#ja yks lisää sen jälkeen | Explore Tumblr posts and blogs

eksopolitiikka · 4 years ago

Text

Project Beta: Paul Bennewitzin tarina

Jos on syytä kyseenalaistaa alkuperäisen AQUARIUS/MJ-12 -dokumentin informaation tarkkuutta sekä kaikissa viimeaikaisissa dokumenteissa esitettyjä tietoja MJ-12:sta, tarkoittaako tämä loogisesti sitä, että vuoden 1980 Kirtland/Bennewitz-tapaukset tulisi nähdä kyseenalaisina? Kuka tahansa yksittäinen UFOjen näkijä on aina jonkin verran kyseenalainen, tämän takia me etsimme monia silminnäkijöitä ja muuta tukevaa todistusaineistoa. Jos Richard Doty tai Paul Bennewitz olisivat yksin raportoineet nämä tapaukset, silloin Kirtlandin tapahtumat eivät olisi muuttuneet niin isoksi asiaksi kuin ne nyt ovat. Kuitenkin tuolloin oli useita henkilöitä mukana sekä dokumentteja edeltävissä tapahtumissa että valmistelemassa itse dokumentteja. Lyhyt tiivistelmä tapauksesta kuuluu seuraavasti:

Alkuvuonna 1980 Paul Bennewitz tarkkailee ja filmaa kappaleita, jotka hän on havainnut maassa ja ilmassa Kirtlandin ilmatukikohdassa sekä Manzanon koealueella. On raportoitu, että hänen vaimonsa oli myös mukana näkemässä omin silmin ensimmäiset laskeutumiset, jotka Paul näki ja kuvasi Coyote Canyonin alueella. Tämän jälkeen Paul otti yhteyttä Earnest Edwardsiin Kirtlandin turvallisuuspoliisissa, joka seuraavan muutaman kuukauden ajan huolestui ja pyysi Manzanon asevaraston alueen vartijoita raportoimaan hänelle kaikista ilmassa näkyvien valojen epätavallisista havainnoista. Elokuussa 1980 kolme vartijaa raportoivat havainneensa ilmavaloja, jotka laskeutuivat Sandian sotilasalueelle. Tämä on ensimmäinen havainto, joka on kuvattu Richard Dotyn allekirjoittamassa valituslomakkeessa. Edwards raportoi havainnon Dotylle tietämättä siitä, että Doty oli jo kuullut siitä Russ Curtisilta (Sandian turvallisuuspäällikkö), että Sandian vartija havaitsi levynmuotoisen kappaleen erään rakennuksen lähellä minuutteja sen jälkeen kun kolme Manzanon vartijaa tekivät havainnon. Doty otti nämä raportit ja useita muita hänen valituslomakkeeseensa ja lähetti raportin AFOSIn päämajaan Washingtoniin.

Tästä eteenpäin monia muita henkilöitä tulee mukaan. Bennewitz kutsuttiin tapaamiseen Kirtlandin ilmatukikohtaan, jossa useat korkea-arvoiset ilmavoimien upseerit ja Sandian viranomaiset olivat paikalla. Heihin kuului mm. prikaatinkenraali. Earnest Edwards on varmentanut, että kolme vartijaa hänen komennossaan ovat raportoineet kuvatun tapauksen, ja että tapaaminen pidettiin. Bennewitz varmensi, että Doty ja Jerry Miller tulivat hänen kotiinsa katselemaan materiaaleja, ja että tämän saattoi varmentaa myös Thomas A. Csehin allekirjoittamalla dokumentilla, joka on tukikohdan tutkimusosaston johtaja. Lopuksi mainittakoon, että on olemassa kokonainen dokumenttipino, jonka AFOSIn päämaja on julkaissut ilmavoimien peiteidentiteetillä, joka kuvaa näitä tapahtumia.

Fenwick: ”Miten vanha John [Lear] muuten on?”

Mickus: ”Hän on about sinun ikäisesi, viisissäkymmenissä. Hän puhuu SDI:sta aseena EBEjä vastaan.””

Fenwick: ”Joo, tottakai se on. Se on hyvin tiedossa eräiden ufologien piirissä.”

Mickus: ”Voisitko sitten kertoa lisää?”

Fenwick: ”Okei. Osa teknologianvaihdantaa, joka alkoi vuonna 1975, oli [että] SDI annettiin amerikkalaisille.”

Mickus: ”Mikä… laserit, partikkelisäteet?”

Fenwick: ”Niin, kaikenlaista sellaista. Pieni määrä annettiin mentaalisesti… 1930-luvulla Bertrand Russelille ja Albert Einsteinille, liittyen stealth-teknologiaan. Joka kulminoitui ’Philadelphia-kokeeseen’. Se oli stealth-teknologiaa, mutta alus… [oli] näkymätön tutkassa, ei näkymättömyys… näkymätön tutkassa. Ja sitä jatkettiin. Ja sitten sopimuksella, heille annettiin lisäinformaatiota vuonna 1975 siitä miten todella asentaa stealth-teknologia, ja lisäksi ’Tähtien Sota’-järjestelmä. Oletettavasti ’hyvät tyypit’ ovat saapumassa planeetalle, ja ’Harmaat’ haluavat ajaa ne pois käyttäen Tähtien Sota -teknologiaa. Tähtien Sota ei ole Neukut vs. Jenkit. Se on Harmaat vs. Pohjoismaiset eli pitkät jätkät. Siinä kaikki. Se on peiteoperaatio. Tämä yksi niistä jutuista mistä John Lear puhui, ja Linda Howe… sekä eräs kaveri Arizonassa jolla on tiedelaboratorio Kirtlandin ilmatukikohdan vieressä.”

Mickus: ”Tiedätkö labran nimen?”

Fenwick: ”Kyllä, ’thunder’. Tri. Paul Bennewitz, joka on sähköinsinööri. Hän oli mukana Kirtlandin havainnoissa ja niin edelleen. Hän mainitsi tuon ’varastetun telexin’, ottaneensa valokuvia UFOista ja niin edelleen… filmin, hän filmaa niitä.”

Mickus: ”Tämä on se telex jonka Moore oli myöhemmin esittänyt?”

Fenwick: ”Kyllä. Hän kirjoitti sen talteen…..”

PROJECT BETA

Kirjoittanut tri. Paul bennewitz

Seuraavassa on keskeisiä merkkipaaluja, joita on havaittu tai saavutettu jatkuvan avaruusolentojen intervention tutkimuksessa. Tutkimus rajoittuu New Mexicoon.

1) Kaksi vuotta jatkuvasti tallennettua sähköistä valvontaa & tarkkailua D.F.:llä 24 tuntia päivässä, sekä 6000 jalkaa filminauhaa, avaruusolentojen aluksista.

2) Avaruusolentojen kommunikaation ja videokanavien sekä löytäminen että purkaminen.

3) Jatkuva videovastaanotto avaruusolentojen aluksesta ja maanalaisista tukikohdista ruudulle; tyypillisiä avaruusolentoja, humanoideja ja joskus homo sapiensilta näyttäviä.

4) Tapauskuvaus kohtaamisen uhrista New Mexicossa, mikä johti kommunikaatioyhteyteen ja havaintoon siitä, että ilmeisesti kaikki avaruusolentoja kohdanneet uhrit ovat tahallaan implantoitu, ja heillä on tästä merkkinä ilmiselviä naarmuja. Uhrit on aivokuvattu. Viisi muuta tapausta on varmistettu.

5) Saatu suora kommunikaatioyhteys avaruusolentoon käyttämällä tietokonetta, ja heksadesimaalikoodikommunikaation muoto ilmeisesti saatiin luoduksi. Avaruusolentojen kommunikaatioyhteydellä saatiin selville maanalaisen tukikohdan todellinen sijainti.

7) Tätä seuranneet ilma- ja maavalokuvat paljastivat laskeutumispylonit, alukset maanpinnalla, sisäänkäynnit, sädeaseet ja laukaisualustat, jossa avaruusolennot maanpinnalla tukivat aluksia sähköstaattisesti; ne latasivat sädeaseita myös ilmeisesti sähköstaattisesti.

8) Ristikorrelaatio ja triangulaatiosovitus jne. virallisiin NASAn korkean resoluution cir- (color IR, väri-infrapuna) filmeihin vahvisti tukikohdan sijainnin, ja se johti amerikkalaisten sotilastoiminnan mukanaolon paljastumiseen, mistä saatiin selville tarkat koordinaatit ja amerikkalaistukikohdan pohjapiirros.

9) Aiempi avaruusolentojen kommunikaatio on viitannut armeijan mukanaoloon ja siihen seikkaan, että USA:n ilmavoimilla oli alus, mutta johtuen avaruusolentojen psykologian tutkimuksista tämä sivuutettiin tuolloin.

10) Tämän seurauksena avaruusolennot kommunikoivat seuraavan varmennuksen cir-kuviin, että oli olemassa alus; itse asiassa enemmän kuin yksi — että kaksi oli haaksirikkoutunut ja jätetty sikseen ja yhtä oltiin rakentamassa — tämä alus toimi atomivoimalla ja se lentää.

11) Saatiin tietää, että kaksi naista ja poika Teksasin Austinin lähellä altistuivat vakavalle säteilylle lähietäisyydeltä ja aluksen nähtiin liikkuvan länteen helikoptereissa. Tämän lisäksi asiaan liittyy kuluja.

12) Tutkimuksen aikana kuvatun liikkuvan kuvan tarkastelu paljasti, että amerikkalaisalus tai siltä näyttävä lensi avaruusolentojen mukana. Nämä sopivat cir-filmiin, jossa voidaan nähdä kaksi maanpinnalla, sekä myöhemmissä maanpinnalla otetuissa valokuvissa sen jälkeen kun tukikohta oli hylätty.

Tietokonekommunikaatio ja jatkuva kanssakäyminen avaruusolentojen kanssa tällä tavoin ilman suoraa kohtaamista on antanut kohtuullisen selvän kuvan avaruusolentojen psykologiasta, niiden logiikasta ja loogisista metodeista sekä niiden pääasiallisesta aikeesta.

On tärkeää huomata heti kättelyssä petkuttaminen, eikä niillä ole mitään aikeita solmia rauhaa. Ne järjestivät sopimuksen.

Oikeasti ne tuppaavat valehtelemaan, kuitenkin niiden muisti valheille ei ole pitkä ja suora tietokoneanalyysivertailu paljastaa tämän faktan. Siksi paljon valoa paistaa risukasaan ja tästä saadaan selville totuus. Tämän raportin aikeena ei ole kritisoida tai osoitella sormilla. Selvästikin avaruusolennot toimivat meidän logiikallamme eikä avaruusolentojen, ja niin tekemällä he ovat ilmeisesti viattomasti kävelleet ansaan. Avaruusolennot ovat kertoneet, että ’Harmaat’, sopimuksellaan USA:n valtion kanssa, olivat edelleen järkyttyneitä heidän ensimmäisen kahdeksan kanssaolentonsa kiinniotosta ja tämän jälkeisestä kuolemasta.

Toinen ryhmä, joka kutsuu itseään tietokoneen kielellä ’oransseiksi’ — Archeleta-vuorella — suoraan länteen amerikkalaistukikohdan eteläpäädystä ja lähellä niinkutsutun ’timantin’ luoteispäätyä, joka on päälaskeutumisalue, mahdollisesti siksi koska se näyttää siltä kaukaa katsottuna. Archeletan vuorenhuippualueella kaakossa ei ole nimeä; kutsun sitä etelähuipuksi. Tukikohta ulottuu tästä huipusta pohjoiseen kallioseinämän reunalle suuren metalliseoskupolin ohi, joka on 38 jalkaa läpimitaltaan, jossa on 20 jalan aukko sen huipulla.

Perustuen ilmavalokuviin, joiden aikana avaruusolento saatiin kuvattua laukaisutoimissa, arvailisin että kyseessä on maanalainen laukaisulaitos. NASAn cir-filmissä näkyy kupoli, rampilla. Tämä on saman kokoinen kuin minun ’79 Lincoln-autoni.

Pyörillä kulkevat kulkupelit sekä moottorikelkoilta näyttävät koneet voidaan nähdä cir-kuvissa, autoja ja kuorma-autoja, rekkoja ja jeeppejä. En usko, että avaruusolennoilla on pyörillä kulkevia laitteita — ihmisillä on.

Useita tiebarrikaadeja on pohjoiseen päin ulottuvalla tiellä. Nämä ovat paikkoja, jotka on merkitty 26 jalan mittaisilla X:llä (X tarkoittaa joko X:ää, Q:ta tai Z:aa) ja siellä on huoltolaitoksia, tankkeja jne. Lisäksi näkyy ilmeinen perusta helikopterin laskeutumisalustalle, ihmisasutusta ja musta limusiini, jonk jäljet johtavat länsitielle. Jos minun tulisi arvata, arvioisin että mustat limusiinit ovat CIA:n. Tämä on vain muutama niistä asioista, joita löytyi syyskuun 8. päivänä 1978, ja ne on tässä mukana vain informatiivisuuden takia. Avaruusolentojen tukikohta kokonaisuudessaan sisältää useita kulttuureita (kaikki ’ykseyden’ alaisuudessa) ja se on arviolta 3km leveä ja 8km pitkä. Se sijaitsee keskellä ei mitään Jicarillan intiaanireservaatissa New Mexicon Dulcesta länteen.

Perustuen aluksien lukumäärään tällä alueella, avaruusolentojen kokonaispopulaatioksi arvioidaan ainakin 2000 ja todennäköisesti enemmän. Lisää on tulossa. Raportti siitä miten alkuvaiheen kontakti saatiin. Avaruusolennot kertoivat asiansa, ja ei ole varmaa pitääkö se täysin paikkansa.

Tietokonekommunikaatio mahdollistaa jatkuvan kirjanpidon siitä mitä on sanottu, sekä niistä olosuhteista mitkä ’soittavat avaruusolentojen kelloja’. Tämä on arvokasta dataa.

BETA-RAPORTTI

1) Kaikkein tärkeimpänä, avaruusolennot eivät salli kenenkään abduktoidun päästä menemään ilman implanttia. Implantin asettamisen jälkeen tieto siitä pyyhitään. Kaikki indikaattorit viittaavat siihen, että kommunikointi avaruusolennoille ei voi tapahtua ilman implanttia (poikkeuksena binäärin ja tietokoneen käyttö). Tämä viittaa mahdolliseen välittömään uhkaan tai vaaraan kaikille.

Syyt implantille ovat sekä kieli että kommikaatio ajatuksen avulla (ilmeisesti telepatiaa käyttämällä ei ole kielimuuria) sekä avaruusolennot täydellinen ja absoluuttinen kontrolli ihmisestä ohjelmoimalla säteen avulla tai suoralla kontaktilla.

Olen testannut tätä ja havainnut, että tämän ohjelmoinnin aikana henkilö on täysin avaruusolento. Jos tämä on koskaan tapahtunut armeijalle… minun ei tarvitse syventyä mahdollisiin seuraamuksiin. Uhrin ’kytkintä’ voidaan kääntää koska hyvänsä ja samaan aikaan he ovat ’käveleviä kameroita ja mikrofoneja’ jos avaruusolennot haluavat kuunnella uhria jollain heidän säteistään. USA:ssa ei ole mitään salaista aluetta tällaisissa olosuhteissa. Ne voidaan löytää ja niitä voidaan katsella röntgensäteellä.

2) Kaikki avaruusolennot — ihmismäiset tai humanoidit — täytyy olla implantoitu. Ilman niitä kommunikaatio ei ole mahdollista. Voitaisiin sanoa, että jos henkilö sanoo, että hänellä on ajatuksen avulla kommunikaatiota avaruusolennoille, hän mahdollisesti on saanut implantin. Hän voi myös väittää olevansa erittäin psyykkinen ja kyetä todistamaan tämän. Linkki-implantilla henkilö saa tietoa ilman, että hän on tietoinen sen alkuperästä.

3) Avaruusolento, joko kehittymällä tai sen takia että humanoidi on tuotettu, on taipuvainen huonoon logiikkaan (huonoon Maapallon logiikan mukaisiin standardeihin), joten he eivät ole erehtymättömiä.

Itse asiassa, ne vaikuttavat olevan herkempiä ja heikempiä kuin normaali homo sapien. Avaruusolennolle mieli on tärkein, ja siinä on suuri heikkous mistä puhutaan myöhemmin.

4) Niihin ei pidä luottaman.

5) Nämä avaruusolennot, josta nyt puhutaan, tappavat sädeaseilla. Ihmiselle siitä on seurausta 3 cm – 4 cm purppuran värinen reikä. Seuraamukset karjalle ovat samat, purppura reikä jonka ulkopuolella on palaneita reikiä.

