#kuoleman takia

[i-havenothingelsetopost]

Luuletteko että Hugo Simberg tykkäisi Kiekkomaailmasta

[suddenmovements]

demon head x tuntematon sotilas (+ viehe)

harvemmin tulee mitään tekstipostauksia tehtyä, mutta nyt on sen verran ravisteleva juttu että pakko jakaa. @karivuoto:n ideasta inspiroituneena perkasin läpi demon headin tuotannon ja sovitin sitä tuntemattomaan ja samalla meidän omiin poikiin viertoon ja hellströmiin (viehe, helvi).

omat lempilapseni 2 ensimmäistä albumia kävin läpi tarkemmin, mutta 3. ja 4. oli hankalempia koska a) hellfire ocean voidiin ei löydy lyriikoita ja b) viscera on jääny vähemmälle kuuntelulle tyylinsä takia. singleistä rivers of mars ja the resistance poimin vaan ensimmäisen, koska se on paljon tutumpi. kappaleet etenee järjestyksessä myös niillä albumeilla, joista en ottanu mukaan jokaista.

vaikka demon headin sanotuksissa on paljon okkultismiteemaa, niin iso osa tuotannosta on silti tosi osuvaa koska liikutaan pohjoisissa metsissä kuoleman rajamailla ja kohdataan/koetaan selittämättömiä asioita, yleensä hirveyksiä.

mainittakoon myös, että musiikkia on kuunneltu nimenomaan tuntematon ja viehe etusijalla, eikä kappaleita ole kytketty todellisiin jatkosodan tapahtumiin (vaikka vääjäämättähän siinä miljöössä liikutaan... silti keskiössä on fiktiiviset henkilöt, niiden ympärille rakentuvat tapahtumat ja näistä heräävät ajatukset sekä tunteet. joita on paljon)

potkin ja huudan

thunder on the fields / ride the wilderness

thunder on the fields:

kariluoto: menneskeæderen een gang brændt viger du ikke fra ilden

hellström: we are burning it's a long damned path / but I know it's right for me

salo, sihvonen: thunder on the fields they gather around to fear / and worship what they do not understand

vierto/laatta: older now older now, this world is old / and I can't remember your face at all

rokka sihvosen silmin: hic svnt dracones they'll keep on trying to cage me, but I / I wasn't born to follow

järjettömyys, päämääränä kalmistot: gallow's omen cadaverous people, bleak / drought, famine and pestilence

viehe: untune the sky when I am obsolete and all is through / will I think of nothingness / or will I think of you

ride the wilderness:

traagiset, lehto: undertaker your eyes are frightened and you don't understand / that you can do nothing only I can

lammio: winterland the great white fields are beautiful at night / but their warriors are ready to fight

haavoittuminen (honkajoki, vanhala, hellström): revelations of april they gave me a panorama of the universe / but I think that it only exists in me

määttä eksyy/pitkät marssit/luonnossa selviytyminen: ride the wilderness easy to know, but hard to understand / how a beautiful landscape can hold such malignancy

lahtinen (ja viehe): book of changes the fortune that we had / never gave for a place in the sun

lehto jos se olis selvinny pidemmälle: demon head used to feel so sick and alone / a warm touch would chill me to the bone

lammion isä: the greatest lie the greatest lie he told / is that this is how things should be

traagiset, riitaoja: worthless time stands still when you are here and I'm going blind / it's been too long but soon I'll hear your voice / that binds me

rivers of mars / hellfire ocean void / viscera

muut:

kotilainen: rivers of mars you're as good as dead / so there's no time to waste

mielonen kaarnan kaatumisen jälkeen: the night is yours turn away from the sun / when life denies you light

vierto: in the hour of the wolf in the hour of the wolf / we can be as we desire

koskela: death's solitude why are my children followed by darkess / jaws that bite and claws that cut

koskela kaatuu: tooth and nail a punishment so cold / for a price so low

kaarna: magical death devastate, chant, the bullet is divine / conqueror of the new becometh victor

asemasota, kirkas pakkasyö: the lupine choir [instrumental]

määttä, lahtinen kaatunut: a long, groaning descent [instrumental]

perääntymisvaihe: in adamantine chains this rain / these chains / my hands are tied / I can only bear witness

viehe (ja laatta?): wreath [instrumental]

[hiidenneiti]

Sofokles: Traakhiin neidot, Aias, Filoktetes, Elektra (2018):

Neljä antiikin Kreikan klassista tragediaa käännettynä nykysuomelle. Kolme eri kääntäjää.

Traakhin neidoissa Herakleen (latinalaisittain Herkules) toinen vaimo Deianeira yrittää voittaa miehensä uskollisuuden lemmenloitsun avulla, ja kaikki menee karmealla tavalla pieleen. Aias kertoo Troian sodan soturista, jonka Athene-jumalatar ajaa hetkelliseen hulluuteen ja aiheuttaa miehessä suunnattoman häpeän. Filoktetes-näytelmässä Odysseus ja hänen nuori apurinsa Neoptolemos saapuvat syrjäiselle saarelle etsimään sinne hylättyä Filoktetesta ja tämän maagista jousta, joiden avulla kreikkalaisten olisi mahdollista voittaa Troian sota. Elektra kertoo katkeroituneesta tyttärestä, joka haluaa kostaa isänsä kuoleman tämän murhanneelle äidilleen ja tämän rakastajalle.

Eniten kolahti Filoktetes; ihastuin dramaattiseen nimihenkilöön, jonka sotatoverit ovat hylänneet autiolle saarelle tämän parantumattoman jalkahaavan takia. Tästä lähtien Filoktetes on elänyt niukkaa erakon elämää ilman toivoa pelastumisesta, joten kun Odysseus ja Neoptolemos saapuvat paikalle juonineen lukijan sydäntä särkee se toivon pilkahdus, jonka Filoktetes saa hetken kokea. PIdin kokeneen ja kieron Odysseuksen sekä kirkasotsaisen ja omantunnonvaivoista kärsivän Neoptolemoksen kontrastista. Odysseus on hahmona herkullinen, olin aivan lääpälläni häneen joka kohtauksessa.

Elektran tarina oli itselleni tuttu, sillä luin tuossa jokin aika sitten Colm Tóibínin modernin uudelleenkerronnan samasta myytistä (House of Names). Jostain syystä en saanut tällä kertaa tarinasta samalla tavalla kiinni; sama ongelma vaivasi myös Traakhin neitojen ja Aiaan kanssa. Kaikissa näytelmissä on hurmoksellinen, väkivaltainen jännite sekä äärimmäisen samaistuttava henkilökaarti, mutta jokin toiminnassa jää junnaamaan paikalleen. Esimerkiksi Aiaan viimeinen puolisko on käytännössä yhtä vääntöä siitä, saako nimihenkilön haudata kunniallisin menoin, nykylukijan kantti riitti siihen saakka.

Käännökset olivat ylipäätään hyvin vahvoja, erityismaininnat kepeästä kielestä Traakhin neidoille ja Filoktetesille. Käännöstekstissä onnistuttiin tasapainottelemaan ylevän ja elämänmakuisen tasojen välillä. Suosittelen myös ehdottomasti lukemaan väliesseet ja loppuviitteet; ne avaavat näytelmiä huomattavasti.

Ja vielä! Kirjan visuaalinen ilme on upea, kannesta sisällön taittoon asti. Tällaisen teoksen panisi mielellään kirjahyllyynsä.

[evigtlivihimlen]

Todistukseni!

TODISTUKSENI! Näin minusta tuli uskovainen: Olin keväällä 1995 juuri päättänyt neljän vuoden yliopisto-opinnot. Pääaineeni oli kirjallisuus, muu oli esimerkiksi filosofinen ja kulttuurinen tiede. Kirjoja olin lukenut satoja, mutta en koskaan Raamatua muuta kuin vähäsen oppimateriaalina. Elin viimeiset 8-9 vuotta ennen Pelastusta etsien vastauksia elämään, ajatus että ei olisi mitään syytä tai merkitystä meidän lyhyellä maallisella elämällä tuntui täysin väärältä. Jos olisimme kuin eläimet, olisimme yhtä välinpitämättömiä kysymyksiin kuten "Mikä on elämän tarkoitus?" ja "Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen?". Ja miksi koin sellaisen hirvittävän Tyhjyyden sisimässäni?

Elämäni vuonna -95 ei ollut mitään erityistä, olin tavallinen syntinen mies. Olin itsekäs kuten useimmat, valehtelin kun tarve vaati sitä, vähäsen vääryyttä ja ilkeyttä siellä ja täällä. Kyllä me kaikki tiedämme miten elämä ilman Jumalaa on. No, olin saanut uskovaisia tuttavia. Tulin kodista jossa Jumalaa, Jeesusta tai evankeliumia ei koskaan mainitsettu, ja ajattelin että kristityt olivat outoa ja kummallisia. Pystyin väittää heitä vastaan kun he kertoivat evankeeliumia. Kuitenkin merkittävä asia oli että heidän sanansa tarttui kiinni sisimpääni. Omatuntoni heräsi ensimmäistä kertaa, ruvesin ajatuksissani puolustaa itseäni, ”että enhän minä nyt niin paha ihminen ole, varmaan, jos Jumala on olemassa niin Hän päästää minut Taivaaseen” ja niin edelleen…He olivat erittäin radikaalisesti uskovaisia jotka todistivat suoraan ja voimakkaasti Jeesuksesta, että hän kärsi ja kuoli minun vuoksi, että hän sovitti syntini Ristillä. He puhuivat saamisesta rauhaa Jumalan kanssa, pääsemistä hengelliseen yhteyteen elävän Jumalan kanssa ottaen vastaan Jeesuksen rakkautta, oli taivaasta ja helvetistä puhe. Oli aikoja kun tulin aivan raivoisaksi heihin, mutta heidän sanansa vaikuttivat edelleen minuun. Minulla oli kasvavaa ongelmaa alkoholin kanssa, olin opiskelun aikana juonut kaljaa runsaasti, se on ihmeellistä kuinka monet voi opiskella ja ryypätä, mutta niin se oli. Ja vielä lisäksi olin muutaman vuoden ajan ollut mukana vanhan lapsuuskaverin kanssa joka halusi juhlia tosi paljon. Viimeiset vuodet, kesäisin varsinkin olin päissään kolme päivää viikossa, ja ymmärsin että nämä uskovaiset ovat minulle terveellistä seuraa, kaipa sen takia kestinkin olla heidän kanssa…

Kesä -95 kuoli läheinen sukulaiseni, menin hautajaisiin Savukoskelle. Lähiomainen oli ollut uskovainen ja hautajaiset oli "ihmeellinen". Jumalan läsnäolo oli paikkalla, sukulaiset itkivät mutta minä koin ihmeellistä iloa kesken kaiken, se oli yliluonnollista. Kaikki tämä haastoi minun järkeä, yhtäkkiä aloin ymmärtää että ehkä on jotain suurempaa kuin minun tai ihmisen aivot ja mieli.

Palattuaan kotiin hautajaisista olin yksin kotona myöhään illalla. Luin kristillisen kirjan, olin vielä vastahakoinen kohti kristinuskoa, mutta huomasin että en voinut vastustaa lukea ja kuulla siitä. Kun luin kirjaa yhtäkkiä tarina Jeesuksen teosta Ristillä tuli esille, kirjailija kertoi hyvin yksinkertaisesti että Jeesus kuoli syntieni puolesta ja että olin sovitettu Jumalan kanssa Jeesuksen kautta. Siinä luki että Jeesus kirjaimellisesti otti syntini päällensä minun eestä, puolesta. Merkitsien että hän siis kärsi Rangaistuksen sijastani. Se oli juuri tämä totuus joka iski sisimpääni täydellä ymmärryksellä, en ollut koskaan nähnyt tai ymmärtänyt tämän, se oli ikään kuin ilmestys. Ymmärsin logiikkan; jos teemme rikosta tulee poliisi ja me joudumme tuomioistuimeen, me tuomitaan rangaistuksen meidän rikoksesta, joudumme vankilaan. Tämä on oikeutta, ja oikeus sinänsä tulee Jumalalta. Hänellä on myös tuomioistuin, mutta Jeesus otti siis minun synnit ja minun rangaistuksen päällensä minun eestä, minun puolesta. Olin siis armahdettu, ymmärsin yhtäkkiä kaiken tämän!

Olin kuitenkin järkiperäinen ja halusin todisteita, mutta nyt sydämeni oli aivan auki Jumalaa kohden, ensimmäistä kertaa. Koin että jos annan elämäni Jumalalle niin minä kuolen, siis se ”vanha Pekka” kuolee. Olin myös nähnyt unta monta vuotta että kuolisin 30 ikäisenä, ja minä olin nyt 30 vuotta…Oli sellainen tunne ja tilanne että heittäydyn tuntemattomaan ja se oli ”kaikki tai ei mitään”. Katsoin ulos ikkunasta yötaivasta, ja sitten minä huusin: "Jumala, jos olet näytä sen minulle nyt!” Ja mitä sitten heti jälkeenpäin tapahtui oli että Jumala tuli luokseni. Hän todella iski täydellä voimalla minun sisimpääni ja ylleni, minä ikäänkuin näin ja koin Jeesuksen hyvin selvästi. Sisimpäni oli ollut pimeä, kylmä, yksinäinen ja tyhjä huone, mutta nyt oli yhtäkkiä kirkasta ja lämmintä, ja koko minä täyttyin Jumalan rakkaudella, se oli kuin ”rakkauden lämmittävä viltti” sieluni ylle, koko huone tuli häikäisevän valkoiseksi, kirkkaaksi. Kummaruin nöyrästi polvilleni pienessä asunnossani ja otin ylös evankelistisen traktaatin jonka olin saanut uskovaisilta, se kertoi Pelastuksesta. Luin ja rukoilin siinä olevan Pelastusrukouksen uudestaan ja uudestaan, pyysin anteeksi synneistäni ja tunnustin että Jesus on minun Herra ja Pelastaja, kyyneleet virtasivat. Koin kuinka omatuntoni tuli puhtaaksi, se oli kuin "sisäinen pyykinpesu", kaikki liat ja synnit tuhoutui ja hävisi Jeesuksen veressä, olin nyt kuin juuri syntynyt vauva, ilman minkäänlaista syntiä! Olin nyt ihan uusi Pekka, "uusi luomus Kristuksessa" niinkuin Raamattu opettaa. Olin siitä hetkestä todellakin ottanut Jeesuksen ja Pelastuksen vastaan…

Seuraava päivää joka seurasi tätä hengellistä kokemusta oli aivan ihana. Kaikki, luonto, ympäristö ja elämä itsessään oli saanut väriä, valoa. Olin jatkuvasti Jeesuksen lähellä, Jumala oli todella muuttanut tyköni, ihan sisimpääni. Rauhaa ja iloa joka ei koskaan näyttänyt loppua. Se oli hengellinen pyhä yhteys Jumalan kanssa joka oli paljon enemmän kuin koskaan olisin voinut kuvitella, se oli kuin elää korkeimmalla mahdollisella tasolla. Se oli myös kuin vihdoinkin tulla kotiin, ikäänkuin kotisatamaan. Tämä Jumalan yhteys oli tosi Pyhä, se oli kunnioitusta ja Jumalan pelkoa positiivisella tavalla. Huomasin että Jumalan läsnäolossa olin täysin tyytyväinen, ainoa asia mitä halusin enemmän, se oli Herra Jeesuksen läsnäoloa, että tulla Häntä lähemmäs. Koin todella olevani rakastettu ja hyväksytty.

Oli minulla Raamattu kotona, ainoa paikka jonka tiesin oli Psalmi 23, aloin lukea mutta pääsin vain pari lausetta ennen kuin kyyneleet valuivat, olin aikaisemmin yrittänyt lukea vähäsen Raamattua mutta en ymmärtänyt mitään, nyt Sanat siinä olivat ”eläviä” ja ymmärsin täysin! Jumalan Sanaa lukien täytyin Pyhällä Hengellä, Sana oli todellakin voimakasta, sielun hengellistä ruokaa ja luin tosi ahkeeraasti. Juoksin kaikissa mahdollisissa Jumalanpalveluksissa ja kokouksissa, kaikki päivät ja ajat, Jeesus oli minun kaikkeni. Minut kastettiin muutaman viikon päästä, ja sain myös ”Pyhän Hengen kasteen”. Ensimmäinen vuosi oli sellainen ”vauvaaika” jolloin lankesin eri karkeisiin syntiin, varsinkin kaljaan ja humalaan, silloin Jumalan läsnäolo ikäänkuin rajusti vähentyi, olin vielä pelastettu Jumalan armosta, mutta Pyhän Hengen elämä jonka olin koennut jatkuvasti sisimässäni katosi kuin olisi kiristänyt hanaa…Silloin käännyin itkien ja katuen, tein parannusta ja heti tuli se ihana Jeesuksen läsnäolo takaisin. Opin vaeltaa pyhityksessä Jumalan Sanassa ja Pyhän Hengen voiman avulla. Alkohoolinhimo katosi täydellisesti kun sain esirukousta, ei sen jälkeen tippaakaan, 25 vuotta vapaana nyt! Kutsu toimia evankelistana ja saarnaajana tuli heti, ja sitä tietä Jeesuksen kanssa kuljen vieläkin. Näin minusta tuli uskovainen Jeesuksen oma, kiitos Jeesus!

P.S! Niinkuin varmaan olette huomanneet, suomenkieleni voisi olla hieman parempi, tämä johtuu siitä että olen siis asunut ja opiskellut Ruotsissa…mutta kuitenkin on lukijoitten ymmärys ollut ihan ok, huomaan sen kaikista hyvistä ja runsaista reaktioista ja kommentaareista, ja olen kiitollinen siitä :) Aion oppia suomen ihanaa kieltä paremmin, se on sydämmesäni lähin, minähän olen verestä täyssuomalainen ja jopa kansalainenkin.

[laatikollinen-maksaa]

Mikkeli gothic

Mannerheim.

Kävelet keskustan läpi. Ohitat keskustan viidessä minuutissa.

Ohitat samalla vähintään viisitoista partutikampaamoa.

Etsit liikettä, mistä ostaa jotakin tiettyä askartelutarviketta. Sellaista ei taaskaan löydy. Kiroat Tiimarin kuoleman ja tilaat tarvitsemasi netistä.

Keskustassa törmäsit ainakin kolmeen eri puolituttuun, joista yksi saattoi nähdä, kuinka livautit paketillisen Pokémon-kortteja taskuusi.

Huomaat, että reittisi varrelle on ilmestynyt ruma kerrostalo. Et koskaan huomannut, että siihen olisi rakenteilla mitään.

Matkustat viikonlopuksi muualle. Kaikki junat ja bussit ovat lähes täynnä.

Vähänkin suuremmassa kaupungissa ihmettelet, kuinka monta junalaituria asemalla on, kuinka helppoa kauppakeskuksiin on eksyä, ja kuinka paljon sujuvammin julkinen liikenne näyttää toimivan. Sinua myös tuijotetaan huomattavasti vähemmän kuin Mikkelissä.

Matkalla takaisin Mikkeliin näytät olevan yksin koko junassa.

On Lauantai-ilta alkukesästä. Kierrät Kirkkopuiston kaukaa, sillä tiedät sen olevan täynnä ryyppääviä alaikäisiä. Kirkkopuistoa kiertää myös punainen Audi, jonka takapenkit ovat korvattu kaijuttimilla.

Cittarin Pokémon-kortit ovat turvalaatikoissa.

Tämä voisi olla järvenrantakaupunki, mutta junaraiteet ovat kaupungin ja rannan välissä.

Näet kesän aikana muutaman turistin ja mietit, ovatko he eksyneet matkallaan Helsinkiin tai edes mihin tahansa muuhun kaupunkiin.

Kerrot Mikkeliläiselle ystävällesi Mikkelin olevan yksi pinta-alaltaan suurimmista Suomen kaupungeista. Hän ei usko sinua.

Kuulema Mikkelissä on myös Suomen eniten kesämökkejä. Et ole ihan varma, missä ne kaikki muka ovat.

Homeongelman takia useampi koulu on siirtynyt väliaikaisesti parakkeihin. Parakit ovat olleet käytössä viimeiset seitsemän vuotta.

Uusnatsien määrä alkaa turhauttaa. Löydät yhden samanhenkisen kaverin.

Mannerheim.

Oulu gothic

• Seisot bussipysäkillä, naama vastatuulta päin. Käännyt 180 astetta. Seisot edelleen naama vastatuulta päin.

• Virallisen totuuden mukaan Oulu oli muinoin pohjoisen Skandinavian pääkaupunki. Jostain syystä kukaan kaupunkilainen ei halua enä�� muistella tätä rössypotun verisattumiakin synkempää ajanjaksoa historiassa.

• Kaupunginteatterin katolla on ydinvoimalan lauhdutustorni. Et tiedä, miksi. Kukaan ei tiedä, miksi.  

• Paska kaupunni -graffiti maalataan sinnikkäästi, vuosi toisensa jälkeen, aina umpeen. Joku käy joka kerta kirjoittamassa sen uudelleen. Vastarinta on turhaa. Oululla on oma Batman. 

• Koet olevasi turvassa ainoastaan Kaupunginkirjastossa. Et ole varma, johtuuko se siitä, että pidät kirjastossa oleskelusta, vai siitä, että kirjaston sisällä on keskustan ainoa paikka, josta et voi vahingossakaan nähdä kyseistä rakennusta ulkoapäin. 

• Seisot edelleen bussipysäkillä. Kaikki linja-autot ovat hävinneet satelliittikartalta. Oulun joukkoliikenne perustuu kvanttifysiikkaan. 

[21474]

Radiossa  puhuttiin eutanasiasta taas tänään.

Jos sulla on kärsivä eläin, on rääkkäystä olla lopettamasta sitä jos sitä ei voida parantaa ja sen elämänlaatu on kehno. Tämä on yleisesti hyväksytty ajattelutapa.

Jos ihminen kärsii eikä sitä voida parantaa, jopa silloin kun elämänlaatua ei voida parantaa ja ihminen itse on pyytänyt päästä tuskistaan, ihmistä ei “lopeteta” koska eutanasia on kielletty ja monet yhä pitää eutanasiaa pahana asiana.

Koiralla on oikeus olla kärsimättä, mutta ihmisellä ei.

[kalenhad]

se myötähäpeä jonka tunnet itteäs kohtaan joka kerta kun pitää lähettää teennäinen työhakemus johonki firmaan 

[jannamuoviampari]

Arvostelu: Hopeanuoli (Manga) Osa 2

Jatkoa ensimmäisestä osasta.

(Huom! Kuvilla on erilliset kuvaukset jotka eivät välttämättä toimi mobiililla!)

