#taitamaton | Explore Tumblr Posts and Blogs

vapaavenaja · 4 years

Text

Valkorutenia on rauhanomaisen vallankumouksen pääteasema

Toivo rauhanomaisesta vallankumouksesta uustotalitarismia vastaan kuoli Valkoruteniassa[1], kirjoittaa University College Londonin valtiotieteiden tohtori Vladimir Pastuhov venäläisessä Novaja Gazeta -lehdessä. Vapaa Venäjä julkaisee suomeksi Pastuhovin paljon keskustelua herättäneen kirjoituksen ja hänen vastauksensa kirjoituksesta saamaansa palautteeseen.

Neuvostojärjestelmän jälkeisten sukupolvien toivo, että uus-totalitaariset regiimit kaatuisivat rauhanomaisesti, kuoli Valkoruteniassa, vallankumousten hautuumaalla. Vaikkakin Valkoruteniassa poliittiset jälkijäristykset, jotka voivat olla tuhoisampia kuin vallankumouksen ensi iskut, jatkuvat edelleen, horisontissa siintää jo vastavallankumouksen säälimätön siluetti. Vastavallankumouksen tavoitteena on tehdä niin sanotusta Euraasian unionista Venäjän — tuon "Euroopan santarmin" — johtama uusi Pyhä allianssi.

Valkorutenian vallankumouksen epäonnistuminen ei suinkaan tarkoita, että Aljaksandr Lukashenka jatkaa vallassa Euroopan viimeisenä elinikäisenä diktaattorina. Hänen mahdollisuutensa pitää kiinni valtaistuimestaan ovat tällä hetkellä pienemmät kuin koskaan. Häntä ei kuitenkaan todennäköisesti syrjäytä vallankumous, vaan voimistuva vastavallankumous. Tämä asiaintila ei sulje pois uuden vallankumouksen mahdollisuutta, vaan itse asiassa tekee sen väistämättömäksi, ehkä jo aivan lähiaikoina. Tuleva vallankumous — ei ainoastaan Valkoruteniassa, vaan myös muualla — ei ole kuitenkaan enää "samettinen", vaan silpova kuin smirgeli.

Valtaeliitti vastaan katkeroitunut kansa

Valkorutenian epäonnistuneen vallankumouksen poliittinen merkitys saattaa olla valtaisa, mutta vielä suurempi on vallankumouksen symbolinen merkitys. Valkorutenian vallankumouksen voitto olisi ollut jälleen yksi tähänastisen aikakauden ilmentymä, kun taas vallankumouksen epäonnistuminen merkitsee sen sijaan aikakauden vaihtumista. Nimenomaan epäonnistuminen tekee Valkorutenian vallankumouksesta todella merkittävän tapahtuman koko maailman mittakaavassa. Se merkitsee nimittäin muutosta suhtautumisessa vallankumoukselliseen toimintaan ylipäätään.

Venäläinen fyysikko ja väestötieteilijä Sergei Kapitsa totesi kerran aikalaisilleen, että me olemme kaikki kuin näyttelijöitä, jotka esitämme näyttämöllä omaa rooliamme siinä luulossa, että me olemme näytelmän pääosassa. Samaan aikaan näyttelijöiden takana välkkyvät valtavat, pelottavat varjohahmot, ja katsojat ovat jo kauan sitten kääntäneet kauhistuneet katseensa niitä kohti. Olen muistellut näitä Kapitsan sanoja monta kertaa, kun olen lukenut uutisia Mienskistä. Valkorutenian vallankumous on matkaopas tulevaisuuden pelottavan varjoteatterin maailmaan, joka meitä odottaa 21. vuosisadan jatkuessa.

Jos Valkorutenian tapahtumia tarkastelee sen vallankumouksellisen teorian näkökulmasta, minkä kehitteli Lenin (tässä häntä edemmäs ei ole kukaan päässyt sataan vuoteen), pistää silmään ennen kaikkea se, että tapahtumat eivät edes edenneet vallankumoukseen asti. Suurinta osaa Leninin määrittelemistä vallankumouksen edellytyksistä oli tuskin havaittavissa ja tärkein seikka loisti kokonaan poissaolollaan.

Kansan suhteellisesta kurjistumisesta voi Valkoruteniassa puhua vain tiettyyn pisteeseen asti. Maan talous on erittäin haavoittuvainen ja rakenteellisesti epätasapainoinen, mistä johtuen väestön elämän laatu ja elintaso on viime vuosina laskenut. Tämä on kuitenkin ollut varsin tasainen prosessi ilman jyrkkiä pudotuksia. Koronapandemia ja siitä seurannut globaali talouskriisi ovat saattaneet vaikuttaa yllämainitun näyttäjän heikkenemiseen tavallista enemmän, mutta varsinainen finanssikriisi alkoi Valkoruteniassa jo ennen vallankumouksellisia tapahtumia, ei niiden jälkeen.

Samanlainen kuva on havaittavissa kansan tavallista aktiivisemmassa poliittisessa liikehdinnässä. Presidentinvaalikampanja luonnollisesti ruokki tätä liikehdintää. Vaalit, mukaan lukien tekaistut, lisäävät joka tapauksessa autoritaaristen järjestelmien haavoittuvuutta. Tästä huolimatta vallankumouksen aattona yhteiskunnallinen liikehdintä Valkoruteniassa ei ollut mitenkään tavallisesta poikkeavaa. Pikemminkin kyse oli siitä, että turvallisuusjoukkojen taitamaton toiminta mielenosoitusten ensi tunteina ja päivinä sai ihmiset suunniltaan.

