#oli viihdyttävä kirjottaa honkkista

[hanhan156]

Tuntematon risteily pt.15

Genre: Seikkailu, huumori, draama ja jotain siltä väliltä.

Disclaimer: Kaikki kunnia hahmoista Väinö Linnalle, joka varmaan kääntyisi haudassaan, kun tietäisi mitä hänen hahmoillaan tehdään netissä nykyään. En saa tästä rahaa, enkä mitään muutakaan kuin hyvää mieltä toivottavasti muillekin kuin itselleni.        

Hahmot/Paritukset: Kookoon miehiä ja pariskuntia alkaa olemaan…noh, lukekaa itse.

Varoitukset: Kiroilua ja humalaisia suomalaisia laivalla.

Juoni: Entisen konekiväärikomppaniaksikin kutsutun luokan porukka kootaan kasaan ja lähdetään nauttimaan pidennetystä viikonlopusta Tukholman risteilylle. Viidennessätoista osassa paluumatka on alkanut ja Hietanen keksii yllättäen tylsistyneille pojille tekemistä.

Tuntematon risteily osa 15: Itämeren Tietonikkarit pt. I

Aamu ei ollut alkanut kovin vahvasti. Aina virkeä Mäkilä oli pompannut sängystä ylös jo 5.55, viisi minuuttia ennen herätyskellon soittoa Hietasen jäädessä kääntämään kylkeä. Kellon lähestyessä uhkaavasti seitsemää Mäkilä oli vielä yrittänyt herättää miestä tuloksetta. Lopulta oli jouduttu hakemaan Koskela hätiin.

Hietanen tunsi kuinka joku ravisteli ja toisteli hänen nimeään.

”Mihi me ollaa oikke menos? Vissii helvettihi ast”, tämä mumisi aamuisen käheällä äänellään.

”Huomenta vaan sinullekin. Ei nyt sentään helvettiin mennä, mutta kotiin päin pitäisi sitten pikkuhiljaa kai lähteä”, tuttu ääni vastasi. Se sai Hietasen pomppaamaan salamana pystyyn.

”Oi saatana, mitä kello jo oikke o? En mää tiäd, et kui en mää sitä herätyskello lainkka huamannu.”

”6.55. Viiden minuutin päästä pitäisi olla jo menossa.”

”Mää pistän vipinää kinttuihi sit saman tiän.”

Hietanen kiskoi hätäisesti vaatteita päälleen, kun olisi jo oikeasti pitänyt olla bussissa. Voi hemmetin hemmetti. Elintärkeää aamukahviakaan ei ehtinyt juomaan ja mies oli varma, että se kostautuisi myöhemmin. Hampaat hän sentään ehti pestä jopa nopeammin kuin armeijan supertehokkaina aamuina.

Hävetti saapua kymmenen minuuttia myöhässä muiden odotellessa jo valmiina paikoillaan. Yleensä aikatauluista pilkuntarkka Kariluoto viittasi kuitenkin kintaalla turkulaisen pyydellessä vuolaasti anteeksi. ”Äsh, eipä se nyt niin minuutin päälle ole. Hyvinhän tässä on vielä aikaa.” Hietanen oli ihmeissään vastauksesta, sillä se ei sopinut normaalisti takakireälle miehelle sitten yhtään. Jotain outoa oli meneillään muutenkin, sillä Kariluoto näytti ärsyttävän pirteältä, suorastaan sädehtivältä.

Lammio oli jälleen bussin puikoissa sekoiluistaan selvinneenä. Tämä oli luvannut Mäkilälle mojovan korvauksen, sillä häntä hävetti matkan aikainen kuskisäätö niin suunnattomasti. Serkun soitellessa eilen illalla reissun kuulumisia Lammio ei todellakaan ollut kehdannut sanoa, ettei hän tosi asiassa ollut edes ajokunnossa puolia matkasta, vaan vakuutteli kaiken sujuneen erinomaisesti.