Tarina muuttuu todella dramaattisesti kun liitytään villikoirien matkaan. Hahmoja tulee roppakaupalla enemmän, mikä ei aina ole hyvä asia, mutta puhutaan siitä myöhemmin. Lisäksi Gin saa tietää isänsä olevan elossa, mutta Riki on menettänyt muistinsa, Akakabutoa kohtaan tuntemaa vihaa lukuunottamatta. Se miten Riki hankkii ensimmäiset koirat laumaansa jää auki, ja muutenkin Rikin suuruutta ja johtajankykyjä tunnutaan suurentelevan sarjan aikana. Useat koirat olevat valmiina kuolemaan Rikin vuoksi, vaikkeivat ole koskaan häntä nähneet. Riki ei myöskään lähde etsimään apua itse vaan jää puolustamaan Futago-solaa yksin. Se miten yksi koira pärjää kolme kuukautta useita karhuja vastaan tuntuu oudolta ja epäuskottavalta, mutta ehkä tämä juuri on sitä Rikin suuruutta josta muut puhuvat. Riki ei myöskään johda armeijaansa missään vaiheessa, vaan sooloilee koko ajan omiaan. Tämä ei vaikuta hyvältä johtajuudelta, vaan vaikuttaa siltä että Riki oikein välttelee laumaansa. Tämä ei myöskään koskaan kommentoi komentajansa katoamista.

Tarinan alussa hankitaan uroksia toisensa jälkeen, yhdessä osassa saatetaan hankkia kaksi tai kolmekin eri laumaa tai soturia Ohun armeijaan, kun taas joitakin vastaan tapellaan kaksikin osaa. Tiikeriveljesten ja Mossin joukon hankkimiseen ei mene yhtä osaa kauempaa, mutta Mutsun valtiaita ja Kogan koiria vastaan tapellaan kaksi. Takahashi ei vielä osaa jakaa tarinoita sopivan kokoisiin arkkeihin. Harmi ettei hän tule oppimaan sitä juuri koskaan uransa aikana...

Hopeanuolessa ei paljoa vanhoja muistella. Vaikka Mutsun valtiaat ovat tappaneet kymmeniä Ohun sotilaita ja hidastaneet Akakabuton surmaamista, nämä otetaan laumaan ilomielin eikä kaunaa kanneta, vaikka hyviä uroksia kuoleekin. Weedissä ja Orionissa olisi väitelty kymmenen osaa siitä voiko heihin luottaa vai ei. Jonkinlainen välimuoto näiden kahden välille olisi hyvä. Asiaa ei tarvitse puida hamaan maailmaanloppuun, mutta siitä olisi voitu koirien kesken keskustella syvällisemmin.

Benizakuran koko hahmo-arkki tuntuu jotenkin väkisin väännetyltä. Hahmo on niin suuri ja mahtava ja voimakas, ja tämän kuolema on traaginen ja jättää syvät arvet Ohun sotilaisiin. Mutta hahmoa ei nähdä paljon liittymisen ja kuoleman välillä, joten koko hahmo jää vähän vaisuksi, vaikka siitä pitäisikin ajatella suuria.

Toinen hahmo jonka kehitys jää aivan lapsen kenkiin on Hyena. Aluksi hahmo on Sniperin aisapari, kunnes Sniper hylkääkin tämän ja pakottaa liittymään takaisin Ohun joukkoihin. Hyena onnistuu pienen selkäsaunan jälkeen, ja tästä tulee ihan ok soturi, valituksesta ja pelkuruudesta huolimatta. Hyena on yhtä valmis kohtaamaan Akakabuton kuin muutkin, mutta ennen tätä hän joutuukin pelastamaan Benin Sniperiltä, ja "kuolee" yrityksessään. Vielä Hopeanuolessa sekä Sniperin että Hyenan kohtalo jää epäselväksi, eikä Ben mainitse tapahtunutta lainkaan muille! Ei edes pientä kiitosta Hyenalle tämän pelastus yrityksestä. Weedissä kohtaamme Sniperin taas, ja Hyena saa kokonaisen Ginga-sarjan nimetyksi itsensä mukaan, vaikkakin on vaihtanut nimensä Noahksi, ja poteekin koirille niin yleistä muistinmenetystä. Mutta nyt Hyenan/Noahin välinen luonteenmuutos ei tunnu niin uskomattomalta, sillä Hyena todellakin kasvaa paremmaksi urooksi tarinan aikana, vaikkei saakkaan siitä minkäänlaista kiitosta. Toivottavasti Ginga Densetsu Noah antaa Hyenalle/Noahille jonkinlaisen kiitoksen Benin pelastus yrityksestä.

Myös Sniper jää jotenkin pimentoon hahmona. Minkä takia tämä haluaa Ohun heruuden itselleen eikä välitä Akakabuton kukistumisesta? Voi olla että Sniper vihaa ihmisiä enemmän kuin karhuja, mutta miksi yrittää tappaa Riki, Ben ja Gin ennen taistelua? Jos Sniper olisi ollut järkevä, olisi tämä antanut asioiden mennä omalla painollaan, ottaen huomioon että Riki menehtyy, Ben menettää näkönsä ja vain Gin selviää ehjänä taistelussa. Hän olisi voinut edesauttaa karhujen kaadossa, mutta antaa silti joidenkin parhaiden taistelijoiden kuolla, ja lopussa, kun useimmat johtaja-kandidaatit olisivat nujerrettu, lähteä Ginin kanssa vaikka matkalle, jonka aikana "Gin joutuu onnettomuuteen ja viimeisenä toiveenaan jättää Ohun johtajuuden Sniperille". Juoni ei kuitenkaan onnistu vaan Gin selviää, ja tulee jonkin ajan päästä takaisin. Sillä välin Sniper on pannut koko Ohun sekaisin. Sniper olisi voinut toimia jonkinlaisena yllätyspahiksena, niin että jopa lukija olisi yllättynyt tämän äkillisestä pahuudesta, mutta uudelleen sarjaa lukiessaan huomannut pieniä yksityiskohtia jotka kielivät Sniperin todellisesta motiivista. Mutta tämä onkin vain jälkiviisautta sarjan fanilta. Sniperin "kuolemaa" ei selitetä millään tavalla, kuten ei Hyeenankaan, ja onkin sääli ettei hahmosta ole oikein koskaan kunnon vastusta muille.

Iga vs Koga-saagasta näkee hyvin sen kuinka paljon Takahashi rakastaa Japanin historiaa, ja varsinkin Shinobeja. Igan ja Kogan taistelua on jatkunut jo vuosisatoja, ja vaikka ihmiset ovat jo kauan sitten hylänneet pyhät kääröt, Igan koirat ovat yhä suojelemassa niitä, ja Kogan koirat yrittävät varastaa ne. Asiaa ei puida sen enempää Hopeanuolessa, eikä paljon Weedissäkään, mutta juuri se saa koko homman tuntumaan vähän oudolta. Igat ovat kaikki valkoisia ja Kogilla on harjat, mutta silti Igalaiset uskovat Ohun joukkojen olevan Kogalaisia, vaikkei kukaan näytä pätkääkään Kogan koiralta. Se olisi eri asia jos Igan koirat luulisivat Ohun joukkoja vain Kurojakin palkkaamiksi apulaisiksi, mutta Igan koirat kutsuvat Ohulaisia hirviöiksi ja kannibaaleiksi kuten Kogiakin. Jus taistelu on jatkunut vuosikausia, luulisi Igojen tunnistavan millaisia Kogan koirat ovat. Tämä häiritsi jo lapsena, ja häiritsee yhä.

Lisäksi se miten Akame tuikkaa Igan talon palamaan tämän liityttyä Ohun joukkoihin tuntuu oudolta. Akame sanoo että vuosikausia jatkuneen vihanpidon on loputtava, mutta miksei tämä yritä puhua siitä Kurojakille ennemmin? Tällä on vaikka kuinka paljon mahdollisuuksia yrittää puhua Kurolle, mutta vasta Ginin voitettua tämän taistelussa, päättää Akame laittaa Igan talon palamaan, muka vihanpidon loppumiseksi. Kurojaki syyttää Akamea pelkuriksi joka ei halua jättää kääröjä vartoimatta, ja jos totta puhutaan, tässä on enemmän järkeä kuin Akamen rauhantahtoisuudella. Akame ei missään vaiheessa yritä sopia Kogien kanssa. Ei sillä että Kurojaki olisi suostunut rauhaan missään vaiheessa, mutta jos Akame olisi aktiivisesti yrittänyt tehdä rauhaa Kogien johtajan kanssa, ja siinä epäonnistutaan vasta silloin tuikannut Iga-talon palamaan, olisi asiassa ollut edes jonkinlaista järkeä. Tällöin myös Kurojakin ja Kogien kuolema olisi tuntunut järkevämmältä.

Kurojakin käytös ihmetyttää myös. Tämä suuttuu silmittömästi kun näkee pentunsa "kuolevan", mutta hylkää tämän silti puun oksalle heti tilaisuuden saatuaan? Ja heti sen jälkeen loikkaa palavaan taloon velvollisuudentunnostaan? Jos Kurojaki olisi tuonut Chibin mukanaan talolle, pyytänyt Akamea huolehtimaan pojastaan, ja sitten hypännyt, olisi tässä ollut jotakin järkeäkin. Mutta koko Shinobi-saaga on sekalainen ja ei mahdu meikäläisen järkeen juurikin hahmojen kummallisten tekojen suhteen.

Ja tämä tuo mieleeni toisen asian: Miksi Ben haluaa näkönsä menetettyään juuri Ginistä seuraajansa? Onhan Ginissä potenttiaalia ja rohkeutta, mutta tämä on silti vasta pentu ja vielä kokematon! Jos Ben olisi pyytänyt Akamea johtajaksi sekä kouluttamaan Ginistä seuraavaa ryhmänjohtajaa, olisi Benin pyynnöllä ollut jotakin järkeäkin. Mutta Ginistä tehdään heti kättelyssä ryhmänjohtaja, vaikka Akame voisi hyvin ottaa sen työn vastaan, varsinkin koska on Akamen syy ettei Ben voi jatkaa siinä työssä. Näin Gin olisi saanut lisä-aikaa uusien asioiden ja johtajuuden oppimiseen. Nyt tuntuu että Gin nostetaan jalustalle aivan liian varhain ja hatarin perustein. Noh, Gin pärjää johtajan hommissa moitteettomasti ja johtaa Ohun soturit voittoon, joten lieneekö tällä lopullista merkitystä.

Mutta juuri ennen viimeistä rynnäkköä Akakabuton linnalle, Gin kutsuu kaikki osastot paikalle ja ottaa niistä komennon, kysymättä keneltäkään mielipidettä, tai edes odottaen että Riki, koko poppoon pomo tulee paikalle ja johtaa lauman taisteluun. Eikö kukaan vastusta! Gin on tuskin vuoden ikäinen ja KAIKKI aikuiset koirat ovat valmiita seuraamaan Giniä taisteluun? Edes Hakurou tai Tiikeriveljekset eivät letkauta korviaan asialle!

Tarina kulkee osin liian nopeasti, ja joskus se jää junnaamaan paikoilleen. Hahmoja ja juonenkäänteitä tulee joskus puskista ja varoittamatta. Hahmojen tekemiset menevät usein täysin järjenvastaiseen suuntaan.

Ja sitten on se tarinan lopussa haamuileva susi-saaga. Silläkin on samat ongelmat kuin muulla sarjalla, mutta lisäksi mukaan tulee vielä magiaa ja loitsuja, aivan liikaa uusia hahmoja ja taijanomaisia tekniikoita, joista ei sitten jatko-osissa paljon nähdä Zetsu Tenrou Battougan lisäksi lainkaan. Koko saaga tuntuu jotenkin... liian uskomattomalta. Vuosia maan alla asuneet sukupuuton partaalle ajetut japaninsudet, loitsut ja taika, susien sisäiset kiistat... Kaikkea on, liikaa. Ja kun puheeksi tulevat kahdeksan soturia, ja se ketkä nyt loppujen lopuksi ovat siitä oikeita sotureita, alkaa hahmoja ja tekniikoita vilistä sellaisella tahdilla ettei tavallinen lukija voi pysyä perässä.

Kaikki on yritetty tunkea samaan pakettiin muutamaan osaan, ja siinä on epäonnistuttu. Susien ja Ohun soturien välillä on aluksi taistelut kahden tekniikan käyttäjän välillä, mutta lopulta taisteluja nähdään vain kolme. Olisiko Takahashilta loppunut aika vai mielenkiinto, mene ja tiedä.

Susi-saagassa esiintyy kuitenkin erikoisuus: koko Ginga-sarjan ainoa avoimesti homo tai trans-sukupuoliseksi tituleerattu koira, Pink Dragon! Meteor Gin tietokirjassa Pink Dragonia kutsutaan Japaninkielisessä versiossa "Okama"ksi, joka tarkoittaa miespuolista homoseksuaalia tai transvestiittia (terveisin Gingapedia), mutta suomessa tätä kutsutaan vain"sateenkaarisoturiksi". Pink Dragonilla on kokonaiset yksi vuorosana ja tämän ei koskaan nähdä taistelevan. Myös tämän kohtalo jää pimeäksi, eikä tiedetä kuoliko tämä tulivuorenpurkauksessa, vai pääsikö pakoon. Ohuun palaavien soturien joukossa Pink Dragonia ei näkynyt. Olisiko Takahashi tajunnut mitä moisen hahmon tarinaan tuominen aiheuttaisi, ja päätti vaieta koko aiheesta. Noh, antaapa tämä edes jonkinlaisen aiheenpoikasen sarjan faneille luoda fanitarinoita ja muuta. Tosin se että Pink Dragon on pahis-susien puolella on jo itsessään hieman raflaavaa näinä päivinä...

Mutta on tarinassa toki hyviäkin puolia. Hahmojen tuntema veljellisyys ja lojaalius on mukavaa seurattavaa, ja hahmojen rohkeus on liikuttavaa. Varsinkin tarinan alussa Ginin ja Daisuken ystävyys on hienoa seurattavaa. Uudet hahmot ovat mielenkiintoisia ja jokaisella on selkeä luonne jota ne kantavat. Ne muutamat jotka kokevat jonkinlaisen hahmonkehityksen ovat hienoja hetkiä. Joskus hahmojen kuolemaa sattaa seurata melodraama, mutta sekään ei ole ainakaan suureksi haitaksi.

Hahmot

Gin

Sarjan nimikkohahmo, nuori tiikeriraita jonka kohtalona on kaataa Akakabuto. Gin ottaa kohtalonsa vastaan, ja elää oikestaan vain tätä varten. Gin on rohkea ja lojaali, tavallista koiraa fiksumpi ja voimakkaampi, vaikka onkin vasta pentu. Se, onko Gin oppinut kaiken pienenä Gohein opissa, va onko perinyt isänsä taktikoinnin, lienee katsojasta kiinni.

Ginillä on kuitenkin joitakin hetkiä jolloin viha ja tunteet pääsevät valloilleen. Sarjan aikana tämä kuitenkin rauhoittuu, mutta se tuo mukavaa realistisuutta Ginin hahmoon.

Ginillä on kuitenkin tapana alkaa sooloilemaan ja liittymään taisteluihin jotka eivät hänelle kuulu. Onko tämä vain halua auttaa kaikkia ja suojella kavereita, mutta tämä on luonteenpiirre jonka Ginin tuleva poika tulee, valitettavasti, perimään. Kun Ginistä tulee ryhmänjohtaja, hän rauhoittuu hieman, mutta ylenpalttinen rohkeus ja oikeudentaju jatkuvat aina Weediin ja Orioniin asti.

Gin on hieman vaikealukuinen hahmo. Tällä tuntuu aina olevan sama ilme, eikä tämä osoita tunteitaan kovinkaan usein. Johtuuko tämä soturin kunniasta vai mistä, mutta Gin on vasta pentu, joten jonkinlaiset tunteenpurkaukset lienevät sallittuja.

Gin on shounen.sarjan päähenkilö. Rohkea, lojaali, kokematon mutta kaikessa aina onnistuva, synnynnäinen johtaja. Ginin ainoa "huono" luonteenpiirre on tämän välillä esiin tuleva äkkipikaisuus. Suoraan sanottuna hieman tylsä hahmo. Mutta sentään siedettävä päähahmo kun vertaa tuleviin...

Ben

Ben on se pakollinen isällinen johtaja-hahmo jota kaikki muut kunnioittavat. Ben on kyllä kelpo uros, rakastava puoliso ja isä, ja hyväntahtoinen johtaja joka ei halua vuodattaa verta turhaan, mutta ei myöskään jätä kavereita pulaan. Huomasin tykkääväni Benistä nyt enemmän kuin lapsuudessani, mutta vieläkin hahmon uskomaton taito selvitä kaikesta tappavasta menee vähän yli. Ben jää kiven alle, menettää näkönsä, putoaa kuiluun, saa Akakabuton kynnet päähänsä, ja lukemattomia muita ruhjeita ja vammoja, mutta elää silti vaikka kuinka vanhaksi! Noh, jos sarjassa on koiran pään irrottava salainen tekniikka niin kait Beninkin ihmeselviytymiset hyväksyttänee. Hyvä tyyppi!

Cross

Sarjan tähänastinen ainoa naaras-hahmo. Hopsussa ei ole Takahashi vielä päästänyt sovinisti-tunteitaan esiin tekemällä kaikista nartuista turhia itkupillejä. Cross on tunteikas, kyllä, mutta se ei tee tästä pahempaa taistelijaa! Toki pennut saatuaan Cross jää aika lailla taka-alalle, mutta tällöin se on ymmärrettävää. Mutta Cross on niin kova muija että ui meren yli Hokkaidoon raskaana, ja synnyttää silti täysin terveitä pentuja! Cross on kaikista Ginga-nartuista kovin, mikä on vähän sääli kun katsoo kohti tulevaisuutta...

Smith

Naistennaurattaja Smith on itseasiassa aika traaginen hahmo. Crossiin silmänsä iskenyt uros ei ole ehkä yhtä rohkea kuin muut, mutta on silti valmis kaatumaan toveriensa puolesta. On aika karua kun ajattelee että Smithillä on tunteita Crossia kohtaan, ja että tämä on iskuryhmässä (alkuperäisessä suomennoksessa itsemurharyhmä), lieneekö yksin jääminen kolhinut niin pahasti muuten iloista Smithiä että tämä päättää kaatua taistellen. Mene ja tiedä. Surullisimmathan meistä hymyilevät eniten... Noh, teoriat sikseen. Smith on mukava lisä päähenkilökaartiin. Hauskuutta ei hahmossa kauheasti ole, mutta se että kaikki soturit eivät ole läpeensä rohkeita on ihan mukavaa vaihtelua. Myös Smithin ja Ginin ystävyys sarjan alussa on mukavaa seurattavaa, mutta jää hieman taka-alalle loppua kohti.

Kain hornanhurtat, eli Tiikeriveljekset

Akatora on aina ollut suosikkini Ginga-hahmoista, oikeastaan vain ulkonäkönsä vuoksi. Chuutora jää aika vaisuksi veljiinsä nähden, kun Kurotorastakin tulee yksi Kahdeksasta soturista, ja tämä esiintyy vielä Last Warissakin! Kain hurtat ovat rääväsuisia ja kovapäisiä, mutta muuten ne eivät paljoa tarinaan tuo, mikä on sääli. Mielenkiintoinen ulkonäkö ja veljessuhteet olisivat tuoneet tarinaan paljonkin jos niitä olisi osattu hyödyntää.

Benizakurasta, Rikistä, Hyenasta ja Sniperistä puhuinkin jo tarinan kohdalla.

Sudet

Kuten sanottu, susia on liikaa. Kaikkien nimet ja naamat eivät edes jääneet mieleen. Kaikista muistettavimmat kuolevat tai jäävät taka-alalle. Susien luonteet ovat liian samanlaisia, joko ne ovat läpeensä pahoja, tai uskomattoman lojaaleja. Tämänkin takia koko saaga jää vajaaksi, kun ei muista edes päähahmosusien nimiä. Joku Reima sielä oli, ja ööh, Gaia oli kait se pääpahis... Fuuga oli jonkun nimi... Mutta muut jäävätkin mieleen pelkkinä harhakuvina.

Tosin Pink Dragonin lisäksi mieleenpainuvin nimi on ehdottomasti Red Bull.

Loppusanat

Vaikka kritisoinkin tässä aika vakaasti miltei kaikkia aspekteja, on Ginga Nagareboshi Gin ihan lukemisen arvoinen tarina. Kyseessä on kuitenkin ainutlaatuisen manga-sarja aloitusosa. Mutta jo tässä näkee joitain asioita jotka tulevat jatkumaan muissakin Takahashin sarjoissa: paikoillaan junnaava tarina, liian nopeasti kerrottu tarina, liikaa hahmoja liian nopeasti, ylenpalttiset hahmot ja pikkujuonien unohtelu. Mutta taide on silti mukavaa katsottavaa, ja toiminta mukaansatempaavaa. Vasta lukemisen jälkeen jää miettimään että mitähän hittoa tuli äsken luettua?

Oliko Hopeanuoli siis niin hyvä kun luulin? Noh, kun vertaa tuleviin sarjoihin, ei se sysipaha ollut. Joitain asioita muuttamalla se olisi ollut jopa loistava. Mutta ehkäpä jonain päivänä joku uskaltaa kirjoittaa ja piirtää Hopeanuolen uudelleen, korjaten kaiken. Parhainta Hopeanuolessa on ehdottomasti siitä tuotettu anime ja sen ympärille tullut lukijakunta.

Mutta tässä vaiheessa voisin lausua nämä sanat, öhöm.

Anime oli parempi.

- Taibu

[ruskakatariina-blog]

SOMEKOHUT

Asiakkailla on vahva vaikutusvalta nykypäivän yritysten toimintaan: voidaan jättää palautetta eri muodoissa NPS-mittareihin, sähköpostitse ja usein vierailun jälkeen kilahtaa postiin myös arviointipyyntö. Kuitenkin uusin näistä tavoista vaikuttaa on sosiaalinen media. Asiakkailla on usein itsellään somealustat ja osalla suuri määrä seuraajia. Näille alustoille julkaistut mielipiteet ja näkemykset yrityksistä voivat levitä kuin kuulovalkea.

 Yritykset voivat saada somesta paljon hyötyä ja markkinointiakin suunnataan jatkuvasti enemmän sosiaaliseen mediaan. Kuitenkaan yritykset eivät voi vaikuttaa siihen, mitä jokin yksilö haluaa julkaista. Usein somekohu syntyy yrityksen negatiivisena koetun toiminnan seurauksena, kun siitä julkaistaan jotain omalle somealustalle ja sen tavoittaessa tarpeeksi lukijoita. Usein räväkkä, epäeettinen tai jollain tapaa normaalista poikkeava brändäys, mainostus tai yrityksen toimintatapa voivat nostattaa somekohun.

