#12 tunnin juoksu | Explore Tumblr posts and blogs

maastojuoksu · 5 years ago

Text

Endurance 24h 2020 Osa 2: Ultrahaasteen huipennus

Kaksi viikkoa kisan jälkeen: Rakot alkavat parantua, jalat tuntuvat aika hyviltä, väsymys univelan takia, sumuinen pää, ärtymys, kaikki sujuu kuin hidastetussa filmissä. Olin suunnitellut tekeväni näinä viikkoina kaikkea kivaa, mihin ennen ultraa ei ollut aikaa, mutta hermostoni vaatii minua tuijottamaan kattoon ja hengittelemään syvään. Kannattiko uhrata kevät palautumiseen?

Sitä mietin tätä kirjoittaessani. Varoitan, raportti on PITKÄ.

(Valmistautumisesta elämäni ensimmäiseen 24 h rataultraan voit lukea täältä.)

Aamu Esport Arenalla Espoossa

Saavumme huoltohenkilöni kanssa areenalle noin klo 10. Osallistujia on pyydetty hakemaan numeronsa viimeistään klo 11. Saan vihreän tapahtumapaidan ja kirjekuoren. Emme heti näe, minne mennä, joudumme kysymään neuvoa. Löydämme huoltopöytärivin, mutta kaikki pöydät ja myös suurin osa seinänvierustilasta pöytien takana on varattu. Lähetän huoltohenkilön etsimään tyhjää tilaa toisesta suunnasta, kippaamme tavaramme seinän viereen, ja lähden muista mallia katsoen pöllimään tuolia muualta hallista. Pöytärivissä on muutamia aukkoja. Työnnän tuolin siihen ja pyydän huoltoani asettelemaan geelini siihen. Lähden itse etsimään seinustalta naisten pukkaria vaihtaakseni juoksutrikoot, sukat ja kengät. Olen ottanut mukaan capripituiset ja täyspitkät trikoot. Hallissa on todella lämmintä, joten valitsen lyhyemmät. Joku nainen kysyy minulta, kumpaan nilkkaan ajanottochip pitää laittaa. En muista lukeneeni kisaohjeesta mitään siitä. Etsin kuoresta kilpailunumeroni, mutta chippiä siellä ei näy! Pengon tavaroitani, ei löydy! Oliko sitä kuoressa alunperinkään? Ei auta kuin lähteä etsimään ja kyselemään.

Törmään juoksututtuuni Joensuusta, UltraSisun Salla Ronkaiseen. Kuulen, että hän on päättänyt jättää osallistumatta, sillä ei ennättänyt harjoitella tarpeeksi Joensuun jälkeen. En koe itsekään palautuneeni Joensuusta, mutta minulla on erilainen elämäntilanne, kun lapset ovat kaikki jo isompia. On pienempi kynnys lähteä vaarantamaan terveyttään. Sentään Sallan mies, Joensuu Night Runin voittanut Tomi Ronkainen on mukana kisassa. UltraSisun porukkaa on enemmänkin. On kiva nähdä tuttuja kasvoja, vaikka en tunnekaan ketään henkilökohtaisesti. Ei tule ihan niin ulkopuolinen olo, areenalla kun on todella kansainvälinen tunnelma ja ammattimaisen oloisia huoltotiimejä.

Huh, toimitsija on löytänyt chipini ja nostanut sen tuolille. Oin itse sählännyt ja pudottanut sen. Samalla käy ilmi, että olemme laittaneet tuolin miesten vessareitin tukoksi, ja tuolia on siirretty. Sentään sitä ei viety kokonaan pois. Huoltohenkilölle täytyy vielä etsiä tuoli hankalasti seinän viereen. En oikein pysty ajattelemaan selkeästi. Asettelemme tavaroitamme sinne ja tänne ja takaisin, enkä osaa päättää, mitä on järkevää nostaa heti esille. Kaikilla muilla on järkyttävät laatikolliset ruokaa. Ensimmäistä kertaa ikinä ultrakisassa tunnen olevani alivarustautunut. Pyydän huoltohenkilöäni täyttämään kaikki juomapullot ja työntämään ne kassissa tuolimme alle.

Kuva: Petteri Jokela. Kuvassa näkyy pikkuinen huoltotuolini.

Lähden verryttelykävelemään rataa ympäri. Ihmisiä pinkoo radalla hirmuista vauhtia. Mitä ihmettä? Oliko täällä joku muukin sarja kuin 24 h? Miksi ihmiset juoksevat jo nyt jalat alta? Vasta noin kolmannella kierroksella tajuan, että nämä tyypit ovat vain lenkkeilemässä hallissa, eivätkä liity kisaan mitenkään. Huoltohenkilö ottaa puhelimeeni kuvan pakotetusta hymystäni. En myönnä jännittäväni, mutta tunnen olevani hieman hukassa. Minulla on puhelimessani vääränmallinen kuori, ja se täytyy kuvanottamista varten irrottaa. En tajua ajatella, mihin sen jälkeen työnnän puhelimeni ja sen kuoret. Huoltohenkilöni lähtee kanssani radalle. Osa kilpailijoista makoilee jalat seinää vasten.

Rata on aivan erilainen kuin kuvittelin. Areena on julmetun iso, radalta näkee alas sählykentille, ja radan sisällä on iso kuntosali sekä pikaruokapaikka ja istuinalue, jota vastapäätä on kisan ajanottopiste ja screen. Pikaruokaa? Jes, ehkä huoltohenkilöni ei kuolekaan nälkään, ennen kuin muu perhe saapuu toiselta puolen Suomea iltapuolella. Ajanottopuolella rataa on kaiuttimet, joista tulee kisan aikana kuulumaan hyvin valittua ja motivoivaa musiikkia, mutta koska radan sisäpuolella on mm. pukuhuoneita ja kuntosali, ääni ei kanna radan toiseen päähän. En onnistu kuulemaan, miten vuoden ultrajuoksijaäänestyksessä kävi. Äänen ja näkyvyyden puute radan puolelta toiselle saa sen tuntumaan pidemmältä, mutta samalla vähemmän tylsältä.

Yhtäkkiä lähtöön (klo 12) on 8 min. Minun olisi pitänyt vielä ennättää käydä vessassa, mutta en uskalla luottaa ajantajuuni. Olen hätäisesti lyönyt huoltohenkilöni käteen pinkan excel-taulukoita ja pyytänyt häntä kirjaamaan ylös, jos minulla on jotain erityisiä fiiliksiä matkan varrella. Taulukoissa lukee tavoitevauhtini. Olen painanut mieleen, mitä vauhtia kovempaa en missään nimessä saa juosta, sekä likimääräisesti nopeuden, joka vaaditaan kunnianhimoiseen tavoitteeseeni 100 mailiin tasaisella tahdilla. Lähdön hetkestä en muista juuri muuta, kuin että vilkutan huoltohenkilölleni ja huomaan yhden muun kanssajuoksijan olevan tohkeissaan. Kaikki muut näyttävät konkareilta.

Klo 12-24: Kohti tuntematonta

Aloitan mielestäni maltillisesti ja viisaasti. Ei tunnu helpolta. Jalat toimivat normaalisti, mutta kroppa tuntuu olevan valmiiksi tukossa. Vertaan sykettä ja vauhtia. Ei hyvä. Tästä tulee pitkä yö. Ehkä flunssa ei olekaan vielä selätetty? Olen lukenut, että hallin ilma on kuivaa. Alan huolestua, mitä se tekee juuri yskästä toipuneelle kurkulleni. Tiedän, ettei omaa oloaan kannata tarkkailla liikaa, joten keskityn pitämään kiinni ennalta päättämistäni kävely-tankkaustauoista. Otan Tailwind-urheilujuomaa järjestäjien pöydästä puolen tunnin välein ja puolen tunnin välein geelin omalta tuolilta, joten tunnissa tulee neljä kävelytaukoa (lue Tailwind-testini täältä). Aika pian alkaa kuitenkin tuntua hölmöltä kävellä niin paljon, kun juoksuvauhtikin on hidas. Ryhdyn fuskaamaan, ja lyhennän kävelytaukojani. Päätän, että yöllä voin alkaa kävellä aina minuutin, kuten alkuperäinen suunnitelmani oli. Huoltohenkilö on kirjannut ensimmäisen tunnin kohdalle askeleeni olevan innostunut, ja toisen tunnin kohdalla energinen.

En kerro huollolle tässä vaiheessa optisesta harhastani, että tunnen juoksevani kuntosalikaarteesta lähtien puolet kierroksesta alamäkeen ja alan melkein oikeasti huolestua, joudummeko juoksemaan ylämäkeen suunnan vaihtuessa klo 18. Aluksi tämä on hauska ajatusleikki, mutta myöhemmin alan pelätä harhan kertovan, etten ole ihan kunnossa vaan kehooni pesiytynyt flunssavirus saa verenpaineeni heittelemään ja maailman kallistumaan. Harha pysyy monta tuntia samana, mutta lopulta se ei ole enää edes havaintopsykologisesti kiinnostava, vaan vastaan tulee muita akuutimpia ilmiöitä.

Kyllähän tässäkin kuvassa on selvästi alamäki, vai mitä?

Monet muut juoksijat menevät ihan älytöntä vauhtia. Siis aivan sikaälytöntä. Ovatko he täällä tekemässä 100 km enkkaa ja aikovat keskeyttää sen jälkeen? En keksi muuta selitystä. Toisaalta kovatehoisella vauhtikestävyyslenkillä vaikuttavat olevan myös tutut ultrahahmot Jaakko Eskelinen, Tomi Ronkainen ja Jari Soikkeli. Ulkomaalaiset naiset ja Italian mies ohittavat aina todella läheltä. Pelkään joka kerta kompastuvani, kun he rynnivät takaa eteen. Alan pohdiskella kulttuurien välisiä eroja henkilökohtaisen suojaetäisyyden suhteen. Kulttuurieroja on myös huoltopätkällä. Ulkomaalaiset juoksijat huutavat reippaasti ja kovalla äänellä kommenttejaan huoltajille, suomalaiset ynähtävät jotain tai käyttävät hienovaraista kehonkieltä kommunikointiin. Suomalaisten tyyli säästää energiaa. Oma huoltajani on niin uppoutunut lempisarjaansa tai someen, että huomaa olemassaoloni radalla keskimäärin kahdesti tunnissa. Silloin hymyillään ja vilkutetaan toisillemme. Käyn kertomassa parin tunnin kohdalla, että olen vetänyt 4 kierrosta pari sekuntia liian nopeaa kilometrivauhtia. Varmaan joukkopaine alkoi vaikuttaa.

Kolmannen tunnin aikana käväisee nälkä. Se ei sinänsä ole yllättävää, kun ajattelee edellisen päivän pieleen mennyttä energia-kulutussuhdetta. Luotan siihen, että nälän tunne menee ohi, kun vain jatkan systemaattisella tankkaustyylilläni, ja niin se tekeekin. Entinen työkaverini perheineen tulee yllättäen kannustamaan (pikkulinnut laulaneet), mikä siivittää minut pitkäksi aikaa liian kovaan vauhtiin. Juokseminen on kivaa, kaikki sujuu, alan päästä tunnelmaan. (Jälkikäteen näen kierrosajoista, että juoksen hitaammin, kuin kesällä juoksen hitaimmat pk-lenkkini, mutta päivän kunnolla tuo tahti tuntuu mukavan tiukalta ja tehokkaalta). Kannustajani poistuvta, ja hidastan varalta himpun verran, mutten malta kuitenkaan palata oikein hitaaseen tavoitevauhtiini, jota jaksaisin vetää koko yön. Huoltohenkilön mukaan askeleeni näyttää oikein hyvältä. Saan lisää kannustusta, tällä kertaa lähellä asuvalta kirjeenvaihtoystävältäni, joka on myös harrastanut yhtä jos toista erikoisempaa juttua. Tuntuu oudolta tavata näissä ympyröissä, kun ei voi pysähtyä juttelemaankaan. Vilkutan ja hymyilen aina ohi mennessäni, ja juoksu kulkee hienoissa fiiliksissä. Tunnen tekeväni samaan aikaan jotain harvinaisen hienoa ja harvinaisen typerää, eli ikimuistoista. Huikkaan huoltoon, että olen mennyt nyt pari tuntia aivan liian lujaa, mutten voi sille mitään. Huoltohenkilöni ei ota asiaan kantaa, vaan kirjaa huomion ylös. Alan katua, että en prepannut häntä paremmin.

Neljännen tunnin aikaan alan jo tuntea kengät liian ahtaiksi. Siirrän ja siirrän kenkien vaihtoa, kunnes huoltohenkilöni alkaa tuskastua. Lopulta saan hänen avullaan nopeahkon vaihdon tehtyä 2/3 numeroa isompiin samanlaisiin Hokan kenkiin. Minua alkaa tässä vaiheessa huolettaa toden teolla amatööriasenteeni. En ole ollenkaan varma, ovatko kenkäni mitenkään erityisesti ultrajuoksuun tarkoitetut ja hyvin vaimennetut, mutta olen mennyt tällä ja edeltävällä kenkämallilla 12 h kisat helposti läpi. Tiedän harjoituslenkeiltäni, etteivät nämä isommatkaan kengät ole tarpeeksi leveät varpailleni, mutta budjettini ei sallinut lähteä kokeilemaan jotain aivan eri mallia joulun jälkeen. Olen suojannut kaikki varpaani teipillä, jonka löysin viime hetken kiireessä marketista, kun entinen urheiluteippini loppui. Minulla ei ole kykyä ennustaa, sulaako teipin liima lämmön vaikutuksesta ja sitoo varpaani yhteen, kuten harjoituslenkeillä käyttämäni teippi teki, jolloin tulen saamaan yön aikana varpaiden tai jalkapöydän rasitusmurtumia. En uskaltanut jättää teippausta tekemättä, sillä menetin Joensuussa suurimman osan varpaankynsistäni, eivätkä kaikki ole kasvaneet vieläkään kunnolla takaisin. Ilman teippiä kaikki varpaani olisivat yhtä rakkoa tai verisohjoa. Olen hankkinut kisaa varten myös varvassukat ja testannut niitä, mutta ne ovat varrettomat, enkä uskaltanut pukea niitä chip-hihnan hiertymän pelossa. Muut juoksivat ovat olleet viisaampia kuin minä. Monella on chipin alla vanha sukanvarsi tai vastaava. Minulla on tiukat pitkävartiset sukat, joilla olen mennyt monet polkukisatkin, ja joihin luotan. Myöhemmin tulen katumaan näiden sukkien käyttöä. Neljännen tunnin lopussa tunnen ensimmäistä kertaa kireyttä vasemmassa takareidessäni. Tämä on ollut ongelma koko kisaan valmistavan kauden, joten se on ollut odotettavissa.

Perhe oli luvannut saapua klo 15-17 välillä, mutta tietenkään aikataulu ei ole pitänyt. Huoltohenkilöni alkaa selvästi väsyä, ja katoaa pitkäksi aikaa jonnekin. Alan kaivata jotain muutosta. Toisaalta olen nyt siinä pisteessä, että saan kisan ensimmäisen aidon runner’s hign ja askel rullaa itsestään, mutta henkisesti alkaa tuntua hieman hermostuneelta. Puhun itselleni: Kaikki on sujunut ok, ja olen juossut paljon tätä pidempiä harjoituslenkkejä kevyesti. No worries. Edessä häämöttävän matkan ja ajan pituus alkaa yllättäen stressata. Vielä melkein 20 tuntia tätä? Sehän on ihan sairasta! Viikkoa myöhemmin kannustamassa ollut ex-työkaverini kysyi, mitä oikein ajattelin matkan aikana. Vastasin, että aika paljon sitä, milloin syön ja kävelen. Tätä kirjoittaessani palaan kisan fiiliksiin ja huomaan, että koko tapahtuma on mielen peliä. Yritän hallita ajatukseni ja viedä niitä siihen suuntaan, minkä arvelen viisaaksi. Kun edessä oleva matka huolettaa, keskityn odottamaan perhettäni paikalle. Kierroksista tulee jännittävämpiä: joko nyt? Kyselen huoltohenkilöltä väliaikatietoja reissulaisista, ja vihdoin niitä saadaan. Monta kierrosta menee vielä silmäillessä huoltopöytäkäytävän oviaukkoon. Pöytäkirjaan kirjataan, että alan valittaa janoa ja koen sen hidastavan vauhtiani. Yritän pysähtyä silloin tällöin kostuttamaan kurkkuani omilla juomilla, mutta en tajua, että tässä vaiheessa juomista kannattaisi toden teolla lisätä. Ratkaiseva virhe.

