#MJ-12 | Explore Tumblr posts and blogs

eksopolitiikka · 1 month ago

Text

Avaruusolentojen läsnäolon poliittinen hallinta: Haaste demokratialle ja vapaudelle Amerikassa

Tutkielma # 5

Julkaistu heinäkuun 4. päivänä 2003, www.exopolitics.org

kirjoittanut Michael E. Salla, PhD

Tiivistelmä

Avaruusolentojen läsnäolon poliittinen hallinta Maapallolla on kehittynyt toinen toistaan seuranneiden Amerikan presidenttien hallintojen myötä, jotka ovat joutuneet käsittelemään poliittisia ongelmia, jotka ovat syntyneet, kun poliittisille päättäjille on tuotu tietoon kiistämättömiä todisteista tämänkaltaisesta läsnäolosta. Tämä presidentin kanslioiden reaktioiden evoluutio voidaan jakaa viiteen historialliseen vaiheeseen, jotka kertovat asteittaisesta presidentin/ministeriöiden valvonnan rapautumisesta sekä kasvavasta sotateolliseen kompleksiin ja kansallisen turvallisuuden organisaatioihin upotettujen salaisten organisaatioiden autonomiasta/itsenäisyydestä. Presidentin/ministeriöiden valvonnan eroosio näkyy avaruusolentojen läsnäolon täydellisenä hallintana, joka asteittain vietiin vaaleilla valituilta poliittisilta päättäjiltä, ja sillä näyttää olleen kaikki ’poliittisen vallankaappauksen’ tunnusmerkit. Presidentit, republikaanien tapauksessa, ovat muuttuneet avaruusolentoasioissa poliittista hallintaa harjoittavien pelkiksi kumileimasimiksi, tai demokraattien tapauksessa poliittiseksi merkityksettömyydeksi.

Tässä tutkielmassa identifioin poliittisen johtamisen lähestymistavan, jonka kukin Amerikan presidentti/salainen organisaatio on ottanut reagoidessaan avaruusolentojen läsnäoloon. Analysoin näiden salaisten organisaatioiden toimeenpanovallan valvonnan asteittaista rapautumista sekä niiden kasvavaa vaikutusvaltaa valtionhallinnon toimeenpanevista elimistä. Kuvaan myös amerikkalaisten korporaatioiden ja Council on Foreign Relationsin kasvanutta roolia avaruusolentojen läsnäolon poliittista johtamistapaa. Lisäksi tarkastelen kaikkein tuoreinta poliittista johtamistapaa, joka käy ilmi Amerikan sotavoimien tekemästä interventiosta Irakiin ja siitä mitä se kertoo avaruusolentojen läsnäolon poliittisesta hallinnoinnista tulevaisuudessa. Päätän identifioimalla miten avaruusolentojen läsnäolon poliittista johtamistapaa on toteutettu tavalla, joka on uhka demokratian ja vapauden periaatteille USA:ssa.

Avaruusolentojen läsnäolon poliittinen hallinta: Haaste demokratialle ja vapaudelle Amerikassa [1]

Johdanto

Avaruusolentojen läsnäolon poliittinen hallinta Maapallolla on kehittynyt toinen toistaan seuranneiden Amerikan presidenttien hallintojen myötä, jotka ovat joutuneet käsittelemään poliittisia ongelmia, jotka ovat syntyneet, kun poliittisille päättäjille on tuotu tietoon kiistämättömiä todisteista tämänkaltaisesta läsnäolosta. Tämä presidentin kanslioiden reaktioiden evoluutio voidaan jakaa viiteen historialliseen vaiheeseen, jotka kertovat asteittaisesta presidentin/ministeriöiden valvonnan rapautumisesta sekä kasvavasta sotateolliseen kompleksiin ja kansallisen turvallisuuden organisaatioihin upotettujen salaisten organisaatioiden autonomiasta/itsenäisyydestä. Presidentin/ministeriöiden valvonnan eroosio näkyy avaruusolentojen läsnäolon täydellisenä hallintana, joka asteittain vietiin vaaleilla valituilta poliittisilta päättäjiltä, ja sillä näyttää olleen kaikki ’poliittisen vallankaappauksen’ tunnusmerkit. [2] Presidentit, republikaanien tapauksessa, ovat muuttuneet avaruusolentoasioissa poliittista hallintaa harjoittavien pelkiksi kumileimasimiksi, tai demokraattien tapauksessa poliittiseksi merkityksettömyydeksi.

Ensimmäinen poliittisen johtamistavan vaihe oli Rooseveltin hallinnon aikainen kriisijohtaminen, jolloin avaruusolentojen läsnäolo sekoittui toisen maailmansodan aikaiseen ulkopoliittiseen kriisiin, ja sitä käytännössä kontrolloi tieteellis-teknologisten instituutioiden kompleksi, joka oli pystytetty toimeenpanovallan alle sotatoimia suorittamaan.

Toinen vaihe oli sodanjälkeisen ajan Trumanin hallinnon pyrkimys luoda viitekehys poliittisesti hallinnoimaan avaruusolentojen läsnäoloa erinäisten ad hoc -komiteoiden avulla, jotka vastasivat tiedustelu-sotilaallis-tieteellisten yhteisöjen politiikan asettamisesta ja toimien koordinoinnista.

Kolmas vaihe oli Eisenhowerin hallinnon kattava panostus hallinnoida avaruusolentojen läsnäoloa parantamalla polittista koordinaatiota eri sotateolliseen kompleksiin upotettujen sotilaallisissa ja kansallisen turvallisuuden organisaatioissa piileskelevien salaisten organisaatioiden välillä, sekä esittelemällä nimekkäämpiä rooleja amerikkalaiskorporaatioille ja ulkopoliittisille eliiteille avaruusolentojen läsnäolon poliittisessa hallinnoinnissa.

Neljäs vaihe oli presidentin/toimeenpanovallan valvontakyvyn käytännössä suora menettäminen Eisenhowerin hallinnon loppupuolella ja Kennedyn hallinnon aikana, sekä avaruusolentojen läsnäoloa hoitavien salaisten organisaatioiden riippumattomuus.

On olemassa näyttöä siitä, että tuore Yhdysvaltain hyökkäys Irakiin on kuumottava viides vaihe avaruusolentojen läsnäolon poliittisessa hallinnoinnissa, jossa salaiset organisaatiot käytännössä ottavat ulkovallan hallituksen haltuun aivan erityisenä tarkoituksenaan hallinnoida avaruusolentojen läsnäoloa.

Tässä tutkielmassa ‘poliittinen hallinnointi/johtamistapa’ määritellään koordinoiduksi politiikkatoimien sarjaksi, joilla ratkotaan ongelmia ja joilla on tärkeitä vaikutuksia yleiseen politiikkaan. Avaruusolentojen läsnäolon poliittisen hallinnoinnin tapauksessa tämä viittaa tarpeeseen kehittää koordinoitu ja strateginen lähestymistapa avaruusolentojen läsnäoloon, joka tyydyttävästi ratkaisisi kaikki yleisen politiikan dimensiot. Avaruusolentojen läsnäolon poliittiseen johtamistapaan liittyy tärkeämpänä seikkana eri agendojen koordinointi, takaisinmallintaohjelmat, salaiset sotilasoperaatiot, tiedustelutiedon keräysoperaatiot ja eri armeijan, tiedustelun ja kansallisen turvallisuuden haarojen salaisten organisaatioiden poliittiset selvitykset.

Keskeisimpänä avaruusolentojen läsnäoloa Amerikassa hallinnoivien salaisten organisaatioiden joukossa on Majestic 12 (MJ-12 eli ‘PI-40’ eli ‘Special Studies Group’), joka on upotettu kansallisen turvallisuuden neuvoston salaoperaatioiden komiteaan. [3] Nelson Rockefellerin ja tohtori Henry Kissingerin maine vaikuttaa näihin salaisiin organisaatioihin sekä korporaatioille annetut tukiroolit ja eliittien politiikkaselvitysryhmät kuten Council on Foreign Relations antavat tärkeitä oivalluksia siihen miten UFO-asiaa on hoidettu poliittisesti aiemmin. Tämä valaisee merkittävällä tavalla Irakin hyökkäyssodan motivaatioita sekä todennäköisyyttä sille, että tämä olisi merkittävä vedenjakaja avaruusolentojen läsnäolon poliittisessa johtamistavassa.

Ensimmäinen vaihe: Avaruusolentojen läsnäolon kriisinhallinta

Näyttöä avaruusolentojen ohjastamien alusten saapumisesta USA:n taivaille on esitetty jo 1800-luvulla. [4] Poliittista johtamista vaativan avaruusolentojen läsnäolon ilmaantuminen ilmiönä voidaan ajoittaa ensimmäiseen hetkeen, jolloin amerikkalaiset poliittiset päättäjät joutuivat kamppailemaan avaruusolentojen läsnäolosta kertovien kiistämättömien todisteiden sekä niiden valtavien poliittisten implikaatioiden kanssa. On olemassa näyttöä salaisten valtion organisaatioiden ‘ilmiantajatodistuksista’, että avaruusolentojen alus törmäsi maahan Kalifornian rannikolle vuonna 1941, ja se noudettiin salassa talteen, joka on alunperin käynnistänyt Rooseveltin hallinnon toimet poliittisesti hallinnoida avaruusolentojen läsnäoloa. [5] Kuuluisa vuoden 1942 tapaus sattui, kun laivasto pommitti kohdetta, jonka he luulivat olevan japanilainen ilmahyökkäys, mutta joka lähemmällä tarkastelulla osoittautui olevan älykkäässä ohjauksessa oleva UFO. [6] Amerikkalaisten osallistuminen toiseen mailmansotaan vuonna 1942 tarkoitti, että nämä huikeat tapahtumat, joissa avaruusolento lensi avaruusalusta, piti poliittisesti hallinnoida globaalin sotilaskonfliktin kontekstissa, mikä vaati koordinoituja politiikkatoimia.

Rooseveltin hallinnon valitsema tulokulma asiaan perustui tiukan salaisuuden ylläpitoon, jossa oletettiin ‘vihollisen’ — Japani ja Natsi-Saksa — hyödyntävän avaruusolentojen läsnäoloa, jonka se voisi saada selville tiedustelun avulla, auttamaan voittamaan amerikkalaisjoukot taistelukentällä. Rooseveltin hallinto delegoi avaruusolentojen läsnäolon hoitamisen Yhdysvaltain sotaministeriölle (nimettiin uudelleen puolustusministeriöksi), joka oli välittömästi tietoinen sellaisen kehityskulun sotilaallisesta merkityksestä. Kaikki mahdollinen teknologia ja tieto, jota saataisiin haltuun avaruusolennoilta, otettaisiin käyttöön aseteknologian kehitykseen, mikä voisi auttaa tuomaan voiton rintamalla.

On olemassa huomattavan paljon todistusaineistoa silminnäkijätodistusten muodossa, että Yhdysvaltain laivasto veti tätä salaista sotilasoperaatiota, jossa pyrittiin kehittämään ‘stealth-teknologiaa’ laivaston aluksiin jo vuonna 1943. [7] Tämä projekti, nimeltään ‘Philadelphia-koe’, antoi laivastolle johtoaseman avaruusolentojen teknologian takaisinmallintamisessa, ja koko avaruusolentokysymys annettiin laivaston osastojen alaisuuteen. Tämän vaiheen avaruusolentokysymyksen poliittisen hallinnoinnin tärkeä ominaisuus oli asevoimien rahoittamien tieteellisten laboratorioiden johtava rooli, jotka olivat keskeisessä asemassa avaruusolentojen teknologian takaisinmallinnuksessa. Tämä ‘sotatieteellinen kompleksi’ oli kriittisessä roolissa sotatoimissa ja avaruusolentojen läsnäoloon reagoinnissa.

Sodan ajan ylipäällikkönä presidentti Rooseveltin avaruusolentokysymyksen poliittinen johtamistapa oli sama kuin Manhattan-projektin poliittinen johtamistyyli, joka tuotti ensimmäiset atomipommit sekä muut sodan aikaiset sotateknologiset salaisuudet. Vaadittiin sekä salassapitoa että selkeää komentoketjua, ja asevoimien alaisuudessa toimivien laboratorioiden piti saada rahoitusta joka välissä, jotta he voisivat hyödyntää tätä avaruusolentojen ‘läsnäoloa’ rintamalla menestyksekkäästi. Ei ole olemassa näyttöä siitä, että Rooseveltin hallinto olisi kehittänyt mitään erityisiä organisaatiorakenteita avaruusolentokysymyksen ratkaisemiseksi, muuta kuin yksinkertaisesti antaa koko avaruusolentokysymys sotaministeriön alaisuuteen, joka hoiti sotatoimia. Ylipäällikkö Roosevelt ja hänen kaikkein korkea-arvoisimmat neuvonantajansa saivat laajalti tietoa ja olivat keskeisessä roolissa suorittamassa tarpeellista valvontaa sotilasprojekteista, jotka käyttävät avaruusolentolähteistä saatuja tiedustelutietoja ja teknologiaa. Toinen maailmansota tarkoitti, että avaruusolentojen läsnäoloa ei valvottaisi mitenkään, sillä avaruusolentojen olemassaolo ja sen sotilaallinen merkitys vaativat äärimmäistä salaisuuden ylläpitoa johtuen niiden vaikutuksista kansalliseen turvallisuuteen sodan takia.

Toinen vaihe: Trumanin hallinto ja päätös säilyttää salassapito

Kun Harry Trumanista tuli presidentti vuonna 1945, toisen maailmansodan ‘menestyksekäs’ lopputulos oli jo selvä. Tämä tarkoitti, että yhä järjestäytyneempi instituutiorakenne voitaisiin kehittää poliittisesti hallinnoimaan avaruusolentokysymystä. Uhka Amerikan kansalliselle turvallisuudelle oli nyt ohi, mitä tulee kansaan, mikä tarkoitti sitä, että pian alkaisi painostus saada kongressi valvomaan ja paljastamaan kansalle armeijan ja tiedustelupalvelujen salaiset ohjelmat. Koska amerikkalaisjoukoilla oli täydellinen operationaalinen ja logistinen kontrolli kaikista avaruusolentojen läsnäolon aspekteista sodan aikana, tarvittiin prosessi jolla päätettäisiin miten poliittisesti hallinnoitaisiin sellaisen läsnäolon laajoja poliittisia vaikutuksia. Epäilemättä ensimmäinen poliittinen ongelma oli se miten laajalti avaruusolentojen läsnäolo tulisi paljastaa kongressille ja kansalle. Oli tarve luoda instituutio, joka varmistaisi poliittisen koordinoinnin eri tiedustelu- ja sotilasyksiköiden välillä, jotka kaikki työskentelivät avaruusolentokysymyksen eri aspektien parissa; ja tarvittiin keino varmistaa, että presidentti ja hänen pääneuvonantajansa saisivat riittävästi tietoa, jotta he voisivat valvoa avaruusolentokysymystä hoitavien sotilaallisen/tieteellisen/tiedusteluyhteisöjen toimeenpanovaltaa.

