#kisaraportti

[maastojuoksu]

Unelmajuoksu: Joensuu Night Run 2022

Miten tämän aloittaisin: takana on juuri elämäni ehdottomasti ällistyttävin, nautinnollisin ja onnellisin juoksukokemus. Käyn tässä läpi, mitä oikein tapahtui, miten sen ei olisi pitänyt olla mahdollista, ja spekuloin, miksi se silti tapahtui.

Pitkän ajan tavoitteeni on ollut olla sellaisessa peruskunnossa, että voisin minä päivänä tahansa lähteä vaikka ultrakisaan, jos joku kysyy mukaan. Tämän reissun jälkeen voin todeta, että tavoite on saavutettu. Kannustin nimittäin seurakaveriani Seppoa ilmoittautumaan Joensuu Night Runille viime tingassa, ja hän suostutteli minutkin viivalle. Kun osallistujakiintiö oli tuolloin jo lähes täysi, ei ollut aikaa epäröidä. Koin huonoa omaatuntoa siitä, että vein jonkun "oikean ultrajuoksijan" paikan. Eniten harmitti, että kovassa kunnossa oleva kaverini Miia jäi tästä reissulta rannalle. Ensi vuonna sitten!

Joensuu Night Run on Ultrajuoksuseura Sisun erinomaisesti järjestämä sisärataultrakilpailu, joka järjestetään marraskuussa. Kisassa juostaan iltakahdeksasta aamukahdeksaan 325,336 metrin mondoradalla. Tämä oli kolmas kerta, kun olin mukana. Samalla tämä oli minulle paluu ultrajuoksuun tai itse asiassa mihinkään puolimaratonia pidempään juoksuun 2,5 vuoteen. Osallistumisella oli siis henkilökohtaisesti iso merkitys.

Ennakkoasetelma

Aloin haaveilla osallistumisesta jo viime vuonna. Hehkutin hienoa tapahtumaa Miialle ja Sepolle. Arkeni oli kuitenkin aivan eri tavalla täyttä kuin "juoksuvuosinani". Harjoittelulle ei löytynyt aikaa tahtotilasta ja tavoitteista huolimatta. Tätä lannistavaa tosiseikkaa puin tarkemmin huhtikuisessa blogitekstissä, jossa löysin innon ja ajan lenkkeilyyn ainakin muutamaksi kuukaudeksi. Tuo kevään ja alkukesän 2,5 kuukauden treenijakso toimi valitettavasti ainoana varsinaisena juoksuharjoittelupohjana Joensuu Night Runille. Huhti-toukokuun aikana tein neljä 15-22 km juoksupitkistä ja juoksin yhden kympin kisan. Viikkotasolla harjoitusmäärät olivat vain noin 30-45 km. Kesäkuun lopussa juoksin elämäni tuskallisimman puolimaratonin Hossassa. Ikinä ei ole ollut niin rankkaa, vaikka reitti itsessään ei ole lainkaan vaativa. Olin muka harjoitellut pari kuukautta, mutta tulokseni oli paljon huonompi kuin edellisenä vuonna. Tajusin, että koronavuosien lepäily oli syönyt aikaisempien juoksuvuosien pohjan kokonaan pois, ja että olin paljon heikommassa hapessa kuin olin kuvitellut.

Heinäkuussa tuli suunnistettua paljon rastiviikkojen vuoksi, mutta huono kuntoni lähinnä lannisti, eikä suunnitus tuntunut sujuvan. Saman tien, kun olin heinäkuun lopulla laatinut oikean harjoitussuunnitelman kohti Joensuuta, sairastuin koronaan. En siis missään vaiheessa ennättänyt kunnolla noudattaa suunnitelmaa. Kävin sosiaalisista syistä sen jälkeen vielä ensikertalaisena kahdessa tapahtumassa: Tunturisuunnistuksessa Saariselällä kuntosarjassa sekä Rokua Trail Runilla puolimaratonilla. En palautunut kummastakaan joko stressitason, koronan jälkioireiden tai huonon kestävyyspohjan vuoksi. Rokua Trailissa elokuun lopulla tavoitteeni oli ytimekäs "että ei v-tuta". Saavutin tuon tavoitteen ja jopa nautin kisasta juoksemalla koko ajan mukavuusvyöhykkeellä, mutta silti reissu kuormitti liikaa. Suunnistuksessa päätavoitteen piti olla SM-erikoispitkä. Koska jouduin keskeyttämään SM-keskimatkalla syyskuussa, en lopulta edes osallistunut SM-erikoispitkälle lokakuussa, vaan kiersin siellä helpoimman kuntoradan. Sielläkin sykkeet olivat kävely-hölkkävauhdissa aivan tapissa, ja liikunnan ilo oli kaukana. Niinpä en uskaltanut syksyllä ahtaa juoksutreenejä muutenkin tiukkoihin viikkoihin, jotta pysyisin työkykyisenä.

Liikunnan harrastaminen koostui syys-marraskuussa seuramme kuntopiiristä (siellä oli pakko käydä, sillä ohjaan sen itse), muutamasta salikäynnistä, yhdestä parin tunnin sauvakävelystä (seuran yhteislenkki), muutamasta 4-8 km kävely-hölkkälenkistä ja muutamista reippaista 4-8 km kävelylenkeistä. Viikkoa ennen kisaa sentään kävin suunnistusseuramme yhteislenkillä kävelemässä ja hölkkäämässä noin 12 km. Sykemittari näytti ylikuormitustilaa kaksi viikkoa putkeen ennen Joensuuta ihan vain stressin vuoksi.

Kaiken tämän lisäksi kisaa edeltävät viikot olivat monesta syystä henkisesti poikkeuksellisen raskaita. En nukkunut yhtään yötä hyvin. Pelkäsin, että rikon itseni ultrassa ihan lopullisesti. En olisi edes ajatellut kisaa etukäteen, ellei Seppo olisi kysellyt yhteisistä matkasuunnitelmistamme. Toisaalta, kaikkien vaikeuksien keskelle kaipasin nimenomaan ultrajuoksukuplaa ja keskittymistä tuntikausia vain olemiseen ja etenemiseen. Kun teimme vastikään psykoterapiakoulutuksen ryhmäterapiassa rentouttavaa luontoaiheista mielikuvaharjoitusta, puhkesin kyyneliin. Ikävöin metsää ja juoksemista niin paljon, että se tuntui suorastaan fyysisesti. Siitäkin tiesin, etten voi mitenkään jättää Joensuu Night Runia välistä.

Valmistauduin 12 tunnin ultralle harvinaisen huonosti myös viimeisten päivien osalta. Perjantai meni tulipalokiireessä ylitöiksi ilman lounastaukoa. Söin aamupalan lisäksi ennen iltakahdeksaa vain yhden voileivän, banaanin ja neljä keksiä. Lisäksi autoni hajosi torstaina, joten perjantain työmatkat piti kävellä. Ei siis etukäteistankkausta eikä edellistä päivää pois jalkojen päältä. Tuntui suorastaan surkuhupaisalta, että kaikki meni mönkään. Ennätin pakkaamaan vasta myöhään perjantai-iltana. Silloin tajusin, ettei minulla ole edes riittävästi geelejä. Niitä, laastareita ym., kipaisin ostamaan kisapäivän aamuna. Onneksi kaupan hyllyllä pistivät silmään myös rakkolaastarit. Olin ollut niin kauan pois ultrajuoksupiireistä, että olin unohtanut moisen hyödykkeen. Rakkolaastereille tuli myöhemmin käyttöä (Sepolla, ei onneksi minulla). Kesällä hankituilla uusilla Hokilla en ollut juossut metriäkään. Olin pitänyt niitä jalassa, kun tein töitä kotona seisomapöydän ääressä. Olin todennut lestin sopivaksi, mutta otin varalta mukaan myös pari vuotta vanhat vastaavat Hokat. Riskillä siis mentiin joka sektorilla.

Kisaviikonlopun mietteet ennen lähtöä

Toivoin, että pystyisin juoksemaan ikävuoteni eli 45 km täyteen. Kesän tunnelmien jäljiltä reilun maratonin juokseminen olisi minulle erittäin kova tulos. Jos oikein hyvin kävisi, olisi siistiä juosta suunnistusseuramme juhlavuoden kunniaksi 75 km, mutta se kuulosti liian kunnianhimoiselta. En uskonut selviäväni pystyssä aamuun asti, joten otin mukaan makuupussin ja retkipatjan.

Mieheni lähti kuskiksi ja varasi itselleen hotellihuoneen Joensuusta. Lähdimme Kajaanista Joensuuhun liiankin hyvissä ajoin, sillä halusimme syödä matkalla kunnon ruuan ja ennättää varata huoltopöydän hyvältä paikalta. Menomatka sujui rattoisasti jutellen mm. juoksumuistoista ja suunnitellessa strategiaa. Seppo oli 12 tunnin sisärataultralla ensikertalainen, mutta muutoin minua paljon kokeneempi ultraaja. Hänen asiantuntevat kysymyksensä pakottivat minutkin orientoitumaan kisaan. Olin realisti. Tiesin syksyn lenkkeily-yritysten vuoksi, etten pystyisi juoksemaan putkeen kuin max 5-10 minuuttia ennen kuin syke alkaisi kohota pilviin. Kisastrategiani keksin hotellin aulassa muutamaa tuntia ennen kuin saavuimme hallille. 5 min kävelyä ja 5 min juoksua vuorotellen läpi yön. Tasaluvut olisi helppo muistaa, ja rytmi sopisi 15 min välein juoma- ja geelitaukoihin. En voinut haaveillakaan noudattavani aikaisempien vuosien taktiikoita. Seppo yritti kauniisti vihjata, että suunnitelma kuulosti intervalliharjoittelulta eikä ultrajuoksemiselta. En tietenkään aikonut juosta intervallitreenin vauhdilla, joten minusta rytmitys kuulosti turvalliselta.

Hallilla jäi liiankin paljon luppoaikaa. Yleensä olen ollut ennen kisaa kierroksilla ja jännittänyt, mutta nyt olo oli leppoisa ja kiitollinen. Olin siellä, missä pitääkin: olin uskaltautunut pitkästä aikaa johonkin näin älyttömään! Rata tuntui verrytellessä tutulta. Hyvät fiilikset aiemmilta Joensuu Night Runin kerroilta palautuivat mieleen. Edessä oli silti suuri tuntematon. Miten pitkään jaksaisin kiertää rataa? Miten jalat kestäisivät yhtäkkisen kovan rasituksen? Kestäisikö pää? Muistaakseni sanoin miehelleni ja Sepolle, että todennäköisesti itken koko yön.

Se on vauhti joka tappaa, eikä matka

Joensuu Night Runin lähdössä klo 20:00 oli jälleen kerran kohtalokkaan eeppistä tunnelmaa, kun järjestäydyimme marssimusiikin tahdissa järjestävän seuran lipun taakse. Olisin halunnut aloittaa kävelemällä, mutta Sepon mielestä se ei olisi ollut riittävän kunniakasta. Niinpä jättäydyin viimeiseksi ja juoksin muiden perässä. Kisatunnelmassa oli hyvä olla. Käveleminen oli mukavaa, ja juokseminen vielä mukavampaa. Itse asiassa juoksu tuntui käsittämättömän hyvältä. Jalat lähtivät rullaamaan vetävällä askeleella kuin itsestään. Jouduin juoksuosuuksilla ohittelemaan paljon, ja ensimmäisinä tunteina käväisi mielessä, juoksenko liian kovaa. Kelloni oli akun säätämiseksi juoksumattomoodissa, enkä tiennyt, pitäisikö se arvioon vauhdeista luottaa. Jälkikäteen kello arvioi matkan reilusti yläkanttiin, joten se ei tiennyt todellisia vauhteja oikein. Itse asiassa en välittänyt kilometrivauhdista lainkaan. Ajattelin vain sitä, tuntuuko edelleen hyvältä, milloin vaihdan kävelyyn tai juoksuun, kävelenkö sisäradalla vai ulkoradalla, milloin pitää juoda jne. Keskiarvosyke nousi aika pian yli 150-160 ja siellä pysyi. En säikähtänyt, sillä olen juossut kaikki ultrani tuolla sykkeellä.

Ensimmäiset pari tuntia hujahtivat ihan itsestään. Pidin ensimmäisen vessatauon vähän ennen klo 22. Fiilis parani koko ajan. Tunsin itseni onnelliseksi ja jaksavaksi. Ainoina epämukavuuksina alkoi ilmetä vasemman takareiden kireyttä kävellessä (vanha vaiva), ja ehkä tästä johtuen joillakin kävelykierroksilla kipua vasemman jalan isovarpaan nivelessä. Nämä tuntemukset menivät onneksi ohi.

Ihmettelin, miten jaksoin vetää juoksukierrokset helposti, vaikka vauhti ei ollut hölkkää. 5-5-systeemi vaikutti toimivan! Kun juoksu kulki, päätin pidentää juoksuosuutta muutamalla minuutilla max 10 minuuttiin yhden kerran tunnissa. Tein näin 2-3 tunnin aikana, mutta huomasin juoksuvauhdin alkavan laskea vedon kuluessa, eikä seuraava kävelyosuus enää palauttanut niin hyvin. Niinpä palasin 5-5-jakoon.

Etenemistyylini alkoi herättää kanssajuoksijoissa kysymyksiä. Jouduin hieman selittämään strategiaani. Eihän se minustakaan olisi vaikuttanut järkevältä, jos olisin seurannut sitä jonkun toisen toteuttamana. Juteltiin käveluosuudella kokeneen ultrajuoksijan kanssa korona-ajan vaikutuksesta ultrajuksuharrastukseen. Oli lohdullista kuulla, että muillakin on ollut samanlaista. Myöhemmin sain todella paljon hyödyllistä ja asiantuntevaa sparrausta kyseiseltä juoksijalta, joka joutui lopettamaan aamuyöllä oman kisansa kesken. Suuret kiitokset kaikista vinkeistä ja kannustuksesta!

Maraton tuli täyteen ajassa 4:46, mikä olisi minulle kelpo tulos milloin tahansa. Pian olin juossut myös tavoitteeni 45 km, jee! Ei todellakaan tehnyt mieli lopettaa siihen, kun olin päässyt alkuun. Kun 50 km täyttyi, humahti yli onnentunne: minä tein sen, palasin ultrajuoksijaksi!! Aloin ennakoida, että 75 km ei ehkä olisikaan mahdotonta saavuttaa.

Ihmettelin täydellistä olotilaani. En pystynyt palauttamaan mieleen ultrataukoni ajalta viime vuosilta yhtään samantapaista onnentunnetta. Nyt tätä kirjoittaessa tulee mieleen viime syksyn parin kuukauden juoksu-/suunnistusstriikkini, jolloin juoksin joka päivä parin kuukauden ajan vähintään yhden mailin. Silloinkin ihmettelin, miten voin olla koko ajan niin hyvällä tuulella. Olen niitä onnekkaita, jotka todella kokevat myyttisen runner's high:n. Polku-ultrilla tämä tunne on aaltoillut. Nytkin odotin koko ajan, milloin kipu ja uupumus ainakin hetkellisesti voittavat. Endokannabinoidit tai niiden reseptorit aivoissani kuitenkin päättivät, että nyt kun kerrankin juhlitaan, niin mennään sitten koko rahan edestä.

Jossain vaiheessa sparraajani vinkkasi, että 100 km voisi olla mahdollinen. Heitin ajatuksen saman tien syrjään. En halunnut ottaa minkäänlaisia paineita. Juoksin flowssa tunti tunnilta, halusin vain nauttia.

Kun kello tuli 02, mielessä käväisi, että olin ennakoinut Sepolle aamuyön pikkutuntien sudenhetkeä. Siitä ei näkynyt mitään muuta merkkiä, kuin että ruuansulatuselimistö alkoi vastustella geelejä. Olin siihen asti ottanut geelin puolen tunnin välein. Nyt geelihetki alkoi etoa jo etukäteen. Kun etenin keskimäärin hitaammin kuin muut, arvelin pärjääväni hyvin yhdelläkin geelillä tunnissa, jos ottaisin sen lisäksi kolmesti tunnissa urheilujuomaa. Sitä oli riittävästi tarjolla järjestäjien huoltopöydässä. Tailwind oli ollut urkkajuomani 2,5-3 vuoden takaisissa ultrakisoissa ja tämän kesän suunnistuskisoissa, joten minun ei tarvinnut huolehtia sen imeytymisestä. Siitä huolimatta vatsavaivat jatkuivat. Pahempaakin on koettu, mutta välillä olo käväisi huonona. Moni kanssajuoksija alkoi näyttää aika surkealta, enkä halunnut päätyä samaan jamaan. Muun muassa Sepolla oli ollut pidempi huono pätkä. Seppo oli kertonut huoltojensa olevan 20 min välein. Minun oli pakko siirtyä tuohon rytmiin, kun urkkajuomakin alkoi tehdä pahaa vartin välein otettuna. Suuta kuivi koko ajan, joten nestettä oli pakko ottaa usein suullinen huoltojen välissäkin. Aamuyöllä pidin pakon edessä toisen vessatauon. Harvempi tankkausrytmi toimi, mutta riskejä punniten päätin tehdä vielä yhden muutoksen eli jättää geelit kokonaan pois ja luottaa ainoastaan urkkajuomaan. Se oli toimiva ratkaisu.

Mieliala pysyi imeytymisongelmista huolimatta korkealla. Joskus klo 3-4 tunsin silkkaa epäuskoa. Olo oli tavallaan tosi skarppi ja tavallaan epätodellinen. Olin taivaltanut 7-8 tuntia, enkä tuntenut minkäänlaista uupumusta, kangistumista enkä energiahukkaa. Juoksukierrokset menivät edelleen alle kahteen minuuttiin, mikä kertoi siitä, että kroppa todellakin jaksoi vielä. Kävelyosuudet alkoivat tuntua hieman vaikeammilta, sillä lihakset eivät antaneet enää myöten ottaa pitkiä askelia. Silti en kokenut joutuvani puskemaan, vaan pystyin etenemään rennosti, kun tihensin askelrytmiä. Olin hitaasti hivuttautunut ylöpäin tulosluettelossa. Tiesin vauhtini olevan 5 minuutin kävelytaukojen vuoksi niin hidas, etten voisi sijoittua kympin sakkiin. Kun sijoitus ei ollut alunperinkään minkäänlainen tavoite, sillä ei ollut väliä. Klo 4-5 maissa tavoitteeksi asettui selkeästi päästä kisa loppuun saakka. Aloin olla varma, että se onnistuisi.

Klo 5 oli viimeinen suunnanvaihto. Kolme tuntia aikaa "maaliin". En ole koskaan osannut, enkä osannut nytkään, harrastaa kisan aikana matematiikkaa. Sparraajani vinkkasi jossain vaiheessa, että saattaisin olla edelleen satasen vauhdissa. Hän ei vaikuttanut aivan luottavaiselta, enkä minäkään jaksanut uskoa siihen. Vaikka juoksukierrokset onnistuivat entiseen malliin, saman ringin kiertäminen alkoi nyt 9-10 tunnin reippailun jälkeen tuntua jopa hieman tylsältä. Ajatuksia oli ajoittain vaikea pitää kasassa. Pieniä kireyksiä alkoi tuntua siellä täällä, mutta ne menivät ohi. Sormet olivat olleet turvoksissa jo monta tuntia, mutta tilanne ei pahentunut mahdottomaksi. Pienestä väsymisestä huolimatta oli vielä helppo hymyillä ja nauttia.

Tunsin tekeväni unenomaista unelmajuoksua, jota ei ehkä enää koskaan tapahtuisi uudelleen. Toistelin itselleni: miten tämä on mahdollista? Olenko aiemmin harjoitellut liikaa? Olenko kerrankin tarpeeksi levännyt? Voiko 3 vuoden takaisilla juoksupohjilla olla enää merkitystä? En muista, että olisin tehnyt yhden yhtä lenkkiä sillä ajatuksella, että yrittäisin totuttautua ultrakisan vauhtiin. Minulla ei edelleenkään ollut käsitystä vauhdistani, mutta tajusin sen olevan aivan liian kova, jos juoksisin samaa vauhtia koko ajan. Se oli helppo ymmärtää, sillä ainoastaan kisan parhaimmat etenivät samaa tahtia tai nopeammin yön tuossa vaiheessa. Nyt jälkikäteen laskien vauhtini oli juoksuosuuksilla 5:28-6:05 min/km. Tuo vauhti tuli jostakin lihasmuistista, ja on ilmeisesti jonkun muinaisen kuntotasoni taloudellisen askeleen tahti.