Koko piinaavan reilun puolituntisen matkan ajan Hietanen himoitsi kahvikupillistaan. Vatsakin kurni ikävästi, sillä aamupalaksi ei ollut ehtinyt syömään mitään eikä repussakaan enää ollut ylimääräisiä eväitä jäljellä. Hän oli varma, että Vanhalalla olisi jotain jemmassa ja hiippailikin hihittelevän miehen luo herkkujen toivossa. Hänen oli kuitenkin vaikea keskittyä kommunikoimaan Vanhalan kanssa, sillä katse oli kiinnittynyt Koskelaan ja Kariluotoon, jotka kuhertelivat kuin mikäkin tuore aviopari. Mitä ihmettä? Aiemmin kaksikko oli ollut niin kovin kiusaantunut, mutta nyt näytti olevan eri ääni kellossa. Hietanen ei uskaltanut edes ajatella, mitä viime yönä oli oikein mahtanut tapahtua.

Turkulainen meni tahallaan häiriköimään pariskuntaa juuri kun Koskela oli ilmeisesti kuiskannut jotain niin kauhean hauskaa Kariluodolle, sillä tämä nauroi ja hymyili varsin aurinkoisesti. Se ärsytti vielä lisää, sillä aamu oli jo mennyt niin perustavanlaatuisesti pieleen, ettei olisi huvittanut katsella toisten onnea juuri nyt.

”No, mikä ny noi hauskaa muka o?” närkästynyt mies tiuskaisi ja huomasi kauhukseen, että matkanjohtajat istuivat käsikkäin aivan kiinni toisissaan.

”Ville vaan kertoi hauskan jutun sieltä teidän ABBA-reissulta”, Kariluoto vastasi herttaisella äänellä.

”Voi jeesus teijän kans”, Hietanen märisi itsekseen näykkien samalla Vanhalalta nyysittyä berliininmunkkia. Aamu taisi olla lopullisesti pilalla.

Laivalla ylihinnoitellulla aamupalalla Lahtinen valitti jälleen omaan tuttuun ja turvalliseen tapaansa kaiken kalleudesta.

”Miten helvetissä yks sämpyläkin voi maksaa kaheksan euroa? Perkele, roskiin noita menee kuitenkin kauheet määrät loppupäivästä, mutta silti ei voi herrat jakaa niitä heikompiosaisille, vaan aina pitäis rahalla ostaa, että isot firmat hyötyy. Ei hyvää päivää. Ilmastonmuutos tulee ja meidän kaikkien loppu samalla.”

Määttä ei jaksanut vängätä vastaan toverinsa avautumiseen, vaan nappasi tarjottimelleen kaksi kahdeksan euron hintaista sämpylää. Valittavaa Lahtista vieläkin pahempi oli nälkäinen valittava Lahtinen.

”Vaan vaikka se ilmastonmuutos tulisi juuri nyt, niin kyllä meijän silti pittää kuule syyä.”

Riitaoja oli lastannut tarjottimelleen kaikki mahdolliset hedelmät ja vihannekset ja vegetaristina nyppi harmissaan kinkkua voileipänsä välistä. Tämä ihmetteli, ettei Lehto ollut ottanut mitään syömistä, vaan tyytyi pelkkään sysimustaan kitkerään kahvikupilliseen.

”Eks sie syö mittään? Voi tulla vähän pitkä päivä.”

”En mä yleensä syö aamuisin mitään. Kahvi ja rööki kelpaa vallan hyvin, kiitos vaan kysymästä.”

”Mut aamupalahan on päivän tärkein ateria!” Riitaoja huudahti huolestuneena poikaystävänsä huonoista elintavoista. Kahvi ja tupakka näyttivät maistuvan, mutta ruoka sitten taas ei. Asia saisi muuttua, kun hän muuttaisi samaan huusholliin Lehdon kanssa.

”Höpöhöpö. Ravitsemusterapeuttien pölinää. En oo vielä ainakaan kuollut, vaikken aamulla mitään oo koskaan tykännyt syödäkään.”

Riitaoja pudisteli päätään turhautuneena. ”Kuule, sitku mie muutan sinne siun kämpille, niin tähän tullee muutos.”

Lehto meni kiinni poikaystävänsä korvanjuureen ja kuiskasi: ”Sopii yrittää.”

”Mie en yritä, vaan mie saan muutoksen siussa rakas aikaseks”, toinen mies vastasi kiusoittelevaan sävyyn.

Lehto murahti mukamas loukkaantuneena ja hörppäsi kahvikuppinsa ykkösellä alas kiirehtien sen jälkeen mielenosoituksellisesti tupakalle. Mukavaahan se oli, että Riitaoja muuttaisi hänen kanssaan, muttei sentään mitään terveysvalistusta tarvinnut aikuiselle miehelle alkaa antamaan.

