#haikea

[best-non-english-word-torunament]

Final round: Haikea vs многоꙮчитїй, mnogoočitii

(poll at the end)

Haikea (Finnish)

[ˈhɑi̯keɑ]

Translation: A feeling of quiet, melancholic, sometimes even mournful longing. "Wistful" comes fairly close as a translation, though it's not exactly the same.

Finnish is an Uralic language belonging to the Finnic branch spoken by 5 300 000 people in Finland, where it is one of two national languages (the other is Swedish though it is less used, Finnish is the main language).

Motivation: It's one of the most beautiful words to say in Finnish, IMO; it has a beautiful flow to the vowels, and it almost sounds like a sigh. It's also an emotion often associated with a lot of Finnish art, literature, music and culture in general, and thus it's a strong part of Finnish identity.

многоꙮчитїй, mnogoočitii (Old Church Slavonic)

IPA not found

Translation: many-eyed

Old Church Slavonic is an extinct language that belonged to the Slavic branch of Indo-European languages. It’s closest related to today’s Macedonian and Bulgarian, but was standardised based on the dialect of Slavs living near 9th century Thessaloniki in today’s Greece by missionaries, who translated Christian literature so they could convert people easier. Old Church Slavonic was then used as the liturgical language of various Orthodox and Byzantine Catholic Churches. A later version of the language called Church Slavonic is still in use in churches today.

Motivation: This particular instance of the word appears once in a manuscript from around 1429. It is the book of psalms, and the word is used in the phrase "серафими многоꙮчитїй," to mean "many-eyed seraphim," as in an angel. the "ꙮ", or multiocular o, is one of my favorite Unicode symbols and also symbols in general. In the next version of Unicode it's going to be updated, because it doesn't even have enough eyes as the original manuscript gave it! Looking past the ꙮ fixation, though, I'm a fan of angels and angelic imagery, as well as eye imagery. A single word for "many-eyed" is really cool to me, since I don't recall there being one in English. It's a useful phrase for more than just angels, like spiders, molluscs...

[aritmij-a]

"You don't waste October sunshine. "

[haikea.]

[valejalkainen]

hieman haikea fiilis kun nyt on ensimmäinen joulu 17 vuoteen ilman perheen koiria. kukaan ei revi lahjapapereita eikä hortoile kävelemässä joululahjaksi saadun palapelin päällä

eilen mun rintsikat hävisi mystisesti eikä niitä ole vieläkään löytynyt, enkä halua keksiä muita syyllisiä kuin nuoremman koiran haamu (joka varasteli aina alusvaatteita ja vei niitä omiin piiloihinsa) tai vanhemman koiran haamu (jonka häntä oli niin tiukalla kippuralla että pariin kertaan kun se makasi likapyykkikasassa, rintsikat jäivät häntään roikkumaan eikä se omin neuvoin saanut niitä irti)

äiti kävi sytyttämässä kynttilän pihalle siihen kohtaan missä vanhempi koira makasi aina kovilla pakkasilla eikä suostunut tulemaan sisään vaikka miten sitä huusi

hyvää joulua yana ja reiko <3

[isokarhuni]

Nimipäivä

Unohdin että on vanhan nimen nimipäivä tänään, just eilen kun laitoin sen hakemuksen vetämään. Tuli vähän haikea ja jotenkin surullinen olo, kun tänään ei juhlita. N kyllä sanoi hyvin, että onneksi on elämässä esimerkiksi HO, jota saa onnitella tänään.

Oon tykännyt aina tästä heinäkuisesta nimipäivästä, siihen liittyy paljon kivoja ja ihania kesämuistoja. Mun ja äitin nimpparit oli peräkkäin, ja oltiin aina mökillä ja tehtiin mansikkakakku. Juhlittiin oikein kunnolla ja kahtena päivänä. Musta tuntui, että läheiset oli mun nimipäivänä hyvällä tuulella ja vapautuneita, ja se tuntui erityiseltä. Itsekin olin vapautunut.

Hassua tuntea näin, kun kuitenkin vanha nimi esimerkiksi kirjepostissa tuntuu jo aika vieraalta ja vähän tyhjältä. En kuitenkaan koskaan oo ruvennut vihaamaan sitä. Onkohan tässä sama kuin mitä luin että lehmäjuustosta luopuminen jossakussa herättää - juuston syömiseen liittyy rakkaita muistoja ja hetkiä + sosiaalisuutta, jotka sitä pelkää jotenkin menettävänsä siinä juuston mukana. Siksi on vegaanisia herkkujuustoja: ihminen voi luopua lehmäjuustosta, mutta säilyttää sen juustoon liittyvän tunteen ja henkiset asiat elämässään. Ehkä mä haluaisin tähän vanhaan nimipäivääni jotain sellaista pientä ekstraa, jotta ei tarvitsisi pelätä luopuvansa niistä tunteista ja muistoista. Tai sitten voisimme kehittää jonkin uuden mansikkakakku-tyylisen perinteen mun uudelle nimipäivälle. Se kyllä on heti joulun jälkeen, että ehkä siinä kohtaa joku mansikkakakku voisi ollakin ihan hyvä kontrasti jouluruoille.

En oikein tykkää tällä hetkellä deadname-sanasta, en oo jotenkin valmis sanomaan sitä. Voi olla, että se jossain kohtaa alkaa tuntua osuvalta itsellenikin. Nyt taidan vielä kuitenkin olla jossain kahden nimen välimaastossa henkisesti, kun vanha nimi odottaa vielä virallista arkistointia.

[lyhytkertomus]

Postimies rakastuu korppiin ja he saavat tyttären, joka tuntee itsensä linnuksi. Audrey Niffeneggerin Raven Girl (2013) on haikea satu oman itsensä löytämisestä. Kauniilla piirroksilla kuvitettu kirja on lyhyt ja nopealukuinen, mutta tarina on painava, ehkä hiukan pelottavakin. Sen pohjalta on tehty baletti, joka varmasti näyttää vaikuttavalta. Tarinassa nähdään nimittäin paljon siipiä ja lentämistä. “She talked back, but he didn't understand her raven language of harsh caws and soft croaks."

[pupunu]

Finlandia on musta ehdottomasti parempi/kauniimpi laulu sekä melodialtaan että sanoiltaan, mutta Maamme on parempi kansallislaulu, koska se on aika helppo, joten sitä voi laittaa lapsetkin laulamaan eikä se ole ihan kamalaa :D

Maamme- laulu on myös kiva, kun puhutaan siitä, että Suomi on kaunis. Siinä on myös parempi tempo ja meno. Finlandiahymnin on selkeesti tarkoitus olla kaunis ja vähän haikea. Finlandian sanat tuntuvat myös jotenkin vähän vanhoilta, kun niissä päämotiivi on sorron ikeestä nousu. Maamme-laulun sanat tuntuvat puhuvan enemmän Suomesta yleisellä tasolla.

In honor of Finland's Independence Day, I am asking you guys to listen to these two songs and tell me which one is better. This is important, trust me. Finns can also answer.

[keijukisu]

~

[vaniliamaria]

Many lines blurred as one Look so desperate looking mine As walking in the rose garden Smell so fragile Hurried steps against the quiet ones Door closing as the end is near

[best-non-english-word-torunament]

Semifinals: Haikea vs Metsänpeitto

(poll at the end)

Haikea (Finnish)

[ˈhɑi̯keɑ]

Translation: A feeling of quiet, melancholic, sometimes even mournful longing. "Wistful" comes fairly close as a translation, though it's not exactly the same.

Finnish is an Uralic language belonging to the Finnic branch spoken by 5 300 000 people in Finland, where it is one of two national languages (the other is Swedish though it is less used, Finnish is the main language).

