#en saa muuten unta

[omenantuhoaja]

meneekse se yks lastenlaulu "pieni piiri pyörii lapset siinä hyörii" vai "piiri pieni pyörii lapset siinä hyörii" ???

[enkeliseepra]

Näin edellisenä yönä unta jossa olin Lapissa ajamassa koiravaljakolla. Sitten olin laskemassa mäkeä lumisessa rinteessä. Sitten olin kävelemässä metsässä. Nousin aamulla kärsittyäni ensin ahdistavista tunteista. Otin aamulääkkeet aamiaisen kanssa. Kävin suihkussa, pesin tukkani ja laitoin siihen ihanan papaijantuoksuisen hoitonaamion. Se oli kyllä fiksu tyyppi joka kirjoitti pakkaukseen "Ei saa syödä". Laitoin deodoranttia kainaloihin ja hoidin joka- aamuisen kauneudenhoitorutiinin, rasvasin ihoni, en harjannut hampaitani, pukeuduin. Lähdin käymään kylillä. Sitten kävin museossa. Sitten menin partioon. Yksi frendi soitti minulle ja pyysi että lainaisin puhelintani huomenna sillä hänen omastaan on saldo loppu. Se sopii hienosti. Palasin bussilla kotiini. Olisin muuten mennyt kävellen, mutta ulkona satoi. Olin iloinen siitä. Perillä kotona pesin pari koneellista pyykkiä. Otin iltalääkkeeni ja harjasin hammasvälini ja hampaani. Jossain vaiheessa rasvaan ihoni. Huomenna kaverini tulee käymään, lainaan hänelle puhlua. Jos sää on hyvä, menen kävellen Janille ja Elisalle. Elisa lupasi blondata juurikasvuni. Illalla käyn IKEAssa. Lauantaina siivoan kotini ensi alkuun. Iltapäivällä menen kaveripariskunnan tupareihin. Sunnuntaina vien polkupyöräni isälleni huollettavaksi.

[mielenpuolikas]

Mut onko vastausta siihen mikä toi biisi on?

kuka kaipaa yahoo answersia kun kysy kirjastonhoitajalta -palvelu on olemassa

[alitajunta-trollaa]

Näin söpöä R76 unta.  Se oli ennen OW:n romahdusta ja siellä oli juhlat. Yksi agentti alkoi piirittämään Reaperia silleen “hey babe meille vai teille vink vönk” samalla kun Reaper kännäten katsoi yhdessä tanssivia solttua ja Vincentiä. Sellainen huvittava yksityiskohta, tän agentin nimi oli Alexander ja mun aivot eivät osanneet päättää oliko se Hamilton vai Stubb koska aina välillä se oli Hamiltonin näköinen mut joskus se oli Stubbin näköinen. Reaper siinä yksinäisyyttään päätti lähteä tän agentin mukaan, mut tää agentti oli hirveän haluton lähtemään omille kämpilleen niin nää kaksi lähtikin etsimään sieltä isosta juhlarilasta jotain kolkkaa Tää agentti puhui koko ajan omasta erinomaisuudestaan ja Reaper vaan murahteli siihen epäkiinnostuneena, hän mietti Solttua ja oli mustasukkainen sekä surullinen. Sieltä juhlista löytyy makkari, joka on sisustettu Minecraft tyyliin ja nää kaksi jää sinne. Reaper vaan haluaa edes hetken tuntea olevansa rakastettu eikä sitä kiinnosta kuka se on koska hän tietää ettei se voi olla solttu. Se agentti alkaa riisumaan omaa takkiaan ja känninen reaper omaansa. Kun se agentti tulee suutelemaan Reaperia niin Reaper huomaa että tällä tyypillä on nimettömässä sormus. Reaper kysyy että mitä helvettiä, onko tää agentti perheellinen. Agentti menee hetkeksi ihan sekaisin ja yrittää kierrellä mutta myöntää että hänellä on vaimo ja kaksi lasta mutta se ei ole este. Sitten se agentti on hyvin hämmentynyt kun kuulemma koko Overwatch tietää hänestä ja hänellä on pelimiehen maine eikä ketään ole koskaan ennen haitannut. Reaper tuntee olonsa likaiseksi ja käskee tätä miestä pukemaan äkkiä ja painumaan vittuun. Hän sanoo oikeastaan itselleen että “Olin valmis antamaan sen olla ettet ole Jack mutta petturuutta en”. Johon tää agentti sanoo että Soldier muuten lähti heidän peräänsä kun he lähtivät tanssisalista. Reaper panikoi. Hän tarttuu tätä agenttia kiinni rinnuksista ja paikaa seinää vasten sanoen “mitään ei tapahtunut, me emme koskaan tavanneet ja jos sanot mitään muuta tapan sinut tavalla jota et osaa edes kuvitella”. Agentti nyökkää ja lähtee. Reaper alkaa pukea takkiaan päälle ja miettii minne lähtee karkuun. Hän miettii että Soldier ei koskaan enää arvosta häntä samoin jos saa tietää tästä. Juuri kun Reaper on lähdössä huoneesta Soldier juoksee paikalle. Hetken miehet katsovat toisiaan. Soldier kysyy onko reaper kunnossa ja Reaper nyökkää. Reaper kysyy mitä soldier tekee täällä ja soldier sanoo nähneensä Reaperin lähteneen Alexanderin kanssa ja huolestui koska agentilla on tietty maine. Reaper kääntyy selin solttuun hieman nolona ja kauhistukeena vastaten että niin hänellä taitaa olla mutta hän ei voisi tehdä sitä perheelliselle miehelle. Soldier katsoo Reaperia hetken ja sitten lyö tätä kerran selkään. Reaper on että?? Ja kääntyy jolloin soldier ottaa hänestä kiinni ja halaa häntä. Soldier sanoo ettei kestänyt ajatusta Reaperista toisen kanssa. Soldier tarttuu omaan visiiriinsä ja Reaperin naamion ja suutelee Reaperia. Ja tähän mä herään

[trevardes]

Joulukalenterific: Sinut vain, ja aikaa (luukku 24/24)

Tämän luukun sanamäärä: noin 3300

Disclaimer: En omista hahmoja enkä saa tästä rahaa.

AO3 linkki: https://archiveofourown.org/works/16800100/chapters/40341086

Luukun summary: Ajatuksia pyörii päässä aivan liikaa, jotta niiden sekaan mahtuisi unta, mutta Lehto sulkee kuitenkin silmänsä ja yrittää nukahtaa.

Hetken kuluttua puhelimen värinä keskeyttää hänet. Hän haparoi pimeässä, kunnes löytää puhelimen sohvapöydän kulmalta. Näytöllä vilkkuu Riitaojan nimi, ja Lehto vastaa refleksinomaisesti, ehtimättä edes miettimään, että ehkä se ei pienessä huppelissa ja myöhään illalla ole mikään paras idea.

“Hei”, Riitaoja sanoo, ja sen ääni kuulostaa apealta. “Anteeksi, että minä näin myöhään.”

Notes: Tääkin nyt vähän venyi, mutta viimeinen luukku on vihdoin tässä. Kiitos kärsivällisyydestä! Ja ihanaa joulunaikaa ja uutta vuotta! <3

***

Luukku 24 - Maanantai ja tiistai

Jouluaattona Lehto nukkuu pitkään. Hän nauttii tyhjän asunnon hiljaisuudesta ja nousee vasta yhden jälkeen sängystä. Hän käy laittamassa kahvin tippumaan ja ottaa nopean parin minuutin suihkun. Hänen oma shampoonsa on päässyt loppumaan, joten hän käyttää jotain Rahikaisen tököttiä, joka jättää hiuksiin makean tuoksun ja tekee niistä ihmeen pehmeät.

Suihkun jälkeen Lehto kulkee takaisin keittiöön ja juo kaksi kuppia kahvia. Niiden kanssa hän syö ison palan Lahtisen maustekakkua. Hän ei ole siitä ihan yhtä innoissaan kuin Rahikainen, se maistuu melkein turhankin makealta, mutta pakko hänen on myöntää, että kyllä Lahtinen osaa asiansa.

Kakkua syödessään hän avaa viimein puhelimensa. Joulutoivotuksia on tipahdellut Whatsappiin enemmänkin kuin tarpeeksi; iloinen viesti Kaarnalta ja toinen Lehdon pomolta, muutama jopa parilta salikaverilta ja vanhalta lukionaikaiselta tutulta. Lehto kirjoittaa yhdelle lyhyesti ‘Samoin’, ja lisää perään joulukuusiemojin. Sitten hän kopioi viestin kaikille muillekin. Mitäpä sitä turhia samaa juttua jokaiselle erikseen näpyttelemään.

Rahikaiselta ja Määtältä on kummaltakin tullut useampi viesti heidän yhteiseen ryhmäänsä. Määttä on lähettänyt selfien, jossa se hymyilee tyynesti Lahtisen ja tämän äidin välissä. Niillä on kaikilla tonttulakit päässä. Rahikainen on vastannut viestillä jossa käskee Määttää välittämään suukkoja kummallekin, ja siihen vastaukseksi on tullut tärähtänyt kuva, jossa Määttä on vetänyt yllättyneennäköisen Lahtisen suudelmaan, ja Lahtisen äidistä näkyy enää puolet kasvoista. Sen puolikkaan ilme on huvittavan kyllästynyt.

Rahikainen on vastannut rivillä sydämiä, ja lähettänyt heti perään kuvan valtavasta joulukuusesta, jossa on ainakin neljät eriväriset valot, eikä juuri muita koristeita. Lehto on ihan iloinen, että tässä kämpässä kukaan ei ole niin tyhmä, että jättäisi Rahikaisen yksinään kuusta koristelemaan.

Lehto lähettää ryhmään lyhytsanaisen hyvänjouluntoivotuksen, ja empii sitten hetken ennen kuin avaa Riitaojan viestit.

Eilen he unohtuivat suutelemaan niin pitkäksi aikaa, että Riitaoja olisi myöhästynyt bussistaan, ellei sillä olisi ollut puhelimessa herätystä. Heille tuli siitä huolimatta kiire, ja Lehto päätyi heittämään Riitaojan linja-autoasemalle autollaan, koska seuraavalla bussilla ei välttämättä olisi enää ehtinyt.

Asemalla seurasi hiukan kiusallinen ja typerän kivulias hetki, kun Lehto nousi autosta nostamaan Riitaojan tavaroita takakontista, ja he jäivät hetkeksi vain seisomaan lähekkäin, epävarmasti toisiaan vilkuillen. Riitaojan oli tarkoitus olla kotona ainakin viikko ellei pidempään, ja yhtäkkiä se tuntui aivan liian pitkältä ajalta.

Riitaojan asunnossa peiton alla kaikki oli tuntunut turvalliselta ja hyvältä ja vakaalta. Riitaojan kädet Lehdon vartalolla ja sen hellät suudelmat olivat tuntuneet luonnollisilta ja täydellisiltä. Se tunne tuntui kuitenkin jääneen Riitaojan kotiin, ja asemalla, kylmässä ulkoilmassa ihmisten keskellä, kaikki tuntui erilaiselta.

Riitaoja näytti pakkasesta punaisine poskineen aivan yhtä kauniilta ja sen hermostunut hymy herätti Lehdossa aivan samat tunteet kuin aiemminkin, mutta nyt hän koki sen kaiken suhteutettuna todellisuuteen, eikä enää vaaleanpunaisten lasien läpi. Totuus oli, että Riitaoja oli lähdössä pitkäksi aikaa pois, ja ero tuntui nyt jo uhkaavalta. Lehto ei oikein osannut pukea pelkoaan sanoiksi, mutta jotenkin hänestä tuntui, että Riitaoja tulisi järkiinsä heti kun pääsisi hiukan kauemmas Lehdon luota. Että Riitaoja tajuaisi maailmassa olevan miljoonia muita ihmisiä, joiden kanssa hänen olisi helpompi ja parempi olla.

Riitaoja laski laukkunsa maahan ja astui askeleen verran lähemmäs Lehtoa, ei aivan kiinni mutta niin lähelle, että Lehto saattoi kuvitella tuntevansa sen lämmön.

“Ootathan sinä minuu”, Riitaoja pyysi hiljaa, aivan kuin itse pelkäisi samoja asioita kuin Lehtokin. Sitä oli vaikeaa uskoa, mutta kaipa Riitaoja puhui totta sanoessaan, että halusi Lehdon, pitkäksi aikaa ja kaikkine vikoineen ja ongelmineenkin.

“Kyllä mä ootan”, Lehto lupasi, ja sai palkakseen ujon mutta onnellisen hymyn, ja huulilleen nopeasti suikatun pehmeän suukon.

“Minä laitan viestiä”, Riitaoja lupasi. Sitten se kääntyi pois. Lehto seisoi paikoillaan autoonsa nojaten ja katseli, kuinka Riitaoja näytti lippunsa linja-auton kuljettajalle ja kävi viemässä laukkunsa matkatavaratilaan. Autoon noustessaan Riitaoja etsi hänet vielä katseellaan ja vilkutti, ja Lehto heilautti sille kättään vastaukseksi.

Lehto epäili, ehtisikö Riitaoja oikeasti mitään viestejä laittamaan, se olisi kuitenkin kiireinen perheensä ja kaikkien jouluperinteiden kanssa. Ei hän olettanut mahtuvansa kaiken sen sekaan.

Siinä Riitaoja on jo ehtinyt todistaa Lehdon olevan väärässä. Jo bussista se laittoi muutaman viestin, kuvan lumisesta maisemasta ja kommentteja siitä, kuinka ainakaan kaksikerroksisia busseja ei selvästi ole suunniteltu sen pituisille ihmisille. Kuulemma pää osuu kattoon, eivätkä jalat mahdu mihinkään mukavasti, vaan polvet likistyvät epämukavasti edessä olevaan selkänojaan.

Myöhemmin illalla Riitaoja laittoi selfien, jossa hymyili siskonsa kanssa kameralle. Niillä oli samanlaiset hölmöt hymyt ja nätit silmät, vaikka sisko näytti muuten hyvin erilaiselta tummiksi meikattuine kulmakarvoineen ja punertaviksi värjättyine hiuksineen. Ne näyttivät iloisilta, ja kuvan taustalla näkyi iso joulukuusi, jonka ne olivat ilmeisesti juuri koristelleet.

Siihen Lehto vastasi itsekin selfiellä, jossa hän makoili sohvalla viltin alla katselemassa telkkaria. Hetken kuluttua tuli viesti, jonka mukaan Aliisan mielestä Riitaojalla on hyvä maku, ja Lehto hautasi hetkeksi kiusaantuneena kasvonsa sohvatyynyyn.

Lehto selaa keskustelua eiliseen iltaan, viimeiseen kuvaan, jonka Riitaoja lähetti ennen nukkumaanmenoa. Siinä se makaa sängyssä, sininen peitto vedettynä puoleen rintaan asti. Sen kasvot valaisee vain lukulampun lämpimänkellertävä valo, joka saa sen silmät hohtamaan. Se katsoo kameraan hymyillen niin lämpimästi, että Lehtoa hämmentää katsoa kuvaa. Kuka sille on antanut luvan laittaa tuollaisia. Tai ylipäätään näyttää tuolla tavalla noin söpöltä. Lehtoa nolostuttaa melkein enemmän, kuin jos olisi saanut vaikka alastonkuvan, koska tämä saa hänet tuntemaan liikaa hellyyttä ja tiedostamaan, millainen järkyttävä pehmo hänestä on tullut.

Kuvatekstinä on iloinen ‘Hyvää yötä!’ sekä nukkuva emoji sekä punainen sydän. Sekin hämmensi Lehtoa illalla ja sai sormet tärisemään typerästi, mutta hän sai sentään toivotettua hyvää yötä. Se uusi ja odottamaton pehmeys otti hetkeksi vallan, ja Lehto tuli lähettäneeksi viestin perään vielä vaaleanpunaisen sydämen. Kai ilahdutti Riitaojaa, sillä se vastasi rivillä punaisia ja pinkkejä sydämiä.

