#meillä on muutakin....

[teal-skull]

Must tuntuu et mun sieluun sattu vähän just äsken.

Hain giffi valikosta "Vantaa" ja tää oli tulos:

Saim in inglish:

I think my soul got hurt a little bit just now.

I searched 'vantaa" in the gif selection and this was the result:

[ruttotohtori]

---

Ei 1960-luvun loppu ollut ensimmäinen kerta, kun Vesijärven tilasta puhuttiin. – Siitä oli otettu näytteitä jo vuotta 1907. 1930-luvulla Vesijärven rannalla laiduntanutta karjaa kuoli Hollolassa. Teoria sinilevien myrkyllisyydestä testattiin nykyisin epäeettiseltä tuntuvalla tavalla eli juottamalla vettä terveille naudoille. Ne kuolivat. – Kaupungineläinlääkäri Hirvelä teki kokeen. Se oli maailman ensimmäinen kerta, kun levien myrkyllisyys lämminverisille eläimille todistettiin.

---

– Kajander otti näytteet pintavedestä, vuonna 1969 mentiin syvemmälle ja todettiin, että happi oli aivan loppu. Järvi oli saastunut pinnan alta, ja se oli ratkaiseva tieto.

---

Ensimmäiseksi olisi saatava kuormitusta vähennettyä. Kuormitukseen kuuluu muutakin kuin valuma-alueiden vesiä, sillä kaupungin jätevesiä laskettiin sellaisenaan järveen. Haju oli kuvottava, ja levälauttojen keskellä kellui ulosteita. – Kaupungin vedenpuhdistamo oli vuodelta 1931, ja se oli mitoitettu 10 000 asukkaalle. Täällä asui 60 000 ihmistä, ja puhdistamo käytti vanhaa tekniikkaa. Vettä jouduttiin laskemaan sellaisenaan järveen.

---

Vaikka kaikki näkivät järven tilan, harva ajatteli että esimerkiksi kaupungin toiminnassa olisi jotain vikaa.

---

1980-luvusta on sanottu, että järven rannalla asuttiin selkä järvelle päin. Kedon mukaan järvi oli kaupungille lähinnä mainehaitta. Lahti havahtui ja perusti ympäristölautakunnan 1985. Laadittiin ympäristösuunnitelma, jossa järvellä oli keskeinen asema.

---

Uransa aikana Keto ehti saada vihamiehiä ja tappouhkauksia. Hän muistelee vuoden 1986 oikeudenkäyntiä, jossa Kymijärven voimalaitosta syytettiin järven saastuttamisesta. – Voimala teki kattilan puhdistuspeittauksen kesäisin. Se peitattiin fosforihapolla ja laski vedet kaupungin viemäriin. Jätevesilaki oli tullut äskettäin voimaan ja huuhteluvesistä olisi joutunut maksamaan. Niinpä vedet laskettiin suoraan Vesijärveen.

---

– Joutjoki alkoi vaahtoamaan, Niemenkadun liikennekin piti pysäyttää. Kaikki kalat kuolivat. Vesijärvessä levät suorastaan räjähtivät. Vihreä liitto teki siitä rikosilmoituksen, ja vesihallitus yhtyi siihen. – Oikeudessa minun olisi pitänyt kaupungin palkkalistoilla olevana sanoa, että ei se vaikuttanut Vesijärveen, näin moni muu kävi sanomassa. Minä sanoin on sillä ollut vaikutusta. Voimala esitti puolustuksessaan, että järveen meni kerralla saman verran fosfaattia kuin järven päivittäinen fosfaattikuormitus on. Etelä-Suomen Sanomat kirjoitti, että Vesijärvi on vanhojen syntien, ympäristörikosten, poliittisen kähminnän ja pohjavesijanon uhri. Voimalan päällikkö ja käyttöinsinööri tuomittiin sakkorangaistuksiin kaksi vuotta kestäneen oikeusjutun päätteeksi.

---

Helsingin yliopiston professori Jukka Horppilasta tuli Vesijärven pelastaja 1980-luvun lopulla tehdessään graduaan särkikantojen vaikutuksesta järven kuntoon. Samaa teemaa käsitteli myös Horppilan väitöskirja vuonna 1994.

---

– Silloin oli hurjia sinileväkukintoja. Kesällä 1988 koko Enonselkä oli aivan vihreä. Edelleen näytän luennoillani niitä kuvia. Vanhoissa kuvissa näkyy, miten järven poikki mennyt vene jätti jälkeensä uran, niin täynnä levää järvi oli. – Vesijärvi oli syrjään jäänyt paikka. Tuntui aika toivottomalta, että tämä pitäisi puhdistaa. Muistan myös miten yllätyin, kun järvi alkoi kirkastua todella selvästi 1990-luvun alkupuolella.

---

Vuonna 1989 aloitettiinkin biomanipulointi eli tehokalastus, jonka aikana kolmessa vuodessa nostettiin järvestä toista miljoonaa kiloa särkikalaa. Kuluneena kesänä hoitokalastuksissa rikottiin jo viiden miljoonan kilon raja. – Projektiin saatiin kaupungin rahoitus. Se tuli varmaan synnintunnon takia. Vuoden 1987 budjettiin tuli 800 000 markkaa. Vesiensuojelutyössä se oli uskomaton summa, Juha Keto heittää. Biologi Timo Kairesalo Lammin biologiselta asemalta veti biomanipulaatiota – hän oli niitä harvoja, jotka siihen uskoivat. Ja särkeä oli järvessä enemmän kuin kukaan uskoi. Toimenpide oli kansainvälisesti edellä aikaansa.

---

– Kun kalat nostettiin ylös, ne olivat kaikki kuolleet ja menivät maanparannusaineeksi. Kala oli laadullisesti huonoa, niin hajultaan, maultaan kuin lisäainepitoisuuksiltaan. Kun käyttökelvoton kala oli pois, alettiin miettiä mitä särkikaloilla tehdään. Hoitokalastusta alettiin tehdä talkoilla rysillä, nuotilla ja katiskoilla. Kalojen pitoisuuksia mitattiin, ja jossain vaiheessa roskakala-nimitys voitiin jo unohtaa. Keto muistaa hyvällä kalastuskuntien suurta intoa hoitokalastukseen.

---

Järven tila koheni 1990-luvulla, ja rannoilla elettiin maineen palautuksen aikaa. Vuosikymmenen lopulla alettiin taas puhua aikaisemmin lähinnä löyhkäävänä jätealtaana toimineen Pikku-Vesijärven puhdistuksesta, ja sellainen toteutettiinkin 1990-luvun lopulla. Pikku-Vesku tyhjennettiin ja ruopattiin pohjaa myöten. Ensimmäisen kerran asia oli nostettu esiin jo 1960-luvulla, silloin sitä ei katsottu aiheelliseksi.

---

Vuosien aikana järveä on hoidettu monella tavalla. On tehty kosteikkoja, niitetty kaislaa, tehty hoitokalastusta, hapetettu järveä ja istutettu petokaloja. Työn aikana on nähty, että järvi vaatii jatkuvaa hoitoa. Siitä ovat muistuttaneet leväkukinnot järven rannalla, ja 2000-luvun alussa kunto alkoi huonontua. Vuonna 2006 leväkukinnat valtasivat myös Vesijärven sataman, kun Sibeliustalon ranta oli levämönjän peitossa. Vuonna 2007 perustettiin Vesijärvisäätiö edistämään Vesijärven ja Lahden seudun muiden järvien hoitoa. Perustajina olivat Asikkala, Hollola, Lahti, Lahden Teollisuusseura, Kemppi ja Esan Kirjapaino. Lokakuussa 2024 Vesijärven hoito nostettiin Euroopan ympäristökeskuksen Vesien tila Euroopassa -raportissa lippulaivaesimerkiksi menestyksekkäästä järvikunnostuksesta Euroopassa.

---

[eksopolitiikka]

8 työkalua totuuden erotteluun infosodan keskellä

8 työkalua totuuden erotteluun infosodan keskellä

kirjoittanut Joe Martino

Ennen kuin aloitat: Vedä henkeä. Käännä huomiosi kehoosi ja vapauta mahdolliset jännitykset. Hengitä hitaasti sydämen alueelle 60 sekunnin ajan keskittyen tuntemaan helppouden tunnetta. Pysy yhteydessä kehoosi lukiessasi. Klikkaa tästä saadaksesi tietää, miksi suosittelemme tätä.

Halusin esitellä nopean kokoelman ideoita, ajatuksia ja pohdintoja, jotka voivat toimia apuvälineinä liikkumiseen informaatiomaisemassa. Se voi olla hämmentävää, ja toivottavasti nämä työkalut helpottavat asioita.

Haluan huomauttaa, että meillä on mahdollisuus elää maailmassa, jossa meidän ei tarvitsisi olla näin harkintakykyisiä. Se olisi mahdollista, jos poliittiset ideologiat, tunteet, sosiaalisen median algoritmit ja sensuuri sokaisisivat meitä vähemmän. Mutta kun otetaan huomioon, että olemme nykyään tällaisessa tilanteessa, on olennaisen tärkeää tietää, miten selviytyä myrskystä.

1. Pysy nykyhetkessä

Tämä on minulle ensisijaista. Maailmassa ja tiedoissa liikkumisesta on tullut puhtaasti kognitiivista. Mutta me emme ole puhtaasti kognitiivisia olentoja. Meillä on älykkyyttä suolistossa ja sydämessä henkisen kapasiteettimme lisäksi, joten miksi emme ottaisi sitä mukaan ja hallitsisi sitä?

Lisäksi se, miltä jokin asia tuntuu , voi antaa meille tietoa uskomuksista, vastarinnasta ja tunteista, jotka saattavat muokata näkökulmia.

Miten tulemme tietoisiksi tunteistamme ja aktivoimme muut älykkyyden muodot? Pysymällä läsnä ja olemalla yhteydessä kehoomme.

Ratkaisu: Käytä yllä olevaa ”Ennen kuin aloitat” -muistutusta. Se on hieno tapa sanoa: ”Hengitä syvään ja ole inhimillinen! Olet ehkä eksynyt puhtaaseen kognitioon. Palaa takaisin kehoosi, läsnäoloon ja laajenna tietoisuuttasi hieman.”.

Ei myöskään haittaa, jos sinulla on jonkinlainen harjoitus, joka opettaa säännöllisesti interoceptiota, kykyä seurata sisäisiä kokemuksiasi, tuntemuksiasi ja tunteitasi. Tietoinen hengitys, somaattinen liikunta, jooga ja taistelulajit kehittävät kaikki interoceptiolihaksia. Se on olennainen osa maailmamme tutkimista kirkkaasti.

2. Katuvaloefekti

Joskus voimme etsiä vastauksia sieltä, mistä se on kätevintä, vaikka se olisikin kauhea paikka etsiä.

Tämä voidaan parhaiten kiteyttää vertaukseen, jossa esiintyy seldžukki-sufi-mystikko Nasrudin Hodja. Indologi Wendy Doniger lainaa tätä vertausta kirjassaan The Hindus: An Alternative History.

Joku näki Nasrudinin etsivän jotain maasta. ”Mitä olet kadottanut, Mullah?” hän kysyi. ”Avaimeni”, Mullah sanoi. Molemmat menivät polvilleen ja etsivät sitä. Jonkin ajan kuluttua toinen mies kysyi: ”Mihin tarkalleen ottaen pudotit sen?” ”Omaan talooni.” ”Miksi sitten etsit täältä?” ”Täällä on enemmän valoa kuin omassa talossani.”’

Se on hauskaa, mutta vielä hauskempaa on se, miten totta se on nykyään. Ihmisillä on tapana etsiä vastauksia sieltä, mistä niitä on helpointa etsiä. Olipa kyse sitten yhdestä tai kahdesta uutislähteestä, joita he seuraavat, 15 sekunnin filmikiekosta tai ystävän lähettämästä kahden minuutin mittaisesta klipistä, josta puuttuu tärkeä asiayhteys.

Mielipide muodostuu usein siitä, mikä on yksinkertaista ja helppoa. Sosiaalisen median trendit, myydyimmät kirjat ja se, mitä ”asiantuntijat” sanovat, ovat vain muutamia esimerkkejä monista. Mutta se, että se on helppoa ja että kaikki katsovat sinne, ei tarkoita, että se on paras lähestymistapa.

Ratkaisu: Maailma on monimutkainen. Ole valmis lukemaan kokonaisia artikkeleita, toisinaan jopa useita. Katso muutakin kuin 15 sekunnin pätkiä ja lyhyitä videoita — niistä et todennäköisesti opi paljon.

3. Episteeminen nöyryys

Sen sijaan, että yrität olla oikeassa, yritä olla vähemmän väärässä.

Kuten Jose Medina kirjoittaa,

“Kun tarkkaavaisuutta kognitiivisia rajoitteita kohtaan ei viedä äärimmäisyyksiin eikä se heikennä itseluottamusta eikä murenna luonnetta (toisin sanoen, kun siitä ei tule patologista), episteeminen nöyryys voi tuoda suuria etuja. Nöyrä ja itseään kyseenalaistava suhtautuminen omaan kognitiiviseen repertuaariinsa voi johtaa moniin episteemisiin saavutuksiin ja etuihin.”

Tärkeintä tässä on, ettei sinun tarvitse tehdä pakkomiellettä omista ajatuksistasi ja kognitiostasi. Loppujen lopuksi olemme olentoja, joilla on myös suolisto- ja sydänälyä, mutta meidän ei pitäisi laiminlyödä ajatteluamme muiden älykkyysosamäärien hyväksi.

On yleistä, että ihmiset uskovat saavansa kaiken tarvitsemansa tiedon pelkän intuition avulla — minä en yhdy tähän ajatukseen. Intuitio on uskomattoman tärkeä, mutta meillä on aivot, kognitio ja monimutkainen ajattelu syystä. Käytämme niitä joka päivä, miksi emme hallitsisi niitä yhdessä sydämen ja sisun älykkyyden kanssa?

Ratkaisu: Pidä silmällä haluasi olla varma jostakin asiasta. Hyväksy epävarmuus. Usein on vaikea tietää absoluuttista totuutta. On parempi ymmärtää, miten olla vähemmän väärässä kuin yrittää olla täysin oikeassa.

4. Varo “asiantuntijoita”

En sano, etteivätkö ihmiset voisi olla asiantuntijoita. Itse asiassa uskon, että tarvitsemme asiantuntijoiden kaltaisia erittäin ammattitaitoisia ja erikoistuneita ihmisiä. Minusta on kuitenkin kaksi syytä suhtautua kriittisesti siihen, mitä asiantuntijat sanovat:

Jokaista väitöskirjaa kohden on olemassa toinen väitöskirja, joka on myönnetty päinvastaisen teesin todistamiseksi. Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että asiantuntijat voivat esittää päätelmiä, jotka ovat täysin vastakkaisia toisilleen, eikä ole harvinaista, että asiantuntijat ovat täysin eri mieltä.

Ihmiset ovat ihmisiä, mutta se on helppo unohtaa. Kun tietyillä henkilöillä on kirjaimia nimensä perässä ja he nousevat kuuluisuuteen, meillä on taipumus olla ajattelematta kriittisesti siitä, mitä heillä on sanottavaa, sillä heidän ”sosiaalinen todistusvoimansa” voi lumota meidät.

Nämä ihmiset kaikki kakkaavat ja pyyhkivät takapuolensa. Tämä on tietysti tapa sanoa, että he ovat ihmisiä kuten sinä ja minä. He ovat erehtyväisiä ja alttiita lyhytnäköisille näkemyksille toisinaan — varsinkin kun he ovat yhä kiireisempiä siinä epärealistisessa aikataulussa, jota heiltä vaaditaan, jotta he pysyisivät mukana kaikessa kuuluisuudessaan. (Ja tämä on vain yksi mahdollinen puolueellisuuden lähde.)

Maailmassa, jota ohjaavat trendit, jatkuva sosiaalisessa mediassa postaamisen tarve oman merkityksellisyyden ylläpitämiseksi ja tarve ottaa kantaa kaikkeen suosittuun, tiedon ekosysteemi kannustaa ihmisiä osallistumaan keskusteluihin, joista he tietävät vain vähän — jopa ”asiantuntijat”.

Ratkaisu: Ole avoin vastakkaisten asiantuntijoiden argumenteille. Älä korosta asiantuntijaa tai tee hänestä gurua. Muista, että he eivät ehkä ole perehtyneet postaamaansa asiaan yhtä syvällisesti kuin sinä luulet. He ovat kiireisiä. Tutustu keskusteluumme siitä, mitä tehdä, kun asiantuntijat eivät ole samaa mieltä.

5. Mielipiteet ilman asiantuntemusta

Yksi tavallisimmista asioista, joita näen nykyään sosiaalisessa mediassa ja tosielämässä, on se, että ihmiset ottavat voimakkaasti kantaa asioihin, joita he eivät ole pohtineet syvällisesti.

Rakastan kyselemistä ja sen ymmärtämistä, miksi ihmiset ajattelevat niin kuin ajattelevat, ja kun ihmiset väittävät, että heillä on vahva kanta johonkin asiaan, tutkin usein tarkemmin, miten he ovat päätyneet kantoihinsa ja mitä todisteita, tunteita, kokemuksia tai intuitiota ne mahdollisesti tukevat.

Joskus ihmiset hymyilevät ja myöntävät, etteivät he tunne aihetta kovin hyvin. Toiset taas toistavat puheenaiheita, jotka he ovat kuulleet suosikkijuontajaltaan tai joltakulta töissä. Toiset taas esittävät todella kauniin selityksen, jonka pohjalta voimme keskustella ja rakentaa — mikä on hauskaa.

Koska ihmiset eivät useinkaan halua muuttaa mieltään tai tuntea itseään noloksi, jos heidän on pakko muuttaa mieltään, vahvan kannan ottaminen ilman todellista harkintaa voi olla ongelmallista.

Ratkaisu: Ennen kuin otat johonkin asiaan voimakkaasti kantaa, tarkista, oletko käyttänyt aikaa syvälliseen pohtimiseen. Oletko kuunnellut useita eri puolia ja näkökulmia? Tarvitseeko sinun edes ottaa VAHVA kanta juuri nyt?

6. Kaikukammiot & toistaminen

Olemme kaikki nähneet videoita, joissa valtavirran uudet lähteet toistavat samoja avainsanoja yhä uudelleen ja uudelleen, jankkaavat ideaa ja tunnetta toistolla — vaikka idea ei olisikaan totta tai vankka.

Totuus on, että voisin tehdä samoja sekoitevideoita monista indie-uutisten tekijöistä, jotka kertovat yhtä epätäydellistä tietoa. Indoktrinaatio tapahtuu kaikukammioiden ja toiston kautta. Tämä tapahtuu, kun sisällöntuottajat löytävät uutisia, jotka edelleen sopivat heidän näkemykseensä, tuomatta rehellisesti esiin laajempaa kontekstia tai erilaisia näkökulmia.

Ratkaisu: Tutustu säännöllisesti eri uutislähteisiin. Tutustun kaikkeen vaihtoehtolähteistä massamediaan. Ristiriitaiset näkökulmat ovat terveellisiä. Toki voit halutessasi sivuuttaa ääripään, mutta on monia ihmisiä jalat maassa, jotka jakavat vastakkaisia väitteitä. Pyri ymmärtämään heitä ja integroimaan heidän elämänkokemuksensa. Näin toimimalla meistä tulee vastustuskykyisempiä huijatuksi tulemiselle.

7. Korruptoitunut ylevä tavoite

Tämä on usein nähtävissä woke-ideologiassa, mutta se ei ole harvinaista myöskään totuudenetsijöiden ja muiden piirien keskuudessa.

Ylevän tavoitteen korruptio on sitä, kun ihmiset tekevät pahoja asioita ”hyvän” nimissä. ’Tarkoitus pyhittää keinot’ niin sanotusti. Ihmiset ovat vakuuttuneita omasta vanhurskaudestaan ja tekevät mitä tahansa voidakseen saada haluamansa tuloksen.

