#Lehto x Riitaoja | Explore Tumblr posts and blogs

jestertofool · 7 years ago

Text

Silkkiuikku ja kyyhkynen

Paritus: Lehto/Riitaoja (lisäksi Rahikainen koittaa rivien välissä iskeä kaikkea, mikä vaan liikkuu.) Genre: Kevyt fluff, koska elän herkälle Riitaojalle ja kömpelön pehmeälle Lehdolle. Kuvaus: Rahikainen on hankkinut porukalle viinaa. Riitaoja vetäytyy sivummalle juhlijoiden luota ja kohtaa rannalla Lehdon. A/N: Tätä ficciä ennen on tapahtunut Ja jos heräisit sattumalta, mutta molemmat tarinat toimii myös itsenäisinä one-shotteina! (PS. Ton kansikuvan pastilleja-teksti on napattu oikeesta 40-luvun suomalaisesta pastillirasiasta, koska mitä olisi elämä ilman täydellistä omistautumista pienille asioille.) - - - -

Riitaoja istui isolla kivellä järven rannalla ja liotti jalkojaan lämpimässä rantavedessä. Oli loppukesä. Rauduskoivun oksat kurkottivat hiljalleen lainehtivan veden ylle, lehdistä varhaisimmat olivat alkaneet jo kellastua ja muutamia putoili veteen. Auringonsäteet kimaltelivat järven pinnalla. Riitaoja kuunteli rantaan vaimeasti kantautuvia ääniä. Kauemmas metsään oli pystytetty puolijoukkueteltta, jonka edustalla parhaillaan juotiin Rahikaisen varastamaa viinaa. Parista pullosta ei ollut riittänyt kovinkaan paljon miesten kesken, mutta kyse oli kenties enemmän juhlinnan ajatuksen tuomasta tunnelmasta ja siitä humaltumisesta.

Riitaoja itse oli aiemmin teltan luona kieltäytynyt kohteliaasti, kun Rahikainen oli kietaissut käden hänen harteilleen ja tarjonnut siemausta pullosta iskien hänelle silmää. Se oli saanut Riitaojan punastumaan ja vetäytymään sivummalle toisista. Hän ei pitänyt alkoholista, sillä se maistui pahalta ja teki ihmisitä arvaamattomia ja kovaäänisiä. Riitaoja oli seurannut hetken miehiä etäämmältä läheisen puun juurelta, mutta juhlinta oli pian äitynyt liian riehakkaaksi hänelle. Hietanen oli ryhtynyt kiskomaan miehiä mukaansa tanssimaan ja Lahtinen oli korottanut ääntään väitellessään Salon kanssa. Rahikainen puolestaan oli siirtynyt tarinoimaan kannolla istuvalle Määtälle ja puhunut tälle sellaisia asioita, jotka saivat Riitaojan korvat helahtamaan punaisiksi. Hän oli päättänyt lähteä lähistölle kävelemään ja päätynyt lopulta rantaan. Tyyni ja suuri järvi levitt��ytyi kauas. Metsästä kantautuvat miesten ilakoinnin äänet sekoittuivat edessä aukeavan veden hiljaiseen liplatteluun ja Riitaoja tunsi kasvoillaan kevyen tuulenvireen. Metsän reunustama vastaranta jäi pitkän matkan päähän, eikä uhkaa vihollisesta sillä hetkellä ollut. Riitaoja piti paikan turvallisuudesta ja siitä, kuinka lempeä ilta-aurinko oli lämmittänyt rantakivet. Kaislikko kuiski hiljalleen ja vesi oli kirkasta. Riitaoja poimi käteensä kuivuneen kaislan korren. Hän piirteli sillä kuvioita veden pintaan hymyillen itsekseen. Riitaoja muisteli, kuinka oli lapsena äitinsä kanssa tehnyt kaarnalaivoja. Hän oli kuvitellut lähettävänsä niitä kauas ulkomaille, vaikka tosiasiassa ne olivat lipuneet vesillä vain kotona Saarijärvellä. Äiti oli varmasti tiennyt sen, mutta oli vain kannustavasti kysellyt häneltä, mihin valtamerille ja ulkomaille laivat kulkisivat. Jostain kaislikosta kuului vaimeaa kaakattelua. Riitaoja havahtui ajatuksistaan ja näki, kuinka kivikon ja kaislojen suojista ui esiin töyhtöpäinen silkkiuikku. Sen perässä serurasi kaksi pienempää lintua, silkkiuikun jo melkein aikuiseksi kasvaneet poikaset. Riitaojan hymy kirkastui. Hän pysyi aivan paikallaan ja katseli lintuja tarkkaavaisesti. Silkkiuikkuemo pörhisti töyhtöään päänsä laella ja toinen poikasista katsoi Riitaojaa uteliaana. Se lipui varovasti hieman lähemmäs häntä. Oksa rasahti poikki lähistöllä ja metsästä kuului kahinaa. Ääni sai linnut valpastumaan ja ne uivat kiirehtien pois. Riitaoja kääntyi katsomaan äänen suuntaan ja näki Lehdon kävelevän rantaan. "Täälläkö sinä olet", mies sanoi nyreästi. Riitaoja ei ollut varma, oliko Lehto pettynyt törmätessään häneen vai tullut etsimään häntä. Kevyt tuulenpuuska heilutti kaisloja, linnut olivat jo kaikonneet näkyvistä. Lehto kaivoi taskustaan tupakan ja sytytti sen. Hän hengitti savua ulos ja katsoi kesäiselle järvelle. "Etkö sinä juo muiden kanssa?" Riitaoja kysyi varovasti. "Ei Rahikaista kestä kännissä. Hyvä jos selvänäkään", Lehto vastasi happamasti. Riitaoja tiesi, että Rahikaisella oli tapana kiusoitella muita miehiä, toisinaan erityisesti Lehtoa. Tavallaan hän ihaili Rahikaisen itsevarmuutta, sillä itse hän ei olisi koskaan uskaltanut puhua niin estoitta synkälle ja helposti suivaantuvalle Lehdolle. Riitaoja arveli Lehdon tapansa mukaan tuohtuneen Rahikaisen puheista ja siksi lähteneen. Tupakka paloi ja veden pinta lainehti kevyesti. Hetkeen kumpikaan miehistä ei puhunut mitään. "Minä näin silkkiuikun", Riitaoja sanoi rikkoen hiljaisuuden. "Sillä on varmaan pesä lähellä", hän mietti. Lehdon kasvoille ilmestyi vino, ilkeä hymy. "Jos löydetään se, niin saataisiin munia aamuksi", hän sanoi. "Ei niitä soa kiusata!" Riitaoja hätääntyi. "Sitä paitsi ne poekaset olivat jo isoja", hän lisäsi. Lehto hymähti välinpitämättömästi. Riitaoja oli helpottunut laittaessaan merkille, ettei Lehdolla ollut kivääriä mukanaan, eikä lintuja ollut enää näkyvillä. Ties mitä mies olisi keksinyt tehdä niille. Riitaoja katseli järvelle. Lehto otti pitkät hatsit tupakastaan ja katseli Riitaojaa. Lehdon yleensä tuimilla kasvoilla oli nyt oudon varovainen ilme, aivan kun häin olisi harkinnut pitkään, mitä tekisi tai sanoisi seuraavaksi. Poltettuaan Lehto heitti tupakan veteen. Hän kaivoi housujensa taskusta jotain ja käveli Riitaojan luokse. "Otatko?" hän kysyi. Lehdon kädessä oli pieni pyöreä peltirasia täynnä minttupastilleja. Riitaoja katsoi Lehtoon yllättyneenä. "Mistä sinä nuo olet soanu?" hän ihmetteli. Lehdon huulilla käväisi pahansuopa virnistys. "Varastin Lammiolta, kun se kuovi kävi eilen tärkeilemässä", hän kertoi omahyväisesti. Riitaoja epäröi. Häntä huolestutti ottaa vastaan upseerilta varastettua tavaraa, mutta hän totesi, ettei myöskään uskaltaisi kieltäytyä Lehdon ojentamista pastilleista. Hän otti yhden pastillin rasiasta, nyökkäsi arasti kiitokseksi ja pisti makeisen suuhunsa. Sokeripalojen lisäksi Riitaoja ei ollut pitkään aikaan saanut mitään perusannoksia kummoisempaa, ja sekin ruoka oli viime aikoina ollut varsin vähäistä. Makea ja suussa raikkaalta maistuva minttupastilli tuntui kielletyltä ylellisyydeltä. Riitaojan kasvoille levisi ujo, onnellinen hymy. Lehto laittoi peltisen rasian kiinni ja tyrkkäsi sen kömpelösti Riitaojan käteen. "Ota koko aski. En minä välitä makeasta", hän mutisi. Riitaoja katsahti mieheen hölmistyneenä. Hän ihmetteli, miksi Lehto oli laittanut itsensä alttiiksi rangaistukselle ja varastanut pastillit, jos ei pitänyt niistä. Kenties hän oli tehnyt sen vain uhmatakseen inhoamaansa Lammiota. Halu ärsyttää upseeria ei kuitenkaan selittänyt sitä, miksi Lehto vaikutti nyt Riitaojalle rasian antaessaan koppavan sijaan jotenkin vaisulta, jopa kainostelevalta. Riitaoja tutki makeisrasiaa kädessään. Sen kannessa oli kaunis sininen kuviointi ja pastilleja-tekstin alapuolella pieni valkoinen rauhankyyhky. Riitaoja nosti katseensa Lehtoon ja hänen silmistään loisti lapsekas, aito ilo. "Kiitos", hän sanoi hymyillen leveästi. Lehto tuhahti vaivaantuneena ja katsoi muualle. "Älä kerro toisille, niin eivät kerjää kaikkia sinulta. Et sinä kuitenkaan osaa kieltäytyä", hän sanoi. Miehen äänensävyssä ei ollut sättimistä tai halveksuntaa, vaan sitä kummallisen juroa huolenpitoa, jota Riitaoja oli huomannut Lehdon viime aikoina yhä useammin häntä kohtaan osoittavan. Aski oli tosiaan ollut lähes täynnä, eikä Lehto ilmeisesti ollut tarjonnut pastilleja muille. Riitaojaa se kummastutti, sillä yleensä Lehdon, Rahikaisen ja Määtän rosvoamat muonat jaettiin aina tasan komppanian kesken. Oliko Lehto halunnut antaa pastillit vain hänelle? Riitaoja ei kehdannut kysyä. Lehto potki hetken maata kengänkärjellään tietämättä, mitä tehdä seuraavaksi. Hän päätti istua toiselle kivelle hieman kauemmas Riitaojasta. Kumpikaan miehistä ei puhunut mitään. Viimeiset auringonsäteet heijastuivat järvestä ja puiden lehdet humisivat hiljaa. Molempia oli alkanut jo väsyttää, mutta nukkumaan ei kannattanut vielä palata, sillä teltan luota metsästä kuului yhä toisten miesten railakasta juhlintaa. Lehto sytytti uuden tupakan ja Riitaoja otti rasiasta toisen pastillin. Silkkiuikkuperhe oli tullut taas näkyviin ja uiskenteli nyt kauempana järvellä. Lehto ei huomannut lintuja, sillä hän keskittyi katsomaan joko jurosti kenkiinsä tai arasti Riitaojaan. Riitaoja puolestaan katseli käsissään olevaa pastillirasiaa kuin suurta aarretta ja seurasi sormenpäällään kannessa olevan rauhankyyhkyn ääriviivoja. Ilta oli vielä lämmin. Molemmat miehet tunsivat itsensä salaa toiveikkaiksi. Sanattomasti he kumpikin haaveilivat sodan pian päättyvän ja jonkin vielä suuremman alkavan. Sitä jotain suurta ei kirjoitettaisi historian kirjoihin, sillä se kesäiltana alkanut historia olisi vain heidän kahden.

