#linnut

[ninevehsage]

Western jackdaws (Naakat)

These guys have been visiting us as a group of ten or so, since I hanged the last tallow bar on our apple tree. They actually ate it all... but jackdaws gotta eat too 😄😄😄 Funny birds to watch, because they often fight a little and they walk around the yard searching for something to eat. I absolutely love their piercing eyes! 💜💜💜

[elainuutisia]

Luonnonvaraisten lintujen munien kerääminen on ehdottomasti kiellettyä. Silti munat kiinnostavat keräilijöitä. Norjasta paljastui viime vuonna laaja verkosto, hallussaan 50 000 linnunmunaa.

[oneleggedflamingo]

En pelkää metsää tai pimeää, koska asun aika erämaassa joten oon tottunut kumpaankin, mutta miten ihmeessä pimeästä metsän reunasta alkaa aina kuulua kaikkea epäilyttävää ja pelottavaa.

Eilen koitin bongata revontulija, ja yhtäkkiä tällä laajalla aukiolla jossa oon, alkaa kuulua rytminen piippaus. Sitte joutsenet alkaa kirkua lammella. Mä vihelsin sille takas, ja koitin olevinaan huudella koiraa, ku jos se piippaus oiski jonku ihmisen joku hälytys tsydeemi. Se olikin varispöllö joka mulle yöllä piippaili.

Sitte on joku pienehkö peura(?) eläin, joka huutelee kuin hirviö, se on karmaiseva ku heräät kesällä valokuvaamaan auringonnousua ja oot vielä ihan sekasin unesta.

Joskus yöllä metsästä kuuluu kuisketta, mä kipitän aina välittömästi sisälle siinä kohdalla. Oon kuullu tarpeeksi kansantarinoita, ja tiedän ettei mitään pelottavia ääniä saa jäädä kuuntelemaan tai lähteä pois tieltä.

[sivakkaphotos]

Cranes

[ninevehsage]

Robin visited us today 🥰🥰🥰

European robin (Erithacus rubecula) is a difficult bird to photograph, since he is small and quite shy... he flies away very easily. But I managed to take few shots of him anyway, even though it took patience, which I don't have very much. 😁 All of these have been cropped from a larger photo and edited a bit as well.

[morsobaby]

Minä: *asettuu yöpuulle kolmen aikaan yöllä*

Aivot:

Pensaiden kaikki laulavat linnut aamulla ennen seitsemää

Piha ulkona:

Pensaiden kaikki laulavat linnut aamulla ennen seitsemää

[ruttotohtori]

Hyvät uutiset: oravat eivät ole vielä löytäneet Bird Buddya

Huonot uutiset: metsäkauris löysi tänään Bird Buddyn

[amechyofsorts]

Paina kaasua Morgan

Älä jarruta

Soi vimmattu organ

Taas illalla

Hei Hei

[ruumiinavauspoytakirja]

Tänne ei pysty jakaa sanoja samallai ku instaan mut tää biisi. Voi saatana tää biisi ja toi kertsi ja noi säkeistöt ja toi tunnelma ja toi lopetus ja tää on vaan TÄYDELLINEN.

[karvoja]

Presidentinlinnan itsenäisyyspäivän vastaanotolla eli Linnan juhlissa tullaan tarjoamaan Lapin makuja, kuten poroa, loimulohipiirakkaa ja riekkoa, tiedotti Presidentinkanslia viime viikolla.

Lintujärjestö Birdlifen suojelu- ja tutkimusjohtaja Teemu Lehtiniemi ei aluksi kuulosta riekkotarjoilusta kuullessaan erityisen järkyttyneeltä. ”Ei se erityisen pöyristyttävää ole, jos on varmuus siitä, että riekot ovat peräisin Ylä-Lapista ja että ne on pyydetty ampumalla eikä ansalangoilla”, hän summaa.

Pyyntitapa on kuitenkin Lehtiniemen mielestä tärkeä. Birdlife pitää ansalangoilla pyytämistä samaan tapaan epäeettisenä kuin Etelä-Euroopassa harjoitettua pikkulintujen liima-ansapyyntiä. Lehtiniemen ensimmäisen haastattelun jälkeen HS saa presidentinkansliasta vastauksen riekkojen alkuperästä. ”Riekko on ansapyydetty viime talvena Enontekiön alueelta. Tarjoiluihin on varattu yhteensä 32 riekkoa”, kansliasta kerrotaan sähköpostitse. ”Kun se näin on, niin ei se kyllä ole eettistä tarjottavaa”, Birdlifen Lehtiniemi kommentoi asiasta kuullessaan.

