#senkun | Explore Tumblr Posts and Blogs

pienviljelmakaapissa · 3 years

Text

Hiirijahti

Henkilöt: Rokka, Tassu, (Rokan vanhemmat pienessä osassa)

Paritukset: Rokka ja Tassu

Genre: nukka

Varoitukset: jyrsijöitä ja mainintaa niiden tappamisesta

Kuvaus: innokkaat nuorukaiset päättävät aloittaa hiirijahdin kutsumattoman jyrsijän pesiydyttyä Rokan perheen aittaan

Sanamäärä: n. 3300

A/n: tämä on saanut inspiraation hiihtolomalla tapahtuneesta sekoilusta kaverini ja kuokkivan jyrsijän kanssa kanssa. Jotenkin tuo alku muistuttaa jotai vanhaa lastenkirjaa pitäisikö olla huolissaan?

“HIIRI!!!” kuului Rokan tilan vaateaitalta eräänä kauniina heinäkuun keskiviikkona.

Rokan akka juoksi aitalta hädissään hameen helmoja nostellen. Tuosta huvittavasta näystä sai nuori Antti Rokka sellaisen naurukohtauksen, että puoli pitäjää kuuli. Siitä hyvästä hän myös saikin selkäsaunan isältään.

Heti seuraavana aamuna oli Antti rientänyt kertomaan naapurin Suen Tassulle edellisen päivän näytöksestä. Kyllä se huvitti poikia, mutta ennen kaikkea se lietsoi heidät lähtemään hiirijahtiin. Kyllähän hiiri piti saada aitasta pois. Selväähän se oli. Kissaa kun ei Rokan perheellä ollut, päättivät pojat, että Suden perheen kissa, Manteli, saisi mennä yöksi aittaan hiirtä jahtaamaan.

Antti ja Tassu kävelivät pellon laitaa Rokan tilalle. Manteli katseli maisemia kiltisti Tassun sylistä. Kenties kissa tiesi, että sitä odotti juhla-ateria. Niin ainakin Tassu oli lupaillut kissalle. Jos Manteli hiiren nappaisi, lähtisivät pojat Vuoksen varrelle onkeen ja kissa saisi kaikki kalat.

Antti avasi vaateaitan oven varoen. Hiiriä ei näkynyt, joten pojat astuivat sisään. He kumpikin katsoivat Mantelia ja Manteli katsoi heitä molempia kysyvästi. Kissan silmät katsoivat lähes kieroon ja sen kieli oli hieman ulkona. Suloiseltahan tuo pikkuinen musta-valkoinen eläin näytti.

“Onnee matkaan”, Antti sanoi ja silitti kissan valkoista rinnusta. “Sie saatki sit juhla-aterian. Usot sie sen? Siulla o neljä tassuu, jote piä sie huolt, ettei tääl tassuta huomen kukkaa muu, nii mie piän huolta miun Tassust.”

“Antti”, Tassu punastui kiusaantuneena.

“No mikä hätänä?” Antti kysyi hymyillen veikeää ja lähes lapsellisen viatonta hymyään.

“Ei mittää”, Tassu antoi pienen hymyn tulla huulilleen ennen kuin hän antoi Mantelille suukon korvien väliin. “Onnee ny.”

Anttikin antoi kissalle vielä onnen suukon. Sitten kissa jätettiin vaateaittaan ja ovi suljettiin.

“Mitäs myö ny?” Antti katsoi Tassua tuolla hieman ilkikurisella ilmeellä. Jotakin hänellä oli selkeästi mielessä.

Torstaiaamu koitti. Keskipäivän aikaan Antti ja Tassu juoksivat innoissaan katsomaan josko vaateaitan luvaton asukki olisi kuollut. Oven avauduttua Manteli säntäsi ulos, juoksi vähän matkaa ja jäi heinikkoon makaamaan ja tuijottamaan poikia.

Pojat tarkistivat aitan perinpohjin. Missään ei näkynyt jälkiä kissan ja hiiren välisestä kamppailusta. Ei näkynyt jälkiä verestä eikä muitakaan sisälmyksiä, joita kissa jättäisi syömättä.