#Lehto x Riitaoja #traagiset pojat #lintusymboliikka on mun ficcien kantava voima #Tuntematon sotilas #Tuntematon ficci #ite tein

57 notes · View notes

mieoleahvena · 7 years ago

Text

Lehto: *repii Riitaojan ylös maasta*

Lehto: *puistelee Riitaojan vaatteet*

Lehto: *taputtaa Riitaojaa selkään*

Koskela: Niin sitä pi-

Lehto: *tönäisee Riitaojan takaisin maahan ja poistuu paikalta*

#lehto #riitaoja #koskela #lehto x riitaoja

27 notes · View notes

birgittalady · 7 years ago

Text

Lehto/Riitaoja modern au shippimeemetystä Kuinka ne käyttäytyy häissä? (Toisten) Riitaoja on aina kauhean onnellinen toisten puolesta. Se onnittelee paria silleen ujosti ja hymyilee aurinkoisesti. Kauniit puheet on 100 varma Riitaojan itkettäjä. Valokuvien suhteen hän on ujo, katsoo aina maahan tai ujosti ripisen alta. Toisista hän ottaa mielellään kuvia. Iloisia kuvia. Jos Riitaojalle osuu jokin tärkeä tehtävä kontolleen, hän hyysää tasan niin kauan kunnes se on just eikä melkein. Saaden ehkä joskus itselleen paniikin, koska 'kaikki ne asiat mitkä voi mennä pieleen!' Riitaoja on huono tanssija, mutta ei kehtaa kieltäytyä jos joku kysyy. Lehto saapuu paikalle, jos pari kuuluu hänen 'ystäviinsä'. Joidenkin Riitaojan puolituttujen häihin häntä ei saa. Eikä hän aluksi ikinä halua lähteä yksiinkään. Sellainen ylionnellisuus on hänestä outoa. Yli hempeät puheet ja itku saa hänet vaikeaksi. Yleensä Lehto istuu jossain nurkassa ja onnittelee paria silleen "onnee sitten." murahtaen. Valokuvat on yhtä kidutusta Lehdolle. Mutta jos joku hänet kuvaan saa ylipuhuttua tai ottaa väkisin, sillä on tasan sellainen 'murhaaja tuijotus'. Jos Lehdolle antaa tärkeän tehtävän, sen tekemiseksi tuleminen riippuu siitä kuka kysyy ja mitä se tehtävä on. Mitään helvetin kukkia hän ei asettele. Lehto. Ei. Tanssi.! + Vain Rahikainen on tarpeeksi uhkarohkea/tyhmä pyytääkseen Lehtoa hymyilmään nätisti, jos ottaa kuvia. Se on saanut turpaansa kerran tai kaksi.

(Omissaan) (Riitaoja ja Lehto)

Kun ne viiimein!* pääsee sinne asti, että jotain juhlia voisi edes ajatella. Riitaoja on pieni ahdistus pallero. Hänen pitäisi osata päättää missä ja miten, koska Lehto on sitä mieltä, että ihan turhia tuommoiset juhlat. Sormus sormeen ja joku paperin täyttö jossain on ihan hyvä. Ehkä baariin jälkeenpäin. Riitaoja haluaa juhlat, pienet sellaiset. Kutsua perheensä ja muutamia ystäviä. 'Jotain pientä, ei mitään isoa, mutta jotain.' Riitaoja haluaa kukkia. Niiden valinta oli se helpoin juttu. Kaikki muu sitten.. Lehto lopulta joutuu ottamaan homman hallintaansa, kun Riitaoja sitten romahtaa paineen alla. Jep, yksi kamala ilta, kun Riitaoja itkee hallitsemattomasti ja on sitä mieltä ettei mitään juhlia tule koskaan. "Perkele jos se nyt juhlat haluaa, niin kai sitten pakko on." Päättää Lehto. Hän kysyy neuvoa poppoolta, silleen puoli huolimattomasti, koska 'ei häntä kiinnosta, mutta kun Riitaoja-' (kyllä sitä siinä kohtaa vähän kiinnostaa) Poppoo auttaa. Tietenkin. Lehto puree hammasta kaiken nälvimisin keskellä. Riitaoja kumminkin on niin onnellinen ja tekee siitä sen arvoista. Kyllä ne lopulta sitten saa toisensa. Riitaoja on yhtä kyynelehtivää hymyä koko ajan. Lehto saattaa jopa kaiken juhlan jälkeen illalla kotona hymyilläkin. Pienesti. Itsekseen.

#otp; tekisi mieleni vetää sinua #tuntematon sotilas #riitaoja x lehto #unknown soldier #in finnish #shippimeemetystä #modern au #yritän tässä selvitä @neroushalvauksen angsti ficcistä #hukkukaa tähän siirappiin!#minun sydän haava vaatii tätä #tästä tuli pitkä kuin kaamoksesta #mutta kun ficcien kirjoittaminen on niin vaikeaa!

28 notes · View notes

neroushalvaus · 7 years ago

Text

No niin, sain hinkattua tämän neljännen osan jonkinlaiseen kuosiin. En edes tiedä. Loppu on ainakin nyt tältä erää hyvin vague, ei tässä heti mitään hääkutsuja olla lähettämässä, mutta lupaavalta näyttää.

Paritus/Hahmot: Lehto&Riitaoja, voi ajatella joko shippimielessä tai kehittyvänä ystävyytenä. Varoitukset: PTSD-oireistoa, paniikkikohtauksen kuvaus, ableistista kieltä, itsemurha mainitaan. Jos jotain jäi mainitsematta, saa tulla huomauttamaan. Vastuunvapaus: Tuntemattoman hahmot kuuluvat edelleen Linnalle Summary: Lehto näyttää sulamisen merkkejä. Riitaojan perhe adoptoi erään alikersantin hyvin vähällä suostuttelulla, mutta tämä eräs alikersantti ei itse ymmärrä asiaa ihan niin helposti. Riitaoja löytää selkärankansa. Kissanpennut ovat aivan valtavan suloisia.

osa 1 // osa 2 // osa 3

Eräänä päivänä tapahtui pieni ihme.

Lääkintälotta oli katsonut ulos ikkunasta ja sanonut, että ulkona oli satanut lunta. Riitaoja oli noussut myös katsomaan ja hymyillyt lapsellisen iloista hymyään nähdessään, että sairaalan sisäpihan harmaus oli peittynyt valkeaan lumeen. Hän oli sanonut, että olisi mukava mennä käymään ulkona. Hyvässä kunnossa olevat potilaat saivat ulkoilla, mutta Riitaoja oli käynyt pihalla siitä huolimatta vain muutaman kerran. Hän ei virallisesti ollut ulkoilmaihminen, mutta lumi toi hänen mieleensä kotitalon lumisen pihan, jossa hän oli lapsena leikkinyt siskojensa kanssa. Riitaoja oli ihan vain kohteliaisuudesta kysynyt, haluaisiko Lehto tulla mukaan.

Ja Lehto oli kohauttanut olkapäitään.

Nyt Riitaoja seisoi pihalla päällään takki ja mantteli sekä amatöörimäisellä epätasaisuudella kudottu lapanen, joka oli saapunut paketissa muutama päivä sitten. Samassa paketissa olivat olleet kahdet villasukat, joista toiset Riitaoja oli tunkenut reppuunsa miettien, että hän antaisi ne Lehdolle sopivan hetken tullen.

Lehto oltiin saatu pyörätuoliin ja hän istui siinä selvästi ahdistuneen näköisenä. Lehdon silmät tuijottivat sisäpihan toiselle puolen, johonkin tyhjään pisteeseen. Tämän suu muodosti jälleen pelkän jäykän viivan ja hän puristi syliinsä kuin peitteeksi asetellun manttelin kangasta rystyset valkoisina. Lehto oli antanut lotan työntää pyörätuolin pihalle, mutta sitten hän oli hätistänyt tämän tylysti pois.

Riitaoja höpötteli omiaan, kertoili viimeisimmästä kotoaan tulleesta kirjeestä ja kissanpojista, jotka olivat syntyneet sitten viime kirjeen. ”Minä peäsen ihan kohta kotiin, ja ne on viälä ihan piäniä silloin.”

Puhe kotiinpääsystä oli ilmeisesti se, mikä sai Lehdon murahtamaan vihaisesti: ”Älä puhu paskaa.”

Riitaoja vaihtoi äkkiä puheenaihetta ja mietti ääneen, mitäköhän konekiväärikomppanialle kuului. Lehto tuhahteli hänen puheilleen, mutta ei sentään käskenyt olla hiljaa.

”Onko sinulla Lehto yhtään ikävä niitä?” Riitaoja kysyi kyyristyen piirtämään lumeen. ”Minul kai on hieman. Rahikaista ja Vanhalaa nyt ainakin. Pelottaa vähän, miten ne pärjää.”

Lehto pyöräytti silmiään ja sanoi: ”Mitä niitten puolesta pelkäämään. Vanhala varmaan vaan hihittää vasten Saatanan kasvoja niin, ettei sitä huolita Helvettiinkään. Ja Rahikainen ei mene riittävän lähelle tulta saadakseen osumaa.”

”Käihän minuunkin, vaikka en minäkään lähelle tulta männy”, Riitaoja huomautti.

”No ei sinuun olisi käynyt, jos se saatanan hupiukko ei olisi yrittänyt tehdä sinusta sotilasta”, Lehto naurahti kuivasti. ”Minä olisin voinut suoralta kädeltä kertoa sille, että yritetty on eikä olla onnistuttu.”

Riitaojan oli hyvin vaikeaa arvioida, pilkkasiko Lehto häntä vai oliko tämä jokin yritys laskea leikkiä hänen kanssaan. Kun hän ei tiennyt varmasti, Riitaoja katsoi parhaaksi turvautua hänelle tuttuun maneeriin: hermostuneeseen hymyyn.

Lehto näytti hytisevän ja Riitaoja kysyi, tahtoiko tämä sisään. Lehto mutisi, että kun tänne ulos nyt kerran oltiin vaivauduttu, kai siellä sitten myös oltaisiin. Riitaoja antoi olla. Hän kuitenkin mietti, olisiko vaivan arvoista vääntää mantteli pois hänen omasta niskastaan ja kietoa Lehdon ympärille lisälämmikkeeksi, vai ravistelisiko Lehto sen heti pois. Riitaoja päätyi lopulta pitämään manttelin itse.

”Koskela”, Lehto äkkiä sanoi.

”Täh?”

”Niin, että ei minulla ketään niistä mikään ikävä ole, mutta Koskela ei ollut mikään turha äijä”, Lehto sanoi kohauttaen olkapäitään. Riitaoja hymyili.

”Koskela tais pittää sinusta”, Riitaoja sanoi.

”Ja paskat.”

”Se oli tosi aralla tunnolla, kun se ja Lammio pisti meijät sillo menee oikoseen, kun sinä hoavoituit. Sanoi, että olisi pitäny kiärtää.”