Aamupalasta selvittyään osa porukasta väsähti ja osa pärisi menemään Suomen suosituimman piristeen voimalla. Koskelaa kieltämättä vähän harmitti, ettei paluumatkalle oltu otettu hyttiä. Nokoset olisivat nimittäin olleet paikallaan tässä vaiheessa. Perillä oltaisiin vasta illalla, joten luppoajan kuluttaminen laivan käytävillä tuntui melko pitkäveteiseltä. Menomatkalta tuttu korttiporukka päätti laittaa pelin pystyyn eikä mennyt aikaakaan, kun sama vanha tuttu henkilö oli taas ensimmäinen häviäjä.

”Sie se et Hietanen tosiaan oppinu viime kerrast sitte mittään”, Rahikainen sanoi naureskellen.

”Ei se must johdu, vaan ku tua saatanan Rokka pelaa tota bluffipeliään! Pelais ny joskus ees rehellisest.”

”Kyl mie ihan rehellisesti pellaan, mut sie itte tartteet vaan vähän harjotust”, korttihai vastasi syytöksiin.

”Haista sie pitkä paska”, Hietanen tuhahti pilkaten miehen paksua itäsuomalaista murretta.

Koskela oli löytänyt pitkän etsinnän jälkeen käytävältä mukavan torkkunurkkauksen. Ei mennyt aikaakaan kun Kariluoto pamahti myös paikalle.

”Mitä ihmeen tekemistä täällä oikein keksii? 10 tuntia pitäisi vielä yrittää palloilla ennen kuin päästään maihin. Ehkä olisi sittenkin pitänyt ottaa se hytti”, nuorempi mies päivitteli.

”Mmh, kai se näinkin menee ihan sujuvasti. Pojat ainakin näyttävät keksineen puuhattavaa. Ehkä pitää sitten itsekin mennä korttia lätkimään jossain välissä.”

Kariluoto ei noteerannut vastausta, vaan jatkoi: ”Alan kyllä olemaan samaa mieltä Lahtisen kanssa, että mitä järkeä koko risteilyn konseptissa on. Ryypätään, mässäillään ja shoppaillaan viimeisetkin rahat. Varsinainen rappion keidas.”

”Kieltämättä tuo kuulostaa jo Lahtiselta enemmän kuin sinulta”, Koskela sanoi hymyillen vinosti.

Molemmat nauroivat hetken ja lopulta höpinänsä lopetettuaan Kariluoto asettautui makoilemaan Koskelan vatsan päälle. Viimeöisen avautumisen jälkeen he uskalsivat vihdoin hakea vapaammin huomiota toisiltaan, mikä tuntui varsin mukavalta.

Yhdessä he seurailivat ihmisvirtaa ja ihmettelivät laivan käytöskulttuuria. Vaikka oli aamu ja vielä sunnuntai, osa väestä oli jo melkoisessa tuiskeessa. Kännisen väen joukosta heitä lähestyi Raunoksi esittäytyvä 55-vuotias vaimoltaan piiloon lähtenyt mies. Hän tuli pällistelemään kahden yhtä humalaisen ystävänsä kanssa outoa miesporukkaa ja Koskelan tehdessä melko selväksi, ettei nyt kiinnostanut kommunikoida heidän kanssaan, nämä siirtyivät innokkaina seuraamaan korttijengin touhuja.

”Kyllä sää vaan hienosti osaat tota… pelata”, Rauno sopersi laskien kätensä Rokan olkapäälle, ”ja hienoja jätkiä ootte te kaikki muutkin! Oikein, oikein hienoja…”

”No tot hitos myö ollaan, ei siit ol eppäilystäkään”, Rokka vastasi välittämättä humalaisen ukkelin hipelöinnistä.

”Niin mikäs se…sun nimi olikaan?”

”Rokkahan mie, Antero etunimi, mut Antiks sanotaan.”

”Rokka…vähän niinku hernerokka…papusoppa”, Rauno sanoi ja hänen känniset kätyrinsä hihittivät kuin johtohahmonsa olisi letkauttanut vuosisadan vitsin.

”Nnniin… mikäshh porukka… te…te olittekaan?” Raunon kaveri kyseli vaivalloisesti artikuloiden.

