#tulitauko

[oodlenoodleroodle]

Amnestyn vetoomus Suomen hallitukselle tulitauon vaatimisesta Gazaan.

Allekirjoittakaanne taasen, ja muistutuksena että puhelinnumeroa ei tarvi laittaa ja jos laittaa niin Amnesty soittaa siihen.

[arielfi]

Välitön tulitauko Gazassa sivuuttaisi kontekstin [Op-Ed]

Välittömän tulitauon vaatiminen Hamas-Israel -sotaan on lyhytjänteistä, sivuuttaa kontekstin, on osa Hamasin informaatiokampanjaa ja on jo toiminut antisemitisten hyökkäysten kasvuun erityisesti Ranskassa, Saksassa, Britanniassa ja USAssa.  Koska Suomessakin mm lukuisat kulttuurialan vaikuttajat – mm Kansallisteatteri, museo- ym työntekijöitä, näyttelijöitä – julkaisivat avoimen kirjeen…

[peikonlainen]

Free Palestine!

[starlene]

Postikortti Gazan puolesta -kampanjassa lähetetään ulkoministeri Elina Valtoselle ja tasavallan presidentti Sauli Niinistölle postikortteja, joissa vaaditaan Suomea tekemään kaikkensa sen eteen, että Gazaan saadaan tulitauko.

Osallistumisohjeet ovat Kahden kulttuurin väkeä -podcastin Instagram-tilillä: klikkaa tästä

Jos Gazan tilanne ahdistaa – ja ketäpä ei ahdistaisi – suosittelen osallistumaan tähän! Ohjeiden malliteksti on aika pitkä, mutta jos se ei mahdu omalla käsialalla korttiin, ohjeissa on myös lyhyt ja ytimekäs viestivaihtoehto. Ja tietekin tekstiä voi halutessaan lyhentää myös oman maun mukaan – itse esimerkiksi kirjoitin lyhennelmän, jossa korostetaan humanitaarisen avun tarvetta.

Omat aikaansaannokseni tässä, askartelin paskartelin ulkoministerille ihan tuollaisen rauhankyyhkyversion:

[veikonvihannekset]

tein listan Palestiina-resursseista suomalaisille, jotka olen löytänyt

Vetoomukset

lisää vetoomukset löytyy tästä https://linktr.ee/PaliVoicesFin

Palestinian Voices in Finland tiedostaa mielenosoituksista https://www.instagram.com/palivoicesfin/?hl=en (esim lauantaina 28.10. on mielenosoituksia Helsingissä, Tampereella ja Turussa)

Suomen Palestiina-verkosto ry / Finnish Palestine Network https://www.sumud.fi/ myös tiedostaa mielenosoituksista; tilaa uutiskirje tästä https://docs.google.com/forms/d/1-gjaCC2U3H7MJo843CVCVO51RLAj08MY1o9b4GhkLmI/viewform?edit_requested=true

[blue-village]

Muistakaa vahvistaa allekirjoitus sähköpostin kautta!

Suomen on toimittava ihmisoikeuksien toteutumiseksi Palestiinassa

Suomen hallituksen on välittömästi tuomittava Israelin valtion palestiinalaisiin siviileihin kohdistamat sotatoimet ja vaadittava aselepoa sekä avustuskäytävien avaamista Gazaan. Gazassa on meneillään humanitaarinen katastrofi.

Hamasin yllätyshyökkäys Israeliin 7.10. järkytti koko maailmaa. Siviilien tappaminen ja vangitseminen on sotarikos. Tuomitsemme kategorisesti kaiken siviileihin kohdistuvan väkivallan. Hamasin hyökkäys ei oikeuta Israelin valtion koko Gazan palestiinalaisväestöön kohdistamia sotatoimia.

Kokonaiseen kansaan kohdistettavat kollektiiviset kostotoimet ovat jyrkästi kansainvälisen oikeuden vastaisia.

Genèven sopimuksessa siviilihenkilöiden suojelemisesta sodan aikana säädetään, että "ketään suojeltua henkilöä älköön rangaistako rikkomuksesta, jota hän ei ole henkilökohtaisesti tehnyt." Sama artikla myös täsmentää, että "suojeltuihin henkilöihin tai heidän omaisuuteensa kohdistuvat kostotoimenpiteet ovat kielletyt." Gazan jo valmiiksi katastrofaalisessa tilanteessa olevalla alueella on ensimmäisen viikon aikana kuollut yli 2,600 ihmistä, joista yli 700 on lapsia. Uhriluvut nousevat jatkuvasti ja yli puoli miljoonaa ihmistä on joutunut pakenemaan kodeistaan.

Israelin armeija kehotti perjantaina 1,1 miljoonaa Gazan pohjoispuolella asuvaa palestiinalaista siirtymään alueen eteläpuolelle. Vaatimus on epäinhimillinen ja toteuttamiskelvoton, sillä pommitukset ovat tuhonneet alueen tieverkkoa sekä infrastruktuuria, ja kohdistuvat myös pakeneviin ihmisiin. Poistumiskehotus vastaa vuoden 1948 lähtötilannetta, jolloin yli 700 000 palestiinalaista häädettiin kodeistaan esittäen järjestely tilapäisenä. Tapahtuma muistetaan “Nakbana” eli katastrofina, joka jatkuu edelleen. Suurin osa Gazan asukkaista on näitä pakolaisia, joiden laillinen oikeus paluuseen on estetty. Myös palestiinalaiset ihmiset miehitetyllä länsirannalla ja Itä-Jerusalemissa ovat siirtokuntalaisten ja sotilaiden lakkaamattoman väkivallan kohteina, ja Israelin valtio on nyt ilmoittanut jakavansa aseita laittomiin siirtokuntiin muuttaneille kansalaisilleen.

Gazan väestö on Israelin valtion asettaman saarron takia täysin riippuvainen ulkopuolisesta tuesta.

Israel on kostotoimena katkaissut alueen vesi- ja sähköverkon sekä polttoaineen ja elintarvikkeiden tuonnin alueelle. Yli 60 % Gazan asukkaista on jäänyt ilman vettä, ruokaa ja lääkkeitä. Yli puolet heistä on lapsia. YK:n edustajat sanovat että tilanne rikkoo sodan sääntöjä vastaan, ja varoittavat palestiinalaisten olevan vaarassa joutua etnisen puhdistuksen kohteeksi.

Tilanteen juurisyyt on tunnistettava. Palestiinalaiset ovat olleet systemaattisen ja syvenevän sorron kohteena 75 vuotta. Palestiinalaisalueisiin kohdistettu kontrolli sekä Israelin tarkoituksellisesti syrjivä lainsäädäntö ja hallinnolliset käytännöt täyttävät kansainvälisten ihmisoikeusjärjestöjen kuten Amnestyn mukaan apartheidin tuntomerkit. Gazan saarto, siirtokuntien jatkuva laajentaminen länsirannalla ja Itä-Jerusalemissa sekä apartheid ovat kansainvälisen kansainvälisen oikeuden vastaisia rikoksia. Suomi tukee näitä rikoksia aktiivisesti käymällä asekauppaa Israelin kanssa ja sallimalla siirtokuntatuotteiden maahantuonnin. Suomen valtion pitäisi kaikissa toimissaan tukea kansainvälisen oikeuden toteutumista. Yhtäläiset ja jakamattomat ihmisoikeudet ovat välttämätön edellytys alueen rauhanomaiselle kehitykselle.

Me allekirjoittaneet vaadimme Suomen hallitukselta että se tekee kaikkensa tulitauon solmimiseksi ja Gazan siviilejä suojaavien humanitaaristen avustuskäytävien avaamiseksi.

[kapitaali]

Ainoa ratkaisu Jemenin ja Punaisen meren tilanteeseen on Gazan tulitauko

Yhdysvaltain iskut Jemeniin uhkaavat laajempaa alueellista sotaa. Diplomatia, ei pommit, on keino välttää vaarallinen eskaloituminen.

Samalla kun Washington jatkaa Israelin hallituksen aseistamista ja rahoittamista kansanmurhaa aiheuttavassa hyökkäyksessä Gazaan, Valkoisen talon retoriikassa on yhä enemmän keskitytty estämään sodan leviäminen koko alueelle. Bidenin hallinnon toimilla Jemenissä ja Punaisella merellä on kuitenkin juuri päinvastainen vaikutus.

Palestiinalaismieliset aktivistit ja kannattajat heiluttavat lippuja kansallisen Palestiinan marssin aikana Lontoon keskustassa 13. tammikuuta 2024. (Kuva: HENRY NICHOLLS/AFP/Getty Images).