Jossain noilla main kiinnitin huomiota siihen, että moni juoksija puki ylleen pitkähihaista paitaa, mutta minulla oli edelleen lämmin ja energinen olo. Pohdin aidosti, olivatko uuden työn hektisyydestä johtuvat lounastaukojen väliin jäämiset tuottaneet sivuvaikutuksena tehokkaampaa rasvanpolttokykyä. Olin ollut liian vähillä eväillä töissä valitettavasti koko edellisen viikonkin, joten jo juoksuun lähtiessä lihasten glykogeenivarastot olivat luultavasti vajaat. Toki nyt jälkeenpäin ajatellen, kun en liikkunut viikolla enempää kuin yhden kävelylenkin, yhden kuntopiirin ja yhdet työmatkat, niin tuskinpa lihasten energiavarastoilla oli vaaraa ehtyä passiivisessa arjessani.

5 min pätkissä pitkä yö tuntui menneen kuin huomaamatta. Kuuden maissa alkoi kuitenkin tuntua, että 5 minuuttia on yllättävän pitkä aika. Kello 6-7 välillä eteneminen ei tuntunut enää ihan yhtä helpolta kuin aiemmin, mutta olin hyvävoimainen. Seppokin oli saanut uuden otteen juoksusta siirryttyään muutamia tunteja aiemmin tiheään kävelyn ja juoksun yhdistelmään, joka ei perustunut aikaan vaan kierroksiin. Tsemppasimme toinen toisiamme.

Kun ajatukset olivat livahtaneet 100 kilometrin mahdollisuuteen tai tulosluetteloon, olin edellisinä tunteina palauttanut ne nopeasti takaisin tekemisen rytmiin, radan valkoiseen viivaan ja kellon seuraamiseen. Kun aikaa oli jäljellä vajaa kaksi tuntia, tunsin äkkiä juoksevani kelloa vastaan. Vaikka en ollut mitenkään voinut kuvitella voivani juosta 100 km rapakunnossa, tuon rajapyykin mahdollisuus oli ilmeisesti olemassa. Päätin, että menen samalla vakiovauhdilla, ja jos se ei riitä, niin sitten se ei riitä. Muutaman kerran yritin pidentää minuutilla parilla juoksupätkää, mutta se ei tuntunut mukavalta. Ynnäilin ja ynnäilin ajan riittävyyttä.

90 km tuli täyteen. Aikaa oli jäljellä reilu tunti, mutta samaan aikaan käveleminen alkoi tuntua raskaammalta, ja juoksuvauhti alkoi hiipua. Kyse saattoi olla vain siitä, että tiesin kisan kohta päättyvän. Tai ehkä juoksemisen ilo väheni, kun en voinut vastustaa paineita saada satanen mittariin. Joka tapauksessa viimeisen tunnin aikana meno ei ollut enää rentoa, vaan jouduin vähän ponnistelemaan. Onneksi sparraajani oli tarkkana, ja ilmoitti noin 30-40 min ennen maalia, että voisin jatkaa samalla perusvauhdillani loppuun saakka. Lopulta tajusin itsekin ajan riittävän varmuudella sataan kilsaan. Annoin liikutusten kyynelten nousta hetkeksi silmiin. Olo oli kuin voittajalla. Tämä oli täysin käsittämätöntä! Niinpä pidin kiinni kävelytauoistakin, kunnes toinen sparrattava pakotti minut juoksuvauhtiin kuullessaan, mikä kilometriluku minulla kajasti edessä. Keskimäärin noin 6:30 vauhtia sain tsempattua viimeiset kymmenisen minuuttia. Lähestyimme aamukahdeksaa molemmat Sepon kanssa sijalla 10.

Hurmosjuoksun tilinpäätös

Kun aikamerkki tuli, olin ylittänyt itseni moninkertaisesti. Olin vihdoinkin voittanut Endurance 24:n jättämän pelon, että rikon itseni ultraamalla. Olin voittanut ylisuorittamisen vaatimuksen tällaiseen kisaan valmistautuessa (ei tarvittukaan 70-80 kilsan treenimääriä kuussa). Ja ennen kaikkea olin saanut vahvan kokemuksen, että yksi elämäni tärkeimmistä voimavaroista, juoksemisen ilo, on edelleen löydettävissä. Vaikka tulos 101 km on omassa Joensuu Night Run -tilastossani heikoin, se on silti ehdottomasti paras ja ikimuistoisin, sillä sen ei olisi pitänyt olla mahdollista minkään järjen mukaan. Mieheni totesi, etten edes näyttänyt olevan niin hajalla kuin yleensä kisan jälkeen. Toki olo oli aamulla heikko ja käveleminen on nyt päivä tapahtuman jälkeen vaikeaa, mutta palautuminen on sujunut hyvin. Syy lienee se, rääkännyt kisassa itseäni, vaan todistin, että ultraaminen voi ja saa tuntua hyvältä.

Tämä oli todellinen unelmakisa. En edes ajattele, onko se uuden alku. Nyt tuntuu vain siltä, että olin jälleen kotona jalkojeni päällä, ja voi että, se oli silkkaa onnea se.

[lottahanski]

Kisaraportti: Helsinki City 5 - kevään kunnon mittaus

Uusi blogipostaus! New blog post!

Short summary in English in the end of this blog post!Osallistuminen tapahtumaan saatu. Keväinen viikonloppu oli täydellinen kunnon testaamiseen ja lähdin innolla Salvequick Helsinki City 5 -tapahtumaan testaamaan vitosen vauhtia. Odotukset eivät hiponeet pilviä, sillä kevät on sujunut lasten päiväkodista mukana tuomien flunssien, vatsatautien ja lopulta koronan varjossa. Sain noin viisi…

[vemppula]

Kisaraportti Tuusulanjärvi triathlonista. Linkki profiilissa. #kisaraportti #blogi #uusipostaus #jäpytri #kajotriathlon #triathlon #newblogtext #blog #triathlonblog #tahto

[maastojuoksu]

Endurance 24h 2020 Osa 2: Ultrahaasteen huipennus

Kaksi viikkoa kisan jälkeen: Rakot alkavat parantua, jalat tuntuvat aika hyviltä,  väsymys univelan takia, sumuinen pää, ärtymys, kaikki sujuu kuin hidastetussa filmissä. Olin suunnitellut  tekeväni näinä viikkoina kaikkea kivaa, mihin ennen ultraa ei ollut aikaa, mutta hermostoni vaatii minua tuijottamaan kattoon ja hengittelemään syvään. Kannattiko uhrata kevät palautumiseen?

Sitä mietin tätä kirjoittaessani. Varoitan, raportti on PITKÄ.

(Valmistautumisesta elämäni ensimmäiseen 24 h rataultraan voit lukea täältä.)

Aamu Esport Arenalla Espoossa

Saavumme huoltohenkilöni kanssa areenalle noin klo 10. Osallistujia on pyydetty hakemaan numeronsa viimeistään klo 11. Saan vihreän tapahtumapaidan ja kirjekuoren. Emme heti näe, minne mennä, joudumme kysymään neuvoa. Löydämme huoltopöytärivin, mutta kaikki pöydät ja myös suurin osa seinänvierustilasta pöytien takana on varattu. Lähetän huoltohenkilön etsimään tyhjää tilaa toisesta suunnasta, kippaamme tavaramme seinän viereen, ja lähden muista mallia katsoen pöllimään tuolia muualta hallista. Pöytärivissä on muutamia aukkoja. Työnnän tuolin siihen ja pyydän huoltoani asettelemaan geelini siihen. Lähden itse etsimään seinustalta naisten pukkaria vaihtaakseni juoksutrikoot, sukat ja kengät. Olen ottanut mukaan capripituiset ja täyspitkät trikoot. Hallissa on todella lämmintä, joten valitsen lyhyemmät. Joku nainen kysyy minulta, kumpaan nilkkaan ajanottochip pitää laittaa. En muista lukeneeni kisaohjeesta mitään siitä. Etsin kuoresta kilpailunumeroni, mutta chippiä siellä ei näy! Pengon tavaroitani, ei löydy! Oliko sitä kuoressa alunperinkään? Ei auta kuin lähteä etsimään ja kyselemään.

Törmään juoksututtuuni Joensuusta, UltraSisun Salla Ronkaiseen. Kuulen, että hän on päättänyt jättää osallistumatta, sillä ei ennättänyt harjoitella tarpeeksi Joensuun jälkeen. En koe itsekään palautuneeni Joensuusta, mutta minulla on erilainen elämäntilanne, kun lapset ovat kaikki jo isompia. On pienempi kynnys lähteä vaarantamaan terveyttään. Sentään Sallan mies, Joensuu Night Runin voittanut Tomi Ronkainen on mukana kisassa. UltraSisun porukkaa on enemmänkin. On kiva nähdä tuttuja kasvoja, vaikka en tunnekaan ketään henkilökohtaisesti. Ei tule ihan niin ulkopuolinen olo, areenalla kun on todella kansainvälinen tunnelma ja ammattimaisen oloisia huoltotiimejä.

Huh, toimitsija on löytänyt chipini ja nostanut sen tuolille. Oin itse sählännyt ja pudottanut sen. Samalla käy ilmi, että olemme laittaneet tuolin miesten vessareitin tukoksi, ja tuolia on siirretty. Sentään sitä ei viety kokonaan pois. Huoltohenkilölle täytyy vielä etsiä tuoli hankalasti seinän viereen. En oikein pysty ajattelemaan selkeästi. Asettelemme tavaroitamme sinne ja tänne ja takaisin, enkä osaa päättää, mitä on järkevää nostaa heti esille. Kaikilla muilla on järkyttävät laatikolliset ruokaa. Ensimmäistä kertaa ikinä ultrakisassa tunnen olevani alivarustautunut. Pyydän huoltohenkilöäni täyttämään kaikki juomapullot ja työntämään ne kassissa tuolimme alle. 

Kuva: Petteri Jokela. Kuvassa näkyy pikkuinen huoltotuolini. 

Lähden verryttelykävelemään rataa ympäri. Ihmisiä pinkoo radalla hirmuista vauhtia. Mitä ihmettä? Oliko täällä joku muukin sarja kuin 24 h? Miksi ihmiset juoksevat jo nyt jalat alta? Vasta noin kolmannella kierroksella tajuan, että nämä tyypit ovat vain lenkkeilemässä hallissa, eivätkä liity kisaan mitenkään. Huoltohenkilö ottaa puhelimeeni kuvan pakotetusta hymystäni. En myönnä jännittäväni, mutta tunnen olevani hieman hukassa. Minulla on puhelimessani vääränmallinen kuori, ja se täytyy kuvanottamista varten irrottaa. En tajua ajatella, mihin sen jälkeen työnnän puhelimeni ja sen kuoret. Huoltohenkilöni lähtee kanssani radalle. Osa kilpailijoista makoilee jalat seinää vasten.

Rata on aivan erilainen kuin kuvittelin. Areena on julmetun iso, radalta näkee alas sählykentille, ja radan sisällä on iso kuntosali sekä pikaruokapaikka ja istuinalue, jota vastapäätä on kisan ajanottopiste ja screen. Pikaruokaa? Jes, ehkä huoltohenkilöni ei kuolekaan nälkään, ennen kuin muu perhe saapuu toiselta puolen Suomea iltapuolella.  Ajanottopuolella rataa on kaiuttimet, joista tulee kisan aikana kuulumaan hyvin valittua ja motivoivaa musiikkia, mutta koska radan sisäpuolella on mm. pukuhuoneita ja kuntosali, ääni ei kanna radan toiseen päähän. En onnistu kuulemaan, miten vuoden ultrajuoksijaäänestyksessä kävi. Äänen ja näkyvyyden puute radan puolelta toiselle saa sen tuntumaan pidemmältä, mutta samalla vähemmän tylsältä.

Yhtäkkiä lähtöön (klo 12) on 8 min. Minun olisi pitänyt vielä ennättää käydä vessassa, mutta en uskalla luottaa ajantajuuni. Olen hätäisesti lyönyt huoltohenkilöni käteen pinkan excel-taulukoita ja pyytänyt häntä kirjaamaan ylös, jos minulla on jotain erityisiä fiiliksiä matkan varrella. Taulukoissa lukee tavoitevauhtini. Olen painanut mieleen, mitä vauhtia kovempaa en missään nimessä saa juosta, sekä likimääräisesti nopeuden, joka vaaditaan kunnianhimoiseen tavoitteeseeni 100 mailiin tasaisella tahdilla. Lähdön hetkestä en muista juuri muuta, kuin että vilkutan huoltohenkilölleni ja huomaan yhden muun kanssajuoksijan olevan tohkeissaan. Kaikki muut näyttävät konkareilta.

Klo 12-24: Kohti tuntematonta

Aloitan mielestäni maltillisesti ja viisaasti. Ei tunnu helpolta. Jalat toimivat normaalisti, mutta kroppa tuntuu olevan valmiiksi tukossa. Vertaan sykettä ja vauhtia. Ei hyvä. Tästä tulee pitkä yö. Ehkä flunssa ei olekaan vielä selätetty? Olen lukenut, että hallin ilma on kuivaa. Alan huolestua, mitä se tekee juuri yskästä toipuneelle kurkulleni. Tiedän, ettei omaa oloaan kannata tarkkailla liikaa, joten keskityn pitämään kiinni ennalta päättämistäni kävely-tankkaustauoista. Otan Tailwind-urheilujuomaa järjestäjien pöydästä puolen tunnin välein ja puolen tunnin välein geelin omalta tuolilta, joten tunnissa tulee neljä kävelytaukoa (lue Tailwind-testini täältä). Aika pian alkaa kuitenkin tuntua hölmöltä kävellä niin paljon, kun juoksuvauhtikin on hidas. Ryhdyn fuskaamaan, ja lyhennän kävelytaukojani. Päätän, että yöllä voin alkaa kävellä aina minuutin, kuten alkuperäinen suunnitelmani oli. Huoltohenkilö on kirjannut ensimmäisen tunnin kohdalle askeleeni olevan innostunut, ja toisen tunnin kohdalla energinen.

En kerro huollolle tässä vaiheessa optisesta harhastani, että tunnen juoksevani kuntosalikaarteesta lähtien puolet kierroksesta alamäkeen ja alan melkein oikeasti huolestua, joudummeko juoksemaan ylämäkeen suunnan vaihtuessa klo 18. Aluksi tämä on hauska ajatusleikki, mutta myöhemmin alan pelätä harhan kertovan, etten ole ihan kunnossa vaan kehooni pesiytynyt flunssavirus saa verenpaineeni heittelemään ja maailman kallistumaan. Harha pysyy monta tuntia samana, mutta lopulta se ei ole enää edes havaintopsykologisesti kiinnostava, vaan vastaan tulee muita akuutimpia ilmiöitä.

Kyllähän tässäkin kuvassa on selvästi alamäki, vai mitä?

Monet muut juoksijat menevät ihan älytöntä vauhtia. Siis aivan sikaälytöntä. Ovatko he täällä tekemässä 100 km enkkaa ja aikovat keskeyttää sen jälkeen? En keksi muuta selitystä. Toisaalta kovatehoisella vauhtikestävyyslenkillä vaikuttavat olevan myös tutut ultrahahmot Jaakko Eskelinen, Tomi Ronkainen ja Jari Soikkeli. Ulkomaalaiset naiset ja Italian mies ohittavat aina todella läheltä. Pelkään joka kerta kompastuvani, kun he rynnivät takaa eteen. Alan pohdiskella kulttuurien välisiä eroja henkilökohtaisen suojaetäisyyden suhteen. Kulttuurieroja on myös huoltopätkällä. Ulkomaalaiset juoksijat huutavat reippaasti ja kovalla äänellä kommenttejaan huoltajille, suomalaiset ynähtävät jotain tai käyttävät hienovaraista kehonkieltä kommunikointiin. Suomalaisten tyyli säästää energiaa. Oma huoltajani on niin uppoutunut lempisarjaansa tai someen, että huomaa olemassaoloni radalla keskimäärin kahdesti tunnissa. Silloin hymyillään ja vilkutetaan toisillemme. Käyn kertomassa parin tunnin kohdalla, että olen vetänyt 4 kierrosta pari sekuntia liian nopeaa kilometrivauhtia. Varmaan joukkopaine alkoi vaikuttaa.

Kolmannen tunnin aikana käväisee nälkä. Se ei sinänsä ole yllättävää, kun ajattelee edellisen päivän pieleen mennyttä energia-kulutussuhdetta. Luotan siihen, että nälän tunne menee ohi, kun vain jatkan systemaattisella tankkaustyylilläni, ja niin se tekeekin. Entinen työkaverini perheineen tulee yllättäen kannustamaan (pikkulinnut laulaneet), mikä siivittää minut pitkäksi aikaa liian kovaan vauhtiin. Juokseminen on kivaa, kaikki sujuu, alan päästä tunnelmaan. (Jälkikäteen näen kierrosajoista, että juoksen  hitaammin, kuin kesällä juoksen hitaimmat pk-lenkkini, mutta päivän kunnolla tuo tahti tuntuu mukavan tiukalta ja tehokkaalta). Kannustajani poistuvta, ja hidastan varalta himpun verran, mutten malta kuitenkaan palata oikein hitaaseen tavoitevauhtiini, jota jaksaisin vetää koko yön. Huoltohenkilön mukaan askeleeni näyttää oikein hyvältä. Saan lisää kannustusta, tällä kertaa lähellä asuvalta kirjeenvaihtoystävältäni, joka on myös harrastanut yhtä jos toista erikoisempaa juttua. Tuntuu oudolta tavata näissä ympyröissä, kun ei voi pysähtyä juttelemaankaan. Vilkutan ja hymyilen aina ohi mennessäni, ja juoksu kulkee hienoissa fiiliksissä. Tunnen tekeväni samaan aikaan jotain harvinaisen hienoa ja harvinaisen typerää, eli ikimuistoista. Huikkaan huoltoon, että olen mennyt nyt pari tuntia aivan liian lujaa, mutten voi sille mitään. Huoltohenkilöni ei ota asiaan kantaa, vaan kirjaa huomion ylös. Alan katua, että en prepannut häntä paremmin.

Neljännen tunnin aikaan alan jo tuntea kengät liian ahtaiksi. Siirrän ja siirrän kenkien vaihtoa, kunnes huoltohenkilöni alkaa tuskastua. Lopulta saan hänen avullaan nopeahkon vaihdon tehtyä 2/3 numeroa isompiin samanlaisiin Hokan kenkiin. Minua alkaa tässä vaiheessa huolettaa toden teolla amatööriasenteeni. En ole ollenkaan varma, ovatko kenkäni mitenkään erityisesti ultrajuoksuun tarkoitetut ja hyvin vaimennetut, mutta olen mennyt tällä ja edeltävällä kenkämallilla 12 h kisat helposti läpi. Tiedän harjoituslenkeiltäni, etteivät nämä isommatkaan kengät ole tarpeeksi leveät varpailleni, mutta budjettini ei sallinut lähteä kokeilemaan jotain aivan eri mallia joulun jälkeen. Olen suojannut kaikki varpaani teipillä, jonka löysin viime hetken kiireessä marketista, kun entinen urheiluteippini loppui. Minulla ei ole kykyä ennustaa, sulaako teipin liima lämmön vaikutuksesta ja sitoo varpaani yhteen, kuten harjoituslenkeillä käyttämäni teippi teki, jolloin tulen saamaan yön aikana varpaiden tai jalkapöydän rasitusmurtumia. En uskaltanut jättää teippausta tekemättä, sillä menetin Joensuussa suurimman osan varpaankynsistäni, eivätkä kaikki ole kasvaneet vieläkään kunnolla takaisin. Ilman teippiä kaikki varpaani olisivat yhtä rakkoa tai verisohjoa. Olen hankkinut kisaa varten myös varvassukat ja testannut niitä, mutta ne ovat varrettomat, enkä uskaltanut pukea niitä chip-hihnan hiertymän pelossa. Muut juoksivat ovat olleet viisaampia kuin minä. Monella on chipin alla vanha sukanvarsi tai vastaava. Minulla on tiukat pitkävartiset sukat, joilla olen mennyt monet polkukisatkin, ja joihin luotan. Myöhemmin tulen katumaan näiden sukkien käyttöä. Neljännen tunnin lopussa tunnen ensimmäistä kertaa kireyttä vasemmassa takareidessäni. Tämä on ollut ongelma koko kisaan valmistavan kauden, joten se on ollut odotettavissa.