Lehto ei ikinä myöntäisi sitä kenellekään, mutta hän jäi katselemaan niitä ihan liian pitkäksi aikaa. Oli jo tarpeeksi noloa, ettei hän ollut koskaan ennen edes saanut mitään sydmiä keneltäkään muilta kuin kämppiksiltään. Nyt kun niitä tuli tuolla tavalla paljon, se pisti hänet aivan hämmennyksiin, vaikka ne olivan helvetti soikoon vain emojeita.

Lehto selaa alemmas Riitaojalta tänään tulleisiin viesteihin. Se on toivottanut hyvää huomenta ja hyvää joulua yhdeksän jälkeen, ja sitten pahoitellut jos viestiääni vaikka herättäisi Lehdon. Myöhemmin se on laittanut ison peilin kautta otetun kuvan itsestään tummissa puvunhousuissa ja siistissä valkoisessa kauluspaidassa, jonka hihat on kääritty kyynärpäihin, ja selittänyt, että on lähdössä isovanhempiensa luokse joululounaalle.

Lehto ei ikinä kehtaisi myöntää sitäkään, mutta hän jää hetkeksi katselemaan tätäkin kuvaa. Riitaoja näyttää uskomattoman hyvältä juhlavissa vaatteissa, pitkältä ja hoikalta ja kauniilta. Se on tehnyt hiuksilleenkin jotain, ja sen pienestä vinosta hymystä näkee, että se on itsekin tyytyväinen lopputulokseen. Lehto antaisi aika paljon, jos saisi sen nyt tähän tuon näköisenä. Hänen sormensa syyhyävät kiskoa vaatteet pois sen päältä ja kaataa sen sänkyyn ja sotkea sen hiukset.

Sitä Lehto ei halua ajatella, mitä sen jälkeen tapahtuisi. Hän toivoo, ettei Riitaoja olettaisi hänen haluavan olla kontrollissa, tai… päällä, tai mitään sellaista, sillä Lehto tietää jo nyt, että hän olisi siinä surkea. Hänellä ei ole mistään mitään kokemusta, ja vaikka pornoa on tietenkin tullut katseltua ja kaikenlaista omaa kivaa pidettyä paljonkin, ei se oikein anna eväitä oikeaan seksiin. Ennen Riitaojaa Lehto ei oikeastaan edes uskonut, että koskaan haluaisi ketään niin lähelle itseään, tai että edes pystyisi sellaiseen. Ties kuinka monta vuotta ainut tapa, jolla Lehto on ketään toista koskettanut, on ollut tappelu, oli se sitten treeniä salilla tai käsirysy nakkikioskin jonossa ihan tositarkoituksella. Väkivalta on Lehdossa niin syvällä, että hän pelkää ettei osaisi koskettaa Riitaojaa kunnolla, satuttamatta.

Riitaoja on kuitenkin niin erilainen kuin kukaan muu, sellainen jota Lehto haluaa osata koskettaa. Riitaoja on hellä ja herkkä ja turvallinen, ja hänen kosketuksensa on alusta asti tuntunut helpommalta hyväksyä kuin muiden. Jos Riitaoja joskus vain haluaa, Lehdosta tuntuu, että hän saattaisi olla valmis tekemään ihan mitä tahansa.

Lehto karistaa tällaiset ahatukset päästään ja on juuri lähettämässä Riitaojalle huomenia, kun siltä tuleekin uusi viesti: kuva pitkästä pöydästä, joka on täpötäynnä jouluruokia, kaikkea kinkusta ja karjalanpaistista joulutorttuihin ja rosolliin. Lehto lähettää vastaukseksi kuvan puolityhjästä kahvikupistaan. Riitaoja vastaa nopeasti.

Huomenta Lehto <3<3 Syöthän myös jotain :(

Lehto voitelee itselleen leivän ja lähettää siitäkin kuvan, ja saa vastaukseksi tyytyväisesti hymyilevän hymiön ja lisää sydämiä. Tuollaisen huolehtimisen pitäisi ärsyttää, mutta häntä vain hymyilyttää. He juttelevat hetken turhia, kunnes Riitaojan täytyy lopettaa, jotta ehtii syömään.

*

Lehto ajaa myöhemmin iltapäivällä Kaarnojen talolle. Matka ei ole pitkä, mutta hän ehtii hermoilla sen aikana enemmän kuin tarpeeksi. Hyvin heillä yleensä menee, mutta hänellä ei juuri ole ennen ollut mitään ihmissuhdeasioita salattavana. Kaarnan ukko etenkin on niin tarkkanäköinen, että huomaa varmasti jonkin olevan hänessä erilaista kuin ennen.

Lehto lampsii ovelle ja soittaa ovikelloa. Hänellä on edelleen oma avainkin, mutta ei hän viitsi rynniä suoraan sisään niin kuin edelleen asuisi talossa. Ovi aukeaa niin nopeasti, että voisi kuvitella Airan odottaneen Lehtoa eteisessä. Sisältä tulvahtaa lämmintä ilmaa ja ruuan tuoksua, ja Aira hymyilee leveästi toivottaessaan Lehdon tervetulleeksi.

Se koskettaa lyhyesti hänen käsivarttaan, muttei yritä halata, koska on tottunut siihen, että hän menee sellaisesta lukkoon. Lehtoa oikeastaan vähän harmittaa, sillä hänestä tuntuu, että nykyään hän saattaisi kestääkin nopean halauksen. Hän ei kuitenkaan kehtaa sanoa sellaista, sillä hän ei halua ylimääräistä huomiota tälle uudelle piirteelle itsessään.

Ukko on jossain peremmällä talossa, mutta sekin huikkaa tervehdyksen kuullessaan heidän tulevan sisään. Lehto ripustaa ulkovaatteensa eteiseen, ja seuraa Airaa avaraan keittiöön, jossa Kaarna onkin viimeistelessä kattausta.

“Terve!” Kaarna ilahtuu nähdessään Lehdon. Se taputtaa hänen hartiaansa ronskisti, ja käskee pöytään.

He istuvat kaikki alas, ja kasaavat lautasilleen ruokaa. He syövät pitkän kaavan mukaan ja kaikien kuulumiset käydään läpi.

Kaarna kertoo draamasta koulussa, jossa on rehtorina; opettajien työpaikkaromansseista ja hermoromahduksista. Se puhuu kuntapolitiikasta ja veljensä edesottamuksista Ruotsissa ja kaikenöaisesta muusta, mikä ei oikeastaan kiinnosta Lehtoa. Sitä on kuitenkin ihan hauskaa kuunnella, kuten myös Airan juttuja harrastuksistaan ja tulevasta etelänmatkasta.

Aira kyselee Määtän ja Rahikaisen kuulumisia, ja Lehto kertoo. Hän tulee sanoneeksi jotain töistäkin, sekä viime kerrasta kun joutui korjaamaan autoaan ja vaihtamaan jarrupalat. Hän tiedostaa puhuvansa enemmän kuin normaalisti, mutta jotenkin tuntuu tarpeelliselta suoltaa turhuuksia, jottei vahingossa tule maininneeksi Riitaojaa.

Se vain pyörii hänen mielessään, niin kuin aina nykyään. Ei siitä kuitenkaan ainakaan vielä tarvitse puhua. Hyvässä lykyssä koko suhde kariutuu mahdottomuuteensa ennen kuin Kaarnat edes saavat siitä tietää. Tai jos niin ihmeellisesti käy, että ei, se on sitten sen ajan murhe.

Joulupöydässä Lehto ei ala asioitaan levittelemään, etenkään kun hän on itsekin niiden kanssa niin pihalla. Jos hän vilkuilee jatkuvasti puhelintaan ja näpyttelee muutaman vastauksen Riitaojalle pöydän alla, niin sille nyt ei vain voi mitään, eikä kenenkään pitäisi siitä epäillä mitään.

*

Ruuan jälkeen Lehto ja Kaarna istuvat sohvalle katselemaan televisiota. Ei sieltä mitään järkevää tule, mutta he katselevat silti. Aira on mennyt käymään suvun haudoilla, mutta he eivät lähteneet mukaan, koska siitä on vuosien saatossa muodostunut Airan oma perinne, tilaisuus rauhoittua joulukiireiden keskellä ja muistaa kuolleita sukulaisia ja ystäviä.

Lehto arvaa, että jos Kaarna haluaa puhua hänen kanssaan jostain vakavasta, jostain henkilökohtaisesta, se tekee sen nyt kun he ovat kaksin. Kaarna on tarjonnut hänelle lasin viskiä, sillä verukkeella, että täytyyhän sitä nyt maistaa, kun on joku uusi merkki, jota Kaarna ei ole ennen testannut. Lehto ei ollut aikonut juoda mitään, mutta kyllä hän nyt yhden voi ottaa, tai jos menee enemmän niin hän voi sitten jäädä tänne yöksi.

Se on hyvää viskiä, eikä Lehto edes halua tietää, paljonko ukko on siitä maksanut. Hänestä tuntuu vähän siltä, että Kaarna yrittää hyvitellä jotakin tai lepytellä häntä jo etukäteen.

“Sanohan, Toivo”, Kaarna aloittaa teeskennellyn kepeästi, “tiedäthän sinä, että voit kertoa minulle mitä vain?”

Lehto murahtaa suurinpiirtein myöntävästi ja kohottaa kulmiaan. Ei hän mitenkään innokkaasti ole syöksymässä kertomaan. Jos Kaarna välttämättä haluaa tietää, se saa yrittää vähän kovemmin ja opetella edes muodostamaan kunnollisia kysymyksiä.

“Niin että”, Kaarna rykäisee, “Onko sinulla jotakin… ihmistä? Eihän se oikeastaan minulle kuulu, mutta hirveästi kyllä kiinnostaa. Vanha mies kun olen. Houkuttaa vähän elää nuoremman polven kautta.”

Lehto tuhahtaa, mutta tavallaan hän arvostaa että ukko vääntää tästä vitsiä eikä ota asiaa niin tosissaan. Sen ilme on hyväntahtoisen leikkisä. Kaipa sille voisi sittenkin kertoa. Järkyttää sitä kerrankin vähän.

“Minä nyt vähän niin kuin kai. Tapailen yhtä tyyppiä”, Lehto mutisee ja kaataa itselleen tilkan lisää viskiä.

Kaarna puhkeaa niin leveään hymyyn, että sen voisi kuvitella saaneen juuri tietää voittaneensa lotossa.

“Millainen n- millainen ihminen se sitten on?”

Lehto ei ole koskaan suostunut sanomaan suoraan, mistä sukupuolista pitää vai pitääkö mistään, mutta hän arvostaa Kaarnan yritystä ilmaista suvaitsevaisuutta, ilmaista että mikä vain olisi ihan okei, muukin kuin nainen.

“Sen nimi on Risto”, Lehto sanoo hiljaa, ja kulauttaa lasinsa tyhjäksi. Pitää katseensa eteenpäin suunnattuna, koska sitä on jo valmiiksi vaikea sanoa ääneen.

Kaarna hymähtää ja töytäisee Lehdon olkapäätä nyrkillään hellän miehekkäästi.

“Kiitos, että kerroit”, se sanoo vakavasti. “mutta et vaikuta aivan iloiselta.”

Lehto taistelee, ettei liikuttuisi siitä, miten se huolehtii.

“Olen mä. Iloinen. Se on paras ihminen jonka mä tiedän.” Pieni hymy hiipii väkisin hänen kasvoilleen, kun hän ajattelee Riitaojaa.

“Mut se siinä just onkin. Se on hyvä, ja mä oon mä.”

Kaarna huokaisee ja laskee kätensä isällisesti Lehdon olkapäälle.

“Minä mietin monta vuotta, että oliko se sinussa luonnostaan, ettet kaivannut ketään etkä rakastunut ihmisiin”, se muistelee, “vai johtuiko se kaikesta, mitä sinulle on tapahtunut. Mietin, olisinko voinut tehdä jotain paremmin, olisinko voinut opettaa sinulle enemmän näistä asioista.”

Lehto äännähtää mitäänsanomattomasti. “Tuskin siitä olis ollut mitään hyötyä. En mä… halunnut ketään, millään lailla. Mun ei vieläkään pitäisi.”

“Voi Toivo”, Kaarna huokaa. “Tuossa on se, mistä minun olisi pitänyt puhua enemmän. Ymmärrän, ettei se tunnu siltä, ei ehkä koskaan, mutta sinä ansaitset jonkun, joka on sinulle hyvä ja osaa auttaa sinua olemaan onnellinen.”

Lehto hymyilee ilottomasti. “Silti. Sille olis parempiakin. Oon sanonutkin sille.”

“Mitä hän sanoi siihen?”

“Ettei halua muita.” Tuntuu oudolta sanoa se ääneen, myöntää että joku on niin vinksahtanut, että ajattelee hänestä noin.

“Mitä jos yrittäisit uskoa häntä?” Kaarna kysyy. “Minä tunnen sinut aika hyvin, ja jos minä sinusta jotain tiedän niin sen, että valehtelijoista sinä et pidä.”

Lehto hymähtää. Niinhän se on; Riitaoja on rehellinen ja avoin, se on yksi niistä puolista, joista Lehto siinä pitää. Kyllä Lehto Riitaojaa uskoo, uskoo että tämä haluaa hänet. On sitten taas kokonaan eri asia, onko se Riitaojalta vain typerää, vai ihan helvetin idioottimaista.

“Saat kohta hyvin isällisen halin, seläntaputusten kera”, Kaarna varoittaa. “Ehkä jopa pusun otsalle. Valmistaudu.”

Lehto tuhahtaa, mutta nojaa hetkeksi kosketukseen, kun Kaarna vetää hänet halaukseen. Hän laskee leukansa sen olalle ja huokaisee syvään.

Tuntuu kuin hän olisi taas kuusitoista, yhtä sekaisin ja hämmentynyt ja varma siitä, että nämäkin ihmiset jossain vaiheessa jättäisivät hänet, ehkä juuri silloin, kun hän viimein olisi oppinut luottamaan heihin.

Kaarnat ovat jääneet, mutta Lehto ei osaa luottaa, että Riitaoja tekee samoin, ei vaikka hän kuinka haluaisikin yrittää.

“Tiedän, etten saa sinua uskomaan sitä tässä ja nyt”, Kaarna sanoo, “mutta sinä ansaitset kaiken hyvän mitä sinulle tapahtuu, ja enemmänkin.”

Lehto tuhahtaa ja vetäytyy taaksepäin, ja Kaarna antaa hänen, vaikka hän tunteekin sen suukottavan hänen päälakeaan suurieleisesti.

“Älä viitsi.”

“Viitsin viitsin. Sanoisin, että kokeile tämän kerran luottaa.”

Lehto hymähtää. Hän palaa entiseen asentoonsa sohvan nurkkaan, ja ojentaa taas tyhjäntyneen lasinsa Kaarnalle. Tämä virnistää ja kaataa siihen lisää, parin sormenleveyden verran. Lehto ottaa lasin ja kulauttaa viskiä, nauttii karheasta poltteesta kurkussaan.

Ei tämäkään keskustelu häntä vakuuttanut, ei siihen pystyisi varmaan sadalla tai tuhannellakaan keskustelulla, mutta jokin hänen rinnassaan rauhoittuu hiukan, asettuu paikoilleen. Lehto ei luota itseensä, mutta ehkä hänen pitäisi luottaa Määttään, Rahikaiseen ja Kaarnaan. Ehkä hänen pitäisi luottaa Riitaojaan.