Pian sen jälkeen, kun Israelin hyökkäys Gazaan oli alkanut lokakuun alussa, jemeniläiset huthitaistelijat tekivät useita hyökkäyksiä rahtialuksia vastaan Punaisenmeren laivaväylillä ja sen ympäristössä, joista osa liittyi Israelin talouteen. Taistelijat ilmoittivat, että heidän hyökkäyksensä tehtiin Gazan kansan tukemiseksi ja että ne jatkuisivat, kunnes tulitauko saataisiin aikaan. Vaikka vahinkoja aiheutui suhteellisen vähän, uhka otettiin hyvin vakavasti, ja laivayhtiöt ja vakuutusyhtiöt alkoivat ohjata suuria konttialuksia pois Punaiselta mereltä pidemmälle reitille Afrikan ympäri, mikä lisäsi merkittävästi aikaa ja kustannuksia maailmanlaajuiselle merenkululle. Tämä uudelleenreititys voi aiheuttaa vakavia ongelmia eri puolilla maailmaa sijaitsevissa maissa, jotka ovat riippuvaisia maailmanlaajuisista laivaväylistä kaikenlaisessa viennissä ja tuonnissa raakaöljystä lasten leluihin.

Päivä sen jälkeen, kun Hamas oli hyökännyt Israeliin 7. lokakuuta, Yhdysvallat lähetti alueelle kokonaisen lentotukialusryhmän, johon pian liittyi kaksi muuta hävittäjää ja 10 maan sotalaivojen armada. Joulukuun 31. päivänä Yhdysvallat upotti helikopteritykistön avulla Houthin hyökkäysveneitä Punaisella merellä ja tappoi 10 huthitaistelijaa. Vajaat kaksi viikkoa myöhemmin, 12. tammikuuta, Yhdysvallat hyökkäsi Britannian tukemana 28 kohteeseen Jemenin sisällä, tappoi ainakin viisi huthitaistelijaa ja haavoitti kuutta — iskussa käytettiin Tomahawk-risteilyohjuksia, jotka ammuttiin ballististen ohjusten sukellusveneestä. Ja varhain 16. tammikuuta Washington käynnisti toisen risteilyohjusiskun Jemenin sisällä, jonka väitetään kohdistuneen huthien ohjuksiin, jotka oli ammuttu laivoja kohti. Kaiken kaikkiaan väkivaltaisuudet lisääntyvät nopeasti jo ennestään jännittyneellä ja erittäin militarisoidulla alueella.

Mutta ajatus siitä, että ongelmaan olisi olemassa tehokas sotilaallinen ratkaisu, on kuvitelmaa. Tarvitaan vakavasti otettavaa diplomatiaa, joka alkaa siitä, että tunnustetaan, että sekä Israelin sota Gazaa vastaan että Yhdysvaltojen tuki tälle sodalle herättävät raivoa kaikkialla Lähi-idässä — ja osa tästä raivosta on muuttumassa kostoväkivallaksi Jemenissä ja Punaisenmeren rannikolla sekä Irakissa ja Syyriassa, jonne on edelleen sijoitettu Yhdysvaltojen joukkoja. Diplomatia on aloitettava vaatimalla välitöntä tulitaukoa Gazan teurastuksen lopettamiseksi.

Huthit, jotka tunnetaan virallisesti nimellä Ansar Allah (Jumalan kannattajat), ovat jemeniläinen shiiajärjestö, joka on taistellut vallasta Jemenissä vuosikymmeniä. Iran on vuosien mittaan antanut poliittista, taloudellista ja sotilaallista tukea hutheille, mutta he ovat edelleen itsenäinen jemeniläinen voima.

Iranin hallitus on tehnyt selväksi, ettei se ole kiinnostunut suorasta sodasta Yhdysvaltojen tai Israelin kanssa, eivätkä sen Jemenissä ja muualla tukemat arabimaailman joukot toimi Teheranin käskystä. Vuonna 2014 huthit valtasivat Iranin neuvojen vastaisesti maan pääkaupungin Sanaan ja syrjäyttivät kansainvälisesti tunnustetun ja ennen kaikkea Saudi-Arabian tukeman hallituksen. Vuoteen 2015 mennessä sisällissota kärjistyi, kun saudit aloittivat Yhdysvaltojen aseisiin ja sotilaalliseen tukeen nojaten julman ilmasodan Jemeniä vastaan ja tuhosivat köyhtynyttä maata, jota YK on kutsunut (Israelin Gazaan kohdistuneeseen hyökkäykseen asti) maailman pahimmaksi humanitaariseksi kriisiksi. Tällä hetkellä on voimassa hauras tulitauko, mutta huthit hallitsevat edelleen merkittäviä osia maasta, myös pääkaupunkia, ja ovat säilyttäneet sotilaallisen kapasiteettinsa.

Lentotukialusten sijoittamisen lisäksi Yhdysvallat sanoo ”Iranin pelottelemiseksi” käynnistävänsä hyökkäyksiä Jemenin sisäisiä kohteita vastaan ”heikentääkseen huthikapinallisten toimintakykyä”. Vuosikausia jatkuneet paljon intensiivisemmät Yhdysvaltain tukemat saudien pommitukset eivät kuitenkaan ole onnistuneet tuhoamaan huthien sotilaallista kapasiteettia, ja tällä kampanjalla ei myöskään saavuteta ilmoitettuja tavoitteita.

Ei ole yllättävää, että mikään Washingtonin nykyisistä sotilaallisista toimista ei auta hillitsemään hyökkäyksiä Punaisella merellä. Pikemminkin ne pahentavat vaarallisesti jo ennestään kireää tilannetta.

Tarvitaan kiireellistä diplomatiaa. Israelin Gazaan kohdistaman hyökkäyksen lopettaminen on edelleen keskeinen tekijä kaikissa pyrkimyksissä rauhoittaa leviävää alueellista väkivaltaa. Lähi-idän sotilaalliseen eskaloitumiseen ei ole sotilaallista ratkaisua: tarvitaan diplomatiaa. Se on aloitettava Gazan tulitauolla nyt.

  Lähde: https://inthesetimes.com/article/yemen-red-sea-houthis-gaza-palestine-israel

https://kapitaali.com/ainoa-ratkaisu-jemenin-ja-punaisen-meren-tilanteeseen-on-gazan-tulitauko/

[cmwar]

Välitön tulitauko Gazassa sivuuttaisi kontekstin [Op-Ed]

[shiroi---kumo]

Helakanpunainen Aurinko is Misterica's reigning king. Known formally by his kingdom as Lord Aurinko, he took the throne when he was only 20 years old due to the death of his father. Aurinko was a child king, as Misterican adulthood is not reached until the age of 25.

He was a child king with a child bride, marrying Kuu when she was 19 and as such they assumed the throne and brought in their reigning age - Age of the Eclipse.

When Aurinko took the throne, Misterica was still locked deep in war with Windaria. However after some intense work and negotiations he managed to forge the Tuuli-Sumu Tulitauko between the two worlds. This put the war in the state of a ceasefire until the agreed upon demands could be met.

In order to get the Windarians to agree to such a thing, Aurinko promised for their prophesied champions - the Demon Gunman and the Demon Swordsman- to meet in battle to decide the end of the war once and for all. Except neither world had yet to find their champion. Misterica knew of their legend and that the chosen Misterican would be the Child of White, but that child had yet to be born.

Five years later when Aurinko was 27 years old his first son Punainen Usva was born and he showed care and concern to his child in the best ways he could. He was a doting father when he managed to have time amongst the chaos of leading a Kingdom in tandem with the Religious Council and showed great pride in his son's accomplishments.

Until four years later when Aurinko was 31 years old, his second son was born and not only was his second son born but he was the prophesied Child of White. Valkoinen Pilvi came to be and he found himself both overjoyed and mortified at the same time, because in signing the ceasefire, he damned his unborn son to a life destined for war. So Aurinko became distant to his son, trying to find a way to cope with what was to come in the future but he found himself being swayed over and over by this child's energy of pure joy and his seemingly endless talent for just about everything.

He couldn't help feeling extreme pride in both his sons and he loved them dearly, so he began doing everything he could to avoid the pushing from the Religious Council to prepare Pilvi for war. He did not want that innocent child to ever have to see battle despite the circumstances. He did not want to have the discussion with the Windarian leaders and he did not want to talk to the Religious Council because everything was different now. The Child of White was his son, and Aurinko saw "His little Pilvi" before he saw anything else.