 Esimerkkinä mieleeni nousee sinimusta vai kultavalkoinen mekko, joka oli mielestäni huvittava ja kohtuullisen harmiton somekohu. Se ei varsinaisesti vaikuttanut mihinkään yritykseen vaan ihmiset olivat hämmentyineitä siitä miten saman mekon eri ihmiset pystyivät näkemään eri värisenä. Toisena erimerkinä koko kurssillemme tuttu Restis-sovelluksen aikaansaama kohu epäeettisen markkinoinnin takia. Kyseisessä somemainoksessa mainostettiin restis-sovellusta syömällä suruun Matti Nykäsen kuoleman takia. Kuulijakunta otti tämän raskaasti ja oli sitä mieltä, ettei ole oikein ratsastaa suomalaisen legendan kuolemalla. Tästä syntyikin iso kohu ja kolaus restis-sovelluksen maineelle.

 Yrityksillä on kuitenkin mahdollisuus estää haitallisten somekohujen syntyä. Ensimmäinen askel siihen on, että yrityksen arvot ovat järkevät ja yleistäen pohjoismaalaisten arvostuksessa. Toisena tärkeä osa on yrityksen ulosanti, se olisi tärkeä tarkistaa ja miettiä voiko siihen liittyä jotain negatiivista mikä voisi saada kuulijakunnalta huonon vastaanoton. Kolmantena osana yrityksen läpinäkyvyys ja toimiminen niinsanotusti omana itsenään, eikä muilta kopiointi. Sanoisin, että nämä kolme osa-aluetta täyttävillä yrityksillä on jo vahva tilanne somekohujen välttämiseen. Kuitenkin jos joskus somekohu pääsee yllättämään, olisi hyvä siihen olla toimintasuunnitelma.

 Haluaisin myös kyseenalaistaa sen, että tarkoittaako somekohu aina negattivista mainetta yritykselle? Ehkä joskus jokin haastava tilanne josta on noussut kohu ja siitä on opittu, sekä noustu sen yläpuolelle onkin saanut kuulijat yrityksen puolelle. Näin olisi mahdollista että kohuista voisi seurata joskus jopa hyvää.

Lähteet

https://www.dagmar.fi/sosiaalinen-media/mista-on-somekohut-tehty-miten-somekohu-syntyy-ja-miten-siita-voi-selvita/

https://www.mtvuutiset.fi/makuja/artikkeli/muistatko-viela-viela-nama-kohut-sosiaalinen-media-voi-vieda-ravintolan-maineen/5796320

kuva

[sannalep-blog]

4. Digitalisaatio palvelualoilla

Digitalisaation myötä yritysten on ollut väistämätöntä ottaa uudet tekniikat haltuunsa maksimoidakseen liikevaihdon ja jatkuvan kassavirran. Yksi suurimpia muutoksia on varmasti ollut korttimaksun yleistyminen ja samanaikainen käteismaksun huomattava vähentyminen. Itse kaupan kassalla yli vuoden päivät työskennelleenä tämän muutoksen ehdottomasti huomasi.

Nykyään käteismaksu ainoana maksutapana saattaa tuottaa harmaita hiuksia, koska olemme jo niin tottuneita lähes kaikkialla käyvään korttimaksuun. Lähivuosina yhä suurempaan rooliin on noussut myös lähimaksu ja muut maksupäätteeseen käyvät sovellukset kuten ApplePay sekä MobilePay. Ajan tasalla oleva palveluyritys onkin ottanut huomioon muuttuvan maksukäyttäytymisen ja hankkinut sopivat laitteet ja asennukset maksimoidakseen asiakkaiden tyytyväisyyden.Hyvä esimerkki digitalisaation muutoksien mukana pysyneestä yrityksestä on Nordea, joka on tarjonnut asiakkailleen muun muassa kattavan mobiilipankin sekä puhelimen maksukortiksi muuttavan Nordea Wallet -sovelluksen.

Uusien laitteiden, sovellusten ja datatietojen hyödyn maksimoimisen myötä palveluyritysten työntekijärakenteessa on it-taitoisten rooli kasvanut. Toimivat ja selkeät nettisivut saattavat olla nykyään asiakkaan näkökulmasta kulmakivi tietyn yrityksen valitsemiseen, jos esimerkiksi vaihtoehtoisen yrityksen nettisivuilta puuttuu oleellisia tietoja, kuten osoite tai puhelinnumero tai jos ne eivät ole helposti löydettävissä. Sama koskee myös mahdollisia sovelluksia, jos esimerkiksi rekisteröityminen on tehty liian hankalaksi. Vaikka muun muassa nettisivut tuovatkin uuden menoerän, ne ovat merkittävä investointi nykypäivänä, johon kannattaakin panostaa.

Digitalisaatio on tuonut mukanaan myös sosiaalisen median, joka omalta osaltaan auttaa, mutta myös vaarantaa yritysten liiketoimintaa. Ennen esimerkiksi jonkin palvelun varaamista on hyvin tavanomaista, että asiakas etsii arvosteluja tai kokemuksia kyseisestä firmasta. Löydettyjä kommentteja ja arvioita ei kuitenkaan saisi pitää täytenä totuutena, sillä yritysten on mahdollista poistaa tai piilottaa kommentteja sivuiltaan kuten Facebookista tai Timma-sivuilta. Tämä menee kuitenkin myös toisin päin, sillä otsikoihin on noussut tilanteita, joissa suuria seuraajamääriä omistavat henkilöt ovat kenties väärinymmärryksen tai kommunikointiongelman takia lynkanneet yritystä vaikkapa Instagram-tileillään. Vaikka tilanne selviäisi myöhemmin ja tapahtunutta pahoiteltaisiin, voi monelle silti jäädä firma mieleen negatiivisessa sävyssä. Sama pätee myös mainosmokiin tai vastaaviin, jotka saattavat elää mielissä pitkään. Näin kävi esimerkiksi Restelin Restis-sovellukselle, joka mainosti tarjouksiaan Matti Nykäsen kuoleman siivellä.

Kaiken kaikkiaan digitalisaatio on tuonut yritysten ulottuville valtaavasti uusia mahdollisuuksia, jotka pitäisi ottaa hyötykäyttöön monipuolisesti, jotta niistä saadaan kaikki irti. Tähän sisältyy esimerkiksi asiakastyytyväisyyden ja -palautteen seuranta, josta yritykset saisivat paljon kallisarvoista tietoa, jos dataa vain osataan lukea ja tulkita oikein. Kanta-asiakkaita saadaan kuuntelemalla asiakkaita ja personoimalla palveluita tai sisältöä juuri heidän toiveidensa mukaan. Liiketoimintaa pystytään palautteiden ja kokemuksien perusteella kehittämään ja optimoimaan parhaimmalle mahdolliselle tasolle.

    Lähteet:

https://www.palta.fi/download/6552/

https://blog.kauppalehti.fi/maksamisen-hiljainen-vallankumous/kulutus-ja-maksutapojen-kirjo-kasvoivat-paljastaa-pohjoismainen-maksuraporttimme

https://www.is.fi/taloussanomat/art-2000005989218.html

[olemattomanaolo]

Elegia (1/?)

Hahmot/paritukset: Lehto/Riitaoja, muita hahmoja vaihtelevassa määrin

Genre: draama, angst, fix-it, hurt/comfort, sodan jälkeen AU

Sanamäärä: n. 4300

Disclaimer: Hahmot ja alkuperäinen tarina Väinö Linnan. Rahaa en tästä saa. 

Varoitukset: Loukkaantumisen kuvailua. 

Summary: Sotasairaalan osasto, jolla Riitaoja viettää kaksi kuukautta ja neljätoista päivää on kirkkaan valkoiseksi maalattu päätyhuone täynnä epämukavia sänkyjä, joissa noin kaksi tusinaa muuta haavoittunutta makaa hiljaisina päivästä toiseen. He ovat niitä onnekkaampia tapauksia, niitä joiden vammat ovat joko alun alkaen olleet lieviä tai jotka ovat jo parantuneet tarpeeksi kuntoutuksen aloittamista varten.

A/N: Tämän piti alun perin olla vain sellainen fluffyinen häpeämätön wish fulfillment -oneshotti jossa nämä elää onnellisina yhdessä elämänsä loppuun asti the end, mutta muuttuikin jossain vaiheessa täydeksi fix-it AU:ksi jossa Lehto ja Riitaoja vain haavoittuvat ja palaavat rintamalle. Kiitokset @suohonsotkija lle, joka on jaksanut kuunnella tuskailuani tämän kirjoittamisen kanssa. 

1940

Eräänä poutaisena pakkaspäivänä sodan loppupuolella käveli kylän pastori heidän pihaansa kuin tyhjästä ilmaantuen, musta kuoleman korppi jonka tulon varalta he olivat pala kurkussa pitäneet tietä silmällä aina siitä asti kun isä oli rintamalle lähtenyt. Riitaoja tuijotti lumessa astelevaa pastoria kykenemättä liikkumaan, ilmoittamaan tämän tulosta äidilleen tai siskoilleen. Hän jäi seisomaan paikoilleen jähmettyneenä siihen asti kun hänen äitinsä oli avannut ulko-oven kolmen lyhyen koputuksen jälkeen. Matala puheensorina kantautui hänen korviinsa eteisestä, pastorin ääni oli tasainen eikä Riitaoja voinut päätellä siitä mitään. Sitten äiti sanoi jotain samanlaisella, hiljaisen tyynellä äänellä ja kului hetki ilman puhetta, kunnes pastori lausui vielä lyhyesti jonkin tervehdykseltä kuulostavan ja sitten ulko-ovi suljettiin. Riitaoja säpsähti liikkeelle ja ryntäsi eteiseen, jossa hänen äitinsä seisoi keskellä punaista räsymattoa kädet nostettuna rintansa eteen. Hän hieroskeli sormiaan nykivin liikkein ja itkun purskahdukset saivat hänen yläruumiinsa vavahtelemaan.

Isä oli haavoittunut. Kranaatin sirpaleiden osumista olivat hänen molemmat jalkansa silpoutuneet niin pahoin, ettei niistä oltu saatu pelastettua kuin toinen. Nyt hän makasi sotasairaalassa amputoituna, eikä hänen selviämisestään ollut täysiä takuita, komplikaatioiden mahdollisuus oli vielä olemassa, niin pastori oli sanonut, mutta elossa isä silti oli.

1941

Sotasairaalan osasto, jolla Riitaoja viettää kaksi kuukautta ja neljätoista päivää on kirkkaan valkoiseksi maalattu päätyhuone täynnä epämukavia sänkyjä, joissa noin kaksi tusinaa muuta haavoittunutta makaa hiljaisina päivästä toiseen. He ovat niitä onnekkaampia tapauksia, niitä joiden vammat ovat joko alun alkaen olleet lieviä tai jotka ovat jo parantuneet tarpeeksi kuntoutuksen aloittamista varten. Muilta osastoilta kantautuvat epäinhimilliset tuskanhuudot ja vaimea itku muistuttavat heitä alinomaa miten paljon huonommin asiat voisivat olla, mutta varsinaiseen helpottuneeseen iloon tai toiveikkuuteen ei heidän sameissa mielissään ole kykyä taittua.

Enimmäkseen miehet pysyttelevät hiljaa, he ovat tarpeeksi hyväkuntoisia esittääkseen kipulääketoiveensa ja vastauksensa lääkärin kysymyksiin tavallisella puheäänellä, ja vain harvoin jotkut heistä vaihtavat muutaman sanan keskenään. Heitä on kehotettu keskustelemaan toistensa kanssa jonkun rivakka-askelisen nuoren lääkärin toimesta, jonka hyväntahtoisuus kuitenkaan ei riittänyt ymmärtämään ettei heillä ollut mitään mistä puhua. Eivät he toisiaan tunteneet, olivatpahan vain päätyneet sattumanvaraisesti samaan joukkoon muiden viallisten kanssa. Mennyt oli heillä kaikilla samankaltainen eivätkä he halunneet kertaalleen jo selviämäänsä alkaa sen kummemmin miettimään, tapahtumien suunnan hiuskarvanvaraisuus pälkähti muutoinkin aina silloin tällöin heidän mieliinsä herättäen kauhukuvia vaihtoehtoisista lopputuloksista, joten turhaan vatvomiseen he eivät käyttäneet aikaa.

Ensimmäisistä päivistään sairaalassa Riitaojalla ei ole muistikuvia. Kun hän sulkee silmänsä ja yrittää muistaa, on vain yönmusta metsä jonka jokaisessa suunnassa oli kuolema tuntunut olevan häntä vastassa, se silmitön kauhu joka häntä oli ajanut pakenemaan vailla selkeää suuntaa, luotien ilkeä siuhahtelu hänen ympärillään ja muiden etäiset huudot hänen peräänsä. Lehdon parahdus tämän kaatuessa maahan oli suoralta kädeltä saanut hänet pois raiteiltaan, sillä jos tuo mitään kavahtamaton ja kuolemattomuutta huokuva mieskin oli kaatunut ei heillä ollut mitään toivoa.

Sitten oli hänen edessään ollut ladon tarjoama suoja, näennäisenä jos ei muuten, kunnes hän oli lähtenyt hiipimään polkua pitkin. Lehdon pimeydestä kantautunut tuskanhuuto oli saanut vihollisen avaamaan tulen uudestaan, ja Riitaoja oli heittäytynyt maahan suojaan. Pelostaan huolimatta hän oli yrittänyt perääntyä, sillä ei hänellä muutakaan vaihtoehtoa ollut, ennen kuin hänen vasempaan olkaansa kohdistunut isku kaatoi hänet aluskasvillisuuden sekaan.

Siihen hän herää öisin. Tosin unessa hän ei pääse ryömimään piiloon sokeasti itseään eteenpäin repien, vaan putoaa pimeyteen, jossa konekiväärin hellittämätön papatus ja tykkien kumina voimistuvat hänen korvissaan yhä enemmän ja enemmän kunnes hän ei kuule enää mitään muuta kuin vinkunaa ja jonkun selkäpiitä karmaisevan huudon ympärillään. Sitten hän havahtuu todellisuuteen, sellaiseen jossa hän makaa kylmänhikisenä lakanoihin sotkeutuneena henkeä haukkoen, pimeän huoneen ilma viileänä vasten hänen kasvojaan, jotka hetkeä aikaisemmin olivat painautuneet vasten vesisateen kastelemaa metsämätästä. Hän ampaisee istualleen, sillä niin on helpompi tuntea itsensä kokonaiseksi, ei niin avuttomaksi kuin maatessaan selällään. Olkapää on tulessa, pyjaman hihan kosketus tuntuu hapolta, jota joku kaataa avoimeen haavaan hänen ihossaan. Hänen silmänsä etsivät lähimmässä vuoteessa nukkuvan hahmon profiilin ja jäävät tuijottamaan sitä, mies hengittää tasaisesti, tiedottomana, rauhallisena, ja Riitaoja tekee parhaansa pystyäkseen samaan, puristaen oikeaa reittään niin että kynnet painautuvat ihoon. Vähitellen, kun Riitaoja tiedostamattaan heijaa itseään edestakaisin  sänkynsä reunalla, sormet housunkangasta nypläten, hänen mielensä reunamat alkavat tyyntyä pehmeän ajatuksettomuuden rauhan ottaessa vallan, ja lopulta rikki raastetun kudoksen tykytys vaimenee.

Tietämättä itsekään miten oli siihen kyennyt, Riitaoja oli ryömittyään metsässä ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen haparoinut itsensä pystyyn ja kuin irtautuneena omasta ruumiistaan onnekseen tajunnut palanneensa samaa reittiä takaisin mistä he olivat tulleetkin. Helpotuksen aiheuttama tunneryöppy oli jotenkin palauttanut hänet itseensä, aistien terävöityessä takaisin adrenaliinin tarjoamasta puudutuksesta ja Riitaoja oli romahtanut polvilleen sokaisevan kivun vyöryessä hänen ylitseen. Etäisesti hän muisti kuulleensa Lehdon äänen, mikä merkitsi sitä että tämä oli vielä elossa, ja ajatus herätti Riitaojassa vierasta, melkein hysteeristä iloa, jonka vain kuolemaa lähellä käyminen sai ihmisessä aikaan.

Hän ei tiennyt kuinka kauas toiset jo olivat ehtineet, mutta silti hän oli huudellut heidän nimiään eteenpäin kompuroidessaan, ääni hengästyksestä ja hervottomasta itkusta katkeillen. Sitten hän oli jostain edestään päin kuullut oman nimensä Vanhalan kuiskaten huutamana. Hän muisti sopertaneensa hengästyksensä ja itkun nyyhkäysten seasta että oli kuullut Lehdon äänen vielä hetki sitten, hänet pitäisi hakea pois, ei häntä voinut jättää yksin metsään, jonkun täytyi auttaa häntä. Vanhala oli muiden kanssa käymänsä lyhyen keskustelun jälkeen lähtenyt taluttamaan Riitaojaa kohti muun komppanian olinpaikkaa, ja kun hänet loppujen lopuksi oli saatu kuljetettua JSP:lle, oli hän sen verran vahvan sumuisessa, lähes ympäristöstään irrallisessa tilassa saamansa morfiinin ansiosta, ettei hänellä ollut hajuakaan olivatko toiset saaneet Lehdon pois metsästä. Tämä unenomainen lääketokkura takasi sen, että hänen kipunsa lievenivät sen verran, että ne tuntuivat tulevan kuin seinän takaa, mutta myös sen, että vielä sotasairaalaan kuljetuksen jälkeenkin hän ei oikeastaan ollut kärryillä mistään, mitä tai ketä hänen lähellään oli.

Rukouksen tapaista mielessään toistellen hän oli toivonut vammojensa kuin ihmeen kaupalla olevan tarpeeksi vakavia, jotta hänen ei olisi tarvinnut palata, vaikka tosiasiassa tiesikin ettei yksinkertaisen olkapääosuman takia ketään kotiin vapautettu. Kipuja lukuun ottamatta hän on kuulemma parantumassa oppikirjan mukaisesti, luodin repimä lihas on alkanut kasvattaa arpikudosta suojakseen eivätkä luotien murtamat kylki- ja solisluu edellytä kolmea kuukautta pidempää toipilasaikaa. Riitaoja on nyökytellyt lääkärin sanoille kohteliaasti, sillä eivät diagnoosia koskevat vastalauseet häntä onnekkaalta kohtaloltaan olisi pelastaneet.

Ruustinnan kirje saapuu perille kun Riitaoja on maannut sairaalavuoteessaan kolmatta viikkoa. Se ei ulkomuotonsa puolesta poikkea niistä toisista kirjeistä, joita hänen siskonsa ovat hänelle lähettäneet, ja hän tarttuukin kuoreen innokkaasti, kunnes lukee lähettäjän nimen sen takaa. Hän empii kirjeen avaamista, pitelee sitä hermostuksesta vapisevissa käsissään ja yrittää keksiä jonkin toisen syyn sille, miksi ruustinna olisi hänelle kirjoittanut, minkä tahansa muun paitsi sen, mitä hän arveli tämän haluavan sanoa.

Muutama kuukausi ennen Riitaojan kahdettakymmenettä syntymäpäivää heidän kylänsä seurakunta oli saanut uuden rovastin. Tämä seikka ei sinällään olisi ollut hänen elämässään mitenkään merkityksellinen – sillä ei Riitaoja kirkossa käymisestä ollut koskaan sen kummemmin välittänyt – ellei rovastin muuttokuorman mukana olisi saapunut myös tämän vaimo ja heidän poikansa, joka sattui olemaan Riitaojan kanssa samaa ikäluokkaa.

Kylällä oli heti perheen saavuttua alkanut kiivas supina heidän aikaisemmasta elämästään, rovastin entisestä virkapaikasta, siitä oliko hänen vaimonsa nyrpeä ilme muuttumaton ominaisuus naisessa, ja niin edelleen, sentapaista mistä ihmiset toisistaan tavallisestikin tapasivat juoruta. Mutta eniten spekulaation kohteena oli jonkun selville saama tieto siitä, että heidän poikansa oli äkillisesti jättänyt kesken käymänsä oppikoulun viimeisen luokan, noin vain, ilman syytä, sanoi asian esille kaivanut naapurinrouva Riitaojan äidille kyläkaupan jonossa.

Sitten oli koittanut se sunnuntai, jolloin rovasti oli pitänyt ensimmäisen saarnansa, ja jolloin Riitaoja oli ensimmäistä kertaa nähnyt tuon tummatukkaisen, kulmiensa alta välinpitämättömän näköisenä seurakuntaa vilkuilevan pojan. Riitaoja ei saanut pidettyä katsettaan poissa tästä, jokin pojassa sai hänet pakonomaisesti tarkastelemaan tämän siististi kammattuja hiuksia, voimakaslinjaista nenää, leukaa, joka oli samanaikaisesti puhdaspiirteisen herkkä, mutta myös miehekäs, ja suuta, joka oli häivähdyksen verran ylimielisyyttä huokuen puristunut suppuun. Kesken Riitaojan avoimen tuijotuksen poika oli siirtänyt katseensa häneen, ja huomattuaan Riitaojan säikähdyksen hän oli hymyillyt toisella suupielellään ja vain tuijottanut takaisin. Riitaoja oli katsonut pois, posket kuumottaen, ja yrittänyt keskittyä rovastin yksitoikkoiseen puheeseen, mutta aina välillä poikaa uudelleen vilkaistuaan hän näki että myös tämä katseli edelleen häntä.  

Jumalanpalveluksen päätyttyä rovasti perheineen oli jäänyt yksitellen tervehtimään paikalle jääneitä, joiden joukossa myös Riitaoja vanhempineen odotti vuoroaan. Käteltyään rovastia sekä tämän vaimoa ja vaihdettuaan näiden kanssa tavanomaiset kohteliaisuudet, Riitaoja siirtyi sydän läpättäen tarttumaan pojan ojennettuun käteen. Tämä katsoi häntä suoraan silmiin, niin tiiviisti että Riitaoja oli varma tämän näkevän hänen ajatuksiinsa, ja pelkkä mielikuva siitä nostatti hänessä merkillisen kauhunsekaisen innokkuuden.

Viikkoa myöhemmin Fredrik – se hänen nimensä oli– oli kertonut Riitaojalle vihaavansa vanhempiaan heidän kävellessään yhdessä Riitaojien peltotilkun vierustaa, kauemmas talosta jossa heidän äitinsä juttelivat paraikaa. Fredrik ei sietänyt äitinsä teatraalista tapaa pitää itseään laupiaana samarialaisena huonompiosaisille seurakuntalaisille, joten keittiönpöydästä noustessaan hän oli katsonut Riitaojaa kuin pyytäen tätä seuraamaan häntä ulos.