Perhe oli luvannut saapua klo 15-17 välillä, mutta tietenkään aikataulu ei ole pitänyt. Huoltohenkilöni alkaa selvästi väsyä, ja katoaa pitkäksi aikaa jonnekin. Alan kaivata jotain muutosta. Toisaalta olen nyt siinä pisteessä, että saan kisan ensimmäisen aidon runner’s hign ja askel rullaa itsestään, mutta henkisesti alkaa tuntua hieman hermostuneelta. Puhun itselleni: Kaikki on sujunut ok, ja olen juossut paljon tätä pidempiä harjoituslenkkejä kevyesti. No worries. Edessä häämöttävän matkan ja ajan pituus alkaa yllättäen stressata. Vielä melkein 20 tuntia tätä? Sehän on ihan sairasta! Viikkoa myöhemmin kannustamassa ollut ex-työkaverini kysyi, mitä oikein ajattelin matkan aikana. Vastasin,  että aika paljon sitä, milloin syön ja kävelen. Tätä kirjoittaessani palaan kisan fiiliksiin ja huomaan, että koko tapahtuma on mielen peliä. Yritän hallita ajatukseni ja viedä niitä siihen suuntaan, minkä arvelen viisaaksi. Kun edessä oleva matka huolettaa, keskityn odottamaan perhettäni paikalle. Kierroksista tulee jännittävämpiä: joko nyt? Kyselen huoltohenkilöltä väliaikatietoja reissulaisista, ja vihdoin niitä saadaan. Monta kierrosta menee vielä silmäillessä huoltopöytäkäytävän oviaukkoon. Pöytäkirjaan kirjataan, että alan valittaa janoa ja koen sen hidastavan vauhtiani. Yritän pysähtyä silloin tällöin kostuttamaan kurkkuani omilla juomilla, mutta en tajua, että tässä vaiheessa juomista kannattaisi toden teolla lisätä. Ratkaiseva virhe.

Samoihin aikoihin, kun huoltojoukkueeni täydentyy, juoksusuunta vaihtuu. Muista huoltopöydistä kuulen naureskelua, että vessojen paikatkin muuttuvat. En mene suunnanvaihdosta sentään sekaisin, mutta jaloilla menee aikansa tottua kaarteisiin. Koen olevani nyt niissä kömpelömpi, ja epämääräisiä kivun ja kireyden tuntemuksia alkaa tulla. Kisaa on mennyt 6 h. Olen juossut 51,8 km. Aloitin hyvin rauhallisesti, ja nyt vauhti on hidastunut noin 10-15 s/km nopeimmista kierroksistani. Edelleen tahti on hieman liian lujaa, mutta nyt minua innostaa ajatus, että voisin juosta 100 km puoleen yöhön mennessä. Se ei ollut taktiikkani, mutta mielessäni alkaa kehkeytyä uusi suunnitelma. Jos juoksen nyt 100, ja uskon ehkä juuri ja juuri pystyväni siihen, niin minulla on loput 12 tuntia aikaa saada 60 km kokoon. Voisin huilata välillä ja kävellä ison osan matkaa. I can do it.

Tämä väsyvillä aivoilla kehitelty plot twist on pedattu alkuvalmistelutaulukointini havainnoilla. Osassa 1 kuvailin, miten käteni kieltäytyivät naputtelemasta exceliin puolen yön  jälkeistä hiilari- ja nestesuunnitelmaa. Alitajuisesti, tai itse asiassa ihan selväjärkisestikin, pelkäsin, mitä 12 tunnin jälkeen tulee tapahtumaan. En ole koskaan ennen käynyt siellä.  Huoli henkisestä ja fyysisestä tilastani kellon lyötyä 24 alkaa tässä vaiheessa kisaa puskea pintaan oikein kunnolla. Takerrun uuteen vauhtisuunnitelmaani, enkä täysin näe, mitä on tapahtumassa. Pelko pimeiden tuntien möröistä alkaa ohjata kisaani, ja tulee näyttämään vielä monet kasvonsa.

Vastuuhuoltohenkilöni ovat vaihtuneet. Annan heille luvan kierrellä areenalla, sillä enhän pysähdy heidän kohdallaan kuin vartin välein. Järjestäjien pöytä on edelleen riittänyt oikein hyvin, samoin omat geelit. Askeleeni raportoidaan muistiinpanoihin nyt olevan lyhyt, mutta eteenpäin vievä, ja asenteeni innostunut. Vauhtini ei edelleenkään ole fiksussa haarukassa, mutta senhän jo hylkäsinkin. Huomaan, että varpaani eivät enää mahdu kenkiin. Arg! Olen juossut alle 7 tuntia, vielä yli 17 jäljellä…

Olen nyt juossut kauemmin kuin pisimmillä harjoituslenkeilläni. Siitäkö johtuu, että mieliala alkaa laskea? Sille ei pitäisi olla mitään syytä. Jalat toimivat, alan ottaa käsiä enemmän rytmittämään, missään ei ole kramppeja, nesteet ja energia imeytyvät moitteettomasti. Sitten yhtäkkiä alan saada ensimmäisiä ajatuksia keskeyttämisestä. En sellaisia, että nyt tämä loppuu tähän, vaan jokin osa mielessäni alkaa heitellä ehdotuksia, eikö keskeyttäminen olisikin ihan ok, esim. jos klo 2 yöllä siltä tuntuu? Itse asiassa kello kahteen yöllä tuntuu olevan ihan helkkarin pitkä aika, kun alan laskea. Voisinko keskeyttää jo ennen sitä? Olemme etukäteen sopineet, että huoltojoukkojen ei tarvitse päivystää yötä. Vaikka heistä ei paljon konkreettista apua olekaan, alkaa yö ”yksin” radalla muiden hullujen kanssa tuntua aika ikävältä skenaariolta. Saan ensimmäiset vatsakivut, ja ne osoittautuvat onneksi ohimeneviksi. Tämän olisi pitänyt olla varoitusmerkki siitä, että en ole saanut tarpeeksi nestettä, elektrolyyttejä tai energiaa. Ohi meni, en ymmärtänyt.

Kirjeenvaihtoystäväni ilmestyy taas kannustamaan. Huikkaan, ettei olo ole enää mitenkään erityisen hyvä. Tunnelma on latistunut. Huoltojoukkojeni mukaan kärsivästä ilmeestäni huolimatta askeleeni on ilmava, ja hallin ikkunasta näen omasta heijastuksestani, että ryhti pysyy. Juoksun helppous on kuitenkin kadonnut. Yritän tsempata vierailevan kannustajani vuoksi. Ensin se tuntuu mahdottomalta, mutta muutaman kierroksen jälkeen kuin ihmeen kautta pelkästään hänen näkemisensä odottaminen saa vauhdin kasvamaan. Olen ihmeissäni, vieläkö löytyi paukkuja? Fiilikset nousevat vähäksi aikaa. Kun hän poistuu, tsemppikin haihtuu jonnekin. Niskani ovat menossa jumiin. Juoksua on takana vajaa 9 tuntia.

Sama jumiongelma näyttää olevan muillakin. Monella on hartioilla pyyhe, jonka huoltajat kastelevat todennäköisesti kuumalla vedellä muutaman kierroksen välein. Olen itsekin ottanut pyyhkeen esille tuolin selkänojalle, mutta en saa itseäni tekemään mitään niin monimutkaista, kuin ohjeistamaan huoltajiani pyyhkeen kastelemisesta. Mietin pyyhettä monen monta kierrosta, kun yritän pyöritellä hartioitani, mutta juoksen aina vain sen ohi. Huoltojoukoillani näyttää olevan tylsää. Olen varma, että he häipyvät pian. Alan odottaa, milloin se tapahtuu, ja miettiä, mitä heidän pitäisi nostella kasseista tuolille yön varalle. Teen matemaattisia harjoituksia: saanko 100 km rikki puolilta öin vai en? Tiukille se menee.  Näiden ajatuskulkujen ohella keskityn pitämään kiinni juomis- ja syömisrytmistä. Alan kävellä taukoni minuutin mittaisina.

Yhtäkkiä hoksaan, että radalla on hiljaisempaa kuin ennen. Kilpailijat pysähtyvät pidemmiksi ajoiksi huoltopöytien luo ja neuvottelevat huolestuneen näköisenä päteviltä vaikuttavien huoltajiensa tai valmentajien kanssa. Osa hurjaa vauhtia pitäneistä on kadonnut kokonaan. Ovatko he keskeyttäneet? En ole tajunnut seurata kenenkään toisen juoksijan menoa tarkasti. Vasta tässä vaiheessa alan kiinnittää heihin enemmän huomiota. Haluan tietää, onko heillä taktiikkana kävellä osa kierrosta ja juosta osa, vai sulattelevatko he energioita kävelemällä useamman minuutin ja lähtevät taas kovaan vauhtiin.  Yhä useammat alkavat kävellä, jotkut heistä pahoinvoivan ja viluisen näköisinä takkia päälle vetäen. Noteeraan, että itselläni on lämmin ja energinen olo kropassa, vaikka pääkopassa ei siltä tunnu. Järjestäjät tarjoavat illalliseksi pastaa ja jauhelihakastiketta. Haju etoo. Olen varma, että moni tulee vielä yökkimään nuo eväät ylös. Olen oikeassa.

Huoltojoukkoni alkavat tehdä lähtöä joskus klo 22 maissa. Mies lupaa tulla takaisin puolilta öin. He nostavat karkkipussini esille ja avaavat valmiiksi geelejä. Ei auta muuta kuin jatkaa tasaiseen tahtiin. Vaikka olen etukäteen päättänyt, että keskityn ajattelemaan vain seuraavaa kierrosta tai seuraavaa huoltoväliä, saan itseni vähän väliä kiinni siitä, että lasken Tunteja Aamuun. 14 h jäljellä. Se tuntuu niin pitkältä ajalta, ettei se oikeastaan tunnu todelliselta. Ei niin pitkää aikaa kukaan voi jaksaa juosta, en ainakaan minä. Kiinnitän nyt kaikki ajatukseni puoleen yöhön ja sataan kilometriin. Jos jatkan tätä vauhtia, se on saavutettavissa. Alan kuitenkin epäillä, sillä kuntoni on kaukana parhaasta. Olisi pettymys, jos en pääsisi lähellekään tuota tavoitetta uupumisen vuoksi. Lupaan itselleni, että ei haittaa, jos muutama kilometri jää vajaaksi.

Klo 00: Y��n synkälle puolelle

Olin kilometritavoitteeseen keskittyessäni unohtanut, että juoksusuunta muuttuu klo 24. Ihan hätäännyn, kun juoksijat alkavat puhua siitä (satunnainen jutustelu radalla on lisääntynyt sitä mukaa, kun itse kunkin hauska seikkailu on muuttunut tuskien taipaleeksi). Olin päättänyt, että saan ottaa nallekarkkeja sitten, kun sata on tullut täyteen. 100 km tulee täyteen klo 23:53, mutta siirrän palkintoani piirun verran. Yhtäkkiä kehitän draaman siitä, että en suunnanvaihdon takia ehkä voikaan saada karkkejani heti klo 24, sillä en saa mennä huoltopöytien puoleiselle radalle vielä, jos sillä on suunnanvaihtoon matkaavia juoksijoita (tätä on vaikea selittää, jos lukija ei ole ollut rataultralla). Tunnen suorastaan epätoivoa. Nallekarkkini ovat nimittäin vieläkin jonkun kassin uumenissa (huoltohenkilöni olivat olleet huolimattomia), ja niiden etsimiseen voisi mennä niin kauan aikaa, etten ennätä ajallaan suunnanvaihtoon, jos jään penkomaan pusseja juuri ennen tasaa. Mieheni ei ole palannut, joten hän ei voi auttaa. Sillä hetkellä tämä on aivan Aikuismainen ja Tärkeä ongelma, ja olen ylpeä siitä, että pystyn vielä tässä vaiheessa alkeelliseen ongelmanratkaisuyritykseen. Päätän ottaa palkintoni suunnanvaihdon jälkeen, sillä kyllä minä vielä muutaman minuutin kestän. Löydän herkkuni, syön 3 tai 4 ihanan pehmeää karkkia ja kuvittelen, että se vastaa yhden geelin energiamäärää. Se oli sen arvoista, mutta voi miten raskasta on käynnistää taas vauhti tauon jälkeen.

Tämä olisi pitänyt ennakoida, ja ehkä tämä johtuukin juuri etukäteishuolestani. Suunnan vaihduttua paukut loppuvat melko pian. En voi uskoa, miten paljon kierrosaikani alkavat hidastua. Tuntuu, kuin hölkkäisin kävelyvauhtia, ja niin itse asiassa teenkin (reilu 8 min/km). Kehoni ja mieleni eivät ollenkaan sopeudu juoksemaan toiseen suuntaan. Vaikuttaa siltä kuin puolet osallistujista olisi vaihtanut kävelyyn. Juokseminen tuntuu kuitenkin vähemmän kivuliaalta ja epämiellyttävältä kuin kävely. Jokainen juomistauko, kun täytyy pysähtyä ja kävellä, tekee huonon huimaavan olon, kenkiin pakotetut turvonneet ja rakkoiset jalat liikkuvat kankeasti, ja voin kuvitella, miten polvien nivelsiteet hehkuvat punaisina ylirasituksesta.

En osaa tarkalleen sanoa, missä vaiheessa huomaan sen, todennäköisesti jo ennen puolta yötä.  Sormeni ovat alkaneet turvota. Paljon. Ensin en välitä siitä, kun juoksu kulkee. Mielessä häivähtää, että olikohan Joensuussa sama ongelma? Miten silloin ratkaisin sen? Ehkä tunnin päästä arvelen, etten ratkaissut asiaa viimeksikään kisassa mitenkään, vaan analysoin sitä jälkikäteen. Seuraavan tunnin aikana yritän muistella, mihin päädyin analyysissäni. Nestehukka vai suolatasapainon häiriö? Kumpi kumpi kumpi??? Tätä tulee jatkumaan vielä monta tuntia. Yritän skannailla ympäristöä. Missä ensiapu on? Keneltä voin kysyä? Tiedän, että  yhden huoltopöydän takana istuu terveydenhuoltoalalla työskentelevän veljeni entinen työkaveri, mutta en kehtaa mennä kysymään neuvoa häneltä. Olenhan tullut juoksemaan 24 h, en voi myöntää olevani näin aloittelija. Turvotus tulee pahenemaan niin, että rystyset muuttuvat valkoisiksi, ja välillä mielestäni jopa sinisiksi. Silloin alan pelätä toden teolla. Varsinkin, kun jalkoja pistelee, ja jalkapohjat tuntuvat osin tunnottomilta. Sen täytyy johtua liian tiukoista kengistä ja turvotuksesta. Vasemman jalan pikkuvarvas poksahtaa yhtäkkiä ilman mitään ennakkovaroitusta. Se on vinkeä tunne. Varpaankynsi varmaan lensi kohtisuoraan ylös. Jotain henkisestä tilastani kertoo, että ilahdun siitä, miten pieni kipu tästä seuraa. Tapauksen nostattama adrenaliini saa minut hetken juoksemaan kovempaa. Toimin sinänsä järkevästi, että lopulta turvotuksen takia pysähdyn juomaan tiheämmin omasta pöydästäni tai järjestäjien pöydästä.

Sormien turpoaminen ei ole ainoa huoleni pimeinä yön tunteina. Hampaiden kiille tuntuu liuenneen täysin geelien ja urkkajuoman mukana. Ihan kuin jokainen sokerinen siemaus valuisi suoraan takahampaaseen. Hammaskalustoni ei tule koskaan toipumaan tästä! Pysähdyn penkomaan, onko huoltohenkilöni jättänyt kaurajuomansa kassiin, ja jopa tutkin pikkupräntistä, onko se rikastettu kalsiumilla. On, takerrun siihen kuin oljenkorteen. Kalsium voi paikata kiilteeni. Juomassa on minimaalinen, mutta psyykkisesti tärkeä määrä proteiiniakin! Aina välillä pysähdyn purskuttelemaan suutani sillä naapuripöydän ihmetykseksi. Silmien takana alkaa tikustella itku. Pitäisi syödä ja juoda entistä enemmän, mutta hampaani eivät pysty tähän! Kaurajuomassa ei ole riittävästi sokeria. En pysty enää ajattelemaan selkeästi. Voi miten kaipaisinkaan asiantuntevaa valmentajaa sanomaan minulle selkokielellä, mitä pitää tehdä! Ultrajuoksu in tiimipeliä. Alan juosta joka toisen kierroksen hyyyvin hitaasti ja joka toisella kierroksella kävellä 1,5 min, että ennätän tehdä kaikki hitaat syömis- ja juomisoperaationi. Järjestäjien pöydästä otan limpparia, mehua, banaania ja rusinoita, jotta saisin hiilareita jostain, kun en enää uskalla ottaa hampaisiin takertuvaa tahmeaa geeliä (ihan kuin kokis ja rusinat eivät toimisi samoin). Lisäksi olen ottanut yhden suolatabletin ja heti sen jälkeen panikoinut saavani suolayliannostuksen, joten lopetan Tailwindin juomisen. Muistelen, että se sisältää suoloja. Limppari, mehu ja kiinteät ruoka-aineet eivät kuitenkaan imeydy.  Olo muuttuu koko ajan heikommaksi. Vessareissuja seuraa. Minulla on vielä muutama suolaton geeli järjellä, yritän välillä nielaista sellaisen niin, ettei se koske hampaisiin.

Valopilkkuna yössä on mahdollisesti Viron huoltotiimin jäsen, joka kannustaa sympaattisella tavalla kaikkia (minuakin) ajanottoscreenin luona. Saan häneltä valtavasti tsemppiä, ja ihmeellisesti noin klo 03-04:30  tikutan taas kovempia kierrosaikoja. Ehkä kulutan tässä loppuun energioitani. Kannustajamme lähtee pois. Päätän kiittää häntä, jos näen hänet vielä aamulla. Endurance 24h:n kannustajapalkinto menee herralle valkoisessa paidassa!

Vasen lonkankoukistaja alkaa krampata. En saa enää jalkaa nostettua kunnolla. Keho alkaa toimia epätasapainossa. Osa juoksijoista vaikuttaa olevan immuuneja rasitukselle. Yli-ihmisiä.

Aamuyöllä aina huollosta juoksemaan lähtiessä oikean sääreni etuosassa alkaa tuntua kipua. Se voimistuu vähitellen, kunnes se tuntuu terävältä ja alkaa huolestuttaa.  Lopulta jokainen jalan tärähdys mondoon sattuu. Jatkan näin, sillä kivut kuuluvat ultrajuoksuun, ja olen selvinnyt tähän mennessä paljon vähemmällä kuin kuvittelin. Mutta sitten iskee ajatus: entä jos se on alkava rasitusmurtuma? Ei, ei rasitusmurtumaa! Kuulostelen muutaman kierroksen, voiko kyseessä todella olla niin vakava ongelma. Ehkä ei, jalalla kärsii kävellä. Mutta sääri ei tule kestämään vielä yli 7 tunnin juoksua. Teen hartaita laskutoimituksia, ja niiden perusteella teen mielestäni kisan parhaan päätöksen. Siirryn kävelyyn hieman ennen puolta viittä aamuyöllä. Omasta mielestäni kävelen ihan hirmuista vauhtia. Helpotus siitä, että tulen tällä turvallisella strategialla ja vauhdilla helposti saavuttamaan 100 mailia ja mahdollisesti jopa 170 km, on niin suuri, että minulla on taas virtaa. Todellisuudessa kävelen vauhdilla 9-11 min/km, sillä pysähdyn edelleen joka toisella kierroksella hörppäämään jotain, minkä jälkeen kestää päästä taas rytmiin. Totean Team Raholan Anulle, että en aio ottaa enää yhtään kävelyaskelta. Arvaan hänen pystyvän säästämään voimia näyttävään juoksulopetukseen, sillä kävelemisen välissä hän sprinttaa aina välillä vahvannäköisesti eteenpäin. Anu viekin kisansa kunnialla loppuun.

Kun reipasta kävelyä on jatkunut jonkin aikaa, teen virhepäätelmiä. Mitään vatsaoireita ei ole, ja oloni on paljon parempi nyt, kun verenkiertoelimistöni ei tarvitse sopeutua voimakkaisiin rytminvaihdoksiin. En tunne enää lainkaan nälkää enkä janoa. Järkeilen, että kävellessä en kuluta niin paljon energiaa kuin juostessa, joten voin vähentää syömistä. Luonnollisesti verensokeri alkaa laskea, ja vauhti hidastua. Muistelen mieheni sanoneen, että huoltoporukka on asennossa aamulla klo 8. Aika monella muullakin näyttää todella vaikealta, mutta osa kanssajuoksijoista lähtee uuteen nousuun aamun valjetessa. Minä en lähde. Alan aistia, että loppumatkan itkuvaihe on lähestymässä. Nyt ei olla polulla metsän sisällä, joten naama täytyy pitää peruslukemilla. Panen kaiken toivoni huoltojoukkooni. En tiedä, mitä he voivat hyväkseni tehdä, mutta ainakin heillä olisi toimivat aivot. Ehkä he tulevat jo hieman ennen kahdeksaa?