Truman antoi muistiomuotoisen hyväksynnän vuonna 1947 silloiselle puolustusministeri James Forrestalille luoda salainen komitea, joka olisi kolmenlaisessa tärkeässä roolissa: hallinnoida avararuusolentojen läsnäolon julkista paljastusta, koordinoida avaruusolentokysymyksen ympärille syntyneiden projektien politiikkatoimia, ja toimia avaruusolentojen läsnäoloa hoitavien salaisten organisaatioiden toimeenpanovallan valvojana. [8] Tämä ryhmä, nimeltään Majestic 12 (MJ-12), koostui alunperin 12 korkea-arvoisesta armeijan, tiedustelun ja siviilisektorin henkilöstä, jotka muodostivat ad hoc -komitean. MJ-12 oli täten salainen poliittinen elin, joka oli luotu poliittisesti hallinnoimaan kaikkea avaruusolentojen läsnäoloon liittyvää, jotta presidentti saisi toimiinsa parhaat mahdolliset neuvot. MJ-12 oli upotettu kansallisen turvallisuuden neuvoston sisään, joka muodostettiin samaan aikaan koordinoimaan politiikkasuosituksia valtion, asevoimien ja tiedusteluelinten välillä koherentiksi politiikkatoimisuositusten joukoksi, josta presidentti sitten voisi valita. Tapa jolla politiikkasuosituksia kerättäisiin olisi sarja ad hoc -komiteoita, jotka muodostettaisiin tutkimaan avaruusolentokysymyksen tiettyjä aspekteja ja jotka antaisivat suosituksia. Eräs tunnetuimmista oli ad hoc -komitea, jossa jäseninä olivat Albert Einstein ja Robert Oppenheimer, jotka julkaisivat huippusalaisen raportin “Relationships with Inhabitants of Celestial Bodies” kesäkuussa 1947, jossa listattiin useita suosituksia reagoida avaruusolentojen läsnäoloon niiden ulkopoliittisten vaikutusten perusteella. [9] Näin avaruusolentokysymyksen toimeenpanovallan valvontaa suoritettiin presidentin, hänen neuvonantajiensa ja nimitettyjen virkamiesten kautta, jotka ohjasivat Yhdysvaltain avaruusolentojen läsnäoloon liittyvien kriittisten poliittisten kysymysten politiikkaa salaisten ad hoc -komiteoiden suositusten pohjalta.

Eräs tekijä, joka vaikutti enemmän ja enemmän avaruusolentojen läsnäolon poliittiseen johtamistapaan, oli UFO-alusten julkiset havainnot sodanjälkeisenä aikana, mitkä tekivät asian salassapidosta vaikeaa. Vuonna 1947 julkisuudessa tehtyjen UFO-havaintojen määrä kasvoi ällistyttävästi, mikä johti siihen, että viralliset toimet ja avaruusolentojen läsnäolon julkinen paljastaminen saivat kannatusta. [10] Kaikkein kuuluisin näistä oli vuoden 1947 Roswellin tapaus, joka on saanut aikaan useita kirjoja ja todistuksia eri henkilöiltä ja viranomaisilta. [11] Tämä johti siihen, että ilmavoimat päätti käynnistää virallisen UFO-tutkimuksen. Project Blue Book alkoi vuonna 1952 ja se oli ilmavoimien aiempien UFO-tutkimusten, Project Signin (1947-48) ja Project Grudgen (1948-52) jatkaja. [12]

UFO-uutisten aiheuttaman julkisen hässäkän keskellä Trumanin hallinto sai MJ-12 -komitealta neuvoa pitää avaruusolentojen läsnäolo tiukasti salassa samalla kun he jatkoivat avaruusolentojen aktiviteetteihin ja heidän teknologiaansa liittyvien teknologiaprojektien valvontaa. Todisteet avaruusolentojen läsnäolon toimeenpanovallan valvonnan luonteesta ja MJ-12:n päätöksestä pitää tiedot salassa kansalta löytyvät James Forrestalin vuoden 1949 erottamisen Trumanin puolustusministerin pestistä ja kuoleman epäselvistä olosuhteista. Ministeri Forrestalille oli, tietovuotajien paljastusten mukaan, kehittynyt selkeä mielipide siitä miten avaruusolentojen läsnäoloa tulisi poliittisesti hallinnoida, ja hänen sanottiin olevan julkisen paljastuksen puolella. [13] Presidentti Truman ja hänen MJ-12 -neuvonantajansa potkivat Forrestalin, joka oli MJ-12 -komitean jäsen, komiteasta pellolle. Presidentti oli päättänyt, että koko avaruusolentokysymys tulisi hallinnoida poliittisesti niin, että kaikki pidettiin visusti salassa, ja näin kansalle tai kongressille ei myönnettäisi mitään avaruusolentojen läsnäolosta. Forrestal sai potkut virallisesti ‘hermoromahduksen’ takia ja hän myöhemmin ‘teki itsemurhan’ hyppäämällä Bethesda Naval Hospitalin kuudennen kerroksen ikkunasta. [14] Usean ‘ilmiantajan’ mukaan Forrestal murhattiin. [15]

Trumanin hallinnon poliittinen johtamistapa avaruusolentokysymyksessä oli tiukkaa toimeenpanovallan valvontaa, jossa hän sai neuvoja avaruusolentokysymykseen hänen nimittämiltään komiteoilta kuten MJ-12. MJ-12 antoi politiikkatoimisuosituksia asevoimiin ja tiedusteluun upotettujen salaisten organisaatioiden valvontaan ja koordinointiin, ja asevoimat rahoitti tieteellisiä laboratorioita, joiden tavoitteena oli takaisinmallintaohjelmat ja kommunikointi avaruusolentojen kanssa.

Kolmas vaihe: Salaisten organisaatioiden toimeenpanovallan valvonnan rapautuminen

Dwight Eisenhowerin valinta presidentiksi 1952 toi mukanaan sekä republikaanihallinnon että myös merkittävän poliittisen muutoksen siinä miten hallinnoida avaruusolentokysymystä — amerikkalaisten korporaatioiden ja Council on Foreign Relationsin muodollinen mukaantuominen hallinnoimaan avaruusolentojen läsnäoloa. Eisenhower oli saanut tukea presidentinkampanjaansa Rockefellerin suvulta, eikä siten ollut kauhean yllättävää, että hän valitsi Nelson Rockefellerin valtionhallinnon uudelleenorganisoijaksi. Rockefeller oli vuosina 1953-59 presidentin valtionhallinnon uudelleenjärjestämistä koskevan neuvoa-antavan komitean puheenjohtaja. Lisäksi hänestä tuli presidentin erikoisavustaja kylmän sodan strategiassa (1954-55) ja hän oli keskeinen hahmo, joka muokkasi Eisenhowerin avaruusolentojen läsnäoloa koskevia mielipiteitä ja reaktioita.

Rockefellerin suku oli saanut omaisuutensa ja vaikutusvaltansa John Rockefellerin perustamasta Standard Oil Companysta, joka loi voimakkaan monopolin amerikkalaiseen öljyteollisuuteen, jonka perintö jatkuu nykypäivänä Exxon/Mobil/Chevronin alaisuudessa. [16] Nelson Rockefeller, John Rockefellerin pojanpoika, oli ‘maltillinen republikaani’, joka oli liberaali poliittisissa asioissa ja tuki vahvasti liberaalia ideaa globaaleista poliittisista instituutioista, mutta konservatiivi talousasioissa. [17] Pyytäessään Nelson Rockefelleria neuvonantajaksi ja valtionhallinnon uudelleenjärjestelijäksi, sekä erityisesti avaruusolentojen läsnäoloon liittyvän poliittiseen infrastruktuuriin liittyen, Eisenhower antoi jenkkikorporaatioille keskeisen roolin siinä miten valtio yritti hoitaa poliittisia kysymyksiä — näkökulma, joka on johdonmukaisesti koko amerikkalaisella republikaanipuolueella.

Mitä avaruusolentokysymykseen tulee, tämä tarkoitti amerikkalaiskorporaatioiden keskeistä roolia avaruusolentojen teknologian salaisessa takaisinmallinnuksessa. [18] Tämän välitön seuraus oli, että tieteelliset laboratoriot, jotka aiemmin saivat suoraa rahoitusta Pentagonilta, uudelleenorganisoitiin niiden sijainnin ja rahoitusaseman suhteen. Nämä laboratoriot nyt saivat korporaatiorahaa sotilasorganisaatioilta saatujen sopimusten kautta, eikä niinkään suoraa rahoitusta asevoimilta, kuten oli asian laita toisen maailmansodan ja Trumanin hallinnon aikaan. Korporaatiot tarjosivat tärkeän hyödyn luotaessa asiaan ylimääräistä salailun verhoa, joka pitäisi kongressiedustajat poissa urkkimasta totuutta avaruusolentojen läsnäolosta. Kongressin valvonta, joka ainakin teoriassa oli mahdollista valtion/armeijan rahoittamien, avaruusolentojen takaisinmallintaa suorittavien tiedelaboratorioiden tapauksessa, olisi mahdotonta avaruusolentojen teknologiaa takaisinmallintaa suorittavien korporaatioiden tapauksessa, jotka olivat ottaneet johtoonsa samat tiedelaboratoriot, jotka työskentelivät samoissa salaisissa sotilasprojekteissa, saman henkilöstön voimin, samalla rahoituksella ja resursseilla. Project Blue Bookin ollessa käynnissä ja kongressin yrittäessä saada tietoonsa mitä avaruusolentojen läsnäoloon oikein kuuluu, tarvittiin Rockefellerin mielestä läpikotainen uudelleenjärjestely, jossa korporaatiot olivat keskeisessä roolissa, mikäli salassapitoa haluttaisiin kunnolla jatkaa. Jenkkikorporaatioiden ‘silmänkääntötemppu’ tarjosi tärkeän keinon hallinnoida avaruusolentojen läsnäoloa poliittisesti — olisi mahdollista pitää asia salassa täydellisesti yksinkertaisesti vetoamalla yksityisen sektorin markkinavoimiin, ja näin saatiin pidettyä kongressi poissa tutkimasta asiaa.

Toinen tärkeä politiikkamuutos oli Council on Foreign Relationsin mukaantuominen huippusalaisen komitean henkilöstön rekrytointikanavaksi, jonka tehtävä oli tarjota politiikkatoimien suosituksia eri poliittisista, taloudellisista, yhteiskunnallisista, uskonnollisista ja juridisista kysymyksistä avaruusolentojen läsnäoloa koskien. Rockefellerien suvusta tuli tärkeä hyväntekijä Council on Foreign Relationsin perustamisessa vuonna 1921 antamalla merkittävän vuosittaisen $1500:n lahjoituksen, antamalla yksittäisen suuren $50000:n lahjoituksen neuvoston uutta päämajaa varten 1929, sekä lahjoittamalla rakennuksen josta tuli vuonna 1945 neuvoston uusi päämaja. [19] Rockefellerien vaikutusvalta näkyi siinä miten he tukivat tiettyjen henkilöiden nimittämistä korkeisiin asemiin. 1970-luvun alkupuolella, esimerkiksi, David Rockefeller, josta lopulta tuli CFR:n puheenjohtaja, nimitti nimityskomitean toiveiden vastaisesti William Bundyn merkittävän julkaisun, Foreign Affairsin, päätoimittajaksi. [20] Tuomalla CFR:n Eisenhowerin hallinnon avaruusolentokysymystä hoitavien salaisten organisaatioiden rekrytointikanavaksi, Nelson Rockefeller oli veivannut itsensä ja sukunsa avaruusolentokysymyksen poliittisen hallinnoinnin keskiöön.

Kaikkein merkittävimmät organisatoriset uudistukset mitä tulee avaruusolentojen läsnäolon poliittiseen hallinnointiin olivat MJ-12:n virallistaminen ja laajentaminen autonomiseksi instituutioksi, jolla oli täydet valtuudet tehdä päätöksiä koskien avaruusolentojen läsnäoloa. MJ-12:sta tuli muodollisesti kansallisen turvallisuuden neuvoston salaisten operaatioiden komitean sisäinen järjestö — Committee 5412 — joka sai nimensä kansallisen turvallisuuden neuvoston ediktistä 5412. MJ-12:n aiempi olemassaolo toimeenpanovallan nimittämänä ad hoc -komiteana oli nyt muuttunut pysyväksi alikomiteaksi, joka sijaitsi kansallisen turvallisuuden neuvoston kaikkein salamyhkäisimmän komitean sisällä. Ilmiantajatodistusten tarjoaman näytön perusteella Trumanin ad hoc -komitea MJ-12 uudelleenorganisoitiin niin, että siinä oli nyt kaksi piiriä. [21] Ulompi piiri oli 40:n henkilön ryhmä, jotka muodostivat Study Groupin (minkä johdosta nimet kuten PI-40 ja Special Studies Group on myös liitetty MJ-12:n), jonka funktio oli tarjota erityisselvityksiä ja politiikkasuosituksia koskien avaruusolentokysymystä pienemmälle päätöksentekijöiden ryhmälle (MJ-12), joka tekisi varsinaiset toteutettavat politiikkasuositukset saatuaan toimeenpanovallan hyväksynnän Eisenhowerilta.

Eisenhowerin alaisuudessa perustettu Special Studies Group/PI-40 piti ensimmäisen tapaamisensa Quanticon rannikkojääkäritukikohdassa Virginiassa, ja sen 35 jäsentä valittiin yksinomaan Council of Foreign Relationsista. Ryhmällä oli kaksi johtajaa, Henry Kissinger ja Zbigniew Brzezinski, ja se koostui nimekkäistä henkilöistä kuten tri. Edward Teller, Paul Nitze, David Rockefeller ja McGeorge Bundy (myöhemmin Kennedyn ulkoasiain erikoisassistentti). [22] William Cooperin mukaan, Rockefellerit rakensivat loisteliaat tilat ryhmälle omille maille Marylandiin. [23]

MJ-12 koostui 19 henkilöstä, jotka arvioivat eri tutkimuksia ja pohtivat poliittisia kysymyksiä koskien avaruusolentojen läsnäoloa perustuen 12 äänen enemmistöäänestykseen, mikäli jokin asia haluttiin saada hyväksytyksi. [24] William Cooperin mukaan, joka palveli laivastotiedustelun Tyynenmeren laivaston komentajan briiffaustiimissä, tätä pienempää ryhmää johti presidentin ulkoasiain erikoisedustaja, ja sen jäsenistö oli seuraava. Presidentin kylmän sodan strategian erikoisedustaja (eli kansallisen turvallisuuden neuvonantaja Nelson Rockefeller), keskustiedustelupalvelun johtaja (Allen Welsh Dulles), ulkoministeri (John Foster Dulles), pääesikunnan johtaja (amiraali Arthur Radford), FBI:n johtaja (J. Edgar Hoover), kuusi henkilöä CFR:n johdosta (’viisaat miehet’) ja kuusi henkilöä salaisesta tieteellisestä järjestöstä nimeltä JASON Group (jota johti tohtori Edward Teller), jotka olivat kaikki Council on Foreign Relationsin jäseniä. [25] On todennäköistä, että MJ-12:n/PI-40:n säännöt koskien jäsenyyttä sanoivat, että jokaisen jäsenen piti olla MJ-12:n hyväksymä, että jäsenet eivät saaneet kuulua yhtä aikaa sekä MJ-12:n että PI-40:n, että heidän MJ-12 -jäsenyytensä pituus on rajoitettu ja että PI-40 -jäsenyyden pituutta ei ole rajoitettu.