Riitaoja ei ollut juuri puhunut, kuunnellut vain Fredrikiä tämän poltellessa taskustaan kaivamaansa tupakkaa, ja katsellut tämän sivuprofiilia heidän nojaillessaan aitan seinään. Sitten Fredrik oli kääntynyt häntä kohti, sanonut jotakin vanhemmistaan ja siitä, miten heidän yrityksensä kontrolloida häntä eivät tulisi onnistumaan, sillä hän ei pitänyt siitä että ihmiset luulivat tietävänsä hänen asiansa häntä itseään paremmin. Riitaoja oli nyökännyt, ei hän oikein ollut kuunnellut mitä Fredrik puhui, sillä tämä seisoi nyt hänen edessään niin lähellä, että Riitaoja olisi voinut laskea auringon nostattamien hentojen pisamien määrän tämän poskilta. Fredrik oli sanonut luulevansa että Riitaoja tiesi mitä hän tarkoitti, tiesi miltä tuntui kun ei saanut olla oma itsensä, eikö niin, ja Riitaoja oli taas nyökännyt, vaikkei ollut ihan varma mistä he edes puhuivat, mutta Fredrik oli hymyillyt hänelle vinosti, nojautunut vielä lähemmäksi, Riitaojan sydämen pamppaillessa sekapäisenä, ja suudellut häntä pehmeästi, käsi Riitaojan poskella.

Riitaoja ravistaa niskaansa kuumottavat muistikuvat pois mielestään. Lopulta hän repii toimivalla kädellään kuoren auki, vaikka hänen keuhkonsa tuntuvat puristuvan kasaan, ja lukiessaan hänen aavistuksensa varmistuu oikeaksi. Kirjesensuurin takia ruustinna välttää viittaamasta suoraan siihen, minkä takia Riitaoja tietää hänen kirjoittavan. Tämä tyytyy vain moittimaan hänen hallitsematonta pelkuruuttaan, jonka esille tuominen hänen kirjoittamissaan kirjeissä saa hänen sisaressaankin nostatettua lamauttavan kauhuntunteen.

Hänen ihoaan kihelmöi se sama häpeä jonka kourissa hän oli ennen alokasleirille lähtöään ollut lähes yötä päivää. Epätietoisuus siitä, mitä hänelle tulisi tapahtumaan oli roikkunut hänen yllään kuin millä hetkellä tahansa alaspäin heilahtava teloittajan kirves. Hän oli pelännyt ruustinnan ilmestyvän hänen kotinsa ovelle ja kertovan hänen vanhemmilleen mitä heidän poikansa oli tehnyt. Tosin silloin tämän olisi pitänyt myös kertoa kenen seurasta oli Riitaojan ylipäätään yllättänyt, eikä hartaana uskonnollisena naisena itseään pitävä ruustinna olisi sellaista tietoa omasta pojastaan päästänyt koskaan julkisuuteen. Riitaoja arveli sen olleen ainoa asia, joka oli estänyt ruustinnaa ilmoittamasta hänestä myöskään viranomaisille. Sen sijaan tämä oli pitänyt tietonsa itsellään, saaden näin yliotteen tilanteessa, jossa Riitaoja oli täysin voimaton puolustautuakseen. Hän oli varma että tarpeen tullen ruustinna olisi saanut poikansa todistamaan niin, että Riitaoja olisi maalautunut yksin syylliseksi tapahtuneeseen, että hän olisi ollut se joka oli käyttänyt hyväkseen viatonta pastorin poikaa.

Nyt vaikutti siltä, että ruustinna olikin päättänyt ottaa henkilökohtaiseksi asiakseen Riitaojan ohjaamisen oikealle polulle. Se tosin vaikutti Riitaojasta järjettömältä ottaen huomioon ettei tämä ollut ollut missään tekemisissä hänen kanssaan sen jälkeen kun oli yllättänyt heidät silloin ladon takaa ja raahannut poikansa kovakouraisesti pois paikalta.

Hän tunkee kirjeen patjansa alle nopeasti, pois käsistään, sillä se tuntuu huutavan hänen syyllisyyttään kaikkien kuultavaksi. Vaikka hän aavistikin ettei kirje tulisi jäämään viimeiseksi, hän halusi vain unohtaa koko naisen olemassaolon, muistutuksen jälleen yhdestä epäonnistumisestaan, josta hänen tulisi kärsiä seuraamukset.

Lehtoa sen sijaan hän ei voi olla ajattelematta. Vellottuaan leikkausten ja lääkehoidon rytmittämien hirvittävien kipujen kourissa ensimmäiset viikkonsa, vailla kunnollista todellisuudentajua, hän on alkanut vihdoin tuntea pahimman olevan ohi. Se tarkoittaa myös sitä, että hän on tarpeeksi tolkuissaan muistaakseen Lehdon karmaisevan tuskanhuudon jostakin metsän pimeyden keskeltä, ja sen, miten hän oli vain juossut paikalta kun tämä oli alunperin saanut osuman ja kaatunut polulle. Ei hänen mielessään ollut käynyt hetkeäkään että Lehto olisi ollut hengissä, hän oli ollut liian peloissaan siihen.

Silti hän ei voi olla tuntematta syyllisyyttä siitä, ettei ollut jäänyt toisten kanssa edes varmistamaan oliko tämä jäänyt henkiin, kitumaan yksinään vihollisen tulituksen keskelle. Riitaojan vatsaa vääntää ajatus Lehdosta kärsimässä samanlaisia tuskia kuin hänkin, mutta kykenemättä liikkumaan, etsimään suojaa, täysin avuttomana ja peloissaan, sillä oli kai Lehdonkin täytynyt pelkoa tuntea, ei hän niin epäinhimillinen voinut olla.

Kun leikkaushaava on alkanut umpeutua tarpeeksi, ja koska hänen siteensä eivät vaadi enää jatkuvaa vaihtamista, Riitaojan annetaan enimmäkseen olla omissa oloissaan, eivätkä hoitajat estele häntä kuljeskelemasta käytävillä. Jatkuva vuoteessa makaaminen saa hänet levottomaksi, joten päämäärätön kävely tuntuu hänestä vapauttavalta sen jälkeen kun hän on pitkään maannut avuttomana muiden hoidettavana.

Päivisin hän tarkkailee muita potilaita, joko omasta sängystään tai myöhemmin kävellessään hitaasti pitkin käytäviä ylläpitääkseen ruumiinkuntoaan, kuten heitä jotka siihen pystyvät on hoitajien toimesta kehotettu tekemään. Paareilla makaavia, hiljaa nyyhkyttäviä nuorukaisia joiden puuttuvia raajoja peittävät veriset siteet nähdessään Riitaojan kurkkua kuristaa. Joku, jonka silmien paikalla on nyt vain valkoinen puuvillakääre kulkee usein samalla käytävällä seinää pitkin hitaasti kädellään tunnustellen. Törmätessään kevyesti penkillä istuvaan Riitaojaan hän hätkähtää ja pahoittelee hiljaa. Riitaoja yrittää hymyillä hänelle vaikkei mies sitä näekään, ja sanoo ääni typerästi vingahtaen ettei se haittaa.  

Vaikka hän yrittää olla myöntämättä sitä itselleen, kiinnittämättä ajatukseen liikaa huomiota, hän ei voi olla etsimättä tuttuja kasvoja vastaankävelevien ja sängyissä makaavien miesten joukosta. Hän ei rohkene kysyä hoitajilta, tiesivätkö he löytyikö sairaalasta ketään Lehto-nimistä, samasta joukkueesta kuin hän, sillä hän ei halua olla vaivaksi, ja kaikki tuntuivat muutenkin olevan liian kiireisiä sellaiseen jutusteluun. Häntä estää tiedustelemasta asiasta myös se, ettei hän halunnut kuulla vahvistusta pelolleen, ettei Lehto ollut ollut yhtä onnekas kuin hän.

Hän tuntee syyllisyyttä siitä, että on jollain tavalla iloinen haavoittumisestaan, vaikka se ei kauan kestäkään, sillä hän tietää joutuvansa kuitenkin takaisin. Toisten kärsimyksen näkeminen muistuttaa häntä siitä, miten toisin kuin kaikki muut, hän ei ole tehnyt osuuttaan joukkueessaan, ja näiden muiden, hyvien sotilaiden vammat ovat ikään kuin suurempi, epäoikeudenmukaisempi rangaistus.

Riitaoja nousee penkiltä ja koska hän ei vielä halua palata sänkyynsä, hän kävelee omalle osastolleen vievässä käytävien risteyksessä toiseen suuntaan, kohti sairaalan osiota jossa hän ei vielä ollut käynyt. Käytävän molemmin puolin on kaksi suurta huonetta, joissa henkilökunnan määrästä ja yleisestä, kiireellisestä tunnelmasta päätellen hoidettiin akuutimpaa hoitoa vaativia potilaita. Riitaoja ei halua herättää huomiota hiiviskelyllään, joten toisen huoneen oven ohitse käveltyään hän on jo kääntymässä takaisinpäin, mutta sitten huoneesta kantautuu hoitajattaren hätäiseltä kuulostava ääni. Tämä yrittää komentaa jotakuta pysymään aloillaan, kieltää nousemasta vuoteesta, ja Riitaoja kiiruhtaa askeliaan vaivaantuneena, kunnes tottelematon potilaskin korottaa ääntään sen verran että Riitaoja kuulee kaiken selvästi ja pysähtyy kuin seinään.

“Näpit irti nyt, saatana, tai käy huonosti!”

Äänessä ei ole jälkeäkään siitä raastavasta tuskasta, josta metsässä kaikunut huuto oli kielinyt, vaan Lehto kuulostaa täysin omalta itseltään, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, niin että Riitaoja järkytyksestä ja helpotuksesta typertyneenä melkein ryntää sisälle huoneeseen.

Hänen ei tarvitse yrittää etsiä Lehtoa muiden joukosta, sillä hoitaja, jonka äänen hän oli kuullut, ilmestyy ovea lähinnä olevan sänkyrivistön päässä olevan vuoteen eteen vedetyn sermin takaa ja kutsuu luokseen lääkäriä. Tämä kiiruhtaakin siinä samassa Riitaojan ohitse ja kiskaisee sermin tieltään, paljastaen sen takaa Lehdon, joka makaa selällään kasvot irvessä huohottaen ja huitoo kauemmaksi hoitajaa, joka ojentelee käsiään neuvottomana.  

“Lopettakaahan temppuilunne, alikersantti Lehto. Hoitajatar vain noudattaa minun antamiani määräyksiä, ja niin tulisi teidänkin, mikäli välitätte omasta terveydestänne. Te ette yksinkertaisesti ole kykenevä nousemaan vielä vuoteesta,” lääkäri sanoo tiukasti, kädet arvovaltaisesti takin taskuissa.

Lehto ei näytä kuuntelevan tämän saarnaa, vaan pitelee tuskaisen näköisenä vatsaansa, edelleen kohottautuneena kyynärpäänsä varaan vaikka asento oli ilmeisen kivulias.

“Painu helvettiin,” hän sihahtaa hampaidensa välistä, mutta lysähtää selälleen uupuneena yrityksestään.

Lääkäri pudistaa päätään ja kehottaa hoitajaa jättämään Lehdon joksikin aikaa rauhaan, ehkäpä tämä tulisi järkiinsä kun luonnon kutsu kävisi liian kiirelliseksi tuollaiseen jääräpäisyyteen. Palatessaan lääkäri huomaa Riitaojan, joka on jäänyt seisomaan vähän matkan päähän, ja tiedustelee millä asialla hän kyseisellä osastolla oli, sillä eihän hän sinne kuulunut. Riitaoja menee hämilleen ja viittaa kohti Lehtoa, sopertaen epäselvästi tulleensa katsomaan tätä.

Vastaus näyttää riittävän lääkärille, joka vain kohottaa silmälasejaan ja nyökkää Riitaojalle.

“Ai, no, yrittäkäähän saada ystävänne tolkkuihinsa, henkilökunnaltamme on alkanut tuhlautua liikaa aikaa hänen kaitsemiseensa mikä on varsin epäoikeudenmukaista muita potilaita ajatellen.”

Suurin osa lauseesta jää Riitaojalta kuulematta, sillä lääkärin sanat kuullessaan Lehto on vihdoin huomannut hänen läsnäolonsa, ja jäänyt tuijottamaan häntä epäluuloisen tuimana, aivan kuin ei olisi varma että näki oikein.

Riitaoja kävelee empien hänen luokseen, pysähtyy sängyn jalkopäähän ja jää nyhertämään paitansa helmaa, kykenemättä katsomaan Lehtoa silmiin. Tämän koko keskivartalo on kääritty sideharsoon, mikä itsessäänkin kertoo vammojen mittavasta laajuudesta. Kuitenkin se, mikä saa Riitaojan ymmärtämään tilanteen vakavuuden on Lehdon liikkeiden voimattomuus, ja se, miten tämä näyttää edelleen kärsivän kovista kivuista. Pidellessään kylkeään Lehdon kasvoilla ei ollut ollut jälkeäkään tämän kovuudesta, itsetietoisesta valppaudesta, vaan kipu oli saanut tämän näyttämään pikemminkin hätääntyneeltä lapselta.

“No mitä sinä siinä teet?” Lehto lopulta tokaisee, mutta sanoissa ei ole ilkeyttä, pikemminkin tämä kuulostaa miltei epävarmalta.   

Ohikiitävän hetken ajan Riitaojan mielen valtaa suunnaton helpottuneisuus. Lehto ei siis tiennyt mitä metsässä oli tapahtunut sen jälkeen kun tähän oli osunut.

Riitaoja toivoo ettei Lehto odota hänen selostavan tapahtumia sen tarkemmin, joten vastaukseksi hän vain katsahtaa kohti vasenta, kääreiden ja kantositeen peittämää käsivarttaan.

“No kai mulla nyt on silmät päässä. Veikö se ryssä sulta kielenkin?” Lehto puuskahtaa.

“Ei vieny,” Riitaojan suupielet nykivät hymyä, vaikka tilanne ei huvita häntä lainkaan. Kuitenkin, koska hän on kuulevinaan Lehdon kysymyksessä jonkinlaisen sovittelevan sävyn, hän yrittää tavoitella samanlaista itseironista keveyttä tämän hyväksi, “kättä voan yritti.”

Lehto hymähtää, mutta kääntää sitten päänsä sivulle jotenkin oudon näköisensä, mikä saa Riitaojan äkkiä tietoiseksi omasta asemastaan ja siitä, ettei Lehto päässyt edes ylös omin avuin, saati sitten kävelemään, kuten hän. Riitaoja nielaisee vaivaantuneena. Varmasti viimeinen asia jonka Lehto halusi nähdä oli se, miten lievin seurauksin hän oli tulituksesta selvinnyt, pelkuri joka oli juossut karkuun ja jättänyt aseveljensä pulaan.

“M-minun pittää nyt mennä,” Riitaoja sanoo ja empii ennen kuin lisää, “voi hyvin, Lehto.”

Hän ei jää seuraamaan Lehdon reaktiota, vaan kävelee pois hieman liian rivakasti, niin että omalle osastolleen päästyään hänen olkapäässään jyskyttävä kipu saa hänet lähes huonovointiseksi.

Kuluu viikko, jonka aikana Riitaojan painajaiset palaavat joka yö toistuvaksi piinaksi, vielä todentuntuisempina kuin ne aikaisemmin olivat olleet. Nyt ne ovat kuitenkin muuttaneet muotoaan, sillä unessa hän ei enää ole yksin pimeyden keskellä, epätoivoisesti suojaa etsien, vaan sen sijaan hän näkee Lehdon. Tämä seisoo hänen edessään, näkemättä lähestyvää vaaraa, eikä kuule Riitaojan huutoja, ei osaa väistyä pois tieltä, kun jostakin Riitaojan vierestä kajahtaa aseen ääni, ja Lehto rojahtaa kuolleena maahan. Riitaoja ei voi liikkua, ei pääse auttamaan Lehtoa, vaikka unessa hän jostain syystä tietääkin tämän olevan kuollut. Sitten hän kuulee takaansa juoksuaskelia, joku saavuttaa häntä, ja hän tietää ettei hän voi paeta, sillä hänen jalkansa eivät liiku, ja konekiväärin ampuessa hän putoaa luotien voimasta maahan, johon törmätessään hän vihdoin herää henkeä haukkoen.

Painajaisen hälvetessä hän makaa valveilla tuijottaen hämärän huoneen kattoon, ja ainut asia joka näyttäytyy kirkkaana hänen mielessään, on ajatus siitä, että hänen on mentävä takaisin. Hänen on pakko, jos ei minkään muun takia, niin vain varmistaakseen että Lehto oli kunnossa, että tämä paranisi.

Aamun valjettua Riitaojasta tuntuu kuin hän ei olisi nukkunut lainkaan yöllä heräämisensä jälkeen. Hän kampeaa itsensä istumaan vuoteen reunalle ja pujottaa jalkansa nuhjuisiin tohveleihin, jotka heille, joille niillä oli käyttöä, oli jaettu. Hoitajan tuomat lääkkeet nielaistuaan Riitaoja lähtee väsymyksestä ja hermostuksesta haukotellen kohti käytävää.

Riitaoja empii osaston oviaukon edessä, sillä ottaen huomioon heidän aikaisemman kohtaamisensa hän ei voi olla tuntematta itseään tunkeilijaksi. Helpotuksekseen hän näkee jo kauempaa, että Lehto näyttää rauhallisemmalta kuin aikaisemmalla kerralla, joten käveltyään tämän luokse Riitaoja rohkenee hymyilläkin tervehdykseksi, ja toivoo Lehdon ymmärtävän sen sinä sovinnollisena eleenä, miksi hän sen tarkoittaa.  

Hänen arvionsa Lehdon mielialasta osoittautuu kuitenkin virheelliseksi, sillä kun Riitaoja istuutuu seinän vierestä ottamalleen tuolille sängyn viereen, Lehto kurtistaa hänelle kulmiaan niin kuin hän olisi sanonut tälle jotakin loukkaavaa. Se hatara suunnitelma, joka Riitaojalla oli ollut sen suhteen mitä hän aikoi sanoa kaikkoaa täysin hänen mielestään Lehdon ärtymyksen edessä ja hän yrittää pukahtaa edes jotakin, mutta ei saa sanoja ulos.

“No mitä?” Lehto kivahtaa kärsimättömänä.

Riitaoja säpsähtää, ja koska hän ei halua aiheuttaa omalla käytöksellään enää yhtään lisää harmia Lehdolle – saati antaa itsestään yhtään sen hankalampaa kuvaa kuin mikä Lehdolla hänestä jo oli – hän puhkeaa puhumaan tietämättä itsekään mitä täsmälleen aikoi sanoa.

“Minä voan ajattelin, tai siis, halusin tulla selittämään mitä siellä silloin oikein tapahtui, tai että miks minä sillä tavalla voan lähdin ilman että olisin–” Riitaoja pysäyttää itsensä kesken lauseen, sillä olisi kuitenkin ollut epärehellistä väittää että hän olisi vapaaehtoisesti mennyt auttamaan Lehtoa, mikäli olisi tiennyt tämän olleen elossa, “tuota, jäänyt tarkistamaan mitä sinulle, tai että olitko… mutta minä luulin että et ollut ja minä voan pelkäsin niin kauheasti ja joka paikassa oli niin pimeää enkä minä ajatellut… mutta minä kuulin kun sinä… ja toiset lähtivät auttamaan enkä minä tiennyt että miten siellä kävi sen jälkeen sitten loppujen lopuksi. ”

Lehto katsoo häntä edelleen ärtyneen epäuskoisena, mutta hän ei anna sen estää itseään, sillä hänen täytyi saada sanottua se, täytyi yrittää hyvittää edes jotakin, vaikka Lehto ei hyväksyisikään sitä.

“Mutta nyt kun myö tässä ollaan kuitenkin niin minä voan… halusin pyytää anteeks. Sitä että sinä jäit sinne yksin,” sanat tulevat hiljaisempina kuin Riitaoja on tarkoittanut, mutta Lehto kuulee ne kyllä, sillä hänen ärtymyksensä näyttää sulavan pois silkan hämmennyksen tieltä.

Vaikka heidän ympärillään ei ole hiljaista, Lehdon vaitonaisuus huutaa siitä huolimatta vinkunana Riitaojan korvissa. Hoitajien ja lääkäreiden ajoittainen puheensorina sekä punkissaan makaavien potilaiden yskähdykset sekä kivunvalitukset rikkovat yksityisyyden mahdollisuuden avarassa huoneessa, mutta Riitaoja kykenee keskittymään vain siihen, miten Lehto reagoisi kuulemaansa.

Kohdatessaan Riitaojan katseen, Lehto kääntää päänsä poispäin viivasuoraksi tyynylle ja tuijottaa kohti kattoa ilmeettömänä, käsi puristaen viltinreunaa.

“Häivy.”

Riitaojan vatsa muljahtaa. “Mutta… en minä millään pahalla tarkoittanu.”

“Minua ei sinun tarkoittamisesi kiinnosta,” Lehto sähähtää silmiään siristäen, “tulet tänne vinkumaan omaa hyödyttömyyttäsi ja luulet että minä olen joku saatanan apusisar jolta kerjätä sympatiaa vai? Painu helvettiin.”

Purkauksensa lopussa Lehdon ääni, joka on vähästä käyttämisestä muutenkin hieman karhea, takertuu hänen kurkkuunsa ja saa aikaan yskänpuuskan, jonka voimasta Lehto tarraa jälleen keskivartaloonsa kivusta irvistäen. Riitaoja hätääntyy ja katselee ympärilleen hoitajaa etsien, mutta huomaakin sitten täyden vesilasin Lehdon yöpöydällä ja kiirehtii ojentamaan sitä Lehdolle. Yskimisensä lomasta Lehto melkein läimäyttää lasin hänen kädestään ottaessaan sitä vastaan, ja yrittää kohottautua tarpeeksi sängyltä juodakseen. Vaikean näköisesti itseään kammeten Lehto läikyttää osan vedestä sängylle, joten mitään miettimättä Riitaoja vie toimivan kätensä Lehdon niskalle pitelemään tätä tarpeeksi koholla. Lehto ei kouristelunsa takia kiinnitä edes huomiota häneen, vaan juotuaan muutaman kulauksen vettä hän köhii vielä muutaman kerran, kunnes yskä lakkaa ja Lehto rojahtaa takaisin makuulle hengittäen raskaasti.

Riitaoja ottaa lasin Lehdon kädestä ja laskee sen takaisin pöydälle. Hän tarkkailee Lehtoa jonkin aikaa, osin varmistaakseen tämän olevan kunnossa, osin rohkaistuneena siitä, että Lehto ei sano mitään, vaan välttää häneen katsomista, suu tiukkana viivana.

