#en vaan saa unta

[vieraslaji]

insestin uhrin elämänkokemus on kovin outoo kun niin usein perhe jotenkin... unohtaa että se tapahtui???? niin monia hetkiä silleen et "[x]n perhe lähetti meidän perheelle joulukortin, mikä ihanaa yllätystä" tai "katso tää kuvaa [x] isoisäsi kanssa." ja mun (ilmeisesti) ainoana henkilönä joka ees muistaa että x on paha ihminen on pakko hymyillä ja samaistuttaa että joo miten kaunista :||| miten joku unohtaa että semmonen kävi lapselleen? mä en ymmärrä

[paskanmarja]

ahistus on erittäin hassua välillä. aivot vaan keksii jonkun skenaarion joka tuskin ikinä tulee tapahtumaan ja sit mä en saa unta koska oon ihan että iik säiks apua mitä jos näin käy. höpsöt aivot.

[toverivoetkylae]

Toverit, mulle on iskeny paha keissi "en saa unta, jos seuraavana päivänä on mitään aikatauluja"-syndroomaa. Siihen ei auta melatoniinit eikä lämpimät maidot eikä sateen ropina eikä kamomillatee eikä mikään, keho ja mieli on niin jännityksessä, että opioideilla taju pois vaan, että aika menee eed eteenpäin ja aamulla herätys yhtä väsyneenä ku aiemminki.

Oon vihdoin viime yönä saanu kunnon unet ilman mutään huumausta, ku tänään ei aamulla ollu mitään. Nukuin sit puol yhteen. Mut ihan käsittämättömän upeeta olla HEREILLÄ JA VIRKEÄ. Se on lahja.

Rakkaat ihmiset MITEN mä herään huomenna niin, et oon ysiltä lekurissa enkä joudu taas zombeilukierteeseen?

Millon tää tapahtu? Nukkuminen on aina ollu se yks asia, jota mun mielenterveysongelmat ei oo paskonu. Lisäks en kestä nukkumattomuuta esim. Ollenkaan. Tai no ei vissii oo enää. Mihin mä nyt pakenen pahaa maailmaa?

[kulttuurinkurittama]

Vittusaatana että mioon fiksu.

Sain siis loistoidean et herään aamu viieltä nii pääsen isännän kaverin kyyissä äitin luota kottiin toiseen kaupunkiin ja ei tartte käyttää iän ikuista Lapin pitkänmatkan liikennehelvettiä.

Luonnollisestiha mie sit raattasin kaverin kanssa puol neljään ja sit sen jälkeen en vaan saa unta. Sitten maanantaiaamuna perkeleenmoisessa lumipyryssä ulos tunnin yöunilla ja tietoisena et miehä en vaa kykene nukahtaan autossa. Sittehä mie jou'uin ilman mitään torkkuja vielä raahaan itteni kouluun ko pääsin kotio. Vielä pitäs kaupassa käyä.

On se opiskelijaelämä rankkaa.

[thespacecowboyyy]

Hyvää huomenta

[ruttotohtori]

Mä näin unta mis mä, mun vanhemmat ja pieni joukko muita ihmisiä oltiin vankina jossain kellarissa. Joku silmälasipäinen, iäkäs mies piti meitä siellä. En tiiä, et olikse myös ite vanginnu meidät sinne vai oliks sil ollu apujoukkoja. Se mies kävi aina välillä tuomassa meille ruokaa ja juomaa ja kyseli, et tarvitaanko me jotain muuta siel kellarissa, se sit tuo meiän pyytämät asiat jos vaan saa hankittua. Siellä kellarissa oli vierekkäin kaks ovea, joista molemmista olis päässy ulos (se kellari oli kai rinteessä ja siks ne kaks ovea oli maan tasalla), mutta ne oli lukittu munalukoilla ja tän lisäks kummankin oven edessä oli painava, metallinen salpa. Ja molemmat ovet oli metallia, en muista oliko kellarin seinät myös. Kellarissa oli myös kolmas ovi, josta kai pääs sisälle taloon, kun sen oven eessä oli rappuset ja se ovi oli katon rajassa. Myös se ovi oli lukittu. Me koitettiin kysellä silt vanhalt mmiehelt, et miks se pitää meitä siel kellarissa ja miksei se voi päästää meitä ulos, se aina vastas vaa, et se on meiän omaks parhaaks. Välillä, ku se vanha mies toi meille ruokaa, ni näin oven raosta, et ulkona on kaunis kesäpäivä, aurinko paistaa ja vihree heinä heiluu tuulessa. Jossain kohtaa me sit kyllästyttiin kykkimään siel kellarissa ja ku se mies tuli tuomaan meille jotain, ni me avattiin ne molemmat alaovet ja lähettiin ulos, vaikka se mies koitti sanoa, et kannattais pysyä siel kellarissa.

Sit ku me oltii päästy ulos ni siel oli paljon muutaki porukkaa, joka oli just päässy karkuun samanlaisesta kellarista. Sil vanhal miehel oli tosi iso tontti jossain maaseudulla. Me kaikki oltii oltu kellareissa nii kauan, et osa ihmisist (kaikki aikuisia) alko tanssimaa siel pihalla, jotku alko leikkimää Kymmen tikkua laudalla, ja jotku meni isoo rinkii ja leikki Rikkinäistä puhelinta. Mut sit yhtäkkii jotku kauemmas lähteneet ihmiset alko kiljumaa ja juoksemaa takas sinne pihalle päin ja pyrkimää takas kellarii. Mä näin, et jossai puitten välissä meni joku iso, musta hahmo, joka näytti siltä, niinku se ois joku eläin. Mä juoksin äkkii takas kellarii ja siel oliki jo muita ihmisiä. Mä laitoin toisen niistä alaovista lukkoo, joku piti sitä toista auki et ihmiset pääsee sisää. Sit seki laitto sen oven kiinni ja lukkoo. Me kaikki ooteltii siel ihan hiljaa, ja sit ovien takaa kuulu et siel liikkuu joku iso otus. Se otus päästi pari kertaa sellasen kimeän kirkasun. E tiiä et miten kauan me ooteltii siel kellarissa, mut sit ku oli ollu pitemmän aikaa hiljasta, ni avattii varovasti ovi ja ulkona näytti taas siltä, et ois ihan normaali kesäpäivä. Ny me tajuttii, et miks se vanha mies oli pitäny meitä siel kellarissa, mut kukaa meistä ei kuitenkaa halunnu jäädä sinne ni lähettii porukalla ettii jotai muuta paikkaa.

Me löydettii joku hotelli, tosin ku ovesta astu sisää, ni jossei siel ois ollu respan työntekijä tiskin takana kertomassa, et se on hotelli, ni ois kyl luullu, et se on joku muu rakennus. Siel oli alakerta yks iso, yhtenäinen tila ja yläkerta oli vaan seiniä pitkin kiertävä parvi. Mitään erillisiä huoneita siel ei ollu ollenkaa, eikä myöskään sänkyjä näkyny missään. Nojatuoleja ja sohvapöytiä kyl oli alakerrassa. Se respan tyyppi kerto, et ulkona liikkuminen on tosi vaarallista. Me päätettii sit jäädä ainaki toistaseks sinne hotellii ku se oli huomattavasti viihtyisämpi ku se kellari. Mä valkkasin sielt parvelt respan yläpuolella olenvan nuokkauksen omaks paikakseni ja sisustin sen kahella sielt hotellistä löytämälläni pienällä pokemonpehmolelulla ja yhellä pienellä digimonpehmolelulla. Me oltii just pitämässä kokousta siitä, et miten jatketaan, ku joku ilmotti, et niitä otuksia on taas tulossa. Äkkiä kaikki ovet ja ikkunat kiinni ja lukkoo, verhot ikkunoitten etee ja valot pois. Just siinä mun nurkkauksessa oli yks ikkuna ja näin verhon raosta, et ihan siin lasin takana oli sellasen otuksen pää, mut en nähny sen koko päätä. Se oli vähän matelijamainen ja pikimusta. Sit ku ne oli lähteny ni jatkettii kokousta.

Oltii muutama yö siinä hotellissa ja sit jatkettii matkaa. Päädyttii jonnekki metän keskelle ku lähettii kulkee jotai lenkkipolkuu pitkin. Sielt metän keskelt löyty joku vanha ja iso puurakennus, johon me päätettiin jäädä taas vähäks aikaa. Oltii oltu siel rakennukses varmaa vuorokausi, ku sinne tuli joku mies, joka sano edustavansa jotai firmaa, joka arpoo voittajan, joka sit saa jonku turkistakin. Sillä oli se takki mukana, se oli tummanruskee ja siinä oli huppu, jonka päälle oli ommeltu turkiksesta tehdyt ketunkorvat. Se ei kuitenkaa ehtiny julistamaan voittajaa ku osa meistä päätti lähteä pienellä porukalla tutkimaan sitä metsää. Se mies käski mua huolehtimaa siitä takista siihe asti, kunnes sille o arvottu uus omistaja. Myös mä olin lähössä ulos ni päätin pukeutua siihen takkiin ni ainaki pysyy tallessa.

Heti alkumatkasta tuli vastaan kaks koiranulkoiluttajaa, niil oli 2 tai 3 mäyräkoiraa. Eli ilmeisesti siel metäs oli melko turvallista? Kuljettii siel jonku aikaa, ja sit mä löysin tietokoneen. Päätin selvittää, et mikä päivä nyt on ku kukaa meistä ei tienny, et milloin me oltii päädytty kellarii ja kuinka kauan me oltii oltu siellä. Siinä tietokoneessa ei kuitenkaa näkyny näytön alakulmassa päivämäärää eikä kelloa. Mä päätin mennä yhelle mun tuntemalle taidesivulle ja kattoo sielt et milloin se o viimeks päivitety. Uusin päivitys oli vuodelta 2009, vaik mä tiesin, et sitä on päivitetty monta kertaa sen jälkeen, ja et tän hetkinen vuosi ei voi olla aikasempi ku 2022. Seuraavaks menin kattoo TV-lehteä käsittelevän Wikipedia-sivun ku siel oli listattuna kaikki ilmestyneet TV-lehet. Sen mukaan uusin numero oli vuodelta 2002. Päätin sit ihan huvin vuoks lueskella sitä vanhaa lehteä. Neloselta ois tullu illalla joku Keke Rosbergin juontama ralliohjelma. Kiinnitin myös huomiota siihen, et jokasen ohjelman kohalla oli ShowView-koodi.

En muista kunnolla et mitä tapaht, mut olin jotenki päätyny johonki aukiolle, mis oli wanhoja ja harmaantuneita puutaloja. Sellasia 1800-luvun maalaistaloja. Menin yhteen niistä sisälle ja siel oli pelkkiä lapsia, ja sit huomasin, et siel ulkona o lisää lapsia. Ne kaikki vaa leikki ja hengaili siel niinku kaikki ois ihan normaalisti. Kysyin yhelt lapselt, et missä kaikki aikuset on ja se sano, et niitä ei ole ja et ne lapset elää siel ihan omissa oloissaan. Kukaa niistä ei myöskään välittäny ollenkaan siitä, et ulkona liikkuminen voi olla hengenvaarallista, jos sellane musta otus ilmesty paikalle. Ja et myös sisällä voi olla vaarallista, jos se otus näkee tai kuulee, et sisällä on jotain ja pääsee esim. lukitsemattomasta ovesta sisään. Mä koitin komentaa niit ulkona olevia lapsia sisälle, mut niitä ei kiinnostanu vaik koitin selittää, et yksikin ulkona leikkivä lapsi voi saattaa koko porukan hengenvaaraan. Sit sen porukan johtajalapsi tuli mun luo ja ojens mulle jääpalamuotteja, joissa oli jäädytettynä oranssia mehua ja hedelmänpaloja. Se käski mua jakamaan yhen palan jokaiselle. Aattelin, et jos pääsen hyviin väleihin sen johtajalapsen kanssa ja teen niinku se käskee ni ehkä ne muut sitten kuuntelee mua ja ei kaikki kuolla. Lähin sit jakamaa niit jääpaloja.

Sit yhtäkkii sinne pihalle tuli sellane musta otus ja käskin kaikkia olemaa ihan hiljaa ja paikoillaan. Vieläkää kaikki ei meinannu uskoa, mut se otus sit loppujen lopuks onneks jatko matkaansa. Mä mietin, et saanko mä mitenkään kuskattua niitä lapsia sen mun oman porukan luo vai pitäiskö mun vaan jättää ne olemaa keskenää siel, ku jos ne käyttäytymisellään houkuttaa niit otuksia ni sit se mun oma porukka on vaarassa.

[iibislintu]

”kukaan ei odota minua, miksi nousisin”

on ehkä samastuttavin kuvaus semmosesta seitinohuesta masennuksesta joka ei saa tekemään mitään vaarallista eikä ehkä tunnukaan kovin paljon mutta niin

siinä se vaan on ja makaa sun päällä kuin tyytyväinen kissa ja sitten sä et nouse sängystä koska miksi nousisit

ja sit aika on yhtä kuin äsken, nyt ja ”ennen uutta unta”, ehkä sun tulee nälkä jossain kohtaa tai ehkä ei, eikä sillä nyt oo niin väliäkään

—

mä en kerrankin oo masentunut niin olipa jännä katsella sitä vähän ulkopuolelta, kiitos teille SMG tästä tuokiosta

[alitajunta-trollaa]

Näin söpöä R76 unta.  Se oli ennen OW:n romahdusta ja siellä oli juhlat. Yksi agentti alkoi piirittämään Reaperia silleen “hey babe meille vai teille vink vönk” samalla kun Reaper kännäten katsoi yhdessä tanssivia solttua ja Vincentiä. Sellainen huvittava yksityiskohta, tän agentin nimi oli Alexander ja mun aivot eivät osanneet päättää oliko se Hamilton vai Stubb koska aina välillä se oli Hamiltonin näköinen mut joskus se oli Stubbin näköinen. Reaper siinä yksinäisyyttään päätti lähteä tän agentin mukaan, mut tää agentti oli hirveän haluton lähtemään omille kämpilleen niin nää kaksi lähtikin etsimään sieltä isosta juhlarilasta jotain kolkkaa Tää agentti puhui koko ajan omasta erinomaisuudestaan ja Reaper vaan murahteli siihen epäkiinnostuneena, hän mietti Solttua ja oli mustasukkainen sekä surullinen. Sieltä juhlista löytyy makkari, joka on sisustettu Minecraft tyyliin ja nää kaksi jää sinne. Reaper vaan haluaa edes hetken tuntea olevansa rakastettu eikä sitä kiinnosta kuka se on koska hän tietää ettei se voi olla solttu. Se agentti alkaa riisumaan omaa takkiaan ja känninen reaper omaansa. Kun se agentti tulee suutelemaan Reaperia niin Reaper huomaa että tällä tyypillä on nimettömässä sormus. Reaper kysyy että mitä helvettiä, onko tää agentti perheellinen. Agentti menee hetkeksi ihan sekaisin ja yrittää kierrellä mutta myöntää että hänellä on vaimo ja kaksi lasta mutta se ei ole este. Sitten se agentti on hyvin hämmentynyt kun kuulemma koko Overwatch tietää hänestä ja hänellä on pelimiehen maine eikä ketään ole koskaan ennen haitannut. Reaper tuntee olonsa likaiseksi ja käskee tätä miestä pukemaan äkkiä ja painumaan vittuun. Hän sanoo oikeastaan itselleen että “Olin valmis antamaan sen olla ettet ole Jack mutta petturuutta en”. Johon tää agentti sanoo että Soldier muuten lähti heidän peräänsä kun he lähtivät tanssisalista. Reaper panikoi. Hän tarttuu tätä agenttia kiinni rinnuksista ja paikaa seinää vasten sanoen “mitään ei tapahtunut, me emme koskaan tavanneet ja jos sanot mitään muuta tapan sinut tavalla jota et osaa edes kuvitella”. Agentti nyökkää ja lähtee. Reaper alkaa pukea takkiaan päälle ja miettii minne lähtee karkuun. Hän miettii että Soldier ei koskaan enää arvosta häntä samoin jos saa tietää tästä. Juuri kun Reaper on lähdössä huoneesta Soldier juoksee paikalle. Hetken miehet katsovat toisiaan. Soldier kysyy onko reaper kunnossa ja Reaper nyökkää. Reaper kysyy mitä soldier tekee täällä ja soldier sanoo nähneensä Reaperin lähteneen Alexanderin kanssa ja huolestui koska agentilla on tietty maine. Reaper kääntyy selin solttuun hieman nolona ja kauhistukeena vastaten että niin hänellä taitaa olla mutta hän ei voisi tehdä sitä perheelliselle miehelle. Soldier katsoo Reaperia hetken ja sitten lyö tätä kerran selkään. Reaper on että?? Ja kääntyy jolloin soldier ottaa hänestä kiinni ja halaa häntä. Soldier sanoo ettei kestänyt ajatusta Reaperista toisen kanssa. Soldier tarttuu omaan visiiriinsä ja Reaperin naamion ja suutelee Reaperia. Ja tähän mä herään

[21474]

Masennuslääkkeet ja turtuus

Aattelin tästä kirjoittaa pikaisen pätkän.