”Konekiväärikomppaniahan myö ollaan.”

”Konekivääri…siishh häh? Joku…joku armeijaporukka vaikö?”

”Eei, kun se on näät semmonen lempinimi meijän kouluajoilt. Pitkä juttu.” Rokka ei jaksanut nyt alkaa selittämään heidän alkuperänsä tarinaa pelin ollessa jännittävässä kohdassa.

Rauno nousi seisomaan epämääräisesti huojuen ja tokaisi vielä kaikille: ”Hyvää reissua sitten vaan koko konekiväärikomppanialle…ja hyvää kalaonnea ja jotain…peace and love… Hernerokka ja kaverit…”

Hetken aikaa pojat pudistelivat päitään. Raunosta ja kumppaneista jäi vielä muistuttamaan ilmassa leijaileva etanolin liuotinmainen löyhkä.

”Vaan ollaan me suomalaiset kummia, kun sunnuntaiaamuna täytyy olla jo tuommosessa kunnossa”, Määttä sanoi.

”Ei tuo ukko vaan jaksanu emäntäänsä kattell, niin paremp vettää kunnon persseet olal”, Rokka lisäsi ironisesti.

Hietanen tallusteli ympäri laivaa. Kaikki kolkat olivat tulleet jo tutuiksi menomatkalla eikä häntä kyllä huvittanut ryypätäkään. Mitä ihmettä sitä oikein keksisi? Korttipeliä hän ei halunnut jatkaa, sillä oli jo ihan tarpeeksi hävitty ja Rokan ja Rahikaisen jatkuvaa nälvimistä oli rasittavaa kuunnella.

Mies tuijotti käytävän näytöllä pyörivää hajuvesimainosta ja naureskeli itsekseen muistellessaan Rahikaisen aikaisempaa sekoilua. Toivottavasti samaa ei tapahtuisi enää uudestaan, sillä siinä tapauksessa lipevä mies joutuisi palaamaan kotiin todennäköisesti persaukisena, hän tuumaili.

Juuri kun Hietanen oli kääntymässä takaisin mainoksen loputtua, näytölle pärähti erehdyttävästi Alexander Stubbia muistuttava tekoruskettunut oranssi naamataulu.

”Hyvää huomenta arvoisa risteilyväki! Muistuttaisin teitä tänään ravintola Kimalluksessa kello 14 järjestettävästä Itämeren Tietonikkarit-tietovisasta. Kilpailuun saa osallistua kahden hengen joukkueena ja kysymysten aihealueet ovat laidasta laitaan. Laajaa tietämystä ja osaamista tarvitaan!

Palkintona voittajajoukkue saa haalia tax free -myymälästämme niin paljon tuotteita kuin saa kahdessa minuutissa ostoskärryyn mahtumaan. Ei koske alkoholia, nikotiinituotteita eikä äidinmaidonkorvikkeita.

Tervetuloa osallistumaan! Ilmoittautuminen avataan kello 12 Kimalluksessa.”

Mukava oleilu ja torkkuminen tyssäsivät Hietasen melkein jo hätääntyneeseen huutoon.

”Poja, poja, kuulkka, mää keksisi meil tekemist!”

Koskela nousi niska kipeänä oudosta asennosta istumaan Kariluoto puoliksi päällään. ”Jaaha. No mitäs sellainen sitten voisi olla?”

”Tääl järjestetään tänäpe tiatokilpailu ja kahelttoist olis ilmottautumine. Kaks henkilöö kuulemma pitäis valit joukkueeseen.”

”Mitäs siellä tietokilpailussa pitäisi sitten tietää?” Koskela kysyi epäluuloisesti.

”En mää sen tarkemmin tiäd, siin vaa sanottiin, et jottai laajaa tiätämyst tarvitaan kai.”

Rahikainen paloi halusta tietää kaikkein tärkeimmän. ”Mut mitä siit sitte voe voettaa?”

”Niin pali tuatteit täksfriist ku kerkke kahes minuutis ottama ostoskärryhy.”

Rahikaisen silmissä syttyi ahne kimmellys kuin Klonkulla konsanaan, kunnes Hietanen vielä lisäsi: ”Mut ei saa ottaa viinaa eikä tupakkii eikä äidinmaidonkorvikkei.”

Miehen naama lysähti pettymyksestä. ”No mitäs illoo siin sit on?”