Tilanne näyttää vielä epäselvemmältä, kun arvioimme merkittävintä näyttäjää, jolla vallankumouksellisia tilanteita mitataan: haluaako kansa ja voivatko vallanpitäjät enää jatkaa kuten ennen. Kansan suhteen tilanne on enemmän tai vähemmän selvä: useista syistä, joita historian tutkijat saavat vielä selvittää, Valkorutenian väestön keskuudessa levisi krooninen poliittinen väsymys Lukashenkaan. Onhan toki niin, että 26 vuotta vallan kahvassa on varsin pitkä aika.

Kävi ilmi, että taloudellisen tilanteen vähäinen heikkeneminen ja vaaleihin liittyvän syklisen poliittisen liikehdinnän tavanomainen lisääntyminen riittivät saamaan kansan keskuudessa aikaan akuutin antipatian Lukashenkaa kohtaan. Toisin sanoen kansa osoitti hyvin selvästi, mitä se ei halua. Vallanpitäjien suhteen tilanne on sen sijaan paljon hankalampi: näyttää siltä, että Valkorutenian vallanpitäjät ovat valmiita jatkamaan kuten ennen vielä pitkään.

Valkorutenian mielenosoitukset osoittivat, että "samettivallankumoukset" eivät toimi, jos vallanpitäjät haluavat ja voivat jatkaa kuten ennen. Vallanpitäjien jälkeenjääneisyydestä johtuneiden "ylikypsien" vallankumousten aikakausi on päättymässä. On alkamassa raakojen, kansanjoukkojen kärsimättömyydestä kumpuavien vallankumousten aikakausi. Tällaiset vallankumoukset ovat aivan erilaisia kuin ne, mihin me olemme tottuneet viime vuosikymmeninä. Niissä massojen katkeruus on yleensä huomattavasti voimakkaampaa kuin eliittien kyky poliittiseen harkintaan. Me saamme jatkossa yhä useammin todistaa, miten itsepäiset eliitit pyrkivät pysymään vallassa kuolemaansa asti ja elämään "tuntematta maata jalkojensa alla".[2]

Poliittisen postmodernismin loppu

Ensi näkemältä Valkorutenian tapahtumat eroavat muista itäeurooppalaisista vallankumouksista ainoastaan siinä, miten erityisen kovakätisesti mielenosoituksia on tukahdutettu. Valkorutenian vallankumous ei selvästikään ole mikään kansanjuhla. Lukashenkan toimet mielenosoittajia vastaan ovat ennennäkemättömän raakamaisia. Regiimin turvallisuusjoukkojen osoittama eläimellisyys on ennenkuulumatonta kylmän sodan jälkeisessä Euroopassa. Minä väitän, että tämä ei ole joidenkin satunnaisten ja poikkeuksellisten olosuhteiden seurausta, vaan uuden suuntauksen ilmentymä.

Regiimin julmuutta ei selitä pelkästään Lukashenkan erityinen verenhimoisuus tai turvallisuusjoukkojen synnynnäinen sadismi — semminkin kun molemmat ovat itse asiassa myyttejä. On kyse jostain paljon suuremmasta asiasta. Mitä tahansa käskyä voi noudattaa muodollisesti, tunnollisesti tai erityisellä innolla. Lukashenkan regiimin turvallisuusjoukot toimivat innolla, aloitteellisesti ja täydestä sydämestä. Sellaista toimintatapaa ei voi pakottaa; niin toimitaan vain silloin, kun pelissä on henkilökohtainen etu.

Ihmisjoukkojen julmuudella on historiassa aina psykologisten syiden lisäksi yhteiskunnalliset juuret. Sellaista julmuutta ei voi selittää yksittäisten ihmisten tai yksittäisen kansakunnan ominaisuuksilla vaikka siltä saattaisi näyttää. Saksalaista natsismia ei voi selittää Hitlerin henkilöllä sen enempää kuin venäläistä bolshevismia Leninin tai Stalinin henkilöillä. Hieman paremmin niitä voivat selittää saksalaisten tai venäläisten psykologiset erityispiirteet.

Viime vuosisadan alussa venäläinen kirjailija Maksim Gorki, vastauksessaan saksalaiselle lehdelle, luonnehti Venäjän vallankumouksen kokemusten perusteella venäläistä kansaa tavalla, joka oli mielestäni yksi kaikkein armottomimmista kuvauksista koskaan, korostaen venäläisten ainutlaatuista ja patologista julmuutta. Shokeeraavassa artikkelissa Gorki toteaa katkeralla tavalla muun muassa seuraavaa:

Kunnioittamani ihmiset kysyvät, mitä ajattelen Venäjästä. Luulen, että venäläisille on ominaista — yhtä lailla kuin englantilaisille heidän huumorintajunsa — erityinen kylmäverinen julmuus, joka ikään kuin kokeilee ihmisen kärsivällisyyden rajoja ja tutkii ihmiselämän sitkeyttä ja pysyvyyttä. Venäläisten julmuudessa on tunnettavissa pirullista hienostuneisuutta, siinä on jotain hienovaraista ja hienostunutta. Tätä ominaisuutta tuskin voidaan selittää sanoilla "psykoosi" tai "sadismi" — sanoilla, jotka pohjimmiltaan eivät selitä yhtään mitään.