Näimme tämän COVIDin ajan sensuurissa. Hyvät ja älykkäät ihmiset jäivät kiinni siihen, että he olivat varmoja siitä, mitä heidän hallituksensa ja terveysviranomaisensa sanoivat. He myös uskoivat hallituksen propagandaan, jossa todettiin, että ”ne, jotka kyseenalaistavat asioita, ovat pahoja”.

Tämä johti siihen, että ihmiset hyväksyttiin sakotettaviksi, vangittaviksi, sensuroitaviksi, mustamaalattaviksi ja taloudellisesti epävakaiksi. Kaikkia näitä keinoja perusteltiin päämäärällä lopettaa kriittinen ajattelu COVIDin politiikasta, jotta ihmiset olisivat ”hiljaa ja noudattaisivat sääntöjä”.

Ollakseni reilu, jotkut ihmiset olivat myös valmiita julkaisemaan vääriä, sensaatiomaisia ja harhaanjohtavia tietoja rokotevammoista ”ihmisten herättämisen suuremman hyvän vuoksi”. Se kuulostaa silloin hyvältä ajatukselta, mutta totuuden nimissä se vain vahingoittaa asiaa. ”Ydinporukka” saattaa pitää siitä, mutta kaikki muut vain kävelevät kauemmas.

Yleisesti ottaen saatavilla on riittävästi hyvää ja perusteltua tietoa, joka kehottaa ihmisiä avaamaan mielensä.

Ratkaisu: Pidä silmällä ja pohdi itseriittoisuutta ja ajatuksia, joilla pyritään hallitsemaan muita ihmisiä ”suuremman hyvän” nimissä. Jos ihmiset on huijattava tai pakotettava hyväksymään ajatuksia, sellaiset ajatukset eivät luultavasti ole tarpeeksi harkittuja ja selkeitä.

8. Omat toiveet ja preferenssimme

Joskus, kun selvitämme tietoa jostakin aiheesta, saatamme HALUTA pitää jotakin totena. Saatamme esimerkiksi pitää parempana sitä, että Donald Trump on suurempi rikollinen kuin Hillary Clinton, joten saatamme tarkastella vain sellaista tietoa tai todisteita, jotka viittaavat siihen, että tämä on totta, ja jättää loput huomiotta tai kutsua niitä ”salaliitoksi”.

Lisäksi halumme saavat aikaan sen, että halutun asian todentamiseen tarvitaan vain pieni määrä todisteita, kun taas mielemme muuttamiseen tarvitaan suuria määriä.

Huomatkaa, että tässä ei ole kyse vahvistusvinoumasta. Kyse on jostain syvemmästä asiasta. Tunteesta, halusta, emootiosta, jostain, joka vetää meitä puoleensa syvemmästä syystä.

Ratkaisu: Huomaa tunteesi. Huomaa emootiosi. Huomaa, millä tavoin sinulla saattaa olla vastarintaa tiettyjä tuloksia kohtaan ja miten nopeasti hylkäät joitakin todisteita samalla kun teet pienistä sirpaleista kultaa. Katso, voisitko riisua omat toiveesi ja toiveajattelun pois yhtälöstä ja tutkia asiaa kokonaisvaltaisemmin.

  Artikkelin julkaissut Collective Evolution

http://eksopolitiikka.fi/tietoisuus/8-tyokalua-totuuden-erotteluun-infosodan-keskella/?utm_source=TR&utm_medium=eksopolitiikka.tumblr.com&utm_campaign=SNAP%2Bfrom%2B_%7C+Eksopolitiikka.fi+%7C_

[emma-ulrika]

Päivä elämästäni

Kuva:  © Bob Gruen / www.bobgruen.com Lämmin vuode on vetänyt puoleensa iltaan asti. En kiirehdi, vaikka tiedän, että alakerrassa odotellaan jo. Kun nousen viimein, raahaudun ensimmäisenä kylpyhuoneeseen, jonka oven jätän tieten tahtoen auki. Istun pöntölle, avaan eilisen päivän lehden ja vilkuilen välillä uutisia, välillä karvaisia varpaitani. En ole pitänyt Timesin tyylistä enää aikoihin, se on hyvin falskia ja poliittisesti korrektia – toisin sanoen lehti ei kerro minulle maailman tilanteesta yhtään mitään. Se sama mies on jälleen täällä, puhelee Yoko, joka on noussut nyt sängystä ja kirii ylös sviittimme valkoisia, massiivisia puuvillaverhoja. Käyn juttelemassa hieman myöhemmin, ai niin, jos käyt tänään Sunningdalessa, toisitko mukanasi askin embassya ja lisää lehtiä, tuo nyt vaikka Workers Press ja Daily Mirror ainakin, huikkaan takaisin.

Portaita alas astuessani tuoreen teen ja skonssien tuoksu tulvahtaa sieraimiini. Aamiaisemme nautimme tänään kello 5.30, ei hullumpaa! George ilahtuu nähdessään minut, Klaus ja Phil Spector vaikuttavat niin ikään kärsimättömiltä. Hetkonen, kuka tämä mies tweed-takissaan nyt sitten on. Ray, Ray Connolly, toimittaja. Aah, niinpä tietenkin, unohdin. Olen antanut Ray Connollyn seurata studiotyöskentelyämme päivän ajan. Kun äänitimme pari vuotta sitten Abbey Roadia, tuntui siltä, että ylimääräiset silmät huoneessa olivat kuin indikaattori yhtyeemme tilanteesta, tarkemmin ottaen sen kriisistä. Tänä päivänä kaikki on erilaista; olemme muuttaneet Tittenhurstiin ottaaksemme etäisyyttä Applen studioon ja julkisuuteen ylipäänsä. Koen, että kaikki Ascotiin asti saapuneet ovat ystäviämme, eivät tunkeilijoita. Soittakaa sille Claptonille, Phil mumisee ja tuijottaa paikkaan, jota on mahdotonta selvittää. Philin tummat aurinkolasit ovat hänen tavaramerkkinsä, eikä niiden läpi näe miehen silmiin puhumattakaan sieluun. 

Teet juotuamme ja muiden siirtyessä jo studioon, muistan taas sen hipin, joka on vaellellut vartioimattomassa puutarhassamme muutaman päivän ajan. On varmaan parasta jututtaa häntä hieman. Kun saavun ulko-ovelle, mies odotteleekin jo sen edessä siirrellen painoaan lonkaltaan toiselle kärsimättömästi. Pitkätukkainen, kelsiturkkiin pukeutunut, peseytymätön menninkäinen tuijottaa minua silmissään tyhjä katse, kokoillen samaan aikaa kasaan tupakanmurusia uutta sätkää varten. Ojennan hänelle yhden embassyn ja pistämme yhdessä palamaan. No mikäs sinut tuo tänne, kysyn ensimmäisten savujen jälkeen. Muistatko voit hohtaa mitä tahansa, voit läpäistä mitä tahansa, kysyy mies, joka on ilmeisen varma siitä, että olen kirjoittanut kappaleita juuri hänestä tai hänelle. Kyllä, kirjoitin sen itsestäni ja parhaimmassakin tapauksessa kirjoitan lyriikoita joukoille. Mutta se käy niin järkeen, se on juuri kuin minun elämästäni. Minun täytyy katsoa sinua silmiin, jotta tiedän, mies jatkaa. 

Tämä Claudioksi itseään kutsuva mies on Vietnamin sodan veteraani, juuri palannut San Fransiscon sotasairaalasta ja etsii vastauksia kokemiinsa kauheuksiin musiikistani, enkä voi syyttää häntä. Olen kuitenkin väsynyt siihen kohteluun, jota kenenkään yksilön ei pitäisi mielestäni saada. Olen vain ihminen, minun uneni loppui Beatlesin loputtua, nyt elän oikeaa elämääni, jokaisen aika tulee herätä unestaan joskus, koetan selittää. Mies näyttää jokseenkin tyytyväiseltä vastaukseeni. Hänestä saan idean albumin a-puolen viimeiseen kappaleeseen.“Äiti, en halua olla sotilas, en halua kuolla.”

Se, mitä vakuuttelen Claudiolle, on oikeastaan myös se, mitä haluaisin itse uskoa, vaikken tiedä enää lainkaan, uskonko. Viime yönä näin taas unta, jossa minua ammutaan. Unet ovat jatkuneet jo pitkään; ennen ensimmäistä USAn kiertuetta heräsimme Cynthian kanssa Kenwoodin kodissamme puhelimen pirinään keskellä yötä. Joku halusi varoittaa, tai uhkailla, että minut ammutaan Yhdysvalloissa. Olimme valtavan huojentuneita kiertueen jälkeen siitä, että näin ei käynyt. Myöhemmin tuo ajatus on kuitenkin alkanut seurata minua, mitä jos se tapahtuukin vielä, joku toinen kerta? Tittenhurstissa olen niin onnellinen, sellainen, joksi kerroin opettajalle koulussa haluavani tulla hänen kysyttyään mitä haluat olla isona. Vastaukseni jälkeen hän väitti, etten ymmärtänyt kysymystä, johon minä taas vastasin, ettei hän ymmärtänyt elämää. Kello on vasta hieman yli kuusi, illalliseen on vielä muutama tunti, enkä malta odottaa! Olen niin innoissani kaikesta. En oikeastaan ole koskaan ollut näin innoissani elämästä ja toivon, ettei elämäni lakkaisi vielä hetkeen. 

Havahdun lasten ääniin, jotka kantautuvat jostain kauempaa. Näihin 40 hehtaariin on lapsen helppo eksyä. Minä ja Paul olisimme olleet haltioissamme tästä mahdollisuudesta, kaikesta tästä vihreästä, joka oli vain kaukainen haave sotien tuhoamassa harmaassa Liverpoolissa. Vihdoin voin tarjota Julianille kodin, tai ainakin jotain kodin kaltaista. Ymmärrän kyllä, että olen ollut aika kurja isä aika ajoin. En olisi ikinä kuvitellut, että  oma olematon isäsuhteeni toistuu myös Julianin kohdalla. Näkemisiin herra Lennon, Claudio huikkaa minulle kävellessään kuin maansa myyneenä takaisin sumuun. John vaan, vastaan takaisin. Ehkäpä olisi aika levyttää. 

Saimme kotimme yhteyteen rakentamamme Ascot Sound Studion valmiiksi viime vuoden puolella. Täällä meillä on kahdeksan ääniraitaa pari senttisellä avokelalla ja kuusitoista kanavaa miksauskonsolilla. Täällä me olemme levyttäneet jo Plastic Ono Bandin a ja b osiot. Mielestäni studiossa on oikein hyvä soundi ja muutkin näyttävät viihtyvän. Phil tuottaa apunani tämän albumin, jonka kappaleet hän kuulee ensimmäistä kertaa vasta tänään. Alan istuu jo valmiina rumpusetin takana, Klaus viimeistele bassonsa virittelyä. Kuljen studion läpi ja istuudun Steinway & Sons merkkisen, z-mallin pianon taakse. Lasken sormeni koskettimille – C, C maiseiska, F. 

Mikä tämän kappaleen nimi nyt olikaan, kuvittele tai jotain sellaista? Tämähän on ihan selkeästi a-puolen kappale! innostuu Phil kappaleen soitettuamme. Olen samaa mieltä, toteaa Yoko. Noh, mikä ettei, tämänhän voisi laittaa vaikka koko albumin nimeksi, myönnyn nopeasti. Oikeastaan imagine, kuten olen kappaletta tähän mennessä kutsunut, on mielestäni vain kiillotetumpi versio edellisellä albumilla ilmestyneestä kapitalismia ja luokkayhteiskuntaa kritisoivasta kappaleestani. Nyt ymmärrän, että poliittiset viestit täytyy kuorruttaa hunajalla, mikäli toivoo niiden kelpaavan valtavirralle.

Mietin hetken, miten kuulijat mahtavat ottaa albumin vastaan. Koko sen ajan, jonka olen viettänyt onnellisena ja rakastuneena, monet ihmiset ovat väittäneet tietäneensä paremmin. Alienaatio alkoi, kun rakastuin. Eräs brittilehti jopa julkaisi jutun, jossa se kutsui Yokoa rumaksi! Edes oikeasti rumista ihmisistä ei kirjoiteta sillä tavalla. Olen täynnä vihaa, mutta silti tiedän, että vain rauha voi olla ratkaisu ongelmiimme. Viha ruokkii aina vihaa. Silti en voi olla närkästymättä siitä, että ihmiset ovat luulleet tuntevansa minut vain sillä verukkeella, että he kuuntelevat Beatlesin musiikkia! 

Mitä toivot, että albumisi viestii maailmalle? kysyy toimittaja yllättäen. Olin unohtanut hänen olemassaolonsa ihan tyystin. Juuri kun aloin löytää itseni, muut luulivat, että olen kadonnut. Olen ollut jonkinlaisessa shokissa, koska ihmiset, joiden luulin olevan ystäviäni ovat osoittautuneet päinvastaisiksi. Olen kuitenkin positiivinen, sillä tiedän, että kaltaisiani on maailma täynnä. Katso nyt Woodstockia esimerkiksi. Ehkäpä levyni tarkoitus on saavuttaa kaltaiseni ja luoda toivoa, katsos, minäkin ajattelen näin, kuvailen. Kun ajattelen Ascotia, ajattelen tuota kappaletta, kuvittelemista, lisää Yoko. John, kuvailistko vielä hieman sitä, ketä nämä kaltaisesi ovat? Tai mitä tarkoitat tuolla kyseiselle ajattelulla? toimittaja jatkaa.

Mietin ja kaivan taskustani yhden embassyn, tuon sen huulilleni ja pistän palamaan. Studiossa on hiljaista ja kaikki ovat lopettaneet sen, mitä tekivät vielä pari sekuntia sitten. Noh, kuule. Mimi-tätini on joskus sanonut, että kun olin lapsi, en hukannut sekuntiakaan, olin koko ajan tekemässä jotain. Lauloin itseni uneen joka yö. Kun katson nyt Juliania, näen sen saman. Kutsukoon joku sitä naiiviudeksi, sillä jos se on naiiviutta, se on juuri se mitä haluan olla; haluan tehdä ja puhua asioita, joiden uskon fundamentaalisesti olevan totta. Ja haluan tehdä sitä samalla uskolla, joka lapsella on maailmaan. Kun aloitimme, Brian oli aina sitä mieltä, ettei meidän pitäisi tuoda politiikkaa mukaan musiikkiimme, lopulta kuitenkin sen teimme yhtyeenäkin. Asiat, joista laulan eivät ole mitään metatason kysymyksiä minulle ja tämä albumi kristallisoi idealismini. Beatlesin ensimmäisten vuosien keikkailu oli yhtä sirkusta – tulimme lavalle ja soitimme, vaikka ei siellä kukaan kuullut mitään. Ihmiset kirkuivat ja huusivat, he tulivat katsomaan meitä, eivät kuulemaan musiikkia. Minulle tässä albumissa tärkeintä on sen sanoma. Olkoot se surrealismia jollekin, surrealismi ja tämä psykedeelinen matka on minun totuuteni.

Tiedätkö miksi rakastuin Yokoon? Ollessani New Yorkissa vierailin hänen galleriassaan. Valkoisen huoneen keskeltä alkoivat valkoiset tikkaat, joiden päähän noustessani huomasin katossa olevan pienen muistilapun. Muistilappua täytyi tarkastella suurennuslasin avulla, koska teksti oli niin pientä. Ja arvaatko mitä lapussa luki? Siinä luki kyllä. Jos lapussa olisi lukenut ei, tai jotain muuta negatiivista, olisin lähtenyt saman tien. Kai haluan myös tämän albumin kautta sanoa, että olen tyytyväinen. Olen onnellinen elämääni Yokon kanssa, elämääni Tittenhurstissa. Olen tyytyväinen artisti, joka tekee tyytyväisenä musiikkia.

“Tottakai haluaisin olla rakastettu ja hyväksytty monien ihmisten silmissä, joskus haluaisin olla muutakin kuin mielipuoli suunsoittaja tai hullu runoilija-muusikko, mutta en voi olla mitään sellaista, mitä en yksinkertaisesti ole.”

Lähteet (esimerkiksi)

Gould, J. 2007. Can’t Buy Me Love. New York: Harmony Books.

Lennon, C. 2005. John. London: Hodder & Stoughton Book. 

Lennon, J. 1964. In His Own Write. London: Macmillan Publishers. 

Epstein, M.(käsikirjoittaja) & Worsley, P. (tuottaja). 2018. John & Yoko: Above Us Only Sky. [video]. Haettu osoitteesta: https://areena.yle.fi/1-4651426  

Gebhardt, S., Lennon, J. & Ono, Y. (käsikirjoittajat). 1972. Imagine. [video]

Solt, A. (ohjaaja), Egan, S. (käsikirjoittaja). 1988. Imagine. [video]

[elina-mari-blog]

Digitaalinen liiketoiminta

Mitä on digitaalinen liiketoiminta?

Mitä ajatuksia Sinulle tulee sanasta digitaalinen liiketoiminta? Olen melko varma, että mieleesi tulee ensimmäisenä verkkokauppa. Verkkokauppa onkin perinteinen esimerkki digitaalisesta liiketoiminnasta, mutta itseasiassa tänä päivänä se voi tarkoittaa paljon muutakin.

Digitaalinen liiketoiminta on joukko digitalisoituja prosesseja, johon liittyy muun muassa erilaiset digitaaliset kanavat ja palvelut. Esimerkkinä tästä mainittakoon sosiaalinen media, jossa yritykset ja kuluttajat voivat kohdata toisensa kumpaakin osapuolta hyödyttäen. Tämän lisäksi kuluttajilla on käytössään erilaisia verkkopalveluita, kuten esimerkiksi asiakaspalvelu -chatteja, joiden kautta he saavat haluamaansa palvelua reaaliajassa.

Miksi digitaalisuus on pinnalla?

Digitaaliset palvelut ovat niin luonnollinen osa jokaisen ihmisen elämää, että emme välttämättä tule aina ajatelleeksikaan kuinka suuri rooli niillä oikeastaan on. Ne tuovat helppoutta ja mukavuutta arkeemme aina kun sitä tarvitsemme.

Se, miksi digitaalisista palveluista puhutaan jatkuvasti, liittyy muun muassa yhä kiristyneempään markkinatilanteeseen. Jokainen yritys haluaa tarjota asiakkailleen parasta, ja digitaaliset palveluratkaisut ovatkin useimmiten vastaus tähän.

Onko yrityksen esimerkiksi kannattavaa rakentaa huippuunsa kehitelty mobiilisovellus, jos pääasiakkaat ovat keski-ikäisiä tai jos myytävät tuotteet eivät yksinkertaisesti sovi muuten kuin kivijalkamyymälässä myytäviksi? Kysymys ei välttämättä ole yksinkertainen, mutta herättää varmasti pohdintaa, miten kunkin yrityksen kannattaisi toimintaansa kehittää, jotta se pysyisi mukana teknologian kehityksen rattaissa.

Parhaimmat yritykset ymmärtävätkin mitkä hankkeet toimivat ja mitkä taas eivät.

Lisäksi tänä päivänä ihmiset osaavat jo vaatia erilaisia palveluita ja kuluttavatkin niitä aivan eri skaalassa kuin vaikkapa kymmenen vuotta sitten, ja sen vuoksi yrityksillä on jatkuva kiire kehittää jotain sellaista mitä toiset eivät ole vielä keksineet.

Vauhti kiihtyy – pysytkö mukana?

Solitan Ossi Lindroosin mukaan erityisesti Suomessa ongelmana on, että keskitytään liikaa ainoastaan verkkokauppaan ja kotimaan markkinoihin. Hänen mukaansa meillä olisi kaikki tarvittavat resurssit käytössämme, mutta emme ole vain vielä osanneet hyödyntää niitä määrätietoisemmin.

Digitaalisuuden mahdollisuudet ovatkin aivan nurkan takana. Yritykset tarvitsevat enemmän luovaa innovointia unohtamatta sitä tosiasiaa, että digitaalisuus on nyt otettava osaksi liiketoimintastrategiaa. Lisäksi kaikki tämä edellyttää yrityksiltä erityisen hyvää asiakas- ja markkinaymmärrystä.