6) Karjan silpomiset — ilmeisesti humanoidit syövät ravintoa, joka on tehty ihmisen tai karjan materiaalista tai molemmista, ja se tuotetaan käyttämällä kohdattujen naisuhrien munasoluja. Avaruusolennot kutsuvat syntyneitä sikiöitä elimiksi. Kasvuaika on arviolta yksi vuosi.

Avaruusolennot poimivat ja ’leikkaavat’ (niinkuin he sitä nimittävät) monia ihmisiä joka ilta. Jokainen implantoitu henkilö on ilmeisesti valmis heidän ’kytkimensä’ vääntämiseen. Se ovatko kaikki implantit täysin toimivia, sitä en voi ennustaa, mutta varovainen arvio on, että ainakin 300 tuhatta ihmistä on saanut implantin USA:ssa ja ainakin 2 miljoonaa ympäri maailman.

Aseet ja luontaiset heikkoudet

Aseistus on yksi keskeisistä asioista avaruusolentojen nykytilassa jota vastaan meillä ei ole tehokasta hyökkäystä. Helposti sitä tarkastelee heti kättelyssä (minä tein niin) heidän koneitaan ja sanoo, että ei ole mitään puolustusta tai hyökkäävää. Sitä on niin hämmentynyt nopeudesta, näkymättömyyden kyvystä ja ’verhoutumisesta’, sekä heidän salaisista kyvyistään joista tässä ei puhuta. Erityisesti sädeaseet ovat itsessään suora uhka.

Tarkastellaampa sitä mikä tämä ase on. Se on sähköstaattinen ase, joka tuottaa jännitettä plasmalla — sekä sisäinen tallennusväline — ja joka käy pulssivoimalla. Säde, joka on täysin tehokas ilmakehässä, voidaan kuormittaa vedyllä tai hapella. Maksimikantama tuntuu olevan noin 2 kilometria jos on kuiva sää. Se kykenee rajattuun määrään täyden latingin purkauksia — toistuvasti, joten sitä pitää ladata aina uudelleen. Jos sataa, ase muuttuu tehottomaksi ja lataus purkautuu.

Alusten aseet

Levyissä ja lautasissa asekeskuksen maksimikantama on 200 metriä, jossa kohtaa se saa aikaan maaperän myllääntymistä. Kun se ammutaan, se ampuu sekä eteen että taakse lennon aikana.

Käsiaseet

Arvio, joka perustuu näköhavaintoon vahingosta: käsiaseet ovat kuolettavia lähietäisyydellä. Yhden metrin päässä arviolta yli 1600 Fahrenheitin lämpötila; se voi höyrystää metallia.

Lentokoneen haavoittuvaisuus

KAIKKI MEIDÄN KONEEMME VOIDAAN AMPUA ALAS

Ebow-aalto tai ruutu tai molemmat tuovat lentokoneen alas. Sama taktiikka toimii myös avaruusolentojen alukseen, ne ovat suhteellisen heikkoja. Ne voidaan tiputtaa salamalla tai millä tahansa metodilla joka vaikuttaa niiden työntövoimajärjestelmään.

Avaruusolentojen komentojärjestelmä

Johtuen avaruusolentojen käyttämästä logiikasta, keskeisiä päätöksiä ei voida tehdä ilman korkeampaa hyväksyntää. Kaikki ovat alaisia, ja kuitenkin vaikuttaa siltä että edes tämä ei ole viimeinen auktoriteetti. Viiveet ovat pitkiä. Miten pitkiä viiveitä esiintyy taisteluolosuhteissa, se on epävarmaa.

Johtuen tästä kontrollista, ’Harmaiden’ tekemät yksilölliset päätökset ovat rajoittuneet. Jos ’suunnitelma’ menee vähänkään ohi tasapainon tai kontekstin, he menevät sekaisin. Tämä vastassaan mahdollisesti heidän luomansa humanoidit ovat ensimmäisiä jotka murtuvat ja lähtevät pakoon.

Psykologiset tekijät

Psykologisesti tällä hetkellä niiden moraali on maassa. Riveissä on selvää kapinointia — jopa humanoidien keskuudessa. Kommunikaatio voi pahentaa ongelmaa johtuen niiden omasta sisäisestä mielen haavoittuvaisuudesta, ja siinä on niiden pääasiallinen heikkous. Faktioiden välinen tai yksilöllinen ’luottamus’ tuntuu puuttuvan, joten keskinäinen epäily on yleistä. Ne ovat erittäin erillään tasoilla, ’alataso’ ei kehtaa ryhtyä konfliktiin ylemmän tason kanssa, tai se voi tarkoittaa kuolemaa. Kuolma humanoidille voi tarkoittaa joko fyysistä kuolemaa tai ohjelmoinnin purkua. Tästä johtuen ne pelkäävät myös kuolemaa. Se on psykologinen etu meille.

Työntövoimasta ja lisää heikkouksia

Suurin osa aluksista toimii varauksella. Tuo lähde kuluu loppuun ja se pitää ladata. Alukset voivat ladata toisiaan, mutta ainoastaan varauksen tasapainoon asti. Tämä tehdään antenninkaltaisilla ulokkeilla ja varaus jaetaan meidän varhaisten konservaatiolakien mukaan. He voivat ladata sähkölinjoista, mutta vain tiettyyn pisteeseen asti. Ilman omaa tukikohtaa ja latauskykyä, arvioidaan että kaikki alukset tulisivat alas kuudesta kuukaudesta vuoteen, ellei tukialus kulketa niitä pois, joka kykenee avaruusmatkailuun. Levyt ja lautaset yleisesti eivät voi lentää avaruudessa johtuen niiden lentotavasta. Niiden voimavirta kestää kauemmin kuin niiden sisällä olevat matkustajat.

Vesivarannoista riippuvat tukikohdat

Mt. Archeletan tapauksessa he ovat riippuvaisia Navajo-joesta vedensaannissa, ja vesi heille tarkoittaa puhtaasti elämää. Ilman vettä ei ole sähköä, ilman sähköä ei ole happea tai vetyä jota heidän aluksensa käyttävät. Vesi myös ylläpitää kehon elimiä ja on tarpeen ruoan kehittämiseksi karjan ja ihmisten osista.

Suunnitelma heidän vesivarantojensa tuhoamiseksi ja sen tulokset

Yläjuoksulla on pato ja vedenottopaikka, joka voidaan täysin laittaa poikki ja vesi voidaan juoksuttaa Chamaan, New Mexicoon. Jos tämä tapahtuisi, ainakin kolme heidän sisäisistä tukikohdistaan menisi matalaksi. He mahdollisesti voisivat käyttää atomivoimaa välillä, mutta tämä olisi ongelmallista ilman jäähdytysvettä. Kun tukikohtia painostetaan laaja-alaisesti, kaikki levyt ja lautaset nousevat ilmaan.

Vastasädeaseen kehittäminen

Thunder Scientific Company Albuquerquessa, joka on eräs yrityksistäni, on kehittänyt sädeaseiden prototyyppia. Tähän päivään mennessä tehdyt testit kertovat, että ne toimivat varsin hyvin. Ase penetroi sekä heidän suojansa että maaperän. Levy, kun se on etäisyydellä, alkaa purkaa varaustaan. Tämän korjaamiseksi he joutuvat käyttämään lisävirtaa. Metalliseos. He eivät voi suojata itseään siltä millään tavalla. Lopuksi, johtuen aivoimplanteista, heidän aseensa käyvät heihin itseensä mentaalisesti; heidän päätöksentekokykynsä heikkenee ja se johtaa melkein välittömään hämmennykseen, erityisesti humanoideilla. Minun aseeni kantomatka ylittää heidän nykyiset aseensa.

Logistiset suunnitelmat

Alkuvaiheen logistiikka kertoo, että suunnitelma tulee toteuttaa seuraavasti:

Tämä suunnitelma ei pidä sisällään kaikkia vaatimuksia ja turvavalmisteluja, joita maavoimat tekisivät; kuitenkin jos ilmavoimien tiedustelu haluaa tämän raportin lähestymistapaa käyttää, jokainen merkittävä vaatimus käsitellään erikseen.

Hyökkäys tulee suunnata melkein täysin maaperään, sillä aluksien käynnistysongelmat tulevat vastaan. Kaikki sähköiset laitteet tulee ’kovettaa’ tietyillä tekniikoilla ennen toteuttamista. Tämän informaatio on varmistettu salakuuntelemalla heidän kommunikaatiokanaviaan, mitä heikkouksiin tulee.

OHJELMA TOTEUTETTAISIIN VAIHEITTAIN:

(I) Ensimmäinen vaihe — suunnittelu ja logistiikka — sisältäisi jatkuvaa lopullisen asetyypin toteuttamista ja testaamista esituotantovaiheessa. Ainakin 50 asetta tulisi suunnitella tuotettavaksi. Lisäyksiköitä tulisi olla varalle. Esituotantovaiheeseen pääsy kestäisi arviolta vuoden. Thunderin tiimi tulisi järjestäytymään ja toteuttamaan tämän. Ydintyön tulisi tekemään sivuliike Bennewitz Labs.

HYÖKKÄYS TOTEUTETTAISIIN VAIHEISSA:

1) Ensimmäinen proseduuri olisi sulkea padon portit Navajo-joen yläpuolelta. Tämä pato pidettäisiin suljettuna koko ajan. Eräässä luolastossa on sisällä pieni pato veden säilyttämistä varten. Sen kapasiteetti on pieni. Alajuoksulle mentäessä löytyy purkupaikka, joka tulisi olla suljettu, mikä saa aikaan sen että jätevesi täyttää luolastot. Vesi vakuumipumpataan sähköstaattisin keinoin joesta. Lyhyellä etäisyydellä ase vie pois tämän kyvykkyyden.

2) Kun vettä ei ole ollut vähintään neljään viikkoon, olosuhteet ovat romahtaneet. Psykologinen shokki on äärimmäisen tehokas avaruusolentoihin: tästä voidaan hyötyä nopealla toiminnalla tai suunnitelmallisella poikkeamisella normista. Ainakin kolme tukikohtaa tulee menemään matalaksi.

3) Jos he toimivat normaalin kuvion mukaisesti paineen alaisena, he laukaisevat suurimman osan, tai kaikki, aluksensa.

4) Ennen veden poikki laittamista tulisi viedä aseita strategisiin sijainteihin ja aktivoida ne tietyllä ennaltamääritellyllä tavalla, mikä riippuu loppuaseen sijaintipaikasta.

5) Tämä syö välittömästi tehoa ilmassa olevilta avaruusolennoilta.

6) Johtuen näiden avaruusolentojen sisäisistä psykologisista tekijöistä, paljon voidaan tehdä keskellä päivää ilman, että tarvitsee tehdä harhauttavia hyökkäyksiä. Useimmissa olosuhteissa ne yrittävät ahdistella mutta eivät hyökkää avoimesti.

7) ennen operaatiota avoin tietokonelinkki tulee olemaan toiminnassa jatkuvaa psykologista kuulustelua varten.

8) Jossain kohtaa, riippuen taistelutilanteesta, puolustusvoimien liikekannallepano alkaaa. Tämä liikekannallepano tulisi tapahtua lähes välittömästi tietyissä erikoisolosuhteissa, joista voidaan neuvotella.

9) Asejärjestelmät tulisi pitää virroissa. Tällä tavalla levyt pidetään ilmassa. Ne eivät voi laskeutua väliaikana jolloin systeemi on toiminnassa.

10) Kun asetta käytetään tietyllä moodilla, maassa olevien aseiden ja ilmassa olevien levyjen varauksen purkamisen lisäksi mielen sekaannus ja häiriötila kasvaa tukikohdassa ja maan alla olevissa. Neljän tai viiden viikon jälkeen kaikki heidän aseensa ovat täysin purkautuneet varauksesta ja virta on poikki tukikohdista. Suurin osa henkilökunnasta tulisi olla täysin toimintakyvytöntä. Ruoantuotannon tuottaminen on lakannut ja kriittiset prosessit on pilalla. Kaikki sikiöt tulisi olla kuolleet ja kaikki happi ja vety loppu.

11) Perustuen kerättyyn dataan prototyyppiaseista täyden voiman aseilla ei pitäisi olla mitään ongelmaa pitää levyjä etäällä. Monissa tapauksissa jotkut hajoavat ensimmäisen 48 tunnin sisällä ilman suoraa iskua.

12) Tässä kohtaa standardiaseteknologia ja logistiikka otetaan käyttöön sen verran kuin siihen suuntaan halutaan aiheuttaa vahinkoa.

13) Kommunikaatiota voidaan käyttää läpi konfliktin määrittämään status ja loppua kohden pyrkiä saamaan ne antautumaan. Jos vastausta ei synny, voidaan paikka eristää ja odottaa.

Tiivistelmä

On tärkeää huomata, että alkuvaiheen toteutus tietokonekommunikaatiosta ei ollut tarkoitus olla avaruusolennoille puhumista varten ’huvin vuoksi’, vaan se oli tarkoitus olla työkalu tutkia, syvällisesti, avaruusolentoja pitkällä tähtäimellä ilman tarvetta fyysiselle kohtaamiselle, ja määrittää mahdolliset heikkoudet ja vahvuudet.

Aseteoria ja -prototyypit rakennettiin hyödyntämään ja testaamaan kahta keskeistä heikkoutta, jotka löydettiin. Tämä talon sisäisesti rahoitettu ohjelma on ollut kallis, yli $200,000; kansakuntamme puolesta ja edustavimmalla tavalla toteutettu kuin vain inhimillisesti mahdollista.

(1) Pääheikkous, joka havaittiin, oli tasan tarkkaan se minkä avaruusolennot olettivat olevan heidän keskeisin vahvuutensa — mielen manipulointi ja kontrolli.

(2) Vaikka heidän aluksensa vaikuttavat varsin hienoilta, niissä on myös heikkouksia, yksinkertaisesti johtuen lentämisen menetelmästä ja ainutlaatuisesta tavasta.

Tämän raportin tarkoitus ei ole vihjata, että yleinen ongelma ratkeaa näiden tukikohtien haltuunotolla. Selvästikään se ei ratkea, mutta se on hyvä alku, joka perustuu ennustettuun onnistumisprosenttiin. Sen tarkoitus ei ole vihjata, että tämä tietty avaruusolentojen rotu ja heidän humanoihityöntekijänsä eivät taistelisi; ne voivat taistella, mutta niiden taipumus on yleensä päinvastainen. Tämä oletus on keskeinen. Ilman sitä niiden tehtävä on pahasti ongelmissa. On huomattava, että nämä eivät ole ainoastaan tukikohtia Maassa, on myös muita. Tyypillisten loogisten tietojen tukema konservatiivinen arvio on, että ei ole epärealistista sanoa, että ekosfäärissämme ja sitä ympäröivässä avaruudessa on yli 50 tuhatta avaruusolentoa. Jotkut meistä tulevat menettämään henkensä. Tämä on selvää. Lopullisen menestyksen avain on, että avaruusolennot kunnioittavat voimaa.

Niiden kanssa tehokkaine keino on periksiantamattomasti jatkaa niiden puolustuksen näykkimistä ilman antautumista. Kun tukikohdat on kaikki menetetty, jotka on kestänyt vuosia rakentaa, uskotaan, että niiden tehtävä tulee suuresti heikkenemään ja hidastumaan.

Me viattomaan ihmistapaamme neuvottelimme ensikertaa kompromissin — me otimme liian vähän ilman suuria suojia ja annoimme liian paljon. Me emme saa tämän antaa tapahtua uudestaan.

TRI. PAUL BENNEWITZ

Artikkelin julkaissut textfiles.com *

https://eksopolitiikka.fi/eksopolitiikka/project-beta-paul-bennewitzin-tarina/?utm_source=TR&utm_medium=Tumblr+%230&utm_campaign=SNAP%2Bfrom%2B_%7C+Eksopolitiikka.fi+%7C_

#Dulce #Kirtland #Paul Bennewitz #Project Beta

1 note · View note

en-ole-robotti · 5 years ago

Text

Vähän taas puran tuntojani, kun ei näille oo muutakaan paikkaa.