Kuten oli kansallisen turvallisuuden neuvoston poliittisen roolin laita sen tarjotessa neuvoja presidentille, MJ-12:lla oli samanlainen funktio koordinoitaessa politiikkatoimia koskien eri salaisia organisaatioita, jotka olivat mukana avaruusolentojen läsnäolon eri aspektien hoidossa. Organisaation kehittyessä tutkimaan tiettyjä poliittisia ongelmia koskien avaruusolentojen läsnäoloa, PI-40:llä oli merkittävä rooli poliittisten kysymysten muotoilussa ja prioriteettien määrittämisessä, jotka vaikuttaisivat tapaan jolla MJ-12 teki politiikkatoimien suosituksia. MJ-12:n laajentumiseen johtaneen institutionaalisen uudelleenorganisoinnin arkkitehtinä ja presidentin neuvonantajana Rockefeller otti kriittisen roolin MJ-12:n johdossa. Lisäksi Rockefeller hänen perheensä suhteiden avulla kykeni myös vaikuttamaan CFR:n ja JASON-ryhmän jäsenien nimittämiseen PI-40:n hyväksi. Rockefeller oli keskeisessä asemassa vaikuttamassa strategisiin periaatteisiin ja imperatiiveihin, jotka myöhemmin ohjaisivat avaruusolentojen läsnäolosta tehtäviä politiikkasuosituksia. Rockefellerin vaikutusvalta asteittain johti hänen vieraantumiseensa Eisenhowerista jälkimmäisen tajuttua, että avaruusolentojen läsnäolon valvonta rapautui Rockefellerin uudelleenjärjestelyjen takia. Eisenhowerin huoli oli perua kahdesta päätavasta, joilla toimeenpanovallan valvonta rapautui: korporaatioiden roolista Amerikassa sekä tavasta, jolla informaatiota annettiin MJ-12/PI-40:lle avaruusolentokysymyksessä.

Siirtymä Rooseveltin/Trumanin hallintomallista, jossa valtio rahoitti sotilaallisia/tieteellisiä laboratorioita, jotka pyörittivät salaisia sotilasprojekteja, malliin, jossa amerikkalaiskorporaatiot olivat nimellisesti näistä projekteista vastuussa, johti yhteistyöhön jonka Eisenhower uskoi muuttuneen uhaksi toimeenpanovallalle. Tämä ikuistettiin Eisenhowerin kuuluisassa jäähyväispuheessa tammikuussa 1961, jossa hän varoitti ‘sotateollisesta kompleksista’:

Hallituksen neuvostoissa meidän on varottava antamasta perusteetonta vaikutusvaltaa, olipa sotateollinen kompleksi sitten halunnut sitä tai ei. Vääriin käsiin sijoitetun vallan katastrofaalisen nousun mahdollisuus on olemassa, ja se pysyy. Emme saa koskaan antaa tämän yhdistelmän painon vaarantaa vapauksiamme tai demokraattisia prosessejamme. Meidän ei pitäisi pitää mitään itsestäänselvyytenä. Vain valppaat ja tiedostavat kansalaiset voivat pakottaa valtavan teollisen ja sotilaallisen puolustuskoneiston sovittamaan yhteen rauhanomaiset menetelmämme ja tavoitteemme, jotta turvallisuus ja vapaus voivat kukoistaa yhdessä. [26]

Hallintonsa lopussa Eisenhower selvästi oli sitä mieltä, että sotateollinen kompleksi oli muuttunut liian voimakkaaksi ja livahtanut hänen ja hänen pääneuvonantajansa kontrollista siinä miten avaruusolentojen läsnäoloa pitäisi poliittisesti hallinnoida. Amerikkalaiskorporaatioiden salaiset sotilasprojektit saivat rahoitusta asevoimien tekemien sopimusten kautta, mikä tarkoitti että presidentti ja hänen pääneuvonantajansa olivat menettäneet hallinnan siitä mitä tapahtui näissä salaisissa projekteissa ja organisaatioissa, jotka muodostivat eri sotilaallisten ja tiedusteluorganisaatioiden läpi kudotun ‘sotateollisen kompleksin’, joka työskenteli avaruusolentojen läsnäolon eri aspektien parissa. Kontrollin menetys siitä mitä sotateollisissa laboratorioissa tapahtui toi mukanaan kontrollin menettämisen tiedustelutiedon laadusta ja tarkkuudesta, jota presidentti ja hänen neuvonantajansa tilanteesta saivat. ‘Sotateollinen kompleksi’ selvästi kykeni muotoilemaan avaruusolentojen läsnäoloa koskevat politiikkakysymykset ja ennakoimattomat tilanteet tavoilla, jotka sanelivat valtion politiikan niin, että Eisenhower ja hänen neuvonantajansa kokivat olonsa turhautuneeksi ja hätäiseksi. Tämä viittaa siihen, että sotateollinen kompleksi oli soluttautunut MJ-12:n ja/tai PI-40:n ja että se muotoili politiikkakysymykset ja imperatiivit tavoilla, jotka rapauttivat näiden salaisten organisaatioiden toimeenpanovallan valvontaa.

Nelson Rockefeller, amerikkalaiskorporaatiot mukaan avaruusolentokysymyksen poliittiseen johtamiseen ottanut uudelleenorganisoinnin arkkitehti, irtisanoutui pestistään presidentin erikoisassistenttina valtion uudelleenjärjestelyssä vuonna 1959 ja siirtyi kampanjoimaan menestyksekkäästi itsensä New Yorkin kuvernööriksi. Rockefellerin maine sekä korporaatiomaailmassa että MJ-12/PI-40:ssä varmisti sekä kontrollin siitä miten avaruusolentojen läsnäoloa tulisi poliittisesti hallinnoida yhä enenevässä määrin MJ-12/PI-40:n ja tiedustelupalvelujen kautta ja miten sotateollisen kompleksin tulisi yhä enenevissä määrin takaisinmallintaa avaruusolentojen teknologiaa. Eisenhower viittasi jäähyväispuheessaan, että ainakin mitä tulee avaruusolentojen läsnäolon poliittiseen hallinnointiin, poliittinen vallankaappaus oli jo tapahtunut. [27] Eisenhower oli sysätty rooliin, jolle oli annettu pelkästään perustuslaillinen validiteetti saada politiikkasuosituksia, jotka perustuivat informaatioon jota presidentillä ei ollut oikeutta riippumattomasti varmistaa todeksi. Se, että Eisenhower oli tätä mieltä, näkyy Eisenhowerin alaisuudessa palvelleen upseerin, prikaatikenraali Stephen Lovekinin, raporteista:

Mutta kävi niin, että Eisenhower ostettiin pihalle. Koska hän ei enää tiennyt tätä, hän menetti hallinnan siitä mitä koko UFO-tilanteessa oikein tapahtui. Hänen viimeisessä puheessaan kansakunnalle hän mielestäni kertoi meille miten sotateollinen kompleksi puukottaisi selkää jos ei ole täysin valppaana... Ja mielestäni hän tajusi, että yhtäkkiä kaikki nämä materiaalit ovat menossa korporaatioiden haltuun, mikä voi olla maallemme vahingoksi. Tämä turhautuminen, mitä muistan siitä, kesti kuukausia. Hän tajusi, että hän oli menettämässä UFO-asian hallinnan. Hän tajusi, että tämä ilmiö tai mikä tahansa sitten hänellä olikaan vastassaan ei olisi menossa parhaisiin käsiin. Ja mitä muistan, hän käytti ilmaisua “Se ei tule olemaan parhaissa käsissä". [28]

Kennedyn hallinto merkitsi tärkeää merkkipaalua avaruusolentokysymyksen toimeenpanovallan valvonnan rapautumisessa. Kennedylle paljastettiin avaruusolentojen läsnäolo, kun hän nuorena senaattorina palvellessaan ulkosuhteiden komiteassa sai kuulla avaruusolentojen läsnäolosta. Kuten hänen republikaaniedeltäjänsä, uusi demokraattipresidentti Kennedy sai tietää, että avaruusolentojen läsnäoloa hallinnoivat salaiset armeijan ja tiedustelun organisaatiot yhdessä MJ-12:n/PI-40:n kanssa, jotka julkistivat tietoja avaruusolennoista tavoilla, jotka olivat puolueellisia tiettyä lopputulemaa kohtaan, mistä kaikkein selvin esimerkki on tarve jatkuvasti rahoittaa kyseisiä ohjelmia. Jos informaatiota todellakin ‘spinnattaisiin’, tämä kun on juuri se mitä Eisenhower ehdottaa, silloin avaruusolentojen läsnäolo olisi pysyvästi kansallisen turvallisuuden uhkien kategoriassa, joka vaatii tiukkaa salassapitoa, minimaalista valtion valvontaa ja törkeitä budjettisummia. Amerikkalaiskorporaatioiden mukaantulo asevoimien sopimuksiin tarkoitti, että toimeenpanovallan valvonta ei enää onnistuisi löytämään todellista avaruusolentojen läsnäolon merkitystä tai mitä salaiset organisaatiot oikeasti olivat tekemässä. Se, ettei mitenkään pysty tarkistamaan tai varmistamaan salaisten organisaatioiden toimittamaa informaatiota, joiden epäiltiin ‘spinnaavan’ sitä tavalla, joka tuki tiettyjä lopputulemia, oli varmastikin Eisenhowerin huolenaiheena ja ongelma, jonka Kennedy myös sai vastaansa.

Kennedy ja hänen luotettavimmat neuvonantajansa selvästi näkivät kovasti vaivaa saadakseen toimeenpanovallan jälleen valvontansa alle, mutta olivat samalla tavoin turhautuneita kuten Eisenhower ja hänen neuvonantajansa. Kennedyn kansainvälisten asioiden erikoisassistentti (eli kansallisen turvallisuuden neuvonantaja) McGeorge Bundy ja muut kabinetin jäsenet puolustus- ja ulkoministeriöistä, CIA:n johtaja ja pääesikunnan päällikkö olivat todennäköisimmät MJ-12:n jäösenet, mutta tämä ei ilmeisesti auttanut Kennedyä saamaan aikaan hänen vaatimia muutoksia. Entisen Air Force Onen stuertin Bill Holdenin mukaan hän ja Kennedy kävivät seuraavanlaisen keskustelun lentäessään Eurooppaan kesällä 1963: ”Mitä mieltä olette UFOista, hra presidentti?” Kennedy vakavoitui hetkeksi ja vastasi, ”Haluaisin kertoa kansalle UFO-tilanteesta… mutta käteni ovat sidotut.” [29] Rockefellerin institutionaaliset reformit tekivät mahdottomaksi kenellekään, edes istuvalle presidentille, saada haltuunsa avaruusolentojen läsnäolon poliittista päätöksentekoprosessia.

Kennedyn toimet saada toimeenpanovallan valvonta ja kumota häiritsevä todellisuus, jossa sotateollinen kompleksi toimi ilman valvontaa avaruusolentojen läsnäolon parissa sekä vaikutti siihen miten avaruusolentokysymystä hallinnoitiin poliittisesti johti eskaloituneeseen sarjaan yhteydenottoja. Esimerkiksi Kennedyn aloite parantaa suhteita Neuvostoliittoon Nikita Hruštšovin alaisuudessa ja tehdä yhteistyötä enemmän avaruusolentojen läsnäoloon vastaamisessa selvästi häiritsivät niitä salaisia organisaatioita, joilla oli todellista vaikutusvaltaa siihen miten poliittisesti hallinnoida avaruusolentokysymystä. On löydetty dokumentteja, jotka tukevat ideaa siitä, että Kennedy halusi saada aikaan laajempaa yhteistyötä Neuvostoliiton kanssa, ja että sotateollinen kompleksi vastusti tätä. [30] Lisäksi on väitetty, että Kennedy antoi ultimaatumin MJ-12:lle, jossa “hän aikoi paljastaa avaruusolentojen läsnäolon Amerikan kansalle seuraavana vuonna [1964], ja määräsi suunnitelman kehitettäväksi hänen päätöksen toteuttamiseksi.” [31]

Rockefellerin alaisuudessa toteutettu institutionaalinen uudelleenjärjestely teki mahdolliseksi amerikkalaiskorporaatioille osallistua erittäin salaisiin ohjelmiin asevoimiin ja tiedustelupalveluihin upotettujen salaisten organisaatioiden kanssa, ja tätä demokraattien nousukaspresidentin ei annettu kumota, joka oli sitoutunut kansallisesti ja kansainvälisesti läpinäkyvämpään ja yhteistyöllisempään toimintaan poliittisesti hallinnoida avaruusolentokysymykstä. On todennäköistä, että Kennedyn salamurha oli osittain kytköksissä hänen pyrkimyksiinsä saada takaisin kontrolli avaruusolentokysymyksestä. [32] Vastuuhenkilöt ovat voineet olla minkä tahansa salaisen organisaation jäseniä, joiden mielestä Kennedyn politiikka uhkasi niiden operaatioita. Tämän Kennedyn hallinnon kriisin lopputulema olisi ollut se, että muodollinen politiikasta päättävä ryhmä, MJ-12, olisi alkanut tehdä politiikkasuosituksia ilman presidentin hyväksyntää. Tämä merkitsi irtaantumista Eisenhowein hallinnon toimintatavasta, jossa Eisenhowerilla oli ainakin muodollinen velvollisuus antaa hyväksyntänsä toteutettaville suurille MJ-12:n politiikkasuosituksille.

Kennedyn salamurha merkitsi kulminaatiota prosessissa, joka oli ‘de facto poliittinen vallankaappaus’, jossa avaruusolentojen läsnäolon toimeenpanovallan valvonta loppui alle vuosikymmenessä. Eisenhowerin republikaanikytkökset ja Rockefellerin valinta uudelleenorganisoimaan valtionhallinnon rakenteita sekä hänen roolinsa avaruusolentojen läsnäolon poliittisen hallinnoinnin reformoinnissa johti käytännössä toimeenpanovallan valvonnan rapautumiseen avaruusolentokysymyksessä. Eisenhower sai tietää myöhemmin, että hänen hallintonsa oli menettänyt kontrollin, ja että käynnissä oli ‘hiljainen poliittinen vallankaappaus’. Kennedyn epäonnistuneet pyrkimykset saada takaisin kontrolli sekä hänen salamurhansa merkitsivät käännekohtaa toimeenpanovallan valvonnan rapautumisessa. Rooseveltin ja Trumanin hallintojen kaltainen toimeenpanovallan valvonta, jossa presidentti ja hänen vanhemmat neuvonantajansa olivat täysin tietoisia ja kontrolloivat avaruusolentojen läsnäolon poliittista johtamistapaa oli nyt kaukainen muisto vain. Todellinen kontrolli siitä miten poliittisesti hallinnoida avaruusolentojen läsnäoloa oli livahtanut salaisten organisaatioiden käsiin, jotka toimivat salassa ilman toimeenpanovallan valvontaa ja ylellisillä budjeteilla. On täten ymmärrettävää miksi, ainakin byrokraattisesta katsantokannasta jos ei niinkään kansallisen turvallisuuden näkökulmasta, että salaisilla organisaatioilla oli vahva intressi ylläpitää status quoa ja vastustaa pyrkimyksiä, jotka johtaisivat suurempaan läpinäkyvyyteen ja toimeenpanovallan valvontaan.