[trevardes]

Joulukalenterific: Sinut vain, ja aikaa (luukku 12)

Tämän luukun sanamäärä: noin 1300

Disclaimer: En omista hahmoja enkä saa tästä rahaa.

AO3 linkki: https://archiveofourown.org/works/16800100/chapters/39862989

Luukun summary:

Rahikainen ottaa asian esille Määtän pinotessa lettuja lautaselleen.

“Miun pittäis ostaa vähän vaatteita. Lähetkö mukkaan makutuomariks?”

***

Luukku 12 - Keskiviikko

Rahikaisesta tuntuu, kuin hän leijuisi jossain pilvien tasolla. Aamulla hän keittää hyräillen kahvia ja paistaa lettuja, eikä ulkona vallitseva ankea hämäryyskään voi pilata hänen hyvää tuultaan.

He puhuivat vielä illalla Lammion kanssa puhelimessa, kaikenlaisesta tärkeästä ja ihan turhistakin jutuista. Lammio kertoi töissä selvittelemästään tapauksesta sen verran kuin pystyi, ja sai Rahikaisen ihan lupaamaan, että pysyy nyt poissa yökerhoista niin kauan, että tapaus selviää. Ehkä holhouksen pitäisi ärsyttää, mutta on jotenkin ihanaa, kuinka huolissaan Lammio on.

He puhuivat myös niistä pikkujouluista. Ne ovat lauantaina, Lammion työpaikalla, ja tilaisuus on ilmeisesti todella juhlava ja suuri. Keskusrikospoliisin Tampereen yksikköön kuuluu satakunta henkeä, ja vaikkeivät aivan kaikki tietenkään tule juhliin, suurimmalla osalla on mukanaan seuralainen, joten ihmismäärä kasvaa joka tapauksessa suureksi. Lammio tuntuu olevan tähän ihan tyytyväinen, sillä pelkissä oman osaston pikkujouluissa tunnelma olisi ehkä liian intiimi ja heihin kiinnittyisi liikaa huomiota.

Tuntuu epätodelliselta, että Lammio todella haluaa hänet sinne. Hän on tehnyt kannassaan aikamoisen täyskäännöksen, eikä Rahikainen ihan vielä osaa muodostaa suhtautumista siihen. Osa hänestä epäilee Lammion ehtivän vielä pyörtää päätöksensä ja sukeltavan sittenkin takaisin kaappiin viime hetkellä ja lukitsevan oven tiukasti perässään. Hän haluaa kuitenkin luottaa, että Lammion itsepäisyys ja itsekuri estävät sen. Kun hän on kerran jotakin päättänyt, hänen päätään on hyvin vaikeaa kääntää, sen Rahikainen on joutunut huomaamaan.

Hänestä on hienoa, jos hän nyt pääsee kuitenkin tapaamaan Lammion läheisimmät työkaverit. Hän tietää entuudestaan vain Sinkkosen, koska tämä haki joskus Lammion kotoa töihin silloin, kun Rahikainen oli paikalla. Silloin Lammio esitteli Rahikaisen pelkkänä ystävänä, ja vaikka siitä ollaan pääsemässä yli, ajatus tuntuu vieläkin epämukavalta.

Sinkkonen vaikuttaa vielä kuivemmalta tosikolta kuin Lammio, ja Rahikainen odottaa innolla, josko juhlissa sattuisi tulemaan tilaisuutta osoittaa Lammiolle vähän hellyyttä tavalla, joka järkyttäisi sen tapaisia kunnollisia ihmisiä.

Ei hän kuitenkaan aio Lammiota mitenkään nolata. Se olisi ihan turhaa, ja Rahikainen haluaa säilyttää sovun. Hän on niin iloinen ja ylpeä Lammiosta, siitä että tämä uskaltaa vihdoin ottaa askelia kohti vapaampaa elämää. On odottamatonta luksusta saada olla pari ihan virallisesti, Lammion työkavereiden edessä. Rahikainen ei osaa arvata, tuleeko joltain jotain kusipäistä kommenttia, mutta hän on varautunut siihenkin. Lammion mukaan ne ovat pääosin hyviä tyyppejä kaikki, mutta koskaan ei voi tietää, mitä joku saattaa humalassa sanoa.

Juhlat ovat illalla, ja catering-tarjoilun lisäksi tarjolla tulee kuulemma olemaan turhankin paljon viiniä. On kaiketi vain ajan kysymys, missä vaiheessa joku ääliö ehtii juoda itsensä kunnon känniin ja alkaa laukoa kommentteja. Se on koettu jo useaan kertaan, ja Rahikainen kyllä selviää. Hän vain toivoisi voivansa suojella Lammiota sellaisilta kokemuksilta.

Ehkä paras asia koko juhlissa on niihin vaadittu virallinen pukeutuminen. Rahikainen ei malta odottaa, että pääsee näkemään Lammion puvussa. On hän sen ennenkin nähnyt, mutta se on aina niin vitun kuumaa, etenkin kun Lammio on ilmeisesti tätä tilaisuutta varten ostanut uuden puvun, jota Rahikainen ei ole vielä nähnyt.

Eilen puhelimessa Lammio oli ehdottanut, että Rahikainen vuokraisi puvun, ettei hänen tarvitsi tämän yhden tilaisuuden takia investoida siihen ihan hirveästi rahaa. Hän haluaa kuitenkin itsekin ostaa uuden, sillä hän omistaa vain yhden tavallisen mustan puvun, ja se on oikeastaan käynyt vähän liian tylsäksi hänelle.

Tänään Rahikainen aikoo lähteä kaupoille. Pitää katsoa jos saisi vaikka Määtän mukaan. Lehto on edelleen nukkumassa, eikä varmaan nousekaan vielä moneen tuntiin, sillä hänellä on tänään yövuoro.

Lehto on vaikuttanut oudolta viime päivinä. Vähemmän kireältä ja vihaiselta kuin normaalisti, mutta toisaalta hyvin mietteliäältä ja jotenkin vaikealta. Osittain se on varmaankin sen halipalvelun ansiota, mutta Rahikainen päättää silti yrittää jutella Lehdolle heti kun sattuu sopiva tilaisuus.

On vähän harmi, että Lehto nukkuu, sillä ajatus hänestä shoppailemassa on veikeä. Lehto on sellainen ihminen, joka käyttää vaatteet rikki. Hän ostaa uusia vasta sitten kun on ihan pakko kun entiset kuluvat puhki, koska hän vihaa kaupoilla käymistä. Silloin, kun hänen on pakko siellä käydä, hän marssii ensimmäiseen vastaantulevaan vaatekauppaan, kaivaa alerekistä kasan suunnilleen sopivankokoisia vaatteita, ja lataa ne sovittamatta tiskiin sellainen vihan ilme kasvoillaan, että myyjät säikkyvät. Se on loistavaa katsottavaa, ja olisi todella hauskaa nähdä se kunnollisessa kalliissa vaatekaupassa. Lehto olisi kuin kala kuivalla maalla, niin kiusaantunut ja vittuuntunut.

Määttä tulee keittiöön lettujen tuoksun houkuttamana ja keskeyttää Rahikaisen ajatukset. Hän ottaa asian esille Määtän pinotessa lettuja lautaselleen.

“Miun pittäis ostaa vähän vaatteita. Lähetkö mukkaan makutuomariks?”

“Voisinpa lähteäkin, vaan meillä oli kyllä Yrjön kanssa ajatus vähän myöhemmin mennä joulutorille.”

“No jos ehdittäis sitä ennen? Mie tiiän aika tarkkaan mitä mie halluun, joten ei pitäs mennä kauaa. Pääset sitten sen jäläkeen söpöilemmään.”

*

He suunnistavat ensimmäisenä Dressmannille, ja kaikki sujuu hämmentävän sujuvasti. Rahikaisella on kengät valmiina, mutta kaikki muu pitäisi ostaa, ja olisi ihan mukavaa pysyä vähän pienemmässä budjetissa, kuin jos suunnistaisi suoraan johonkin kalliimpaan liikkeeseen. Hän haaveilee kyllä oikeasta mittatilaustyönä tehdystä puvusta, mutta sellainen ei oikein tämänhetkiseen opiskelijabudjettiin sovi.

Määttä istuu odottamaan, ja Rahikainen kahmii mukaansa kaikenlaista ennen kuin katoaa sovituskoppiin. Hän sovittaa huvikseen ensin punaista pukua. Se on helvetin upea hänen päällään, mutta kun hän astuu ulos kopista näyttääkseen pukua Määtälle, he päätyvät yksimielisesti siihen, että ehkä hänen pitäisi tällä kertaa kuitenkin tyytyä johonkin vähän hillitympään.

Rahikainen rakastaa huomion keskipisteenä olemista, mutta hän haluaa myös, että Lammiolla on mukava olla. Räikeästi pukeutuminen ja huomion herättäminen ei välttämättä olisi paras keino siihen, etenkään ensimmäisellä kerralla, kun he tekevät jotakin näkyvästi parina.

Rahikainen kokeilee muutamaa muutakin pukua, ja kuuntelee kommentteja ja korjausehdotuksia Määtältä ja parilta myyjältä. Lopulta hän päätyy kauniiseen harmaaseen pukuun, tummemmansävyiseen harmaaseen kauluspaitaan ja syvänpunaiseen kravattiin. Syvä harmaa tuntuu korostavan hänen hiustensa kultaisia sävyjä, ja punainen kravatti on sopivasti jouluinen. Rahikainen valitsee tiukat housut, sellaiset jotka imartelevat mukavasti ja saavat hänen pakaransa ja reitensä näyttämään syötävän hyviltä. Häntä ei yhtään edes hävetä kehua itseään, sillä peilistä katsoo vastaan varsin upea ilmestys.

Hän vaihtaa takaisin tavallisiin vaatteisiinsa, ja on juuri maksamassa pukuaan, kun huomaa Lahtisen ilmestyvän paikalle. Rahikainen seuraa sivusilmällä hymyillen Lahtisen tietä ovelta penkille, jolla Määttä edelleen istuskelee. Lahtisella on päällään kuluneet farkut, kulunut huopatakki ja kulunut pitkä kaulahuivi. Eihän tämä edes ole mikään hienompi liike, mutta hän näyttää tällaisessa ympäristössä kiusaantuneelta, vihaiselta ja asiaankuulumattomalta. Hän kävelee hartiat lysyssä ja mutisee jotain epäkohteliasta myyjälle, joka yrittää lähestyä häntä.

On huvittavaa seurata, kuinka täysin Lahtisen olemus muuttuu, kun hän pääsee Määtän luokse. Määttä tervehtii häntä pehmeästi hymyillen, ja suurin osa Lahtisen pahasta tuulesta ja nuhruisuudesta tuntuu katoavan taivaan tuuliin. Hänen ryhtinsä suoristuu vähän ja kasvot valaisee hymy, joka saa Lahtisen näyttämään nuoremmalta ja oikeasti komealta. Määtän vieressä Lahtisen pituus ja harteikkuus korostuu, mutta ei hän kuitenkaan saa Määttää näyttämään mitenkään heiveröiseltä. He vain näyttävät hyvältä yhdessä, ja totaalisen rakastuneilta. Lahtinen vastaa hiljaa Määtälle jotain, ja Määttä nousee ylös. Tartuu Lahtisen käteen ja johdattaa hänet Rahikaisen luokse.

Rahikainen ottaa vastaan paperikassit, joihin myyjä on pakannut hänen ostoksensa, ja sitten he lähtevät. He seisahtuvat hetkeksi vaihtamaan kuulumisia kaupan ulkopuolella. Lahtisella oli kuulemma rasittava päivä töissä, ja Määttä näyttää vähän siltä, että haluaa viedä hänet nopeasti kahville ja sen jälkeen suoraan kotiin ja sänkyyn. Rahikaisella on vielä asioita hoidettavana, joten hän hyvästeleee toiset ja lähtee jatkamaan matkaa.

Määttä ja Lahtinen lähtevät kohti joulutoria, ja Rahikainen vilkaisee vielä heidän peräänsä. Hän miettii taas kerran, kuinka siinä on pari, joka on aivan täysin hänen ja Lammion vastakohta. Määtän ja Lahtisen suhteella oli hidas ja vaikea alku, mutta nykyään heistä näkee kauas, kuinka vakaasti he ovat yhdessä, eikä heistä kumpikaan pelkää näyttää sitä. Toisaalta yksityisyydestään he pitävät tiukasti kiinni, eivätkä puhu suhteensa yksityiskohdista juuri kenellekään.

Rahikainen ei vieläkään tiedä esimerkiksi heidän seksielämästään mitään, ja se ärsyttää häntä. Lahtinen on varmaan alla, sen luonne on niin sellainen, mutta Rahikaista korpeaa loputtomasti ettei hän tiedä varmaksi, eikä siksi voi heittää asiasta mautonta läppää.

Näissä mietteissä hän suunnistaa vielä yhteen paikkaan: kultasepänliikkeeseen. Hän jää hetkeksi ulkopuolelle ihailemaan kaikkea ihanaa, mitä ikkunassa on esillä, ja pyörittelemään vaihtoehtojaan mielessään.

Hänen oli oikeastaan tarkoitus käydä täällä jo viime viikolla, mutta ne jouluostokset menivät vähän päin puuta muutenkin. Aluksi Rahikainen oli aikonut jättää Lammion hetkeksi jonnekin ja käväistä täällä nopeasti jonkin tekosyyn varjolla, mutta oli lopulta jättänyt koko asian myöhemmälle, ehkä toivoen muuttavansa mieltään, ostavansa sittenkin jonkin hölmön lahjan, jolla ei olisi mitään väliä.

Ei hän kuitenkaan ole muuttanut mieltään. Kaiverruksen yksityiskohdat vain ovat nyt selkiytyneet hänen mielessään, ja vaikka koko juttu vähän epäilyttää ja jännittää, hän haluaa silti tehdä tämän. Rahikainen vetää syvään henkeä ja astuu sisään kullankimalluksen täytteiseen puotiin.

[vinterqn]

-Jotkut ovat varmaan ihmetelleet, miten meillä on ollut haastatteluissa kummallisia vertailuja. On ollut kastanjan kokoista kasaa ja muuta. Tämä oli tällainen juttu, jolla koetimme keventää sitä, että haastattelussa olisi muutakin mietittävää kuin jos kisa on mennyt huonosti.

Joukkueella oli käytössään kymmenen sanan lista, joka piti käyttää kokonaisuudessaan MM-kisojen aikana. Sanat olivat Runeberg, kulminaatiopiste, hirvi, traktori, diagnoosi, ylämummo, pälvikalju, kastanja, tulppaani ja Muumi.

Rakastan tätä joukkuetta.

[kriittinenyksikko]

Lukupiiri tapaaminen 3, Puheenjohtajana Joonatan, kirjurina Iris, paikalla lisäksi keskustelemassa Jaana, Ella ja Emma. Tapaaminen tapahtui Otaniemen Espresso housessa 11.10.2022 tiistai aamuna. 

Joonatan aloittaa tapaamisen pitämällä esipuheen kolmesta edelliskerralla luetusta tekstistä.

Kaikki niistä käsittelivät politiikkaa, vaikuttamista ja kantaaottamista graafisessa suunnittelussa. 

Teksteissä oli tietynlaista väittelyä siitä, että mitä politiikka tässä kontekstissa oikein on ja miten me ymmärrämme sitä. Lisäksi pitäisikö sitä ylipäätään tehdä vai ei. Osa teksteistä tuntui miellyttäviltä, osa ehkä turhan latteilta.

Aloituspuheen alkoi keskustelu koko ryhmän kesken. 

Pohdimme yhdessä, että mitä termi poliittinen itseasiassa tarkoittaa ja mitä kaikkea se sisältää. Tekstitkin olivat siitä erimieltä. Pohdimme, että milloin näkökulmasi ja kantasi eivät ole poliittisia, ja milloin ne ovat. Missä raja kulkee ja onko rajaa itseasiassa edes olemassa? Voiko pelkästä kahvistakin puhuminen olla poliittista? Varsinkin jos sitä lähestyy yhteiskunnallisesta näkökulmasta, ja pohtii sitä laajemmin kuin vain kupissa olevana juomana. Ovatko kaikki asiat jotka vaikuttavat jotenkin ympäristöönsä poliittisia?

Lisäksi pohdimme toisessa tekstissä toistunutta sanaa väkivaltaisuus ja mitä sillä ehkä tarkoitettiin. Väkivalta on kuitenkin fyysinen sana, jolla kirjaimellisesti tarkoitetaan väkisin otettua valtaa. Tuntui hieman oudolta, mitä kaikkea tekstissä kuvattiin väkivaltaiseksi ja se pohditutti meitä ryhmän kesken. Puhuimme siitä, kuinka väkivalta on kuitenkin tarkoituksellista, ja tekstissä haluttiin korostaa vahingollisuutta. Voisiko sanan väkivaltaisuus ehkä korvata sanalla ”vahingollinen”?  Lisäksi pohdimme sitä, että sanan käyttö tekstissä oli varmasti tarkoituksellista. Se toi siihen vaikuttavuutta, ja toimi retorisena keinona.

Seuraavaksi käännyimme puhumaan läpi teksteistä ensimmäistä, koska se myös pohjasi hieman muihin teksteihin. Osan meidän mielestämme oli hassua väittää graafista suunnittelua aina poliittiseksi. Jos otetaan esimerkiksi käyntikortin tekeminen asiakkaalle. Mikä siinä on poliittista? Tuntuu, että ei oikein mikään. Mutta poliittisuus voi näkyä esim. siinä, kun päätät kenen kanssa teet töitä ja kenen kanssa et. Mutta missä sen lisäksi? On ilmiselvää, että on poliittista olla tekemättä töitä esimerkiksi epäekologisen öljyä tuottavan yhtiön kanssa, mutta missä muualla poliittisuus voisi näkyä? Mikä on jotain sellaista, joka ei ole yhtä selvää. Lisäksi mietimme sitä, että voisimmeko tehdä yhteistyötä esimerkiksi Nestleen kanssa? Kaikki tarvitsevat kuitenkin töitä ja he sellaista tarjoavat. Keskustelu menee niin poliittiseksi ja filosofiseksi, että alamme pohtimaan sitä, pitääkö ylipäätään olla hyvä ihminen. Joonatan nostaa aiheeksi myös esim. sen, että sodan tapahtuessa hän saattaisi toimia armeijan graafikkona. Voisiko hän tehdä propagandaa, olisiko se oikein tai eettistä? Ihmiset ovat visuaalisia, ja siksi tuntuu että meillä on iso vastuu, kun tuotamme visuaalisia asioita.

Pohdimme myös sitä, että voiko meidän koulussamme olla poliittinen? Toisaalta kyllä, meillä on paljon vapauksia ja tilaa tuoda kantojamme esille, toisaalta poliittisuuteen ei myöskään suuresti ehkä kannusteta tai yllytetä. Lisäksi, jos jollain olisikin todella erilainen näkemys kuin meidän luokkamme valtaväestöllä, uskaltaisiko sitä tuoda esiin? Tuntuu, että Aallossa näkee ainakin meidän mielestämme yleisiä näkökantoja, ja radikaalimmat ja räiskyvämmät ovat jossain sen ulkopuolella esim. kaupungilla tai netissä. Lisäksi mietityttää, että miltä tuntuisi opiskella paikassa, jossa ei mietitä kriittisesti? Että tehtäisiin vaan jotain joka näyttää coolilta. On niin paljon muutakin kuin representaatio ja kestävät materiaalit. Ja jos joku sanoo, että ei tee suunnittelua poliittisesti ja kriittisesti ja tekee vain jotain kivaa, niin onko se oikeastaan etuoikeutettua. On kuitenkin etuoikeutta, ettei sinun tarvitse miettiä asioita tai se ei edes kiinnosta. 