Mä alan olla jo aika väsyny, kun oon menny arkena sellasilla 4 tunnin yöunilla (siis kolme tuntia ja sit ku kello on herättäny, oon lisänny vaan tunnin lisää aikaa herätykseen, luojan kiitos liukuva työaika), kun mun on tosi vaikee nukahtaa ja pysyy unessa. Tunteet on aika pinnassa koko ajan ja tuntuu, etten oikeen kestä ees pieniä arjen vastoinkäymisiä. Satuin lukee vissiin iltalehden sivuilta, että unettomuus on tosi yleistä varsinkin kun on stressiä ja surua ja isoja muutoksia elämässä. No, mitä mulla on tässä kuukauden sisään tapahtunu. Stressiä, surua ja isoja muutoksia. Tänä aamuna sit tilasin ajan meidän työterveyslääkärille. Aion pyytää voisko päästä meidän työpsykologille puhumaan, kun ei oikeen enää jaksa. Jos se puhuminen tästä kaikesta auttais siihen uneen sit. Sit kun sais unta, jaksais varmaan arkeekin paremmin.

Oon miettiny et mitä tekis jouluna, kun ei oo oikeen paikkaa minne itteni tunkisin. Ei se oo oikeen sellanen juhla, jollon vois mennä vaan loisimaan kaverin perhejouluun. Mutsilla sukuloi taas kaikki, niin en halua mennä sinne. Faija... No. Se on ihan ok kyllä, mutta jos vanhat merkit pitää paikkansa niin korkki on sillä löysällä ja sen humalajutut on jo kuultu. Aattelin sit, et ny varmaan pitää tehdä jotain mitä ei oo ennen tehny. Jos ei muuta nii aattona on yökirkko. En oo ennen ollu joulukirkossa vapaaehtoisesti (niitä koulun joulukirkkoja ei lasketa). Jos joku kuppila on auki sen jälkeen niin vois mennä glögille. En oo ennen ollu baarissa jouluna. En tiedä. Toisaalta haluisin vaa mennä vaikka Helsinkiin hotelliin yöks.

Yks pieni ilon pilkahdus oli, että kuulin, että yks kissa etsii kotia. Mut kutsuttiin tapaamaan sitä. Jos meillä synkkaa, meistä vois tulla kämppikset. Oishan se aika kiva jos täällä ois sellanen pikkunen kehrääjä taas.

17 notes · View notes

hanhan156 · 6 years ago

Text

Tuntematon risteily pt.15

Genre: Seikkailu, huumori, draama ja jotain siltä väliltä.

Disclaimer: Kaikki kunnia hahmoista Väinö Linnalle, joka varmaan kääntyisi haudassaan, kun tietäisi mitä hänen hahmoillaan tehdään netissä nykyään. En saa tästä rahaa, enkä mitään muutakaan kuin hyvää mieltä toivottavasti muillekin kuin itselleni.

Hahmot/Paritukset: Kookoon miehiä ja pariskuntia alkaa olemaan…noh, lukekaa itse.

Varoitukset: Kiroilua ja humalaisia suomalaisia laivalla.

Juoni: Entisen konekiväärikomppaniaksikin kutsutun luokan porukka kootaan kasaan ja lähdetään nauttimaan pidennetystä viikonlopusta Tukholman risteilylle. Viidennessätoista osassa paluumatka on alkanut ja Hietanen keksii yllättäen tylsistyneille pojille tekemistä.

Tuntematon risteily osa 15: Itämeren Tietonikkarit pt. I

Aamu ei ollut alkanut kovin vahvasti. Aina virkeä Mäkilä oli pompannut sängystä ylös jo 5.55, viisi minuuttia ennen herätyskellon soittoa Hietasen jäädessä kääntämään kylkeä. Kellon lähestyessä uhkaavasti seitsemää Mäkilä oli vielä yrittänyt herättää miestä tuloksetta. Lopulta oli jouduttu hakemaan Koskela hätiin.

Hietanen tunsi kuinka joku ravisteli ja toisteli hänen nimeään.

”Mihi me ollaa oikke menos? Vissii helvettihi ast”, tämä mumisi aamuisen käheällä äänellään.

”Huomenta vaan sinullekin. Ei nyt sentään helvettiin mennä, mutta kotiin päin pitäisi sitten pikkuhiljaa kai lähteä”, tuttu ääni vastasi. Se sai Hietasen pomppaamaan salamana pystyyn.

”Oi saatana, mitä kello jo oikke o? En mää tiäd, et kui en mää sitä herätyskello lainkka huamannu.”

”6.55. Viiden minuutin päästä pitäisi olla jo menossa.”

”Mää pistän vipinää kinttuihi sit saman tiän.”

Hietanen kiskoi hätäisesti vaatteita päälleen, kun olisi jo oikeasti pitänyt olla bussissa. Voi hemmetin hemmetti. Elintärkeää aamukahviakaan ei ehtinyt juomaan ja mies oli varma, että se kostautuisi myöhemmin. Hampaat hän sentään ehti pestä jopa nopeammin kuin armeijan supertehokkaina aamuina.

Hävetti saapua kymmenen minuuttia myöhässä muiden odotellessa jo valmiina paikoillaan. Yleensä aikatauluista pilkuntarkka Kariluoto viittasi kuitenkin kintaalla turkulaisen pyydellessä vuolaasti anteeksi. ”Äsh, eipä se nyt niin minuutin päälle ole. Hyvinhän tässä on vielä aikaa.” Hietanen oli ihmeissään vastauksesta, sillä se ei sopinut normaalisti takakireälle miehelle sitten yhtään. Jotain outoa oli meneillään muutenkin, sillä Kariluoto näytti ärsyttävän pirteältä, suorastaan sädehtivältä.

Lammio oli jälleen bussin puikoissa sekoiluistaan selvinneenä. Tämä oli luvannut Mäkilälle mojovan korvauksen, sillä häntä hävetti matkan aikainen kuskisäätö niin suunnattomasti. Serkun soitellessa eilen illalla reissun kuulumisia Lammio ei todellakaan ollut kehdannut sanoa, ettei hän tosi asiassa ollut edes ajokunnossa puolia matkasta, vaan vakuutteli kaiken sujuneen erinomaisesti.

Koko piinaavan reilun puolituntisen matkan ajan Hietanen himoitsi kahvikupillistaan. Vatsakin kurni ikävästi, sillä aamupalaksi ei ollut ehtinyt syömään mitään eikä repussakaan enää ollut ylimääräisiä eväitä jäljellä. Hän oli varma, että Vanhalalla olisi jotain jemmassa ja hiippailikin hihittelevän miehen luo herkkujen toivossa. Hänen oli kuitenkin vaikea keskittyä kommunikoimaan Vanhalan kanssa, sillä katse oli kiinnittynyt Koskelaan ja Kariluotoon, jotka kuhertelivat kuin mikäkin tuore aviopari. Mitä ihmettä? Aiemmin kaksikko oli ollut niin kovin kiusaantunut, mutta nyt näytti olevan eri ääni kellossa. Hietanen ei uskaltanut edes ajatella, mitä viime yönä oli oikein mahtanut tapahtua.

Turkulainen meni tahallaan häiriköimään pariskuntaa juuri kun Koskela oli ilmeisesti kuiskannut jotain niin kauhean hauskaa Kariluodolle, sillä tämä nauroi ja hymyili varsin aurinkoisesti. Se ärsytti vielä lisää, sillä aamu oli jo mennyt niin perustavanlaatuisesti pieleen, ettei olisi huvittanut katsella toisten onnea juuri nyt.

”No, mikä ny noi hauskaa muka o?” närkästynyt mies tiuskaisi ja huomasi kauhukseen, että matkanjohtajat istuivat käsikkäin aivan kiinni toisissaan.

”Ville vaan kertoi hauskan jutun sieltä teidän ABBA-reissulta”, Kariluoto vastasi herttaisella äänellä.

”Voi jeesus teijän kans”, Hietanen märisi itsekseen näykkien samalla Vanhalalta nyysittyä berliininmunkkia. Aamu taisi olla lopullisesti pilalla.

Laivalla ylihinnoitellulla aamupalalla Lahtinen valitti jälleen omaan tuttuun ja turvalliseen tapaansa kaiken kalleudesta.

”Miten helvetissä yks sämpyläkin voi maksaa kaheksan euroa? Perkele, roskiin noita menee kuitenkin kauheet määrät loppupäivästä, mutta silti ei voi herrat jakaa niitä heikompiosaisille, vaan aina pitäis rahalla ostaa, että isot firmat hyötyy. Ei hyvää päivää. Ilmastonmuutos tulee ja meidän kaikkien loppu samalla.”

Määttä ei jaksanut vängätä vastaan toverinsa avautumiseen, vaan nappasi tarjottimelleen kaksi kahdeksan euron hintaista sämpylää. Valittavaa Lahtista vieläkin pahempi oli nälkäinen valittava Lahtinen.

”Vaan vaikka se ilmastonmuutos tulisi juuri nyt, niin kyllä meijän silti pittää kuule syyä.”

Riitaoja oli lastannut tarjottimelleen kaikki mahdolliset hedelmät ja vihannekset ja vegetaristina nyppi harmissaan kinkkua voileipänsä välistä. Tämä ihmetteli, ettei Lehto ollut ottanut mitään syömistä, vaan tyytyi pelkkään sysimustaan kitkerään kahvikupilliseen.

”Eks sie syö mittään? Voi tulla vähän pitkä päivä.”

”En mä yleensä syö aamuisin mitään. Kahvi ja rööki kelpaa vallan hyvin, kiitos vaan kysymästä.”

”Mut aamupalahan on päivän tärkein ateria!” Riitaoja huudahti huolestuneena poikaystävänsä huonoista elintavoista. Kahvi ja tupakka näyttivät maistuvan, mutta ruoka sitten taas ei. Asia saisi muuttua, kun hän muuttaisi samaan huusholliin Lehdon kanssa.

”Höpöhöpö. Ravitsemusterapeuttien pölinää. En oo vielä ainakaan kuollut, vaikken aamulla mitään oo koskaan tykännyt syödäkään.”

Riitaoja pudisteli päätään turhautuneena. ”Kuule, sitku mie muutan sinne siun kämpille, niin tähän tullee muutos.”

Lehto meni kiinni poikaystävänsä korvanjuureen ja kuiskasi: ”Sopii yrittää.”

”Mie en yritä, vaan mie saan muutoksen siussa rakas aikaseks”, toinen mies vastasi kiusoittelevaan sävyyn.

Lehto murahti mukamas loukkaantuneena ja hörppäsi kahvikuppinsa ykkösellä alas kiirehtien sen jälkeen mielenosoituksellisesti tupakalle. Mukavaahan se oli, että Riitaoja muuttaisi hänen kanssaan, muttei sentään mitään terveysvalistusta tarvinnut aikuiselle miehelle alkaa antamaan.

Aamupalasta selvittyään osa porukasta väsähti ja osa pärisi menemään Suomen suosituimman piristeen voimalla. Koskelaa kieltämättä vähän harmitti, ettei paluumatkalle oltu otettu hyttiä. Nokoset olisivat nimittäin olleet paikallaan tässä vaiheessa. Perillä oltaisiin vasta illalla, joten luppoajan kuluttaminen laivan käytävillä tuntui melko pitkäveteiseltä. Menomatkalta tuttu korttiporukka päätti laittaa pelin pystyyn eikä mennyt aikaakaan, kun sama vanha tuttu henkilö oli taas ensimmäinen häviäjä.

”Sie se et Hietanen tosiaan oppinu viime kerrast sitte mittään”, Rahikainen sanoi naureskellen.

”Ei se must johdu, vaan ku tua saatanan Rokka pelaa tota bluffipeliään! Pelais ny joskus ees rehellisest.”

”Kyl mie ihan rehellisesti pellaan, mut sie itte tartteet vaan vähän harjotust”, korttihai vastasi syytöksiin.

”Haista sie pitkä paska”, Hietanen tuhahti pilkaten miehen paksua itäsuomalaista murretta.

Koskela oli löytänyt pitkän etsinnän jälkeen käytävältä mukavan torkkunurkkauksen. Ei mennyt aikaakaan kun Kariluoto pamahti myös paikalle.

”Mitä ihmeen tekemistä täällä oikein keksii? 10 tuntia pitäisi vielä yrittää palloilla ennen kuin päästään maihin. Ehkä olisi sittenkin pitänyt ottaa se hytti”, nuorempi mies päivitteli.

”Mmh, kai se näinkin menee ihan sujuvasti. Pojat ainakin näyttävät keksineen puuhattavaa. Ehkä pitää sitten itsekin mennä korttia lätkimään jossain välissä.”

Kariluoto ei noteerannut vastausta, vaan jatkoi: ”Alan kyllä olemaan samaa mieltä Lahtisen kanssa, että mitä järkeä koko risteilyn konseptissa on. Ryypätään, mässäillään ja shoppaillaan viimeisetkin rahat. Varsinainen rappion keidas.”

”Kieltämättä tuo kuulostaa jo Lahtiselta enemmän kuin sinulta”, Koskela sanoi hymyillen vinosti.

Molemmat nauroivat hetken ja lopulta höpinänsä lopetettuaan Kariluoto asettautui makoilemaan Koskelan vatsan päälle. Viimeöisen avautumisen jälkeen he uskalsivat vihdoin hakea vapaammin huomiota toisiltaan, mikä tuntui varsin mukavalta.

Yhdessä he seurailivat ihmisvirtaa ja ihmettelivät laivan käytöskulttuuria. Vaikka oli aamu ja vielä sunnuntai, osa väestä oli jo melkoisessa tuiskeessa. Kännisen väen joukosta heitä lähestyi Raunoksi esittäytyvä 55-vuotias vaimoltaan piiloon lähtenyt mies. Hän tuli pällistelemään kahden yhtä humalaisen ystävänsä kanssa outoa miesporukkaa ja Koskelan tehdessä melko selväksi, ettei nyt kiinnostanut kommunikoida heidän kanssaan, nämä siirtyivät innokkaina seuraamaan korttijengin touhuja.

”Kyllä sää vaan hienosti osaat tota… pelata”, Rauno sopersi laskien kätensä Rokan olkapäälle, ”ja hienoja jätkiä ootte te kaikki muutkin! Oikein, oikein hienoja…”

”No tot hitos myö ollaan, ei siit ol eppäilystäkään”, Rokka vastasi välittämättä humalaisen ukkelin hipelöinnistä.

”Niin mikäs se…sun nimi olikaan?”

”Rokkahan mie, Antero etunimi, mut Antiks sanotaan.”

”Rokka…vähän niinku hernerokka…papusoppa”, Rauno sanoi ja hänen känniset kätyrinsä hihittivät kuin johtohahmonsa olisi letkauttanut vuosisadan vitsin.

”Nnniin… mikäshh porukka… te…te olittekaan?” Raunon kaveri kyseli vaivalloisesti artikuloiden.

”Konekiväärikomppaniahan myö ollaan.”

”Konekivääri…siishh häh? Joku…joku armeijaporukka vaikö?”

”Eei, kun se on näät semmonen lempinimi meijän kouluajoilt. Pitkä juttu.” Rokka ei jaksanut nyt alkaa selittämään heidän alkuperänsä tarinaa pelin ollessa jännittävässä kohdassa.

Rauno nousi seisomaan epämääräisesti huojuen ja tokaisi vielä kaikille: ”Hyvää reissua sitten vaan koko konekiväärikomppanialle…ja hyvää kalaonnea ja jotain…peace and love… Hernerokka ja kaverit…”

Hetken aikaa pojat pudistelivat päitään. Raunosta ja kumppaneista jäi vielä muistuttamaan ilmassa leijaileva etanolin liuotinmainen löyhkä.

”Vaan ollaan me suomalaiset kummia, kun sunnuntaiaamuna täytyy olla jo tuommosessa kunnossa”, Määttä sanoi.

”Ei tuo ukko vaan jaksanu emäntäänsä kattell, niin paremp vettää kunnon persseet olal”, Rokka lisäsi ironisesti.

Hietanen tallusteli ympäri laivaa. Kaikki kolkat olivat tulleet jo tutuiksi menomatkalla eikä häntä kyllä huvittanut ryypätäkään. Mitä ihmettä sitä oikein keksisi? Korttipeliä hän ei halunnut jatkaa, sillä oli jo ihan tarpeeksi hävitty ja Rokan ja Rahikaisen jatkuvaa nälvimistä oli rasittavaa kuunnella.

Mies tuijotti käytävän näytöllä pyörivää hajuvesimainosta ja naureskeli itsekseen muistellessaan Rahikaisen aikaisempaa sekoilua. Toivottavasti samaa ei tapahtuisi enää uudestaan, sillä siinä tapauksessa lipevä mies joutuisi palaamaan kotiin todennäköisesti persaukisena, hän tuumaili.

Juuri kun Hietanen oli kääntymässä takaisin mainoksen loputtua, näytölle pärähti erehdyttävästi Alexander Stubbia muistuttava tekoruskettunut oranssi naamataulu.