Keskeisenä politiikkaa koordinoivana ryhmänä MJ-12/PI-40 oli selvästi ollut tietoinen tällaisen ‘de facto poliittisen vallankaappauksen’ eduista ja todennäköisesti ollut roolissa tukemassa, jos ei sitten päävastuullisena, avaruusolentokysymyksen kaikkien aspektien toimeenpanovallan rapauttamista. MJ-12/PI-40 oli institutionaalisesti asemoitu hyötymään suuresti toimeenpanovallan valvonnan vähenemisestä, mikä tarkoitti että presidentin hallinnot tiesivät vähemmän siitä mitä avaruusolentokysymyksissä tapahtuu, ja he olisivat joutuneet luottamaan MJ-12:n/PI-40:n saadakseen tarkkaa informaatiota siitä mitä sotateollisessa kompleksissa tapahtuu. MJ-12/PI-40 voisi olla roolissa koordinoimassa politiikkaa, eikä presidentti tai hänen neuvonantajansa valvoisi tai vastustaisi sitä mitenkään, eikä heillä ollut minkäänlaista keinoa vahvistaa tai haastaa heille avaruusolentokysymystä hoitavien salaisten organisaatioiden tarjoamaa informaatiota ja/tai MJ-12/PI-40:n heille tarjoamia politiikkasuosituksia. Presidentin hallintojen kyvyttömyys saada itsenäistä ja tarkkaa informaatiota avaruusolentojen läsnäolosta tarkoitti, että MJ-12/PI-40 kykenisi spinnaamaan saatavilla olevaa informaatiota omaan suuntaansa tuottaakseen poliittisia lopputulemia, jotka olivat linjassa MJ-12/PI-40:n prioriteettien ja tarpeiden kanssa. Yksi näistä tarpeista oli varmistaa autonomian aste, joka minimoisi toimeenpanovallan puuttumisen toimiin, joiden MJ-12/PI-40 oli todennäköisesti päättänyt olevan presidenttien kanslioiden kokemuksen ja kyvykkyyksien ulkopuolella, jotka parhaimmillaankin olivat vain tilapäisiä toimijoita avaruusolentojen läsnäolon poliittisessa hallinnoinnissa. Toimeenpanovallan valvonnan menettäminen tarkoitti, että MJ-12/PI-40 muuttui pääpeluriksi määritettäessä sitä miten avaruusolentojen läsnäoloa hallinnoitaisiin poliittisesti. [33] Tämä johti neljänteen vaiheeseen avaruusolentojen läsnäolon poliittisessa johtamisessa — salaisten organisaatioiden autonomian ja rankaisematta jättämisen aikaan.

Neljäs vaihe: Salaisten organisaatioiden autonomian ja rankaisematta jättämisen aika

Presidentti Lyndon Johnson, kuten Kennedy, ei saanut MJ-12:n/PI-40:n luottamusta ja häneltä yksinkertaisesti evättiin tieto koskien avaruusolentojen läsnäoloa. [34] MJ-12/PI-40 operoi Johnsonin hallinnon aikaan ilman toimeenpanovallan valvontaa ja poliittisesti hallinnoi avaruusolentojen läsnäoloa koordinoimalla neljän pääalueen välillä. Ensimmäinen oli eri asevoimain haaroihin upotetut salaiset organisaatiot, jotka ovat osa avaruusolentojen teknologiaa aseisiin takaisinmallintavaa sotateollista kompleksia. Toinen oli tiedusteluorganisaatiot, jotka yrittivät kerätä informaatiota avaruusolentojen toiminnasta, avaruusolentojen agendasta, perustaa kommunikaatiokanavia avaruusolennoille, ja jotka on upotettu CIA:n, NSA:n ja DIA:n. Kolmas oli presudentti ja hänen neuvonantajansa, jotka eivät ole täysin tietoisia avaruusolentojen läsnäolon täydestä laajuudesta, jotka olivat kuitenkin ainakin tietoisia näiden salaisten organisaatioiden olemassaolosta ja MJ-12/PI-40:n roolista politiikan koordinoinnissa. [35] Neljäs ja viimeinen alue oli kongressi ja kansa, jotka on pidetty kaikkein eniten pimennossa ihaeesta, jotka eivät yksinkertaisesti tiedä avaruusolentojen läsnäoloa hoitamaan perustetuista salaisista organisaatioista.

Ilmavoimien tutkimus Project Blue Book alkoi Trumanin hallinnon lopulla, ja se oli, eversti Philip Corson mukaan, joka palveli Eisenhowerin hallinnossa ja joka oli myös saanut briiffausta Pentagonin salaisesta avaruusolentojen teknologian takaisinmallinnusprojektista, “alusta lähtien puhdasta mediapeliä”, joka oli suunniteltu pitämään kansan huomio keskustelussa siitä oliko UFOja ohjanneiden avaruusolentojen olemassaolosta olemassa riittävästi todistusaineistoa. [36] Project Blue Bookin päättyminen vuonna 1969 kertoi avaruusolentojen läsnäoloa poliittisesti hallinnoivien luottamuksesta, että lukemattomat UFO-havainnot ja julkiset raportit kohtaamisista avaruusolentojen kanssa eivät olisi enää uhka viralliselle linjalle, avaruusolentojen läsnäolon paljastamatta jättämiselle.

Roolissaan keskeisenä politiikkaa koordinoivana elimenä avaruusolentojen läsnäoloa hoitavien salaisten organisaatioiden verkostossa MJ-12/PI-40 nyt otti tiukasti kontrolliinsa sen miten avaruusolentojen läsnäoloa poliittisesti hallinnoitaisiin. MJ-12/PI-40:n päätehtävän ja sen keskeisten pelurien identifioiminen on täten keskeistä ymmärrettäessä sitä miten avaruusolentojen läsnäoloa poliittisesti johdettiin ja kuinka avaruusolentokysymyksen toimeenpanovallan valvonnan rapautuminen ja MJ-12/PI-40:n autonomia vaikuttaisivat tulevien presidenttien hallintoihin. MJ-12/PI-40:n organisatorinen funktio voidaan rinnastaa shakkipelaajaan, joka joutuu hoitelemaan koko joukon nappuloita, joilla kaikilla on eri funktio, arvot ja vahvuudet, päästäkseen lopulliseen tavoitteeseen: voittoon. Tämä tarkoittaa, että MJ-12/PI-40:n päärooli oli kehittää suuri strategia avaruusolentokysymyksen hoitoon mitä tulee avaruusolentojen rotujen moninaisuuteen, niiden eri agendoihin ja aktiviteetteihin sekä ulkovaltojen hallituksiin ja salaisiin organisaatioihin shakkilaudan yhdellä puolella (vastustaja), ja toisella puolella neljään pääalueeseen, joista laudan toisen puolen nappulat koostuivat. MJ-12/PI-40:n strategisen roolin arkkitehti oli Nelson Rockefeller ja Council on Foreign Relations, joka olennaisesti suunnitteli institutionaaliset säännöt, joiden mukaan MJ-12/PI-40 olisi kanssakäymisissä muiden avaruusolentokysymyksen eri aspekteja hoitavien tahojen kanssa. On olemassa vahvaa näyttöä ilmiantajatodistuksien perusteella, että Special Studies Groupin, joka oli MJ-12/PI-40:n ulkopiiri, mestaristrategi oli Rockefellerin suojatti tohtori Henry Kissinger, jonka kokemus avaruusolentojen läsnäolon hoidosta meni pidemmälle kuin mitä julkisuudessa kerrotaan. [37]

Henry Kissingerin merkittävyys PI-40:n mestaristrategina

On olemassa merkittävää näyttöä siitä, että Natsi-Saksa oli osittain onnistunut takaisimallintamaan alasammutun avaruusolentojen aluksen, jonka natsit löysivät 1930-luvulla. [38] Natsitiedemiesten osittain menestyksekäs pyrkimys ymmärtää ja takaisinmallintaa tätä avaruusolentojen teknologiaa oli tärkeä tekijä Natsi-Saksan aseteknologian kehitysohjelmassa ja sodankäynnin pitkittämisessä, jonka aikana näitä uusia asejärjestelmiä otettiin käyttöön. Toisen maailmansodan päättyessä Yhdysvaltain armeijan vastatiedustelujoukot käynnistivät huippusalaisen projektin, jolla siirtää maasta toiseen samat natsitiedemiehet, jotta he voisivat käyttää natsien osaamista hyödykseen. ‘Operation Paperclip’, kuten tätä operaatiota kutsuttiin, siirsi satoja natsitiedemiehiä hyvinrahoitettuihin sotatieteellisiin laboratorioihin, jotka oli luotu valmistamaan aseita sotaan. [39] ‘Operation Paperclipin’ vähemmän tunnettu nimi oli nuori, saksaa puhuva, juutalaistaustainen, amerikkalainen tiedustelu-upseeri Henry Kissinger.

Kissinger syntyi toukokuun 27. päivä 1923 Baijerissa, Fürthissa, ja palveli armeijan vastatiedustelujoukoissa vuosina 1943-46. Toisen maailmansodan lopulla hän pysyi aktiivipalveluksessa Länsi-Saksassa. Hänet siirrettiin 970. vastatiedustelujoukkueeseen, jonka ‘virallisiin’ tehtäviin kuului entisten natsien rekrytointi neuvostovastaisiin operaatioihin Neuvostomaihin. [40] Kissingerin puolueettomuus oli todellisuudessa keskeisessä asemassa ‘Operation Paperclipissa’ — rooli, joka leimasi häntä armeijan tiedustelupiireissä henkilönä, joka oli älykäs ja osasi strategisen ajattelun kuinka parhaiten hoitaa tärkeimpiä Yhdysvaltaa koskettavia strategiakysymyksiä — siinä miten parhaiten vastata avaruusolentojen läsnäoloon. [41]

Kissinger palasi USA:n ja vuonna 1947 meni Harvardin yliopistoon kandiopiskelijaksi. Kissinger kuitenkin piti yhteytensä armeijaan ja toimi kapteenina sotilastiedustelureservissä. Tämä mahdollisti hänen jatkaa keskeisessä roolissa avaruusolentokysymyksessä, kun Trumanin hallinto linjasi korkeimman tason politiikkaa. Vuoteen 1950 mennessä Kissinger oli nyt valmistunut ja työskenteli osa-aikaisena Pentagonille. Hän kulki toistamiseen Washingtoniin — konsulttina operaatiotutkimuslaitokselle, joka oli pääesikunnan suorassa alaisuudessa. Operaatiotutkimuslaitos ‘virallisesti’ teki huippusalaista tutkimusta aiheista kuten entisten saksalaisten agenttien ja natsipuolueiden kannattajien hyödyntämisestä CIA:n salaisessa toiminnassa. Kissingerin viralliset tehtävät olivat jälleen kerran pelkkä peite hänen roolilleen koordinoida entisiä natsitiedemiehiä salaisiin projekteihin takaisinmallintamaan avaruusolentojen teknologiaa ja hoitamaan monenmoisia tiedustelullisia ja strategisia kysymyksiä avaruusolentojen läsnäoloon liittyen.

Vuonna 1952, saatuaan tohtorin paperit, Kissinger ryhtyi Psychological Strategy Boardin johtajan konsultiksi, joka oli kansallisen turvallisuuden neuvoston toimeenpaneva haara monissa salaisissa psykologisissa ja puolisotilaallisissa operaatioissa. Näin Kissingerin rooli laajeni käsittelemään avaruusolentojen läsnäoloa ympäröiviä lukuisia poliittisia kysymyksiä. Kissingerin sisäpiirin tietämys Operation Paperclipistä ja avaruusolentojen läsnäolosta, yhdistettynä hänen strategiseen ajattelukykyynsä, teki hänestä sellaisen joka voisi nopeasti ottaa nimekkään aseman avaruusolentojen läsnäoloa ympäröivässä päätöksentekohierarkiassa. Council on Foreign Relationsin jäsenenä Kissinger oli epäilemättä tullut muiden nimekkäiden jäsenten tietoon henkilönä, joka kykeni johtajuuteen avaruusolentokysymyksessä. Vuonna 1954 presidentti Eisenhower nimitti Nelson Rockefellerin hänen kylmän sodan erikoisassistentikseen, pestiin joka virallisesti liittyi ‘CIA:n salaoperaatioiden valvontaan ja hyväksyntään‘. Tämä oli peite Rockefellerin todelliselle roolille MJ-12:n johdossa sekä Yhdysvaltain ulkopolitiikan johdossa uunituoreiden Orionin tähdistöstä tulleiden avaruusolentojen kanssa solmittujen ‘salaisten sopimusten’ jälkimainingeissa. [42] ‘Sopimus’ on ollut monenlaisen spekuloinnin kohteena, mutta useat entiset armeijan ja tiedustelupalvelujen ‘tietovuotajat’ ovat paljastaneet sen olemassaolon ja sisällön. [43]

Vuonna 1955 Kissinger ryhtyi kansallisen turvallisuuden neuvoston operaatioita koordinoivan lautakunnan — ulkovaltoja vastaan tehtyjen operaatioiden kaikkein korkein poliittinen elin — konsultiksi. Kissingerin analyyttiset ja strategiset kyvyt olivat käytössä sekä Yhdysvaltain politiikassa koskien ulkovaltoja vastaan toteutettuja salaisia operaatioita että avaruusolentoja vastaan toteutettuja salaisia operaatioita. [44] Kissingerin rooli salaisissa operaatioissa, hänen läheinen suhteensa Nelson Rockefelleriin, hänen intellektuaaliset kyvykkyytensä, kaikki yhdessä johtivat hänen vaikutusvaltansa tasaiseen kasvuun. Rockefeller ja muut salaisissa organisaatioissa toimivat ymmärsivät vaaran, joka syntyi kun ei koordinoitu avaruusolentoja ja takaisinmallinnusta koskevaa salaista politiikkaa yhdessä perinteisempien ulkopolitiikan ongelmien kanssa, jotka olivat kansan huomion keskipisteenä.

Useiden laajojen ongelmien koordinointi vaatii jonkun, jolla on strategista ajattelukykyä koordinoida näitä kahta alaa. Kissingerin kyvyt saivat Rockefellerin, Council on Foreign Relationsin johtokunnan ja sotilastiedustelun huomion sopivana henkilönä tähän hommaan. Rockefeller oli keskeinen hahmo nimitettäessä Kissingeriä PI-40:n johtoasemaan, Study Groupiin joka tarjosi politiikkasuosituksia MJ-12:lle erityisesti reaktiona Orionin tähdistöstä saapuneiden avaruusolentojen kanssa solmitulle sopimukselle ja yleisesti koko avaruusolentojen läsnäoloon. [45]

PI-40:n johtajana ja keskeisenä strategistina Kissinger on varmasti ollut tietoinen tarpeesta hallinnoida poliittisesti avaruusolentojen läsnäoloa varmistamalla MJ-12:n ja PI-40:n autonomia ja koittaa tehdä toimeenpanovallan valvonnasta tehotonta. MJ-12/PI-40 oli kasvattanut institutionaalista valtaansa niin, että se kykeni nyt vaikuttamaan poliittisesti koko valtionhallinnon toimeenpanovaltaan. Voimakkaalla vaikutusvallalla, jos ei suoraan täysin kontrolloiden, presidentinkansliat toisensa jälkeen nähtiin kriittiseksi osaksi sitä miten avaruusolentojen läsnäoloa tulisi poliittisesti hallinnoida, ja Rooseveltin ja Trumanin hallintojen merkittävä piirre, toimeenpanovallan valvonta, käytännössä lakkautettiin.

