#polku-ultra

[hidden-but]

věk: zrovna jsme se s kamarádkou nadšeně bavily, jaké jsme si obě nedávno koupily nové škrabky na zeleninu, které jsou úplně boží

hudební vkus: věděli jste, že diskové duc duc je dost podobné na polkové umca umca na to, skočit si na nudné diskotéce s někým ultra rychlou polku?

oblíbený aspekt vesmíru: fluorescence chlorofylu - jakože nejenom že jsou kytky tak cool, že jsou vidět z vesmíru, ale když je dost silně otravujete modrým světýlkem, tak na vás svítí zpátky ve strašně nádherném odstínu červené

zájmena: ... hej, kdo vlastně dával do řady slovní druhy? Jako, chápu, že je to +- podle četnosti, ale lol, jsou zájmena a číslovky fakt důležitější než slovesa?

štítkuju: @slecnaztemnot, @hejnokavek, @mist-the-wannabe-linguist a kohokoliv jiného

věk: konečně se mi podařil oukej kuřecí vývar hudební vkus: zapnutá pračka padající ze schodů, zatímco někdo ve sklepě hraje na harfu elegii oblíbený aspekt vesmíru: takový to když štěněcí bříško ale ještě mu prosvítá kůže protože nemá zatim dost chlupů zájmena: ajaj/aj

štítkuju (se všemi privilegii dobrovolné participace a přidejte se klidně bez oštítkování) @rumcajs-kin, @zraloci-cpr, @framestreetnightingale ♥

[maastojuoksu]

Vuokatti Trail Challenge 2018 57 km

En ole vielä saanut ihan prosessoitua eilistä kokemustani loppuun, vaikka en ole muuta ennättänyt ajatellakaan puoleen vuorokauteen. Auttakoon tämä blogin päivitys saamaan palaset jonkinlaiseksi tyydyttäväksi kokonaisuudeksi. Vuokatin 57 km oli siis tähänastisen juoksu-urani pisin ultra. Niitähän on peräti yksi tätä ennen (NUts Pallas-Hetta pari vuotta sitten) ja yksi kotirataultra. Eilisen kokemuksen perusteella olisi järkevää pysytellä ultrien suhteen näissä lyhyemmissä matkoissa vielä pitkään...

Edeltävistä tuntemuksistani olen kirjoittanut tänne jo aiemmin, joten siirryn suoraan kuvailemaan kisapäivää.

Jo ennen lähtöä alkoi sähellys. Olin edellisenä iltana täysin vahingossa huomannut (klikkaamalla väärää kohtaa kisasivuilla), että sarjassamme lähes kaikki (jopa minä) saisimme GPS-seurantalaitteet. Koska se oli ihan uutta meikäläiselle, ei minulla ollut aavistustakaan, minkälainen tuo laite on. Hakiessani materiaaleja kilpailutoimistosta aamuseitsemän jälkeen kukaan ei maininnut GPS:stä mitään. Yhdessä kuoressa oli kuitenkin kummallinen sininen panta. Se näytti etäisesti tutulta, joten arvelin nähneeni sellaisen joskus. Sen oli oltava GPS-laite, kun ei muutakaan tietoa ollut. Kisaohjeet oli tulostettu kuoreen, mutta koska jouduin tekemään useamman hätäkäynnin naistenhuoneen puolelle, ja ylimääräistä aikaa ennen bussin lähtöä oli alle 30 minuuttia, en lukenut ohjetta läpi. Olinhan lukenut netissä olevat kilpailuohjeet jo moneen kertaan. Kuskiksi lähtenyt mieheni toivotti tsemppiä, ja suuntasin hieman palellen bussille. En ottanut lähtöön lämmittelyvaatteita, koska en ollut muistanut ottaa mukaan pussia vaihtovaatteita varten. Bussin edustalla minulle annettiin yllätyksekseni mustassa suojapussissa oleva GPS-paikannin, joka piti kiinnittää nippusiteellä repun yläosaan. Hämilläni riisuin salaa pois ranteestani sinisen pannan tietämättä edelleenkään, mikä se oli. Onneksi viereen istahti Maija, joka  kertoi kyseessä olevan nilkkaan laitettava ajanottosiru. Nyt kotosalla muistan, että onhan minulla joskus aiemminkin sellainen ollut, mutta en enää muista, mikä tunturikisa oli kyseessä. Aamupaniikkiaivoilla ei näköjään ajatella...

57 km ultramatkalle Rumon majalta Vuokattihallille oli etukäteen ilmoittautunut parisenkymmentä juoksijaa tasaisella sukupuolijakaumalla. Bussimatka ja noin kilometrin kävelymatka bussilta majalle meni huomaamatta Maijaliisan kanssa rupatellessa. Ajattelin olevani häneen verrattuna aivan ylivarustautunut juomisten ja syömisten suhteen. Jälkeenpäin ajatellen kannoin todellakin koko ajan mukanani ainakin litran ylimääräistä juotavaa, sillä huoltoja oli tiheästi eikä jano vaivannut samalla lailla kuin kesähelteillä.

Lähtöpaikkamme oli samalla 115 km yli-ihmisultraajien kääntöpistehuolto. Ennen meidän saapumistamme ensimmäiset olivat jo ennättäneet käydä siellä kääntymässä. Oli mukava tietää, että näitä urheilijoita olisi tulossa matkan varrella vastaan. Kuvassa tunnelmia ennen lähtöämme.

Aamu oli kolea, mikä olisi tarkoittanut missä tahansa muussa kilpailussa sitä, että olisin lämmitellyt kävelemällä ja hölkkäilemällä 30-40 min. Kukaan muu osallistuja ei näyttänyt vaivaavan lämmittelyllä päätään. Kävin kävelemässä 200 metriä yksin. Arvelin kaikkien muiden olevan kokeneempia ja säästävän voimiaan ultrakisaan, joten minun lähes ensikertalaisen kannattaisi ottaa heistä mallia. Tämä oli virhe.

Reitin alku oli tosi mukavaa polkua mäntykankaalla. Ilmeisesti lähes kaikilla oli taktiikkana mennä hyväkulkuinen alku reipasta vauhtia. Itse olin päättänyt startata rauhallisesti. Jouduin kuitenkin aloittamaan aikomaanikin hitaammin, sillä lämmittelemättömällä kropallani syke oli  20-30 lyöntiä liian korkea. Harjoituslenkillä samalla vauhdilla syke on normaalisti reilusti pk-alueella, mutta nyt se oli sitkeästi yli 150-160. En missään nimessä halunnut riskeerata niin alkuvaiheessa sykkeen jämähtämistä korkeuksiin, joten otin kävelytaukoja ja etenin juostessakin jopa yli 8 min/km-vauhdilla jääden pian porukan hännille kahden muun maltillisen ihmisen kanssa. Mitä pitempään jatkoin hitaasti, sitä enemmän alkoi turhauttaa. Päätin kiristää hieman vauhtia ja ohittaa edelläni menevät juoksijat, ennen kuin alkaisi hidaskulkuinen taival. Ennätin sanoa heille, että hyväkulkuinen pohja loppuu pian, kun huomasimme eksyneemme reitiltä. Kukaan meistä kolmesta ei ollut huomannut reitin kääntymistä, joten jatkoimme vielä vähän matkaa odotellen sinisiä kuitunauhoja. En ollut seurannut karttaa, mutta avasin sen nyt rullalta ja päättelin meidän erehtyneen jatkamaan hiekkatietä, kun olisi pitänyt kääntyä sen vieressä kulkevan harjun päälle. Ei muuta kuin takaisin, ja asia oli juuri niin eli harjulle vaan. Aamulla valo tuli vielä viistosti puiden oksien välitse, joten kuitunauhoja ei ollut kääntymiskohdassa helppo havaita, vaikka niitä oli siinä reilusti. Vaikea sanoa, miten iso pummi tuosta tuli, mutta arvelen, että noin 3-4 min, sillä tahtimme oli rauhallista PPP-vauhtia siinä tielläkin. Syke ei vieläkään ollut laskenut normitasolle, mutta kiristin silti piirun verran. Välillä pistin taas kävelyksi, kun mittarin lukemat hirvittivät. Olin etukäteen ajatellut meneväni hitaasti 10-15 min, mutta nyt lämmittelyyn oli tärväytynyt jo tunti. Alkoi harmittaa ihan mahdottomasti. En ollut treenannut tällaista lönköttelyä varten! Koko muu porukka oli kaikonnut näkyvistä aikaa päivää sitten. Eteen tuli hiekkatie, enkä enää jaksanut pidätellä. Lähdin kiristämään reilusti tahtia ja huomasin, että vaikka vauhtia tuli lisää, syke ei lähtenyt nousuun. Vihdoinkin!

