suohonsotkettu - Tumblr blog

[suohonsotkettu]

[suohonsotkettu]

if i'm being absolutely completely totally honest i think that "it wasn't you" doesn't go far enough in absolving someone of the guilt of being the subject of a brainwashing or mind control plot. because at the end of the day, it was you. it was your body, your mind, potentially even your soul, being stripped of its autonomy, intimately violated and turned against you as much as anyone else. it's a kind of assault, and should be treated as such, especially in more mature narratives. i think that "it wasn't your fault" and "your shame at being made helpless and unable to control your own body and mind's involuntary responses is understandable, but you are not in any way irredeemable or unforgivable because of what was done to you" are also necessary reassurances. and i think that there should be lingering resentment in spite of words of forgiveness and miscommunication and long-term post-traumatic consequences also.

[suohonsotkettu]

[suohonsotkettu]

"do it scared" ok but I would like to do something some other way occasionally. Like at least once. For a change.

[suohonsotkettu]

[suohonsotkettu]

hei mikäs tää juttu on kun yle käyttää nykyään tekoälyllä luotuja kuvia ohjelmissaan? Ihan helvetin häiritsevää

[suohonsotkettu]

[suohonsotkettu]

[suohonsotkettu]

[suohonsotkettu]

You ever think about how unified humanity is by just everyday experiences? Tudor peasants had hangnails, nobles in the Qin dynasty had favorite foods, workers in the 1700s liked seeing flowers growing in pavement cracks, a cook in medieval Iran teared up cutting onions, a mom in 1300 told her son not to get grass stains on his clothes, some girl in the past loved staying up late to see the sun rise.

[suohonsotkettu]

ppl are rlly trying to defend being on your phone during a movie in the theater what is going on

[suohonsotkettu]

i hate people who know highways. “i’m heading south on I-65” okay man. i’m moving my rook to c2

[suohonsotkettu]

the most powerful writing tool is actually Brainstorming With The Girls

[suohonsotkettu]

(through gritted teeth) sometimes what's good for your mental health isn't another do nothing day or a little treat sometimes what's good for you is putting in some of the work. Not all of it at once but sometimes you have to finish that essay or at least take the next step or you have to clean your room or at least dust the shelves or you gotta do the laundry or at least put it all in the hamper and it's not fun and it sucks and it sucks and it sucks and it sucks and it sucks and it sucks and it sucks and it sucks and it sucks and it sucks and it sucks and it sucks and it sucks and it sucks and it sucks and it sucks and it sucks and it sucks and it sucks and it sucks and it sucks and it sucks and it sucks and it sucks but you have to because i read a post on the internet that told me that's what being nice to yourself is sometimes

[suohonsotkettu]

I wish it was easier to talk about mobile phone addiction without sounding like a boomer

[suohonsotkettu]

[suohonsotkettu]

Miksei Lehto laula?

Niin kauan kuin Lehto muisti, oli hän tiennyt, että se Helvetti, josta ne siinä Raamatussa alvariinsa jankuttivat, oli ihan oikeasti olemassa – ja se oli lastenkodin joulujuhla. Sitä varten joutui pesemään naamansa saippualla, joka kirvelsi silmiä, ja harjaamaan kynnenalusensa kahteen kertaan, että tuli varmasti puhdasta. Tukat kammattiin viivasuoralle jakaukselle ja likistettiin vielä vedellä oikein päänmyötäisesti.

Lopuksi heidät puettiin enkeleiksi – siis vanhoista lakanoista tehtyihin säkkeihin – jotta kukaan ei muistaisi, ettei heistä kellään mitään oikeita pyhävaatteita ollutkaan. Kaikki se vaiva, ja vain sen tähden, että heidät voitaisiin paimentaa parijonossa lavalle itkettämään kunnanpösöjen rouvia, jotta kunnanpösöt itse ymmärtäisivät löysätä kukkaronnyörejään lastenkodin hyväksi – jos eivät muuten, niin saadakseen rouvansa lopettamaan poraamisen.

Lauluesityksen päätteeksi samaiset rouvat tungeksisivat kilvan silittämään heidän päälakiaan ja nipistelemään heidän alituisesta nälästä lommottavia poskiaan – riisumatta hansikkaitaan, tietenkin, etteivät vain tulisi vieneeksi heidän täitään ja tautejaan omille penskoilleen – ja länkyttämään itku silmässä, minkälaisia pikku enkeleitä he olivatkaan.

Ja paskat, Lehto ajatteli. Siinä samassa, kun hoitajattaren silmä vältti, hän kiipesi pesukomuutin eteen kannetulle jakkaralle ja irvisteli rumasti omalle kuvajaiselleen peilissä. Ei hän suinkaan miltään enkeliltä näyttänyt, vaan sirkuspelleltä.

Miltä sellaiset sirkuspellet oikeastaan näyttivät, siitä hän ei tosin voinut mennä takuuseen, kun ei ollut koskaan päässyt sirkukseen.