Ansalangat ovat perinteinen riekon pyyntitapa. Siinä riekkojen kulkureiteille tunturikoivikoihin viritellään siimalenkkejä, jotka kiristyvät riekon ympärille ja vangitsevat sen. ”Lintu jää siihen kiinni ja kuolee hiljalleen”, Lehtiniemi sanoo. Ansapyynti on sallittu Utsjoen, Inarin ja Enontekiön kunnissa. Pyyntialueet ovat suuria ja pyytäjä löytää linnun tyypillisesti kuolleena, Lehtiniemi sanoo. Metsäkanalinnut ovat voimakkaita lentoon lähtijöitä, jolloin ne paetessaan saavat lenkin kiristymään entisestään. Jos presidentinkanslian tiedosta pitää jotakin positiivista etsiä, se on Lehtiniemen mukaan se, että pyynti on tehty viime talvena, kun riekkojen tunturikanta oli erityisen korkea.

Metsästäjien oma käsitys on, että riekot kuolevat kiristyviin lenkkeihin melko nopeasti kuristumalla.

HS kysyi asiaa myös Metsähallituksen eläköityneeltä naalin suojelun asiantuntijalta Tuomo Ollilalta, joka on liikkunut paljon Tunturi-Lapissa ja puhunut pyytäjien kanssa. Ollilankin käsitys on, että riekot kuolevat ”kohtuullisen nopeasti” silloin, jos ansa on viritetty onnistuneesti. ”Toki jos se jää ansaan huonommin, se voi olla eri asia”, hän sanoo.

Yleisesti ottaen Birdlife on sitä mieltä, että uhanalaisia lintulajeja ei pitäisi metsästää. Ampumisen lopettaminen olisi helpoin tapa auttaa lajeja, Lehtiniemi perustelee. Suomessa ammutaan yhä esimerkiksi erittäin uhanalaisia tukkasotkia ja vaarantuneita heinätaveja ja jouhisorsia.

Ja pääruokana jokihelmisimpukkakeittoa, naalitartar sekä ilveksenmaksapalleroita kiiltovalkkupedillä.

[jaimistoryteller]

@lourek

Scissor-tailed Flycatchers (Tyrannus forficatus), males, family Tyrannidae, order Passeriformes, South-central United States

photographs by Shiraz H Reels

[vaakkuna]

-Missä järjestyksessä linnut syövät pastaa?

-Gnocchimisjärjestyksessä

[sanjogsonsand]

Spring and Summer coming soon.

# animals # nature

# wildlifeplanet

# wildanimals

# wildlifephotography

# bbcearth # linnut

# sorkkaelain

# finland4seasons

# video # instagram

01Ap23

[pensasneuvostoliittolainen]

Syysilta

Koskela x Lammio (en tiä miten tää tapahtu kun en ees niin kauheesti shippaa niitä)

TW: SH viittaus, itsetuhoisuus

_________________________________________

Vilho juoksuttaa kättään pitkin porraskaidetta. Hän tuntee kämmenessään oksakohdat ja kylmyyden, joka on viime aikoina saapunut kiertämään pihamaata kuin varkain. Ilma on aamuisin hyistä, ja pohjoisesta puhaltava tuuli lennättää menneiden iltojen, päivien, ja vuosien palasia päin kupruilevia lasi-ikkunoita, joita Vilho on kylkeään varoen yrittänyt tilkitä. Siellä ne mumisevat öisin, sumuiset hahmot tulikruunuineen ja sidottunie silmineen. Joillain heistä ei ole enää takaraivoa.

Vilho huokaisee ja seuraa, kuinka hänen hengityksensä ensin tiivistyy sinertäväksi pilveksi iltaruskoa vasten ja katoaa sitten. Niin nopeasti. Pienen tilan laidalla, jonne hän sodan jälkeen on muuttanut asumaan, seisoo metsän reuna. Sen kapeat koivut kalpeine varsineen ja kyhmyisine oksineen tuovat Vilhon mieleen kädet. Sormet, jotka tarjoavat tälle tärinää piilotellen tupakkaa. Niiden lehdet ovat jo muuttuneet keltaisiksi, oransseiksi, verenpunaisiksi, ja kieppuvat päivisin sadekuurojen välistä tuulenpuuskien kantamana ympäri pihaa kuin pienet linnut. Ensimmäinen tähti syttyy, ja hiljaisuudessa kurjen huuto taipuu maiseman ylle. Vilho räpäyttää silmiään ja maalailee rauhalliseen taivaanrantaan savua ja tulta.