Lehto irvisti maininnalle tuosta yöstä, joten Riitaoja kiirehti jälleen siirtämään aihetta turvallisemmille vesille: ”Entäs Kaarna?”

”Kuollut”, Lehto totesi lakonisesti. Riitaoja katsoi tätä epäröiden.

”Mutta onko sinulla sitä ikävä?”

”Mitä sitä raatoja ikävöimään”, Lehto totesi äänessään jälleen oudon rienaava sävy. ”Ei niistä paljon iloa ole ja haisevatkin vielä pahalle.”

Riitaojan sisuskaluja kylmäsi tuollainen puhe. Hän ei uskonut Lehdon kertovan hänelle koko totuutta. Ainakaan hän ei halunnut uskoa sitä. Kapteeni Kaarna oli selvästi pitänyt Lehtoa suosikkinaan Hietasen ohella, eikä Riitaoja voinut uskoa, ettei se ollut merkinnyt Lehdolle mitään.

”Se sinusta nyt ainakin piti”, Riitaoja sanoi hiljaa. Lehto näytti tuskastuneelta.

”Se sääli minua. Siinä on ero”, Lehto murahti, mutta tajusi sitten varmaan puhuneensa harkitsemattomasti. Hän haroi hiuksiaan hermostuneen näköisenä ja mutisi: ”Kuka täällä täytyy tappaa, että saa tupakan.”

Riitaoja makasi maassa vatsallaan ja itki. Hänen takanaan huudettiin, ei saanut jäädä tuleen makaamaan, mutta Riitaojaa pelotti, häntä pelotti ja luodit vinkuivat ilmassa ja osuivat maaleihinsa kaataen miestä kuin viikate heinää. Lehto seisoi hänen vieressään polttaen mahorkkasätkää ja Riitaoja halusi käskeä tätä maahan, mutta hänen kielensä ei toiminut. Lehdon vatsassa oli ammottava haava, josta valui ulos mustaa saastaa. Sitä tippui hiljalleen litsahdellen maahan. Osa osui Riitaojan kasvoihin ja sai hänet haukkomaan kauhuissaan henkeä. Lehto katsoi Riitaojaa pilkallisesti ja nauroi vihlovaa naurua. “Ylös siitä”, hän sähähti ja potkaisi Riitaojaa kylkeen. ”Nyt ne vihdoin päästää minut sinusta.” Riitaoja nousi haparoiden ylös ja sillä samalla sekunnilla luoti lävisti hänet.

Riitaojan silmät rävähtivät auki. Oli aivan pimeää ja hänen sydämensä hakkasi. Hiki valui pitkin hänen otsaansa. Riitaoja nousi vaivoin istumaan, mutta hänen sydämensä ei rauhoittunut. Häntä oli ammuttu. Hän kuolisi, hän kuolisi tähän sairaalasängylle ja aamulla hänet peitettäisiin kankaalla ja Lehto hymähtäisi häntä katsoessaan kylmästi, mitä sitä raatoja ikävöimään.

”Riitaoja?”

Hän yritti hengittää nenän kautta sisään ja suun kautta ulos, mutta hän sekosi rytmissä ja hänen hengityksensä muuttui ohueksi pihinäksi. Hän ei saanut happea, voi luoja, hän ei saanut happea, hän tukehtuisi, hän oli unohtanut, miten hengitettiin…

”Riitaoja! Lopeta se poraaminen ja hengitä!”

Itkikö hän? Riitaoja yritti koskettaa märkiä poskiaan, mutta muisti liian myöhään, että hänen oikea kätensä oli poissa, ja hänen suustaan karkasi surkea ulina. Hänen silmissään alkoi mustenemaan, hän tarvitsi ilmaa, mutta hän ei osannut enää hengittää.

”Voi nyt saatana. Riitaoja!”

Riitaoja ummisti silmänsä. Hän värisi kauttaaltaan ja hän olisi kietonut kätensä ympärilleen ja vaipunut mykkyrään sängylle, mutta hänellä ei ollut kättä ja hän kuolisi ja Lehto nauraisi aamulla nähdessään hänen kylmän ja kalpen ruumiinsa ja hän ei koskaan pääsisi kotiin ja hänen sydämensä hakkasi niin kovaa, että kohta se lakkaisi toimimasta ja hän oli unohtanut, miten hengitettiin.

”Saatanan naattikorva, kuuntele nyt! Sinä näit pahaa unta, siinä kaikki.”

Riitaoja raotti silmiään ja katsoi sivulleen. Lehto oli ponnistanut itsensä istuvaan asentoon ja katsoi häntä omituinen ilme kasvoillaan. Riitaojan silmissä tanssi mustia pisteitä, mutta hän ei saanut hengitystään tasaantumaan.

”M-min-minä en p-py-pyst…” Riitaoja yritti puhua, mutta hän ei saanut keukoihinsa riittävästi happea.

”Pää kiinni”, Lehto murahti ja katsoi häntä silmiin tiukasti. ”Hengitä.”

Hengittämisen sijaan Riitaoja itki monta minuuttia. Lopulta hän oli liian väsynyt itkemään, joten hän vain roikotti päätään apaattisena ja niiskutti.

”No niin, oletko rauhoittunut?” Lehto kysyi. Sen sijaan, että tämä olisi kuulostanut ärsyyntyneeltä, tämä kuulosti siltä, kuin olisi yrittänyt kaikkensa esittääkseen ärsyyntynyttä. ”Oliko se nyt niin paha uni, että piti järjestää tuollainen kohtaus?”

Riitaoja ei jaksanut vastata. Tuntui, kuin hänen keuhkonsa olisivat olleet täynnä sahanpurua. Lehto tuijotti Riitaojaa ja kysyi lopulta, kuin ei olisi ollut ihan varma, miten sellainen kysymys piti esittää: ”Miltäs tuntuu?”

Riitaoja hengitteli hetken ja vastasi sitten mutisten: ”Paha olla. Pelottaa.”

Lehto ei näemmä keksinyt mitään jatkokysymystä, sillä hän vain vastasi epävarmalla äänellä: ”Jaha.”

Eila Riitaoja istui äitinsä kanssa toisiaan vastapäätä junan hytissä. Ikkunasta avautuva maisema alkoi jo näyttää Kuopiolta. Äiti puristi kädessään Riston viimeisintä kirjettä. Tänään he hakisivat pojan kotiin.

Eila katsoi ulos ikkunasta miettiväisenä ja äiti ei malttanut olla kysymättä, mitä tämä mietti. Eila huokaisi ja pudisti päätään. ”Minä sitä voan, että nyt me viijään sen Lehon ainua kaveri pois.”

”Se on myös minun ainoa poikani”, äiti huomautti. Hänellä ei selvästi ollut pienintäkään halua antaa Riston maata sairaalassa päivänkään kauemmin, kuin oli tarpeen.

”Kyllä minäkin sen kottiin haluan”, Eila mutisi. ”Mietin voan, jos olisi joku mahdollisuus soada se Lehto mukaan.”

”Älä olo hölmö, Eila. Ei aikuisia miehiä voi tuosta vain napata mukkaan, kuin kulkukoiria tienposkesta.”

Eila huokaisi.

Lehto katseli synkkänä, kun Riitaoja pakkasi reppuaan. Touhu oli hidasta, kun poika sommitteli jokaisen tavaran viemään mahdollisimman vähän tilaa ja viikkasi vaatteitaan kömpelösti mytyiksi.

”Et sinä tuota kaikkea saa kulkemaan”, Lehto murahti. Hänet oltiin taas saatu suostuteltua pyörätuoliin, mutta vain, koska se tuntui selkään paremmalta, kuin jatkuva makaaminen. Tuoli oli kuulunut jollekin toiselle potilaalle, jonka jalat olivat kokeneet ihmeparantumisen. Se oli päässyt kävellen kotiin ja Lehto oli saanut pyörätuolin. Tasan eivät käyneet onnen lahjat. Lehdon jalat olivat alkaneet tottelemaan häntä jonkun verran, mutta ottaen huomioon, että pienikin varpaiden kipristys riitti uuvuttamaan hänet, ei hän ollut kovin optimistinen jatkon suhteen. ”Et saanut edes silloin, kun sinulla oli molemmat kädet tallella, mites nyt.”

Riitaoja vain virnisti typerästi. ”Minun sisko ja äiti tulee hakemaan, ne auttaa minuu.”

”Että akat hommiin ja sinä saat taas vaihteeksi vetelehtiä kaikessa rauhassa”, Lehto jupisi. Riitaoja lopetti hetkeksi pakkaamisen ja katsoi Lehtoa tutkivasti.

”Mikä sinul on?”

Lehto vain tuijotti tyhjää ja puri huuliaan yhteen. Riitaoja huokaisi.

”Minä lupaan kirijoittaa sinul”, Riitaoja sanoi.

”Loistava suunnitelma, kädetön kirjoittaa lukutaidottomalle”, Lehto ivasi ja pudisti päätään. ”Ilonenhan minä olen, ettei tarvitse kuunnella sinun jatkuvaa vouhottamistasi enää. Kun nyt eivät lykkää mihinkään hullujenhuoneelle seuraavaksi, missä kymmenen sinunkaltaista odottaa minua valmiina kertomaan, kuinka hirveästi niitä sodassa pelotti.”

”Lehto kun minä en soa valita, mutta jos…”

”Jos saisit, jäisit tänne?” Lehto nauroi ilkeästi. ”Älä Riitaoja viitsi. Sinä pääset kotiisi isin ja äitin kainaloon ja nukkumaan siskojesi vieressä ja silittämään niitä perkeleen kissanpentuja, älä saatana kehtaa valehdella, että jäisit mieluummin mätänemään tänne.”

”Jos minä saisin valita”, Riitaoja jatkoi välittämättä Lehdon pilkasta, ”minä ottaisin sinut mukaan.”

Lehto oli hetken hiljaa ja ärähti sitten: ”Älä höpötä.”

Riitaoja katsoi Lehtoa hetken ja alkoi sitten penkoa juuri pakattuja vaatteita pois repustaan. Vihdoin hän löysi pienen, avatun paketin ja ojensi sen Lehdolle. Lehto raotti paketin paperia ja katsoi sen sisältämää sukkaparia otsa rypyssä.

”Jos sinun jalkoja alkaa paleltaa. Kylymä tuloo viälä”, Riitaoja sanoi. Lehto katsoi häntä pitkään ja pudotti paketin reppuunsa sanomatta mitään.

”Risto!”

Oli lähellä, ettei Lehdon täytynyt painaa käsiään korvilleen kuullessaan tuon riemunkiljaisun. Nimi lävisti ilman vihlovalla taajuudella, ja äkkiä Riitaojalla olikin syli täynnä nuorta, tummatukkaista naisihmistä. Lehto arveli tämän nyt olevan toinen Riitaojan pikkusiskoista, sen verran väkivaltaiseen rutistukseen mokoma oli Riitaojan kahlinnut. Huoneeseen käveli myös rauhallisesti vanhempi nainen, jolla oli Riitaojan silmät, mutta ei jälkeäkään tämän pälyilevästä katseesta ja hämmentyneestä hymystä. Ei ollut vaikeaa arvata, että tässä oli Riitaojan äiti.

Riitaoja oli purskahtanut itkuun. Lehto ei ollut kovin yllättynyt siitä, mutta jokin häntä kuitenkin kouraisi sydänalasta. Tätä hetkeä Riitaoja oli odottanut koko sen ajan, kun oli maannut hänen kanssaan täällä rinnakkain. Samaan aikaan, kun Lehto oli yrittänyt parhaansa mukaan olla odottamatta mitään.