MJ-12:n tarvetta kontrolloida/vaikuttaa tuleviin hallintoihin kärjisti ironia siitä, että vaikka useimmat kansallisen turvallisuuden viranomaiset, poliitikot, uutismedia ja kansa uskoivat, että Neuvostoliitto oli suurin uhka Yhdysvaltain kansalliselle turvallisuudelle, Yhdysvallat itse asiassa teki salaa yhteistyötä laajalti Neuvostoliiton kanssa avaruusolentokysymyksen parissa. Tämä tarkoitti, että kylmän sodan retoriikan ja kansan huomion ja resurssit vaatineiden sotilaskonfliktien alla tehtiin salaisia operaatioita näiden osapuolten yhteisenä uhkana pitämää tahoa vastaan. [46] Yhdysvallat ja Neuvostoliitto olivat strategisia kumppaneita mitä tulee avaruusolentokysymyksen hoitoon, kun taas ne samalla olivat strategisia kilpailijoita kylmän sodan geopolitiikassa. Tämä tarkoitti, että kylmän sodan vihamielisyydet olivat suurelta osin teatteria, joka auttoi suuntaamaan kansan huomion pois siitä mitä oikeasti tapahtui. Tällainen teatteri toimisi ainoastaan, jos kaikkein korkeimmat viranomaset presidentinkansliassa olivat tietoisia avaruusolentojen läsnäolosta, ikään kuin lepyttelemässä kovalinjaisempia politiikanlaatijoita, jotka uskoivat kylmän sodan olevan totta ja jotka olivat oikeasti valmiita käyttämään ydinaseita Neuvostoliittoa vastaan sen hyökätessä.

Tuleviin presidentinkanslioihin vaikuttaminen onnistuisi vain sijoittamalla PI-40:n ydinjäseniä tulevien presidentinkanslioiden korkeisiin asemiin, jotta varmistettaisiin ettei avaruusolentojen läsnäoloa paljastettaisi ja jotta lepyteltäisiin kylmän sodan vihamielisyyksiä. Kennedyn/Johnsonin hallinnoissa tämä henkilö oli McGeorge Bundy, yksi alkuperäisistä PI-40:n jäsenistä, joka kansallisen turvallisuuden neuvonantajaksi päästyään istui myös MJ-12:n puheenjohtajan paikalle. [47] Nixonin hallinnon tapauksessa tämä saavutettaisiin vieläkin nimekkäämpien PI-40 -jäsenten sijoittamisella, jotka kontrolloivat presidentti Nixonia tarpeen tullen.

Nixonin hallinnossa tämä henkilö oli kukas muukaan kuin Henry Kissinger, joka astui julkisuuteen vuonna 1968 nimitettäväksi juuri vaaleilla valitun Nixonin kansallisen turvallisuuden neuvonantajaksi. Kissingerin nimityksessä keskeinen hahmo oli Nelson Rockefeller, joka oli hävinnyt Nixonille vuoden 1968 republikaanien ehdokasnimityksen, ja tämän jälkeen järjestellyt suojattinsa Nixonin tiimiin. [48] Kissinger aikoi keskittää ulkopolitiikan teon Valkoiseen taloon ja kansallisen turvallisuuden neuvostoon, mikä näin varmistaisi hänelle keskeisen roolin sekä Yhdysvaltojen ulkopolitiikan muokkaajana että myös avaruusolentokysymyksen politiikan muokkaajana hänen roolissaan MJ-12:n johtajana. Kun otetaan huomioon hänen pitkä historiansa Special Studies Groupissa/PI-40:ssä niiden perustamisesta lähtien, Kissinger olisi kaikkein kokenein ja voimakkain MJ-12:n johtaja Nelson Rockefellerin jälkeen. [49]

Seymour Hershin kriittisessä Kissingerin elämänkerrassa koskien hänen Vietnamin sodan aikaista johtamistapaansa käy ilmi, että Kissinger aikoi hamuta niin paljon valtaa kuin vain mahdollista hoitamalla kansainvälisiä asioita. [50] Kissinger systemaattisesti kaivoi maata muiden jalkojen alta, jotka uhkasivat hänen kontrolliaan kansainvälisistä asioista, erityisesti uuden ulkoministerin William Rogersin ja muiden Nixonin hallinnon keskeisten poliittisten päätöksentekijöiden alta. [51] Kissinger kuvataan Hershin elämänkerrassa paranoidina poliitikkona, joka aikoo viedä vallan muilta, joilta hänen mukaansa puuttui hienovaraisuus ja terävyys ulkopoliittisten kysymysten hoidossa. Kissingerin johtamistyyli oli varmistaa, että kaikki informaatio kulki hänen kauttaan ja että hän toimi Nixonin ulkopolitiikan prioriteettien ja ajattelun pääsuodattimena. Kissingerin entisen avustajan Morton Halperinin kirjoittama kappale kertoo Kissingerin poliittisesta johtamistavasta:

Tammikuun 25. päivänä 1969, viisi päivää presidentin astuttua valtaan, kansallisen turvallisuuden neuvosto kokoontui ensimmäiseen kokoukseensa. Asialistalla oli Vietnam, ja Halperin, joka nyt oli selkeästi Kissingerin avustajien ykkösnimi, nimitettiin tekemään tiivistelmät kaikista tutkielmista ja valmistelemaan muistiota näiden pohjalta presidentille. Hän huolellisesti listasi eri vaihtoehtoja kahden tai kolmen sivun tiivistelmässä, jätti tilaa presidentille merkitä hänen vaihtoehtonsa. Idea oli pienentää presidentin työtaakkaa: jos Nixon valitsi lukea liitteenä olevat dokumentit, hän voisi vain läpikäydä Halperinin tiivistelmän (joka toki sai Kissingerin julkaisuluvan) ja tehdä päätöksensä. Henry rakasti tiivistelmää ja piti sitä loistavana. Mutta ‘Mort’, hän sanoi, ‘et ole sanonut presidentille mitä vaihtoehtoja meidän pitäisi valita.’”

“Ajattelin itselleni”, Halperin muistelee, “että meidän ei pitäisi valita puoliamme; meidän pitäisi vain lähettää tiivistelmät vaihtoehdoista.” Vuosia myöhemmin Halperin tajusi miten naiivi hän oli ollut: “Henry oli julkisesti sanonut, että me aiomme hoitaa presidentin asiat. En tiennyt, että Henry halusi antaa hänelle vaihtoehdot, joista presidentti päättäisi. Olin yllättynyt -- koska edelleen uskoin mitä Henry oli sanonut.” Kissingerin tiivistelmäpaperit, suosituksineen, muuttuivat kaikkein salaisimmiksi dokumenteiksi Nixonin Valkoisessa talossa. [52]

Kissingerin poliittinen johtamistyyli hallinnossa oli merkittävä, sillä se tarjoaa oivallusta PI-40:n päätöksentekotyyliin Kissingerin alaisuudessa hänen ollessaan Study Groupin johtaja, ja myöhemmin MJ-12:n kun hänestä tuli sen johtaja Nixonin/Fordin hallinnoissa. [53]

Kissingerin roolia Yhdysvaltain ulkopolitiikan ohjaksissa saneli hänen ‘realpolitik’-periaatteensa. Realpolitik oli malli hänen lempivaltiomiehensä toiminnasta, 1800-luvun saksan kanslerin, Otto Von Bismarkin, joka taidokkaasti hoiteli kansainvälisiä liittoja ja rajoitettuja sotia muuttaakseen Preussin/Saksan suurvallaksi ilman, että Saksaa vastaan oltaisiin liittouduttu kansainvälisesti. [54] Bismarkille kansainvälineen politiikka oli suurta shakkipeliä, jossa moraali ja tunteet olivat sivuroolissa, ja mikä oikeasti merkitsi oli omien resurssien taidokas käyttö omien strategisten päämäärien saavuttamiseksi oman vallan maksimoimiseksi. [55] ‘Realpolitik’ dominoi Kissingerin näkökulmaa kansainvälisessä politiikassa paikoissa kuten Laos, Kamputsea, Chile ja Itä-Timor, joissa moraali ja tunteet eivät olleet minkäänlaisessa asemassa kohdeltaessa näitä maita puhtaina pelinappuloina kansainvälisessä shakkipelissä, jossa Yhdysvallat kilpaili Neuvostoliittoa vastaan ja maksimoi geopoliittista valtaansa, jossa samaan aikaan tehtiin strategista yhteistyötä ja vastattiin avaruusolentojen läsnäoloon. Yleisesti ei ole kuitenkaan tiedossa, että Kissinger otti käyttöön saman roolin Yhdysvaltain politiikkaa ohjaillessaan siihen miten se vastaisi avaruusolentojen läsnäoloon. Moraali ja tunteet olivat parhaimmillaankin toisarvoisia, kun Yhdysvallat asteittain paransi resurssejaan strategista asemaansa parantaakseen puhuttaessa avaruusolentojen vierailusta Maapallolle. Näiden ihmiskunnan kanssa kanssakäymisessä olleiden avaruusolentojen sekä niiden toiminnasta tietoisia olevien salaisten organisaatioiden moraalinen suuntautuminen eivät saaneet Kissingerin realpolitikissa paljoakaan painoarvoa. Se, mikä oli merkitsevää, oli se miten paljon avaruusolennot tarjoaisivat resursseja amerikkalaisille salaisille organisaatioille parantamaan aseteknologiaa ja näin amerikkalaisten strategista asemaa avaruusolentoihin verrattuna. Kissingerin realpolitik oli tapa jolla monimutkaiset poliittiset, yhteiskunnalliset, taloudelliset ja ympäristölliset ongelmat voitiin ratkaista avaruusolentojen läsnäolosta puhuttaessa. Kissingerin rooli oli samanlainen kuin hänen 1800-luvun sankarin, Bismarkin. Kissinger olisi muuttamassa Yhdysvaltoja dominantiksi globaaliksi vallaksi, joka käsittelisi avaruusolentoja samanarvoisina, synnyttämättä planeettainvälistä sotaa yhden tai useamman avaruusolentojen rodun kanssa, mikä tarkoittaisi loppua Yhdysvaltain suvereniteetille ja vapaudelle. Kissingerin läheiset suhteet Rockefellerin sukuun varmistivat, että amerikkalaiskorporaatiot jatkaisivat keskeisessä roolissa avaruusolentojen läsnäolon poliittisessa hallinnoinnissa.

Kissinger Nixonin hallinnossa samanaikaisesti oli korkeassa asemassa Yhdysvaltain ulkopolitiikassa ja sen salaisessa ‘ulkoplanetaarisessa’ politiikassa MJ-12/PI-40:n kautta, ja tästä seuraa, että avaruusolentojen läsnäolon poliittinen hallinnointi oli muutaman harvan käsissä, joiden aikeena oli hamuta niin paljon valtaa kuin mahdollista, eikä heidän aikeena ollut hetkeäkään jakaa sitä MJ-12:n/PI-40:n ulkopuolisille, joita pidettiin kokemattomina ja joilta puuttui poliittinen hienovaraisuus ja äly käsitellä avaruusolentokysymyksen monimutkaisuuksia. Eisenhowerin varoitus siitä, että avaruusolentokysymyksen poliittinen hallinnointi “ei olisi parhaissa käsissä” vaikutti yhtäkkiä profetialta.

Carterin ja Clintonin hallintojen poliittinen kyvyttömyys ja Reaganin uhka

Jimmy Carterin vaalivoitto vuonna 1976 toi mukanaan demokraattipresidentin, joka oli julistanut paljastavansa maailmalle totuuden avaruusolentojen läsnäolosta heti valtaan päästyään. Carter oli ensimmäinen amerikkalaispresidentti, joka oli julkisesti sanonut nähneensä UFOn. [56] Carter kuitenkin sai tietää, että presidenttinä hän olisi kyvytön saamaan tietää koko totuutta amerikkalaisten avaruusolentojen läsnäoloon liittyvistä salaisista ohjelmista, ja vielä vähemmän vaikuttaa siihen miten avaruusolentojen läsnäoloa poliittisesti hallinnoitaisiin. Vaikka hänen kansallisen turvallisuuden neuvonantajansa Zbigniew Brzezinski olikin eräs PI-40:n ensimmäisistä johtajista ja nyt saisi MJ-12:n johtajan paikan Kissingeriltä, Carter ja hänen pääneuvonantajansa saivat tietää, että heiltä yksinkertaisesti evättiin pääsy tarpeelliseen avaruusolentojen läsnäoloa koskevaan tietoon, mikä teki tuskallisen selväksi, että avaruusolentojen läsnäoloa ei toimeenpanovalta valvonut. [57]

Carterin hallinnon rahoittama projekti Stanford Research Institutessa toukokuussa 1977, jossa tutkittiin viestintää avaruusolentojen kanssa, lopetettiin neljäkuukautta myöhemmin Pentagonin painostuksesta. Pentagon yksinkertaisesti uhkaili SRI:n johtoa, että se lakkauttaisi SRI:n rahoituksen mikäli SRI jatkaisi toimintaa Valkoisen talon kanssa. [58] Avaruusolentojen viestintäprojektin häslingin jälkeen Carter ja hänen neuvonantajansa pian tunnustivat, että he olivat ‘pikkupelureita’ avaruusolentokysymyksessä. Tämä kyvyttömyys poliittisesti hallinnoida avaruusolentojen läsnäoloa on hyvin voinut olla kriittinen tekijä Iranin vallankumouksessa, joka niin kovasti nakersi Carterin uudelleenvalintamahdollisuuksia. [59]

Republikaanien valintakampanja vuonna 1980 toi mukanaan uuden ulottuvuuden avaruusolentojen läsnäolon polittiseen johtamistapaan. Ronald Reagan esiintyi kampanjassa kommunisminvastaisena ristiretkeläisenä, jonka näkemys oli, että ainoastaan voimakkaan sotilaallisen aseman avulla neuvottelu oli keino vastustaa Neuvostoliiton uhkaa globaalille demokratialle. Yksityisyydessä Reaganilla oli kuitenkin samanlaisia näkemyksiä avaruusolentojen läsnäolosta sekä siitä miten hänen mielestään ‘avaruusolentojen ihmiskunnalle aiheuttamasta uhasta’ tulisi neuvotella voimakkaasta sotilaallisesta asemasta. [60] Kuten hänen edeltäjänsä presidentti Carter, Reagan oli kohdannut UFOja. [61] Toisin kuin Carter, kuitenkin, hän kehitti vahvan uskomuksen siitä, että avaruusolentojen läsnäolo oli uhka ihmiskunnalle ja että se tuli pitää kurissa sotilaallisen mahdin avulla. Sitä vastoin hänen republikaanien ehdokasvaalien vastustajansa entinen CIA-johtaja George Bush toi mukanaan maltillisen republikaani-ideologian — ideologian joka oli johdonmukaisempi hänen näkemystensä kanssa MJ-12:sta/PI-40:stä, joiden jäsen Bush oli aiemmin ollut, sekä Henry Kissingerin näkemysten kanssa, joka nyt oli MJ-12/PI-40:n kiistämätön mestaristrategi, jolla oli yli 40 vuotta kokemusta avaruusolentojen läsnäolon hoidosta. Reaganin valinta Bushin ohi on varmasti ollut pettymys Kissingerille ja MJ-12/PI-40:lle sekä sen suhteen miten mukaan tuotiin ‘ulkopuolinen’, joka vaikutti MJ-12/PI-40:n kykyyn poliittisesti hallinnoida avaruusolentojen läsnäoloa, mutta myös siksi, koska se mahdollisti vaarallisten elementtien syntyä tätä läsnäoloa hallinnoiviin salaisiin pyrkimyksiin.