[turkinuutiset]

Turkki ja Venäjä vaativat tulitaukoa Libyassa: Yhteinen julkilausuma

Turkki ja Venäjä vaativat tulitaukoa Libyassa: Yhteinen julkilausuma

Turkki ja Venäjä vaativat tulitaukoa Libyassa: Yhteinen julkilausuma

,Yhteisessä lausunnossa sanottiin: “Olemme päättäneet tehdä aloitteen ja kehottaa välittäjinä kaikkia Libyan osapuolia lopettamaan vihollisuudet 12. tammikuuta klo 00.00 alkaen, julistamaan kestävän tulitauon, jota tukevat tarvittavat toimenpiteet vakauttamiseksi tilanne paikalla ja arjen normalisoiminen Tripolissa ja muissa…

[tealingual]

Israel Genocide in Gaza vocabulary in Finnish

Israel - Israel Israelilainen - Israeli Palestiina - Palestine Palestiinalainen - Palestinian Gazan kaista - Gaza Strip Hamas - Hamas Vastarintaliike - resistance movement Terroristijärjestö - terrorist organization Israelin puolustusvoimat - IDF Asevoimat, armeija - military, army Sotilas - soldier Komentaja, päällikkö, johtaja - commander Sionismi - Zionism Sionisti - Zionist Radikaali juutalaisuus, äärijuutalaisuus - radical Jewishness, Jewish extremism Juutalainen ylivalta - Jewish supremacy Rasismi - racism Syrjintä - discrimination Rotusyrjintä - racial discrimination Palestiinalaisvastaisuus - Anti-Palestinianism Arabivastaisuus - Anti-Arabism Arabophobia - arabophobia Islamophobia - islamophobia Sulku, saarto - blockage Kollektiivinen rangaistus - collective punishment Pakkosiirto - forced transfer Kolonialismi - colonialism Apartheid - apartheid Etninen puhdistus - ethnic cleansing Kansanmurha - genocide Väkivalta - violence Verilöyly - massacre Hyökkäys - attack Maahyökkäys - ground attack Tankki, panssarivaunu - tank Ilmaisku - airstrike Taistelukone - combat aircraft Hävittäjä - fighter plane, destroyer Räjähde - explosive Raketti - rocket Ohjus - missile Pommi - bomb Atomipommi - atomic bomb Valkoinen fosfori - white phosphorus Tulitauko - ceasefire Kohde - target Sairaala - hospital Ambulanssi - ambulance Koulu - school Pakolaisleiri - refugee camp Moskeija - mosque Kirkko - church Kauppa - store Leipomo - bakery Hautausmaa - cematary Asuinrakennus - residential building Aurinkopaneeli - solar panel Avustuskuljetus - aid delivery Humanitaarinen käytävä - humanitarian corridor Evakuointikäytävä - evacuation corridor Rajanylityspaikka - border crossing Aseistautumaton - unarmed Siviili - civilian Uhri - victim Pakolainen - refugee Panttivanki - hostage Loukkaantunut - injured Kadonnut - missing Ruoka - food Vesi - water Polttoaine - fuel Sähkö - electricity Internet - internet Tietoliikenne - telecommunications Raunio, kivimurska - rubble Pöly - dust Kaasu - gas Ulosteet - excrements, feces, waste Mädäntynyt - rotten Ruumis - corpse, dead body Veri - blood Haju - smell, stink, odor Kärpänen - fly Melu - noise Tauti, sairaus - disease, illness Nälkä - hunger Jano - thirst Unettomuus - lack of sleep, sleeplessness, insomnia Turvattomuus - lack of safety, insecurity Pelko - fear Menetys - loss Trauma - trauma Rikos - crime Ihmisoikeusrikkomus - human rights violation Kansainvälisen oikeuden vastainen rikos - violation of international law Rikos ihmisyyttä vastaan - crime against humanity Sotarikos - war crime Propaganda - propaganda Vale - lie Tekosyy - excuse Vastuu - responsibility Syy - blame; reason Hyökätä - to attack Kostaa - to revenge, to avenge, to retaliate Ampua - to shoot Pommittaa - to bomb Iskeä - to strike Tuhota - to destroy, to demolish Vaurioittaa - to damage Rikkoa - to break; to violate Tappaa - to kill Murhata - to murder Teurastaa - to slaughter Haavoittaa - to injure Estää - to block Katkaista - to cut

[mieoleahvena]

Elämä ottaa ja elämä antaa (Osa 1/2)

Genre: Sotadraama, angst, fix-it Sanamäärä: ~4300 Hahmot: Lammio, muita KooKoon jaloja yksilöitä Varoitukset: Sotajuttuja. Loukkaantuminen ja sen pienimuotoinen kuvailu. Alkoholinkäyttö. Disclaimer: Väpän hahmot. Rahaa tulee vain mielikuvituksessa. A/N: Elikäs juu. Lammio on viimein tajunnut miten väärin hän on miehiään kohtaan koko sodan ajan toiminut, mistä seuraa se että rakas majurimme juo ittensä känniin ja kompastelee pyytämään pojilta anteeks. Kiitos kaikesta kannustuksesta, pääkanuunoista ja kaikenkarvasista ideoista jälleen kerran @sotamieshonkajoki, @trevardes ja @too-spoopy-to-be-frukd, ootte rakkaita <3 AO3:n linkki Summary: Hän oli niin väsynyt kantamaan ristiään yksin, halusi luovuttaa sen muiden käsiin, vaikkei muistaakseen koskaan ollut keneltäkään mitään elämässään pyytänyt, tahtoi kertoa kaikille, kuinka syvästi pahoillaan virheistään oli. Kerta se oli ensimmäinenkin – Lammio halusi vain synninpäästön, ja koska hän ei ollut uskovainen mies, sellaista oli vaikea rintamapastorilta lähteä hakemaan. Ei, hän halusi sen komppaniansa miehiltä, ketkä tahansa kelpaisivat, aivan ketkä vain.

**

Millään ei jumalauta enää ollut yhtään mitään väliä. Mitä sitä enää edes yrittämään, venäläiset olivat jo voittaneet, ei sitä voinut kukaan kiistää, eivät edes pahaan välikäteen joutuneet upseerit. Majuri Lammio ehkä kaikista vähiten. Mies nosti puolihämärässä esiin korsunsa sängyn alle kätketyt viinat, haki käsiinsä sotkuiselta pöydältä pienen lasin, johon oli lukuisten käyttökertojen jälkeen pinttynyt niin pysyvät sormenjäljet, ettei rasvatahroja enää millään ilveellä saisi putsattua pois. Sekin oli oikeastaan aivan sama, yhtä lailla kuin järjestyksen puute. Mitä helvetin merkitystä sillä oli. Kaikki oli menetetty, niin lopullisen ohi ettei olisi enempää voinut ollakaan, niin yksinkertaisen loppu kuten hän itsekin. Tärisevin käsin Lammio kiersi pullon tiukkaan väännetyn korkin auki ja kaatoi lasillisen, toisen, kolmannen, istui alas ja kumosi kaiken kerralla niin useaan otteeseen, että sekosi pian laskuissaan, joi vain, etsi lohtua vaikka tiesi, ettei sitä alkoholistakaan enää pitkiin aikoihin ollut löytynyt. Edes konjakin väkevästä mausta ei ollut päänsisäisen kivun turruttajaksi, siinä ei ollut tarpeeksi potkua ja voimaa tikata auenneita arpia. Kaikki vain kaatui käsiin, ja niin väkevää hänet pettänyt viina silti oli, että pahalta tuntuva aromi oli tilanteeseen nähden melkein ironinen, kuin itse kuolema olisi läsnä jopa siinä punaruskeassa nesteessä kuten kaikessa muussakin hänen ympärillään. Ei Lammio tuntenut sitäkään, kuinka hänen yksi toisensa jälkeen alas kulauttamansa lasilliset hiljalleen nousivat päähän, ei ajatellut sitä, että hänellä olisi aamulla vielä monta kertaa pahempi olla kuin sillä hetkellä. Mitä vitun väliä. Hän oli jo nyt aivan tarpeeksi rikki ja tuskissaan, pieni lisä tuskin todellakaan tuntuisi enää missään. He olivat jälleen olleet jokaista osapuolta turhauttavan asemasodan keskiössä jo monta viikkoa, mutta kaikki pelkistä pahaisista sotamiehistä ylimpiin esimiehiin näkivät tahtomattaankin, kuinka turhaa se oli, kuinka se vastasi pelkkää pinnallista tekohengittämistä toivottomuuden vesissä, kuinka heidän evoluutionsa oli vertauskuvallisesti tyssännyt maanpäälliseen, johon ei enää ollut paluuta. Heillä ei ollut oikeita välineitä vetää henkeä syvällä painostavien kuohujen ympäristössä, kiduksia, jotka olisivat voineet auttaa heitä hyödyntämään uutta elinpiiriään ja pitäneet heidät muutosten jälkeen hengissä, eviä, joilla kauhoa vastavirtaan. Ei mitään. Kun sotaa oli sillä kertaa kestänyt jo yli kolme vuotta, ei kukaan voinut enää perustella sen mielettömyyttä kieroimmillakaan keinoilla, yksikään valtionmies ei kyennyt sanojaan pyörittelemällä muuttamaan tosiasioita, ihmisten joka päivä kokemaa pelkoa, miksikään muuksi kuin minä se omin silmin nähtiin. Kaikkia sota kosketti, jokaisen oli jollakin tavalla sitä käsiteltävä, mutta keinoja oli monia. Toiset niistä, kuten Lammion suosima ryyppäämiseen pakeneminen, auttoivat vain pienen hetken, toiset ehkä pidempään, vaan yksikään niistä ei voinut lopullista helpotusta suoda. Sen toisi pelkästään joko heidät armahtava kuolema tai vuosikymmenet taistelujen jälkeen, mahdollisuus tulla taas onnelliseksi, muttei milloinkaan ehjäksi. Se oli luksusta, josta luopuminen oli itsenäisyyden säilyttämisen hinta. Mitä pidemmälle sota oli edennyt, sitä edemmän tunnontuskia Lammio oli omista päätöksistään kärsinyt. Hän tiesi tehneensä kasapäin huonoja ratkaisuja, omasta mielestään varmasti ketään muuta enemmän, asettaneensa niin monen hengen turhaan alttiiksi, tapattanut niin paljon miehiä. Hän ei koskaan ennen olisi uskonut miettivänsä sellaisia, ei, eihän se upseerismiehelle sopinut laisinkaan. Mutta Lammio oli löytänyt sen inhimillisyyden itsestään, taistellut sitä vastaan kolme pitkää vuotta milloinkaan kunnolla onnistumatta, ja nyt se oli puskenut hänen hyvin rakennetun suojamuurinsa läpi. Jopa se rohkeus, josta hän oli niin tiukasti pitänyt kiinni, oli saanut väistyä heikkouden tieltä. Hän ei enää jaksanut soimata ketään luonteenlujuuden puutteesta kun ei sitä hänellä itselläänkään enää nykyisin juuri ollut. Humala nousi yhtä varmasti kuin aurinko ja niin teki hänen syyllisyytensäkin. Tosin nykyään alkoholin ikävä sivuvaikutus Lammioon oli se, että hän todennäköisemmin kävi läpi muistojaan uudelleen ja uudelleen kuin tukahdutti niitä, paljon enemmän kuin selvin päin. Hän ei toisaalta ollut asemasotaviikkojen aikana ollut kovinkaan usein selvin päin iltaisin, ja päivät taisteluissa hukuttivat kiireisiin syövereihinsä huutavimmankin halun kerrata kaikki epäonnistumiset. Se oli hänen ainoa siunauksensa siinä taakassa, jota hän muiden edes sitä tietämättä sydämellään kantoi. Sen tullessa Lammion mieleen hän suuttui itselleen ja kaatoi lasin uudestaan melkein piripintaan, läikyttikin aggressiivisten otteidensa vuoksi ja kumosi yhä lisää viinaa alas kitkerästä mausta piittaamatta. Hän vihasi sitä, että odotti vielä kaiken tekemänsä jälkeenkin muiden näkevän itsessään sen puolen, jota he eivät tunteneet, sellaisen osan häntä, jota he, niin hän salaa toivoi, eivät hänessä inhoaisi jos tietäisivät siitä. Ei hän sitä halunnut näyttää, Lammio uskoi edelleen kurin voimaan kuin pelastusrenkaaseen, vaikka syvällä sisimmässään tiesi olleensa koko ajan väärässä sitä painottaessaan. Ei hän ollut mielestään saanut aikaan kuin pahaa, olisi varmaan itsekin ansainnut kuulan kalloonsa tai kranaatin vatsaansa. Hän ei edes tiennyt, miksei ollut kuollut vaikkapa kapteeni Kaarnan sijasta – tämä oli sentään ollut kaikkien mielestä hyvä johtaja toisin kuin hän. Kyllä Lammio hyvin sen tiesi, ettei ollut pidetty, ettei kukaan hänen siellä halunnut olevan. Tunne oli sinänsä molemminpuolinen, sillä ei hän itsekään itsestään koskaan ollut välittänyt eikä tosiaankaan halunnut nykytilanteessa olla. Olisipa ollut vaihtoehto, sen hän olisi mielellään käyttänyt, tai olisipa edes ollut komppania, jonka kanssa syntyisi rintamaystävyyttä. Lammio näki sitä kaikkialla ympärillään, melkein toivoi, että tietäisi kuinka olla osa sellaista yhtenäisyyttä. Ei kukaan häntä ollut opettanut.