Samoihin aikoihin, kun huoltojoukkueeni täydentyy, juoksusuunta vaihtuu. Muista huoltopöydistä kuulen naureskelua, että vessojen paikatkin muuttuvat. En mene suunnanvaihdosta sentään sekaisin, mutta jaloilla menee aikansa tottua kaarteisiin. Koen olevani nyt niissä kömpelömpi, ja epämääräisiä kivun ja kireyden tuntemuksia alkaa tulla. Kisaa on mennyt 6 h. Olen juossut 51,8 km. Aloitin hyvin rauhallisesti, ja nyt vauhti on hidastunut noin 10-15 s/km nopeimmista kierroksistani. Edelleen tahti on hieman liian lujaa, mutta nyt minua innostaa ajatus, että voisin juosta 100 km puoleen yöhön mennessä. Se ei ollut taktiikkani, mutta mielessäni alkaa kehkeytyä uusi suunnitelma. Jos juoksen nyt 100, ja uskon ehkä juuri ja juuri pystyväni siihen, niin minulla on loput 12 tuntia aikaa saada 60 km kokoon. Voisin huilata välillä ja kävellä ison osan matkaa. I can do it.

Tämä väsyvillä aivoilla kehitelty plot twist on pedattu alkuvalmistelutaulukointini havainnoilla. Osassa 1 kuvailin, miten käteni kieltäytyivät naputtelemasta exceliin puolen yön jälkeistä hiilari- ja nestesuunnitelmaa. Alitajuisesti, tai itse asiassa ihan selväjärkisestikin, pelkäsin, mitä 12 tunnin jälkeen tulee tapahtumaan. En ole koskaan ennen käynyt siellä. Huoli henkisestä ja fyysisestä tilastani kellon lyötyä 24 alkaa tässä vaiheessa kisaa puskea pintaan oikein kunnolla. Takerrun uuteen vauhtisuunnitelmaani, enkä täysin näe, mitä on tapahtumassa. Pelko pimeiden tuntien möröistä alkaa ohjata kisaani, ja tulee näyttämään vielä monet kasvonsa.

Vastuuhuoltohenkilöni ovat vaihtuneet. Annan heille luvan kierrellä areenalla, sillä enhän pysähdy heidän kohdallaan kuin vartin välein. Järjestäjien pöytä on edelleen riittänyt oikein hyvin, samoin omat geelit. Askeleeni raportoidaan muistiinpanoihin nyt olevan lyhyt, mutta eteenpäin vievä, ja asenteeni innostunut. Vauhtini ei edelleenkään ole fiksussa haarukassa, mutta senhän jo hylkäsinkin. Huomaan, että varpaani eivät enää mahdu kenkiin. Arg! Olen juossut alle 7 tuntia, vielä yli 17 jäljellä…

Olen nyt juossut kauemmin kuin pisimmillä harjoituslenkeilläni. Siitäkö johtuu, että mieliala alkaa laskea? Sille ei pitäisi olla mitään syytä. Jalat toimivat, alan ottaa käsiä enemmän rytmittämään, missään ei ole kramppeja, nesteet ja energia imeytyvät moitteettomasti. Sitten yhtäkkiä alan saada ensimmäisiä ajatuksia keskeyttämisestä. En sellaisia, että nyt tämä loppuu tähän, vaan jokin osa mielessäni alkaa heitellä ehdotuksia, eikö keskeyttäminen olisikin ihan ok, esim. jos klo 2 yöllä siltä tuntuu? Itse asiassa kello kahteen yöllä tuntuu olevan ihan helkkarin pitkä aika, kun alan laskea. Voisinko keskeyttää jo ennen sitä? Olemme etukäteen sopineet, että huoltojoukkojen ei tarvitse päivystää yötä. Vaikka heistä ei paljon konkreettista apua olekaan, alkaa yö ”yksin” radalla muiden hullujen kanssa tuntua aika ikävältä skenaariolta. Saan ensimmäiset vatsakivut, ja ne osoittautuvat onneksi ohimeneviksi. Tämän olisi pitänyt olla varoitusmerkki siitä, että en ole saanut tarpeeksi nestettä, elektrolyyttejä tai energiaa. Ohi meni, en ymmärtänyt.

Kirjeenvaihtoystäväni ilmestyy taas kannustamaan. Huikkaan, ettei olo ole enää mitenkään erityisen hyvä. Tunnelma on latistunut. Huoltojoukkojeni mukaan kärsivästä ilmeestäni huolimatta askeleeni on ilmava, ja hallin ikkunasta näen omasta heijastuksestani, että ryhti pysyy. Juoksun helppous on kuitenkin kadonnut. Yritän tsempata vierailevan kannustajani vuoksi. Ensin se tuntuu mahdottomalta, mutta muutaman kierroksen jälkeen kuin ihmeen kautta pelkästään hänen näkemisensä odottaminen saa vauhdin kasvamaan. Olen ihmeissäni, vieläkö löytyi paukkuja? Fiilikset nousevat vähäksi aikaa. Kun hän poistuu, tsemppikin haihtuu jonnekin. Niskani ovat menossa jumiin. Juoksua on takana vajaa 9 tuntia.

Sama jumiongelma näyttää olevan muillakin. Monella on hartioilla pyyhe, jonka huoltajat kastelevat todennäköisesti kuumalla vedellä muutaman kierroksen välein. Olen itsekin ottanut pyyhkeen esille tuolin selkänojalle, mutta en saa itseäni tekemään mitään niin monimutkaista, kuin ohjeistamaan huoltajiani pyyhkeen kastelemisesta. Mietin pyyhettä monen monta kierrosta, kun yritän pyöritellä hartioitani, mutta juoksen aina vain sen ohi. Huoltojoukoillani näyttää olevan tylsää. Olen varma, että he häipyvät pian. Alan odottaa, milloin se tapahtuu, ja miettiä, mitä heidän pitäisi nostella kasseista tuolille yön varalle. Teen matemaattisia harjoituksia: saanko 100 km rikki puolilta öin vai en? Tiukille se menee. Näiden ajatuskulkujen ohella keskityn pitämään kiinni juomis- ja syömisrytmistä. Alan kävellä taukoni minuutin mittaisina.

Yhtäkkiä hoksaan, että radalla on hiljaisempaa kuin ennen. Kilpailijat pysähtyvät pidemmiksi ajoiksi huoltopöytien luo ja neuvottelevat huolestuneen näköisenä päteviltä vaikuttavien huoltajiensa tai valmentajien kanssa. Osa hurjaa vauhtia pitäneistä on kadonnut kokonaan. Ovatko he keskeyttäneet? En ole tajunnut seurata kenenkään toisen juoksijan menoa tarkasti. Vasta tässä vaiheessa alan kiinnittää heihin enemmän huomiota. Haluan tietää, onko heillä taktiikkana kävellä osa kierrosta ja juosta osa, vai sulattelevatko he energioita kävelemällä useamman minuutin ja lähtevät taas kovaan vauhtiin. Yhä useammat alkavat kävellä, jotkut heistä pahoinvoivan ja viluisen näköisinä takkia päälle vetäen. Noteeraan, että itselläni on lämmin ja energinen olo kropassa, vaikka pääkopassa ei siltä tunnu. Järjestäjät tarjoavat illalliseksi pastaa ja jauhelihakastiketta. Haju etoo. Olen varma, että moni tulee vielä yökkimään nuo eväät ylös. Olen oikeassa.

Huoltojoukkoni alkavat tehdä lähtöä joskus klo 22 maissa. Mies lupaa tulla takaisin puolilta öin. He nostavat karkkipussini esille ja avaavat valmiiksi geelejä. Ei auta muuta kuin jatkaa tasaiseen tahtiin. Vaikka olen etukäteen päättänyt, että keskityn ajattelemaan vain seuraavaa kierrosta tai seuraavaa huoltoväliä, saan itseni vähän väliä kiinni siitä, että lasken Tunteja Aamuun. 14 h jäljellä. Se tuntuu niin pitkältä ajalta, ettei se oikeastaan tunnu todelliselta. Ei niin pitkää aikaa kukaan voi jaksaa juosta, en ainakaan minä. Kiinnitän nyt kaikki ajatukseni puoleen yöhön ja sataan kilometriin. Jos jatkan tätä vauhtia, se on saavutettavissa. Alan kuitenkin epäillä, sillä kuntoni on kaukana parhaasta. Olisi pettymys, jos en pääsisi lähellekään tuota tavoitetta uupumisen vuoksi. Lupaan itselleni, että ei haittaa, jos muutama kilometri jää vajaaksi.

Klo 00: Yön synkälle puolelle

Olin kilometritavoitteeseen keskittyessäni unohtanut, että juoksusuunta muuttuu klo 24. Ihan hätäännyn, kun juoksijat alkavat puhua siitä (satunnainen jutustelu radalla on lisääntynyt sitä mukaa, kun itse kunkin hauska seikkailu on muuttunut tuskien taipaleeksi). Olin päättänyt, että saan ottaa nallekarkkeja sitten, kun sata on tullut täyteen. 100 km tulee täyteen klo 23:53, mutta siirrän palkintoani piirun verran. Yhtäkkiä kehitän draaman siitä, että en suunnanvaihdon takia ehkä voikaan saada karkkejani heti klo 24, sillä en saa mennä huoltopöytien puoleiselle radalle vielä, jos sillä on suunnanvaihtoon matkaavia juoksijoita (tätä on vaikea selittää, jos lukija ei ole ollut rataultralla). Tunnen suorastaan epätoivoa. Nallekarkkini ovat nimittäin vieläkin jonkun kassin uumenissa (huoltohenkilöni olivat olleet huolimattomia), ja niiden etsimiseen voisi mennä niin kauan aikaa, etten ennätä ajallaan suunnanvaihtoon, jos jään penkomaan pusseja juuri ennen tasaa. Mieheni ei ole palannut, joten hän ei voi auttaa. Sillä hetkellä tämä on aivan Aikuismainen ja Tärkeä ongelma, ja olen ylpeä siitä, että pystyn vielä tässä vaiheessa alkeelliseen ongelmanratkaisuyritykseen. Päätän ottaa palkintoni suunnanvaihdon jälkeen, sillä kyllä minä vielä muutaman minuutin kestän. Löydän herkkuni, syön 3 tai 4 ihanan pehmeää karkkia ja kuvittelen, että se vastaa yhden geelin energiamäärää. Se oli sen arvoista, mutta voi miten raskasta on käynnistää taas vauhti tauon jälkeen.

Tämä olisi pitänyt ennakoida, ja ehkä tämä johtuukin juuri etukäteishuolestani. Suunnan vaihduttua paukut loppuvat melko pian. En voi uskoa, miten paljon kierrosaikani alkavat hidastua. Tuntuu, kuin hölkkäisin kävelyvauhtia, ja niin itse asiassa teenkin (reilu 8 min/km). Kehoni ja mieleni eivät ollenkaan sopeudu juoksemaan toiseen suuntaan. Vaikuttaa siltä kuin puolet osallistujista olisi vaihtanut kävelyyn. Juokseminen tuntuu kuitenkin vähemmän kivuliaalta ja epämiellyttävältä kuin kävely. Jokainen juomistauko, kun täytyy pysähtyä ja kävellä, tekee huonon huimaavan olon, kenkiin pakotetut turvonneet ja rakkoiset jalat liikkuvat kankeasti, ja voin kuvitella, miten polvien nivelsiteet hehkuvat punaisina ylirasituksesta.

En osaa tarkalleen sanoa, missä vaiheessa huomaan sen, todennäköisesti jo ennen puolta yötä. Sormeni ovat alkaneet turvota. Paljon. Ensin en välitä siitä, kun juoksu kulkee. Mielessä häivähtää, että olikohan Joensuussa sama ongelma? Miten silloin ratkaisin sen? Ehkä tunnin päästä arvelen, etten ratkaissut asiaa viimeksikään kisassa mitenkään, vaan analysoin sitä jälkikäteen. Seuraavan tunnin aikana yritän muistella, mihin päädyin analyysissäni. Nestehukka vai suolatasapainon häiriö? Kumpi kumpi kumpi??? Tätä tulee jatkumaan vielä monta tuntia. Yritän skannailla ympäristöä. Missä ensiapu on? Keneltä voin kysyä? Tiedän, että yhden huoltopöydän takana istuu terveydenhuoltoalalla työskentelevän veljeni entinen työkaveri, mutta en kehtaa mennä kysymään neuvoa häneltä. Olenhan tullut juoksemaan 24 h, en voi myöntää olevani näin aloittelija. Turvotus tulee pahenemaan niin, että rystyset muuttuvat valkoisiksi, ja välillä mielestäni jopa sinisiksi. Silloin alan pelätä toden teolla. Varsinkin, kun jalkoja pistelee, ja jalkapohjat tuntuvat osin tunnottomilta. Sen täytyy johtua liian tiukoista kengistä ja turvotuksesta. Vasemman jalan pikkuvarvas poksahtaa yhtäkkiä ilman mitään ennakkovaroitusta. Se on vinkeä tunne. Varpaankynsi varmaan lensi kohtisuoraan ylös. Jotain henkisestä tilastani kertoo, että ilahdun siitä, miten pieni kipu tästä seuraa. Tapauksen nostattama adrenaliini saa minut hetken juoksemaan kovempaa. Toimin sinänsä järkevästi, että lopulta turvotuksen takia pysähdyn juomaan tiheämmin omasta pöydästäni tai järjestäjien pöydästä.

Sormien turpoaminen ei ole ainoa huoleni pimeinä yön tunteina. Hampaiden kiille tuntuu liuenneen täysin geelien ja urkkajuoman mukana. Ihan kuin jokainen sokerinen siemaus valuisi suoraan takahampaaseen. Hammaskalustoni ei tule koskaan toipumaan tästä! Pysähdyn penkomaan, onko huoltohenkilöni jättänyt kaurajuomansa kassiin, ja jopa tutkin pikkupräntistä, onko se rikastettu kalsiumilla. On, takerrun siihen kuin oljenkorteen. Kalsium voi paikata kiilteeni. Juomassa on minimaalinen, mutta psyykkisesti tärkeä määrä proteiiniakin! Aina välillä pysähdyn purskuttelemaan suutani sillä naapuripöydän ihmetykseksi. Silmien takana alkaa tikustella itku. Pitäisi syödä ja juoda entistä enemmän, mutta hampaani eivät pysty tähän! Kaurajuomassa ei ole riittävästi sokeria. En pysty enää ajattelemaan selkeästi. Voi miten kaipaisinkaan asiantuntevaa valmentajaa sanomaan minulle selkokielellä, mitä pitää tehdä! Ultrajuoksu in tiimipeliä. Alan juosta joka toisen kierroksen hyyyvin hitaasti ja joka toisella kierroksella kävellä 1,5 min, että ennätän tehdä kaikki hitaat syömis- ja juomisoperaationi. Järjestäjien pöydästä otan limpparia, mehua, banaania ja rusinoita, jotta saisin hiilareita jostain, kun en enää uskalla ottaa hampaisiin takertuvaa tahmeaa geeliä (ihan kuin kokis ja rusinat eivät toimisi samoin). Lisäksi olen ottanut yhden suolatabletin ja heti sen jälkeen panikoinut saavani suolayliannostuksen, joten lopetan Tailwindin juomisen. Muistelen, että se sisältää suoloja. Limppari, mehu ja kiinteät ruoka-aineet eivät kuitenkaan imeydy. Olo muuttuu koko ajan heikommaksi. Vessareissuja seuraa. Minulla on vielä muutama suolaton geeli järjellä, yritän välillä nielaista sellaisen niin, ettei se koske hampaisiin.