*

Lehto jää yöksi, koska parin viskipaukun jälkeen hän ei voi enää lähteä ajamaan kotiinkaan. Aira palaa hautuumaareissultaan ja sijaa hänelle vuoteen olohuoneen levitettävälle sohvalle. Lehto käpertyy siihen, ja sallii Airan pörröttää hänen hiuksiaan hellästi toivottaessaan hyvää yötä.

Kaarnat menevät jo yhdentoista jälkeen yläkertaan nukkumaan, ja Lehto jää yksin kuuntelemaan olohuoneen seinäkellon tikitystä. Katulampun valoa kajastaa sisään ohuiden verhojen läpi, ja pihan lumipeitteisen omenapuun oksien varjoja lankeaa seinälle.

Ajatuksia pyörii päässä aivan liikaa, jotta niiden sekaan mahtuisi unta, mutta Lehto sulkee kuitenkin silmänsä ja yrittää nukahtaa.

Hetken kuluttua puhelimen värinä keskeyttää hänet. Hän haparoi pimeässä, kunnes löytää puhelimen sohvapöydän kulmalta. Näytöllä vilkkuu Riitaojan nimi, ja Lehto vastaa refleksinomaisesti, ehtimättä edes miettimään, että ehkä se ei pienessä huppelissa ja myöhään illalla ole mikään paras idea.

“Hei”, Riitaoja sanoo, ja sen ääni kuulostaa apealta. “Anteeksi, että minä näin myöhään.”

“Moi. Mitäs?” Lehto kysyy, hiljaa mutta normaalia äänensävyä tavoitellen.

“Tää tulee nyt vähän yllättäen, mutta ootko sinä huomenna kiireinen?”

“En, miten niin?”

“Minä tuun täältä aamulla pois. Ajattelin, että voisitko hakea minut asemalta, jos siitä ei voan oo kauheasti vaivaa.”

Lehto huolestuu tahtomattaan. “Kävikö jotain?” hän kysyy.

Riitaojan piti olla Muuramessa viikko, eikä vain kahta yötä. Sen ääni kuulostaa hiljaiselta ja jotenkin lyödyltä, ja Lehto ei muuta haluaisikaan kuin sulkea sen syliinsä turvaan, ja ehkä vähän leipoa kuonoon sitä onnetonta, joka sen on saanut kuulostamaan tuollaiselta.

“Minä olin vähän hölmö ja kun tännään ruokapäydässä puhuttiin Aliisan poikaystävästä niin sanoin, että minullakin on. Tiijän kyllä, että on ihan tyhmää yrittää täällä puhuu minun homoudesta, mutta jotenkin se voan tuli.”

Lehto äännähtää rohkaisevasti saadakseen Riitaojan jatkamaan, ja yrittää olla huomioimatta hölmöä ilon läikähdystä rinnassaan, kun häntä kutsutaan poikaystäväksi. Linjan toisesta päästä kuuluu väsynyt huokaus.

“Niinkun ennenkin, isä ei oikein edes uskonu, nauro voan minul, ja äiti suuttui että… minä oon itsekäs ja pilaan muilta joulun. Että on se nyt kun kuusi vuotta nuorempi sisko on… parempi ihminen ku minä, ja osaa käyttäytyä.”

“Mitä vittua”, Lehto sihahtaa. Hän haluaa hypätä autoon ja hakea Riitaojan tuolta pois, heti paikalla.

“Ei tässä mitään sen ihmeellisempää. Minä haluun voan tästä ilmapiiristä niin äkkiä pois kun voan pääsen.”

“Okei. Mä haen sut. Monelta sun juna on täällä?”

“Kiitos”, Riitaoja huokaisee, ja Lehto kuulee sen äänestä, että se hymyilee jo vähän.

“Varttia vail kakstoista sen pitäis olla”, Riitaoja jatkaa, ja naurahtaa surullisesti. “Haluisin voan nähä sinut mahollisimman pian ja voan olla sinun kanssa. Enkä näiden kanssa täällä.”

Lehto toivoo niin kovasti, että olisi Riitaojan luona ja voisi suojella sitä. Silittää sen hiuksia ja lohduttaa sitä jos vain jotenkin osaisi. Sen ääni on niin pieni, väsynyt ja torjuttu.

“Oletko sä kuitenkin ihan kunnossa ja turvassa?” Lehto varmistaa. Riitaoja lupaa olevansa.

Lehtoa nolottaa, kuinka paljon hän kaipaa Riitaoja jo nyt, ja kuinka iloinen hän on siitä, että pääsee näkemään sen jo huomenna.

*

Aamulla Lehto ajaa kotiin siivoamaan vähän, ja sen jälkeen hän menee rautatieasemalle odottamaan Riitaojaa. Hän ostaa aseman R-kioskista kahvin, ja lämmittelee sormiaan kupin ympärillä odottaessaan laiturilla. Kahvi ei ole kovin hyvää, mutta ainakin se lämmittää. Lehto juo sen loppuun, ja pudotaa kupin roskikseen juuri, kun junan saapumisesta kuulutetaan.

Juna tulee muutaman minuutin myöhässä, ja Riitaoja tulee ensimmäisten matkustajien joukossa ulos.

Se katselee ympärilleen hetken, kunnes huomaa Lehdon. Se näyttää väsyneeltä ja raahaa isoa laukkuaan perässään, mutta rientää Lehdon luo nopeasti. Läheltä katsottuna sen silmät ovat punaiset kuin se olisi itkenyt. Ryhti on lysy ja kulmakarvat surullisesti kurtussa.

Noin surkeanakin Riitaoja on kaunis, ja sen näkeminen piristää Lehtoa ja kohentaa hänen omaa mielialaansa paljon enemmän, kuin on hänelle normaalia.

Lehto ei osaa tällaisia juttuja, mutta hän levittää käsiään sen verran, että Riitaoja ymmärtää, että on okei halata jos se haluaa.

Riitaoja huokaisee ja suurin piirtein syöksyy Lehdon syliin. Se takertuu häneen tiukasti ja kumartuu, jotta voi haudata kasvonsa hänen olkaansa. Ensimmäistä kertaa Lehto on se, jonka pitäisi osata lohduttaa, ja ajatus tuntuu vieraalta. Hän kokeilee silittää Riitaojan selkää, nostaa toisen käden hellästi sen niskalle ja pitää kiinni tavalla, jonka toivoo tuntuvan turvalliselta.

“Anteeks nyt”, Riitaoja mutisee Lehdon hartiaan. “Tämän ei pitäny mennä näin. Toivottavast sinul ei ollu mittään? En haluis olla sinul vaivaks.”

“Älä”, Lehto käskee. “Mulla on kämppä tyhjänä, voit olla mun luona vaikka koko loppuviikon jos haluat.”

Riitaoja nyyhkäisee, ja Lehto tuntee sen nyökkäävän.

Lehto pitelee sitä pitkään, silittelee vain, ja antaa Riitaojan nojata häneen siinä ihmisjoukon keskellä. Aiemmin hän ei olisi voinut kuvitellakaan tekevänsä tällaista, mutta juuri nyt ohikulkijoiden mielipiteillä ei ole mitään väliä. Pikkuhiljaa Riitaojan hengitys rauhoittuu, ja se naurahtaa hiljaa, vetäytyy vähän taaksepäin katsoakseen Lehtoon.

“Kiitos”, se kuiskaa. Ei tarkenna, mutta Lehto ymmärtää kyllä. Kiitos, että Lehto on tässä, kiitos, että hänelle Riitaoja kelpaa sellaisena kuin se on.

“Älä turhaan”, Lehto murahtaa. Haluaisi pystyä parantamaan Riitaojan oloa, haluaisi olla sille paljon parempi kuin osaa. Toivoisi, että hänellä olisi jonkinlaista kokemusta tällaisesta, jotain muitakin keinoja ratkaista ongelmia kuin nyrkit ja pakoon juokseminen.

Lehto katsoo Riitaojan kauniisiin, surullisiin silmiin. Toivoo, että se osaisi kertoa hänelle, miten hän voisi auttaa sitä.

“Mitä sä tarviit?” hän kysyy.

“En minä mitään erikoista”, Riitaoja hymyilee. “Sinut voan. Ja aikaa. Ihan voan olla ja rauhoittua hetken, jos se sopii.”

Lehto huokaisee, ja nousee varpailleen painaakseen pienen suudelman Riitaojan huulille. Hän ottaa sen kasvot käsiensä väliin ja silittää sen poskia. Riitaojan hymy on ihmeellinen asia; vähän lapsellinen ja hölmön näköinen, mutta samalla niin kovin kaunis ja rakas.

“Kyllä se sopii”, Lehto lupaa, ja se on totuus. Kyllä hän voi sen Riitaojalle antaa, itsensä ja kotinsa ja kaiken sen ajan, mitä hänellä on.

-

Notes: Kiitos lukemisesta! Tää on ollut aikamoinen vuoristorata, ihanaa että ootte olleet mukana.❤️

Olo on vähän haikea, mutta en oo saanu tästä tarinasta vielä tarpeekseni, vaan aion kirjoittaa tälle vielä muutaman lyhyen jatko-osan, vähän korkeammalla ikärajalla.

[ylensankiapriha]

Kuhkailin ja kahkailin tätä töissä ollessani. Eihän siinä sen kummempaa kun pompataan vaan suoraan asiaan. Ficciä en aikaseksi saa, toki saa kirjottaa joku muu jos kokee saaneensa idean tästä. Vähän sekavaa tästä nyt tuli, joten saa, ja pitää kysyä jos hirveitä kysymysmerkkejä jäi mieleen. Ja tota saattaa olla että kerron myöhemmin lisää, jos luoja suo ja säät sallii :DD

Muutama maininta tähän alkuun;

Ns. Mun todellisuudessa Vanhala ehti koikkeloida myös lapinsodassa (jossa kaatu sitten Sihvonen ja Määttä. Anteeksi tästä). Alikkina se sielä sohlas, sillä saihan se sen toisen natsan kumminkin siitä iskuryhmä Vanhala tapauksesta.

Noniin nyt sitten... ihan aluksi kun se sodasta palas niin ei meillä juurikaan nukuttu. Pimeä oli liikaa, samoin hiljasuus. Päivisin se oli suurimmaks osaks ihan oma khihittävä itsensä, mutta illan tullessa se ahdistu ihan selkeesti. Siitä tuli levoton. Siihen aikaan jos se unta sattu saamaankin niin muutama herätyskello koki kohtalonsa, kun Vanhala lievästi sekavana herätessä heitti ne seinään kranaattina tai vastaavana. Painajaisiakin sille tosiaan jäi. Monestakin asiasta.

Samoin kovat äänet saattaa siirtää Vanhalan mielen muualle. Edelleenkin siis. Tosin se oli paljon vahvempi reaktio sillon aluksi. Tän tapahtuman huomaa siitä, miten se joko alkaa levottomasti pälyillä ympärilleen, tai jää tuijottamaan yhtä pistettä pidemmäks aikaa. Sillon pyörii ihan omat filmit. Molemmat toki menee ittestään ohi hetken päästä, mutta toki mielummin koitan saada semmoset loppumaan heti alkuunsa.

Ihan alkuun metsä, etenkin talvinen metsä oli ehdoton ei. Se hiljasuus oli niin ylitsevyöryvää ettei Vanhala pystynyt siihen alkuunkaan. Heitän loppuun yhden esimerkin tästä metsäsekoilusta. Mutta tosiaan ne kaikenmaailman metsän varjot, ja metsän omat ääneet muuntuu aika usein sen päässä vihollisiks, tai joksikin tosi uhkaavaksi. Nykyään sen on helpompi mennä metsään, ja olla sielä, mutta mielummin ei yksin, eikä pitkiä aikoja.

Sen haluan ehdottomasti mainita, ettei siitä millään tasolla ole uhkaava tai pelottava tullut. Ei se tekis kärpäsellekkään pahaa vaikka se mielessään käviskin jotain muistoa läpi.

Alussa oli muuten niin, ettei se oikein osannut alottaa koko asian läpikäymistä, mutta mun seuraan se hakeutu kokoajan, ja halus jotenkin kertoa jotain. Ja saihan se sen lopulta aikaseks. Joskus se puhuu, joskus vaan pysyy mun lähellä, ja käy mielessään asioita läpi. Yksin se ei halua sen asian kanssa olla,enkä minä sitä salliskaan.

[olen-karhu]

00:00 (luku 1/?)

Tags: Fluff, lukio!AU, mordern!AU

Sanamäärä: 601 

Hahmot/Paritukset: Asumaniemi/Hauhia, mainintaa Rahikaisesta

Summary: Asumaniemi pitää bileet. Hauhia on humalassa ja väsynyt.

Varoitukset: -

Notes: Tää kappale on poikkeuksellisen lyhyt! Seuraavaa kappaletta oon jo kirjottanu n. 1500 sanaa, ja se ei oo vielä ees valmis.

Murteista: Stadin slangi on miulle aivan vieras kieli, jota en meinannut opetella tän kirjottamista varten. Pahoittelen sitä. Hauhia puhuu myös mä/sä, koska no tässä AU:ssa se on asunu Helsingissä jo jostain 12-13-vuotiaasta asti. Kummatkin puhuu siis aika perus puhekielellä, Asumaniemi käyttää enemmän joitain slangisanoja tms.

Löytyy myös: ao3

“Oho! ... Hei sori, Hauhia! Mä en tienny et se on varattu!”

“Ei tää oo. Mä vaan istun täällä.”

“Ööö, okei? Haittaaks sua, jos mä käyn kusel?”

“Joo! Eiku siis, ei. Anna mennä.”

Hauhia siirtyy vessanpöntön kannelta kylpyammeeseen istumaan, ja vetää eteensä suihkuverhon, jotta Asumaniemi saisi hieman yksityisyyttä.

Asumaniemi tulee sisään hämmentyneen näköisenä, ja laittaa oven lukkoon perässään. Hän käy avaamaan sepalustaan.

“Noh, mitä jäbä tekee bileissä vessassa?”

“Öm, tota... Laskuhumala.”

“Aa, pyöriiks sulla päässä? Et kai sä oksenna?” Asumaniemin äänestä voi havaita pientä hätääntymistä.

“Eeei... Piti vaan päästä vähän hiljasempaan paikkaan, enkä jaksa kävellä kotiin just nyt. Pakko kyllä kohta, kun ei se energia tästä enää lisäännykään... Paljon kello on, muuten?”

“Se alkaa kuule olee jo lähemmäs kolmee. Mut hei, sä voit kyl jäädä nukkuu meitsin sohvalle! En mä kämpästäni ulos heitä, en ainakaa jos on vaara, et jäbä sammuu johonki kinoksee!”

Tosiaan, tämä on Asumaniemen asunto. Hauhia ei ole aiemmin täällä käynyt. Hän tuntee, tai itseasiassa vain tietää, Asumaniemen yhteisen kaverin, Rahikaisen, kautta.

Asumaniemi vetäisee suihkuverhon sivuun. Hauhia tuijottaa tätä hämmästyneenä ja räpytellen silmiään ihan liikaa. Päässä ehkä sittenkin vähän pyörii.

“No?”

“Ai hä?” Hauhia räpyttelee silmiään lisää ja tämän puhe vähän sammaltaa.

Asumaniemi virnistää.

“Toi oli tarpeeks vastausta meitsille. Emmä teittii päästä yksinää tonne pakkasee vaeltelee aamuyöstä. Sä jäät tänne.”

“O-okei.”

Hauhian räpyttelyt alkavat kestämään pidemmän aikaa. Asumaniemi huomaa tämän.

“Ok, venaa täs.” Asumaniemi lähtee vessasta ja sulkee oven perässään. Hauhia kuulee hiljaista puhetta oven toiselta puolelta.

"Hei, tääl vessas on yks jätkä vähä huonommas kunnos. Jos sä viitit vahtii tätä ovee, mä käyn hakee sille vettä."