Tänä päivänä me voimme lukea Gorkin sanoja hieman eri tavalla. Hän ei nähnyt natsismia eikä Hitlerin Saksaa, muuten hänen arvionsa olisi varmasti ollut universaalimpi. Viha, joka ei ole peräisin ylhäältä vaan alhaalta, on varma merkki ei niinkään moraalisesta alemmuudesta kuin piilevästä tai avoimesta sisällissodasta yhteiskunnan sisällä.

Itä-Euroopan vallankumoukset (mukaan lukien Neuvostoliiton perestroika) olivat "samettisia" nimenomaan siksi, että postmodernististen jälkitotalitaaristen yhteiskuntien luokkarakenne oli impressionistisella tavalla hämärtynyt. Tällaisessa yhteiskunnassa luokat oli piirretty ikään kuin katkoviivalla, läpinäkyvin ääriviivoin; luokkien väliset rajat olivat epäselviä, yksi luokka sulautui toiseen. Tunne kuulumisesta kokonaisuuteen oli usein ryhmäidentiteettiä vahvempi.

Tähän hajanaiseen sosiaaliseen ympäristöön upotettu valtio omaksui nopeasti sille vieraita kvasiliberaaleja epäpuhtauksia ja menetti luontaisen jäykkyytensä. Siitä tuli unelias ja mietiskelevä, mikä teki siitä luonnollisesti haavoittuvan sekä ulkopuoliselle että yhteiskunnan sisäiselle painostukselle. Tällaisessa tilanteessa yhteiskunta etsi ja pääsääntöisesti myös löysi "viidennen kolonnan" valtiovallan sisältä. Nimenomaan tämän "viidennen kolonnan" liittyminen vallankumoukseen teki tästä "samettisen".

Luokkarakenteen paluu

Jos yhteiskunnassa on merkkejä piilevästä tai varsinkin avoimesta sisällissodasta, se tarkoittaa, että tämä yhteiskunta on jakaantunut luokkiin. Yhteiskuntaluokkien, toisin sanoen sellaisen sosiaalisen rakenteen paluu, jossa kaksi suurta ryhmää vastustavat toisiaan tinkimättömästi, on tärkein ajan merkki sekä Valkoruteniassa että Venäjällä. Nämä niin sanotusti "ei-klassiset" yhteiskuntaluokat eivät kuitenkaan sovi yhteiskuntaluokkien yleisesti hyväksyttyyn määritelmään.

Uus-totalitaarisen valtiovallan kaksi vuosikymmentä kestänyt jatkuva painostus entisen Neuvostoliiton maiden yhteiskuntia kohtaan ei ollut jättämättä jälkeä: painostuksen kohteena olleet yhteiskunnat omaksuivat sen valtiojärjestelmän muodon, johon ne sijoitettiin. Kaikki sosiaaliset siteet ja suhteet uudistettiin melkein täydellisesti, minkä seurauksena näissä yhteiskunnissa syntyi "toissijaisen luokan ominaisuuksia". Yhteiskunnat jakautuivat kahteen suureen ihmisryhmään, jotka eroavat hyvin selvästi toisistaan sosioekonomisen ja poliittisen asemansa suhteen, mutta eivät muistuta yhteiskuntaluokkia niiden aiemmassa merkityksessä.

Itse asiassa kyse on kahdesta "megaluokasta", jotka kattavat koko uus-totalitaarisen alueen: järjestelmän sisällä olevat ja sen ulkopuolella olevat, toisin sanoen sisäpiiriläiset ja syrjäytyneet. Kuuluminen jompaankumpaan näistä kahdesta "megaluokasta" ei riipu yksilön yhteiskunnallisesta tai ammatillisesta asemasta. Voit olla sisäpiiriläinen autonkuljettaja tai syrjäytynyt liikemies. Yksilön asema yhteiskunnassa määrittyy yhä enemmän sen perusteella, onko henkilö osa järjestelmää vai onko järjestelmä sulkenut hänet ulkopuolelle. Asemalla järjestelmän sisällä on tietysti myös merkitystä, samoin kuin varsinaisella asemalla järjestelmän ulkopuolella, mutta huomattavasti vähemmän kuin sillä, kuuluuko henkilö järjestelmän sisälle vai sen ulkopuolelle.

Mikä yhdistää järjestelmän sisäpiiriläisiä? Se, että he hallitsevat kollektiivisesti — sekä suoraan että epäsuorasti — valtiovaltaa ja sen kautta maan tärkeimpiä taloudellisia voimavaroja sekä pitävät hallussaan talouselämän ylintä päätäntävaltaa. Venäjää tai Valkoruteniaa eivät hallitse Putin ja Lukashenka tai pieni kourallinen heidän suosikkejaan. Ehkä tämä oli tilanne joskus aiemmin, mutta tänään tilanne on toinen. Vuosien mittaan on muodostunut valtava yhteiskuntaluokka, joka on sekä Venäjän että Valkorutenian valtiokapitalistisen talousjärjestelmän kollektiivinen edunsaaja.