Valopilkkuna yössä on mahdollisesti Viron huoltotiimin jäsen, joka kannustaa sympaattisella tavalla kaikkia (minuakin) ajanottoscreenin luona. Saan häneltä valtavasti tsemppiä, ja ihmeellisesti noin klo 03-04:30 tikutan taas kovempia kierrosaikoja. Ehkä kulutan tässä loppuun energioitani. Kannustajamme lähtee pois. Päätän kiittää häntä, jos näen hänet vielä aamulla. Endurance 24h:n kannustajapalkinto menee herralle valkoisessa paidassa!

Vasen lonkankoukistaja alkaa krampata. En saa enää jalkaa nostettua kunnolla. Keho alkaa toimia epätasapainossa. Osa juoksijoista vaikuttaa olevan immuuneja rasitukselle. Yli-ihmisiä.

Aamuyöllä aina huollosta juoksemaan lähtiessä oikean sääreni etuosassa alkaa tuntua kipua. Se voimistuu vähitellen, kunnes se tuntuu terävältä ja alkaa huolestuttaa. Lopulta jokainen jalan tärähdys mondoon sattuu. Jatkan näin, sillä kivut kuuluvat ultrajuoksuun, ja olen selvinnyt tähän mennessä paljon vähemmällä kuin kuvittelin. Mutta sitten iskee ajatus: entä jos se on alkava rasitusmurtuma? Ei, ei rasitusmurtumaa! Kuulostelen muutaman kierroksen, voiko kyseessä todella olla niin vakava ongelma. Ehkä ei, jalalla kärsii kävellä. Mutta sääri ei tule kestämään vielä yli 7 tunnin juoksua. Teen hartaita laskutoimituksia, ja niiden perusteella teen mielestäni kisan parhaan päätöksen. Siirryn kävelyyn hieman ennen puolta viittä aamuyöllä. Omasta mielestäni kävelen ihan hirmuista vauhtia. Helpotus siitä, että tulen tällä turvallisella strategialla ja vauhdilla helposti saavuttamaan 100 mailia ja mahdollisesti jopa 170 km, on niin suuri, että minulla on taas virtaa. Todellisuudessa kävelen vauhdilla 9-11 min/km, sillä pysähdyn edelleen joka toisella kierroksella hörppäämään jotain, minkä jälkeen kestää päästä taas rytmiin. Totean Team Raholan Anulle, että en aio ottaa enää yhtään kävelyaskelta. Arvaan hänen pystyvän säästämään voimia näyttävään juoksulopetukseen, sillä kävelemisen välissä hän sprinttaa aina välillä vahvannäköisesti eteenpäin. Anu viekin kisansa kunnialla loppuun.

Kun reipasta kävelyä on jatkunut jonkin aikaa, teen virhepäätelmiä. Mitään vatsaoireita ei ole, ja oloni on paljon parempi nyt, kun verenkiertoelimistöni ei tarvitse sopeutua voimakkaisiin rytminvaihdoksiin. En tunne enää lainkaan nälkää enkä janoa. Järkeilen, että kävellessä en kuluta niin paljon energiaa kuin juostessa, joten voin vähentää syömistä. Luonnollisesti verensokeri alkaa laskea, ja vauhti hidastua. Muistelen mieheni sanoneen, että huoltoporukka on asennossa aamulla klo 8. Aika monella muullakin näyttää todella vaikealta, mutta osa kanssajuoksijoista lähtee uuteen nousuun aamun valjetessa. Minä en lähde. Alan aistia, että loppumatkan itkuvaihe on lähestymässä. Nyt ei olla polulla metsän sisällä, joten naama täytyy pitää peruslukemilla. Panen kaiken toivoni huoltojoukkooni. En tiedä, mitä he voivat hyväkseni tehdä, mutta ainakin heillä olisi toimivat aivot. Ehkä he tulevat jo hieman ennen kahdeksaa?

Tästä alkaa ehdottomasti kisan pahin vaihe. Kello tulee kahdeksan, puoli yhdeksän, yhdeksän eikä ketään näy. Joka ainoalla kierroksella odotan näkeväni perheeni. Into alkaa loppua. Huoltopöydän ääressä heikottaa. Joku mies kiertää rataa pahasti kallellaan. Pelkään hänen kaatuvan päälleni. Itse en pysty enää arvioimaan, miten lähellä radan sisäreunaa minun kannattaa edetä. Lyön monta kertaa vasemman käteni johonkin. Ryhdyn kävelemään kauempana sisäradasta, etten törmäisi sivuittain seinään tai olisi muiden tukkona. Kaikki liian läheltä ohittajat, jotka hipaisevat minua, ärsyttävät suunnattomasti. Eivätkö he tajua, että jos joku meistä kompastuu, siinä on heti viisi ihmistä päällään maassa?! Ymmärrän, että pitäisi syödä ja juoda lisää, mutten saa itseäni tekemään sitä riittävästi. Varhain aamulla hylkään järjestäjien tarjoaman kaurapuuron, mutta pian olen nöyränä pyytämässä sitä sittenkin. Syön puuron hillon kera istualtani. Ei ole kiire minnekään. 160 km on niin lähellä, ja tunteja jäljellä niin paljon. En ajattele keskeyttäväni. Radalla on monta esimerkkiä siitä, että edetä voi vaikka hiirenaskelin, kunhan etenee. Minäkin pystyn siihen.

Kun perhe vihdoinkin saapuu noin klo 10, en enää pysty pidättelemään itkua. Kapsahdan mieheni kaulaan ja pyydän saattamaan istumaan. Soperran tarvitsevani juotavaa ja nallekarkkeja. Lapset saattavat minut istumaan, syöttävät ja niistävät nenän. Annan itselleni kaikkiaan melkein vartin tauon. Käyn vielä vessassa ja jatkan matkaa. 160 km on melkein plakkarissa. Lapset tulevat kannustamaan screenin lähelle. Saan tavoitteeni täyteen! Jes! Aikaa on vielä sen verran, että voin päästä lähelle 170 kilsaa. Jaksan ja osaan hämmästyksekseni vieläkin laskea. Joka kerta huoltotuolini luona stoppaaminen tuntua pahemmalta. Joudun seisomaan tukevasti ja nojaamaan tuoliin, kun juon. Ei hyvä. Pidän uuden muutaman minuutin tauon. Vielä jaksaa.

Klo 10:34 olen saanut kasaan 163 km ja risat. Tulen oman huollon luo tarkoituksena syödä jotain, mutta en pystykään. Sanon miehelleni, että heikottaa, pakko istua. Yritän painaa päätä polviin. Otan vähän juotavaa, mutta pelkään putoavani korkealta tuolilta. En muista, mitä ajattelen, nousen tuolilta varovasti. Otan askelen, mutta joudun ottamaan tukea jostain. Nojaan pää alaspäin jalkoihini, istuudun varovasti naapuripöydän taakse. Pöydän ”omistaja” tulee tsekkaamaan tilannettani. Istun hetken, kyllä se siitä. Yritän nousta taas ja jatkaa. En pysty ottamaan kunnolla askeltakaan ilman, että silmissä alkaa pimetä. Mies kutsuu lapset paikalle. Ohjeistan perhettä viemään minut ensiapuun, mutta käy ilmi, etten pysty kävelemään sinne asti (noin 4 metriä). Lysähdän käytävälle ja huoltojoukkoni auttavat nostamaan jalat ylös. Samalla kaikki se kipu ja tuska, jota olen onnistunut olemaan ajattelematta, iskee täysillä päälle. Pystyn tuskin sietämään oikean säären jomotusta. Kengät autetaan jalasta, ja ai että niitä särkee!! Saan juotavaa ja buranan. Lapset tsemppaavat, kyllä sä äiti tästä vielä lähdet radalle. Kadut jälkeenpäin, jos nyt keskeytät! En usko heitä. En voi kuvitellakaan käveleväni ainakaan kengät jalassa enää metriäkään. Lepään puoli tuntia. Lapset muuttuvat kärsimättömiksi. Suurin osa kilpailijoista on palannut radalle, kuka mistäkin nurkasta toipumasta. Viimeinen tunti alkaa. He tuuppivat minua nousemaan. Suostun vaihtamaan asentoa, että näen radalle. Ehkä minäkin voisin… Mutta sormet ovat yhä turvoksissa ja säärtä särkee aivan järkyttävän paljon. Entä jos siinä on jo rasitusvamma? Jalkahan on turvonnut aivan muodottomaksi! Sanon huoltajilleni, että jos menen vielä radalle, teen sen ensiavun jälkeen. Pääsen sinne juuri ja juuri talutettuna.

Ensiavussa todetaan, että minulla on nestehukka, ja verensokeri vähän alakanttiin. Jalkojen pahimmat rakot hoidetaan. Minulla on tämän kisan isoin rakko, koko isovarvas yhtä ja samaa! Olen vähän pettynyt, kun se ei kuitenkaan ole suurin rakko, mitä on koskaan näissä ympyröissä nähty. Oikean säären alaosa on punainen ja paljon turvonneempi verrattuna toiseen jalkaan. Syyksi epäillään ajanottochipiä. Minulta kysytään, onko minulla kompressiosukat. Eivät ne ole, mutta jään miettimään, olivatko ne liian tiukat verenkierron ja imunestekierron kannalta. En enää ennätä radalle. Tästä ilmoitetaan toimitsijoille, ja saan osallistujamitalini. Ei harmita. Minun osaltani kisa oli taputeltu. Jos en olisi ollut pyörtymässä, tiedän, että olisin taapertanut rataa ympäri loppuun asti, mutta mitä väliä muutamalla lisäkilometrillä olisi ollut? Ensiavussa tajuan, että tein ratkaisevan virheen, kun lopetin urheilujuoman juomisen aamuyöllä. Se olisi imeytynyt paremmin kuin muut nesteet, ja samalla olisin saanut tasaisemmin hiilihydraatteja. Hyvä tietää jatkossa.

Inhoan mieheni sandaaleita, mutta ilman niitä en pääsisi areenalta autoon. Omat kenkäni eivät mahdu jalkaan. Lupaan pyhästi, etten enää koskaan sano sandaaleista pahaa sanaa. Lähtiessä nappaan mukaan järjestäjiltä kaksi taivaallisen hyvää leipäpalaa. Paluumatka henkilöautolla menee suurelta osin nesteyttäessä itseäni. Onnistun myös nukkumaan pätkissä jonkin verran.

Ryytyneet jälkitunnelmat

Pidin yhden lomapäivän kisan jälkeen, mistä puolet vietin kevyessä horteessa ja puolet erittäin kivulloisesti matkalaukkuja tyhjentäen. Anippi tuli kylään, joten en voinut olla ihan niin surkeana kuin miltä tuntui. Illalla istuin valittaen nojatuolissa, kun yhtäkkiä iski tajuntaan, etten ole nähnyt puhelimeni kuorta missään kassissa. Siinä oli pankkikortti, Kela-kortti, ajokortti ja muutama muu! Eiiii!!! Mies penkoi auton, minä etsin kaikkialta muualta, ei löytynyt. Onneksi tajusin soittaa Esport Arenalle, sinnehän se oli tipahtanut. Mies hakisi sen seuraavana päivänä työmatkallaan. Tapauksen nostattama adrenaliini takasi, että nukuin seuraavana yönä vain 3 tuntia.

Oikean säären kipu oli järkyttävän kova yötä päivää. Työkavereiden kannustamana varasin tiistaina ajan työterveyshuoltoon, missä jalkojeni turvotuseroa hämmästeltiin. Lääkäri määräsi lisätutkimuksia päivystyksessä, jossa vietin koko tiistai-illan. Mitään hälyttävää ei löydetty, mutta jotenkin vamma liittyy rasitukseen. Mustelmaa sääreen ei tullut missään vaiheessa, joten en usko chipin hakanneen siihen. Kipu ja ennennäkemätön turvotus katosivat onneksi muutamassa päivässä. Edelleenkään en tuntenut janoa enkä nälkää, enkä osannut ravita itseäni riittävästi. Palautuminen on ollut hidasta.

Ultran jälkeiselle viikolle sattui todella paha ruuhka kaikenlaista sinänsä mukavaa ja tiedossa ollutta hommaa, kuten ulkomaanmatka, mutta näiden ansiosta en ole nukkunut vieläkään yhtään ehjää kunnon yötä, olen syönyt poikkeuksellisen huonosti ja epäsäännöllisesti, ja ollut jalkojen päällä aivan liian paljon. Huomaan aivan selvät ylikuormitustilan merkit. Kuormitus ei johdu pelkästään ultrasta, vaan sitä edeltäneestä harjoitusjaksosta, jonka vedin läpi flunssaan sairastumiseen asti siitä huolimatta, että muu elämä oli myös poikkeuksellisen kiireistä. Olisi kannattanut jättää esim. joku pitkä lenkki kokonaan tekemättä, sillä niiden aikana stressi tekemättömistä hommista kasvoi, ja ne hommat oli pakko tehdä viimeistään heti ultran jälkeen nollaenergioilla. Neuvoisin muita tällaiseen urakkaan lähtijöitä myös ottamaan perään useamman lomapäivän.

Miltä nyt sitten tuntuu? Tyypillinen juoksukisan jälkeinen matalapaine ehkä estää ajattelemasta selkeästi. Päällimmäinen ajatus oli, että en löytänyt itsestäni uusia puolia. Kaikki synkistelyt ja flowt olivat tuttuja lyhyemmistä kisoista. Olen luonteeltani varovainen ihminen, joka arvostaa terveyttään. Siksi nimenomaan fyysistä tilaani koskevat pelot ja huolet pyörivät kisan ajan mielessä. Olen kuitenkin iloinen siitä, että lähdin tässä mielessä rikkomaan rajojani. Isoin oppi muita osallistujia seuraamalla oli, että juoksijan ja tiimin kokemus voi ratkaista, mihin kelkka kääntyy yön aikana, ja se voi kääntyä ja kääntää vaikka kuinka monta kertaa.

Olen nyt juossut sata mailia, mikä tapahtui vähän kuin vahingossa ilman vuoden parin haaveilua ja valmistautumista. Tykkään hekumoida tavoitteilla etukäteen, joten siinä mielessä tämä tuli melkein liian ex tempore. Ehkä jossain vaiheessa osaan arvostaa omaa suoritustani enemmän. Keskushermostotason toipuminen tulee viemään ainakin pari kuukautta, mikä tietysti vähän harmittaa. Toisaalta näin sääreni saa aikaa parantua kunnolla. Endurance 24h osoitti, että minun ei kannata lähteä yli 12 h kestävälle polku-ultralle, mikä olisi ollut pitkän tähtäimen haave. Polkukisassa lihas- ja nivelkivut ovat ihan eri luokkaa, jalat kastuvat ja paleltuvat ja huollon suunnittelu on vielä suuremmassa roolissa. Siellä ei voi mennä ”vielä yhtä kierrosta ja katsoa sitten”. En myöskään pysty ottamaan näin paljon aikaa harjoitteluun ilman että olen taas ihan bönärissä elämän kokonaisuudesta. Minun pitää siis valitettavasti keksiä uusi fiksumpi päämäärä.

Rataultralla ihminen joutuu joka kierroksella taistelemaan helppoa ratkaisua vastaan pysyäkseen taipaleella. Parasta 24 h ultrassa oli nähdä, miten yli-inhimillisiin saavutuksiin muut juoksijat ylsivät. En ymmärrä, miten esimerkiksi Jari Soikkelin SE (253,916 km) on fyysisesti ja psyykkisesti mahdollinen! Miten helpolta se näyttikään! Ihmisen suorituskyky ja sinnikkyys tuntuu tämän kokemuksen jälkeen rajattomalta. Olen kiitollinen siitä, että sain olla sitä todistamassa. Arvostukseni näin pitkiä kisoja juoksevia kohtaan nousi ihan uusiin sfääreihin.