Motivation: It's one of the most beautiful words to say in Finnish, IMO; it has a beautiful flow to the vowels, and it almost sounds like a sigh. It's also an emotion often associated with a lot of Finnish art, literature, music and culture in general, and thus it's a strong part of Finnish identity.

Metsänpeitto (Finnish)

[ˈmetsænˌpei̯tːo]

Translation: Getting lost in a forest in a way that one suddenly no longer recognizes the terrain around them and becomes invisible to others (according to mythology).

Finnish is an Uralic language belonging to the Finnic branch spoken by 5 300 000 people in Finland, where it is one of two national languages (the other is Swedish though it is less used, Finnish is the main language).

Motivation: I love that there's a word for this concept! And (like almost all Finnish words) it sounds beautiful.

Note: It’s a compound of metsän and peitto meaning forest and blanket/cover(age)

[volumniafox]

Mutta haikea tai harras ja synkkä ei ole vastakohtia. Voi olla kaunis ja ihana ajatus ja silti synkkä aihe. Vaikka olisi lohdullisia elementtejä mukana. Synkkä ei ole välttämättä paha asia.

Mitä hän sanoo: Oon ihan okei

Mitä hän ajattelee: Aina puhutaan siitä, että suomalaiset joululaulut olisi tosi synkkiä, mutta usein ne on lähinnä hartaita. Varpunen jouluaamuna kertoo joo kuolleesta veljestä, mutta ennen kaikkea se kertoo siitä, että se laulun tyttö on niin kiltti, että antaa jouluna ruokaa pienelle linnulle ja saa yllättäen näin vierailun veljeltään, jonka varmasti luuli menettäneensä lopullisesti. Me käymme joulun viettohon alkaa valittelulla siitä, että kapitalismi on perseestä (based), mutta se loppu toteaa, että ihmisillä on mahdollisuus tehdä maallisesta joulusta taivaisen joulun alku. Konsta Jylhän joululaulussa lapsi käy äitinsä haudalla, mutta joulun lapsi lohduttaa sitä siellä haudalla ja sen laulun viimeiset sanat kirjaimellisesti on "sinä huomata saat / surun laaksot ja maat / voivat peittyä kirkkauteen". Suomalaiset joululaulut kertoo usein lohdun ja toivon löytämisestä pimeyden keskellä, mikä on juuri sitä, mitä ihmiset tarvitsevat tähän vuodenaikaan, ja

[hanhan156]

Tuntematon risteily pt. 16

Vähiin käy poikien risteilymatka, eli viimeisiä viedään! Kiitos @homospeksuaali aivoriiheilystä, kun oma pää alkoi lyödä tyhjää turhan pitkään tämän osan kanssa.

Genre: Seikkailu, huumori, draama ja jotain siltä väliltä.

Disclaimer: Kaikki kunnia hahmoista Väinö Linnalle, joka varmaan kääntyisi haudassaan, kun tietäisi mitä hänen hahmoillaan tehdään netissä nykyään. En saa tästä rahaa, enkä mitään muutakaan kuin hyvää mieltä toivottavasti muillekin kuin itselleni.        

Hahmot/Paritukset: Kookoon miehiä ja pariskuntia alkaa olemaan…noh, lukekaa itse.

Varoitukset: Kiroilua, mautonta huumoria ja vähän ällöttävää siirappisuutta lopussa. Eipä kai muuta kummempaa.

Juoni: Entisen konekiväärikomppaniaksikin kutsutun luokan porukka kootaan kasaan ja lähdetään nauttimaan pidennetystä viikonlopusta Tukholman risteilylle. Kuudennessatoista osassa tietokilpailu etenee hurjaa vauhtia ja haikein mielin valmistaudutaan pikkuhiljaa kotiinpaluuseen.

Tuntematon risteily osa 16: Itämeren Tietonikkarit pt. II

”Deoksiribonukleiinihapon lyhenne on DNA.”

”Vastaus on oikein, jälleen kolme pistettä Encyclopedia Fennicalle!”

Ahvenoiden joukkueen pistetili laahasi pahasti jäljessä verrattuna varsin eteviin tuleviin historioitsijoihin. Kulttuurikysymykset olivat Honkajoen harmiksi osuneet juuri heidän kohdalleen, eivätkä he olleet saaneet toisten kysymyksiä varastettua itselleen. Seuraavaksi oli tulossa oma kysymys, joten nyt olisi pakko skarpata.

”Seuraavaksi testataan Ahvenoiden suomalaista musiikkitietoutta! Kuinka monta Emma-palkintoa räppäri Cheek on saanut vuoteen 2019 mennessä?”

Honkajoki meinasi jo nostaa älämölön. ”Mikä on Cheek ja miksi näitä kulttuurikysymyksiä nyt meille satelee? En ymmärrä. Aion valittaa tästä myöhemmin.”

”Tuuripeliähän tämä on. Noh, mikä on todennäköisyys, että tämä saattaisi mennä oikein?”

”En tiedä, kun en edes ymmärrä, mikä tuo Poski-artisti oikein on.”

Altavastaajana oleminen oli sytyttänyt Kariluodossa taistelutahdon, joten vaikka hänellä ei ollut aavistustakaan vastauksesta, hän päätti heittää jotain. Honkajoesta ei tässä aihepiirissä ollut apua, joten hän olisi nyt omillaan.

”30 sekuntia on mennyt! Ja mikäs on vastaus?”

Kariluoto epäröi hetken ja heitti ilmoille ensimmäisen mieleen tulleen numeron.

”15”

”Se on…aivan oikein! Kolme pistettä Ahvenoille!”

Pojat olivat jälleen päässeet palkinnonsyrjään kiinni Kariluodon satunnaisen arvauksen ansiosta.

”Kovia poikia”, Koskela sanoi hymyillen yleisössä.

Lammio nyökkäsi. Hän ei itse kehdannut myöntää kenellekään, että olisi tiennyt vastauksen heittämällä, sillä hän oli lukenut kaikki artistista kertovan kirjallisuuden sekä seurannut räppärin uraa jo pitkän aikaa.

”Ja uusi kierros alkaa! Cerebellum: mitä pelkää heksakosioiheksekontaheksafobiasta kärsivä ihminen?”

Honkajoki oli ollut Cheek-kysymyksen jälkeen hetken hiljaa ihmeissään. ”En vain käsitä, miten sinä tuon osasit.”

”En minä osannutkaan, arvasin vaan jotain.”

Kisa eteni kovaa tahtia. Vaikka Cheek-kysymykseen oli tuurilla vastattu oikein, seuraava kysymys meni mönkään, joten Ahvenat olivat taas hieman jälkijunassa. Historian opiskelijoiden kerrottua oikein Suomen presidentit kronologisessa järjestyksessä oli jälleen KooKoon poikien vuoro.

”Noniin, siirrytään tilastotieteen ihmeelliseen maailmaan! Kysymys kuuluukin, mikä on kahden riippumattoman muuttujan regressioanalyysin kulmakertoimen b1 kaava?”

Siis mitä helvettiä. Näiden kysymystenhän piti olla yleistietoa, eikä mitään hepreaa. Kariluoto vilkaisi epätoivoissaan Honkajokeen 30 sekunnin tikittäessä taustalla uhkaavasti. Oli hän joutunut tilastotieteen alkeita toki opiskelemaan oikeustieteellisessä tiedekunnassa, mutta kaikki tieto oli kadonnut kuin savuna tuuleen. Lisäksi useamman muuttujan regressioanalyysi oli jo tilaston peruskauraa syvällisempää tietoa.