Sanat liukuvat Hauhian korvasta sisään ja toisesta ulos, eivätkä aivot rekisteröi niiden merkitystä millään tasolla. Hauhia on aivan liian väsynyt ja humalassa siihen. Hän sulkee silmänsä hetkeksi.

Joku ravistelee hänen olkapäätään.

“Hei, herätys. Älä siihen sammu, Ruusunen.”

Hauhia avaa silmänsä. Asumaniemi virnistää tälle ammeen vierestä. Hauhia hymyilee väsyneenä takaisin. Tämä on luultavasti jotenkin huvittava näky, sillä Asumaniemi naurahtaa, vaikkakin näyttää vähän huolestuneelta.

“Meitsi toi sulle vettä. Juo.”

Asumaniemi ojentaa Hauhialle ison kahvikupin. Hauhia lukee huvittuneena ääneen kupin tekstin.

“You wouldn’t like me before my morning coffee.”

“Hei, älä viitti! Mä sain sen joskus joululahjaks mutsilta. Se oli ainut, mikä oli puhtaana.”

Hauhia ei sano mitään. Hörppää vain tyytyväisenä vettä kahvikupistaan.

Asumaniemi istuu ammeen toiseen päähän. Heidän välilleen laskeutuu hiljaisuus siksi aikaa, kun Hauhia juo mukinsa tyhjäksi.

“No... Miksi juhlien isäntä istuu ammeessa humalaisen vieraansa kanssa, eikä ole juhlimassa?”

Asumaniemi naurahtaa ja pudistaa päätään epäuskoinen ilme kasvoillaan.

“Jätkä hei. Juhlat on ohi. Lähetin kaikki menee.”

Hauhia rypistää kulmiaan, ja katsoo vessan ovea, aivan kuin se auttaisi häntä kuulemaan paremmin. Tosiaan. On ihan hiljaista.

Asumaniemi jatkaa: “Sut pitää saaha nukkuu, enkä mä usko et sä pystyisit nukkuu keskel bileitä.”

Asumaniemi miettii hetki sitten ammeessa torkkunutta Hauhiaa.

“Tai no mistä mä sen tiedän, ehkä pystyisitkin. Mut anyway, ei juhlis kuitenkaa tapahdu mitään mielenkiintosta enää kolmen jälkeen.”

Hauhia nyökkää ja on vähän aikaa hiljaa.

“Onks sulla käyttämätöntä hammasharjaa?”

-----

Asumaniemi kaivaa kaapista lakanat, peiton ja tyynyn. Hän alkaa säätämään aluslakanaa sohvaan, ryttää sen reunat sohvatyynyjen alle. Tappelee peiton pussilakanan sisään ja heittää sen sohvalle. Alkaa laittamaan juuri tyynyliinaa, kun Hauhia astuu ulos vessasta.

“Kiitti hammasharjasta.”

“Ei mitään! Petinne on pedattu, herra,” Asumaniemi lausahtaa yliliioitellun käsiliikkeen kera, ja heittää tyynyn sohvalle. Hauhia hymyilee väsyneenä ja huokaisee: “Kiitos.”

Asumaniemi menee vessaan, harjaa hampaansa ja huuhtelee naamansa. Hän haistaa kainaloitaan nopeasti ja lisää pari suihkausta deodoranttia.

Hän astuu ulos vessasta, ja älyää Hauhian nukkuvan jo sohvalla kippurassa, peitto korviin vedettynä. Yksiön ainoat äänet ovat keittiössä huriseva jääkaappi ja nukkuvasta pojasta lähtevä tuhina. Asumaniemi sammuttaa valot ja käy sängylleen makuulle. Hän hymyilee pimeässä katolle. Menee hetki ennen kuin hän saa unta.

[mistosworld]

Tein sen juhannustaian et laitoin tyynyn alle seitsemän kukkaa et näkisin tulevan puolison unessa.

Näin unta jossa meillä oli musavideokurssi menossa, mutta jostain syystä meidän ope (jatkossa SHO) halus et me opetellaan soittamaan musiikkia. En tajunnut soitettaisiinko me siin videolla oikeesti vai oliko se niinku muuten vaa. Se työ oli Amorphikselle.

Muistan et jossain vaiheessa unta Allu (oli samalla linjalla mun kanssa, sen takia pääsi koulu-uneen) totes et joku Amorphiksen jätkä oli vähä töykeä. Sen takia SHO totes et hei, kaikki joilla on noin paskat mielipiteet saa potkut. Jos ollaan musavideo bisneksessä, ei saa valittaa asiakkaista vaikka ne ois kuinka töykeitä.

Sen jälkeen jäljelle jäi enää minä ja yks toinen, ja SHO vähä niinku koulutti meistä rumpaleita. Amorphiksen jätkät oli katsomassa kun meidän piti vetää sairaan nopeeta rumpukomppia a la Whiplash. Se toine meni eka, sit mä, ja osasin vetää kaikkee extraa sinne väliin iha vitu hyvin. SHO oli ylpeä meistä. Amorphiksen jätkät ei sanonu mitää.

Myöhemmin olin menossa suihkuun ja SHO tuli miettii et oliks se toiminu oikein ku se oli potkinu kaikki pihalle.

That's it. Kysymys kuuluukin, kuka näistä oli mun tuleva puoliso?

[kelkkamonologi]

Mulla on erittäin tylsää ruattin tunnilla nii tässä ois mun ihan eka TS -ficci :D

Kirjoittaja: mä

Vastuuvapaus: Hahmot Linnan

Varoitukset: pakottamista sukupuoliyhteyteen, kuolemaa

Päähenkilöt: Riitaoja ja Lehto

“Saatanan tonttu! Me jäädään muista ja se on sun syytäsi!” Lehto kirosi työntäen Riitaojaa selästä. Konekiväärikomppanialla oli vielä muutama kilometri marssittavana tälle päivälle. He olivat jossain päin Karjalan metsiä.

Lehto näki kuinka muut kookoon miehet kävelivät noin kahdensadan metrin päästä heistä. Koskela piti Hietasen kanssa perää ja Lehto jo mietti juoksevansa heidät kiinni, jättäen Riitaojan oman onnensa nojaan.

Riitaoja vihasi sitä, että hänen piti olla Lehdon parina. Kuka tahansa muu olisi ollut parempi marssipari Jokainen askel oli edellistä raskaampi, Lehdon selästä työnnöt sattuivat ja hän halusi vain nukkua. Oliko edellisestä kerrasta kolme päivää? Hän ei ollut enää varma. Myös hänen mahansa kurni, muona oli loppunut eilen aamulla.

Lehto kantoi omaansa sekä Riitaojan reppua. Hänen oma reppunsa oli selässä ja Riitaojan reppu keikkui etupuolella. ‘Saatanan tonttu, kun ei jaksa mitään!’ Lehdon pää oli täynnä raivoa. “Perkele! Kävele! Ei voida jäädä muista jälkeen!” hän raivosi ja tuuppi Riitaojaa eteenpäin. “Kävelen niin nopeasti kuin vuan voin.” Riitaoja lähes itki. Hän pyyhki kyyneleen silmäkulmastaan. ‘Voi ei, Lehto tappaa miut.’ oli hänen ainoa ajatuksensa.

Koskela katsoi taakseen ja sen jälkeen Hietaseen. “Mee auttamaan Lehtoa. Otat Riitaojan reppuselkään. Se ei tule jaksamaan.” vänrikki sanoi rauhallisesti. “Mää jaksan hän seläs? Luulek iha omias?” alikersantti kysyi ja tumppasi tupakan pakkiinsa, joka roikkui repun hihnasta. “Olet vahvin ja kovakuntoisin meistä. Hyvin se menee. Jätä reppus mulle.” vänrikki rauhoitteli alikersanttia. Hietanen huokaisi syvään, antoi reppunsa Koskelalle ja lähti kävelemään taaksepäin.

‘Hienoa, Koskela lähetti kultapoika Hietasen apuun. Tämä tästä vielä puuttui.’ Lehto oli raivon vallassa. Nyt hänen suunnitelmansa, jättää Riitaoja ja ehkä jopa tappaa, ei tulisi toimimaan.

Hietanen tuli Riitaojaa ja Lehtoa vastaan. “Riitaoja, hyppä mun selkkä. Lehto, sää jäät meijä kans. Koskela sano et hän kävelee yksi loppumatka.” hän sanoi saavutettuaan parivaljakon. Lehto puristi kätensä nyrkkiin ja nopeasti sujautti sen housuntaskuun. “Selvä.” Lehto kiristi hampaitaan. Riitaoja hyppäsi Hietasen selkään ja he aloittivat matkansa, yrittäen saavuttaa muut.

Lehto käveli viitisen metriä Hietasen ja Riitaojan edellä. Nyt tai ei koskaan oli hänen tilaisuuteensa juosta muut kiinni. Eihän matka ollut kuin noin 250 metriä. Lehto harppoi muutaman pidemmän askeleen, josta Hietanen aavisti hänen aikeensa. “Lehto, tu takas! Mää en häippäsisi ny!” Hietanen huusi. Lehto ei ollut kuulevinaan vaan jatkoi, nyt juoksuvauhdissa. Edes kaksi reppua ei haitannut hänen tahtiaan.

“Helvetti minkä teki. Ei viitti itte pitää paristaa hualt.” Hietanen mutisi. Riitaoja keikkui hänen reppuselässään. “Onko alikersantti Lehto sekaisin?” Riitaoja kysyi ja otti tiukemman otteen Hietasen hartioista. “Sitä sää saat kysyy hält. Mää en tiärä yhtikäs.” Hietanen vastasi ärtyneenä.

Lehto hengitti raskaasti saadessaan Koskelan ja muut kiinni. Hän tarrasi Koskelan repusta kiinni ja lähes kaatoi tämän. Koskela horjui, mutta piti tasapainonsa ja kääntyi. “Alikersantti Lehto. Eikö Hietanen kertonut, että olin käskenyt sinun pysyä sen ja Riitaojan kanssa?” hän kysyi, jatkaen kävelyään. “Taisi se jotain mainita.” Lehto heitti.

Koskela tiesi, ettei saisi Lehdon päätä käännettyä, joten hän antoi Lehdolle luvan kävellä hänen vieressään loppumatkan.

Hietanen nosti Riitaojaa paremmin selkäänsä, mutta samalla hän oli vähällä luovuttaa. “No, perkele siin ku Lehto ei voi pitää sust hualt.” hän mutisi ja toivoi ettei Riitaoja kuullut.

Koskela ja muut pysähtyivät. “Määttä ja Lahtinen, kokootte teltan. Sihvonen ja Lehto, teille eka vartiovuoro.” Koskela yritti käskytää joukkuettaan. Kariluoto huuteli omalleen ohjeita.

Koskela kääntyi ja näki noin kahdensadan metrin päässä Hietasen ja Riitaojan. “Kariluoto, otatko joukkueeni haltuusi hetkeksi? Lähden Hietasta ja Riitaojaa vastaan.” Koskela sanoi ja osoitti heidän suuntaansa. “Selvä. Pidä varasi. Sitä ikinä tiedä missä ryssiä piileskelee.” Kariluoto huikkasi Koskelan perään.

Lehto oli vain iloinen, ettei joutunut kärsimään Riitaojan kanssa. Hän istahti kivelle ja sytytti tupakan.

Koskela tuli Hietasta ja Riitaojaa vastaan vähän ennen telttaa. Riitaoja näytti nukkuvan Hietasen selässä. “No?” vänrikki kysyi lyhyesti. “Hän nukahti. Tuplavuaro yäks. Mää otan sit vaikka sen toise häne kans. Kello on jotai ykstoist ni laita hänet koht vahtijaks.” Hietanen vastasi. “Katsotaan, katsotaan.” Koskela sanoi ja he jatkoivat matkaa teltalle.

Teltalla Riitaoja ei enää nukkunut ja Koskela määräsi hänet Lehdon kanssa vahtiin.

“Kuulin urheilusuorituksestas.” Lehto räkätti heidän istuessaan teltan ulkopuolella. Ulkona oli pimeä ja kylmä. “Herra alikersantti...” Riitaoja vastasi epävarmasti ja pelokkaasti. “Herra alikersantti.” Lehto matki ja otti sauhun tupakastaan.

Lehdon teki mieli tappaa tuo pienikokoinen sotamies siihen paikkaan. Mutta ennen sitä… Lehto ei edes halunnut ajatella sitä. Se oli jotain, minkä hän oli tunkenut pitkälle mielensä sopukoihin eikä olisi koskaan halunnut ajatella siitä. Sen ei pitäisi olla mahdollista, mutta jotain hän tunsi tuota sotamiestä kohtaan. Rakkautta? Ei se sitä voinut olla. Vihaa? Sitä hän tunsi jokaista ihmistä kohtaan, joten myös Riitaojaa kohtaan. Sääliä? Ehkä. Isällisyyttä? Ei, ei se sitä ollut. Jotain todella ristiriitaista se oli, eikä hän pystynyt sitä, ainakaan järjellä, selittämään.

Lehto puristi kivääriään. Hän näki kuinka Riitaoja tärisi kylmyydestä vierellään. “Olisi vain pitänyt jättää se oman onnensa nojaan.” Lehto mutisi lähes äänettömästi ettei Riitaoja kuulisi.

Riitaojalla oli kylmä. Hän otti takkinsa pois ja kääri sen itsensä ympäri. Vuoro vaihtuisi kohta, joten lämpöä ja unta saisi pian. Oli vain kestettävä hetki.

Kymmenen minuutin kuluttua parivaljakko meni herättämään Sihvosen ja Vanhalan. “Vuoronvaihto, khihi.” Vanhala hymyili Riitaojalle. Vanhala huomasi, että jotain oli tapahtunut ja hän huomasi sen jopa pimeässä teltassa.

Aamulla Koskela, jolla oli Hietasen kanssa viimeinen vahtivuoro, herätti miehet. “Pojat! Herätys! Tänään on pitkä päivä edessä. Mäkilä tuo puolen tunnin päästä ruokaa. Sitä ennen teltta kasaan.” kuului tämän aamun käsky. “Taas varmaan sellupuuroa.” mutisi Lahtinen.

Riitaoja kömpi ulos teltasta ja Koskela huomasi, että hänen silmänsä oli turvonnut ja melkein muurautunut umpeen. “Koska tämä tapahtui?” Koskela kysyi osoittaen Riitaojan silmää. “Varmaan nukkuessani, herra vänrikki.” Riitaoja sanoi hiljaa. “En usko.” Koskela sanoi tiukasti ja Riitaoja alkoi nyyhkyttää. “Se… oli Lehto, herra vänrikki.” hän sanoi. Koskela jätti Riitaojan Hietasen vahdittavaksi ja lähti etsimään Lehtoa.

Koskela löysi Lehdon läheiseltä tieltä tupakoimasta. Koskela sytytti itselleen tupakan.

“Saatana! Riitaojan silmä on mustana ja se sanoi, että sinä teit sen!” hän lähestyi Lehtoa. “Se sitä kerjäs.” Lehto pyöritti silmiään ja otti sauhun tupakastaan. “Ny kerrot mitä tapahtu.” Koskela korotti hieman ääntään. “No… Se kerjäs. Oltiin vartioissa ja… Se vaa kääri itsensä takkiinsa, kaipa sillä oli kylmä. Saatana kun ei saa ees nuotioo laittaa vartiossa! Sitten minä otin Riitaojan toisesta kädestä kiinni ja kaadoin maahan. Painoin polveni sen rinnan päälle ja löin vapaalla kädelläni sitä silmään.” Lehto valehteli, mutta Koskela ei sitä huomannut. Lehto olisi saanut kuolemantuomion, jos olisi kertonut totuuden.