Joskus aiemmin muistan ku tästä oli enemmän puhetta tumbleris ja sillon oli sellane kevyt paskamyrsky käynnissä siitä aiheuttaako masennuslääkkeet turtuutta ja ns. tunteettomuutta vai ei.

Monet on sitä mieltä, että se on vaa pelottelua jne ja toiset sanoo että ei ole. Näistä taas osa jopa perustelee tällä, ettei halua masennuslääkkeitä ja osa käyttää tätä ns. pelokkeena (varmaa aika moni tietää vanhoillisia sukulaisia jotka manaa ettei saisi käyttää lääkkeitä koska se tekee tunteettomaksi zombiksi jne).

Voin henkilökohtaisesta kokemuksesta kertoa, että kyllä, jotkut lääkkeet aiheuttaa ns. tunteettomuutta. Oon melko varma, että tää on lähinnä ei-toivottu sivuoire. Kaikki masennuslääkkeet ei todellakaan aiheuta turtuutta tai tunteettomuutta, mutta jotkut kyllä. (Kerron alla omista lääkityksistäni.)

Mulla on päivittäiskäytössä maksimiannos Escitalopramia. Mun escitalopram actavikset luokitellaan SSRI-lääkkeiksi. Oon käyttäny näitä 2-3 vuotta putkeen.

Ekojen muutamien viikkojen jälkeen sivuoireet tasottu sellasiks, että ainoot sivuoireet on pahoinvointi ja pahimmillaan huimaus (+ toki kasvanu verenvuotoriski, mut ei oo aiheuttanu ongelmia mulle). Nää saa minimoitua ottamal lääkkeet ruuan jälkeen, jolloin pahoinvointia ei juurikaan ole. Muutoinkin pahoinvointi sijottuu vaa sellaseen alle kouralliseen tunteja lääkkeiden oton jälkeen.

Ekojen viikkojen jälkeen Escitalopram vähensi mulla ahdistusta ja hallitsemattomia tunteenpurkauksia hurjasti. Myön pahimmat masennustuntemukset helpotti. Vaikutus tuli pikkuhiljaa, mutta voin sanoa että ennen ja jälkeen vertauksessa oloni on helvetisti parempi jälkeenpäin kuin ennen.

Toisena lääkityksenä mulla on ollut/on edelleen Mirtazapin. Mirtazapin on NASSA-lääketyyppiä. Käytin Mirtazapiineja muutaman kuukauden putkeen, mutta sivuoireet teki siitä helvettiä. Käytän mirtaa edelleen tarpeen mukaan uniapuna, mutta vaan sillon kun stressisyistä en saa pysyttyä unessa. (Nukahtaminen ei ole ongelma, vaan se että herään aamuyöstä. Tähän pitkävaikutteinen melatoniinikaan ei enää auta.)

Eli mirta oli sellane mikä aiheutti mulle sellasen jatkuvan turtuuden eikä oikee ollu mitään tunteita. Kaveri joka kans kerto kokeilleensa mirtaa joskus kuvaili sitä sanomalla että olo oli ku tunnelis. Ite kuvailisin sitä sellasena usvasena fiiliksenä. En sit tiedä haetaanko tätä sillä pakettiin merkatulla harvinaiseks luokitellulla sekavuus-oireella. Olo ei kyl oikee ollu sekava, vaan turta ja neutraali.

Kaveri sano että sillo jos kaikki tunteet tuntuu liialta, niin mirta on aivan vitun hyvä siihen. Itekin myönnän, että oon tässä taannoin vetänyt parit mirtat, koska tunteet vetää turpaan. (Masennuksen oireistoon kuuluu se, että monet tunteet esiintyy just ääripäinä, joten kyseessä eivät ole normaalivahvuiset tunteet.)

Mirta myös yleisesti aiheuttaa sivuoireena ruokahalun lisääntymistä. Tää oli iteasias yks suuri syy sille, että hoitajakin päätti ettei mun kannata käyttää mirtaa päivittäin. Mulla se ruokahalun kasvaminen oli aika helvetillinen ja ku paino lähti nouseen, niin otin päivittäisdosetista mirtat pois.

Sit toisaalta tää kaveri joka myös käytti mirtaa oli alipainonen. Hänestä tää ruokahalun lisääntyminen oli parasta koko lääkkeessä :D 

Mä tosiaan edelleen käytän mirtaa ajottain nukkumiseen. Siihen se on mulla helvetin hyvä, kunhan osaa arpoa annostuksen hyvin. Alussa ku annokset oli viel haussa vetäsin kerran 25 tuntiset tirsat :D (Mitä pienempi annos, sen enemmän unta & mitä isompi annos, sitä vahvempi mielialavaikutus selitti mulle farmaseutti. Tbh pätee ainakin mulla.)

[hirmuripuli]

tarinoita lapsuudesta

tälleen aikusena tulee välillä mietittyä miten kummallisilla tavoilla lapsen logiikka toimii ja miten pelottavan tottelevaisia lapset osaa olla (joissain tilanteissa). tässä muutama tarina omasta lapsuudesta joita oon jälkeenpäin aikusena miettiny silleen “mitä vittua oon ajatellu?”

1. päiväkodissa mut kutsuttiin kerran aulaan/naulakoille koska mua oli tultu hakemaan. ihmettelin et miten mua keskellä päivää haetaan ja menin aulaan. siellä ootti joku vieras mies (tai luultavammin teinipoika) ja kaks opettajaa jotka oli silleen “katos kuka tuli hakemaan”. mun eka ajatus oli, että varmaan kaikkia joskus tulee hakemaan joku vieras tyyppi(??) ja et mun on varmaan pakko lähtee sen miehen mukaan. en kuitenkaan ruvennu heti pukemaan ulkovaatteita, koska mua pelotti lähteä vieraan matkaan. opettajat ihmetteli et miksen pue, tarviiko käydä vessassa tai jotain, ja lopulta se vieras tyyppi totes et “tulin hakemaan yhtä toista hirmua.” opettajat ohjas sen tyypin toiseen osaan rakennusta ja päivitteli sen lähdettyä et “ihmettelinki miten hirmulle on yhtäkkiä tullu isoveli” ja “mikset sanonu mitään?” nii, ei mulle vaan tullu mieleenkään todeta et “en tunne tota miestä” ja välillä on kummitellu mielessä et oisinko oikeesti lähteny sen mukaan jos ois käsketty.

2. päikk��rissä oli sääntö/tapa et tiettyyn aikaan iltapäivästä mennään pihalle ja siellä ulkoillaan sit siihen asti et vanhemmat tulee hakemaan. en tiiä montako kertaa kusin housuun tolla viimesellä ulkovälkällä, koska luulin et sisällä ei todellakaan saa mennä käymään ees vessassa. eikä mulle tietenkään tullu mieleen pyytää lupaa mennä vessaan. jossain vaiheessa mulle kai sit selitettiin et vessaan saa mennä sillon kun on hätä.

3. mun muistikuvat tästä(kin) on aika hämäriä, mutta luulisin ettei tää ollu unta. kerran päikkärissä olin tulossa ruokalasta takasin oman ryhmän tiloihin, ku käytävällä tuli vastaan yks ryhmäkaveri ja kerto et “X:llä on mukana oikee pyssy josta tulee tulta!” X oli siis sellanen vähän arvaamaton poika josta saatoin hyvinki uskoa et se tuo päikkäriin pyssyn ja ampuu sillä muita. aattelin ihan kauhuissani et nyt varmaan KUOLEN, mutta lähin silti takasin ryhmän tiloihin koska sinne nyt vaan pitää mennä heti ruokailun jälkeen. en yhtään aatellu et voisin esim. mennä takas ruokalaan ja pyytää joltain aikuiselta apua. no, yllätys yllätys, ase ei ollut oikea enkä kuollut sinä päivänä. (mulle ei selvinny tarkkaan millanen leluase oli ollu kyseessä mut sellasta ei ois ilmeisesti saanu tuoda päikkäriin.)

4. ala-asteella mulla oli yhtenä päivänä tosi huono olo jo ennen ekan tunnin alkua. luokassa istuessa tajusin jossain vaiheessa et mun on pakko mennä oksentamaan, ja viittasin pyytääkseni opettajalta luvan mennä vessaan. opettaja oli kuitenki muhun selin pitkän aikaa eikä huomannu mun viittaavan, enkä tietenkään voinu lähteä luokasta saamatta lupaa. en myöskään aatellu et voisin kiinnittää open huomion sanomalla vaikka “ope!” joten lopulta sit oksensin kirjalleni ja pulpetilleni, ja sen ope kyllä huomas...

jos muilla on vastaavanlaisia tarinoita lapsuudesta niin saa lisätä!

[hanhan156]

Tuntematon risteily pt. 17 (viimeinen osa!!!)

Yli 52 000 sanaa, 177 sivua, 17 chapteria, 7 kuukautta. Verta, hikeä ja kyyneleitä. Lukemattomia kirjoitus- ja asiavirheitä sekä vaihtelevan tasoisia murteita. Yliahvena V. Linna pyörimässä satavarmasti haudassaan. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin se, että mahdotonkin muuttui lopulta mahdolliseksi: ikuisuusprojekti on saatettu vihdoin loppuun.

Tämä on ollut aikamoinen matka itsellenikin. Tämän ficin avulla pääsin riivaavasta itsekritiikistäni ja julkaisupelostani eroon ja päätin vuosikausia ihmisten upeita ficcejä stalkanneena, että helkkari soikoon, alan kirjoittaa - enkä tällä kertaa pelkästään läppärini synkimmän syöverin kansioon. Iso harppaus on otettu eteenpäin ja tämän ficin rohkaisemana olen uskaltanut alkaa kirjoittaa myös englanniksi. Jatko-osia olen pyöritellyt pääkopassani jo tovin, mutta luulen, että Konekiväärikomppanian tarinat menevät tauolle - jatkoa seuraa, kun siltä tuntuu. Enpä laita ollenkaan pahakseni, jos lukaiset toki muitakin rustailujani. ;-)

Tuntematon fandomin kautta olen tavannut mitä mielenkiintoisimpia ja sydämellisiä ihmisiä. Enpä olisi ennen tällaistakaan uskonut löytäväni, mutta niin tässäkin sitten kävi. Lämmin kiitos niin kaikille tykkääjille, kommentoijille kuin hiljaisille stalkkaajillekin!

ps. Jos haluat päästä vielä risteilyfiiliksiin, niin tälle ficille on myös oma soundtrack, joka löytyy täältä.

Genre: Seikkailu, huumori, draama ja jotain siltä väliltä.

Disclaimer: Kaikki kunnia hahmoista Väinö Linnalle, joka varmaan kääntyisi haudassaan, kun tietäisi mitä hänen hahmoillaan tehdään netissä nykyään. En saa tästä rahaa, enkä mitään muutakaan kuin hyvää mieltä toivottavasti muillekin kuin itselleni.        

Hahmot/Paritukset: Kookoon miehiä ja pariskuntia alkaa olemaan…noh, lukekaa itse.

Varoitukset: Kiroilua, mautonta huumoria ja vähän ällöttävää siirappisuutta lopussa. Eipä kai muuta kummempaa.

Juoni: Entisen konekiväärikomppaniaksikin kutsutun luokan porukka kootaan kasaan ja lähdetään nauttimaan pidennetystä viikonlopusta Tukholman risteilylle. Seitsemännessätoista osassa kaikki hyvä loppuu aikanaan.

Tuntematon risteily osa 17: Tervemenoa sitten vaan

”Mää olen niin onnellinen, et mää olen saanu jakaa tän kaiken teijän kans…kyl tää vaan niin hieno reissu on ollu, kiitoksi vaa kaikil gauhia bali”, Hietanen sopersi bussin särisevään mikrofoniin. ”Ja kiitoksi erityisest kaikil meijä järjestäjil ja Lammiol täst bussist. Kaik men lopult hyvin vastoinkäymisist hualimat.”

Puhetta seurasivat vaimeat taputukset sekä nyyhkintää erityisesti Riitaojan suunnalta. Lopuksi kaikki vielä halasivat poistuvaa turkulaista ja Koskela seurasi tätä auttamaan tavaroiden kanssa.

Koskelaa ihmetytti, miksi ystävänsä vaikutti kovin vaisulta – näkikö hän jopa oikein, että toisen silmät kiiltelivät kyyneleistä? Toki hän ymmärsi, että kauan odotetun matkan loppuminen harmitti. ”Noh, äläs nyt sure, kyllä näitä reissuja vielä varmasti tulee”, vanhempi mies koitti lohduttaa saamatta vieläkään mitään vastausta. Sen sijaan Hietanen nappasi jääkiekkokassinsa olalleen tavaratilasta ja tuhahti: ”Hääonnee sit vaan teillekin.”

Koskela jäätyi paikalleen hämmentävän töykeän kommentin kuultuaan. ”…siis mitä ihmeen hääonnea? Olenko minä nyt missannut jotain?”

”Mää saatan ol tyhmä, mutten sokkia sentään.”

”Kuule, en ole ajatusten lukija, joten voisitko ystävällisesti selventää, mitä ihmettä sinä nyt höpiset?”

Hietanen tuli aivan Koskelan naaman eteen ja sihahti, melkein sylkien toisen päälle: ”Et kilometrin päähän kyl näkkee, et teil on jottain pelii sen sun ihanan Jormas kans.”

Koskela huokaisi. Ai tästäkö nyt sitten oli kysymys. ”Jos ei nyt kuitenkaan puhuttaisi siitä.”