“En minä sillä lailla. Halusin voan että tiedät. Että en minä tahallani, kyllä minä tiedän että ei minusta hyötyä ole,” Riitaoja sanoo hiljaa, ja koska Lehto ei käske häntä poistumaan uudelleen, hän tuntee saaneensa sanottua sen mitä halusikin, eikä se, ettei Lehto suoralta kädeltä hyväksynyt hänen anteeksipyyntöään vähennä tuota onnistumisen tunnetta lainkaan. Hän nousee tuolilta ja astuu kauemmas sängystä. “Mutta anteeks silti.”

Lehto nielaisee ja hänen leukalihaksensa liikahtaa hampaiden puristuessa yhteen.

“Ei se sinusta olisi kiinni ollut. Älä kuvittele itsestäs noin suuria,” Lehto sanoo, kun Riitaoja on jo kääntynyt lähtemään pois. Hän pysähtyy hetkeksi, mutta ei halua vaarantaa sitä epämääräistä sovinnon tuntua, joka Lehdon sanoista hänelle välittyi, joten hän vain nyökkää ja lähtee taakseen katsomatta.

Seuraavina kuukausina ennen väistämätöntä paluutaan rintamalle Riitaoja ottaa tavakseen käydä vierailemassa Lehdon luona aina muutaman päivän välein. Joskus harvemminkin, sillä toisinaan Lehto tekee hyvin selväksi hänelle ettei kaivannut seuraa, johtui se sitten Lehdon turhautumisesta parantumisensa hitauteen, tai pelkästään siitä että kyseessä oli kuitenkin Lehto, ei Riitaoja halunnut tuolloin tuppautua tämän luokse.

Hänen olkapäänsä on tervehtynyt tarpeeksi jotta lääkäri neuvoo hänelle varovaisia liikeratoja ja venytyksiä sen liikkuvuuden parantamiseksi. Toisaalta Riitaoja on toki huojentunut siitä, miten vähällä hän on päässyt – hänellä on edelleen kaksi kättä, eikä vaurioituneen olan pitäisi aiheuttaa kohtalaisia kiputiloja kummempia jälkiseurauksia – mutta aina, kun hän muistaa mikä häntä vielä odotti, ja miten toisten puheista päätellen pahin oli vielä edessä, Riitaoja ei voi olla salaa toivomatta, että hänen olisi käynyt pahemmin.

Perheelleen kirjoittamissaan kirjeissä hän pakottautuu kertoilemaan vain suurpiirteisesti ja silotellen arjestaan sairaalassa, jättäen ulkopuolelle kaiken sen ylettömän dramaattisuuden ja groteskiuden, josta ruustinna oli häntä läksyttänyt. Ei hän tietenkään halunnut varsinkaan siskoilleen tuottaa tarpeetonta surua, rintamalla kaiken sen keskellä hänen oli vain ollut vaikeampi sensuroida hätäänsä paperilta, ja osin myös pelon sanoiksi pukeminen ja sen jakaminen oli hieman helpottanutkin häntä. Nyt hän kirjoittaa heille vain parantumisensa edistymisestä, siitä montako miestä hänen ympäriltään oli jo päässyt takaisin näiden kuntouduttua, ja mainitsee hän myös toki Lehdon. Tosin hän jättää kertomatta metsän tapahtumista sen tarkemmin, ja kertoo vain mitään pelkäämättömästä alikersantista, joka oli loukkaantunut samalla tehtävällä ja jota hän kävi välillä tervehtimässä.

Hän ei kerro mitään siitä, millainen Lehto oli hänelle rintamalla ollut, sillä hän tietää miltä se hänen perheensä korviin kuulostaisi, miten he varmasti alkaisivat vihata Lehtoa tämän väkivaltaisuuden ja kylmyyden takia. Mutta mikä merkittävämpää, hän ei halua selittää heille miksi hän itse ei Lehtoa kaikesta huolimatta vihaa, miksi hän ei osaa olla hakeutumatta tämän läheisyyteen senkin uhalla, että tämä saattaisi milloin tahansa vaikka lyödä häntä, jos niin halusi.

Ei hän myöskään kerro miten selittämättömän iloiseksi hänet on tehnyt se, ettei Lehto ollut käskenyt häntä olemaan käymättä luonaan, vaikka olikin muutamalla kerralla ensi alkuun sarkastisesti kyseenalaistanut hänen läsnäolonsa. Sen Riitaoja olikin osannut odottaa, ja vastannut vain rehellisesti haluavansa vain nähdä miten Lehdon vointi edistyi. Siihen Lehto ei ollut hetkeen sanonut mitään, mutissut sitten vain tapansa mukaan jotakin riippakivistä ja kyttääjistä, mutta ei Riitaoja ollut siitä välittänyt.

Ja oikeastaan juuri kirjeitä kirjoittaessaan, pakotettuna keskittämään ajatuksensa senhetkiseen tilanteeseensa sekä miettimään tulevaisuutta, Riitaojalle lopulta valkenee mikä häntä takaisin menemisessä kaiken muun ilmiselvän lisäksi pelotti. Hänen pitäisi palata yksin, ilman Lehtoa, sillä vaikka hänenkään vammansa eivät sentään poispääsyä olleet tuoneet, vaativat ne silti pidemmän toipilasajan kuin hänen omansa.

**

“Sanovat että minut lähetetään takas huomenna,” Riitaoja sanoo, istuttuaan pitkän aikaa hiljaa tuolilla Lehdon sängyn vieressä. Hän huomaa alitajuisesti puristavansa vasenta käsivarttaan, joka ei enää aikoihin ollut tarvinnut kantosidettä.

Lehto istuu vuoteensa reunalla hieman kumarassa, kämmenet vasten patjaa itseään kannattelemassa. Vaikka tämän kivut olivatkin vähentyneet miltei olemattomiin, pitkän paikallaan makaamisen tuoman voimattomuuden ansiosta pelkkä istumaan nouseminen vaati jopa Lehdolta, joka ei koskaan ollut näyttänyt uupuvan mistään rasituksesta rintamalla, silminnähden paljon tahdonvoimaa päästä omin avuin pystyasentoon.

“Ovat jo kuulemma lähteneet sieltä Petroskoista,” Riitaoja puhelee, yrittää saada Lehdon sanomaan edes jotakin, mutta tämä pysyy vaiti, katselee välinpitämättömänä johonkin hänen ohitseen.

Riitaoja ei tiedä miten jatkaa. Aikaisemmin Lehto ei ollut sivuuttanut häntä aivan näin kylmästi, tekemättä elettäkään osoittaakseen kuulleensa hänen sanoneen jotakin, vaikka joskus vastasikin vain murahtamalla tai kivahtamalla jotakin tapansa mukaan. Ehkä kyse on siitä, ettei Lehto vieläkään halua kuulla ääneen lausuttuna muistutusta Riitaojan onnekkuudesta, kun tämä itse oli omien sanojensa mukaan “sen helvetin puoskarin ronkittavana”.

Niinpä hän nousee, toinen käsi edelleen nyhertämässä vasenta paidanhihaa, ja katsoo johonkin Lehdon olkapään tienoille vältellen.

“No hei voan, nähdään sitte kun… niin,” Riitaoja takeltelee.

Lehto ei nosta katsettaan, vilkaisee vain häntä sivusilmällä, ja nyökkää hänelle vastaukseksi.

[incorrect-tuntematon-quotes]

Rahikainen: [hyppää sohvalle] Äkkiä pojat! Ei soa koskea lattiaan!

Määttä: Miksi ei?

Rahikainen: Koska se on pelin idea.

Lehto: Mutta miksei saa koskea?

Rahikainen: En tiijä, lattia on laavaa. Pelatkaa miun kanssa ny!

Määttä: Vaan miten se nyt voi laavaa olla, kun lähettyville ei ol tulivuoria?

Lehto: [kaatuu naamalleen maahan] Ah... Kuoleman samettinen syleily...

Rahikainen: Jätkät tän takia meillä ei soa olla kivoja asioita.

[vapaavenaja]

Jukka Mallinen: Kuka menetti Venäjän?

Onko liberaalilla demokratialla toivoa Venäjällä, kysyy tietokirjailija ja kielenkääntäjä, Venäjän tuntija Jukka Mallinen. Vapaa Venäjä julkaisee Mallisen esseen yksinoikeudella suomeksi. Kirjoitus on ilmestynyt aiemmin ruotsiksi Nya Argus -lehden numeroissa 5-6/2021 ja 7-8/2021.

I

Vuosi 2020 alkoi Venäjällä autoritaarisuutta vahvistavista lakiuudistuksista. Poliittinen elämä muokattiin uudelleen uusvanhaan neuvostokuosiin.

Mutta vuoden lopulla tapahtui se, mitä oli pitkään odotettu. Eivät Litvinenkon ja Skripalien myrkytystapaukset eikä lento MH17:n alasampuminen purreet Putinin tefloniin. Oppositiojohtaja Aleksei Navalnyin myrkytys sai maailman lopulta arvioimaan putinismin uudella tavalla. Bellingcatin selvitys osoitti, että Venäjän valtion salainen myrkytysryhmä suoritti murhia järjestelmällisesti. Kremlin on valmistauduttava uuteen pakoteaaltoon. Putinista on tulossa uusi Ferdinand Marcos.

Navalnyin tapauksen myötä Venäjä on nyt repimässä alas viimeisetkin laillisuuden kulissit. Paljastui, että väkivaltakoneistoa edustavat ns. silovikit ovat ottaneet komennon koko vallan vertikaalissa maaseudulta Kremliin. Miten Navalnyin "kohtaamistaistelu" (Aleksandr Solženitsynin termi) päättyykin, Venäjän populistis-autoritaarisella mallilla ei ole enää vaatteita.

Taloudellinen, ulkopoliittinen ja sosiaalinen umpikuja tulee kriisiytymään. Eräs ennuste katsoo, että muutos tulee eksistentiaalisen kriisin seurauksena järjestelmän sisältä. Tämän arvion mukaan silovikkien joukosta kasvaisi uusi "gorbatšov". Navalnyi muistuttaa toimintatavaltaan Venäjän ensimmäistä presidenttiä Boris Jeltsiniä, ei Neuvostoliiton viimeistä johtajaa Mihail Gorbatšovia, jota puski romahdusten aalto; Jeltsin taas nousi romahduksen myötä.

Uusi Venäjä on tehnyt kiemuraisen matkan päätyäkseen samaan vanhaan neuvostokuosiin. Uudenvuoden puheessaan 1.1.1999 Jeltsin nosti esiin polttavat demokratian ja talouden ongelmat: "Venäjällä on edessään pitkä ja kivulias uudistusten kausi. Enää ei ole mahdollista hoitaa vain oireita, vaan huomio on kiinnitettävä ongelmien todellisiin syihin."

Kun Putin nousi valtaan, odotukset olivat korkealla. Helsingin Sanomat totesi, että Venäjä on nyt kehittymässä modernin johtajansa alaisuudessa normaaliksi valtioksi.

Jeltsinin poiminta seuraajakseen käänsi suunnan kuitenkin toisaalle. Venäjän tunnetuimpiin kuuluva nykykirjailija Viktor Jerofejev sanoi minulle kesällä 2006 Berliinissä PEN-kongressissa: "Entä jos 15 vuoden kuluttua natsi-Saksan sortumisesta Gestapo olisi ottanut Saksassa vallan? Venäjällä juuri näin on tapahtunut – KGB hallitsee nyt maata."

Neuvostojärjestelmä hajosi taloudelliseen, sosiaaliseen ja inhimilliseen umpikujaan. Neuvostojärjestelmä paljastui elinkelvottomaksi. Venäläisetkin olivat tyytyväisiä päästessään eroon raskaasta ja kalliista imperiumista.

Perestroikan lopulla kansan odotukset vapaudesta ja hyvinvoinnista olivat korkealla, mutta reformit puuroutuivat. 1990-luvun talousromahdus vei uskon – kansa oli kuolla nälkään. Demokratian kompromentoivat oligarkkien puhallukset ja politiikan rajut manipulaatiot.

Keskipakoisvoimat uhkasivat hajottaa maan. "Kova käsi" alkoi näyttää ainoalta pelastukselta. Silovikkisalaliitto otti maan haltuunsa ja menestyi jakamalla öljy- ja kaasubuumin tuottoja talouselämälle ja kansalle. Turvallisuuspalvelujen pitkä varjo osoittautui määrääväksi.

Englantilainen Venäjän asiantuntija Keir Giles perustaa kirjansa "Moskovan opit" teesille, että Venäjä on ennalta määrätty taantumukseen. Äärikonservatiivisilla erillisyyden ja ainutlaatuisuuden ajatuksilla onkin tukeva perusta Venäjän vuosituhantisessa historiassa.

On sanottu, että "Venäjän tuhatvuotinen narratiivi" (Putinin ilmaus) perustuu historiallisen mentaliteetin aggressiiviseen ekspansiivisuuteen. Tataarimongolien valta kasvoi imperiumiksi ja siitä Neuvostoliitoksi. Onkin kysytty, tuleeko autoritaarinen perinne Tšingis-kaanin mongolivallan despotiasta vai Bysantin autokratiasta. Tutkijat ovat löytäneet elementtejä molemmista.

Vaihtoehtoinen kehityspolku mongolien määräämälle Moskovan ruhtinaskunnalle olisi ollut Novgorod, kiinteässä yhteydessä Hansaliittoon ja Itämeren piiriin kehittynyt vapaa kauppias- ja viikinkitasavalta.

Taantumuksellisella Venäjällä on kuitenkin poikkeuksellisen vahva vastarinnan perinne kansankapinoineen ja kirjailijoineen.

Venäjä muistetaan toisinajattelijoista Andrei Saharovista ja Aleksandr Solženitsynista Anna Politkovskajaan ja Boris Nemtsoviin. 1800-luvulla kritisoivat valtaa niin Leo Tolstoi kuin vallankumoukselliset demokraatit Vissarion Belinskistä lähtien.

Katariina Suuri joutui karkottamaan valistuskirjailija Aleksandr Radištševin ja satiirikko Nikolai Novikovin haaveilemaan edistyksestä Siperiaan. Skismaatikko, esipappi Avvakum nosti kauppiassäädyn tukemana "vanhauskoisten" kansanliikkeen Moskovaa vastaan 1600-luvun puolivälissä. Keskiajalta on säilynyt vallanpitäjiä soimaava teksti "Daniil Vangitun rukous".

Venäjä on hätkähdyttänyt brutaaleilla uudistusprosesseilla, kuten Pietari Suuren aikana. Nämä pakkouudistukset on aina polkaistu käyntiin valtion eksistentiaalisen kriisin takia. Aikoinaan Pietari modernisoi Venäjää, koska maa oli niin heikentynyt ja jälkeenjäänyt, että naapurivallat suunnittelivat jakavansa sen keskenään.

Tällainen ylhäältä saneltu terroristisin keinoin toteutettu modernisaatio oli olemukseltaan myös Iivana Julman ja Stalinin ankara vallan keskittäminen. Näissä prosesseissa kansan osallistuminen oli estetty, kansalaisyhteiskunta sysätty marginaaliin.

Vastaavasti Turkissa osmani-imperiumi sortui jälkeenjääneisyyteen, ja modernisaatio oli välttämätön eksistentiaalisesta syystä. Siellä toteutettiin ehkäisevä modernisaatio, jolla vastattiin länsimaiden ylivoimaisuuden haasteeseen omaksumalla sen tiede ja teknologia.

Mustafa Kemal Atatürkin tasavaltalainen kansanpuolue modernisoi Turkkia, mutta pystytti samalla säätelemättömän valtakoneiston ja jakoi rikkauksia johtajille ja heidän liittolaisilleen. Tasavalta lisäsi vapauksia, mutta yhteiskunta pakotettiin uudistuksiin sen mielipidettä kysymättä.

Turkin vaihtoehdot olivat 1) kokonaisvaltainen modernisaatio eli läntisen mallin omaksuminen paitsi tekniikassa myös taloudessa, politiikassa ja kulttuurissa eli koko identiteetin "länsimaistaminen", ja 2) valikoiva modernisaatio, joka pyrki omaksumaan läntisen tekniikan ja samalla suojelemaan Turkin omaa osmani-imperiumin värittämää islamilaista perinnettä ja säilyttämään maan "autenttisena ja koskemattomana".

Nuorturkkilaiset halusivat säilyttää turkkilaisen ytimen ja perinteen, johon liberaali demokratia ei sovi. Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoğanin ja islamilaisen valtapuolueen nykyisetkin ristiriidat tulevatkin tästä ristiriidasta.

Sama linjariita on havaittavissa Venäjällä. Ristiriita yhtäältä kokonaisvaltaisen modernisaation ja toisaalta valikoivan ja estävän osittaisen modernisaation välillä on Venäjällä artikuloitunut klassiseksi länsimielisten "zapadnikkien" ja läntiset arvot torjuvien "slavofiilien" polemiikiksi Venäjän kehitystiestä. Sulautuminen lännen arvoihin vai niiden vastustaminen? Tästä on Venäjän intelligentsija vääntänyt ainakin Napoleonin sodista lähtien.

Osittainen modernisaatio on juuttunut Venäjällä ja Turkissa samantyyppisiin ongelmiin. On sanottu, että modernisaatio ei onnistu ilman kokonaisvaltaista yksilöiden ja ajatusmaailman vapautumista ja moninaisuutta (pluralismia).

Uudelle Venäjälle täyttä länsimaistumista ovat tarjonnneet demokraattipoliitikot Boris Jeltsinistä Boris Nemtsoviin. Taloudessa tätä kannattaa Aleksei Kudrinin ja Anatoli Tšubaisin ryhmä. Venäjän arvojen erillisyyttä painottava kansallismielisten ja silovikkien ryhmä toistaa slavofiilien teemoja.

Keir Giles muistuttaa konservatiivisesta vallankumouksesta, joka käänsi Venäjän 1990-luvun avautumisesta suurvaltašovinismiin. Tämä käsite tulee Saksan 1920-luvun historiasta. Analogia Versailles'in rauhan ja Weimarin tasavallan seurauksiin, kaaoksen uhkaan ja natsismiin tulee etsimättä mieleen.

Kansallismielisten populistien onkin Venäjällä helppo vedota kansalliseen traumaan ja revanssinhaluun. Neuvostoliiton hahmo jomottaa yhteisessä kansassa aavesärkynä.

Venäjän ja lännen vastakkainasettelun vuosisataista jatkumoa analysoinut Keir Giles perustaa kirjansa ajatukselle, että Venäjän tuhatvuotinen olemus on muuttumaton taantumus ja aggressiivisuus. Tämä on tietysti essentialismia, ellei peräti metafysiikkaa.

Ristiriitaisesti Giles mainitsee Venäjän historian syklisyyden, pitkäaikaisen taantumuksen ja hetkellisen avomielisyyden kiertokulun. Moskovan suuriruhtunaskunnasta lähtien on ajauduttu vallankumouksellisesta muutoksesta luhistumiseen, sekasorron aikaan eli smutaan, ja siitä brutaalin lujittumisen ja keskittämisen seurauksena uuteen pitkälliseen pysähtyneisyyteen. Venäjän olemus ei siis olisikaan taantumus, vaan tämä sykli ja noidankehä.

Lyhyitä liberalisoitumisen kausia onkin aina seurannut sortava ja riidanhaluinen reaktio. Aleksanteri III perui Aleksanteri II:n uudistukset kuten Putin Jeltsinin yritykset. Nikolai I:n valtiollisesta jääkaudesta päästiin Aleksanteri II:n reformiaikaan vasta Krimin sodan tappion ja Nikolain kuoleman jälkeen.

Omistamisen muoto ja olosuhteet ovat tärkeä Venäjän dynamiikkaa selittävä tekijä. Kansanomainen käsitys omaisuudesta tuntuu periytyvän Tšingis-kaanilta, joka omisti rajoituksitta alamaisensa omaisuuden ja hengen.

Vastaavasti Moskovan suuriruhtinaat antoivat suosikeilleen lahjoitusmaita, mutta epäsuosioon joutuneilta vietiin paitsi manttaalit myös pää hartioilta. Tästä Giles leikkaa kymmeneen pikkuvirkamieheen, jotka istuivat majuri Putinin työtovereina Dresdenin residentuurassa tai Pietarin kaupunginhallituksessa ja hallinnoivat nyt öljy-, kaasu- ja aseteollisuuden läänityksiä.

Omaisuuden turva kehittyi 1800-luvulla, mutta päättyi lokakuun vallankumoukseen. Se ei ole vieläkään vahvistunut: Putin suoritti öljy-yhtiö Jukosin perustajalle Mihail Hodorkovskille "raskulatšivanijen", kulakkien omaisuuden pakkoluovuttamisen. Jukosin ryöstö sementoi yksinvallan, joka oli pantu alulle Boris Berezovskin ja Vladimir Gusinskin mediaimperiumien haltuunotolla kesällä 2000.

Hodorkovskin näytösoikeudenkäynti siirsi Venäjän "oikeuslaitoksen" avulla silovikkivaltaan. Virkamiehistö ja oligarkit saivat väkevän ja kansan rakastaman esimerkin. Despotismi palasi ja itsenäinen omistajaluokka tunsi pistoolin ohimollaan.

Normaalit markkinat ja kulutustavaratuotanto eivät ole ohjanneet Venäjän teollistumista. Pietari Suuri loi komentotalouden ukaasein dominoivan valtiollisen sotateollisuuden, tykkitehtaat ja sotalaivatelakat.

Stalinilla oli suuria menestyksiä teollistamisessa ja sodankäynnissä. Mutta tässä piili umpikuja, koska markkinamekanismi oli kielletty, komentotalous jäykisti aineellisen ja henkisen yritteliäisyyden.

Niin ei Neuvostoliiton maineikkaan perustutkimuksen soveltaminen tuotantoon onnistunut eikä maa pystynyt digivallankumoukseen toisin kuin Yhdysvallat Piilaaksossa.

Akateemikko Andrei Saharov uskaltautui kerran kysymään Stalinin salaisen poliisin johtajalta Lavrenti Berijalta, miksi Neuvostoliitto laahaa teknologisesti jäljessä USA:sta. Berija selitti: "Meiltä puuttuu toimiva tutkimus- ja kehityssektori, samoin tuotanto. Meillä kaikki on yhden toimittajan, Elektrosilan varassa. Amerikkalaisilla on satoja yhtiöitä, joilla on kaikilla omat tuotantotilat."

Neuvostoliitolla oli huippusaavutuksia avaruus- ja ydinteknologiassa kuten nyky-Venäjällä vakoilu-, trollaus- ja hakkeriteknologiassa. Kuitenkin high tech on jäänyt kehittymättä.