~~

Lehdon aivot tekivät paljon töitä hyvään keskustelun avaukseen. Hän ei vain voinut sanoa mitä tunsi tuota sotamiestä kohtaan.

“Hei… Meinaan, että olin tänään ehkä vähän kusipää.” Lehto sanoi Riitaojalle anteeksipyytävään sävyyn. “Ei se mitään. Hietanen auttoi.” Riitaoja nielaisi. Lehto sytytti tupakan ja puhalsi savut Riitaojan naamalle. Hän yski ja pelkäsi herättävänsä muut. “Miksi muuten puhutte nyt miulle normaaliin äänensävvyyn, jos suan kyssyä?” hän kysyi ihmeissään. “Kai sitä ny joskus saa puhua, saatana.” Lehto sanoi ärsyyntyneenä ja tumppasi tupakkansa.

Vartiovuoron vaihtoon oli enää viisi minuuttia ja Lehdon aivot alkoivat raksuttaa. “Eikös se joku Hamletin kysymys ollut ‘Suudella vai eikö suudella?’? Ei, ei se voinut olla. Mut kun mieleni tekisi vetää Riitaojaa ja…” hän mietti. Hän teki nopeasti aloitteen riisuen paitansa. Riitaoja lähti perääntymään, mutta Lehto sai hänet kiinni.

“Saatana, tuu tänne! Me jäädytään tänne!” Lehto sanoi kaadettuaan Riitaojan maahan. Lehto asetti huulensa Riitaojan huulille ja pussasi tätä. Sen jälkeen hän löi Riitaojaa silmään. “Tätä ei sitten tapahtunut. Saatana, saadaan kuolemantuomio, jos kerrot. Tarina menee nyt niin, että kerrot mun lyöneeni sua silmään, koska ärsytit. Ymmärrätkö? Silmään lyöminen oli pakollista.” hän sanoi jalka Riitaojan rinnan päällä. “Kyllä, herra alikersantti.” Riitaoja nieleskeli.

~~

Marssimisen jälkeen Hietanen meni Koskelan puheille. “Ook iha varma et Lehto puhu sul totta?” Hietanen kysyi Koskelalta. “Hmm… Lehdosta ei koskaan tiedä. Paree kysyy Riitaojalta.” Koskela raapi leukaansa ja lähti etsimään Riitaojaa. Hietanen meni pelaamaan Määtän kanssa korttia.

Koskela tiesi mistä löytäisi Riitaojan. Jsp:ltä. Sinne hän oli Riitaojan käskenyt menemään päivän marssin jälkeen hoitamaan silmäänsä.

Koskela käveli jsp:lle ja kysyi ulkona olevalta lääkintämieheltä sotamies Riitaojaa. “Teltassa. Silmän turvotus on laskenut.” lääkintämies sanoi ja Koskela nyökkäsi.

Koskela meni teltan sisään ja etsi katseellaan Riitaojaa. Pian kuitenkin Riitaoja näki Koskelan ja käveli tämän luokse. “Herra vänrikki.” Riitaoja sanoi. “Jaaha. Silmäsi näyttää jo huomattavasti paremmalta... Minulla on kahdenkeskeistä asiaa, joten mennään ulos. Tai mitäpä väliä sillä on, jos pysymme sisällä morfiinihuuruissa olevien ihmisten keskellä. Kannatan kuitenkin ulosmenoa.” Koskela sanoi ja lähti ulos Riitaoja perässään.

Koskela selitti lääkintämiehelle, että Riitaojaa tarvittaisiin kookoossa, joten tämän oli lähdettävä. Lääkintämies teki myönnytyksen. Koskela hymyili kuinka helppoa valehteleminen oli hänelle.

“Niin. Hietanen arvaili Lehdon käyttäytymisestä, että tämä ei puhunut aamulla totta mulle. Joten, mitä oikeesti tapahtui teitin välillä viime yönä?” Koskela kysyi hänen ja Riitaojan kävellessä kookoon teltalle. Matkaa oli vielä noin kilometri, joten he pystyivät puhumaan rauhassa.

“Lehto kiels kertomasta.” Riitaoja sanoi pelokkaasti. “Kerro.” Koskela korotti hieman ääntään. “Se-selvä. Hän… riisui paitansa ja lähin kauemmaksi, saavakseni itseni lämpimäksi. Lehto juoksi perääni ja kaatoi miut. Hän…” Riitaoja nyyhkytti. “Hän suutel minnuu. En tiennyt mitään hänen aikeistaan. Sen jälkeen hän painoi jalkansa rintani päälle etten pääsisi karkuun. Hän löi minnuu ja käski kertomaan, jos joku kysyisi mustasta silmästä, että ärsytin Lehtoa ja sitten hän löi minnuu.” Riitaoja pyyhki kyyneleen poskeltaan.

Koskelan oli pakko pysähtyä ja istua maahan. Hän tiesi ettei Riitaoja valehtelisi, mutta… Lehto vihasi ihmisiä ja silti teki noin Riitaojalle. Koskelan oli vaikea ymmärtää sitä. Koskelan oli pakko kertoa Kariluodolle ja Lammiolle.

“Selvä. Kai Lehto kertoi mitä tästä seuraa, jos jää kiinni?” Koskela kysyi jonkin ajan päästä ja nousi seisomaan. “Kyllä, herra vänrikki.” Riitaoja nieleskeli. “Jatketaan matkaa.” Koskela nousi ja pudisteli housunsa neulasista.

Loppumatka sujui hiljaisissa merkeissä.

Teltalle päästyään Koskela etsi Kariluodon. Lammiosta ei ollut tietoakaan. Koskela ja Kariluoto päättivät mennä sivummalle puhumaan.

Koskela kertoi asiansa Kariluodolle. “Ville, oletko aivan varma?” Kariluoto kysyi. “Riitaoja ei uskaltaisi valehdella.” Koskela sanoi ja haroi hiuksiaan. “Se on kyllä totta. Asiasta täytyy ilmoittaa Lammiolle. Vain hän voi panna tästä seuraavan rangaistuksen täytäntöön.” Kariluoto sanoi ja sytytti tupakan. Koskela sytytti myös. “Se on totta. Kaipa Lehto tiesi mitä tästä seuraa, jos jää kiinni.” Koskela sanoi. “Niin. Hyvä sotilas menee taas eikä sankarikuolemalla.” Kariluoto tumppasi tupakkansa. Koskela seurasi perässä. He lähtivät takaisin teltoilleen.

Teltalla Kariluoto sai yllätyksen. Lammio. Mitä hän siellä teki? Ei kai vaan…

“Herra luutnantti.” Kariluoto teki asennon. “Lepo. Kuulin huhua, että teillä ja vänrikki Koskelalla oli kahdenkeskeinen keskustelu.” kuovi kertoi. “Se on totta, herra luutnantti. Jos voisitte tulla vähän sivummalle, voin kertoa asian, josta keskustelimme.” Kariluoto vastasi. “Haemme Koskelan ensiksi.” Lammio sanoi ja miehet lähtivät Koskelan teltalle.

Löydettyään Koskelan, Kariluoto ja Lammio menivät hänen kanssaan sivummalle puhumaan. Koskela kertoi asiansa ja Lammio ei ollut uskoa korviaan. “Pilailetteko?” Lammio kysyi. “En, herra luutnantti. Olen jo monta kertaa todennut sotamies Riitaojan puhuvan aina totta.” Koskela ryki. “Tämä tarkoittaa siis sitä, että alikersantti Lehto ja sotamies Riitaoja saavat kuolemantuomion. Toimeenpanen sen huomenaamulla. Älkää kertoko asiasta joukkueillenne. Se vain pahentaisi asiaa. Asianomaiset tietävät kohtalonsa. Poistukaa!” Lammio käski ja lähti itse komentopaikalle.

Kookoon miehet näkivät Ville Vaiteliaan kasvoista, että jotain oli tapahtunut keskustelussa kuovin kanssa. Lahtinen oli ainoa, joka uskalsi lähestyä Koskelaa. “Kuavi ei tainnu kertoo hyviä uutisia. Voit kertoo meille.” Lahtinen esitti asiansa. “Se nimenomaan käski olemaan kertomatta. Ei sillä, että haluisin totella kuovia, mutta asianlaita on nyt nii, että on paree pitää suu kiinni. Sovimme jo kertomattomuudesta Kariluodon kanssa.” Koskela huoahti. “Asia loppuun käsitelty.” hän vielä lisäsi ja miehet menivät vaiteliaina unille.

Aamulla Lammio tuli pistoolin ja sotilaspoliisin kanssa Koskelan teltalle. Hietanen oli Salon kanssa vahdissa ja he pelästyivät kuovia. “Huament! Mitäs herra luutnantti?” Hietanen tervehti. “Kas, Koskela ei kertonut asiaa.” kuovi vastasi vaisusti, mutta ylimielisesti. “Menkää herättämään hänet. Hän tietää, mitä pitää tehdä.” hän jatkoi ja Hietanen nousi kärppänä ylös. “Ei ka hän ole pulas? Mää voin suaritta häne rangaistukse, jos se vaa o mahollist.” hän vastasi, mutta kävi herättämässä Koskelan.

Koskela herätti koko joukkueen ja pyysi heitä tulemaan ulos. Lammio odotti kärsimättömästi. Salo oli peloissaan, sillä sotilaspoliisi ei yleensä tiennyt hyvää. Ja Hietanen oli jättänyt hänet yksin.

Viisi minuuttia siihen meni, mutta koko joukkue saatiin ulos. “Alikersantti Lehto. Sotamies Riitaoja. Tuomitsen teidät kuolemaan teidän seksuaalisesta kanssakäymisestänne yövartijoina.” sotapoliisi luki paperista. Lehto mulkaisi Riitaojaa. “Saatanan tonttu, menit sitten kertomaan!” Lehto huusi ja oli käydä Riitaojan kimppuun, mutta Hietanen esti.

Sotapoliisi antoi Lammiolle kaksi luotia. Lammio latasi pistoolinsa. “Viimeisiä sanoja?” hän kysyi virne kasvoillaan. “Jos kiduttamatta tapetaan, niin kuinka vaan.” Lehto vastasi. Riitaoja itki ja Lammio päätti ampua tämän ensin. Pian tuo pienikokoinen sotamies makasi maassa luoti otsassaan. Heti perään alikersantti makasi luoti otsassaan hänen vieressään. Heidän sotansa loppui.

Kookoon miehet olivat jopa vähän iloisia tapahtuneesta, sillä parivaljakko oli aiheuttanut pelkkää harmia. Tai no, olihan Lehdolla ollut hetkensä. Tietenkin he olivat myös shokissa, mutta päällimmäinen tunnetila oli ilo.

[gimlib]

Kahdentoista kizukin jäsenten veressä pitäisi olla paljon kibutsuji muzanin verta. Jos saan verinäytteen, lääke, joka muuttaa Nezukon takaisin ihmiseksi, valmistuu nopeammin. Ai niin, Inosuke!

Tuhositko sen?

Miten kehosi jaksaa, Inosuke?

Tuhositko sen vai et?

Tuhosin, mutta miten kehosi jaksaa, Inosuke?

Älä hukuta minua herkkyyteesi ja ystävällisyyteesi! Tajusitko? Koska minä pystyn kaikkeen mihin sinäkin! Minun päästäni tulee sinun päätäsi kovempi ennen kuin huomaatkaan! Sitä paitsi... sitä paitsi... tuota...

Kauheita haavoja. En pystynyt pelastamaan muita tiimiläisiämmekään. Oni tuoksui niin kauhulta ja kärsimykseltä, että hän oikein halasi kuolemaa. Mikä tätä vuorta vaivaa? Oniperhe ja yksi kahdentoista kizukin jäsenistä elää täällä. (Pysy paikoillasi, Inosuke!) (Lopeta, en tarvitse sitä! Olen kunnossa!) Mutta luulin, etteivät onit kulje ryhmissä.

Jokin pisti minua. Mitä ihmettä? Todella ärsyttävää! En löydä Tanjiroa enkä Inosukea mistään. Tämä on ihan syvältä! Minne he menivät? Kumpaan suuntaan? Ja täällä löyhkää! Löyhkää! Haluan itkeä! Inhoan hämähäkkien pitämää rapinaa! Ne varmaan vain yrittävät selviytyä mutta silti! Riittää! Ole hiljaa! Älä liiku! Onko tuollaisia olemassa?

3:43

Ihmiskasvoinen hämähäkki! Mitä oikein tapahtuu? Ole unta, ole unta! Jos tämä on unta, niin lupaan tehdä parhaani! Jos herään Nezukon sylistä niin lupaan antaa kaikkeni! Kynnän jopa peltoja! Kynnän mielelläni kokonaisen pellon ei kun kaksi, joten antakaa minun herätä tästä painajaisesta!

Mitä nuo ovat? Ovatko ne ihmisiä, jotka muuttuivat hämähäkeiksi? Leijuuko talo? Näyttävätkö nuo hiukan seiteiltä? Kauhea löyhkä! Todella pistävä! Tanjiro kuolisi tähän! Haju saa kurkkuni särkemään. Kyyneleet tulevat. Silmiinkin sattuu.

Valtava, valtava! Aivan liian valtava!

Kuule, en suostu puhumaan sinunlaisillesi!

Juokseminen on turhaa. Hävisit jo.

Mistä oikein puhut? En halua kuulla, joten älä puhu minulle! En pidä sinunlaisistasi!

Taidat jo tietää kuinka hirveässä tilanteessa olet.

Mitä tarkoitat?

Katso käsiäsi.

Käsiäni? Mikä käsissäni on vikana? Mitä tämä on?

Myrkkyä. Hämähäkki taisi pistää sinua. Myrkky muuttaa sinutkin hämähäkiksi. Puolen tunnin päästä olet orjani ja pyörit maassa. Katso tätä kelloa. Ymmärrätkö? Olet jo muuttunut hämähäkkiklaanin jäseneksi, ennen kuin iisoviisari on kiertänyt kellon ympäri. Kun viisari osuu tähän jäsenissäsi alkaa tuntua pistelyä ja kipua. Sitten sinua alkaa pyörryttää ja alat voida pahoin. Tässä kohtaa tunnet suurta kipua, kehusi kutistuu ja menetät tajusi. Ja herätessäsi...

…

Juokseminen –

on turhaa! Tajusin! Tiedän sen!  

Mitä oikein teet?

Ole hiljaa!

Ei tarvitse pelätä. Menetät kaiken älykkyytesi, kun myrkky on tehnyt tehtävänsä ja muuttanut sinut hämähäkiksi.

Eikä! Juuri tykkää siitä! Etkö tajua? Minulla ei ole ystäviä eikä tyttöystävää eikä kukaan tule pitämään minusta hämähäkkinä!

Näen, että tarvitset isomman annoksen myrkkyä, jotta muutut nopeammin.

En halua! En halua! En halua muuttua sellaiseksi!

Ryhdistäydy! Lopeta itkeminen ja pakoon juokseminen! Et sinä niin pääse minnekään. Zenitsu! Tule alas, jatkamme treenejä.

Ei, kuolen varmasti jos treenaan enää yhtään lisää! Kuolen varmasti, joten...!

Et sinä näin vähäiseen koulutukseen kuole. Tule alas sieltä senkin hölmö!

Ukki!

Kutsu minua mestariksi!

Mutta olet minulle rakas, ukki!

Pelastit minut velkavuoreltani, kun tykkäämäni tyttö sai minut keräämään hänelle rahaa, jotta hän voisi karata toisen pojan kanssa. Tai ehkä halusit vain jonkun koulutuettavaksi! Minäkin haluaisin täyttää odotuksesi, ukki, mutta se on mahdotonta! En haluaisi olla tällainen! Tiedätkö, että olen treenannut salaa yksikseni? En ole nukkunut yhtään, mutta siltikään minulla ei ole mitään näytettävää! Mitä tämä tarkoittaa? Mitä ihmettä tämä tarkoittaa?