#endurance 24h #2020 #kisaraportti #ultrajuoksu

0 notes

maastojuoksu · 5 years ago

Text

Endurance 24h 2020 Osa 1

Kirjoitin nämä mietteet junassa Endurance 24h:sta edeltävänä iltana, mutta en saanut silloin vietyä tekstiä blogiin. Päivitin tekstiä kisan jälkeisenä päivänä. Ultran jälkeen on ollut ennennäkemättömän kiireiset kaksi viikkoa, enkä ennättänyt heti edes kunnolla käsitellä kokemustani. Siksi kisaraportti tulee poikkeuksellisen myöhässä. Toisen osan eli tunnelmat itse kisasta ja sen jälkeen voi lukea täältä.

Endurance 24h juostaan helmikuun loppupuolella Espoon Esport Arenalla keltaisella mondo-radalla, jonka pituus on 390,04 m. Juoksu alkaa lauantaina klo 12 ja päättyy sunnuntaina klo 12. Ilmoittautuminen täytyy tehdä hyvissä ajoin. Tällä kertaa paikat tulivat täyteen suunnilleen marraskuun puolessa välissä. Tapahtumaa mainostetaan kansainvälisestikin erittäin kovatasoiseksi, ja sellainen se myös oli, varsinkin näin aloittelijan vinkkelistä. Tätä ennen pisimmät juoksuni ovat olleet kahdesti 12 h rataultra (Joensuu Night Run 2018 ja 2019). Ne antoivat jonkinlaisen pohjan suunnitella vuorokauden kestävää suoritusta, mutta olisin voinut tehdä kotiläksyni vielä paljon paremmin.

Ennen ultraa

En oikeastaan ymmärrä, miten päädyin Esport Arenalle. Ilmeisesti iän myötä minusta löytyy impulsiivisuutta ja kokeilunhalua enemmän kuin luulinkaan. Reilu vuosi sitten olin mielenkiinnosta googlettanut tätä kisaa, mutta en uskonut voivani koskaan osallistua noin järjettömään koitokseen. Ajatus oli kuitenkin alkanut itää jossain tietoisuuden reunamilla. Viime marraskuun 12 h meni odotuksiani paremmin, joten päätin, että nyt tai ei koskaan! Uhkarohkeasti laitoin nimeni Endurance 24h:n jonotuslistalle. Sain muistaakseni jännittää pääsyäni mukaan joulun tienoille asti. Olin tosin jonotuslistalla alunperin jo kuudentena, joten järjestäjien mukaan todennäköisyyteni päästä kisaamaan oli hyvä.

En edes yrittänyt aloittaa harjoittelua uudelleen ennen kuin joulun jälkeen aikaisempien vuosien stressikuormasta viisastuneena. Silti palautuminen Joensuu Night Runista kesti 1,5 kk tai itseasiassa kauemminkin, sillä alku oli todella tahmeaa. Sain juosta pitkälle helmikuun puolelle, ennen kuin sykkeet alkoivat edes lähestyä normaalia tasoa. Juoksen normaalisti sen verran vähän (50-80 km/vko), että Joensuussa tuli omaan kuntoon nähden täydellinen maksimisuoritus parin kovemman treeniviikon jälkeen. Vaikka jalat toipuivat erittäin nopeasti, keskushermosto olisi vaatinut helpompaa arkea harjoitusvasteen kannalta.

Sain sentään treenata terveenä tammikuussa ilmennyttä uutta jalkavaivaa lukuun ottamatta. Viime hetkellä iski huono onni, kun lapset saivat kuumetaudin, jota en lopulta pystynyt välttämään. Sairastuin pari viikkoa ennen Endurance 24:sta oikein kunnon yskään, ja yöt muuttuivat repaleisiksi. Vielä alkuviikosta yskin öisin, mutta ahkeran itselääkinnän, etukäteen aloitetun hiilihydraattitankkauksen ja päiväunien ansiosta tauti talttui juuri sopivasti. Pidempi toipumisaika kuin 4 päivää olisi kyllä ollut plussaa. Uskaltauduin käymään tiistaina kokeilemassa juoksumatolla, miltä hölkyttely tuntuu, ja siitä rohkaistuneena tein lyhyen ja kevyen lihaskuntoharjoituksen keskiviikkona. Se oli virhe, sillä sain reiteni aivan jumiin normaaleilla lämmittelypainoillamme. Tämä oli harmillista ja odottamatonta, mutta jälkikäteen ajatellen säännöllinen lihaskuntoharjoittelu oli kyllä pidemmän aikaa jäänyt syrjään ahnehtiessani juoksukilometrejä. Flunssasta johtuvan levon aikana tein lähes päivittäin joitakin kevyitä, lähinnä takareisiä aktivoivia liikkeitä, mutta salilla käynti paljasti, miten rapautumaan lihaskuntoni oli todellisuudessa päässyt. (Yllättäen ultralla tuntui silti helpolta pitää yllä juoksuasentoa, eikä minulle tyypillisiä lihaskipuja reisissä ollut kisan aikana eikä sen jälkeen).

Flunssa ajoittui onneksi keventelyviikoille. Sain siis tehtyä melkein ne harjoitusmäärät, jotka olin suunnitellutkin kilpailuun valmistavalle jaksolle. Vasemman jalkani sääri ei tykännyt yhtään nopeasti nostetuista treenimääristä ja mattojuoksusta, vaan jouduin tekemään lenkit monen viikon ajan juoksu-kävely-komboina penikkavaivan takia. Toisaalta jalkavaivan pakottamana maltoin tehdä lenkit riittävän leppoisina ajatellen kokonaiskuormitusta ja tavoitevauhtia kisassa. Tiesin ylikunnon riskin olevan melkoinen, sillä halusin saada kasaan edes pari 100 km harjoitusviikkoa (minulle harvinaista) erittäin kiivastahtisessa arjessani. Ohjelmaani kuului vain yksi vk-lenkki viikossa, enkä niitäkään ennättänyt tehdä monta.

Tein treenit 95%:sti juoksumatolla. En ole todellakaan mattojuoksun ystävä, mutta oli pakko taktikoida. En vuodenvaihteessa voinut vielä tietää, miten leuto talvi on tulossa, joten salikortti oli joka tapauksessa pakko maksaa varalta. Toisekseen uudet nastarit jäätikköteille olisivat tulleet huimasti kalliimmiksi kuin parin kuukauden jäsenyys salille, jossa on aina vapaita juoksumattoja. Kolmanneksi ajattelin mattojuoksun aika hyvin simuloivan Espoon Esport-areenan kovaksi mainittua mondo-rataa (missä olin oikeassa). Ja viimeisenä, muttei vähäisimpänä, opiskelen edelleen työn ohella urheiluravitsemusta, jossa on aivan mahdoton työmäärä ja tiukka aikataulutus. Helpotti, kun sain kuunnella luennot matolla juostessani ja tihrustaa samalla kaavakuvia puhelimen pikkunäytöltä. Jossain vaiheessa hoksasin myös, että ulkona juostessa olisi pitänyt miettiä huolto aivan eri tavalla 50 km:n pitkillä lenkeillä. Kainuussa nimittäin on oikeahko talvi. Vaikka lauhaa onkin, ja lähes joka viikko on tullut myös vettä, niin pakkasen puolella on enimmäkseen menty. Juomat ja geelit on kyllä paljon mukavampi nauttia huoneenlämpöisinä kuin jäisinä.

Henkisesti vaikeinta harjoittelussa oli ajankäyttö johonkin niin vaikeasti arkijärjellä perusteltavaan kuin 50+30 km lenkkeihin. Tuntui, että viikonloput menivät kokonaan salilla. Aluksi podin siitä huonoa omaatuntoa, mutta kun pääsin siitä yli, omat tekemättömät työt alkoivat vaivata seuratessani ikkunasta päivän valkenemista ja sitten hämärtymistä kaikkien muiden kävijöiden paitsi itseni vaihtuessa salilla. En halunnut juosta varhain aamulla, sillä ennen näin pitkiä lenkkejä täytyy ennättää vajuttaa aamiaista, enkä halunnut lisätä univelkaani heräämällä aikaisemmin. Samaan aikaan koetin valmistella töihin koulutusmateriaalia, opiskella työn ohella, pitää nuorelle ajotunteja opetusluvalla ja ylipäätään handlata arjessa kaiken (paitsi siivousasteikolla valuin vielä entistäkin alemmas, jos se edes on mahdollista). Aloin odottaa Endurance 24:sta ihan vain sen takia, että sen jälkeen saisin vihdoinkin viikonloppuni takaisin. Jälkikäteen olen koko 24 h:n ultrassa hämmästynein ja ylpein siitä, että jotenkin merkillisellä tavalla onnistuin mahduttamaan viikkoon harjoitustunteja noin paljon. Samalla opin, että en mitenkään jaksa yhtä tiukkaa arkea jatkuvasti, joten joudun unohtamaan haaveeni juosta kesällä yli 80 km ultra.

Tailwind-testi

Espoo on meidän näkökulmastamme syrjässä, sinne kun ei niin vain reissata muutamassa tunnissa henkilöautolla. Logistiikka oli mietittävä etukäteen, ja siinä hahmottui heti, etten pystyisi junassa roudaamaan kisapaikalle sellaista määrää evästä ja juomaa, mitä todennäköisesti tarvitsisin. Herkkävatsaisenahan olen tähän asti luottanut omiin eväisiini. Järjestäjien tarjoama urheilujuoma Endurance 24:lla oli Tailwind. Olin kuullut urheilujuomasta aiemminkin, ja Joensuun jälkeen päätin vihdoin tutustua tuotteeseen. Voit lukea kokemukseni Tailwindista pitkissä harjoituksissa ja ultrakisassa täältä.

Mukaan pakattavaa evästä, geelejä ym. Näistä sai kyllä ihan riittävästi painoa matkalaukkuihin. Kahdet Hoka one onen kengät ja juoksuvaatteet varavaatteineen eivät näy kuvassa. Pakkasin mukaan myös ohuen juoksutakin energiahukan varalta, ja se tuli tarpeeseen.

Vielä sananen Endurance 24:n energiasuunnitelmasta

Vaikka valmistauduin testaamalla varsin perusteellisesti järjestäjän tarjoamaa urheilujuomaa, aiheita huoleen oli. Ensinnäkin minulta jäi käyttämättä aika paljon kofeinoituja geelejä Joensuu Night Runista. Kofeiini aiheuttaa minulle suoksito-oireita isoina annoksina. Geeleissä on kuitenkin rahaa kiinni, joten päätin huolettomasti käyttää ne pois tulevassa kisassa. Tilasin luottomerkiltäni lisäksi geelejä, joissa kofeiinia ei ole, mutta en tajunnut etukäteen, että niissä voisi olla muita sopimattomia ainesosia. Geeli myytiin marjan makuisena, mutta tietenkin siihen oli pitänyt sekoittaa omenaa halvempana ainesosana, joten pelkäsin saavani vatsaoireita yön aikana. Kaiken lisäksi vasta kisanalusviikolla tehdessäni tunnin tarkkaa energia- ja nestesuunnitelmaa kisaa varten laskin, että geelejä oli aivan liian vähän, joten jouduin käymään kiireellä kaikki kaupungin marketit läpi. Löysin vain Dexalin geelejä, joita olen viimeksi kokeillut huonoin tuloksia monta vuotta sitten. Toisin sanoen kaikki geelit, joita minulla oli, saattaisivat koitua ongelmaksi. Niin ne tekivätkin, mutta eri tavalla kuin kuvittelin.

Olin pitkillä lenkeillä laskenut, paljonko pystyn juomaan Tailwindia ja tiesin, etten energiansaannin kannalta saa sitä riittävästi alas vuorokauden mittaan. Geelejä oli pakko olla lisäenergiana. Banaania siedän hyvin harjoituksissa, mutta kisoissa en. Taateleissa on sama juttu. Pastaa en ole edes kokeillut pitkän lenkin tai kisan yhteydessä, joten jätin avoimeksi, ottaisinko sitä järjestäjiltä Endurancessa. Henkisenä turvana oli siripirejä ja vegaanisia karkkeja, mutta 12 tunnin juoksujen kokemuksesta tiesin suuni olevan loppukisasta niin kuiva, ettei kiinteitä ole mikään nautinto syödä. Suunnitelman ydin oli syöminen ja juominen tiheästi (15-30 min välein). Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä tapahtuu, kun 12 tuntia on tullut täyteen. Käteni kieltäytyivät ensiksi naputtelemasta taulukkoon säännöllistä syömistä tuon ajan jälkeen. Kykenisinkö ottamaan sisuksiini enää mitään? Olisinko huonovointinen? Vannotin perhettäni eli huoltojoukkoani, että minut täytyy pakottaa edes juomaan, ja laadin sen heille myös kirjallisena ohjeena. Paha vain, että huoltajien täytyi nukkua välillä, joten sieltä ei ollut apuja tulossa pahimpina hetkinä.

Kuten aiemmin totesin, aloitin hiilihydraattitankkauksen tavallista aikaisemmin, jo viikkoa ennen kisaa, jotta samalla kehoni saisi energiaa voittaa flunssa. Nautin tankkauksen (4-5 vrk) aikana pääasiassa normaalia terveellistä ruokaa, mutta join lisäksi mehuja ja söin kuivahedelmiä ja -marjoja niin paljon, että en halua enää nähdäkään kuivattuja karpaloita. Kun tankkausaika oli noin pitkä, pidin tavoitellun päivittäisen hiilihydraatin saannin hieman alhaisempana kuin mitä käytin 12 h juoksuun. Pidin kaksi normaalin ruokavalion päivää ennen kilpailua. Oloni oli sen vuoksi ehkä hieman hutera, sillä noina päivinä hiilihydraattien saanti jäi kauas tavoitellusta erinäisten sattumusten vuoksi.

Edellisenä iltana ja kisa-aamuna

Päätimme lähteä vanhimman lapseni kanssa junalla kohti Espoota perjantai-iltapäivänä. Saapuisimme hotelliin suunnilleen nukkumaanmenoaikaan. Kokemattomana reissaamaan kisoihin julkisilla likennevälineillä tein kuitenkin pahoja virheitä. Ensinnäkin olin pakannut suurimman osan eväistämme kassiin, joka oli tulossa vasta kisapäivänä lauantaina muun perheen mukana autolla Espooseen, jotta kannettavaa olisi vähemmän. Huonoa valmistautumista oli sekin, että en nähnyt tarpeeksi vaivaa etsiäkseni meille majoitusta kaikkein lähimpää julkisia kulkuyhteyksiä. Metroasemalta hotellille oli reippaalle kuntojuoksijalle etukäteen ajatellen lyhyt matka, mutta nälkäisenä, janoisena ja hikoilevana raskaita kasseja kantaen ja kerran eksyen matka osoittautui aivan liian pitkäksi. Olimme perillä vasta klo 23 maissa, ja tuntui, kuin olisin jo kuluttanut kaikki tankkaamani hiilihydraatit ja nesteet. Hartiat menivät totaalijumiin, eikä henkikään kulkenut flunssan jäljiltä kunnolla. Kaiken lisäksi sain kuulla, ettei hotellivaraukseen kuulunutkaan aamupalaa, ja jouduin maksamaan siitä naurettavan kovan lisähinnan. Yhden naisen huoltojoukkonikaan ei ollut matkustamisen jäljiltä juhlatuulella. Menimme nukkumaan sangen vaisuissa tunnelmissa.

Kisa-aamuna oli eväiden loppumisen vuoksi tehtävä kompromisseja, ja nautittava hotelliaamiaisella sellaisiakin ruokia, joita en ole koskaan testannut ennen kisaa. Näistä ei kuitenkaan onneksi aiheutunut tuskia myöhemmin. Olimme valmistautuneet kantamaan pari kilometriä kassejamme, ja säälin jo etukäteen hartioitani. ONNEKSI satoi kaatamalla, joten sain syyn sittenkin tilata taksin Esport Areenalle pari tuntia ennen h-hetkeä. Paras päätös ikinä!

Ennen 24 h ultraa mietin, kumpi on pahempaa vuorokauden juoksussa: kipu vai totaalisesta energiavajeesta johtuva väsymys ja mielialan vajoaminen lattiatason alle. Nytpä sen tiedän.