Tiellä tulivat vastaan 115 km matkan naisosallistujat, joille toivotin tsempit. Kaukana edessä näkyi joissakin mutkissa juoksija, jonka arvelin olevan omassa sarjassani. Pikkuhiljaa pääsin lähemmäksi ja tunnistin hänet Maijaliisaksi. Matka eteni noin 2-3 km pituisella tiepätkällä niin joutuin (olin intona, kun sain oikein juosta), että saavutin hänet reitin kääntyessä Maanselän vanhan asema-alueen kohdalla metsään. Matkasimme seuraavat 5 km yhtä matkaa. Se olikin ainoa pätkä koko kisassa, jonka menin juuri sillä järkevän tehokkaalla syketasolla, jolla olin alunperin aikonut mennä koko kisan. Oli myös onni, että matkaseuraa löytyi tuolle hankalalle pätkälle, jossa polku on hyvin heikko ja metsä paikoin tiheä.

Sanoin hieman ennen Maanselän Etappia, että saattaisimme juuri ennättää mennä Etapin ohi ennen kuin maratonille lähtevät starttaisivat. Minusta se oli innostava ajatus, mutta Maijaliisa ei kuulostanut aivan vakuuttuneelta. Maanselän huoltopisteelle aikaa kului lähdöstä aikalailla tasan kaksi tuntia. Maratoonarit olivat ennättäneet lähteä juuri, kun kirmasin tielle heidän peräänsä. Juoksu alkoi nyt vasta tuntua helpolta ja askel lennokkaalta. Maratoonarit olivat oman suorituksensa lämmittelymoodissa ja antoivat tietä pyytämättä, vaikka heidän vauhtinsa olisi sopinut minullekin. Lopulta päädyin miesjuoksijoiden letkaan, jossa rytmi vaikutti passelilta. Siinä sai jonkun kilometrin henkisesti levätä ja mennä vain edellä menijän kantapäitä katsellen. Letkasta suurin osa pysähtyi kuitenkin Hanhilammen huoltoon, jossa minulla ei ollut tarvetta täydentää juomavarastoa. Huomasin joutuneeni etummaiseksi juoksijaksi. Yleensä tykkään juosta polkukisoissa yksin tai etummaisena turvallisuussyistä, sillä miesten leveiden selkien takaa ei yhtään näe, mitä on edessä. Niinpä letkan vetäjän rooli sopi minulle. Pyrin pitämään samaa maltillista vauhtia, mutta koko ajan kummitteli mielessä, että nämä perässä tulijat ovat miehiä ja lyhyemmällä matkalla, joten heidän menohalunsa varmasti kasvavat. Yksi heistä pinkaisikin jonkin ajan kuluttua ohi ja jatkoimme vielä kahden miehen kanssa samaa tasaisena pysyvää tahtia kohti Teerivaaraa.  Muistin testilenkiltäni, että ennen vanhaa kyläkoulua on ärsyttävää sähkölinjanalustaa, joka nyt sateiden jälkeen olisi todennäköisesti pehmeä. Tarjosin miehille mahdollisuutta mennä edelle, sillä pitkillä jaloilla he pystyisivät loikkimaan pätkän nopeammin. Linja ei ollut niin paha kuin muistin, mutta koska olin etukäteen päättänyt inhota sitä, niin otin siinä välillä ihan kävelyaskelia. Tässä vaiheessa reisissä alkoi tuntua orastavaa puutumista. Tiesin sen johtuvan siitä, että olin saattanut mennä himpun liian kovaa viimeiset 10 km, sillä kroppa oli kunnolla lämmennyt ja olin halunnut korvata alkumatkani “menetetyn” vauhdin. Sitä paitsi kovaa juokseminen on paljon kivempaa kuin järkevä hölkyttely.

Teerivaaran huollossa takana oli 35 km ja edessä 22 km. Ihan hetken kävi mielessä laskea, kauanko se tarkoittaa ajallisesti, mutta pyyhkäisin ajatuksen heti mielestäni.  Pysähdyin ensimmäistä kertaa täyttämään juoksureppuni juomasäiliötä, sillä ennen pitkää edessä olisi reitin nousuosuus, jolloin on helpompi juoda letkusta kuin pullosta. Juomasäiliön kanssa meni säätämiseksi, enkä sen jälkeen saanut enää GPS:ää pysymään sievästi säiliön kyljessä, vaan koko loppumatkan sitä piti haroa niskasta ja asetella takaisin reppuun. Huoltopisteen talkoolaiset tarjosivat kyllä apua, mutta en ilmeisesti kyennyt prosessoimaan puhetta siinä vaiheessa, Lähdin taivaltamaan yksin. Silloin tällöin takaa tuli joku mies ohi, mutta muuten piti jaksaa tsempata ihan itsekseen. Matka Teerivaaralta Rönkköön tuntui älyttömän paljon pidemmältä kuin sama matka testilenkillä, jolloin olin koko matkan jutellut veljeni kanssa. Ennen Tolhovaaraa sain kiinni mieskilpailijan, joka oli pitkään ollut samassa letkassa kanssani. Tiesin edessä olevan tosi pahoja nousuja, joten halusin koettaa vielä hetken lujempaa tahtia ennen kävelyvaihteelle siirtymistä ja menin ohi.

Tolhovaaralle nousu keski ikuisuuden. Nousuhan on käytännössä louhikkoa, jossa polkua ei näy.  Vaaran päällä sai henkäistä vain hetken, ennen kuin piti laskeutua yhtä jyrkkää ja vaarallista rinnettä alas. Siinä kohti kaaduin ainoan kerran tässä reissussa, mutta onneksi vain sivuluisua märän turpeen takia, enkä satuttanut itseäni.