”Minulla ei ole aavistustakaan vastauksesta. Miten ihmeessä voi edes olla tämmöisiä kysymyksiä? Tosi epäreilua”, Kariluoto päivitteli.

Honkajoki ei kiinnittänyt tiimikaverinsa avautumiseen huomiota, vaan raapusteli harakanvarpaillaan suttupaperiin kryptisen näköistä kaavaa. Hän sai nyt olla elementissään epäonnistuneiden kulttuurikysymysten jälkeen.

Ajan loputtua Honkajoki nosti paperin näkyville ja lausui tärkeän kuuloisena:

”Herra juontaja, ilmiselvä vastaushan tuohon on sigma x2 toiseen potenssiin kertaa sigma x1y miinus sigma x1x2 kertaa x2y ja tämä jaetaan sigma x1 toiseen potenssiin kertaa sigma x2 toiseen potenssiin miinus sigma x1x2 korotettuna toiseen potenssiin. Lisäksi haluaisin muistuttaa, että tätä kaavaa käytettäessä kaikkien muuttujien arvot tulee keskistää.”

Vastauksen kuultuaan juontaja oli puulla päähän lyöty. Hän katsoi vuoroin Honkajoen kirjoittamaan kaavaan ja omaan lappuunsa. Ei perkele, sehän tiesi sen. Mies oli lyönyt vetoa Kimalluksen työntekijöiden kanssa, ettei kukaan varmastikaan osaisi vastata hänen epäreilun vaikeaan kysymykseensä. Hän oli kilpailijat nähdessään päättänyt, että halusi esittää tämän kysymyksen erityisesti hölmölle Ahvena-joukkueelle. Näyttävästi nyt oli vastoin kaikkia ennusteita käynytkin niin, että hän oli velkaa lupaamansa pitkän kaavan illallisen koko henkilökunnalle. Ilmeisesti tämä hänen aliarvioimansa nörttimies olikin sattumoisin tilastotieteen nero.

”Se…se on aivan oikein, kolme pistettä Ahvenoille”, juontaja sai sanottua järkytykseltään.

”Miten ihmeessä sinä tuon tiesit?” Kariluoto kuiskasi ihmeissään.

”Ei se ollut vaikeaa, sillä tilastotiede on hyvin kiehtova aihealue. Helpompi tuo oli kuin se Cheek vai mikä se nyt olikaan. Ollessamme Tukholmassa luin Schaum’s Outline of Probability and Statistics -teoksen, joka auttoi valottamaan aihetta entisestään. Suosittelen sinuakin tutustumaan”, tämä sanoi aivan kuin tuossa ei olisi ollut mitään ihmeellistä. Tietokoneen keskusyksikköä muistuttava mies pystyi muistamaan uskomattoman määrän tilastokaavoja vaikkei tiennyt, kuka oli kirjoittanut Suomen kuuluisimman sotakirjan tai kuka oli Cheek. Käsittämätöntä.

Lopulta kaikkien yllätykseksi Ahvenoiden joukkue pääsi totta tosiaan kilpailemaan palkinnosta, sillä neurologit olivat pahasti jääneet jälkeen. Fiksuja nämä toki olivat, mutta tällä kertaa kysymysten aihealueet eivät vain olleet suosineet heidän erityisosaamistaan. Fennican vastattua jälleen kerran oikein maantieteeseen liittyvään kysymykseen koitti ratkaisevan hetken aika.

”Noniin, jännittävät hetket ovat käsillä, sillä Ahvenat ja Encyclopedia Fennica ovat tasoissa. Tämä viimeinen kysymys sitten ratkaisee, keistä leivotaan Itämeren helmikuun 2019 Tietonikkarit!

Viimeinen kysymys kuuluukin: Mikä on litiumsulfaatti ja mitä sen ominaisuuksista voidaan sanoa?”

Konekiväärikomppanian pojat haukkoivat henkeä yleisössä.

”En mää ois ikän arvannu, et nää kysymykse täsä kisas on näin sukkelii”, Hietanen sanoi selkeästi hämmentyneenä kysymysten tasosta.

”Honkajoki on kyllä ihan uskomaton tietokone, eiköhän sieltä vastaus löydy”, Koskela ounasteli. Hän luotti heidän tiimiinsä täysillä, sillä olivathan he onnistuneet jo aikaisemmin erinomaisesti ja päässeet kirimään ylöspäin.

Riitaoja vapisi hikoillen penkissään. ”Mi...mie en kestä enää tätä jännitystä! Myö ollaan niin lähellä voittoa…apua!” tämä kiljahti painaen samalla päänsä Lehdon kainaloon.

”Ollaas nyt sitten hiljaa ja kuunnellaan vastaus”, Lehto käskytti silitellen samalla rauhoittavasti poikaystäväänsä.

”Noniin, tässähän se sitten tuli, vaikka sinä epäilit litiumsulfaatin olevan turhaa tietoa. Koskaan ei saa aliarvioida todennäköisyyksien voimaa”, Honkajoki sanoi ylpeästi virnistäen Kariluodolle.

”Okei, ehkä myönnän olleeni nyt sitten väärässä. Ehkä vaan pitäisi uskoa enemmän niihin todennäköisyyksiisi. Anna mennä vaan, tämä olkoon nyt sinun tähtihetkesi.”

30 sekunnin jälkeen Honkajoki suoristi selkänsä ja julisti juuri aamupäivällä lukemansa jutun nyt kaikelle kansalle teatraalisen vakavalla äänellä:

”Herra juontaja, litiumsulfaatti on rikkihapon litiumsuola, kemiallinen merkki Li2SO4. Sen ominaisuuksista erikoista on, että lämpötilan kasvaessa liukoisuus pienenee, koska liukeneminen tapahtuu eksotermisesti eli lämpöä vapauttavasti. Tämä on epäorgaanisille aineille poikkeuksellista.”

Juontaja oli jälleen ihmeissään Honkajoen vastauksesta, sillä tämä oli oikeastaan vastannut kysymykseen jopa vaadittua tarkemmin. ”Se on….AIVAN OIKEIN! Onneksi olkoon Ahvenat, te olette vuoden 2019 helmikuun Itämeren Tietonikkarit!”

Alun perin Miss Suomeksi luultu bikinimimmi osoittautuikin takavuosien perintöprinsessaksi, jonka ura ei ollut koskaan lähtenyt odotettuun nousuun. Tämä viittoili lanteitaan keinutellen voitokkaat Ahvenat keskelle lavaa parrasvaloihin ja ojensi molemmille pronssiset pystit sekä kömpelösti kirjoitetut diplomit osallistumisesta. Epämääräistä kasaa muistuttavan pystin pohjassa luki: ”Made in China”. Eipä tämän enempää oltu sitten jaksettu voittajiin panostaa, Kariluoto mietti naureskellen itsekseen. Kauhuksi heistä otettiin vielä kuvia muovisesti hymyilevän perintöprinsessan kanssa Honkajoen puristaessa ylpeänä pystiään. Hän varmastikin laittaisi sen verstaalleen näkyvälle paikalle, jotta kaikille vierailijoille tulisi selväksi hänen menestymisensä risteilyn tietokilpailussa. Diplomi myös kehystettäisiin paraatipaikalle. Muiden tiimien jäsenet kättelivät heitä ja erityisesti hyvin lähelle heidän pisteitään päässeet historian opiskelijat näyttivät silminnähden katkerilta onnittelusanoista huolimatta.

”Kartsa, Kartsa, Honkkis, Honkkis!!” kuului imarteleva huutokuoro vähän matkan päästä. Tuota pikaa olikin koko konekiväärikomppania jälleen koossa lavalla, kiitos Rahikaisen festareilla oppiman kyynärpäätaktiikan.