Tästä alkaa ehdottomasti kisan pahin vaihe. Kello tulee kahdeksan, puoli yhdeksän, yhdeksän eikä ketään näy. Joka ainoalla kierroksella odotan näkeväni perheeni. Into alkaa loppua. Huoltopöydän ääressä heikottaa. Joku mies kiertää rataa pahasti kallellaan. Pelkään hänen kaatuvan päälleni. Itse en pysty enää arvioimaan, miten lähellä radan sisäreunaa minun kannattaa edetä. Lyön monta kertaa vasemman käteni johonkin. Ryhdyn kävelemään kauempana sisäradasta, etten törmäisi sivuittain seinään tai olisi muiden tukkona. Kaikki liian läheltä ohittajat, jotka hipaisevat minua, ärsyttävät suunnattomasti. Eivätkö he tajua, että jos joku meistä kompastuu, siinä on heti viisi ihmistä päällään maassa?! Ymmärrän, että pitäisi syödä ja juoda lisää, mutten saa itseäni tekemään sitä riittävästi. Varhain aamulla hylkään järjestäjien tarjoaman kaurapuuron, mutta pian olen nöyränä pyytämässä sitä sittenkin. Syön puuron hillon kera istualtani. Ei ole kiire minnekään. 160 km on niin lähellä, ja tunteja jäljellä niin paljon. En ajattele keskeyttäväni. Radalla on monta esimerkkiä siitä, että edetä voi vaikka hiirenaskelin, kunhan etenee. Minäkin pystyn siihen.  

Kun perhe vihdoinkin saapuu noin klo 10, en enää pysty pidättelemään itkua. Kapsahdan mieheni kaulaan ja pyydän saattamaan istumaan. Soperran tarvitsevani juotavaa ja nallekarkkeja. Lapset saattavat minut istumaan, syöttävät ja niistävät nenän. Annan itselleni kaikkiaan melkein vartin tauon. Käyn vielä vessassa ja jatkan matkaa. 160 km on melkein plakkarissa. Lapset tulevat kannustamaan screenin lähelle. Saan tavoitteeni täyteen! Jes! Aikaa on vielä sen verran, että voin päästä lähelle 170 kilsaa. Jaksan ja osaan hämmästyksekseni vieläkin laskea. Joka kerta huoltotuolini luona stoppaaminen tuntua pahemmalta. Joudun seisomaan tukevasti ja nojaamaan tuoliin, kun juon. Ei hyvä. Pidän uuden muutaman minuutin tauon. Vielä jaksaa.

Klo 10:34 olen saanut kasaan 163 km ja risat. Tulen oman huollon luo tarkoituksena syödä jotain, mutta en pystykään. Sanon miehelleni, että heikottaa, pakko istua. Yritän painaa päätä polviin. Otan vähän juotavaa, mutta pelkään putoavani korkealta tuolilta. En muista, mitä ajattelen, nousen tuolilta varovasti. Otan askelen, mutta joudun ottamaan tukea jostain. Nojaan pää alaspäin jalkoihini, istuudun varovasti naapuripöydän taakse. Pöydän ”omistaja” tulee tsekkaamaan tilannettani. Istun hetken, kyllä se siitä. Yritän nousta taas ja jatkaa. En pysty ottamaan kunnolla askeltakaan ilman, että silmissä alkaa pimetä. Mies kutsuu lapset paikalle. Ohjeistan perhettä viemään minut ensiapuun, mutta käy ilmi, etten pysty kävelemään sinne asti (noin 4 metriä). Lysähdän käytävälle ja huoltojoukkoni auttavat nostamaan jalat ylös. Samalla kaikki se kipu ja tuska, jota olen onnistunut olemaan ajattelematta, iskee täysillä päälle. Pystyn tuskin sietämään oikean säären jomotusta. Kengät autetaan jalasta, ja ai että niitä särkee!! Saan juotavaa ja buranan. Lapset tsemppaavat, kyllä sä äiti tästä vielä lähdet radalle. Kadut jälkeenpäin, jos nyt keskeytät! En usko heitä. En voi kuvitellakaan käveleväni ainakaan kengät jalassa enää metriäkään. Lepään puoli tuntia. Lapset muuttuvat kärsimättömiksi. Suurin osa kilpailijoista on palannut radalle, kuka mistäkin nurkasta toipumasta. Viimeinen tunti alkaa. He tuuppivat minua nousemaan. Suostun vaihtamaan asentoa, että näen radalle. Ehkä minäkin voisin… Mutta sormet ovat yhä turvoksissa ja säärtä särkee aivan järkyttävän paljon. Entä jos siinä on jo rasitusvamma? Jalkahan on turvonnut aivan muodottomaksi! Sanon huoltajilleni, että jos menen vielä radalle, teen sen ensiavun jälkeen. Pääsen sinne juuri ja juuri talutettuna.

Ensiavussa todetaan, että minulla on nestehukka, ja verensokeri vähän alakanttiin. Jalkojen pahimmat rakot hoidetaan. Minulla on tämän kisan isoin rakko, koko isovarvas yhtä ja samaa! Olen vähän pettynyt, kun se ei kuitenkaan ole suurin rakko, mitä on koskaan näissä ympyröissä nähty. Oikean säären alaosa on punainen ja paljon turvonneempi verrattuna toiseen jalkaan. Syyksi ep��illään ajanottochipiä. Minulta kysytään, onko minulla kompressiosukat. Eivät ne ole, mutta jään miettimään, olivatko ne liian tiukat verenkierron ja imunestekierron kannalta. En enää ennätä radalle. Tästä ilmoitetaan toimitsijoille, ja saan osallistujamitalini. Ei harmita. Minun osaltani kisa oli taputeltu. Jos en olisi ollut pyörtymässä, tiedän, että olisin taapertanut rataa ympäri loppuun asti, mutta mitä väliä muutamalla lisäkilometrillä olisi ollut? Ensiavussa tajuan, että tein ratkaisevan virheen, kun lopetin urheilujuoman juomisen aamuyöllä. Se olisi imeytynyt paremmin kuin muut nesteet, ja samalla olisin saanut tasaisemmin hiilihydraatteja. Hyvä tietää jatkossa.

Inhoan mieheni sandaaleita, mutta ilman niitä en pääsisi areenalta autoon. Omat kenkäni eivät mahdu jalkaan. Lupaan pyhästi, etten enää koskaan sano sandaaleista pahaa sanaa. Lähtiessä nappaan mukaan järjestäjiltä kaksi taivaallisen hyvää leipäpalaa. Paluumatka henkilöautolla menee suurelta osin nesteyttäessä itseäni. Onnistun myös nukkumaan pätkissä jonkin verran.

Ryytyneet jälkitunnelmat

Pidin yhden lomapäivän kisan jälkeen, mistä puolet vietin kevyessä horteessa ja puolet erittäin kivulloisesti matkalaukkuja tyhjentäen. Anippi tuli kylään, joten en voinut olla ihan niin surkeana kuin miltä tuntui.  Illalla istuin valittaen nojatuolissa, kun yhtäkkiä iski tajuntaan, etten ole nähnyt puhelimeni kuorta missään kassissa. Siinä oli pankkikortti, Kela-kortti, ajokortti ja muutama muu! Eiiii!!! Mies penkoi auton, minä etsin kaikkialta muualta, ei löytynyt. Onneksi tajusin soittaa Esport Arenalle, sinnehän se oli tipahtanut. Mies hakisi sen seuraavana päivänä työmatkallaan. Tapauksen nostattama adrenaliini takasi, että nukuin seuraavana yönä vain 3 tuntia.

Oikean säären kipu oli järkyttävän kova yötä päivää. Työkavereiden kannustamana varasin tiistaina ajan työterveyshuoltoon, missä jalkojeni turvotuseroa hämmästeltiin. Lääkäri määräsi lisätutkimuksia päivystyksessä, jossa vietin koko tiistai-illan. Mitään hälyttävää ei löydetty, mutta jotenkin vamma liittyy rasitukseen. Mustelmaa sääreen ei tullut missään vaiheessa, joten en usko chipin hakanneen siihen. Kipu ja ennennäkemätön turvotus katosivat onneksi muutamassa päivässä. Edelleenkään en tuntenut janoa enkä nälkää, enkä osannut ravita itseäni riittävästi. Palautuminen on ollut hidasta.

Ultran jälkeiselle viikolle sattui todella paha ruuhka kaikenlaista sinänsä mukavaa ja tiedossa ollutta hommaa, kuten ulkomaanmatka, mutta näiden ansiosta en ole nukkunut vieläkään yhtään ehjää kunnon yötä, olen syönyt poikkeuksellisen huonosti ja epäsäännöllisesti, ja ollut jalkojen päällä aivan liian paljon. Huomaan aivan selvät ylikuormitustilan merkit. Kuormitus ei johdu pelkästään ultrasta, vaan sitä edeltäneestä harjoitusjaksosta, jonka vedin läpi flunssaan sairastumiseen asti siitä huolimatta, että muu elämä oli myös poikkeuksellisen kiireistä. Olisi kannattanut jättää esim. joku pitkä lenkki kokonaan tekemättä, sillä niiden aikana stressi tekemättömistä hommista kasvoi, ja ne hommat oli pakko tehdä viimeistään heti ultran jälkeen nollaenergioilla. Neuvoisin muita tällaiseen urakkaan lähtijöitä myös ottamaan perään useamman lomapäivän.

Miltä nyt sitten tuntuu? Tyypillinen juoksukisan jälkeinen matalapaine ehkä estää ajattelemasta selkeästi. Päällimmäinen ajatus oli, että en löytänyt itsestäni uusia puolia. Kaikki synkistelyt ja flowt olivat tuttuja lyhyemmistä kisoista. Olen luonteeltani varovainen ihminen, joka arvostaa terveyttään. Siksi nimenomaan fyysistä tilaani koskevat pelot ja huolet pyörivät kisan ajan mielessä.  Olen kuitenkin iloinen siitä, että lähdin tässä mielessä rikkomaan rajojani. Isoin oppi muita osallistujia seuraamalla oli, että juoksijan ja tiimin kokemus voi ratkaista, mihin kelkka kääntyy yön aikana, ja se voi kääntyä ja kääntää vaikka kuinka monta kertaa.

Olen nyt juossut sata mailia, mikä tapahtui vähän kuin vahingossa ilman  vuoden parin haaveilua ja valmistautumista. Tykkään hekumoida tavoitteilla etukäteen, joten siinä mielessä tämä tuli melkein liian ex tempore. Ehkä jossain vaiheessa osaan arvostaa omaa suoritustani enemmän. Keskushermostotason toipuminen tulee viemään ainakin pari kuukautta, mikä tietysti vähän harmittaa. Toisaalta näin sääreni saa aikaa parantua kunnolla. Endurance 24h osoitti, että minun ei kannata lähteä yli 12 h kestävälle polku-ultralle, mikä olisi ollut pitkän tähtäimen haave. Polkukisassa lihas- ja nivelkivut ovat ihan eri luokkaa, jalat kastuvat ja paleltuvat ja huollon suunnittelu on vielä suuremmassa roolissa. Siellä ei voi mennä ”vielä yhtä kierrosta ja katsoa sitten”.  En myöskään pysty ottamaan näin paljon aikaa harjoitteluun ilman että olen taas ihan bönärissä elämän kokonaisuudesta. Minun pitää siis valitettavasti keksiä uusi fiksumpi päämäärä.

Rataultralla ihminen joutuu joka kierroksella taistelemaan helppoa ratkaisua vastaan pysyäkseen taipaleella. Parasta 24 h ultrassa oli nähdä, miten yli-inhimillisiin saavutuksiin muut juoksijat ylsivät. En ymmärrä, miten esimerkiksi Jari Soikkelin SE (253,916 km) on fyysisesti ja psyykkisesti mahdollinen! Miten helpolta se näyttikään! Ihmisen suorituskyky ja sinnikkyys tuntuu tämän kokemuksen jälkeen rajattomalta. Olen kiitollinen siitä, että sain olla sitä todistamassa. Arvostukseni näin pitkiä kisoja juoksevia kohtaan nousi ihan uusiin sfääreihin.

[maastojuoksu]

Joensuu Night Run 2019 jälkitunnelmat

Vietän ylityövapaata purkaen kasseja ja fiilistelemällä viikonlopun kisaa. Joensuu Night Run juostaan joko kuuden tai kahdentoista tunnin sarjassa Joensuu Areenalla. Kilpailu alkaa klo 20 lauantaina, eli läpi yön juoksevat tulevat “maaliin” klo 8 aamulla. Tapahtumassa juostaan ympäri  325,336 m pituista mondorataa. Tapahtuman järjestää ultrajuoksuseura Sisu.

Minulla tuli otettua huonosti kuvia. Lisää löytyy tapahtuman sivuilta.

https://www.facebook.com/Joensuu12h/

Olo on vielä sen mukainen, kuin voi olettaakin 12 h rutistuksen jälkeen. Sentään syöminen ei enää tunnu vastenmieliseltä. Se on onni, sillä eilen en harmikseni saanut palautumisprosessia vielä  kunnolla käyntiin ruuansulatuselimistön pistäessä uhmakkaasti vastaan. Asiaan saattoi vaikuttaa, että opetusluvalla autokoulua käyvä esikoiseni joutui ajamaan minut kotiin Kainuuseen todella hankalassa kelissä, joten vatsakramppeja aiheutui myös pelkääjän paikalla. Kävelemistä haittaa nyt noin 8 rakkoa varpaissa, ja etureidet itkevät joka kerran, kun pitäisi istua alas tai nousta ylös. Toisin kuin viime vuonna, tänä vuonna pystyin kuitenkin  jo kisan päätyttyä nukkumaan vajaan tunnin päiväunet, ja viime yön nukuin kuin tukki. 

Olipa reissu, joka kannatti käydä! Päällimmäisin tunne on ilo. Ilo onnistumisesta ja ilo siitä, että en ollut harjoitellut turhaan. Ja ilo siitä, että pystyin nauttimaan pahaoloheikotuksen ilmaannuttuakin radan kiertämisestä täysin tietoisena siitä, mitä ympärillä tapahtuu ja mitä omaan mieleen ja kroppaan kuuluu. Viime vuonnahan menin lopussa aika pitkään ihan tunnelissa kivusta jäykin jaloin. Olen myös kiitollinen siitä, että perhe jaksoi käyttää viikonlopun huoltojoukkona toimimiseen, vaikka kaikilla onkin varmaan tänään univelan takia melkoisen takkuinen päivä. Eivät he sentään koko yötä valvoneet, mutta ehkä tunnin pidempään lauantai-iltana olivat apuna kuin viime vuonna. 

Ajoimme Joensuuhun kahdella autolla erilaisten aikataulujen vuoksi. Se tarkoitti valitettavasti, että minun piti ajaa jalat koukussa suunnilleen kolme tuntia kisapäivänä. Tulimme kaupunkiin hyvissä ajoin 4 h ennen kisan alkua, joten ennätin syödä vielä kerran ja pötkötellä hotellihuoneessa. Olin varautunut tekemään rentoutusharjoituksen, mutta en sitten jännittänytkään niin paljon, että sille olisi ollut tarvetta. Saavuimme hallille hyvissä ajoin melkein kaksi tuntia ennen tapahtuman alkua, joten kerrankin ei tullut kiire. Pöytiä oli vielä hyvin valkattavaksi. Valitsin sopivan pöydän noin puolivälistä. Alla olevasta kuvasta ei ihan näy, että järjestäjien huoltopöytä on rivin viimeisenä. Huoltopöytiä on koko etusuoran mitalta.

Kuten aiemmin kerroin, olin miettinyt kisapäivän ateriat tarkasti. Jossain tein kuitenkin virheen. Todennäköisin syy on, että viimeisen aterian Juntulan kauramurot eivät kuitupitoisina ennättäneet sulaa. Ne ovat kuuluneet pitkien lenkkieni aamupalaan, ja nytkin olin laittanut ne turpoamaan Yosaan jo edellisenä päivänä maksimoiden niiden sulamisen (piti matkan takia syödä kylmä “päivällinen” hotellihuoneessa). Tarkemmin ajatellen kyllä pitkillä harjoituslenkeilläkin on ollut lieviä vatsapulmia, jotka olen yhdistänyt kauraan, ja siksi olin vähentänytkin kauran määrää puoleen ravintosuunnitemassani. Otin riskin myös siinä, että vaikka olin testilenkeillä todennut saavani GU-geeleistä vatsaoireita, otin niitä kuitenkin kolme kisan alkuvaiheessa ihan nuukuuttani, kun olin kerran tullut niitä ostaneeksi. Lisäksi join energiajuomaa alkuvaiheessa enemmän kuin mihin olin lenkeillä tottunut. Ehkä näiden tekijöiden yhteisvaikutuksesta kärsin suolistovaivoista ja lievistä pistoksista, jotka alkoivat kolmen tunnin juoksun jälkeen. Pidin kuitenkin minuutilleen kiinni energiasuunnitelmastani (geelit). Join kerralla vähemmän kuin suunnittelin, mutta tihensin juomisvälejä. Kävin juoksun aikana viisi kertaa vessassa plus yhden hukkareissun käytävän vessoille, jotka olivatkin varattuna. Vessareissuihin meni aikaa yhteensä noin 8 min.  Nesteitä ei juuri erittynyt kuin alkuvaiheessa, joten join luultavasti hieman liian vähän. Juomisen määrää laski pelko siitä, että suoliston ollessa sekaisin iso nestemäärä pahentaisi asiaa. Jälkeenpäin ajatellen liian vähäinen juominen saattoi myös osaltaan aiheuttaa pulmat. Kun en juostessa pystynyt analysoimaan, mistä vaivat johtuivat, nautin varalta kaikkia mukaani varaamiani nesteitä vuorotellen (urheilujuoma, elektrolyyttijuoma ilman maltoa tai sen kanssa sekä vesi). 

Viereisen huoltopöytään ulkomaalaisen osallistujan kaveriksi oli ilmaantunut pari jollain tavalla tutunnäköistä henkilöä. En ollut tiiraillut osallistujaluetteloa kuin ohimennen, joten en ollut huomannut Noora Honkalan osallistuvan kuuden tunnin sarjaan. Omalla huoltojoukollani olikin mielenkiintoista seurata vierestä hänen tässä kisassa huoltajana toimivan isänsä työtä. Itselle ja varmasti muillekin mattimeikäläisille oli hienoa päästä seuraamaan näin läheltä Nooran ja toisen menestyneen ja määrätietoisen nuoren ultrajuoksijan, Satu Kähkösen, kevyen näköistä menoa. Molemmat onnistuivat aivan huikeasti omilla matkoillaan. 12 h tilastossa he pitävät suomalaisissa naisissa kärkisijoja hallussaan, ja mitä vielä ennättävätkään urallaan!. 

Oma suoritus tuntuu siihen nähden tavalliselta tarpomiselta. Teknisten ongelmien takia siitä tuli kuitenkin parempi  kuin mitä olisin voinut etukäteen uskoa mahdolliseksi (kyllä, luit oikein!).  Olin tietenkin viisaasti päättänyt aloittaa hitaasti, mutta yllätys yllätys, en malttanutkaan. Totesimme seurakaverin Maijaliisan kanssa molemmat useaan kertaan, että liian lujaa on menty, mutta ymmärrys  ei jotenkin heijastunut jalkoihin. Oma kelloni näytti tänä vuonna vauhdin (viime vuonna ei saman kellon gps toiminut), mutta se näytti koko ajan liian hyviä lukemia, joihin en voinut luottaa. Sykkeen lukeminen onnistui ensimmäiset tunnit, mutta jo jossain 3-4 h kohdalla ne ylittivät ensin 140 ja sitten 150 ja viimeisimmäksi ennen sykelukemien katoamista juoksin ainakin vajaan tunnin lukemilla 158-161. En säikähtänyt sitä varsinaisesti, sillä polku-ultrilla käy yleensä samoin. Kävelytauoilla 20 min välein sykkeet laskivat himpun alle 140. Todennäköisesti oikeat lukemat olivat matalammat, mutta ihan varma en voi olla. Oli ihan hyvä, etten voinut tarkkailla lukemia liikaa ja varsinkaan koko yötä, joten ne eivät rajoittaneet vauhdinpitoa. Keskeisin tekninen vika oli kisan ajanottojärjestelmässä. En muista tarkalleen, missä vaiheessa ennen puoltayötä saimme tietää, että screenillä näkyvät kierrosajat ovat 10 s liian huonoja. Tämä tarkoitti, että kun olin pyrkinyt juoksemaan koko yön noin 2 min kierroksia (vähän alle tai yli), niin olinkin joutunut juoksemaan kovempaa. Järjestäjien kuulutuksen mukaan virhettä ei saataisi korjattua koko yönä. Nyt jälkeen päin mietin, että oliko koko juttu ovela huijaus. (edit: Satu Kähkösen blogin mukaan virhe saatiin kisan aikana korjattua, mutta itselläni ei ollut siitä tietoa). Kaikki tämä misinformaatio kuitenkin aiheutti sen, etten voinut luottaa mihinkään lukuihin, vaan oli pakko pitää sellaista vauhtia, mikä tuntui sopivalta. Oikean rytmin löytymiseen meni varmasti ensimmäinen tunti aikaa, ehkä enemmänkin. 