Hietanen käänsi selkänsä ja lähti harppomaan autolle, jossa Marja-täti jo odottelikin häntä. Koskelaa jäi kuitenkin vaivaamaan yleensä niin hyväntuulisen ystävänsä tyly käytös. Hän ei ollut ihan tällaisia hyvästejä toivonut.

Vanhempi mies nappasi Hietasta käsivarresta ja sanoi itselleen ep��tyypillisen tuimalla äänensävyllä: ”Tiedätkös, nuo äskeiset sanasi olivat aika loukkaavia. Mistä nyt kiikastaa?”

Hietanen ei katsonut päinkään, vaan tuijotti jalkoihinsa kyyneleiden valuessa jo näkyvästi. ”Mää en vaan ymmär täst jutust enää mittään…tuntuu jotenki, et…sää olisit pettänyt mut.”

”Siis mistä jutusta ja…mitä ihmeen pettämistä?” Koskela yritti tivata. Häntä alkoi tosissaan ärsyttämään toisen lapsellinen käytös. Vaikka hänellä oli paha aavistus siitä, mistä tässä saattoi olla kyse, ei hän silti olisi halunnut vetää vielä Kariluotoa tähän mukaan. Mies oli kärsinyt jo aivan tarpeeksi.

Hietanen heitti laukkunsa dramaattisesti maahan ja levitti kätensä aivan kuin antautuakseen. ”Saatana soikoon sun kanssas! Kaikki nää vuadet, mitä ollaan tunnettu, etkä sää vieläkään oo tajunnu…”

”Tajunnut mitä?”

Pienen aikaa Hietanen keräili ajatuksiaan ja katsoi sitten suoraan Koskelaan. ”Että vaikka mää kuinka yritän sen kieltää, niin mää…rakastan sua. Oon aina rakastanut. Siitä helvetin hetkestä saakka, kun me siel koulun pihal sillon törmättiin kun mää ja Rahikainen koitettiin saada joku meil viinaa ostamaan.”

Koskela oli puulla päähän lyöty. ”Siis, anteeksi…mitä?”

Hietanen nyökkäsi alistuneesti. ”Mää en jumalauta voi sil mittään, et se tuntuu niin pirun pahalt nähä sut ja Kariluato…sillai. Ja mää näen kyl teijän molempien silmist, et varmasti bylsisittekin silloin Tukholmas kun mää jouduin kuuntelemaan Mäkilän kuarsaust.”

”Hei kuule…e-en…” Koskela yritti aloittaa, mutta sanat jäivät kurkkuun.

”Mut niinku mää sanosi, hääonnee vaan”, Hietanen sai sanottua tärisevällä äänellä ennen kuin kääntyi taas.

”URHO!” Koskela huusi ja juoksi tämän perään. Ei perkeleen perkele, miksi tuon pitikin nyt heittäytyä tuommoiseksi draamakuninkaaksi. Satama-alueella pörräävät ihmisetkin alkoivat kiinnostua kahden miehen keskustelusta, jonka volyymi oli uhkaavasti alkanut nousta.

Saadessaan ystävänsä kiinni Koskela alkoi paasata kiihtyneellä äänellä: ”Minä en jumalauta itsekään tiedä, mistä tässä on kyse. Luuletko sinä tosissasi, että ihan sinua ärsyttääksesi olen varatun miehen kanssa alkanut hempeillä? Älä unta näe. Jumalauta, kun tämä maailma ei pyöri pelkästään sinun ympärillä, että anteeksi vaan.”

”M-mut-mut… en mää ny ihan sitäkään tarkottanu…”

Mutta toinen mies ei kuunnellut, vaan jatkoi juttuaan: ”Tässä ei ole kyse mistään sinuun kohdistuvasta. Se nyt vaan tapahtui, enkä minä ole mitään tahallani tehnyt ketään ärsyttääkseni. Ja jos nyt välttämättä haluat tietää, niin minun ja Kariluodon välillä ei ole tapahtunut…mitään lopullista.” Sanottuaan tämän Koskela tunsi vatsanpohjassa ikävän nytkähdyksen muistellessaan kohtalokasta yötä yhdessä Tukholmassa.

”Ei saatana…” oli ainoa asia, jonka Hietanen sai sanottua hämmennykseltään.

Hetkeen mitään ei tapahtunut ja Koskela ei oikein tiennyt, miten hän tilanteen ratkaisisi. Hän kääntyi vielä viimeisen kerran ystäväänsä kohti kuin avun tarpeessa. ”En tiedä miten tämä juttu etenee…Pahimmassa tapauksessa menetän yhden parhaista ystävistäni ja rikon vielä pitkäaikaisen parisuhteenkin kaupan päälle törttöilylläni. Kariluodolla on ollut ihan tarpeeksi vaikeaa ilman meikäläistäkin ja nyt sitten vielä tämä sotku…arvaa vaan, syytänkö itseäni siitä joka ikinen sekunti, mutta silti, en voi tälle yhtään mitään. Jumalauta, kun voisinkin, niin antaisin ihan mitä vaan. Palaisin entiseen.”

Hietasta alkoi nyt nolottaa oma käytöksensä. Ei hän toki ollut ihan tällaistakaan toivonut. Totta puhuakseen, ei hän ollut edes varma, miksi oli sellaisia sammakoita päästellyt suustaan. Ehkä huonosti nukuttu yö yhdessä pitkän laivamatkan kanssa oli tehnyt tehtävänsä – itsehillintä oli alkanut pettää.

Koskela jatkoi juttuaan katsoen Hietaseen pelottavan intensiivisesti: ”Ja jos vielä luulet, että jotenkin nautin tästä tilanteesta, niin en tiedä, voinko kutsua sinua enää ystäväkseni sen jälkeen. Kaikki nämä vuodet, mitä ollaan oltu ystäviä, niin en vaihtaisi niitä mihinkään. Minäkin rakastan sinua, ehkä en niin kuin sinä haluaisit, mutta…kaikesta huolimatta, pyydän, rukoilen suorastaan, että et lähtisi minun rinnaltani.

Minä en tajua mistään enää yhtään mitään, en tiedä mitä ajatella. Ja jos nyt sinäkin päätät minut hylätä, niin mitä minulla sitten on enää jäljellä. Ei yhtikäs mitään.”

Hietanen tuijotti kauhuissaan ystäväänsä, jonka silmistä valuivat kyyneleet. Koskela oli yleensä heidän porukastaan se, joka viimeisenä näytti syvimpiä tunteitaan, joten vihdoin Hietanenkin oli ehkä tajunnut, että oli osunut liian herkkään paikkaan lapsellisella avautumisellaan. ”E…en mää tajunnu, että se ihan tommosta olis…antteks…En mää tietenkään haluu sua jättää…mut en mää kai omillekaan tunteille voi mittään.”

”Urho, olen pahoillani ihan kaikesta. Ei ole ollut mitenkään tarkoitus satuttaa sinua.”

Miehet katselivat toisiaan hämmentyneinä – tilanteeseen ei pystynyt mitenkään löytämään sopivia sanoja, eikä kumpikaan halunnut alkaa laukomaan tyhjänpäiväisiä latteuksia. Paska tilanne, mutta minkäs teet, Hietanen toisteli mielessään. Hänellä oli usein taipumus ylireagoida.

Kuin äänimerkkinä turhan draamailun lopettamiseksi parkkipaikalta kuului tööttäys. ”Sori ny kauhiast, mut mun on oikkest pakko men. Marja on vähän äkkipikanen ja jos se ny pistää kaasun pohjaan, niin en mää tiär, millai mää pääsen kottiin. Huamen pitäis olla yheksält taas työkkäris ruinaamas rahaa, niin täytyy men ajois nukkumaan, vaik mää kui mielellän täsä sun kans pauhaisin vaik kui myöhää ehtoosee.”

Koskela halasi ystäväänsä vielä pikaisesti. ”Kiitos kaikesta ja pyydän, älä ole vihainen.”

”En mää ol…ja antteks, kun mää olin taas tämmönen.”

”Eipä sille enää mitään voi, mutta menes nyt sitten. Nähdään taas. Koitetaan selvittää tätä paremmalla ajalla.”

”Joo…nähään.”

Niin poistui heidän reissunsa yksi avainhenkilöistä takaisin arkielämänsä pyörteisiin. Siinä tuijottaessaan ystävänsä loittonevaa selkää Koskela tajusi, että matka alkaisi olla lopullisesti ohi. Vaikka todellisuudessa se olikin kestänyt vain neljä päivää, tuntui kuin he olisivat olleet yhteisellä matkallaan jo yli puoli vuotta.

Murheellisen näköisenä hän kiipusti takaisin bussiin.

”Kaikki hyvin?” Kariluoto kysyi nähdessään vieruskaverinsa punoittavat silmät.

”Ei tässä mitään”, vanhempi mies vastasi välinpitämättömästi, niistäen nenäänsä poispäin ihmisten näkyviltä.

Kariluoto ei viitsinyt udella enempää, vaan käpertyi Koskelan viereen nojaten päätään tämän olkapäätä vasten. Se tuntui varsin mukavalta tässä mielentilassa, vaikka Koskelaa äskeinen keskustelu kovasti häiritsi. Eipä voi mitään, hän yritti järkeillä mielessään.

Heidän hempeilyhetkelleen ei kuitenkaan siunaantunut kovin suurta tovia, kun takaa jo kuului yskäisy ja tuttu korrekti ääni. ”Tervehdys, herrat Koskela ja Kariluoto.”

”No terve vaan, mutta ei yhä edelleenkään tarvitse meitä sentään herroitella”, Kariluoto sanoi huvittuneena Honkajoen yllättävästä ilmaantumisesta. Eihän tuolle voinut olla edes vihainen, vaikka mukava hetki olikin keskeytynyt.

”Muistin juuri, että kappalettani ei ole soitettu vielä bussissa. Vieläkö sen ehtisi kuuntelemaan? Olen miettinyt toivekappaletta jo hyvän tovin ja luulen, että olen vihdoin valinnut sen.”

”Pistä soimaan vaan.”

Honkajoki kumarsi kohteliaasti omintakeisella tyylillään ja meni räpläämään Vanhalan Ipadia. Ei mennyt aikaakaan, kun epämääräinen hiljainen tunnelmointi täytti bussin.

Bussin takaosasta kuului katkera tuhahdus: ”Voeko tämmöstä kutsua ees enää musiikiks? Ei tämmösiä tuutulauluja nyt kaevattais tähän syssyyn.”

Koskela huusi takaisin: ”Rahikainen tietää vallan hyvin, että täällä on kaikilla kyllä lupa kuunnella mitä tahtoo.”

Epämääräinen tunnelmointi jatku ja jatkui. Ikuisuuden jälkeen kitarariffi kajahti vihdoin ilmoille – se tuntui herättävän bussilastillisen uneliaita miehiä haaveiluistaan. Koskela ja Kariluoto vilkaisivat hölmistyneinä toisiinsa.

”Älä vaan sano, että…” Kariluoto aloitti.

”Kyllä se vaan Pink Floydin Shine On You Crazy Diamond taitaa olla”, Koskela vastasi ja he molemmat nauroivat yhteen ääneen.

”Sehän…kestää yli 25 minuuttia, jos Honkajoki sen koko kappaleen laittoi soimaan.”

”Niin kestää.”

”Eikös menomatkalla sovittu, että ei yli kolmen minuutin kappaleita?”

”Sovittiin.”

Kariluoto hekotteli itsekseen. ”Joo-o…”

”Antaa nyt miehen kuunnella Pink Floydinsa, ei siitä nyt mitään haittaakaan ole. Ja hyvähän kappale tämä on joka tapauksessa.”

Kariluoto huokaisi ja kömpi takaisin kiinni Koskelaansa. Kun lauluraita vihdoin alkoi, hän tapaili mukana niin hiljaa, että vain vieruskaverinsa saattoi kuulla sen:

"Remember when you were young, you shone like the sun, Shine on you crazy diamond. Now there's a look in your eyes, like black holes in the sky, Shine on you crazy diamond..."

Kuunnellessaan legendaarisen yhtyeen progressiivista kappaletta Kariluoto muisteli elämänsä tähtihetkiä. Silmät suljettuina hänen mielensä valkokankaalle piirtyi muistoja: hetkiä Sirkan kanssa, kun parisuhde vielä kukoisti. Ensimmäinen tapaaminen Koskelan kanssa teini-ikäisenä, kun hän oli piiloutunut Rahikaiselta ja Hietaselta saunaan kotibileissä. Mutta kaikkein selvimpänä piirtyi se heidän hetkensä sinä kohtalokkaana yönä Tukholmassa, josta tuntui olevan jo niin pitkä aika, vaikka todellisuudessa siitä ei ollut vielä vuorokauttakaan.

Koskelan sanat kaikuivat päässä kuin sinfoniaorkesteri. ”Hemmetti soikoon, sinä olet niin täydellinen. Rakastan sinua.”

Kariluoto avasi silmänsä ja tuijotti ikkunasta ulos katuvalojen vilistessä moottoritien reunassa. Hän huokaisi. Nyt hänen oli kuitenkin pakko hillitä itsensä ja antaa aikaa. Hän oli jumankauta valmis odottamaan vaikka hamaan tappiin saakka. Herkässä mielentilassa tuntui, että pehmeä-ääninen brittilaulaja lauloi juuri hänelle:

You reached for the secret too soon, you cried for the moon. Shine on you crazy diamond. Threatened by shadows at night, and exposed in the light. Shine on you crazy diamond...

Mukisematta – lukuun ottamatta Koskelan muutamia tiuskaisuja erityisesti Rahikaisen suuntaan – Pink Floydin 25 minuutin konsertto saatiin taputeltua loppuun saakka. Honkajoki myhäili tyytyväisenä saadessaan oman hetkensä vihdoin läpi, sillä hän oli koko laivamatkan miettinyt sopivaa kappaletta. Vieruskaverinsa Vanhala oli luovuttanut jo ensimmäisten sointujen kohdalla ja painanut kuulokkeet syvälle korviinsa. Hänen ystävänsä älykkyys meni joskus pikkuruisen ohitse. Honkajoki ei olisi Vanhalan poppimusiikista voinut välittää tuon taivaallista – progressiivinen ja jazz olivat ainoat tyylilajit, joka tyydyttivät hänen monimutkaista teknisen laitteen lailla raksuttavaa pääkoppaansa.

Väki alkoi käydä levottomaksi bussin tunkkaisessa ja väsähtäneessä ilmapiirissä. Muutamat olivat toivoneet pissataukoa ABC:llä ja lopulta siihen tarjoutui tilaisuus tuttujen keltaisten kylttien hohtaessa helmikuun pimeydessä moottoritien reunassa. Lammiollekin teki hyvää päästä bussikuskin penkiltä jaloittelemaan.

Vanhala hihitteli itsekseen porukan tupakoidessa ja rupatellessa niitä näitä ympäri Suomea syövän lailla leviävän liikenneasemaketjun pihassa.

”Noh, mikä nyt taas naurattaa?” Lehto kysyi nyreästi. Huonoa itsetuntoaan peittelevänä hän usein kuvitteli jonkun hihitellessä, että siinä oli aina kyse jostain henkilökohtaisesta.