#endurance 24h #ultrajuoksu #2020 #valmistautuminen #24 h juoksu

0 notes

maastojuoksu · 5 years ago

Text

Pikakelaus kesästä syksyyn

Kohta ollaan joulussa, enkä ole ennättänyt kirjoitella tänne loppukesän ja syksyn juoksutapahtumista ja treeneistä. Koko ajan on ollut tohinaa. Sain loppuun urheilupsykologian opintoni ja aloitin saman tien urheiluravitsemuksen perusopinnot. Kun harjoittelussa tavoitteena on 12 h ultra, niin ei siinä kauheasti jää perhe-elämän ja töiden jälkeen enää blogin päivitykseen. Kymmeniä lenkeillä suunniteltuja blogitekstejä on siis jäänyt toteuttamatta.

On ollut todella virkistävää ja innostavaa opiskella tänä vuonna pitkästä aikaa, mutta se on vaatinut samanlaista asennetta kuin tavoitteellinen kuntoilukin. Itselle pitää asettaa aikarajat ja päämäärät, ja joustaa sitten kaikesta mistä voi, kun tulee se viime tinka. Sen olen tänä vuonna oppinut, että näillä kymmenillä unesta ei voi joustaa ainakaan, jos ei voi heti seuraavana päivänä paikata univajetta. Vaikka kroppa vielä toimisi, niin pää ei toimi, ja kaikki alkaa ärsyttää. Opiskelua täytyy rytmittää samalla tavalla kuin juoksulenkkejä. Pitää olla lepopäiviä, kevyttä perehtymistä ja tiiviitä rutistuksia, jolloin saa keskittyä asiaan kunnolla yhteen menoon. Nämä ovat varmasti olleet kaltaiselleni ikuiselle opiskelijalle joskus itsestäänselvyyksiä, mutta vuosien tauon jälkeen ne on täytynyt keksiä uudelleen.

Heinäkuisen ultran jälkeen palauttelin marjastamalla, mutta sen jälkeen olen rakentanut harjoitusviikkoja maltillisesti kohti parhaillaan meneillään olevaa viimeistelykautta ennen Joensuu Night Runia. Ihan kisailematta en ole ollut. Kalenterissa on ollut merkintöjä useistakin polku- ja tasaisen kisoista siinä mielessä, mikä sopisi harjoitusviikon tavoitteisiin. Yksi alkuvuodesta asettamani tavoite oli parantaa tänä vuonna kympin, puolimaran tai maratonin aikaa. Kun sitä ei tullut tehtyä keväällä, syksyllä piti lunastaa itselle tehty lupaus. Kisamatkat päätettiin kuitenkin perheen ehdoilla, sillä myös lapset asettivat tänä vuonna itselleen juoksutavoitteita, ja minua tarvittiin kirittäjäksi.

Elokuussa kävin juoksemassa pienen paikallisen polkujuoksukisan (n. 8 km) muutama viikko Pallaksen reissun jälkeen. En ollut vielä palannut vk-treeneihin, joten juoksu kulki tappisesti, ja aika oli minuutin viimevuotista huonompi. Olin kuitenkin todella ylpeä itsestäni, että uskalsin osallistua tuttuun kisaan tietäen jo, että aika ei tule olemaan mikään huippu. Positiivista oli sekin, että olin toipunut hyvin, vaikka lenkkejä oli takana vasta vähän.

Syyskuun alussa oli Tunnin taival, jossa päällimmäinen huoleni oli, osaako perässä tuleva kuopus säädellä vauhtiaan ilman apuani, hän kun halusi eka kertaa kokeilla juosta näin pitkän kisan yksin. Huoleni oli turha, hän oli jopa saavuttanut minua loppua myöten, eikä eroa jäänyt kuin 600 metriä. Olenko minä tulossa vanhaksi vai onko nuoriso kehittynyt huimasti? Tajusin, että jos hän vain enää huolisi äitinsä seurakseen, voisimme tehdä lenkkejä samalla vauhdilla. Ensi vuonna en ehkä enää pärjää hänelle, ja hyvä niin. Numerot jäävät muistiini huonosti, joten jouduin tätä kirjoitusta varten tarkistamaan, oliko oma suoritukseni samaa tasoa kuin joskus aiemmin. Näköjään olin juossut 150 m pidemmälle neljä vuotta sitten, jolloin olinkin hetken aikaa elämäni parhaassa kympin kunnossa ennen ylirasitustilaa. Aika lähellä ollaan siis tuota kuntotasoa, nyt kuitenkin ilman samanlaista määrää vauhtikestävyys- ja intervalliharjoittelua. Näköjään myös painottamalla harjoittelussa selvästi enemmän pk-vauhtista juoksua voi päästä hyviin tuloksiin jopa ikääntyneempänä.

Syyskuussa olin ajatellut kokeilla puolimaratonia Kuopiossa. Ensin kuitenkin perheemme lähti ensikertalaisena Sukevan hölkkään, jossa on mahdollista juosta 7 km tai 21 km kiertäen seitsemän kilometrin lenkki kolmesti. Ilmoitin itseni esikoisen juoksukaveriksi ajatuksena juosta hänen kanssaan 7 km ja jatkaa siitä vähän reippaampaa tahtia loput 2 kierrosta, jolloin saisin mukavan puolimaratonin mittaisen vauhtikestävyystreenin. En siis valmistautunut kisaan mitenkään vaan tarkoitus oli ottaa se harjoituksena. Lapsi kuitenkin heräsi kisa-aamuun röörit tukossa, eikä voinut lähteä juoksemaan. Niinpä minulle avautui yllättäen mahdollisuus kokeilla puolimaratonin ajan parantamista Sukevalla. Reitti oli yllättävän mutkikas, mutta korkeuserot olivat kohtuulliset. Nautin ihan hirveästi paineettomasta kisasta ja sainkin lähes niin hyvän tuloksen, kuin mikä joskus 10 v sitten asettamani pitkän aikavälin tavoite on ollut. Minuutilla jäi tulos uupumaan tavoiteajasta 1:45, joten jos koskaan en enää juokse maantiepuolikasta, niin olen tuohonkin aikaan tyytyväinen. Lisäbonuksena myös nuoremmat lapset juoksivat 7 km ja olivat saivat hyvät ajat, mikä oli yllätys heille itselleenkin.

Kun esikoinen ei päässyt Sukevalla juoksemaan, niin päätin jättää Rauhalahti Kuopio Maratonilla puolikkaan väliin ja mennä siellä kympin hänen kaverinaan. Taas tuli todistettua, että toisin kuin teini-ikäinen voi luulla, kunto ei nouse hyvillä aikomuksilla ja suurilla luuloilla. Viimeiset kilometrit olivat hänelle tuskien taivalta, ja kävelysarjassa edenneet pikkusiskot saivat meidät maalisuoralla kiinni. Sisukkaasti hän kuitenkin paransi omaa kympin ennätystään viime vuodelta, vaikka Kuopion reitti oli todella paljon vaativampi, kuin mitä odotimme. Emme ole ennen osallistuneet tuohon kisaan, vaikka se joskus on ollut mielessä. Tunnelma oli tosi hyvä. Samoin kuin Sukevallekin, myös Kuopioon voisi lähteä uudelleenkin. Kuopion maraton oli aito massatapahtuma, joten parkkipaikoista oli pulaa ja pesupaikalla ryysistä, mutta kokonaisuutena tämä oli hauska paluu entiseen kotikaupunkiin.

Lokakuussa oli perheellemme jo perinteeksi muodostunut Osmon superhölkkä, josta oma juoksuharrastukseni on aikanaan saanut kipinänsä. Pieksämäen reitti on varsin tasainen ja siellä on helppo pitää tasaista vauhtia yllä. Ajankohdan puolestakin se on monelle hyvä paikka rikkoa ennätyksiään. Koko vuoden oli ollut selvää, että en tee siellä omaa juoksua (matkat 10 km, puolimaraton ja maraton), vaan koetamme yhdessä parantaa esikoisen viime vuoden kympin aikaa. Tavoitteena hänellä oli tunnin alitus, mutta epäilin sen olevan mahdotonta saavuttaa harrastamalla liikuntaa 1-2 krt/vko, siitäkin juoksua yleensä noin 3 km. Kuopion suoritus kuitenkin osoitti, että teinillä on sinniä ja kykyä mennä omilla äärirajoilla, joten tosissamme lähdimme matkaan. En ollut kuitenkaan tajunnut valvoa hänen aamun syömisiään ja juomisiaan, joten seurauksena oli koko matkan vaivannut vatsakramppi ja huono olo. Hän ei kertaakaan valittanut, mutta olemus kertoi omaa tarinaansa. Pakko oli välillä ehdottaa kävelyaskelia, kun toisen hengitys kuulosti niin vaikealta. Tunnin tavoitteeseen emme yltäneet, mutta ei se kauas jäänyt, ja lapsen ennätys parani samalta matkalta viime vuodelta 4 min. Ilman vatsakramppia tunnin ihme olisi ehkä tapahtunut.

Tsempparina minulla oli hölkytellessä aikaa muistella, miten olen tämänkin tytön aikanaan lahjonut osallistumaan kyseisen tapahtuman lasten matkoille lupaamalla palkkioksi karkkia tai pienen lelun. Silloin oli kova halu saada lapsetkin osallistumaan, sillä arvelin heidän olevan siinä tapauksessa helpompaa kokeilla kilpailemista vanhemmalla iällä. Nykyään en enää toimisi noin, vaan luottaisin siihen, että esimerkin voimalla ajan myötä lapsi joko lähtee kilpatouhuun mukaan tai sitten ei. Toinen vaihtoehto olisi ollut juosta se lasten kilometri kaverina, mutta niihin aikoihin minulla oli itselläkin vuodessa vain yksi juoksukisa, ja se oli juuri Osmon superi. Tapahtumassa on aina ollut se huono puoli, että lasten lähtö on aikuisten lähdön jälkeen. Silloin kymmenisen vuotta sitten minulla oli vielä kynnys osallistua moneen tapahtumaan vuodessa, enkä osannut etsiä niistä tietoakaan. En ikinä haaveillutkaan, että joskus vielä koko perheemme juoksumatkailisi, vaikka suunnistuskisoissa taisimme jonkun verran käydä. Tänä vuonna ensimmäistä kertaa Osmon superiin ilmoittautui koko perhe, mutta keskimmäinen ei sitten startannutkaan nuhan takia. Tunnin taipaleelta itseluottamusta saanut 13-vuotiaamme juoksi kympin aikaan 48 min, mikä oli hänen tavoitteensakin, mutta harmitteli eksymistään lämmittelylenkillä. Siinä tuli yli 3 km ylimääräistä tehotreeniä juuri lähdön alle, ja jalat olivat hapoilla jo ennen starttia. Kuulemma hän aikoo nyt ryhtyä kunnolla treenaamaan. Ilmeisesti siis ensi kesänäkin täytyy katsella maantiekisoja, jos ei itselle, niin muille.

Suunnistuskisojakin katselin loppukesälle, mutta viikonloppuja oli pakko säästää myös pihahommiin, opiskeluun ja pitkille lenkeille. Parina viikonloppuna olimme kuopuksen kanssa urheilukisoissa talkoissa, joten kisatunnelmia on saanut aistia monesta näkökulmasta.

Maininnan syksyltä ansaitsee vielä omatoiminen 50 km ultra harjoituslenkkinä ja varustetestauksena. Ihan kohta alkaa keventely. Kurjimmat syyssäät ovat alkaneet, illat pimenevät, otsalamppuni alkaa tulla tiensä päähän, ja on vaikea keksiä iltaisin enää kivoja reittejä, joissa ei tarvitsi pelätä kompastuvansa ja rikkovansa jotain juuri kriittisessä vaiheessa. Viikolla kävin pitkästä aikaa polkujuoksulenkillä seuran porukassa ja totesin, että en kyllä toista kertaa lähde pimeässä polulle ennen kuin ultra on turvallisesti ohi. Olen muutaman viikon totuttanut lenkeillä jalkoja tasaiselle alustalle, joten polulla hurjastelu tuntui siksikin äkkiä oudolta.

Tänään satoi koko päivän kaatamalla ja aamulla oli sellainen olo, että päätin jättää back-to-back-treenin väliin ja mennä teinien kanssa salille. Yritän koko ajan muistaa, että kovat harjoituskilometrilukemat eivät paljon lohduta, jos ylirasitus johtaa sairastumiseen tai rasitusvammaan. Nämä viikot vaativat tarkkaa itsensä kuuntelemista ja uskallusta joustaa tarvittaessa. Olen ollut todella onnekas, syksy on mennyt terveenä ja vaikka kolotuksia on ollut, ne ovat olleet paljon lievempiä kuin aiemmin. Murheenkryyninä ovat olleet opiskeluistumisesta tiukentuneet paikat, joihin venyttely, hieronta tai putkirullauskaan eivät ole tehonneet. Jos 12 h ultra johonkin tökkää, niin yllätystautiin tai sitten istumisen seurauksiin.

#sukevan hölkkä 2019 #rauhalahti kuopio maraton 2019 #osmon superhölkkä 2019 #juoksuharjoittelu #omia muisteloita syksyltä

0 notes

maastojuoksu · 5 years ago

Text

Kohti uutta vuosikymmentä

Kohta on vuosi 2019 paketissa, ja on aika tehdä tilinpäätös juoksu-ja suunnistusvuodesta.Kohta on vuosi 2019 paketissa, ja on aika tehdä tilinpäätös juoksu-ja suunnistusvuodesta. Painotus oli 90%:sti juoksussa, ja suunnistus kulki mukana kesälomalla perheen yhteisenä touhuna. Tämä ei ollut ihan tarkoitus, sillä alkuvuodesta tein hienoja analyyseja ja suunnitelmia suunnistustaitoni parantamiseksi. Suunnitelmat “unohtuivat” kevään aikana, sillä suunnistukseen panostaminen olisi vaatinut toisenlaista harjoittelun jaksotusta ja aivotyötä taitoharjoitusten lisäämiksi arkeen, kuin mihin olen rutinoitunut polkujuoksuharjoittelussa.

Vaikka ylläoleva kuva on ladusta, hiihdin tänä vuonna ennätysvähän. Alkuvuoden kiometrejä en ole vielä summannut, mutta ei niitä paljon ole. Joulukuussa sain kasaan reilu 10 km. Olisin halunnut hiihtää enemmänkin, mutta ensin piti marraskuun loppupuoli palautella 12 tunnin ultralta Joensuu Night Runilta, ja sitten iski parin viikon flunssa. Joulukuun lopussa taas stressitaso nousi pilviin työelämän ja opiskelun (tällä hetkellä menossa ovat urheiluravitsemuksen perusopinnot) deadlinien ja samanaikaisen viime tippaan jääneen jouluvalmistelun kanssa. Kun kaiken tämän keskellä sähköpostiin tuli kuin joululahjana mahdollisuus päästä jonolistalta Endurance 24:lle helmikuussa, en monoja varmasti ennätä vilkaistakaan ennen maaliskuuta. Juoksulenkkejä olen tehnyt erittäin maltilisesti riskeeraamatta yhtään flunssan palaamista. Eilen sain tehtyä ensimmäisen yli 10 km lenkkini sitten marraskuun alun. Aika mahdottomaltahan tuo tuntuu päästä jonkinmoiseen juoksukuntoon ennen ensimmäistä ja kenties viimeistä 24 tunnin kisaani vajaan 2 kk päästä, mutta mieluummin kadun osallistumisen seurauksia kuin sitä, etten uskaltanut kokeilla.