Seuraavaksi siirryimme puhumaan toisessa tekstissä mainitusta neljästä eri persoonallisuudesta. Toisaalta tuntui hauskalta miettiä, että mihin vaikkapa itsensä tai muut luokkalaiset sijoittaisi tässä luokittelussa. Keskustelu oli tosin hieman leikkimielistä, koska kaikki olivat sitä mieltä, että asiat eivät ole niin mustavalkoisia, jotta jokaisen voisi luokitella näihin kategorioihin. Ne tuntuivat jopa turhilta ja vanhanaikaisilta. Mietitytti, että mihin niitä oikein tarvitaan, ja että eivät asiat noin ole.

Pohdimme myös sitä, että mistä johtuu yleiseltä tuntuva ajatusmaailma, jonka mukaan mainostoimistot ovat jotenkin huonoja. Niitä kuitenkin tarvitaan, ja myös niissä pystyy tekemään hienoja juttuja. Miksi mainostoimistolla on negatiivisempi sävy, kuin suunnittelutoimistolla? Lisäksi puhuimme myös teksteissä näkyvästä koulukunta ajattelusta. Se tuntuu raskaalta, ja vanhanaikaiselta. Että sellaista ei tunnu olevan enää olemassa, eikä meidän sukupolvi ajattele asioista niin. 

Mitä on kriittinen graafinen suunnittelu? Siinä on meidän seuraava pohdituttava kysymyksemme. Kuinka itse toimimme, entä ryhmässä tai yhteiskunnassa? Ovatko kriittinen ja kyseenalaistava päällekkäisiä termejä? Mitä kaikkea kriittisyys edes on itsestään selvien asioiden lisäksi? Onko esim. kurssin ohjeidenannon vastainen toiminta kriittistä, jos ei toisaalta pysty edes tekemään asioita väärin, kun vapaus on niin iso. Tuntuu hieman siltä, että tekstit eivät tuo mitään uutta esille, vaan niissä mainitut asiat tuntuvat jo siltä, että niistä tiedetään entuudestaankin. 

Uusi kysymys tulee ilmoille; onko asiantuntijuus ja tutkija eri asioita? Kriittisen valinnan tehtyäsi olet kuitenkin tutkinut asiaa. Miten kriittisyys auttaa tutkimuksen tekoon? Tuntuu vaikealta keskustella aiheesta, kun ei ole vastausta siihenkään, että mitä kaikkea kriittinen suunnittelu on ja ajaako se jotain suuntaa, sanomaa tai tavoitetta? Kun kriittistä on myös päättää olematta tehdä asioita. On päätös olla johdattelematta katsojaa johonkin tiettyyn suuntaan ja olla näyttämättä tiettyä mielipidettä. On kriittistä olla tietoisesti olematta kriittinen ja olemalla ajamatta jotain viestiä ajat jotain toista. Mitä kaikkea muuta on olemassa mitä emme hahmota? Ja onko sellaisia edes olemassa, onko tässä kuitenkin kyse lopulta yksinkertaisemmasta asiasta? 

Keskustelu päättyy toteamukseen, että kriittisyys on sitä, kun on tietoinen omien valintojensa seurauksista, olivatpa ne sitten mitä ikinä.

[spessukriittinenlukupiiri]

Muistio 1

13.9. klo 9:35 alkaa tapaaminen

Paikalla Emma, Emilia, Annika, Taina, Samu

PJ Taina alustaa aiheen.

Toinen teksti oli paljon helpompi lukea, ensimmäinen materiaali koettiin ryhmässä vaikeaselkoisemmaksi ja aihe jäi siinä filosofisemmalle tasolle.

Emma ei päässyt avaamaan toista tekstiä, mutta tutustuu siihen vielä ennen seuraavaa kertaa.

Keskustelu alkoi lomittain puheenjohtajan alustuksen kanssa, keskittyen ensin Fryn tekstiin.

Aiheena herkullinen, filosofinen lähestyminen muotoiluun. Olemme käsitelleet muotoilua ja suunnittelua paljon ensimmäisen vuoden aikana, ja tämä oli hyvää jatkoa sille. Historiankirjoitus keskittyy paljolti geopoliittiseen historiaan ja koimme designhistorian siitä irrottamisen ongelmallisena. Esineiden ja designin kaanonin määrittelyn sijaan pitäisi keskittyä siihen, kuinka design ohjaa historiaa. Ihmiskunta, kansat ja ihmisyys kun on pitkälti kulkenut eteenpäin ja kehittynyt juuri erilaisten keksintöjen ja muotoilun avulla. Juuri suunnittelu ja muotoilu on ollut avainasemassa ihmisen kehityksessä, kyky kuvitella jokin päämäärä ja keksiä siihen ratkaisu. Eikö tavallaan siis kaikki historiamme ole muotoilunhistoriaa? Muotoilu on esineiden lisäksi niin paljon muutakin: tapoja tehdä ja käyttää asioita sekä palvelumuotoilua. Historiankirjoitus kuitenkin harvoin muistaa näitä ja näkemystä olisikin hyvä laajentaa – vaikka sitten selkeyden hinnalla.

Keskustelussamme nousi esille myös designin luova/tuhoava vaikutus. Suunnittelu on toisaalta vienyt ihmiskuntaa eteenpäin ja mahdollistanut mullistavia muutoksia elämissämme. Samalla designilla voi kuitenkin olla myös tuhoava vaikutus. Esimerkiksi hyvin suunniteltu mainos ohjaa käytöstämme huonompaan suuntaan – vaikkapa lentomainonta tuo hyväksyntää lentämiselle, millä puolestaan on tuhoisia vaikutuksia ympäristöömme. Toisaalta puolestaan hybridisähköauto, joka on ohjelmoitu ajamaan hitaammin ja  käyttämään sähkömoottoria aina mahdollisuuksien mukaan säästää bensaa ja ympäristöä.

Länsimaalaisen individualismin koimme keskusteluissamme yhtenä syynä historiankerronnan vajavuuteen. Historian yksinkertaistaminen ja pelkistäminen yksittäisiin henkilötarinoihin ja ns. sankaritarinoihin antaa designhistoriassa keksintöjen synnyn kunnian yksilölle, vaikka todellisuudessa ne ovat usein pitkän ajan ja useiden henkilöiden yhteistyön tulos. Canlin tekstistä meillä nousi esille ero länsimaiden ja Aasian kulttuurien yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden arvostuksen kanssa. Länsimaissa myös jyrkkä käsitys maskuliinisesta miehestä ja feminiinisestä naisesta vaikuttaa suunnittelun binäärisyyteen. Kristinusko osaltaan on voimistanut binäärisyyttä, verraten esimerkiksi Aasiassa isompiin uskontoihin buddhalaisuuteen tai shintolaisuuteen. Vaikka pidämme länsimaita maailmalla edistyksellisinä esimerkiksi seksuaalisuus- ja sukupuoliasioissa, on vaikkapa Thaimaassa transsukupuolisuus hyvin normaalia ja hyväksyttyä, eikä ihmisten yksityisasioihin puututa samoin kuin länsimaissa. Inklusiivisuuden lisääntyminen on ehdottoman hyvä asia, mutta samalla se lisää vähemmistöistä hyötyviä tahoja ja esim. pinkwashingia. Tuoko nykysuunnittelu siis uudet vähemmistöryhmät kapitalismin pariin ja uudeksi kuluttajaryhmäksi, jolle myydä tavaraa?

Länsimaalainen ajatusmaailma ja ideologiat ovat syrjäyttäneet monin osin alkuperäiskansojen uskomuksia. Olisiko suhteemme vaikkapa ympäristömuotoiluun erilaista, jos kulttuurimme olisi lähempänä heitä? Suomessakin luonnonuskonnot kunnioittivat eri lailla ympäristöä, enne kristinuskon leviämistä. Ryhmällemme oli vaikeaa kuvitella paluuta tällaiseen aikaan ilman totaalista ekokatastrofia. Olisiko ratkaisu paluu keräilijä-metsästäjä-kulttuuriin? Olemme niin mukavuudenhaluisia ja pidämme omaa lajiamme niin tärkeänä, ettei muilla lajeilla ajatella olevan automaattisesti mitään oikeuksia meihin ihmisiin verrattuna. Myös ympäristönsuojelun päälleliimattu ja tekopyhä luonne nousi esille: kaupoissa myydään vierekkäin hyönteishotelleja ja Thermacell-myrkkyjä.

Katoavatko yksityiskohdat ja ns. koristelu pinta yksinkertaisen ja ”sleekin” tieltä? Eikö kaipuu pehmeään ja kauniiseen ole vain inhimillistä feminiinisen sijaan. Neutraali tila on usein  kolkko, kuten julkisista rakennuksista tiedämme. Löysimme tähän mielenkiintoisen yhtymäkohdan mökkeilykulttuurista ja mökeistä. Niiden sisustus ja ulkonäkö kun usein on runsas, sekava, koristeellinen ja kotoisa. Ihmiset tuntevat olonsa mukavaksi ja hyväksi mökkeillessään. Oma koti sen sijaan saattaa  nykyään olla käyntikorttimainen ja sisustettu, jopa persoonaton esittelykohde.

Viimeisenä aiheena keskustelua nousi Canlin teoksessa mainittu etuoikeuksien mittaaminen. Kuka on tarpeeksi ei-etuoikeutettu omistaakseen feministisen agendan? Kenellä on oikeus puhua kenen puolesta? Vaientamine luo vain vastakkainasettelua, mutta omat etuoikeudet on otettava huomioon. Lähtökohtaisesti olemme kaikki jo korkeakoulussa etuoikeutetussa asemassa monia kohtaan. Kuinka tehdä saavutettavaa muotoilua täältä ”norsunluutornista” esimerkiksi alempiin sosioekonomisiin ryhmiin nähden?

Lopputiivistelmämme tekstien yhteyksistä oli tämä: keskitytään historian uudelleen kirjoittamisen sijaan luomaan sitä tulevaisuudessa. Mietimme kenelle tehdä töitä, ja miten vaikuttaa asioihin sisältä käsin. Mikä voisi olla designhistorian seuraava suurkeksintö, joka muuttaa maailmaa?

/Emilia

[turinametsa]

Hietala - ficcikollaasi

Eräs aivan ihana fandomveljeni pyysi myöhään viime yönä mua postaamaan yhden mun iltasatuficeistä tänne kaiken kansan luettavaksi, joten ajattelin, että voisin samaan syssyyn heittää pari muutakin Hietala-iltasatua tänne. 

Iltasadut ovat yhtä lukuunottamatta nimettömiä eivätkä ne ole tässä missään aikajärjestyksessä. Tekstipätkien laaduissa voi olla selviä eroavaisuuksia, sillä olen kirjoittanut osan niistä melko väsyneenä. Missään iltasadussa ei ole erikseen mitään TW:itä, mutta lukaiskaa kuitenkin pätkän alussa oleva cursivoitu maininta! 

(Pätkissä ei ole suoranaista mainintaa seksistä taikka väkivallasta, mutta viittauksia sellaiseen löytyy useimmista niistä.)

No mutta, nauttikaahan!

----

1. 

(Canon era, hienoinen maininta Hietasen haavoittumisesta.) 

Huumaava pimeys pyöri heidän ympärillään. Vaikka jostain kauempaa kantautui laukauksia, ei kumpikaan kiinnittänyt niihin huomiota. He olivat omassa pienessä kuplassaan. Edes heidän vieressään olevia lääkintämiehiä ei ollut olemassa sillä hetkellä.

Villen silmien edessä vilahti ne sadat muistot toisesta. Kaikki hymyt ja salassa vaihdetut katseet, jotka saivat molemmat punastelemaan ja arkailemaan. Samaan aikaan he olivat vain parhaat ystävykset, toverit, jotka olivat valmiina uhraamaan itsensä toistensa puolesta. Onneksi sellaista tilannetta ei kuitenkaan päässyt syntymään, sillä kumpainenkin olisi vaipunut ilman toista synkkään epätoivoon.

Ville puristi noen ja veren tahrimaa kättä kädessään. Se vastasi otteeseen yhtä tiukasti, jopa tiukemmin. Kuinka Villen tekikään mieli sanoa jotain lohduttavaa, mutta sanat eivät irronneet päästä, jäivät pyörimään.

Eivätkä päässeet ikinä karkaamaan ilmoille.

**

Aurinko laski taivaanrantaan ja Syväri loisteli isänmaan illassa. Käsi oli löytänyt tutun käden ja piti siitä kiinni niin, että se viestitti selvästi, ettei hän koskaan päästäisi irti. 

Ville katseli joen rauhallisen virtauksen mukana ajelehtivaa mustavalkoista koirastelkkää, joka valmistautui aloittamaan soidintanssinsa. Urhonkin katse oli kai kiinnittynyt siihen. Kääntäessään kasvonsa pojan puoleen Ville hymyili. Siinä ne iloiset, onnelliset silmät loistivat elämänilosta, eikä kivusta ollut enää jälkeäkään.

Urho hymyili hieman vinosti. Se oli suloinen ja vekkuli hymy, ja se sai Villenkin hymyilemään rohkeammin.

"Ihana ett sää ole siinä", poika naurahti ja kurottautui sipaisemaan puhtaan valkoisella kädellään Villen poskea.

Kädessä ei ollut tahraakaan jäljellä verestä tai noesta, ei mitään likaa.

Ville veti leikkisän karhunpenikkansa itseään vasten ja hukutti hymynsä poikasen ruskeaan tukkaan mumahtaen jotain myöntävään sävyyn. Urho piteli hänen kättään käsissään ja siveli sitä hentoisesti, hieman kömpelösti, sormiensa päillä. Ville hymyili ja sulki silmänsä autuaana.

Kevään ensimmäinen leskenlehti pyrki esiin joenpenkereen ruohotuppojen keskeltä.

----

2. 

Meillä on hetki aikaa vielä

(Canon era.)

Kesäinen sunnuntai oli lämmin ja valoisa. Lempeä aurinko soi pienelle aukiolle kasaantuneen kolmannen konekiväärijoukkueen miehillä luvan rentoutua siitä huolimatta, että jatkuvasti pommikoneet lentelivät heidän taukopaikkansa ylitse tavoitteenaan Viipuri ja Helsinki. Etulinjasta kuului tykistökeskityksen ääniä kaukaisena ukkosenjylinänä.

Koskela ei kiinnittänyt siihen huomiota. Hän oli siistinyt univormunsa ja Rahikainen oli pujottanut rintataskun napinläveen pienenpienen kukkakimpun. Ei ollut ruusuja tai punaisia nauhankappaleita niissä olosuhteissa. Rahikainen oli myös hommannut uuden ehjän univormun Hietaselle, ehkä hieman laittomin keinoin.

Mutta nyt se oli välttämättömyys.

Kissankellot ja valkokeltaiset päivänkakkarat heilahtelivat kevyessä kesätuulessa siankärsämöiden levittäessä ilmaan niille ominaista, kirpeää tuoksuaan. Läheisen männyn oksalla istui pitkään yksinäinen talitiainen katsellen toimitusta kiinnostuneena, aivan kuin valmiina viemään keräämänsä tiedot vihollisille. Tai omille upseereille.

Koskela oli seisahtunut erään ikivanhan, suuren kannon juurella. Kannosta kasvanut suurensuuri ikihonka lepäsi hieman kauempana sateen pieksämänä valkoisena puukappaleena, joka odotti kaikessa rauhassa maatumistaan. Tuhannet pienet hyönteiset mönkivät puun lahossa rungossa, sen sisä- ja ulkopuolella. Ne eivät tienneet mistään mitään, ne eivät reagoineet kaukaiseen ukkosenjylyyn tai kolmannen joukkueen miesten liikkeisiin.

Rahikainen olisi halunnut pitää seremonian juhlavimman osuuden, lupauksen lunastuksen, mutta Honkajoki oli ennättänyt ensin. Mies oli siistinyt omaa ulkoasuaan ja jopa ajanut tuuhean partansa puolipitkäksi.

Koskela oli ristinyt kevyesti kätensä ja painanut kasvonsa maata päin. Kieltämäti hieman hävetti, mutta päätös oli päätös. Ja heillä ei ollut enää paljon aikaa jäljellä. Kohta heidän vuoronsa levossa loppuisi ja taas he joutuisivat panemaan itsensä kuulan tielle, vaikkei se hyödyttänyt enää paljon mitään. Purolinja lähestyi lähestymistään, ja Karjalankannaksellakin oli vetäydytty jo Vanhalle Mannerheiminlinjalle asti.

Koskelan mietteet keskeytyivät, kun hän kuuli Rahikaisen viheltelevän häämarssia. Hän nosti kasvojaan ja punaistui hetimmiten nähdessään Hietasen, joka oli sonnistautunut puhtaanvalkoiseen, todennäköisesti jotenkin vihollisupseerilta saatuun, univormuun.

Koskela tunsi kalpenevansa Urhon rinnalla tuon pysähdyttyä hänen viereensä.

Harmaa ja valkoinen tasoittivat pehmeästi toisiaan ja värit tuntuivat sekoittuvan keskenään, kun Koskela otti arkana Hietasta kädestä kiinni. Silloin Honkajoki aloitti pehmeällä, tasaisesti sointuvalla äänellään:

"Hyvät seurakuntalaiset, olemme kokoontuneet julistamaan näinä synkkinä aikoina onnen täyttymystä....."

**

Koskela painautui Hietasta vasten. Univormut oli riisuttu ja he olivat käyneet purossa kylpemässä. Hietanen katseli sadepilvistä hämärtyvää taivasta. Ukkosmyrsky lähestyi.

"Mää miäti tätä ny iha kauhia taval", Hietanen naurahti hetken hiljaisuuden päätteeksi. Vain minuutteja sitten tuo oli pälättänyt ummet ja lammet kaikesta, mikä tuota olikaan koskaan ihmetyttänyt.

"Ai mitä?" Koskela urahti hiljaa nuoremman miehen olkaan. Hietanen kiemursi vähän, sillä miehen sänki kutitti ilkeästi. Ei ollut suostunut ajamaan sitä, kurja.

"Ei tää ollu mitenkää virallist. Mut kyl mää sua va ni helvetist rakastan", Hietanen säksätti hymyillen nostaen kätensä Koskelan vaaleisiin, kankeisiin hiuksiin.

"Minulle tämä oli ihan tarpeeksi virallista", Koskela mumahti vaimeasti ja tunki päänsä toisen kaulalle.

"Ja mäkin rakastan sua."

"Kyl mää se tierän....Sust ny näke sokeeki, ett kui onnelline sää ole!"

Hietasen iloinen nauru tarttui Koskelaankin, ja yhdessä he nauroivat auringonlaskuun.

**

Koskela puristi Hietasen kättä hellästi kädessään. Sormukset hankautuivat toisiaan vasten tarkoituksenomaisesti. Se oli kuin heitä yhdistävä riitti. Hetken aikaa he olivat olleet erossa, mutta taas vihdoinkin nähneet. Sulkeneet toisensa kiihkeisiin ja kaipaaviin syleilyihin. Painautuneet vastakkain ja toivoneet, että pääsisivät vihdoinkin olemaan rauhassa.

Koskela katseli pitkään toisen rusehtavia, kyyneltyneitä silmiä ja hymyili sipaistessaan Hietasen silkkisiä hiuksia.

"Älä huoli. Meillä on hetki aikaa vielä."

Kesän viimeinen leskenlehti taittui Hietasen alla.

----

3. 

(Modern AU, Koskelaa hieman masentaa.)

Puut hänen ympärillään huojuivat. Huojuivat kuin kuiskien satujaan ja salaisuuksiaan. Tuuli oli jo kylmentynyt, se tiesi syksyn lähestyvän. Se sai  läheisestä koivusta kevyesti kellertyneen lehden irtoamaan. Se pieni, kellertävä lehti laskeutui Koskelan jalkoihin.

Miehen katse putosi maahan. Se ankea, surullinen pieni lehti sai Koskelan kurtistamaan kulmiaan. Niin. Kohta olisi taas syksy. Hitaasti puiden lehdet irtoaisivat, hitaasti taivas harmaantuisi. Lopulta sataisi. Sateiden jälkeen tulisi hallaa. Ja hallan jälkeen talvi. Mies huokaisi ja siirsi jalkaansa niin, että tennari peitti kuolemaan tuomitun pienen lehden.