MJ-12/PI-40 Kissingerin alaisuudessa oli täysin tietoinen avaruusolentojen läsnäolon monimutkaisuuksista liittyen eri rotuihin ja orientaatioihin sekä sen varmistamiseen, että useiden asevoimiin ja tiedustelupalveluihin upotettujen salaisten organisaatioiden toimintaa koordinoitaisiin tavalla, joka piti yllä ‘globaalia valtatasapainoa’. Kissinger ja MJ-12/PI-40 oli eniten huolissaan amerikkalaisten asevoimien ja/tai tiedustelupalvelujen salaisten organisaatioiden riskistä ottaa yhteen avaruusolentojen rotujen kanssa, joka voisi taantua suuren mittakaavan konfliktiksi, mikä johtaisi ‘maailmojen sotaan’. ‘Bismarkilainen’ mestaristrategi Kissinger oli huolissaan ‘valtatasapainon’ ylläpitämisestä samalla, kun hän paransi Yhdysvaltain strategista asemaa avaruusolentoja vastaan. PI-40, joka jälleen kerran oli Kissingerin hallinnassa hänen palveltuaan täyden kauden MJ-12:ssa, pyrki näin ollen hillitsemään Yhdysvaltain asevoimien sisäisten salaisten organisaatioiden ‘sotilaallista seikkailua’, joka parhaimmillaankin oli liian hyökkäävä ja pahimmillaan globaalia aseellista konfliktia tavoittelevat avaruusolentojen rodut saattaisivat soluttautua niihin. [62] MJ-12/PI-40 oli eniten huolissaan mahdollisuudesta, että salaiset sotilasorganisaatiot, jotka olivat taipuvaisia sotilaalliseen seikkailuun ja/tai avaruusolennot olivat niihin soluttautuneet, vaikuttaisivat presidentin kansliaan kohtuuttomasti.

Pian valintansa jälkeen Reagan osoitti avaruusolentouhkauskomuksensa luonteen olevan jäykkä, ja hän töksäytti monia julkisia lausuntoja avaruusolentojen läsnäolosta ja sen uhasta ihmiskunnalle. [63] Dixon Davisin, toisen kahdesta Reagania briiffannesta CIA-agentista, mukaan: ”Ronald Reaganin ongelma oli, että kaikki hänen ideansa olivat kiveen hakattuja. Hän ajatteli, että hän tiesi kaikesta kaiken — hän oli vanha koira.” [64]

Reaganin kommunisminvastainen retoriikka ja mssiivinen sotilasjoukkojen varustaminen oli vain peite Reaganin todellisesta halusta hyökätä avaruusolentojen kimppuun sotilaallisesti. [65] Hänen ensimmäinen julkinen kommenttinsa avaruusolentojen uhasta esitettiin vuoden 1985 Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välisessä huippukokouksessa Mihail Gorbatshovin kanssa Genevessä, jolloin hän sanoi:

En voinut sille mitään -- kun lakkaa ajattelemasta, että me olemme kaikki Jumalan lapsia, missä me sitten asummekin maailmassa, en voinut muuta kuin sanoa hänelle (Gorbatshov) miten helppo hänen ja minun tehtävä olisi, jos yhtäkkiä lajiamme uhkaisi uhka toisesta maailmasta universumissamme. Me unohtaisimme kaikki paikalliset erimielisyytemme, joita maidemme välillä olisi, ja me lopullisesti toteaisimme, että me olemme kaikki ihmisiä ja me olemme Maapallolla yhdessä. Kaipa voimme odottaa jonkin avaruusolentojen rodun tuloa alas uhkaamaan meitä, mutta mielestäni me voimme itse saada aikaan tuon realisaation keskenämme. [66]

Jos hänen odottamaton kommenttinsa huippukokouksessa ei ollut tarpeeksi provokatiivinen ilmaisu Reaganin näkemyksistä koskien avaruusolentojen läsnäolon mahdollista uhkaa, niin hänen puheensa YK:n 42. yleiskokouksessa syyskuun 21. päivä 1987 oli vieläkin provokatiivisempi ja implikaatioiltaan häiritsevämpi:

Nykyhetken vastakkainasettelujen pakkomielteissämme me usein unohdamme miten paljon kaikki ihmiskuntaa yhdistää. Ehkäpä tarvitsemme jonkin ulkopuolisen, universaalin uhan, joka saa meidät tunnustamaan tämän yhteisen siteen. Joskus mietin miten nopeasti maailmanlaajuiset eromme katoaisivat jos meillä olisi vastassamme avaruusolentojen uhka maailmamme ulkopuolelta. Ja kuitenkin minä kysyn: eivätkö avaruusolennot ole jo keskuudessamme? [67]

Eversti Phillip Corsolle ja muille konservatiiviupseereille Reagan oli sankari, joka tiesi miten parhaiten vastata avaruusolentojen uhkaan — globaalilla suojakilvellä, joka ampuisi alas avaruusolentojen alukset missä päin planeettaa tahansa. [68] Strategic Defense Initiative ei liittynyt niinkään ballististen ydinohjusten alas ampumiseen, oikeasti se oli planetaarinen suojakilpi, jonka armeijan salaiset organisaatiot olivat suunnitelleet, jotka halusivat sotilaskonfliktia avaruusolentojen kanssa.

Reaganin konservatiivinen poliittinen filosofia ja julkiset lausunnot tarpeesta massiivisesti varustautua Neuvostoliiton uhkaa vastaan olivat vihjailuja avaruusolentojen mahdollisen hyökkäyksen vaarasta. Kissinger, Brzezinski ja muut MJ-12/PI-40:ssä pitivät Reagania ja hänen poliittisia neuvonantajiaan uhkana avaruusolentojen läsnäolon hallinnoinnille ja häilyvälle rauhalle, joka salaisten organisaatioiden ja avaruusolentojen rotujen välillä oli ympäri planeettaa. Kun otetaan huomioon Reaganin kiveen hakatut näkemykset ja avaruusolentojen läsnäolon hallinnoinnin merkitys, on erittäin todennäköistä, että PI-40:n huoliin reagoineet ryhmät olivat roolissa yrittäessään saada Reagan syrjäytetyksi pestistään ja korvatuksi MJ-12/PI-40:n jäsen George Bushilla, silloisella varapresidentillä ja CIA:n johtajalla. Hinkleyn salamurhayritys vuonna 1981 oli mahdollisesti yritys PI-40:n löyhästi liittyviltä organisaatioilta joko syrjäyttää Reagan kokonaan tai pelotella tätä, jotta estettäisiin globaalin avaruusolentojen läsnäolon hallinnointiin liittyvän salaisen yhteistyön tuhoisa purkautuminen. [69] Salamurhayrityksen lopputulema oli, että Reaganin hallinnon sotilaalliset impulssit saatiin riittävästi hallintaan, että varmistettiin se ettei avaruusolentojen rotujen kanssa syntyisi minkäänlaista hallitsematonta sotilaskonfliktia.

George Bushin valinta vuonna 1988 jälleen kerran salli MJ-12/PI-40:n dominoida presidentin kanslian strategista ajattelua. Entisenä MJ-12/PI-40:n jäsenenä Bush oli liiankin tietoinen tarpeesta hallinnoida poliittisesti avaruusolentojen läsnäoloa Kissingerin Nixonin hallinnon aikaan sanelemalla muotilla. Kissingerin tuki oli kriittistä Bushin pääsylle CIA:n johtoon vuonna 1975 sekä hänen ‘ylennykselleen’ PI-40:stä MJ-12:n, pian sen jälkeen kun Watergate-skandaalin pöly oli alkanut laskeutua. [70] Julkinen salailu, päätöksentekovallan monopolisointi MJ-12/PI-40:lle, vallan tasapainon ylläpitäminen ja avaruusolentojen teknologian jatkuva takaisinmallintaminen aseiksi sekä amerikkalaiskorporaatioiden roolin ylläpito avaruusolentokysymyksessä olivat avaruusolentojen läsnäolon poliittisen johtamistavan avaimia.

MJ-12/PI-40 oli varmasti tyytyväinen sen vaikutusvaltaan Bushin hallinnon alaisuudessa, ja on olemassa näyttöä siitä, että kansainvälisiä tapahtumia hoidettiin tavoilla, jotka tukivat Bushin uudelleenvalintaa vuonna 1992. ‘Kylmän sodan päättyminen’ oli varmastikin ‘lahja’ Bushin hallinnolle, joka normaalisti olisi varmistanut toisen presidenttikauden hallinnolle, joka nautti niin suuresta ulkopoliittisesta menestyksestä. [71] Persianlahden sodan voitto 1991 oli samanlainen tapaus, joka normaalisti olisi varmistanut uudelleenvalinnan presidentiksi. Vuoden 1992 presidentinvaalien lopputulos vaikutti niin varmalta, että nimekkäät demokraatit päättivät jättää kisan sikseen ja pitivät vuotta 1996 parhaana aikana presidentinvaalikampanjalle.

Presidentti Clintonin valinta oli varmasti yllätys MJ-12/PI-40:lle ja taas kerran tällä oli vaikutus, jossa ‘ulkopuolinen’ asetettiin Valkoiseen taloon. Clinton, kuten Carter häntä ennen, pian huomasi, että hänellä ei ollut juurikaan sanomista avaruusolentojen läsnäolon poliittiseen johtamistapaan. Hänen poliittiset neuvonantajansa CIA-johtaja James Woolsey ja puolustusministeri William Cohen eivät kumpikaan päässeet käsiksi tietoon avaruusolentojen läsnäolosta.. [72] Stephen Greer kertoi seuraavasta sananvaihdosta kuuluisan astronautin kanssa:

Jokin aika sitten olin Washingtonissa tapaamassa erästä kuuluisaa astronauttia. Jokainen tietää tämän henkilön nimen... Tämä astronautti oli uransa aikana saanut haltuunsa kiistämätöntä todistusaineistoa UFOista. Se on sellaista, että jos se paljastettaisiin, se olisi selvää ja kiistämätöntä näyttöä. Tämä astronautti kuvasi miten hän oli lähestynyt ja työskennellyt suoraan presidentti Clintonin puolustusministeri William Cohenin kanssa noutaakseen tämän tietyn todisteen salaisista projekteista -- meillä on siitä kaikki yksityiskohdat... Tämä astronautti sanoi minulle "puolustusministeri William Cohen käytti kohtuuttoman suuria summia rahaa ja aikaa tämän todisteen hankkimiseksi, eikä hänelle annettu pääsyä siihen". [73]

Tämä vihjasi siihen, että monet MJ-12/PI-40:ssä istuvista olivat jääneet sinne roikkumaan Bushin hallinnosta, ja Clintonin poliittisiin nimityksiin ei luotettu salaisuuden säilyttäjinä. Clintonin toimet saada informaatiota salaisilta organisaatioilta osoittautuivat hedelmättömiksi, kuten käy ilmi William Laparlin sanomisista, joka työskenteli CIA:lle Clintonin hallinnon alussa:

Korkea-arvoisten CIA-henkilöiden sekä näihin henkilöihin yhteyttä pitävien kesken oli tiedossa, että Clintonit olivat UFOjen jäljillä. Bill Clinton oli pyytänyt kaikilta häntä kuuntelevilta paljastamaan hänelle salaisuuden. Hän otti jonkun amiraalin jostain ja sanoi "muuten, kerro minulle UFOjen salaisuus". He vain katsoivat häntä ilmeellä, joka sanoi kuin "Mistä planeetalta sinä olet?" [74]

Clintonin kiinnostus ja toimet avaruusolentojen läsnäoloa ja salaisia projekteja koskevan tiedon saamiseksi olivat MJ-12/PI-40:lle uhka mitä tulee Clintonin aloitteisiin, jotka uhkasivat 1940-luvulta asti säilynyttä salaisuuden verhoa. Clintonin toimet on saatettu nähdä alkuvaiheen pyrkimyksenä toimeenpanovallan valvonnan palauttamiseksi. Ei oel vaikeaa tulla päätelmään, että monet Clintonin poliittiset ongelmat olivat seurausta salaisista vehkeilyistä harhauttaa Clintonin hallintoa ja varmistaa, että hänen kotimaan politiikkansa saisi mahdollisimman vähän tukea. Clinton päätti kautensa vain vähäisellä tiedolla avaruusolentojen läsnäolosta, eikä hänellä ollut merkittävää poliittista vaikutusta avaruusolentojen läsnäolon johtamistapaan. Hänen kommenttinsa marraskuussa 1995 pohjoisirlantilaiselle teinille kertovat hänen kyvyttömyydestää avaruusolentokysymystä koskien:

Sain kirjeen 13-vuotiaalta Ryanilta Belfastista. Ryan, jos olet kuulolla tänään, tässä on vastaus kysymykseesi. Ei, sikäli kun tiedän, avaruusolentojen alus ei törmännyt maahan Roswellissa, New Mexicossa vuonna 1947. (Naurua.) Ja, Ryan, jos Yhdysvaltain ilmavoimat saivat avaruusolentojen ruumiita talteen, he eivät kertoneet minulle siitä myöskään, ja minäkin haluaisin tietää. (Aplodit.) [75]

George W. Bushin valinta presidentiksi vuonna 2000 jälleen kerran johti siihen, että sisäpiiriläinen, tai ainakin sisäpiiriläisen uskollinen poika, oli Valkoisessa talossa. George Bush vanhempi näin oli keskeisessä roolissa poikaansa ohjastamassa, jolta puuttui samanlaiset älylliset ominaisuudet, joita vaadittiin PI-40:n tai Council on Foreign Relationsin jäsenyyteen, mutta joka oli hyödyllinen keulahahmo, joka sai Amerikan kansan tuen eri tavoin, kuin urbaani ja sofistikoituneempi Bush vanhempi tai häntä edeltänyt Nelson Rockefeller koskaan saivat. Tämä oli avaruusolentojen poliittisen johtamistavan uusi vaihe, ulkomaan haltuunotto siinä yksinomaisessa tarkoituksessa, että sillä saisi strategisen edun avaruusolentojen läsnäolon poliittisessa hallinnoinnissa.

Viides vaihe: Irakin ja sen muinaisen avaruusolentoteknologian poliittinen hallinta

Vuoden 2000 presidentinvaalikampanjassa George Bush vitsaillen vastasi kysymykseen koskien avaruusolentojen läsnäoloa sanomalla, että se oli Richard Cheneyn osaamisalaa. [76] Cheney palveli puolustusministerinä ensimmäisen Bushin hallinnossa ja samalla kaavalla, jota käytettiin Eisenhowerin hallinnossa määrittämään MJ-12:n jäsenet, hän oli entinen MJ-12:n aktiivijäsen ja erittäin todennäköisesti nykyinen PI-40:n jäsen. Cheney ja/tai vanhempi Bush on todennäköisesti briiffannut nuorempaa Bushia jossain kohtaa avaruusolentojen läsnäolosta, ja hän yksinkertaisesti sanoi Cheneyllä olevan enemmän kokemusta asiasta. Toiset Bushin hallinnon keskeiset nimet kuten Fordin hallinnon aikainen puolustusministeri Donald Rumsfeld ovat myös olleet Eisenhowerin aikaisen kaavan mukaan PI-40:n jäseniä ja sen jälkeen saaneet ylennyksen MJ-12:n. Muut Bushin hallinnon nimet kuten Paul Wolfowitz ja Richard Perle, jotka molemmat ovat aiemmin olleet korkeassa asemassa Pentagonilla, todennäköisesti olivat molemmat saaneet tietoa avaruusolentojen läsnäolosta virkansa aikana.