Tämän vuoden iso tavoite oli juosta lyhyt polku-ultra tunturissa. Olin onnekas, ja sain unelman toteutumaan kahdesti (NUTS Karhunkierros toukokuussa ja NUTS Ylläs Pallas heinäkuussa).En opiskeluharrastuksen vuoksi ennättänyt enkä jaksanut ponnistella näiden eteen niin paljon kuin olisin halunnut. Käteen jäi päällimmäisenä kokemukset kahdesta aivan erilaisesta vauhdinjaosta, mikä oli erittäin opettevaista. Toiseksi Pallakselta jäi aavistuksenomainen kyllästyminen teknisiin polkuihin lukuisten pahojen kaatumisten vuoksi. En ole sen reissun jälkeen hirveästi poluille suunnannut, mutten ole niitä aktiivisesti vältellytkään. Sanotaanko näin, että ei ole ollut polkunälkää. Kolmas mieleen jäänyt asia näistä kisoista oli se, että näköjään on mahdollista juosta kaksi polku-ultraa saman kesän aikana, jos malttaa palautella todella hyvin ensimmäisen kisan jälkeen. Sitä oikeastaan halusinkin testata, sillä haluan vielä joskus juosta yli 80 km polku-ultran. Siihen valmistautumisessa lyhyempi polkumatka kisana olisi hyvä välietappi. Nyt sain sitä varten kokemusta.

Tätä vuotta on muutenkin leimannut palauttelu, sillä en malttanut olla menemättä marraskuussa Joensuu Night Runiin, ja se tarkoitti täsmällistä suunnittelua harjoittelumäärän nostamisessa ja askelluksen totuttamisessa tasamaalle varovasti ja hitaasti Pallaksen jälkeen. Kun olin kaavaillut kokeilevani pitkästä aikaa kymppiä, maratonia tai puolimaratonia tiellä PB:tä hakien, niin syksyllä oikeastaan vain 10 km tai puolimaraton oli kahden ison kisan väliin järkiratkaisu. Lisäksi sain tehdä lyhyitä tiematkoja huvin vuoksi yksin tai lasteni kanssa ilman aikatavoitteita, joten syksyyn mahtui lopulta tosi paljon juoksutapahtumia. Vaikka puolimaraton toteutui lopulta ex tempore aiemmin kuin kuvittelin muutaman tunnin varoitusajalla, olin tyytyväinen päästyäni ilman erikoisvalmisteluja minuutin päähän haaveajastani (Sukevan hölkässä). Vähän jäi kaivelemaan se, ettei nopeuskestävyystyyppistä harjoittelua eikä mäkivetoja tullut tänä vuonna riittävästi. Päätavoitteet olivat kuitenkin ultrilla, ja niissä halusin pärjätä sitkeydellä sekä fiksulla vauhdinjako- ja energiahuoltotaktiikalla.

Uusia asioita tänä vuonna olivat opiskelu työn ohessa sekä maksimivoimaharjoittelu. Liikunta- ja urheilupsykologian opiskelu otti tavattomasti aikaa, mutta vei täysin mennessään. Se tuki harjoittelua siinä määrin kuin ennätin soveltaa oppimaani käytäntöön. Päivätyöhöni opiskelusta oli valtavasti hyötyä, mikä motivoi löytämään sille aikaa. Huono puoli oli opiskelukirjoittamisen vaatima istumisen määrä, mikä jäykisti selkää ja takareisiä. Kun samaan aikaan voimaharjoittelu muuttui kuntopiirityyppisistä pitkistä sarjoista maksimivoimaan, takareidet eivät enää saaneet niin paljon pumppaavaa harjoitusta kuin aikaisempina vuosina, minkä hieroja pani voivotellen merkille. Ensi vuonna aion palauttaa kuntopiiriharjoittelun ohgjelmaan ja korvata sillä yhden lyhyen juoksulenkin. Maksimivoimaharjoittelu sopi kuitenkin niin hyvin jopa erityisen pitkien lenkkien kylkeen, että aion pitää sen ohjelmassa kerran viikossa. Voimaharjoittelu on se, josta ensimmäisenä luistan, mutta siihen motivoi esikoiseni, jonka kanssa teemme nämä treenit salilla aina yhdessä. Niinpä lihaskuntoharjoitteluni on joka tapauksessa kompromissi omien ja treenikaverini motiivien suhteen.

Urheiluravitsemuksen opiskelu on osoittautunut todella paljon haastavammaksi kuin liikunta- ja urheilupsykologia johtuen siitä, että siinä perustietoni ovat hatarammat kuin omalla tieteenalallani psykologiassa. Toisaalta ravitsemusoppeja on eri tavalla näppärää kokeilla heti arjessa. Tänä syksynä olen ymmärtänyt vähän paremmin, miksi vegaanina jaksan harjoitella yhä enemmän vuosi vuodelta keski-ikäisyydestäni huolimatta. Ravintopyramidini perustuu täysjyväviljoille ja palkokasveille, jotka molemmat ovat erinomaisia hiilihydraatin ja proteiinin lähteitä varsinkin yhdistettyinä. Suurin oivallukseni tänä syksynä on ollut, että erityisesti pitkistä harjoituksista palautuminen tehostuu huomattavasti, kun täyttää tyhjentyneet glykogeenivarastot perusruualla mahdollisimman pian harjoituksen jälkeen. Kestävyyslajin harrastajana en koe tarvitsevani kreatiinilisää, mutta soijaproteiini-isolaattia olen opetellut nyt lisäämään palautumisruokaan, jos proteiinipitoinen lämmin ateria ei osu heti siihen saumaan. Tällä keinolla olen pystynyt lisäämään kilometrimääriä ilman jalkojen väsymistä enemmän, kuin olisin uskonut mahdolliseksi. Tosin isoin rajoittaja on hidas kilometrivauhtini ja arjessa käytettävissä oleva aika, joten yli 100 km harjoitusviikkoja en tänäkään vuonna muistaakseni toteuttanut yhtään.

Mitäs ensi vuonna?

Uusia juttuja on suunnitteilla. Ensinnäkin käyn katsomassa, millainen tapahtuma 24 tunnin juoksu oikein on. Siitä menee varmaankin pari kuukautta palautua, joten en ole ilmoittautunut NUTS Karhunkierrokselle. Bodom Trailille halusimme koko perhe, mutta emme ennättäneet saada paikkoja. Jos alkaa keväällä harmittamaan kisojen puute, niin uskon voivani ostaa Karhunkierrokselle peruutuspaikan. Yksi syy siihen, etten ole paikkaani varannut on, etten vielä tiedä, mikä matka kiinnostaisi. Kaksi lyhyintä on nyt kokeiltu, mutta onko ensi vuonna kuitenkaan vielä perusmatkan vuoro, jos en ole ennättänyt saada polkua alle Endurancen jälkeen?

Ensi vuonna suunnistus tulee isommaksi osaksi liikuntaharrastuksiani, sillä olen lupautunut parempien ehdokkaiden puutteessa oman seurani johtokuntaan, ja toivon kovasti pääseväni hyödyntämään seurassa myös urheilupsykologista tietoani. Lisäksi menen monen vuoden tauon jälkeen Venlojen viestiin. Meillä tulee olemaan serkkutyttöjen kanssa oma joukkue, ja tällä porukalla mitä vain älytöntä voi sattua :D

Olen moneen kertaan selaillut ensi vuoden juoksukalenteria ja suunnistuskalenteria, mutta irtonaisia palasia on reissusuunnitelmien kannalta liikaa: teini-ikäisten kesätyöt, kuopuksen ratamatkat ja muut kisat, seuratyöhön (todennäköisesti kahdessa seurassa) menevä x määrä tunteja, rastiviikot, lasten motivaatio/motivaation puute suunnistukseen ja työkuvioissa tapahtuvat muutokset. Tiedän kuitenkin tarvitsevani jonkin kiintopisteen eli ykköstavoitteen, jota kohti kaikki harjoittelu tähtää.

Pst! Yksi todella pitkä kotimainen polku-ultra on mielessä. Korkeuseroiltaan ja maastopohjaltaan se olisi sellainen, että rastiviikkojen käymisestä ja pidempien matkojen suunnistamisesta voisi siihen valmistautumisessa olla hyötyä, jos vain vältyn suunnistamisessa aina vaanivalta ylirasitukselta. Kestoltaan se olisi yli 24 h. Niinpä en vielä mainitse tapahtuman nimeä, sillä katsotaanpa ensi se helmikuun Endurance 24 h, ovatko noin pitkät rykäisyt minun keholleni ja psyykelleni sopivaa touhua, vai olisiko ensi vuonna sittenkin päätavoite alittaa maratonilla 4 h. Sen verran kuitenkin paljastan Endurancen tavoitteesta, että toivoisin pääseväni niin lähelle sataa mailia, kuin mahdollista. Se olisi nätti luku.

#ultrajuoksu #vuoden 2019 tilinpäätös #vuoden 2020 alustavia suunnitelmia

0 notes

lottahanski · 6 years ago

Text

Asetin alkuvuodesta tavoitteekseni liikkua tai hyötyliikkua loppuvuonna 2018 yhteensä 300 tuntia, eli noin tunnin päivässä. Tuloksellisesti toivoin loppuvuodesta pystyväni juoksemaan puolimaratonin alle 1 h 50 min. Tiesin jo tuolloin, että tulostavoite on kovahko, sillä kunnolla juoksemaan pääsen vasta loppukesällä.

Jossain hetken huumassa ilmoittauduin keväällä Midnight Runille, joka juostaan 1.9.2018. Se on perinteisesti ollut tapahtuma, jonne mennään kivalla mimmiporukalla ja jonka jälkeen maitohapot tanssitaan pois jaloista yökerhossa. Tai siis se on ollut tarkoitus.

Minulla Midnight Run on joka kerta mennyt överiksi. En suosittele kenellekään omaa taktiikkaani, joka on ollut se, että lähden hyvistä aikomuksista huolimatta joka vuosi matkaan lähes treenaamatta vauhtijuoksua. Olen juossut Midnight Runin vuosina 2013, 2014 ja 2016. Välivuosina olin joko vastasyntyneen äiti tai uudelleen raskaana.

Midnight Runin kuvat ovat aina vähän tärähtäneitä 🙂

Midnight Run -historia: kaatosadetta ja vessaistuntoja

2013 on ainoa vuosi, kun suunnitelmat ovat omalta ja porukan osalta toteutuneet. Oma aikani oli 45:22 ja olin N35-sarjan 8. ja kokonaistuloksissa 406. Silloin juoksin nousevalla vauhdilla ja muistaakseni juoksu kulki kivasti. Sain hyvin irti ja vaikka vatsa kramppasi, pääsin ystävieni kanssa baariin ja saimmekin kunnon yöjuoksut vielä virallisen juoksun päälle.

2014 juoksin itseltäni niin sanotusti kropan alta, eli en koskaan selvinnyt baarikierrokselle tyttöjen kanssa. Aika oli 48:13 ja olin N35-sarjassa 27. ja kokonaistuloksissa 879. Loppuillan istuin ensin tyttöjen hotellihuoneen vessassa ja sitten kun tajusin, että vatsa ei tulisi rauhoittumaan, otin taksin kotiin. Sen siitä saa, kun rääkkää kroppaansa “vanhoilla pohjilla”.

Midnight Runia ei sää ole koskaan suosinut, mutta vuonna 2016 se oli ennätyksellisen karmea. Mimmiporukan into laski kaatosateen myötä ja muut peruivat starttiaikeet. Niinpä lähdin juoksuun kotoa. Lähellä oli, etten olisi itsekin jäänyt kotiin, kun sade ropisi vaakasuorassa ikkunaan. Ajoin autolla niin lähelle lähtöä kuin pystyin ja poistuin heti maaliintulon jälkeen. Juoksu luisti hyvin ja aika oli 45:41, sijoitus N35-sarjassa 10. ja kokonaissijoitus 376.

Omaksi kunniakseni on todettava, että kaikki Midnight Runit olen yrittänyt toteuttaa nousevalla vauhdilla ja se on aina myös onnistunut.

Juoksu tällä hetkellä

Toistaiseksi pisin lenkkini raskauden jälkeen yhteen pötköön on 5 km ja viikossa puhtaita juoksukilometrejä on tullut keskimäärin 10. Juoksulenkkeihin kuuluu useimmiten 1-2 lasta vaunuissa, käyntejä postissa tai kaupassa, pistäytymisiä kierrätysasemilla tai pysähtymisiä laittamaan tuttia, antamaan vettä tai muita lastenhoidollisia juttuja.

Lenkillä hoidetaan ja huolletaan, ja tehdään paljon muuta

Olen kesä-heinäkuussa aloittanut taas jalkapallotreenit, joissa tulee toki juoksua ja jopa kovia spurttejakin. Lisäksi tietenkin ulkoilen myös kävellen rattaiden kanssa ja pilatestakin jatkan heinäkuun tauon jälkeen ensi viikolla.

Vauva on ollut jo kertaalleen juoksurattaissa. Tästä tämä lähtee!

Kropan tuntemukset juoksun aikana ovat olleet hyvät ja nyt lenkillä käydessäni en enää kuulostele vatsanseudun ja lantionpohjan jokaista rasausta, kuten aluksi. Yritän edelleen muistaa jumpata lantionpohjan lihaksia aina välillä juostessani. Ainoat raskauteen liittyvät pienet “poikkiteloin” olevat tuntemukset on aamuisin tuntuva häpyluiden särky. Se hälvenee kuitenkin heti kun pääsee vauhtiin, joten en ole sitä kovin hälyttävänä pitänyt. Samoin tietyt saksiliikkeet rasittavat edelleen juuri tuota häpyseudun aluetta. Juoksussa tuntemuksia ei ole, mutta selvästi palautuminen on vielä kesken. Ei se ihme ole, kun 9 kuukautta ensin venytettiin paikkoja.

Tavoitteet 2018 Midnight Runiin?

Midnight Runin 10 kovaan kisakilometriin on kuukausi aikaa. Näin ollen lienee parasta sanoa, että ennätyksiä ei tänä vuonna lähdetä tekemään. Lähdenkin tavoittelemaan maaliintuloa tuossa loppuvuoden puolimaratonille asettamani tavoitteen vauhdissa, eli noin 52 minuutissa. Se tarkoittaisi 5 min 12 sekuntia per kilometri. Mikä tahansa sitä nopeampi on todella hieno juttu. Lähtöryhmäni on 2A, eli aika alkupäässä, joten pääsen varmasti aloittamaan kohtalaista vauhtia. Jos pyrin edelleen nousevaan vauhdinjakoon, on luvassa ihan kiva juoksu. Ehkä pääsen tänä vuonna jopa nauttimaan ihmisten seurasta loppuillasta posliinipöntön sijaan…

Yksin tehdyt lenkit lasketaan yhden käden sormilla, mutta eiköhän tämä pian helpota.

Midnight Run 10 km - toistaako historia itseään? Blogissa juoksukuulumisia ja tavoitteita Midnight Run -tapahtumaan 1.9.. #juoksu #juoksutapahtuma Asetin alkuvuodesta tavoitteekseni liikkua tai hyötyliikkua loppuvuonna 2018 yhteensä 300 tuntia, eli noin tunnin päivässä. Tuloksellisesti toivoin loppuvuodesta pystyväni juoksemaan puolimaratonin alle 1 h 50 min.

#blogging #blogi #juokseminen #juoksu #juoksublogi #juoksukilpailu #juoksutapahtuma #juoksutavoite #kilpajuoksu #liikunta #liikuntahaaste #Midnight Run #raskauden jälkeen #runner #running #running blog #uusi blogi

0 notes

maastojuoksu · 6 years ago

Text

Kävin hullu 12 tunnin ultrassa osa 2: Joensuu Night Run 2018 kisaraportti

Olisinpa ennättänyt kirjoittaa raportin heti. Nyt tapahtumasta on jo viikko aikaa ja perusarkihässäkkää ihan liikaa hienon kokemuksen muistoja hämärtämässä. Yritän kuitenkin parhaani. Aiemmin olen kirjoittanut kisaan valmistautumisesta täällä. Joensuu Night Run oli minulle uusi kokemus sekä tapahtumana, että 12 h juoksuna, rataultrana ja yön yli juostava kisana. Viimeisin seikka oli muuten yksi peruste lähteä kisaan mukaan, sillä halusin selvittää “turvallisella” tavalla, kannattaako minun haaveilla osittain yöllä juostavista pitkistä polku-ultrista.