”Kun mietin vaan, että khihihih…” Vanhalan oli vaikea puhua normaalisti, niin paljon häntä nyt huvitutti. Hetken keräiltyään itseään hän sai jatkettua: ”Että voisko se Lehtis ja Riitis esittää sen Barbie Girlin vielä, se oli niin upee siellä laivan karaokessakin…”

Lehto muuttui lakananvalkoiseksi. ”Ei vitussa.”

Riitaoja oli kuitenkin eri mieltä. ”No, mikä jottei. Eiköhän Lehtiskin siihen vielä suostu”, tämä sanoi katsoen samalla merkitsevästi poikaystäväänsä.

”Kaksi sanaa: En todellakaan.”

”No, mikset muka?”

”Ihan tarpeeksi nolattiin itsemme siellä laivalla. Ja kaikkihan löytyy videoituina, katsokaa ja naurakaa sieltä sitten.”

”Hei rakaaaas, ei sitä niin vakavasti tarvii ottaa…”

”En tule, en suostu. Mene yksin, jos menet.”

”No kuka muka on yhtä hyvä Ken kuin sie?” Riitaojan äänestä oli havaittavissa pettymystä. Hän ei käsittänyt, mikä tässä nyt oli ongelmana.

Lehto kohautti olkapäitään vastaukseksi. ”En tiiä, ota vaikka Kuovi siihen kaveriksi.”

”Kuule, se paikka on ihan yksinomaan sinulle varattu”, heidän bussikuskinsa totesi ivalliseen sävyyn.

Kaikki olivat salaa harmissaan, sillä kieltämättä Barbie Girl olisi tähän tilanteeseen sopinut kuin nakutettu. Sitä paitsi, bussissa ei ollut ketään muita heidän porukkansa lisäksi, joten ei Lehdolla ollut mitään syytä hävetä – itsensä totaalinen nolaaminen oli tapahtunut jo paljon aikaisemmin.

Tupakkansa sauhuteltuaan ja tyhjänpäiväiset keskustelut jauhettuaan porukka lampsi takaisin bussin hellään huomaan. Lammio oli juuri aikeissa käynnistää menopelinsä, muttei ehtinyt, sillä Riitaoja lampsi varmoin askelin bussin eteen napaten Ipadin pitkiin sormiinsa. ”Ei lähetä vielä, mie esiinnyn sitten itekseni, jos ei tuo yks suostu.”

Voi helvetin helvetti, mitä se tonttu nyt taas meinaa, Lehto mietti kauhuissaan.

Kaikki tuijottivat edessä hääräilevää pitkää miestä hipihiljaa. Tunnelma oli suorastaan kuin kirkossa – kukaan ei tiennyt, mitä tässä oli odotettavissa. ”Meinaak sie nyt ne molemmat roolit vettää ihan itekseen?” Rahikainen huuteli, mutta Riitaoja oli niin keskittynyt Ipadin räpläämiseen, ettei noteerannut toisen kysymystä.

Konekiväärikomppanian karaoketähti löysi ilmeisesti lopulta etsimänsä, sillä tämä virnisti ja tokaisi: ”Tämä on omistettu miun Toivolle.”

Ei mennyt aikaakaan kun Lammion serkun bussissa raikuivat 90-luvun poppibiisin sulosoinnut, jotka eivät tällä kertaa kuitenkaan olleet peräisin Aqualta.

"Under the lover's sky, gonna be with you And no one's gonna be around. If you think that you won't fall, well just wait until 'til the sun goes down..."

Riitaoja lauloi täyttä kurkkua imitoiden jo aikoja sitten unohdetun tähden, LeAnn Rhymesin, nenästä kumpuavaa lauluääntä. Poikien oli tosin pakko myöntää, että heidän laulajansa oli 1000 kertaa parempi kuin alkuperäisesittäjä.

”Voi jeesus sentään”, Lammio mutisi itsekseen nauraen. Tämän porukan toilailuista ei mikään enää jaksanut yllättää häntä.

Kertosäkeen alkaessa huippuesiintyjä roihahti täyteen liekkiinsä: tämä heilutti lantiotaan seksikkäästi stripparin elkein, laulaen silmät kiinni niin hyvin kuin osasi. Muun porukan rooliksi jäi henkensä haukkominen penkkeihinsä liimautuneina.

"You can try, to resist Try to hide from my kiss. But you know, but you know that you Can't fight the moonlight!"

Imelien sanoitusten edetessä karaokekuningas lähestyi uhkaavasti Lehtoa, joka katseli mielenosoituksellisesti ulos ikkunasta pimeyteen. Toki hänenkin oli pakko myöntää, että rakastettunsa oli varsin hyvä laulaja ja huikea esiintyjä. Hän kuitenkin mieluummin esitti hapanta ulkopuolisten silmissä, jottei vaikuttaisi liian tunteilevalta. Tehkööt tonttu mitä lystää, ei se mua liikuta.

Jörön roolin vetäminen alkoi osoittautua melkoisen tukalaksi ylläpitää uunituoreen puolisokandidaatin istahtaessa odottamattomasti jalat haarallaan syliin.

”Mitä vittua sä oikein nyt teet? Ei kai täällä nyt kaikkien edessä…” Lehto sihisi Riitaojan korvaan. Tämä ei kuitenkaan vastannut mitään, vaan jatkoi laulamista samalla hinkaten lantiotaan epämiellyttävän nautinnollisesti haaraväliä vasten. Olotila alkoi olla varsin tukala, mutta koska poikaystävänsä oli lukinnut Lehdon haarojensa väliin, ulospääsyä ei ollut.

”You can try, to resist, to hide from my kiss…” Riitaoja lauloi provosoivasti viimeistä säkeistöä. Lehto ei enää tiennyt, kykenikö hengittämään. Tilanne oli aivan liian intiimi – hänestä tuntui, että koko bussilastillisen silmät olivat fokusoituneet ainoastaan heihin.

Helvetin kuustoista, mitä se nyt näin julkisella paikalla…Ikävä kuumotus tuntui jalkojen välissä haarasauman kiristäessä uhkaavasti. Tämä piina kostettaisiin Riitaojalle myöhemmin mahdollisimman nöyryyttävällä tavalla.

Hoilotuksen loputtua Riitaoja veti vielä Lehtonsa syvään kielisuudelmaan. Taustalla kuuluivat hurraukset ja Lehdon onneksi hän oli liian kiireinen huomaamaan, että Vanhala oli kuvannut koko komeuden aikeissaan julkaista se mitä erinäisemmillä sosiaalisen median kanavilla. Hän oli juuri kuullut sivustosta nimeltään Tumblr, jossa homoeroottisen materiaalin janoiset bloggaajat ilmeisesti majailivat mielellään – se voisikin olla mitä täydellisempi alusta julkaisulle.

”Mie rakastan sinnuu niin paljon”, Riitaoja kuiskutteli näykkiessään sylikaverinsa kaulaa kiusoittelevasti.

”No niin kai mäkin sitten sua, senkin pösilö”, Lehto sai murahdettua vastaukseksi. ”Mutta älä sitten todellakaan luule, että pääset tästä näin helpolla…”

Riitaoja jatkoi kiusallista hempeilyään. Ei se toki Lehtoa olisi muuten haitannut, mutta näin kaiken kansan edessä se tuntui hieman epäsopivalta. ”Risto, jos nyt kuitenkin odotettaisiin kotiin saakka…” tämä yritti kuiskia toisen korvaan, vaikka mieli huusi jotain täysin vastakkaista.

”Mitä jos mie en halluu oottaa kotiin saakka…”

Lehto meni täysin sanattomaksi. Mitä tuo nyt oikein halusi? Eivät kai he nyt tässä kaikkien edessä uteliaiden katseiden alla voineet…

Onneksi Koskela pelasti tilanteen yskäisemällä hieman vaivaantuneena. ”Jaaha, kai sitä sitten pitäisi tästä alkaa lähtemään, niin pääsee väki joskus kotiinkin. Annetaan vielä raikuvat aplodit meidän tähdelle.”

Lammion käynnistäessä bussin Riitaoja hyppäsi takaisin omalle penkilleen ja virnisti ilkikurisesti. ”Tän kerran sitten. Et aavistakaan, mitä perillä oottaa…” Lehto käänsi katseensa pois yrittäen jäähdytellä poskiaan, joilla olisi voinut hyvinkin kuvitella paistavansa pari omelettia.

Loppu bussimatka Helsinkiin sujui varsin raukeissa tunnelmissa. Rokka yritti hiippailla laittamaan vielä Säkkijärven polkan soimaan reissun lopun kunniaksi, mutta onneksi Koskela ehti hätiin laittaen hätäisesti soimaan Rammsteinin ihmissyönnistä kertovan kappaleen. Saksan kielen taitajia ei onneksi bussista löytynyt, joten porukka tyytyi jammailemaan piiskaavan 4/4 rumpukompin tahdissa välittämättä häiriintyneistä lyriikoista. Lammio huomasi silmiensä painuvan salakavalasti kiinni, mutta sitkeästi hän raskaiden kitarariffien virkistämänä ajeli varsin yksitoikkoista tietä yrittäen motivoida itseään ajattelemalla koiriaan, joita olikin jo kova ikävä.

Loppuviimein Peräniemen liikenteen elämää nähnyt bussi pääsi kotitallilleen ja useiden tuntien istumisen väsyttämät miehet pääsivät vihdoin pois tunkkaisesta bussista venytellen epämukavista nukkumisasennoista jumiutuneita lihaksiaan.

”Leidiis and gentölmen, wii häv ärivaid tuu tö testination!” Rahikainen julisti parhaimmalla rallienglannillaan korkaten juhlallisesti taskulämpimän Lapin Kullan.

Koskela nappasi särisevän mikrofonin viimeistä kertaa käteensä. ”Noniin, perillä Helsingissä ollaan. Katsokaa jokainen roskat pois ja huolehtikaa omista ja kavereidenkin tavaroista.

Kiitetään vielä kerran Lammiota tästä bussista ja kaikesta muustakin.

Minun puolesta oikein turvallista kotimatkaa sitten vaan ja kiitos matkaseurasta kaikille.”

Bussi saatiin tyhjäksi ja kello tikitti uhkaavasti, joten sen suurempia hempeilyjä ei enää jaksettu vaihtaa. Suomalaisen miehekkääseen tyyliin halattiin vaivautuneesti vain toisella käsivarrella sopertaen epämääräisiä kiitoksia. Koskela yritti olla kiusaantumatta kehuista. ”Ei kai tuossa nyt mitään, en minä nyt yksin tätä järjestänyt”, hän mumisi vastaukseksi kohteliaisuuksiin.

Suurin osa porukasta oli varautunut jäämään Helsinkiin yöksi – Rokka ja Susi olivat jo aikoja sitten varanneet yhteisen hotellihuoneen, jottei heidän tarvitsisi enää lähteä susirajalle ajamaan. Määttä nohevana oli hoitanut hänelle ja Lahtiselle yöpaikan kaveriltaan – ilmaisen, totta kai, jottei tarvitsisi taas kuunnella ystävänsä valitusta siitä, kuinka Helsingin herrat vievät työttömän päivärahoja hävyttömästi omiin taskuihinsa.

Näytti kuitenkin siltä, että yksi heistä ei ollut omaan tuttuun tyyliinsä suunnitellut kotiinpaluutaan tuon taivaallista. Muiden lähtiessä omiin majoituksiinsa Rahikainen siemaili Lapin Kultaansa aivan kuin välittämättä yhtään mistään mitä ulkopuolella tapahtui.

”Noh, hyvä reissu oli ja nähdään sitten taas…jossain välissä”, Lammio yritti hyvästellä mahdollisimman korrektisti.

”Mitä sie nyt tuommosia hyvästejä, kun en mie oo mihinkään tästä lähössä.”

Lammio ei käsittänyt, mitä toinen tarkoitti. ”Niin, että kai sinullakin nyt joku yöpaikka on?”

”Ei”, Rahikainen vastasi aivan kuin siinä ei olisi ollut mitään ihmeellistä.

”Et sinä nyt herran isä voi tänne pakkaseenkaan jäädä! Kai sinä nyt Helsingistä tunnet jonkun, jonka luo voit mennä?” Lammio näki mielessään kauhuskenaarioita Rahikaisesta tienaamassa rahaa kadulla pakkasyössä mitä luovemmilla – ja kyseenalaisimmilla – tavoilla.

Rahikainen hivuttautui lähemmäs ja sanoi imelästi: ”No kyllä mie itse asiassa yhen tunnen.” Rento mies ei yleensä välittänyt suunnitella asioita – ne menivät omalla painollaan. Lisäksi hän oli varma, että saisi tässä tapauksessa haluamansa pienellä suostuttelulla ja kauniilla hymyllä.

Lammio ravisteli päätään. ”Ei ole todellista…” Mihin ihmeeseen minä tuon kanssa vielä joudun?

”Kyllä mie voen johonkin kauppakeskukseen mennä nuokkummaan tai Mäkkärissäkin voi pyöriä aamuyöhön. Kai sieltä joku miulle ilimaset pirtelöt tarjoo kun mie vaan hymyilen nätisti.”

”No tule sitten jumalauta minun luo yöksi”, Lammio täräytti viimeisen vastauksen alistuneena.

”Eihän siun nyt ois Henkka tarvinnu, mut ehkä tämän kerran sitten…”

”Lopeta turha paskanjauhaminen ennen kuin muutan mieleni. Sohvalla on aina tilaa.”

Rahikainen oli juuri kommentoimassa jotain siitä, että hän mielihyvin nukkuisi muualla kuin sohvalla, kun hänet keskeytti vieras miesääni heidän takanaan.

”No terve Henrik, mites se reissu nyt sitten sujui?”

Bussifirman omistaja, Lammion serkku, saapui koirien kanssa jutellen samalla tuttavallisesti. Koirien näkeminen sai heidän bussikuskistaan aivan uudenlaisen puolen esiin. Rahikainen olisi varmastikin nauranut katketakseen, ellei yleensä niin hapan mies olisi ollut vaan kertakaikkisen vastustamaton leperrellessään koirilleen.

”Voivoi, kukas se siinä on, onko ollut iskää ikävä?” Lammio sopersi kimeällä äänellä koirien haukkuessa innostuneina nuollen isäntänsä kasvoja. ”Tuitui…”

Serkun kanssa vaihdettiin muutama sana ja Lammion onneksi tämä ei kysellyt enempää yksityiskohtia. Bussi oli sentään ihan kelvollisessa kunnossa luovutettavaksi.

”Noniin, se on sitten tervemenoa vaan kaikille”, Koskela tokaisi ja vilkutti Rahikaisen ja Lammion lähdettyä omille teilleen. Matkanjohtaja yritti verhota tunteellisen olonsa kepeän kuuloisen ilmaisuun. Pitkään odotettu reissu oli nyt sitten totta tosiaan ohi.

Erityisesti Riitaojaa harmitti. ”Kai me vielä joku yhteinen reissu tehhään toistekin?”

Koskela katsoi lasittunein silmin taivaalle. ”Mahdollisesti, katsotaan nyt sitten. Voidaan siellä Whatsapp-ryhmässä jutella ja sopia tarkemmin.”

Riitaoja nyökkäsi kyyneleet silmissään. ”Miun tulee niin kauhia ikävä teitä kaikkia…”

”Pösilö, kyllä me nyt sitten taas nähdään kaikki. Koitetaas mennä sitten, niin päästään Tampereellekin joskus. Morjesta vaan kaikille”, Lehto huudahti vetäen poikaystäväänsä perässään autoon ennen kuin tilanne uhkasi eskaloitua liian tunteelliseksi.