”Hyvää huomenta arvoisa risteilyväki! Muistuttaisin teitä tänään ravintola Kimalluksessa kello 14 järjestettävästä Itämeren Tietonikkarit-tietovisasta. Kilpailuun saa osallistua kahden hengen joukkueena ja kysymysten aihealueet ovat laidasta laitaan. Laajaa tietämystä ja osaamista tarvitaan!

Palkintona voittajajoukkue saa haalia tax free -myymälästämme niin paljon tuotteita kuin saa kahdessa minuutissa ostoskärryyn mahtumaan. Ei koske alkoholia, nikotiinituotteita eikä äidinmaidonkorvikkeita.

Tervetuloa osallistumaan! Ilmoittautuminen avataan kello 12 Kimalluksessa.”

Mukava oleilu ja torkkuminen tyssäsivät Hietasen melkein jo hätääntyneeseen huutoon.

”Poja, poja, kuulkka, mää keksisi meil tekemist!”

Koskela nousi niska kipeänä oudosta asennosta istumaan Kariluoto puoliksi päällään. ”Jaaha. No mitäs sellainen sitten voisi olla?”

”Tääl järjestetään tänäpe tiatokilpailu ja kahelttoist olis ilmottautumine. Kaks henkilöö kuulemma pitäis valit joukkueeseen.”

”Mitäs siellä tietokilpailussa pitäisi sitten tietää?” Koskela kysyi epäluuloisesti.

”En mää sen tarkemmin tiäd, siin vaa sanottiin, et jottai laajaa tiätämyst tarvitaan kai.”

Rahikainen paloi halusta tietää kaikkein tärkeimmän. ”Mut mitä siit sitte voe voettaa?”

”Niin pali tuatteit täksfriist ku kerkke kahes minuutis ottama ostoskärryhy.”

Rahikaisen silmissä syttyi ahne kimmellys kuin Klonkulla konsanaan, kunnes Hietanen vielä lisäsi: ”Mut ei saa ottaa viinaa eikä tupakkii eikä äidinmaidonkorvikkei.”

Miehen naama lysähti pettymyksestä. ”No mitäs illoo siin sit on?”

”No mut karkkiahan sitten vaan niin paljon kuin kärryyn mahtuu, khihiih…” Vanhala sanoi.

Kaikki miehet asettautuivat yhdessä rinkiin omilta paikoiltaan tuumailemaan äsken kuulemaansa.

”Ei kai meillä parempaakaan tekemistä ole. Mutta ketäs sinne sitten haluaa osallistua, onko vapaaehtoisia?” Koskela kysyi.

Honkajoki otti askeleen tärkeän näköisenä keskelle.

”Arvoisat herrat”, tämä sanoi samalla kumartaen japanilaiseen tyyliin syvään, ”minä olen valmis uhrautumaan tämän komppanian ja isänmaani puolesta.”

”Selvä se sitten on, mutta ei sentään tarvitse uhrautua”, Koskela sanoi hymyillen miehen teatraaliselle ilmoittautumiselle.

”Kiitos. Keskusyksikköni on rasvattu ja valmiina taistoon.” Honkajoelle älyllistä kapasiteettia vaativa mittelö oli vakava asia.

”No kukas sitten menee Honkajoelle kaveriksi, jos kaksi piti siinä joukkueessa olla?”

”En mää ainakka. Mää en ol elämässän lukenu ku Turun sanomi ja sen yhen Salkkari-kirjan pualiks ysiluakal. Eks sää Koskela menis?”

”En minä kyllä mihinkään nippelitietoa vaativiin teoriakysymyksiin osaa vastata.”

Osallistumisinto oli melkoisen nihkeää. Ainoa, joka olisi mielellään mennyt, oli Honkajoen paras ystävä Vanhala. Vaikka kyseessä olikin leikkimielinen mittelö, pojilla oli sen verran kunnianhimoa, ettei sentään penaalin tylsimpänä kynänä pidettyä miestä lähetettäisi kisailemaan ihan omankin maineensa takia.

”Henkka, menisiks sie?” Rahikainen yritti suostutella poikaystäväänsä.

”En.”

”No mikset muka? Kyl siul nyt sen verran päätä olis tuommoseen.”

”Ei kiinnosta, enkä tiedä, mitä kysymyksiä siellä sitten edes lopulta on.” Todellisuudessa Lammio pelkäsi itsensä nolaamista sen verran, ettei halunnut mennä julkisesti esiintymään enää laivalla, vaikka hänellä varsin kattavaa tietoutta eri aihealueista olikin.

Rahikainen katseli ympärilleen ja hänen lamppunsa syttyi yhtäkkiä. ”Kartsa, eks sie vois mennä? Sie se meistä oot eniten persettäs kuluttanu siel yliopiston penkeil.”

Kariluoto oli tuijotellut jo tovin ikkunasta välinpitämättömän näköisenä sanomatta mitään poikien pähkäilyyn. ”No niin kai, muttei se silti tarkoita, että minä siinä kilpailussa pärjäisin.”

”Kato nyt tosissas tätä porukkaa. Keksiks sie muka parempaakaan vaihtoehtoo?”

”En minä tiedä. Kai joku oikeasti halukas voisi osallistua.”

”Perkele, mie meen sitten, jos ei kukkaan muu suostu!” Rahikainen huudahti.

”Ei helvetis!” Hietanen tuhahti järkyttyneenä ja kääntyi Kariluodon puoleen. ”Eks sää ny millää suastuis, ettei toi yks ny oikkest men sin laval sekoilemaha?”

”Jos ei Kartsa suostu, niin sit mie meen. Kyl myö nyt joka tapaukses osallistutaan”, Rahikainen sanoi ylpeänä.

Koskela nappasi Kariluotoa käsivarresta ja veti tämän sivummalle. Hän otti nyt parhaat suostuttelutaitonsa käyttöön.

”Menisitkö nyt? Kuten Rahikainenkin sanoi, ei tässä porukassa oikein ole ketään muuta sopivaa. Sen varmasti myönnät itsekin.”

”Äh, no kun en minä tiedä, osaanko sitten yhtään mitään tai jäädynkö siinä yleisön edessä.”

”Äläs nyt. Hyvinhän se laulaminenkin meni karaokessa.”

Kariluoto naurahti. ”Joo, otahan huomioon, että taisin olla pikkuisen humalassa silloin.”

”Mietipäs nyt ihan tosissasi mitä voi tapahtua, jos Rahikainen menee sinne lavalle. Mitä todennäköisimmin hän sanoo tai tekee jotain typerää taas kerran. On sata kertaa vähemmän noloa, jos sinä menet Honkajoen kanssa sinne etkä edes sano mitään kuin se, että Rahikainen menee sinne törttöilemään. Pahimmassa tapauksessa joudutaan taas maksamaan vahingonkorvauksia. Ja ei kai sillä ole mitään väliä, vaikkei me voitettaisi. Rennosti vaan”, Koskela sanoi ja käänsi päätään anelevasti sivulle näyttäen taas ärsyttävän paljon söpöltä kerjäävältä koiralta. Siinä vaiheessa Kariluoto oli jo mennyttä.

”Hyvä on sitten, ihan vain sinun takiasi”, tämä sanoi huokaisten.

”Loistavaa”, Koskela kuiskasi aivan korvan juuressa ja painoi kevyen pusun nuoremman miehen otsalle.

Miehet tulivat takaisin porukkaan ja Koskela julisti: ”Meidän tietovisatiimissämme ovat nyt sitten Honkajoki ja Kariluoto.” Kuului vaisuja taputuksia. ”Hietanen voisi käydä heidät sitten ilmoittamassa, kun sinä tästä muutenkin paremmin tiedät.”

Kariluoto ei tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa. Taas sitä mentiin, eikä tiennyt yhtään oikeastaan edes mihin. Perhanan Koskela.

”Litiumsulfaatti liukenee veteen melko poikkeuksellisesti: Lämpötilan kasvaessa liukoisuus pienenee, koska liukeneminen tapahtuu eksotermisesti. Tämä ominaisuus tunnetaan vain muutamilla muilla epäorgaanisilla yhdisteillä kuten lantanoidien sulfaateilla. Hyvin hyvin mielenkiintoinen ominaisuus totta tosiaan…” Honkajoki tavaili ääneen Wikipedian satunnaisia artikkeleja ohittaen kaikki kulttuuriin liittyvät tekstit, sillä tämän mielestä luonnontieteet olivat se oikea tieteenhaara muiden ollessa turhaa hölynpölyä.

”Oletko tosiaan sitä mieltä, että tuosta lukemisesta on vielä hyötyä?” Vaikka Kariluoto ei nähnyt pointtia satunnaisen tiedon pänttäämisessä vielä viime tinkaan, hänellä oli silti huono omatunto ja tuntui siltä, että pitäisi kantaa kortensa kekoon tiiminsä puolesta.

”En ole varma, mutta kaikkeen on aina hyvä varautua. Todennäköisyys, että litiumsulfaatista tulee kysymys tässä tietovisassa on 0,0000001.”

”Mistä sinä sen voit tietää?”

”Jos tietovisaa on järjestetty vuodesta 2017 lähtien tällä laivalla kerran kuukaudessa, ja jokaisessa kisassa on osanottajia kuusi kappaletta ja eri aihepiireistä tulee tasaisesti kysymyksiä, niin voidaan olettaa kemiaan liittyvän kysymyksen todennäköisyydeksi 0,05. Täten Bayesin teoreeman kaavaa P(B|A)=P(A|B)P(B) jaettuna P(A):lla hyödyntäen voimme päätellä, että litiumsulfaattiin liittyvän kysymyksen todennäköisyys olisi likimäärin 0,0000001.”

Kariluoto pudisteli päätään naureskellen. Hän ei ymmärtänyt Honkajoen höpinöistä yhtään mitään, mutta luotti kuitenkin siihen, että tämä olisi varmastikin elementissään tietokilpailussa.

”Arvoisa risteilyväki, tervetuloa seuraamaan Itämeren Tietonikkarit-kilpailua! Täällä meillä odotteleekin aivot raksuttaen kolme joukkuetta, jotka kilpailevat huippupalkinnosta”, kuulutti takavuosien Onnenpyörän Janne Porkan näköinen ja oloinen juontaja, jonka vierellä keimaili parhaat vuotensa nähnyt entinen Miss Suomi pelkissä bikineissä.

”Kilpailun säännöthän menevät niin, että esitän täältä yhdelle joukkueelle kysymyksen, jonka miettimiseen on aikaa puoli minuuttia. Jos mietinnän jälkeen vastausta ei löydy, niin kysymys siirtyy seuraavalle joukkueelle. Oikeasta vastauksesta saa kolme pistettä. Puolittain oikeiden vastausten pisteistä neuvotellaan tilanteen mukaan eli aina kannattaa yrittää, vaikkei varmaa tietoa olisikaan takataskussa. Luonnollisesti lopussa eniten pisteitä saanut joukkue on voittaja.

Pidemmittä puheitta aika esitellä kilpailijamme!

Ensimmäinen joukkueemme on team Cerebellum, johon kuuluvat Marjatta ja Eeva-Liisa! Annetaan oikein raikuvat aplodit!”

Erikoinen nimi juontui siitä, että tiimiläiset olivat eläkkeelle jääneitä neurologeja. Heti jo hienon tieteellisen nimen kuultuaan Kariluoto tunsi itsensä todella typeräksi. Noh, ei vielä voinut tietää, millaisia kysymyksiä sieltä olisi tulossa ja ei kai joukkueen nimi sentään koko totuutta kertonut jäsentensä kyvykkyydestä.

”Toinen joukkueemme tänään on nimeltään Encyclopedia Fennica, johon kuuluvat Elisa ja Tanja!”

Kyseessä oli historiaa opiskeleva larppaamista harrastava pariskunta, joka näytti aivan kuin suoraan keskiajalta revityltä.

”Ja viimeisenä, mutta ei suinkaan vähäisimpänä, meillä on team KooKoon Ahvenat ja kisailijoina siinä Jorma ja Aarne!”

Team KooKoon Ahvenat. Hienojen tieteellisten joukkueiden jälkeen Hietasen heille keksimänsä titteli, jota tämä ei ollut paljastanut etukäteen, tuntui päiväkotiryhmän nimeltä. Ei voi olla todellista. Pahimmassa tapauksessa joku yhdistäisi heidät vielä Ku Klux Klaaniinkin kookoon takia. Kariluoto huomasi, kuinka toisten joukkueiden osallistujat tyrskähtelivät nauruun ja kuiskivat toisilleen todennäköisesti heidän tiimistään. Hän katsoi murhaavasti yleisössä hurraavaa Hietasta, mutta tämä ei innostukseltaan noteerannut mitään.

”Eiks ol komia nimi meijän joukkueel? Mää keksisi sen ihan itte”, Hietanen ylpeili vieressään istuvalle Mäkilälle.

”No jaa, kieltämättä ainakin mieleenpainuva”, mies vastasi hymyillen.

”Onnea nyt sitten vaan”, Kariluoto kuiskasi viimein Honkajoelle toivuttuaan lievästi shokeeraavasta esittelystä. Vastaukseksi tämä nyökkäsi sanomatta mitään. Hänen keskittymisensä oli tällä hetkellä vain ja ainoastaan kilpailussa, joka oli lähestulkoon pyhä asia nippelitietoa palvovalle miehelle.

”Aika aloittaa tiukka visailumme. Onnea kaikille hienoille joukkueille!

Ensimmäinen kysymys menee Cerebellumille. Millä sanoin alkaa Suomen rikoslaki?”

Voi hemmetti, toivottavasti nuo eivät tiedä, Kariluoto mutisi mielessään, sillä useita vuosia lakia päntänneenä hän oli takuuvarma, että muistaisi kyseisen litanian vähän muistista kaivelemalla. Nyt sopi vain toivoa, että he saisivat kysymyksen itselleen.

Puoli minuuttia kului. ”Ohi”, vastasi Marjatta surkean kuuloisena.

Kysymys siirtyi seuraavaksi historian opiskelijoille, jotka yrittivät monimutkaista aloituspartta muistella, mutta eivät onnistuneet hyvästä yrityksestä huolimatta.

”No kylläpäs on totta vie paha kysymys! Sattuisiko meidän Ahvenoilla olemaan vastaus tähän?”

Honkajoki katsoi ihmeissään Kariluotoon, joka silmät kiinni etusormi painettuna ohimolle vastasi nopeasti:

”Me Aleksander Kolmas, Jumalan Armosta, koko Venäjänmaan Keisari ja Itsevaltias, Puolanmaan Zsaari, Suomen Suuriruhtinas, y.m., y.m., y.m. Teemme tiettäväksi: Suomenmaan Valtiosäätyjen alamaisesta esityksestä tahdomme Me täten armosta vahvistaa seuraavan rikoslain Suomen Suuriruhtinaanmaalle, jonka voimaanpanemisesta, niinkuin myöskin rangaistusten täytäntöönpanosta erityinen asetus annetaan.”

”Se on….aivan oikein, kolme pistettä Ahvenoille!”

Konekiväärikomppanian pojat elämöivät yleisössä heidän tiiminsä avattua pistetilin.

”Tää on niin jännittävää!” Riitaoja kiljui painautuen poikaystäväänsä kiinni.

”Kuunnellaas nyt tonttu sitten mitä tapahtuu seuraavaksi”, Lehto vastasi koittaen peitellä hermostuneisuuttaan. Tämä oli esittänyt välinpitämätöntä aikaisemmin, mutta nyt kilpailun alkaessa hänenkin oli pakko myöntää, että hän tosissaan toivoi heidän joukkueensa menestystä.

Historian opiskelijoiden vastattua oikein maantieteeseen liittyvään kysymykseensä seurasi ensimmäinen oma kysymys Ahvenoille.

”Seuraavaksi vähän kansalliskulttuuria! Mikä on Suomen tunnetuin sotakirja ja kuka sen on kirjoittanut?”

Kariluoto huokaisi. ”Ja sinä Aarne olit sitä mieltä, että kulttuuri ja kirjallisuus on turhaa.”

”No kyllähän se yleensä onkin, tämän kysymyksen todennäköisyyttä en osannut ennustaa. Tiedätkö sinä vastauksen?”

Kariluodon päässä alkoi raksuttaa. Vastaus oli aivan huulilla, mutta se ei mitenkään muistunut mieleen. ”Nyt on kyllä pakko sanoa, etten muista.”

”Arvataanko sitten vain jotain? Todennäköisyys, että se menee oikein on 0,00000015.”

”No aina voi yrittää.”