Tuntui oudolta. Sydän hädintuskin jaksoi lyödä. Mikähän sitäkin taas vaivasi? Vai johtuiko se mielestä? Kaamosmasennusko vaani jo ovella? Hän tuhahti ja sylkäisi maahan. Kuiva maa imi nesteen heti sisäänsä. Metsä ei ollut aikoihin saanut vettä. Taivas oli pitkään pysynyt selkeänä.

Kuiva oksa rasahti vähän kauempana ja Koskela kääntyi, vain nähdäkseen Hietasen seisahtavan puiden lomaan. Hietanen katsoi häntä kulmat koholla ja silmät loistaen. Sillä hetkellä toisessa oli jotain niin suloista, että Koskelan oli noustava kuin magneetin vetämänä ja siirryttävä Hietasen tykö. Pikasesti mies kietaisi kätensä toisen vyötäisille. Hietanen virnisti vähän leikkisänä.

"Mitäs sää tääl kökötä?"

"Mitäpä minä", Koskela mumahti olkiaan kohauttaen. Hän painoi päänsä kevyen suukon jälkeen Hietasen olkaan. Toisen olemus, toisen lämpö ja se tuttu tuoksu saivat Koskelan hymyilemään hieman. Hymy kuitenkin laajeni nopeasti ja pieni hymykuoppa paljastui. Hietanen oli kietonut kätensä Koskelan ympärille ja huojutteli tuota hieman. Eivät kai he oikeastaan sanoja tarvinneet, eleet tuntuivat riittävän. Hietanen painoi uuden pienen suukon toisen hiusten lomaan ohimolle.  Toinen vastasi eleeseen iloisemmalla hymyllä.

Se teki Hietasenkin onnelliseksi.

"Ville, säähä ole iha hupsu", tuo naurahti huomatessaan Vilhon käden hiuksillaan. Koskela sipaisi niitä mielestään paremmin ja hymyili itseään nuoremmalle miehelle leveästi.

"En minä ole hupsu", Koskela kielsi ja pudisti päätään.

"Oletha sää!" Hietanen naurahti ja kumartui hieman lähemmäs suudellakseen miestään.  Koskela myöntyi tekoon ilomielin.

Sen pienen, kellertävän lehden vierestä kulki muutamia muurahaisia, jotka veivät sen mukanaan, piiloon maailmalta. Ehkä se oli vain pieni valkoinen vale. Ehkä kesä ei ollutkaan vielä ohitse.

----

4. 

Ja Hietala, jota pyydettiin, olkaa hyvä: 

(Canon era, viitteitä sotatapahtumista ja Koskela hieman muistelee talvisotaa epäsuorasti.)

Koskela oli istahtanut pystyyn kuolleen kuusen juurelle. Kesäpäivä oli kauneimmillaan, mutta kaukaa kuului pahaenteistä jylinää. 

Syväri oli jätetty muutamia päiviä sitten, ja nyt oli hädintuskin aikaa lepoon. Vihollinen oli aloittanut suurhyökkäyksen Kannaksella, ja miehen ajatus kaarsi sitä myöten Rokkaan ja Tassuun. Halusivatkohan nuo nyt olla Kannaksella? Olivathan he toki paljon jo aikaisemmin kokeneet, niillä kahdella oli yksi sotavuosi lisää nuorempiin verrattuna.

Koskela painoi katseensa käsiinsä, kun verkkokalvoille nousi kuva lumisesta maisemasta. Lumi oli halkeillut monesta kohtaan, se oli likaista, nokea, multaa ja kiviä oli kaikkialla. Raju tykistökeskitys oli juuri päättänyt monen pojan lennon. Metsänrajassa näkyi valkoiseksi maalattu tankki, joka oli kaivettu maahan. Sieltä se ampui omia asemia kohti.

Luutnantti ravisteli vähän päätään palatakseen nykyhetkeen.

Niin, Talvisodasta oli jo monta vuotta, ja sai olla. Ei se hänelle mitään merkinnyt, vain kahta raskasta menetystä. Miehen tie oli kulkenut menetyksistä toisiin, ja viimeisimpänä joukosta oli jäänyt Salo.

Liekö vielä hengissä.....

Koskela sulki silmänsä ja veti kätensä rintataskulleen, avasi napin ja etsi hetken taskun pohjalta jotain. Lopulta hän sai käsiinsä rautasormuksen, joka oli vuoltu lentokoneen potkurista. Se sai hänen silmänsä hymyilemään. Kai hänen pitäisi antaa se saajalleen. Mies hymyili kuvitellessaan ystävänsä reaktiota. Varmasti poika riemastuisi, hämmästelisi, kummastelisi. Ehkä jopa suukottaisikin? Mutta pelkkä sormuksen antaminen tuntui tökeröltä. Kai hänen olisi sanottava Hietaselle jotain?

Ajatus iski kuin salama muistin syövereistä.

Eräänä talvisena iltana hän oli ollut vartiossa ja katsellut tähtiä, jotka loistivat juoksuhautojen yllä kuin tuhannet silmät. Ne vartioivat hänen apunaan Syvärin metsää, tarkkailivat ja olivat seurana, vaikkeivat lähestyvistä vihollisista osanneetkaan koskaan varoIttaa. Mutta yksinäiselle niistä oli seuraa. 

Koskela oli silloin vetäytynyt omiin oloihinsa, sillä Hietanen oli päässyt lomille.Aina Hietasen ollessa poissa Koskela oli kaksi kertaa vakavampi. Sen huomasivat muut ja sen huomasi hän itsekin. Hietanen oli koko joukkueelle energiaa ja lämpöä jakava kamiina, mutta kaikista parhaiten poika viihtyi Vilhon vierellä.

Heti ensimmäisinä päivinä sodan alettua kolme vuotta sitten, oli Hietanen tunkenut hänen viereensä telttaan. Se oli saanut Koskelan hieman vaivaantumaan, mutta heidän molempien nukahdettua siihen kylki kyljessä, aamulla Vilhon mieli oli paljon parempi, kuin pitkiin aikoihin.

Urho valaisi hänen sieluaan kuin yksi niistä talvisen pakkastaivaan tähdistä.

Se valo sai Koskelan aina kuvittelemaan kaikenlaista omituista Hietaseen liittyen. Mieleen oli palannut jokin Urhon katse tai hymy tai pään liike, jopa jokin niistä hetkistä, kun joukkue oli ollut saunassa tai jollain puropahaisella peseytymässä.

Ei Koskela ollut koskaan rakkautta tuntenut, hän ei tiennyt, miltä se tuntui, mutta Urho herätti hänessä jotain sellaista, mikä hämmensi pahasti. Sen takia sinä tammikuisena yönä niiden tuttujen tähtien alla Koskela sai ideansa.

Mies puristi sormusta kämmenessään noustessaan kuusen juurelta. Hänen olisi löydettävä Hietanen, vietävä johonkin rauhalliseen paikkaan ja sanottava se. Kysyttävä sitä ja annettava sormus.

**

Koskela asteli väsyneiden miestessä sekaan epätavallisen reippaasti, ja sen vuoksi Rokka nosti heti katseensa tuohon:

"Joko myö männää?"

"Ei vielä", luutnantti vastasi kiireesti ja katseli ympärilleen. "Missäs Hietanen?"

"Jaaha, siul onkii sellast asjaa", Rokka naurahti harvinaisen pehmeästi. Vai kuvitteliko Koskela vain Rokan äänessä jonkinmoisen lempeän ja tietäväisen vivahteen?

"Hää läks juomaa. Ei oo kaukan."

"Kiitos", Koskela nyökkäsi ja lähti kohti paikkaa, jonka oli osoittanut olevan sopiva paikka ottaa käyttövettä.

**

Koskela pysähtyi hengähtämään pajukon katveeseen. Ranta oli autio, loiva hiekkamaa, josta tunki esiin muutamia pieniä kallionkohoumia. Eikä se ollut täysin autio. Rantavedessä uiskenteli telkkä, ja rannalla istui Hietanen ilman minkäänlaista yläosaa. Koskela katseli aikansa Hietasen auringossa paahtunutta selkää, hieman punoittavaa niskaa ja ruskeita hiuksia, jotka olivat niin hassusti pörrössä. Hän tunsi poskiensa punoittavan hieman, kun hän oikaisi kaulustaan nielaisten.

Kyllä hän sen tekisi.

Miksei tekisi?

Hän astui rannalle ja hiekka rasahti saappaiden alla. Hietanen vilkaisi häntä olkansa ylitse, ja heti hämmästynyt ilme muuttui hymyksi.

"Ville! Mitäs sää?"

Koskela ryki ja istahti hänen viereensä. Ei hän edes voinut katsoa toista, se oli liian vaikeaa.

Vilho tunsi Hietasen kummastuneen katseen ihollaan ja punastui sen vuoksi. Hän ei nähnyt Hietasen huvittunutta virnettä, joka kyti pojan kasvoilla tuon nostaessa kätensä esimiehensä olalle.

"Säähä ole iha punane...."

"No no...", Koskela mumahti vaivaantuneesti.

Ei helvetti, eihän pystyisi siihen. Hietasen kosketus poltti kesäpuseron hihan lävitse. Voi helvetti. Voi helvetin helvetti. Kaiken lisäksi Koskela sattui vielä vilkaisemaan Urhon paljasta kehoa ja Urhon iloista ilmettä.

Voi helvetti.

Sormus lähetteli kipunoivia viestejä kämmenestä päähän.

Tee se.

Anna se.

Koskela nielaisi ja laski katseensa hiekkaan. Hietanen tuntui siirtyvän lähemmäs ja painoi pian päänsä hänen olkaansa vasten.

"Kuule....Ville?" Hietanen sanahti hiljaa.

"Puhu vaan", Koskela kehotti vaikeasti.

"Mää va miäti....Ku....Jos ei....Emmää mtä manat halu....Mut mää ku.... Sää ku....Emmää eres tierä, mitä sanossi.... Mää ni kauhiast, tai niinku..... Sun kanssas o ollu ain ni hyvä olla. Tieräthän sää sen....."

Koskela kurtisti kulmiaan ja Hietanen vavahti häntä vasten.

"Mää....Mää iha oikiast....Välitä susta."

Vanhemman miehen oli suljettava hetkeksi silmänsä. Hän nielaisi ja otti Urhoa ranteesta, toi tuon käden lähemmäs ja tiputti sormuksen siihen. Hietanen näytti menevän hämilleen ja nosti kyynelistä kiiltävät silmänsä osoittamaan tiukan, hämmennystä ilmaisevan katseensa Vilhon silmiin.

"Mäkin välitän susta. Yhtä lailla. Ja sen takia mä aattelin....Jos sä haluisit....Eihän me voida virallisesti.....Mutta niin. Ollaanhan me oltu läheisiäkin jo pitkään ja....En mä jaksais ilman sua."

"Etkai sää va....tarkota...?"

"Mä rakastan sua."

Se oli hiljainen kuiskaus, lähestulkoon pelkkä henkäys. Vilho ei olisi koskaan osannut uskoa, että hänen suustaan koskaan pääsisi ilmoille noin vähäpätöinen pihahdus.

Hietanen oli lehahtanut tulipunaiseksi ja tuijotteli toista järkyttyneenä.

Rakastaa? RAKASTAA?

Hän olisi halunnut pyörtyä tai vaihtoehtoisesti juosta pari rinkiä maailman ympäri. Villekö rakasti häntä? Kaikkien Ville Vaiteliaana tuntema mies rakasti häntä? Antoi sormuksenkin.....

Antoi sormuksen?

Urho laski katseensa rautasormukseen ja ähkäisi ihmeissään.

"Tarkotatsää....? Ett sillai?"

"Tarkoitan", Koskela mumahti.

Kyynel vierähti Hietasen poskelle, mitä korosti hienoinen, tumma sänki. Hän kiskaisi Koskelan halaukseensa, ja Koskela kuiskasi vielä heikosti hänen niskaansa:

"Mä haluan naida sut....."

"Kyl se sopii", Urho kähähti liikuttuneena.

Rantakaislikossa kuljeskellut telkkä säikähti kaksikon puhetta, ja lähti lentoon jättäen taakseen vain muutamia pieniä vesipyörteitä.

----

+ Bonus 

(Hietasen näkökulma, canon era. Hietanen pohtii asioita Karjalan korvessa.)

Syvärin kesäinen vehreys oli kadonnut. Syksyn harmaus oli tullut tilalle ja joki itse oli loistellut kullansävyisenä laskevan syysauringon säteissä. Puut olivat nuokkuneet alasti aikansa, ennen kuin Siperiasta puhaltava jäinen tuuli oli saanut sen oksat huurustumaan. Raskas lumipeite oli vallannut maaston nopeasti jo marraskuun alussa, mutta parimetrisistä nietoksista ei ollut enää toukokuussa jälkeäkään. Puut viheriöivät, tuomien kukkien pehmeä ominaistuoksu leijui ilmassa. kissankellot ja metsäorvokit puskivat esiin valoisimmissa paikoissa, metsätähtien jäädessä suosiolla kuusten kosteisiin mättäisiin kasvamaan.

Yhden sellaisen pienen metsätähden Hietanen poimi varovasti kulkiessaan mustikkamättään ohitse. Mustikankukissa pörräsi ahkera pieni kimalainen, jonka oranssi  selkä oli muuttunut monien kukkien siitepölystä kellertäväksi. Hietanen hymyili katsellessaan pientä valkoista kukkaa. Se oli aloittanut kasvunsa ensimmäisten kevätsateiden hakatessa maata, mutta siitä huolimatta se oli nuori kasvi. Sen valkoiset terälehdet kurottelivat seitsemään eri suuntaan  elinvoimaisina, vaikka mies olikin repäissyt sen juuri ravitsevasta kasvuympäristöstään. Hän kallisti hieman päätään katsellessaan kukkaa, ja päätti lähteä leikillään seuraamaan metsätähden pohjoista päin osoittavaa terälehteä.

Ilmansuunta johti hänet pienelle lammelle. Lampi oli rehevöitynyt lähestulkoon umpeen, siinä kasvoi enää vain muutamia lumpeita ja ulpukoita, joiden kasvualustaa erilaiset vesiheinät ja -ruo'ot veivät. Lammen rannassa oli pieni kasa kiviä, kuin muinaismuistona. Hietanen istahti onkineen kivikasan viereen ja katseli aikansa veteen. Minkäänlaista merkkiä kaloista ei näkynyt. Ainoat vedenelävät olivat sammakko sekä miljoonat hyttyset sekä mustat vesikirput, jotka parveilivat vesimittareiden seassa heinien ympärillä. Hietasta hieman harmitti. Olihan hän yksin keskellä korpea, tarkoituksenaan kalastaa saadakseen puolijoukkueen pojille monipuolisempaa syömistä, mutta tälläisestä lammesta tuskin saisi edes ahvenen ahventa, särjistä tai lahnoista puhumattakaan. Hauesta tai lohesta oli turha edes haaveilla.

Hetkeksi Hietanen valahti apeaan ajatusmaailmaan, mikä oli melko vieras hänelle. Sota oli saanut sen nousemaan pintaan, vaikkakin hänen iloinen, nauravainen luonteensa esti sitä näkyvästä. Hietasen mieleen palasi hänen ensimmäinen lomansa, jonka hän oli ansainnut tuhotessaan Klimin. Vaikka tuho olikin tapahtunut jo ensimmäisenä sotakesänä, oli loma saatu järjestettyä vasta seuraavana. Niimpä juhannuksen aikoihin 1942 hän oli päässyt käymään kotonaan Varsinais-Suomessa. Matka kotiin oli kulunut nopeasti, sillä kesällä oli vähän ylimääräisiä kuljetuksia rintamalle tai sieltä pois. Viikon hän oli saanut makoilla kotonaan. Ei hän ollut makoillut hirveästi, sillä  kotona oli kipeästi tarvittu hänen apuaan maataloustöiden kanssa. Pienemmät sisarukset, kaksi siskoa sekä veli, olivat edelleenkin enemmän haittona kuin hyötynä pellolla. Mutta ikävä Hietasella oli ollut arkihommiin sekä läheistensä pariin.

Jotain oli kuitenkin muuttunut sen kuluneen vuoden aikana, kun Hietanen oli ollut sotimassa - kotona ollessaan hän oli kaivannut rintamalle taistelutovereidensa luokse.

Hän oli sisarustensa kanssa kierrellyt vanhoja tuttuja paikkoja tuntematta lähestulkoon ollenkaan sitä iloa, mitä paikat olivat joskus saaneet aikaan. Hän ei ollut enää edes kiivennyt sen yhden järven rannalla kasvavan vaahteran oksille, mikä oli ollut hänen oma juhannusperinteensä monien vuosien ajan. Siitä tiesi, että sota oli tappanut osan sitä iloluontoista poikasta, mitä Hietanen oli ollut. Jäljelle oli jäänyt ajottain synkkä ja pelottava mies, joka oli ennättänyt jo vanhentumaan rintamalla enemmän kuin samassa ajassa siviilissä.

Loma oli loppunut pian. Matka rintamalle oli ollut liian lyhyt, ja ennen kuin Hietanen edes oli tajunnut, hän oli ollut taas rintamalla, Syvärin rannalla juoksuhaudassa katselemassa joen rauhallista virtausta.

Samaisen joen virtaus kantautui Hietasen  korviin hänen istuessaan umpeenkasvaneen lammen rannalla. Kivikasa hänen vieressään tuntui mahdottoman pieneltä, ja hieman se häntä ahdistikin. Mistä se oli edes rantaan tullut? Se oli selvästi ihmiskäsien tekemä. Joen virtaus tuntui saavan metsän puiden alkavan huojumaan tuulessa. Leppien lehdet olivat venähtäneet harvinaisen aikaisin täyteen mittaansa, ja niiden kohina levisi Hietasen ympärille huumaavana voimana. Hietanen nousi äkisti, otti onkensa ja lähti kiireesti rämpimään nokkospuskan lävitse kauemmas lammesta. Ties vaikka jokin karjalaisukko olisi käynyt manaamassa paikan....

Hietanen pysähtyi hengittämään louhikkoon. Syväri kimmelsi satumaisen kultaisena laskevan auringon säteiden heijastuessa sen pintaan. Mies katseli valojen välkehdintää aikansa, kunnes oli huomaavinaan jonkun nousevan kauempana pintaan joen virtauksesta.

Märkä, vaalea iho loisti kilpaa tuhansien vesipisaroiden kanssa, jotka peittivät vedenneidon paljaan kehon.

Hietasen leuka loksahti.

Hahmo nousi vedestä kohoavalle kivelle istumaan ja hieraisi kullanhohtoiset hiuksensa sivuun kasvoiltaan. Hetken aikaa Hietanen oli näkevinään hahmolla ahvenenpyrstön, mutta helpottui hieman tajutessaan näyn olevan vain harhaa. Tarkempi tarkastelu osoitti, että virtauksesta noussut hahmo oli mies. Vaalea suomalaismies, jonka siniharmaat silmät naulaantuivat häneen.

Hietanen punastui huomatessaan katseen. Puna hänen poskillaan syveni, kun hän tajusi tuijottavansa alastonsa joukkueenjohtajaansa.

Luutnantti Koskela loikoili kivellä vakavana, puhdistunut keho loistaen auringon säteissä, katsellen kolmannen konekiväärijoukkueen varajohtajaa silmät omituisesti pilkahtaen.

Hietanen rohkeni hetken kuluttua lähestymään miestä. Hän istahti rantakivellä kädet vapisten. Ei hän ollut koskaan rohjennut katsoa Koskelan paljasta vartaloa, vaikka olikin niin aina halunnut tehdä. Nyt hän seurasi tarkasti ja uskollisesti miehen vartalon jokaista ääriviivaa. Koskela oli laskenut katseensa kainosti virtauksesta vapautuneeseen syvänteeseen, jonka vesi oli tyyntynyt jo aikaisemmin veden jäätyä kivipaaden taakse loukkuun.