Koskela katseli parkkipaikalla tönöttävää laatikkomaista Volvoaan. Oli jo niin myöhä, että hänen kannaltaan parasta olisi ollut sanoa vielä nopeat hyvästit Kariluodolle ja lähteä ajamaan Pentinkulmalle, mutta jostain kumman syystä hän ei sitä nyt tehnyt. Sen sijaan he seisoivat ainoina porukasta jäljellä olevina autiolla bussitallilla.

”Niin, ovat sitten jotain lumimyräkkää ennustaneet tälle illalle”, Koskela mumisi väkinäisesti ja harmitteli samalla, miksei häntä oltu siunattu kepeän jutustelun taidolla. Ilmassa tosiaan leijaili jo lumihiutaleita, jotka hetkenä minä hyvänsä olivat valmiina yltymään myräkäksi. Hän ei kuitenkaan nyt jaksanut edes välittää, vaikka todennäköisesti joutuisikin liukastelemaan pimeillä maalaisteillä kulahtaneilla talvirenkailla tänä yönä. Mielessä oli jotain aivan muuta.

Kariluoto vastasi epämääräisellä ynähdyksellä. Hänkään ei tehnyt elettäkään poistuakseen vaan tuijotti kädet puuskassa kelmeää katuvaloa.

Koskela jatkoi juttuaan yrittäen olla tiirailematta liian tarkasti ystävänsä silhuettia. ”Joo, no se oli semmoinen reissu sitten…kyllä se aika vaan vähän liian nopeasti taas meni. Olisihan sitä teidän kanssa vaikka viikon voinut olla, niin hauskaa oli.”

”No niin meni”, nuorempi mies vastasi vihdoin kryptisesti ja käänsi katseensa katuvalosta. ”Niin se totta tosiaan meni.”

Rohkaistuneena siitä, että oli saanut edes jonkinlaisen vastauksen, Koskela astui askeleen lähemmäs. ”Noh, mikäs fiilis nyt sitten?”

”Ihan ok. Entäs itsellä?”

”Kyllä kai tässä sitten pärjäillään.” Koskela raapi päätään kiusaantuneena vältellen nuoremman miehen katsetta. ”Joo-o, kai sitä tästä sitten pitäisi alkaa kotiin päin…lähteä tai jotain. Onhan tuo kellokin jo niin paljon.”

Kariluoto naurahti hermostuneesti. ”Niinhän se pitäisi nukkumaankin kai joskus mennä.”

Molemmat tuijottivat hetken jalkojansa, kunnes odottamattomasti Kariluoto otti Koskelan käden omaansa ja kuiskasi: ”Ville…kiitos.”

”Joo, kiitos vaan…itsellesi.” Yllättävä läheisyyden osoitus hämmensi niin pahasti, ettei Koskela keksinyt mitään järkevää sanottavaa.

”On tämäkin nyt taas ollut…vähän tämmöistä säätöä, mutta eipä voi mitään”, Kariluoto sanoi.

”Niin se näiden poikien kanssa tuppaa usein olemaan.”

”Nyt en ihan tarkoittanut sitä.”

Koskelan vatsan pohjasta kouraisi. Kyllä hän tiesi, mistä Kariluoto jutteli, mutta esitti silti hölmöä. ”Niin mitä sitten?”

”No, tätä mitä…tässä meidän välillä nyt on ollut.” Nuorempi mies ei ollut varma, millä termillä tätä tulisi oikeaoppisesti kutsua.

Lumihiutaleet putoilivat jatkuvasti tiuhempaan tahtiin. Näytti totta tosiaan siltä, että luvattu myräkkä oli tuloillaan. Koskela yritti kuumeisesti keksiä jotain nasevia loppusanoja, mutta mitään ei tullut mieleen. Sen sijaan hän keskittyi tuijottamaan Kariluodon mustan villakangastakin hihaa, johon lumihiutaleet sulivat samaan tahtiin kuin niitä ilmestyi.

”Koskas sitten seuraavan kerran nähtäisiin?” Koskela kysyi hiljaa. ”Meillekin voi aina tulla kyllä käymään, vaikkei paikat niin prameita olekaan ja äitee ja isäkin siellä pyörii. Vähän oli siitä pääsiäisestä puhetta, mutta toki sinä olet tervetullut ihan koska vaan.”

”Kiitos. Kuin myös.”

Kumpikaan ei ollut huomannut, että he puristivat toisiaan käsivarsista aivan kuin eivät tahtoisi päästää tästä hetkestä irti millään hinnalla.

Koskela huokaisi. ”Noniin, koita nyt sitten jaksella…tai koitetaan molemmat”

Kariluoto nosti katseensa vihdoin toisen miehen silmiin hymyillen samalla. ”Eiköhän se tästä lutviudu sitten taas.”

”Varmasti.” Koskelan mielestä oli liikuttavaa, että hänen keksimänsä ilmaisu ”lutviutumisesta” oli nyt tarttunut Kariluodonkin sanavarastoon.

Molemmat huomasivat hengityksen tihentyvän sitä mukaa, kun väistämättömät jäähyväiset lähestyivät. Päässä jyskytti, mutta mitään järkevää sieltä ei tuntunut nyt löytyvän. Koita nyt jumalauta sanoa edes jotain, Kariluoto komensi itseään sisäisesti. Pala kurkussa alkoi painaa ikävästi enemmän, eikä hän oikein ymmärtänyt, mitä itkemistä tässä nyt oli – kyllähän he voisivat olla yhteydessä vaikka joka päivä ja tavatakin toisiaan niin usein kuin vain muilta kiireiltään ehtivät.

Kariluoto avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta mitään ei tullut ulos. Voi perkele. Verbaliikan sijaan hän päätti turvautua johonkin muuhun – pelkkä morjenstaminen hyvästiksi tuntui aivan liian vähältä. Hän nojautuikin Koskelaa vasten ja suuteli tätä hellästi poskelle. Samalla toinen mies tunsi Kariluodon vapisevan ja käänsi huolestuneena hänen kasvonsa itseensä päin. ”Hei, ei mitään hätää, kyllä me joku ratkaisu tähän keksitään.”

”En vaan tiedä, olenko valmis tähän…tuntuu, ettei mikään ole ennallaan enää”, Kariluoto nyyhkytti. ”En tiedä, mitä tästä kotiinpaluustakin nyt tulee…on jo ikävä valmiiksi.”

Koskela ei sanonut mitään vaan veti ystävänsä – vai pystyikö hän enää Kariluotoa sillä termillä kutsumaan? – tiukkaan syleilyynsä ja silitti tämän selkää. ”Ei mitään hätää…” tämä mumisi.

Tiukasta halauksesta erkaannuttuaan he tuijottivat toisiaan aavemaisessa hiljaisuudessa. Lumi vaimensi ylimääräiset äänet ja tuntui kuin aika olisi pysähtynyt.

Ilman ennakkovaroitusta Koskela veti nuoremman miehen suudelmaan ja huomasi, että kyyneleiden ikävä polte oli nyt hänenkin silmillään. Hän ei voinut kuin nauraa ironisesti mielessään, miten Kariluoto oli tehnyt hänestä yhtäkkiä niin tunteellisen. Ehkä kyse oli enemmänkin siitä, että tunteet olivat aina olleet olemassa, mutta hänen perheessään niistä ei koskaan puhuttu: mentiin vain eteenpäin hammasta purren.

Vielä heidän pitäessään kiinni toisistaan Koskela sanoi: ”Nyt taitaa olla kyllä pakko lähteä ajelemaan, vaikkei yhtään jaksaisi. Ollaan…yhteyksissä. Sano Sirkalle terveisiä.” Hitaan vastahakoisesti tämä irrotti otteensa ja Kariluodon pää löi vieläkin tyhjää. Mä rakastan sua, hän olisi toivonut pystyvänsä sanomaan, muttei yksinkertaisesti kyennyt. Sen sijaan hän nyökkäsi ja sanoi niin hiljaa, että sitä tuskin kuuli: ”Ollaan joo yhteyksissä.”

”Niin tehdään.”

Kariluoto jäi töllistelemään ihmeissään parkkipaikalle Koskelan astellessa käynnistämään ikivanhaa Volvoaan. Salaa hän jopa olisi toivonut, ettei vanha rotisko olisikaan käynnistynyt – mielihyvin hän olisi voinut ottaa Koskelan kotiinsa yöksi. Toisaalta, siitä olisi voinut mahdollisesti seurata liian kiusallisia tilanteita Sirkan kanssa.

Ihmeen kaupalla ajokki käynnistyi ja hirveän kitinän säestämänä Koskela kurvasi pois parkkipaikalta samalla kiroillen tulevaa jarrupalaremonttia, jonka hän oli reissun aikana jo ehtinyt unohtaa.

Se oli sitten siinä, Kariluoto mietti haikeana jäätyään yksin lumisateen keskelle.

-

Kotipiha näytti niin vieraalta, ettei Kariluoto tiennyt, miten olisi suhtautunut paluuseen. Toisaalta oli mukava olla kotona omassa rauhassaan, eikä jatkuvasti kuunnella Rahikaisen ja Hietasen mukahauskoja letkautuksia, joita oli saanut kuulla jo aivan tarpeeksi pidennetyn viikonlopun aikana. Toisaalta taas hänen oli pakko myöntää, että hänellä oli ikävä ystäviään jo nyt, mutta oli hänellä Sirkkaakin ollut ikävä kaikesta huolimatta. Laivalta hän oli ostanut avopuolisolleen tuliaiseksi suklaalevyn ja nallen ja toivoi hartaasti, etteivät ne vaikuttaneet liian väkinäisiltä. Koskelalta saadun jättinallen hän piilotti auton takakoppaan. Se menkööt lakimiestoimistolle maskotiksi.

Whatsapp-ryhmä kävi kuumana, vaikkei heidän erostaan ollutkaan muutamaa tuntia pidempää aikaa. Vanhala oli ladannut kaikki parhaat palat katsottavaksi, mutta juuri nyt Kariluoto ei kehdannut niitä katsoa – ties vaikka mitä perverssiä materiaalia sieltä saattaisi löytyä.

Hän yritti hiipiä sisälle mahdollisimman hiljaa. Sirkka oli jo nukkumassa ja juuri nyt hän ei jaksanut kysymysten tulvaa, mitä oli odotettavissa tasavarmasti huomenna aamulla ensimmäisenä. Kariluoto oli päättänyt, että hän kertoisi koko totuuden jossain välissä, mutta juuri nyt, vielä hauraassa mielentilassa, se ei ollut mahdollista. Sen jälkeen tapahtukoon, mitä tapahtuu. Juuri nyt hän ei siitä jaksanut murehtia – oli mahdoton kontrolloida täysin elämäänsä, vaikka hän oli sitä niin sitkeästi vuosien mittaan yrittänytkin.

Kariluoto jätti laukkunsa ja muut tavaransa vastoin tyypillistä käytöstään lattialle levälleen ja hymähti itsekseen – normaalisti hän olisi neuroottisen tarkkana tässä vaiheessa jo siivonnut ja alkanut jo pyykkäämäänkin likaisia vaatteita. Sen sijaan hän rojahti sohvalle pyöritellen päässään kaikkea näkemäänsä ja kokemaansa. Poikien rento elämänasenne oli varmasti jo neljän päivän aikana tehnyt tehtävänsä: eipä se ollut aina niin justiinsa.

Iltatoimet suoritettuaan oli aika laittaa vielä viimeinen viesti ryhmään, jonka nimen Rahikainen oli vaivihkaa juuri vaihtanut ”Tuntemattoman risteilyn kuumimmiksi kolleiksi”. Ryhmän kuvana oli otos Lammiosta tanssimassa humalassa Kimalluksessa. Kariluoto kiitti luojaansa, että Rahikainen ei ollut sentään laittanut materiaalia hänestä profiiliin.

Kiitos paljon pojat teille kaikille. Oli oikein virkistävä ja mukava reissu, eipä ole tullut hetkeen näin paljon naurettua. Laittakaa vaan kuvia tulemaan, mutta Vanhala muistaa sitten kysyä luvan ennen kuin laittaa Instagramiin tai mihinkään muuallekaan mitään julkaisuun…Hyvää yötä kaikille!

Viimein hän sulki puhelimen ja laski sen pöydälle – kenenkään ei tarvinnut enää häntä tavoittaa. Kariluoto huokaisi ja sulki silmänsä. Päässä pyörivät koetut kommellukset ja hienot hetket. Reissun – ja oikeastaan heidän koko porukkansa – motoksi sopisi hyvinkin: ”Kyllä se siitä lutviutuu.” Ehkä hänen pitäisi kehystää se seinälle Koskelan kuvan kanssa.

Koskela. Rakas, rakas Ville Koskela. Hän oli täysin varma, että heidän tarinansa oli vasta aluillaan. Vaikka se varsin kivinen saattoi ollakin, niin hän oli avosylin valmis vastaanottamaan kaiken, mitä kohtalo oli hänen – heidän – varalleen keksinyt.

[esinahkabanjo]

vittu mie en saa unta kun ahistaa niin perkeleesti mm. elämä ja kaikki. tuntuu että eteenpäin ei pääse eikä mihinkään millään. ja sitte on vielä ihan yksin kaiken kanssa. no ehkä koitan lopulta vaan nukkumaan unilääkkeiden voimin. sori avautumisest.

Ihan ookoo, mul voi aina tulla puhumaa ❤ muista vaa et toi kaikki ahistus menee ohi ja se syy miks ahistaa menee ohi ja kaikki tulee järjestymää! Haleja 😙

[vilijonne]

Jatkokertomus 7

Meinasin että laitan huomenna, mutta mitä näitä pihtaamaan :D Edelliset osat löytyy omasta tägistään.

Vangin ampuminen säikähdytti Riitaojan. Hän oli jo rauhan aikana pelännyt ryhmänjohtajaansa, joskin se oli ollut pääasiassa liian nöyrän sotamiehen arkuutta esimiehen edessä. Sodassa tuo hänen pelkonsa oli muuttunut. Lehdon hellittämätön raivo oli kuin jokin uhkaava luonnonvoima. Jonkin verran sitä sentään lievitti se, että Riitaoja oli huomannut Lehdon säästävän hänelle aina keveimmät tehtävät. Jotakin lähes suojelevaa oli siinäkin, miten Lehto väkisin koetti saada hänet toimimaan tiukassa paikassa.

Riitaoja ei ymmärtänyt mitä hänen ympärillään tapahtui. Ensin kuljettiin pitkin metsää ja sitten äkkiä oltiinkin tiellä, jossa ohi kulkivat jääkärit polkupyörillään. Perässä lappoi niin miestä kuin tankkiakin. Aurinkoinen päivä kuivatti kosteuden vaatteista. He suorastaan höyrysivät. Iltaa kohden päästiin kenttäkeittiöllekin ja saatiin sellupuuroa, josta toiset kilvan alkoivat valittaa. Puhuttiin, että he saisivat jäädä reserviin. Monet olivat siitä niin innoissaan, että eivät saaneet mentyä nukkumaan, vaikka olivatkin lopen väsyneitä.

