja olo oli hyvä, niin tuollaisen kokeilun uskalsin tehdä. Huolloissa ei ollut pahaa ryysistä ainakaan silloin, kun minä niissä kävin. Tosi fiksusti oli homma järjestetty läpikuljettavan ison teltan sisälle. Kannustajiakin oli ilahduttamassa. Sanoin monelle, että “näön vuoksi tässä teidän kohdalla juoksen…” Reitin luonne muuttui kokonaan Juuman ja Konttaisen välissä. Pehmeää lunta alkoi olla yhä enemmän, samoin kosteita paikkoja. Lumen alla saattoi odottaa syvä vesihetteikkö, jos otti harha-askeleen. Tämän vuoksi juoksijat muodostivat lyhyellä askeleella töpytteleviä letkoja, joissa edettiin etummaisen vauhtia. Ohi ei kannattanut yrittää, mutta aina välillä joku ystävällinen sielu, yleensä pitkämatkalainen, antoi tietä. Jonon paikat jaettiin uudelleen lyhyillä kuivilla tienpätkillä tai alamäissä, joissa minä käytin ainoan valttikorttini ja ohittelin sumeilematta. Tuubihuivigaiterit ja niiden alla suunnistussäärystimet pelittävät lumiosuuksilla hyvin, tai sitten en vain noteerannut kenkiin sulavaa lunta. Sen sijaan lampareiden kohdalla kenkä, sukka ja huivit ryystivät itsensä iloisesti täyteen, minkä seurauksena jalka oli nilkasta alaspäin muutaman minuutin tunnoton. Siitä se sitten taas lämpeni. Minulla ei ollut etukäteen älyä hankkia vedenkestäviä sukkia tai pakata mukaan edes villapohjaisia hiihtosukkiani. Matka oli kuitenkin niin lyhyt, että selvisin ilman yhtään oikeaa rakkoa tai paleltumaa. Märkien sukkien saumat alkoivat tosin hiertää ikävästi, ja olin varma, että kengistä täytyy maalissa kaataa veristä turvevettä. Se olikin vain mielen temppu, joka yritti kehittää tyhjästä draamaa. Huomasin jossain 2,5 tunnin kohdalla, että jokainen pienikin nousu oli entistä tappisempi. Reisillä ei ollut menoa eikä meininkiä, ihan painolastina kulkivat mukana. Pehmeällä alustalla hölkyttely tarkoitti, että käytännössä etenimme suunnistussykkeillä ja vastaavalla lihaskuormituksella. Tämä huoletti, sillä en ole koskaan mennyt niin pitkää matkaa niin korkeilla tehoilla ja oli todennäköistä, että jalat olisivat kunnolla hapoilla jo ennen tunturipätkää. Letkassa tapahtui aika ajoin irtiottoja ja taas tiivistymistä. Välillä juoksin ihan yksin, mutta enimmäkseen löyhästi jossakin porukassa. Samat tyypit ottivat toisensa kiinni yhä uudelleen. Ihmettelin mielessäni, että porukka oli oudon hiljaista. Kaikki fokus meni hankipolulla pysymiseen. Muutama puheliaampi kaveri yritti välillä nostattaa tunnelmaa. Vähän ennen Konttaista ryhmässä alkoi kuulua taukoa kaipaavia kommetteja ja ärräpäitä kelistä. Jokainen askel vei lähemmäksi huoltoa, sen pidemmälle ei haluttu ajatella. Tässä vaiheessa matka ei tuntunut edistyvän. Yhä useammin joku luovutti hetkeksi ja antoi tietä perästä tuleville. Itsekin päästin vapaaehtoisesti varmasti kymmeniä ihmisiä ohitseni ylämäissä, tosin osan saavutin taas alamäessä. Tultiinhan sitä Konttaisen huoltoon lopulta! Katsoin kelloa, ja totesin olevani edellä olettamastani aikataulusta. Nappasin taas sitrushedelmää ja sipsejä ja istuin alas vaihtamaan repun etutaskuihin loput eväät juomat. Olin pyhästi päättänyt vaihtaa jalkaan kuivat sukat ja iskeä rakkolaastareita nirhautuviin kohtiin, mutta en vain saanut itseäni avaamaan kaikkia tuubihuivi-säärisuojavirityksiäni. Pieni lepo virkisti jalkoja, ja lähdin viimeiselle osuudelle paksumpaan ja pehmeämpään hankeen voimaantuneena. Melko pian alkoi tuntua etovaa oloa, joka muistutti nälkää. Kävin itseni kanssa kamppailua, otanko extraenergiaa etuajassa aikataulusta. Kertasin mielessäni kaikki ne kisat, jolloin olen kärsinyt pistoksista, järkyttävistä happovaivoista ja mahan tilttaamisesta liian tiheän syömisen vuoksi, ja päätin hidastaa vauhtia geelin ottamisen sijaan. (Teki muuten monta kertaa mieli niitä taateleita, jotka pakkasin