”Anna, kun minä katon sinuu”, Riitaojan äiti sanoi ja hätisti tyttärensä pois pojan kimpusta. Nainen laski kätensä Riitaojan olkapäille ja katsoi poikansa kyynelistä märkiä kasvoja, joissa saattoi vielä nähdä merkkejä kranaatinsirpaleiden viiltämistä haavoista. Riitaojan äiti silitti pojan oikeaa olkapäätä katsoen tämän tyhjänä lepattavaa hihaa. ”Voi minun poikarukkaani.”

Riitaojan itku yltyi ja hän halasi äitiään tiukasti. Lehdon teki mieli oksentaa. Hän käänsi päänsä pois ja oli tuijottavinaan ulos ikkunasta.

Kun Riitaoja oli rauhoittunut sen verran, että hän oli lopettanut itkemisen, alkoi kuulumisten vaihto. Lehto olisi voinut luulla, että ne olivat monissa kirjeissään vaihtaneet keskenään riittävästi juttuja, mutta ehei, turha luulo. Riitaojan sisko, Eila taisi olla sen nimi, oli eniten äänessä ja kertoi valtavan pitkästyttäviä tarinoita kotipuolesta. Riitaoja nyökytteli ja hymyili leveästi. Oliko sen saatanan pakko näyttää niin helvetin onnelliselta? Lehto nyppi kynsiään, jotka olivat vasta alkaneet palata normaalin näköisiksi.

Kun puheensorina oli kestänyt tauotta varmaankin puoli tuntia, Riitaojan äiti alkoi purkamaan pojan laukkua ja aloitti sen pakkaamisen kokonaan alusta. Tällöin Eila huomasi Lehdon.

”Päivää”, tyttö heläytti ja istuutui Lehdon sängylle mitään kyselemättä. Lehdon teki mieli sanoa pahasti. Ihan sama, vaikka hän ei nyt siinä maannut, se oli hänen sänkynsä, eikä siinä jumalauta istuttu. ”Sinä oot varmaan se kuulusa alikersantti Lehto?”

”Eila”, Riitaojan äiti sanoi varoittavasti.

”Oi, anteeksi! Te olette varmaan se kuulusa alikersantti Lehto?”

Lehto pureskeli huultaan ja vastasi kuivasti: ”Saatanpa ollakin.”

”Risto on kertonut teistä palj-… Kohtuuden rajoissa”, Eila sanoi ja virnisti. Riitaoja haroi hiuksiaan nolona. ”Tykkäsitteks te niistä Anjan kutomista sukista?”

Lehto ynähti vastaukseksi.

”Koskas te peäsette kottiin? Risto kertoo, että te ootte jo ihan parantunut.”

Lehto vain mulkaisi Riitaojaa, joka punastui. ”Minkä elämäkerran sinä oot perheellesi minusta kirjoittanut?”

”Voi elkää olko Ristolle liian ankara”, Eila toppuutteli. ”Hän ny on vähän tommonen, ei hän ossaa piilottaa sitä, kun tykkää jostakusta.”

Puna Riitaojan poskilla syveni. Lehto katsoi tätä tuimasti yrittäen peittää hämmennystään. Riitaojahan pelkäsi häntä, varmaan jollain omalla, aralla tavallaan jopa inhosi. Eikä Lehto edes voinut syyttää tätä siitä. Olosuhteiden pakostahan se oli hänen kanssaan täällä makoillut, eikä siksi, että se hänestä pitäisi. Omaa raukkamaisuuttaan se oli silloin eräänä yönä heittänyt Lehdon kiväärinkin pois. Ei siinä ollut kyse pitämisestä.

Riitaojan äidin ääni havahdutti Lehdon.

”Kauhistus teidän käsiänne”, rouva Riitaoja henkäisi ja harppoi Lehdon luo. Lehto yritti piilottaa kynsiään, mutta Riitaojan äiti ei antanut hänen tehdä sitä. Hän nappasi kiinni Lehdon kädestä ja katseli sitä arvioiden. ”Tällainen saa luvan loppua, kuuletteko? Kamalan näköiset. Annahan Eila minulle nenäliinaa.”

Lehto huomasi, että hän oli nyppinyt kyntensä aivan verille. Riitaojan äiti otti nenäliinan ja kostutti sen Riitaojan pöydälle unohtuneessa vesilasissa. Sitten hän alkoi töpöttelemään sillä Lehdon sormia. Lehto ei voinut olla irvistämättä.

”Minun nimeni on Hilja Riitaoja”, hän esitteli itsensä viileällä äänellä pyyhkiessään verta Lehdon nimettömästä. ”Ymmärrän, että olette hermostunut, mutta tuollainen ei kertakaikkiaan käy.”

Lehto olisi tietenkin voinut sanoa, ettei kynsien nyppiminen ollut hänen itsetuhoisin aktiviteettinsa, mutta hän vain tyytyi mutisemaan tylysti: ”En minä ole hermostunut.”

”Totta kai te olette”, Hilja Riitaoja sanoi, kuin asia olisi ollut tälle täysin itsestäänselvä. ”Te olette tilanteessa, jossa ette tiedä, mikä teitä odottaa, ja nyt teiltä ollaan viemässä pois se ainoa asia, joka on ollut teille tuttua koko tämän ajan.”

”Pidä sinä ämmä turpasi kiinni”, Lehto tiuskaisi. Tämä ei herättänyt Hiljassa minkäänlaista reaktiota, mutta Riitaoja vei kätensä suun eteen järkyttyneen näköisenä. Hilja pyyhki Lehdon kynnet puhtaiksi ja mutisi jotain siitä, että kyllä sairaalaympäristössä pitäisi olla laastareita aina käden ulottuvilla.

”Äiti”, Riitaoja sanoi hiljaa ja vilkaisi Lehto hermostuneesti. ”Voitaisiinko me hiuka puhuu?”

Lehto katsoi, kuinka Riitaoja siirtyi syrjemmälle äitinsä ja siskonsa kanssa. Hän kirskautti hampaitaan ja katsoi taas ulos ikkunasta.

”Risto kyllähän sinä itsekin ymmärrät, että se ei käy.”

”Mutta äiti, kun ei Lehdolla ole mittään muutakaan paikkaa, mihin män”, Riitaoja selitti nieleskellen palaa kurkussaan. ”Kyllä minä sen nyt oon jo ymmärtäny. Ei sillä oo vanhempia, ei sillä oo kettään. En minä voi jättää sitä, äiti. Otetaan se meille, iha vähäksi aikaa voan.”

Äiti huokaisi ja pudisti päätään. Eila seurasi sanailua epävarman näköisenä.

”Kai sinä ymmärrät”, äiti aloitti, ”että meidän pitäisi elättää Lehtoa ilman, että saisimme siitä mitään? Minä en halua kuulostaa ilkiältä, mutta ei hän pysty tekeen työtä.”

”No enhän minäkään”, Riitaoja pisti vastaan ja tarttui tyhjään hihaansa kuin demonstroidakseen asiaa.

”Sinä oot minun poikani”, äiti sanoi vakavana. ”Sinusta minä pitäisin huolta, vaikka puuttuis molemmat käet ja jalat myös.”

”Mutta Lehol toimii käet! Se voi tehdä semmosii juttui, kun minä en voi. Se voi auttaa ruokkiin eläimiä ja se voi leipoa tai se voi punoo pärekoppia tai minä opetan sen kirijottaan hiuka paremmin ja se voi sitten auttaa semmosis hommissa ja se voi…”

”Mitäköhän mieltä Lehto itse on tuosta sinun suunnitelmastasi?” äiti kysyi. Riitaoja epäröi hetken.

”En oo kehannu ehottaa viälä.”

”Mistäs tiijät, että sille kelepaa nuo sinun suunnittelemat hommat? Mitä se on aijemmin tehny?”

”Se on ollu autonapumies”, Riitaoja sanoi. ”Eihän sitä voi tehdä iliman jalakoja?”

”Ei voi ei”, äiti huokaisi. Riitaoja ei ollut mitenkään manipuloiva ihminen, mutta hän tiedosti kyllä, kuinka mahdottomaksi teki äidilleen tällä hetkellä vastaan sanomisen. Kuka halusi sanoa ”ei” pojalleen, jota ei ollut nähnyt moneen kuukauteen ja jonka tiesi olleen suurimman osan siitä ajasta niin peloissaan, ettei sitä voinut edes mitata?

Riitaoja nielaisi ja sanoi hiljaa: ”Voan sen aikaa, et se löytää jonku toisen paikan, tai peäsee asuun yksin. Voi silleen tapahtua. Se voi viälä kävelläkin.”

Äiti katsoi Eilaan ja sanoi: ”Sinä tietysti olet samaa mieltä.”

”Ei se huano idea ol”, Eila sanoi. ”Minä ja Anja voijaan opettaa se kutoon.”

Riitaoja kuvitteli Lehdon kutomaan sukkaa tai lapasia yrmeä ilme kasvoillaan, eikä hänen onnistunut estää kikatusta karkaamasta suustaan. Hän kuitenkin vakavoitui nopeasti ja sanoi äidilleen: ”No, käykö se?”

”Risto, sinun pittää ymmärtää…”

”Sinä sanoit, että minun vaimokin soa muuttaa meille, kun minä menen naimisiin”, Riitaoja sanoi ymmärtäen takertuvansa oljenkorsiin. ”Miten tämä eroo siitä? Äiti ole kiltti. Lehto tarvii apua, mutta ei se sitä itte pyydä.”

”Vaimo olisi pikkuisen eri asia”, äiti naurahti. ”Isäsikään ei pysty kunnolla työskentelemään sen jalakansa kanssa, sinulla ei ol kättä ja Lehto ei pysty edes seisomaan. Meillehän nauretaan kylillä.”

”Et sinä siitä oo ennenkään välittänyt”, Eila huomautti. Äiti huokaisi syvään ja naputti kenkänsä päkiällä lattiaa. Riitaoja katsoi tätä anovin silmin.

”Voan sen aikaa, että se löytää jonkun toisen paikan?” Äiti kysyi varovasti. “Ja se auttaisi kotitöissä?”

Riitaoja päästi riemunkiljahduksen ja rutisti äitiään.

”Älä jaksa”, Lehto murahti. Miksi Riitaoja härnäsi häntä tällä tavalla? Jos tämä oli kosto Lehdon aiemmasta äksyilystä, se ei ollut kovin tehokas kosto.

”Lehto minä oon tosissani”, Riitaoja intti ja istui sängylle. ”Tuu nyt. Minä sain minun äidin jo suostumaan. Eikä isä kiällä. Leäkärki sano, että sinä voisit jo lähteä. Tulisit nyt.”

Riitaoja tuijotti häntä silmiin vilpittömästi eikä Lehto keksinyt yhtään syytä, miksi tämä haluaisi keksiä tällaisia juttuja. Riitaoja tiesi, kuinka paljon sairaalassa oltiin puhuttu Lehdon siirtämisestä johonkin muualle ja hän varmaan myös oli osannut päätellä, kuinka paljon ajatus Lehtoa kalvoi. Lehto oli ruvennut hiljalleen jo uskomaan, ettei Riitaoja tahtoisi tieten tahtoen loukata häntä. Mitä helvettiä poika siis sekoili? Ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin että Riitaoja oikeasti tarkoitti sitä, mitä ehdotti.