”Honkajoki, mikä helvetti se siun regressiopaska oli?” Rahikainen kysyi puristaen samalla tilastoneroa olkapäistä. Hän oli sanoinkuvaamattoman ylpeä heidän pojistaan ja myönsi hiljaa itsekseen, ettei olisi ikimaailmassa osannut vastata yhteenkään tietovisan kysymykseen.

”Sattui vain tulemaan kysymys minua kiinnostavasta aihealueesta, siinä kaikki. Voin näyttää sinulle tilastotieteestä lisääkin, jos olet kiinnostunut, minulla on Schaumin teos mukana…”

”Kyllähän se vuan mielenkiintoista olis, mutta ei kiitos nyt”, Rahikainen vastasi mukamas kiinnostuneena, vaikkei hän edes tiennyt - aikoinaan A:n kirjoittaneena matematiikasta - mitä todennäköisyys tarkoittaa.

Koskela otti Kariluotonsa tiukkaan syleilyyn. Hänen olisi tehnyt mieli suudella nuorempaa miestä intohimoisesti, muttei sentään viitsinyt aiheuttaa kiusallista tilannetta kaiken kansan edessä. ”Voi jestas mikä kisa, hienosti pärjäsitte. Miten ihmeessä sinä sen lakijutunkin muistit noin hyvin? Vähän kyllä övereitä kysymyksiä kieltämättä.”

”Joo kiitos…vaan”, nuorempi mies sai vaivoin sanottua, sillä toinen puristi häntä niin tiukasti sylissään, että oli vaikea hengittää. Silti tuntui hyvältä olla ihastuksena imartelun kohteena.

Halausten ja onnentoivotusten jälkeen tietonikkarit olivat täysin pyörällä päästään. Tunnelma oli suorastaan hurmoksellinen.

”Mut tiedättek mitä poja? Meil olis sit seuraavaks paras viäl jäljel, eli palkinto!” Hietanen huudahti. Monien sormet syyhysivät jo karkille ja muille ylimääräisille herkuille, joista he pääsisivät aivan tuota pikaa nautiskelemaan.

Porukassa oli yksimielisesti päätetty, että myymälävarkauden alkeet hallitseva Rahikainen hoitaisi palkintokierroksen tax free -myymälässä. Tämä otti kunniatehtävän vastaan vakavissaan ja lupasi tehdä parhaansa komppaniansa eteen.

”Eli kaksi minuuttia aikaa ja ei alkoholia, nikotiinituotteita, eikä äidinmaidonkorvikkeita. Muuten saat sitten latoa tuolta niin paljon kuin ehdit kärryyn. Onko ymmärretty?”

”Joo, antaapi mennä vuan”, Rahikainen sanoi silmät kiillellen. Hän oli päässään jo muodostanut karttakuvan myymälästä, jotta saisi haalittua mahdollisimman paljon tavaraa.

”Aika… alkaa… nyt!”

Merkkiäänen törähdettyä ostoskärryjä lykkäävä mies kiisi järkyttävää vauhtia myymälän liukkaalla käytävällä. Hän juoksi nopeasti viina- ja hajuvesiosastot läpi ja pääsi vihdoin haluamalleen karkkihyllylle. Kaksin käsin tämä haali tavaraa oikeastaan edes katsomatta, mitä lähti mukaan. Tutkitaan sitten myöhemmin, hän tuumi. Perinteisen karkin lisäksi mukaan tarttui muitakin eväitä sekä t-paita. Vielä juuri ennen ajan loppua hän nappasi vielä pari jättikokoista pehmolelua mukaansa. 

Rahikaisen suoritusta oli tullut seuraamaan runsas yleisö ja erityisesti lapset olivat haltioissaan miehen haalimasta valtavasta määrästä karkkia.

”Ei saatana, tää on kyl selkeesti sun lajis”, Hietanen sanoi vaikuttuneena nähdessään rojua pursuilevan ostoskärryn. 

Itse hamstraaja alkoi innoissaan purkaa haalimiaan tavaroita kysymättä keneltäkään aluksi mitään.

”Olisikos nyt kuitenkin reiluinta, että meidän tietonikkarit saisivat ensimmäisinä ottaa palkintonsa?” Koskela sanoi epäillen, että tavaroiden haalija nappaisi parhaat palat ensin itselleen.

Rahikainen nurisi aluksi, mutta muut olivat vankasti samaa mieltä Koskelan kanssa. Totta kai heidän tietokisassa ahertamansa toverit saisivat ensin valita palkinnot itselleen, sillä heidänhän vuoksi koko voitto oli ylipäätään saavutettu.

Kariluoto oli kovin vaivaantunut, sillä hän ei keksinyt mitään, mitä ottaisi. Hän ei välittänyt sokeria ja piilorasvaa sisältävistä herkuista ja Rahikaisen nappaama t-paita oli varmastikin niin mauton, ettei sitä kehtaisi käyttää edes remonttitalkoissa.

”Äh, en minä tarvitse mitään. Olen ihan tyytyväinen meidän menestykseen näin”, tämä sanoi ujosti.

Koskela ei kuitenkaan ollut vakuuttunut. ”Kyllähän nyt meidän tietonikkarin pitää jotain muutakin saada kuin diplomi ja lämmintä kättä perintöprinsessalta.”

”Ei kun kyllä ne riittävät ihan hyvin. Honkajoki ottakoon minunkin osuuteni, hän kuitenkin suurimman osan kysymyksistä tiesi.”

Hetken aikaa kaikki olivat hiljaa, kunnes Koskela nousi ja nappasi ostoskärrystä isomman pörröisen nallen.

”Tämä olkoon sitten minun lahjani sinulle”, vanhempi mies sanoi ja halasi vielä kerran voittajaansa.

Kariluodon posket lehahtivat punaisiksi jälleen kerran ja hän oli kuulevinaan jopa korkean vihellyksen taustalla. ”K..kiitos Ville, muttei olisi oikeasti tarvinnut...” Muuta hän ei osannut sanoa kauniista eleestä.

Honkajoki otti itselleen tyytyväisenä viinikumeja sekä jonkin epämääräisen mukateknisen leluvekottimen, jonka Rahikainen oli saanut napattua myös mukaansa vahingossa. Kuivalihat jaettiin Lehdon ja Rokan kesken, ja Hietanen halusi ehdottomasti ottaa haisevan juustokimpaleen mukaansa kotiin nautittavaksi. Koskela olisi muuten puuttunut tähän, mutta koska turkulainen ei osallistuisi enää bussimatkaan, hajuvaaraa paluumatkalla ei ollut. Saakoot Hietanen siis juustonsa, hän oli päättänyt. Vanhala nappasi tyytyväisenä niin paljon suklaata ja nallekarkkeja kuin sai ottaa. Suklaarusinarasian tämä korkkasi heti siltä istumalta. Miehen moottori vaikutti käyvän vallan mainiosti pelkän glukoosin voimalla.

Rahikainen vetäisi ylpeänä nappaamansa kokoa liian suuren t-paidan muiden vaatteiden päälle. ”Tää on nyt miun ihan ikioma. Eikö oo Henkka tyylikäs?” tämä julisti.

Lammion oli pakko vilkaista uteliaisuuttaan, mitä ihmettä tuo mies nyt taas oli keksinyt. Nähdessään t-paidan tekstin hän muutti väriään keitettyä hummeria muistuttavaksi miljoonannen kerran tämän reissun aikana.