Öljyn hinnan hypätessä Putinin kaudella pilviin vahvistui saudiarabiasoituminen. Öljy- ja kaasupiikki aiheutti deindustrialisaation ja käänsi talouden laadulliset mittarit alaspäin. Vuodesta 2008 ja erityisesti 2014 lähtien ovat Venäjän talouden määrällisetkin tunnusluvut sakanneet.

Venäjän nykyhallinnon valta lepää öljy- ja kaasutalouden sekä strategisten yhtiöiden (ydinase- ja teknologiayhtiö Rosatom, valtiota lähellä olevat pankit) varassa. Oligarkkitalous ei ole viimeisen 20 vuoden aikana kyennyt uudistumaan vaan se on jähmettynyt nykyisen valtiojohdon ympärille. Samalla valtaa on ylläpidetty yhä aggressiivisemmalla ulkopolitiikalla, jolla on lietsottu kansallismielisyyttä.

Johtuuko talouden yksipuolisuus raaka-ainekirouksesta vai peräti historiallisesta kansanluonteesta? Šokkiyksityistäminen ei Venäjällä toiminut toisin kuin Baltian maissa. Kun perestroikan myötä kolhoosilaiset saattoivat ottaa haltuunsa viljelysmaata, Baltiassa kolhoosit hajosivat heti itsenäisiksi farmeiksi. Venäjällä sen sijaan vain harvat ryhtyivät farmareiksi, ja he kituuttavat byrokratian ja kolhoosikateuden puristuksessa. Maalaiset haluavat pysyä kolhoosin paternalistisessa hoivassa.

Myös pieni ja keskisuuri yrittäminen on vaikeuksissa. Byrokratia ja korruptio sekä oikeusvaltion puuttuminen kuristavat niitä.

Maailma huokaisi helpotuksesta, kun maailmanvaltaan pyrkinyt Neuvostoliitto hajosi, vieläpä rauhanomaisesti, mikä oli todellinen ihme. Odotukset olivat korkealla, kun uudelle Venäjälle markkinoitiin liberaalia demokratiaa. Länsimaisia asiantuntijoita tulvi maahan. Venäjän modernisaation tutkijoita parveili, yhteistyöprojekteja nousi kuin sieniä sateella. Suomestakin touhuttiin monenlaisia byrokraattivetoisia projekteja, joiden tulokset jäivät olemattomiksi.

Perestroikan into demokratiaan ja markkinatalouteen sortui hyperinflaatioon ja šokkiuudistuksiin. Jegor Gaidarin ja Anatoli Tšubaisin yksityistämisohjelma oli sinänsä järkevä ja jopa ainoa mahdollinen, mutta kansankapitalismia ei Venäjälle syntynyt. Politiikalla ei ollut intressiä tukea yritteliäisyyttä, kun suuret rahat liikkuivat raaka-aineissa. Yksityistämisvoucherit kulkeutuivat nopeasti oligarkkien käsiin. Pettymys oli ankara, yhteinen kansa oli tyytyväinen, kun jäi edes henkiin.

Niin valui perestroikan aikainen kansalaisaktiivisuuden leimahdus tyhjiin muuttuen pettymykseksi. Demokraateista tuli kansan suussa "dermokraatteja" (suom. paskakraatteja). Valtion omaisuutta kahmineet entiset neuvostobyrokraatit olivat helpottuneita vapautuessaan "demokraattisesta romantismista", olihan kansasta piiskattu demokratiahaaveet sekasorrolla ja nälällä. Ankara järjestys näytti takaavan leivän.

Neuvostoajan kokemus predestinoi väestön populismiin kallistuvat asenteet. Kansa ei uskonut, että instituutiot ovat heidän puolellaan ja suojelevat heitä. Ei enää toivottu, että rakenteet olisivat uudistettavissa demokraattisella politiikalla.

Toisaalla Itä-Saksa ja Chile vapautuivat diktatuurista, vaikka Saksassa sen aavesärkynä jatkavat äärioikeistolainen AfD ja kommunistien perillinen Die Linke. Näissä maissa oli säilynyt instituutioita ja aktiivisuuden perinteitä. Niihin vaikutti kansainvälinen paine, Saksassa ja Japanissa myös ohjelmallisesti liberaali amerikkalainen miehitys.

Venäjällä taas kansa mobilisoitui perestroikassa vain hetkeksi ja väsähti heti. Ei ollut riippumattomia intressejä eikä omistajia, ei yhdistyskenttää, joka olisi rajoittanut vallankäyttöä. Yksityistäminen ja talousuudistus eivät taanneet laajaa ja legitiimiä resurssien jakoa.

Autoritaarisen johtajan ja populismin viettelys oli ylivoimainen. Historialliset fundamentaalit eli Venäjän vuosisatainen paternalismi maaorjuudesta lähtien saivat yliotteen superinflaation aikana. Jo Machiavelli totesi, että "epätoivossaan rahvas … keskittää kunnioituksensa yhdelle henkilölle ja tekee hänestä ruhtinaan, että hän hallitsijan ominaisuudessa kykenisi suojelemaan rahvasta".

Uuden Venäjän historia vuodesta 1993 on olemukseltaan jana kansanvallan loukkauksia, jotka jäytivät politiikan uskottavuutta. Parlamentin ampuminen tykistöllä ja siihen liittyvät katutaistelut vuoden 1993 lokakuussa sisälsi perustuslain loukkauksen elementtejä. Se oli tietysti myös Jeltsinin ainoa mahdollisuus jatkaa uudistuspolitiikkaa. Sen päälle runtattiin brutaalisti uusi presidenttivaltainen perustuslaki.

Vuonna 1996 Jeltsinin suosio oli aallonpohjassa. Kommunistipuolueen johtaja Gennadi Zjuganov olisi voittanut vaalit kirkkaasti. Mutta oligarkit, mediaväki ja liberaali yleinen mielipide yhdistivät voimansa räikeään vaalimanipulaatioon. Pelottelua ja parjausta käyttäen ja suurella rahalla Jeltsin runnottiin toiselle kaudelle. Samaan pakettiin solmittiin ohjelma, jossa lainaa myönnettiin osakkeita vastaan. Näin varallisuus keskitettiin oligarkeille, mikä kompromentoi uudistukset.

Toimittaja Valeri Panjuškin sanoo, että liberaali kansalaisyhteiskunta hyväksyi vuoden 1996 presidentinvaaleissa epädemokraattisen manipulaation ja sai myöhemmin maistaa omaa lääkettään Putinin marssiessa valtaan vuonna 2000.

Turvallisuuspalveluja ei uudistettu ja demokratisoitu. Poliitikot luulivat voivansa käyttää niitä hyväkseen, kuten Pietarin pormestari Anatoli Sobtšak Putinia, mutta turvallisuuspalvelut käyttivätkin poliitikkoja hyväkseen. Niillä oli yhä laaja toimintavalta salamurhiin ja kansalaisten vakoiluun.

Kaoottinen 1990-luku herätti väkevät historialliset muistot "feodaalisesta hajaantuneisuudesta". Narratiivi toisteli ainaista pelkoa: tataarimongolien iestä, sekasorron aikaa eli smutaa, kansalaissotaa 1918-1920. Niitä vastaan harjoittivat ruhjovaa politiikkaa niin Iivana Julma, Pietari Suuri kuin Stalinkin.

Jälleen oli keskusvallan ote heikennnyt 1990-luvulla, hajoamistendenssit ja poliittinen keskipakoisvoima vahvistuivat. Paitsi Pohjois-Kaukasia myös Tatarstan oli lähdössä. Kuvernöörit olivat puoli-itsenäisiä "udeljnye knjazhki", paikallisia feodaalisia pikkuruhtinaita. Kummisedät, oligarkit ja mafiosot vahvistivat hajaannusta.

Putinin ja KGB:n oli helppo ottaa maan talous ja valtion turvallisuuskoneisto haltuunsa, koska ne lupasivat estää maan hajoamisen: maan yhtenäisyyden pelastaa vain raaka vallan keskittäminen.

Ensimmäinen Tšetšenian sota vahvisti militarisaatiota. Toisessa Tšetšenian sodassa militarisaatio sitten voitti: maahan julistettiin salainen poikkeustila ja silovikit marssivat valtaan.

Putinin aloitus haluttiin julistaa "pragmaattiseksi", koska hän vei läpi talousreformeja. Ei ole tiedossa, mikä tällöin oli hänen suhtautumisensa kokonaisvaltaiseen modernisaatioon. Kuitenkin hän edisti alusta pitäen järjestelmällisesti KGB:n salaliittoa ottamalla ensi töikseen televisiokanavat Kremlin komentoon ja sitten Hodorkovskin näytösoikeudenkäynnissä valtavat omaisuudet.

Varovasti hän vahvisti autoritaarisuutta ja toteutti käännöksen aggressiiviseen etupiirejään dominoivaan ulkopolitiikkaan. Putin on palauttanut Venäjän sotilaalliseksi ja ideologiseksi mahtitekijäksi. Hän on panostanut pehmeän voiman instrumentteihin, kuten Kremliä myötäileviin televisio-, radio- ja somealustoihin, joita Moskova on harjaantunut taitavasti hyödyntämään peitetyissä disinformaatio-operaatioissaan, toteaa professori Michael McFaul Foreign Affairs -lehdessä.

Putinin hallinto on perustanut lukuisia valtiolle alisteisia organisaatioita ja näennäisesti yksityisiä turvallisuusjoukkoja ulkomailla. Niihin kuuluvat pahamaineinen "trollitehdas" Internet Research Agency, yksityinen Wagner-sotilasyhtiö, Kansallisten arvojen suojelusäätiö, Suvereenin kehityksen kansainvälinen toimisto (IASD) sekä Vapaan tutkimuksen ja kansainvälisen yhteistyön järjestö (AFRIC).

Putinin toimintaa ohjaa selvä vanhaortodoksinen liberalismin, demokratian ja lännen vastainen ajattelu. Hän suuntautui kohti antiliberaaleja, nationalistisia ja ortodoksisia arvoja, McFaul sanoo.

Valtakautensa kymmenen ensimmäisen vuoden aikana hän paneutui noiden arvojen edistämiseen tukahduttamalla demokraattisia käytäntöjä ja liberaaleja ajatuksia, alistamalla median valtion kontrolliin, kirjoituttamalla Venäjän historiaa uusiksi ja liehittelemällä maan ortodoksista kirkkoa. Toisen vuosikymmenensä kuluessa hän paneutui antiliberaalien arvojensa edistämiseen ulkomailla.

Messianismiin vivahtavan "Kolmannen Rooman" linjansa Putin on nyttemmin tehnyt julkiseksi nostamalla maansa konservatiiviseksi suurvallaksi, joka esiintyy maailman kristillis-fundamentalistisena arvojohtajana. Hänelle Venäjän imperiumin ydin on konservatiivinen ja autokraattinen.

Imperialistisia vaistoja kuvastaa hänen näkemyksensä Neuvostoliitosta: sen hajoaminen oli hänen sanoin "1900-luvun suurin geopoliittinen katastrofi."

Venäjä on ydinasevaltio ja aggressiivinen geopoliittinen vaikuttaja, mutta sen voima talousmahtina hiipuu. Näyttävät ulkopoliittiset repäisyt peittelevät sitä, että Putin on ohjannut maan eristykseen. Muodollisuuksiksi ovat jääneet Euraasian unioni, Kollektiivinen puolustusjärjestö sekä Venäjän ja Valkorutenian[1] valtioliitto. Aito integraatio entisen Neuvostoliiton alueella on jäänyt saavuttamatta.

Maan suuret resurssit on tuhlattu sotilaalliseen varustautumiseen ja selkkauksiin. Ne ovat pois väestön sosiaaliselta ja taloudelliselta kehitykseltä eli maan kestävältä lujittumiselta.

II

Tiukka keskittäminen ja kuri vetosi Venäjän eliittiin, joka sai kokea pelastavan öljy- ja kaasubuumin. Öljyrikkaudet takasivat elintason nousun, vakauden ja järjestyksen. Petrostrategia kaasuputkineen lupasi Venäjälle saneluvallan Euroopassa. Valikoiva ja estävä modernisaatio näytti etenevän vastustamattomasti.

Kuitenkin Krimin anschlussin vuosi 2014 merkitsi Venäjälle yllättävää käännekohtaa ja lopullista eroa valistuksesta, toteaa tunnettu politiikan tutkija Kirill Rogov. Putinin hidas mutta johdonmukainen suuntaus yhteenottoon lännen kanssa kulminoitui Krimin kriisiin. Tämä taitekohta varmisti Venäjän paluun sen vuosisataiseen erilliskäytävään.

Putinin Venäjä oli lisännyt suuresti vaikutusvaltaansa öljy- ja kaasuprojektien avulla vuodesta 2000 lähtien. Korkeilla petrohinnoilla venäläiset olivat kolonialisoimassa Espanjan, Italian, Kreikan, Kyproksen, Saksan, Slovakian, Unkarin jne. Ylivalta Euroopassa häämötti, varsinkin kun Donald Trump kiihdytti "Amerikan vuosisadan" auringonlaskua.

Krimin liittäminen Venäjään tuhosi kuitenkin Moskovan Eurooppa-strategian. Ilman sitä se olisi saanut hienon mahdollisuuden käyttää hyväkseen Euroopan ja Yhdysvaltain konfliktia. Silovikit olisivat solmineet ylivoimaisena osapuolena liiton Euroopan establishmentin kanssa. Venäjä olisi jatkanut unitaarisena valtiona, joka hallitsee täysin depolitisoitunutta väestöä. Se olisi syventänyt geopoliittista liittoa, riistänyt heikkoa Eurooppaa.

Nyt päälle jyrähti eristyminen ja boikotti, jotka eivät mene ohi muutamassa vuodessa. Vuoden 2014 seuraukset merkitsevät hyödyn menettämistä koko 15 vuoden putinilaisesta voimistumisesta. Se oli peruuttamaton historiallinen valinta, sanoo Rogov: yhteiskunta menetti tulevaisuuden näkymät sadaksi vuodeksi eteenpäin. Venäjä on nyt pakotteiden kohteena, kauppa ja matkailu kituvat, lähialue- ja muu yhteistyö on loppu.

Läntiset analyytikot pitävät Putinin Venäjää langenneena enkelinä, joka on sortunut eurooppalaiselta kehitysradaltaan ja jämähtänyt vanhaan autoritaarisuuteen.

University College Londonin valtiotieteiden tohtori Vladimir Pastuhov sanoo kuitenkin, että käännös itään on luonnollinen kehityskulku ja sillä on syvät historialliset syyt. Venäjä teeskenteli 30 vuotta, mutta nyt se on riisunut länsimaiset hetaleet. Maa palasi omaksi itsekseen. Putinismi on mediaani-Venäjä.

Pastuhovin mielestä Venäjän patriarkaalinen kulakkimentaliteetti tuottaa sen taantumuksellisen olemuksen (essentian). Sen kokonaisuuden muodostavat elementit ovat eliitin ja aateliston messiaaniset haaveet ja kansan maaorjamaisuus.

Venäjä alkoi vuonna 2020 ylpeillä autoritaaris-neototalitaarisesta todellisuudestaan, lakkasi häpeilemästä ja ryhtyi harjoittamaan avointa väkivaltaa. Aasialaisessa maassa legalismi on silmänlumetta, putinilainen valtio on häpeämätöntä laittomuutta. Poliisivaltion nihilismi on hallinnon metodi, jota parhaiten kuvastaa Putinin hymähdys Navalnyin myrkyttämisestä: "Jos olisimme halunneet, olisimme niin tehneet".

Pastuhov näkee syyn valistuksen vastaiseen käännökseen sulamattomassa pikkuporvarillisessa kulakkiklusterissa. Tämä alkeellinen sosiaalinen muodostuma on estänyt Venäjää kerta kerran jälkeen poistumasta taantumukselliselta radaltaan – niin nytkin. Valistunut intelligentsija, joka käsittää 15 prosenttia väestöstä, ei riitä edistyksen voittoon.

Venäjän taantumus perustuu siis patriarkaalisen talonpoikaiston perinteeseen. Putin nojaa pikkuporvarillisen massan lojaalisuuteen. Sen intressien raja on oma kylä; se samaan aikaan sekä jumaloi että vihaa vallanpitäjiä, koska nämä rohmuavat kaikki omaisuudet.

Kirjailija Mihail Berg toteaa teoksessaan "Kirje presidentille", että putinismi myötäilee kolhoosilaisia, joiden mentaliteetti hallitsee myös suurkaupunkien nukkumalähiöitä. Tästä varoitti jo neuvostokirjailija Maksim Gorki kommentoidessaan bolševikkikumousta:

"Vallankumouksen teki joukko älymystöä, jota johti muutama tuhat sen kasvattamaa työläistä, ja tästä vallankumouksesta tuli aura, joka on kyntänyt ympäri koko kansan massan niin, että talonpoikaisto tuskin voi palata vanhoilleen, ainiaaksi sortuneisiin elämänmuotoihin. Kuten juutalaiset, jotka Mooses johti Egyptin orjuudesta, kuolevat pois Venäjän kylien puolivillit, tyhmät, raskaat ihmiset – ne lähes pelottavat ihmiset … Ne korvaa uusi heimo – koulutetut, viisaat, aktiiviset ihmiset. Mutta mielestäni tämä ei ole "armas ja sympaattinen Venäjän kansa", vaan tämä on … epäluuloinen ja välinpitämätön kaikkea kohtaan, mikä ei liity suoraan sen tarpeisiin … Se on epäluuloinen uuden elämän rakentajia, älymystöä ja työläisiä, kaikenlaisten kapinoiden ja levottomuuksien lietsojia kohtaan."

Gorki siis piti aktiivista kulakkiluokkaa valistuksen ja demokratian vastaisena. Kreml tietää tämän, 15 prosenttia älymystöä voidaan unohtaa. Menestys on taattu, kun myötäillään massan ennakkoluuloja ja sivuutetaan poliittiset kilpailijat.

Mutta Pastuhov varoittaa, että kuuliainen ja muovailtava talonpoikaismassa on vallanpitäjille vaarallisempi kuin pelätty "värivallankumous". Sen mentaliteetti on "tšornyi peredel" — "musta uusjako", kaoottinen ryöstelevä ja raiskaava kansankumous, jossa kartanot palavat ja tilanherrat hirtetään kirsikkapuiston puihin.

Venäläinen pikkuporvarillisuus on sosiaalinen suo, sanoo Pastuhov – se on vain joko puolesta tai vastaan. Eilen juhlittiin Romanovien dynastian 300-vuotisjuhlia, tänään teloitetaan tsaariperhe. Eilen 86 prosenttia äänesti Neuvostoliiton "uudistetun liiton" puolesta, tänään hajotettiin Neuvostoliitto. Putinin Venäjällä ei ole ulospääsyä tästä, sillä modernisoitunutkin talonpoikaisto uhkaa tuhoisalla "mustalla uusjaolla".

Jo Aleksandr Puškin kutsui vallankumousta "julmaksi ja säälimättömäksi venäläiseksi mellakaksi". Nikolai I totesi, että hallitus on Venäjällä ainoa eurooppalainen.

Niin Putinin valtakoneisto tuntee nyt vaistomaisesti, että lanka palaa taas. Sodan pitkittynyt raskas taakka tai pitkällinen kylmä sota saa kansan selän katkeamaan, kuten aina ennenkin Venäjän historian käännekohdissa.

Pastuhov sanoo, että todellinen vaara hallinnolle on uusi Stenka Razinin tai Jemeljan Pugatšovin kaltainen kapinajohtaja. Tätä hallitus pelkää, tähän hallitus varautuu lainsäädännöllisesti ja kansalliskaartia varustamalla.

Viime vuonna hyväksytyt repressiiviset lait syrjäyttävät perustuslain takaamat kansalaisvapaudet. Nyt vallitsee tiukka järjestys, jonka raoista pilkistää suuri epävarmuus ja eksistentiaalinen kriisi. Pysähtyneisyys on Venäjällä aina lauennut suunnanvaihtoon "kovan käden" hallitsijan kuoltua.

Putinin tulevaisuuden suunnitelmista ei ole tietoa, vaikka hän muutti perustuslakia siten, että voi jatkaa maan johdossa vuoden 2024 jälkeen. Hänen olisi täytynyt oppia, mihin neuvostojohtaja Leonid Brežnevin pysähtyneisyys johti. Mutta hän pelkää syystä elämää vallan menettämisen jälkeen.

Putinin teflonpinta alkaa rakoilla. Luottamuksen rapautuminen on ilmeistä, toteavat sosiologit. Venäläiset tuntevat syvää epäluottamusta valtiota kohtaan. Väestö ei enää luota mihinkään, mitä valtio tekee tai sanoo. Kansa on tullut entistä kriittisemmäksi vallanpitäjiä kohtaan koronakriisin kehnon hoitamisen takia.

Aineellisten olojen jyrkkä heikkeneminen synnyttää levottomuutta, joka Venäjällä aina on ryöpsähtänyt äkkiarvaamatta. Väestön kärsivällisyys ja valmius tinkiä elintasostaan on vahva, mutta kun mitta tulee täyteen, seuraukset ovat tuhoisat. Ylisuuret sotilasmenot ovat viime vuosisadalla kaksi kertaa laukaisseet valtiollisen romahduksen.

Putin lähipiireineen pelkää Valkorutenian protestien leviävän Venäjälle. Navalnyin tapaus osoittaa hallinnon heikkouden.

Paniikkia kuvastaa oppositiota vastaan käytettävät ennaltaehkäisevät rajoitustoimet. "Ulkomaisiksi agenteiksi" voidaan julistaa jopa yksityishenkilöitä, ja mielenosoitusten järjestämisestä tehtiin entistä hankalampaa. Putin allekirjoitti lain verkkopalvelujen — Facebookin, Twitterin ja YouTuben — estämisestä. Sosiaalista mediaa kahlitaan, lisää valtuuksia annetaan FSB:lle ja kansalliskaartille.

Putin on laittanut viime aikoina vireille muitakin jatkonsa kannalta tarpeellisia lakeja, muun muassa syytesuojan entisille presidenteille.

Kuinka suosittu presidentti todellisuudessa on? Putinin kannatusluvut ovat alhaisimmat kuin koskaan 2000-luvulla. Nyt kansansuosio on romahtanut vuodentakaisesta 47,4 prosentista vain 31,7 prosenttiin. Kannatuksen lasku ei johdu pelkästä koronaepidemiasta, vaan kyse on pidemmästä trendistä. Sen taustalla on epäsuosittu eläkeiän nostaminen ja elintason lasku.