Puolen minuutin tuuminta-ajan hiivuttua Honkajoki heitti hatusta omasta mielestään loogisen kuuloisen arvauksensa:

”Mika Waltarin Nuutunut Sotamies”

Juontaja, muut tiimiläiset ja yleisö räjähtivät nauruun. Honkajoki oli yhdistellyt ensimmäisen mieleen tulleen kuuluisan suomalaisen kirjailijan nimen ja järkeillyt sille kaunokirjallisuuteen sopivan teoksen nimen. Kariluoto oli hävetä silmät päästään. Olisihan tämä yleissivistyksenä pidetty teos nyt herra jumala sentään pitänyt tietää.

”Nuutunut Sotamies…Mika Waltari… voi jestas sentään, kyllä nyt luovuus kukkii…” juontaja hekotteli ja yritti epätoivoisesti kerätä itseään.

”Voi helvetti, tuon jopa mäkin olisin tiennyt”, Lehto kuiskasi Riitaojalle yleisössä.

Juontajan rauhoituttua kysymys siirtyi neurologien pähkäiltäväksi ja Honkajoki kuiski kiihtyneenä Kariluodon korvaan:

”Ainahan kannattaa yrittää ja ei sitä koskaan tiedä, josko se olisi osunut edes lähelle oikeaa. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että kirjallisuus on yliarvostettua ja vie vain turhaa aikaa tärkeämmiltä eli luonnontieteeltä ja tekniikalta. Mitä minä muka tuollaisella tiedolla teen, kun sotaromaaneja tuskin koskaan tulen lukemaan?”

”Ja vastaus oli aivan oikein, kolme pistettä Cerebellumille!”

”Aarne, minä olisin mielelläni kuullut tuon vastauksen sinun supinasi sijaan.” Nyt Kariluotoa jäi tosissaan häiritsemään, mikä Suomen kansallisklassikoksi tituleeratun romaanin nimi oikein olikaan.

”No kyllä sen Wikipediasta voi myöhemmin tarkistaa.”

”Ahvenoille kuitenkin vielä puolikas piste loistavasta arvauksesta. Mika Waltari… totta tosiaan, ei olisi kyllä tullut mieleen…” juontaja naureskeli vieläkin itsekseen.

”Noniin, eihän se nyt turha arvaus ollut, vaikka sinä epäilitkin”, Honkajoki kuiskasi vahingoniloisesti Kariluodon näyttäessä hapanta naamaa.

#ahvenasquad #tuntematon sotilas #tuntematon sotilas 2017 #tuntematon risteily #tietovisa #joo tämmöstä tällä kertaa #vähän huumoria edellisten jälkeen #venyy ja paukkuu #meinas tulla niin pitkä että tulee toinen chapteri kilpailusta #oli viihdyttävä kirjottaa honkkista #nuutunut sotamies

16 notes · View notes

mieoleahvena · 6 years ago

Text

Tuntsa Goes Euroviisut II, osa 3

AO3 | Edellinen osa **

Look Away valittiin ylivoimaisesti Suomen edustuskappaleeksi kotikisoissa, mutta ongelmaksi muodostui kuutio, jonka päällä merenneito oli Turun Logomossa tanssinut. Helsingin päästä lavateknikoilta tuli vain muutaman päivän kuluttua ennakkotieto, ettei kuutiota voisi euroviisulavalla käyttää, vaan sen tulisi olla pienempi. Lahtinen oli ollut jo vähällä twiitata mielipiteensä uuden kalliin LED-kuution tilaamisesta, kun Määttä, joka toimi tänäkin vuonna Suomen esityksen koreografina, oli kertonut hänelle viime hetkellä, että tanssija joutuisi sittenkin tyytymään pelkkään muoviseen jäälauttaan. Lahtinen keksi toki siitäkin valittamisen aihetta, mutta ainakaan hintaa hän ei voinut arvostella. LED-kuution poisjäänti tarkoitti kuitenkin muita kuluja, sillä se oli ollut koko esityksen vetonaula. Lavalle oli määrä lisätä vielä enemmän savua kuin Logomossa oli käytetty, ja kalliiden LED-heijastimien vuokra suuria seiniä varten maksoi maltaita. Lisäksi valaistuslaitteet olivat suuremmilla lavoilla aivan omaa luokkaansa sekä hinnassa että laadussa, joten niissäkään ei edes yhtä pihi ihminen kuin Lammio voinut säästää. Näistä epäkohdista Lahtinen jupisi sekä ääneen että somessa vielä huhtikuun lopullakin saapuessaan muiden poikien – Kariluotoa lukuun ottamatta, sillä hän ja Sirkka majoittivat tyttöjä omassa asunnossaan – kanssa Lammion sukukartanolle Kruununhakaan. Koska ylivoimaisesti suurin osa porukasta asui pysyvästi hajallaan ympäri Suomen ja kaukana senhetkisestä työkaupungistaan Helsingistä, eikä heidän majoituksiaan tullut Lammion mielestä kuuloonkaan jo valmiiksi tiukasta budjetista kustantaa, oli Rahikainen jollakin aivan käsittämättömällä tavalla saanut poikaystävänsä suostuteltua majoittamaan koko remmin omiin tiloihinsa Euroviisujen ajaksi. Töitä riitti pojista monelle ympäri vuorokauden ja halutessa vaikka viikon jokaisena päivänä. Suurten projektien kanssa aikataulut ja työvuorolistat suunniteltiin tietysti hyvissä ajoin etukäteen, mutta usean tuhannen ihmisen työryhmässä muutoksilta on joka mutkassa mahdoton välttyä. Pojat auttelivat vapaaehtoisesti ja sen myötä luonnostaan vähäunista Honkajokea lukuun ottamatta nukkuivat yönsä rauhallisesti turhaa hälyä aiheuttamatta, mikä miellytti erityisesti talon isäntää, joka sai olla töissä aamusta iltaan mahdollisimman kevein mielin. Lammion ei niin ikään tarvinnut pelätä jatkuvasti löytävänsä kotiin tullessa päällänsä olevat bileet, kun Honkajokeakin kiinnostivat pelkät kaiken maailman tiedejulkaisut. Jo ensimmäisten päivien jälkeen Lammion mitta tosin alkoi täyttyä kaikkialla lojuvista lehdistä, ja kun maaliskuun 2016 Tähdet ja avaruus -lehden numero komeili vappupäivän aamuna jääkaapissa simapullon vieressä, sai hän pienen kohtauksen ja puhutteli Honkajokea. ”Eikö niitä lehtiä voisi pitää siellä sinun huoneessasi? Tietääkseni täällä on enemmän kuin tarpeeksi huonetilaa”, Lammio huokaisi keittiön puisen pöydän ääressä istuen. Honkajoki seisoi jääkaapin vieressä vakavalla naamalla, takaisin luovutettu lehti tiukasti pitkäsormisissa käsissään. ”Henrik-herra. Minä ajattelin, että sinua varmasti tuottajana kiinnostaisivat nämä mustat aukot, sillä sinne budjetti sinun mukaasi kuitenkin katoaa. Valitettavasti tässä kyseisessä numerossa ei ole juttua kuuluisasta kankkulan kaivosta, mutta voin kyllä etsiä siitä tietoa omasta pihakaivostasi.” ”Sanopa ihan suoraan. Oletko jollain tavalla mielenvikainen?” ”Herra Lammio. Sitähän ei yksilö itse voi määritellä, sen asian määrittelee ympäristö”, Honkajoki lausui sulavasti. Lammio nyökkäsi hymähtäen ja teki näkyvästi kaikkensa säilyttääkseen edes osan haparoivasta kärsivällisyydestään. ”Niin. Entäpä onko Illuminati mielestäsi olemassa?” ”Sitä ei ole pystytty pitävästi todistamaan.” ”Kuulutko sinä kenties siihen? Voisiko sellainen selittää käytöksesi?” Honkajoki suoristi ryhtiään ja tuijotti Lammion pään yli viinikaappiin. Sitten mies julisti silmät pyöreinä kuin golfpallot: ”En tietääkseni, mutta jos Illuminati kuuluu minuun, sitä en pysty estämään. Kukaan ei voi vastustaa valoisaa vaaraa, herra tuottaja.” Lammio luovutti ja viittasi kädellään keittiön ja eteisen erottavan ovenkarmin suuntaan. ”Ulos”, Lammio käski. Honkajoki mainitsi vielä jotakin valoisasta vaarasta, mutta toinen oli jo saanut tarpeekseen eikä enää kuunnellut. ** Lauantaina neljäs päivä toukokuuta koko porukalla riitti hommaa, kun ensimmäisen semifinaalin ensimmäisen puoliskon harjoitukset alkoivat. Aikataulun ja esiintymisjärjestyksen mukaan toisena olisi Tšekin sijasta pitänyt olla Montenegron D-Mollin vuoro käyttää kolmekymmentä minuuttiaan parhaaksi katsomallaan tavalla, mutta koska Kaarna oli juuri silloin päättänyt näyttää yhtyeen jäsenille Helsinkiä eikä kukaan voinut Ylen isolle pomolle vastaankaan sanoa, oli tilalle löydettävä vapaaehtoinen. Tšekin Lake Malawi ilmoitti halukkuutensa harjoitella aikaisemmin, ja joutilaat Honkajoki, Lahtinen, Viirilä ja Korpela lähtivät Lammion käskystä puoli yhdeltätoista apupojiksi raahaamaan ja kokoamaan tšekkiläisten isoja karmeja paikoilleen. Ensin Honkajoki ja Viirilä onnistuivat kasaamaan osasista vain yhden leveän karmin muiden kahden lähinnä vain istuskellessa vieressä, mutta solisti Albert Černý, vaikka mukautuvainen mies olikin, ilmaisi nopeasti tyytymättömyytensä. Välittömästi tämän jälkeen Lahtinen hajotti Honkajoen ja Viirilän taiteellisen näkemyksen ja kokosi sen uudestaan yksin. Työskennellessään hän muisti hienosti myös suolata siitä, kuinka hänen täytyi kaikki aina itse tehdä, mutta kun Lake Malawin rumpusettiä kompastellen paikalle tuovat Salo ja Sihvonen tarjoutuivat ystävällisesti auttamaan, Lahtinen sähähti vihaisesti vastaan: ”Minä teen koska te ette osaa!” Ruokatunti koitti kello puoli yhdeltä, joten Hietanen keräsi Koskelan avustuksella joukot kasaan ja johdatti heidät syömään. Mäkilä, joka oli ristitty keittiövastaavaksi, oli juuri asettelemassa tuoreita mandariineja tarjolle, kun Hietasen akan poika ryntäsi sorkkimaan koko korin läpi parasta etsien. ”Urho Hietanen! Näpit irti. Minä sain nämä juur aseteltua, orottasit nyt eres vartin verran.” ”An mul yks makia mandariini ko mnuu hiukoo nii pirust”, Hietanen kerjäsi. ”Kyl mää tiärä et sää parhaas tääl teet mut syötävikshä nää o tarkotet.” Mäkilä näytti hetken siltä kuin haluaisi paiskata Hietasta mandariinilla päin näköä, muttei viitsinyt, koska aina niin rauhallinen Koskela seisoi tämän vieressä ja luki molempia kuin avointa kirjaa. ”Jaaha. Jos Antti nyt antas yhden mandariinin, niin eiköhän Urho sillä vartin selviä. Voit sitten tulla hakemaan lisää jos vielä maistuu, eikö niin?” Kumpikin riitapukari tuijotti Koskelaa suu auki, ja miestä hymyilytti. Lehto puolestaan ärähti, että molemmat voisivat mieluusti työntää mandariininsa persiiseensä ja raahasi Riitaojan mukanaan autolle ja sen kyydissä kiinalaiseen ravintolaan. Loppupäivään ei kukaan enää nähnyt heitä. Jäljelle jääneet suuntasivat pöytään heti kun lehdistön huoneeseen pyrkimässä olleet Hauhia ja Asumaniemi oli saatu kiinni. Koskela oli poikia jälleen kerran komentanut käyttäytymään senkin uhalla, etteivät nämä saisi muutoin toimia puvustajina, mutta kuten aina ennenkin, kaikuivat kiellot ja käskyt kuuroille korville tai unohtuivat heti. Helpottavalta tuntui ainoastaan se, etteivät nuo kaksi ylivilkasta ES-jonnea olleet vielä ehtineet hajottaa mitään. Lounaan jälkeen olivat vuorossa Slovenian harjoitukset, ja kello kahden jälkeen Kaarna viimein palautti kadonneet montenegrolaiset takaisin areenalle. Sarastie otti heidät henkilökohtaisesti huomaansa ja varmisti heidän nopean pääsynsä lavalle ilman Kaarnan järjestämiä häiriötilanteita, kun D-Mollin vuoro viimein koitti kaksikymmentä yli kaksi. Määttä sen sijaan oli tylsistynyt, sillä Kyproksen jälkeen kukaan ei ollut halunnut käyttää pyrotekniikkaa ensimmäisissä harjoituksissa, joten hän leimautti huvikseen lieskat kesken Montenegron harjoitusten ja sai katsomossa istuvilta Hauhialta ja Asumaniemeltä tuntuvat aplodit. Yksi yhtyeen kuudesta laulajasta, Mirela Ljumić, oli kuitenkin ollut juuri heittäytymässä esityksen päätteeksi muiden viiden käsivarsille, mutta mätkähtikin valkoisessa puvussaan suoraan maahan kuin lankeava enkeli muiden kääntyessä säikähtäneinä katsomaan salissa loimuavaa tuliesitystä.

#tuntsagoeseuroviisut #tuntematon sotilas

17 notes · View notes

trevardes · 6 years ago

Text

Koti-illoista (Karppi fanfic)

Fandom: Karppi

Genre: fluff

Sanamäärä: noin 1300

Disclaimer: En omista hahmoja enkä saa tästä rahaa.

Paritus: Sofia Karppi/Sakari Nurmi

Summary: Nurmi siirtyy sohvalla ja valuu niin, että hänen päänsä päätyy Karpin syliin. Pää tuntuu painavalta reidellä, mutta paino tuntuu vain mukavalta. Tutulta ja rauhoittavalta. Karppi pörröttää Nurmen hiuksia hellästi. Sormet uppoavat kiharoiden sekaan, ja Nurmi sulkee silmänsä.

Notes: Lisää nurppia! Tämä on jatkoa edelliselle ficilleni.

AO3 linkki: https://archiveofourown.org/works/18259556

Koti-illoista

Karppi katselee, kun Emil nappaa Nurmea kädestä ja kiskoo tämän huoneeseensa iltasatua lukemaan. Nurmi seuraa kiltisti ja kuuntelee kiinnostuneena Emilin höpötystä kirjasta, joka heillä on kesken. Soturikissoja tai jotakin vastaavaa.

Nurmi pörröttää mennessään Emilin pitkiä hiuksia, ja Karppi hymyilee heidän peräänsä. Alusta asti oli selvää, että Nurmi ja Emil tulivat hyvin toimeen, mutta ihan tällaista Karppi ei ollut edes uskaltanut toivoa. Hänkin yrittää parhaansa mukaan näyttää kiinnostusta poikansa juttuihin, mutta Nurmelta se sujuu helpommin ja luontevammin. Karppi voisi olla kateellinenkin, siitä miten nopeasti Emil hyväksyi Nurmen ja miten hyvin heillä synkkaa, mutta ei hän oikeastaan ole. On vain mahtavaa katsella heitä yhdessä. Välillä se avaa Karpillekin uusia ikkunoita Emilin pään sisään, sellaisia joita hän ei ole aiemmin tiennyt olevankaan.

“Tajuutsä kuinka kummallista on nähdä sulla tuollainen ilme?” Henna kysyy. Karppi hätkähtää ajatuksistaan ja kääntyy katsomaan tietokoneen ruutua. Kuva on ärsyttävästi hiukan pikselöitynyt, mutta kyllä tytön epäuskoisen virneen erottaa.

“Minkälainen ilme?” Karppi kysyy, kohdistaen huomionsa taas täysin Hennaan. Tätä näkee nykyään niin harvoin, että jokaista hetkeä pitää arvostaa.

“Tuollainen hölmö, oikeen siirappinen.”

Hennan ärtymys tuntuu kuitenkin olevan ihan perus Hennaa. Hänen voisi kuvitella olevan vihainen siitä, että Karpilla on uusi mies niin pian Jussin kuoleman jälkeen, mutta tyttö ei näytä enää juuri kantavan mitään kaunaa.

Karppi naurahtaa Hennan inhoavalle ilmeelle, vaikka on hänen itsensäkin välillä vaikeaa uskoa, kuinka onnellinen hän nykyään on. Peilistä katsoo aamuisin takaisin ihmeen hymyileväinen nainen, jota Karppi ei joskus ole tunnistaa.