Pullo tyhjeni rivakkaa vauhtia, aika melkein kuin katosi, ja pian jäljellä olivat taas vain Lammio ja hänen pohjattomana kalvava tuskansa. Hän ei jaksanut sitä, ei vain millään jaksanut, helvetti, kunpa se kaikki tulittaminen ja käsikranaattien heittely loppuisi pian, kunpa pääsisi pois. Oli vaikea uskoa enää rauhan tulemiseen, vaikka siitä oli huhuttu, sitä oli lupailtu, siitä oli annettu toivoa. Mikä saatana se sellainen rauhanaika edes oli? Tai tulitauko? Hän, kuten kukaan muukaan, ei enää muistanut. Lammio nousi huterin jaloin ylös. Ehkä hän oli ottanut liikaa – Illan ensimmäinen virhearvio. Hän oli selvästi ottanut liikaa, ja jo se, ettei hän ollut heti tajunnut sitä, puhui sen puolesta. Oli vaikea pysyä pystyssä. Käsien hapuillessa pöydästä tukea lasi tippui kuluneelle lattialle, jolla hän oli aiemmin sinä päivänä kävellyt ympyrää ikuisuudelta tuntuneet tunnit. Se hajosi palasiksi, konjakki levisi puusäikeitä tummentamaan kuin veri miesten ruumiilla. Voi mikä vertauskuva koko sodan johtoajatukselle. Kyllä Lammio ennen pitkää liikkumisen makuun taas pääsi, muisti, että se tapahtui pistämällä jalkaa toisen eteen hitaasti mutta sitäkin varmemmin. Ei se niin vaikeaa ollutkaan kuin hän oli luullut. Kunpa se filosofia pätisi kaikkeen muuhunkin taistelukentillä. Vastuuta jaksoi kyllä jos pakko oli, jaksoi pitkäänkin, mutta lopulta palo sellaiseen kulissiolemukseen ja oman yksilönvapauden kieltämiseen sammui parhailtakin. Tilanne olisi ollut eri, jos sen olisi työpäivän päätteeksi voinut kytkeä pois, unohtaa kaikki paineet, mutta sota oli kuin keskitysleiriä. Aina jokin silmäpari katsoi itseen metsän uumenista, omat tuomitsivat ja viholliset yrittivät ottaa hengiltä, aina jollakin oli jotain sanottavaa tai pelkästään paineita lisättäviksi. Oli niin paljon tehtävää ja huolehdittavaa eikä vapaata aikaa ollenkaan toisin kuin pelkillä sotamiehillä, joita kykeni melkein onnekkaiksikin siinä maailmantilanteessa kutsumaan. He vastasivat pitkälti vain itselleen sillä välin kun kaikki vänrikistä ylöspäin olivat aivan yhtä haluttomia taistelemaan, mutta tuomittuja johtamaan epätoivoista yritystä. Perkele. Ei tästä mitään tulisi. Hän oli niin väsynyt kantamaan ristiään yksin, halusi luovuttaa sen muiden käsiin, vaikkei muistaakseen koskaan ollut keneltäkään mitään elämässään pyytänyt, tahtoi kertoa kaikille, kuinka syvästi pahoillaan virheistään oli. Kerta se oli ensimmäinenkin – Lammio halusi vain synninpäästön, ja koska hän ei ollut uskovainen mies, sellaista oli vaikea rintamapastorilta lähteä hakemaan. Ei, hän halusi sen komppaniansa miehiltä, ketkä tahansa kelpaisivat, aivan ketkä vain. Hän ei välittänyt enää sellaisista turhista pikkuseikoista, pienistä yksityiskohdista, alkoholin täyttämissä hermosoluissa kirkastui vain se yksi ainoa ajatus muiden ylitse: hän halusi toimia juuri kuten oli koko sodan ajan yrittänyt olla toimimatta, hän halusi kerrankin näyttää muille heikkoutensa, antaa heidän tuomita itsensä vieläkin jyrkemmin, jos he sitä halusivat. Ei hän tästä luultavasti muutenkaan enää alemmaksi voisi kuopassaan vajota. Alkoholi ei edelleenkään ollut vienyt Lammiolta sitä selkäytimeen iskostettua muistutusta siitä, että vaikka ympäristö olisikin sekaisin, itse ei saanut olla. Asialliselta ja säädylliseltä se oli näytettävä tilanteessa missä hyvänsä, ja siksi Lammio nytkin tunki haparoivin käsin valkoisen paitansa lerpattavan kulman housuihin, nosti tuolin selkämykselle mitenkuten heitetyn armeijan sarkatakkinsa ylös ja puisteli sitä silkasta tottumuksesta. Sen verran hän horjui takkia puutteellisella hienomotoriikalla napittaessaan että pöytään oli nojattava, mutta toimitus onnistui vielä. Hän räpytteli hetken silmiään saadakseen ajatuksen kulkemaan ja sumentuneen näön väistymään ennen kuin avasi oven syksyn pimeyteen. Hennostakin valosta ulos astuminen vaati hetken totuttelua, ja vähän aikaa Lammio seisoi kylmässä ilmassa ja tuulisessa säässä paikallaan kuin mikäkin idiootti. Lähimmistä korsuista loisti polkua pitkin johdattamaan lamppuja, ne antoivat hänelle kodikkaan tunteen, ja niiden avustamina hänen onnistui puihin välillä tukeutuen suunnistaa lähimmälle, luutnantti Koskelan joukkueen korsulle. Se kelpaisi Lammiolle aivan hyvin. Koputtelemaan hän ei siinä tilassaan vaivautunut, vaikka se kohteliasta olisi ollutkin – jos Lammio aikoi kunniastaan luopua, niin sama sitten luopua siitä ihan kunnolla. Hän vetäisi syvään raitista, sadetta enteilevää ilmaa keuhkoihinsa ja avasi sitten puuoven, astui horjuen sisään. Kaikki hämmästyneet katseet kääntyivät Lammioon, eikä kukaan, edes majuri itse, osannut hetkeen sanoa mitään. Koskela toipui ensimmäisenä. ”Herra majuri”, hän sanoi ja nyökkäsi odottavana, valmiina kuuntelemaan käskyjä ja toimimaan niiden mukaan. Lammion katse huokui pelkkää tyhjyyttä ja sisäisiä myrskyjä. Hän ei tiennyt, mitä sanoisi, ei ollut missään vaiheessa iltaa ajatellut ihan niin pitkälle, oli vain odottanut kaiken sujuvan kuin itsestään. Jälleen kerran hän näki, ettei ohjesäännöistä ollut apua, ja se jos mikä oli valtavan pelottava tilanne. Vaivautuneena hänen satunnaisesti sumeneva katseensa kiersi miesten kasvoja, koetti kaikin keinoin tunnistaa ja rekisteröidä kokonaistilanteen, mutta epäonnistui siinä. Vanhala ja Hietanen vaihtoivat keskenään silmäyksen kuin varmistaakseen toisiltaan, etteivät vain nähneet unta, vilkaisivat sitten Koskelaan ohjeita saadakseen. Koskelakaan ei ollut oikein varma, kuinka toimia, mutta jotakin oli sanottava. ”Onko kaikki kunnossa?” hän yritti otsaansa rypistäen, nousi hitaasti ylös sängyltään. Lammio katsoi suoraan Koskelaan, ja silloin hänen silmänsä yllättäen kyyneltyivät. Jaa että oliko kaikki kunnossa? Sitä kysymystä hän ei ollut kuullut moneen, moneen vuoteen, jos yleensäkään koskaan, ja nyt sitä tiedusteltiin juuri silloin kun mikään ei todellakaan ollut hyvin. Tunteiden ja alkoholin yhdistelmä sai hänet veteläksi, ja koettaessaan kääntyä poispäin miesten katseiden tieltä hän horjahti niin, että vieressä seisovan Rahikaisen oli otettava hänet äkkiä kiinni. ”Noh, herra majur, ollaanpas sitä innokkaita”, Rahikainen ähkäisi ja koetti tukea Lammiota niin että tämä kykenisi seisomaan omilla jaloillaan. Siihen ei Lammio kuitenkaan suostunut vaan painautui vain entistä enemmän toisen rintaa vasten, rutisti kömpelösti harteista ja mumisi jotakin mistä ei millään saanut selvää. Rahikainen muodosti heitä lähestyvälle Koskelalle äänettömästi huulillaan sanan humalassa, vaikka luultavasti kaikki olivat jo ehtineet tajuta – olihan yleensä joka asiasta kiukustuvan, mutta muutoin aina kylmän viileän ja etäisen Lammion senhetkinen läheisyydenhakuinen käytös heille äärimmäisen vierasta. Yhdessä Koskela ja Rahikainen saivat kuitenkin