Yhteiskunta on repeytynyt kahteen yhtä suureen osaan. Hallinnon vastustajia on vähemmän kuin kannattajia, mutta ero ei ole enää mittava. Oppositio ei ole enää lukumääräisesti marginaalinen joukko, mutta se on hajanainen, heikko ja voimaton. Ratkaisevia tekijöitä ovat ikä ja suhde valtioon.

Julkisella sektorilla työskentelevät ja televisiota katsovat kansalaiset tukevat hallintoa. Nuoremmat, tapahtumia internetistä seuraavat ja yksityisellä puolella elantonsa ansaitsevat taas ovat usein tyytymättömiä nykyjohtoon. Venäjällä on nähty suhteellisen paljon mielenosoituksia kuten erilaisia ympäristönsuojeluun liittyviä protesteja ja Venäjän Kaukoidässä sijaitsevan Habarovskin mielenosoitukset.

Pohjimmainen syy protestimielialaan on yksilön vieraantuneisuus. Venäläiset kärsivät epätasa-arvoisuuden tunteesta: vallanpitäjät loukkaavat koko ajan heidän ihmisarvoaan.

Syksyn 2011 mielenosoitusten aikaan puhuttiin, että putinilainen vakaus on syönyt eväänsä loppuun ja nyt voisi alkaa reformisykli — jopa onnistuen, toisin kuin Jeltsinin kaudella. Toimittaja Jarmo Koponen odotti silloin vallan vaihtumista: "Olin vakuuttunut syksyllä 2011 Venäjän muutoksesta. Tuolloin uskottiin — noustiin kaduilla. Pian varoitettiin ja peloteltiin. Murhattiin Nemtsov, miehitettiin Krim. Kierros kierrokselta meni yhä mahdottomammaksi."

Umpikujan merkit ovat selvät. Autoritaarinen ja byrokraattinen keskittäminen uhkaa jähmettää maan. Moderni talous tarvittaisiin sotilaallisen mahdin rinnalle, mutta talousreformit uhkaavat valtamonopolia. Kokonaisvaltaiseen strategiseen ajatteluun kykenemätön silovikkivalta estää uudistukset.

Eufemismilla "huono bisnesilmasto" viitataan vallitsevaan korruptioon, byrokratiaan, rikollisuuteen ja valtiolliseen reidaukseen (viranomaisten avulla suoritettuihin yritysvaltauksiin).

Nyttemmin Venäjä jää jälkeen jopa muista Euraasian talousunionin maista. Ei ole joustavuutta, luovuutta, innovaatioita ja hyvinvointijärjestelmää. Hallinnon strategiat ovat heikkoja ja avuttomia, poliittiset ohjelmat koostuvat toiveajattelusta ja jäävät toteuttamatta.

Putin sanoi Valdai-foorumissa vuonna 2013 mahtipontisesti: "Tämä on ehdoton prioriteettimme. Euraasian integraatio on koko Neuvostoliiton jälkeensä jättämän alueen mahdollisuus tulla globaalin kehityksen itsenäiseksi osaksi. Muuten se tulee jäämään Euroopan ja Aasian takamaastoksi."

Tämä haavekuva on paljastunut tyhjäksi pullisteluksi ja itsepetokseksi. Talousnumerot kertovat armottomasti — takamaasto häämöttää Venäjälle.

Kaiken lisäksi käännös itään on ajamassa Venäjän teknologiseen ja taloudelliseen riippuvuuteen Kiinasta. Kiinalaiset suuryritykset valtaavat aktiivisesti Venäjän markkinoita ja pakottavat sen osaksi digitaalista Pax Sinicaa. Venäjän valtiolliset energiajätit tekevät yhteistyötä kiinalaisten valtionyritysten (esim. CNPC, Sinopec ja Silk Road Fund) kanssa. Venäjän talous on jäämässä teknologisesti Kiinan alusmaaksi.

Erityisesti dynaamisemmat yksityiset teknologiayritykset kuten Huawei ja Alibaba imevät Venäjän teknologiseen Pax Sinicaan. Länsipakotteet nopeuttavat tätä kehitystä. Yhteistyösopimus Euraasian talousliiton ja Kiinan "uuden silkkitie" -hankkeen (engl. Belt & Road Initiative) välillä solmittiin vuonna 2015; vuosi myöhemmin solmittiin sopimus bilateraalisesta innovaatiovuoropuhelusta. Moskova ja Peking julistivat vuodet 2020 ja 2021 yhteistyön vuosiksi tieteen, teknologian ja innovaatioiden alalla painopisteinä biotekniikka, tekoäly ja robotiikka.

Ajautuminen riippuvaiseksi aasialaisesta Kiinasta ei varmaan sovi Venäjän itsetunnolle ja identiteetille. Tämä liitto on täynnä epäluuloa kummaltakin puolen.

Reformien paine on Venäjällä tänään massiivinen. Eksistentiaalinen kysymys muuttuu yhä polttavammaksi. Venäjän tiedeakatemia on valittanut, että Venäjä uhkaa jäädä pysyvästi sivuun nykyaikaisesta kehityksestä.

Olisiko nyt uuden reformisyklin aika? Uudistusagendaa pitävät näkyvästi esillä talousliberaalit kuten Aleksei Kudrin, joka on lähtenyt uudistamaan maata tarjoamalla oikeuslaitoksen reformia. Demokratian ja reformien suhde on monimutkainen — pysähdytäänkö puoliväliin autoritaariseen uudistukseen? Oppositiovoimilla olisi oltava selkeä ohjelma — mihin uudistuksiin käyttää valtaa? Muussa tapauksessa maata uhkaa anarkia.

Venäjällä demokratiaa ei pidetä kovin tärkeänä, mikä varmaan kuvastaa kansakunnan historiallista kokemusta. Venäläisistä alle puolet kokee demokratian tärkeänä. Vuosina 2005-2009 demokratiaa piti tärkeänä hieman yli 54 prosenttia. Demokratian tarve on venäläisten keskuudessa maailman alhaisinta, ja se on laskenut viimeisen 10 vuoden aikana hieman yli 10 prosenttia.

Turkki on toinen maa, jossa demokratian kysyntä on viimeisen vuosikymmenen aikana laskenut nopeimmin — yli 30 prosenttia.

Keir Giles onkin pessimistinen Venäjän demokratialiikkeen suhteen, vaikka myöntää, että keväällä 2018 teinikapinaan lähtenyt nuorin sukupolvi on erilainen, peloton ja vapaudenahne. Sosiologi Lev Gudkov ennustaa laajoja radikaaleja protesteja yhden sukupolven kuluttua. Länsimainen vapaan kansalaisen idea on vahvistumassa nuoren polven ja luovan luokan keskuudessa. Tämä prosessi muuttaisi Venäjän pysyvästi.

Venäjän historiassa yleensä vasta autokraatin kuolema on tehnyt muutoksen mahdolliseksi. Käännettä on edeltänyt avoin valtataistelu ja uuden vahvan johtajan ilmestyminen.

Nyt vaihtoehtoina ovat joko liberalisointi tai vielä diktatorisempi pysähtyneisyys. Jos Putinin hallinto kaatuu, tuleeko tilalle varsinainen hirmuvalta, kuten pelotellaan?

Strateginen osa Venäjän uudistuksia on laillisuus ja omaisuuden suoja. Kudrin onkin pitkäjännitteisesti toiminut niiden vahvistamiseksi ja peruskäsitteiden juurruttamiseksi. Tšubaisin ryhmää ei ole poistettu poliittisesta järjestelmästä, vaan sitä ilmeisesti pidetään reservissä. Tämä on ilahduttavaa potentiaalisen muutoksen kannalta.

Keskeinen rooli liberalisoitumisessa on yrittäjäluokalla, keskiluokalla. Pieni ja keskisuuri yrittäminen on demokratian ja oikeusvaltion vahvin tuki.

Venäjällä tarvittaisiin protestanttista bisnes- ja omistamisetiikkaa. Hodorkovski kuvaa vankilakertomuksissaan "Rotta" vankia, joka varastaa vankitovereiltaan, vaikka ei pysty syömään ja kuluttamaan varastamaansa. Hodorkovski vertaa tätä jyrsijää oligarkkien ja virkamiesten järjettömään kahmimiseen, kerskakulutukseen ja määrättömään mässäilyyn. Venäjän eliitti polttaa rahaa kuin ylellisyyteen uppoutuvat feodaalit tai šaahit. Navalnyin paljastusvideo Putinin palatsista Mustanmeren rannalla osoitti, että Venäjän johtajakin kerää kitschiä kuten joku suurmoguli.

Hodorkovski siis kuuluttaa protestanttista etiikkaa ja vaatimattomuuden henkeä, jota hän pyrki öljy-yhtiö Jukosissa toteuttamaan vastuullisena suuromistajana.

Mutta Venäjällä ei olla protestantteja sen paremmin kuin säästäväisiä ja kohtuullisia konfutselaisiakaan. Paljon puhuttu Kiinan malli ei tule toimimaan Venäjällä eikä Singapore ole siirrettävissä sinne. Puuttuu konfutselainen etiikka ja kapitalismin henki.

Rajkumar Sabanadesan totesi Ylellä: "Kiina ja Venäjä ovat vähintään yhtä kaukana demokratiasta kuin 20 vuotta sitten. Myös monet muut tapahtumat kuten brexit, Trumpin valtaannousu ja kansallismielisten puolueitten menestys Euroopassa osoittivat, ettei liberaali tarina puhuttele kaikkia, eikä se ole lopullinen voittaja."

Mielestäni kuitenkin vain liberaali demokratia pystyy ratkaisemaan ongelmat kestävällä tavalla. Kansanvalloissa on todellista resilienssiä ja osallistumisen tuottamaa sitkeyttä. Spekuloiminen "lopullisesta voittajasta" jää tietysti hegeliläiseksi metafysiikaksi.

Poliittinen alamäki ja romahdus uhkaavat kyvykkäimpiäkin autokratioita. Tiedonvälityksen rajoittaminen saa aikaan hämmennystä ja rapauttaa luottamusta. Autoritaarisissa valtioissa valtakoneisto näyttää vahvalta, kunnes romahtaa.

Suljettujen järjestelmien vetovoima on haurasta. On nähtävissä, että marxilaiset ja islamilaiset diktatuurit eivät pärjää valistuneelle demokratialle.

Kiina, joka on marxilais-leniniläinen vain nimellisesti, porhaltaa eteenpäin. Mutta se tulee törmäämään rajuihin muutospaineisiin. Demografiset ongelmat ja rahoituskuplat uhkaavat harmoniaa. Rautainen riisikuppi ei riitä vakavaraistuvalle väestölle, jonka demokratiavaatimukset kasvattavat painetta yksipuoluemallin painekattilassa.

Liberaali demokratia on Venäjällekin ainoa mahdollisuus kestävään kehitykseen. Talousliberaali ryhmä — Kudrin, Tšubais ja muut — tarjoavat ulospääsyä ja vaihtoehtoa: nykyaikaista rakentavaa uudistusohjelmaa, joka voisi liberalisoida maan. Kudrin toimii taitavasti, kun hän ei haasta vallanpitäjiä vaan edistää oikeuslaitoksen uudistusta, yrittäjäoikeusasiamiestä ja muita instituutioita. Lupaavaa on, että tätä ryhmää ei ole likvidoitu politiikasta — onko se reservissä?

Mutta anarkia uhkaa Venäjällä aina historian pyörän käännähtäessä.

Kuka menetti Venäjän? Lännen konsultointi ja yhteistyöprojektit 1990-luvulla olivat avuttomia. Samoin lepyttely 2000-luvulla lähinnä rohkaisi Venäjää kaksinaamaisuuteen. Itsepetoksellinen "siltojen rakentaminen" ja "vuoropuhelu" jatkui pitkään Sakartvelon[2] (Georgian) sodan jälkeenkin.

Suomessakin ulkoministeriö esitti pitkään Venäjän kehittyvän kohti eurooppalaista demokratiaa, vaikkakin hitaasti ja takkuillen. Putinia kritisoineet leimattiin ekstremisteiksi ja russofobeiksi. Venäjästä varoittaneita analyytikkoja vähäteltiin kylmän sodan stereotyyppien jäykistämiksi. Vasta Krimin kriisi paljasti lännen kohtalokkaan itsepetoksen Venäjän suhteen.

Muistan, kuinka minua pisti lukiessani yli kymmenen vuotta sitten Suomen ulkoministeriön raportin EU:n eri ryhmittymien Venäjä-politiikasta, jossa Puola ja Baltian maat oli luokiteltu "kylmän sodan sotureiksi". Tämä analyysi tuli Sakartvelon sodan jälkeen, jolloin kaikki oli jo selvää. Nyt kun "soturien" varoitukset ovat toteutuneet, olisiko syytä analysoida, mikä johti UM:n virhearvioon?

Kaikkiaan lännen arvot ja intressit eivät ole sovitettavissa Venäjän ekspansionismiin. Tämä ristiriita on tosiasia myös pitkällä aikavälillä.

Venäjän kanssa pitää olla tarkkana, koska se on taipuvainen äkkinäisiin ja harkitsemattomiin iskuihin. Viron presidentti Kersti Kaljulaidin mukaan Venäjän vaarallisuus ja arvaamattomuus tulevat kasvamaan seuraavien 10-20 vuoden aikana, koska sen "mahdollisuuksien ikkuna" kansainvälisessä politiikassa on sulkeutumassa.

Lännen lepsuus on houkutellut Venäjää rikkomaan yhteisiä pelisääntöjä. Erään tiedon mukaan Kremlissä oltiin Sakartvelon sodan esimerkin perusteella varmoja, että Krimin valtaus ei aiheuta mitään reaktiota. EU:n ja Yhdysvaltojen terhentyminen Ukrainan takia oli suuri yllätys ja nyt laitonta alueliitosta kadutaan.

Lännen on pidettävä kiinni pakotteista ja luovuttava niistä vain sitä mukaa, kun Venäjä perääntyy aggressiostaan. Keppiä ja porkkanaa pitää säädellä Venäjän oman käyttäytymisen mukaan. Joe Bidenin lehdistösihteeri Jen Psaki totesi: "Työskentelemme myös Venäjän laittamiseksi vastuuseen sen piittaamattomista ja vihamielisistä teoista."

Säilyäkseen Venäjän pitäisi katkaista taantumuksen ja epävakauden napojen välillä huojuva sykli. Loikka liberaaliin demokratiaan, valistukseen ja demokratiaan on sen ainoa mahdollisuus.

Kirjailija Nikolai Gogol kyseli kuuluisassa juoksutuksessaan, minne Venäjän troikka kiitää niin hurjasti? Vastaukseksi jää vain irrationalismi, mutta Gogol hehkuttaa Venäjän hillitsemätöntä voimaa muiden maiden väistäessä karsaasti pientareelle. Arkkikonservatiivi Fjodor Dostojevski vastasi "Karamazovin veljeksissä" tähän:

"Meidän onnneton troikkamme kiitää suin päin ja kenties turmiotaan kohti ... Joskin muut kansat toistaiseksi vielä väistyvät troikan tieltä, niin se ei suinkaan tapahdu kunnioituksesta sitä kohtaan, vaan yksinkertaisesti kauhusta ... ja kenties myös inhosta ... Kenties he myös lakkaavat väistämästä, asettuvat lujaksi muuriksi ja pysäyttävät meidän hillittömyytemme mielettömän nelistyksen pelastaaksen itsensä, valistuksen ja sivistyksen!"

Jopa nationalisti ja ortodoksifundamentalisti Dostojevski varoittaa siten irrationaalisesta erillisyydestä ja toivoo maan pelastusta yleismaailmallisesta valistuksesta ja sivistyksestä.

---

[1] Vapaan Venäjän toimitus käyttää Suomessa virallisesti vielä "Valko-Venäjänä" tunnetusta maasta nimeä Valkorutenia.

[2] Vapaan Venäjän toimitus käyttää Georgiasta nimeä Sakartvelo.

[neroushalvaus]

Paritus: Määttä/Lahtinen Genre: Draama? Hahmotutkielma? AU? Varoitukset: Canon hahmokuolema, sodankuva, veri. Vastuunvapaus: Linnan hahmot. Sisältää myös suoria lainauksia, jotka eivät kuulu minulle. Rahaa ei tästä myöskään minulle tipu, täysin fandom-kommunismin hengissä jaan tämän teille. Summary: 

Kun Lahtinen oli melkein arasti laskenut kätensä Määtän poskelle, se oli tuntunut luonnolliselta. Mitä muutakaan he olisivat voineet tehdä. Kaksi miestä sodan keskellä etsimässä juttukaveria.

”Seuraavana päivänä vihollisen vetäydyttyä konekivääri oli löytynyt vähän matkan päästä Lahtisen ruumiista, ja sen jälkeen Määttä oli pitänyt sitä kuin perintökelloa.” (Tuntematon sotilas, s. 334)

*

Eilisen jälkeen oli satanut hieman lunta. Ei paljon, vain ohut harso valmiin lumivaipan päälle. Se peitti jalanjäljet ja tallatun hangen. Lahtinenkin oli saanut päälleen hienoisen peitteen, jota Sihvonen tämän päältä hellin käsin pyyhki.

Määtällä oli mahorkkasätkä huulessa ja hän vältti katsomasta Lahtisen ruumista liian suoraan. Määtän ylpeys ei kuitenkaan sallinut hänen kääntää katsettaan kokonaan pois, joten hän tuijotti ilmeettömänä tuota veristä kohtaa hangessa, joka oli pysynyt sulana kai kuuman konekiväärin ja Lahtisen hiipuvan ruumiinlämmön takia. Veriset juolukanlehdet näyttivät oudolla tavalla kauniilta.

Määttä puhalsi savua ulos ja mietti eilistä. Hän mietti sitä hetkeä, kun Lahtinen ei ollut kuullut vänrikin huutoa ”jättäkää konekivääri” ja oli aina niin itsepäisenä hämäläisenä tempaissut varsinaisen jalustoineen olalleen ja lähtenyt juoksemaan. Määttä melkein irvisti ajatellessaan sitä, kuinka Lahtinen oli kaatunut maahan. Ensin hän oli luullut tämän vain kompastuneen, mutta kun Lahtinen ei ollut vastannut hänen huutoonsa, hän oli ymmärtänyt asian oikean laidan. Lahtinen ei ollut vain kaatunut, hän oli kaatunut. Niin kuin sodassa kaaduttiin. Sillä tavalla, ettei silloin enää ikinä noustu ylös.

Määttä oli vain tarponut pois.

Kun Hietanen oli kysellyt Lahtisen ja konekiväärin perään, Määttä oli antanut vastauksensa kuivasti, välinpitämättömästi. Niin hän oli suhtautunut kuolemaan aiemminkin. Oli ollut pakko. Ei Määttä voinut kauhistella toisten kuolemaa, se johti nopeasti siihen, että alkoi pelkäämään omaa vääjäämättä lähenevää loppuaan.

Oltiin häneltä eilen kyselty, miten hän jakseli. Ja kai se loogista oli. Eivät hän ja Lahtinen kai olleet salailleet niin kovin hyvin sitä, mitä he olivat olleet.

Määttä imeskeli sätkänsä loppuun ja sytytti uuden. Tupakasta tuli täällä herkästi pula ja hänen olisi ehkä pitänyt olla säästelevämpi, mutta ei hän nyt juuri jaksanut ajatella sellaisia. Määttä mietti Lahtista, noita aina niin yrmeitä kasvoja, jotka Määttä oli muutamaan otteeseen saanut sulamaan leveään hymyyn. Hän mietti Lahtisen ainaisia jupinoita ja kiroilua, kun tämä joutui tekemään jotain, mitä ei halunnut tehdä. Ja mitä Lahtinen olisi koskaan halunnut tehdä. Määttä melkein hymyili.

Määttä mietti, kuinka hän ja Lahtinen olivat hiljalleen tulleet läheisiksi. Ei siihen oltu edes tarvittu paljon sanoja, vain muutama ymmärtävä katse ja kosketus. Ja sitten vasta he olivat alkaneet puhua toisilleen. Määttä oli kertonut perheestään ja kodistaan, vitsaillut siitä, että pakottaisi Lahtisen joskus kanssaan sienimetsälle. Lahtinen oli jatkanut Määtän kanssa ainaista herätystyötään ja saanut hänessä melkein syntymään pienen vastakaiun. Kyllä Määttä oli mielellään Lahtiselle tämän purnauksesta kuittaillut, mutta hän oli myös ihaillut miehen intohimoa ja arvoja. Määttä ei ollut koskaan ripustanut itseään minkäänlaisiin ideoihin, ei tässä sodassa eikä muutenkaan. Lahtisella taas oli ideoita riittänyt jaettavaksi hänellekin. Ja Lahtinenhan oli jakanut.

Jotenkin, kun he olivat eräänä iltana teltassa maanneet vierekkäin ja kun Lahtinen oli melkein arasti laskenut kätensä Määtän poskelle, se oli tuntunut luonnolliselta. Mitä muutakaan he olisivat voineet tehdä. Kaksi miestä sodan keskellä etsimässä juttukaveria. Määttä se oli tainnut olla, joka oli suudellut Lahtista ensin, ja Lahtinen oli mennyt mukana. Se oli ollut odotettavissa. Turvallista.

Ei Määtällä ollut aidosti ollut missään vaiheessa harhakuvia siitä, että hän ja Lahtinen selviäisivät sodasta ja rakentaisivat jonkinlaisen elämän yhdessä. Ei sellaista tapahtunut, ei heidänlaisilleen miehille. Ei varsinkaan sellaisille, jotka kohtasivat tällaisissa olosuhteissa ja tarrasivat toisiinsa summanmutikassa, kun muuta ei ollut.

Määttä oli yrittänyt ajatella asiaa järjen kautta. Ei se ollut ollut mitään aitoa rakkautta. Hän ja Lahtinen olivat nyt vain sattuneet kohtaamaan ja etsimään toisistaan sitä, mitä olivat tarvinneet, mutta jota eivät olleet kehdanneet toisilta pyytää. Useampaan otteeseen Määttä oli silitellyt Lahtisen kasvoja ja rauhoittanut tätä, kun tämän tyytymättömyys oli sulanut hellittämättömäksi katkeruudeksi. Joskus Lahtinen oli vain kietonut kätensä Määtän ympärille ja vakuuttanut hänet vaihteeksi siitä, ettei aina tarvinnut jaksaa. Että joskus Määttäkin sai vain levätä ja antaa jonkun toisen pitää huolta itsestään. Sitä he olivat vain tehneet, antaneet toisilleen, mitä tiesivät toisen tarvitsevan. Ei sellainen ollut ”rakkautta”, se oli välttämättömyys.

Ja jos joskus Määtästä oli tuntunut, että Lahtisen sormet sopivat täydellisesti hänen omiensa lomaan, se oli ollut vain sattumaa.