Kisaa edeltävät tunnit

Pakotin itseni lepäämään nuhaköhäni vuoksi alkuviikon illat, joten pakkaaminen jäi parille edelliselle illalle. Kuten tavallista, stressasin huoltojoukkojen varusteista ja eväistä vähintään yhtä paljon kuin omistani. Mukaan kannustamaan ja huoltamaan oli lähdössä kolme perheenjäsentä, joten eväskasseja piti pakata matkaan useampi. En ole koskaan ennen juossut pitkää iltakisaa, mutta olin tehnyt yhden testilenkin aloittaen samaan aikaan kuin Joensuu Night Run alkaisi, eli klo 20. Sen perusteella tiesin, että kaikki päivän aikana syöty murkina muistuttaisi ikävällä tavalla olemassaolostaan illan ja yön tunteina. Epäilin, osaanko syödä kisapäivänä tarpeeksi, mutta riittävän kevyesti. Jälkikäteen voin sanoa onnistuneeni, joten kirjaan tähän itsellenikin muistiin päivän ruokalistani. Söin aamupalaksi samanlaista tuorepuuroa, mitä yleensä syön ennen aamupäivällä alkavaa kisaa. Lounaaksi tein porukoille pastaa ja kasvispapukastiketta, mutta omasta annoksestani noukin pavut huolellisesti pois. Sen jälkeen suuhun meni välipalaksi puolikas banaani ja pari taatelia. Kolme tuntia ennen kisaa söin autossa vielä “päivällisenä” pari purkillista Yosaa, johon olin jo kotona pilkkonut puolikkaan banaanin ja taateleita sekä sekoittanut teelusikallisen chia-siemieniä. Kilpailua edeltävien tuntien aikana join 5-6 dl vettä. Vähän ennen lähtöä pieneen nälkään söin yhden Clifin Blokin ja join High5 Zero-elektrolyyttitabletilla mineralisoitua vettä. (Blokseja olin opetellut syömään parilla harjoituslenkillä siltä varalta, että geelit alkaisivat yöllä tökkimään pahasti.)

Lähdimme ajelemaan kohti Joensuuta kuusi tuntia ennen kisaa, sillä muu perhe halusi käydä pikaruokapaikassa ja hotellilla ennen tapahtuman alkua. Isäni oli neuvonut nukkumaan automatkalla. Hänellähän ei ole tällaisesta koitoksesta mitään kokemusta, mutta koska pätevämpiäkään neuvojia ei ollut, koetin noudattaa ohjetta. Yritettyäni torkkua autossa huonoin tuloksin 1,5 tuntia, havahduin äkkiä järkytyttävään ajatukseen: olin unohtanut juoksukenkäni kotiin!! Mies kysyi, käännytäänkö hakemaan, mutta ynnäsin mielessäni, miten pitkä yhtäjaksoinen istumisaika silloin tulisi jaloille ennen kilpailua. 4,5 h, ei käy! Olin pakannut varakengiksi hiertymien varalta mukaani uudet Hokat, joilla olin juossut ainoastaan muutaman kerran alkulämmittelyjä matolla kuntosalilla käydessäni.

Ne olivat juoksumatolla alkaneet tuntua ihan hyviltä jalkaan, vaikka seisominen niillä teki pahaa vasemmalle jalkaholville (testasin niitä yhden päivän töissä sisäkenkinä). Harkitsin myös hätäistä kenkäostoksilla käyntiä Joensuussa, mutta ainakaan paniikinomaisen nettihaun perusteella sieltä ei välttämättä löytyisi samanlaisia Niken Zoom Pegasuksia, joilla olin juossut syksyn testilenkit. Sitä paitsi upouusilla kengillä juokseminen olisi joka tapauksessa riski.Tuli tosi epävarma olo. Kenkäkriisi muistutti minua siitä, että en ole tasaisen juoksija. Niket olivat ensimmäiset vaimennetut tasamaan kengät, jotka olen ostanut itselleni seitsemään vuoteen. Kaikki rahani olen saanut uppoamaan polku- ja suunnistuskenkiin. Ensin vasta 5-6 viikkoa sitten palaaminen lenkkipoluille, sitten hädin tuskin paranneltu flunssa, nyt kenkien unohtuminen. Kisa oli jo taputeltu, en tulisi selviämään siitä. No, eipä olisi paineita...

Mäkkärin kautta hotellille, jonne perhe alkoi sijautua liiankin hyvin. Itse asiassa vuoteelle köllähtäessäni pimeänä marraskuisena iltana alkoi itseäkin houkuttaa hotelliloma juoksurääkin sijaan...

Mutta juoksemaan sinne oli tultu, joten hoputin miehen ja lapset autoon ja Joensuu Areenaa etsimään. Heti aulassa oli järjestävän tahon eli Ultrajuoksuseura Sisun porukkaa jakamassa numeroita ja ajanottochippejä. Täytyy nyt heti kehua järjestäjiä: kaikki järjestelyt toimivat mielestäni hienosti ja kannustusta Ultrasisun taholta riitti osallistujille läpi koko yön. Ennen kisan alkua ei ollut kovin paljon yleisesti ohjeistavia kuulutuksia, mutta järjestäjiä kuljeskeli juoksijoiden ja huoltopöytien luona neuvomassa niitä, joilla oli kysyttävää.

Juuri ennen h-hetkeä

Heti sisääntuloa vastapäätä oleva juoksuradan suora oli varattu huoltopöydille. Varasimme pöydän hiljaisimmalta pätkältä, sillä emme tunteneet paikalta ketään. Ainoa tuttuni, joka kisaan oli ilmoittautunut, ei näyttänyt olevan paikalla, ja jälkeen päin kuulinkin hänen poteneen kisan aikaan flunssaa. Eniten osallistujia näytti olevan Team Raholasta Tampereen seudulta. Heidän joukkueellaan oli mahtava meininki koko ajan, ja muutkin osallistujat saivat nauttia heidän innostaan.

Eväspurnukoiden ja juomapullojen asettelu järkevällä tavalla oli melkoista sähläämistä. Pöytä ei tuntunut yhtään liian isolta kaikille varusteilleni. Mies vetäytyi viisaasti takavasemmalle huomatessaan meikäläisen alkavan hermoilla, ja lapset tiirailivat äitiä huvittuneesti. Olin laatinut heille Excel-taulukon (kyllä!), jonka mukaan he voisivat laittaa pöydän reunalle valmiiksi aina sitä juomaa ja evästä, jota olin kulloinkin aikomassa nauttia. Taulukossa oli se idea, että joka kolmannessa huollossa nauttisin jotain muuta kuin geeliä, ja silloin kun en ottaisi geeliä, joisin elektrolyyttijuomaa, jossa oli myös maltoa. Lisäksi olin kirjoittanut juoksusuunnan muutokset (3 h välein) muistiin sekä kehotuksia, milloin viimeistään kävisin wc:ssä ja yrittäisin syödä jotain kiinteää (banaania, taateleita, Siripirejä tai blokseja). Lapset lupasivat kirjoitella taulukkonipun marginaaleihin kannustuksia, sillä heidän oli tarkoitus lähteä hotellille nukkumaan siinä vaiheessa, kun illantorkumpi lapseni toteaisi jaksujen loppuvan.

Noita kannustuskirjoituksia enneätin lukea kunnolla vasta juoksun jälkeen, sillä itse kisassa lukutaidon taso taantui jostain syystä :D Huoltotaulukon aikataulun olin laatinut suunnitelmalla, että kävisin huollossa säännöllisin väliajoin koko yön ajan, ja että ratakierrokseen (325,336 m) menevä aika olisi kisan aluksi ja lopuksi hitaampi, mutta keskimmäisten tuntien aikana 2:11 min. Se olisi harjoituslenkkien perusteella realistista vauhtia, ja sillä tahdilla voisin juosta jopa 80-93 km, jos kaikki menisi täydellisesti putkeen. Saavutetun matkan pituus riippuisi siitä, miten paljon vauhti hidastuisi loppua myöten, pitäisikö ottaa useita pidempiä levähdystaukoja ja pitäisikö yöllä yrittää nukkua hetki.

Kävin vaihtamassa vaatteet lähimmässä naisten pukkarissa ja voitelin strategiset kohdat paksuimmalla ihovoiteella, mitä olin kotoa löytänyt. Onneksi olin ottanut pitkävartiset sukat, sillä muuten nilkkaan laitettava ajanottochipin hihna olisi voinut hiertää ihon rikki. Yleisurheilua harrastava tyttäreni oli varautunut lämmittelemään kanssani. Hän oli Joensuu Areenasta vaikuttunut, samanlaista harrastuspaikkaa ei meiltä löydy. Yhdessä paikansimme kaikki vessat, joita yöllä voisi käyttää. Järjestäjä neuvoi, että radan varressa olevan wc:n ovi tuli jättää selvästi auki käynnin jälkeen, jotta seuraava näkisi jo kaukaa, että sinne voi pinkaista.

Kilpailu

Olin jännityksestä enää puolitajuissani kutsun tullessa lähtöön, mutta mieheni kertoi jälkikäteen meidän marssineen lähtökaarteeseen Sisu-lipun alla Rocky-elokuvamusiikin tahtiin. Itse muistan hetkestä vain, että tunne oli pakahduttava, ja pidättelin pelonsekaista liikutusta muiden yhtä vakavien tai hullun lailla virnuilevien juoksijoiden kanssa.

Sitten vauhtiin kiertäen sinistä mondo-ratakierrosta myötäpäivään. En ollut tehnyt ehdotonta päätöstä lähteä kävelyvauhdilla matkaan, sillä Vuokatin ultra oli opettanut, ettei rauhallinen aloitus suinkaan pelastaisi sykettäni kipuamasta taivaisiin. Hölkyttelin hännillä ja menin fiiliksellä. Pian vasta-alkajuuteni kävi ilmi vauhdin pitämisessä. Sisähallissa kelloni gps-mittaus ei tietenkään toiminut kuin pari sekuntia kerrallaan tietyissä kohdin, kuten olin arvannutkin. Sitä en ollut tajunnut miettiä, miten tietäisin vauhtini, jos gps ei kerro sitä ja sykelukemiin ei ole luottamista. (Syke nimittäin huiteli hölkyttelyvauhdilla yli 160-170:n lukemissa). “Ajanottoviivan” läheisyydessä oli screen, joka vilautti nopeasti kierrosajat kilpailijan juostessa ohi, mutta aluksi tulospalvelussa oli häiriöitä. Sitten kun kuluneen kierroksen aika taas näkyi, en tullut paljon viisaammaksi. Ymmärsin, että minun olisi pitänyt suorittaa kotona matemaattisia operaatioita eli laskea eri kilometrivauhdeilla kierrosaikoja ja painaa luvut mieleeni. Nyt se oli liian myöhäistä. En muistanut edes, mihin vauhtiin perustin huoltotaulukkoaikani 2:11. Oliko se 6:30 min/km, vai alle, vai yli? Argh!

Yritin saada sykkeen alas kävelemällä välillä ylimääräisiä pätkiä. Kävellessä syke laski korkeintaan 130:een, ja heti juoksuun siirryttäessä se nousi nopeasti taas vk-alueelle. Tajusin ensimmäisen tunnin jälkeen, että sykkeet tulisivat näyttämään mahdollisesti jännityksestä johtuvan lisälyöntisyyden takia 30-40 lyöntiä liian paljon, eli niitä ei kannattaisi enää seurata. Oma kello oli tarpeen siinä, että muistaisin pysähtyä syömään ja juomaan huollossa säännöllisin väliajoin. Mies oli painunut nukkumaan tekonurmelle ja lapset tuijottivat yhtä paljon puhelimiaan kuin juoksijoita, joten huoltajiin ei nyt ollut täysin luottamista evästauoista muistuttajina. Hienosti lapset kuitenkin olivat aina laittaneet sovitut eväät pöydän reunalle, vaikka olisivat itse lähteneet kiertelemään hallilla.

En ollut tarkistanut sitäkään etukäteen, paljonko 12 tunnin sarjaan oli ilmoittautuneita. Oma sijoitukseni pyöri nousujohteisesti jossain 19 ->13 välillä, mutten tiennyt, olinko häntäpäässä vai keskellä sijoituksissa. Radalle oli hajaantuneena mukavasti porukkaa, mutta osa heistä oli 6 tunnin sarjassa. Arvelin, että kovinta vauhtia harppovat olivat varmaan näitä pikamatkalaisia. Jossain vaiheessa huomasin, että oma juoksurytmi alkoi vakiintua tehokkaan helpolta tuntuvalle tasolle. Ratakierrosaika oli nyt hieman nopeampi kuin alunperin suunnittelemani, ja yritin hieman hiljentää, mutta se tuntui epäluonnollisen pakotetulta verrattuna siihen, mitä jalat halusivat mennä. Ajattelin, että ainahan minä aloitan liian lujaa, that’s me, kyllä se seinä ottaa minusta jossain välissä kopin. Päätin katsoa, mitä tapahtuu, ja jatkoin hyvältä tuntuvaa vauhtia. Vähitellen sijoitukseni lähti nousemaan sijoille 10-9. Pidin säännöllisin väliajoin kahden minuutin kävelytauon, enkä aloittanut juoksua uudelleen sekuntikaan aikaisemmin kuin mitä kello sanoi.

Radan kiertäminen oli yllättävän hauskaa ja vaihtelevaa. Alkumatkasta en ajatellut mitään erityisestä, vaan nautin tunnelmasta ja seurailin, minkälaista porukkaa nämä tällaiseen hulluuteen osallistujat olivat. Satunnaisesti mielessä kävi fokusoituneempiakin mietteitä. Oliko vauhti liian kova ja mihin se riittäisi? Mikä olisi sijoitukseni seuraavalla kierroksella? Ketkä menisivät ohi, kenet minä uskaltaisin ohittaa? Näkisinkö lapseni ja mitä heille huikkaisin, vai olivatko he omilla teillään? Mitähän seuraavaksi saisi syödä? Laskisiko sykkeeni pian normaaliksi? Taustalla soi koko ajan musiikki, jota osallistujat olivat saaneet etukäteen toivoa. Minun toivomani biisi oli soinut jo alkuvaiheessa. Musiikki antoi askeleelle mukavasti potkua ja piristi. Suunnanvaihtojen aikana musiikki oli aina ultimaattista ja elämää suurempaa, mikä loi hurmoksellista yhteishenkeä ja muistutti huumorimielessä tapahtuman mielipuolisesta luonteesta.

Lapseni ilmoittivat jo ennen klo 23, että he lähtisivät hotellille, sillä isä ei jaksaisi nukkua tekonurmella kauempaa. Kuopukseni, joka on muuten synnynnäinen urkkakoutsi, ennätti määrätä minut wc-käynnille ennen suunnanvaihtoa. Se oli hyvä, itsekseni en olisi saanut sitä tarpeellista taukoa pidettyä, vaikka olin sen itse suunnitelmaan kirjannutkin.

Perheen lähdettyä tapahtuman luonne muuttui omalta osaltani ratkaisevasti, sillä vastuu huollosta oli nyt yksin minulla, ja jokainen huoltotauko vaati enemmän miettimistä ja kunnon pysähtymisen. Pyrin noudattamaan etukäteissuunnitelmaani, mutta joustin olotilan mukaan. Esimerkiksi mustikkakeitto maistui tosi hyvältä, mutta Powerbarin smoothiegeeli alkoi yököttää jo aikaisessa vaiheessa. Yritin kuitenkin nauttia sitä vielä muutaman kerran yön aikana väkisellä, että tavan geelit riittäisivät loppuajaksi.