Lammion tolpilleen, pitivät miestä vielä varuiksi pystyssä. ”Minä ja Rahikainen viemme Lammion takaisin korsuunsa”, mutisi Koskela miehilleen, mutta Lammio pudisteli rivakasti päätään. ”Ei, kyllä minulla asiaakin oli”, hän sanoi, puhui yhä melko selvästi vaikka sammalsikin. Koskela ja Rahikainen vilkaisivat toisiaan avuttomina. ”Mikä hätänä?” kysyi Koskela uudelleen ja koetti kaikin keinoin säilyttää rauhallisuutensa. Hän ei koskaan ollut nähnyt Lammiota sillä tavalla epäasiallisena, ei edes humalassa, ja häntä kylmäsi ajatella, että jotakin todella pahaa oli varmasti sattunut joko sodan suhteen tai majurille itselleen. Lehtokin makasi korsun nurkassa sängyllään eikä näyttänyt kiinnittävän tilanteeseen mitään huomiota, mutta tarkkaili sitä silti kiinteästi. ”Minä…” Lammio aloitti, mutta nielaisi loput sanat ja kasvoille muodostui hätääntynyt ilme. Koskela otti jälleen kerran joukkueenjohtajan roolin vaikka kyseessä oli esimies ja taputti Lammiota kevyesti olkapäälle. Rahikaista hän viittasi vetämään pöydän alta tuolin. ”Istukaa alas”, Koskela pyysi ja auttoi Lammion turvallisesti tasaiselle alustalle. Tämä ei juuri vastustellut, vaan lysähti paikalleen juuri niin kuin vain toivonsa täydellisesti menettänyt mies teki. Rahikainen ja hänen viereensä ilmestynyt Hietanen jäivät seisomaan kauemmas vasemmalle, kun tilanteen haltuunsa ottanut Koskela kyykistyi Lammion viereen ja koetti tavoittaa hänen katsettaan. ”Ihan rauhallisesti. Mitä on tapahtunut?” Lammion olo oli levoton, vatsassa väänsi ja kyyneleet nousivat uudelleen silmiin. Hän pyyhkäisi ne pois samalla kun muutamat miehistä vaihtoivat huolestuneita katseita, pohtivat, oliko majuri kenties täysin seonnut. Lehtokaan ei viitsinyt enää teeskennellä, ettei häntä kiinnostanut, ja alikersantti nousi istumaan. Kukaan ei katsonut häneen päinkään. ”Anteeksi että… minä olen ollut niin huono päällikkö ja… asettanut teidät vaaraan… ei siinä mitään henkilökohtaista…” Lammio soperteli sammaltaen, tuijotti Koskelan ohi lattialle. Kaikkien muiden paitsi Koskelan ja Lehdon maailma tuntui heilahtaneen, ja dramaattisista tehosteista puuttui enää syvä henkäys. Riitaoja näytti säikähtäneeltä ja Lehto katsoi häneen kuin haluten sanoa, että nyt piti olla ihan hiljaa ja antaa Koskelan hoitaa tilanne. ”Mistä te puhutte?” kysyi Koskela vakaan rauhallisesti, kaiken huomionsa vain ja ainoastaan Lammioon keskittäen. ”Te kaikki luulette etten minä kadu… mutta en minä tahallani miehiä tapata… tai ole ilkeä… tiedän etten ole… tehnyt hyviä päätöksiä… ja teillä on kaikki oikeus vihata minua siitä…” Lammio nojasi raskaasti kyynärpäillään vasten pöytää, nieleskeli ja tärisi heikosti. Nyt se oli tehty, kaikki sanottu. Koskela nousi ylös ja laski kätensä Lammion hartialle, puristi kevyesti, kun normaalisti niin kireän majurin viimeinenkin suojakuori hajosi ja kyyneleet alkoivat valua, olisi tahtonut halatakin, muttei ollut varma sen soveliaisuudesta siinä tilanteessa. Monen kasvoilla kävi jonkinlainen pehmeä ja ymmärtäväinen ilme, ja varsinkin Riitaoja oli aivan vähällä itkeä itsekin tuntiessaan toisen tuskan. Lammion humalatilasta huolimatta – ja ehkä senkin epätavallisuuden vuoksi – hän oli varma, että tämän hätä oli täysin aitoa, niin monet murtumiset oli siihen mennessä nähty. Koskelakin vaikutti käsittävän sen, ainakin tämä silitti Lammion selkää täysin avoimesti ja antoi eleellään muille miehille sellaisen viestin, että heidänkin tulisi hyväksyä toisen anteeksipyyntö. Eipä siinä vaiheessa sotaa enää kannattanut kantaa kaunaa. ”Sopiiko, että autamme teidät nyt nukkumaan?” kysyi Koskela hetken päästä matalalla äänellä. Hän oli varma, ettei Lammion kanssa kannattaisi juuri nyt keskustella puoleen tai toiseen. Tapahtuneesta olisi aikaa puhua sitten, kun mies olisi jälleen selvin päin, mikäli tämä itse sitä haluaisi. Lammio nyökkäsi, pyyhkäisi taas takinhihalla punaisia silmiään ja yritti nousta. Hän oli kuitenkin niin veltto, että Koskelan ja Rahikaisen oli melkein vedettävä hänet pystyyn. ”Me tulemme kohta takaisin”, Koskela sanoi, antoi katseensa kiertää hämmentyneiden miesten kasvoilla ja nyökkäsi sitten Hietaselle, muodosti äänettömästi sanat odottakaa meitä. Yhdessä Koskela ja Rahikainen saivat Lammion mitenkuten talutettua sorapolkua pitkin takaisin omaan korsuunsa ja vilkaisivat toisiaan merkitsevästi kaiken epäjärjestyksen huomattuaan. Rahikainen siivosi Lammion juopottelun jäljet ennen kuin kukaan muu ehtisi niitä näkemään samalla kun Koskela auttoi miehen sänkyyn ja peitteli tämän. Ennen nukahtamistaan Lammio katsoi häntä vielä tiiviisti. ”Saanhan minä anteeksi?” Lammio kysyi tummat, sameat silmät täynnä ahdistusta. Koskela ja Rahikainen vaihtoivat taas katseen keskenään. Oli kuin Koskela olisi kysynyt Rahikaiselta koko joukkueen mielipidettä asiaan, vaikka tämä olikin heistä vain yksi mies, sillä luutnantti itse ei voinut antaa anteeksi kuin omasta puolestaan. Rahikaiselle riitti vain yksi vilkaisu koko olemukseltaan muuttuneeseen Lammioon, ja miehen huomaamatta hän nyökkäsi. Hän oli vähintään yhtä tarkkasilmäinen kuin Koskelakin, ja koska oli korsussa nähnyt muiden miesten tyrmistyneet reaktiot ja säälin monien katseissa, hän oli melko varma, että Lammio oli sotilaiden mielestä antanut itsestään jo aivan tarpeeksi. ”Etteköhän te saa”, sanoi Koskela kääntyessään takaisin Lammion puoleen, ”mutta nyt teidän pitäisi kyllä nukkua.” Hetken huojentumisen he ehtivät Lammion olemuksessa nähdä, mutta sitten majuri nukahti rauhalliseen uneen. Koskela auttoi hetken vielä Rahikaista siivoamisen kanssa, mutta sitten hekin lähtivät vähin äänin takaisin. ”Uonkohan kuovi tuolla mielellä vielä huomenna?” kysyi Rahikainen Koskelalta, kun he sulkivat oven hiljaa. He olivat vielä jättäneet Lammiolle viinapullon tilalle valmiiksi vesilasin aamua varten, mutta muutoin majurin oloa tuskin voisi helpottaa. ”Luultavasti häpeää ja yrittää olla kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.” He suunnistivat korsulleen hiljaisuuden vallitessa, kumpikin mietteisiinsä vaipuneina. Ovella Rahikainen kuitenkin vielä pysäytti Koskelan ja haroi vaivaantuneena kiharoitaan. ”Pallo taitaapi uolla ny sitte meillä?” ”Niin taitaa”, Koskela huokaisi ja astui edeltä sisään. Näki selvästi, että heidän poissa ollessaan korsussa oli käynyt kuhina, mutta hölmistyneitä olivat miesten katseet edelleenkin, kun ne kaikki kääntyivät kohti luutnanttia toivoen, että tuo mies osaisi tehdä tilanteeseen selvyyttä. ”Saittek te kuavin nukkumaa?” tiedusteli Hietanen varovasti Koskelan ja Rahikaisen istahtaessa sängyilleen. Kaikki tiesivät, ettei heidän oma nukkumaanmenonsa myöhäisestä ajankohdasta huolimatta tapahtuisi aivan pian. ”Kyllä se nukahti”, Koskela vastasi yksinkertaisesti. ”Se