“Hyvähän sun on sanoa”, hän keljuilee takaisin, eikä tunne ollenkaan syyllisyyttä, kun kevyt puna leviää Hennan kasvoille ja tämä katsoo hetken hämillisenä alas.

Edellisen viikon skypesessiossa Hennalla oli mukanaan pikkuinen mutta sitäkin pippurisempi saksalaistyttö, Luisa nimeltään. Tämän Henna oli tavannut luovan kirjoittamisen kurssilla, jonne oli kuulemma mennyt lähinnä läpällä. Tarkoitus oli kuulemma ollut parantaa saksankielen taitoja eikä pokata kurssilta tyttöystävää, mutta niin siinä oli vain jotenkin käynyt.

Henna toipuu nolostumisestaan ja mutristaa huuliaan ärtyneenä.

“Kai sä tajuut, että mun ei oo mikään pakko kertoa sulle mun elämästäni yhtään mitään”, hän ärisee.

“Tajuun, tajuun”, Karppi myöntää. “Musta on vaan jotenkin hienoa, että meillä molemmilla menee ihan odottamatta näin hyvin.”

“Jep. Siinä auttaa sekin, että meillä on se vähän päälle tuhat kilometriä etäisyyttä”, Henna tokaisee kärkevästi, mutta silmäkulmassa hänellä on pieni ilkikurinen pilke.

“Ihan totta”, Karppi hymähtää. He tulevat paljon paremmin toimeen nyt, kun eivät enää asu saman katon alla.

“Mulla on yks essee vielä vähän vaiheessa”, Henna vaihtaa aihetta ja hieraisee niskaansa vaivaantuneesti hymyillen.

“Palautuspäivä varmaankin viimeistään ylihuomenna?” Karppi kysyy. Hennassa on aina ollut lykkääjän vikaa, mutta ei Karppi oikeastaan voi siitä valittaa. Hän oli itse kouluaikoina ihan samanlainen.

“Huomenna keskiyöllä”, Henna myöntää.

“No sitten mä en pidättele sua tän kauempaa”, Karppi hymähtää. “Hyvää yötä. Oot rakas.”

Hempeys saa Hennan pyörittelemään silmiään. “Samoin”, hän kuitenkin mutisee. “Öitä.”

Nurmi ehtii ilmestyä Emilin huoneen oviaukosta juuri ennen kuin Henna lopettaa puhelun.

“Hyvää yötä!” hänkin huikkaa, ja saa palkakseen pienen hymyn, ennen kuin Henna klikkaa punaista ja hänen kuvansa katoaa näytöltä.

Nurmi kiertää sohvan ja rojahtaa Karpin viereen. Yrittää sanoa jotakin, mutta sanat peittyvät valtavaan haukotukseen.

“No hei”, Karppi hymyilee. “Miten meni?”

“Ihan hyvin. Tulitassun seikkailut etenee. Emil kyllä nukahti jonkun kuuden sivun jälkeen, just ennen jännittävää kohtaa”, Nurmi naurahtaa. Hän nojaa päänsä Karpin hartialle. Karppi painaa poskensa Nurmen pehmeisiin hiuksiin.

“Väsyttää sut vissiin ihan yhtä hyvin kuin Emilinkin.”

Nurmi naurahtaa. “No jep.”

Hän siirtyy sohvalla ja valuu niin, että hänen päänsä päätyy Karpin syliin. Pää tuntuu painavalta reidellä, mutta paino tuntuu vain mukavalta. Tutulta ja rauhoittavalta. Karppi pörröttää Nurmen hiuksia hellästi. Sormet uppoavat kiharoiden sekaan, ja Nurmi sulkee silmänsä. Hän näyttää tyytyväisenä rapsutuksista nauttivalta isolta kissalta. “Varo vaan tai mä nukahdan tähän ja sä et pääse liikkumaan mihinkään.”

Hämmentynyt lämpö pyörteilee Karpin rinnassa, kun Nurmi luottaa noin. Sulkee silmät ja antaa Karpin koskea. Kai tähän olisi pitänyt jo tottua, mutta Karpista tuntuu, että Nurmen läheisyydestä tuskin tulee arkipäiväistä ja vähäpätöistä vielä pitkään aikaan. Tuntuu niin hyvältä ymmärtää taas, että pystyy koskettamaan hellästi ja suojelemaankin, sen sijaan että aina ajaisi toisen pois terävillä kulmilla ja ajattelemattomilla sanoilla.

Karppi silittää Nurmen niskaa ja rakastaa sitä pientä, tyytyväistä huokausta, jonka se Nurmesta kirvoittaa. Hän juoksuttaa sormenpäitä pitkin niskaa, korvan kaarta, leukaperää. Yhden päivän sängenalku raapii ihoa pehmeästi.

Nurmi räpyttelee ja avaa silmänsä, katsoo vakavasti ylös Karppiin.

“Sofia”, hän kuiskaa. Ei jatka, antaa vain nimen leijua ilmassa heidän välissään. On jotenkin nurinkurista, että etunimen käyttö tuntuu niin merkitykselliseltä. Ei tähän kulttuuriin oikein sukunimittely kuulu, ystävien välillä varsinkaan, mutta se on jotenkin ammatin puolesta jäänyt ja siirtynyt vapaa-ajallekin.

“No mitä, Sakari?” Karppi vastaa, ilkikurinen pilke silmäkulmassaan.

Nurmen maha vastaa hänen puolestaan; se kurisee kovaäänisesti ja saa miehen nauramaan nolostuneena. Karppi nauraa itsekin ja pörröttää taas Nurmen hiuksia.

“Me syötiin iltapala alle tunti sitten.”

Nurmi kohauttaa hartiaansa epämääräisesti. Loppumaton ruokahalu on olennainen osa häntä, eikä Karppi osaa enää edes ärtyä siitä, vaikka hän välillä epäileekin Nurmen yrittävän syödä heidät molemmat vararikkoon. Hän huokaisee muka-kyllästyneenä, mutta töytäisee Nurmea hellästi siirtymään, ja kaivaa sohvatyynyjen välistä muovikääreessä olevan välipalakeksin.

Nurmen kasvot kirkastuvat ja niille leviävä hymy on niin autuas, että taipuu koomisen puolelle. Hän nappaa keksin Karpin käsistä ja käy saman tien sen kimppuun.

“Mulla on niin paljon helliä tunteita sua kohtaan just nyt”, Nurmi mumisee mussutuksensa lomasta. Karppi tuhahtaa naurusta ja jatkaa hiusten pörröttelemistä Nurmen syödessä.

Nielaistuaan viimeisen palan ja heitettyään roskat jonnekin sohvapöydän suuntaan, Nurmi nostaa käden Karpin niskaan. Yrittää vetää häntä alas suudeltavaksi, mutta Karppi haraa vastaan.

“Älä viitsi. Mun niskat menee.”

Nurmi tuhahtaa pettyneenä ja nousee takaisin istumaan, hitaasti kuin siitä olisi suurikin vaiva. Hän nojautuu lähelle ja painaa pehmeän suudelman Karpin huulille. Nurmi maistuu keksin suklaalta ja tuoksuu hyvältä, ja Karppi on varsin tyytyväinen tapahtumien kehitykseen. Hän antaa käsiensä liukua nurmen lanteille, ja vetää tätä lähemmäs. Nurmi seuraa, kompuroi kunnes päätyy istumaan hajareisin Karpin syliin.

“Enkö mä paina liikaa?” Nurmi kysyy Karpin huulia vasten.

“No et”, Karppi tuhahtaa. Nurmen painosta on muutenkin osa edelleen tämän polvien varassa. Tuntuu hyvältä pitää Nurmen lämmintä painoa sylissään ja lähellään. He uppoavat sohvan nurkkaan, ja Nurmi nojaa heidän otsansa yhteen.

“En haluu liiskata sua.”

“Et sä. Oot muutenkin melkein liian laiha”, Karppi huomauttaa ja tarttuu Nurmea vyötäröltä. Se todella on aika kapea. Karppi kiskoo Nurmen paitaa ylös, etsii ahneesti paljasta, lämmintä ihoa. Hänen kätensä liukuvat silittelemään selkää paidan alta. Nurmi päästää pienen, tyytyväisen äänen ja hänen omat kätensä liukuvat Karpin rintaa ylös, kupertuvat niskaan.

Tuntuu edelleen uskomattoman hyvältä olla näin, aivan lähekkäin. Nurmen kädet ovat varmat ja huulten liike kiihkeää, vaativaa. Karppi tarttuu Nurmen lanteisiin ja ohjaa liikkumaan itseään vasten. Hän tuntee Nurmen halun jo puolikovana alavatsaansa vasten, ja hymyilee suudelmaan.

Karppi liu’uttaa kätensä Nurmen farkkujen takataskuihin ja puristaa, vetää tätä entistä lähemmäs. Nurmi inahtaa kauniisti ja saa palkakseen syvemmän suudelman, ennen kuin Karppi vetäytyy aavistuksen verran kauemmas kuiskatakseen hänen huuliaan vasten.

“Mitä jos mulla olis täällä sohvassa myös liukkari ja kortsuja?”

“Voi luoja”, Nurmi nauraa. “Jos sulla olisi, niin suosittelisin vakavasti etsimään jonkun muun paikan, sellaisen mistä Emil ei voi löytää niitä.”

“Nämä on niin syvällä täällä ettei se näitä löydä”, Karppi lupaa. “Olis kans pari pikkuista jekkupulloa. Ja sulle vielä joku suklaapatukka.”

“Ei vittu sun kanssas”, Nurmi nauraa ja töytäisee Karpin ohimoa omallaan.

“Sträppäriä en tänne sentään viitsinyt tunkea”, Karppi toteaa tarkoituksellisen latteasti, ja nauttii Nurmen poskille ilmestyvästä kirkkaasta punasta. Strap-onin saisi ilmeisesti tunkea mieluummin jonnekin muualle kuin sohvaan.

“Voisin kyllä hakea sen”, Karppi pohdiskelee. Nurmen tuskastunut äännähdys saa hänet hymyilemään, eikä estä häntä viattomasti silittämästä Nurmen takapuolen pehmeää kaarta.

“Mä en varmaan pystyis olee tarpeeksi hiljaa”, Nurmi myöntää. Karpin on pakko olla samaa mieltä; vaikka hän rakastaa sitä, kuinka äänekkääksi Nurmen saa kiusattua sängyssä, siitä on välillä enemmän haittaa kuin hyötyä. Se todellakin hankaloittaa spontaanien ideoiden toteutusta sohvalla Emilin nukkuessa viereisessä huoneessa.

“Mitä jos siirrytään suoraan makuuhuoneeseen”, Karppi ehdottaa kuiskaten. Suutelee Nurmen korvalehteä ja sitten kaulaa, ja hymyilee kuumaa ihoa vasten kun Nurmi värähtää.

“Okei”, Nurmi kuiskaa takaisin. Hän ei tee elettäkään noustakseen vielä pois Karpin päältä, vaan varastaa vielä pehmeän suukon ja toisenkin. Ja kolmannen.

Karppi antaa itsensä upota laiskanhitaaseen huulten ja kielten liikkeeseen, pidellen Nurmea hellästi lähellään. Hän haluaa edetä pian, mutta jää mielellään vielä hetkeksi tähän. Talo on hiljainen heidän ympärillään, ja ikkunoiden takana Helsingin yö on samettisen musta ja armollisen pitkä. Auringonnousuun on ikuisuus, jonka he saavat viettää toisiinsa kietoutuneina. Ei heillä ole mihinkään kiire.

#karppi #deadwind #sofia karppi #sakari nurmi #nurppi #karmi #nurmi #fic #vee writes #my fic #k-11 #fluff

17 notes · View notes

olen-karhu · 6 years ago

Text

00:00 (luku 1/?)

Tags: Fluff, lukio!AU, mordern!AU

Sanamäärä: 601

Hahmot/Paritukset: Asumaniemi/Hauhia, mainintaa Rahikaisesta

Summary: Asumaniemi pitää bileet. Hauhia on humalassa ja väsynyt.

Varoitukset: -

Notes: Tää kappale on poikkeuksellisen lyhyt! Seuraavaa kappaletta oon jo kirjottanu n. 1500 sanaa, ja se ei oo vielä ees valmis.

Murteista: Stadin slangi on miulle aivan vieras kieli, jota en meinannut opetella tän kirjottamista varten. Pahoittelen sitä. Hauhia puhuu myös mä/sä, koska no tässä AU:ssa se on asunu Helsingissä jo jostain 12-13-vuotiaasta asti. Kummatkin puhuu siis aika perus puhekielellä, Asumaniemi käyttää enemmän joitain slangisanoja tms.

Löytyy myös: ao3

“Oho! ... Hei sori, Hauhia! Mä en tienny et se on varattu!”

“Ei tää oo. Mä vaan istun täällä.”

“Ööö, okei? Haittaaks sua, jos mä käyn kusel?”

“Joo! Eiku siis, ei. Anna mennä.”

Hauhia siirtyy vessanpöntön kannelta kylpyammeeseen istumaan, ja vetää eteensä suihkuverhon, jotta Asumaniemi saisi hieman yksityisyyttä.

Asumaniemi tulee sisään hämmentyneen näköisenä, ja laittaa oven lukkoon perässään. Hän käy avaamaan sepalustaan.

“Noh, mitä jäbä tekee bileissä vessassa?”

“Öm, tota... Laskuhumala.”

“Aa, pyöriiks sulla päässä? Et kai sä oksenna?” Asumaniemin äänestä voi havaita pientä hätääntymistä.

“Eeei... Piti vaan päästä vähän hiljasempaan paikkaan, enkä jaksa kävellä kotiin just nyt. Pakko kyllä kohta, kun ei se energia tästä enää lisäännykään... Paljon kello on, muuten?”

“Se alkaa kuule olee jo lähemmäs kolmee. Mut hei, sä voit kyl jäädä nukkuu meitsin sohvalle! En mä kämpästäni ulos heitä, en ainakaa jos on vaara, et jäbä sammuu johonki kinoksee!”

Tosiaan, tämä on Asumaniemen asunto. Hauhia ei ole aiemmin täällä käynyt. Hän tuntee, tai itseasiassa vain tietää, Asumaniemen yhteisen kaverin, Rahikaisen, kautta.

Asumaniemi vetäisee suihkuverhon sivuun. Hauhia tuijottaa tätä hämmästyneenä ja räpytellen silmiään ihan liikaa. Päässä ehkä sittenkin vähän pyörii.

“No?”

“Ai hä?” Hauhia räpyttelee silmiään lisää ja tämän puhe vähän sammaltaa.

Asumaniemi virnistää.

“Toi oli tarpeeks vastausta meitsille. Emmä teittii päästä yksinää tonne pakkasee vaeltelee aamuyöstä. Sä jäät tänne.”

“O-okei.”

Hauhian räpyttelyt alkavat kestämään pidemmän aikaa. Asumaniemi huomaa tämän.

“Ok, venaa täs.” Asumaniemi lähtee vessasta ja sulkee oven perässään. Hauhia kuulee hiljaista puhetta oven toiselta puolelta.

"Hei, tääl vessas on yks jätkä vähä huonommas kunnos. Jos sä viitit vahtii tätä ovee, mä käyn hakee sille vettä."

Sanat liukuvat Hauhian korvasta sisään ja toisesta ulos, eivätkä aivot rekisteröi niiden merkitystä millään tasolla. Hauhia on aivan liian väsynyt ja humalassa siihen. Hän sulkee silmänsä hetkeksi.

Joku ravistelee hänen olkapäätään.

“Hei, herätys. Älä siihen sammu, Ruusunen.”

Hauhia avaa silmänsä. Asumaniemi virnistää tälle ammeen vierestä. Hauhia hymyilee väsyneenä takaisin. Tämä on luultavasti jotenkin huvittava näky, sillä Asumaniemi naurahtaa, vaikkakin näyttää vähän huolestuneelta.

“Meitsi toi sulle vettä. Juo.”

Asumaniemi ojentaa Hauhialle ison kahvikupin. Hauhia lukee huvittuneena ääneen kupin tekstin.

“You wouldn’t like me before my morning coffee.”

“Hei, älä viitti! Mä sain sen joskus joululahjaks mutsilta. Se oli ainut, mikä oli puhtaana.”

Hauhia ei sano mitään. Hörppää vain tyytyväisenä vettä kahvikupistaan.

Asumaniemi istuu ammeen toiseen päähän. Heidän välilleen laskeutuu hiljaisuus siksi aikaa, kun Hauhia juo mukinsa tyhjäksi.

“No... Miksi juhlien isäntä istuu ammeessa humalaisen vieraansa kanssa, eikä ole juhlimassa?”