Muut nousut ennen Rönkköä olivat ihan yhtä kuluttavia. Loivemmissakaan alamäissä ei yhtään uskaltanut revitellä, vaikka etureidet olisivat sen sallineet. Kokonaisuutena jalat alkoivat nimittäin pökkelöityä ja tasapainosta alkoi olla huolta. Jalka tökkäsi kiviin yhä useammin. Tässä vaiheessa olisi ollut parempi, etten olisi tiennyt, mitä reitillä on tulossa: pelkkää siksakkia ylös alas yhä uudelleen ja uudelleen...

Rönkön huoltoon saavuin yllätyskannustuksen saattelemana, kun työkaverini Miia ja samoin työkuvioista tuttu Pauliina (jonka ottama kuva alla) olivat pysähtyneet koiravaelluksellaan huoltoon. Nämä kaksi supernaista olivat viime vuonna treenaamassa puolimaratonille ja leikkivät ainakin ajoittain kiltisti valmennettaviani, kun elämä yllätti pienen ihanan nyytin muodossa ja kisatavoite siirtyi toiseen aikaan tulevaan. Aion kyllä houkutella heidätkin vielä tällaiseen hulluuteen mukaan! Kannustus ja tsemppi tulivat vajaan kuuden tunnin kohdalla todella tarpeeseen, sillä positiiviset ajatukset olivat karsiutuneet aika pitkälti tässä vaiheessa ja olin luisumassa neutraalista tunnetilasta uupumukseen. Jotain puolifiksua heille siinä sopersin. Taisin analysoida, että täytyy mennä loppumatka maltilla. Se oli ihan älyttömän suurellisesti sanottu, sillä vaarana ei todellakaan ollut liiallinen vauhdinpito! Parempi termi olisi ollut ´sisulla´...

Edelläni lähti taivaltamaan maratoonari, jolla oli oma huoltaja laittamassa häntä taas kuntoon tien päälle. Minä toivoin, että minun huoltojoukkoni eli mieheni hoksaisi katsoa ja laskeskella GPS-seurannasta, että olin tunnin edellä aikatavoitettani. Monta kertaa harkitsin soittoa hänelle, sillä en halunnut päätyä odottelemaan tuntia maalissa ilman vaihtokamppeitani. Siinä vaiheessa puhelimen kaivaminen etutaskusta ja numeron valinta olisivat kuitenkin vaatineet aivokapasiteettia, jota minulla ei ollut. Kerran kyllä otin puhelimeni esiin, kun se soi ähkiessäni ylös oikein jyrkkää rinnettä Porttivaaralla tai siellä päin.  Painoin äänet pois, sillä juuri silloin ei ollut aikaa turista äidin kanssa. Illalla äiti tunnusti , että oli unohtanut koko kisan, mutta tajunnut sitten jälkeen päin, että olin ehkä pahassa paikassa vaaroilla. Tuttua virttä siitä, miten vaarallinen tällainen polkujuoksu ja varsinkin ultrailu on, en edes silloin illan puolikuolleessa olotilassa kuunnellut (taaskaan).

Viimeiset noin 12 km olivat selviytymistaistelua. En tarkoita pelkästään fyysisen jaksamisen kannalta, vaan etenkin psyykkisesti. En saanut mieleeni yhtäkään mukavaa ajatusta. Päällimmäinen tunnetila oli pettymys. Jälkeenpäin ajatellen olisin voinut iloita jokaisesta vaaranylityksestä, siitä, että sykkeeni olivat erittäinkin maltilliset ja pystyin vetämään lyhyet tiepätkät iha hyvää vauhtia. Pettymykseni johtui siitä, että olin saanut reiteni tukkoon, enkä pystynyt siis menemään keveästi ja euforisena viimeistä kahta tuntia Rönköstä maaliin. Alamäet olivat yksinkertaisesti niin muhkuraisia juurista ja kivistä, että en saanut tsempattua itseäni rohkeaan askellukseen (takaa tulevat lyhyempien matkojen menijät vaikuttivat aivan lentävän niissä). Ylämäet taas  menin naurettavan hitaasti, jopa paljon hitaammin kuin testilenkillä. Se ei johtunut niinkään jalkojen väsymisestä (joka ei ollut niin paha, kuin mitä joissain muissa kisoissa on ollut), vaan periksi antamisesta. Ajattelin koko ajan olevani sarjassani häntäpäässä, ja muiden olevan jo maalissa. Ei ollut enää mitään merkitystä sillä, miten reippaasti tunkkaisin rinteet ylös. Minulla oli epärealistinen odotus, että olisin säästellyt voimiani juuri sopivasti ja pystyisin vahvaan ja kiihtyvään loppuun. Taktiikkani ei ollut siis toiminut. Minulla ei ollut minkäänlaista strategiaa, miten vikaan menneessä tilanteessa noustaan murheen alhosta. Ainoa kannuste oli tosiaan se, että aina välillä tasaisilla pätkillä muistin katsoa kellosta, ettei vauhti ollut niin hidas kuin miltä se tuntui. En vain jaksanut iloita siitä yhtään, sillä kohtahan edessä oli taas kapuaminen ylös tai jyrkkä vaarallinen lasku alas ja joka kerta olisin väsyneempi. Ihan hirveästi tympi myös se, että matkalle varaamani Clifin suklaageelit eivät millään meinanneet mennä kurkusta alas tönkön koostumuksensa vuoksi. Niiden nauttiminen oli hidasta ja tuskallista ja jouduin juomaan hirveästi vettä, etten tukehtuisi niihin. Melkein pillahdin itkuun, kun säikähdin, heitinkö viimeisen juoksevamman Powerbarin geelin vahingossa roskien mukana pois Kettumäen huollossa. Kotona huomasin, että Powerbarin geelejä olisi ollut repun etutaskussa lisää, mutta enhän minä edes muistanut sellaisen pikkutaskun olemassaoloa...Tämä toistuu ihan joka kisassa, käsittämätöntä!

Jossain kohti vaarojen ylityksessä yhytin samalla matkalla olevan Heikin, joka jaksoi ylämäissä mennä piirun verran tehokkaammin ja jossain kohti taas minulla askel kulki paremmin. Ennen viimeistä porrastunkkausta Pienelle-Pöllylle hän tarjosi herrasmiesmäisesti tietä, mutta en todellakaan halunnut olla hänen tientukkonaan. Valittelimme molemmat jalkojen hapotusta. Käytin portaat viimeisen suklaageelin kakomiseen alas, sillä aioin aloittaa Kattikeskuksen rinteellä loppukirin pari kilometriä ennen maalia, enkä halunnut voimieni loppuvan kesken.

Rinnejuoksu alas ei mennyt ehkä ihan niin lennokkaasti kuin olin harjoitellut, mutta sain siinä kuitenkin uuden vaihteen päälle. Loppumatkan ihmettelin, miten näin pitkän matkan päätteeksi löytyi vielä kirikykyä. Maali vaan ei mystisesti tullutkaan vastaan siinä, missä se viimeksi oli - 4 vuotta sitten. Viitoitus jatkui ja jatkui, enkä voinut uskoa silmiäni. Maalia ei näkynyt missään! Jostain kuului sentään kuulutuksia. Viitoitus kääntyikin yhtäkkiä jyrkästi Vuokattihallin sisään ja kuulin oman nimeni mainittavan. JES! MAALI! Silkkaa suoraa baanaa! Otin rastiviikkoloppukiihdytykseni käyttöön ja rullasin maaliin. Olin tullut neljänneksi eli suunnilleen puolessa välissä sarjassani. Sijoitukseni olisi ollut seitsemäs, elleivät kaksi kilpasiskoa olisi juosseet reitillä harhaan. Harmitti heidän puolestaan, sillä hyvän juoksun tekivät. Mutta heillä löytyi asennetta maalissakin ottaa se kokemus osana lajia :)

Huoltomieheni oli juuri ja juuri ennättänyt paikalle. Juteltuani hetken myös paikalle ilmestyneen veljeni ja hänen vaimonsa kanssa ja vannottuani, että Ei Koskaan Enää, olin valmis suuntaamaan suoraan kotiin ilman pesuja ja keittoa. Oli varsin ryytynyt olo ja lisäksi olin hyvin hämilläni siitä, miten erilainen tämä matka oli ollut verrattuna muihin polkukisoihini. Ei Flowta. Ei onnistumisen tunnetta. Ei mustaa huumoria synkimmällä hetkellä. Vain jomottavat jalat. Aika oli parempi kuin odotin. Miksi en ollut tyytyväinen?