Rauhoitu, Zenitsu. Sinulla on voima –

Minulle riittää!

Zenitsu!

Kuinka traagista elämäni oikein on? Salama osui minuun. Hiukseni vaihtoivat väriä. Olin kiitollinen, että olin hengissä, mutta... minä... minä vihaan itseäni enemmän kuin ketään muuta. Tiedän, että minun pitäisi ryhdistäytyä, mutta aina minä kyyristyn pieneksi, juoksen pakoon ja ruikutan. Haluan muuttua. Haluan olla pystyä johonkin. Kuule, minä teen kaikkeni! Miksi juuri minun täytyy kaljuuntua ja muuttua hirviöksi? Tämän on oltava vitsi!

Mikä tuota vaivaa?

Älkää kiivetkö tänne! Antakaa minun olla hetki yksin! Hetki vain!

Joko tukkani lähtee? Hiukseni irtoavat. Ei tuo maininnut, että se tapahtuisi näin nopeasti!

Kuka hän oikein on? Eikö hän olekaan onisurmaaja, joka tuli tuhoamaan perheeni? Pyörtyikö hän? Uskomattoman hauras heppu.

Hän putoaa päälleen ja kuolee. Mitä ihmettä.

Salamahengityksen ensimmäinen muoto:

Myrkkysylkäisy!

Väänsikö hän kehoaan ilmassa väistääkseen iskuni? Nopeat refleksit, aivan kuin eri ihminen.

Salamahengityksen ensimmäinen muoto:

Hei, hyökätkää hänen kimppuunsa!

Salamahengityksen ensimmäinen muoto:

Hän on pysynyt samassa asennossa koko ajan. Ei epäilystäkään. Hän ei osaa kuin yhden iskun.

Ei se haittaa, Zenitsu. Se riittää sinulle. On syytä juhlaan, jos hallitset yhden muodon. Jos hallitset vain yhden, varmista että osaat sen täydellisesti. Hio se äärirajoille.

Mutta, ukki, äskenhän sinä oli aivan raivoissasi. Salamahengityksellä on kolme muotoa ja minä osaan vain yhden.

Tiedätkö miten miekka taotaan? Ei hajuakaan. Jatkatko lyömistä? Alan itkeä.

Miekkoja lyödään ja lyödään, jotta päästään eroon epäpuhtauksista ja kaikesta muusta turhasta. Se myös lisää miekan puhtautta, jotta kestävä terä voitaisiin takoa.  

Siksikö mukiloit minua päivästä toiseen? Mutta minua ei ole tehty teräksestä. Olen lihaa ja verta.

Sinusta ei ole paljoa vastusta. Muka onisurmaaja. Hetkenä minä hyvänsä myrkky lamauttaa sinut.

Zenitsu, kehitä isku täydellisyyteen. Saat itkeä. Saat juosta karkuun. Älä koskaan anna periksi. Usko siihen. Kestit koko tuskallisen koulutuksen. Sinut palkitaan siitä vielä. Hio isku äärimmilleen. Muutu kaikkein kestävimmäksi teräksi. Hio ainoa iskusi täydelliseksi.

Pois silmistäni. Pitääkö toistaa? Pois silmistäni. Tajuathan sinä mitä tarkoitan. Eikö sinua hävetä itkeä koko päivä kuin vauva. Mikä kuhnailija. Kaikki aika, joka sinuun käytetään, on pelkkä ajanhukkaa. Mestari on merkittävä ihminen.

Mutta ukki sanoi – !

Ukki? Älä puhu hänestä noin! Mestarimme on entinen hashira! Hän ansaisti kaikkein korkeimman onisurmaajan arvonimen! Melkein kukaan ei koskaan pääse entisen hashiran opetukseen. Mestari opettaa sinua aivan turhaan! Olet oikea rumilus! Häivy! Miksi olet täällä? Miksi vaadit jäädä tänne?

Minulla ei ole vanhempia, joten kukaan ei uskonut että minusta tulisi mitään. Ei ole ketään, joka unelmoi, että saavuttaisin jotain. Että minusta olisi hyötyä jollekulle. Että pystyisi suojelemaan jotakuta ja tekemään jonkun onnelliseksi edes kerran elämässäni. Kukaan ei unelmoi puolestani edes niin yksinkertaisesta tulevaisuudetsa. Kukaan ei toivo, että minulla olisi tulevaisuus. Jos itkee, epäonnistuu tai juoksee karkuun edes kerran, muut sanovat: 'ai, ei hänestä ole mihinkään' ja lähtevät. Mutta ukki ei tehnyt niin! Kerta toisensa jälkeen hän vankasti nuhteli minua. Vaikka kuinka monta kertaa yritin paeta, hän raahasi minut aina takaisin. Hän kyllä riepotteli minua hiukan liikaa, mutta hän ei koskaan hylännyt minua.

Lävistäkää hänet! Pistäkää häneen lisää myrkkyä!

Tuon pitäisi riittää! Mitä? Ilma väreilee.

Salamahengityksen ensimmäinen muoto: ukkosen jysähdys ja salama kuusinkertaisena.

Hän katosi!

Viillettiinkö minut? Viilsikö tuo tyyppi minut? Hänenlaisensa heppu... Ihan järjetöntä! Tyyppi, joka hädin tuskin pystyy liikuttamaan käsiään ja jalkojaan!

Unelma. Onnellinen unelma. Olen vahva, vahvempi kuinkukaan muu. Voin auttaa heikkoja ja muita hädässä olevia. Milloin vain. Kaikki mitä ukki opetti minulle, kaikki aika jonka hän käytti minuun, ei ollut turhaa. Uni, jossa minusta tuli vahva ja autoin monia, kiitos ukin. Mutta nyt se on mahdotonta. Chuntaro, anteeksi.

Älä luovuta!

Älä luovuta. Käytä hengitystekniikkaa hidastamaan myrkkyä niin paljon kuin mahdollista. Vaikka se sattuisi tai olisi kivuliasta, älä yritä päästä helpolla tai ukki antaa sinun kuulla kunniasi. Ai niin. Tanjirokin suuttuu sinulle muuten.

Mikä tuo ääni oli? Iskikö salama?

Mistä minä tietäisin.

En haista ukkospilviä. Pisteliäs haju ilmassa on vahvempi, joten en osaa oikein sanoa varmaksi. Inosuke, taidan mennä hetkeksi tuonnepäin.

Tee mitä lystäät.

Laskeudutko vuorelta, Inosuke? Lähdetkö pois vuorelta?

Miksi niin tekisin! Anna vetää!

Olet pahasti loukkaantunut.

En ole yhtään loukkaantunut!

Inosuke, kuka vain näkee nuo haavat ihollasi.

Oni! Vuorella leijailevan hajun takia en huomannut lainkaan!

Revin sinut palasiksi, senkin oni! Odota!

Inosuke!

Isä!

Ketä kutsut isäksi?

Inosuke!

Älä tule lähelle perhettäni!

Jätän tämän sinulle, isä.

Vesihengityksen toinen muoto: vesipyörä!

[paulakaasalainen]

[VÄLKKYVÄ KIVI]                OSA I                                               2010-2013

Hei,nyt tulee pieni keskeytys uutislähetykseen.Tunkeudun näin varoittamatta eteenne.Mietin tätä kyllä kauan,miten tulisin esiin säikäyttämättä ja ajattelin,että uutiset on paras paikka,sillä sieltähän tulee koko ajan järisyttävää tietoa.              Minun nimeni on Moora ja siellä teillä on vuosi 2018,mutta täällä ajatusten maailmassa,jossa minä elän,on teidän ajanlaskunne mukaan vuosi 125622.         Minä olen täällä jonkin sortin toimittaja,ja jotta en olisi pelkkä tyhjän toimittaja,olen päättänyt––iise asiassa jo kauan sitten –– kertoa teille tulevaisuudesta.Toimittajana minullakin on halu kertoa jotain ainutlaatuista ja koska idea oli alunperinkin minun,sain yksinoikeuden kertoa siitä. Minä ja osa meistä täällä tässä ajassa,tulevaisuudessanne,olemme pelkkiä ajatuksia.             Tähän väliin minun täytyy muistuttaa,että ilmestyn aina kun ilmestyn,näihin klo 12 uutisiin.Mutta älkää uuvuttako itseänne jokapäiväiseen odotukseen,sillä saattaa kulua välillä pitkiä aikoja etten ilmesty.Mutta tehän tietoni mukaan tallennatte kaikki lähetykset,eli sieltä ne sitten löytyvät.

Me olemme siis pelkkiä ajatuksia,koska aikoinaan,paljon teidän aikanne jälkeen,oli aloitettava lähtö maasta muille planeetoille,ennen kuin aurinko hävittää maan.Tämän te,tai ainakin jotkut teistä,jo hyvin ymmärrätte,koska te olitte sen aikoinaan saaneet selville.             Pian tuli selväksi,että ihmisruumis oli liian vaikea kuljetettava omaa aurinkokuntaamme kauemmas,joten jäljelle jäi ajatus.Ajatuksina me ihmiset varsinkin,vain elämmekin.    Tie oli vaikea,mutta ainahan ihmisen tie on sitä ollut.Te tulette löytämään perille,muutenhan minua ei voisi olla.

En tiedä oletteko vielä paljoa ehtineet miettiä,mitä ajatuksena eläminen merkitsee,joten kerron siitä teille ja kerron lisäksi seikkailuistamme ajassa ennen nykyaikaani(johon liittyy myös salaisuuksia,jotka ehkä vielä paljastan,saa nähdä,ehkä lupaan liikaa),mutta ajassa,joka on silti myöhemmin kuin teidän aikanne.   Lopetan tunkeutumiseni tähän lähetykseen nyt,jotta saatte sulatteluaikaa,mutta palaan tässä alussa ainakin melko pian takaisin.Kaikkea hyvää toivottaa Moora galaksien Volume ja Minime välistä,jossa tällä hetkellä majailen.

No niin tässä sitä taas ollaan,en ollut pelkkä päiväuni! Joko alatte tottua,ehkette aivan vielä,ymmärrän kyllä,ajan myötä varmaan helpottaa,tai tiedä sitä,sillä hieraisisin minäkin välillä silmiäni,jos se onnistuisi.Ihan totta,näin on.                    Mutta asiaan.Nyt kerron ajasta,jolloin elin vielä maapallolla,kirjanpitäjiemme mukaan oli vuosi 55055.Tuona vuonna olin 40-vuotias ja elin sekä vanhana          “itsenäni” että ajatuksena.Saimme itse valita,minkä ikäisenä siirrymme ajatuksiksi.Useimmat halusivat olla tarpeeksi “eläneitä”,muttei liikaa,ettei vain livahtaisi autuaammille maille ennen siirtoa.Kaikki eivät uskaltaneet lähteä lainkaan,minä taas en uskaltanut jäädä. Mutta emme voineet lähteä pelkästään ajatusmaailmaamme ennen kuin kaikki halukkaat lähtijät(takaraja oli lyöty lukkoon) pääsivät eroon alkuperäisestä hahmostaan,mikä kesti useita vuosikymmeniä,minäkin onneton elin 104-vuotiaaksi!  Tuo aika oli silti muutenkin tärkeä,jotta saimme sopeutumisvalmennusta sekä lähtöön että toistemme ajatusmaailmaan,ja lisäksi saimme mielenkiintoista tietoa(kerron joskus myöhemmin)maan muista elollisista.Se,että olin 40 v ja tuo toinen minäni paljon vanhempi lopulta,oli ristiriita,jonka kestäminen vaati luonteen lujuutta,jotta ei luovuttanut uutta ajatusmaailmaansa vanhalle takaisin.Siinä meillä oli tärkeitä ammattilaisia apuna nk. huoltajia,joilla on edelleen mitä tärkein tehtävä maailmassamme,pitää meidät koossa,ihmiskuntana.Se onkin yksi nykymaailmamme vaativimmista ammateista,eikä se käy kaikilta,minulla ei olisi siihen tarvittavaa tervettä järkeä eikä vastuun kantajaa.Tulette huomaamaan,et-   tä teidän maailmassanne on paljon ammatteja,joilla ei ole käyttöä täällä.Täällä kokki,kampaaja tai vaikkapa haudankaivaaja jäisivät työttömiksi.Paljon töitä  taas riittää insinööreille,lääkäreille,aivojumppaohjaajille,taiteilijoille,toimittajille,    kaikenlaisille toimitsijoille,joilla on kykyä organisoida.Myös ns.”havainnoitsijat”    ovat “silmäpareina” käytännössä tärkeita.Eli töitä meillä riittää.Meillä tärkeä       ammattikunta on siivoojat,arvatkaapa mitä siivotaan: ajatuksia täytyy vähän väliä lakaista sivuun,eikä vain maton alle,vaan pois koko huushollista,jotta säilymme terveinä ja tarmokkaina eli ns.turhat höpinät pois.On tietysti monella tapaa turhauttavaa,kun ei ole tuota ihanaa ruumista syömässä suurta jäätelötötteröä tai ei voi kismitellä vaahtokylvyssä.Mutta eipä tarvitse myöskään kävellä jalka paketissa,pelätä hammaslääkärin tuolissa eikä virua viimeistä päivää punkan pohjalla.Tosin tavallaan olemme kyllä ajatustemme vankeja,mutta siihenkin tottuu.      Oh,mutta nyt tajuan,että olen kokonaan unohtanut kertoa,ettei meidän tarvitse koko aikaa ajatella.Me voimme nukkua,koska haluamme ja kuinka pitkään vain haluamme,ja jos joku unohtaa asettaa itselleen “herätysajan”,voivat hoitajat herättää meidät vähitellen ainakin lyhyeksi aikaa.    Ja oikeastaan emme me vailla nautintoja ole,sillä taiteilijat “leipovat” usein mitä herkullisimpia unelmatorttuja ja rikkaita ritareja,”suussa” sulavia hattaroita tai mitä vain haluamme.  Uskonto ei ole kadonnut myöskään minnekään,päinvastoin täällä tuntuu sille olevan erityistä merkitystä,kun matkaamme koko ajan kohti tuntemattomia maailmoja eli pappeja ym.riittää.    Sotilaita ja poliiseja meillä ei nyt ole.Heillä ei ole ainakaan vielä käyttöä.Mutta voi olla,kun kohtaamme uusia olentoja,emmekä voi tietää mikä “henkien taistelu” siitä voi tulla,että ehkä olisi varauduttava vähitellen siihenkin,varsinkin kun on jo kasvava liuta uusia ajattelijoita,jotka opettelevat vasta elämämme aakkosia.  Opettajat siis ovat tärkeitä työtekijöitä myös.Nämä untuvikot,uudet ajattelijat,syntyvät sattuman kauppaa sinne tänne,kun joku ajatus karkaa käsistä,eikä muista mikä se oli.On luonnollista,että sillä on aika vähän eväitä,kun se ei tiedä mistä on kotoisin,mistä seuraa,etten tiedä onko minusta lähtöisin uusia ajattelijoita,luultavasti on.Ne kehittyvät täällä keskuudessamme aivan omiksi yksilöikseen ympäristön ja ajan muokkaamina.    Mihin se johtaa,siitä ei ole vielä tarpeeksi tietoa.Yksi asia ainakin tulee aina erottamaan nämä uudet ajattelijat meistä: heille eivät unelmatortut tai rapeat ranskalaiset merkitse mitään,eiväthän he ole lähteneet maasta.He elävät alusta alkaen ajatusten maailmassa ja se on vielä enemmän ehkä heidän kotinsa kuin meidän.Se voi tietää muutoksia.  No on ehkä nokosten aika,heippa vaan!