Vilho astuu varovaisesti viimeisen askelman märälle nurmelle. Huonoina päivinä, niin kuin nyt, jokainen hengenveto kiertyy umpisolmuksi sen tyhjiön ympärille, jonka luoti on toisiksi alimman kylkiluun alle jättänyt. Painon laskeminen vasemmalle jalalle vain pahentaa kipua, ja siksi Vilho lähtee ylittämään pihaa varovasti nilkuttaen. Hän kiertää ladon, jonka punertava maali vaatisi ehostamista, ja jatkaa hiljaisuuden läpi kohti huteraa pihakeinua.

Keinussa, nojaten virttyneen villapaidan peittämiä olkapäitään poikkipuihin, istuu Henrik, tuijottaen kirkkailla silmillään jonnekin kauas. Vilhon mielestä on ihme, että Henrik ylipäätään suostuu istumaan siinä edes hetkisen. Paikoillaan. Miehen kädessä roikkuvan tupakan lämmin valo tekee tämän kasvoille lankeavista varjoista teräviä ja ihosta sileän, kuin hän itse olisi ailahteleva liekki. Pieni valo syyspimeässä.

Henrik kuulee Vilhon toispuoleiset askeleet ja kipua peittelevät lyhyet hengenvedot, ja kääntyy seuraamaan miehen tulemista. Hänen katseensa kiinnittyy Vilhon yllä roikkuvaan paitaan ja rosoiseen arpeen, jonka tietää sen alla olevan. Kitkerä tunne nostaa päätään Henrikin rinnassa. Hänen katseensa kohtaa Vilhon kiiltävät silmät, niiden melkein anteeksipyytävän mutta välttelevän katseen jonka yläpuolelle kulmakarvat ovat kurtistuneet kuin muuriksi, ja hymyilee tälle puolittaista hymyä, joka tuskin pyyhkii pois huolestunutta katsetta, jonka Henrik tietää silmissänsä olevan. Vilho vastaa pienellä irvistyksellä. Henrik odottaa, kunnes Vilho on varovasti laskenut itsensä pihakeinuun ja puhuu sitten, katse horisontissa.

"Ei meidän tarvitse tulla tänne ulos. Voihan sitä keittiössäkin istua."

Vilho ei vastaa mitään, niin kuin ei ennenkään. Usein tuntuu että ulkomaailma puineen, kypsyvine peltoineen, kasteisine nurmikkoineen ja avarine taivaineen juuri niin kuin lapsuudessa on yksi niistä harvoista asioista, joista hän nykyään voi pitää kiinni. Henrikin ja tämän häntä varten rakentaman kaiteen lisäksi, tietenkin. Vilho oikoo housujaan, joiden puntit ovat kävellessä kostuneet.

"Ei se mitään."

Henrik tahtoisi nauraa Vilhon itsepäisyydelle, mutta ei jaksa yrittää kääntää tämän pehmeähiuksista päätä. Hän ei kuitenkaan tiedä, miten sen tekisi, ei tiedä mitään siitäkään, miten enää saada kunnon kontakti Vilhoon. Vilhoon, joka sodan jälkeen oli kuin pelkkä kuori jo valmiiksi hiljaisesta itsestään. Vilhoon, jonka katse ei enää tarkennu Henrikin kasvoihin niin kuin joskus silloin ennen, Vilhoon, jonka hihat yltävät nykyään aina yli kämmenten. Henrik muistaa kerran asemasodan aikaan, kun suunta vielä vaikutti olevan itään, kuinka Vilho oli kerran hämyisässä, nuotion valaisemassa kesäillassa ojentanut hänelle tuohesta taitellun sormuksen pieni, huomaamaton hymy kasvoillaan. Henrik ei tiedä mitä sanoa miehelle, joka on jättänyt niin plajon itsestään niihin korpiin, ja joka istuu nyt hänen vieressään nyppien likaa kynsiensä alta.

Henrik harvoin puhuu Vilhon loukkaantumisesta, koska tämä ei ikinä suostu sanomaan sanaakaan aiheesta, mieluummin sulkeutuen kuin jokisimpukan kuori, mutta rikkoo silti hiljaisuuden.