Ei kai se lainkaan tavatonta ollut, että taloudet ottivat vammaisia vaivoikseen. Oli sitä ainakin Lehdon lapsuudessa tapahtunut. Joskus kunta oli tarjonnut perheille pientä hyvitystä, jolloin ne olivat suostuneet ottamaan jonkun ontuvan raukan pyörimään nurkkiinsa. Töitä ne pistettiin tekemään ja ruuantähteitä syömään siinä, missä huutolaiskakaratkin, mutta sentään niitä ei jätetty ojan pohjalle kuolemaan tai mihinkään laitokseen mätänemään. Ehkä Riitaoja oli saanut suostuteltua äitinsä ottamaan Lehdon jonkinlaista työntekoa vastaan? Lehto keksi rajoitetun määrän asioita, joihin hän nykyisessä tilanteessaan kykenisi, eikä mikään niistä tuntunut kauhean houkuttelevalta. Ja silti.

”Mitäs minä sitten teillä tekisin?” Lehto kysyi katsoen hieman Riitaojan olan yli. Hän yritti vaikuttaa mahdollisimman välinpitämättömältä, ettei Riitaoja tajuaisi hänen oikeasti harkitsevan ehdotusta. Riippui tietenkin vähän ehdoista. Lehdosta tuntui, kuin hänen vatsassaan olisi kylmä möykky. Tähän oltiin taas tultu. Hänet otettaisiin jonkun perheen nurkkiin elätiksi, ihan niin kuin lapsena. Ja tällä kertaa hän oli suostumassa siihen vapaaehtoisesti. Lehtoa oksetti.

”Mitä nyt voan tulisi miäleen”, Riitaoja sanoi huolettomasti. ”Sinä voisit autella kotitöissä sen verta, kun pystyt. Ja kyllä me sinulle muutakin keksittäisiin. Tuletko?”

Lehto puri huultaan. Eihän se liian pahalta kuulostanut, ainakin riittävän tutulta. Ainakaan häntä ei heitettäisi mihinkään laitokseen viidenkymmenen muun yhtä surkean tapauksen kanssa. Ja kun Riitaoja ja tämän perhe kyllästyisivät häneen ja heittäisivät pihalle, Lehto keksisi kyllä jonkun tavan saada hengen itseltään, ettei tarvitsisi kauaa värjötellä talvisessa säässä. Lehto katsoi Riitaojan odottaviin kasvoihin ja mutisi: ”Mikäs siinä.”

Olavi Riitaojaa onnellisempaa miestä ei ollut. Kun hänen poikansa astui sisään heidän tupansa ovesta, tämä riensi huonosta jalastaan välittämättä tämän luo ja upotti tämän halaukseen.

Riitaoja hymyili hämmentyneenä ja kietoi tallella olevan kätensä isänsä ympärille. Isä painoi päänsä poikansa kaulalle eikä päästänyt irti.

Anja odotti kiltisti vuoroaan, mutta pääsi hänkin lopulta rutistamaan veljeään ja kysymään, oliko sairaalassa ollut ketään ilman päätä ja montako veli oli ampunut. Riitaoja ei vastannut, mutta halasi siskoaan tiukasti.

”Kunhan olette rauhoittuneet, Ristolla on hieman kerrottavaa”, äiti sanoi laskien Riitaojan repun lattialle. Riitaoja rapsutti päätään nolostuneena. Hän ei halunnut antaa Eilan ja Lehdon odotella liian kauan pihalla, mutta hän ei ollut aivan varma, miten hän tämän kertoisi.

”Minä, tuota, vähän kuin kutsuin Lehdon meille. Kunnes se pärjää muualla”, Riitaoja sopersi ja kiirehti lisäämään: ”Se autteloo kyllä kotitöissä.”

Isä nauroi itkunsekaisesti ja halasi poikaansa uudelleen: ”Totta kai sinä kutsuit.”

Äiti pyöräytti silmiään ja tökkäsi isää kylkeen: ”Kerää itsesi. Ristohan on ihan kietonut sinut pikkusormensa ympärille. Vastusta nyt vähän.”

Isä ei näyttänyt siltä, että vastustaisi mitään pitkään aikaan. Hän painoi kasvojaan Riitaojan hiuksiin ja mutisi jotain, joka kuulosti siltä, kuin hän olisi kuiskannut ”Minun hyväsydäminen, kiltti poikaparkani”.

”Koska se Lehto sitten tuloo tänne?” Anja kysyi hölmistyneenä. ”Tykkäskö se niistä minun sukista?”

Riitaoja ei ehtinyt edes avaamaan suutaan, kun Eila jo raotti ulko-ovea ja huikkasi: ”Voisko joku tul auttamaan tän pyörätoolin kanssa?”

Riitaojan perhe oli niin lämmin, rakastava ja hellä, että Lehtoa ihan yrjötti. Perheen isä oli tuskin huomioinut sisään rullannutta tulokasta, kun oli ollut niin keskittynyt ihmettelemään sitä tosiasiaa, että hänen poikansa tosiaan seisoi hänen edessään elossa. Riitaojan äiti oli rauhallinen ja viileä, aivan kuin Lehto ei olisi närkästyksissään käskenyt tätä pitämään turpaansa kiinni. Junamatkalla se oli kyllä katsonut Lehtoa pahasti, kun hän oli sytyttänyt tupakan, eikä Lehto ollut sitten iljennyt edes polttaa sätkäänsä loppuun.

Riitaojan siskot olivat pahimpia. Nuorempi näistä, Anja, kyseli jatkuvasti sodasta ja siitä, mitä kaikkea jännittävää siellä oli täytynyt tapahtua ja oliko Riitaoja ampunut montaa, kun se ei itse siitä ollut kirjeissään kertonut, entä oliko totta, että Lehto oli seisonut asennossa kerran kaksi tuntia, vaikka ylhäällä pörräsivät pommikoneet. Lehto vastasi kysymyksiin erilaisilla ynähdyksillä ja murahduksilla.

Eila alkoi heti valmistelemaan illallista ja kutsui Lehdon mukaan pieneen keittiöön. Tyttö ohjasi Lehdon pöydän ääreen ja ojensi tälle porkkanan ja veitsen ja kehotti pilkkomaan. Lehto kohautti olkapäitään ja pilkkoi. Hän katsoi sivusilmällä Riitaojaa, joka oltiin istutettu sohvalle ja joka nyt oli vuorotellen isänsä ja äitinsä paijailtavana ja kuulusteltavana. Anja täytti tämän syliä parhaansa mukaan mustankirjavilla kissanpennuilla selittäen jokaisesta jotain erikseen. Riitaoja hymyili leveästi ja höpisi omiaan saaden vanhempansa nauramaan. Lehto tuijotti tuota kohtausta ja mietti, voisiko vain lyödä veitsen kaulaansa.

Lehto keskittyi taas porkkanoihin ja leikkasi kantapalat hieman suuremmiksi, kuin oli tarpeen, ennen kuin heitti ne Eilan hänen viereensä nostamaan laskisankoon. Se oli vanha kikka, kuten myös perunoiden kuoriminen niin kömpelösti, että kuoreen jäi kiinni mahdollisimman paljon perunaa. Hän vilkaisi sangon pohjalla lilluvia tähteitä ja irvisti. Olivat armeijankin pöperöt olleet kamalaa syötävää eivätkä sotasairaalan ruuat paljon sen parempia, mutta ei ollut missään ruuantähteiden voittanutta.

Kun Eila oli saanut keiton valmiiksi ja kutsui perheensä syömään, Lehto yritti rullata vähin äänin pois paikalta. Riitaoja kuitenkin tarttui häntä olkapäästä ja kysyi: ”Mihin sinä määt?”

Lehto mulkaisi Riitaojaa, mutta yritti kuulostaa vastatessaan jotenkuten asialliselta. Ei hän halunnut ulos lentää ihan vielä ensimmäisenä iltana. ”Toiseen huoneeseen. Siksi aikaa, kun te syötte.”

”Mutta miks?” Riitaoja kysyi hämmentyneenä. Hänen äitinsä taisi sillä hetkellä älytä jotain, koska hän pudisti päätää.

”Alikersantti Lehto”, Hilja Riitaoja aloitti epäröivällä äänellä, ”te ette tainneet ihan ymmärtää tätä järjestelyä oikein. Me haluamme, että syötte meidän kanssamme.”

Lehto rypisti kulmiaan ja vilkaisi sankoa, jonne hän oli heittänyt äskenkin porkkanankantoja. Riitaojan äiti jatkoi kiireesti: ”Ja samaa ruokaa, kuin me.”

Lehto tuijotti Hilja Riitaojaa epäuskoisena ja kysyi hitaasti: ”Ilmaiseksi?”

”Totta kai ilmaiseksi”, Riitaoja vastasi ja katsoi Lehtoa hämmentyneenä. ”Minä puhuin sinulle tän kaiken jo, Lehto. Ei sinun tarvi maksaa mistään.”

Lehto olisi voinut ärähtää, ettei hän tarvinnut mitään armopaloja. Hän olisi voinut vaikka suoraan rullata ulos ovesta ja ilmoittaa, että häntä ei tässä talossa enää nähtäisi, elleivät tajuaisi olla säälimättä häntä. Kuitenkin hän oli tilanteesta niin hämmentynyt, että kun Riitaoja työnsi hänet kömpelösti yhdellä kädellä pöydän ääreen ja istui itse viereen, ei hän tajunnut tehdä muuta, kuin murahtaa nopean kiitoksen.

”Ei onnistu”, Lehto sanoi tylysti. ”Tähän minä vedän rajan. Ei käy. Minä nukun lattialla.”

“Etkä nuku, sinun selekä tulee kippeeks”, Riitaoja intti vastaan. ”Tuo on iso sänky, me molemmat mahutaan siihe ihan hyvin.”

”Minä menen lattialle”, Lehto sanoi uhmakkaasti. ”Tai sitten sinä menet siskojesi viereen.”

“Risto potkii”, Anja mankui. Huoneessa oli kaksi vuodetta, joista toinen oli Riitaojan siskojen yhteinen ja toinen hänen omansa. Eikä Riitaoja voinut ymmärtää, miksei Lehto suostunut nukkumaan hänen vuoteessaan.

”Ja minuako se sitten saa rauhassa potkia?” Lehto mutisi. Eila huokaisi dramaattisesti.

”Voi hyvä Luoja, iso mies. Ettekö te siellä soassa aina muka nukkuneet vierekkäin?”

”Ei aina, välillä tapettiin ryssiä”, Lehto nälväisi. Riitaoja värähti. Eilan mitta oli ilmeisesti täynnä.

”Ei voi olla niin soatanan vaikiaa”, hän ärisi ja viittasi Riitaojaa auttamaan häntä Lehdon nostamisesta sängylle. ”Hyvä on, Risto nukkuu meidän vieressä.”

Tähän ratkaisuun tyytyväisenä Lehto antoi nostaa itsensä sängylle käyttäen tilaisuuden hyväkseen ja yrittäen hieman ponnistaa omilla jaloillaan. Yritys oli surkea, mutta sai Lehdon silti huohottamaan. Riitaoja taputti häntä hieman olalle, mutta Lehto kavahti kosketusta.