Haloo,kuuleeko maa!   Tuli otettua muutamat ylimääräiset nokoset.On tainnut vuosi vaihtua.Minä olen ollut kateissa myös siksi,että meitä lähellä on melkoisella varmuudella asumiskelpoinen planeetta maan asukkaille ensimmäistä kertaa,joten en ole ehtinyt tulla aalloille.   On vähän vaikea keskittyä,ei tuollaista planeettaa löydy joka päivä ja valmistautumisesta huolimatta tulee aina yllätyksiä eteen,kuten sekin tieto,että tuolla uudella “maalla” kestää päivä noin 30 vuotta!Eihän se meitä ajattelijoita häiritse,mutta mietityttää,miten siellä voisi elämää olla,kun tuo yökin kestää noin 10 vuotta.Voipa tietysti olla,että kun valvoo yhtä päätä 30 vuotta,niin sen päälle 10 vuotta unta olisikin ehkä tarpeen.

Tässä välissä täytyykin kertoa,että vaikka olemme vain ajatuksia,kykenemme käyttämään yhä uudella tavalla joitakin vanhoja aistejamme,eritoten näkökykyä ja kuuloa.Tuntoaisti on tarpeettomana jätetty.Meillä on monia uusia hyödyllisiä aisteja,kuten tämä ajassa siirtyminen.Hajuaistin säilytimme myös,sehän oli helppoa,kun sekin sijaitsi päässä,ja tietysti tasapainoaistin,joka merkitsee lähinnä sitä,että voimme suunnata painovoiman suhteen. Meillä on uutena aistina myös ärtymysaisti,joka onkin paljon käytössä,kun olemme alati toistemme keskuudessa.Sen avulla lähdemme nokosille yleensä ajoissa.

Koska emme juo,emme myöskään koskaan ole humalassa tai vastaavassa.        Tokihan me kykenisimme käyttämään kaasumaisia aineita,mutta kukaan ei ole kiinnostunut,ei sovi maailmankuvaamme,kukapa sitä ikuisesti haluaisi humalassa elääkään.

Se aika,jonka elimme maassa ajatuksina,ennen varsinaista matkalle lähtöä,avasi meille mitä oudoimman maailman omalla pallollamme.Meille avautui yhtäkkiä ajatusmaailma muihin maapallon eliöihin.On uskomatonta,ette ehkä usko,olisiko paras jättää kertomatta,kun te vielä elätte siellä kauan toista aikaa...

Kai minä sentään kerron.––Olen muuten välillä pelännyt henkessäni,teenkö teille sittenkin hallaa,sillä ettehän te pääse ajatusmaailmaan koskaan? ––Mutta,koska olen teidänkin jonkun jälkeläinen,haluan antaa teille lahjan,pidätte siitä tai ette ja luulen,että jotkut teistä pitävät ainakin.Se,että saatte tietää jotain tulevasta,––      kaikkeahan ei voi koskaan tietää –– avaa teille ikkunan kauas tulevaan.Minä,       vaikka tunnun teistä etuoikeutetulta,en saa tietää tulevaisuutta miten kauas tahansa,sillä aika ja kysymykset eivät pääty.

Niin se maapallon ihme,yksi ihme on että pystyimme kuulemaan eläinten sienten ja kasvien ajatuksia!Ette usko “näen” sen selvästi,mutta näin siinä kävi.Eläinten ajatukset ihme kyllä eivät olleet kovin poikkeavia meidän ihmisten ajatuksista,olemmehan niin paljon sukua toisillemme,jopa kastematokin miettii “mitä syön”, “mitä syön”, “liian kuivaa”, “hyvää maata”, “ihana lannan tuoksu” jne.Eli meitä ihmisiä lukuunottamatta eläimillä ei oikein ollut “yleviä” ajatuksia,eivät miettineet tuhoutuuko maapallo,eivätkä mieti tänä päivänä.           Mutta kasvit olivat kehittyneet ihmeelliseen suuntaan.Ehkä niiden näennäinen paikallaan olo oli syynä toisenlaiseen ajatusmaailmaan,eliväthän jotkut vielä tuhansia vuosia.Eli kerronpa muutamasta tapauksesta.

Olin vuosia ikkunastani tuijotellut seudun pisintä kuusta,jonka latvaan varikset vuosi toisensa jälkeen kerääntyivät ennen auringon laskua,joten se tuli valittua ensimmäiseksi puhekumppaniksi.Se ottikin minut heti “käsittelyyn” ja “sanoi”,että kyllä kesti ennen kuin ihmismoukat tajusivat,että meilläkin on oma maailmamme,joka on paljon vanhempi kuin ihmisten olemassaolo täällä maassa ja että olemme nähneet teidän ottavan tämän maapallon vähitellen haltuunne.Sehän ei meitä haitannut,sillä meillä on aina ollut keinomme selvitä tuli kuka tai mikä tahansa syömään meitä,siirtämään meitä,”jalostamaan” meitä.Me emme ole vain sitkeitä,vaan varsinkin me pitkäikäiset,kuten minä,         kuusi,jo 120-vuotias,me olemme miten sen nyt kuvailisi,jokseenkin kärsivällistä ja rauhallista porukkaa,sillä kuka teistä jaksaisi jököttää samassa paikassa aina vaan.Mutta miksi vaihtaisin paikkaa,tämä on kotini,kaikki tohina päivän mittaan,vuodenaikojen mittaan tuodaan eteemme kuin tarjottimella.Olohuo-        neemme sisustetaan jatkuvasti uudelleen ja kaverit,muut kuuset,ovat tavallisesti hyvällä kuuloetäisyydellä ja elleivät ole,on muistakin puista ollut paljon seuraa vuosien myötä tässä lähellä.Tunnen esimerkiksi hyvin tämän läheisimmän koivun tässä,joka on  tietysti  luonteeltaan ujo ja kevytkenkäinen,toisin kuin me kuuset,mutta mukavasti erilainen.Niin,täytyy sanoa,että minulla on ollut onnea,seura on kiinnostavaa.Toisinaan tietysti joku rakkaaksi tullut vanha tuttava kaatuu myrskyssä tai salama tappaa sen tai ihmiset poistavat raa`asti jonkun kaverin viereltä.Mutta,meillä kuusilla varsinkin,on laaja perspektiivi elämään täällä maapallolla ja muutos tekee joskus lopulta hyvääkin,vaihtaa puhekavereita.Koskaan ei tiedä,koska on oma vuoro.Tosin,jos näkee,että koneet tulevat tasaamaan jotain aluetta puista lähellä itseä,voi alkaa ennustaa omaakin kohtaloa.Otan senkin tyynesti vastaan.Enhän voi olla täällä ikuisesti,vaikka täyttyy myöntää,etten panisi pahakseni muutamaa sataa vuotta lisää,voisi olla maisemat ja ihmiset ja maailma taas muuttuneet.      Kukat ovat kauniita tietysti ja uusi ruoho keväällä,mutta nuo lyhytikäiset kasvitoverit elävät omaa hektistä elämäänsä,joka on kuriositeeti tietysti vuoden mittaan.Hauska esimerkiksi nähdä nouseeko tänä keväänä paljon sini- ja valkovuokkoja tai kesällä ilmestyykö joku uusi tuttavuus joku kerta lähitienoolle,jonka kanssa voi vaihtaa pari sanaa,kuten minulle kävi kun yhtenä kesänä ilmestyi tienoolle muutama peurankello,mielenkiintoista sakkia,hienostuneita täytyy sanoa.Me kuusethan olemme vähän suoraviivaisia ja jämeriä,”jalat maassa” niin sanotusti.   Muuten männyt ovat aivan erilaisia,kuin me kuuset,ailahtelevia,yksilöllisiä ja usein niistä löytyy,varsinkin vanhoista yksilöistä,tosi erakkoja,joilta ei tule “sanaa suusta” joka vuosi ja jotka pitävät lähes kaikkea jonninjoutavana,mikä minua melkein huvittaa.  Haavat,joilla on paljon ötököitä,sieniä ym. aina kimpussa,ovat kehittyneet varsin vaikeiksi kavereiksi,useimmiten huokaisen helpotuksesta,kun joku niin sanotusti “lähtee kävelemään” syystä tai toisesta.  Vaahterat ovat omituista sakkia,niiden allahan ei ruohokaan viihdy,kovia ja vieraita tyyppejä meikäläiselle.  Koivuista pidän kovasti,kuten jo sanoin.Koivut ja pajut viihtyvät usein samassa porukassa.Minusta pajut ovat vaan jotenkin liian sinisilmäisiä ja lapsellisia,mutta makunsa kullakin.      Ei tämä paikallaan olo ole lainkaan rasittavaa,kun ei meillä ole hermoja,jotka puutuisivat ja tuulihan ihanasti vilvoittaa oksistossamme.      Me olemme sekä että sukupuoleltamme.Se on ihan hyvä,ettei tarvitse etsiä sitä kaveria kaukaa.Katajilla on se riesa tai ehkä huvikin mene ja tiedä,kun ei ole kokemusta.Tuntuisi se vaan typerältä olla poikakuusi tai tyttökuusi,kummanhan tuota valitsisi?  Me emme,me kasvit ole kiukkuisia juuri koskaan,onhan meissä kurikkaita,kuten esimerkiksi takiaiset tai kihokit tai nokkoset,mutta ymmärrän kyllä,että pienemmät lajit ja vaikeissa oloissa elävät tarvitsevat erityisominaisuuksia.   Tässä tulee muuten mieleen,että kukahan se vain kelpaa joulupuuksi.Kuusihan se on,että emme me nyt niin joutavia ole! Käsitellään meitäkin kuin karjaa,kun kasvatetaan hyötykäyttöön.Eivätpä vaan ole saaneet meitä ahtaisiin häkkeihin niin kuin kanat,possut ja turkiseläimet.Eivät ole voineet luontaisille ominaisuuksillemme mitään,hah haa.    Ei kai tuo ole joku puistotyöntekijä?Minussa ei ole mitään vikaa,olen täysin terve,ettäs tiedät!

Kerronpa tässä myös pelottavan tarinan kauniista metsän velhosta,valkoisesta kärpässienestä. Menin metsään parhaaseen sieniaikaan,kun ajattelin,etten ollut jutellut yhdenkään sienen kanssa.Näin rouskuja,haperoita,tatteja ja mietin minkä valitsisin ensimmäiseksi juttukaverikseni,kun huomasin,että jotain kaunista valkoista pilkisti vähän etäämmällä kostean puron partaalla.Se oli vielä nupullaan ja niitä oli useampiakin.Tosin tajusin pian,etteivät ehkä kaikki olleetkaan valkoisia kärpässieniä.Niinpä kysäisinkin,saisinko puhutella ja kerrotko,ovatko kaikki täällä valkoisia kärpässieniä niin kuin sinä ilmeisesti.          Sieni puhui pettyneellä äänellä:ai sinä huomasit,nuo ovat herkkusieniä,totta.        Odotin,josko poimisit meitä,mutta turha toivo ilmeisesti.Sanoin, etten luota sienitietoihini enkä nykyään enää tarvitse ruokaa.  Pian kuului meteliä ––metsään oli tulossa perhe,lapset ja vanhemmat,jotka kävivät innokkaasti herkkusienten kimpuun,tunsivat ilmeisesti.  Minulle tuli hätä,hyvä luoja ottavat varmaan tuon kärpässienenkin.Mitä teen? Saavat sydänhalvauksen,jos se katoaa ilmaan.  Minulla oli matkatoverina närhi,joka katseli touhua huvittuneena.Olin antanut sille jo kourallisen pähkinöitä,jotta sain siitä oppaan metsässä,kulku olisi minulle helpompaa,kun olen huono suunnistaja ja en tapani mukaan tiedä mihin suuntaan olen edes alunperin menossa.Nyt käytin sitä hädässäni apuna,lupasin kaikki pähkinät pussistani,jotta se äkkiä paskantaisi valkealle kärpässienelle.Se tepsi.Perhe hylkäsi tämän ilkimyksen,mutta jäin miettelijäänä juttelemaan valkealle kärpässienelle.Ymmärsin,ettei hän voi mitään,etteivät erota häntä muista.Mutta eikö häntä hirvitä,mitä hän saa aikaan.Kuinka niin,”sanoi” sieni,sehän on niitä harvoja huveja,joita meikäläinen saa,kun vuosisadat rämpii lähinnä maan sisässä,josta nyt ei kummoisia uutisia heru.   Ihmettelin,mistä hän tietää,että on myrkyllinen?Oi voi,kuuleehan sitä vähän väliä,kun ihmiset epäröi mikä olen ja joku tietää usein kertoa,että olen myrkyllinen––Miksi sitten olet myrkyllinen? ––Minulla on vähemmän rouskuttavia ötököitä kimpussani ––tai oikeastaan vain siksi,että niin sattuu olemaan ja tämähän lisää elinkelpoisuuttani sattumalta ja enhän siitä pääse eroon,se on minun ominaisuuteni.  Kysyin vielä,että onko niin,että hän näkee metsän vain kun kasvattaa lakkisienensä. ––Näin on,se on oiva tapa nähdä vähän enemmän,vaikka emmehän me sienet ole kovin korkeita.

(jatkuu)

[viis-litraa-kossua]

Ite nukun kahen peiton kanssa ja villasukat jalassa, koska muuten on niin perkeleen kylmä että en saa unta. (villasukat saattaa kyllä johtua paskasta verenkierrosta koska en liiku)

kuulostaa kyllä ihan ymmärrettävältä syyltä nukkua parin peiton kanssa 🤔

[trevardes]

Huomenna katsotaan toisiamme silmiin (2/5+1)

(ENSIMMÄINEN OSA)

Genre: draama, angst, 5+1

Sanamäärä: noin 1700

Disclaimer: En omista hahmoja enkä saa tästä rahaa.

Varoitukset: angsti, mainintoja väkivallasta, Lehto

Hahmot/paritukset: Lehto/Riitaoja

Summary: Riitaoja sanoo hänen nimensä usein peläten, kun he ovat etulinjassa ja heitä kohti ammutaan. Lehto kiroaa, ja Riitaoja antaa kädet täristen patruunoita, kun ei itse pysty ampumaan.

“Lehto”, Riitaoja kuiskaa avuttomana. Haluaisi hänen vakuuttavan, että kohta tämä loppuu ja päästään pois, että kyllä Lehto Riitaojaa suojelee. Ettei tämä ole kuin pahaa unta, josta kohta herätään. Lehto ei tietenkään sano mitään sellaista, sillä tuollainen valheellinen vakuuttelu kuuluu hyväosaisten lasten elämään, ei rintamalle. / Viisi kertaa kun Lehto ja Riitaoja kääntyvät pois toistensa luota, ja yksi kerta kun he eivät enää voi päästää toisistaan irti. Osa 2/5+1.

AO3 linkki: https://archiveofourown.org/works/15013859/chapters/34802747

***

2.

Kukaan ei ole koskaan kutsunut Lehtoa etunimellä, eikä hän sellaista ole halunnutkaan.

Toivo Armas. Nimien ironia pistää vihaksi, mutta on samalla tavallaan hauskaa, vetää kasvoille kuivan hymyntapaisen. Vanhempia Lehdolla ei ole, eikä hän ymmärrä miksi hänelle on tällaiset nimet annettu. Ei häntä kukaan toivonut, eikä hän ole ollut kenenkään armas. Papereissa ne nimet silti ovat, siksi hän ne tietää, mutta eivät ne omilta tunnu.

Kadulla harva kysyy toisen etunimeä. Lastenkotiin jouduttuaan Lehto sulautui vapaaehtoisesti harmaiden lasten massaan, mutta ei siellä kenelläkään olisi saanut näkyvää tai kuuluvaa identiteettiä ollakaan. Sieltä päästyään hän päätyi kiertämään satunnaisia sijaisperheitä, joista missään häntä ei pidetty yhtään kauempaa kuin oli pakko. Niille ihmisille hän oli “Sinä”, “Poika”, vihaisesti äsähdetty “Hei!”