Keskittymistä vaati myös pikkuhiljaa paheneva ja minulle aivan uusi ongelma. Niskani oli muistutellut olemassaolostaan jo jo 2,5 tunnin kohdalla, mutta suunnanvaihdon jälkeen se oli pakko alkaa huomioida. Särky ja jumi pahenivat koko ajan, ja huoltopöydän ääreen pysähtyessä huimasi. Olin ilmeisesti juossut katse yläviistossa staattisessa asennossa liian kauan. Tätähän ei koskaan tapahdu pitkillä polkulenkeillä, jossa liike on monipuolisempaa ja juoksureppu auttaa hartioita pysymään ryhdikkäinä. Yritin käännellä päätä, pyöritellä hartioita ja hieroa niitä kävelytaukojen aikana. Lopulta eniten auttoi se, että aloin juosta katse muutama metri edessäni niska pyöreämpänä ja ehkä 4-5 tunnin kohdalla kipu alkoi hellittää. Niskakivun vuoksi juoksin nyt “tunnelissa”, katse radassa ja edeltäjien kantapäissä. Aloin miettiä tarkemmin juoksurytmiä sekä kaarroksissa toimimista ohittajana ja ohitettavana. Tästä eteenpäin ultra oli minulle yhtä pitkää minffulness-harjoitusta, jossa suljin määrätietoisesti kaiken muun paitsi olennaisen pois mielestäni.

Screenin lukeminen vauhdissa oli hahmotushäiriöiselle yllättävän vaikeaa, kun oma nimi siirtyi koko ajan näytöllä aina uuden kilpailijan nimen tullessa listan ylimmäksi. Ennätin napata vain kierrosaikani, joka oli nyt vakioitunut kahden minuutin pintaan, sekä sijoitukseni, joka oli koko ajan hieman noussut. (Ennätin muuten juosta suurimman osan matkasta, ennen kuin huomasin, että kuljettu matkakin oli näytöllä koko ajan näkyvillä. Vielä maratonin (4:39) kohdalla minulla ei ollut mitään käsitystä, että olin saanut sen täyteen. 46km kohdalla olin kuullut kuulutuksesta, että olin kuudes, ja olin aivan samalla kilometriluvulla viidennen ja neljännen naisen kanssa. Se antoi potkua, vaikken tiennytkään, olinko siis juossut liian lujaa alun ja kestäisikö muiden kunto paremmin.

Kun kohta sijoitukseni oli viides, ja sitten neljäs, rupesin ajattelemaan, että taivallus sujui yllättävän hyvin. Vauhti pysyi täysin samana ja tuntui edelleen yllättävän helpolta. Etukäteen olin ajatellut, että paras flow on klo 20-24 välillä, mutta nyt oltiin jo yli puolen yön, eikä väsymyksestä ollut merkkiäkään. Olin pelännyt aamuyön tunteja, mutta kofeiinilisä juomassa ja geeleissä auttoi, ja tunsin itseni todella pirteäksi. Ainoat ongelmat siinä vaiheessa olivat, että toisessa kainalossa oli hiertymä, minkä sain paikattua laastarilla, ja että ymmärsin juoneeni aivan liian vähän nestettä ja jouduin pakottamaan itseni juomaan enemmän omasta ja järjestäjien pöydästä. Juominen oli hidasta, enkä olisi halunnut katkaista hyvää juoksurytmiäni sen takia. Vasta kisan jälkeen tajusin, että minulla oli koko ajan täysinäinen lötköpullo pöydän kulmalla kierrokselle mukaan otettavaksi, mutta en jotenkin hahmottanut enkä muistanut sitä kisan aikana.

Kuuden tunnin juoksijoiden kiritettyä viimeiset kierrokset hurjaa vauhtia jännitti, minkä näköistä porukkaa radalle jäisi. Olin arvannut joitakin kanssakilpailijoita väärin, sillä osallistujakaarti oli minulle tuntematonta. Kuulutusten perusteella osasin tunnistaa vain naisten sarjaa johtavan Satu Kähkösen sekä miesten sarjaa johtavan Tomi Ronkaisen. Heidän vauhtinsa oli ollut koko kisan käsittämättömän lujaa, ja nyt kuusituntisten poistuttua radalta oli hätkähdyttävää, millaisella vauhdilla he olivat ajatelleet edetä. Satu paukutti menemään miesten vauhtia. En muista enää tarkalleen, missä vaiheessa suunnilleen klo 2-3 aikaan sijoitukseni alkoi vaihdella 3. ja 4. välillä, mutta kun se sitten jämähti kolmanneksi, tunne oli samaan aikaan epäuskoinen ja liikuttunut. Vaikka en jaksaisi sillä tahdilla loppun asti, olisin edes kerran elämässä saanut kokea, miltä tuntuu edetä podiumsijoilla (nimimerkki ikuinen neljäs). Yritin saada selville, kuka oli edelläni juokseva Anu Ossberg, mutta juoksimme ilmeisesti pitkään puolen kierroksen päästä toisistamme aika samaa vauhtia. Kuulutusten perusteella en tulisi saamaan häntä mitenkään kiinni, sillä eroa oli noin 7 km.

Olin huikannut lapsille heidän lähtiessään, että laittaisivat varavirtalähteen ja latauskaapelin pöydälle. Polarin kello ilmoittikin noin 7,5 h kohdalla akun loppumisesta, joten laitoin sen huoltotauolla lataukseen. En muistanut lopettaa tallennusta, joten kello ei lähtenyt latautumaan. Kun tajusin sen, päätin antaa kellon olla. Sykelukema ei ollut normalisoitunut koko aikana, vaan kello väitti minun edenneen koko ajan kympin kisan sykkeillä. Hallissa oli iso seinäkello huoltopöytien kohdalla. Aivoni tuntuivat pelittävän juuri sen verran, että pystyisin pitämään tauoista lukua ilman rannekelloakin.

Neljään asti yöllä kisa tuntui etenevän ihan jees. Vauhti oli edelleen täsmälleen sama, välillä kiihtyikin joillakin kierroksilla alle 2 minuuttiin. Palautin sen heti ennalleen. Tahti alkoi tuntua tiukalta ja vaati keskittymistä. Nestehukka ja väsymys saivat tunteet välillä pintaan ja jouduin painamaan ne väkisellä takaisin. Kun järjestäjät ilmoittivat, että matkasta oli jäljellä enää kolmasosa, se ei varsinaisesti huojentanut ollenkaan. Perhe oli luvannut palata seitsemän aikaan. Siihen oli kolme tuntia. Kello neljän jälkeen kävelytauot eivät enää tuntuneet mukavilta, kävely hidastui huomattavasti ja pakaroissa alkoi tuntua jäykkyyttä. Aluksi kävelytauot olivat kestäneet huoltopöydältä ajanotolle asti, mutta nyt pääsin kävellen vain hieman kaarteen yli samassa ajassa. Mielessä ei kuitenkaan käynyt murto-osasekuntiakaan, että en jaksaisi maaliin asti. Olinhan vieläkin kolmantena! Nyt tavoite oli pitää oma vauhti samana. Jos takaa tulisi voimiaan säästelleitä naisia, so be it, mutta itse olisin tehnyt parhaani enkä luovuttaisi.

Kun radan sivulta huikattiin, että jäljellä oli enää yksi neljäsosa matkasta, tuli hetkeksi aika paha tunne. Kolme tuntia vielä! Päätin, etten siitä eteenpäin ajattele enää kellon tuntiviisaria ollenkaan vaan keskityn muistamaan, milloin pitää taas syödä. Seuraavan kahden tunnin aikana pystyin vielä jotenkuten kävelemään, mutta pakaralihakset olivat totaalisessa jumissa, ja jokainen kävelyaskel sattui enemmän kuin haluan muistella. Juoksuun siirtyminen kävelytaukojen jälkeen muuttui niin hitaaksi, että ensin se vei puoli kierrosta ja lopulta puolitoista kierrosta. Aloin aidosti pelätä huoltotaukoja. Pidensin huoltoväliä ensin yhdellä ja lopulta kahdella kierroksella, sillä en vain halunnut kokea seisomisen ja kävelyn aiheuttamaa lihasten jäykistymistä. Kun pääsin taas juoksumoodiin, tahti pysyi klo 5-6 välillä samana kuin aiemmin, ja klo 6-7 hidastui vain noin 1-8 s/kierros. Senkään takia en olisi halunnut pysähdellä. Pakko kuitenkin oli, sillä samaan aikaan suu tuntui niin kuivalta, että vaikka olisin halunnut esimerkiksi vaihtaa sanasen minua useaan otteeseen kannustaneiden miestensarjalaisten kanssa aina ohi mennessäni, tuntui, etten pystynyt muodostamaan sanoja. Kellon lähestyessä seitsemää olin kävelykipupelon takia jo ottanut uudeksi tavaksi siirtyä juoksuun heti huoltotauon jälkeen ja juoda useammin puolijuoksusta edes pari siemausta. Jossain vaiheessa yötä olin tajunnut, että huimaus huoltopysäkillä ei ehkä johtunutkaan niskajumista vaan siitä, että verenkiertoelimistö ei tykkää äkkinäisistä muutoksista. Niinpä aloin hidastaa tietoisesti 10-20 m ennen huoltoa juoksuvauhtiani ja siirryin kävelyyn muutamaa askelta ennen pöytää, eikä huimausta enää esiintynyt. Tässä vaiheessa en enää kuullut musiikkia. Tajusin sen olemassaolon, jos joku rinnalla juoksijakommentoi sitä, mutta muuten menin ihan omassa kuplassa.

Huoltojoukot saapuivat paikalle vähän ennen klo 7. Omasta mielestäni näytin a) itkuiselta, b) puolikuolleelta ja c) kidutetulta, ja niin lapsetkin olivat odottaneet, mutta olinkin kuulemma näyttänyt tosi iloiselta ja hyvävoimaiselta. Varmaan illuusio syntyi siitä, kun en enää voinut kävellä yhtään, vaan huikkasin heille kuulumisia ohimennen ja nappasin juomaa melkein vauhdista. Kuopuskoutsi pakotti vielä viimeiselle puolituntiselle ottamaan siripirin, sillä mikään ei enää uponnut. Halusin, että lapseni saavat olla minusta ylpeitä, ja olin saavuttamassa tavoitteeni :)

Vannon, että olisin kävellyt koko viimeisen puoli tuntisen, kuten suuri osa muista osallistujista, jos olisin voinut. Mutta pakaroiden jäätävän karu tilanne pakotti jatkamaan juoksunomaisesti. Olisin halunnut kävellä myös siksi, että hieman seitsemän jälkeen rinnassa alkoi puristaa ikävästi, ja pelkäsin saavani sydäninfarktin. Hoin noin 10 min ajan mielessäni sanoja, jotka huikkaisin ohijuoksijalle tuupertuessani radalle (Ambulanssi, sydänkohtaus!). Perheelle en sanonut mitään, etteivät raahaisi minua pois radalta... Hidastin vauhtia niin paljon kuin pystyin kävelemättä, jolloin se oli noin reilun minuutin/km aikaisempaa hitaampaa. Mutta en voinut pysähtyä, koska olin tulossa elämäni juoksussa kolmanneksi (!!!), ja kivulle voisi olla muitakin selittäjiä. Kipu tuntui tutulta poltteelta rintalastan takana, mutta ehkä juoksuasennon huononemisen vuoksi ja keskittyessäni kipuun liikaa, tunne oli tavallista voimakkaampi. Kuulosteltuani tilannetta ja todettuani, ettei minulla ollut mitään muita sydänkohtaukseen viittaavia oireita, vakuutuin, että todennäköisin syy oli närästys, sillä olin syönyt yön aikana yhteensä 33 kertaa ja minulla on muutenkin refluksitauti (joka on muuten vaivannut ärhäkästi koko tämän juoksun jälkeisen viikon). Juostuani siihen mennessä 11 tuntia putkeen närästys vaan ei ollut se ensimmäinen ja looginen vaihtoehto, joka tuli mieleen. Sainpahan loppuun kehitettyä oman elämää suuremman draamani!

Tulihan se ultra lopulta päätökseensä! Aseteltuani järjestäjien antaman numerokapulan ja chippini radan varteen odottamaan mittausta, vaihdoin muutaman sanan samoille sijoille pysähtyneen kilpasiskon kanssa. Äimistelimme molemmat hyvää suoritustani, yli 107 km! En ikinä ikinä ikinä olisi kuvitellut pääseväni moisiin lukemiin. Sata kilsaa oli etukäteen sellainen pitkän aikavälin unelma, että ei mitään mahdollisuuksia nyt ensimmäisellä kerralla kuin korkeintaan hipoa sitä, mutta joskus vielä sitä kohti voisi kovalla treenillä pyrkiä. Olo oli aivan epätodellinen, jopa syyllinen. Tällä matkalla useammin kilpailleet olisivat ansainneet tuollaisen tuloksen, en minä!

Olin tosi ryytynyt kisan jälkeen, pystyin etemäänkin vain pätkissä katsomon tuolilta seuraavalle. En tajunnut edes seurata, missä palkinnot jaetaan, puhumattakaan, että olisin kyennyt menemään pesulle. Juuri ja juuri kykenin köpöttelemään palkintojenjakoon, sittenkun olin tajunnut lopulta sitä tiedustella.

Ihan nolostutti veteraanitätijuoksijaa, kun sain seistä yhden kaikkein kovimmista nuorista naisjuoksijoista, Satu Kähkösen vierellä, ja kätellä häntä. Satun tulos reilu 124 km oli nuorten Suomen ennätys ja käsittämätön tulos ikäryhmän maailman tilastoissakin. Hänen tuloksensa on myös kolmanneksi kovin suomalaisnaisen koskaan juoksema 12 tunnin tulos. Toiseksi myös kovalla tuloksella tullut Anu Ossberg oli joukkueensa Team Raholan kanssa jo lähtenyt kotimatkalle.

Palautuminen ja jälkifiilikset

Vaikka kärvistelin kotimatkan uskomattomissa kivuissa, tarvitsin apua päästäkseni seisomaan ja kykenin loppupäivän lähinnä kitumaan ja nesteyttämään itseäni, samalla leijuin pilvien päällä. Vielä vuorokausi juoksun jälkeen tuntui, kuin olisin edelleen kiertänyt sinistä rataa ympäri, niin voimakas psyykkinen kokemus se oli. Maanantain olin viisaasti ottanut vapaapäiväksi töistä, mutta siihen tuli eläinlääkärikäyntiä ja peruskauppareissuja sekä kotitöitä, joten samalla tuli oiottua jalkoja. Nukahdin lounaan jälkeen sohvalle neljän tunnin päikkäreille, joten seuraavana yönä ei paljon nukuttu. Töissä jaksoin elimistön ylivireystilan vuoksi koko viikon loistavasti, jopa tavallista paremmin keskittyen. Nukuin ensimmäisen normaalin yöunen vasta neljä päivää kisan jälkeen ja ensimmäisen hikoilemattoman yön vasta 5 päivää kisan jälkeen, eli reissu oli todella raskas kokemus hermostolle. Jalat paranivat kahdessa päivässä, mikä oli yllätys. Torstaina kävin tyttären kaverina salilla tehden erittäin kevyttä treeniä ja perjantaina lasten kanssa uimassa jälleen hyvin kevyesti lyhyitä vetoja. Viikonloppu on mennyt suursiivotessa taloa juoksuharjoittelukauden laiminlyöntien jäljiltä.

En ollut maininnut työkavereille sanaakaan ultralle lähtemisestä, mistä sainkin sitten kuulla kunniani. Sattuman kautta yksi heistä oli sunnuntaina MTV3:n loppukevennyksen nähtyään mennyt googlettelemaan tapahtuman sivuja ja äkännyt minut ilmoittautuneiden listalla. Hiipiessäni työpaikalle kipeillä jaloillani tulin yllätetyksi hienolla onnittelukortilla :D

Tuntuu, että en pääse henkisesti suuntautumaan eteenpäin muihin asioihin, ennen kuin tämä reissu on käsitelty loppuun kisaraportissa. Olen erittäin onnellinen, että uskalsin lähteä kokeilemaan jotain näin hullua. Täytyy myöntää, että Joensuu Night Run houkuttelisi ensi vuonnakin. Myös tällaisiin pitkiin ultriin siirtyminen kiinnostaisi. Nyt pahimman hypetyksen laannuttua olen kuitenkin järki kädessä miettinyt, että ensin kuukausi lepoa ja sitten mietitään, miltä ensi kausi näyttää.

#joensuu night run 2018 #kisaraportti #12 tunnin juoksu #ultrajuoksu

0 notes