ukko tais ollaki täysi tosissaan”, kommentoi Rokka sivummalta, ”em mie ole koskaa hänt nähnt tuollasseen, ees sillo ko kiljua juotii ja hää ol varmast aiva yht humalassa ko myökii.” Koskela katsoi Rokkaa synkkänä ja sanoi: ”Varmisti vielä ennen nukahtamistaan että saa anteeksi.” Rokka kohtasi Koskelan vaitonaisena, mutta onneksi Hietanen pelasti vaikean tilanteen. ”No… mit me tehrään?” ”Jos teistä tuntuu siltä, että voitte unohtaa kuka minkäkin kaunan, unohtakaa. Jos ei, silloin teidän täytyy pohtia, haluatteko te unohtaa”, totesi Koskela rauhallisesti, kuulosti väsyneeltä. ”Jokaisen on itse se päätettävä.” Hetken pohdittuaan Hietanen katseli ympärilleen ja tokaisi uhmakkaasti: ”Kylä jokane ansaittee toise mahollisuure. Voiraa kattoa onko se sanojensa mittane miäs.” Ympärillä näkyi sekä hyväksyvää nyökkäilyä että pelkkiä olankohautuksia, mutta kukaan ei sanonut vastaan. ** Aamulla Lammion päässä jyskytti ikävästi eikä ylen antaminenkaan heti heikoin jaloin sängystä ylös noustua ollut kaukana. Hänen ei kovin pitkään tarvinnut miettiä, mitä edellisenä iltana oli tapahtunut, kun muistikuvat jo alkoivat selkiytyä hänen päänsä sisällä. Iltapäivä oli ollut karmea. Kasapanoksia ja teräviä luoteja oli lennellyt pitkin poikin, puolin ja toisin, oli tuntunut siltä, kuin niitä ei milloinkaan aiemmin olisi ollut yhtä paljon. Lopulta pari omaa oli uupunut koitokseen ja juossut vastalauseista huolimatta vihollistulen alueelle, saanut ilman halki liikkuvista vaaroista ja maahan piilotetuista miinoista surmansa hirveimmällä tavalla ja retkahtaneet velttoina soralle. Lammio oli yksin hakenut ruumiit illalla taistelujen tauottua, olisi suuruudenhulluudessaan hakenut heti, mutta Koskela ja Kariluoto olivat estäneet häntä tekemästä sellaista itsemurhaa. He olivat tarjoutuneet vielä myöhemmin tulemaan Lammion matkaan huomattuaan, että majurikin oli henkisesti kovilla, mutta Lammio oli vain kieltäytynyt avusta ja mennyt omin päin. Lammio ei edes ollut muistanut miesten nimiä, vaikka nämä hänen komppaniaansa kuuluivatkin, ja hän oli heidät monesti aiemminkin huomannut. He olivat olleet tavallisen hyviä sotamiehiä, ja vaikkei Lammio heidän ikiään tiennytkään, arvioi hän heidät alta kahdenkymmenenviiden vanhoiksi. Ensimmäinen heistä, mustatukkainen kiharapää, oli varsin pahannäköinen – jalka oli mennyt miinaan astuessa, ja siistejä luodinreikiä hänessä oli useita, rintaan uponneita ja jotkut luodeista rosoisesti selän kautta ulos tulleita. Veri oli tahrinut univormusta suurimman osan, ja vaaleat silmät jääneet auki. Toinen sotamiehistä makasi noin kymmenen metrin päässä, näytti melkein rauhalliselta, ja vain yksi luoti oli mennyt niskakuopasta sisään. Kranaatti näytti räjähtäneen vieressä, ja siitä lentäneet sirpaleet olivat repineet vaalean nuorukaisen oikean kyljen auki värjäten hänenkin takkinsa karmiinipunaiseksi. Ruumiisiin tottui sodassa tahtomattaankin, eikä näky suinkaan ollut se, mikä Lammiota hätkähdytti. Enemmän häntä vastuu painoi, vaikkei hän noiden kahden kuolemaa olisi millään voinut estää, ei se ollut hänen käskyistään kiinni, mutta siltä hänestä auttamatta tuntui. Varmoin ottein hän oli raahannut miehet yksi kerrallaan pois kentiltä ja peitellyt heidät mantteliin odottamaan kuljetusta. Etäämpänä hän oli kyllä erottanut muiden upseereiden epäselvinä hämärään piirtyviä ääriviivoja ja lisää ruumiita, muttei ollut halunnut jäädä katselemaan toimitusta tai mennä auttamaan. Hän oli halunnut vain juoda kaiken pahan kadoksiin. Niin Lammio oli vetänyt kylmän upseerinnaamion ylleen ja ilmoittanut Mieloselle, ettei häntä saanut häiritä enää loppuiltaan, yrittänyt ryypätä mielessä myllertävät ajatukset pois. Siitä eteenpäin Lammio ei saanut enää yksityiskohtia päähänsä, vaan hän muisti vain otteita sieltä täältä: lasin pudottamisen, päätöksen lähteä ulos, Koskelan miesten hämmentyneet katseet ja – ehkä eniten häntä hävettävän asian – kömpelöt, anteeksipyytävät sanat. Yhtäältä hän oli huojentunut siitä, että oli saanut kantamansa ristin pois itseltään, että oli kyennyt edes humalassa laskemaan varauksensa alas, selvin päinhän se ei olisi onnistunut, mutta toisaalta paniikki valtasi mielen kun hän ymmärsi eleensä täyden laajuuden. Lammio oli nyt paljastanut itsestään sen puolen, jota ei omasta mielestään olisi saanut näyttää, ja hän oli vielä kaiken lisäksi tehnyt sen aivan impulsiivisesti. Olihan sellainen kaiken tunnustaminen toki hänen oloaan helpottanut, mutta ei hän sitä mielestään mitenkään ansainnut. Mitähän ne miehetkin oikein ajattelisivat? Lammio sai tietää heti korsusta ulos astuttuaan. ”Herra majur”, hihkaisi sivummalla seisoskeleva Hietanen iloisesti, ”hyvää huament!” Lammio pohti kiivaasti, mahtoiko hän kenties nähdä unta, kun Hietanen noin vain muitta mutkitta harppoi hänen luokseen leveä hymy poikamaisilla kasvoillaan. Ennen miehet olivat visusti vältelleet hänen korsunsa ympäristöä etteivät vain joutuisi Lammion kanssa turhaan tekemisiin, mutta nyt näytti siltä, että Hietanen oli nimenomaan hakeutunut paikalleen odottelemaan. Juuri niin oli Hietanen tehnytkin. Luutnantti Koskelan korsussa oli myöhään yöhön puitu illan tapahtumia, ja kun suurin osa oli ollut sitä mieltä, että Lammion sanat muuttivat asioita, olivat miehet yhdessä pohtineet, kuinka käsitellä majuria, joka varmasti tuntisi olonsa heti aamutuimaan hyvin epämukavaksi. Hietanen oli arvellut, että heidän olisi syytä olla mukavampia Lammiolle, jotta miehen itsensä olisi helpompi pitää oma muuttunut asenteensa, ja tarjoutunut sitten avokätisesti ottamaan yön viimeisen vahtivuoron, jotta voisi tavoittaa majurin heti kun tämä heräisi. Muut olivat suostuneet siihen yksissä tuumin, sillä Hietanen oli heistä se, joka osaisi olla kaikista luonnollisimmin. Koskela oli vielä puuttunut puheeseen ja varta vasten varoittanut, ettei Lammiota kannattaisi ahdistaa nurkkaan muistuttamalla tätä edellisyöstä, ellei mies itse sitä ottaisi puheeksi. ”Hyvää huomenta, kersantti… Hietanen”, Lammio takelteli. Nimi meinasi aina häneltä unohtua, mutta Hietanen vain hymyili. ”Luulettek te jot herra suostuva katkasee suhteet Saksaa?” tiedusteli Hietanen Lammion rinnalla kävellen. Tosiaan, Lammiokin muisti, tänään eduskunnassa äänestettäisiin rauhasta. Sen tulo riippui vain siitä, suostuisiko Suomi Neuvostoliiton vaatimuksiin, ja kyllä jokainen heistä sitä toivoi. Oli melko pieni hinta itsenäisyyden säilyttämisen rinnalla luovuttaa muutamia alueita ja katkaista suhteet kauppakumppaniin, vaikkei sitä mielellään olisi tehnyt. ”Kyllä sitä luulisi”, sanoi Lammio vaivaantuneesti, ei oikein tiennyt miten päin olisi. Hietanen ei vielä koskaan ollut ollut hänelle niin ystävällinen, ja Lammio tiesi tarkalleen, mistä päin tuuli kävi. Onneksi toinen