”No mut karkkiahan sitten vaan niin paljon kuin kärryyn mahtuu, khihiih…” Vanhala sanoi.

Kaikki miehet asettautuivat yhdessä rinkiin omilta paikoiltaan tuumailemaan äsken kuulemaansa.

”Ei kai meillä parempaakaan tekemistä ole. Mutta ketäs sinne sitten haluaa osallistua, onko vapaaehtoisia?” Koskela kysyi.

Honkajoki otti askeleen tärkeän näköisenä keskelle.

”Arvoisat herrat”, tämä sanoi samalla kumartaen japanilaiseen tyyliin syvään, ”minä olen valmis uhrautumaan tämän komppanian ja isänmaani puolesta.”

”Selvä se sitten on, mutta ei sentään tarvitse uhrautua”, Koskela sanoi hymyillen miehen teatraaliselle ilmoittautumiselle.

”Kiitos. Keskusyksikköni on rasvattu ja valmiina taistoon.”  Honkajoelle älyllistä kapasiteettia vaativa mittelö oli vakava asia.

”No kukas sitten menee Honkajoelle kaveriksi, jos kaksi piti siinä joukkueessa olla?”

”En mää ainakka. Mää en ol elämässän lukenu ku Turun sanomi ja sen yhen Salkkari-kirjan pualiks ysiluakal. Eks sää Koskela menis?”

”En minä kyllä mihinkään nippelitietoa vaativiin teoriakysymyksiin osaa vastata.”

Osallistumisinto oli melkoisen nihkeää. Ainoa, joka olisi mielellään mennyt, oli Honkajoen paras ystävä Vanhala. Vaikka kyseessä olikin leikkimielinen mittelö, pojilla oli sen verran kunnianhimoa, ettei sentään penaalin tylsimpänä kynänä pidettyä miestä lähetettäisi kisailemaan ihan omankin maineensa takia.

”Henkka, menisiks sie?” Rahikainen yritti suostutella poikaystäväänsä.

”En.”

”No mikset muka? Kyl siul nyt sen verran päätä olis tuommoseen.”

”Ei kiinnosta, enkä tiedä, mitä kysymyksiä siellä sitten edes lopulta on.” Todellisuudessa Lammio pelkäsi itsensä nolaamista sen verran, ettei halunnut mennä julkisesti esiintymään enää laivalla, vaikka hänellä varsin kattavaa tietoutta eri aihealueista olikin.

Rahikainen katseli ympärilleen ja hänen lamppunsa syttyi yhtäkkiä. ”Kartsa, eks sie vois mennä? Sie se meistä oot eniten persettäs kuluttanu siel yliopiston penkeil.”

Kariluoto oli tuijotellut jo tovin ikkunasta välinpitämättömän näköisenä sanomatta mitään poikien pähkäilyyn. ”No niin kai, muttei se silti tarkoita, että minä siinä kilpailussa pärjäisin.”

”Kato nyt tosissas tätä porukkaa. Keksiks sie muka parempaakaan vaihtoehtoo?”

”En minä tiedä. Kai joku oikeasti halukas voisi osallistua.”

”Perkele, mie meen sitten, jos ei kukkaan muu suostu!” Rahikainen huudahti.

”Ei helvetis!” Hietanen tuhahti järkyttyneenä ja kääntyi Kariluodon puoleen. ”Eks sää ny millää suastuis, ettei toi yks ny oikkest men sin laval sekoilemaha?”

”Jos ei Kartsa suostu, niin sit mie meen. Kyl myö nyt joka tapaukses osallistutaan”, Rahikainen sanoi ylpeänä.

Koskela nappasi Kariluotoa käsivarresta ja veti tämän sivummalle. Hän otti nyt parhaat suostuttelutaitonsa käyttöön.

”Menisitkö nyt? Kuten Rahikainenkin sanoi, ei tässä porukassa oikein ole ketään muuta sopivaa. Sen varmasti myönnät itsekin.”

”Äh, no kun en minä tiedä, osaanko sitten yhtään mitään tai jäädynkö siinä yleisön edessä.”

”Äläs nyt. Hyvinhän se laulaminenkin meni karaokessa.”

Kariluoto naurahti. ”Joo, otahan huomioon, että taisin olla pikkuisen humalassa silloin.”