”No niin, ja nyt petiin siitä”, Eila sanoi Riitaojalle ja osoitti tilaa Lehdon vieressä. Lehto yritti ponnistaa istumaan ja oli juuri väittämässä vastaan, kun Eila jatkoi: ”Tiedetään, siitä ei sovittu, mutta minuakin hieman häiritsee, kun Risto potkii. Hyvää yötä.”

Riitaoja tuijotti lattiaa ja mutisi Lehdolle: ”Jos yhtään helepottaa, ni en minä oikiasti potki.”

Lehto tuhahti: ”Et potkikaan, rupeat vain halailemaan.”

”Enkä rupee”, Riitaoja väitti vastaan punastuen.

”Parempi olisikin”, Lehto murahti. Riitaoja katsoi tätä kysyvästi ja tämä ärähti: ”Tule nyt tänne, kun mielesi tekee. En minä tästä jaksa enää pois kierähtää.”

Riitaoja kömpi arasti Lehdon viereen ja veti täkin heidän kummankin päälle varoen kuitenkin käyttämästä liikaa aikaa Lehdon peittelyyn. Lehtohan saattaisi muuten vaikka luulla, että hänestä välitettiin, ja sehän vasta olisi tälle katastrofi.

”Pidät ne kädet sitten omalla puolellasi”, Lehto murahti ja yritti kääntää selkäänsä Riitaojalle. Riitaoja hymyili hermostunutta hymyä.

”Kyllä, herra alikersantti. Se onkin helppoa, kun niitä on vain yksi, herra alikersantti.”

Lehto vain tuhahti kommentille, mutta Riitaojan siskot kikattivat vuoteessaan hervottomasti.

(Yöllä Lehto heräsi hikisenä ja hän ei tiennyt, missä oli, mutta joku oli hänen kanssaan, ja hän halusi äkkiä pois. Joku yritti koskettaa häntä ja Lehto löi käden pois kauhuissaan, mutta käsi palasi ja hän kuuli Riitaojan äänen sanovan hiljaa: ”Hengitä, Lehto, se oon minä. Sinä näit unta.”

Lehto yritti, hän nieleskeli ja hengitti niin hyvin, kuin osasi. Riitaojan käsi eksyi hänen hiuksiinsa ja silitti niitä ja hän sanoisi sille kyllä ihan kohta, että lopettaisi silittelynsä ja painuisi helvettiin, mutta ei ihan vielä, ei nyt ihan vielä, hän hengittelisi ensin hetken.

Lehto nukahti uudelleen.)

Ensimmäiset viikot sujuivat hyvin. Päivisin asiat eksyivät niin helposti normaaleille raiteille, että tuntui joskus siltä, ettei Riitaojan perheen esikoinen ollutkaan koskaan lähtenyt sotaan. Oli, kuin tämä olisi vain ollut hetken poissa ja palannut sitten uuden, hiljaisen ystävänsä kanssa. Öisin sitä taas oli vaikeampaa unohtaa, mutta kyllä sotaunista aina selvittiin. Kun Riitaoja heräsi painajaisiinsa, aina joku oli valmis katsomaan poikaa ja hyssyttelemään tätä, kunnes tämä oli taas valmis nukahtamaan. Kun Lehto heräsi keskellä yötä, Riitaoja oli valmis tekemään juuri samaa.

Lehto oli synkkä, kuten tavallista, mutta onnistui pitämään ilkeytensä kurissa noina ensimmäisinä viikkoina. Sitten eräänä päivänä hän ei enää onnistunutkaan.

”Jumalauta Riitaoja!”

Riitaoja värähti kovaa äänensävyä ja yritti rauhoitella Lehtoa: ”Elä huua, minun vanhemmat kuuloo…”

”Kuulee saatana mitä kuulee”, Lehto huusi raivoissaan, ”minä oon kyllästynyt niihin ja sinuun ja tähän koko helvetin esitykseen, mitä me täällä pidetään. Mitä helvettiä sinä haluat minusta?”

Riitaoja availi ja sulki suutaan neuvottomana. Hän oli vain pyytänyt äitiään lyömään oven mennessään kiinni hieman hiljempaa, koska hän oli huomannut Lehdon joskus säpsähtävän ovesta lähtevää paukahtavaa ääntä. Ei se ollut iso asia, Riitaoja oli itsekin aina vierastanut äitinsä ovien paiskomista. Lehto oli kuitenkin ilmeisesti ottanut itseensä, ja kunhan Hilja Riitaoja oli ehtinyt ulos ovesta – tällä kertaa sulkien sen perässään pehmeästi naksahtaen -, hän oli alkanut huutaa.

”Sinä se et millään opi olemaan sekaantumatta”, Lehto karjui. Hän puristi käsiään nyrkkiin sylissään ja hänen hampaansa narisivat uhkaavasti. ”Ensin sinä saatana et anna minun kuolla, sitten tulet kiusaamaan minua sairaalaan ja nyt kuvittelet olevasi joku helvetin laupias samarialainen, kun alennut pitämään tällaista rampaa perheesi vaivoina! Voi jumalauta, miten sinä et vieläkään usko, etten minä kaipaa sääliä!”

”En minä sinnuu seäli, Lehto”, Riitaoja väitti vastaan korottaen ääntään. ”Minua itteenikin pelottaa kovat eänet ja minä neän itekki sotaunia, kyllä sinä tiijät! Minä voan ymmärrän sinuu, enkä halua, että sinuu pelottaa!”

”Minä en saatana pelkää sitä, kun ovi lyödään kiinni! Eikä minulla ole mitään helvetin sotaunia!” Lehto huusi niin, että sylki lensi tämän istuvasta asennosta huolimatta Riitaojan kasvoille. ”Minä tajuan kyllä, että sinä olet niin saatanan hauras, että koko maailma vääntää ittensä solmuun ihan vaan sinua suojellakseen, mutta minä en perkele sellaista kaipaa! Jätä minut jo saatana rauhaan.”

Riitaoja puri huultaan ja tasasi hengitystään. Hän voisi pyytää Lehdolta anteeksi ja jättää tämän rauhaan. Lehto olisi jonkin aikaa huonolla tuulella, mutta sitten tämä taas hiljalleen tulisi hieman vähemmän huonolle tuulelle. Kunnes taas kävisi jotain, ja Lehto huutaisi hänelle taas, ja olisi sitten taas jonkin aikaa huonolla tuulella, joka ehkä laantuisi sekin hiljalleen.

Riitaojaa väsytti.

”Selvä”, hän mutisi, harppoi ulos ja paiskasi oven kiinni perässään mahdollisimman lujaa.

Lehto istui risaisella sohvalla ja vuoli päreitä viereensä asettelemaansa astiaan. Hän teki työtään vimmaisesti ja välittämättä siitä, jos sattuisi vuolemaan sormeensa. Riitaoja oli vältellyt häntä koko päivän. Mutta oliko Lehto muka ollut aamulla väärässä? Ei ollut Riitaojan asia, jos hän vähän olikin säpsähdellyt kovia äänia viimeaikoina. Lehdon piti vain totutella uudelleen, niin se oli sodassakin toiminut. Lehtoa ei oltu koskaan nähty kyyristelemässä, vaikka ympärillä olisi kuinka ryskännyt. Riitaojan ei tarvinnut kohdella häntä kuin lasta, tai kuin yhtä niistä sotasairaalan psykiatrian osastolle joutuneista, jotka eivät kestäneet pienintäkään rasahdusta lyyhistymättä lattialla täriseväksi mytyksi.

Lehto vuoli entistä vihaisemmin, eikä edes huomannut heti, kuinka Riitaojan isä katseli häntä nojaten ovenkarmiin.

”Mitä tuijotat?” Lehto sihahti välittämättä siitä, että oli vieraana tämän miehen talossa. Oli hän aiemminkin purrut kättä, joka ruokki, ja purisi uudestaan, jos tarve vaatisi.

Olavi Riitaoja pudisteli päätään ja ontui istumaan Lehdon viereen sohvalle. Hän katseli hetken Lehdon vuolupuuhia ja sanoi sitten verkkaisesti: ”Mitä sinun ja Riston välillä tänään tapahtui?”

Toisin kuin Riitaojan äiti, tämän isä oli ruvennut sinuttelemaan Lehtoa lähes välittömästi. Se ei ollut sellaista alentuvaa ja tungettelevaa sinuttelua, jota Lehto oli tänne tullessaan odottanut, vaan toimi samalla tavalla, kuin Koskelan heti sodan alkuaikoina tekemät sinunkaupat: merkkinä siitä, että he olivat samalla tasolla.

Lehto hymähti. ”Jaahas, eikö se ole tullut vielä isille itkemään, kun asiaa pitää minulta kysyä.”

Olavi huokaisi ja sanoi: ”Minä yritän tässä ymmärtää sinua. Älä nyt jaksa tehdä siitä niin vaikiaa.”

Lehto ei sanonut mitään.

”Tiedätkös, kun minä olin talvisoassa, siellä oli yksi toinen poika”, Olavi aloitti. Lehdon teki mieli ärähtää, että jos hän haluaisi kuunnella vanhojen ukkojen talvisotamuisteloita, hän menisi etsimään käsiinsä alikersantti Rokan. ”Me ei tultu kovin hyvin juttuun. Oltii nii erilaisia. Se kuoli ilmapommituksessa. Hyvä poika se ol.”

”Valtavan kiinnostavaa”, Lehto murahti ja varoi juuri ja juuri leikkaamasta itseään sormeen.

”Minä olin sille kauhian ilikee. Me kaikki vähä oltiin. Se oli vähä herkkä poika, kirjoitteli kotiin runoja tyttökaverilleen ja hyräili virsiä”, Olavi muisteli. ”Sitä me kaikki sitten härnättiin ja tuupittiin. Haluttiin todistaa ties mitä, että oltiin miähiä ja ettei meitä pelottanu ja mitä viälä. Mut sitten, ku se poika kuali, me valittiinkin joku ihan toinen poika, jolle oltiin ilikeitä. Koska ei siinä ollut koskaan oikiasti kyse siitä pojasta. Meitä voan pelotti, ja haluttiin ajatella olevamme jotain toista parempia.”

”Ja sinä kerrot tämän, koska ajattelet minun olevan samasta syystä ilkeä Riitaojalle?” Lehto kysyi alentuvalla äänellä. Olavi kohautti olkapäitään.

”En minä mitään ajattele”, hän sanoi. ”Sanon voan, että minulle teki hyvää miettiä, miksi minä sitä poikaa silloin niin inhosin. Voisi tehdä sinullekin. Ristolla on hyvä sydän ja se pittää sinusta. Se antaa sinulle kyllä anteeksi heti kun voan pyydät, mutta tiijä, että tuon täytyy loppua.”

Olavi nousi ylös varoen jalkaansa ja niine hyvineen hän poistui.

Riitaoja makasi sängyllä lukien kirjaa, kun Lehto koputti oveen ja rullasi sisään. Riitaoja nousi istumaan, laski kirjansa syliinsä ja katsoi tätä yrittäen näyttää mahdollisimman välinpitämättömältä. ”Ai, haluukko sinä jo nukkumaan? Minä käyn hakees Eilan, niin me autetaan sinut…”

”Pää kiinni, Riitaoja”, Lehto mutisi. Riitaoja tunsi loukkaantumisen piston ja rypisti kulmiaan. Jostain syystä Lehto näytti välittömästi katuvan sanojaan ja sanoikin: ”Siis, ei tartte vielä. Kun, tuota, minulla on asiaa.”