“Ei taint toimii”, Antti tokaisi kurkkiessaan sängyn alle. “Ainakaa ei ol jyrsint ryijyi viel. Se vast oiski. Äitihä sais hermoromahuksen. Jos niit hiiruloit tääl o, nii tuski vilja-aittaan männöö. Tiiä sitä sitte kumminkaa. Miu mielest Manteli sais yrittää viel. Eit se hiiri välttämät joka yö tuu. Ehk hää pelästy Mantelii tai sit hää löys uutta ruokaa.”

Tassu vain katseli kankaita ja kuunteli Antin höpötystä.

“Tassu?”

“Mitä?” Tassu kysyi häkeltyneenä. Hän oli täysin vajonnut omiin ajatuksiinsa.

“Annetaako myö Mantelille toine mahollisuus?”

Tassu nyökkäsi vastaukseksi.

Pojat tekivät pienen suunnitelman. He halusivat ennen kaikkea tietää, oliko hiiri aitassa vielä, oliko se tehnyt sinne pesän vai oliko se vain tullut sinne ruokaa etsimään ja lähtenyt, kun ravintoa ei ollutkaan löytynyt. Ensin heidän oli selvitettävä oliko hiiri aitassa. He murustivat vanhaa juustoa eri kokoisina kimpaleina aitan lattialle. Illansuussa he palaisivat katsomaan, josko hiiri olisi käynyt niitä nakertamassa. Sillä aikaa he päättivät hellitellä Mantelia ja suuntasivat Vuoksen rannalla puun varjoon kissan kanssa.

Auringon suunnatessa puiden taakse kuului veden rantaan karmiva kiljaisu. Antti ja Tassu tiesivät tasan tarkkaan, mistä se tuli ja kuka se oli. Antti lähti heti pinkomaan kotiaan kohti ja Tassu nappasi Mantelin syliinsä ja lähti perään. Manteli ei suinkaan pitänyt äkkinäisestä ja kovakouraisesta käsittelystä ja painoi kyntensä Tassun käsivarteen ja sähisi.

“Voi sinnuu, anteeksi”, Tassu pahoitteli kissalle ja nosti sen paremmin syliin.

Manteli ei näyttänyt laisinkaan anteeksiantavalta, vaan pikemminkin varsin nyrpeältä.

Rokan tilan pihalla kävi kamala metakka, kun Tassu saavutti Antin. Rokan akka oli vimmoissaan ja huusi täyttä kurkkua Antille.

“Laitoitte juustot sinne! Ruokkimaako sitä tuholaist täs pittäs?! Työ ja teiä ideat! Ehä mie voi ennää omaa aittaani männä, ko hiiret sen valtaa! Syän meinas pysähtyy! Syövät viel viljat ja lihat! Kankaatki o koht reikii täyn, ko sie et sitä hiirtä saa hoiettuu! Nyt sie laitat sen kissan sinne, etkä päästä ulos enne ko hiiret o pois!”

Tassu katseli välikohtausta etäämmältä ja silitti Mantelin turkkia.

Antti katsoi äitiään happamana aivan kuin tämä olisi juuri sanonut jotakin tavattoman ilkeää ja olihan tämä tavallaan sanonut. Hänen äitinsä ei koskaan korottanut ääntään tai kiivastunut mistään.

“Hei”, hänen äitinsä sanoi lempeästi. “Anteeks, et mie huusin. Pirun hiiri vaa. Hyi olkoon. Kuules, mitä jos sie ja Tassu määtte aitan yläkertaan yöks ja nappaatte sen hiiren? Saatte sitte aamusta lämmintä maitoa ja pullaa.”

Tästä ehdotuksestahan Antti riemastui. Hän kääntyi katsomaan polulle, jolla Tassu seisoi kissa sylissään. Pojat jakoivat yksimielisiä katseita. Yöstä tulisi sankarillinen.

Illansuussa päästettiin Manteli taas aittaan. Juustoa oli vielä lattialla, joten ainoa paikka jonne sitä piti enää ripotella, oli aitan toinen kerros. Toisen kerroksen aittahuone oli enemmänkin makuuaitta, vaikka sielläkin oli muutamia ryijyjä. Tärkeinpänä siellä oli kuitenkin parisänky, johon he molemmat mahtuisivat nukkumaan. Ainoana valonaan heillä oli öljylamppu. Aitassa olisi ollut säkkipimeää ilman sitä.

He ripottelivat juuston kimpaleen lattialle ja istuivat sängylle odottamaan.