Asumaniemi naurahtaa ja pudistaa päätään epäuskoinen ilme kasvoillaan.

“Jätkä hei. Juhlat on ohi. Lähetin kaikki menee.”

Hauhia rypistää kulmiaan, ja katsoo vessan ovea, aivan kuin se auttaisi häntä kuulemaan paremmin. Tosiaan. On ihan hiljaista.

Asumaniemi jatkaa: “Sut pitää saaha nukkuu, enkä mä usko et sä pystyisit nukkuu keskel bileitä.”

Asumaniemi miettii hetki sitten ammeessa torkkunutta Hauhiaa.

“Tai no mistä mä sen tiedän, ehkä pystyisitkin. Mut anyway, ei juhlis kuitenkaa tapahdu mitään mielenkiintosta enää kolmen jälkeen.”

Hauhia nyökkää ja on vähän aikaa hiljaa.

“Onks sulla käyttämätöntä hammasharjaa?”

-----

Asumaniemi kaivaa kaapista lakanat, peiton ja tyynyn. Hän alkaa säätämään aluslakanaa sohvaan, ryttää sen reunat sohvatyynyjen alle. Tappelee peiton pussilakanan sisään ja heittää sen sohvalle. Alkaa laittamaan juuri tyynyliinaa, kun Hauhia astuu ulos vessasta.

“Kiitti hammasharjasta.”

“Ei mitään! Petinne on pedattu, herra,” Asumaniemi lausahtaa yliliioitellun käsiliikkeen kera, ja heittää tyynyn sohvalle. Hauhia hymyilee väsyneenä ja huokaisee: “Kiitos.”

Asumaniemi menee vessaan, harjaa hampaansa ja huuhtelee naamansa. Hän haistaa kainaloitaan nopeasti ja lisää pari suihkausta deodoranttia.

Hän astuu ulos vessasta, ja älyää Hauhian nukkuvan jo sohvalla kippurassa, peitto korviin vedettynä. Yksiön ainoat äänet ovat keittiössä huriseva jääkaappi ja nukkuvasta pojasta lähtevä tuhina. Asumaniemi sammuttaa valot ja käy sängylleen makuulle. Hän hymyilee pimeässä katolle. Menee hetki ennen kuin hän saa unta.

#mautojonnet #asumaniemi/hauhia #tuntematon sotilas #fanfiction #fic #ahvenasquad #tuntsa #ao3 #dullispullis #dullispullisfic #00:00

6 notes · View notes

inhalingwords · 6 years ago

Link

Kansalaiset,

Loppusyksystä Pariisin Riemukaaren alla paloi muiston tuli. Ensimmäisen maailmansodan päättymisestä oli kulunut sata vuotta. Maailman päättäjät hiljentyivät eurooppalaisen sodan rauhanteon muistoon.

Vajaa kuukausi sen jälkeen Riemukaaren liepeillä paloivat autot. Samaan aikaan keltaliivistä kansaa oli kadulla kertomassa, että heidän mielestään asiat eivät ole hyvin. Riemukaaren alla näennäinen yksimielisyys ja sopu menneisyydestä vaihtui kiivaaseen taistoon elämästä tänään.

Tuo vertauskuva pakottaa pohtimaan. Eurooppa on maailman demokraattisin, tasa-arvoisin ja vapain maanosa. Nyt se on kuitenkin ajautunut repiviin riitoihin juuri omista arvoistaan.

Arvoisat kuulijat,

Jos paras alkaa näyttää sekasortoiselta, kehnolta vaikuttaa ennuste koko maailmalle. Houkutus valita toisenlainen tie kasvaa.

Eurooppalaisten arvojen vienti on vaihtunut niiden puolustamiseksi kotikentällä. Ja onko nähtävissä pyrkimystä meille vieraampien arvojen tuontiin? Demokratian, tasa-arvon ja vapauden vastakohdat tunnemme.

Meidän on herkeämättä puolustettava kansainvälistä sääntöpohjaista järjestystä. YK-järjestelmä on tärkeä tukipilari Suomen omallekin turvallisuudelle ja hyvinvoinnille. Samalla on varauduttava siihenkin, ettei nykyjärjestelmä enää ehkä toivu ennalleen.

Maailma moninapaistuu kovaa vauhtia, maailmanjärjestys muuttaa muotoaan. Kiina käyttää taloudellista mahtiaan, Venäjä varustautuu sotilaallisesti ja Yhdysvallat etääntyy yhteistyöstä. Tässä muutoksessa meidän on pysyttävä valppaina.

Suomella on hyvät yhteydet Washingtoniin, Moskovaan ja Pekingiin. Näitä yhteyksiä meidän on globaaleissa tavoitteissamme hyödynnettävä.

Päällimmäisenä mielessäni on vaara ydinaseiden paluusta kansainvälisen politiikan arkipäivään. Jos kylmän sodan aikana laaditut aserajoitussopimukset romuttuvat, on meidän ponnisteltava sen eteen, että niiden tilalle luodaan uusia. Suomi on valmis tarjoamaan hyviä palveluksiaan neuvotteluyhteyden rakentamiseksi. Tätä viestiä viemme alkaneenakin vuonna eteenpäin.

Yksin mahdollisuutemme vaikuttaa ovat kuitenkin rajalliset. Eurooppa on saatava takaisin niihin pöytiin, joissa tulevaisuudesta päätetään. Euroopan unioni, joka on sisäisesti heikko, ei tähän kykene. Yhdessä meidän on pystyttävä parempaan.

Euroopalla on pitkä perinne edustuksellisesta demokratiasta. Sen rinnalle, sitä korvaamaankin, on alettu kaivata enemmän suoraa demokratiaa, välitöntä ja nopeaa vaikuttamista. Syntyy muutosta vaativia marsseja, liikkeitä ja vastaliikkeitä.

Elämme murroskautta. Uuteen tartutaan nyt hanakasti, mutta siitä saatetaan nopeasti myös luopua. Vaarana on, että menetämme jotain edustukselliselle demokratialle olennaista, nimittäin kyvyn sovittaa yhteen erilaisia näkemyksiä. Ja samalla kyvyn kuunnella ja yrittää ymmärtää muiden mielipiteitä, vaikkei niitä hyväksyisikään.

Oikeus kyseenalaistamiseen on demokratian ytimessä. Valta tyytyä tai olla tyytymätön kuuluu kansalle. Tyytymättömyydestä nykypuolueetkin ovat aikanaan syntyneet. Myös näiden uusien liikkeiden voima voi siis kanavoitua yhteistä hyvää rakentavaksi.

Mutta muutoksen keskellä näkyy huolestuttavia merkkejä myös vaarallisista ääriliikkeistä. Keltaisten liivien suojaan piiloutuneet anarkistit ja avoimesti natsitunnuksin marssivat vievät ajatukset viime vuosisadan julmuuksiin ja raakuuksiin. Demokratiassa ei niille ole sijaa.

Ilmaisin vuosi sitten huolestumiseni siitä, että halu väärinymmärtää usein ohittaa yrityksen ymmärtää. Kiivaita kierroksia saava vääristelevä keskustelu on kurimus, joka helposti päätyy pysyvään vihanpitoon.

Kulunut vuoden 1918 tapahtumien muistovuosi antoi ajattelemisen aihetta. Kun viha ottaa vallan, tavallinen ihminen voi päätyä julmiin tekoihin, joita hän ei aiemmin edes voinut kuvitella tekevänsä. Mutta vihanpidosta on myös tie yhteiseen tulevaisuuteen. Se aukeni meillä sitä mukaa, kun luottamus demokratiaan lisääntyi.

Hyvät kuulijat,

Muuttoliike on viime vuosina eniten Eurooppaa jakanut ilmiö. Se on jakanut mielipiteitä niin maiden välillä kuin niiden sisällä. Muuttoliike ei ole maailmasta poistumassa – päinvastoin, paine siihen kasvaa. Siksi sitä on kyettävä paremmin hallitsemaan, olipa kyse työperäisestä maahanmuutosta, pakolaisuudesta tai turvapaikan hakemisesta.

Turvapaikkahakemusta ei voida jättää käsittelemättä, ilman että rikotaan kansainvälistä oikeutta. Kansainväliset sopimukset on tehty suojaamaan hätää kärsiviä. Heitä meidän on autettava. Mutta kuten meilläkin on koettu, jättää järjestelmä mahdollisuuden hyväksikäyttöön myös muista syistä maahan pyrkiville. Lisäksi olemme nähneet, kuinka jotkut meiltä turvaa hakeneet, ja saaneetkin, ovat itse luoneet tänne turvattomuutta epäinhimillisin teoin. Se on kestämätön tilanne.

Täällä oleville on annettava mahdollisuus osallisuuteen. Vastaavasti on oikeus edellyttää tahtoa sopeutua yhteiskuntaamme. Ja vastuun kantamista, myös omiaan ohjaamalla. Lakiemme ja arvojemme vastainen käytös lisää riskiä kokonaisten ihmisryhmien leimaamiselle ja luo syvää epäluuloa, jopa vihaa.

Euroopan unioni on etsimässä ratkaisuja muuttoliikkeen hallintaan. Sopimus Turkin kanssa on antanut ainakin hengähdysaikaa sopia säännöistä, ketkä ja miten Eurooppaan tulevat ja minne he sijoittuvat. Jos hallinnassa onnistutaan, monet maat, varmasti myös Suomi, olisivat valmiita nostamaan kiintiöpakolaisten määrää. He ovat hädänalaisia.

Unohtaa ei sovi, että me myös tarvitsemme maahanmuuttoa. Valmiita osaajia ja sellaisiksi oppivia, osallistumaan yhteiskuntamme ylläpitämiseen.

Arvoisat suomalaiset,

Voimme hyvillä mielin sanoa, että Suomi on maailman demokraattisin, tasa-arvoisin ja vapain maa. Vahvuutenamme on aina ollut luottamus, myös viranomaisiin: opetuksesta sosiaalitoimeen, poliisista terveydenhuoltoon.

Perinteisesti on arvostettu näitä turvamme tekijöitä. Nyt tulee kuitenkin yhä useammin esiin, että he joutuvat työssään kohtaamaan sopimatonta, jopa aggressiivista käytöstä. Jotain on mennyt pahasti vinoon, jos yhteiskunnan palveluksia tarjoava joutuu työssään pelkäämään avustettaviaan.

Demokratian kunnioitusta mitataan arkisessa asioinnissa, pöydän molemmin puolin.

Hyvät kuulijat,

On muistettava, kenelle ja miksi me tätä suurta tarinaamme kirjoitamme. Teemme sen lapsillemme. Kasvatamme heitä sanoillamme ja esimerkillämme. Ja teoillamme muovaamme maailmaa, joka heille jää. Näköala, joka seuraavalle sukupolvelle aukeaa, saa ihmisen jäämään tai lähtemään, yrittämään tai luovuttamaan tai niin kuin on nähty – kapinoimaan.

Tämän huoneen ikkunasta voi keväisin seurata luokkaretkeläisten ryhmiä. Kodin piiristä otetaan opettajan johdolla askelia maailmaan, pienimmillä turvallisesti käsi kaverin kädessä. Keltaliivit päällä.

Väkemme vanhenee ja luonnon kantokyky on tulossa tiensä päähän. Enää ei voi olla varma siitä, että lapsilla on edessään parempaa kuin vanhemmillaan.

Ilmastonmuutoksen torjuminen tuo meille kaikille eteen luopumisen vaadetta. Aineellisen yltäkylläisyyden ja jatkuvan kasvun aika on muuttumassa. Hyvinvoinnin loppua sen ei tarvitse tarkoittaa. Tasavertaisten mahdollisuuksien loppua se ei saa tarkoittaa. Meidän on kyettävä uudestaan määrittelemään, mistä koostuu se hyvä, jota tavoittelemme. Ihminen on sopeutuva ja kekseliäs. Uusi hyvä voi siten olla entistä parempi.

Kansalaiset,

Paitsi Suomi ja Eurooppa, koko maailma voi monin tavoin myös paremmin kuin koskaan.

Siksi on hyvä lopettaa runoilija Eeva Kilven sanoihin.

”Siis kauneutta on. / Rakkautta on. / Iloa on. / Kaikki maailman kurjuudesta kärsivät, puolustakaa niitä!”

Toivotan teille kaikille hyvää alkanutta vuotta ja Jumalan siunausta.

#tasavallan presidentin uudenvuodenpuhe #sauli niinistö #suomi #vittu #suomipaskaa #!!#puheessa on kohtia jotka saa mut vähän siristelemään mun silmiä mut #lukekaa ja kuunnelkaa ja pliis kiinnostukaa näistä asioista #tää vuos on tärkeä vaalivuosi

5 notes · View notes

avevirgoavevos-blog · 6 years ago

Text

Jälkipuintia n:o 3

Syyskuun AVAV-esitysten jälkikeskusteluissa sanottua ja jälkikäteen viesteinä tullutta palautetta.

”Tietynlainen pyhyyden kokemus sai mut keskittymään siihen esitykseen, eikä käyttäytymään niin kuin burleskiesityksessä, mutta nyt kun sanoin tän ääneen niin alan kyseenalaistan sen, että miksi pyhän tarvis olla ainoastaan harrasta.”

”Yllättävä kokemus oli, että yleensä barokkimusiikkia kuunnellessa on tottunut siivoamaan tietynlaiset assosiaatiot pois, esimerkiksi just kaikki ruumiillisuuteen ja seksuaalisuuteen liittyvät, niin oli kiinnostavaa, että täällä ne olikin silmien edessä tosi hienosti. Avartava kokemus.”

”Se oli huisia, että kirkkomusiikin melankolinen tunnelma toi esiin sen, millaisesta näkökulmasta Neitsyt Marian tarinaa on kerrottu, ja tässä kontrastoitiin sitä hienosti. ”

Anna: ”Aivan mieletön, rohkea ja kantaaottava projekti! Kai tiellä on lisää konsertteja tiedossa? Mun lempikohta oli alussa, kun Neitsyt Mariasta kuoriutui sieltä vuosisatojen aikana rakennettujen kulttuuristen merkitysten alta ihminen. Te vapautitte Neitsyt Marian! Amen!”

Noora Oksa: ” Selvästi tällaiselle avaukselle oli tarvetta ja tilaa. Mariana oleminen tulee vähän läheisemmäksi ja saavutettavammaksi ja merkityksellisemmäksi. Ja Maria astuu muiden naisten ja ihmisten joukkoon. Mitähän kaikkea se voi merkitä, esim. monelle vastakkainasettelulle ja erottelulle. Päällimmäiseksi jäi harras ja tosi vaikutelma ja se, että se ei tunnu olevan ristiriidassa seksuaalisuuden kanssa, onkin ilahduttavaa.”

Sanna Korteniemi: ”Kiitos hienosta konsertista! Oli ilahduttavaa kuinka tarkasti ja syvällisesti Maria-kuvaa oli tutkittu. Tuntuu että vasta konsertin jälkeen minulle on alkanut aueta eri roolien ja kuvien olemus. Etenkin se ensimmäinen vähän nunnamainen peitetty/paljas raskaana oleva Maria, jonka kohdussa ei ollutkaan mitään. Ja vielä se ledivalonännit ja Bellissima Regina -kappale. Vasta jälkeenpäin tajusin, että musiikki oli maallisesta yhteydestä. Siinä oli jotain todella vaikuttavaa. Valaistut nännipihat toi mieleen sädekehän, ja tuon rinnan paljastamisen sakraalin ulottuvuuden, syntynyt kokonaisuus oli yhtä aikaa vakava ja koominen, maallinen ja ylevä.

Projektinne liittyy yleisempäänkin keskusteluun siitä, miten taide vaikuttaa ja ottaa kantaa. Riittääkö se, että konserttiyleisö toteaa esityksen olleen "kiva"? Olitteko todella odottaneet, että yleisössä olisi ollut joku, joka olisi aidosti kyseenalaistanut tämän yhdistelmän?

Katson tietysti kokonaisuutta kuvataiteilijan näkökulmasta, ja tällaisia vaikuttamisen ja kontroversaalien lähestymistapojen mahdollisuutta jokainen taiteilija miettii. Onhan se vähän kuin taiteilijan märkä uni (jos ilmaus tässä yhteydessä sallitaan:) että onnistuisi tekemään jotain mikä todella vaikuttaisi, herättäisi vaikka pahennusta, kunhan herättäisi todellisia reaktioita, ei vain ympäripyöreää hyminää ja selkään taputtelua.”