sentään tajusi olla puhumatta hänen avautumisestaan. Hietanen naurahti. ”Se mää sano jot on se vaa outoo jos tä o pia ohi. Mitäs sit tehrää? Mää ole nii tottunu tähä nii ko kaik muutki.” Lammion rintaa puristi. Niin, sodan päättyminen. Ei hän ollut sitä halunnut ajatellakaan, oli joskus melkein toivonut kuolevansa ennen sitä. Kun sota olisi ohitse, Lammio olisi jälleen yksin, eikä hän ollut varma, kykenisikö enää palaamaan siihen entiseen elämään. Hietanen keskeytti hänen pohdintansa. ”Mää käy herättämäs poja. Nährään, herra majur!” Lammio seisoi hetken paikoillaan ja hengitteli syvään. Maailmankirjat olivat varmasti sekaisin. ** ”Minä menen katsomaan. Te pysytte tässä ja odotatte käskyjä”, komensi Lammio upseerinäänellään muutamia Koskelan joukkueen miehiä. He – Lammio, Koskela, Hietanen, Rahikainen, Rokka ja Tassu – seisoivat mäntymetsän puolella suojaisessa paikassa kiväärit selässään ja hioivat taktiikkaansa. Vaikka iltapäivää oli ehtinyt kulua jo kauan, olivat vihollisen puoleiset taisteluhaudat jo pidemmän aikaa pysyneet epätavallisen hiljaisina, ja Lammio ja Koskela epäilivät siellä valmisteltavan jotakin suurempaa hyökkäystä. Yhtäkkinen rynnäkkö, johon suomalaiset eivät olisi varautuneet, saattaisi pahimmassa tapauksessa johtaa kunnon teurastukseen. Virheitä ei kannattanut tehdä. ”Ette te yksin voi mennä, siellä voi olla ihan mitä tahansa vastassa. Minä tulen mukaan, joku muu vielä kolmanneksi suojaamaan”, Koskela maanitteli. Lammion ilme oli synkkä, sillä hän tiesi luutnantin olevan oikeassa, mutta hän ei varmasti myöntäisi sitä. ”Kuka tulee?” kysäisi Koskela miehiään pikaisesti vilkaisten. ”Mie lähen”, ilmoitti Rokka vakaasti ennen kuin kukaan ehti mitään tehdä tai sanoa. Lammion teki mieli huokaista oikein syvään ja hartaasti, mutta Koskela sen sijaan nyökkäsi hyväksyvästi. ”Hietanen ottaa väliaikaisesti johdon. Meidän pitäisi palata ihan pian.” He etenivät taisteluhaudoissa varovasti kyyryssä. Sora oli kuivaa ja sen pöly kutitteli jo valmiiksi ärtyneitä kurkkuja, mutta miehet yrittivät parhaansa mukaan olla yskimättä, jotta heidän läsnäoloaan ei vastapuolella huomattaisi. Haudoissa oli melkein liiankin helppo kulkea silloin kun taisteluja ei käyty, ja pariin otteeseen etummaisena asteleva Lammio kääntyi muistuttamaan muita keskittymisen ja tarkkaavaisuuden tärkeydestä – se oli toisaalta turhaa, sillä paljon sen taitavampaa koplaa hän ei olisi voinut johtaa. He olivat liikkuneet melkein metsän reunaan asti, ja venäläisten asemat olivat enää kymmenisen metrin päässä, mutta edelleenkään ei mistään kuulunut ääntäkään. ”Minä menen tästä eteenpäin yksin, jääkää suojaamaan”, Lammio sanoi. Hän ei varmasti riskeeraisi enää yhtään enempää. ”Ehä tuost pääse hengis yl ies ryömimällä, mitäs jos hyö oottaap vaa sinnuu siel?” Rokka kysäisi. ”Onko parempia ideoita?” Lammio sähähti pahasti tuttuun tyyliinsä, mutta Koskela tiesi, että sillä hetkellä sävyyn sekoittuivat huoli ja valtavat paineet. ”Minä menen metsän kautta. Yksi pääsee huomaamattomammin, ja tämä on minun tehtäväni. Te sen sijaan tarkkailette täältä, varoitatte ja ammutte jos mitään näkyy. Minä menen nyt.” Lammio konttasi viimeiset metrit autiolta vaikuttavaan metsään, ryömi vähän matkaa suojaiselle paikalle ja nousi sitten jälleen jaloilleen kumaraan. Hän kohtasi Rokan ja Koskelan huolestuneet katseet ja ehti juuri kohottaa kätensä näyttääkseen mihin suuntaan oli menossa, kun kuuli yhden terävän laukauksen ja tunsi tulisesti pistävän kivun oikealla kyljellään juuri lantion yläpuolella. Lammio kaatui maahan aseineen päivineen ja koetti tiukasti pitää tajunnastaan kiinni. Rokka ja Koskela eivät aikailleet, vaan konttasivat suoraa päätä hekin metsään, ja työnjako näytti selkeältä. Rokka maastoutui niin hyvin kuin kykeni ja ampui heti alas kaksi vielä äskettäin puiden takana piilotellutta venäläistä, kävi hetken pidempään tulitaistelua kolmannen kanssa. Koskela ryömi pidemmälle Lammion luokse niin nopeasti kuin ravitsemuksenpuutteisesta kehosta vain lähti. Lammio tärisi maassa selvästikin kovissa tuskissa. ”Jättäkää… minut… niitä voi… olla… enemmänkin…” majuri soperteli silmät puoliksi kiinni. ”Kyllä tästä selvitään, Rokka on loistava ampuja”, vakuutti Koskela ja käänsi Lammiota kömpelösti nähdäkseen haavan. Majuri älähti tahtomattaankin. ”Ei näytä pahalta. Kyllä teidät kuntoon saadaan”, Koskela sanoi helpotuksesta huokaisten ja taputti sitten toista ohimennen rinnalle. ”Rokka! Meidän täytyy saada itsemme ja majuri pois täältä ja vähän äkkiä ennen kuin niitä tulee lisää!” ”Jaksaks sie kantaa hänt vähä matkaa? Mie voin suojata, vaihetaan jos tarvii” karjui Rokka vastaukseksi, mutta keskittyminen tulitukseen ei hetkeksikään herpaantunut. ”No niin, sitten mentiin, minä koitan olla varovainen”, sanoi Koskela Lammiolle ja kieltäytyi kuulemasta miehen vastaväitteitä. Rokka siirtyi suojaamaan heidän eteensä, ja Koskela kiepautti Lammion olalleen. Sellainen majurin kaltainen hoikka, keskikokoinen mies nousi kevyesti, ja Koskela arveli saavansa hänet kannettua komentopaikalle asti, ellei matkaan tulisi keskeytyksiä. ”Mäne! Mie tuun peräs, tuo yks pirulaine ennää miu hermojain koetteloo.” Heidän perääntyessään Lammion silmissä kävi välillä mustia pilkkuja, jotka enteilivät pyörtymistä, mutta hän vain puristi kätensä nyrkkiin ja puri huultaan muutoin velttona. Toisinaan kiväärien laukaukset kuulostivat hänestä liiankin etäisiltä, mutta hän ei antanut itsensä vaipua tajuttomuuteen vaan koetti kaikin keinoin keskittyä kipuihinsa. Ne olivat ainoa asia, joihin enää kannatti huomionsa pistää. ”Viimine nuri”, huusi Rokka ja juoksi heidän luokseen, ”ny männää sikäls ko hyö viel siel ihmettellöö! Kannanks mie?” ”Kyllä tämä menee, ei enää pitkä matka”, Koskela puuskutti selvästi uupuneena, mutta pisti reippaasti jalkaa toisen eteen. ”Mene sinä edeltä, kerro pojille että tulevat vastaan. Ja hakekaa lääkintämies.” Rokka meni, ja loppusuoralla omalla puolella tulivat Hietanen ja Rahikainen vastaan. ”Varovasti”, Koskela sanoi, kun toiset ottivat Lammion kantaakseen. Kyljen haavasta purkautunut kuuma veri oli sotkenut univormut ja Lammion lakki pudonnut jonnekin taiston tuoksinassa, mutta elossa he olivat sentään kumpainenkin. He kiidättivät Lammion komentopaikalle niin nopeasti kuin suinkin uskalsivat, ja vastassa oli heidän ihmetyksekseen juhliva komppania. Miehet laskivat Lammion varovasti maahan, ja heille selvisi pian, mikä oli kaikki sellaisen riemun valtaan saanut. ”Sota päättyy! Suomi suostuu Neuvostoliiton ehtoihin!” hihkui Riitaoja silmät loistaen ja oli vähällä heittäytyä Koskelan syliin. Sen kuultuaan puhkesi Koskelakin harvinaiseen, leveään hymyyn. ”Kuulitteko, Lammio? Pääsette vielä elävänä kotiin. Me pidämme huolen lopusta.”