Riitaoja pani maate matalaan pensaikkoon. Vieressä läiskittiin korttia. Ei hän kuolemaa pelännyt, Riitaoja ajatteli ja katsoi pimenevälle taivaalle. Oli hän vainajia nähnyt kotipuolessakin. Riitaojaa kauhistutti se, millaisella metelillä ja tohinalla kuolema sodassa tuli. Hän pelkäsi kuoleman rätinää, ulinaa ja vihellystä, pelkäsi sen äkkinäisyyttä joka odotti minkä tahansa kulman takana. Hän pelkäsi sitä, millä tavalla toiset vitsailivat rujosti kuoleman läheisyydestä, pelkäsi sotilastoveriensa väkivaltaisuutta ja sitä, että ei koskaan tulisi hyväksytyksi joukkoon. Riitaoja pelkäsi epäonnistuvansa siinä, mitä häneltä odotettiin ja joka aamu herätessään tiesi, että pelko kävisi toteen.

Vaan silti aurinko paistoi sadepisaroiden läpi niin kauniisti. Sota loppuisi joskus eivätkä he jäisi kylmenneinä ruumiina metsiin sentään jokainen. Toivo teki olemisesta vain sietämättömämpää, eikä Riitaoja osannut karistaa sitä harteiltaan niin kuin toiset. Sodassa tapettiin ihmisiä. Ihmisistä siellä tehtiin tappajia ja sodan jälkeen heidän olisi elettävä sen kanssa kovettivat he itsensä miten tahansa.

– Valmistautukee! huusi Mielonen. – Laittakee rätit hyvin kenkiin! Tulee pitkä marssi.

Kerralla ei sentään tarvinnut kaikkea marssia. Aamuyöstä tuli lupa pysähtyä. Saataisi unta muutaman tunnin edestä.

Riitaoja ei kuitenkaan voinut nukkua. Hän nousi varovasti ettei herättäisi toisia ja könysi teltan liepeen ali ulos. Päivä alkoi jo nousta. Elettiin keskikesää eikä aurinko malttanut montaa tuntia pysytellä piilossa. Lehto seisoi muutaman metrin päässä vartiossa. Riitaoja harkitsi perääntyvänsä takaisin, mutta ei kerjennyt.

– Tule tänne.

Yö ei ollut mikään lämmin, mutta Riitaoja oli paitahihasillaan. Minne lie takkinsa jättänyt, Lehto mietti, eihän se osannut edes omistaan pitää huolta. Siinä se tärisi, jäniksenpoika.

Vahtivuoroon keskeytynyt uni ei ollut hillinnyt Lehdon ylivirittynyttä tilaa. Väkivallan kaipuu nosti päätään. Riitaoja ei puhuisi, ei yksinkertaisesti uskaltaisi. Siitä taas ei ollut väliksi, mitä Riitaoja ajatteli, sellainen vätys. Tähän surkeaan kuusikkoon näki vain Jumala ja eikä sitä ollut kuin pappien puheissa.

– Tule nyt.

Riitaoja pelkäsi häntä. Kaikkiahan se pelkäsi, mutta Lehtoa varmaan kuitenkin eniten. Se sopi hyvin, vaikka toki siinä oli myös jokin hauskuus kun ajatteli, mitä hän siltä aikoi pyytää.

– Her... ra alikersantti.

– Anna olla.

Yö ei koskaan ollut hiljainen. Aina kuului jostain konekiväärituli tai painajaisissaan pyörivän onnettoman äidin ikävä. Riitaoja nuoli rohtuneita huuliaan eikä tohtinut katsoa muualle. Ensin mies ei edes ymmärtänyt kehotusta. Piti toistaa.

– Lyö nyt.

– En minä...

Miten Riitaoja olisi saatanut sellaista tehdä? Sellainen oli kuitenkin hänen pelkonsa ryhmänjohtajaansa kohtaan, että hän koetti. Käsi osui poskeen, mutta tuloksena oli pikemminkin silitys kuin lyönti. Riitaoja nauroi hermostuneesti.

– Kunnolla, Lehto sihahti, mutta eihän siitä mitään tullut. Silloin Lehto tulistui ja iski Riitaojaa korvalliselle.

– Malliksi, Lehto mutisi, mutta siinä oli häpeilevä sävy.

Sydän hakkasi, mutta Riitoja ei tullut ajatelleeksikaan, että olisi lähtenyt. Tai lyönyt takaisin niin kuin toinen halusi. Hän vain tuijotti hiljaisen oivalluksen vähitellen nostaessa tajunnassa päätään.

– Saa... tanan. Lause jäi kesken ja Lehto kaiveli taskustaan tupakka-askia.

 – Olkoon, Lehto sanoi. – Ota siitä.

Riitaoja ei oikeastaan tupakoinut. Muonatupakatkin hän säästi käydäkseen niillä kauppaa yöllisistä vahtivuoroista. Hän otti kuitenkin tarjotun savukkeen ja antoi Lehdon sytyttää sen. Poskea, johon isku oli osunut, kirvelsi. Riitaoja yski.

[trevardes]

Joulukalenterific: Sinut vain, ja aikaa (luukku 24/24)

Tämän luukun sanamäärä: noin 3300

Disclaimer: En omista hahmoja enkä saa tästä rahaa.

AO3 linkki: https://archiveofourown.org/works/16800100/chapters/40341086

Luukun summary: Ajatuksia pyörii päässä aivan liikaa, jotta niiden sekaan mahtuisi unta, mutta Lehto sulkee kuitenkin silmänsä ja yrittää nukahtaa.

Hetken kuluttua puhelimen värinä keskeyttää hänet. Hän haparoi pimeässä, kunnes löytää puhelimen sohvapöydän kulmalta. Näytöllä vilkkuu Riitaojan nimi, ja Lehto vastaa refleksinomaisesti, ehtimättä edes miettimään, että ehkä se ei pienessä huppelissa ja myöhään illalla ole mikään paras idea.

“Hei”, Riitaoja sanoo, ja sen ääni kuulostaa apealta. “Anteeksi, että minä näin myöhään.”

Notes: Tääkin nyt vähän venyi, mutta viimeinen luukku on vihdoin tässä. Kiitos kärsivällisyydestä! Ja ihanaa joulunaikaa ja uutta vuotta! <3

***

Luukku 24 - Maanantai ja tiistai

Jouluaattona Lehto nukkuu pitkään. Hän nauttii tyhjän asunnon hiljaisuudesta ja nousee vasta yhden jälkeen sängystä. Hän käy laittamassa kahvin tippumaan ja ottaa nopean parin minuutin suihkun. Hänen oma shampoonsa on päässyt loppumaan, joten hän käyttää jotain Rahikaisen tököttiä, joka jättää hiuksiin makean tuoksun ja tekee niistä ihmeen pehmeät.

Suihkun jälkeen Lehto kulkee takaisin keittiöön ja juo kaksi kuppia kahvia. Niiden kanssa hän syö ison palan Lahtisen maustekakkua. Hän ei ole siitä ihan yhtä innoissaan kuin Rahikainen, se maistuu melkein turhankin makealta, mutta pakko hänen on myöntää, että kyllä Lahtinen osaa asiansa.

Kakkua syödessään hän avaa viimein puhelimensa. Joulutoivotuksia on tipahdellut Whatsappiin enemmänkin kuin tarpeeksi; iloinen viesti Kaarnalta ja toinen Lehdon pomolta, muutama jopa parilta salikaverilta ja vanhalta lukionaikaiselta tutulta. Lehto kirjoittaa yhdelle lyhyesti ‘Samoin’, ja lisää perään joulukuusiemojin. Sitten hän kopioi viestin kaikille muillekin. Mitäpä sitä turhia samaa juttua jokaiselle erikseen näpyttelemään.

Rahikaiselta ja Määtältä on kummaltakin tullut useampi viesti heidän yhteiseen ryhmäänsä. Määttä on lähettänyt selfien, jossa se hymyilee tyynesti Lahtisen ja tämän äidin välissä. Niillä on kaikilla tonttulakit päässä. Rahikainen on vastannut viestillä jossa käskee Määttää välittämään suukkoja kummallekin, ja siihen vastaukseksi on tullut tärähtänyt kuva, jossa Määttä on vetänyt yllättyneennäköisen Lahtisen suudelmaan, ja Lahtisen äidistä näkyy enää puolet kasvoista. Sen puolikkaan ilme on huvittavan kyllästynyt.

Rahikainen on vastannut rivillä sydämiä, ja lähettänyt heti perään kuvan valtavasta joulukuusesta, jossa on ainakin neljät eriväriset valot, eikä juuri muita koristeita. Lehto on ihan iloinen, että tässä kämpässä kukaan ei ole niin tyhmä, että jättäisi Rahikaisen yksinään kuusta koristelemaan.

Lehto lähettää ryhmään lyhytsanaisen hyvänjouluntoivotuksen, ja empii sitten hetken ennen kuin avaa Riitaojan viestit.

Eilen he unohtuivat suutelemaan niin pitkäksi aikaa, että Riitaoja olisi myöhästynyt bussistaan, ellei sillä olisi ollut puhelimessa herätystä. Heille tuli siitä huolimatta kiire, ja Lehto päätyi heittämään Riitaojan linja-autoasemalle autollaan, koska seuraavalla bussilla ei välttämättä olisi enää ehtinyt.

Asemalla seurasi hiukan kiusallinen ja typerän kivulias hetki, kun Lehto nousi autosta nostamaan Riitaojan tavaroita takakontista, ja he jäivät hetkeksi vain seisomaan lähekkäin, epävarmasti toisiaan vilkuillen. Riitaojan oli tarkoitus olla kotona ainakin viikko ellei pidempään, ja yhtäkkiä se tuntui aivan liian pitkältä ajalta.

Riitaojan asunnossa peiton alla kaikki oli tuntunut turvalliselta ja hyvältä ja vakaalta. Riitaojan kädet Lehdon vartalolla ja sen hellät suudelmat olivat tuntuneet luonnollisilta ja täydellisiltä. Se tunne tuntui kuitenkin jääneen Riitaojan kotiin, ja asemalla, kylmässä ulkoilmassa ihmisten keskellä, kaikki tuntui erilaiselta.

Riitaoja näytti pakkasesta punaisine poskineen aivan yhtä kauniilta ja sen hermostunut hymy herätti Lehdossa aivan samat tunteet kuin aiemminkin, mutta nyt hän koki sen kaiken suhteutettuna todellisuuteen, eikä enää vaaleanpunaisten lasien läpi. Totuus oli, että Riitaoja oli lähdössä pitkäksi aikaa pois, ja ero tuntui nyt jo uhkaavalta. Lehto ei oikein osannut pukea pelkoaan sanoiksi, mutta jotenkin hänestä tuntui, että Riitaoja tulisi järkiinsä heti kun pääsisi hiukan kauemmas Lehdon luota. Että Riitaoja tajuaisi maailmassa olevan miljoonia muita ihmisiä, joiden kanssa hänen olisi helpompi ja parempi olla.

Riitaoja laski laukkunsa maahan ja astui askeleen verran lähemmäs Lehtoa, ei aivan kiinni mutta niin lähelle, että Lehto saattoi kuvitella tuntevansa sen lämmön.

“Ootathan sinä minuu”, Riitaoja pyysi hiljaa, aivan kuin itse pelkäisi samoja asioita kuin Lehtokin. Sitä oli vaikeaa uskoa, mutta kaipa Riitaoja puhui totta sanoessaan, että halusi Lehdon, pitkäksi aikaa ja kaikkine vikoineen ja ongelmineenkin.

“Kyllä mä ootan”, Lehto lupasi, ja sai palkakseen ujon mutta onnellisen hymyn, ja huulilleen nopeasti suikatun pehmeän suukon.

“Minä laitan viestiä”, Riitaoja lupasi. Sitten se kääntyi pois. Lehto seisoi paikoillaan autoonsa nojaten ja katseli, kuinka Riitaoja näytti lippunsa linja-auton kuljettajalle ja kävi viemässä laukkunsa matkatavaratilaan. Autoon noustessaan Riitaoja etsi hänet vielä katseellaan ja vilkutti, ja Lehto heilautti sille kättään vastaukseksi.

Lehto epäili, ehtisikö Riitaoja oikeasti mitään viestejä laittamaan, se olisi kuitenkin kiireinen perheensä ja kaikkien jouluperinteiden kanssa. Ei hän olettanut mahtuvansa kaiken sen sekaan.

Siinä Riitaoja on jo ehtinyt todistaa Lehdon olevan väärässä. Jo bussista se laittoi muutaman viestin, kuvan lumisesta maisemasta ja kommentteja siitä, kuinka ainakaan kaksikerroksisia busseja ei selvästi ole suunniteltu sen pituisille ihmisille. Kuulemma pää osuu kattoon, eivätkä jalat mahdu mihinkään mukavasti, vaan polvet likistyvät epämukavasti edessä olevaan selkänojaan.

Myöhemmin illalla Riitaoja laittoi selfien, jossa hymyili siskonsa kanssa kameralle. Niillä oli samanlaiset hölmöt hymyt ja nätit silmät, vaikka sisko näytti muuten hyvin erilaiselta tummiksi meikattuine kulmakarvoineen ja punertaviksi värjättyine hiuksineen. Ne näyttivät iloisilta, ja kuvan taustalla näkyi iso joulukuusi, jonka ne olivat ilmeisesti juuri koristelleet.

Siihen Lehto vastasi itsekin selfiellä, jossa hän makoili sohvalla viltin alla katselemassa telkkaria. Hetken kuluttua tuli viesti, jonka mukaan Aliisan mielestä Riitaojalla on hyvä maku, ja Lehto hautasi hetkeksi kiusaantuneena kasvonsa sohvatyynyyn.

Lehto selaa keskustelua eiliseen iltaan, viimeiseen kuvaan, jonka Riitaoja lähetti ennen nukkumaanmenoa. Siinä se makaa sängyssä, sininen peitto vedettynä puoleen rintaan asti. Sen kasvot valaisee vain lukulampun lämpimänkellertävä valo, joka saa sen silmät hohtamaan. Se katsoo kameraan hymyillen niin lämpimästi, että Lehtoa hämmentää katsoa kuvaa. Kuka sille on antanut luvan laittaa tuollaisia. Tai ylipäätään näyttää tuolla tavalla noin söpöltä. Lehtoa nolostuttaa melkein enemmän, kuin jos olisi saanut vaikka alastonkuvan, koska tämä saa hänet tuntemaan liikaa hellyyttä ja tiedostamaan, millainen järkyttävä pehmo hänestä on tullut.

Kuvatekstinä on iloinen ‘Hyvää yötä!’ sekä nukkuva emoji sekä punainen sydän. Sekin hämmensi Lehtoa illalla ja sai sormet tärisemään typerästi, mutta hän sai sentään toivotettua hyvää yötä. Se uusi ja odottamaton pehmeys otti hetkeksi vallan, ja Lehto tuli lähettäneeksi viestin perään vielä vaaleanpunaisen sydämen. Kai ilahdutti Riitaojaa, sillä se vastasi rivillä punaisia ja pinkkejä sydämiä.

Lehto ei ikinä myöntäisi sitä kenellekään, mutta hän jäi katselemaan niitä ihan liian pitkäksi aikaa. Oli jo tarpeeksi noloa, ettei hän ollut koskaan ennen edes saanut mitään sydmiä keneltäkään muilta kuin kämppiksiltään. Nyt kun niitä tuli tuolla tavalla paljon, se pisti hänet aivan hämmennyksiin, vaikka ne olivan helvetti soikoon vain emojeita.