”Nyt sitten ihan oikeasti…jotain rajaa…”

”No mitä? Vähän huumoria elämään! Enkä mie sitä tekstiä ees nähny siinä kiireessä”, Rahikainen koitti puolustella t-paitaansa, johon hän oli ihastunut saman tien vetäistyään sen päälleen.

Lammio tavasi tyrmistyneenä poikaystävänsä paidassa komeilemaa tekstiä:

”EN OLE GYNEKOLOGI, MUTTA VOIN VILKAISTA…Et sitten mauttomampaa voinut valita.” Teksti oli niin iso, että sen näkisi kilometrinkin päähän. Todennäköisesti paidastaan ylpeä mies käyttäisi sitä seuraavat kaksi viikkoa putkeen mahdollisimman julkisella paikalla.

”Elä ny, et sie voe väettää, ettei se nostais ees vähän hymyä siun kauniille huulille.”

Taas kerran Lammio ei voinut kuin kiroilla itsekseen, miksi hän oli päättänyt laittaa hynttyyt yhteen Suomen ja todennäköisesti maailmankaikkeuden ällöttävimmän, pervoimman ja röyhkeimmän henkilön kanssa. Jotain sairasta hänessäkin taisi olla, koska tuo vetosi häneen niin voimakkaasti.

Hän kääntyi poispäin kiukustuneena. Taas nolotti niin vietävästi. Onneksi saisi pian olla kotona omassa rauhassaan koirien kanssa.

Rahikainen katsoi tilaisuutensa tulleen ja halusi lepyytellä ihastustaan. Tukholmassa Lammion kiukuttelu oli tosissaan pelästyttänyt hänet, eikä hän halunnut aiheuttaa enää pahaa mieltä.

Murjottava mies tunsi halauksen takaapäin ja odottamatta silmien edessä oli yhtäkkiä jotain pientä ja pörröistä. ”Mut en mie siua tietenkään unohtanut”, Rahikainen sanoi hymyillen ojentaen samalla toisen nappaamistaan nalleista poikaystävälleen lahjaksi. Eihän tuolle ällötykselle pystynyt enää olemaan edes vihainen, Lammio manaili itsekseen esittäen vieläkin kiukkupussia.

Lopulta onnistuneen palkintojen jaon jälkeen Kariluoto ja Koskela päättivät mennä juhlistamaan voittoa kahdestaan nauttimalla lasillisen pienessä jazzbaarissa. Kimallukseen he eivät halunneet jalallaankaan enää astua, sillä siellä koetut kiusalliset tapahtumat saisivat nyt siirtyä jo pikkuhiljaa historiaan. He halusivat mieluummin viettää laatuaikaa keskenään ilman kommelluksia. Vastuu porukasta lankesi heidän poissaolonsa ajaksi Hietaselle ja Lammiolle ja he luottivat siihen, että enää ei varmastikaan voisi sattua mitään vakavampaa. Väki alkoi olla jo niin väsähtänyttä, että Rokka ja Rahikainenkin tyytyivät laiskaan kortinpeluuseen kepposten keksimisten sijaan.

Jarmo Kariluoto on osallistunut menestyksekkäästi helmikuun 2019 Itämeren Tietonikkarit-kilpailuun.

”Eivät ne sitten sinun nimeäkään osanneet oikein kirjoittaa”, Koskela sanoi hymähtäen tavatessaan ääneen Kariluodolle myönnettyä rumalla fontilla kirjoitettua diplomia.

”No, ei kai sillä nyt niin kauheasti ole väliä.” Kariluoto ei ollut koskaan pitänyt vanhahtavasta etunimestään, joten hän suhtautui virheellisesti kirjoitettuun diplomiinsa lähinnä huvittuneesti. ”On se kyllä vaan tämäkin pysti hirveä. Mihin tällaisen muka kotona laittaa?” hän totesi naurahtaen samalla pyöritellen todennäköisesti kiinalaisessa hikipajassa lapsityövoimalla valmistettua artefaktia. Tällaisen turhan ja epäeettisen esineen vastaanottamisesta oli tullut jopa hieman huono omatunto.

”Noh, ajatus on tärkein. Upeasti sinä kyllä pärjäsit, mutta eihän siitä ollut hetkeäkään epäilystä. Onneksi sain sinut lopulta suostuteltua. Ajattele nyt, jos Rahikainen olisi siihen kisaan osallistunut. Siitä ei olisi tullut kyllä yhtään mitään. Varmaan ei oltaisi koskaan kehdattu enää näyttää naamaamme tällä laivalla.” Koskelan kommentti oli samalla imarteleva ja huvittava ja yhdessä he nauroivat muistellen Rahikaisen matkan aikana sattuneita toilailuja.

Hämyisen jazzbaarin tunnelma oli täysin vastakohta verrattuna humalaisen risteilykansan miehittämään Kimallukseen. He olivat ujuttautuneet kahdestaan kaikista kauimmaiseen pöytään, jonka pitsisellä valkoisella pöytäliinalla paloi kliseisesti kynttilä. Rauhallinen musiikki soi taustalla, jonka Kariluoto tunnisti Chet Bakerin vanhasta kappaleesta tehdyksi remixiksi.

I fall in love, too easily,

I fall in love, too easily,

I fall in love, too easily…

Trumpettiriffin alkaessa hän vilkaisi salaa Koskelaan, joka katsoi takaisin lempeästi hymyillen tällä kertaa muutenkin kuin pelkillä silmillään. Heidän katseensa jäivät kiinni toisiinsa ja hetken tuntui kuin aika olisi pysähtynyt.

Kariluoto tajusi uppoutuessaan noihin tuttuihin tummiin silmiin - joissa oli ihastuttava pieni kynttilänvalon tuoma tuike - että heidän yhteinen aikansa olisi vain muutaman tunnin kuluttua ohi. Hauska risteilymatka, ystävien kanssa vietetyt hetket sekä odottamaton romanssinpoikanen vaihtuisivat pian arjen pakerrukseen. Hän ei todellakaan ollut varma, olisiko vielä valmis siihen. Kotona selvitettävä sotku hirvitti jo valmiiksi. Noh, eipä hän sille voinut juuri nyt mitään. Tämä miellyttävä hetki olkoon tässä ja nyt, nautitaan siitä. Jos hän jotain oli tämän matkan aikana oppinut, niin sen, ettei hän pystynyt kontrolloimaan kaikkea. Se oli omalla tavallaan pelottavaa, mutta myös helpottavaa, melkein jopa lohdullista. Koko ikänsä niin hänen ankara isänsä kuin myöhemmin hän itsekin olivat potkineet eteenpäin, tavoittelemaan taivaita, ja pyrkimään kontrolloimaan elämää neuroottisuuden puoleenkin kääntyvällä asenteella. Näiden poikien - erityisesti elämänsä rennosti ottavan Koskelan - asenteiden myötä, hän oli kuitenkin ehkä vihdoin myöntämässä itselleen, ettei liiallisessa nipottamisessa ollut mitään järkeä. Hän oli sen saanut kokea jo kantapään kautta ja asioiden olisi vihdoin muututtava. Hänen itsensä ja elämänsä oli mentävä nyt eteenpäin. Se, mihin suuntaan, oli vielä täysi mysteeri.

Yhtäkkiä vanhempi mies kumartui eteenpäin ja otti mietteisiinsä uponneen Kariluodon käden omaansa. ”Kiitos sinulle Jorma tästä matkasta ja…kaikesta muustakin. Tämä on ollut varsin ikimuistoista.” Loppumatkasta he olivat alkaneet puhutella toisiaan etunimillä, vaikka yleensä jostain syystä tuntemattomasta heidän porukkansa puhutteli toisiaan sukunimillä aivan kuin olisivat oikeasti olleet armeijassa.