“Tassu, usot sie, jot se pelkää valloo?” Antti kysyi äkkiseltään.

“Emmie oikee tiiä.”

He olivat jälleen hiljaa. Heidän tehtävänään olikin pääasiassa selvittää, oliko hiirellä oikea pesä ja tunneli ylös. Oli heillä kyllä säkki mukanaan, mutta ihan kuin he pystyisivät siihen hiiren pyydytystämään. Tämän yön jälkeen laitettaisiin hiirenloukkuja aittaan niin, että hiiri varmasti sellaiseen kävisi ruokaa etsiessään. Jos hiiri sattuisi katoamaan aitasta, meinaisi se sitä, että sillä oli oma reitti aittaan eikä se ollut tullut sisään vain auki jääneestä ovesta. Kuolisipahan hiiri kuitenkin.

He istuivat sängyllä ja odottivat hiljaa. Hiljaa odotus kävi vaikeaksi Antille. Hän halusi jutella, mutta sekös olisi pelottanut hiiren pysymään poissa ja silloin ei saataisi koskaan tietää, oliko sillä se reitti ylös. Ja kun puhua ei Antti voinut, tyytyi hän hipelöimään Tassun hiuksia.

“Antti, ei miul täitä oo, jos sie niitä etit”, Tassu kuiskasi hieman kiusaantuneena.

“Emmie niit eti. Iha muute vaa kattelen. Ja voinha mie muutaki tehä”, Antti virnisti veikeästi ja laittoi kätensä Tassun vatsalle.

“Antti, mitä sie?” Tassu naurahti.

“Tassu”, Antti kuiskasi toisen korvaan.

“Mitä?”

“Tiiät sie Tassu mitä?” Antti kuiskasi aivan hiljaa toisen korvaan.

“No?” Tassu punastui, niin lähellä Antti oli.

Antti hengitti Tassun korvaa vasten ja painautui niinkin lähelle, että hänen huulensa miltei koskettivat Tassua. Sitten hän kuiskasi:

“Se hiiri o tuol.”

“Missä?!” Tassu säpsähti ja työnsi Antin sivuun katsellen huonetta pelokkaana.

Antti senkun päästi ilmoille naurunpurskahduksen.

“Haa, haa”, Tassu murahti ja loi ärsyyntyneen, muttei kuitenkaan pahansuovan, katseen Anttiin.

Antti senkun tarttui Tassua vyötäisiltä ja suukotti tätä poskelle ja suupieleen.

“Antti!”

“Emmie Jeesuskaa o”, Antti naurahti.

“Anttiii! Lopeta tuommone!” Tassua nauratti, mutta hän yritti kuulostaa totiselta.

“Sehä soppii”, Antti sanoi aivan tavalliseen tapaan ja irrotti otteensa Tassusta vetäytyen täysin tämän luota.

“Emmie”, Tassu aloitti. “iha tuota tarkottant.”

“Vaa mitä?”

“Kyl sie tiiät!” Tassu hermostui ja kaatui sängylle makaamaan.

“Eiks myö pitänt olla hiljaa, et hiiruloit alkais tulloo?” Antti kysyi maireasti ja painoi Tassun alleen.

“Niihä myö kait piti”, Tassu myönsi ehkä hieman häpeissään.

“No? Ollaako myö sit iha hiire hiljaa vai”, Antti hengitti vasten Tassun kaulaa. “tehhäänkö myö jottai muuta?”

“Mitä siEEE!?” Tassu päästi kimeän kiljaisun, kun Antti nuoli hänen kaulaansa.

“Ssh…” Antti hyssytteli Tassun korvaan. “Tassu, Tassu, Tassu, eiks myö pittänt olla iha hiire hiljaa?”

“E-ei”, Tassu sai vaivoin soperretuksi. Hän tunsi punastuvansa.

“Sitähä mieki”, Antti virnisti ja näykkäisi Tassun korvaa. “HIIRI!!!”

“Antti helvetti siu kaa!” Tassu tönäisi Anttia ja tämä vain nauroi. “Sie sitte ossaat pilaa iha kaike.”

“Tahot sie vai männä nukkuu?” Antti kysyi noustessaan istumaan. Hän laittoi vielä kätensä varovasti Tassun reidelle ja katsoi tätä hellästi.