Bushin hallinnon henkilöstö erottui heidän Pentagonin taustoillaan ja ‘haukkamaisella’ republikaanimaailmankuvalla, joka kannatti uusia kansainvälisiä teorioita, kuten ennaltaehkäisevää sotilaallista väliintuloa roistovaltioita vastaan ja maailmanlaajuisen puolustuskilven luomista niitä vastaan. Kun sellainen teoria keskittyy uhkaan, joka aiheutuu tällaisista valtioista mikäli niillä on hallussaan massatuhoaseita, se tieto mikä näillä henkilöillä oli avaruusolentojen läsnäoloa koskien vihjasi, että he pelkästään jatkoivat avaruusolentojen läsnäolon uhkiin perustuvaa arviointia, joka Reaganin aiempaa hallintoa oli dominoinut. Globaali suojakilpi ydinaseita käyttäviä roistovaltioita vastaan oli kätevä peite todellisille aikeille sotilaallisesti iskeä minkä tahansa avaruusolentojen aluksen kimppuun missä tahansa päin planeettaa. Bushin hallinnon ‘haukkojen’ läheisten Pentagonin suhteiden lisäksi joillain heistä oli hyvät suhteet sotilasurakoitsijoihin, jotka työskentelivät eri salaisissa projekteissa avaruusolentojen läsnäolon parissa. Bushin hallinnon ‘haukkojen’ ammattitausta ja politiikat puhuvat siitä, että he muodostavat korkea-arvoisten viranomaisten ‘kabaalin’ julkisen pään, joka toimii salaisissa organisaatioissa ja yrittää edistää sotilaallisia iskuja avaruusolentoja vastaan. [77] Sellaiset viranomaiset epäilemättä ovat olleet tietoisia muiden maiden salaisista organisaatioista, joiden kanssa he ovat kilpailleet/tehneet yhteistyötä saadakseen maksimaalisen strategisen edun avaruusolentojen läsnäolosta, sekä tietoisia eri roistovaltioiden strategisesta merkityksestä hauraassa valtatasapainossa, joka planeetalla vallitsi eri avaruusolentojen faktioiden ja salaisten valtion organisaatioiden kesken. Keskeinen roistovaltio tällaisessa strategisessa kamppailussa oli Saddam Husseinin johtama Irak.

On olemassa näyttöä siitä, että Irakissa on joskus ollut muinainen sivilisaatio, joka on ollut tiiviisti yhteyksissä avaruusolentojen rotuihin. [78] Todennäköisyys sille, että tämä yhteys on johtanut joko avaruusolentojen taakseen jättämän teknologian tai avaruusolentojen teknologian kehitykseen, joka on haudattu Irakin aavikolle, on esitetty pääasialliseksi motivaatioksi Yhdysvaltain johtamalle sotilashyökkäykselle vuoden 2003 Persianlahden sodassa. [79] Kun tarve vallata Irak syntyi syistä, jotka pääosin koskettivat avaruusolentojen läsnäolon poliittista hallinnointia ja Irakin strategista tärkeyttä, oli tärkeää hoitaa tämä tavalla, joka minimoisi globaalin kaaoksen. Tämä oli erityisen tärkeää, koska salaiset organisaatiot USA:ssa kilpailivat samanlaisten organisaatioiden kanssa Ranskassa, Saksassa ja Venäjällä, jopa Kiinassa, jotka oletettavasti olivat jo saaneet jonkinlaisen käsityksen siitä mitä Irakissa odotti sekä sen strategisesta merkityksestä globaalille valtatasapainolle.

Keskeisten Bushin hallinnon ‘haukkojen’, Donald Rumsfeldin, Paul Wolfowitzin, Richard Cheneyn, Richard Perlen ja muiden vaikutusvalta nähtiin MJ-12/PI-40:ssä todennäköisesti käyttökelpoisena poliittisena työkaluna, jolla saataisiin pääsy Irakin strategisiin avaruusolentoresurssreihin. Tämä piti hoitaa tavalla, joka kuitenkin säilyttäisi globaalin konsensuksen eikä saisi aikaan konfliktia, joka voisi helposti lähteä lapasesta ja johtaa avaruusolentojen rotujen tekemään interventioon. Kuten Reaganin hallinnon kanssa aiemmin, MJ-12/PI-40:n piti pitää aisoissa Bushin hallinnon sotaisat puuskat jos he aikoivat saada pääsyn Irakin avaruusolentoresursseihin Ranskan, Saksan ja Kiinan salaisten organisaatioiden vastustuksesta huolimatta.

Elokuussa 2002, kun debatti ennakoivasta amerikkalaisten sotilashyökkäyksestä oli kuumimmillaan, Kissinger julkaisi merkittävän poliittisen lausunnon, jossa hän varoitti Bushin hallintoa vieraannuttamasta sen historiallisia liittolaisia Irakin kysymyksen hoidossa. Hän väitti, että “oikeutetun ennakoivan hyökkäyksen käsite menee kaikkea modernia kansainvälistä lakia vastaan, joka sallii sotilasvoiman käytön ainoastaan itsepuolustuksessa, eikä potentiaalisia uhkia vastaan.” [80] Tämä yhdessä muiden republikaanihallintojen korkeiden viranomaisten, kuten vanhemman Bushin sekä kansallisen turvallisuuden neuvonantaja ja PI-40 -jäsen Bren Scowcroftin lausuntojen kanssa johti siihen, että presidentti Bush siirtyi internationalistisempaan agendaan, joka painotti YK:n roolia. [81] Tämä kulminoitui Bushin pitämään puheeseen YK:n edessä syyskuun 11. hyökkäysten vuosipäivän jälkeisenä päivänä, jolloin hän painotti Saddam Husseinin kohtaamista ja YK:n johtavaa roolia roistovaltioiden uhan hillitsemisessä. [82] Kissinger ja Scowcroft edustivat MJ-12/PI-40:n näkyvää aloitetta karsinoida Bushin haukkoja mitä tulee globaalin konsensuksen säilyttämiseen keskeisenä strategisena tavoitteena Irakin sotilashyökkäyksessä ja Saddamin syrjäyttämisessä vallasta ja pääsyn saamisessa Irakiin piilotettuun avaruusolentojen teknologiaan. Republikaanihaukat Bushin hallinnossa olivat tilapäisesti tulleet Kissingerin ja maltillisten republikaanien ja MJ-12/PI-40 -jäsenien päihittämiksi. Salaiset organisaatiot Ranskassa, Saksassa ja Venäjällä näin saivat enemmän aikaa tavoitella sopua Bushin hallinnon kanssa. Turvallisuusneuvston päätös 1441 oli Kissingerin lähestymistavan voitto avaruusolentojen läsnäolon poliittisessa johtamistavassa.

Helmikuuhun 2003 mennessä oli käynyt selväksi, että Saksa, Ranska ja Venäjä olivat aikeissa estää Yhdysvaltain hyökkäyksen. Syy ei niinkään ollut puhtaan altruistinen halu säilyttää globaali rauha oikeudettoman amerikkalaishyökkäyksen uhatessa tuhota ’olemattomat’ massatuhoaseet Irakissa, vaan nämä eurooppalaismaat halusivat pitää Yhdysvallat poissa Irakista johtuen kasvaneesta strategisesta vallasta, jonka amerikkalaiset salaiset organisaatiot tällä saisivat. Kissingerin rooli kertoo Irakin avaruusolentoteknologiasta kulisseissa käydystä strategisesta kamppailusta sekä liitoissa tapahtuneista muutoksista. Kissinger myöhemmin piti poliittisen linjapuheen, jossa hän kritisoi NATO-liittoa uhkaavaa Ranskaa ja Saksaa. [83] Hänen puheensa vihjasi, että aika oli kypsä amerikkalaisten sotilashyökkäykselle. Kissinger ja MJ-12/PI-40 olivat saaneet siunauksen hyökkäykselle, joka oli nyt peruuttamaton. Alunperin pelätyn suuren paikallisen tuhon sijaan tapahtui Saddamin hallinnon nopea alastulo. Salaiset amerikkalaisorganisaatiot olivat nyt saavuttaneet sotilaalliset tavoitteensa aiheuttamatta alueellista tai globaalia kaaosta. YK:n turvallisuusneuvoston uuden päätöslauselman läpimeno toukokuussa 2003 äänin 14-0 suistutti Yhdysvaltain hallintoa ja Irakin sodanjälkeistä jälleenrakentamista. Se oli merkittävä voitto Bushin hallinnolle sekä MJ-12/PI-40:n vaikutusvallalle avaruusolentojen läsnäolon poliittisessa hallinnoinnissa.

Sodanjälkeisen Irakin hallinnossa merkittävää oli Pentagonin nimittämän siviilihallintovirkamies Jay Garnerin nopea irtisanoutuminen ja hänen korvaamisensa Paul Bremerilla, entisellä ulkoministeriön terrorismilähettiläällä, Kissingeriin vahvat yhteydet säilyttäneellä henkilöllä, joka muodollisesti oli vastuussa Irakin siviilihallinnosta. Tämä kertoi Kissingerin tukemasta maltillisemmasta politiikasta avaruusolentojen läsnäolon hoidossa, joka oli säilynyt Bushin haukkojen aggressiivisemman tyylin yli. Valtakamppailu maltillisempien ja haukkamaisten faktioiden välillä MJ-12/PI-40:ssä oli käynnissä kulisseissa, ja Kissingerin tuki maltillisille oli ollut menestys.

Bremerin toteuttama politiikka viivästyttää Irakin väliaikaishallinnon vaalien aikataulua kertoi siitä, että Yhdysvallat aikoi pitää Irakin vahvasti omassa kontrollissaan useita vuosia. Irakin rooli muinaisen avaruusolentojen teknologian sijaintipaikkana sekä analyyseissa, joissa puhuttiin sen olleen merkittävässä roolissa muinaisen Sumerian sivilisaation perustaneiden avaruusolentojen rotujen mahdollisessa palaamisessa Maapallolle, tekee Irakista merkittävän tekijän avaruusolentokysymyksen poliittisessa hoidossa.

Yhteenveto: Avaruusolentojen läsnäolon poliittinen hallinnointi ja haaste demokratialle ja vapaudelle Amerikassa

Avaruusolentojen läsnäolon poliittinen hallinnointi on kehittynyt kovasti toisen maailmansodan ajoista. Alkaen aluksi prosessina, joka oli vankasti presidentin kanslian toimeenpanovallan valvonnan alainen, mikä näin teki siitä osan demokraattista prosessia huolimatta salailusta ja kongressin ulkopuolelle jättämisestä, poliittinen hallinnointi on kehittynyt pisteeseen, jossa presidenttien kansliat eivät ole saaneet täyttä tietoa tai toimeenpanovallan kontrollia monista avaruusolentojen läsnäolon aspekteista. Tämä tarkoitti sitä, että poliittisen johtamisen prosessilla oli kyseenalainen perustuslaillinen validiteetti ja sitä kontrolloi toimijat, jotka voitiin jäljittää Rockefeller-Kissinger -akselille sekä heidän suhteisiinsa amerikkalaiskorporaatioihin ja ulkopoliittisiin eliittiryhmiin kuten Council on Foreign Relations. Amerikkalais-brittiläis-australialainen hyökkäys Irakiin kertoo siitä, että avaruusolentokysymyksen poliittinen hallinnointiprosessi on kehittynyt jälleen toiselle tasolle. Nyt amerikkalaiset ja heidän liittolaisensa ovat valmiita sotilaallisesti puuttumaan muiden maiden asioihin saadakseen strategista etua avaruusolentokysymyksessä. Kaikkein tärkein näistä on ylläpitää avaruusolentojen läsnäolo virallisesti salassa, pitää kansa tietämättömänä avaruusolentojen todellisesta roolista muinaisten sivilisaatioiden historiassa ja saada kaikki mahdollinen sotilaallinen etu takaisinmallintamalla maista kuten Irak löydettyä avaruusolentojen teknologiaa, joissa avaruusolennoilla on historiallisesti ollut toimintaa. Tietovuotajalähteiden mukaan muinaisia avaruusolentojen tukikohtia on löydetty planeetaltamme useita. [84] Tämän johdosta on todennäköistä, että hyökkäys Irakiin on ennakkotapaus samanlaisista hyökkäyksistä muualle päin planeettaa syistä, jotka yhä enemmän liittyvät avaruusolentojen läsnäolon poliittiseen johtamistapaan.

Organisaatioiden kuten MJ-12/PI-40 strateginen ajattelu perustuu käsitykseen siitä, että avaruusolentoprosessia hallinnoi parhaat analyyttiset mielet ja strategiset ajattelijat, ja että vaikka tämä ei ole demokratian, joka painottaa toimeenpanovallan tai kongressin valvontaa kaikista valtion toimista, kannalta hyväksyttävää, se on hyväksyttävää kansallisen turvallisuuden kannalta. Voidaan todeta, että näkemys siitä, että ‘parhaat mielet’ ovat avaruusolentojen läsnäolon poliittisen johtamistavan ohjaksissa on väärä. Avaruusolentojen läsnäoloa koskevaa informaatiota kontrolloidaan ja spinnataan yhä enemmän tavoilla, joka viittaa siihen, että todellinen päätöksentekovalta on vääjäämättä valunut yhä harvempien käsiin, joiden ajattelutapa on konservatiivinen ja tyypillisesti republikaanipuolueeseen liittyvä. Vaikka on mahdotonta sanoa kuinka monta henkilöä oikeasti vastaa avaruusolentojen läsnäolon poliittisesta hallinnoinnista, Rockefeller-Kissingerin mukanaolon historia sekä amerikkalaiskorporaatioiden ja Council on Foreign Relationsin näkyvä rooli viittaavat siihen, että tämä vaikutusvalta on rajattu hyvin harvoille.

Eisenhowerin varoitus siitä, että ‘parhaat mielet’ eivät ole vallan kahvassa viittaa siihen, että ‘asiantuntijoiden‘ eliittiklubi, joka sanelee miten avaruusolentojen läsnäolon poliittista hallinnointia tulisi toteuttaa, on liiallisesti sotateollista kompleksia symppaavien korporaatio- ja eliitti-intressien vaikutuksen alainen. Suuremman läpinäkyvyyden tuominen kaikkiin avaruusolentojen läsnäolon hallinnoinnin aspekteihin tekee mahdolliseksi laajentaa rajoittunutta valtapiiriä, mikä kontrolloi informaatiota avaruusolentojen läsnäolosta tavalla, joka todellakin mahdollistaa parhaiden mielten olla muodollisesti avaruusolentojen läsnäolon poliittisen hallinnoinnin johdossa.