Lehto selaa alemmas Riitaojalta tänään tulleisiin viesteihin. Se on toivottanut hyvää huomenta ja hyvää joulua yhdeksän jälkeen, ja sitten pahoitellut jos viestiääni vaikka herättäisi Lehdon. Myöhemmin se on laittanut ison peilin kautta otetun kuvan itsestään tummissa puvunhousuissa ja siistissä valkoisessa kauluspaidassa, jonka hihat on kääritty kyynärpäihin, ja selittänyt, että on lähdössä isovanhempiensa luokse joululounaalle.

Lehto ei ikinä kehtaisi myöntää sitäkään, mutta hän jää hetkeksi katselemaan tätäkin kuvaa. Riitaoja näyttää uskomattoman hyvältä juhlavissa vaatteissa, pitkältä ja hoikalta ja kauniilta. Se on tehnyt hiuksilleenkin jotain, ja sen pienestä vinosta hymystä näkee, että se on itsekin tyytyväinen lopputulokseen. Lehto antaisi aika paljon, jos saisi sen nyt tähän tuon näköisenä. Hänen sormensa syyhyävät kiskoa vaatteet pois sen päältä ja kaataa sen sänkyyn ja sotkea sen hiukset.

Sitä Lehto ei halua ajatella, mitä sen jälkeen tapahtuisi. Hän toivoo, ettei Riitaoja olettaisi hänen haluavan olla kontrollissa, tai… päällä, tai mitään sellaista, sillä Lehto tietää jo nyt, että hän olisi siinä surkea. Hänellä ei ole mistään mitään kokemusta, ja vaikka pornoa on tietenkin tullut katseltua ja kaikenlaista omaa kivaa pidettyä paljonkin, ei se oikein anna eväitä oikeaan seksiin. Ennen Riitaojaa Lehto ei oikeastaan edes uskonut, että koskaan haluaisi ketään niin lähelle itseään, tai että edes pystyisi sellaiseen. Ties kuinka monta vuotta ainut tapa, jolla Lehto on ketään toista koskettanut, on ollut tappelu, oli se sitten treeniä salilla tai käsirysy nakkikioskin jonossa ihan tositarkoituksella. Väkivalta on Lehdossa niin syvällä, että hän pelkää ettei osaisi koskettaa Riitaojaa kunnolla, satuttamatta.

Riitaoja on kuitenkin niin erilainen kuin kukaan muu, sellainen jota Lehto haluaa osata koskettaa. Riitaoja on hellä ja herkkä ja turvallinen, ja hänen kosketuksensa on alusta asti tuntunut helpommalta hyväksyä kuin muiden. Jos Riitaoja joskus vain haluaa, Lehdosta tuntuu, että hän saattaisi olla valmis tekemään ihan mitä tahansa.

Lehto karistaa tällaiset ahatukset päästään ja on juuri lähettämässä Riitaojalle huomenia, kun siltä tuleekin uusi viesti: kuva pitkästä pöydästä, joka on täpötäynnä jouluruokia, kaikkea kinkusta ja karjalanpaistista joulutorttuihin ja rosolliin. Lehto lähettää vastaukseksi kuvan puolityhjästä kahvikupistaan. Riitaoja vastaa nopeasti.

Huomenta Lehto <3<3 Syöthän myös jotain :(

Lehto voitelee itselleen leivän ja lähettää siitäkin kuvan, ja saa vastaukseksi tyytyväisesti hymyilevän hymiön ja lisää sydämiä. Tuollaisen huolehtimisen pitäisi ärsyttää, mutta häntä vain hymyilyttää. He juttelevat hetken turhia, kunnes Riitaojan täytyy lopettaa, jotta ehtii syömään.

*

Lehto ajaa myöhemmin iltapäivällä Kaarnojen talolle. Matka ei ole pitkä, mutta hän ehtii hermoilla sen aikana enemmän kuin tarpeeksi. Hyvin heillä yleensä menee, mutta hänellä ei juuri ole ennen ollut mitään ihmissuhdeasioita salattavana. Kaarnan ukko etenkin on niin tarkkanäköinen, että huomaa varmasti jonkin olevan hänessä erilaista kuin ennen.

Lehto lampsii ovelle ja soittaa ovikelloa. Hänellä on edelleen oma avainkin, mutta ei hän viitsi rynniä suoraan sisään niin kuin edelleen asuisi talossa. Ovi aukeaa niin nopeasti, että voisi kuvitella Airan odottaneen Lehtoa eteisessä. Sisältä tulvahtaa lämmintä ilmaa ja ruuan tuoksua, ja Aira hymyilee leveästi toivottaessaan Lehdon tervetulleeksi.

Se koskettaa lyhyesti hänen käsivarttaan, muttei yritä halata, koska on tottunut siihen, että hän menee sellaisesta lukkoon. Lehtoa oikeastaan vähän harmittaa, sillä hänestä tuntuu, että nykyään hän saattaisi kestääkin nopean halauksen. Hän ei kuitenkaan kehtaa sanoa sellaista, sillä hän ei halua ylimääräistä huomiota tälle uudelle piirteelle itsessään.

Ukko on jossain peremmällä talossa, mutta sekin huikkaa tervehdyksen kuullessaan heidän tulevan sisään. Lehto ripustaa ulkovaatteensa eteiseen, ja seuraa Airaa avaraan keittiöön, jossa Kaarna onkin viimeistelessä kattausta.

“Terve!” Kaarna ilahtuu nähdessään Lehdon. Se taputtaa hänen hartiaansa ronskisti, ja käskee pöytään.

He istuvat kaikki alas, ja kasaavat lautasilleen ruokaa. He syövät pitkän kaavan mukaan ja kaikien kuulumiset käydään läpi.

Kaarna kertoo draamasta koulussa, jossa on rehtorina; opettajien työpaikkaromansseista ja hermoromahduksista. Se puhuu kuntapolitiikasta ja veljensä edesottamuksista Ruotsissa ja kaikenöaisesta muusta, mikä ei oikeastaan kiinnosta Lehtoa. Sitä on kuitenkin ihan hauskaa kuunnella, kuten myös Airan juttuja harrastuksistaan ja tulevasta etelänmatkasta.

Aira kyselee Määtän ja Rahikaisen kuulumisia, ja Lehto kertoo. Hän tulee sanoneeksi jotain töistäkin, sekä viime kerrasta kun joutui korjaamaan autoaan ja vaihtamaan jarrupalat. Hän tiedostaa puhuvansa enemmän kuin normaalisti, mutta jotenkin tuntuu tarpeelliselta suoltaa turhuuksia, jottei vahingossa tule maininneeksi Riitaojaa.

Se vain pyörii hänen mielessään, niin kuin aina nykyään. Ei siitä kuitenkaan ainakaan vielä tarvitse puhua. Hyvässä lykyssä koko suhde kariutuu mahdottomuuteensa ennen kuin Kaarnat edes saavat siitä tietää. Tai jos niin ihmeellisesti käy, että ei, se on sitten sen ajan murhe.

Joulupöydässä Lehto ei ala asioitaan levittelemään, etenkään kun hän on itsekin niiden kanssa niin pihalla. Jos hän vilkuilee jatkuvasti puhelintaan ja näpyttelee muutaman vastauksen Riitaojalle pöydän alla, niin sille nyt ei vain voi mitään, eikä kenenkään pitäisi siitä epäillä mitään.

*

Ruuan jälkeen Lehto ja Kaarna istuvat sohvalle katselemaan televisiota. Ei sieltä mitään järkevää tule, mutta he katselevat silti. Aira on mennyt käymään suvun haudoilla, mutta he eivät lähteneet mukaan, koska siitä on vuosien saatossa muodostunut Airan oma perinne, tilaisuus rauhoittua joulukiireiden keskellä ja muistaa kuolleita sukulaisia ja ystäviä.

Lehto arvaa, että jos Kaarna haluaa puhua hänen kanssaan jostain vakavasta, jostain henkilökohtaisesta, se tekee sen nyt kun he ovat kaksin. Kaarna on tarjonnut hänelle lasin viskiä, sillä verukkeella, että täytyyhän sitä nyt maistaa, kun on joku uusi merkki, jota Kaarna ei ole ennen testannut. Lehto ei ollut aikonut juoda mitään, mutta kyllä hän nyt yhden voi ottaa, tai jos menee enemmän niin hän voi sitten jäädä tänne yöksi.

Se on hyvää viskiä, eikä Lehto edes halua tietää, paljonko ukko on siitä maksanut. Hänestä tuntuu vähän siltä, että Kaarna yrittää hyvitellä jotakin tai lepytellä häntä jo etukäteen.

“Sanohan, Toivo”, Kaarna aloittaa teeskennellyn kepeästi, “tiedäthän sinä, että voit kertoa minulle mitä vain?”

Lehto murahtaa suurinpiirtein myöntävästi ja kohottaa kulmiaan. Ei hän mitenkään innokkaasti ole syöksymässä kertomaan. Jos Kaarna välttämättä haluaa tietää, se saa yrittää vähän kovemmin ja opetella edes muodostamaan kunnollisia kysymyksiä.

“Niin että”, Kaarna rykäisee, “Onko sinulla jotakin… ihmistä? Eihän se oikeastaan minulle kuulu, mutta hirveästi kyllä kiinnostaa. Vanha mies kun olen. Houkuttaa vähän elää nuoremman polven kautta.”

Lehto tuhahtaa, mutta tavallaan hän arvostaa että ukko vääntää tästä vitsiä eikä ota asiaa niin tosissaan. Sen ilme on hyväntahtoisen leikkisä. Kaipa sille voisi sittenkin kertoa. Järkyttää sitä kerrankin vähän.

“Minä nyt vähän niin kuin kai. Tapailen yhtä tyyppiä”, Lehto mutisee ja kaataa itselleen tilkan lisää viskiä.

Kaarna puhkeaa niin leveään hymyyn, että sen voisi kuvitella saaneen juuri tietää voittaneensa lotossa.

“Millainen n- millainen ihminen se sitten on?”

Lehto ei ole koskaan suostunut sanomaan suoraan, mistä sukupuolista pitää vai pitääkö mistään, mutta hän arvostaa Kaarnan yritystä ilmaista suvaitsevaisuutta, ilmaista että mikä vain olisi ihan okei, muukin kuin nainen.

“Sen nimi on Risto”, Lehto sanoo hiljaa, ja kulauttaa lasinsa tyhjäksi. Pitää katseensa eteenpäin suunnattuna, koska sitä on jo valmiiksi vaikea sanoa ääneen.

Kaarna hymähtää ja t��ytäisee Lehdon olkapäätä nyrkillään hellän miehekkäästi.

“Kiitos, että kerroit”, se sanoo vakavasti. “mutta et vaikuta aivan iloiselta.”

Lehto taistelee, ettei liikuttuisi siitä, miten se huolehtii.

“Olen mä. Iloinen. Se on paras ihminen jonka mä tiedän.” Pieni hymy hiipii väkisin hänen kasvoilleen, kun hän ajattelee Riitaojaa.

“Mut se siinä just onkin. Se on hyvä, ja mä oon mä.”

Kaarna huokaisee ja laskee kätensä isällisesti Lehdon olkapäälle.

“Minä mietin monta vuotta, että oliko se sinussa luonnostaan, ettet kaivannut ketään etkä rakastunut ihmisiin”, se muistelee, “vai johtuiko se kaikesta, mitä sinulle on tapahtunut. Mietin, olisinko voinut tehdä jotain paremmin, olisinko voinut opettaa sinulle enemmän näistä asioista.”

Lehto äännähtää mitäänsanomattomasti. “Tuskin siitä olis ollut mitään hyötyä. En mä… halunnut ketään, millään lailla. Mun ei vieläkään pitäisi.”

“Voi Toivo”, Kaarna huokaa. “Tuossa on se, mistä minun olisi pitänyt puhua enemmän. Ymmärrän, ettei se tunnu siltä, ei ehkä koskaan, mutta sinä ansaitset jonkun, joka on sinulle hyvä ja osaa auttaa sinua olemaan onnellinen.”

Lehto hymyilee ilottomasti. “Silti. Sille olis parempiakin. Oon sanonutkin sille.”

“Mitä hän sanoi siihen?”

“Ettei halua muita.” Tuntuu oudolta sanoa se ääneen, myöntää että joku on niin vinksahtanut, että ajattelee hänestä noin.

“Mitä jos yrittäisit uskoa häntä?” Kaarna kysyy. “Minä tunnen sinut aika hyvin, ja jos minä sinusta jotain tiedän niin sen, että valehtelijoista sinä et pidä.”

Lehto hymähtää. Niinhän se on; Riitaoja on rehellinen ja avoin, se on yksi niistä puolista, joista Lehto siinä pitää. Kyllä Lehto Riitaojaa uskoo, uskoo että tämä haluaa hänet. On sitten taas kokonaan eri asia, onko se Riitaojalta vain typerää, vai ihan helvetin idioottimaista.

“Saat kohta hyvin isällisen halin, seläntaputusten kera”, Kaarna varoittaa. “Ehkä jopa pusun otsalle. Valmistaudu.”

Lehto tuhahtaa, mutta nojaa hetkeksi kosketukseen, kun Kaarna vetää hänet halaukseen. Hän laskee leukansa sen olalle ja huokaisee syvään.

Tuntuu kuin hän olisi taas kuusitoista, yhtä sekaisin ja hämmentynyt ja varma siitä, että nämäkin ihmiset jossain vaiheessa jättäisivät hänet, ehkä juuri silloin, kun hän viimein olisi oppinut luottamaan heihin.

Kaarnat ovat jääneet, mutta Lehto ei osaa luottaa, että Riitaoja tekee samoin, ei vaikka hän kuinka haluaisikin yrittää.

“Tiedän, etten saa sinua uskomaan sitä tässä ja nyt”, Kaarna sanoo, “mutta sinä ansaitset kaiken hyvän mitä sinulle tapahtuu, ja enemmänkin.”

Lehto tuhahtaa ja vetäytyy taaksepäin, ja Kaarna antaa hänen, vaikka hän tunteekin sen suukottavan hänen päälakeaan suurieleisesti.

“Älä viitsi.”

“Viitsin viitsin. Sanoisin, että kokeile tämän kerran luottaa.”

Lehto hymähtää. Hän palaa entiseen asentoonsa sohvan nurkkaan, ja ojentaa taas tyhjäntyneen lasinsa Kaarnalle. Tämä virnistää ja kaataa siihen lisää, parin sormenleveyden verran. Lehto ottaa lasin ja kulauttaa viskiä, nauttii karheasta poltteesta kurkussaan.

Ei tämäkään keskustelu häntä vakuuttanut, ei siihen pystyisi varmaan sadalla tai tuhannellakaan keskustelulla, mutta jokin hänen rinnassaan rauhoittuu hiukan, asettuu paikoilleen. Lehto ei luota itseensä, mutta ehkä hänen pitäisi luottaa Määttään, Rahikaiseen ja Kaarnaan. Ehkä hänen pitäisi luottaa Riitaojaan.