”Mietipäs nyt ihan tosissasi mitä voi tapahtua, jos Rahikainen menee sinne lavalle. Mitä todennäköisimmin hän sanoo tai tekee jotain typerää taas kerran. On sata kertaa vähemmän noloa, jos sinä menet Honkajoen kanssa sinne etkä edes sano mitään kuin se, että Rahikainen menee sinne törttöilemään. Pahimmassa tapauksessa joudutaan taas maksamaan vahingonkorvauksia. Ja ei kai sillä ole mitään väliä, vaikkei me voitettaisi. Rennosti vaan”, Koskela sanoi ja käänsi päätään anelevasti sivulle näyttäen taas ärsyttävän paljon söpöltä kerjäävältä koiralta. Siinä vaiheessa Kariluoto oli jo mennyttä.

”Hyvä on sitten, ihan vain sinun takiasi”, tämä sanoi huokaisten.

”Loistavaa”, Koskela kuiskasi aivan korvan juuressa ja painoi kevyen pusun nuoremman miehen otsalle.

Miehet tulivat takaisin porukkaan ja Koskela julisti: ”Meidän tietovisatiimissämme ovat nyt sitten Honkajoki ja Kariluoto.” Kuului vaisuja taputuksia. ”Hietanen voisi käydä heidät sitten ilmoittamassa, kun sinä tästä muutenkin paremmin tiedät.”

Kariluoto ei tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa. Taas sitä mentiin, eikä tiennyt yhtään oikeastaan edes mihin. Perhanan Koskela.

”Litiumsulfaatti liukenee veteen melko poikkeuksellisesti: Lämpötilan kasvaessa liukoisuus pienenee, koska liukeneminen tapahtuu eksotermisesti. Tämä ominaisuus tunnetaan vain muutamilla muilla epäorgaanisilla yhdisteillä kuten lantanoidien sulfaateilla. Hyvin hyvin mielenkiintoinen ominaisuus totta tosiaan…” Honkajoki tavaili ääneen Wikipedian satunnaisia artikkeleja ohittaen kaikki kulttuuriin liittyvät tekstit, sillä tämän mielestä luonnontieteet olivat se oikea tieteenhaara muiden ollessa turhaa hölynpölyä.

”Oletko tosiaan sitä mieltä, että tuosta lukemisesta on vielä hyötyä?” Vaikka Kariluoto ei nähnyt pointtia satunnaisen tiedon pänttäämisessä vielä viime tinkaan, hänellä oli silti huono omatunto ja tuntui siltä, että pitäisi kantaa kortensa kekoon tiiminsä puolesta.

”En ole varma, mutta kaikkeen on aina hyvä varautua. Todennäköisyys, että litiumsulfaatista tulee kysymys tässä tietovisassa on 0,0000001.”

”Mistä sinä sen voit tietää?”

”Jos tietovisaa on järjestetty vuodesta 2017 lähtien tällä laivalla kerran kuukaudessa, ja jokaisessa kisassa on osanottajia kuusi kappaletta ja eri aihepiireistä tulee tasaisesti kysymyksiä, niin voidaan olettaa kemiaan liittyvän kysymyksen todennäköisyydeksi 0,05. Täten Bayesin teoreeman kaavaa P(B|A)=P(A|B)P(B) jaettuna P(A):lla hyödyntäen voimme päätellä, että litiumsulfaattiin liittyvän kysymyksen todennäköisyys olisi likimäärin 0,0000001.”

Kariluoto pudisteli päätään naureskellen. Hän ei ymmärtänyt Honkajoen höpinöistä yhtään mitään, mutta luotti kuitenkin siihen, että tämä olisi varmastikin elementissään tietokilpailussa.

”Arvoisa risteilyväki, tervetuloa seuraamaan Itämeren Tietonikkarit-kilpailua! Täällä meillä odotteleekin aivot raksuttaen kolme joukkuetta, jotka kilpailevat huippupalkinnosta”, kuulutti takavuosien Onnenpyörän Janne Porkan näköinen ja oloinen juontaja, jonka vierellä keimaili parhaat vuotensa nähnyt entinen Miss Suomi pelkissä bikineissä.