Tällä sisäpiiriläisten luokalla on hyvin hajanainen ulkokehä, mutta erittäin vankka ja tiivis ydin. Tämä luokka ei ole mikään kuvitteellinen ilmiö, vaan todellinen yhteiskunnallinen subjekti, jolla on merkittäviä poliittisia tavoitteita ja joka itse asiassa kerää yhdessä voittoa käyttämällä yksinoikeuttaan poliittiseen ja taloudelliseen valtaan. Sillä on harkintakykyä ja se kykenee itseorganisoitumaan ja lisääntymään. Se näkee kaikki, jotka eivät ole osa järjestelmää, muukalaisina. Kun järjestelmän ulkopuolelle jääneet alkavat kokea itsensä yhtenä “megaluokkana” (mikä tapahtuu hyvin hitaasti järjestelmän vastatoimista johtuen), yhteiskunnassa syttyy sisällissota, joka ilmenee erityisen julmana purkauksena.

Venäjällä ja Valkoruteniassa käynnissä olevien yhteiskunnallisten prosessien luonne on täysin identtinen. Molemmissa maissa taloudellisen rakenteen perustana on valtiokapitalismi; Valkoruteniassa sitä hallitsee valtaapitävien nomenklatuura ja Venäjällä oligarkkien mafiavaltio. Molemmissa maissa valtiovalta on tärkein omistaja, ja sitä hallinnoi hallitseva luokka kollektiivisesti. Jostain syystä Valkoruteniassa kuitenkin muodostui nopeammin järjestelmän ulkopuolelle suljettujen yhteiskunnallisten ryhmien ja kerrostumien kollektiivinen tietoisuus, mikä johti luokkataistelun kiristymiseen ja kansalaisyhteiskunnan vastarinnan puhkeamiseen.

Vallankumouksellisen paradigman muutos

Mienskin tapahtumat pakottavat meidät muuttamaan käsitystämme Neuvostoliiton jälkeisten uus-totalitaaristen järjestelmien vakaudesta sekä Valkoruteniassa että Venäjällä. Tähän asti laajalti levinnyt näkemys oli, että nämä regiimit ovat epävakaassa tasapainossa ja muistuttavat palloa, joka keikkuu paraabolin huipulla; kysymys oli ainoastaan siitä, mistä lennähtää se "musta joutsen", joka pyyhkäisee pallon paikaltaan. Näyttää kuitenkin siltä, että todellisuus on hieman toisenlainen.

Uus-totalitaariset regiimit ovat osoittautuneet paljon kestävämmiksi kuin monet odottivat. Ne eivät ole juuttuneet yhteiskunnalliseen tyhjiöön, vaan lepäävät erittäin vankalla yhteiskuntaluokkiin perustuvalla pohjalla. Mikään joutsen ei horjuta niitä paikaltaan. Strategia, jonka mukaan regiimiin kohdistuva rauhanomainen painostus johtaisi sen romahtamiseen, on epäonnistunut. Tiettyjä johtopäätöksiä olisi voitu tehdä jo Venezuelan opposition epäonnistumisesta. Vaikka Venezuelan tilanteella ei ollut suoraa yhteyttä entisen Neuvostoliiton maihin, se osoitti kuitenkin yleisen suuntauksen. Lukashenka vain edisti tätä prosessia.

Yksi Valkorutenian vallankumouksen tärkeimmistä seurauksista saattaa olla vallankumouksellisen paradigman muutos. Vallankumous ei ole koskaan ollut mikään hauska seikkailu. 1800-luvulla, joka tunnetaan historiassa "vallankumousten aikakautena", vallankumouksiin liittyi aina väkivalta. Joitakuita tämä kauhistutti, toisia innotti. Marx piti väkivaltaa historian kätilönä ja vallankumousta sen veturina. Oli miten oli, kenelläkään ei ollut epäilystä siitä, etteikö vallankumousten yhteinen nimittäjä olisi tuho, sota ja verenvuodatus.

Kaikki muuttui 1900-luvun viimeisellä neljänneksellä. Satelliittien ympäröimä rappeutunut totalitaarinen hirviö, joka tuhosi vieläkin kauhistuttavamman päävastustajansa hirvittävässä taistelussa, vajosi hitaasti historian roskakoriin kykenemättä kestämään kylmän sodan jännitteitä. Madot alkoivat itää järjestelmän aiemmin virheettömästi toimineissa elimissä, ja siksi sillä ei ratkaisevalla hetkellä ollut yksinkertaisesti voimia vastustaa täystuhoa. Tämän tietyssä mielessä ainutlaatuisen historiallisen tilanteen tulkittiin olevan uusi normi. Väkivallattomasta vallankumouksesta tuli uusi eurooppalainen kultakanta. Vallankumous rinnastettiin karnevaaliin, joka assosioitui punaisiin neilikoihin, kaikenvärisiin ruusuihin ja jakamattomaan ihmisarvoon.

Miljoonasta on tullut uuden sukupolven mantra — ei miljoona punaista ruusua, kuten Alla Pugatshovan laulussa, vaan miljoona mielenosoittajaa kadulla: jos miljoona ihmistä tulee kaduille, regiimi romahtaa. "Gandhismista" on tullut uusi eurooppalainen poliittinen ortodoksia. Kaikki, jotka eivät ole gandhisteja, ovat paskiaisia tai vielä pahempaa — provokaattoreita ja marginaaleja.