Koko ilta meni sulatellessa ja aamupäiväkin. Oliko tämä hyvä reissu vai tosiaan niin huono, kuin miltä eilen tuntui? Olin juuri alkanut kirjoittaa tätä postausta, kun minulle soitti paikallislehden toimittaja. Hän kysyi suoran ja helpon kysymyksen: “No millainen se reissu oikein oli?” Huh huh. Mielessäni ajattelin, että minulla menee varmasti loppuilta purkaa se ulos, jaksatko kuunnella? Mutta sanoin lyhyesti jotain epämääräistä, joka kuvaa kokemustani yleisellä tasolla ja ehkä 5 prosentin tarkkuudella. Hän kysyi myös, mikä polkujuoksussa viehättää. Nyt, kun olen lopulta rutistanut itsestäni taas yhden kisaraportin, voisin vastata viisaammin kuin kolme tuntia sitten toimittajalle: Polkujuoksussa viehättää se, että pitkillä polkumatkoilla  kauniit vaarat tai aavat suot ovat kehyksinä sellaisille sisäisille maisemille, jotka eivät millään muotoa ole pelkästään mahtavia ja innoittavia, vaan myös rujoja ja latteita ja vaikeasti ymmärrettäviä. Se, että jalat jaksavat silloinkin, kun mieli ei jaksa. Se, että ympärillä oleva metsä tuntuu tarjoavan levähdyspaikkaa mättäällä tai kaatuneen kelon päällä, eikä se painosta mihinkään. Kaikki paine on ihmisen omassa mielessä, ja se kontrasti on paljon suurempi kuin tiejuoksussa. Ristiriita siitä, että ihminen vapaaehtoisesti pakottaa itsensä jatkamaan juoksemista uupuneenakin hiljaa humisevan luonnon keskellä saa ainoan ratkaisunsa uskosta, että näin tehdäkseen ihmisen täytyy todella nauttia juoksemisesta ja haasteista. Hänen täytyy siis olla oikea polkujuoksija.

[maastojuoksu]

5-vuotissuunnitelma - alkusanat uudelle hullulle projektille

Pitkästä aikaa olen todella valtavan innnoissani, sillä minulla on vihdoinkin vuoden 2020 satamailisen ja pandemiavuosien jälkeen uusi juoksutavoite.

Vaikka olen ammatiltani psykologi, en voi olla hämmästymättä mielen voimaa yhä uudelleen ja uudelleen. Se, miten ajatus synnyttää mielikuvan, miten mielikuva nostattaa tietyn tunnetilan ja muistikuvia positiivisista kehontuntemuksista, ja miten keho järjestäytyy uudelleen noiden mielensisäisten muutosten voimasta ohjaten ihmistä käyttäytymään eri tavalla, on uskomattoman tehokas ja nopea prosessi. Kuulostaa älyttömän helpolta, mutta usein sen eteen joutuu tekemään tuskallisen paljon töitä. Nautin tästä huumasta juuri tällä hetkellä. Osaan todellakin arvostaa tätä tunnetta.

Takana on nimittäin kaksi vuotta inspiraation odottelua. En olisi koskaan voinut uskoa, että elämäntapajuoksuni latistuisi murto-osaan entisestä siitä huolimatta, että rakastan juoksemista, ja se saa minut ajoittaisten taukojen jälkeen tuntemaan itseni omaksi itsekseni, energiseksi ja hyvinvoivaksi. Kuten niin moni muukin (esim. monet asiakkaani), minäkin olen yrittänyt motivoida itseäni terveyssyillä ja mielenterveyssyillä. Liikunta on aikaa itselleni. Saan hyvän mielen lenkillä. Tuuletan aivojani. Kun käyn salilla, lisään toimintakykyisiä vuosiani. Nämä ovat lempeitä ja järkeviä tavoitteita. Sellaiset tavoitteet kuuluvat kypsään aikuisuuteen. Mutta ne eivät valitettavasti aina toimi. Ihminen jää sohvalle, koska on muitakin itsearmollisia tapoja viettää aikaansa.

Mutta mikä liikkumistavoite sytyttää? Mikä saa lenkille millä säällä tahansa? Mikä saa innostumaan niin, että arjen tunnit kerta kaikkiaan järjestää tavoitteen saavuttamisen mahdollistamiseksi? Mikä saa perustarpeemme pärjäämisestä täyttymään liikuntamielessä? Tätäkin olen ihmetellyt. Aiemmin mikä tahansa polku-ultra hienoissa maisemissa riitti. Olenko muka niin meritoitunut polkujuoksija tai rataultraaja, ettei mitään uutta kilpailutavoitetta enää löydy? En todellakaan. Olen selannut lukemattomat kerrat juoksukalentereita ja koettanut pähkäillä, minne saisin jonkun tavoitekisan. Olen siirtänyt jo kahden vuoden ajan post it-lapulta toiselle tavoitetta: "suunnittele kauden kilpailukalenteri". Kalenteri on jäänyt aina lähes tyhjäksi. Siellä on ollut tapahtumia, mutta mikään niistä ei ole etukäteen sytyttänyt toden teolla. Itse asiassa nytkin kalenterissa on yksi maraton, yksi puolimaraton ja 1,5 rastiviikkoa. Silti en ole viitsinyt järjestää elämääni niin, että voisin ko. maratonille mennä ensi kuussa tai olisin kunnossa, jossa kisasta voi nauttia. Tavoitteet eivät siis ole muuttaneet toimintaani käytännössä.

Tiedän tavoitteen asettelusta kaiken teoriassa, ja olen mielestäni kokeillut jokaista vipua heikoin tuloksin.

Olen aavistanut, että kyse on kilpailevista arvoista (aiheesta löytyy enteellistä pohdintaa täältä). Minua tarvitaan nyt enemmän teinini huoltajana, ja tehtäväni on järjestellä aikatauluni hänen kilpailujensa ja leiriensä mukaan. Kukaan ei ole pyytänyt minua, vaan haluan itse tehdä niin. Se on minulle tärkeää ja arvojeni mukaista. Samalla en kuitenkaan itse suhtaudu yhtä intohimoisesti kyseiseen lajiin, vaikka se onkin minulle rakas harrastus. Kun seuraan tytärtäni ja seuramme muita suunnistajia, näen heissä sitä samaa uppoutumista ja innostusta, joka minulla on kanavoitunut polku- ja ultrajuoksuun. Inspiroidun muiden intoilusta usein valtavasti, ja juuri sen vuoksi haluan mahdollistaa harrastamisen heille seuratoimijan ja talkoolaisen roolissa. Olisi tietenkin kiva, jos vielä joskus itsekin pärjään kyseisessä lajissa. Mutta suhtaudunko intohimoisesti suunnistusharjoitteluun? Rehellisesti sanottuna en (enää, sekin vaihe on joskus ollut).