“Ei se hiiri tänne tuu, jos myö tääl huuetaa”, Tassu myönsi.

Tilanne oli vaikea molemmin puolin. Kerrankin heillä olisi ollut koko yö aikaa telmiä parisängyssä ilman pelkoa kiinnijäämisestä. He voisivat hyväillä toisiaan, nauraa rajoitta, suudella mielin määrin, pitää toisiaan lähekkäin ja vielä kaiken kukkuraksi nukkua vierekkäin lämpimässä sängyssä yhden peiton alla. Mutta he eivät olleet aitassa hassuttelemassa, vaan hiiriä metsästämässä.

“Tassu”, Antti kuiskasi. “kai sie muistat viel, ko Tyyne ja Lyyti sano, et myöhä ollaa oikee sankarloi, ko hiirii metsästettää?”

Tassu nyökkäsi vastaukseksi.

“Mitäs sie sanot, jos sie saisit käyä sankarin vieree nukkuu?” Antti virnisti taas veikeästi. Hänen aikomuksensa silittää Tassun reittä oli jäänyt niille sijoilleen.

Tassu vain hymyili vastaukseksi.

He sammuttivat lampun ja kävivät pitkäkseen peiton alle. He halasivat toisiaan ja olivat hiljaa. Kumpaakaan ei oikein väsyttänyt. Aitassa oli säkkipimeää. Ikkunoita ei ollut eikä lamppuakaan tohtinut jättää yöksi päälle. Mitä siitä olisi edes hyötynyt? Moni nuorihan nukkui kesät aitassa, siellä kun oli viileämpää eikä jatkuva auringon valokaan häirinnyt.

“Onks tuo siu käs vai hiiri?” Antti kysyi pimeästä.

“Hiiri”, Tassu vastasi silittäen Antin poskea hellästi.

“Hiiri tuu miu suuhu.”

Tajuamatta, mitä juuri tuli sanottua, he molemmat purskahtivat nauruun.

“Antti, ei.”

“Ssh, Tassu. Nyt nukutaa”, Antti kuiskasi miltei puolitosissaan. “Kauniita unnii.”

“Hyvää yötä”, Tassu kuiskasi ja suuteli Anttia hellästi vielä kerran.

Yksi suudelma pakotti toiseen, paljon pidempään ja se vaihtui jo kolmanteen. Suudelmien välissä he kuiskivat rakkaudenosoituksia toisilleen. Kädet seikkailivat tutkimaan vielä tutkimattomia paikkoja. Lopulta he pysähtyivät hengittämään.

Vaikkeivat he nähneet toisiaan pimeydessä, oli heidän katseissaan samanaikaisesti jotakin kysyvää ja jotakin käskevää. Kumpikin heistä halusi mennä pidemmälle. Kumpikin halusi viimein viettää kunnollista aikaa kahdestaan. He olivat kahdestaan aitan parisängyssä. Kukaan ei kuulisi. Kukaan ei saisi tietää. Ainoa, joka saattaisi edes saada vihiä, oli hiiri.

Ja tuo pirun hiiri oli heidän esteenään. Halusivatko he napata hiiren?

“Tassu.”

“Mitä?”

“Jos myö vaa uotetaa sitä hiirtä?”

He hiljenivät. Jotakin kiusallista siinä oli. He olivat vasta hetki sitten olleet valmiita sellaiseen toimintaan ja nyt he makasivat vierekkäin pimeässä hiljaa. He eivät oikein edes uskaltaneet koskettaa toisiaan.

He olivat hiiren hiljaa. Pihaustakaan he eivät päästäneet. Jostakin kumman syystä hiljaisuus vaivasi Tassua. Hiljaisuus ei koskaan vaivannut häntä. Hän piti hiljaisista hetkistä. Niistä pienistä hetkistä, jolloin hän sai Antin hiljentymään. Tämä ei ollut sellainen hetki. He olivat molemmat hiljentyneet ilman syytä. Hiirikin varmaan rapisteli jossakin.