"Olisit voinut välttää sen luodin." Typerää, on niin typerää puhua asiasta, jonka Henrik tietää Vilhon tietävän. Pelkkää suolaa haavoihin. Hän jatkaa silti.

"Siinä hyökkäyksessä ei ollut edes mitään järkeä. Vaikka olisitkin päässyt kasapanoksen kanssa tarpeeksi lähelle, tuskin olisit selvinnyt sieltä hengissä pois!"

Henrik on hukkunut omiin sanoihinsa, eikä näe Vilhon katsetta, silmiä tummia kuin suolammet, joihin valo on kauan sitten uponnut. Vilho vääntelee käsiään hiljaa, juoksuttaa sormea rystysten kumpujen yli, kuuntelee, miten humina ja kaiken poissulkeva lupaus käyvät korvissa yhä kovemmiksi. Jossain soi palokärjen lentohuuto. Pihakeinussa kalpealle poskelle valahtaa yksinäinen kyynel, joka katoaa nopeasti paidankaulukseen.

Henrikin sisällä palaa jokin, tarve setviä menneitä, ikään kuin sen luodin, katalan lentoreitin, jyrisevän maan ja maahan kaatuneen Vilhon tomuisen karttalaukun asennon puinti voisi tehdä tapahtuneesta värittömän ja ohuen, kuin sen voisi unohtaa, antaa luikahtaa metsään ja kadota. Ikään kuin hän voisi sanoillaan pakottaa ajan liikkumaan taaksepäin, uskotella venäläiselle, jonka aseesta luoti pian lähtee, että siinä ei ole mitään järkeä. Missään ei ole mitään järkeä. Jos Henrik vain voisi unohtaa, miten oli pysäyttänyt Vilhon komppaniansa kanssa tienvarteen, käskenyt tätä jäämään siihen viimeiseksi puolustuslinjaksi, kaivamaan itsensä kuoppaan. Mutta hyökätä hän ei ollut käskenyt, päinvastoin, Henrik oli toivonut kovettuneiden sormien hipaistessa toisiaan kesän tahmeassa kuumuudessa että Vilho tajuaisi pysyä hengissä. Ei muusta väliä. Henrik vetää henkeä ja jatkaa.

"Mitä sinä luulit yksin saavasi aikaan? Ei olisi kannattanut uhrautua sillä tavalla, kun miehiä oli tuskin tarpeeksi ojia kaivamaan. Sellaiseen hyökkäykseen olisi lähtenyt pelkästään ihminen, joka tietoisesti yrittää tapattaa itsensä-"

Ajatus uppoaa Henrikin tajuntaan kuin kivi lammen pintaan, jonka kareet kulkevat väristyksinä jokaisen raajan, sydämen ja kylkiluiden läpi.

Eihän.

Hän oli ajatellut Vilhon olevan ainoastaan väsynyt, niin kuin joka ikinen mies silloin. Loppuun kulutettu. Hiottu niin pieneksi, ettei ollut tilaa muistoille siitä, miltä ihmisyys tuntuu.

Hän oli ajatellut pelkkää väsymystä. Ei.

Hänen vieressään Vilho on hiljaa, hiljaa niin kuin aina. Järkytys istuu miesten välissä, sen kiviset kädet painavat Henrikin sydäntä kasaan saaden sen muljahtelemaan paikoillaan. Vilhon sydän on jo puristettu kuivaksi. Siinä keinuessaan hän tuntee vielä seisovansa toinen jalka suonsilmässä, ja tahtoisi vain unohtaa kaiken, mitä sinä kesänä tapahtui. Metelin. Valituksen. Kiiltävän luodin, joka upposi pehmeästi kylkiluiden väliin ja pysäytti hänet omien miestensä taakse ennen pääsyä hataraan juoksuhautaan. Ei edes sinne ehtinyt.

"Niinpä kai."

Vilho nousee ylös, kuvittelee näkevänsä ympärillään vellovan hiljaisuuden samean kiillon, ja lähtee hitaasti kohti tupaa. Puolimatkassa hän huikkaa olkansa yli:

"Tuletkos kohta nukkumaan. Minä lukitsen haan."

Niine hyvineen Vilho katoaa ladon taakse, pimeällä pihamaalla heiluvien pihlajien varjoon, jättäen Henrikin yksin pihakeinuun keräilemään taivaalle hajaantuneita sanoja.