"Gandhismi" toimii hyvin, kun taistelet sivistyneitä brittejä vastaan, jotka ovat pyyhkineet buurisodan muistot kansallisesta tajunnastaan. Tällaisella vastustajalla ei ole varaa ampua naisia ja lapsia, koska hänen toimiaan valvovat vapaa lehdistö, poliittinen oppositio, täysivaltainen parlamentti, riippumattomat tuomioistuimet ja muu liberaali hölynpöly. Jos miljoona naista ja lasta astuu häntä vastaan, hän antautuu. Mutta missä ovat nämä "sivistyneet britit" entisen Neuvostoliiton alueella? Tilanne näyttää kovin erilaiselta, jos takanasi seisoo joukko NKVD:n, KGB:n, FSB:n ja sisäministeriön veteraaneja. Heidän kätensä ei horju.

Valkorutenian vallankumous osoitti, että romahtaneen neuvostoimperiumin alueella syntyneissä uus-totalitaarisissa yhteiskunnissa "gandhismi" ei toimi. Jos regiimi on valmis puolustautumaan asein, rauhanomaisen mielenosoituksen paradigma ei toimi. Miljoona tai edes satatuhatta mielenosoittajaa ei tule koskaan kaduille, jos armeija ja poliisi ovat valmiita ampumaan väkijoukkoon. Pienemmällä väkijoukolla "samettivallankumous" ei yksinkertaisesti onnistu. Rauhallisen vallankumouksen strategian uskottavuus kärsi vakavasti Valkoruteniassa, ja tämä on kenties tärkein johtopäätös, mikä voidaan vetää koko maailman seuraamista tapahtumista. Euroopan historia on nyt palaamassa painajaismaiselle 1800-luvulle, ja sen myötä palaa myös vallankumouksellisen väkivallan kultti.

Tärkeimmät muutokset eivät ole aluksi niinkään poliittisia kuin ideologisia. Ajatus siitä, että uusi järjestys voi ja sen pitääkin tasoittaa tietä tulevaisuuteen väkivallan avulla, toisin sanoen selvästi vastoin oikeusvaltion periaatteita, muuttuu vähitellen marginaalisesta ajatuksesta aikakauden megatrendiksi. "Gandhismin" sijaan poliittisen keskustelun uudeksi pääajatukseksi tulee kansojen perustuslaillinen oikeus kapinoida vallan anastajia vastaan. Keskustelu koskee vastaisuudessa hyväksyttäviä ja ei-hyväksyttäviä kapinan muotoja, sen strategiaa ja taktiikkaa. Valkorutenian tapahtumien jälkeen kehotukset tulla ulos kaduille käsi kädessä unohtuvat historian unholaan pitkäksi aikaa. Tulevissa vallankumouksissa mielenosoittajat eivät enää tule kadulle tyhjin käsin.

Jatkuvaa vallankumousta odotellessa

Historian ironia tuo meidät takaisin pisteeseen, joka erotti trotskistit ja stalinistit: kiistaan mahdollisuudesta rakentaa kommunismi yhdessä maassa. Tällä kertaa kyse on kuitenkin kansanvallasta. Valitettavasti tämän päivän todellisuudessa kysymykseen Venäjän ja siten myös Valkorutenian hallinnon muutoksesta ei ole käytännön ratkaisua. Rauhanomainen vallankumous on epäonnistunut. Se on osoittanut täydellisen tehottomuutensa. Menestyvälle kansannousulle diktatuuria vastaan ei ole olemassa edellytyksiä Venäjällä, eikä niitä ilmaannu tulevina vuosikymmeninä itsestään. Kehotus ja varsinkin valmistautuminen tällaiseen kansannousuun on vaarallista uhkapeliä ja tuomittava provokaatio.

Ulkoiset voimat ovat samoin voimattomia vaikuttamaan tilanteeseen millään tavalla. Tämä johtuu siitä, että nyky-Venäjä on itse asiassa jo kauan sitten sulautunut hyvin tiukasti siihen globaaliin maailmanjärjestykseen, johon länsimaatkin kuuluvat. Paradoksaalisesti länsi on tänään Venäjän regiimin vakauden tärkein takaaja. Venäjä ei ole vain osa maailmanpolitiikan asialistaa, vaan myös muokkaa sitä aktiivisesti. Venäjän ja lännen välisille suhteille on ominaista syvä keskinäinen riippuvuus ja monimutkainen intressien yhteenlomittuminen. Merkittävä epävakaus Venäjällä vaikuttaa väistämättä lännen elintärkeisiin etuihin, mikä tarkoittaa, että länsi tekee itse asiassa kaiken voitavansa sen välttämiseksi.

Näytti siltä, että Kremlillä ei ollut mitään syytä huoleen: historia oli varmistanut sen, että valtakunnan alamaiset jatkoivat ruususen uneaan. Messiaanisten aatosten riivaama mieli ei kuitenkaan antanut rauhaa toimettomaksi jääneille käsille. Moskova alkoi sekaantua yhä syvemmälle lännen asioihin, julistaen tälle käytännössä kolmannen, "hybridisen" maailmansodan. Jotkut tahot palavat edelleen halusta kostaa tappio kylmässä sodassa. Moskova yrittää kaikin voimin horjuttaa länttä ja upottaa sen sekasortoon. Näin tehden se samalla sahaa sitä oksaa, joka kannattelee regiimin vakautta. Moskova on vallankumoukselta suojassa juuri siinä määrin kuin länsi.