Pari päivää sitten asia kirkastui todenteolla. Juttu lähti lasteni viattomasta heitosta: miten aiomme viettää mieheni kanssa 50-vuotissyntymäpäiviämme? Onneksi tuohon on vielä aikaa vuosia :D Suodattamatta ja miettimättä tokaisin, että sen kunniaksihan voisimme lähteä ultraamaan Yhdysvaltoihin, jossa reissaaminen on mieheni intohimo. Hän on tehnyt lukuisat road trippinsä yksin, sillä minua matkustaminen ei kiinnosta, enkä missään nimessä pystyisi istumaan paikoillani samoja tuntimääriä. Mieheni innostui välittömästi, sillä hän taisi olla jo haudannut toiveensa, että saisi koskaan minua seuraksi seikkailuillensa. Minulle taas oli hetkessä selvää, että jos joku muu hoitaa rasittavat matkajärjestelyt, olen valmis kärsimään matkustamisen pitkästyttävää tylsyyttä, aikaerorasitusta ja jopa juuri ja juuri voittamaan ärsyyntymiseni lentomatkustamisen ilmastopäästöistä vain päästäkseni juoksemaan jonkun eeppisen ultran mieheni kanssa.

Tässä lienee paikallaan mainita, että mieheni ei ole juossut vuosiin, eikä hän harrasta nykyään kerta kaikkiaan minkäänlaista liikunnaksi mainittavaa toimintaa. Se, että hän oli välittömästi valmis aloittamaan juoksuharjoittelun täydellisestä nollakunnosta liikuttaa minua yhtä paljon kuin häntä todennäköisesti minun taipumiseni roadtrippaamiseen isolla mantereella. Itse asiassa kuulin hänen ihmettelevän teinillemme, mikä mielenhäiriö minulle on tullut! Tajusin, että nyt me teemme jotakin isoa ja innostavaa yhdessä, vaiheessa, jossa lapsemme ovat itsenäistymässä ja me lähestymme vääjäämättä viidenkympin rajapyykkiä. Olemme tavoitteen edessä molemmat omalla tavallamme noviiseja, mutta kokemuksemme ja taitomme yhdistäen saamme hyvän kombon. Arvot ja tekemisen intohimo päätyivät vihdoinkin ottamaan toisiaan kädestä kiinni.

Ja plim! Yhtäkkiä olen taas ultrahuumassa. Kroppani suorastaan huutaa lisää tekemistä. Puhkun intoa ja leijailen. Kaikki seuraavat vuodet ennen tavoitetapahtumaa ovat yhtäkkiä edessäni odottamassa, että täytän ne osatavoitteilla. Kaikki ne kisat, joita en vielä viikko sitten millään muka saanut mahtumaan kalenteriin enkä innostunut niistä, ovat nyt osa suurempaa palapeliä ja merkityksellisiä. Jos ei tänä vuonna vielä kunto riitä kunnon kisoihin, niin tässä on vielä aikaa. Lasken, miten lisätä maltillisesti kilometrejä. Mietin, miten treenata yhdessä miehen ja tyttären kanssa niin, että jokainen voi edistyä omalla tasollaan. Suunnittelen vihdoinkin varusteiden päivittämistä ja hierojan varaamista. Kaikella sillä, jonka järjellä olen tiennyt tarpeelliseksi ja hyödylliseksi, on nyt tunnelatauksen tähtipölyä yllään. Arkisista asioista on tullut osa isoa kokonaisuutta, josta voin intoilla luvallisesti elämäni tärkeimmän ihmisen kanssa. Ja kaiken lisäksi nyt ei yhtään kauhistuta seuraava täysien pyöreiden rajapyykki, vaan edessä on tavattoman mielenkiintoisia vuosia: kaikkien lasten itsenäistyminen, psykoterapeutiksi opiskeleminen ja yhteinen liian-hullu-ja-juuri-siksi-niin-eeppinen projekti miehen kanssa. Kun minulla loppuu usko, että voisimme oikeasti osallistua johonkin hurjaan kisaan niin kaukana, tiedän mieheni peräänantamattomana luonteena puhuvan minut ympäri. Ja kun hän ei jaksaisi lähteä lenkille, minä toimin malliesimerkkinä ja lähden tsemppariksi.

Vaihtoehtoisia kisatapahtumia ja reittejä on tsekkailtu jo niin paljon, että niissä menee sekaisin. Siinäkin on oma viehätyksensä, että antaa itselleen luvan haaveilla mistä vain, ennen kuin jossain vaiheessa tavoite A ja varatavoitteet B ja C lukitaan.

Dream Big - sopii tähän lopetukseksi kuin juomareppu juoksijan selkään.

[maastojuoksu]

Pikakelaus kesästä syksyyn

Kohta ollaan joulussa, enkä ole ennättänyt kirjoitella tänne loppukesän ja syksyn juoksutapahtumista ja treeneistä. Koko ajan on ollut tohinaa. Sain loppuun urheilupsykologian opintoni ja aloitin saman tien urheiluravitsemuksen perusopinnot. Kun harjoittelussa tavoitteena on 12 h ultra, niin ei siinä kauheasti jää perhe-elämän ja töiden jälkeen enää blogin päivitykseen. Kymmeniä lenkeillä suunniteltuja blogitekstejä on siis jäänyt toteuttamatta.

On ollut todella virkistävää ja innostavaa opiskella tänä vuonna pitkästä aikaa, mutta se on vaatinut samanlaista asennetta kuin tavoitteellinen kuntoilukin. Itselle pitää asettaa aikarajat ja päämäärät, ja joustaa sitten kaikesta mistä voi, kun tulee se viime tinka. Sen olen tänä vuonna oppinut, että näillä kymmenillä unesta ei voi joustaa ainakaan, jos ei voi heti seuraavana päivänä paikata univajetta. Vaikka kroppa vielä toimisi, niin pää ei toimi, ja kaikki alkaa ärsyttää. Opiskelua täytyy rytmittää samalla tavalla kuin juoksulenkkejä. Pitää olla lepopäiviä, kevyttä perehtymistä ja tiiviitä rutistuksia, jolloin saa keskittyä asiaan kunnolla yhteen menoon. Nämä ovat varmasti olleet kaltaiselleni ikuiselle opiskelijalle joskus itsestäänselvyyksiä, mutta vuosien tauon jälkeen ne on täytynyt keksiä uudelleen. 

Heinäkuisen ultran jälkeen palauttelin marjastamalla, mutta sen jälkeen olen rakentanut harjoitusviikkoja maltillisesti kohti parhaillaan meneillään olevaa viimeistelykautta ennen Joensuu Night Runia. Ihan kisailematta en ole ollut. Kalenterissa on ollut merkintöjä useistakin polku- ja tasaisen kisoista siinä mielessä, mikä sopisi harjoitusviikon tavoitteisiin. Yksi alkuvuodesta asettamani tavoite oli parantaa tänä vuonna kympin, puolimaran tai maratonin aikaa. Kun sitä ei tullut tehtyä keväällä, syksyllä piti lunastaa itselle tehty lupaus. Kisamatkat päätettiin kuitenkin perheen ehdoilla, sillä myös lapset asettivat tänä vuonna itselleen juoksutavoitteita, ja minua tarvittiin kirittäjäksi. 