Pimeästä ei kuulunut yhtikäs mitään. Hiiri oli tainnut säikähtää ja paeta. He makasivat syleillen toisiaan. Mikään ei olisi saanut heitä päästämään irti toisistaan. Peiton alla oli juuri sopivan lämmin. Aitan pimeys oli lähes taivaallista verrattuna valon täytteisiin öihin, jolloin valo tuikki sisään ikkunasta verhojenkin lävitse. Tässä kaikessa oli jotakin rauhallista ja mukavaa, joka sai heidät molemmat väsymään hiljaisuuden pitkittyessä. Aivan huomaamattaan he olivat nukahtaneet.

Tassu kuuli rapinaa pimeydestä. Hetken aikaa hän keinui unen ja tietoisuuden rajamailla, kunnes hän heräsi. Lattialta se rapina kuuluikin. Hiiri se oli. Tassu oli siitä varma. Kalvava tunne lattialla mönkivästä tuholaisesta levisi koko hänen kehoonsa. Hän kosketti varovasti Anttia ja ravisteli tätä olkapäästä.

“Antti.”

“Mitä?”

“Se hiiri o tääl. Valo päälle. Onko pitskoi?” Tassu kuiskasi niin hiljaa kuin pystyi. Hän oli painautunut aivan Antin korvan juureen.

Tämänhetkinen läheisyys olisi voinut olla suloista, kenties jopa eroottista, ellei lattialla olisi ollut sinne kuulumaton eläin.

Sukkelasti Antti kääntyi etsimään tulitikkuja tuolilta, jolla lamppu ja oletettavasti myös tulitikkuaski olivat. Pilkkopimeä huone tuntui ahdistavalta. Tulitikkujen löytämisessäkin oli jotain kamalan ahdistavaa ja kiireellistä aivan kuin hiiri olisi metsästänyt heitä eivätkä he hiirtä. Jokainen sekunti tuntui menetetyltä. Jokainen pieni ääni pimeyden keskellä kuulosti hiiren ääneltä. Antin hamuillessa tulitikkuja tuntui hänestä kuin milloin tahansa olisi voinut hiiri upottaa hampaansa hänen hentoon käteensä ja antaa hänelle jonkin kuolemantaudin.

“Antti, äkkii ny”, Tassun lähestulkoon hätääntynyt ääni hoputti. Tassun kädet puristivat Antin olkaa.

Tulitikut putosivat lattialle.

“Ne”, kerrankin elämässään Antti oli vailla sanoja. “Mie puotin ne pitskot.”

“Antti”, Tassu takertui häneen epätavallisen tiukasti.

“Nousen mie?” Antti kysyi ensin epäröiden. Kumpaakin heitä tuntui pelottavan hiiri lattialla. Eihän heidän kummankaan talossa tai edes koko tilalla ollut hiiriä koskaan ollut, tuskin edes navetassa saati sitten aitassa. “Mie nousen.”

Sen tokaistuaan Antti nousi ensin istumaan, laski jalkansa varovasti lattialla, mietti hetken ja alkoi sitten etsiä tulitikkuja. Nopeasti ne löytyivätkin lattialta ja vielä nopeammin syttyi lamppu palamaan. Lamppu kädessään Antti tutki huonetta. Hiirtä ei näkynyt sitten missään.

“Kolo sillä o.”

Antti kömpi takaisin sänkyyn. He syleilivät toisiaan. Lamppua he eivät sammuttaneet. He nukkuisivat nyt täällä, kun kerran niin oli sovittu. Turhaa he nyt lähtisivät enää päätaloon. Hetken he kyllä miettivät aitasta lähtöä, mutta väsymys ja mahdollisuus läheisyyteen veivät voiton.

He makasivat sängyssä lusikassa. Antti painoi välillä helliä suudelmia Tassun kaulaan ja olkapäähän. He olivat kääntyneet poispäin lampusta. Aitan seinä oli kulunut. Puu oli joistakin kohdista alkanut hieman halkeilla kosteuden takia. Antti yritti miettiä, milloin olisi kosteus päässyt aittaa, mutta tuli lopulta siihen tulokseen, että kosteus oli tullut ulkoa. Nopeasti kuitenkin hänen mieleensä nousi ajatus siitä, että hiiri olisi vahingon tehnyt. Varmaankin ulostanut rakenteisiin. Anttia ällötti.

“Hyi hitto”, hän mutisi itsekseen.

“Mitä?” Tassu kuiskasi ja kääntyi katsomaan sydänystäväänsä.

“Ei mittää. Sitä hiirtä mie vaa mietin”, Antti vastasi.