”Ville, kiitoshan tästä kuuluu sinulle…tehän Hietasen kanssa tämän koko homman alun perin keksitte”, nuorempi mies vastasi hieman nolostuneena vuolaista kohteliaisuuksista, joita Koskela oli tuntunut latovan hänelle koko päivän.

”Mutta sinähän se järjestit kaikki käytännön asiat. Turhaan stressasit, sillä hyvinhän kaikki sitten meni pienistä mutkista huolimatta. Sinä se vaan osaat ihan mitä vaan. Luota vaan itseesi, niin kyllä elämä kuljettaa eteenpäin”, vanhempi mies kuiskasi.

”K..kiitos…” Kariluoto ei tiennyt enää, mitä pitäisi sanoa, ja mihin tilanne nyt taas oli menossa.

Hän rykäisi liioitellun kuuluvasti. ”Tota, otetaanko vielä toiset lasilliset?” Ei hän oikeastaan olisi halunnut enää juoda, mutta jotain piti äkkiä keksiä, sillä hommat näyttivät taas taipuvan romantiikan puolelle. He tuntuivat väkisinkin vetävän toisiaan puoleensa magneettien lailla.

”No mikä jottei. Eiköhän ne pojat siellä pärjää ilman meitäkin.”

Kariluoto tuli tuota pikaa takaisin pöytään kaksi punaviinilasillista kädessään ja jäi seisomaan pöydän päähän. Hän teki eleen kilistelläkseen laseja.

”Eikös sitä jotkut ranskalaiset ole sanoneet, ettei viinilasillisia saisi kilistellä? Väittävät kai, että siitä seuraisi epäonnea tai jotain.”

Kariluoto nojautui aivan Koskelan korvanjuureen ja sanoi: ”Paskat me mistään säännöistä ollaan ennenkään välitetty. Tehdään omalla tavallamme.” Vanhempi mies tirskahti odottamattoman röyhkeälle kommentille. Kaikenlaisia uusia jännittäviä puolia oli tullut esille hänen nuoremmasta rakastetustaan vain muutaman päivän aikana. Varsin kutkuttavaa.

Lasit kohotettuina Kariluoto runoili omaan tyyliinsä heidän vaihtaessaan intensiiviset katseet keskenään.

”Malja tälle reissulle, ystävyydelle ja eritoten…”, hetken hän epäröi, viitsisikö sanoa, ”meille kahdelle. Kiitos Ville vielä kerran.”

Kauniiden - jo suorastaan imelien - sanojen jälkeen, lasillisista otettiin sivistynyt siemaus. Molemmat olivat hetken hiljaa, kunnes Koskela rikkoi jään laittamalla kätensä Kariluodon poskelle. Hän tunsi oman pulssinsa lisäksi nuoremman miehen pulssin kiihtyvän hieroessaan peukalollaan jo niin tutuiksi tulleita kasvoja.

”Eipä tässä voi oikein muuta kuin…antaa tämän meidän jutun rönsyillä vapaasti. Kyllä se siitä lutviutuu”, Koskela kuiskasi samalla nostaen varovasti Kariluodon päätä ylöspäin leuan alapuolelta katsoen tätä silmiin, jotka vaihtelevasti eri valoissa saivat vihreän ja sinisen eri sävyjä.

Kariluoto ei tajunnut edes nolostua, kun aivan kuin automaatiolla Koskela painoi huulensa hänen huuliaan vasten. Yhdessä he jakoivat pienen punaviinin makuisen suudelman ensimmäistä kertaa julkisella paikalla ja helvetti sentään, kuinka hyvältä se tuntui.

Klubilla soinut kappalekin oli jo ehtinyt vaihtua.

Your lips were made for kisses so tender,

I’m almost in love tonight

When we are close, my heart says surrender

I’m almost in love tonight…

Sitä he eivät enää tosin noteeranneet, sillä heidän hetkensä oli tässä ja nyt.

[lily-learns-finnish]

Adjectives - Adjektiivit

1) kaihoisa = wistful longing

2) haikea = longing, melancholy, nostalgic

3) ripeä = rapid

4) pohjimmainen = underlying, quintessential

5) hätkähdyttävä = startling

6) ivallinen = mocking

7) hilpeä = jolly, cheerful

8) arveluttava = dubious

9) siveä = modest, chaste

10) henkeäsalpaava = breathtaking

[isokarhuni]

Elämänkaaripohdintaa, osa 4

Barbie-leffaa katsoessa tuntui, että mun sydämeen tuli mustelma, kun odottamatta samastuin siihen tarinaan tän näiden mun sukupuolikelojen kautta. Päähenkilö sai mahdollisuuden kurkistaa mitä verhon takana on, ja kyseenalaistaa sen miten hän ja ympäristö ovat hänet tähän asti nähneet. Barbiella loksahti paloja paikoilleen kun hän ymmärsi uutta maailmasta ja itsestään, sekä siitä miten muut hänet näkevät. Barbiella oli kriisi, kun hän ei tiennyt mikä hän on, mikä hänen roolinsa on ja mikä hän haluaa enää olla. Barbien minäkuva järkkyi peruuttamattomasti, kun hän pääsi kurkistamaan verhon taakse.

Musta tuntui, että mulla meni tänä keväänä päälle joku lamppu, joka ei ole enää sammunut. Tajusin yhtäkkiä, että minussa on jotain mitä en ole koskaan ennen saanut sanoitettua, enkä saa oikein vieläkään, mutta tiedän että siellä se on. Barbiemaiseksi tilanteen tekee se, että elän edelleen tässä asiassa sisäisen sekasorron ja kriisin vaihetta. En tiedä, mikä olen.

Vai tiedänkö sittenkin, enkä uskalla sanoa sitä ääneen edes itselleni?

Jo parituntisen elokuvan loppuminuuteilla Barbie ehti ymmärtää, mitä hän haluaa olla. Minulle tuli siitä haikea ja kipeä olo, sillä itse en tunne sitä varmuutta ja rauhaa itsessäni. Kun tulin ajatelleeksi Barbie-leffaa ja etenkin siinä ollutta Billie Eilishin biisiä jonka kuulin aamupalalla, koin samaa fyysistä kipua vatsassa ja rinnassa mitä koin leffateatterissa elokuvan loppuessa. On niin kipeä tunne olla niin hukassa ja kaivata jotain niin valtavasti tietämättä, mitä se on. Tarvita jotain niin valtavasti, mutten osaa sanoa mitä se jokin olisi. Toivoisin, että joku voisi auttaa minua tässä, mutta toisaalta tiedän, että haluan kerrankin sanella itseni itse omin ehdoin.

Ehkä avun sijaan toivon sittenkin validaatiota, jälleen sitä samaa mitä koin ala- ja yläasteella saaneeni niiltä pojilta. Haluaisin, että joku ottaisi minut syliin samalla tavalla kuin Muumimamma ottaa hirviöksi muuttuneen itkevän Muumipeikon, ja sanoo ääneen tunnistavansa tämän kyllä muumiksi. Sanoisipa joku minulle ääneen tunnistavansa minussa sen jonkin, mitä en edes itse pysty sanoittamaan.

Olen pyytänyt N:ä sanomaan minua pojaksi, ja se tuntui niin hyvältä. Niin paljon vähemmän perverssiltä kuin tytöksi tai naiseksi sanominen.

Noh, onneksi tuo näiden asioiden sanoittaminen tuntuu muuttuvan vähitellen helpommaksi. Ja kuten terapeuttikin muistutti, ei mulla tarvitse vielä olla kaikkeen vastausta.