Elokuussa kävin juoksemassa pienen paikallisen polkujuoksukisan (n. 8 km) muutama viikko Pallaksen reissun jälkeen. En ollut vielä palannut vk-treeneihin, joten juoksu kulki tappisesti, ja aika oli minuutin viimevuotista huonompi. Olin kuitenkin todella ylpeä itsestäni, että uskalsin osallistua tuttuun kisaan tietäen jo, että aika ei tule olemaan mikään huippu. Positiivista oli sekin, että olin toipunut hyvin, vaikka lenkkejä oli takana vasta vähän.  

Syyskuun alussa oli Tunnin taival, jossa päällimmäinen huoleni oli, osaako perässä tuleva kuopus säädellä vauhtiaan ilman apuani, hän kun halusi eka kertaa kokeilla juosta näin pitkän kisan yksin. Huoleni oli turha, hän oli jopa saavuttanut minua loppua myöten, eikä eroa jäänyt kuin 600 metriä. Olenko minä tulossa vanhaksi vai onko nuoriso kehittynyt huimasti? Tajusin, että jos hän vain enää huolisi äitinsä seurakseen, voisimme tehdä lenkkejä samalla vauhdilla. Ensi vuonna en ehkä enää pärjää hänelle, ja hyvä niin. Numerot jäävät muistiini huonosti, joten jouduin tätä kirjoitusta varten tarkistamaan, oliko oma suoritukseni samaa tasoa kuin joskus aiemmin. Näköjään olin juossut 150 m pidemmälle neljä vuotta sitten, jolloin olinkin hetken aikaa elämäni parhaassa kympin kunnossa ennen ylirasitustilaa. Aika lähellä ollaan siis tuota kuntotasoa, nyt kuitenkin ilman samanlaista määrää vauhtikestävyys- ja intervalliharjoittelua.  Näköjään myös painottamalla harjoittelussa selvästi enemmän pk-vauhtista juoksua voi päästä hyviin tuloksiin jopa ikääntyneempänä. 

Syyskuussa olin ajatellut kokeilla puolimaratonia Kuopiossa. Ensin kuitenkin perheemme lähti ensikertalaisena Sukevan hölkkään, jossa on mahdollista juosta 7 km tai 21 km kiertäen seitsemän kilometrin lenkki kolmesti. Ilmoitin itseni esikoisen juoksukaveriksi ajatuksena juosta hänen kanssaan 7 km ja jatkaa siitä vähän reippaampaa tahtia loput 2 kierrosta, jolloin saisin mukavan puolimaratonin mittaisen  vauhtikestävyystreenin. En siis valmistautunut kisaan mitenkään vaan tarkoitus oli ottaa se harjoituksena. Lapsi kuitenkin heräsi kisa-aamuun röörit tukossa, eikä voinut lähteä juoksemaan. Niinpä minulle avautui yllättäen mahdollisuus kokeilla puolimaratonin ajan parantamista Sukevalla. Reitti oli yllättävän mutkikas, mutta korkeuserot olivat kohtuulliset. Nautin ihan hirveästi paineettomasta kisasta ja sainkin lähes niin hyvän tuloksen, kuin mikä joskus 10 v sitten asettamani pitkän aikavälin tavoite on ollut. Minuutilla jäi tulos uupumaan tavoiteajasta 1:45, joten jos koskaan en enää juokse maantiepuolikasta, niin olen tuohonkin aikaan tyytyväinen. Lisäbonuksena myös nuoremmat lapset juoksivat 7 km ja olivat saivat hyvät ajat, mikä oli yllätys heille itselleenkin. 

Kun esikoinen ei päässyt Sukevalla juoksemaan, niin päätin jättää Rauhalahti Kuopio Maratonilla puolikkaan väliin ja mennä siellä kympin hänen kaverinaan. Taas tuli todistettua, että toisin kuin teini-ikäinen voi luulla, kunto ei nouse hyvillä aikomuksilla ja suurilla luuloilla. Viimeiset kilometrit olivat hänelle tuskien taivalta, ja kävelysarjassa edenneet pikkusiskot saivat meidät maalisuoralla kiinni.  Sisukkaasti hän kuitenkin paransi omaa kympin ennätystään viime vuodelta, vaikka Kuopion reitti oli todella paljon vaativampi, kuin mitä odotimme. Emme ole ennen osallistuneet tuohon kisaan, vaikka se joskus on ollut mielessä. Tunnelma oli tosi hyvä. Samoin kuin Sukevallekin, myös Kuopioon voisi lähteä uudelleenkin. Kuopion maraton oli aito massatapahtuma, joten parkkipaikoista oli pulaa ja pesupaikalla ryysistä, mutta kokonaisuutena tämä oli hauska paluu entiseen kotikaupunkiin.

Lokakuussa oli perheellemme jo perinteeksi muodostunut Osmon superhölkkä, josta oma juoksuharrastukseni on aikanaan saanut kipinänsä. Pieksämäen reitti on varsin tasainen ja siellä on helppo pitää tasaista vauhtia yllä. Ajankohdan puolestakin se on monelle hyvä paikka rikkoa ennätyksiään.  Koko vuoden oli ollut selvää, että en tee siellä omaa juoksua (matkat 10 km, puolimaraton ja maraton), vaan koetamme yhdessä parantaa esikoisen viime vuoden kympin aikaa. Tavoitteena hänellä oli tunnin alitus, mutta epäilin sen olevan mahdotonta saavuttaa harrastamalla liikuntaa 1-2 krt/vko, siitäkin juoksua yleensä noin 3 km. Kuopion suoritus kuitenkin osoitti, että teinillä on sinniä ja kykyä mennä omilla äärirajoilla, joten tosissamme lähdimme matkaan. En ollut kuitenkaan tajunnut valvoa hänen aamun syömisiään ja juomisiaan, joten seurauksena oli koko matkan vaivannut vatsakramppi ja huono olo. Hän ei kertaakaan valittanut, mutta olemus kertoi omaa tarinaansa. Pakko oli välillä ehdottaa kävelyaskelia, kun toisen hengitys kuulosti niin vaikealta. Tunnin tavoitteeseen emme yltäneet, mutta ei se kauas jäänyt, ja lapsen ennätys parani samalta matkalta viime vuodelta 4 min. Ilman vatsakramppia tunnin ihme olisi ehkä tapahtunut. 