”Kilpailun säännöthän menevät niin, että esitän täältä yhdelle joukkueelle kysymyksen, jonka miettimiseen on aikaa puoli minuuttia. Jos mietinnän jälkeen vastausta ei löydy, niin kysymys siirtyy seuraavalle joukkueelle. Oikeasta vastauksesta saa kolme pistettä. Puolittain oikeiden vastausten pisteistä neuvotellaan tilanteen mukaan eli aina kannattaa yrittää, vaikkei varmaa tietoa olisikaan takataskussa. Luonnollisesti lopussa eniten pisteitä saanut joukkue on voittaja.

Pidemmittä puheitta aika esitellä kilpailijamme!

Ensimmäinen joukkueemme on team Cerebellum, johon kuuluvat Marjatta ja Eeva-Liisa! Annetaan oikein raikuvat aplodit!”

Erikoinen nimi juontui siitä, että tiimiläiset olivat eläkkeelle jääneitä neurologeja. Heti jo hienon tieteellisen nimen kuultuaan Kariluoto tunsi itsensä todella typeräksi. Noh, ei vielä voinut tietää, millaisia kysymyksiä sieltä olisi tulossa ja ei kai joukkueen nimi sentään koko totuutta kertonut jäsentensä kyvykkyydestä.

”Toinen joukkueemme tänään on nimeltään Encyclopedia Fennica, johon kuuluvat Elisa ja Tanja!”

Kyseessä oli historiaa opiskeleva larppaamista harrastava pariskunta, joka näytti aivan kuin suoraan keskiajalta revityltä.

”Ja viimeisenä, mutta ei suinkaan vähäisimpänä, meillä on team KooKoon Ahvenat ja kisailijoina siinä Jorma ja Aarne!”

Team KooKoon Ahvenat. Hienojen tieteellisten joukkueiden jälkeen Hietasen heille keksimänsä titteli, jota tämä ei ollut paljastanut etukäteen, tuntui päiväkotiryhmän nimeltä. Ei voi olla todellista. Pahimmassa tapauksessa joku yhdistäisi heidät vielä Ku Klux Klaaniinkin kookoon takia. Kariluoto huomasi, kuinka toisten joukkueiden osallistujat tyrskähtelivät nauruun ja kuiskivat toisilleen todennäköisesti heidän tiimistään. Hän katsoi murhaavasti yleisössä hurraavaa Hietasta, mutta tämä ei innostukseltaan noteerannut mitään.

”Eiks ol komia nimi meijän joukkueel? Mää keksisi sen ihan itte”, Hietanen ylpeili vieressään istuvalle Mäkilälle.

”No jaa, kieltämättä ainakin mieleenpainuva”, mies vastasi hymyillen.

”Onnea nyt sitten vaan”, Kariluoto kuiskasi viimein Honkajoelle toivuttuaan lievästi shokeeraavasta esittelystä. Vastaukseksi tämä nyökkäsi sanomatta mitään. Hänen keskittymisensä oli tällä hetkellä vain ja ainoastaan kilpailussa, joka oli lähestulkoon pyhä asia nippelitietoa palvovalle miehelle.

”Aika aloittaa tiukka visailumme. Onnea kaikille hienoille joukkueille!

Ensimmäinen kysymys menee Cerebellumille. Millä sanoin alkaa Suomen rikoslaki?”

Voi hemmetti, toivottavasti nuo eivät tiedä, Kariluoto mutisi mielessään, sillä useita vuosia lakia päntänneenä hän oli takuuvarma, että muistaisi kyseisen litanian vähän muistista kaivelemalla. Nyt sopi vain toivoa, että he saisivat kysymyksen itselleen.

Puoli minuuttia kului. ”Ohi”, vastasi Marjatta surkean kuuloisena.

Kysymys siirtyi seuraavaksi historian opiskelijoille, jotka yrittivät monimutkaista aloituspartta muistella, mutta eivät onnistuneet hyvästä yrityksestä huolimatta.

”No kylläpäs on totta vie paha kysymys! Sattuisiko meidän Ahvenoilla olemaan vastaus tähän?”

Honkajoki katsoi ihmeissään Kariluotoon, joka silmät kiinni etusormi painettuna ohimolle vastasi nopeasti:

”Me Aleksander Kolmas, Jumalan Armosta, koko Venäjänmaan Keisari ja Itsevaltias, Puolanmaan Zsaari, Suomen Suuriruhtinas, y.m., y.m., y.m. Teemme tiettäväksi: Suomenmaan Valtiosäätyjen alamaisesta esityksestä tahdomme Me täten armosta vahvistaa seuraavan rikoslain Suomen Suuriruhtinaanmaalle, jonka voimaanpanemisesta, niinkuin myöskin rangaistusten täytäntöönpanosta erityinen asetus annetaan.”