*

Lehto jää yöksi, koska parin viskipaukun jälkeen hän ei voi enää lähteä ajamaan kotiinkaan. Aira palaa hautuumaareissultaan ja sijaa hänelle vuoteen olohuoneen levitettävälle sohvalle. Lehto käpertyy siihen, ja sallii Airan pörröttää hänen hiuksiaan hellästi toivottaessaan hyvää yötä.

Kaarnat menevät jo yhdentoista jälkeen yläkertaan nukkumaan, ja Lehto jää yksin kuuntelemaan olohuoneen seinäkellon tikitystä. Katulampun valoa kajastaa sisään ohuiden verhojen läpi, ja pihan lumipeitteisen omenapuun oksien varjoja lankeaa seinälle.

Ajatuksia pyörii päässä aivan liikaa, jotta niiden sekaan mahtuisi unta, mutta Lehto sulkee kuitenkin silmänsä ja yrittää nukahtaa.

Hetken kuluttua puhelimen värinä keskeyttää hänet. Hän haparoi pimeässä, kunnes löytää puhelimen sohvapöydän kulmalta. Näytöllä vilkkuu Riitaojan nimi, ja Lehto vastaa refleksinomaisesti, ehtimättä edes miettimään, että ehkä se ei pieness�� huppelissa ja myöhään illalla ole mikään paras idea.

“Hei”, Riitaoja sanoo, ja sen ääni kuulostaa apealta. “Anteeksi, että minä näin myöhään.”

“Moi. Mitäs?” Lehto kysyy, hiljaa mutta normaalia äänensävyä tavoitellen.

“Tää tulee nyt vähän yllättäen, mutta ootko sinä huomenna kiireinen?”

“En, miten niin?”

“Minä tuun täältä aamulla pois. Ajattelin, että voisitko hakea minut asemalta, jos siitä ei voan oo kauheasti vaivaa.”

Lehto huolestuu tahtomattaan. “Kävikö jotain?” hän kysyy.

Riitaojan piti olla Muuramessa viikko, eikä vain kahta yötä. Sen ääni kuulostaa hiljaiselta ja jotenkin lyödyltä, ja Lehto ei muuta haluaisikaan kuin sulkea sen syliinsä turvaan, ja ehkä vähän leipoa kuonoon sitä onnetonta, joka sen on saanut kuulostamaan tuollaiselta.

“Minä olin vähän hölmö ja kun tännään ruokapäydässä puhuttiin Aliisan poikaystävästä niin sanoin, että minullakin on. Tiijän kyllä, että on ihan tyhmää yrittää täällä puhuu minun homoudesta, mutta jotenkin se voan tuli.”

Lehto äännähtää rohkaisevasti saadakseen Riitaojan jatkamaan, ja yrittää olla huomioimatta hölmöä ilon läikähdystä rinnassaan, kun häntä kutsutaan poikaystäväksi. Linjan toisesta päästä kuuluu väsynyt huokaus.

“Niinkun ennenkin, isä ei oikein edes uskonu, nauro voan minul, ja äiti suuttui että… minä oon itsekäs ja pilaan muilta joulun. Että on se nyt kun kuusi vuotta nuorempi sisko on… parempi ihminen ku minä, ja osaa käyttäytyä.”

“Mitä vittua”, Lehto sihahtaa. Hän haluaa hypätä autoon ja hakea Riitaojan tuolta pois, heti paikalla.

“Ei tässä mitään sen ihmeellisempää. Minä haluun voan tästä ilmapiiristä niin äkkiä pois kun voan pääsen.”

“Okei. Mä haen sut. Monelta sun juna on täällä?”

“Kiitos”, Riitaoja huokaisee, ja Lehto kuulee sen äänestä, että se hymyilee jo vähän.

“Varttia vail kakstoista sen pitäis olla”, Riitaoja jatkaa, ja naurahtaa surullisesti. “Haluisin voan nähä sinut mahollisimman pian ja voan olla sinun kanssa. Enkä näiden kanssa täällä.”

Lehto toivoo niin kovasti, että olisi Riitaojan luona ja voisi suojella sitä. Silittää sen hiuksia ja lohduttaa sitä jos vain jotenkin osaisi. Sen ääni on niin pieni, väsynyt ja torjuttu.

“Oletko sä kuitenkin ihan kunnossa ja turvassa?” Lehto varmistaa. Riitaoja lupaa olevansa.

Lehtoa nolottaa, kuinka paljon hän kaipaa Riitaoja jo nyt, ja kuinka iloinen hän on siitä, että pääsee näkemään sen jo huomenna.

*

Aamulla Lehto ajaa kotiin siivoamaan vähän, ja sen jälkeen hän menee rautatieasemalle odottamaan Riitaojaa. Hän ostaa aseman R-kioskista kahvin, ja lämmittelee sormiaan kupin ympärillä odottaessaan laiturilla. Kahvi ei ole kovin hyvää, mutta ainakin se lämmittää. Lehto juo sen loppuun, ja pudotaa kupin roskikseen juuri, kun junan saapumisesta kuulutetaan.

Juna tulee muutaman minuutin myöhässä, ja Riitaoja tulee ensimmäisten matkustajien joukossa ulos.

Se katselee ympärilleen hetken, kunnes huomaa Lehdon. Se näyttää väsyneeltä ja raahaa isoa laukkuaan perässään, mutta rientää Lehdon luo nopeasti. Läheltä katsottuna sen silmät ovat punaiset kuin se olisi itkenyt. Ryhti on lysy ja kulmakarvat surullisesti kurtussa.

Noin surkeanakin Riitaoja on kaunis, ja sen näkeminen piristää Lehtoa ja kohentaa hänen omaa mielialaansa paljon enemmän, kuin on hänelle normaalia.

Lehto ei osaa tällaisia juttuja, mutta hän levittää käsiään sen verran, että Riitaoja ymmärtää, että on okei halata jos se haluaa.

Riitaoja huokaisee ja suurin piirtein syöksyy Lehdon syliin. Se takertuu häneen tiukasti ja kumartuu, jotta voi haudata kasvonsa hänen olkaansa. Ensimmäistä kertaa Lehto on se, jonka pitäisi osata lohduttaa, ja ajatus tuntuu vieraalta. Hän kokeilee silittää Riitaojan selkää, nostaa toisen käden hellästi sen niskalle ja pitää kiinni tavalla, jonka toivoo tuntuvan turvalliselta.

“Anteeks nyt”, Riitaoja mutisee Lehdon hartiaan. “Tämän ei pitäny mennä näin. Toivottavast sinul ei ollu mittään? En haluis olla sinul vaivaks.”

“Älä”, Lehto käskee. “Mulla on kämppä tyhjänä, voit olla mun luona vaikka koko loppuviikon jos haluat.”

Riitaoja nyyhkäisee, ja Lehto tuntee sen nyökkäävän.

Lehto pitelee sitä pitkään, silittelee vain, ja antaa Riitaojan nojata häneen siinä ihmisjoukon keskellä. Aiemmin hän ei olisi voinut kuvitellakaan tekevänsä tällaista, mutta juuri nyt ohikulkijoiden mielipiteillä ei ole mitään väliä. Pikkuhiljaa Riitaojan hengitys rauhoittuu, ja se naurahtaa hiljaa, vetäytyy vähän taaksepäin katsoakseen Lehtoon.

“Kiitos”, se kuiskaa. Ei tarkenna, mutta Lehto ymmärtää kyllä. Kiitos, että Lehto on tässä, kiitos, että hänelle Riitaoja kelpaa sellaisena kuin se on.

“Älä turhaan”, Lehto murahtaa. Haluaisi pystyä parantamaan Riitaojan oloa, haluaisi olla sille paljon parempi kuin osaa. Toivoisi, että hänellä olisi jonkinlaista kokemusta tällaisesta, jotain muitakin keinoja ratkaista ongelmia kuin nyrkit ja pakoon juokseminen.

Lehto katsoo Riitaojan kauniisiin, surullisiin silmiin. Toivoo, että se osaisi kertoa hänelle, miten hän voisi auttaa sitä.

“Mitä sä tarviit?” hän kysyy.

“En minä mitään erikoista”, Riitaoja hymyilee. “Sinut voan. Ja aikaa. Ihan voan olla ja rauhoittua hetken, jos se sopii.”

Lehto huokaisee, ja nousee varpailleen painaakseen pienen suudelman Riitaojan huulille. Hän ottaa sen kasvot käsiensä väliin ja silittää sen poskia. Riitaojan hymy on ihmeellinen asia; vähän lapsellinen ja hölmön näköinen, mutta samalla niin kovin kaunis ja rakas.

“Kyllä se sopii”, Lehto lupaa, ja se on totuus. Kyllä hän voi sen Riitaojalle antaa, itsensä ja kotinsa ja kaiken sen ajan, mitä hänellä on.

-

Notes: Kiitos lukemisesta! Tää on ollut aikamoinen vuoristorata, ihanaa että ootte olleet mukana.❤️

Olo on vähän haikea, mutta en oo saanu tästä tarinasta vielä tarpeekseni, vaan aion kirjoittaa tälle vielä muutaman lyhyen jatko-osan, vähän korkeammalla ikärajalla.

[maatan-nurkkaus]

Voiko herra sattuma-alikessu antaa vinkkejä miten selvitä vika kuukausi koulussa? ❤️

Vaan annanhan minä aina neuvoja kun vain pyyvetään.

Ensinnäkin: aivan upiaa että sinä olet jo päässyt koulusi kanssa näinkin pitkälle. Se on tärkeää se sellainen koulutus. Minäkin koulutan nykyään itseäni täällä, kun elävien maailmassa tyyvyin vain kuuteen luokkaan kansakoulussa.

Vaan se on koulun kannalta kaikista helpottavinta jos sinä syöt ja nukut hyvin ja pijät välillä hauskaakin. Siinä aika rientää nopeammin kuin ajatteleekaan.

Sellaisista perusasioista on hyvä pitää huoli, että menisi se oppikin paremmin perille. Siellä opinahjossa kuitenkin ihan varmasti vielä loppurutistuksen aikana tulee etteen kaikenlaista mielenkiintoista tai vähintäänkin loppukokeissa tarvittavaa.

Pijä myös jonkunlaista listaa tehtävistä ja niijen kuolemanviivoista (minä koitan kovasti kääntää näitä lainasanoja suomeksi, ja tuo on minusta hauska), ettei sitten tarvitse sellaista turhaa painetta niistä ottaa.

Minä itse kun usein jätin kaiken viimeiseen iltaan tai unohdin kokonaan, jos veri veti luontoon.

Vaan luonnosta puheen ollen: käyhän välillä ulkonakin liikkumassa. Koulun jälkeen varsinkin on hyvä pistäytyä hetkeksi pihamaan puolella, jos siihen on mahollisuutta. Ettet ihan tunkkaiseksi pölyttyisi pulpetin ääressä kirjoinesi kaikkinesi.

Jos sinun on mahollista kävellä kouluun ja sieltä takaisin, se on oikein hyvä keino saaha raitista ilmaa. Ja välillä tekköö hyvää käyvä koulupäivän aikanakin pihalla ja paeta meteliä. Siihen äänitulvaan tottuu niin valheellisesti, ettei sitä huomaakaan ennen kuin saa olla vähän aikaa rauhassa itsekseen.

Vaan koulutyöt on hyvä lopettaa illalla ajoissa, etteivät ne niin pahasti unta häiritsisi. Jos esimerkiksi menet yheltätoista nukkumaan, niin silloin on paras heittää se kirjallisuusessee menemään viimeistään kymmenen aikoihin.

Että saisit vähän rauhoituttua iltasella.

Tärkeintä jaksamisen kannalta kuitenkin on muistaa olla itselle armollinen ja hyväksyä oman jaksamisen rajat. Aina ei voi painaa sata lasissa.

Myökin sovassa monesti muistutettiin enemmän Rajamäen rykmenttiä kuin Suomen armeijan osastoa, koska levon tärkeyttä ei saanut unohtaa. Vaan tiijäthän sinä toki mitä Koskelakin siitä meille Marskin syntymäpäivänä sanoi.

Lammio on täällä kahvilla. Se näki tuon sinun kysymyksesi ja haluaa lisätä, että sata punnerrusta joka aamu tekee ihmeitä. Vaan minä en sellaiseen humpuukiin usko.

[ylensankiapriha]

Kuhkailin ja kahkailin tätä töissä ollessani. Eihän siinä sen kummempaa kun pompataan vaan suoraan asiaan. Ficciä en aikaseksi saa, toki saa kirjottaa joku muu jos kokee saaneensa idean tästä. Vähän sekavaa tästä nyt tuli, joten saa, ja pitää kysyä jos hirveitä kysymysmerkkejä jäi mieleen. Ja tota saattaa olla että kerron myöhemmin lisää, jos luoja suo ja säät sallii :DD

Muutama maininta tähän alkuun;

Ns. Mun todellisuudessa Vanhala ehti koikkeloida myös lapinsodassa (jossa kaatu sitten Sihvonen ja Määttä. Anteeksi tästä). Alikkina se sielä sohlas, sillä saihan se sen toisen natsan kumminkin siitä iskuryhmä Vanhala tapauksesta.

Noniin nyt sitten... ihan aluksi kun se sodasta palas niin ei meillä juurikaan nukuttu. Pimeä oli liikaa, samoin hiljasuus. Päivisin se oli suurimmaks osaks ihan oma khihittävä itsensä, mutta illan tullessa se ahdistu ihan selkeesti. Siitä tuli levoton. Siihen aikaan jos se unta sattu saamaankin niin muutama herätyskello koki kohtalonsa, kun Vanhala lievästi sekavana herätessä heitti ne seinään kranaattina tai vastaavana. Painajaisiakin sille tosiaan jäi. Monestakin asiasta.

Samoin kovat äänet saattaa siirtää Vanhalan mielen muualle. Edelleenkin siis. Tosin se oli paljon vahvempi reaktio sillon aluksi. Tän tapahtuman huomaa siitä, miten se joko alkaa levottomasti pälyillä ympärilleen, tai jää tuijottamaan yhtä pistettä pidemmäks aikaa. Sillon pyörii ihan omat filmit. Molemmat toki menee ittestään ohi hetken päästä, mutta toki mielummin koitan saada semmoset loppumaan heti alkuunsa.

Ihan alkuun metsä, etenkin talvinen metsä oli ehdoton ei. Se hiljasuus oli niin ylitsevyöryvää ettei Vanhala pystynyt siihen alkuunkaan. Heitän loppuun yhden esimerkin tästä metsäsekoilusta. Mutta tosiaan ne kaikenmaailman metsän varjot, ja metsän omat ääneet muuntuu aika usein sen päässä vihollisiks, tai joksikin tosi uhkaavaksi. Nykyään sen on helpompi mennä metsään, ja olla sielä, mutta mielummin ei yksin, eikä pitkiä aikoja.

Sen haluan ehdottomasti mainita, ettei siitä millään tasolla ole uhkaava tai pelottava tullut. Ei se tekis kärpäsellekkään pahaa vaikka se mielessään käviskin jotain muistoa läpi.

Alussa oli muuten niin, ettei se oikein osannut alottaa koko asian läpikäymistä, mutta mun seuraan se hakeutu kokoajan, ja halus jotenkin kertoa jotain. Ja saihan se sen lopulta aikaseks. Joskus se puhuu, joskus vaan pysyy mun lähellä, ja käy mielessään asioita läpi. Yksin se ei halua sen asian kanssa olla,enkä minä sitä salliskaan.