[sienestys]

Underground-animaatioleffoja lapsuudesta:

Nää on siis sellasia, mistä en oo nähnyt juuri koskaan netissä puhuttavan, mut joita kattelin lapsena useampaan otteeseen, yleensä VHS:ltä.

Sininen juna (La freccia azzurra; 1996)

Jouluelokuva, jossa lelut karkaavat muistaakseni lukitusta lelukaupasta ja etsivät tiensä lapsien luo, jotka eivät saaneet leluja joululahjoiksi. En ole ihan varma, koska katsoin tämän elokuvan viimeksi varmaan päälle 10 vuotta sitten. Muistan vaan, et tässä oli tosi melankolinen ja haikea tunnelma koko elokuvan ajan (jopa eksistentiaalinen?), eikä mikään perinteinen räikeän juhliva joululeffa.

The Adventures of Mowgli (1973) (en tiedä suomennosta, kun kutsuimme leffaa aina vaan Mowgli-nimellä :D)

Neuvostoliittolainen versio Mowglin seikkailuista; olin katsonut tämän version jo aika monta kertaa ennen kuin kuulin Disneyn versiosta. Mahtavannäköinen animointi ja tyyli, ehdottomasti mieleenpainuva. Paljon synkempi ja aikuisempi kuin disneyn versio.

Panda seikkailee (Panda no Daibouken; 1973)

Tää oli suoraan sanottuna aika traumaattinen leffa lapsena. Tarina alkaa karhuheimosta, jossa heimon päällikölle syntyy pandavauva. Muut karhut eivät hyväksy oudonnäköistä penskaa, joten äitipäällikkö laittaa hänet tekemään erilaisia testejä todistaakseen, että hän on oikeasti äitinsä lapsi. Panda failaa ihan täydellisesti nämä vesiputouksen kiipeilyt ja muut hommat, joten äiti disownaa hänet ja lähettää erämaahan (jotenkin aattelin, et mullekin tulee käymään näin kun tuun tiettyyn ikään, älkää kyseenalaistako mua nelivuotiaana). Leffa löytyy (toistaiseksi) YT:stä suomeksi, suosittelen katsomaan. Pöljän hauska mutta samalla jotenkin masentava elokuva. (also tykkään, et tos VHS-kannessa lukee “palkittu kiinalainen lastenelokuva)

Kirikou ja paha noita (Kirikou and the Sorceress; 1998)

Tästä heiteltiin kovasti meemejä meidän perheessä, ehdoton henkilökohtainen klassikko. Leffa tuntuu jännän syvälliseltä, vaikkei sitä oikeastaan ole(?), myös todella hauska. Tarina alkaa sillä, että Kirikou käskee äitinsä synnyttää hänet hänen ollessa vielä vatsassa, ja äiti vastaa että "lapsi, joka osaa itse puhua, osaa myös itse syntyä". Välittömästi tämän jälkeen vastasyntyneen kokoinen Kirikou alkaa selvittämään kylänsä miesten katoamista Karaba-noidan käsiin. Leffa oli sen verran hyvin myynyt, että sai myös kakkososan (joka myös suomennettiin), joka oli tosin ihan sysipaska, en suosittele sitä kellekään.

Saa lisätä omiaan tähän, jos haluaa! Saatan itsekin lisätä myöhemmin, jos muistan lisää.

[teatrografika]

Magický realizmus vily Allmersových na plakátech Alexeye Klyuykova

Za plakáty pro HaDivadlo byl Alexey Klyuykov společně s Nelou Klímovou nominován na cenu Czech Grand Design 2019. Doufám, že jury docení jejich divadelněsémiotickou rafinovanost…  

(Alexej Klyuykov, malba; Nela Klímová, design. Eyolf, plakát k inscenaci. HaDivadlo, Brno: 2017. Metaobraz, fotomontáž Mm.)  

„Nová estetika… Jsme staří,“ mudroval Jaroslav Tuček s Josefem Kovalčukem o přestávce na představení Eyolf v HaDivadle. „Prach usedal, dům v dáli i projekční plátno temněly… Nic se nedělo… Šokované obecenstvo dlouhou chvíli nechápalo, že je meziaktní přestávka…“ napsal Tuček v glose pro Divadelní noviny.

Nová estetika odráží nový svět, ve kterém je estetické zakoušení reality multikanálové, simultánní, streamované v reálné čase, fragmentarizované a zároveň implozivní, jak by řekl Marschall McLuhan, nebo mezerovité, jak píše režisér Ivan Buraj v programovém letáku.

Režisér píše, že programově zkoumá realizmus. Estetik pak ocení příležitost porovnat dvojí estetickou zkušenost navozenou dvěma strategiemi reprezentace reality: filmovým a divadelním realizmem. Princip čtvrté stěny realistického divadla byl dotažen do krajnosti, dokonce přetažen za limitu divadelní reprezentace – 3D divadlo se stává 2D plátnem, když zůstane právě jen čtvrtá stěna. V první části představení byla 3D herecká akce odehrávající se v zadním plánu jeviště, téměř zraku neviditelná, simultánně přenášena na velké projekční plátno v popředí.

(Instagram @hadivadlo)

(Alexej Klyuykov, malba; Nela Klímová, design. Eyolf, plakát k inscenaci. HaDivadlo: Brno, 2017.)

Když dovolíme zploštění reality, vzdáme se části divácké moci nad realitou ve prospěch svého kognitivního pohodlí. Film totiž myslí za diváka; kamera se doslova soustředí za něj. (Mám to tak.) Film se jeví realističtější proto, že přesvědčivěji konstruuje vlastní realitu, která se realitě téměř přesně podobá, ale ve skutečnosti jí není. S divadlem je to opačně: dva lidé na scéně (Matěj Nechvátal a Lucie Andělová) – to je realita (na první pohled). Divák v nich teprve musí vlastním soustředěným úsilím uvidět dramatické osoby (Alfréda Allmerse a Ritu Allmersovou).

Film na divadle – film a divadlo – nic nového. Co novátorsky vypovídá o nové estetice současnosti prostřednictvím nové estetiky divadla je programová (a pro někoho šokující) juxtapozice obou médií a módů reprezentace. Různé druhy vizuálních zkušeností se slévají ve víceméně celistvý estetický zážitek, jehož dominantní a scelující estetickou kvalitou už není filmovost ani divadelnost, ale performativita, která možná nějak souvisí s mcluhanovskou implozí v elektrickém věku. K implozi dojde, když se realita zacyklí ve zpětnovazebné smyčce: 3D prostor je mediován na 2D plátno v totožném 3D prostoru.

Při sledování reality show doma u televize jsou realita (vila) odloučená od show (obrazovka). Tam se natáčí, zde se promítá. Avšak v inscenaci HaDivadla má divák příležitost těkat pohledem i myslí mezi oběma prostory. Zakouší a srovnává, jaké je nechat se vést filmem a odvádět ‘tam’ nebo být přítomen ‘zde’ s lidmi na jevišti i v hledišti. „Publikum se vcítí do představitele, vcítí-li se do aparátu. Přejímá tedy jeho postoj: testuje,“ říká Walter Benjamin v klasickém eseji Umělecké dílo ve věku své technické reprodukovatelnosti. Zde’ je zároveň ‘tam’ – přítomné ‘tam’, nepřítomné ‘zde’. Tuším za tím něco typického pro dnešní dobu, kdy máme celý svět ‘tam’ v dlani ‘zde’. (Myslím samozřejmě na mobilní telefon.)