Niin sietämättömältä hänestä tuntui katsella itseään sillä tavalla suittuna ja puunattuna, että pikaistuksissaan hän sotki tukkansa uudelleen. Sanomistahan siitä tulisi, mutta tulkoon. Ei se kumminkaan olisi mitään siihen verrattuna, mitä oli vielä edessä.

Hän oli hautonut suunnitelmaansa koko pitkän viikon, ja hetkenä minä hyvänsä koittaisi aika panna se täytäntöön.

Ajatus sai hänet irvistelyn sijaan virnistämään peilikuvalleen. Etuhampaat puuttuivat, mutta niiden tilalle kasvaisivat pian uudet, rautaiset hampaat. Niinhän hänelle oli kerrottu. Hän ei kylläkään ollut ensin uskoa lainkaan semmoiseen hölynpölyyn, mutta kun isommat olivat vakuuttaneet sen olevan totta ja väläyttäneet omia, kerran pudonneiden tilalle kasvaneita hampaitaan, oli hänenkin uskottava se todeksi.

Vaikka ei niitä kyllä oikeasti raudasta ollut tehty, niitä hampaita. Se oli sentään ollut pötypuhetta.

Kun aika sitten viimein koitti ja hoitajattaret rupesivat huseeraamaan heistä parijonoa, Lehto liittyi mukisematta jonon jatkoksi. Se oli osa hänen suunnitelmaansa. Hän sieti luunapinkin, jonka muuan hoitajatar hänelle antoi pantuaan merkille hänen sotkeneen vasta kammatun tukkansa. ”Mahtaako tuommoisesta elikosta ikänä kunnon ihmistä tullakaan”, tämä moitti. ”Katurakillekin kävisi käytöstapojen opettaminen helpommin.”

Pian heidät ohjattiin parijonossa lavan taakse, jossa hoitajat kiivaasti hyssytellen ryhtyivät järjestämään heitä uudelleen, sillä kertaa pituusjärjestykseen. Raskaiden samettiverhojen takana sali oli täynnänsä väkeä, sen saattoi kuulla lavan taakse kantautuvasta, innostuneesta puheensorinasta. Joku innokas kävi kurkistamassa verhojen raosta salin puolelle vahvistaakseen asian.

Viereisellä penkillä lojui pari jakamatta jäänyttä käsiohjelmaa. Lehto ei kylläkään osannut lukea, mutta hän oli asunut lastenkodissa kauan ja tiesi jo vanhastaan, että ensin laulettaisiin Orvon huokaus, takuuvarma kyynelten kirvoittaja, ja sitten lastenkodin johtajatar pitäisi puheen Suomen köyhäinhoidon tilasta, niin kuin edellisvuonnakin – ja sitä edellisenä, ja.

”Tulepas sinä Toivo tänne eteen”, yksi hoitajattarista supatti viittilöiden hänen suuntaansa. ”Sinulla kun on kaunein lauluääni.”

Silloin Lehto veti kätensä puuskaan eikä suostunut hievahtamaankaan. Monta kertaa hän oli joutunut nielemään tappionsa, kun hänestä ei ollut ikänsä saati kokonsa puolesta panemaan hoitajille hanttiin, mutta viimein hän oli sen keksinyt: laulamaan häntä ei voisi pakottaa, ei sitten millään. Pesköön hänen suunsa saippualla, jättäköön ruoatta tai antakoon selkään, siitä ei ollut niin väliksi – mutta ensimmäistäkään itkuvirttä häntä ei saataisi enää kuuna päivänä lurittamaan.   

”Toivo”, sihahti toinen hoitaja kärsimättömästi. ”Nyt teet kerrankin niin kuin sanotaan. Tänne sieltä niin kuin olis jo.”

”En tee enkä tule enkä ihan varmana laula”, Lehto sanoi niin järkähtämättömästi kuin hänen ikäisensä riukusäärinen pojannappula vain ikinä saattoi. ”En, vaikka vetelisitte kepillä pitkin selkää!”

Sen hän sentään aavisti jo ennakolta, että lähimpänä seisova hoitaja aikoisi takuuvarmasti yrittää kopata hänet kiinni ja raahata väkisin eturiviin. Sen vuoksi hän panikin siltä seisomalta juoksuksi ja syöksähti avonaisesta luukusta lavan alle. Sinne hoitajat eivät mahtuisi häntä ollenkaan niin helposti seuraamaan. Sitä kautta hän pääsisi ulos ja sen myötä karkuun koko typerästä joulujuhlasta.

Eikä olisi niin väliksi siitäkään, vaikka hän pääsisi takaisin sisälle vasta tilaisuuden päätyttyä ja joutuisi siihen asti värjöttelemään räntäsateessa pelkkä lakana päällään. Tai vaikka saisi kuumeen ja joutuisi vuoteenomaksi, kun toiset pääsisivät laskemaan mäkeä.

Sentään hän oli näyttänyt niille, ja sehän se kaikkein tärkeintä oli.