Katri Kallio: ”Tulin ystävän kutsusta, odotin ehkä enemmän tietoista ärsyttämistä, mitä tässä ei ollenkaan ollut, mä ilahduin siitä, että se oli niin tyylikkäästi tehty ja nää kaikki ilmeisesti lähti jostain Neitsyt Marian kuvista. Se mitä meille barokkimusiikista on säilynyt, on tää kirkkomusiikki, mutta toki ne säveltäjät pölli ne melodiat maallisista renkutuksista. Se, että kirkkomusiikissa on erotiikkaa ja aistillisuutta, ei varmaan ole yllätys kenellekään ja hirveen hienolla tavalla saitte sen sieltä esiin. Kiitos siitä.”

Anniina Seppänen: ” Kun mä näin tän projektin, niin mun eka ajatus oli että jes, mahtavaa että joku vihdoinkin tekee jotain tällasta! Mua on ihmetyttänyt ja ällöttänytkin se, että Mariassa hienointa on nimenomaan sen neitsyys ja ajattelin heti, että haluan ehdottomasti nähdä tän. Oon tosi iloinen ja kiitollinen, että te ootte tehnyt tän. Kiitos.”

”Tunnelma oli niin hieno, että se ei vaatinut väliaplodeja tai sellasta” ”Sitä vaan odotti seuraavaa tapahtumaa, koko esitys oli yhtenäistä tarinaa eikä sitä tehnyt mieli keskeyttää.”

Tuukka Haapakorpi: ”Mä katsoin tätä esitystä ei-naisoletetun näkökulmasta se, mitä mietin esityksen aikana, oli teidän suhde Mariaan semmosena nais-vertaisena meidän yhteiskunnassa. Ja suhteessa siihen, että miten te musiikillisesti tai taiteellisesti koette, että mitkä teidän mahdollisuudet on, että missä eri positioissa te voitte näyttää tätä Mariakuvaa, ja vaikuttaako teidän sukupuoli teidän suhteeseen siihen musiikkiin? Ja esimerkikisi, jos musiikin esittäjät olisi olleet miehiä ja muuten esityksen sisältö ois ollut sama, olisiko se muuttanut jotain ja mikä olisi muuttunut. Ja mitä se kertoo tämän päivän mahdollisista positioista naiselle olla osa tota musiikin historiaa.”

”Mä olin ajatellut viettää koti-illan, mutta sain sitten kaverilta vinkin tulla tänne ja mut sai liikkeelle kontrasti näissä teemoissa, selkeästi klassisen puolen musiikki, joka mun silmissä on tosi siveää ja kunnollista ja säädyllistä ja sit tää toinen puoli, joka haluaa provosoida. Mulla ei oikeestaan ollut odotuksia, mä halusin vaan nähdä, mitä te teette näillä elementeillä. Aika kilttejä oli mun makuun noi kaikki numerot.”

Iina Peltomäki: ”Tosi hienosti säilytitte sen arvokkuuden, joka tän teeman ympärillä on. Tää ei missään mielessä ollut halpa, mitä mä vähän pelkäsin, että tää vois olla.”

”Mä tulin tänne burleskiesiintyjänä ja sen katsojana ja just siksi, että mä koen, että busleskitaidetta voi hyvin levittää performanssitaiteen puolelle ja myöskin barokkimusiikin rakastajana mä nautin tosi paljon siitä, että mä sain sen mitä halusin ja jotain, mitä en oo kokenut aiemmin ja mä kiitän siitä.”

Josef Donner: ”Tosi raikasta. Mä nyt en tiedä niin paljon asiasta, mutta ihana oli nähdä sitä riemua siitä, että voi itse päättää, mitä tekee sen musiikin ja sen visuaalisuuden kanssa. Myöskin se burleskin kauneus tuli ihan eri tavalla esiin, kun on käynyt katsomassa näitä villimpiä siinä ei tule keskityttyä sellaseen, miten kauniisti valo osuu ihoon tai miten käsi voi valaista kasvot tai viuhkat valaisee koko takaseinän. Siinä menee monet asiat ohi, kun kattoo vaan, millon seuraava vaatekappale lähtee.”

Marianna Haapakoski: ”Mä taas aistin kipua enemmän kuin riemua, tosi kiinnostava kuulla, että sulla tuli tuo olo. Mulle jäi päällimmäisenä mieleen sellanen naisena olemisen kipu ja se kauneus siinä.”

Anne Nimell: ”Yks kiinnostava elementti oli se tilan ottaminen, että asiat tapahtuu omassa rytmissään ja säännöllisesti, kasataan kamat ja sitten se sama sääntö, että tullaan istumaan ja sitten alkaa seuraava asia ja kaikella on oma aikansa ja tilansa, mikä mulla liittyy tuohon kuvastoon, että onko se Maria siellä kuvana, ja että kuka päättää siitä Mariasta ja omasta kuvastaan ja kehostaan. Herää myös kysymys teistä kaikista muista, se ei ole pelkästään Armi, joka on neitsyt Maria. Mietin semmosta kysymystä, että ikään kun jos on erilaista katsojuutta, että kun on katsojia, jotka on enemmän katsoneet burleskia tai sitten tätä musiikkia, ja vaikka tässä oli kaikki tosi orgaanista, niin tuli silti kiinnostavia hetkiä, että miten reagoi itse.

Laura Reunanen: ”Mietin sitä, että kun lavalla on Buleski-Maria, niin sopiiko käyttäytyä yleisössä niin kun burleskikeikalla käyttäydytään, vaikka tää tila ja setup oli selkeästi niinku klasarimainen, mikä sai varmaan ihmiset olemaan hiljaa.”

”Pidin teoksen rauhasta. Burleski ja musiikki muotosivat yhdessä saumatonta, jopa yllättävän ristiriidatonta tunnelmaa. Minulle kyse oli keskiaikaisen musiikin voimalla neitsytmariamyytin ruumiskuvien esiin manaamisesta. Seurakuntamme edessä esiintyjät muuttuivat ja liittyivät osaksi kristillisen kulttuurin perimmäisintä naiskuvaa. Burleskin ruumiillisuus ja visuaalisuus tavoittivat neitsytmariamyytin kaksinaisuuden: pyhä ja puhdas & neitsyt/äitifantasia ja eroottisuus. Mielestäni nämä kristillisessä eetoksessa näennäisen vastakkaiset suunnat, halu ja pyhyys, avautuivat Armin ruumiissa kauniisti toisiinsa kietoutuneina ja ajoittain erottelun ylittäen. Tekijät framesivat teokselle feministisen ja purkavan lähdön teoskuvauksella, käsiohjelmassa ja yleisökeskustelussa. Mielestäni teos avasi neitsytmariamyytin nähtäväksi, mutta ei radikaalisti purkanut neitsytmariamyyttiä miesten luomana(?), ylläpitämänä(?) ja suppeaa naiskuvaa(?) rakentavana konstruktiona. Jäin ehkä toivomaan röyhkeyttä ja näkyjä ruumiillisuudesta, joka räjäyttää neitsytmariamyytin, pesee sillä lattiat ja jatkaa eteenpäin. Toisaalta yleisökeskustelu mahdollisti esityksen jälkeisen tilan, jonka kautta myös näihin kysymyksiin oli mahdollista palata. Arvostan kyllä myös tekijöiden valitsemaa kunnioittavaa sävyä tässä ajassa.”

Kiitos kaikille ajatuksiaan jakaneille.

#avevirgoavevos #avav #burleskimaria #rohkeatekijä #teatteri universumi #armivonvep #detritus #yleisöpalaute #kommentti #koneensäätiö

1 note · View note

roswind · 7 years ago

Text

Lumienkeleitä

Lyyti/Antti fluffinpätkää

Antti oli edellisenä iltana palannut sotasairaalasta. Perheen keskuudessa oli vallinnut epätoivo jo pitkään, kotitila oli jäänyt rauhansopimuksessa Venäjän puolelle ja Antti oli haavoittunut. Tavaraa oli vain sen verran, kun mitä hevoskärryissä oli saatu mukaan. Osa oli vielä jouduttu jättämään matkan varrelle, kun juniin ei mahtunut kaikkea. Eniten kuitenkin kirvisteli Antin haavoittuminen. Lyyti oli viettänyt monia unettomia öitä, kunnes sotasairaalasta oli saapunut tieto Antin todennäköisestä selviämisestä. Ei se ollut kuin lapaan osunut, kuulemma. Lyytiä huoletti silti, heidän pitäisi kohta rakentaa uusi kotitalo ja tehdä lisää peltoa. Kiersi tieto Karjalan evakoille luvatuista asutustiloista, maapalasista joilla voisi päästä taas elämän alkuun. Eihän se varmasti niin hyvä olisi kuin koti, jota he vuosikaudet olivat rakentaneet, mutta tärkeintä nyt oli perheen ruokkiminen. Evakkona Lyyti vielä pystyi työskentelemään isäntäperheelle, jotta saisi osittain hyvitettyä heidän majoittamisensa ja ruokkimisensa, mutta taloa ja maatilaa hän ei yksin saisi pystyyn. Antin täydestä työkyvystä ei ollut mitään takeita. Lyyti rukoili hiljaa iltaisin, että Antti tulisi taas täyteen kuntoon. Totta kai sota ja kaikki vastoinkäymiset olivat muuttaneet Anttia myös henkisesti. Sen Lyyti oli huomannut jo sodan aikana. Eihän Lyyti osannut toisen tuskaa ottaa pois, eikä hän pystynyt ymmärtämään niitä hirveyksiä, joita Antti oli joutunut näkemään ja varmastikin myös tekemään. Hän kuitenkin yritti ilmentää kiintymystään ja rakkauttaan niin kuin kykeni, välillä halaten ja suudellen, välillä kuulumisia kysellen. Ei Antti halunnut kaikista sodan tapahtumista puhua, eikä Lyyti niistä kaikista olisi halunnut tietääkään, mutta jos Antti saisi hiemankin kevennettyä sydäntään, ehkä se nostaisi toivoa. Antti kun oli ollut välillä aika apaattinen ja tapaansa kuulumattoman vakava, ja Lyyti toivoi sen tavallisen virnistelevän, iloisen Antin lymyävän siellä sotamuistojen alla.

Lumi putoili hiljaa taivaalta, ja saunarakennuksen piipusta kohosi harmaa savu. Talon emäntä kehotti Anttia ja Lyytiäkin käymään saunassa, hän huolehtisi lapsista sillä välin. Lyyti kiitti, ja kaivoi laatikostaan pyyhkeet ja puhtaat vaatteet. Sitten hän meni herättämään Anttia. Tuo nukkui olohuoneen laverilla, unet kai olivat jääneet kahtena edellisyönä lyhyiksi. Lyyti kyykistyi toisen viereen ja sipaisi Antin karkeaa poskea.

"Rakas, lähteäänkö myö saunaan?"

Pirtti oli hämärä ja hiljainen, eikä Lyyti halunnut pitää sen enempää ääntä. Nuorimmainen oli jo nukkumassa omassa puukehdossaan. Antti korahti ja aukaisi sitten silmänsä.

"Kyllähän myö, jos se vaan lämmin on."

Antti tuijotti vähän aikaa Lyytiä silmiin kuin onnellisena siitä, että pääsi vielä noita silmiä katselemaan. Sitten tuo päästi pienen, anttimaisen virnistyksen ja nousi seisomaan. Lyyti suukotti Anttia poskelle ja löi saunavarusteet tuolle käteen. "Oot sieki kans yks", Lyyti virnisti ja suuteli tuota sitten. Antti otti eteisestä takkinsa ja huopasaappaansa ja jäi odottamaan Lyytiä. Saappaansa Antti oli tuonut rintamalta, mutta Lyyti ei tarkemmin tiennyt niiden alkuperästä. Eipä se oikeastaan ollut väliksikään, hyvät saappaat kuitenkin näyttivät olevan, ja sellaisista oli pula. Lyyti veti takkinsa päälle, otti Anttia kädestä kiinni ja lähti ulos. Lumisade ei ollut lakannut, ja pihaa peitti jo täysin koskematon lumikerros.

"Sääli, että myö näin koskematon lumi pannaan pilalle."

"Ohan tämä kaunista. Vaikka polkuloita myö kyllä aamulla tänne tehhään, ku lehmiä mennään lypsämmään", Lyyti sanoi kohauttaen olkiaan.

"Miksei myö tehtäis lumienkeleitä, kun kerran lumi ne aamuksi peittellöö?"

"Voijaanhan myö tehä. Vaan tultaisko myö löylyistä tekkeen niitä? Ei tulis niin kylmä."

Antti nyökkäsi ja avasi saunarakennuksen oven. Sisältä tulvahti vastaan lämmintä. Lyyti meni nopeasti Antin perässä sisälle, pakkanen oli jo ehtinyt alkaa kipristelemään poskia ja käsiä. He riisuutuivat hiljaisuudessa ja kipusivat sitten lauteille. Antti heitti muutaman kerran löylyä samalla kun Lyyti vastoi.

"Muistatsie ku myö saunottiin ensimmäisen kerran yhes? Silloin oli kesä, kannas oli vielä meillä ja myö tehtiin heiniä", Lyyti sanoi varoen hetken hiljaisuuden jälkeen. Puhe kannaksesta saattaisi harmittaa Anttia, olihan se juuri menetetty verisen sodan jälkeen, mutta Lyyti halusi nyt kaiken kurjuuden keskellä muistella iloisia asioita.

"Muistanhan mie. Sillon oli kovin helteinen kesä ja myö oltiin ihan hikisiä. Sauna kyllä teki hyvvää", Antti vastasi hymynkare huulillaan.

Muistot tulvivat Lyytin mieleen, ja saunan lämpö ikään kuin vahvisti vielä mielikuvia. Oli melkein kuin Lyyti olisi taas ollut isänsä rakentamassa saunassa, tuore rakkaus rinnassa hulmuten ja pieni puna poskillaan. Saunan jälkeen he olivat suudelleet ensimmäisen kerran. Siitäkin oli jo vuosikymmeniä aikaa.

"Ja myö suukoteltiin sen jälkeen, muistatsie sen? Myö alettiin olemaan yhes sen jälkeen. Ja mie oon onnellinen, että sie oot vielä tässä, usotsie sen?", Lyyti sanoi ja nosti katseensa Antin silmiin.

"Kyllä mie uson. Mieki oon onnellinen, että sie oot tässä."

"Mie rakastan sinnuu", Lyyti kuiskasi. Eivät he yleensä rakkautta toisilleen verbaalisesti osoittaneet, kyllähän he tiesivät rakastavansa toisiaan, mutta nyt Lyytistä tuntui sen olevan aiheellista.

"Mieki rakastan sinnuu", Antti sanoi ja halasi Lyytiä. Kyllä he selviäisivät, talo saataisiin pystyyn ja pellot viljelyyn. Ruokaa saataisiin pöytään ja he voisivat elää taas itsenäisinä.

"Lähetäänkö myö tekkeen niitä enkeleitä?" Lyyti naurahti ja irroittautui halauksesta.

"Lähetäähän myö."

Antti ja Lyyti hipsivät ulos saunarakennuksen taakse saunan ikkunan alle. Valo kajasti siihen himmeästi, sen verran että juuri näki toisen. Lumihiutaleita tipahteli Antin pellavaisiin hiuksiin, ja Lyyti kurottui pyyhkimään niitä pois. Antti istahti lumeen ja kaatui siitä selälleen käsiään ja jalkojaan edestakaisin vaakatasossa heilutellen. Lyyti naurahti ja teki perässä. Tuntui hyvältä taas pitkästä aikaa hassutella Antin kanssa, edellisestä kerrasta oli jo vuosiakausia. Ehkei Antti ollut ihan kokonaan kovettunut, ehkä sillä oli vielä se sama hupsu sydän tallella. Antti kierähti Lyytin kylkeen kiinni, ja otti kädestä. Siinä he makasivat hiljaa, tuijotellen pimeälle taivaalle, kunnes kylmä alkoi hätyytellä takaisin sisälle.

"Lähetään takasin saunaan", Lyyti sanoi nousten istumaan ja pyyhkäisten lumihiutaleet kasvoiltaan. Antti nyökkäsi ja nousi, vetäen Lyytin myös seisomaan.

Tultuaan saunasta Lyyti ja Rokka ripustivat vaatteensa kuivumaan ja astelivat pirttiin. Emäntä oli jo laittanut viimeisetkin lapset nukkumaan. Pirtissä kuului vain kellon tikitys ja lasten hiljainen tuhina. He asettuivat laverille vieretysten, kiinni toisissaan. Hetken aikaa Lyyti silitteli Antin hiuksia, kunnes he molemmat nukahtivat.

#ahvenasquad #tuntematon sotilas #tuntematon sotilas 2017 #tuntematon2017 #lyyti #rokka #lyyti/antti #fluff #canon era #tuntsa #roswind

26 notes · View notes