”Se on….aivan oikein, kolme pistettä Ahvenoille!”

Konekiväärikomppanian pojat elämöivät yleisössä heidän tiiminsä avattua pistetilin.

”Tää on niin jännittävää!” Riitaoja kiljui painautuen poikaystäväänsä kiinni.

”Kuunnellaas nyt tonttu sitten mitä tapahtuu seuraavaksi”, Lehto vastasi koittaen peitellä hermostuneisuuttaan. Tämä oli esittänyt välinpitämätöntä aikaisemmin, mutta nyt kilpailun alkaessa hänenkin oli pakko myöntää, että hän tosissaan toivoi heidän joukkueensa menestystä.

Historian opiskelijoiden vastattua oikein maantieteeseen liittyvään kysymykseensä seurasi ensimmäinen oma kysymys Ahvenoille.

”Seuraavaksi vähän kansalliskulttuuria! Mikä on Suomen tunnetuin sotakirja ja kuka sen on kirjoittanut?”

Kariluoto huokaisi. ”Ja sinä Aarne olit sitä mieltä, että kulttuuri ja kirjallisuus on turhaa.”

”No kyllähän se yleensä onkin, tämän kysymyksen todennäköisyyttä en osannut ennustaa. Tiedätkö sinä vastauksen?”

Kariluodon päässä alkoi raksuttaa. Vastaus oli aivan huulilla, mutta se ei mitenkään muistunut mieleen. ”Nyt on kyllä pakko sanoa, etten muista.”

”Arvataanko sitten vain jotain? Todennäköisyys, että se menee oikein on 0,00000015.”

”No aina voi yrittää.”

Puolen minuutin tuuminta-ajan hiivuttua Honkajoki heitti hatusta omasta mielestään loogisen kuuloisen arvauksensa:

”Mika Waltarin Nuutunut Sotamies”

Juontaja, muut tiimiläiset ja yleisö räjähtivät nauruun. Honkajoki oli yhdistellyt ensimmäisen mieleen tulleen kuuluisan suomalaisen kirjailijan nimen ja järkeillyt sille kaunokirjallisuuteen sopivan teoksen nimen. Kariluoto oli hävetä silmät päästään. Olisihan tämä yleissivistyksenä pidetty teos nyt herra jumala sentään pitänyt tietää.

”Nuutunut Sotamies…Mika Waltari… voi jestas sentään, kyllä nyt luovuus kukkii…” juontaja hekotteli ja yritti epätoivoisesti kerätä itseään.

”Voi helvetti, tuon jopa mäkin olisin tiennyt”, Lehto kuiskasi Riitaojalle yleisössä.

Juontajan rauhoituttua kysymys siirtyi neurologien pähkäiltäväksi ja Honkajoki kuiski kiihtyneenä Kariluodon korvaan:

”Ainahan kannattaa yrittää ja ei sitä koskaan tiedä, josko se olisi osunut edes lähelle oikeaa. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että kirjallisuus on yliarvostettua ja vie vain turhaa aikaa tärkeämmiltä eli luonnontieteeltä ja tekniikalta. Mitä minä muka tuollaisella tiedolla teen, kun sotaromaaneja tuskin koskaan tulen lukemaan?”

”Ja vastaus oli aivan oikein, kolme pistettä Cerebellumille!”

”Aarne, minä olisin mielelläni kuullut tuon vastauksen sinun supinasi sijaan.” Nyt Kariluotoa jäi tosissaan häiritsemään, mikä Suomen kansallisklassikoksi tituleeratun romaanin nimi oikein olikaan.

”No kyllä sen Wikipediasta voi myöhemmin tarkistaa.”

”Ahvenoille kuitenkin vielä puolikas piste loistavasta arvauksesta. Mika Waltari… totta tosiaan, ei olisi kyllä tullut mieleen…” juontaja naureskeli vieläkin itsekseen.

”Noniin, eihän se nyt turha arvaus ollut, vaikka sinä epäilitkin”, Honkajoki kuiskasi vahingoniloisesti Kariluodon näyttäessä hapanta naamaa.