Hietanen nielaisi. Poskia punoitti ilkeästi, mutta sille hän ei mahtanut mitään.

Koskaan hän ei ollut kenellekään paljastanut, kuinka paljon Koskelasta piti. Ei pelkästään rauhallisen luonteen, vaan myös ulkonäön perusteella. Joukkueenjohtaja ei nimittäin ollut pahannäköinen mies. Koskelan hieman kulmikkaat kasvot olivat pehmeät ja lempeiden silmien katse tyyni. Ja näköjään Koskelan kehossakin oli niin paljon erilaisia, mielenkiintoisia mutkia, joita Hietanen olisi halunnut päästä hiplaamaan.

Jo alokasaikoina Hietanen oli kokenut selittämätöntä halua Koskelaa kohtaan, mutta tunteensa hän oli pitkään täysin kieltänyt ja pyrkinyt karkottamaan. Ja nyt ne roihahtivat taas täyteen liekkiin.

Rakkauden liekkeihin sekaantui myös hivenen mustasukkaisuutta, kun Hietanen ajatteli, kuinka paljon naisseuraa Koskela halutessaan saisi. Hietanen koki "omistavansa" Koskelan. Ei hän tietenkään voinut esimiestään silä tavoin "omistaa", mutta hän ajatteli Koskelan kuuluvan itselleen. Sillä Koskelaa hän rakasti. Oli rakastanut jo kauan. Pelkästään sen takia Koskela oli hänen. Ja vain hänen. Hieman itsekäshän se ajatus oli, mutta siihen Hietanen nojautui miestä katsellessaan.

"Tule ihmeessä tänne."

Hietanen säpsähti tajutessaan Koskelan puhuvan.

"Täh?"

"Niin että tule vain. Vesi on lämmintä. Aurinko on paistanut koko päivän tähän syvänteeseen."

Hietanen ei jäänyt kauaksi aikaa punteroimaan vaihtoehtojaan, vaan hylkäsi pikaisesti vaatteensa ja astui varovasti veteen. Hän huomasi Koskelan välttelevän katsomasta häneen, ja se sai hänet punastumaan taas.

Eikö Koskela pitänyt näkemästään....?

Hietanen heittäytyi eroosion kuluttamaan, mutapohjaiseen syvänteeseen henkäisten. Viileä vesi kirveli aikansa, mutta Hietanen lämpeni nopeasti. Hän naurahti hiljaa ja Koskela pulahti hänen seuraansa jokeen. Vain kevyt virtaus pääsi läpäisemään kivipaadet syvänteen ympärillä, ja Hietanen tunsi sen jossain kylkiensä seutuvilla.

Koskela ui rohkeasti lähemmäs ja jäi hetkeksi katsomaan Hietasen kasvoja. Hietanen yritti tavoittaa toisen katsetta, mutta se karkasi.

Koskelan hiuksiin oli jäänyt kappale ahvenruohoa, ja Hietanen nappasi sen pois.

"Hah....Toi ol aik huvittava näköne."

"Ai oli?"

"Ol."

Vaivaannuttava hiljaisuus vallitsi heidän välillään aikansa, mutta Hietanen keskeytti sen:

"Mitäs sää tääl teit?"

"Tulin uimaan. Jätin porukan Rokan vastuulle kun sua ei näkynyt."

"Mää olin menos kalaa mut mää eksyin sit yhrel lammel."

"Mille lammelle?"

"Tuoho iha lähel. Siel oli ihmeelline kivkasa ja lamp ol kasvan melkee umpee."

"Jaa."

Pian he nousivat vedestä, sillä Koskela alkoi värisemään. Aurinko laskisi pian, mutta onneksi kesäyöt olivat valoisia.

Koskela katseli pukeuduttuaan Hietasta pitkään mietteliäänä.

"Käydäänkö siellä lammella?" Tuo kysyi. Hietanen säpsähti ja nosti katseensa luutnanttiin.

"Jos sää haluut?"

Koskela nosti takkinsa sormikoukkuun lavalleen ja lähti toisen rinnalla suunnistamaan kohti salaperäistä metsälampea.

Sen rantaan päästessään Koskela jäi tuijottamaan kivikasaa vaiteliaana. Toisen hiljaisuus ei yleensä häirinnyt Hietasta, mutta tällä kertaa se ahdisti. Tavattoman paljon. Koskelan hiljaisuudessa oli nimittäin jotain synkkää, joka levisi tuon ympärille auringon säteilyn tavoin. Ja niin kuin auringon säteily ylsi maanpinnalle asti, tarttui Koskelan synkkä hiljaisuus Hietaseenkin.

Kauan he istuivat vierekkäin kivikasan luona, molemmat ajatuksiinsa uponneina. Hietanen ajatteli vieressään olevaa miestä, ajatteli miehen lihaksikkaan, maatyön harjoittaman vartalon miellyttäviä kaarteita ja jokaista miehen olemuksen piirrettä. Kääntäessään katseensa Koskelaan, hän huomasi siniharmaan silmäparin tuijottavan itseään vain senttien päässä hänen kasvoistaan. Koskela vilkaisi pikaisesti Hietasen hivenen turvonneita huulia, palautti katseensa Hietasen ruskeisiin silmiin ja suuteli. Hietanen vastasi suukkoon välittömästi.

Kaataessaan itseään vanhemman miehen ruohikkoon Hietasen mielessä vilahti ajatus: 

Koskela oli hänen. Vain hänen.

Kivikasa kaatui, ja sen huipulla olleet sileäpintaiset, ovaalinmuotoiset kivet liukuivat lampeen.

----

[fieryfaedragon]

Pöytäpelin julkaisu on maraton eikä pikajuoksu

Fiery FaeDragonissa edetään tällä ajatuksella Laakson valtias korttipelin kanssa. Pelin julkaisu kun on muutakin kuin suunnittelua, visuaalisen ilmeen tekoa ja valmis korttipakka kädessä. Meillä voi olla upea peli käsissämme mutta jos kukaan ei kuule siitä, niin se jääkin meidän omiin käsiin.

Tämän takia haluamme lisätä Fiery Faedragonin somenäkyvyyttä. Nykyisten somekanavien rinnalle Facebookin ja Tumbrin (suomeksi) sekä Twitterin (englanniksi) rinnalle tuomme Instagrammin (englanniksi) ja Laakson valtias korttipelin Uutiskirjeen.

Voit tilata suomenkielisen uutiskirjeen klikkaamalla tästä

https://www.subscribepage.com/laaksonvaltias

Uutiskirje on aivan uusi konsepti, johon tutustumme ja opettelemme sen käyttöä. Se siis saattaa olla välillä hiukan kummallinen mutta lupaamme parantaa laatua ajan ja erehdysten kautta. Uutiskirjeen hyvänä puolena on se, että voit jatkossa seurata meidän viestintää suoraan omassa sähköpostissasi, jolloin sinun ei enää tarvitse selata uutisvirtaa ja arvuutella, ollaanko me päivitelty jotain. Uutiskirje on kaavailtu tulevaksi kerran kuukaudessa, joten mistään raskaasta postituksesta ei ole kysymys.

Fiery FaeDragonin tarkoituksena on jatkaa pöytäpelimaailmaan tutustumista. Ajatuksenamme on tavoittaa mahdollisimman monta muutakin lautapeliharrastajaa, joita voisi kiinnostaa lukea suomeksi tai englanniksi muutakin kuin lautapeliarvosteluja. Toki on tärkeää tietää, mikä pöytäpeli voisi olla seuraavaksi hyvä lisätä omaan ostoslistaan, mutta meistä lautapelipelaamiseen kuuluu niin paljon muutakin.

[juhaparikka]

Osa 24

Kilpaurheilun haasteet

Kuuntelin juuri tänään ja eilen Urheilumehiläisen järjestämää urheiluseminaaria, jossa pureuduttiin erilaisiin terveyden haasteisiin, joihin ainakin terveydenhuollon ammattilaiset kohtaavat. Aiheina olivat mm. urheilijan ylikuormitustila, erilaiset rasitusvammat, selkävammat ja naisurheilijoiden erityispiirteet. Valitettavasti yhä kasvavassa määrin kohtaan näitä ongelmia vastaanotoilla ja samaa kertovat kolleegat keskustellessani heidän kanssa. Miksi näin sitten on?

Tähän ei tietysti ole mitään yksiselitteistä asiaa, mutta mietitään tähän vaikuttavia seikkoja tämän kirjoituksen aikana ja löytyisikö meiltä mahdollisuuksia vaikuttaa näihin. 

Tämä kuva on Arja Uusitalon esityksestä kongressista

Urheilussa lajivalmentaja määrittelee kuinka paljon ja miten urheilijat harjoittelevat. Pyritään sopivaan ylikuormitukseen, josta he palautuvat ja pysyvät kehittymään. Mikä on sitten sopiva määrä harjoittelua? Se pitäisi olla ikään, kehitysvaiheeseen, urheilijan taustaan ja yksilölle sopivaa. Jos siinä pyritään ainoastaan “kovaan” treenaamiseen, valmentajan omiin urheilukokemuksiin, valmennuskokemuksiin tai perinteisiin tukeutuvaan treenaamiseen, niin ollaan vaarallisilla vesillä. Ainoa merkitsevä tekijä on se nuori, joka on valmennuksessa ja mikä hänelle sopii. On avain turha syyttää sitä ettei “nykynuoriso” liiku niin paljon kuin ennen tehtiin, sillä ajat ovat muuttuneet, lajit ovat muuttuneet ja elämä on erilaista. Ei se ole syy rikkoa urheilija. Jollekin toiselle sopii isompi harjoitusmäärä kuin toiselle. Asioita voidaan tehdä eri tavalla ja silti menestyä. 

Nykyisin paljon enemmän asioita on dokumentoitu ja meillä on paljon enemmän malleja huippu-urheilijoista kuin aikaisemmin. Yhä kasvavassa määrin löytyy maailman huipulta todella nuoria supertähtiä ja olympiavoittajia. Tarkoittaako tämä sitä, että meidän kannattaa yrittää jokaisesta tehdä nuoria huippuja ja erikoistua yhteen lajiin hyvin nuorena. No tutkitun tiedon perusteella ei. On näyttöä siitä, että monilajiharrastajilla ura on pidempi ja heillä esiintyy vähemmän vammoja. Varmasti motivaatiokin säilyy pidempään. Jälleen valmentajilla on tässä suuri valta. Liian usein olen kuullut kuinka 6-9 vuotiaat toteuttavat urheiluaan kuten aikuiset harjoituspäiväkirjoineen, huoltavine harjoituksineen ja toiminta on hyvin kilpailullista. Pitää olla 100% paikalla joka kerta, suorittaa kaikki annetut tehtävät, jotta saa osallistua oman ryhmänsä toimintaan. Osa Suomen maajoukkuevalmentajista liputtaa monilajisuuden puolesta, mutta ruohonjuuritasolla tämä näkyy varsin vähän. Tuleeko nuorisoakatemioista liukuhihnalla ammattiurheiiijoita, vai olisiko kuitenkin niin, että sopivan yksilöllisen polun kautta nämä löytyvät.

Tämäkin on samasta hienosta esityksestä.

Kun nuoresta pitäen alkaa valmennus kilpailuttamaan, paineistamaan ja tekemään harjoittelusta vakaa, niin nuori väsyy siihen. Valmentaja on se kuka tuo omalla persoonallaan harjoituksiin positiivisuuden, yhteistoiminnan, yhteenkuuluvuuden tunteen ja tuo nuorelle arvokkuuden tunteen. Liian usein nuoria lopettaa harrastuksen valmentajan asenteen vuoksi tai nuori ylikuormittaa itseään kilpailun vuoksi eikä uskalla kertoa ongelmistaan, koska pelkää paikkansa menettämistä. Harjoittelu saattaa tähdätä vain lajin vaatimuksiin eikä huomioida nuoruuden monipuolisuutta. 

Seminaarin aikana paljon puhuttiin yhteistyöstä eri ammattilaisten ja aikuisten välillä. Näitä voivat olla valmentaja, vanhempi, fysioterapeutti, fysiikkavalmentaja, lääkäri, urheilupsykologi jne. Hyvin pitkään urheilijoilla olisi hyvä olla myös muutakin kuin lajiharjoittelua. Tässä mm. fysioterapeutti voi olla avuksi. Psykologi voi opettaa joukkuetta yhteisten tavoitteiden määrittelyssä, kilpailujännittämisessä tai urheilijana kasvamisessa. Lääkärin luokse mennään terveysongelmien kanssa tai tarkastuksiin ennen kuin niitä sattuu. Valmentaja kommunikoi varmasti eniten vanhempien kanssa, joille välitetään tietoa omasta lapsesta ja kehityksestä sekä siitä miten ja missä he nuorta voivat tukea. Jokaisella on oma roolinsa kunhan kaikki ajattelevat nuoren etua ja sama positiivinen viesti kulkee eteenpäin. Puutteellinen kommunikaatio onkin suurin este positiiviselle tulokselle eli terveen nuoren kehitykseen, joka voi myös menestyä. 

Tyttöjen ja naisten urheilussa korostuu vielä enemmän kaverisuhteet, ilmapiiri ja toisten tukeminen. Naisten ruumiinrakenne on erilainen kuin miesten ja vammojakin sattuu hieman eri määrä. Rakenteellisia tekijöitä emme kuitenkaan voi muuttaa, mutta voimme olla niistä tietoisia ja kyseisessä lajissa tapahtuvista vammoista, joita meidän kannattaa osana harjoittelua ennaltaehkäistä. Nuorten naisten kasvaessa on syytä huomioida hormoonitoiminta ja siihen liittyvät tekijät harjoittelussa, kuten kuukautiskiertoon liittyvät kohonnut vammariski. Ammattilainen voi olla tässä hyvä kertomaan nuorille näistä asioista, jolloin he itse ovat tietoisempia ja voivat näin yhdessä valmentajan/fysiikkavalmentajan kanssa huomioida näitä tekijöitä. 

Seminaarissa Mikko Haara puhui esityksessään rasitusvammoista

Kun tapaturmia tai rasitusvammoja sattuu, niin fysioterapeutin rooli nousee tärkeään asemaan kuntoutuksessa ja paluussa lajiin sekä vaivojen ennaltaehkäisyssä. Kuitenkin ennen kaikkea annetaan urheilijalle aikaa toipua, pidetään hänet mukana ryhmässä, tuetaan ja kannustetaan. Ammattilainen hoitaa hommansa, kommunikoi valmentajan ja vanhempien kanssa, niin asiat sujuvat nopeimmin eteenpäin. Jos ryhmässä tai joukkueessa on paljon erilaisia vammoja, niin valmentajan olisi syytä katsoa peiliin. Hänen olisi hyvä tarkastella harjoituskokonaisuutta, lajitekniikoita ja pyytää fysioterapeuttia ja/tai valmentajakolleegaa vertaisarvioimaan valmennusta. Toisen silmät näkevät varmasti asioita eri tavalla ja toinen ammattilainen voi ajatella asioita eri näkökulmasta. Loppujen lopuksi tämänkin on vain win-win tilanne. 

Tämä kuva on Olli Pajulon esityksestä, joka käsitteli nuorten selkävaivoja. 

Nuorten kohdalla, kun valmentajat ja vanhemmat unohtavat liiallisen kunnianhimon. Antavat asiat tapahtua nuorten ehdoilla tukien positiivisesti, tekevät yhteistyötä eri tahojen kanssa ja muistavat, että se on vain urheilua. Luulen, että näin säästyttäisi moneltakin erilaiselta ongelmalta. Älä syyllistä nuoria. Opeta ja ohjaa. Toimit sitten missä roolissa tahansa. Se on heidän harrastuksensa tai uransa, ei sinun. Sinä pääset vain nauttimaan siitä matkasta matkustaman paikalla. 

Itse toimin fysioterapeuttina, fysiikkavalmentajana ja vanhempana. Päämäärätietoinen kilpaurheilu ei ole yksinkertaista. Siinä sattuu ja tapahtuu monenlaisia asioita ja vain ne ketkä ovat siinä sisällä tietävät ne todelliset haasteet päästä onnistuneisiin tuloksiin. Mikä se sitten onkaan?

[eksopolitiikka]

Kongressiedustaja Walker ja UAP:t

Kongressiedustaja Walker ja UAP:t

Kirjoittanut Keith Basterfield

USA:n kongressiedustaja Mark Walker oli jokin aika sitten Foxin toimittajan Tucker Carlsonin haastattelussa UAP:sta. Haastattelu lähetettiin Foxin ”Tucker Carlson Tonight”-ohjelmassa 26.7.2019. Koska haastattelussa oli monia kiinnostavia yksityiskohtia, haluan tässä esittää puhtaaksikirjoitukseni haastattelusta blogin lukijoille.

Puhtaaksikirjoitus

TC – No, vuosikymmenten kiistämisen ja salailun, sekä ihan puhtaan valehtelun jälkeen, Amerikan puolustusvoimat viimeinkin myöntää jotain siitä mitä se tietää UFOista. Laivasto on myöntänyt, että sen pilotit kohtaavat tunnistamattomia aluksia niin usein, että he ovat joutuneet luonnostelemaan uudet ohjeet raportoinnille, jotta pilotit voivat kertoa näistä asioista. On helppoa pitää tätä hauskana, mutta se on myös tavallaan pelottavaa kun sitä miettii.

Meidän valtava, hyvin rahoitettu järjestelmämme näkee nämä asiat taivaalla, joita he eivät voi selittää; tekevän asioita joita he eivät ymmärrä. Tulisiko meidän olla huolissamme?

Kongressiedustaja Mark Walker on republikaani, hän edustaa Pohjois-Carolinan osavaltiota, ja hän juuri lähetti kirjeen USA:n laivastoministerille Richard Spencerille koskien armeijan UFO-tutkimuksia. Me puhuimme kongressiedustajan kanssa. Hänellä oli tällaista sanottavaa.

TC – Tulisiko meidän olla huolissamme?

MW – No, me olemme huolissamme. Terrorismin ja vastatiedustelun valiokunnan jäsenenä meillä on kysymyksiä. Tämä kaikki liittyy nyt siihen mitä jotkut uudet infrapunatutkajärjestelmät, joita asennamme uusiin koneisiimme, ovat havainnoineet tuolla. Me kutsumme niitä Tunnistamattomiksi Ilmauhkiksi (Unidentified Aerial Threats), jotain mitä me tutkimme nyt, UAP:t niin kuin me niitä kutsumme. Me haluamme tietää ja siksi meille on tärkeää tutkia tätä.

TC – Joten tämä on ollut käynnissä aika pitkään. On paljon dataa, jonka valtio on kerännyt tästä, suurin osa siitä on mielestäni salaista. Täytyy olla olemassa teorioita siitä mitä nämä esineet ovat, mitä nämä alukset ovat. Mikä on kaikkein uskottavin teoria mielestäsi?

MW – No, me emme tiedä varmaksi, selvästikään. Sen mitä me tiedämme on; kysymys johon me haluamme vastauksen. Onko tämä jonkin toisen maan puolustusmekanismi? Me tiedämme, että Kiina tutkii yliääniohjuksia. Se on 25 tuhannen kilometrin päässä, tai kääntääkseni meidän kielelle, Washingtoniin missä olen tällä hetkellä pääsy Los Angelesista sillä kestää tulla 9 minuuttia. Me emme tiedä voidaanko niihin kiinnittää ydinkärkiä. Onko se jotain tuollaista, vai onko se jotain muuta. Me emme tiedä. Mutta mielestäni se on jotain jota meidän tulee tutkia, ja siksi olemme kirjelmöineet laivastoministerille.

TC – Onko olemassa viitteitä siitä, että olisitte tietoisia siitä että nämä havainnot ovat ulkovaltojen aluksia? Venäläisiä tai kiinalaisia lentokoneita?