Tsempparina minulla oli hölkytellessä aikaa muistella, miten olen tämänkin tytön aikanaan lahjonut osallistumaan kyseisen tapahtuman lasten matkoille lupaamalla palkkioksi karkkia tai pienen lelun. Silloin oli kova halu saada lapsetkin osallistumaan, sillä arvelin heidän olevan siinä tapauksessa helpompaa kokeilla kilpailemista vanhemmalla iällä. Nykyään en enää toimisi noin, vaan luottaisin siihen, että esimerkin voimalla ajan myötä lapsi joko lähtee kilpatouhuun mukaan tai sitten ei. Toinen vaihtoehto olisi ollut juosta se lasten kilometri kaverina, mutta niihin aikoihin minulla oli itselläkin vuodessa vain yksi juoksukisa, ja se oli juuri Osmon superi. Tapahtumassa on aina ollut se huono puoli, että lasten lähtö on aikuisten lähdön jälkeen. Silloin kymmenisen vuotta sitten minulla oli vielä kynnys osallistua moneen tapahtumaan vuodessa, enkä osannut etsiä niistä tietoakaan. En ikinä haaveillutkaan, että joskus vielä koko perheemme juoksumatkailisi, vaikka suunnistuskisoissa taisimme jonkun verran käydä. Tänä vuonna ensimmäistä kertaa Osmon superiin ilmoittautui koko perhe, mutta keskimmäinen ei sitten startannutkaan nuhan takia. Tunnin taipaleelta itseluottamusta saanut 13-vuotiaamme juoksi kympin aikaan 48 min, mikä oli hänen tavoitteensakin, mutta harmitteli eksymistään lämmittelylenkillä. Siinä tuli yli 3 km ylimääräistä tehotreeniä juuri lähdön alle, ja jalat olivat hapoilla jo ennen starttia. Kuulemma hän aikoo nyt ryhtyä kunnolla treenaamaan.  Ilmeisesti siis ensi kesänäkin täytyy katsella maantiekisoja, jos ei itselle, niin muille.

Suunnistuskisojakin katselin loppukesälle, mutta viikonloppuja oli pakko säästää myös pihahommiin, opiskeluun ja pitkille lenkeille. Parina viikonloppuna olimme kuopuksen kanssa urheilukisoissa talkoissa, joten kisatunnelmia on saanut aistia monesta näkökulmasta. 

Maininnan syksyltä ansaitsee vielä omatoiminen 50 km ultra harjoituslenkkinä ja varustetestauksena. Ihan kohta alkaa keventely. Kurjimmat syyssäät ovat alkaneet, illat pimenevät, otsalamppuni alkaa tulla tiensä päähän, ja on vaikea keksiä iltaisin enää kivoja reittejä, joissa ei tarvitsi pelätä kompastuvansa ja rikkovansa jotain juuri kriittisessä vaiheessa. Viikolla kävin pitkästä aikaa polkujuoksulenkillä seuran porukassa ja totesin, että en kyllä toista kertaa lähde pimeässä polulle ennen kuin ultra on turvallisesti ohi. Olen muutaman viikon totuttanut lenkeillä  jalkoja tasaiselle alustalle, joten polulla hurjastelu tuntui siksikin äkkiä oudolta. 

Tänään satoi koko päivän kaatamalla ja aamulla oli sellainen olo, että päätin jättää back-to-back-treenin väliin ja mennä teinien kanssa salille. Yritän koko ajan muistaa, että kovat harjoituskilometrilukemat eivät paljon lohduta, jos ylirasitus johtaa sairastumiseen tai rasitusvammaan. Nämä viikot vaativat tarkkaa itsensä kuuntelemista ja uskallusta joustaa tarvittaessa. Olen ollut todella onnekas, syksy on mennyt terveenä ja vaikka kolotuksia on ollut, ne ovat olleet paljon lievempiä kuin aiemmin. Murheenkryyninä ovat olleet opiskeluistumisesta tiukentuneet paikat, joihin venyttely, hieronta tai putkirullauskaan eivät ole tehonneet. Jos 12 h ultra johonkin tökkää, niin yllätystautiin tai sitten istumisen seurauksiin.

[maastojuoksu]

Kohti uutta vuosikymmentä

Kohta on vuosi 2019 paketissa, ja on aika tehdä tilinpäätös juoksu-ja suunnistusvuodesta.Kohta on vuosi 2019 paketissa, ja on aika tehdä tilinpäätös juoksu-ja suunnistusvuodesta. Painotus oli 90%:sti juoksussa, ja suunnistus kulki mukana kesälomalla perheen yhteisenä touhuna. Tämä ei ollut ihan tarkoitus, sillä alkuvuodesta tein hienoja analyyseja ja suunnitelmia suunnistustaitoni parantamiseksi. Suunnitelmat “unohtuivat” kevään aikana, sillä suunnistukseen panostaminen olisi vaatinut toisenlaista harjoittelun jaksotusta ja aivotyötä taitoharjoitusten lisäämiksi arkeen, kuin mihin olen rutinoitunut polkujuoksuharjoittelussa.

Vaikka ylläoleva kuva on ladusta, hiihdin tänä vuonna ennätysvähän. Alkuvuoden kiometrejä en ole vielä summannut, mutta ei niitä paljon ole. Joulukuussa sain kasaan reilu 10 km. Olisin halunnut hiihtää enemmänkin, mutta ensin piti marraskuun loppupuoli palautella 12 tunnin ultralta Joensuu Night Runilta, ja sitten iski parin viikon flunssa. Joulukuun lopussa taas stressitaso nousi pilviin työelämän ja opiskelun (tällä hetkellä menossa ovat urheiluravitsemuksen perusopinnot) deadlinien ja samanaikaisen viime tippaan jääneen jouluvalmistelun kanssa. Kun kaiken tämän keskellä sähköpostiin tuli kuin joululahjana mahdollisuus päästä jonolistalta Endurance 24:lle helmikuussa, en monoja varmasti ennätä vilkaistakaan ennen maaliskuuta. Juoksulenkkejä olen tehnyt erittäin maltilisesti riskeeraamatta yhtään flunssan palaamista. Eilen sain tehtyä ensimmäisen yli 10 km lenkkini sitten marraskuun alun. Aika mahdottomaltahan tuo tuntuu päästä jonkinmoiseen juoksukuntoon ennen ensimmäistä ja kenties viimeistä 24 tunnin kisaani vajaan 2 kk päästä, mutta mieluummin kadun osallistumisen seurauksia kuin sitä, etten uskaltanut kokeilla.

Tämän vuoden iso tavoite oli juosta lyhyt polku-ultra tunturissa. Olin onnekas, ja sain unelman toteutumaan kahdesti (NUTS Karhunkierros toukokuussa ja NUTS Ylläs Pallas heinäkuussa).En opiskeluharrastuksen vuoksi ennättänyt enkä jaksanut  ponnistella näiden eteen niin paljon kuin olisin halunnut. Käteen jäi päällimmäisenä kokemukset kahdesta aivan erilaisesta vauhdinjaosta, mikä oli erittäin opettevaista. Toiseksi Pallakselta jäi aavistuksenomainen kyllästyminen teknisiin polkuihin lukuisten pahojen kaatumisten vuoksi. En ole sen reissun jälkeen hirveästi poluille suunnannut, mutten ole niitä aktiivisesti vältellytkään. Sanotaanko näin, että ei ole ollut polkunälkää. Kolmas mieleen jäänyt asia näistä kisoista oli se, että näköjään on mahdollista juosta kaksi polku-ultraa saman kesän aikana, jos malttaa palautella todella hyvin ensimmäisen kisan jälkeen. Sitä oikeastaan halusinkin testata, sillä haluan vielä joskus juosta yli 80 km polku-ultran. Siihen valmistautumisessa lyhyempi polkumatka kisana olisi hyvä välietappi. Nyt sain sitä varten kokemusta.