Mitä sie siit?”

“Jos se o kussu noihi rakenteisii. Emmie taho aatella semmosii. Tää yö ny myö

pittää kestää. Huomen myö voiaa männä Vuoksel onkii Mantelille herkkuateria”, Antti haukotteli. “Istutaa sie koko päivä eikä tehhä muuta. Saa Manteliki nauttii auringost. Aurinko paistaa just sopivast, ja jos tulloo liia kuuma, nii männää puun varjoon.”

“Nii”, Tassu huokaisi silittäen Antin kämmenselkää. Hänellä oli niin mukava olo, kun Antin käsivarsi oli kietoutunut hänen ympärilleen suojelevasti. Antin kosketus sai hänet aina tuntemaan niin paljon, oli se sitten riemua, rakkautta, kiihottuneisuutta tai rauhaa. Nyt se rauhoitti häntä niin, että hän olisi voinut sulkea silmänsä ja sulaa tuohon syleilyyn, jäädä siihen ikiajoiksi, nukkua vaikka koko päivän. Lopulta hän haukotteli.

“Antti. Minnuu väsyttää. Sie oot nii ihana. Mie voisin nukkuu siu vieres joka päivä. Oisit sie nii ihana, et sie laittaisit valon pois?” Tassu kysyi raukea hymy huulillaan.

Ilman sanaakaan Antti nousi ja sammutti lampun asettuen lopuksi takaisin Tassun viereen tätä syleilemään.

“Jot hitto siu kanssas”, hän huokaisi. “Sie se sitte saat miut tekkee kaikellaista. Ehä mie voi ees vastustaa sinnuu. Mitä mie siu kanssas teen? Sie pomottelet minnuu kohta tekkee kaikelaisii juttuloi.”

Sitten Antti painoi vielä yhden pehmeän suudelman Tassun korvanjuureen. Kumpikin nukahti hymy huulillaan.

Pimeydessä rapisi. Jokin raapi Antin poskea ja tuhisi. Jokin toinen matomainen olento heilui hänen kaulallaan. Hänestä tuntui siltä kuin kissan viiksikarvat olisivat kutitelleet hänen nenänvarttaan. Antti tajusi, mikä se oli.

“HIIRI!” Antti kiljui kuin pikkutyttö.

Salamana hän hyppäsi pystyyn ja ampaisi aitasta ulos huutaen kauhuissaan.

Hiiri puolestaan putosi sängylle ensin Tassun reidelle ja siitä se putosi peitolle. Tassu tietenkin heräsi Antin huutoon ja nousi istumaan vain huomatakseen aitan ovelta tulevassa valossa hiiren, joka juoksi kiireellä sängyn poikki, hyppäsi sängyn päädystä alas ja katosi pimeyteen.

Antin huuto ja ulkona panikointi olisi ollut Tassun mielestä varsin koomista ellei juuri tuo samainen hiiri olisi ollut hänenkin vieressään. Tassu katsoi sängyltä ulos. Antti seisoi pihalla jonkin matkan päässä talosta. Hiiri oli syönyt kaiken juuston lattialta.

Ulkoa kuulunut meteli oli herättänyt kenet muutkaan kuin Rokan isännän, joka harppoi nyt pihan poikki kuin vimmaantunut sonni.

“Jumalauta, ettekö työ ossaa olla hiljaa?!”

Antti kalpeni heti isänsä nähtyään. Hän olisi halunnut juosta karkuun, mutta hänen isänsä tarttui häntä paidan kauluksesta ennen kuin hän ennätti.

“Ja sie et oo lähös minnekkää, vaa selität.”

“Se oli”, Antti vilkuili ympärilleen kiusaantuneena. Pelkoa tai häpeää hän ei halunnut näyttää eikä missään nimessä ylimielisyyttä, sillä isän ollessa näin vihainen saisi siitä vain selkäsaunan. Sen verran viisautta Antillakin oli. “hiiri.”

“Hiiri?” isä kysyi vihaisesti.

“Hiiri”, Antti vastasi vältellen isänsä katsetta. “Tuli miun naamalle. Aitassa.”

“Aitassa?!”

“Sielhä se hiiri o”, Antti yritti parhaansa selittää. Jokin hänessä nyt esti suorasukaisen sanaharkan ja elämän nostamisen. Jokin pidätteli häntä eikä hän pitänyt siitä. Hän halusi mahdollisimman nopeasti pois tilanteesta.