Riitaoja otti paremman asennon sängyllä ja katsoi Lehtoa odottavasti. Tämä näpräsi käsillään tyhjää ja puri huultaan.

”Kyllä minä…” Lehto aloitti ja painoi päänsä sanoen nopeasti ja ärsyyntyneellä äänensävyllä: ”Kyllä minä tiedän, ettet sinä ilkeyttäsi siitä ovesta sanonut. Sinä vaan halusit auttaa, niin kun sinä aina, ja minun olisi kai pitänyt pitää turpani kiinni siitä.”

Lehto epäröi vielä hetken ja sanoi samaan hengenvetoon: ”Jakylläminätiiänettetsinäilkeyttäsminunkivääriäsilloinyhtenäyönäpoisheittänyt. Sitä minä vaan.”

Riitaoja oli kuin puulla päähän lyöty. ”Lehto pyysikkö sinä juuri minulta anteeksi?”

”En pyytänyt”, Lehto mutisi vilkaisten Riitaojaa lähes aralla katseella. ”Mutta annatko silti?”

Eräänä yönä Risto taas huusi unissaan. Olavi oli jo valmiiksi hereillä ja keittiön pöydän ääressä. Olavi vääntäytyi ylös ja käveli sen huoneen ovelle, jossa hänen lapsensa ja Lehto nukkuivat. Ovi oli hiukan raollaan, ja hän oli juuri astumassa sisään, kun hän kuuli Lehdon äänen.

“Riitaoja. Riitaoja herää.”

Olavi kuuli Riston itkuista hengitystä ja hän kurkisti sisään ovenraosta. Risto oli ponnistanut istumaan ja haudannut päänsä polviensa väliin. Lehto istui tämän vieressä ja näytti siltä, kuin ei olisi tiennyt, pitäisikö hänen koskea toiseen vai ei.

“Minua väsyttää. Minä haluan, että nämä loppuu”, Risto uikutti ja pyyhki kasvojaan. “Minä en haluu pelätä ennää.”

Lehto ei sanonut mitään, mutta hän laski epäröiden käden Riston olkapäälle ja antoi sen vain olla siinä. Risto nojasi hieman taaksepäin ja antoi poskensa levätä Lehdon kättä vasten. Lehto näytti siltä, kuin toisen yhtäkkinen, varaukseton läheisyydenkaipuu olisi kauhistuttanut häntä sydänjuuria myöten. Hän ei kuitenkaan vetänyt kättään pois, vaan puristi Riston olkapäätä hiljaa.

Olavi päätti, että hän oli vakoillut riittävästi. Matkalla makuuhuoneeseen hän törmäsi Hiljaan, joka kysyi, oliko Risto nähnyt kovinkin pahaa painajaista. Olavi soi vaimolleen nopean hymyn.

“Siellä on kaikki ihan hallinnassa.”

Oli sunnuntaiaamu. Riitaojalle ja Lehdolle oltiin annettu lupa pinnata kirkosta muun perheen lähtiessä ja jäädä makoilemaan. Joskus sotavammoissa oli omat etunsa. Ennen lähtöä Anja oli käynyt kippaamassa kaikki viisi mustaa kissanpentua heidän sänkyynsä ja käskenyt vahtimaan niitä. Huvittuneena Riitaoja oli ottanut kissanpojat vastaan.

He istuivat nojaten sängynpäätyyn. Lehto hypisteli yhden kissan korvaa ajatuksissaan. Ele oli niin lähellä rapsuttamista, että Riitaojaa nauratti. Lehdon vakava perusilme ja pehmoinen kissanpentu olivat melko hulvaton yhdistelmä.

Yksi pörröisenpulskea kissanpoika naukui hassulla, kurlaavalla äänellä, joka kuulosti aivan kikattavalta ihmiseltä. Riitaoja hymyili ja kysyi Lehdolta: ”Kuka sinul tuloo miäleen?”

”Vanhala”, Lehto vastasi ja tämänkin toinen suupieli kohosi hieman. Riitaoja laski sen voitoksi ja antoi pikkurillinsä yhden kissanpojan imeskeltäväksi. Toinen pentu yritti arasti lähestyä viiksikarvat väpättäen Riitaojan kättä, mutta pikkurilliä vielä äsken rauhassa lutkuttanut poikanen sähisi tälle. Pelokas poikanen peruutti heti pois käden luota. Lehto hymähti.

”Tuo ahne pikku nilkki on kyllä Mäkilä.”

Riitaoja virnisti ja silitti pikkuista. ”Mäkilä on ihan mukava. Jos se on Rahikainen?”

”Jos se olisi Rahikainen, se olisi ruvennut neuvottelemaan sinun sormiesi hinnoista”, Lehto totesi. ”Mutta tuo toinen oot kyllä sinä. Heti väistyi, kun toinen vähän sähähti.”

Jälleen Riitaoja oli siinä tilanteessa, ettei tiennyt, pilkkasiko Lehto häntä vai ei. Hän kuitenkin naurahti.

Sängyn jalkopäässä luimistellut pentu, joka ei ollut ottanut heihin aiemmin mitään kontaktia, hiipi äsken mainitun aremman poikasen luokse ja kävi kiinni tämän korvaan. Lehto huokaisi ja kurkotti napatakseen ärhäkämpää pentua niskavilloista. ”Tules Lehto pois sieltä.”

Nyt Riitaoja nauroi tosissaan. Hän katsoi Lehtoa, joka ei hymyillyt, mutta joka ei kuitenkaan näyttänyt siltä, että Riitaojan vieressä istuminen tämän sängyllä olisi maailman kamalin asia. Lehdon käsi oli eksynyt ärhäkän kissanpojan turkkiin ja silitti sitä nyt kömpelösti. Tämä katsoi jonnekin sängynpäätyyn uppoutuneena omiin ajatuksiinsa. Oikeastaan Lehto näytti melko rauhalliselta.

Äkkiä Lehto katsahti kissaa sylissään, lopetti sen silittämisen ja hymähti. Riitaoja ei saanut oikein selvää, oliko kyseessä huvittunut vai turhautunut hymähdys, joten hän sanoi kepeästi: ”Penni ajatuksistasi.”

”Sitä vain, että kuinka alas sitä ihminen voi vajota”, Lehto mutisi. Riitaojan hämmentynyt hymy muuttui hiukan surumieliseksi.

”Etkö sinä haluis olla täällä?”

”No sehän tässä se paha juttu on”, Lehto murahti niin hiljaa, että sitä ei edes kuulunut kunnolla, ”kun ei edes haittaa enää.”

Riitaoja katsoi Lehtoa ensin oudoksuen. Sitten hän virnisti ja kosketti Lehdon olkapäätä kevyesti. Lehto ei kavahtanut kosketusta tai edes katsonut häntä pahasti.

”Ei minuakaan.”

#15 000 sanaa siihen meni mutta nyt ollaan tilanteessa jossa noiden kahden välillä voisi tapahtua jotain jos ne ei olisi tuollaisia urpoja #jotenkin. tekisi mieli jatkaa tätä vielä. vaikka ajattelin että en.#koska haluaisin nämä yhteen ja onnellisiksi ja lehdolle sitä keskusteluapua mitä se tarvitsee aika kipeesti #tuntematon sotilas #lehto #riitaoja #long post //#suomeksi #otp; tekisi mieleni vetää sinua #Lehto x Riitaoja au

68 notes · View notes

dum-surfer · 7 years ago

Text

Tuntematon Sotilas x Joulunvietto AU, joka tapahtuu hieman nykyaikaisemmalla tasolla ｡^‿^｡

- Mäkilä tekee parasta riisipuuroa, johon piilotettua mantelia yritetään vakavasti etsiä

- Riitaoja mielellään koristelee kuusen tarkasti ja hienoksi, mutta aina joku tulee lisäämään jonkin epämääräisen koristeen väärään paikkaan

- Lehto on tuhannen turhautunut joululauiluihin, joulumieleen, Joulupukkiin, jouluruokaan, joulun tunnelmaan, sekä villasukkiin mitä saadaan kilokaupalla lahjaksi

- Rahikainen lauleskelee kaikenlaisia joululauluja, ja hänen suosikkinsa on ‘’Varpunen jouluaamuna’’, koska laulu on aika kaunis ja sitä laulaessaan hänen äänensä parhaimmat puolet tulee esille

- Hietanen yrittää joka joulu soittaa Joulupukin kuumaan linjaan, ja on vain kerran onnistunut

- Lahtisen mielestä joulu on jokseenkin hieman turhaa kulutusjuhlaa, mutta pitää sen joulun tunnelmasta kylllä

- Lammio on komentanut miehiä siivoamaan saunan perusteellisesti ennenkuin sitä käytetään aattona

#tuntematon sotilas #send help #keksikää lisää jos haluatte!!!#hemmetin joulu

294 notes · View notes

incorrect-tuntematon-quotes · 3 years ago

Text

Lehto: [nolona] Rahikainen, sinähän tiedät näistä deittijutuista.

Rahikainen: Mie oun ekspertti, annappa kuulua, mikä siun kysymys on?

Lehto: No. Huomenna me mennään Riitaojan kanssa treffeille ja minä en tiedä, miten tehdä siitä mukava ilta.

Rahikainen: Ymmärrän. Hmm... Mie uskon, että pien mysteerisyys tekisi teijän treffeistä taianomaiset.

Lehto: Hmm... Voin yrittää.

[Seuraavana päivänä]

Riitaoja: Mihin me Lehto männään?

Lehto: Ei kuulu sinulle.

#lehto #riitaoja #rahikainen #lehto x riitaoja

43 notes · View notes

morojoj · 3 years ago

Text

Onko moodboardit juttu vielä 2k22? Ihan sama, ne on mulle ilmasta terapiaa, dumppaan silti ne kaikki kerralla. Taisiis osan. Niitähän löytyy vielä lisääki, mutta kaikki ei tähä postaukseen mahtunu. Ei oo missää aikajärjestyksessä, sielä on uuempia ja vanhempia.

✿✿✿✿✿

⛓️Rötöstelijäpojat (1)🌃

🎸Rötöstelijäpojat (2)🚦

🍷Lammio☂️

🩹Lehto x Riitaoja🌼

🛹(Jäken musalinja au) Rahikainen🍾

📷Määttä🏕️

☎️Riitaoja (1)🌸

🌺Riitaoja (2)🦋

🥃Lammio x Rahikainen🏙️

💐Riitaoja x Rahikainen🌄

✿✿✿✿✿

//kuvat ei oo mun//

31 notes · View notes

turinametsa · 7 years ago

Text

Henkiystävät

Ajattelin vähän avautua näistä mun Tuntemattoman shipeistä:

Rekomaa x Tyynelä: Jo romaanissa niitä kutsutaan henkiystäviksi, ja Tyynelän kaatuessa Rekomaa murtuu. Kyse on varmasti lujasta ystävyyssiteestä, mutta voihan siinä olla jotain muutakin mukana.

Kaukonen x Lehto: Tää on semmone ykspuolinen ihailushippi, missä melko tuntemattomaksi jäävä sotamies Kaukonen, joka on Lehdon kiväärin ampuja, ihailee ja kunnioitaa Lehtoa, ja haluaisi olla tuon kaltainen. Toisaalta Lehto jopa kehuu häntä.