Määttä katsoi vierestä, kun Lahtisen ruumis nostettiin ahkioon. Tämän kasvoilta pyyhittiin lunta ja Määttä näki niillä olevan rauhallisen ilmeen. Niin, ehkä kuoleman jälkeen Lahtisenkin oli mahdollista olla tyytyväinen. Lahtisen huulet olivat siniset ja Määttä mietti, että vain muutama päivä sitten hän oli pitkän ja uuvuttavan hiihtoretken jälkeen painanut niille pehmeän suudelman.

Määttä katsahti yhdistettyä konekivääriä, joka lepäsi vielä maassa. Sitä, jota Lahtinen ei ollut raaskinut tai ymmärtänyt jättää jälkeen, vaikka tämän olisi pitänyt. Ehkä, jos Lahtinen olisi konekiväärin jättänyt, tämä olisi vielä hengissä. Määttä ei kuitenkaan tuntenut tuota asetta kohtaan minkäänlaista inhoa tai kaunaa. Jos se hänessä jonkin tunteen herätti, niin haikeuden.

”Otatko sinä konekiväärin?”

Määttä ei hätkähtänyt kysymystä, vaikka se hänet mietteistään havahduttikin. Hän katsahti Sihvoseen, joka pudisteli vieläkin lunta Lahtisen ruumiista. Sopivaahan se oli, ettei Lahtisen annettu maata kuolleenakaan verhottuna tuollaiseen valkeaan harsoon. Korvan juureen käyneestä haavasta pulpunnut, jo Lahtisen kasvoille ja leualle kuivettunut punainen veri sopi paremmin miehen sielunmaisemaan. Määttä pudisti päätään omille hölmöille ajatuksilleen ja nakkasi loppuun polttamansa sätkän maahan. Hän kohautti Sihvoselle olkapäitään.

”Otanhan minä.”

Jalusta saatiin Lahtisen kanssa ahkioon. Varsinainen kohosi Määtän olalle vaivattomasti, kuten aina. Nyt siinä oli kuitenkin jotain erilaista. Konekiväärin paino sai Määtän ryhdin hieman kumaraan ja hän näki edelleen mielessään Lahtisen nostamassa sitä viimeistä kertaa. Hölmöä se oli ollut. Jalusta ja varsinainen painoivat yhdessä lähes yhtä paljon, kuin Määttä itse. Ei Lahtinen olisi sitä kauan kantaa jaksanut. Lahtinen oli kuollut täysin turhaan.

Määttä vilkaisi vielä Lahtisen kalpeita kasvoja, mutta keskitti sitten katseensa suoraan eteen. Hän keskittyi kantamiseen, keskittyi konekiväärin painoon ja omaan, raskaaseen hengitykseensä. Ei Määttä ollut järkyttynyt Lahtisen kuolemasta, ei edes yllättynyt. Kyllä hän oli tiennyt, että ainakin toinen heistä kuolisi. Määttä jatkaisi eteenpäin, kuten hän oli aina tehnyt. Häntä ei tällainen lannistaisi, eiväthän hän ja Lahtinen olleet edes olleet mitään ihmeellistä. Kaksi ihmistä, jotka olivat vain sattuneet samaan, onnettomaan tilanteeseen ja halunneet selvitä siitä. Määttä oli vain selvinnyt pidempään, kuin Lahtinen. Siinä kaikki.

*

Siitä lähtien Määttä oli ainoa, joka sitä konekivääriä kantoi. Enää eivät toiset edes syyllisyyden velvoittamina pyytäneet häntä hellittämään siitä. Määttä ei halunnut muiden koskevan tuohon aseeseen, jota kohtaan hän oli uskollinen kuin ihmiselle ikään. Muut oppivat tämän nopeasti ja näkivät siinä tilaisuutensa välttää tuon vihatun taakan kantoa. Määttä kantoi konekivääriä, kuin hänen kunniansa olisi ollut siitä kiinni.

Jos toiset joskus näkivät Määtän istuvan hiljaa yksikseen ja silittelevän kylmää metallia kuin elävää olentoa, he eivät ainakaan sanoneet mitään. Ja jos kerran joku mainitsi kuulleensa, kuinka yleensä niin hiljainen Määttä oli puhunut aseelle kuin ystävälle, se tarina jäi siihen. Heillä kaikilla oli omat omituisuutensa, Määtällä se oli tuo kummallisen läheinen suhde aseeseen, jota pelastaessaan eräs alikersantti Lahtinen oli kerran kaatunut lumihankeen.

*

Pari vuotta myöhemmin, kun Koskela eräässä toivottomassa tilanteessa määräsi upottamaan konekiväärit lampeen ja jättämään yhden muistoksi, ei kukaan tainnut ymmärtää, mitä hän “muistolla” tarkoitti. Eikä kukaan tiennyt, miksi hän katsoi Määttää niin merkitsevästi kysyessään: ”Otatko sinä?”

Eikä kukaan tainnut osata arvata, mitä Määtän pään sisällä tuolloin liikkui. Hän nojaili varsinaiseen välinpitämättömänä, kuten aina. Hän muistutti hieman kuvapatsasta vastatessaan Koskelalle. Kuin asia ei olisi mitenkään häntä liikuttanut, kuin sillä ei olisi ollut mitään merkitystä. Aivan, kuin Lahtinen ei olisi koskaan maannut kuolleena lumihangessa tuon samaisen aseen rinnalla, veri tipahdellen lumesta paljastuneelle juolukanlehdelle.

”Vaan sillähän ei ole väliä. Miten vain.”

*** ***

[eksopolitiikka]

Uusi ihmiskunta ja ekologinen teknologia, osa 2

Uusi ihmiskunta ja ekologinen teknologia, osa 2

Tämä on lainaus henkinen auttaja Mira Korhosen teoksesta Uusi ihmiskunta ja ekologinen teknologia. Teos koostuu useista kanavoiduista teksteistä, jotka on suurimmaksi osaksi välitetty 90-luvulla.

Tekstit maalaavat kuvan tulevaisuuden ihmiskunnasta. Kanavointien päivämäärät eivät vastaa kaikilta osin nykyisen aikalinjamme menneitä tapahtumia, mutta on paljon viitteitä siitä, että monet tekstin kertomista asioista liittyen yhteiskuntaamme voivat vielä käydä toteen, mikäli jokainen tekee osansa. Tekstit ovat mielenkiintoinen katsaus tulevaisuuden utopiaan, maailmaan jossa henkiset arvot ovat etusijalla. Tällaiseen maailmaan pääsy riippuu täysin meistä itsestämme, miten hyvin osaamme maailman ympärillämme sellaiseksi rakentaa.

Sarjan aiempi osa:

http://eksopolitiikka.fi/tietoisuus/uusi-ihmiskunta-ja-ekologinen-teknologia/

kanavoitu torstaina 12.12.1996

Asumisolosuhteet

Tulette asumaan yhteisöissä, välttääksenne miljoonakaupunkien huonon ilmapiirin. Teillä on tilaa asua myös luonnon keskellä, koska maapallo on isompi, laajempi, kevyempi sen puhtauden ja korkeamman värähtelytason myötä. Sen lisäksi ihmismäärä on rajujen muutoksien takia karsiutunut, toiset luonnollisen kehosta poistumisen, eli kuoleman, takia, syntyen toisille planeetoille, tai kehittyneet henkisesti niin pitkälle, etteivät he enää tarvitse fyysistä kolmi- tai neliulotteista (astraali) kehoa. Toiset sopeutumattomat ovat jääneet jäljelle entiselle likaiselle Maapallolle, sen hajoamiseen saakka, joka kestää muutoksien jälkeen n. 100 Maan vuotta, jolloin sinne ei enää synny uusia jälkeläisiä (tosin Maa puhdistetaan uusien puhdistustekniikoiden avulla, esim. ionisoitu tai muuten käsitelty vesi).

Uutta planeettaanne asuttaa n. 2-3 mrd. ihmisasukasta, joista n. 0,5 mrd. ovat uusia, toisilta planeetoilta tulevia asukkaita. Heidän tehtävänään on rauhoittaa kanssaihmisiä ja opettaa heitä sopeutumaan uusiin olosuhteisiin ja elämäntapaan, ja osa näistä muualta tulleista ovat itsekin oppimassa. Maan jälkeläisiä on n. 1,5-2,5 mrd., jotka jakaantuvat tasaisesti noin 500 tuhannelle eri suuruiselle yhteisölle (lukumäärä voi olla enemmän), alkaen sadasta 100 tuhannen ihmisen yhteisöihin.

Näiden asuinyhteisöjen lisäksi tulee olemaan pienempiä koulutuskeskuksia, osa niistä on yhteisöissä, osan sijaitessa kauempana yhteisöjen välisillä kauttakulkuliikenneväylillä. Opiskelupaikkoja niissä tulee olemaan n. 10-100, suuremmissa 100-100. Näitäkin tulee olemaan vähintään 100 tuhatta (määrä voi vaihdella).

Yhteisöjen asukkaiden lukumäärä aloitetaan 10:stä, josta sitten kasvatetaan 100:n -> 100 tuhanteen. Tämän jälkeen perustetaan uusi yhteisö, usein aloittaen pää- ja väli-ilmansuuntien mukaisesti säteittäin seuraten Maan omia sähkömagneettisia viivoja (maaästeilysuuntien mukaisesti), alkaen säännöllisesti 100km välimatkojen päähän (myöhemmin kahden väliin eli 50km päähän toisistaan). Näitä yhdistämään rakennetaan punaiset ohjausvalot 15m välein, joiden kautta kulkee suorat kauttakulkuliikennelinjat. Näitä käyttävät uudet ajoneuvotyypit, joista kerrotaan myöhemmin (kiiturit, magneettiautot, helibussit).

Yhteisöissä asutaan PERHEKUNNITTAIN (isä, äiti, lapsi 1 tai 2kpl) tai SUKUKUNNITTAIN (isä, äiti, lapsi, isovanhemmat) tai SUKULAISUUSKUNNITTAIN (edellisten lisäksi serkut, tädit, sedät).

Jokaisella on oma sielunsuunnitelmaansa kuuluva tehdävä, jota voi toteuttaa yhteisössä. Ne, joiden kuuluu perustaa perhe, tulevat asumaan isoimmissa asunnoissa. He saavat valita itselleen ja/tai sukulaisilleen sopivan kokoisen asunnon. Niiden, jotka asuvat perhekunnittain, isovanhemmat asuvat vanhemmille ihmisille tarkoitetussa yhteisössä tai samassa yhteisössä perheen ja muiden yhteisössä asuvien huolenpidon kohteena. Ne, jotka asuvat sukukunnittain, huolehtivat koko perhe isovanhempiensa hyvinvoinnista jakaen työt keskenään, ja myös isovanhemmat osallistuvat perheen sisäisiin velvoitteisiin omien voimiensa mukaisesti. Ne, jotka asuvat sukulaisuuskunnittain, huolehtivat toistensa keskinäisestä huolenpidosta.

Ne, joiden sielunsuunnitelmaan ei kuulu perustaa perhettä, tulevat asumaan yksin tai ystäviensä kanssa tilavassa yksiössä, kaksiossa tai soluasunnossa, joissa on toisessa päädyssä yhteiset oleskelutilat. Näiden asunnot tulevat sijaitsemaan rivitalossa tai kerrostalossa.

Työtehtävät ja ammatit

Ihmisen kehittyminen nopeammassa tahdissa kuin ennen muutoksia saa aikaan sen, että sielusuunnitelman sisältö saattaa elämän aikana muuttua. Esimerkiksi aikaisemmin henkilöllä lasten hankinta kuului siihen, mutta myöhemmin ei, jolloin kyseinen henkilö voi ottaa eron tai muuttaa suhteen avoliitoksi.

Muutos voi myös tapahtua toisin päin. Aikaisemmin lasten hankinta ei kuulunut ohjelmaan, mutta myöhemmin kyllä. Tällöin kyseinen ihminen voi mennä valittunsa kanssa naimisiin ja suorittaa tehtävänsä kasvattaen uudet sielut hyvin henkisessä ja sivistyneessä ilmapiirissä (Kosmisten ja Henkistel lakien mukaan).

Niillä, joiden tehtävään sielunsuunnitelman mukaisesti kuuluu perustaa ennemmin tai myöhemmin perhe, ei tarvitse samanaikaisesti olla muita tehtäviä, mutta tämän tehtävän suorittajia tulee olemaan vähemmistö, jolloin säilyy harmonia maapallon kestävyydessä (ihmisten ja ympäristön välillä). Luonnon tasapainoon mukautuen säilyy jokaiselle tänne syntyneellä sielulla mahdollisuus henkisesti rikkaaseen ja onnelliseen elämään tarvittavat puitteet: puutetta tasapainoisesta ravinnosta ja puhtaasta vedestä ei ole. Ihmismäärä Maaoallolla säilyy samana kuin muutoksen jälkeen, n. 3 miljardissa.

Perheellisten tehtävänä on siis säilyttää Maan ihmiskunnan määrä tasaisena Maan kestokyvyn mukaan. Tämä on yksi monista erilaisista tehtävistä. Suurin osa ihmiskunnasta suorittaa muita tehtäviä sielunsuunnitelman mukaisesti ilman sitoutumista perhe-elämään, sillä siihen ja muihinkin tehtäviin keskitytään täysipainoisesti työtehtävän ja ammatin kautta eläen. Työtehtävien tai ammattien suorittamiseen käytettävä aika ei ole ennalta määrätty, vaan usein itsenäisissä työtehtävissä tai ammateissa tämä on oman innostuksen ja mielekkyyden varassa. Jos kuitenkin itse säätää työajan liian pieneksi, tuotantomäärien vaatimustasoihin verrattuna, tarvitaan kyseisiin työtehtäviin tai ammatteihin lisää ihmisiä samasta tai eri yhteisöstä kattamaan tuotannon vaatimustasot (määrä vastaa tarvetta), jottei mistään tule pulaa.

Aina sitä tuotantovajavuutta ei täytetä, jotta laiska yksilö oppisi näkemään laiskuutensa seuraukset, jolloin hänelle tarjoutuu mahdollisuus oppia virheistään ja korjata asia itse.

* Tiedotetaan seurauksista siten, että se panee jokaisen itse kunkin miettimään omalta kohdaltaan onko itse jollain tavoin vaikuttanut asioiden kulkuun.

* Jos tulee äkkinäinen sairaus tai onnettomuus (hyvin harvinaista, ennaltaehkäisevää hoitoa ja elämää), silloin varalla olevat pääsevät heidän tilalle ja sillä aikaa lomalle menevää autetaan pääsemään oppiläksystään yli. Näin hän voi palata joko entiseen työapikkaansa/työtehtävään tai ammattiin, tai vaihtaa toiseen jos oppiläksyn läpikäyminen sitä vaatii.

* Tuleva sairaus tai onnettomuus merkitsee yhteiskunnassa jonkin tietyn asian huomioon ottamista, syyn ja siitä seuraavan seurauksen oppiminen, tiedostamaton viha tai muut negatiiviset tunteet tai ajattelu, omat rajoittavat pelot, epäilykset, uskomukset, ennakkoluulot tai -käsitykset, asioiden uudelleen arvioiminen, välinpitämättömyys jossakin asiassa jne…

Yleensä kaikki sairaudet ja onnettomuudet pyritään ennaltaehkäisemään oikeilla elämäntavoilla. Niissä työtehtävissä tai ammateissa, joissa toinen vaikuttaa hyvin kiinteästi toisen työtulokseen, eli ryhmätyöskentelyssä, on työssäoloaika sovitettava mukanaolevien kanssa, jottta saadaan tuotannon vaatimustaso täytetyksi.

Niissä työtehtävissä tai ammateissa (itsenäisissä tai ryhmätyössä), joissa ei ole tuotannon vaatimustasoa ennalta määrätty, on paljon vaihtelevammat työssäoloajat. Ne vaihtelevat keskimäärin 4 tunnista vuorokauteen. Tämä työssoloaika määräytyy koko yhteisön, kaupungin, kunnan, läänin, valtion tai koko maan ihmiskunnan tarpeiden ja hyvinvoinnin mukaan. Tarkoituksena on, että työtehtävän tai ammatin on täytettävä koko yhteisön tai koko maan ihmiskunnan odotukset heidän asettaman vaatimustason mukaisesti.

Työtehtävät ja ammatit jaetaan kolmeen työtasoon:

Raskain, fyysinen työ: Peruselinkeinot. Maanviljelys, kalankasvatus, viljelykasvien jalostus, sadonkorjuu, kylvö, tehtaiden ja teollisuuslaitosten tuotantosuunnat vaatimustasoineen, rakentaminen, uuden teknologian aikaansaaman likennevälineiden ja kodinlaitteiden valmistus.

Kevyempi, puolifyysinen työ: Hoito-, sosiaali- ja palveluammatit; Lasten hoito ja kasvattaminen, vanhusten, vammaisten ja sairaiden hoitaminen. Opetus ja koulutus; seminaarit, luennot, kurssit, messut, näyttelyt yms. Visionääriset työt; virtuaalitodellisuus-, internet-, digitaali-, TV- ja puhelinpohjaiset opetus- ja tutkimustyöt, tutkimus- ja matkailutehtävät, joista kaksi edellistä suoritetaan puolieteerisen Maan sisällä, päällä ja yläpuolella, kattaen tehtäväkokonaisuudet myös Maan ulkopuolisten kanssa, koodikuvioiden avaaminen.

Kevyin, henkinen työ: Energianvälitystyöt; tiedon välittäminen, puhtaan energian välittäminen Maahan, erilaisilla energianmuodoilla väluitettävä kauko- ja kontaktiparannus (neutraali-, Kristus-, kristalli-, enkeli-, ja rakkausenergioilla). Sairaanhoitajan ja terveydenhoitajan (henkilääkärin, avaruusystävän, henkioppaan tai enkelin tms.) kanssa suoritettava parantamistehtävä, valontyöntekijä yms. Meditointi, visualisointi, jooga, energiatanssit, astraali- ja mentaalimatkat, meediotyöskentely, kanavointi (luonnonhenkien, avaruusystävien, Valonmestarien, Valkoisen Veljeskunnan, muiden Mestarien, gurujen, Valaistuneiden, Maan hierarkioiden, enkelikunnan ja/tai oman Korkeimman Itsensä kanssa), ennustajat, kehittymättömien henkien auttaminen kehittymään kohti valoa. Energioiden puhdistaminen; ympäristön, paikkojen, rakennusten, huoneiden puhdistaminen. Psykometrian käyttö; paikoista, esineistä ja ihmisistä säteilevän energian informaation tulkintaa. Selvänäkijät ja -kuuloiset ja muut henkisiä aisteja käyttävät ihmiset työskentelevät tässä tehtäväkentässä.

Kaikkein helpommat työtehtävät ja ammatit löytyvät niiltä aloilta, joissa on ennalta määrätyt tuotantojen vaatimustasot. Ne voivat olla itsenäisiä tai ryhmätyöskentelyä sisältäviä. Näissä vastuu rajoittuu tuotantoon ja sen vaatimustason täyttämiseen.

Seuraavaksi tulee vähän vaikeampitasoinen tehtäväkenttäalue, jossa ennaltamäärätyt tuotantojen vaatimustasot vaihtelevat tai niitä ei ole ollenkaan. Ne voivat olla itsenäisiä tai ryhmätyöskentelyä sisältäviä. Näissä vastuu muodostuu yleensä yksittäisten ihmisten, ryhmien, yhteisöjen, koko yhteiskunnan tai koko maan yhteiskunnan mukaan. Helpon on tyydyttää yhden ihmisen tarpeet, kuin koko Maan ihmiskunnan tarpeet. Ja kaikki tältä väliltä. Myös vaatimustaso määräytyy muiden ihmisten ehdoilla. Alat voivat olla esim. helpommasta päästä sosiaali- ja palveluammatteja. Tämän alan työt ovat kevyempiä ja henkistä kapasiteettia vaativia. Henkisten kykyjen ja aistien käyttö ovat apuna työtehtävien suorittamisessa. Näille alueille vaaditaan sellaisilla ominaisuuksilla varustettuja henkilöitä kuin: halu palvella ihmisiä ja auttaa muita, henkisten asioiden arvostaminen ja edistäminen, toisten kunnioittaminen. Eri alojen erikoisosaamisvalmiudet, esim. entiset elämät, ovat avuksi. Valintaan kuuluu testisovellutus ja intuitiivinen ”kutsumustunne”. Henkisen kehitystason avulla he eriskoistuvat tietyille alueille, missä kehitystaso on keskivertoa korkeampi, soveltuvat alat valituille ihmisille.

Vaikeimman tason työtehtävien kenttäalueessa vaatimustasot muodostuvat eri ihmisyksiöiden ja/tai ympäristötilanteiden mukaan. Täysin henkinen työ kohdistuu ihmisyksilöittäin, yhteisöille tai koko Maan ihmiskunnalle, Maan kokonaisuutta ajatellen alkaen kivikunnasta, kasvikunnan kautta eläinkuntaan ja lopulta vaikuttaen Maan ihmiskuntaan. Useimmiten ryhmätyöskentelyä kuin itsenäistä. Alat ovat helpoimmasta päästä ryhmässä kauko- ja/tai kontaktiparannusta tai energianvälitystä, visualisointi (myös yksin), jooga ja meditaatio. Työt ovat hyvin kevyitä ja täysin henkisiä, näissä jo vaaditaan täysin henksiten kykyjen ja -aistien käyttöä ja hallintaan alaansa erikoistuen, koska ne ovat välttämättömiä työtehtävän suorittamisessa. Näiden alojen ihmisiltä vaaditaan jo täysin henkinen ajattelutapa ja Kosmisten/Henkisten Lakien mukaista elämää. He ovat täysin henkisiä ihmisiä, joiden henkinen kehitystaso on paljon korkeampi monilta osin keskivertoihmisiin verrattuna. Valintaan kuuluu täysin itsetietoiset sovellutustiedot.

http://eksopolitiikka.fi/tietoisuus/uusi-ihmiskunta-ja-ekologinen-teknologia-osa-2/?utm_source=TR&utm_medium=Tumblr+%230&utm_campaign=SNAP%2Bfrom%2B_%7C+Eksopolitiikka.fi+%7C_

[ristosholopainen]

Keväällä 2020 maailma kohahti George Floydin väkivaltaisen kuoleman takia, jonka lähtökohtana oli mahdollisesti väärennety 20 dollarin seteli. Mustaan väestöön kohdistunut henkirikos aiheutti hyvinkin väkivaltaisia mellakoita ympäri maailmaa, joita mahdollisesti lietsoi mm. netissä levinnyt disinformaatio.

Tässä videossa käyn läpi viime kevään tapahtumia, avaan hieman George Floydin sekä Derek Chauvinin taustoja sekä kerron, voisiko vastaavanlainen olla mahdollista Suomessa!