Aivan kuten ennakoin, hartiani kipeytyivät kierros kierrokselta ja junttautuivat totaalijumiin jo ennen puolta yötä. Niin kävi viime vuonnakin. Hartiat ovat olleet opiskeluharrastuksen takia tukossa koko syksyn, mutten muka ennättänyt käydä hierotuttamassa niitä, kun jalat tuntuivat tärkeämmältä kohteelta. Olin kirjoittanut sekä koti- että työkalenteriin, että VARAA SELÄLLE HIEROJA kisaviikolle jo silloin, kun ilmoittauduin kisaan. Kisapäivänä jokainen perheenjäsen yritti avata hartioitani, mutta heikoin tuloksin. Niska-hartiaseutu veti yläkropan köyryyn ja juoksuasento muuttui yhä istuvammaksi, mitä pidemmälle yö eteni. Aina väillä hoin itselleni “lantio eteen”, sillä tiedostin tilanteen oikein hyvin. Yritin myös suunnata katsetta alaviistoon, sillä suoraan eteen katsoessa kipu niskassa oli pahempi. Tämä kivunvälttely tietenkin pahensi asennon kumaruutta. 

Ihan loppuyöstä elimistön hormonipölly oli niin korkea, etten enää tiennyt kivuista. Oli aikamoinen yllätys jälkeen päin löytää lähes joka varpaasta valtava rakko jalkojen turvottua kenkiin sopimattomiksi. Ikinä ennen ei ole ollut kynsien allakin rakkoja. Voin vannoa, ettei siitä ollut yön aikana mitään tietoa. Tavallaan pelottava havainto... En kyllä muista, että jalkani olisivat koskaan ennen turvonneet kisassa näin pahasti. Juoksin eri kengillä kuin viime vuonna, enkä ollut juossut niillä kuin kerran etukäteen radalla pitkän lenkin. Kengät toimivat muuten hienosti (Hokan Match 2, viime vuonna oli sama kenkä varhaisempana versiona, joka on mielestäni himpun verran parempi kuin tämä uusi). En tiedä, mistä näin paha turpoaminen johtui, mutta lähes käyttämättömät kengät eivät tietenkään mukautuneet tilanteeseen ja tämä olisi pitänyt ennakoida. Sormet eivät turvonneet, mutta niitä pisteli osan yötä, varmaankin hartiajumin takia.

Kuntoni ei ole kovin paljon parempi kuin viime vuonna, joten kisastrategiani perustui realismiin. Viime vuonna kahden minuutin kävelytauot noin joka 18. minuutti auttoivat jaksamaan koko yön, mutta arvelin voivani selvitä minuutin tauoilla tällä kertaa. Olin suunnitellut kolmeportaisen tavoitteen. Kunnianhimoisin tavoite A oli parantaa viime vuoden tulosta kolmella kilometrillä. Laskin, että se olisi mahdollista, jos onnistuisin pitämään samaa vauhtia kuin vuosi sitten, ja kävelisin joka tauolla vähemmän. Suunnitelma voisi mennä pieleen, jos wc-taukoja tulisi lisää (ja niitähän tuli, viime vuonna pärjäsin kahdella käynnillä). Tavoite B oli päästä viime vuoden tulokseen. Tavoite C oli saada 100 km täyteen. Tällaisessa kisassa täytyy kuitenkin valmistautua myös siihen, että tulokseksi jää osanotto. Siksi hotelliin oli varattu yöpymistilaa minullekin ja mies oli raatobussivalmiudessa.

Tavoitteet A-C olivat kovia päämääriä, ja vaativat hyvän etukäteismietinnän.  Kun matkan aikana ei screeniltä saanut näkyviin kilometrejä kuin loppuvaiheessa (en ainakaan huomannut) ja oman kellon lukemat näyttivät liikaa, niin olin itse asiassa tosi huolissani siitä, saavuttaisinko millään viime vuoden tulosta. Se motivoi pitämään juoksurytmiä yllä. Työkavereiden lähettämät biisitoiveet saivat askeleen lentämään välillä liiankin lennokkaasri aamuyön tunteina, mikä kertoi paukkuja vielä löytyvän. Aika kului yllättävän nopeasti. Jalat tuntuivat koko ajan vahvoilta. Oikeassa nilkassa vain alkoi tuntua pientä kireyttä, ehkä liittyen askellukseen kaarteissa.  

Harrastin motivoivaa itsepuhetta yön aikana. Olin miettinyt viime vuoden perusteella täsmäohjeita itselleni muistiin, mutta en tarvinnutkaan niitä kovin usein. Sen sijaan keskityin kääntämään epäröivän ja väsymystä indikoivan puheen heti positiiviseksi. Esim. huomiot hartioista noteerasin, mutta käskin vain saman tien nostamaan päätä korkeammalle. Hoin itselleni, että olen harjoitellut hyvin ja oikein. Kuulutusten perusteella nostin sijoitusta pikkuhiljaa, ja mutta erot olivat niin pieniä, etten uskaltanut ottaa podiumsijaa uudeksi tavoitteeksi kesken matkan. Pidin kilometritavoitteet etusijalla, mutta kyllähän hyvä väliaikasijoittuminen nosti mielialaa ja antoi virtaa. 

Jaksut alkoivat loppua klo 5:20. Siitä lähtien leikittelin huijaamalla itseäni (sekä seurakaveria ja muutamaa muuta naista) uskomaan, että jäljellä oli vain vähän toista tuntia. Viimeistä puolta tuntiahan ei lasketa, sen menee vaikka kontaten, ja pari jäljelle jäävää tuntia on pyöristettynä reilu tunti. Tämä konsti toimi yllättävän hyvin klo 6:45 asti. Oli varsin masentavaa tajuta, että nyt jäljellä oli oikeasti vielä reilu tunti. Yhtäkkiä kellon viisarit eivät tuntuneet liikkuvan enää ollenkaan. En ollut enää varma, olinko viime kierroksella ottanut geelin vai en. Työkaverit olivat salaa laittaneet toivelistalle inhokkibiisini kielloistani välittämättä, mikä tietenkin siinä vaiheessa tympi.  Odottelin huoltojoukkoani takaisin seitsemän maissa, mutta heitä ei alkanut kuulua. Janon tunne oli niin kova, etten pystynyt puhumaan kunnolla ja jouduin hörppäämään jotain viiden minuutin välein. Lötköistä oli neste loppu, ja jouduin vähän väliä pysähtymään kokeilemaan, missä muovipulloissa oli vielä jotain jäljellä. Huoltopöydästä nappasin silloin tällöin pahvimukista vettä. Itsepuheella oli enää kaksi merkitystä “Vielä kaksi kierrosta, niin saat taas juoda” ja ““nyt perhana juokset sen verran, että saat sen oman enkan rikottua”. 

Se oli teoriassa mahdollista jopa minun senhetkisellä  laskutaidollani, sillä järjestäjät olivat kuuluttaneet minun saaneen 100 km täyteen ja sen jälkeen oli muistaakseni vielä noin 100 min aikaa jäljellä. Odotin kyllä todella epätoivoisena sitä 100 km rajapyykkiä. Kun tuon ison rajapyykin jälkeen  eräällä kierroksella tajusin huomaamattani peitonneeni kilometrillä viime vuoden tulokseni, motivaatio droppasi hetkeksi. Kaikki kilometrit siihen päälle tuntuivat ei-välttämättömältä bonukselta. Samaan tahtiin eteneviä naisia oli muitakin, mikä toisaalta tsemppasi. Esimerkiksi järjestävän seuran Ronkaisen Sallan sitkeä askellus herätti kunnioitusta - tuossa elämänvaiheessa minulla ei todellakaan olisi riittänyt paukkuja ultraharjoitteluun! Jokainen millä tahansa tyylillä etenevä kanssamatkustaja muistutti minua siitä, että täällä ollaan etsimässä omia rajoja. Oman seuran Maijaliisalla oli rakkojen kanssa paljon ongelmia. Maijaliisa on monelle juoksuinspiraation lähde, ja oli huippua nähdä, miten hän meni omien rajojensa yli päättäväisesti ja antaen virtaa myös kanssakulkijoille - ilman rakkoja ja kenkien vaihtoja ties mikä lopputulos olisi ollut!  Mietin monta tuntia, mitä olisin sanonut  esikuvalleni, yön sitkeimmälle sissille Anu Ossbergille, joka käsittämättömällä tahdonvoimalla jatkoi koko yön tappiin saakka isoista vaikeuksista huolimatta. En saanut sanottua mitään, sillä itse olisin tuossa tilanteessa ollut pukkarissa itkemässä jo alkuyöstä. “Tsemppiä” olisi tuntunut aivan liian laimealta. Ultrajuoksu on kyllä dramaattinen laji, ja osoittaa hämmentävää ihmismielen lujuutta.

Minulla ei ollut viimeisen 1,5 tunnin aikana enää mitään käsitystä juoksun keskivauhdistani lukuisten juomataukojen takia, mutta aivosoluni tekivät kovasti töitä ja hetken punnerrettuaan ilmoittivat minun voivan päästä A-tavoitteeseeni 110 km. Sitä kohti siis! Huonoina hetkinä tuli itkuinen fiilis, mutta tällä kertaa tajusin sen liittyvän energiavajeeseen ja yritin käyttää siripirin imeskelyä keinona huijata keskushermostoa. Se ei toiminut, sillä suu oli niin rutikuiva, ettei sokeri sulanut suuhun edes kolmen kierroksen aikana. Geeleistä ja kävelemisestä tuli etova olo, mutta palkintona itselleni kävelin tauot 20 min välein niin hitaasti kuin ikinä saatoin, kunnes 50-70 s oli täynnä. Perheen saavuttua lopulta paikalle aloin saada taas vettä ja geelejä suoraan kouraan. Kilometreillä 110 km jälkeen ei ollut minulle merkitystä, sillä ennakkomielikuvissani sellaiset tulokset eivät olleet minulle missään nimessä mahdollisia, enkä ollut päästänyt itseäni edes haaveilemaan moisesta. Kun kuitenkin lopussa näytti siltä, että saisin yllättäen 115 km täyteen, päätin juosta niin kauan, että tuo luku jäisi tulokseksi, ja sen jälkeen kävelisin. Niinpä otin viimeisellä kierroksella loppukirin saadakseni tuon mukavan tasaluvun näytölle. Sen jälkeen vaihdoin välittömästi kävelyksi. Se oli hyvä päätös, sillä ennätin vielä fiilistellä viimeisen minuutin ajan tapahtuman mahtavaa tunnelmaa ihan rauhassa heiveröisin jaloin löntystellen.

Perhe sai taas kärsiä kisan jälkeisestä valituksestani. Ihan aidosti olin unohtanut, miten järkyttävän huono olo ihmisellä voi olla. Vasta siinä vaiheessa kysyin itseltäni olennaisimman kysymyksen: MIKSI minä teen tätä? Mutta hei, se menee ohi!

Tänä aamuna äitini onnitteli ja saman tien yritti ylipuhua minua jättämään moisen epäterveen harrastuksen. “Eikö kaksi noin pitkää kilpailua jo riitä?!” Miten kuvailla ihmiselle, joka suunnittelee aloittavansa sauvakävelyn, mikä tällaisessa lajissa kiehtoo? En kertonut äidille, että olen Endurance 24 h:n jonotuslistalla. Satamailinen on uusi pitkän ajan tavoite, joka on putkahtanut mieleeni vasta tänä syksynä. Ehkä se ei toteudu ensi vuonna tai koskaan, mutta unelmia pitää olla. 

[maastojuoksu]

Rauhaa ja rakkaa NUTS Ylläs Pallaksella

Rauhaa ja rakkaa NUTS Ylläs Pallaksella

Järjestäjien jakama kartta, jossa näkyy reitille pilaantuneen kaivoveden vuoksi tehty muutos. Maali Pallastunturilla ei aivan näy tässä kuvassa.

Olo on helpottunut, mutta mustelmat ja ruhjeet tuntuvat vielä. NUTS Ylläs Pallaksen55 (58) kilometristä on viikko. Olen kirjoitellut tätä raporttia pätkissä iltaisin pyykkikoneen hyrskyttäessä FIN5-viikon suunnistusvaatteita. Olin ensimmäiset…

[maastojuoksu]

NUTS Karhunkierros 2019 virkistävässä kevätsateessa

NUTS Karhunkierros 2019 virkistävässä kevätsateessa. Raportti 55 km matkasta.

Ensimmäinen kerta juoksureitillä aina erityisen hieno kokemus, ja niin oli 55 km NUTS Karhunkierroskin. Juuri nyt on kilpailun jälkeinen energiavajeheikotusväsymys, mutta muuten mieliala on ollut pelkästään positiivinen kisapäivän alusta tähän saakka. Olen kaikkein tyytyväisin kisassa juuri siihen, että sain pidettyä positiivisen fiiliksen yllä riippumatta monella tavalla mönkään menneestä…

[vemppula]

Kisaraportti Finlandia-hiihdosta on nyt kirjoitelut. Linkki löytyy profiilista. #kisaraportti #blogi #uusiblogipostaus #blog #newblogpost #finlandiahiihto2018 #hiihto #lahti #luelisääblogista #linkinbio #linkkibiossa

[maastojuoksu]

Kisakokemus NUTS Karhunkierros 2017 31 km

Kirjoittelen junassa raporttia kevätreippailusta Rukalla. Aikaa on monta tuntia, joten postauksesta voi tulla pitkä. Nyt siis luvassa ensikertalaisen mietteitä sekä itse tapahtumasta että 31 kilsan minimatkasta. Lisäilen kuvia myöhemmin.

Yritin tehdä keväällä joitakin laatuharjoituksia, mutta en ole varsinaisesti harjoitellut säännöllisellä ohjelmalla kilpailumielessä vuoteen. Niinpä kisajännityksen yltyessä päätin turvautua kerrankin perusteelliseen hiilihydraattitankkaukseen kisanalusviikolla. Ajattelin, että kun kuntoa ei ennätä nostaa, niin tehdään se mikä voidaan. Tankkaus oli mielenkiintoinen kokemus, ja siitä syntynee erillinen postaus. Viimeisenä tankkauspäivänä torstaina saavuimme Rukalle NUTS-viirien vastaanottamina. Mieleen muistuivat viime vuoden tunnelmat katsomon puolelta. Silloin oli t-paitakeli, nyt mittari juuri ja juuri plussan puolella ja majapaikkamme edustan ladulla vilahti hiihtäjä. Perjantaina ohjelmassa oli ensinnäkin seurata 160 km ultraajien lähtöä. Ihan tajuttoman rohkeita ihmisiä nämä tyypit! Pakko tunnustaa, että melkein liikutuin kannustaessamme perusmatkalaisia reitilleen. Oikeasti tuollaisessa satamailisessa on jotain elämää suurempaa, ainakin tavantallaajan näkökulmasta. Yksi junioreistamme paljasti haaveilevansa ultramatkasta sitten joskus. Ehkä olen vinksahtanut äiti, mutta kannustin pitämään unelmasta kiinni, enkä teilannut sitä heti epäterveellisenä ja saavuttamattomana. Lupasin, että käydään yhdessä polkupuolikkaalla lähivuosina. Nyt oltiin kuitenkin vielä rapakuntoisten sarjassa ja mentiin perheen pienimmän ehdoilla liikunnan suhteen. Mies oli valikoinut päivän vaellukseksi nousumetreiltään kohtuu vaativan pikkupyrähdyksen Konttaisissa, mutta saapuessamme määränpäähän huomasimme, että lumiselle uralle ei ollut kaikilla perheenjäsenillä sopivia kenkiä. Jäimme hetkeksi seuraamaan 160 km juoksijoiden huoltoa Konttaisissa. Hurjalta näytti alastulo sohjolumista rinnettä alas ojaan, johon useampikin mies humpsahti kunnolla. Oma seuraavan päivän taivallus alkoi kauhistuttaa, vaikka tiesinkin pitkämatkalaisten aukovan meille latua.

Päätimme siirtyä päiväkävelylle Juumaan Pienen Karhunkierroksen aloituskohtaan. Sattumalta parkkeerasimme auton samaan paikkaan, josta me 31 km menijät lauantaina starttaisimme. Silloin en ollut varma, olisiko näin, sillä vaikka NUTS-viirit olivat paikallaan, alkureitillä ei vielä ollut oransseja reittimerkintöjä. Polku oli kuiva ja pitkospuut hyvässä kunnossa. Olin varalta vaihtanut jalkaan kumpparit Konttaisen lumiset rinteet nähtyäni. Se oli ensimmäinen virhe tällä reissulla! Tunnin patikoinnilla sain kumpareissa pohkeet jumiin sekä orastavat penikkavaivat. Nämä kireydet tuntuivat jaloissa seuraavana päivänä venyttelystä ja kylmähoidosta huolimatta. Matkan varrella näimme vilauksen Basecampin huoltopisteestä ja kävimme Myllykoskella, jonka ohi 31 km kisareitti kulkisi. Vaikka olisin voinut säästellä jalkojani, niin oli silti hyvä nähdä, että tarjolla oli myös erittäin juostavia polkuja. Illalla kävin Ruka Storessa toteamassa, että gaiterit oli sattuneesta syystä myyty loppuun. Ei auttanut muu kuin kehitellä DIY-gaiterit rumimmista varatuubihuiveistani. Pakkasin juoksurepun valmiiksi, tapani mukaan sulloen sekaan kaiken tarpeellisen kaman ja vähän ylimääräistäkin. Geelitarpeen laskin arvioiden, että viipyisin matkalla 6+ tuntia. Ultramatkaajien taivalta tuli seurattua padiltä myöhään iltaan asti. Vaikea oli uskoa, että kukaan pystyisi selvittämään moisen matkan suurelta osin hankijuoksuna.