Onneksi hänen äitinsä porhalsi pihamaan halki huivi ympärillään ja hiukset sellaisessa sotkussa ettei moista oltu nähty aikoihin.

“Mitä työ tääl mekastatte?” äiti kysyi sovittelevaan sävyyn.

“Poika se mekastaa nii, jot puol pitäjää herää.”

“Hiiri tuli miu naamalle.”

Äiti huokaisi ja katsoi miehiä.

“Jos sie nyt vaa mänet takas nukkumaan”, hän laski kätensä aviomiehensä käden päälle, joka piteli heidän poikaansa kauluksesta, ja kuin taikaiskusta ote irtosi ja mies lampsi takaisin taloon. Miehen mentyä hän kääntyi poikansa puoleen. “Näit sie vai sen hiiren?”

“En, mut kyl mie sen tunsin”, Antti selitti apaattisena.

“Siis se-?”

“Tuli miu naamalle.”

“Ai kamala”, äiti voivotteli. “Työ tuski tahotte ennää siel aitas nukkuu,” hän huokaisi. “No, mie oisin muutenki koht heränt aamulypsyl, jote jos työ tuutte mukkaa, nii saa siu isäs vähä rauhottuu ja sitte työ voitte männä siu sänkyy nukkuu loppuyöks. Saatte nukkuu pitkää.”

Hymy kiiri nopeasti Antin huulille ja hän nyökkäsi.

Aitassa Tassu istui sängyllä. Hän oli saanut lampun päälle, muttei uskaltanut laskea jalkojaan lattialle siinä pelossa, että hiiri kipittäisi lattian poikki.

“Tassu”, ovelle ilmestynyt Antti virkkoi iloisena. “Tuu ni männää. Äiti sano jot myö saavaan männä nukkuu miu sänkyy loppuyöks. Pittää vaa antaa isän rauhottuu ensittä.”

He nappasivat kenkänsä lattialta ja pukivat ne aitan ulkopuolella. Lampun he ottivat mukaan ja sammuttivat, samaten tulitikut. Aitalta he kipittivät aamukasteisen pihanurmen läpi navetalle.

Antin äiti oli jo alkanut lypsyyn, kun pojat navettaan ennättivät. Oli äiti jo ehtinyt hakea lypsytakkinsakin.

“Laskekaa se lamppu vaa lattial ja auttakaa, nii hoituu noppeemmi”, äiti käski. “Siitä otatte jakkaran ja sangon.”

Pojille tilanne oli aluksi hieman kiusallinen. Ei kumpikaan heistä ollut lehmiä lypsänyt kuin ehkä lapsena. Naisten hommahan se oli, mutta lopulta se heiltäkin alkoi sujua. Vuorotellen he lehmää lypsivät. Raskaaksihan se meinasi käydä välillä ja hitaita he olivat.

“Ihanaa, ko työ autatte”, äiti naurahti hiljaisuuden keskeltä. “Kukaa ei minnuu koskaa auta ja mie vaa tääl joka aamu lehmät lypsän. Kiitostakaa en saa. Mie voin lypsää sen loppuun.”

Äidin äänensävyssä ei ollut mitään pahansuopaa, kun hän hätisti Antin ja Tassun lehmän luota, pikemminkin hänen äänessään oli jotakin huvittunutta ja kiitollista.

“Siel alkaa koht aurinko nousta”, äiti mutisi noustessaan sankojen kanssa. “Laittakaa työ jakkarat takas ni männää.”

Antti ja Tassu tekivät työtä käskettyä ja seurasivat. Viimeinkin he saattoivat hengittää aamuilmaa kunnolla. Ilma oli kylmä ja raikas. Käki kukkui jossain kaukana, heinäsirkat sirittivät ruohikossa ja muutama perhonen lenteli ympäriinsä. Aurinkoa ei näkynyt. Kaikki oli niin rauhaisaa. Eläimet nukkuivat. Kasvit nukkuivat. Ihmisetkin nukkuivat.