Tätä vuotta on muutenkin leimannut palauttelu, sillä en malttanut olla menemättä marraskuussa Joensuu Night Runiin, ja se tarkoitti täsmällistä suunnittelua harjoittelumäärän nostamisessa ja askelluksen totuttamisessa tasamaalle varovasti ja hitaasti Pallaksen jälkeen. Kun olin kaavaillut kokeilevani pitkästä aikaa kymppiä, maratonia tai puolimaratonia tiellä PB:tä hakien, niin syksyllä oikeastaan vain 10 km tai puolimaraton oli kahden ison kisan väliin järkiratkaisu. Lisäksi sain tehdä lyhyitä tiematkoja huvin vuoksi yksin tai lasteni kanssa ilman aikatavoitteita, joten syksyyn mahtui lopulta tosi paljon juoksutapahtumia.  Vaikka puolimaraton toteutui lopulta ex tempore aiemmin kuin kuvittelin muutaman tunnin varoitusajalla, olin tyytyväinen päästyäni ilman erikoisvalmisteluja minuutin päähän haaveajastani (Sukevan hölkässä). Vähän jäi kaivelemaan se, ettei nopeuskestävyystyyppistä harjoittelua eikä mäkivetoja tullut tänä vuonna riittävästi. Päätavoitteet olivat kuitenkin ultrilla, ja niissä halusin pärjätä sitkeydellä sekä fiksulla vauhdinjako- ja energiahuoltotaktiikalla. 

Uusia asioita tänä vuonna olivat opiskelu työn ohessa sekä maksimivoimaharjoittelu. Liikunta- ja urheilupsykologian opiskelu otti  tavattomasti aikaa, mutta vei täysin mennessään. Se tuki harjoittelua siinä määrin kuin ennätin soveltaa oppimaani käytäntöön. Päivätyöhöni opiskelusta oli valtavasti hyötyä, mikä motivoi löytämään sille aikaa. Huono puoli oli opiskelukirjoittamisen vaatima istumisen määrä, mikä jäykisti selkää ja takareisiä. Kun samaan aikaan voimaharjoittelu muuttui kuntopiirityyppisistä pitkistä sarjoista maksimivoimaan, takareidet eivät enää saaneet niin paljon pumppaavaa harjoitusta kuin aikaisempina vuosina, minkä hieroja pani voivotellen merkille. Ensi vuonna aion palauttaa kuntopiiriharjoittelun ohgjelmaan ja korvata sillä yhden lyhyen juoksulenkin. Maksimivoimaharjoittelu sopi kuitenkin niin hyvin jopa erityisen pitkien lenkkien kylkeen, että aion pitää sen ohjelmassa kerran viikossa. Voimaharjoittelu on se, josta ensimmäisenä luistan, mutta siihen motivoi esikoiseni, jonka kanssa teemme nämä treenit salilla aina yhdessä. Niinpä lihaskuntoharjoitteluni on joka tapauksessa kompromissi omien ja treenikaverini motiivien suhteen.

Urheiluravitsemuksen opiskelu on osoittautunut todella paljon haastavammaksi kuin liikunta- ja urheilupsykologia johtuen siitä, että siinä perustietoni ovat hatarammat kuin omalla tieteenalallani psykologiassa. Toisaalta ravitsemusoppeja on eri tavalla näppärää kokeilla heti arjessa. Tänä syksynä olen ymmärtänyt vähän paremmin, miksi vegaanina jaksan harjoitella yhä enemmän vuosi vuodelta keski-ikäisyydestäni huolimatta. Ravintopyramidini perustuu täysjyväviljoille ja palkokasveille, jotka molemmat ovat erinomaisia hiilihydraatin ja proteiinin lähteitä varsinkin yhdistettyinä. Suurin oivallukseni tänä syksynä on ollut, että erityisesti pitkistä harjoituksista palautuminen tehostuu huomattavasti, kun täyttää tyhjentyneet glykogeenivarastot perusruualla mahdollisimman pian harjoituksen jälkeen. Kestävyyslajin harrastajana en koe tarvitsevani kreatiinilisää, mutta soijaproteiini-isolaattia olen opetellut nyt lisäämään palautumisruokaan, jos proteiinipitoinen lämmin ateria ei osu heti siihen saumaan. Tällä keinolla olen pystynyt lisäämään kilometrimääriä ilman jalkojen väsymistä enemmän, kuin olisin uskonut mahdolliseksi. Tosin isoin rajoittaja on hidas kilometrivauhtini ja arjessa käytettävissä oleva aika, joten yli 100 km harjoitusviikkoja en tänäkään vuonna muistaakseni toteuttanut yhtään.

Mitäs ensi vuonna?

Uusia juttuja on suunnitteilla. Ensinnäkin käyn katsomassa, millainen tapahtuma 24 tunnin juoksu oikein on. Siitä menee varmaankin pari kuukautta palautua, joten en ole ilmoittautunut NUTS Karhunkierrokselle. Bodom Trailille halusimme koko perhe, mutta emme ennättäneet saada paikkoja. Jos alkaa keväällä harmittamaan kisojen puute, niin uskon voivani ostaa Karhunkierrokselle peruutuspaikan. Yksi syy siihen, etten ole paikkaani varannut on, etten vielä tiedä, mikä matka kiinnostaisi. Kaksi lyhyintä on nyt kokeiltu, mutta onko ensi vuonna kuitenkaan vielä perusmatkan vuoro, jos en ole ennättänyt saada polkua alle Endurancen jälkeen? 

Ensi vuonna suunnistus tulee isommaksi osaksi liikuntaharrastuksiani, sillä olen lupautunut parempien ehdokkaiden puutteessa oman seurani johtokuntaan, ja toivon kovasti pääseväni hyödyntämään seurassa myös urheilupsykologista tietoani. Lisäksi menen monen vuoden tauon jälkeen Venlojen viestiin. Meillä tulee olemaan serkkutyttöjen kanssa oma joukkue, ja tällä porukalla mitä vain älytöntä voi sattua :D 

Olen moneen kertaan selaillut ensi vuoden juoksukalenteria ja suunnistuskalenteria, mutta irtonaisia palasia on reissusuunnitelmien kannalta liikaa: teini-ikäisten kesätyöt, kuopuksen ratamatkat ja muut kisat, seuratyöhön (todennäköisesti kahdessa seurassa) menevä x määrä tunteja, rastiviikot, lasten motivaatio/motivaation puute suunnistukseen ja työkuvioissa tapahtuvat muutokset. Tiedän kuitenkin tarvitsevani jonkin kiintopisteen eli ykköstavoitteen, jota kohti kaikki harjoittelu tähtää.

Pst! Yksi todella pitkä kotimainen polku-ultra on mielessä. Korkeuseroiltaan ja maastopohjaltaan se olisi sellainen, että rastiviikkojen käymisestä ja pidempien matkojen suunnistamisesta voisi siihen valmistautumisessa olla hyötyä, jos vain vältyn suunnistamisessa aina vaanivalta ylirasitukselta. Kestoltaan se olisi yli 24 h. Niinpä en vielä mainitse tapahtuman nimeä, sillä katsotaanpa ensi se helmikuun Endurance 24 h, ovatko noin pitkät rykäisyt minun keholleni ja psyykelleni sopivaa touhua, vai olisiko ensi vuonna sittenkin päätavoite alittaa maratonilla 4 h. Sen verran kuitenkin paljastan Endurancen tavoitteesta, että toivoisin pääseväni niin lähelle sataa mailia, kuin mahdollista. Se olisi nätti luku.