Seuraavana aamuna heräsin hermorauniona. Kädet tärisivät eikä aamupala maistunut. Taistelin sen alas. Sain vaatteiden valintaan ja muuhun sähläykseen kulumaan niin paljon aikaa, että tuli melkein kiire hakea kilpailunumero. Kaadoin pehmeisiin juomapulloihin kylmää vettä, jonka vaihdoin varustetarkastuksen jälkeen lämpimään elektrolyyttijuomaan. Jännitin pikkuisen varustetarkastusta, sillä en ole ennen sellaisessa käynyt. Muutoin panikoimisessa oli kyllä kyse ihan meikäläiselle tyypillisestä reagointikaavasta kilpailupäivänä. Mies olikin jo edellisenä iltana ihmetellyt, miksi en kunnolla hermoile. Oli selvästi odotellut kaahotustani. Numeroteltalla huomasin lapun, jossa luki lähtöryhmien bussiaikataulut. Olin saanut sähköpostiviestissä tietää olevani lähtöryhmässä C. Olin kuvitellut C-ryhmän olevan meille osallistumisoikeutensa siirtäneille ja ei-niin-tosissaan-meneville tarkoitettu. Järkytys oli aikamoinen, kun tajusin lähtöryhmiä olevan jonnekin V:hen asti. Hieno homma, olisin siis kaikkien tientukkona! Nolotti niin, etten kehdannut edes mennä kysymään, voiko ryhmää vielä vaihtaa. Kipaisin entistä hermompana takaisin majapaikkaan, ja hoputin muun poppoon seuraamaan Juuso Simpasen saapumista voittajana maaliin 160 km kisasta. Itsekin olisin halunnut mennä, mutta olin päättänyt vetäistä vielä pienen pasta-annoksen lounaaksi, sillä lähtö olisi vasta noin klo 13. Juuri ja juuri kykenevänä toimimaan älyllisesti kulkeuduin ihme ja kumma ajoissa huudeille odottamaan busseja, jotka veisivät lähtöön. Koska paniikki sai osan aivoista sakkaamaan, odottelimme pesueeni kanssa tovin väärällä laiturilla. Sillä ei tosin ollut väliä, sillä A-, B- ja C-bussit lähtivät yhtä aikaa. Bussissa tein palleahengitysharjoituksia ja aloin rauhoittua. Kuuntelin puolella korvalla tarinaa 160 kilsan reissuun lähteneestä Chanista, jonka gps-pisteen huomasimme aamulla hiljentyneen paha-enteisesti. Olimme peukuttaneet kaverille majapaikassamme, joten suretti kuulla, että hänen taipaleensa oli kuin olikin jäänyt kesken, tosin ihailtavan pitkälle hän oli päässyt. Lähdössä tarkoitukseni oli kävellä reippaasti vähintään varttitunti ja lämmitellä kroppaa, etten saisi rytmihäiriöitä heti alkuun. Bajamajoihin oli kymmenien ihmisten jonot, joten päätinkin aloittaa siitä, ennen kuin tuhat muuta juoksijaa saisi saman idean. Samalla kävi selville, ettei kunnon verryttelyaluetta ollut bussien ja väenpaljouden takia. Tai no, sosiaalinen paine esti lähtemästä kauemmaksi jaloittelemaan. Juuri kukaan toinen ei ilmeisesti nähnyt tarpeelliseksi haaskata energiaa lämmittelyyn. Tyydyin muutamaan nopeaan venytykseen. Tämä oli toinen virhe: kylmällä kropalla lähtemisestä seurasi rytmihäiriö 1,5 tunniksi. Hämmästytin itseäni sillä, että en malttanut murehtia asiaa matkan varrella. Lähtöryhmät (40-50 innokasta juoksijaa kerrallaan) starttasivat noin 5 min välein. Sadattelin, että hetikö pitää juosta, etten jäisi polulle tulpaksi. Onneksi muutkin ottivat heti metsän puolella kävelyaskelia. Jalat tuntuivat raskailta ja kömpelöiltä, joten päätin kävellä ainakin kaikki nousut. Jatkoin tätä linjaa loppuun asti. Nopeimmat menivät menojaan, ja pian seuraavan lähtöryhmän menijöitä ja 53 km ultraajia alkoi pinkoa ohi. Olin päättänyt mennä nauttimisvauhtia, mutta eihän se täysin onnistunut. Menin ehkä himpun verran kovempaa kuin oli tarkoitus, ettei koko ajan tarvitsisi hypätä johonkin lillukkoon antamaan tietä. Tämäkin linja eli “siedettävä” vauhti pysyi koko matkan. Olin laatinut itselleni tarkan tankkausstrategian perustuen siihen, kuinka paljon sokereita on mahdollista imeyttää tämän kokoiseen kroppaan tunnin aikana. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun yritin käyttää matematiikkaa geelien kanssa enkä ainoastaan lukenut jostain yleisartikkelista, paljonko keskivertoihmisen (lue: miehen) pitäisi nauttia lisäenergiaa keskiarvomatkalla (lue: maantiemaratonilla). Matka jaksottui siis sen mukaan, milloin sain seuraavan kerran ottaa geelin tai juoda. Sivuvaikutuksena oli yksi reissun yllätyksistä. Neljään tuntiin asti aika kuului kuin siivillä. Harmittelin monta kertaa, että mihin se vartti taas katosi, eihän tämä matka saa näin pian edetä! Suunnitelmani toimi, sillä eka kertaa minun reissuillani minkäänlaisia imeytymisongelmia ei ollut, eikä vatsa hidastanut menoa. Jonkun kanssajuoksijan kanssa kehuttiin säätä. Muutama lämpöaste, pilvistä, ei tuulta. Juoksupaidalla selvisi hyvin. Hanskat piti sulloa reppuun jo alkumatkasta, ja takki oli siellä vain varalta, jos vaikka hyytyisin jossain välissä. Suunnilleen ensimmäinen kymppi oli oikein mukavaa juurakkoista polkua. Vain paikoin oli märkää. Jälkikäteen huvittaa, että yritimme tarkkaan kiertää mättäitä pitkin mutaiset paikat. Myöhemmällä taipaleella nimittäin täytyi pitää saavutuksena, jos en ollut polviani myöten avantolämpöisessä vedessä. Basecampin vaihdossa otin riskin, ja kokeilin uutta klementiini-sipsiyhdistelmää. Pötsi ei mennyt sekaisin. Tässä kilpailussa kun ei ollut mitään tavoitetta, ja olo oli hyvä, niin tuollaisen kokeilun uskalsin tehdä. Huolloissa ei ollut pahaa ryysistä ainakaan silloin, kun minä niissä kävin. Tosi fiksusti oli homma järjestetty läpikuljettavan ison teltan sisälle. Kannustajiakin oli ilahduttamassa. Sanoin monelle, että “näön vuoksi tässä teidän kohdalla juoksen…” Reitin luonne muuttui kokonaan Juuman ja Konttaisen välissä. Pehmeää lunta alkoi olla yhä enemmän, samoin kosteita paikkoja. Lumen alla saattoi odottaa syvä vesihetteikkö, jos otti harha-askeleen. Tämän vuoksi juoksijat muodostivat lyhyellä askeleella töpytteleviä letkoja, joissa edettiin etummaisen vauhtia. Ohi ei kannattanut yrittää, mutta aina välillä joku ystävällinen sielu, yleensä pitkämatkalainen, antoi tietä. Jonon paikat jaettiin uudelleen lyhyillä kuivilla tienpätkillä tai alamäissä, joissa minä käytin ainoan valttikorttini ja ohittelin sumeilematta. Tuubihuivigaiterit ja niiden alla suunnistussäärystimet pelittävät lumiosuuksilla hyvin, tai sitten en vain noteerannut kenkiin sulavaa lunta. Sen sijaan lampareiden kohdalla kenkä, sukka ja huivit ryystivät itsensä iloisesti täyteen, minkä seurauksena jalka oli nilkasta alaspäin muutaman minuutin tunnoton. Siitä se sitten taas lämpeni. Minulla ei ollut etukäteen älyä hankkia vedenkestäviä sukkia tai pakata mukaan edes villapohjaisia hiihtosukkiani. Matka oli kuitenkin niin lyhyt, että selvisin ilman yhtään oikeaa rakkoa tai paleltumaa. Märkien sukkien saumat alkoivat tosin hiertää ikävästi, ja olin varma, että kengistä täytyy maalissa kaataa veristä turvevettä. Se olikin vain mielen temppu, joka yritti kehittää tyhjästä draamaa. Huomasin jossain 2,5 tunnin kohdalla, että jokainen pienikin nousu oli entistä tappisempi. Reisillä ei ollut menoa eikä meininkiä, ihan painolastina kulkivat mukana. Pehmeällä alustalla hölkyttely tarkoitti, että käytännössä etenimme suunnistussykkeillä ja vastaavalla lihaskuormituksella. Tämä huoletti, sillä en ole koskaan mennyt niin pitkää matkaa niin korkeilla tehoilla ja oli todennäköistä, että jalat olisivat kunnolla hapoilla jo ennen tunturipätkää. Letkassa tapahtui aika ajoin irtiottoja ja taas tiivistymistä. Välillä juoksin ihan yksin, mutta enimmäkseen löyhästi jossakin porukassa. Samat tyypit ottivat toisensa kiinni yhä uudelleen. Ihmettelin mielessäni, että porukka oli oudon hiljaista. Kaikki fokus meni hankipolulla pysymiseen. Muutama puheliaampi kaveri yritti välillä nostattaa tunnelmaa. Vähän ennen Konttaista ryhmässä alkoi kuulua taukoa kaipaavia kommetteja ja ärräpäitä kelistä. Jokainen askel vei lähemmäksi huoltoa, sen pidemmälle ei haluttu ajatella. Tässä vaiheessa matka ei tuntunut edistyvän. Yhä useammin joku luovutti hetkeksi ja antoi tietä perästä tuleville. Itsekin päästin vapaaehtoisesti varmasti kymmeniä ihmisiä ohitseni ylämäissä, tosin osan saavutin taas alamäessä. Tultiinhan sitä Konttaisen huoltoon lopulta! Katsoin kelloa, ja totesin olevani edellä olettamastani aikataulusta. Nappasin taas sitrushedelmää ja sipsejä ja istuin alas vaihtamaan repun etutaskuihin loput eväät juomat. Olin pyhästi päättänyt vaihtaa jalkaan kuivat sukat ja iskeä rakkolaastareita nirhautuviin kohtiin, mutta en vain saanut itseäni avaamaan kaikkia tuubihuivi-säärisuojavirityksiäni. Pieni lepo virkisti jalkoja, ja lähdin viimeiselle osuudelle paksumpaan ja pehmeämpään hankeen voimaantuneena. Melko pian alkoi tuntua etovaa oloa, joka muistutti nälkää. Kävin itseni kanssa kamppailua, otanko extraenergiaa etuajassa aikataulusta. Kertasin mielessäni kaikki ne kisat, jolloin olen kärsinyt pistoksista, järkyttävistä happovaivoista ja mahan tilttaamisesta liian tiheän syömisen vuoksi, ja päätin hidastaa vauhtia geelin ottamisen sijaan. (Teki muuten monta kertaa mieli niitä taateleita, jotka pakkasin evääksi, mutten löytänyt niitä repun tuhansista pikku taskuista :/). Olo meni ohi, mutta juomisen ja syömisen odottamisesta tuli henkisesti vielä tärkeämpää kuin alkumatkasta. Kukaan muu ei näyttänyt huoltojen ulkopuolella tarvitsevan energiakseen muuta kuin tunturi-ilmaa, mitä en pystynyt käsittämään. Joku kommentoi Konttaisen kohdalla jonossa, että varautukaa elämänne pisimpään seitsemään kilometriin. Saanen vastakommentoida, että verrattuna Pallaksen viimeiseen tasaiseen nivelet tappavaan 7 kilometriin tunturijono ei ollut ollenkaan niin pitkä, mutta kyllä sekin riittävästi haasteita tarjosi. Paljastui, että Icebugin nastareilla EI pääse sohjoista rinneseinää ylös, ellei ole köyttä, josta vetää. No, ehkä vain muutaman kerran lähdin liukumaan taaksepäin takanatulijoiden harmiksi. Yleensä toki edellämenijät olivat jo tampanneet askelmia hankeen. Viihdytin itseäni ajattelemalla, millä ihmeen keinolla Simpanen on päässyt rinteet ylös viimeisillä voimillaan. Ensi vuonna 160 km voittajan kiipeäminen on kuvattava videolle! Näissä nousuissa parasta oli se, miten antaumuksella letkassa purnattiin ja valitettiin. Toisia kannustettiin toteamalla, ettei itsekään pääsisi yhtään lujempaa. Huipuilla oli aina mahtava fiilis, vaikka tiesi, että seuraava nousu voi olla vielä pahempi. Meitä sattui samaan letkaan ensikertalaisia, joilla ei ollut tarkkaa tietoa, milloin ollaan Rukalla. Pienetkin tiedonmurut ruokkivat psyykeä jaksamaan vielä vähän. Itse en muistanut mitään vuodentakaisesta, jolloin vaelsin perheen kanssa Valtavaaralle laihana lohtuna siitä, ettei terveys antanut osallistua juoksuun. Mielikuva oli, että aurinko paistoi ja oli ihanaa ja oli jotain kallioisia portaitakin. Yritin tarrata tuohon positiiviseen näkyyn. Käsittämätöntä kyllä, jalat pelasivat alamäissä melko hyvin loppuun asti. Kaikki eivät olleet yhtä onnekkaita, joten vielä tunturijonon laskuissa pääsin itseäni kovempikuntoisten ohi. Minä kaaduin pahemmin vain kerran mäen päällä kivikkoon, kun kenkä luisui juuren päältä. Alamäissä kaaduin vain pehmeään lumeen. Soitin omille kannustusjoukoilleni Valtavaaralta laskeutuessani, että laittakaapa sauna lämpimään. Luulin, että hujaus vain enää maaliin, mutta kyllä siitä reilu puoli tuntia vielä oli töitä tehtävänä. Viimeinen nousu Rukalle oli toooodella ärsyttävä. Aina kun huokaisi, että jes, se loppuu, niin vielä vaan mutkan takaa riitti lisää. En viitsinyt edes yrittää kunnolla, joten pyydän anteeksi kaikilta, joiden etenemistä hidastin. Onneksi reippaimmat pyysivät tietä. Loppulasku oli paljon pidempi matka kuin oletin, ja himmailin siinä liikaa. Olisi ollut paukkuja vetää loppu kovempaa. Mutta kun kilpailemaan ei oltu tultu, niin laitoin kaiken peliin vasta maalisuoralla :D Maalissa oli tarjolla osallistujakoru, jota tietenkin pidin ylpeänä kaulassa vielä tänäänkin, sekä herkkuja palautumiseen. Järjestelyiden ainoa miinus tuli siitä, että linssikeitto oli pohjaanpalanutta, mutta kokis ja sipsit kyllä korvasivat sen. Tunnelmasta ja järjestelyistä kokonaisuutena NUTS-poppoo ja talkoolaiset ansaitsevat suurensuuret kiitokset! Jälkikäteen oli viisain mahdollinen taktiikka lähteä juurikin elämystä hakemaan. Kevään viivästymisen takia reitti luultavasti oli kaikille raskaampi, vaikkakaan voittajien loppuajoissa sitä ei huomaa. Nyt omana tuloksena oli hallittu elämysmatka ja tasainen suoritus, jossa ainoastaan reisien tukkeutuminen ja ajoittainen liian kovavauhtisessa hankiletkassa juokseminen estivät täydellisen hauskanpidon. Loppuaika (5:34) ja sijoitus olivat iloisia yllätyksiä, jotka kannustavat muokkaamaan kesän liikuntasuunnitelmia hieman tavoitteellisempaan suuntaan.

[maastojuoksu]

Endurance 24h 2020 Osa 1

Kirjoitin nämä mietteet junassa Endurance 24h:sta edeltävänä iltana, mutta en saanut silloin vietyä tekstiä blogiin. Päivitin tekstiä kisan jälkeisenä päivänä. Ultran jälkeen on ollut ennennäkemättömän kiireiset kaksi viikkoa, enkä  ennättänyt heti edes kunnolla käsitellä kokemustani. Siksi kisaraportti tulee poikkeuksellisen myöhässä. Toisen osan eli tunnelmat itse kisasta ja sen jälkeen voi lukea täältä.

Endurance 24h juostaan helmikuun loppupuolella Espoon Esport Arenalla keltaisella mondo-radalla, jonka pituus on 390,04 m. Juoksu alkaa lauantaina klo 12 ja päättyy sunnuntaina klo 12. Ilmoittautuminen täytyy tehdä hyvissä ajoin. Tällä kertaa paikat tulivat täyteen suunnilleen marraskuun puolessa välissä. Tapahtumaa mainostetaan kansainvälisestikin erittäin kovatasoiseksi, ja sellainen se myös oli, varsinkin näin aloittelijan vinkkelistä. Tätä ennen pisimmät juoksuni ovat olleet kahdesti  12 h rataultra (Joensuu Night Run 2018 ja 2019). Ne antoivat jonkinlaisen pohjan suunnitella vuorokauden kestävää suoritusta, mutta olisin voinut tehdä kotiläksyni vielä paljon paremmin.

Ennen ultraa

En oikeastaan ymmärrä, miten päädyin Esport Arenalle. Ilmeisesti iän myötä minusta löytyy impulsiivisuutta ja kokeilunhalua enemmän kuin luulinkaan. Reilu vuosi sitten olin mielenkiinnosta googlettanut tätä kisaa,  mutta en uskonut voivani koskaan osallistua noin järjettömään koitokseen. Ajatus oli kuitenkin alkanut itää jossain tietoisuuden reunamilla. Viime marraskuun 12 h meni odotuksiani paremmin, joten päätin, että nyt tai ei koskaan! Uhkarohkeasti laitoin nimeni Endurance 24h:n jonotuslistalle. Sain muistaakseni jännittää pääsyäni mukaan joulun tienoille asti. Olin tosin jonotuslistalla alunperin jo kuudentena, joten järjestäjien mukaan todennäköisyyteni päästä kisaamaan oli hyvä.

En edes yrittänyt aloittaa harjoittelua uudelleen ennen kuin joulun jälkeen aikaisempien vuosien stressikuormasta viisastuneena. Silti palautuminen Joensuu Night Runista kesti 1,5 kk tai itseasiassa kauemminkin, sillä alku oli todella tahmeaa. Sain juosta pitkälle helmikuun puolelle, ennen kuin sykkeet alkoivat edes lähestyä normaalia tasoa. Juoksen normaalisti sen verran vähän (50-80 km/vko), että Joensuussa tuli omaan kuntoon nähden täydellinen maksimisuoritus parin kovemman treeniviikon jälkeen. Vaikka jalat toipuivat erittäin nopeasti, keskushermosto olisi vaatinut helpompaa arkea harjoitusvasteen kannalta.

Sain sentään treenata terveenä tammikuussa ilmennyttä uutta jalkavaivaa lukuun ottamatta. Viime hetkellä iski huono onni, kun lapset saivat kuumetaudin, jota en lopulta pystynyt välttämään. Sairastuin pari viikkoa ennen Endurance 24:sta oikein kunnon yskään, ja yöt muuttuivat repaleisiksi. Vielä alkuviikosta yskin öisin, mutta ahkeran itselääkinnän, etukäteen aloitetun hiilihydraattitankkauksen ja päiväunien ansiosta tauti talttui juuri sopivasti. Pidempi toipumisaika kuin 4 päivää olisi kyllä ollut plussaa.  Uskaltauduin käymään tiistaina kokeilemassa juoksumatolla, miltä hölkyttely tuntuu, ja siitä rohkaistuneena tein lyhyen ja kevyen lihaskuntoharjoituksen keskiviikkona. Se oli virhe, sillä sain reiteni aivan jumiin normaaleilla lämmittelypainoillamme. Tämä oli harmillista ja odottamatonta, mutta jälkikäteen ajatellen säännöllinen lihaskuntoharjoittelu oli kyllä pidemmän aikaa jäänyt syrjään ahnehtiessani juoksukilometrejä. Flunssasta johtuvan levon aikana tein lähes päivittäin joitakin kevyitä, lähinnä takareisiä aktivoivia liikkeitä, mutta salilla käynti paljasti, miten rapautumaan lihaskuntoni oli todellisuudessa päässyt. (Yllättäen ultralla tuntui silti helpolta pitää yllä juoksuasentoa, eikä minulle tyypillisiä lihaskipuja reisissä ollut kisan aikana eikä sen jälkeen). 

Flunssa ajoittui onneksi keventelyviikoille. Sain siis tehtyä melkein ne harjoitusmäärät, jotka olin suunnitellutkin kilpailuun valmistavalle jaksolle. ��Vasemman jalkani sääri ei tykännyt yhtään nopeasti nostetuista treenimääristä ja mattojuoksusta, vaan jouduin tekemään lenkit monen viikon ajan juoksu-kävely-komboina penikkavaivan takia. Toisaalta jalkavaivan pakottamana maltoin tehdä lenkit riittävän leppoisina ajatellen kokonaiskuormitusta ja tavoitevauhtia kisassa. Tiesin ylikunnon riskin olevan melkoinen, sillä halusin saada kasaan edes pari 100 km harjoitusviikkoa (minulle harvinaista) erittäin kiivastahtisessa arjessani. Ohjelmaani kuului vain yksi vk-lenkki viikossa, enkä niitäkään ennättänyt tehdä monta.

Tein treenit 95%:sti juoksumatolla. En ole todellakaan mattojuoksun ystävä, mutta oli pakko taktikoida. En vuodenvaihteessa voinut vielä tietää, miten leuto talvi on tulossa, joten salikortti oli joka tapauksessa pakko maksaa varalta. Toisekseen uudet nastarit jäätikköteille olisivat tulleet huimasti kalliimmiksi kuin parin kuukauden jäsenyys salille, jossa on aina vapaita juoksumattoja. Kolmanneksi ajattelin mattojuoksun aika hyvin simuloivan Espoon Esport-areenan kovaksi mainittua mondo-rataa (missä olin oikeassa). Ja viimeisenä, muttei vähäisimpänä, opiskelen edelleen työn ohella urheiluravitsemusta, jossa on aivan mahdoton työmäärä ja tiukka aikataulutus. Helpotti, kun sain kuunnella luennot matolla juostessani ja tihrustaa samalla kaavakuvia puhelimen pikkunäytöltä. Jossain vaiheessa hoksasin myös, että ulkona juostessa olisi pitänyt miettiä huolto aivan eri tavalla 50 km:n pitkillä lenkeillä. Kainuussa nimittäin on oikeahko talvi. Vaikka lauhaa onkin, ja lähes joka viikko on tullut myös vettä, niin pakkasen puolella on enimmäkseen menty. Juomat ja geelit on kyllä paljon mukavampi nauttia huoneenlämpöisinä kuin jäisinä.

Henkisesti vaikeinta harjoittelussa oli ajankäyttö johonkin niin vaikeasti arkijärjellä perusteltavaan kuin 50+30 km lenkkeihin. Tuntui, että viikonloput menivät kokonaan salilla. Aluksi podin siitä huonoa omaatuntoa, mutta kun pääsin siitä yli, omat tekemättömät työt alkoivat vaivata seuratessani ikkunasta päivän valkenemista ja sitten hämärtymistä kaikkien muiden kävijöiden paitsi itseni vaihtuessa salilla. En halunnut juosta varhain aamulla, sillä ennen näin pitkiä lenkkejä täytyy ennättää vajuttaa aamiaista, enkä halunnut lisätä univelkaani heräämällä aikaisemmin. Samaan aikaan koetin valmistella töihin koulutusmateriaalia, opiskella työn ohella, pitää nuorelle ajotunteja opetusluvalla ja ylipäätään handlata arjessa kaiken (paitsi siivousasteikolla valuin vielä entistäkin alemmas, jos se edes on mahdollista). Aloin odottaa Endurance 24:sta ihan vain sen takia, että sen jälkeen saisin vihdoinkin viikonloppuni takaisin. Jälkikäteen olen koko 24 h:n ultrassa hämmästynein ja ylpein siitä, että jotenkin merkillisellä tavalla onnistuin mahduttamaan viikkoon harjoitustunteja noin paljon. Samalla opin, että en mitenkään jaksa yhtä tiukkaa arkea jatkuvasti, joten joudun unohtamaan haaveeni juosta kesällä yli 80 km ultra.