MW – Me emme tiedä. Meillä ei ole todisteita tuollaisen tukemiseen. Me emme tiedä että olisi mitään mikä matkaa tuolla nopeudella, yliäänen nopeudella 4 tai 5 machia, en nyt halua mennä liian tekniseksi tässä.

Se on jotain minkä me haluamme saada selville. Onko se jonkin toisen maan puolustusjärjestelmä, joka on paljon kehittyneempi, vai onko se jotain muuta? Me emme yritä pelotella ihmisiä, mutta AATIP, joka periaatteessa oli ohjelma jolla valtio monitoroi tätä, lakkautettiin vuonna 2017. Joten osa kysymystäni on, Tucker, onko se todella lakkautettu; kulutammeko edelleen resursseja; vai onko olemassa muutakin dokumentaatiota siitä, että tämä ohjelma pyörii edelleen? Se on jotain mikä meidän tulee tietää. Vaikka se olisi pelkästään puolustustarkoituksiin.

TC – Me puhuimme valtion työntekijän kanssa, joka on työskennellyt tämän aiheen parissa, joka sanoi että USA:n valtiolla on törmänneestä aluksesta peräisin olevaa romua. Tiedätkö mitään tästä?

MW – Me emme tedä, mutta se on yksi neljästä kysymyksestä, joita me kysymme. Onko todisteita piilossa jossain; en halua taaskaan olla liian kuumottava. Mutta jos on todisteita, uskon että on tärkeää ihmisille, erityisesti minun asemassani Terrorismin ja vastatiedustelun valiokunnan jäsenenä. Meidän tulee saada tietää tästä.

TC – Tottakai, ja nämä ovat kaikki ihan legitiimejä kysymyksiä. Toivottavasti teitä ei kiusata tai pilkata niiden kysymisestä. Toivottavasti tulette takaisin kertomaan meille mitkä vastaukset olivat.

MW – Odotamme tätä; kun me saamme tietää, tulemme takaisin. Kiitos Tucker.

Kommenttini

1. Walker sanoo, että ei ole todisteita tukemaan väitteitä siitä, että esineet olisivat venäläisiä tai kiinalaisia lentokoneita.

2. Hän sanoo, että esineet kykenevät lentämään yliäänennopeudella.

3. Itse asiassa, hän sanoo ”…tai jotain muuta…” ja ”…vai onko se jotain muuta?” kahdessa kohtaa haastattelussa, viitaten siihen että kyseessä ei ole venäläiset tai kiinalaiset.

4. Carlson mainitsee valtion työntekijän [Elizondo -KB] sanoneen, että USA:n valtiolla olisi romua eräästä törmänneestä aluksesta. Kun Walkerilta kysyttiin ”Tiedätkö mitään tästä?” Walker ei vastaa suoraan ”kyllä” tai ”ei” vaan ”Me emme tiedä” ja sitten hän jatkaa sanomalla että se on kysymys jota he kysyvät.

5. Odotan Walkerin paluuta ohjelmaan, kun hän kertoo laivastoministerin vastaukset.

Päivitys: 5. elokuuta 2019 29.7.2019 kongressiedustaja Walkerin virallisella valtion sivulla on mediakeskuksessa artikkeli ylläolevasta. Siellä oli myös kopio kirjeestä kokonaisuudessaan.

Artikkelin julkaissut Unidentified Aerial Phenomena – scientific research

http://eksopolitiikka.fi/eksopolitiikka/kongressiedustaja-walker-ja-uapt/?utm_source=TR&utm_medium=Tumblr+%230&utm_campaign=SNAP%2Bfrom%2B_%7C+Eksopolitiikka.fi+%7C_

[tiinatikander]

Kaikella on aikansa. Ja muita mietteitä tulevasta.

Tiedätkö tunteen, kun on pyörittänyt sanoja ja ajatuksia mielessään jo pitkään, mutta sanoman kasaaminen vie enemmän aikaa kuin on ajatellut. Tämä kirjoitus on elänyt sydämessäni jo tovin.

Kun aloitin blogini reilu pari vuotta sitten, blogin nimeksi tuli Hel-Cal-Hel. Jo nimessä tuntui ajatus siitä, että elämme Kaliforniassa jonkin aikaa, ja sitten palaamme takaisin. Nyt on sen aika. Olemme tulossa takaisin kotiin, Helsinkiin.

Moni varmasti kysyy nyt miksi. Syitä on monia. Tällä kertaa, päätöstä tehdessämme kuuntelimme erityisen tarkalla korvalla perheen nuorison mielipidettä. Ratkaisuun vaikutti myös oma irrallisuuden tunteeni. Kohta kolme vuotta ilman työlupaa. Joo, vapaaehtoistyötä, opiskelua Stanfordissa, paljon kaikkea upeutta. Mutta työidentiteetti on silti niin iso osa minua. Ja kun se puuttuu, olo ei ole ehjä.

Askeleet kohti Helsinkiä täsmentyvät päivä kerrallaan. Vielä on avoinna tarkka ajankohta - heinäkuun lopulla, ehkä. Muuttokontin lähettämistä työstetään. Teinille yläkoululuokka varmistamatta. Haussa esikoiselle futisjengi, kuopukselle tanssiharrastus. Loputonta pakkausta ja muuttolaatikoita. Ja itselleni työpaikka. Päätän olla murehtimatta.

Mutta on tässä muutakin. Teimme päätöksen perheenä, että minä ja lapset muutamme nyt ja mies jää Piilaaksoon töihin. Ja meidän perheellä on syksystä lähtien kaksi kotia Atlantin molemmin puolin.

Ei, emme eroa. Meillä on kaikki tosi hyvin. Rakastamme isosti. Ja on skypet, lomat ja reissut ja suunta horisontissa. Perhenelikkomme tuntuu niin vahvalta, että on mahdollista jopa lisätä tällaista vaikeuskerrointa arkeen. Vaikka hirvittäähän tämä päätös. Ollaan eletty tähän asti melkoisessa symbioosissa, meidän perhe.

Takaraivossa tykyttää, että apua pitää oppia pyytämään enemmän, kun on kahden teinin kanssa arkisin kolmistaan. Heitänkin avoimen pyynnön maailmalle jo nyt. Anna mulle joskus tauko arkeen, näytä kaupungin kivoimmat lounaspaikat. Jeesi kyytien kanssa, kanna uudet sängyt vitoseen. Vinkkaa - tai tarjoa töitä. Pidä yhteyttä. Älä voivottele meidän valintoja. Kysy suoraan.

Tämän blogin on aika päättyä nyt tähän. Tarina jatkuu muualla ja muunlaisena. Kiitos, kun olet ollut mukana. Olet tehnyt jakamisesta merkityksellistä.

[neroushalvaus]

Ajattelin nyt, että kai tuon aiemmin pistämäni fix-itin jatkoakin voisi postailla. Tämä oli alunperin lyhyempi, mutta parannellessani sitten tajusin, kuinka paljon kehittelyä suunnitteilla juonikuvio vaatisi toimiakseen, ja se sitten hieman eskaloitui. Mutta jostain se oli pakko napsaista poikki, joten toivottavasti joku tästä pätkästä nauttii!

Paritukset/Päähenkilöt: Jotkut Lehto&Riitaoja -kuviot tässä hiljalleen kehkeytyvät, mukana myös hieman muuta komppaniaa, Riitaojan perhekin saa pyörähtää parrasvaloissa Varoitukset: Sodankuvaus, vakavaa haavoittumista siellä ja täällä Vastuunvapaus: Hahmot kuuluvat Linnalle, paitsi Riitaojan perhe ja muut, joita ei voi Tuntemattomasta löytää, he ovat minun päästäni. Headcanonin siitä, että Riitaojan etunimi on Risto, nappasin kirjasta Toinen Tuntematon Summary: Riitaojan inhimillisyys saattaa hänet pulaan, Lehto vihaa ihan kaikkea ja ehkä he joskus oppivat tulemaan toimeen.

“Varokaa pojat!”

Huudon loppuosa hukkui laukaisun ääneen. Riitaoja avasi silmänsä, jotka oli peloissaan puristanut kiinni ja katsoi ympärilleen. Kaikki komppanian jäsenet näyttivät olevan elossa. Jokaisen miehen katse oli keskittynyt Rokkaan, jonka kohotetusta kivääristä laukaus oli ilmeisesti ollut lähtöisin. Rokka katsoi kulmat kurtussa loitommalle ja Riitaoja näki, että kaukana, juuri ja juuri heittoetäisyyden päässä puun juurelle oli selälleen kaatunut mies.

”Jumalauti”, Hietanen naurahti epäuskoisena. ”Mää olin just sanoos et varokka poijat, se heittä käsiranaatin, mut Rokka se jo ampu!”

”Käsi sillä ryssällä oli jo koholla, mutta Rokan kiväärikäsi oli noppeempi!” Rahikainen virnuili. Rokka heilautti kiväärin olalleen rennosti ja nousi ylös.

”Tulha, Riitaoja, männääs myö kahtomaan, kui pojal käi”, Rokka sanoi rennosti taputtaen Riitaojaa olalle. Riitaoja nielaisi ja nousi horjuen ylös. Siitä lähtien, kun ykköskiväärin ryhmänjohtajan toimi oli siirtynyt Rokalle, tämä oli tehnyt kaikkensa keksiäkseen Riitaojalle kaikenlaista tekemistä. Kai se oli Rokan tapa yrittää totuttaa häntä sotimiseen lempeän isällisellä otteella. Rokka oli monella tapaa unelmien ryhmänjohtaja, ei ollenkaan pikkutarkka sääntöjen kanssa ja puheli rauhoittavasti leikkiä lasketellen. Niin monessa suhteessa Rokka erosi Lehdosta hyvällä tavalla. Kuitenkin tällaisina hetkinä, kun Rokka pyysi juuri Riitaojaa tekemään jotain, Riitaoja melkein kaipasi Lehdon johtamistyyliä. Lehdon mielestä Riitaojasta ei ollut mihinkään, joten hän ei yleensä ollut pyytänyt tältä mitään. Se oli käynyt Riitaojalle vallan mainiosti.

”Menhä sie kahtoon, jot tuliko meil ruumis vaiko uusi ystävä, joka saatas esitellä sille kuovinpojalle”, Rokka naurahti ja työnsi Riitaojaa rohkaisevasti eteenpäin. Riitaoja käveli epävarmasti muutaman askeleen ja näki jo puun juurella olevan sotilaan paremmin. Mies oli kaatunut selälleen, luoti oli osunut tätä vatsaan. Riitaoja luuli, että mies oli kuollut siihen paikkaan, sillä tämä makasi aivan liikkumatta. Hän käveli lähemmäs ja polvistui tämän viereen tutkiakseen miestä.

Silloin Rokka kuitenkin sanoi oudon käskevällä äänellä: ”Varrohan, älä män sittenkään. Tul takas. Nyt.”

Riitaoja vilkaisi Rokkaa hermostuneena. Tekikö hän jotain väärin? Miksi Rokka oli vaihtanut mielipidettään noin nopeasti?

Ensin Riitaoja huomasi venäläissotilaan hengittävän ja räpyttelevän silmiään. Tämä näytti itkuiselta. Sitten hän huomasi saman, minkä Rokkakin. Haavoittuneen käsikranaatti oli vierähtänyt tämän kaulan viereen ja sen varmistin oli irti. Kylmät väreet tanssivat pitkin Riitaojan selkäpiitä. Miksei kranaatti ollut jo räjähtänyt? Ehkä se oli viallinen. Riitaoja ymmärsi nyt, miksei mies liikkunut. Haavoittunut pelkäsi kranaatin räjähtävän millä hetkellä tahansa. Viallinen tai ei, kyllä se yhden miehen kaulan auki repisi. Ja miksei Riitaojankin siinä mukana.

Riitaoja oli konttaamassa hitaasti takaperin pois miehen luota, kun hän kuuli heikon äänen. Riitaoja katsoi haavoittuneen kasvoja. Tämän silmissä oli kyyneleitä ja hän nieleskeli itkuaan sanoessaan Riitaojalle: ”Pomogi... Pozhaluysta...”

Jokin miehen selkeässä kivussa ja vatsan ampumahaavassa toi Riitaojan mieleen Lehdon. Miehen kyynelien kostuttamat silmät taas saivat hänet ajattelemaan sitä haavoittunutta, joka oli huutanut joukkosidontapaikalla “Anteeks, anteeks”. Kaikista pysäyttävintä Riitaojalle kuitenkin oli miehen selvä pelko. Haavoittunut mies katsoi Riitaojaa suoraan silmiin ja kuiskasi vielä: ”Pozhaluysta...”

Riitaoja ei tiennyt, mitä mies sanoi, mutta tuo katse järkytti häntä sydänjuuria myöten. Riitaoja oli sellainen ihminen, joka ei ottanut turtuakseen kauhun tunteeseen. Ja niin, vaikka hän pelkäsi, hän ei kyennyt konttaamaan kauemmaksi, vaan tuijotti lamaantuneena tuota toista pelosta värisevää miestä.

”Riitaoja an mie katon sitä, tuu sie pois sielt...”

Riitaojan alahuuli väpätti, mutta hän nyökkäsi katsomatta kuitenkaan Rokkaan päin. Hän ojensi kätensä kurkottaakseen kohti haavoittunutta, puristi silmänsä kiinni ja käänsi kasvonsa pois. Ei hän kehdannut katsoa tätä silmiin. Hän oli vain aikeissa nopeasti silittää haavoittuneen käsivartta, osoittaa, ettei tämä ollut yksin. Rokka ehti juuri tarttua häntä toisesta kädestä ja repiä hänet kauemmas kiroillen ”jumalauta poika nouse ny äkkiä ylös”, kun hänen vieressään räjähti.

*

Koskela oli hetkessä jaloillaan nähdessään Rokan tarttuvan Riitaojaan. Sillä samalla sekunnilla räjähti. Pari muutakin kookoon miestä lähti seuraamaan Koskelaa, kun hän juoksi puun juurelle. Rokka raahasi Riitaojaa pois sieltä, missä maa vielä pöllysi räjähdyksen jäljiltä. Koskela tunsi palan kurkussaan.

Rokka päästi irti Riitaojasta ja kookoon miehet kokoontuivat pojan ympärille. Riitaoja yski ja haukkoi henkeään, mutta ei huutanut. Kranaatinsirpaleet olivat raapineet tämän kasvojen oikeaa puolta, mutta tilanne ei näyttänyt liian pahalta. Pintahaavat kyllä paranisivat, hyvä, kaikki hyvin. Kyllä tässä oltiin kranaatteja ennenkin viereen saatu ja hetkellisellä kuuroutumisella selvitty. Sitten Koskela loi katseensa Riitaojan käteen ja melkein parahti ääneen. Pojan oikea käsi oli aivan riekaleina ja lepäsi tämän vierellä irvokkaan näköisessä asennossa. Rokka oli selvästi huomannut asian jo ennen Koskelaa, sillä tämä irrotti parhaillaan vyötään aikoen selvästi tehdä siitä Riitaojalle painesiteen.

”Missä helvetissä lääkintämies?” joku komppaniasta huusi ääni särkyen. Jotenkin miehet tuntuivat olevan erityisen neuvottomia Riitaojan haavoittumisen edessä. Ymmärsihän tuon. Heissä kaikissa oli se pehmeä, pelokas puoli, jota he eivät halunneet sodan koskettavan. Riitaoja oli kuin se kaikki pehmeys tiivistettynä yhteen ruumiiseen, ja nyt hän makasi siinä heidän keskellään, käsi hajalla. Koskela katsoi Riitaojaa, jonka katse pälyili levottomana ja jonka hengitys ei ottanut tasaantuakseen. Miksei tämä huutanut?

Rokka sai kiristettyä vyönsä Riitaojan käden ympärille – aivan liian ylös, voi hyvä Luoja, pitäisikö pojan koko käsi leikata pois – ja läpsytteli tämän poskea. Rokka puhui kovalla äänellä, tämän korvat olivat varmaan hieman lukossa räjähdyksen jäljiltä. ”Riitaoja? Poika hei, kuulek sie minnuu? Ei mittää hättää, leäkintämiehiä täs vaa ootellaa, kaik kääntyy parhain päin, usot sie?”

Riitaoja kurtisti kulmiaan ja sopersi: ”Minä en kuule mittään... Vinkuu...”

”Se on normaalia, kohta taas kuuluu”, Koskela mutisi ja kumartui hieromaan Riitaojan oikealla paikallaan olevaa käsivartta. ”Oo nyt ihan rauhassa.”

”Herra vänrikki”, Riitaoja sanoi ja yskähti. Koskela ei tiennyt, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa, kun poika tuossakin tilassa vielä herroitteli häntä. ”Herra vänrikki, minä en tunne minun kättä.”

Koskelan olisi tehnyt mieli pidellä Riitaojan päätä paikoillaan, mutta ei voinut estää tätä katsomasta oikeaa käsivarttaan. Riitaojan silmät laajenivat lautasiksi ja Koskela pelkäsi, että tämä alkaisi itkeä tai huutaa. Kumpaakaan ei kuitenkaan tapahtunut. Riitaoja vain tuijotti omaa kättään, tai sitä, mitä siitä oli jäljellä. Sitten poika kuiskasi epäuskoisella äänellä: ”Pois on. Minun käsi. Eihän ne voi minua ilman kättä täällä pittää? Herra vänrikki? Peäsenhä minä ny kotiin?”

Koska ”vain, jos käsi on tosiaan ainoa asia, joka sulla on nyt riekaleilla ja kunhan se ei nyt tulehdu ja aiheuta sulle verenmyrkytystä” ei ollut mikään vastaus tuohon viattomaan, arkaan kysymykseen, Koskela nyökkäsi ja soi Riitaojalle hymyn, joka melkein ylettyi suupieliin asti.

Riitaoja hengitti katkonaisesti ja Koskela pelkäsi tämän menettävän tajuntansa millä hetkellä tahansa. Poika tuijotti taivasta silmät lautasina ja värisi hiljaa. Kuitenkin tämä mutisi itsekseen helpottuneen kuuloisena, kuin olisi lausunut kiitosrukousta. ** ”Ja mitenkäs täällä jaksellaan?”

Lehto ei vastannut lääkintälotan kysymykseen. Miten lotta luuli hänen jakselevan? Hänen aamunsa ohjelma oli koostunut siitä, että hän herättyään oli vaivoin taistellut itsensä istuvaan asentoon. Hän ei ollut aiemmin pistänytkään merkille, kuinka paljon jalkoja tarvittiin asennonvaihtoon, eivätkä vatsan hitaasti parantuvat haavat myöskään helpottaneet liikkumista. Lehto ei jaksellut erityisen hyvin.

Lotta katsoi häntä säälivästi ja voi, kuinka Lehto vihasi sääliä. Viha sai hänen kasvojensa kivettyneen ilmeen kovenemaan entisestään ja hänen huulensa painautumaan tiukemmin yhteen. Lehto oli aina ollut hyvä vihaamaan ja haavoittumisen jälkeen tuolle tyyntymättömälle vihalle oli riittänyt kohteita. Hän vihasi sotasairaalan lottia ja sairaanhoitajia, jotka yrittivät parhaansa hänen kanssaan ja lääkäriä, joka oli nyhtänyt luodin hänen vatsastaan kenttäsairaalassa. Hän vihasi sitä ryssänperkelettä, joka hänet oli tähän saattanut ja jalkojaan, joista ei olisi hänelle enää koskaan mitään hyötyä. Eniten hän kuitenkin vihasi Riitaojaa, jonka oli pitänyt päättää leikkiä sankaria ja riistää hänen valitsemansa kuolema.