Toimeenpanovallan valvonnan rapautuminen avaruusolentojen läsnäolon poliittisesta johtamistavasta on tehnyt presidenteistä parhaimmillaankin pelkkiä MJ-12/PI-40:n politiikkasuositusten kumileimasimia (tämä vaikuttaa pätevän Nixonin, Fordin, Reaganin ja molempien Bushien hallintoihin), tai pahimmillaan tehnyt heistä poliittisesti kyvyttömiä, kuten vaikuttaa olevan asian laita Carterin ja Clintonin hallintojen tapauksessa. Tämän hetken Bushin hallinnon politiikka kertoo siitä, että Amerikan presidentti ei ole muuta kuin väline kyseenalaisten politiikkojen toteuttamiselle koskien avaruusolentojen läsnäolon hallinnointia. Tämä yhdistettynä salailun peitteeseen, joka on estänyt Yhdysvaltain kongressia ja Amerikan kansaa olemasta mielekkäässä roolissa avaruusolentojen läsnäolon poliittisessa hallinnoinnissa nykytila on perustavanlaatuisella tavalla ongelmallinen niille, jotka todella ovat sitoutuneet demokraattisen hallinnoinnin ja vapauden periaatteisiin USA:ssa ja muualla päin planeettaa. Presidentti Eisenhower näytti tulleensa aivan liian tietoiseksi todellisesta Amerikkaa kohtaavasta ongelmasta avaruusolentokysymyksessä: amerikkalaiskorporaatioiden ja sotateollisen kompleksin intressejä noudattavien de facto poliittisesta vallankaappauksesta. Amerikan kansan on aika ymmärtää Eisenhowerin todellinen varoitus ja aloittaa laajamittaiset poliittiset reformit, joilla vastata vapauden uhkaan, johon presidentti puheessaan viittasi.

Lähdeviitteet

[1] Olen hyvin kiitollinen Elizabeth O’Rourkelle toimitusavusta ja oikolukuehdotuksista tätä tutkielmaa kirjoitettaessa.

[2] Lisää tällaisesta vallankaappauksesta, katso Steven Greer, Extraterrestrial Contact: The Evidence and Implications (Crossing Point Publications, 1999).

[4] Kts. Richard Dolan, UFO’s and the National Security State: Chronology of a Cover-up 1941-1973 (Hampton Roads, 2002) 1-3.

[6] Kts. Jim Marrs, Alien Agenda: Investigating the Extraterrestrial Presence Among Us (HarperPaperbacks, 1997) 92-95; & Richard Dolan, UFO’s and the National Security State, 5-6.

[7] Kts. Stewart Swerdlow, Montauk: The Alien Connection (Expansions Publishing Co. 2002); Preston Nichols & Peter Moon, Montauk Revisited: Adventures in Synchronicity (Sky Books, 1991); Wade Gordon, The Brookhaven Connection (Sky Books, 2001).

[10] Kts. Dolan, UFOs and the National Security State, 16-35; and Marrs, Alien Agenda, 132-49.

[11] Kts. Kevin Randle & Donald Schmitt, The Truth About the UFO Crash at Roswell (Avon Books, 1994) Phillip

[12] Laaja keskustelu näistä projekteista ja niiden vaikutuksesta politiikkaan, kts. Dolan, UFOs and the National Security State.

[13] Kts. Cooper, Behold a Pale Horse, 198-99.

[14] Keskustelu Forrestalin ‘hermoromahduksesta’ ja ‘itsemurhasta’, kts. Dolan, UFO’s and the National Security State, 70-76.

[15] Kts., “Testimony of Master Sergent, Dan Morris,” Disclosure, toim., Greer, 359; & Cooper, Behold a Pale Horse, 198-99.

[16] Kts. Marrs, Rule By Secrecy, 46.

[17] Keskustelua Rockefellerin tuesta liberaalille internationalismille, kts. Will Banyan, “Rockefeller Internationalism”, Nexus Magazine, May-June 2003, 19-22, 74. http://www.nexusmagazine.com

[18] Kts. Corso, The Day After Roswell. Katso myös useiden ilmiantajien todistukset huippusalaisista korporaatioiden projekteista takaisinmallintaa avaruusolentojen teknologiaa teoksessa Greer, Disclosure.

[19] Kts. Banyan, “Rockefeller Internationalism”, Nexus Magazine, 22; & Jim Marrs, Rule by Secrecy ( Harper Collins, 2000) 31-38.

[20] Marrs, Rule by Secrecy, 36.

[21] Kts. Cooper, Behold a Pale Horse, 207-10. Kts. myös Michael Wolfe, Catchers of Heaven: A Trilogy (Dorrance Publishing Co., 1996).

[22] Cooper, Behold a Pale Horse, 209-210. Toinen lähde Kissingerin johtoasemalle on entinen ilmavoimien eversti Steve Wilson, joka kuvasi Kissingeria MJ-12/PI-40:n valvojana. Katso haastattelu tohtori Richard Boylanin sivuilta: http://www.drboylan.com/mj12org2.html

[23] Behold a Pale Horse, 210.

[24] Tästä syystä William Cooper väittää, että hänen näkemissään papereissa tämä ryhmä oli nimeltään Majority 12. Behold a Pale Horse, 208

[25] Cooper, Behold a Pale Horse, 208-10. Hooverin tunnustuksesta ETs/UFO-asiassa, katso Marrs, Alien Agenda, 180-81.

[26] Eisenhowerin jäähyväispuhe presidenttinä, tammikuu 1961.

[27] Steven Greer on tunnetuin keulahahmo näkemykselle, jonka mukaan kongressin/toimeenpanovallan valvonnan puute salaisista sotilasprojekteista ja päätöksentekoprosesseista on selvää näyttöä siitä, että on tapahtunut hiljainen vallankaappaus. Kts. Greer, Extraterrestrial Contact.

[28] Lainattu “Testimony of Brigadier General Steven Lovekin” teoksessa Disclosure, toim. Greer, 235.

[29] Saatavilla verkossa: http://www.presidentialufo.8m.com/johnf.htm

[31] Cooper, Behold a Pale Horse, 215. Viittaus Kennedyn ultimaatumiin ja tätä tukeviin dokumenttilähteisiin, katso Linda Moulton Howe, JFK, MJ-12 and Outer Space, saatavilla verkossa: http://www.presidentialufo.8m.com/kennedy&1.htm

[32] Eräs kovimmista tämän näkemyksen kannattajista oli Cooper, Behold a Pale Horse, 215-20. Samanlaisia näkemyksiä valtion/asevoimien sisäpiiriläisiltä, kts.Linda Moulton Howe, JFK, MJ-12 and Outer Space, http://www.presidentialufo.8m.com/kennedy&1.htm

[33] Tietovuotajatodistus sotilasurakoitsijalta toimeenpanovallan valvonnan rapautumisesta, kts. “Testimony of A.H. Boeing Aerospace”, Disclosure, toim. Greer, 401.

[35] Steven Greerin kuvaus eri hallinnoista, joilla ei ollut tätä tietoa, kts. Extaterrestrial Contact.

[36] Corso, The Day After After Roswell, 290. Katso myös “Testimony of Master Sergeant Dan Morris, US Airforce” teoksessa Disclosure, toim., Steven Greer, 358.

[37] Kuten mainittua, Cooper uskoo Kissingerin olleen toinen kahdesta PI-40:n johtajasta. Behold A Pale Horse, 210.

[38] Katso Richard Dolan, UFO’s and the National Security State, 4-15. Marrs, Alien Agenda, 98-107.

[39] Kts. Dolan, UFO’s and the National Security State, 4-15. Katso myös “Testimony of Master Sergeant Dan Morris”, Disclosure, toim., Greer, 363.

[40] Lyhyt Kissingerin biografiatiivistelmä, kts. Seymour Hersh, The Price of Power: Kissinger in the Nixon Whitehouse (Summit Books, 1983) 25-27

[41] Näyttöä armeijan vastaatiedustelujoukkojen ja avaruusolentojen välisestä suhteesta, katso raportti Roswellin tapauksesta päivämäärällä 22. heinäkuuta 1947. http://209.132.68.98/pdf/ipu_report.pdf

[42] Katso Cooper, Behold a Pale Horse, 207.

[43] Katso Cooper, Behold a Pale Horse, 202-04; Richard Boylan, “Official Within MJ-12 UFO-Secrecy Management Group Reveals Insider Secrets,” http://www.drboylan.com/wolfdoc2.html ; Phil Schneider, MUFON Conference Presentation, 1995, available online at: http://www.ufocoverup-conspiracy.com/20.htm ; Kts. Neruda Interview #1, http://www.wingmakers.com ; Boylan käsittelee laajemmin sopimuksen allekirjoittamisen aikaisia tapahtumia “Extraterrestrial Base On Earth, Sanctioned By Officials Since 1954,” http://drboylan.com/basespst2.html ; Katso myös Corso, The Day After Roswell, 292

[44] Katso A.H. Boeingin todistus, Disclosure, Greer, 400; Cooper, Behold a Pale Horse, 210.

[45] See Testimony of A.H. Boeing Aerospace, Disclosure, Greer, 400; Cooper, Behold a Pale Horse, 210.

[46] Kts. Phillip Corso, The Day After Roswell, 287-95.

[47] Cooper, Behold a Pale Horse, 210.

[48] Kts. Seymour Hersh, The Price of Power, 18.

[49] Secret Studies Groupista katso Richard Boylan https://www.drboylan.com/

[50] Seymour M. Hersh, The Price of Power.

[51] Kts. Hersh, The Price of Power, 32-34.

[52] Hersh, The Price of Power, 36.

[53] Eversti Steve Wilsonin mukaan Kissinger valvoi MJ-12/PI-40:a. Katso haastattelu tri Richard Boylanin kanssa http://www.drboylan.com/mj12org2.html

[54] Kissingerin mieltymyksestä Bismarkiin ja realpolitikiin katso Kissinger, Diplomacy (Simon and Shuster, 1994). Katso myös Kissinger, Does America Need a Foreign Policy: Toward a Diplomacy for the 21st Century (Touchstone, 2002).

[55] Molemmat sekä Kissinger että Bismark ihailivat renesanssioppinut Nicholo Machiavellia, jonka moraalinen katsantokanta käy ilmi hänen kuuluisasta teoksestaan Ruhtinas.

[56] Carterin raportin kopio löytyy teoksesta Greer, toim., Disclosure, 448-50.

[57] Katso “Testimony of A.H. Boeing Aerospace”, teoksessa Disclosure, toim. Greer, 400-01; ja “Testimony of Mr John Maynard, (ret) Defense Intelligence Agency,” Disclosure, toim. Greer 426; ja “Testimony of Phillip Corso, Jr.”, teoksessa Disclosure, toim. Greer, 469.

[58] Katso “Testimony of Dr Alfred Webre, Senior Policy Analyst”, teoksessa Disclosure, toim. Greer, 441-44

[59] Katso Tutkielma #3! https://eksopolitiikka.fi/eksopolitiikka/salainen-kisa-kontrolloida-irakin-avaruusperintoa/

[60] Viitteitä Reaganin avaruusolentojen vastaiseen retoriikkaan, katso “Ronald Reagan, 40th President, January 20, 1981-January 20, 1989.” Verkossa: http://www.presidentialufo.8m.com/reagan_ufo_story.htm

[61] Kts. “Ronald Reagan, 40th President, January 20, 1981-January 20, 1989.” Verkossa: http://www.presidentialufo.8m.com/reagan_ufo_story.htm

[62] Keskustelua avaruusolentojen soluttautumisesta salaisiin organisaatioihin, katso Michael Salla, “Reagointi avaruusolentojen soluttautumiseen salaisiin järjestöihin, jotka ovat sotilas- ja tiedusteluorganisaatioiden sekä valtionhallinnon yksiköiden sisällä, Tutkielma 4”, https://eksopolitiikka.fi/eksopolitiikka/reagointi-avaruusolentojen-soluttautumiseen-salaisiin-jarjestoihin, www.exopolitics.org 31.5.2003.

[63] Oiavllus hänen ajattelunsa jäykkyydestä, kts. hänen vastineensa CIA-briiffiin koskien Palestiinan ongelmaa hänen tultuaan valituksi presidentiksi. “Ronald Reagan, 40th President, January 20, 1981-January 20, 1989.” Verkossa: http://www.presidentialufo.8m.com/reagan_ufo_story.htm

[64] “Ronald Reagan, 40th President, January 20, 1981-January 20, 1989.” Verkossa: http://www.presidentialufo.8m.com/reagan_ufo_story.htm

[65] Kts. “Ronald Reagan, 40th President, January 20, 1981-January 20, 1989.” Verkossa: http://www.presidentialufo.8m.com/reagan_ufo_story.htm

[66] “Ronald Reagan, 40th President, January 20, 1981-January 20, 1989.” Verkossa: http://www.presidentialufo.8m.com/reagan_ufo_story.htm

[67] “Ronald Reagan, 40th President, January 20, 1981-January 20, 1989.” Verkossa: http://www.presidentialufo.8m.com/reagan_ufo_story.htm

[68] Corso, The Day After Roswell, 291-93.

[69] Katso Glenn Krawczyk, “Mind Control and the New World Order,” Nexus Magazine (Feb/March 1993), josta osa luettavissa: http://www.projectfreedom.cng1.com/mc_nwo.html

[70] Katso Webster G. Tarpley & Anton Chaitkin, George Bush: The Unauthorized Biography, julkaistu verkossa http://www.kmf.org/williams/bushbook/bush15.html

[71] Analyysi kylmän sodan päättymisen tekijöistä, kts. Ralph Summy & Michael Salla, toim., Why the Cold War Ended (Greenwood Press, 1995)

[72] Tämä on Steven Greerin näkemys hänen haastateltuaan useita Clintonin hallinnon viranomaisia. Extraterrestrial Contact.

[73] Tri. Steven Greerin haastattelu Art Bellin kanssa 30.8.2001, saatavilla verkossa: http://www.presidentialufo.8m.com/part5.htm

[74] Saatavilla verkossa: http://www.presidentialufo.8m.com/part5.htm

[75] “Remarks by the President and the First Lady at a the Lighting of the City Christmas Tree,” Belfast City Hall, Belfast, Northern Ireland, November 1995. Saatavilla verkossa: http://www.presidentialufo.8m.com/part8.htm

[77] Michael Wolf puhuu tällaisen kabaalin vaikutusvallasta kirjassa Catchers of Heaven, 382-83; katso myös haastattelu Richard Boylanin kanssa, http://www.boylan.com/wlfk2a.html

[78] Kts. Zecharia Sitchin, The 12th Planet (Avon Books, 1976)

[79] Kts. Michael Salla, “Amerikan voitto ja Euroopan ahdinko — Salainen kisa kontrolloida Irakin avaruusperintöä”, Tutkielma No. 3, https://eksopolitiikka.fi/eksopolitiikka/salainen-kisa-kontrolloida-irakin-avaruusperintoa/

[81] Katso Brent Scowcroft, “Don’t Attack Saddam: It would undermine our antiterror efforts.” Wall Street Journal, 15.8.2002; http://opinionjournal.com/editorial/feature.html?id=110002133

[82] President George Bush, “Address to the United Nations General Assembly,” New York, NY September 12, 2002. Saatavilla verkossa: http://www.cfr.org/publication.php?id=4834.xml

[83] Kts. “Transatlantic anger” Daily Telegraph, 11/02/2003, http://www.telegraph.co.uk/news/main.jhtml?xml=/news/2003/02/11/wirq211a.xml

[84] Kts. “Testimony of A.H. Boeing Aerospace,” Disclosure, 401.

Artikkelin julkaissut exopolitics.net

http://eksopolitiikka.fi/eksopolitiikka/avaruusolentojen-lasnaolon-poliittinen-hallinta-haaste-demokratialle-ja-vapaudelle-amerikassa/?utm_source=TR&utm_medium=eksopolitiikka.tumblr.com&utm_campaign=SNAP%2Bfrom%2B_%7C+Eksopolitiikka.fi+%7C_

#Eisenhower #eksopolitiikka #Exopolitics Journal #Harry Truman #Henry Kissinger #Irak #John F. Kennedy #majestic twelve #Majestic-12 #Michael Salla #MJ-12 #Theodore Roosevelt

0 notes