Jotta jotain muuttuisi Venäjällä, jotain on ensin muututtava lännessä. Venäjän vallankumous voi olla osa vain maailmanlaajuista poliittisten mannerlaattojen muutosta. Se voi tapahtua myös ilman Kremliä — koronavirus on jo tehnyt paljon esityötä. Siksi pieni tönäys Moskovasta voi hyvinkin riittää. Venäjä on historian saatossa esiintynyt samaan aikaan sekä vallankumousten pääasiallisena vientimaana että maahantuojana. Vallankumous ei siten ole Venäjälle vieras ilmiö.

Vallankumous on nyt kuitenkin jumittunut Valkorutenian asemalle. Laiturilla oleva väkijoukko taputtaa käsiään iloisesti ajatellen, että juna on kohta tulossa. Tosiasiassa se on lähdössä. Eurooppaan. Venäjältä — Valkorutenian kautta — rakkaudella. Kunnes juna palaa lähtöasemalle.

***

Ovatko rauhanomaiset mielenosoitukset pelkkää poliittista utopiaa vai provosoivatko ne väkivaltaiseen kansannousuun, Vladimir Pastuhov kysyy MBH Mediassa julkaistussa vastauksessaan yllä olevasta kirjoituksesta saamaansa palautteeseen.

Kirjoitukseni Novaja Gazeta -lehdessä Valkorutenian epäonnistuneesta vallankumouksesta sai aikaan keskustelun, jota en ollut odottanut. Jotkut vastineista olivat suoria, toiset epäsuoria. Erityisesti haluan kiittää rakentavasta kritiikistä Novaja Gazetan politiikan toimittaja Kirill Martynovia ja valtiotieteilijä Kirill Rogovia. Koska vastoin odotuksiani keskustelu olikin varsin pohtivaa ja sisällöllistä, onkin nyt tarve siirtyä yksinpuhelusta vuoropuheluun.

Kaksi ei sinänsä merkittävintä väitettä kirjoituksessani keräsivät kaikkein eniten palautetta. Ensinnäkin väitteeni siitä, että Valkorutenian vallankumous on epäonnistunut ja että siitä voi näin ollen puhua jo historian lehdille kuuluvana tapahtumana; ja toiseksi väitteeni siitä, että rauhanomaiset mielenilmaukset keinona taistella autoritaarisia hallintoja vastaan entisen Neuvostoliiton alueella osoittivat tehottomuutensa Mienskissä. Lukuisten vastaväitteiden vuoksi katson seuraavassa tarpeelliseksi selittää ja laajentaa molempia väitteitäni.

Vallankumouksen kahtalainen olemus

Vallankumoukset ilmenevät kahdessa muodossa: tekona ja prosessina. Vallankumous tekona tarkoittaa kansannousua olemassa olevaa järjestelmää vastaan ja uuden järjestyksen luomista. Tällaisen kansannousun onnistuminen edellyttää vallan vaihtumista ja poliittisen ja historiallisen jatkuvuuden katkeamista. Vallankumous prosessina tarkoittaa muutosta historiallisessa muodostelmassa, kaikkien olemassa olevien sosiaalisten suhteiden täydellistä uudelleen muotoilua ja yhteiskunnan ja valtion rakentamista aivan uudelle pohjalle.

Vallankumouksella prosessina ei ole varmaa alkua eikä lopullista loppua, vaan se voi koostua monista peräkkäisistä vallankumouksellisista teoista, joista jokainen on lopullinen ja joilla toisin sanoen on kullakin tarkasti määritelty alku ja yhtä tarkka loppu. Se, että vallankumous tekona on päättynyt, on kaikille samantien selvää, kun taas se, että vallankumous prosessina on päättynyt, selviää pääsääntöisesti vasta useiden sukupolvien jälkeen. Kuvaan tätä seuraavassa Venäjän 1900-luvun vallankumouksen esimerkin avulla.

Venäjän historian ehdottoman asiantuntijan Richard Pipesin mukaan Venäjän vallankumouksellinen prosessi alkoi vuoden 1899 opiskelijamellakoista, jotka tsaarin hallinto tukahdutti julmasti, mutta jotka kuitenkin aloittivat vallankumouksellisten muutosten aikakauden. Tämä prosessi päättyi ilmeisesti vasta vuoden 1953 jälkeen, kun Stalinia seurannut neuvostojohtajien sukupolvi vihdoin omaksui opportunistisen asenteen ja hylkäsi käsitteen valtiosta proletariaatin diktatuurina.

Puoli vuosisataa kestänyt Venäjän vallankumouksen prosessi koostui kuitenkin useista itsenäisistä "lopullisista" teoista, joista merkittävimpiä olivat vuoden 1905 tukahdutettu vallankumous, osittain onnistunut helmikuun vallankumous ja lokakuun vallankumous, jota helmikuun vallankumoukseen nähden voidaan pitää vastavallankumouksena. Lokakuun vallankumous oli erittäin onnistunut, sillä se loi yli seitsemänkymmenen vuoden ajan vallinneen uuden poliittisen järjestelmän.

Vallankumouksen aallon harjalla

Yritän nyt laskeutua tästä teoreettisesta pilvestä syntisen maan kamaralle. Valkorutenian vallankumous vallanvaihtona, kertaluonteisena tekona, jonka piti johtaa tarkasti määriteltyyn lopputulokseen — Lukashenkan syrjäyttämiseen — on epäonnistunut. En ymmärrä, miksi meidän pitäisi pettää itseämme väittämällä, että vallankumous jatkuu edelleen. Lukashenkan on onnistunut pitää kiinni vallastaan, vallankumouksellisen etujoukon toiminta on laskussa, ja kansan suuret massat eivät ole liittyneet liikkeeseen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että Lukashenkan regiimin olisi onnistunut pysäyttää Valkorutenian vallankumouksellinen aalto.