”Ai jaahas, meillä on siis tänään tällainen päivä. Eihän se mitään, kyllä joskus saa olla hiljaa”, lääkintälotta totesi liioitellun kepeällä äänellä ja alkoi selittää jotain Lehdon kuntoutumisesta. Kuntoutumisesta, ja paskat. Ellei Lehto olisi jo päättänyt olla sanomatta lotalle mitään, hän olisi naurahtanut kuivasti. Ei hän ollut tästä mihinkään kuntoutumassa. Kuulemma oli olemassa pieni mahdollisuus, että Lehdon jalat alkaisivat harjoittelun avulla toimia, mutta Lehto ei ollut koskaan ollut sitä tyyppiä, joka jäi odottelemaan. Ja vaikka ne vielä joskus toimisivat, olisivatko ne sitten kummoiset jalat kuitenkaan. Ontuisiko Lehto paikasta toiseen lopun ikäänsä? Siinäpä vasta tulevaisuus. Eihän kukaan ottaisi häntä sellaisessa kunnossa töihin mihinkään. Ehei, vaivaistaloon hänet laitettaisiin, tai mitä perkeleen kunnalliskoteja ne nyt olivatkaan. Siellä hän makaisi päivät pitkät vanhusten ja sodassa järkensä menettäneiden ympäröimänä.

Lotta oli näemmä huomannut, ettei saisi Lehtoa reagoimaan mihinkään, joten hän kiiruhti jo seuraavan potilaan luo. Lehto yritti vääntelehtiä parempaan asentoon sängyllä ja puri huultaan, kun haavat vatsassa muistuttivat olemassaolostaan. Olisipa hän kuollut. **

Eila Riitaoja katsoi ulos ikkunasta ja sanoi äidilleen hiljaa: ”Pappi tuloo tiellä.”

Eila katsoi äitiään, joka pyyhki jauhoisia käsiään esiliinaansa ja tuijotti pihatietä kulkevaa hahmoa. He molemmat tiesivät, mitä se tarkoitti, kun pastori vieraili kutsumatta sodan aikana. Ei tällä hyviä uutisia olisi.  Äidin suu puristui tiukaksi viivaksi ja hän aukaisi essunsa solmun.

”Männään vastaan, ennen ku isäs näkee sen.”

Äiti kietaisi päälleen ohuen nutun ja tunki kätensä sen taskuihin. Hän asteli ulos ovesta verkkaisesti ja pää pystyssä, kuin olisi yrittänyt näyttää ylväältä. Sellaiselta suomalaisen äidin tuli näyttää, kun hän oli saanut uhrata kalleimpansa isänmaan alttarille. Eila seurasi äitiään ulos ja kietoi kätensä ympärilleen.

”Herra pastori”, äiti lausui rauhallisesti. Eilan perhe tunsi papin, tämä oli kastanut heidät kaikki Riitaojan mukulat, hänet, Riston ja Anjan. Isän ja äidinkin pastori oli kaukaisessa nuoruudessaan vihkinyt. Sopivaahan se vain oli, että tämän suusta kuultaisiin, mitä oli tapahtunut.

”Päivää”, pastori sanoi ja näytti äidille avaamatonta kirjettä. ”Sopiiko, että luen tämän teille? Tämä on osoitettu Olaville, mutta koska se on rintamalta, ymmärrätte varmasti, miksi haluaisin lukea sen ensimmäisenä teille.”

”Lukekaa pois”, äiti sanoi kuulostaen väsyneeltä. Pappi avasi kirjeen ja rykäisi.

”'Voittaaksemme taistelun ja puolustaaksemme Isänmaatamme voimakkaalta viholliseltamme, meidän tulee joskus olla valmiita maksamaan vapaudestamme kallis hinta. Teidän pojaltanne, sotamies Risto Olavi Riitaojalta, on vaadittu uhraus Suomen tulevaisuuden puolesta'...”

Äiti tuijotti aitaa papin takana. Eila ei tohtinut myöskään katsoa kirjettä lukevaa miestä, vaan puristi silmänsä kiinni, kuin olisi odottanut iskua vasten kasvoja.

”'Poikanne menetti oikean kätensä vihollissotilaan räjäyttäessä itsensä hänen vieressään käsikranaatilla. Vihollissotilas menehtyi samaisessa hetkessä ja tämä kertookin Luojan lopulta suojelevan Suomen uljasta sotilasta. Toivoisimme, että voisimme kertoa lisää poikanne tilasta, mutta hänet on kenttäsairaalasta toimitettu ensitilassa sairasjunalla Kuopion sotasairaalaan, jossa'...”

”Lopeta.”

Eila vilkaisi äitiä, joka katsoi pappia tyhjin silmin. Lopulta äiti sai sanottua värisevällä äänellä: ”Risto siis elää?”

Pastori vaikutti olevan yhtä hämmentynyt lukemastaan, kuin kuulijansa, ja hän ei saanut kuin nyökättyä. Äiti sulki silmänsä ja hypisteli ristiä kaulassaan. Eila ei tiennyt, pitäisikö hänen ratketa hymyyn vai pitää pastorin edessä kunnioittavan kova ilme. Lopulta äiti ojensi kätensä ja pyysi kirjettä itselleen. Pastori antoi sen ja toivotti siunausta.

Isä ja Anja olivat heitä vastassa porstuassa. Isä nojasi ovenkarmiin asennossa, joka lepuutti hänen huonoa jalkaansa ja puristi Anjaa itseään vasten. Anja halasi isää tiukasti, vaikka ei varmaan edes itse tiennyt, miksi tämä oli niin vakavana.

Olavi Riitaoja ei vaimonsa mukaan ollut aina ollut kovin herkkä mies, mutta sekä luokkasota että talvisota olivat vaatineet tältä veronsa. Se ei ollut jäänyt huomaamatta edes hänen lapsiltaan, vaan he tiesivät tarkalleen, milloin isää täytyi halata erityisen kovasti. Risto oli aina ollut paras aistimaan isän heikot hetket. Ristolla herkkyys ei ollut opittua vaan sisäänrakennettua, eikä hän ollut pelkästään herkkä, vaan suorastaan hauras. Siksi Riitaojan perheen esikoinen oli aina ollut sekä vanhempiensa että pikkusiskojensa silmäterä.

Eila ei kestänyt isänsä surkeaa ilmettä, vaan möläytti heti tämän nähdessään: ”Risto ei ole kuollu.”

Isä ei reagoinut aluksi mitenkään. Tämän silmät olivat kosteat ja huulet tapailivat oikeita sanoja. Lopulta tarkentava kysymys tulikin Anjan suusta: ”Mite sil käi?”

Äiti hengähti syvään ja sanoi: ”Käsi on män. Ei puno pärekoppia enää meidän poika. Ei ol luettu vielä koko kirjettä, mutta junalla ne vievät sitä Kuopioon.”

Isä painoi kasvonsa Anjan hiuksiin ja Eila mietti, itkikö tämä. Äiti supatti hänen korvaansa ”Mee halaan isääs” ja Eila meni. Hän ja Anja rutistivat isää lujasti samalla, kun äiti luki pastorin tuoman kirjeen ääneen. Äiti irvisteli pahimmille kaunopuheisuuksille ja isänmaallisen hekuman purkauksille, mutta ei yrittänyt peitellä helpottumistaan. Äidin silmät kiilsivät ja Eila tajusi itsekin itkevänsä.

”Mitä sil käel vällii”, hän niiskaisi painaen kasvonsa isänsä paitaan. ”Kyl me siitä huolta pietään. Aina on ennenki pietty.”

**

Miehiä kannettiin paareilla huoneeseen ja nostettiin sängylle. Riitaoja oltiin todettu kykeneväksi kävelemään itse, vaikka hän oli hiljattain saamastaan morfiinipistoksesta hivenen tokkurainen. Häntä pidettäisiin sairaalassa vähän aikaa, sitten hän pääsisi kotiin. Ajatus sai hänet hymyilemään. Hänen pitäisikin raapustaa kotiväelle muutama harakanvarvas vasemmalla kädellä, jotta nämä saisivat kuulla hänestä jotakin. Riitaoja oli juuri laskemassa reppuaan hänelle määrätyn sängyn vierelle, kun aivan hänen vierestään kuului vaimea ”Sotamies Riitaoja?”. Riitaoja kääntyi hätkähtäen äänen suuntaan ja tuijotti hymyileväistä lääkintälottaa.

”Anteeksi, en tarkoittanut pelästyttää. Lotta Matilda Järvelä.”

”Ei se mittään”, Riitaoja mutisi ja olisi käärinyt kätensä itsensä ympärille suojelevasti, jos toinen niistä olisi ollut tallella. Siitä oltiin leikattu kokonaan pois sekin vähä, mitä oli ollut jäljellä. Aluksi ne olivat yrittäneet amputoida kyynärtaipeen kohdalta, mutta jokin oli mennyt vikaan ja nyt Riitaojan oikean käden tilalla oli pelkkä surkea nysä. ”En voan kuullu heti. Ollu tuo oikia korva vähä huano. Kranaatti räjähti vieressä. Ohi männää viä, ne puhuu.”

”Kuulostaapa kamalalta”, lotta Järvelä sanoi myötätuntoisesti. Riitaoja hymyili varovasti. Jo aiemmin kenttäsairaalassa ja nyt täällä ihmiset tuntuivat ymmärtävän, kuinka kamalaa rintamalla oli. Sairaanhoitajien, lottien ja haavoittuneiden kesken ei puhuttu siitä, kuinka kaunista oli kuolla joukkonsa edessä urhona, vaan kauhisteltiin silpoutuneita raajoja ja ruhjottuja kehoja. Joitain haavoittuneita sotamiehiä voivottelu ja sodan kauheudesta puhuminen selvästi ärsytti. Kauan heitä oltiin koulutettu, jotta he eivät sodan järjettömyyttä huomaisi, ja nyt heidän piti taas ajatella kuin ihminen. Riitaojalle tämä ajattelutavan muutos oli tervetullut asia, hän ei tuntenut oloaan enää ihan niin yksinäiseksi.

Lotta Järvelä venytteli käsiään kuin sellainen ihminen, joka oli pyytämäisillään palvelusta. Hän sanoikin hetken emmittyään: ”Olen ymmärtänyt, että te olitte mahdollisesti samassa komppaniassa erään toisen potilaamme kanssa. Ajattelin vain kysyä, jos tunnette alikersantti Lehdon.”

Riitaojan sydän hypähti kurkkuun. Hän nielaisi ja sopersi: ”Hän ol minun ryhmänjohtaja. Minä kantelin patruunaloatikoita. Onko Lehto täällä?”

Lääkintälotan hymy leveni. ”On hän täällä, ja mielestäni olisi mukavaa, jos sittenkin ottaisitte sängyn hänen vierestään. Siellä on vapaa paikka.”

Riitaoja vältti lotta Järvelän katsetta.”Ei Lehto minua nähdä halua. Tai varsinkaan halua minua viereensä.”

”Ymmärrän, ettette varmaan tulleet aiemmin toimeen”, Järvelä totesi madaltaen hieman ääntään, ”hän vaikuttaa melko mahdottomalta tyypiltä. Mutta ajattelimme, että tuttu naama voisi piristää häntä.”

Riitaoja ei ollut ollenkaan samaa mieltä. Kaikista tutuista naamoista Riitaojan naama oli varmaan huonoin mahdollinen Lehtoa piristämään.

”Emme me tietenkään kerro hänelle tämän olevan järjestetty juttu. Ihan vahingossa me teidät vierekkäin määräämme”, lotta Järvelä sanoi ja vilkutti silmää. Riitaoja huokaisi. Ei hän halunnut riidellä lotan kanssa ja morfiini teki hänestä vielä yhteistyökykyisemmän. Hän suostui.

*

Lehto näytti siltä, kuin olisi nähnyt aaveen ja Riitaoja tiesi heti, että tämä oli ollut huono idea. Hän nyki tyhjää oikeanpuoleista hihaansa hermostuneena, kun lotta Järvelä ystävällisesti kantoi hänen reppunsa rupatellen samalla niitä näitä.

”No niin, ei joudu Lehtokaan olemaan kauaa ilman vierustoveria”, lääkintälotta totesi auttaen Riitaojan sängylle. ”Tässä on sotamies Riitaoja. Sotamies Riitaoja, tämä on alikersantti Lehto.”

Riitaoja yritti näyttää hämmästyneeltä Lehdon nähdessään, eikä se oikeastaan ollut kovin vaikeaa. Lehto tuijotti häntä katseella, josta ei voinut päätellä ollenkaan, mitä tämän päässä liikkui. Tämän kasvot olivat kalpeat ja suu oli painunut viivaksi. Riitaoja tunnisti sen ilmeen, se oli se sama ilme, joka Lehdon kasvoille ilmestyi aina, kun veisattiin virsiä tai puhuttiin jostain henkevästä. Hietasen arvailun mukaan se ilme kertoi Lehdon olevan ahdistunut, ja Riitaojan ei ollut tällä hetkellä ollenkaan vaikea uskoa sitä teoriaa.

”Me tunnetaan”, Riitaoja sanoi hiljaa, kun Lehto ei avannut suutaan.

Riitaojan ääni taisi laukaista jonkun reaktion Lehdon sisällä, koska hän irvisti ja sähisi: ”Minä jo luulin päässeeni sinusta. Täytyy tässä ilmeisesti ruveta uskomaan Jumalaan, koska joku tuolla ylhäällä selvästi minua vihaa. Mitä helvettiä sinä täällä teet?”

Riitaoja vältti Lehdon vihaista katsetta ja puri huultaan. Lehto oli ilmeisesti nyt vasta huomannut Riitaojan ruumiista viime tapaamisen jälkeen kadonneen jäsenen. Outoa kyllä, alikersantti hymähti.

”Jaahas. No, kai tuo sopivaa on. Aina sinä olitkin vähän kädetön.”

He olivat molemmat tyystin unohtaneet lääkintälotta Järvelän, joka nyt katsoi heitä kummeksuen ja totesi kiireesti, että heillä oli varmaan paljon puhuttavaa. Niine hyvineen hän lähti.

Lehto oli ilmeisesti saanut puhumisesta tarpeekseen sillä erää. Hän vääntelehti makaavaan asentoon sängyllä ja käänsi selvästi suurella vaivalla selkänsä Riitaojalle. Riitaoja tuijotti alikersantin selkää hetken ja huokaisi. Hän vilkaisi laukkuaan. Kai hän voisi nyt vaikka kirjoittaa.

Kirjoittaminen oli vaikeaa, kun käytössä oli vain vasen käsi ja alustana pelkkä syliin painettu kirjoituslehtiö. Hän kuitenkin sai kirjoitettua, eikä teksti ottanutkaan sitten loppuakseen. Hän selitteli, miksi kirjoitti huonoa käsialaa ja kertoi voivansa hyvin. Hän kertoi räjähdyksestä jättämättä pienintäkään yksityiskohtaa pois. Sitten hän kuvasi haavoittuneita kenttäsairaalassa ja mitä kaikkea kamalaa hän oli nähnyt. Jotkut sotilaat kuulemma kirjoittivat sodasta vähätellen kotiin, etteivät vanhemmat ja sisarukset huolehtineet. Riitaojan oli kuitenkin pakko saada kertoa jollekin, millaista sodassa oli.

Riitaoja katsoi lähes valmista kirjettään ja lisäsi loppuun maininnan Lehdosta ja kuinka hän ei malttanut odottaa, että pääsisi kotiin.

*

Lehto halusi vääntää joltain niskat nurin. Hän ei tiennyt keneltä, mutta siltä, jonka idea oli ollut laittaa juuri Riitaoja hänen vieressään olevaan petiin, joka oli jäänyt tyhjäksi siinä nukkuneen potilaan kuoltua vammoihinsa. Tämän oli pakko olla jotain kohtalon sairasta pilkkaa.

Eikä se tonttu tajunnut olla puhumatta hänelle. Lehdon sänky oli seinän vieressä, mutta Riitaojalla olisi kyllä ollut toinenkin vieruskaveri, jolle puhua paskaa. He olivat nyt olleet vierekkäisissä sängyissä muutaman piinallisen päivän, ja aina välillä Riitaoja vain höpötteli omiaan.

”Jotenkin niin väsyttää”, se mutisi nytkin ja pudisti päätään. ”Luuletko, että johtuu siitä morfiinista? Hetkeen en oo saanu, mutta voipi kai silti johtua. Peätäkin särkee.”

”Voi pientä”, Lehto mutisi kuivasti pilkaten. Riitaoja taisi tajuta, ettei saisi sympatiaa, mutta ei kuitenkaan tajunnut olla hiljaa. Seuraavaksi se alkoi selittää jotain siitä, mitä konekiväärikomppanialle kuului, ihan, kuin Lehtoa olisi kiinnostanut. Ei hän halunnut kuulla, kuinka loistava Rokka oli ryhmänjohtajana tai kuinka Rahikainen vieläkin kehuskeli sillä, kuinka he olivat kerran seisoneet Lehdon ja Määtän kanssa pommikoneista huolimatta kaksi tuntia kovennettua. Konekiväärikomppanialle ei ollut Lehdolle mitään väliä, he olivat vain joukko miehiä, joita Lehdon oli ollut pakko kestää liian kauan aikaa.

Riitaoja istui sängyllään heilutellen jalkojaan, eikä Lehto tiennyt, vittuiliko tämä tahallaan. 'Hahaa, mulla on toimivat koivet, mistäs sulle saatas'. Kerran Riitaoja oli sentään pudonnut sängyltä yrittäessään nojata oikeaan käteensä unohtaen, ettei sitä enää ollut. Lehto oli saanut tämän mätkähdyksestä lattialle sanoinkuvaamatonta mielihyvää.

Kai Riitaoja luuli, että nyt kun he olivat molemmat rampoja, he olivat jotenkin samalla tasolla ja siksi Lehdolle sai puhua. Eivät he olleet. Riitaoja oli selittänyt riittävästi siitä, mitä sille oli ryssän ja käsikranaatin kanssa käynyt, jotta Lehto oli pystynyt muodostamaan mielessään oman kuvan tapahtuneesta. Joku ryssä oli kai ollut itsemurhatehtävässä, eikä Riitaoja ollut älynnyt siirtyä ajoissa pois sen luota. Lehto ei olisi koskaan ollut niin tyhmä.

Riitaoja hieroi oikeaa olkapäätään. ”Tekee kipeää.”

”Sinulla on käsi irti”, Lehto huomautti ja pyöräytti silmiään. Riitaoja jatkoi olkapäänsä hieromista ja inahti kivusta. Ihme pillittäjä.

”Miten sinun vatta voi?” Riitaoja kysyi sillä ärsyttävän vilpittömällä äänensävyllä, joka oikein tihkui myötätuntoa. Lehto tuhahti vastaukseksi. Hetken Riitaoja oli hiljaa, mutta sitten hän sanoi hiljaa: ”Minä en oo pahoillani siitä, etten minä antanut sinun ampuu sillon. Minä tein ihan oikein.”

”Se ei ollut sun asiasi”, Lehto ärähti. Riitaoja kurtisti kulmiaan ja nielaisi, mutta näytti silti pitävän päänsä.

”Kyllä se vatta lakkaa sattumasta viälä”, Riitaoja mutisi, ”ja ei ne jalat nii tärkeit. Kyllä sinun perhe pittää sinusta huolta.”

Lehto nauroi niin, että haavat hänen vatsassaan saivat hänet älähtämään kivusta. Riitaoja tuijotti häntä hämmentyneenä. ”Sanoinko minä jotain hassua?”

Lehto hekotti sitä synkkää naurua, jolla hän tiesi tekevänsä muiden olon epämukavaksi. Siinäpä mietiskelisi hiljaa itsekseen.

*

[lintujasukissa]

Mun vanhemmat kuuluu kirkkoon ja silleen, mutta mietin että eikö enkeleistä ja muista voi laulaa joululauluja ihan yhtä lailla kuin Joulupukista ja tontuista? Tietysti jotkut uskoo että niissä on muutakin, mutta mun mielestä niitä voi laulaa myös ihan vaan "fantasiatarinoina" tai taruina tai muuten vaan tarinoina

Totta kai voi, miusta henkilökohtaisesti se vaan tuntuu oudolta, varsinkin kun tällä hetkellä mini-ihminen kuulee kaiken mutta ymmärtää vähemmän :D Joulupukkiinkaan meillä ei uskota, vaan joulupukit on vähän niinku postinjakajia jotka tuo lahjoja ihmisiltä jotka välittää meistä.