‘Vila Allmersových’ by jako hraný film pro kinodistribuci pravděpodobně neobstála, ale obstojí jako film v situaci divadla, kdy film je performancí divadla a divadlo performancí filmu. Inscenace tematizovala a přitom ukazovala pseudo-, kvazi-, multi-, poly-, hyperreálnou povahu dnešní doby (světa, vnímání, umění atp.). 

„Rozptýlená recepce, která na sebe stále důrazněji upozorňuje ve všech oblastech umění a je hlubokým symptomem hlubokých změn ve společnosti, našla ve filmu svůj vlastní názor,“ prorokoval Walter Benjamin už v roce 1936.   

Realita vily Allmersových – to jsou téměř neviditelné siluety lidí v hloubce jeviště. Realitu vily Allmersových divák míjí těsně zezadu při příchodu do divadla, protože v HaDivadle je možné jeviště propojit s foyerem. Už to není dramatické dějiště, ale scénografická kulisa, která je na dosah. Realita vily Allmersových je na projekčním plátně, jednou v detailech, pak rozostřená. Realita se vyvalí před diváky, když Rita vyhazuje zařízení vily na zahradu (HaIKEA?). Realita lepší budoucnosti se snese na jeviště jako déšť zlatých konfet (symbolické gesto, imerzivní zážitek, emoční realita?). Realita vily Allmersových je také v Ibsenově rukopisu nebo v salátovém vydání scén��ře po generálkovém týdnu (premiéra 16. listopadu 2017).

Dává smysl, že když je realita tam všude a v tolika formách, tak může být také na ‘malířských’ vizuálech Alexeye Klyuykova? Na plakátech, instagramu, facebooku a na propagačních pohlednicích HaDivadla? (Pokud ne, můžu říct: příští nová estetika.) Odcházím z divadla s jednou pohlednicí, která možná došla z nějakého norského městečka poblíž Kristianie. Jestli reálně existuje, ve své realitě vědět nepotřebuji.    

(Krysařka Marie Ludvíková. Tento pohled divákům nezprostředkuje dokonce ani kamera. Divák poprvé uvidí krysařku až při děkovačce. Už to vlastně Krysařka není, ale herečka. Foto je z webu HaDivadla. Fotomontáž Mm.)

Walter Benjamin se ve svém zásadním díle zaobírá vedle divadla a filmu, také malbou: 

„Mág a chirurg se chovají jako malíř a kameraman. Malíř zachovává ve své práci přirozený odstup k danému, kameraman naproti tomu vniká hluboko do tkáně danosti. Obrazy, které odtud oba získají jsou neuvěřitelně rozličné. Malířův obraz je celistvý, kameramanův mnohokrát rozkouskovaný, a jeho díly s skládají podle nového zákona.“

Odstup, který si Klyuykovovy malby drží od reality (jako on prý od divadla) v sobě mají něco z této magie. Pozn.: K Benjaminovi se budu muset ještě vrátit: malířské plakáty jsou exemplárním případem uměleckého díla ve věku technické (a digitální) reprodukovatelnosti. ��eská divadelnická obec se mohla seznámit s Benjaminovým esejem Umělecké dílo ve věku své technické reprodukovatelnosti v časopise Divadlo (č. 1) v roce 1963.   

[ajatuksiasarib]

Oma kokemus oppimisesta

(Uuden kehittäjä – Innovaatio-osaaminen, Digitaalinen liiketoiminta, Analysointiosaaminen)

Jaan ajatukseni kokemuksista kahteen osaan - Yleinen haaste ja Kaikki se hyvä

Oppimani mukaan positiivisiin asioihin olisi hyvä lopettaa, joten noudatan nyt kirjoituksessani tätä ohjetta.

Yleinen haaste

Näin alkuun haluan ottaa esille yleisen haasteen, joka koskee minusta koko koulutusohjelmaa monimuoto-opiskelijoiden osalta, eli resurssien puute. Tämä tuli niin konkreettiseksi esille taas tässäkin kurssijaksossa. Mielenkiintoista asiaa, pätevät opettajat, mutta ei aikaa opettaa! 

Jos iltaopintojen lähiopetukseen ei löydy resursseja, eli rahaa niin millaisilla valmiuksilla oppilaitoksesta valmistuvat opiskelijat ovat? Mitä jos valmistuvat päivä- ja iltaopiskelijat laitetaan samalle viivalle niin ovat he yhtä päteviä valmistuessaan, onko heillä sama osaamistaso? Onko iltaopiskelijat tärkeitä Haaga-Helialle? Me kuitenkin olemme sitoutuneita, työelämässä jo toimivia, motivoituneita kehittämään itseämme ja tätä kautta tuomaan osaamista ja menestymistä yhteiskuntamme. Olisi mielenkiintoista saada tähän Haaga-Helian johdolta vastine, että miten he asian näkevät ja mitä aikovat tehdä asialle?

Kaikki se hyvä 

Uuden kehittäjä, kurssi, jolta odotin paljon ja jolta kokonaisuudessaan sain myös paljon!

Olin avoin kaikelle ja valmis imemään kuin sieni osaamista, näkökulmia ja tietoa Innovoinnista, Digitaalisesta liiketoiminnasta kuin Analytiikkasaamisesta ja niin teinkin kykyjeni mukaan.

Digitaalisessa liiketoiminnassa astuin minulle kokonaan vieraalle alueelle, mutta kiehtovalle – Bloggaus.

Sain olla rauhassa osaamaton ja kokeilla miten blogi perustetaan ja miten sinne kirjoitetaan. Vierasta, mutta tuli tutuksi ja tehtyä, hyvä minä! Varmaan jonkun todennäköisyyslaskennan mukaan näiden kirjoitettujen blogitekstien pohjalta voidaan ennustaa suurempaa todennäköisyyttä, että kirjoitan vielä joskus tulevaisuudessakin blogeja, verrattuna verrokkiryhmään, joka ei koskaan ole vastaavaa tehnyt.

Analytiikkaosaaminen – mielenkiitoista, vaikeaa ja hyödyllistä ja tunnistin heti kohtia, joissa oppimaani voisin hyödyntää työssäni. Excel on ihmeellinen työkalu ja nälkä kasvaa syödessä, eli pitäisikö sittenkin osallistua excelin jatko-opintoihin?

Mutta sitten Innovaatio-osaaminen – asiakascase, fasilitoinnin menetelmät, ryhmätyö, ryhmän voima ja ideat mitä mahtavaa se saikaan aikaseksi. Oli mahtavaa olla oikean liike-elämän casen parissa ja nähdä mitä erilaisuus, positiivinen ja sitoutunut ryhmädynamiikka saa parhaimmillaan aikaiseksi. No mitä? Sen parhaimman palautteen ja arvosanan, jonka voi saada, asiakkaan spontaani palaute siitä, että hänet ja hänen odotukset on yllätetty ja ylitetty. Hyvä Me – Me Teimme sen Yhdessä!

Tähän on hyvä lopettaa, mutta mieli on kuitenkin hieman haikea, sillä Uuden Kehittäjän kurssi päättää myös perusopintojen jakson, jonka jälkeen kukin meistä kulkee tahoillaan omien suuntautumisopintojen pariin. Mutta näiden 90 op aikana on ollut mahtava verkostoitua ja tutustua uusiin ihmisiin ja huomata miten heistä on samalla tullut myös uusia ystäviä.

Eli vaikka opinnot ohjaavat meidän nyt eri mielenkiinnon osa-alueille niin se ei katkaise ystävyyttä, näin päätimme, kun juhlimme ryhmämme voimalla päätökseen saatu syksyä ja perusopintojamme.

Kiitollinen!

Rauhaisaa Joulun odotusta!