Vallankumous prosessina on Valkoruteniassa nimittäin vasta alkamassa. Ohi on vasta ensimmäinen näytös. Näytelmä voi kestää hyvin pitkään, jopa vuosikymmeniä, tai se voi olla hyvin lyhyt ja kestää vain muutaman kuukauden. Jos Lukashenkan hallinto tekee virheitä, mukaan lukien sellaisia, joista Kirill Rogov kirjoittaa artikkelissaan, se saattaa aloittaa toisen näytöksen melkein ilman väliaikaa. Tämä ei ole kuitenkaan pääasia. Elokuun vallankumouksen epäonnistumisen jälkeen Valkorutenia ei koskaan palaa siihen tilaan, jossa se oli ennen vallankumousta.

Valkorutenia on siirtymässä staattisesta autoritarismista dynaamiseen autoritarismiin. Ikääntyvän ja parhaan kuntonsa menettäneen nyrkkeilijän tavoin regiimin on pysyttävä jatkuvassa liikkeessä, jotta nuori ja täynnä voimaa oleva vastustaja ei pääsisi lyömään tyrmäävää iskua. Lukashenka katseli aiemmin tilannetta ylhäältä alas "kukkulan kuninkaana", mutta tästä lähin hän on kuin vuorelta alas vyöryvä kivi poliittisen uransa loppuun asti. Tämä on hänelle aivan uudenlainen tilanne.

Miten muuri murtuu?

Kysymys kuuluu: milloin Valkorutenian vallankumous, joka nyt etenee jatkuvana prosessina, saavuttaa seuraavan kerran uuden taittopisteen ja saa aikaan uuden massojen kansannousun? Tämä on yleensä vain ajan kysymys, ja se voi tapahtua hyvinkin pian. Toinen, monimutkaisempi kysymys on, minkälaisissa olosuhteissa Valkorutenian toinen vallankumous voisi onnistua paremmin kuin ensimmäinen? Kirjoituksessani epäilin, että Valkorutenian kaltaisissa tapauksissa rauhanomaisten mielenosoitusten taktiikka voisi johtaa mihinkään muuhun kuin havaitsemaamme lopputulokseen. Tämä ei tarkoita, että kannatan ei-rauhanomaista prosessia, mutta puolueettomana tarkkailijana minun on silti todettava tosiasiat.

Vastaväitteitä minulle esitettiin kahdenlaisia. Näiden vastaväitteiden ydin muodostuu kahdesta pääteesistä. Ensimmäinen vastaväite on se, että rauhanomaiset mielenosoitukset eivät ole vielä saavuttaneet täyttä voimaansa ja voivat tieteen ja tekniikan saavutusten avulla vielä saada aikaan ihmeitä. Toinen vastaväite on, että rauhanomaiset mielenosoitukset ovat se kipinä, joka sytyttää liekin.

Erään näkemyksen mukaan hirmuvallan muuri romahtaa, jos monta ihmistä tuijottaa sitä tarpeeksi pitkään. Jos muurin edessä seisoo tuhat ihmistä, se ei tietenkään riitä, mutta jos miljoona ihmistä asettuu muurin eteen, se lopulta kaatuu heidän katseensa voimasta. Jos he sen lisäksi viestittelevät keskenään internetin kautta, hirmuvallalla ei ole enää mitään mahdollisuuksia. Tämä taktiikka toimii kuitenkin ainoastaan silloin, jos muurin takana on olemassa "viides kolonna", joka on valmis avaamaan portin, eikä ole olemassa tunnelia, jonka kautta hirmuvallan linnoitus voi saada täydennyksiä.

Entisen Neuvostoliiton alueen erityispiirre on kuitenkin se, että valtaa pitävät hallinnot eivät ole vielä ehtineet rappeutua ja veltostua, joten lähitulevaisuudessa ei ole myöskään ketään, joka avaisi hirmuvallan muurin portit. Koska tämä on tilanne, rauhanomaiset mielenosoitukset vallankumouksellisen taistelun menetelmänä ovat hyödyttömiä tässä ja nyt. Muuria ei voi katseella murtaa. Voidaan kuitenkin olla yhtä mieltä siitä, että rauhanomainen mielenosoitus on pitkäaikainen poliittinen investointi: ennemmin tai myöhemmin jotkut linnoituksen puolustajat alkavat epäröidä, heidän lapsissaan herää omatunto, heidän lapsenlapsensa yrittävät varastaa avaimen avatakseen muurin portin sisäpuolelta. Sääli vain, että minä tai kriitikkoni emme ole tätä enää näkemässä.