Tailwind-testi

Espoo on meidän näkökulmastamme syrjässä, sinne kun ei niin vain reissata muutamassa tunnissa henkilöautolla. Logistiikka oli mietittävä etukäteen, ja siinä hahmottui heti, etten pystyisi junassa roudaamaan kisapaikalle sellaista määrää evästä ja juomaa, mitä todennäköisesti tarvitsisin. Herkkävatsaisenahan olen tähän asti luottanut omiin eväisiini. Järjestäjien tarjoama urheilujuoma Endurance 24:lla oli Tailwind.  Olin kuullut urheilujuomasta aiemminkin, ja Joensuun jälkeen päätin vihdoin tutustua tuotteeseen. Voit lukea kokemukseni Tailwindista pitkissä harjoituksissa ja ultrakisassa täältä.

Mukaan pakattavaa evästä, geelejä ym. Näistä sai kyllä ihan riittävästi painoa matkalaukkuihin. Kahdet Hoka one onen kengät ja juoksuvaatteet varavaatteineen eivät näy kuvassa. Pakkasin mukaan myös ohuen juoksutakin energiahukan varalta, ja se tuli tarpeeseen. 

Vielä sananen Endurance 24:n energiasuunnitelmasta

Vaikka valmistauduin testaamalla varsin perusteellisesti järjestäjän tarjoamaa urheilujuomaa, aiheita huoleen oli. Ensinnäkin minulta jäi käyttämättä aika paljon kofeinoituja geelejä Joensuu Night Runista. Kofeiini aiheuttaa minulle suoksito-oireita isoina annoksina. Geeleissä on kuitenkin rahaa kiinni, joten päätin huolettomasti käyttää ne pois tulevassa kisassa. Tilasin luottomerkiltäni lisäksi geelejä, joissa kofeiinia ei ole, mutta en tajunnut etukäteen, että niissä voisi olla muita sopimattomia ainesosia. Geeli myytiin marjan makuisena, mutta tietenkin siihen oli pitänyt sekoittaa omenaa halvempana ainesosana, joten pelkäsin saavani vatsaoireita yön aikana. Kaiken lisäksi vasta kisanalusviikolla tehdessäni tunnin tarkkaa energia- ja nestesuunnitelmaa kisaa varten laskin, että geelejä oli aivan liian vähän, joten jouduin käymään kiireellä kaikki kaupungin marketit läpi. Löysin vain Dexalin geelejä, joita olen viimeksi kokeillut huonoin tuloksia monta vuotta sitten. Toisin sanoen kaikki geelit, joita minulla oli, saattaisivat koitua ongelmaksi. Niin ne tekivätkin, mutta eri tavalla kuin kuvittelin.

Olin pitkillä lenkeillä laskenut, paljonko pystyn juomaan Tailwindia ja tiesin, etten energiansaannin kannalta saa sitä riittävästi alas vuorokauden mittaan. Geelejä oli pakko olla lisäenergiana. Banaania siedän hyvin harjoituksissa, mutta kisoissa en. Taateleissa on sama juttu. Pastaa en ole edes kokeillut pitkän lenkin tai kisan yhteydessä, joten jätin avoimeksi, ottaisinko sitä järjestäjiltä Endurancessa. Henkisenä turvana oli siripirejä ja  vegaanisia karkkeja, mutta 12 tunnin juoksujen kokemuksesta tiesin suuni olevan loppukisasta niin kuiva, ettei kiinteitä ole mikään nautinto syödä. Suunnitelman ydin oli syöminen ja juominen tiheästi (15-30 min välein). Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä tapahtuu, kun 12 tuntia on tullut täyteen. Käteni kieltäytyivät ensiksi naputtelemasta taulukkoon säännöllistä syömistä tuon ajan jälkeen. Kykenisinkö ottamaan sisuksiini enää mitään? Olisinko huonovointinen? Vannotin perhettäni eli huoltojoukkoani, että minut täytyy pakottaa edes juomaan, ja laadin sen heille myös kirjallisena ohjeena. Paha vain, että huoltajien täytyi nukkua välillä, joten sieltä ei ollut apuja tulossa pahimpina hetkinä.

Kuten aiemmin totesin, aloitin hiilihydraattitankkauksen tavallista aikaisemmin, jo viikkoa ennen kisaa, jotta samalla kehoni saisi energiaa voittaa flunssa. Nautin tankkauksen (4-5 vrk) aikana pääasiassa normaalia terveellistä ruokaa, mutta join lisäksi mehuja ja söin kuivahedelmiä ja -marjoja niin paljon, että en halua enää nähdäkään kuivattuja karpaloita. Kun tankkausaika oli noin pitkä, pidin tavoitellun päivittäisen hiilihydraatin saannin hieman alhaisempana kuin mitä käytin 12 h juoksuun.  Pidin kaksi normaalin ruokavalion päivää ennen kilpailua. Oloni oli sen vuoksi ehkä hieman hutera, sillä noina päivinä hiilihydraattien saanti jäi kauas tavoitellusta erinäisten sattumusten vuoksi. 

Edellisenä iltana ja kisa-aamuna

Päätimme lähteä vanhimman lapseni kanssa junalla kohti Espoota perjantai-iltapäivänä. Saapuisimme hotelliin suunnilleen nukkumaanmenoaikaan. Kokemattomana reissaamaan kisoihin julkisilla likennevälineillä tein kuitenkin pahoja virheitä. Ensinnäkin olin pakannut suurimman osan eväistämme kassiin, joka oli tulossa vasta kisapäivänä lauantaina muun perheen mukana autolla Espooseen, jotta kannettavaa olisi vähemmän. Huonoa valmistautumista oli sekin, että en nähnyt tarpeeksi vaivaa etsiäkseni meille majoitusta kaikkein lähimpää julkisia kulkuyhteyksiä. Metroasemalta hotellille oli reippaalle kuntojuoksijalle etukäteen ajatellen lyhyt matka, mutta nälkäisenä, janoisena ja hikoilevana raskaita kasseja kantaen ja kerran eksyen matka osoittautui aivan liian pitkäksi. Olimme perillä vasta klo 23 maissa, ja tuntui, kuin olisin jo kuluttanut kaikki tankkaamani hiilihydraatit ja nesteet. Hartiat menivät totaalijumiin, eikä henkikään kulkenut flunssan jäljiltä kunnolla. Kaiken lisäksi sain kuulla, ettei hotellivaraukseen kuulunutkaan aamupalaa, ja jouduin maksamaan siitä naurettavan kovan lisähinnan. Yhden naisen huoltojoukkonikaan ei ollut matkustamisen jäljiltä juhlatuulella. Menimme nukkumaan sangen vaisuissa tunnelmissa.

Kisa-aamuna oli eväiden loppumisen vuoksi tehtävä kompromisseja, ja nautittava hotelliaamiaisella sellaisiakin ruokia, joita en ole koskaan testannut ennen kisaa. Näistä ei kuitenkaan onneksi aiheutunut tuskia myöhemmin. Olimme valmistautuneet kantamaan pari kilometriä kassejamme, ja säälin jo etukäteen hartioitani. ONNEKSI satoi kaatamalla, joten sain syyn sittenkin tilata taksin Esport Areenalle pari tuntia ennen h-hetkeä. Paras päätös ikinä!

Ennen 24 h ultraa mietin, kumpi on pahempaa vuorokauden juoksussa: kipu vai totaalisesta energiavajeesta johtuva väsymys ja mielialan vajoaminen lattiatason alle. Nytpä sen tiedän.  

[lottahanski]

Kisaraportti: Berliinin maraton alle neljään tuntiin

Blogissa kisaraportti: Berliinin maraton alle neljään tuntiin New post in my blog in Finnish about running the Berlin Marathon 2019! #berlinmarathon2019 #sub4:00 #juoksu #juokseminen #running #marathon

Olin tänä(kin) vuonna lupautunut SUL:lle töihin Berliinin Maratonin Expoon markkinoimaan Helsinki City Running Day:tä ja muita suomalaisia juoksutapahtumia, vaikka työpaikka vaihtuikin alkuvuodesta toiseen. Tiesin, että jos joku suomalaisista peruisi maratonin, saattaisi peruutuspaikka avautua myös maratonille. Noin viikko ennen tapahtumaa tuli tieto, että halutessani voisin lähteä juoksemaan.…

[maastojuoksu]

Kävin hullu 12 tunnin ultrassa osa 2: Joensuu Night Run 2018 kisaraportti

Olisinpa ennättänyt kirjoittaa raportin heti. Nyt tapahtumasta on jo viikko aikaa ja perusarkihässäkkää ihan liikaa hienon kokemuksen muistoja hämärtämässä. Yritän kuitenkin parhaani. Aiemmin olen kirjoittanut kisaan valmistautumisesta täällä. Joensuu Night Run oli minulle uusi kokemus sekä tapahtumana, että 12 h juoksuna, rataultrana ja yön yli juostava kisana. Viimeisin seikka oli muuten yksi peruste lähteä kisaan mukaan, sillä halusin selvittää “turvallisella” tavalla, kannattaako minun haaveilla osittain yöllä juostavista pitkistä polku-ultrista.

Kisaa edeltävät tunnit

Pakotin itseni lepäämään nuhaköhäni vuoksi alkuviikon illat, joten pakkaaminen jäi parille edelliselle illalle. Kuten tavallista, stressasin huoltojoukkojen varusteista ja eväistä vähintään yhtä paljon kuin omistani. Mukaan kannustamaan ja huoltamaan oli lähdössä kolme perheenjäsentä, joten eväskasseja piti pakata matkaan useampi. En ole koskaan ennen juossut  pitkää iltakisaa, mutta olin tehnyt yhden testilenkin aloittaen samaan aikaan kuin Joensuu Night Run alkaisi, eli klo 20. Sen perusteella tiesin, että kaikki päivän aikana syöty murkina muistuttaisi ikävällä tavalla olemassaolostaan illan ja yön tunteina. Epäilin, osaanko syödä kisapäivänä tarpeeksi, mutta riittävän kevyesti. Jälkikäteen voin sanoa onnistuneeni, joten kirjaan tähän itsellenikin muistiin päivän ruokalistani. Söin aamupalaksi samanlaista tuorepuuroa, mitä yleensä syön ennen aamupäivällä alkavaa kisaa. Lounaaksi tein porukoille pastaa ja kasvispapukastiketta, mutta omasta annoksestani noukin pavut huolellisesti pois. Sen jälkeen suuhun meni  välipalaksi puolikas banaani ja pari taatelia. Kolme tuntia ennen kisaa söin autossa vielä “päivällisenä”  pari purkillista Yosaa, johon olin jo kotona pilkkonut puolikkaan banaanin ja taateleita sekä sekoittanut teelusikallisen chia-siemieniä. Kilpailua edeltävien tuntien aikana join 5-6 dl vettä. Vähän ennen lähtöä pieneen nälkään söin yhden Clifin Blokin ja join High5 Zero-elektrolyyttitabletilla mineralisoitua vettä. (Blokseja olin opetellut syömään parilla harjoituslenkillä siltä varalta, että geelit alkaisivat yöllä tökkimään pahasti.)

Lähdimme ajelemaan kohti Joensuuta kuusi tuntia ennen kisaa, sillä muu perhe halusi käydä pikaruokapaikassa ja hotellilla ennen tapahtuman alkua. Isäni oli neuvonut nukkumaan automatkalla. Hänellähän ei ole tällaisesta koitoksesta mitään kokemusta, mutta koska pätevämpiäkään neuvojia ei ollut, koetin noudattaa ohjetta. Yritettyäni torkkua autossa huonoin tuloksin 1,5 tuntia, havahduin äkkiä järkytyttävään ajatukseen: olin unohtanut juoksukenkäni kotiin!! Mies kysyi, käännytäänkö hakemaan, mutta ynnäsin mielessäni, miten pitkä yhtäjaksoinen istumisaika silloin tulisi jaloille ennen kilpailua. 4,5 h, ei käy! Olin pakannut varakengiksi hiertymien varalta mukaani uudet Hokat, joilla olin juossut ainoastaan muutaman kerran alkulämmittelyjä matolla kuntosalilla käydessäni.

Ne olivat juoksumatolla alkaneet tuntua ihan hyviltä jalkaan, vaikka seisominen niillä teki pahaa vasemmalle jalkaholville (testasin niitä yhden päivän töissä sisäkenkinä). Harkitsin myös hätäistä kenkäostoksilla käyntiä Joensuussa, mutta ainakaan paniikinomaisen nettihaun perusteella sieltä ei välttämättä löytyisi samanlaisia Niken Zoom Pegasuksia, joilla olin juossut syksyn testilenkit. Sitä paitsi upouusilla kengillä juokseminen olisi joka tapauksessa riski.Tuli tosi epävarma olo. Kenkäkriisi muistutti minua siitä, että en ole tasaisen juoksija. Niket olivat ensimmäiset vaimennetut tasamaan kengät, jotka olen ostanut itselleni seitsemään vuoteen. Kaikki rahani olen saanut uppoamaan polku- ja suunnistuskenkiin. Ensin vasta 5-6 viikkoa sitten palaaminen lenkkipoluille, sitten hädin tuskin paranneltu flunssa, nyt kenkien unohtuminen. Kisa oli jo taputeltu, en tulisi selviämään siitä. No, eipä olisi paineita...

Mäkkärin kautta hotellille, jonne perhe alkoi sijautua liiankin hyvin. Itse asiassa vuoteelle köllähtäessäni pimeänä marraskuisena iltana alkoi itseäkin houkuttaa hotelliloma juoksurääkin sijaan...

Mutta juoksemaan sinne oli tultu, joten hoputin miehen ja lapset autoon ja Joensuu Areenaa etsimään. Heti aulassa oli järjestävän tahon eli Ultrajuoksuseura Sisun porukkaa jakamassa numeroita ja ajanottochippejä. Täytyy nyt heti kehua järjestäjiä: kaikki järjestelyt toimivat mielestäni hienosti ja kannustusta Ultrasisun taholta riitti osallistujille läpi koko yön. Ennen kisan alkua ei ollut kovin paljon yleisesti ohjeistavia kuulutuksia, mutta järjestäjiä kuljeskeli juoksijoiden ja huoltopöytien luona neuvomassa niitä, joilla oli kysyttävää.

Juuri ennen h-hetkeä

Heti sisääntuloa vastapäätä oleva juoksuradan suora oli varattu huoltopöydille. Varasimme pöydän hiljaisimmalta pätkältä, sillä emme tunteneet paikalta ketään. Ainoa tuttuni, joka kisaan oli ilmoittautunut, ei näyttänyt olevan paikalla, ja jälkeen päin kuulinkin hänen poteneen kisan aikaan flunssaa. Eniten osallistujia näytti olevan Team Raholasta Tampereen seudulta. Heidän joukkueellaan oli mahtava meininki koko ajan, ja muutkin osallistujat saivat nauttia heidän innostaan. 

Eväspurnukoiden ja juomapullojen asettelu järkevällä tavalla oli melkoista sähläämistä. Pöytä ei tuntunut yhtään liian isolta kaikille varusteilleni. Mies vetäytyi viisaasti takavasemmalle huomatessaan meikäläisen alkavan hermoilla, ja lapset tiirailivat äitiä huvittuneesti. Olin laatinut heille Excel-taulukon (kyllä!), jonka mukaan he voisivat laittaa pöydän reunalle valmiiksi aina sitä juomaa ja evästä, jota olin kulloinkin aikomassa nauttia. Taulukossa oli se idea, että joka kolmannessa huollossa nauttisin jotain muuta kuin geeliä, ja silloin kun en ottaisi geeliä, joisin elektrolyyttijuomaa, jossa oli myös maltoa. Lisäksi olin kirjoittanut juoksusuunnan muutokset (3 h välein) muistiin sekä kehotuksia, milloin viimeistään kävisin wc:ssä ja yrittäisin syödä jotain kiinteää (banaania, taateleita, Siripirejä tai blokseja). Lapset lupasivat kirjoitella taulukkonipun marginaaleihin kannustuksia, sillä heidän oli tarkoitus lähteä hotellille nukkumaan siinä vaiheessa, kun illantorkumpi lapseni toteaisi jaksujen loppuvan.

Noita kannustuskirjoituksia enneätin lukea kunnolla vasta juoksun jälkeen, sillä itse kisassa lukutaidon taso taantui jostain syystä :D Huoltotaulukon aikataulun olin laatinut suunnitelmalla, että kävisin huollossa säännöllisin väliajoin koko yön ajan, ja että ratakierrokseen (325,336 m) menevä aika olisi kisan aluksi ja lopuksi hitaampi, mutta keskimmäisten tuntien aikana 2:11 min. Se olisi harjoituslenkkien perusteella realistista vauhtia, ja sillä tahdilla voisin juosta jopa 80-93 km, jos kaikki menisi täydellisesti putkeen. Saavutetun matkan pituus riippuisi siitä, miten paljon vauhti hidastuisi loppua myöten, pitäisikö ottaa useita pidempiä levähdystaukoja ja pitäisikö yöllä yrittää nukkua hetki.

Kävin vaihtamassa vaatteet lähimmässä naisten pukkarissa ja voitelin strategiset kohdat paksuimmalla ihovoiteella, mitä olin kotoa löytänyt. Onneksi olin ottanut pitkävartiset sukat, sillä muuten nilkkaan laitettava ajanottochipin hihna olisi voinut hiertää ihon rikki. Yleisurheilua harrastava tyttäreni oli varautunut lämmittelemään kanssani. Hän oli Joensuu Areenasta vaikuttunut, samanlaista harrastuspaikkaa ei meiltä löydy. Yhdessä paikansimme kaikki vessat, joita yöllä voisi käyttää. Järjestäjä neuvoi, että radan varressa olevan wc:n ovi tuli jättää selvästi auki käynnin jälkeen, jotta seuraava näkisi jo kaukaa, että sinne voi pinkaista.

Kilpailu

Olin jännityksestä enää puolitajuissani kutsun tullessa lähtöön, mutta mieheni kertoi jälkikäteen meidän marssineen lähtökaarteeseen Sisu-lipun alla Rocky-elokuvamusiikin tahtiin. Itse muistan hetkestä vain, että tunne oli pakahduttava, ja pidättelin pelonsekaista liikutusta muiden yhtä vakavien tai hullun lailla virnuilevien juoksijoiden kanssa.

Sitten vauhtiin kiertäen sinistä mondo-ratakierrosta myötäpäivään. En ollut tehnyt ehdotonta päätöstä lähteä kävelyvauhdilla matkaan, sillä Vuokatin ultra oli opettanut, ettei rauhallinen aloitus suinkaan pelastaisi sykettäni kipuamasta taivaisiin. Hölkyttelin hännillä ja menin fiiliksellä. Pian vasta-alkajuuteni kävi ilmi vauhdin pitämisessä. Sisähallissa kelloni gps-mittaus ei tietenkään toiminut kuin pari sekuntia kerrallaan tietyissä kohdin, kuten olin arvannutkin. Sitä en ollut tajunnut miettiä, miten tietäisin vauhtini, jos gps ei kerro sitä ja sykelukemiin ei ole luottamista. (Syke nimittäin huiteli hölkyttelyvauhdilla yli 160-170:n lukemissa). “Ajanottoviivan” läheisyydessä oli screen, joka vilautti nopeasti kierrosajat kilpailijan juostessa ohi, mutta aluksi tulospalvelussa oli häiriöitä. Sitten kun kuluneen kierroksen aika taas näkyi, en tullut paljon viisaammaksi. Ymmärsin, että minun olisi pitänyt suorittaa kotona matemaattisia operaatioita eli laskea eri kilometrivauhdeilla kierrosaikoja ja painaa luvut mieleeni. Nyt se oli liian myöhäistä. En muistanut edes, mihin vauhtiin perustin huoltotaulukkoaikani 2:11. Oliko se 6:30 min/km, vai alle, vai yli? Argh!