[vesku56]

Kuinka pääset eroon kansakunnasta?

1. Julista sota

2. Neuvottele tulitauko ja turvakäytävät siviilien evakuointiin.

3. Kun siviilit lähtevät liikkeelle, pommita heidät.

[aune]

Rauha ei ole vain sotatilan ja suoran väkivallan puutetta. Minulle se merkitsee myös mahdollisuutta ristiriitoihin, erimielisyyteen ja erilaisuuteen ilman erilaisten väkivaltojen uhkaa. Haluaisin levittää rauhan- ja konfliktintutkimuksen ajattelua kaikkialle, valtavirtaistaa sen käsitteitä ja vakuuttaa siitä, että sen ydin on kaikkien alojen asia. Ajattelin, että tämä voisi lähteä rauhan ja väkivallan määrittelemisestä, Johan Galtungin johdatuksessa.

Galtungille (1969) rauha on kompleksinen, mutta mahdollinen sosiaalinen tavoite tai ideaali, jonka monet, ellei suurin osa, jakaa. Rauha on väkivallan poissaoloa, mutta kattava rauha vaatii laajempaa kuvaa itse väkivallasta: Mitä kapeampi väkivallan määritelmä, sitä kapeampi rauha, johtaen ongelmallisiin ja riittämättömiin yhteiskunnallisiin järjestyksiin, kaukana ideaalista.

Esimerkiksi usein väkivallasta puhuttaessa sana kattaa vain henkilön toiselle henkilölle tietentahtoen suoraan aiheuttaman ruumiillisen toimintakyvyttömyyden tai terveyden menetyksen. Rauha, joka määrittyy tämän väkivallan poissaololla, sisältää kuitenkin pitkän liudan haitallisia tekoja, ihmisten kohtelua ja epäoikeudenmukaisuuksia: liikkumisen rajoituksia, kulttuurista kansanmurhaa, apartheidia/segregaatiota, kolonialismia, rakenteellista syrjintää, huolimattomuudesta ja kunnioituksen puutteesta johtuvaa, tahatonta väkivaltaa, henkistä väkivaltaa, väkivallan uhkaa...

Tällaisen kapeampaa väkivaltaa vastaavan kapeamman rauhan määritelmän voi täyttää esimerkiksi diktatuuri. Se on kuitenkin vaikea mieltää Galtungin hakemaksi ideaaliksi, koska se sortaa ihmisoikeuksia ja on rakenteellisesti väkivaltainen. Lisäksi, ei ole vaikea uskoa, että diktatuuri sisältää alati läsnä olevan fyysisen, suoran ja tahallisen väkivallan uhan, vaikkei suoraa väkivaltaa: sen sortavat olosuhteet ovat otolliset suoran väkivallan puhkeamiselle.

Galtungin mukaan väkivaltaa esiintyy, kun ihmisiin vaikutetaan niin, että heidän ruumiillinen ja henkinen olemassaolonsa jäävät heidän potentiaalisten ruumiillisen ja henkisen olemassaolonsa tason alapuolelle. Toisinsanoen väkivalta aiheuttaa eron sen mitä on ja sen mitä voisi olla välille, niin ruumiillisesti kuin henkisesti: Ihmisillä ei ole samoja mahdollisuuksia täyttää tarpeitaan ja toteuttaa itseään.

Väkivallan moninaisuutta Galtung selventää jakamalla väkivaltaa erilaisiin ulottuvuuksiin. Nämä jaot liittyvät siihen, onko väkivalta suoraa vai epäsuoraa, onko se fyysistä vai henkistä, onko kyseessä väkivallan uhka, kuka on kohteena, kuka on tekijänä, onko väkivalta rakenteellista, onko se tarkoituksellista vai tahatonta. Tällaisen laajemman väkivallan määritelmän takia rauhallinen sosiaalinen järjestys ei ole tarkka piste, jota kohti kuljetaan, vaan mahdollisuuksien tila. Havaitaksemme, tunnistaaksemme, sekä saavuttaaksemme rauhan, meidän täytyy tietää väkivallasta. Suosittelenkin käymään tarkemmin läpi Galtungin jaot erilaisista väkivalloista.  

Merkittävin jako on suoran/avoimen ja rakenteellisen väkivallan välinen ero. Niin sanottu suora tai avoin väkivalta vahingoittaa tahallisesti ja suoraan toisia, kun taas rakenteellisessa tapauksessa vahinkoa aiheuttavat sosiopoliittiset rakenteet ja päätökset, jotka rajoittavat jonkun pääsyä perustarpeisiin, jotka edistäisivät heidän täyden potentiaalinsa täyttämisen. Rakenteellisen ja suoran väkivallan välillä on syy-seurus-yhteys, jossa rakenteellinen väkivallan ilmeneminen voidaan jäljittää suoraan väkivaltaan, ja päinvastoin. Kulttuurinen väkivalta on näiden kahden väkivallan tyypin kulttuurinen perustelu.

Tästä jaosta johtaa Galtungin kaksi erilaista rauhaa: suoran väkivallan puuttuminen (negatiivinen rauha) ja rakenteellisen väkivallan puuttuminen (positiivinen rauha, sosiaalinen oikeudenmukaisuus). Tulitauko on esimerkki negatiivisesta rauhasta: konflikti vaikuttaa yhä eikä sen piileviä syitä ei ole ratkaistu, vaikuttaen ihmisten hyvinvointiin ja yhteiseloon, mutta ainakaan suoraa väkivaltaa ei ole.

Sanat negatiivinen ja positiivinen eivät arvota näitä kahta rauhan muotoa, vaan toisen määrittelee suoran väkivallan puuttuminen, ja toisen yhteiselon, demokraattisen osallistumisen, yhtenäisten mahdollisuuksien, resurssien jaon, yhteistyön ja oikeudenmukaisuuden olemassaolo, jota tuetaan rauhantyöllä. Eli negatiivinen viittaa siihen, että rauha on olemassa koska joku asia puuttuu, ja positiivinen siihen, että rauha on olemassa joidenkin asioiden olemassaolon myötä. Galtungin mukaan molempiin väkivaltoihin on puututtava ja rauhoihin tähdättävä, koska rauha, joka keskittyy vain toiseen, on puutteellinen. Ilman negatiivista rauhaa positiivinen rauha ei onnistu - samalla tavalla positiivinen rauha voi ehkäistä negatiivisen rauhan lakkaamista, ja suoran väkivallan puhkeamista.

Galtungin positiivisen ja negatiivisen rauhan käsitteet tarkoittivat minulle eri asioita opintojeni alussa. Nyt, kun olen valmistumisen viime metreillä, ja olen oppinut erilaisista konflikteista ja rauhantöistä, nämä sanat kaikuvat minulle monipuolisemmin erilaisia sävyjä ja toimintaa.

Galtung, Johan. (1969). Violence, Peace, and Peace Research. Journal of Peace Research, Vol. 6, No. 3, pp. 167-191. Sage Publications, Ltd. http://www.jstor.com/stable/422690

[arielfi]

Gazan skenaariot

”Suuren Paluumarssin” huipennuttua verisesti 14. toukokuuta 2018 astui 30.toukokuuta voimaan Egyptin välittämä tulitauko. [Ks. taustoitus Hamas-Israel Hudna jälleen harkinnassa] Gazalaisten ryntäykset raja-aidalle jatkuivat heikentyneinä aina tulitaukoon saakka kuin myös ajoittain sen jälkeen. Kaikkiaan noin 120 gazalaista on menettänyt henkensä sitten kampanjan aloituksen 30. maaliskuuta 2018.