Vallankumouksellisen kranaatin sytytin

On olemassa myös vähemmän suoraviivainen näkemys. Hallintoa vastustavien joukossa on syytä tehdä ero aktiiviseen toimintaan valmiina olevan eturintaman ja paljon suuremman myötätuntoisen, päättämättömän ja tilanteeseen odottavasti suhtautuvan massan välillä. Eturintaman tehtävä on herättää kansanjoukkoja toimintaan. Hallinto, joka kohdistaa sortotoimensa eturintamaa vastaan, joutuu varomaan kansanjoukkoja, yrittäen estää sen aktiivisen politisoitumisen. Tämä rajoittaa hallinnon mahdollisia sortotoimia, koska jos ne ylittävät tietyn rajan, kansanjoukot tulistuvat. Hyvä esimerkki tästä oli kun mellakkapoliisi hakkasi opiskelijoita Kiovan Itsenäisyyden aukiolla, mikä sytytti Maidanin vallankumouksen. Väkivallaton protesti on toisin sanoen ikään kuin vallankumouksellisen kranaatin sytytin.

Näin ollen meidän on myönnettävä, että rauhanomaisten mielenosoitusten kannattajat eivät todellisuudessa ole ihan niin rauhanomaisia kuin miltä he näyttävät. Heidän näkökulmastaan rauhanomaisten mielenosoitusten tarkoitus on oikeastaan provosoida viranomaiset käyttämään suhteetonta väkivaltaa aseetonta siviiliväestöä kohtaan ja pakottaa epäröivät kansalaiset siten liittymään vallankumoukseen. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna rauhanomainen mielenosoitus vaikuttaa oikeastaan vain viivästyneeltä väkivallalta, ja koko rauhanomaisen mielenosoituksen retoriikka pelkästään sotajuonelta. On kuitenkin olemassa vaara, että me yritämme olla ovelampia kuin tosiasiassa olemme.

Sivuutan kysymyksen siitä, onko olemassa tietty raja, jonka ylittäessään viranomaiset varmasti joutuvat vaikeuksiin. Haluan sen sijaan kiinnittää huomiota kaikkein tärkeimpään seikkaan: rauhanomaisiin mielenosoituksiin osallistuvien ihmisten määrällä ei itsessään ole mitään ehdotonta merkitystä, eikä joku tietty määrä mielenosoittajia johda automaattisesti vallankumouksen voittoon. Miljoona hirmuvallan muurin edessä seisovaa mielenosoittajaa ovat aivan yhtä tehokkaita kuin kaksisataa tuhatta mielenosoittajaa.

Minun mielestäni nimenomaan tämä oli Valkorutenian vallankumouksen pääasiallinen opetus. Mienskissä kaduille tuli aivan tarpeeksi monta ihmistä. Uskallan väittää, että vaikka heitä olisi ollut kaksi tai kolme kertaa enemmän, mutta he olisivat käyttäytyneet samalla tavalla kuin nyt, se ei olisi muuttanut mitään.

Oletetaan, että rauhanomaiset mielenosoitukset saavuttavat julkilausumattoman tavoitteensa ja provosoivat regiimin johonkin täysin tarpeettomiin julmuuksiin. (Tosin mitä julmuuksia vielä voisi olla kaiken sen jälkeen, mitä Valkoruteniassa nähtiin elokuussa?) Ja että tämä ennennäkemätön julmuus ajaisi kaikki epäröivätkin kansalaiset kaduille. Tekeekö Lukashenka itsemurhan, kun hän saa tietää, että kaduilla ei ole kaksisataa tuhatta, vaan miljoona tai jopa kaksi miljoonaa mielenosoittajaa? Ei tietenkään.

Tämä tarkoittaa, että mikään ei oikeasti muutu, ja uudessa historiallisessa tilanteessa vallankumouksen johtajien on ratkaistava vanha pulma: pitäisikö heidän jatkaa edelleen rauhanomaisia mielenosoituksia ja kehottaa ihmisiä olemaan käyttämättä väkivaltaa vai tulisiko heidän johtaa tätä moninkertaisesti kasvanutta väkijoukkoa hyökkäykseen?

Rauhanomaisen protestin filosofia nykyisissä historiallisissa olosuhteissa on siten joko kaunis utopia, jonka odotetaan tuottavan hedelmää hyvin kaukaisessa tulevaisuudessa, tai sotajuoni, jonka toivotaan ajavan regiimin raivoon ja saavan sen iskemään ensin, minkä jälkeen on mahdollista siirtyä puhtaalla omallatunnolla ei-rauhanomaisiin mielenosoituksiin. Ensimmäisessä tapauksessa kehotukset jatkuviin rauhanomaisiin mielenosoituksiin saavat kansanjoukoissa aikaan epäilyjä vallankumouksen ajallisen menestyksen suhteen, toisessa tapauksessa sen todellisten tavoitteiden suhteen.

***

[1] Vapaa Venäjä käyttää Belarusista suomenkielistä nimeä Valkorutenia ja maan pääkaupungista nimeä Miensk. Maalla on oma nimi, ja se ei ole Valko- eikä mikään muukaan Venäjä. Toimituksen mielestä nimi Valkorutenia sopii suomen kieleen paremmin kuin Belarus. Alkuperäisen ehdotuksen teki Sakari Kestinen.

[2] Vankileirillä kuollut neuvostoliittolainen runoilija Osip Mandelshtam kirjoitti vuonna 1933 Stalinille omistetun runon "Me elämme tuntematta maata jalkojemme alla".

Alkuperäiset venäjänkieliset kirjoitukset on julkaistu Novaja Gazeta -lehden verkkosivustolla 14.09.2020 ja verkkojulkaisu MBH Mediassa 29.09.2020. Suomennos: Kerkko Paananen.

#valkorutenia #belarus #lukashenka #vallankumous #vapaus #venäjä

0 notes