Yritin saada sykkeen alas kävelemällä välillä ylimääräisiä pätkiä. Kävellessä syke laski korkeintaan 130:een, ja heti juoksuun siirryttäessä se nousi nopeasti taas vk-alueelle. Tajusin ensimmäisen tunnin jälkeen, että sykkeet tulisivat näyttämään mahdollisesti jännityksestä johtuvan lisälyöntisyyden takia 30-40 lyöntiä liian paljon, eli niitä ei kannattaisi enää seurata. Oma kello oli tarpeen siinä, että muistaisin pysähtyä syömään ja juomaan huollossa säännöllisin väliajoin. Mies oli painunut nukkumaan tekonurmelle ja lapset tuijottivat yhtä paljon puhelimiaan kuin juoksijoita, joten huoltajiin ei nyt ollut täysin luottamista evästauoista muistuttajina. Hienosti lapset kuitenkin olivat aina laittaneet sovitut eväät pöydän reunalle, vaikka olisivat itse lähteneet kiertelemään hallilla.

En ollut tarkistanut sitäkään etukäteen, paljonko 12 tunnin sarjaan oli ilmoittautuneita. Oma sijoitukseni pyöri nousujohteisesti jossain 19 ->13 välillä, mutten tiennyt, olinko häntäpäässä vai keskellä sijoituksissa. Radalle oli hajaantuneena mukavasti porukkaa, mutta osa heistä oli 6 tunnin sarjassa. Arvelin, että kovinta vauhtia harppovat olivat varmaan näitä pikamatkalaisia. Jossain vaiheessa huomasin, että oma juoksurytmi alkoi vakiintua tehokkaan helpolta tuntuvalle tasolle.  Ratakierrosaika oli nyt hieman nopeampi kuin alunperin suunnittelemani, ja yritin hieman hiljentää, mutta se tuntui epäluonnollisen pakotetulta verrattuna siihen, mitä jalat halusivat mennä. Ajattelin, että ainahan minä aloitan liian lujaa, that’s me, kyllä se seinä ottaa minusta jossain välissä kopin. Päätin katsoa, mitä tapahtuu, ja jatkoin hyvältä tuntuvaa vauhtia. Vähitellen sijoitukseni lähti nousemaan sijoille 10-9. Pidin säännöllisin väliajoin kahden minuutin kävelytauon, enkä aloittanut juoksua uudelleen sekuntikaan aikaisemmin kuin mitä kello sanoi.

Radan kiertäminen oli yllättävän hauskaa ja vaihtelevaa. Alkumatkasta en ajatellut mitään erityisestä, vaan nautin tunnelmasta ja seurailin, minkälaista porukkaa nämä tällaiseen hulluuteen osallistujat olivat. Satunnaisesti mielessä kävi fokusoituneempiakin mietteitä. Oliko vauhti liian kova ja mihin se riittäisi? Mikä olisi sijoitukseni seuraavalla kierroksella? Ketkä menisivät ohi, kenet minä uskaltaisin ohittaa?  Näkisinkö lapseni ja mitä heille huikkaisin, vai olivatko he omilla teillään? Mitähän seuraavaksi saisi syödä? Laskisiko sykkeeni pian normaaliksi? Taustalla soi koko ajan musiikki, jota osallistujat olivat saaneet etukäteen toivoa. Minun toivomani biisi oli soinut jo alkuvaiheessa. Musiikki antoi askeleelle mukavasti potkua ja piristi. Suunnanvaihtojen aikana musiikki oli aina ultimaattista ja elämää suurempaa, mikä  loi hurmoksellista yhteishenkeä ja muistutti huumorimielessä tapahtuman mielipuolisesta luonteesta.

Lapseni ilmoittivat jo ennen klo 23, että he lähtisivät hotellille, sillä isä ei jaksaisi nukkua tekonurmella kauempaa. Kuopukseni, joka on muuten synnynnäinen urkkakoutsi, ennätti määrätä minut wc-käynnille ennen suunnanvaihtoa. Se oli hyvä, itsekseni en olisi saanut sitä tarpeellista taukoa pidettyä, vaikka olin sen itse suunnitelmaan kirjannutkin. 

Perheen lähdettyä tapahtuman luonne muuttui omalta osaltani ratkaisevasti, sillä vastuu huollosta oli nyt yksin minulla, ja jokainen huoltotauko vaati enemmän miettimistä ja kunnon pysähtymisen. Pyrin noudattamaan etukäteissuunnitelmaani, mutta joustin olotilan mukaan. Esimerkiksi mustikkakeitto maistui tosi hyvältä, mutta Powerbarin smoothiegeeli alkoi yököttää jo aikaisessa vaiheessa. Yritin kuitenkin nauttia sitä vielä muutaman kerran yön aikana väkisellä, että tavan geelit riittäisivät loppuajaksi.

Keskittymistä vaati myös pikkuhiljaa paheneva ja minulle aivan uusi ongelma. Niskani oli muistutellut olemassaolostaan jo jo 2,5 tunnin kohdalla, mutta suunnanvaihdon jälkeen se oli pakko alkaa huomioida. Särky ja jumi pahenivat koko ajan, ja huoltopöydän ääreen pysähtyessä huimasi. Olin ilmeisesti juossut katse yläviistossa staattisessa asennossa liian kauan. Tätähän ei koskaan tapahdu pitkillä polkulenkeillä, jossa liike on monipuolisempaa ja juoksureppu auttaa hartioita pysymään ryhdikkäinä. Yritin käännellä päätä, pyöritellä hartioita ja hieroa niitä kävelytaukojen aikana. Lopulta eniten auttoi se, että aloin juosta katse muutama metri edessäni niska pyöreämpänä ja ehkä 4-5 tunnin kohdalla kipu alkoi hellittää. Niskakivun vuoksi juoksin nyt “tunnelissa”, katse radassa ja edeltäjien kantapäissä. Aloin miettiä tarkemmin juoksurytmiä sekä kaarroksissa toimimista ohittajana ja ohitettavana. Tästä eteenpäin ultra oli minulle yhtä pitkää minffulness-harjoitusta, jossa suljin määrätietoisesti kaiken muun paitsi olennaisen pois mielestäni.

Screenin lukeminen vauhdissa oli hahmotushäiriöiselle  yllättävän vaikeaa, kun oma nimi siirtyi koko ajan näytöllä aina uuden kilpailijan nimen tullessa listan ylimmäksi. Ennätin napata vain kierrosaikani, joka oli nyt vakioitunut kahden minuutin pintaan, sekä sijoitukseni, joka oli koko ajan hieman noussut. (Ennätin muuten juosta suurimman osan matkasta, ennen kuin huomasin, että kuljettu matkakin oli näytöllä koko ajan näkyvillä. Vielä maratonin (4:39) kohdalla minulla ei ollut mitään käsitystä, että olin saanut sen täyteen. 46km kohdalla olin kuullut kuulutuksesta, että olin kuudes, ja olin aivan samalla kilometriluvulla viidennen ja neljännen naisen kanssa. Se antoi potkua, vaikken tiennytkään, olinko siis juossut liian lujaa alun ja kestäisikö muiden kunto paremmin. 

Kun kohta sijoitukseni oli viides, ja sitten neljäs, rupesin ajattelemaan, että taivallus sujui yllättävän hyvin. Vauhti pysyi täysin samana ja tuntui edelleen yllättävän helpolta. Etukäteen olin ajatellut, että paras flow on klo 20-24 välillä, mutta nyt oltiin jo yli puolen yön, eikä väsymyksestä ollut merkkiäkään. Olin pelännyt aamuyön tunteja, mutta kofeiinilisä juomassa ja geeleissä auttoi, ja tunsin itseni todella pirteäksi. Ainoat ongelmat siinä vaiheessa olivat, että toisessa kainalossa oli hiertymä, minkä sain paikattua laastarilla, ja että ymmärsin juoneeni aivan liian vähän nestettä ja jouduin pakottamaan itseni juomaan enemmän omasta ja järjestäjien pöydästä. Juominen oli hidasta, enkä olisi halunnut katkaista hyvää juoksurytmiäni sen takia. Vasta kisan jälkeen tajusin, että minulla oli koko ajan täysinäinen lötköpullo pöydän kulmalla kierrokselle mukaan otettavaksi, mutta en jotenkin hahmottanut enkä muistanut sitä kisan aikana.

Kuuden tunnin juoksijoiden kiritettyä viimeiset kierrokset hurjaa vauhtia jännitti, minkä näköistä porukkaa radalle jäisi. Olin arvannut joitakin kanssakilpailijoita väärin, sillä osallistujakaarti oli minulle tuntematonta. Kuulutusten perusteella osasin tunnistaa vain naisten sarjaa johtavan Satu Kähkösen sekä miesten sarjaa johtavan Tomi Ronkaisen. Heidän vauhtinsa oli ollut koko kisan käsittämättömän lujaa, ja nyt kuusituntisten poistuttua radalta oli hätkähdyttävää, millaisella vauhdilla he olivat ajatelleet edetä. Satu paukutti menemään miesten vauhtia. En muista enää tarkalleen, missä vaiheessa suunnilleen klo 2-3 aikaan sijoitukseni alkoi vaihdella 3. ja 4. välillä, mutta kun se sitten jämähti kolmanneksi, tunne oli samaan aikaan epäuskoinen ja liikuttunut. Vaikka en jaksaisi sillä tahdilla loppun asti, olisin edes kerran elämässä saanut kokea, miltä tuntuu edetä podiumsijoilla (nimimerkki ikuinen neljäs). Yritin saada selville, kuka oli edelläni juokseva Anu Ossberg, mutta juoksimme ilmeisesti pitkään puolen kierroksen päästä toisistamme aika samaa vauhtia. Kuulutusten perusteella en tulisi saamaan häntä mitenkään kiinni, sillä eroa oli noin 7 km.

Olin huikannut lapsille heidän lähtiessään, että laittaisivat varavirtalähteen ja latauskaapelin pöydälle. Polarin kello ilmoittikin noin 7,5 h kohdalla akun loppumisesta, joten laitoin sen huoltotauolla lataukseen. En muistanut lopettaa tallennusta, joten kello ei lähtenyt latautumaan. Kun tajusin sen, päätin antaa kellon olla. Sykelukema ei ollut normalisoitunut koko aikana, vaan kello väitti minun edenneen koko ajan kympin kisan sykkeillä. Hallissa oli iso seinäkello huoltopöytien kohdalla. Aivoni tuntuivat pelittävän juuri sen verran, että pystyisin pitämään tauoista lukua ilman rannekelloakin.

Neljään asti yöllä kisa tuntui etenevän ihan jees. Vauhti oli edelleen täsmälleen sama, välillä kiihtyikin joillakin kierroksilla alle 2 minuuttiin. Palautin sen heti ennalleen. Tahti alkoi tuntua tiukalta ja vaati keskittymistä. Nestehukka ja väsymys saivat tunteet välillä pintaan ja jouduin painamaan ne väkisellä takaisin. Kun järjestäjät ilmoittivat, että matkasta oli jäljellä enää kolmasosa, se ei varsinaisesti huojentanut ollenkaan. Perhe oli luvannut palata seitsemän aikaan. Siihen oli kolme tuntia. Kello neljän jälkeen kävelytauot eivät enää tuntuneet mukavilta, kävely hidastui huomattavasti ja pakaroissa alkoi tuntua jäykkyyttä. Aluksi kävelytauot olivat kestäneet huoltopöydältä ajanotolle asti, mutta nyt pääsin kävellen vain hieman kaarteen yli samassa ajassa.  Mielessä ei kuitenkaan käynyt murto-osasekuntiakaan, että en jaksaisi maaliin asti. Olinhan vieläkin kolmantena! Nyt tavoite oli pitää oma vauhti samana. Jos takaa tulisi voimiaan säästelleitä naisia, so be it, mutta itse olisin tehnyt parhaani enkä luovuttaisi.

Kun radan sivulta huikattiin, että jäljellä oli enää yksi neljäsosa matkasta, tuli hetkeksi aika paha tunne. Kolme tuntia vielä! Päätin, etten siitä eteenpäin ajattele enää kellon tuntiviisaria ollenkaan vaan keskityn muistamaan, milloin pitää taas syödä. Seuraavan kahden tunnin aikana pystyin vielä jotenkuten kävelemään, mutta pakaralihakset olivat totaalisessa jumissa, ja jokainen kävelyaskel sattui enemmän kuin haluan muistella. Juoksuun siirtyminen kävelytaukojen jälkeen muuttui niin hitaaksi, että ensin se vei puoli kierrosta ja lopulta puolitoista kierrosta. Aloin aidosti pelätä huoltotaukoja. Pidensin huoltoväliä ensin yhdellä ja lopulta kahdella kierroksella, sillä en vain halunnut kokea seisomisen ja kävelyn aiheuttamaa lihasten jäykistymistä. Kun pääsin taas juoksumoodiin, tahti pysyi klo 5-6 välillä samana kuin aiemmin, ja klo 6-7 hidastui  vain noin 1-8 s/kierros. Senkään takia en olisi halunnut pysähdellä. Pakko kuitenkin oli, sillä samaan aikaan suu tuntui niin kuivalta, että vaikka olisin halunnut esimerkiksi vaihtaa sanasen minua useaan otteeseen kannustaneiden miestensarjalaisten kanssa aina ohi mennessäni, tuntui, etten pystynyt muodostamaan sanoja. Kellon lähestyessä seitsemää olin kävelykipupelon takia jo ottanut uudeksi tavaksi siirtyä juoksuun heti huoltotauon jälkeen ja juoda useammin puolijuoksusta edes pari siemausta. Jossain vaiheessa yötä olin tajunnut, että huimaus huoltopysäkillä ei ehkä johtunutkaan niskajumista vaan siitä, että verenkiertoelimistö ei tykkää äkkinäisistä muutoksista. Niinpä aloin hidastaa tietoisesti 10-20 m ennen huoltoa juoksuvauhtiani ja siirryin kävelyyn muutamaa askelta ennen pöytää, eikä huimausta enää esiintynyt. Tässä vaiheessa en enää kuullut musiikkia. Tajusin sen olemassaolon, jos joku rinnalla juoksijakommentoi sitä, mutta muuten menin ihan omassa kuplassa.

Huoltojoukot saapuivat paikalle vähän ennen klo 7. Omasta mielestäni näytin a) itkuiselta, b) puolikuolleelta ja c) kidutetulta, ja niin lapsetkin olivat odottaneet, mutta olinkin kuulemma näyttänyt tosi iloiselta ja hyvävoimaiselta. Varmaan illuusio syntyi siitä, kun en enää voinut kävellä yhtään, vaan huikkasin heille kuulumisia ohimennen ja nappasin juomaa melkein vauhdista. Kuopuskoutsi pakotti vielä viimeiselle puolituntiselle ottamaan siripirin, sillä mikään ei enää uponnut. Halusin, että lapseni saavat olla minusta ylpeitä, ja olin saavuttamassa tavoitteeni :)

Vannon, että olisin kävellyt koko viimeisen puoli tuntisen, kuten suuri osa muista osallistujista, jos olisin voinut. Mutta pakaroiden jäätävän karu tilanne pakotti jatkamaan juoksunomaisesti.  Olisin halunnut kävellä myös siksi, että hieman seitsemän jälkeen rinnassa alkoi puristaa ikävästi, ja pelkäsin saavani sydäninfarktin. Hoin noin 10 min ajan mielessäni sanoja, jotka huikkaisin ohijuoksijalle tuupertuessani radalle (Ambulanssi, sydänkohtaus!). Perheelle en sanonut mitään, etteivät raahaisi minua pois radalta... Hidastin vauhtia niin paljon kuin pystyin kävelemättä, jolloin se oli noin reilun minuutin/km aikaisempaa hitaampaa. Mutta en voinut pysähtyä, koska olin tulossa elämäni juoksussa kolmanneksi (!!!), ja kivulle voisi olla muitakin selittäjiä. Kipu tuntui tutulta poltteelta rintalastan takana, mutta ehkä juoksuasennon huononemisen vuoksi ja keskittyessäni kipuun liikaa, tunne oli tavallista voimakkaampi. Kuulosteltuani tilannetta ja todettuani, ettei minulla ollut mitään muita sydänkohtaukseen viittaavia oireita, vakuutuin, että todennäköisin syy oli närästys, sillä olin syönyt yön aikana yhteensä 33 kertaa ja minulla on muutenkin refluksitauti (joka on muuten vaivannut ärhäkästi koko tämän juoksun jälkeisen viikon).  Juostuani siihen mennessä 11 tuntia putkeen närästys vaan ei ollut se ensimmäinen ja looginen vaihtoehto, joka tuli mieleen. Sainpahan loppuun kehitettyä oman elämää suuremman draamani!

Tulihan se ultra lopulta päätökseensä! Aseteltuani järjestäjien antaman numerokapulan ja chippini radan varteen odottamaan mittausta, vaihdoin muutaman sanan samoille sijoille pysähtyneen kilpasiskon kanssa. Äimistelimme molemmat hyvää suoritustani, yli 107 km! En ikinä ikinä ikinä olisi kuvitellut pääseväni moisiin lukemiin. Sata kilsaa oli etukäteen sellainen pitkän aikavälin unelma, että  ei mitään mahdollisuuksia nyt ensimmäisellä kerralla kuin korkeintaan hipoa sitä, mutta joskus vielä sitä kohti voisi kovalla treenillä pyrkiä. Olo oli aivan epätodellinen, jopa syyllinen. Tällä matkalla useammin kilpailleet olisivat ansainneet tuollaisen tuloksen, en minä!

Olin tosi ryytynyt kisan jälkeen, pystyin etemäänkin vain pätkissä katsomon tuolilta seuraavalle. En tajunnut edes seurata, missä palkinnot jaetaan, puhumattakaan, että olisin kyennyt menemään pesulle. Juuri ja juuri kykenin köpöttelemään palkintojenjakoon, sittenkun olin tajunnut lopulta sitä tiedustella.

Ihan nolostutti veteraanitätijuoksijaa, kun sain seistä yhden kaikkein kovimmista nuorista naisjuoksijoista, Satu Kähkösen vierellä, ja kätellä häntä. Satun tulos reilu 124 km oli nuorten Suomen ennätys ja käsittämätön tulos ikäryhmän maailman tilastoissakin. Hänen tuloksensa on myös kolmanneksi kovin suomalaisnaisen koskaan juoksema 12 tunnin tulos. Toiseksi myös kovalla tuloksella tullut Anu Ossberg oli joukkueensa Team Raholan kanssa jo lähtenyt kotimatkalle.

Palautuminen ja jälkifiilikset

Vaikka kärvistelin kotimatkan uskomattomissa kivuissa,  tarvitsin apua päästäkseni seisomaan ja kykenin loppupäivän lähinnä kitumaan ja nesteyttämään itseäni, samalla leijuin pilvien päällä. Vielä vuorokausi juoksun jälkeen tuntui, kuin olisin edelleen kiertänyt sinistä rataa ympäri, niin voimakas psyykkinen kokemus se oli. Maanantain olin viisaasti ottanut vapaapäiväksi töistä, mutta siihen tuli eläinlääkärikäyntiä ja peruskauppareissuja sekä kotitöitä, joten samalla tuli oiottua jalkoja. Nukahdin lounaan jälkeen sohvalle neljän tunnin päikkäreille, joten seuraavana yönä ei paljon nukuttu. Töissä jaksoin elimistön ylivireystilan vuoksi koko viikon loistavasti, jopa tavallista paremmin keskittyen. Nukuin ensimmäisen normaalin yöunen vasta neljä päivää kisan jälkeen ja ensimmäisen hikoilemattoman yön vasta 5 päivää kisan jälkeen, eli reissu oli todella raskas kokemus hermostolle. Jalat paranivat kahdessa päivässä, mikä oli yllätys. Torstaina kävin tyttären kaverina salilla tehden erittäin kevyttä treeniä ja perjantaina lasten kanssa  uimassa jälleen hyvin kevyesti lyhyitä vetoja. Viikonloppu on mennyt suursiivotessa taloa juoksuharjoittelukauden laiminlyöntien jäljiltä.

En ollut maininnut työkavereille sanaakaan ultralle lähtemisestä, mistä sainkin sitten kuulla kunniani. Sattuman kautta yksi heistä oli sunnuntaina MTV3:n loppukevennyksen nähtyään mennyt googlettelemaan tapahtuman sivuja ja äkännyt minut ilmoittautuneiden listalla. Hiipiessäni työpaikalle kipeillä jaloillani tulin yllätetyksi hienolla onnittelukortilla :D

Tuntuu, että en pääse henkisesti suuntautumaan eteenpäin muihin asioihin, ennen kuin tämä reissu on käsitelty loppuun kisaraportissa. Olen erittäin onnellinen, että uskalsin lähteä kokeilemaan jotain näin hullua. Täytyy myöntää, että Joensuu Night Run houkuttelisi ensi vuonnakin. Myös tällaisiin pitkiin ultriin siirtyminen kiinnostaisi. Nyt pahimman hypetyksen laannuttua olen kuitenkin järki kädessä miettinyt, että ensin kuukausi lepoa ja sitten mietitään, miltä ensi kausi näyttää.