evääksi, mutten löytänyt niitä repun tuhansista pikku taskuista :/). Olo meni ohi, mutta juomisen ja syömisen odottamisesta tuli henkisesti vielä tärkeämpää kuin alkumatkasta. Kukaan muu ei näyttänyt huoltojen ulkopuolella tarvitsevan energiakseen muuta kuin tunturi-ilmaa, mitä en pystynyt käsittämään. Joku kommentoi Konttaisen kohdalla jonossa, että varautukaa elämänne pisimpään seitsemään kilometriin. Saanen vastakommentoida, että verrattuna Pallaksen viimeiseen tasaiseen nivelet tappavaan 7 kilometriin tunturijono ei ollut ollenkaan niin pitkä, mutta kyllä sekin riittävästi haasteita tarjosi. Paljastui, että Icebugin nastareilla EI pääse sohjoista rinneseinää ylös, ellei ole köyttä, josta vetää. No, ehkä vain muutaman kerran lähdin liukumaan taaksepäin takanatulijoiden harmiksi. Yleensä toki edellämenijät olivat jo tampanneet askelmia hankeen. Viihdytin itseäni ajattelemalla, millä ihmeen keinolla Simpanen on päässyt rinteet ylös viimeisillä voimillaan. Ensi vuonna 160 km voittajan kiipeäminen on kuvattava videolle! Näissä nousuissa parasta oli se, miten antaumuksella letkassa purnattiin ja valitettiin. Toisia kannustettiin toteamalla, ettei itsekään pääsisi yhtään lujempaa. Huipuilla oli aina mahtava fiilis, vaikka tiesi, että seuraava nousu voi olla vielä pahempi. Meitä sattui samaan letkaan ensikertalaisia, joilla ei ollut tarkkaa tietoa, milloin ollaan Rukalla. Pienetkin tiedonmurut ruokkivat psyykeä jaksamaan vielä vähän. Itse en muistanut mitään vuodentakaisesta, jolloin vaelsin perheen kanssa Valtavaaralle laihana lohtuna siitä, ettei terveys antanut osallistua juoksuun. Mielikuva oli, että aurinko paistoi ja oli ihanaa ja oli jotain kallioisia portaitakin. Yritin tarrata tuohon positiiviseen näkyyn. Käsittämätöntä kyllä, jalat pelasivat alamäissä melko hyvin loppuun asti. Kaikki eivät olleet yhtä onnekkaita, joten vielä tunturijonon laskuissa pääsin itseäni kovempikuntoisten ohi. Minä kaaduin pahemmin vain kerran mäen päällä kivikkoon, kun kenkä luisui juuren päältä. Alamäissä kaaduin vain pehmeään lumeen. Soitin omille kannustusjoukoilleni Valtavaaralta laskeutuessani, että laittakaapa sauna lämpimään. Luulin, että hujaus vain enää maaliin, mutta kyllä siitä reilu puoli tuntia vielä oli töitä tehtävänä. Viimeinen nousu Rukalle oli toooodella ärsyttävä. Aina kun huokaisi, että jes, se loppuu, niin vielä vaan mutkan takaa riitti lisää. En viitsinyt edes yrittää kunnolla, joten pyydän anteeksi kaikilta, joiden etenemistä hidastin. Onneksi reippaimmat pyysivät tietä. Loppulasku oli paljon pidempi matka kuin oletin, ja himmailin siinä liikaa. Olisi ollut paukkuja vetää loppu kovempaa. Mutta kun kilpailemaan ei oltu tultu, niin laitoin kaiken peliin vasta maalisuoralla :D Maalissa oli tarjolla osallistujakoru, jota tietenkin pidin ylpeänä kaulassa vielä tänäänkin, sekä herkkuja palautumiseen. Järjestelyiden ainoa miinus tuli siitä, että linssikeitto oli pohjaanpalanutta, mutta kokis ja sipsit kyllä korvasivat sen. Tunnelmasta ja järjestelyistä kokonaisuutena NUTS-poppoo ja talkoolaiset ansaitsevat suurensuuret kiitokset! Jälkikäteen oli viisain mahdollinen taktiikka lähteä juurikin elämystä hakemaan. Kevään viivästymisen takia reitti luultavasti oli kaikille raskaampi, vaikkakaan voittajien loppuajoissa sitä ei huomaa. Nyt omana tuloksena oli hallittu elämysmatka ja tasainen suoritus, jossa ainoastaan reisien tukkeutuminen ja ajoittainen liian kovavauhtisessa hankiletkassa juokseminen estivät täydellisen hauskanpidon. Loppuaika (5:34) ja sijoitus olivat iloisia yllätyksiä, jotka kannustavat muokkaamaan kesän liikuntasuunnitelmia hieman tavoitteellisempaan suuntaan.

[maastojuoksu]

Parasta NUTS Karhunkierroksella 2017. Kuva on Juumasta, josta 31 km juoksijat lähtivät.