Kiittämätön Kakara ja Saatanan Loinen.

Neljätoistakesäisenä hän pääsi töihin ja jätti koko systeemin. Silloin hänestä tuli Lehto. Se hän on sen jälkeen ollut, nukkuessaan milloin missäkin ja elättäessään itsenä milloin milläkin. Mikään muu ei ole ollut pysyvää, vain se nimi, ja sitäkin hän käyttää vain, koska parempaakaan ei ole. Turha jäänne se on, muisto lähteneiltä ja kuolleilta, mutta pakkohan ihmisen on itseään joksikin kutsua.

Ensimmäisen kerran Lehto melkein pitää nimestään, kun Kaarna kutsuu häntä siksi. Sen äänessä on hillittyä lämpöä ja ylpeyttä, huvittuneisuuttakin, ja Lehto ajattelee, että ehkä se sittenkin melkein sopii.

Kaarna kuolee heidän tulikasteessaan, eikä kutsu Lehtoa enää miksikään. Lehto sähähtää ilkeästi takaisin aina, kun joku muu kutsuu häntä nimeltä.

Lopulta kahta ei kaikki hänen torjuvuutensakaan onnistu työntämään pois. Määttä lausuu hänen nimensä yhtä tasaisen tyynesti kuin kaiken muunkin, mutta sen silmissä on ystävällisen huvittunut pilke. Rahikainen sanoo sen usein nauraen, ilkikurisesti, ja ärtymyksestään huolimatta Lehto ajattelee, että ehkä hän voi sen sitten pitää. Ehkä hän voi sillä nimellä olla osa tätä vahingossa yhteen ajautuneiden ihmisten sekalaista joukkoa.

Etunimeään hän ei niillekään kerro, eivätkä ne kysy, vaikka hän niiden nimet puolestaan tietääkin.

Sota karheuttaa heidän kaikkien äänet, tekee hyökkäyshuudoista syvän kantavia ja haavoittuneiden vaikerruksesta korviaraastavaa. Lehdon nimeä huutaa täällä moni; avuksi, varoittaen, vihaisena, käskien. Hän melkein tottuu nimeen, kun kuulee sitä niin paljon.

Siihen, miten Riitaoja sen sanoo, ei Lehto totu ikinä. Välillä se solkottaa ‘Herra Alikersanttia’ kun oikein pelästyy, mutta yleensä sekin muiden mukana kutsuu häntä Lehdoksi. Tapa jolla se sen sanoo, saa hänen verensä kiehumaan.

Lehto ei ole koskaan halunnut sen syvemmin pohtia, miksei tule Riitaojan kanssa toimeen. Hän haluaisi olla sitäkin kohtaan välinpitämätön, niin kuin muita joukkueen jäseniä kohtaan, mutta se ei millään tunnu onnistuvan. Salon naiivi idealismi ja Sihvosen tarpeettoman hermostunut koohotus kyllä ärsyttävät häntä nekin, muttei niillä kuitenkaan ole hänelle sen suurempaa väliä. Mikään ei raivostuta häntä samalla tavoin kuin Riitaoja.

Lehdon tunteet Riitaojaa kohtaan ovat valtava sotkuinen vyyhti, jota hänellä ei ole aikomustakaan koskaan alkaa syvemmin selvitellä. Päällimmäisenä siinä ovat halveksunta ja viha, heti niiden perässä jonkinlainen nimetön kammo sen heikkoutta kohtaan. Monille muillekaan ei ole nimiä, eikä Lehto halua kaivella niitä.

Riitaoja sanoo Lehdon nimen joskus varovasti, typerä sovitteleva hymy naamallaan. Yrittää saada hänet rauhoittumaan tai pyytää häntä keräämään kanssaan puita nuotioon. Kyllä Lehto sen tekee, kun jonkun joka tapauksessa täytyy, mutta mitään rauhoittavaa vaikutusta Riitaojan sanoilla ei ole, eikä Lehto sen kanssa ala kaveeraamaan. Sen seura pistää hänet ärtymyksestä sekaisin, ja täällä pinnoja katkeilee ja luoteja lentelee vähemmästäkin.

Riitaoja sanoo hänen nimensä usein peläten, kun he ovat etulinjassa ja heitä kohti ammutaan. Lehto kiroaa, ja Riitaoja antaa kädet täristen patruunoita, kun ei itse pysty ampumaan. Se höpöttää taukoamatta, hokee että ‘ei tässä mitään, kyllä me selvitään.’ Jokainen laukaus saa sen sulkemaan silmänsä ja jokainen räjähdys käpristymään pienelle kerälle maahan.

“Lehto”, Riitaoja kuiskaa avuttomana. Haluaisi hänen vakuuttavan, että kohta tämä loppuu ja päästään pois, että kyllä Lehto Riitaojaa suojelee. Ettei tämä ole kuin pahaa unta, josta kohta herätään. Lehto ei tietenkään sano mitään sellaista, sillä tuollainen valheellinen vakuuttelu kuuluu hyväosaisten lasten elämään, ei rintamalle. Täällä joko selviää tai kuolee, eikä Riitaojan kaltaisten turhakkeiden yleensäkään pitäisi pystyä tasapainoilemaan noiden kahden vaihtoehdon välissä näin pitkään. Lehto katsoo sitä murhaavasti ja saa lisää patruunoita. Riitaojan käsi on pelosta hikisen nihkeä, ja Lehto vihaa sitä.

Joskus Riitaoja sanoo Lehdon nimen anoen. Kun se saatanan idiootti hidastaa koko joukkoa ei taaskaan jaksa. Kun Lehdolla on jo sen patruunat ja reppukin, mutta se istuu maassa eikä jaksa kantaa omaa ruumistaankaan. Lehto repii sen ylös kauluksesta ja hiuksista, läimäyttää saadakseen sen tajuamaan, että nyt on tosi kyseessä.

“Elä, Lehto, elä, minä en vaan jaksa, anteeksi”, Riitaoja nyyhkii, ja Lehto vihaa sitä. Sen heikkoutta. Sitä, miten se kehtaa näyttää sen, romahtaa tällä tavalla muiden kannettavaksi.

“Nyt saatana kävelet tai itket ja kävelet”, hän sähisee ja raahaa Riitaojan taas liikkeelle. Uhkaus ei osu kunnolla koska Riitaoja itkee jo valmiiksi, tietenkin. Ainahan se itkee. Sen punareunaisten silmien katse välähtää häneen ja taas pois, eikä Lehto osaa tulkita sitä.

Lehto haluaisi mahdollisimman kauas Riitaojasta, mieluiten olla näkemättä sitä enää koskaan. Joskus sormet syyhyävät tarttua kivääriin, ampua sitä vaikka käteen sillä tavalla pahasti, ettei siitä enää parantuisi sotakuntoon. Pääsisi sillä tavalla kotiin turvaan, perheensä hoivattavaksi, ja Lehto pääsisi kuulemasta sen ainaista vikinää.

Ei sellaista kuitenkaan voi tehdä, ilman seurauksia ainakaan. Täällä Lehto ei pääse Riitaojaa pakoon, vaan sen läheisyyttä on vain kestettävä.

Häntä häiritsee sekin, miten se katsoo häntä nykyään. Aina kun hän sattuu vilkaisemaan siihen päin, se napittaa jo isoilla surullisilla silmillään. Niitä katseita oon vaikeaa tulkita; jotenkin Riitaoja näyttää aina siltä, että haluaisi tulla lähemmäs, mutta se kääntyy kuitenkin aina pois heti kun huomaa, että Lehto on nähnyt sen katsovan.

Mitä siitäkin pitäisi ajatella? Jos Riitaojalla olisi pieninkään hiven järkeä päässään, se välttelisi Lehtoa kuin ruttoa, mutta ei. Mikä siinä on ettei se tajua, ettei Lehto halua olla sen kanssa missään tekemisissä?

Joskus hän tulee tahtomattaan pohtineeksi mistä se johtuu. Se on kai se pehmeys mitä hän vieroksuu. Kaikki se haavoittuvuus ja avuttomuus. Riitaoja on Lehdon antiteesi: Pehmeä siinä missä Lehto on kova. Rehellinen ja avoin siinä missä Lehto pitää valheellisistakin suojakuorista kiinni kynsin ja hampain. Lehto kammoaa ajatusta minkäänlaisesta yhteydestä tai samankaltaisuudesta heidän välillään. Hän ei halua olla kuten Riitaoja, koska näkeehän sen, etteivät sellaiset selviä.

-

Tänään he istuvat yön ensimmäistä vahtivuoroa kaksin. Se on harvinaista, sillä yleensä Koskela yrittää kai suojella Riitaojaa määräämällä tälle pariksi milloin kenetkin, muttei yleensä Lehtoa. Tässä he nyt kuitenkin ovat, ehkä koska Koskela on katsonut heidän voivan käyttäytyä edes yhden vuoron ajan. Riitaoja todistetusti pysyy parhaiten hereillä Lehdon kanssa, koska pelkää hänen vihaansa.

Riitaoja istuu nyt kaadetun puunrungon toisessa päässä, mahdollisimman kaukana Lehdosta ja lähellä nuotiota. Välimatkaa heillä on kuitenkin vain hieman yli metrin verran. Riitaoja lämmittelee välillä käsiään liekkien lämmössä, ja Lehtokin on ojentanut jalkansa lähelle tulta.

Manttelit heillä on kummallakin päällään, mutta se ei selvästi ole tarpeeksi Riitaojalle. Se tärisee kylmästä ja heiluu muutenkin hermostuneena. Pälyilee ympärilleen pimeään metsään, kietoo käsivarret suojelevasti itsensä ympärille. Sillä on kypäräkin päässään, keskellä yötä. Ihan kuin mokoma pata ketään pitäisi turvassa. Ihan kuin Riitaoja ei tietäisi, että vyön kohdalle se ryssäkin tähtää.

“Lopeta tuo heiluminen”, Lehto käskee aikansa toisen levotonta liikehdintää siedettyään. Kohtahan tässä lentää itsekin tukin päältä kun tuo koikkeli sitä hermostuksissaan heiluttaa.

Riitaoja hätkähtää, jähmettyy paikoilleen. Vilkaisee Lehtoon ja nopeasti taas pois. “Anteeksi, Lehto. On voan kylymä.”

Pelosta se tärisee vähintään yhtä paljon kuin vilusta, mutta sitä ei edes tarvitse sanoa ääneen. Lehto tietää kokemuksesta ja näkee sen Riitaojan kasvoistakin, ja sen itseensäkäpertyneestä asennosta.

“No olisit ottanut peitteesi”, Lehto ärähtää. Hän toi omansa, mutta hänellä ei ole kovin  kylmä, joten hän on tähän asti istunut sen päällä. Puunrungoista tarttuu muuten ärsyttävästi pihkaa housuihin, tahmeina kokkareina joita ei saa millään pois. Nyt hän kuitenkin nousee hetkeksi, ottaa peittonsa ja mätkäisee sen Riitaojan syliin.

Riitaoja hätkähtää taas ja katsoo häneen hämmästyneenä. Sen silmät ovat suuret ja suu aukeaa kysymykseen, mutta Lehto ei anna sille aikaa järjestää ajatuksiaan sen vertaa että saisi ihmeteltyä Lehdon toimintaa ääneen.

“Pistät sen nyt päällesi ja lopetat sen saatanan tärinän”, hän ärisee. Ei hän sitä mitään hyvää hyvyyttään antanut, ja katuukin heti. Männyn runko hänen allaan on epämukavan rosoinen, mutta ei hän halua sileämpäänkään kohtaan siirtyä, sillä Riitaoja on jo siinä. Riitaoja ottaa peitteen ja kietoo sen hartioilleen, ja Lehto katuu myös sitä, että katsoi siihen päin. Riitaoja kääriytyy peitteeseen hitaasti kuin se olisi jostain kallisarvoisesta, hienosta kankaasta tehty. Se katsoo Lehtoon uusin silmin, hämmennyksen sen kasvoilla on korvannut kevyt puna ja hölmön onnellinen ilme. Sen silmät ovat kiusaannuttavan kiitolliset ja lämpimät. Jokin tuossa ilmeessä saa Lehdon vatsan kouristamaan, ja hän kääntyy tuhahtaen pois. Katsoo liekkien tanssia palavilla puilla.

“Lehto”, Riitaoja sanoo hetken kuluttua pehmeästi, ja Lehto kääntyy puolivahingossa taas katsomaan. Riitaoja ei enää hymyile. Sen kasvot ovat vakavat ja katse avoin.

“Mitä?”

“Kiitos.” Tuossa yhdessä ainoassa sanassa on äkkiä paljon enemmän kuin vain kiitollisuutta. Se on merkityksestä raskas, samaan aikaan kuin tunnustus ja pyyntö. Riitaoja puree huultaan, katsoo Lehtoon kuin jotakin etsien. Toivoen.

Saatana. Helvetti -

Miksi se häntä noin katsoo? Lehtoa kylmää. Riitaoja ei riko katsekontaktia, kietoo vain Lehdon peitettä paremmin ympärilleen. Sen kasvojen puna syvenee, ja se näyttää hiukan kiusaantuneelta, mutta katsoo kuitenkin. Kuin se tietäisi tämän kaiken olevan huono idea, mutta olisi päättänyt tehdä sen kuitenkin.

Se näyttää siltä, että se haluaa -

Lehto ei edes halua päästä ajatuksen loppuun asti. Se uhkaa työntää esille sen valtavan tunnevyyhdin hänen sisällään, sen jonka nimi on Riitaoja. Sen sisältö on rumaa, eikä Lehto halua nähdä sitä. Hän haluaa vain, että Riitaoja lopettaisi hänen katsomisensa noin.

“Saatanan ääliö, mitä oikein mietit? Anna olla”, Hän sanoo hiljaa, kylmästi. Hän tarkoittaa enemmän kuin mitä sanat itsessään tarkoittavat, tarkoittaa kaikkea sitä, mikä Riitaojan silmissä loistaa.

Riitaoja kavahtaa kuin Lehto olisi lyönyt, vaikkei hän edes korottanut ääntään. Hänen sanojensa kolea painokkuus menee perille, ja se pelottava jokin Riitaojan katseessa särkyy.

“Hyvä on”, Riitaoja sanoo hiljaa, puree huultaan. Kääntyy takaisin nuotiota kohti pettyneenä ja torjuttuna. Hyvä.

Hyvä. Ei kukaan saa katsoa Lehtoa niinkuin se äsken katsoi, kaikkein vähiten Riitaoja. Niin kuin haluaisi häneltä jotain. Niin kuin haluaisi hänet, pieni petturiääni täydentää takaraivossa.

Lehto tuntee kylmän vihan pyörteilevän sisällään, täyttävän hänet ääriään myöten. Hän puristaa kätensä nyrkkiin sylissään ja hengittää syvään. Mitä Riitaoja kuvitteli tapahtuvan? Mitä tuo saatanan nuija kuvitteli häneltä voivansa saada? Ihan niinkuin tässä vittu olisi mitään annettavaakaan.

Sivusilmällä Lehto näkee Riitaojan vetävän jalkansa koukkuun rintaansa vasten, käpertyvän palloksi peitteen alle. Se hautaa kasvonsa polviinsa, ja vaikka nuotion loimun ja varjojen leikin seasta on vaikeaa erottaa niin pientä liikettä, Lehto uskoo näkevänsä sen hartioiden tärisevän.

Riitaoja itkee päästämättä ääntäkään, eikä Lehtokaan sano enää mitään. He istuvat hiljaa vierekkäin vartiovuoronsa loppuun asti.

-

Seuraava osa