Antti ja Tassu jäivät hetkeksi katsomaan hitaasti nousevaa aurinkoa. Koko kannas kylpi auringon ensisäteiden kalpeudessa ja mihin ne koskettivat, tuli lämpö ja päivä. Aurinko näkyi juuri ja juuri. Se nousi kukkulan takaa hiljalleen. Vain muutamat auringon ensisäteet pilkistivät sieltä. Puut varjostivat pihaa. Viileä tuuli kävi kylmäksi. Kesäaamu oli kirkas.

“Tulkaaha pojat sissää ni saatte maitoo ja pullaa. Ja sitte nukkumaa.”

He istuivat tuvan pöydän ääressä. Kirkas valo tuikki sisään ikkunasta. Vastalypsettyä maitoa ei mikään voittanut. Jos pullakin olisi ollut lämmintä, olisi se kruunannut kaiken, mutta kaikkea ei voinut saada.

Koko sinä aikana he eivät puhuneet. Antin äiti kuiski välillä ja odotteli vieressä. Hiljaisuus oli samaan aikaan kummallista ja rauhallista. Siinä oli jotain, joka muistutti veden jäätynyttä pintaa. Veden näki vielä jään alta ja se oli varsin rauhallinen näkymä, joka viesti talven tulosta, mutta silti sen olisi halunnut rikkoa. Samaa oli tämä hiljaisuus. Se ei odottanut ketään rikkomaan sitä, vaan pikemminkin sen rikkominen tuntui jännittävältä miltei pelottavalta.

Maitolasit tyhjenivät ja pullat syötiin.

“Mänkäähä ny nukkuu”, äiti kuiskasi.

Antti ja Tassu tottelivat. Vähin äänin he hiippailivat makuuhuoneen puolelle ja kävivät pitkälleen Antin sänkyyn. Siihen mahtui juuri ja juuri kaksi nukkumaan. Pienemmille lapsille vierekkäin nukkuminen ei olisi ollut mikään saavutus, mutta teini-ikäisille alkoi se käydä jo hieman vaikeaksi. Mahdotonta se ei kuitenkaan ollut.

Peitto oli lämmin heidän päällään. Sängyn mukavuutta ei voittanut sitten mikään ei edes vastalypsetty maito tai uunituore pulla, ja vaikkei huone ollut hämärä, tuli heille siinä raukea olo. Hiiren aiheuttaman välikohtauksen rauhoituttua alkoi heitä väsyttää. He olivat valvoneet ties kuinka myöhään ja hiiri oli heidät kahdesti herättänyt. Mistähän he olivat edes saaneet idean nukku aitassa, jossa oli hiiri?

He katselivat toisiaan. Kumpikaan ei oikein enää pystynyt pitämään silmiään auki. Pelkkä silmien hetkellinen sulkeminen oli viedä unten maille.

“Tassu”, Antti haukotteli. “Mie rakastan sinnuu.”

“Nii mieki sinnuu”, Tassu vastasi punastuen hiukan.

He pitelivät toisiaan lähekkäin peiton alla. Kylmä ei tullut ja tyynynkin he jakoivat ongelmitta. Antti vilkuili hetken heidän ympärilleen tullen tulokseen, ettei mitään harmia voisi enää tapahtua. Hellästi hän suuteli Tassua.

“Mie nii rakastan sinnuu”, Antti huokaisi.

“Sie sanoit tuon jo”, Tassu hymähti.

“Mie tarkotan sitä.”

“Mie tiiän.”

He suutelivat uudestaan. Tällä kertaa suudelma oli varomattomampi, rohkeampi. Se kesti pidempään ja tuntui luonnollisemmalta.

“Antti”, Tassu kuiskasi. “ei myö voia. Jos siu vanhemmat.”

“Hitot niist. Tuu miu lähel. Mie jaksan valvoo vaik kui pitkää”, Antti haukotteli.

“Nii varmaa”, Tassu naurahti lempeä hymy huulillaan.

“Jos se siut onnelliseks tekkee, nii voiaaha myö nukkumaaki männä”, Antti hymyily, tai ainakin yritti hymyillä veikeää hymyään.

“Nii”, Tassu haukotteli ja painautui lähemmäs Anttia sulkien silmänsä.

Kumpikaan ei enää puhunut. Autuas hiljaisuus keinutti heidät unten maille.

#tuntematon sotilas #tuntematon sotilas fanfic #rokka #tassu #rokka x tassu #otp; naapurmiehii #sukka #kannaskommuuni