Kariluoto x Autio: Tääkin on sellainen ykspuolisempi ihailu/arvostus/kunnioitusshippi, missä Kariluoto suo ihailuaan Autiolle. Autio taas käyttää välillä ah, niin naiivia Kariluotoa hyväkseen.

Kariluoto x Ukkola: Nehän ne vasta onkin hyviä kavereita keskenään, joten miksipäs Kariluoto ei hakisi tuosta rintamalla lohtua, kun oma rakas on toisaalla?

Lehto x Määttä: Ne tuntuu ymmärtävän toisiaan, ja ketäpä Määttä ei ymmärtäisi hiljaisella tavallaan? Lisäksi Lehto tykkäisi Määtän sitkeydestä ja henkisestä vahvuudesta.

Lehto x Riitaoja: Viha-rakkaussuhde. Lehto varmasti tuntee jotain itselleen tuntematonta suojelunhalua, mutta käsittää sen aina väärin. Riitaoja taas on semmonen herkkis, joka herkistyy lisää, kun hänen elämänsä rakkaus vihaa häntä :(

Lahtinen x Määttä: Hmm. Tätä on jotenkin vaikee kuvailla, mutta tää onkin jo niin selvä asia. Ne luottaa toisiinsa, arvostavat toisiaan (ne ei vaan kunnolla koskaan näytä sitä) ja välittävät toisistaan (Lahtinen tuntuu yrittävän vähän huolehtia Määtästä). Lahtisen kaaduttua Määttä on -jos mahdollista- vieläkin hiljaisempi. + Se konekiväärijuttu. Tiedätte sen.

Vanhala x HONKajoki: Hupsuttelijat. Ne löis hynttyyt yhteen herkästi ja niillä ois aina hauskaa. Nään tän ite enemmänkin bromancena, mutta saattashan niillä olla keskenään jotain säpinää - ainakin humalassa.

Koskela x Hietanen: OTP. Tästä löytyy niin helvetisti esimerkkejä, jotka te kaikki tiedätte: Hietanen on Koskelan lähin mies, niillä on hyvät (ja lämpimät!!) välit, ja Koskelaa sattui, kun Hietanen kuoli. Tulin siihen tulokseen tän suhteen, että Koskela teki käytännössä itsemurhan päästäkseen taas Hietasen luokse, sillä Hietasen lämmin, herttainen, iloinen, välittävä yms. luonne vetää hiljaista ja vakavaa miestä puoleensa.

Rokka x Tassu: OTP, mun eka homoshippi, söpöä, ihanaa, jännää, hassua..... On vain niin liikuttavaa, kuinka Rokka aina huolehtii Tassusta, ja kuinka uskollinen Tassu toverilleen on. + Rupesin “Kannaskommuuni”-ideanne takia ajattelemaan, että Rokka ja Tassu perheineen muodostavat oikeastikin sateenkaariperheen. “Naapurmiehii” on vain heidän sopima vale, jonka he kaikille kertovat (ja Antti aina painottaa sitä!!) ;)

Kaarna x Kukat: Mitä jos Kaarna ois semmonen kukkapappa, jonka koti (tod. näköisesti hieno kaupunkiasunto parvekkeineen tai iso huvila puutarhoineen) on täynnä kukkia. Hienoja ja erilaisia, ja Kaarnan suosikkeja olisivat omenapuiden (ja mansikoiden) valkoiset kukat sekä narsissit.

76 notes · View notes

janoisenkansansankari · 4 years ago

Text

Vähän niitä traagisia poikia

#tuntematon sotilas #omat rustailut #riitaoja #lehto #ahvenasquad #tuntsa #traagiset pojat #lehto x riitaoja #rakastan vaan heitä okei #vaikka saankin heistä sydänsuruja

31 notes · View notes

kelkkamonologi · 7 years ago

Text

Elämä risaseks: Isämmaallisin ficci vähää aikaa. Tuntematon sotilas x MM -95. Tästä AU:sta tais olla josku puhetta?

Kirjoittaja: @poskihammas eli mä

Päähenkilöt: Lehto ja Hietanen varmaa

Varoitukset: YSIVIIS NEVÖFÖGET

Vastuuvapaus: Hahmot ja sitaatit (joita oon muokannu sopiviks tähän AU:hun) kuuluu Väinö Linnalle

AU: Kookoo on Suomen jääkiekkomaajoukkue

Summary: Koskela asteli puvussaan, joka näytti liian isolta tuolla hoikalla vartalolla, koppiin. ”Noniin, pojat. Turnauksen avauspeli meille. Toteuttakaa pelisuunnitelmaa. Lehto, älä ota turhia jäähyjä. Kariluoto, pelaat tänään Hietasen ja Rokan kanssa.” hän sanoi ja raapi päätään. ”MIE EN PELLAA, JOS SUS EI OLE SAMAS KETJUS!” Rokka raivosi. ”Ääh… Lahtinen, Kariluoto ja Hietanen, Viirilä ja Salo olkoon ykköskenttä. Rokka, Susi ja Asumaniemi, Honkajoki ja Vanhala kakkonen. Rahikainen, Sinkkonen ja Lehto, Mielonen ja Ukkola kolmonen. Riitaoja, Sihvonen ja Kaukonen nelonen. Määttä aloittaa maalilla.” Koskela sai sanotuksi Rokan raivokohtauksen päälle.

****

Hietanen oli alkulämmöillä Lehdon ja Kariluodon kanssa. He menivät two-touchia. Muut olivat jo pudonneet, äsken Rokka. ”Hitoiks meni, pojat. Sus, männää pois. Myö ollaa liian vanhoja tämmöseen. Nuorten hommia nää pallopelit.” Rokka oli sanonut ja Susi oli lähtenyt Rokan kanssa.

Hietanen oli mestari two-touchissa ja jostain syystä Lehto aina haastoi hänet Kariluodon, Rokan, Suden (Rokka käski Suden mukaan) ja Määtän kanssa. Hietanen suostui joka kerta, koska voitto oli lähes varma.

Tämän päivän kärkikolmikko oli Hietanen, Lehto ja Kariluoto. Kariluoto pompautti pallon polveltaan nilkkaansa ja siitä Hietaselle. Pallo osui Hietasen päähän, nousi ylös ja siitä Hietasen polvelle, josta se suuntautui takaisin Kariluodolle. Kariluoto pompautti yhdellä kosketuksella pallon Lehdolle, joka kuoletti pallon rinnalta nilkkaan ja potkaisi pallon Hietaselle, joka ei osunut palloon. Mestari oli lyöty. Ensimmäinen Hietasen tiputus ennen finaalikierrosta ikinä.

”Lehto, sä olet äijä!” Kariluoto hehkutti. ”Jaa.” Lehto sanoi kylmästi ja tunki nuuskan huuleen. ”Jonkun toi piti tehdä, niin samantien se olin minä.” hän jatkoi ja potkaisi pallon Kariluodolle. Finaalikierros alkoi.

Tällä kertaa two-touchin voitti Kariluoto. Lehtoa ei oikeastaan edes kiinnostanut viimeinen kierros, olihan hän tiputtanut Hietasen sitä ennen.

Pukukoppipuheet olivat härskejä, kiitos Rahikaisen, ja Riitaoja laittoi kuulokkeet korviin ja kuunteli Michael Jacksonia. Ei kukaan halunnut kuunnella Rahikaista… Tai osa halusi, osa ei. Vanhala soitteli Cotton Eye Joe:ta, ”Priha, soita ruottalaisten kansallislaulu”, ja muut mongertamalla lauloivat englanniksi. Vanhala oli tehnyt mixtapen ennen kisoja.

”Kyl sää osaat! Ei siä ole ku tseki vastas! Reeneis sää olet torjunu helveti hyvi!” Hietanen sanoi vieressään istuvalle Määtälle. ”Niin kai. Meil on kaikki mahdollisuudet voittoon. Väärin jos pelataan, tappio tulloo.” Määttä sanoi hiljaa ja laittoi pelipaitansa päälle.

”Mie niin ootan et myö voitetaan nämä kisat ja sitte Rahikainen saa missin kainaloon! Ilman tyttöö sitä ny kuka!” Rahikainen heitti ja muu joukkue nauroi vaivaantuneesti. Riitaoja hymyili typerästi vaikka ei ollut kuullut koko heittoa.

Koskela asteli puvussaan, joka näytti liian isolta tuolla hoikalla vartalolla, koppiin. ”Noniin, pojat. Turnauksen avauspeli meille. Toteuttakaa pelisuunnitelmaa. Lehto, älä ota turhia jäähyjä. Kariluoto, pelaat tänään Hietasen ja Rokan kanssa.” hän sanoi ja raapi päätään. ”MIE EN PELLAA, JOS SUS EI OLE SAMAS KETJUS!” Rokka raivosi. ”Ääh… Lahtinen, Kariluoto ja Hietanen, Viirilä ja Salo olkoon ykköskenttä. Rokka, Susi ja Asumaniemi, Honkajoki ja Vanhala kakkonen. Rahikainen, Sinkkonen ja Lehto, Mielonen ja Ukkola kolmonen. Riitaoja, Sihvonen ja Kaukonen nelonen. Määttä aloittaa maalilla.” Koskela sai sanotuksi Rokan raivokohtauksen päälle.

Lammio asteli koppiin. ”Suomi on odottanut maailmanmestaruutta erittäin monta vuotta. Kultaa näistä kisoista tai koko joukkue menee ensi kisoihin uusiksi ja teidän maajoukkuepelinne on pelattu.” Lammio sanoi ylimielisesti. General managerin ylimieliseen tyyliin oli jo totuteltu pari viikkoa ennen kisoja, mutta silti Rokan ja Lehdon teki mieli huutaa päälle. ”Koskela, samat sanat.” Lammio sanoi ja poistui.

”Pankaahan maalivalo päälle, pojat. Tsekit nurin ja siitä kohti finaalia!” Koskela tsemppasi joukkuetta ja joukkue vastasi jotain epämääräistä.

”Anta verko heiluu nii saatanan taval!” Hietanen tsemppasi joukkuetta maalilla ennen pelin alkua. ”Saatanallinen pyöritys päälle vaan.” Lehto vastasi ja muut nyökkäilivät.

Kariluoto voitti ensimmäisen aloituksen ja pelasi kiekon Viirilälle. Viirilä ei kuitenkaan osunut siihen ja alkoi kirota. ”Perkele! Tuli mies Suomesta ja vetäs tuomaria päähän. Fag dis shhit.” Viirilä sanoi ja tottakai linjatuomari kuuli Viirilän sanat ja vihelsi pilliin. ”10 minutes on unsportsmanlike behavior! White number 5!” linjatuomari sanoi venäläisellä aksentilla. Viirilä tulistui tästä ja veti tuomaria päin näköä. Tämän nenästä alkoi vuotaa verta. ”2+10 to white number 5!” päätuomari sanoi ja ohjasi Viirilän jäähyboksiin.

Hietanen jututti toista päätuomaria tapahtuneesta ja pian jatkettiin 5 vs 3. ”Hietanen… Mitä me puhuttiin turhista jäähyistä?” Kariluoto katsoi Hietaseen. ”Mää vaa kysysi tuamarilt miks Viirilä sai jäähy! Ja mää olen viä kapu nii miks mää en oisis saanu kysyy? Mää ihmettele tätä kauhiast!” Hietanen sanoi Kariluodolle ja luisteli jäähyboksiin.

Kookoo tappoi helposti alivoiman ja Sinkkosen kenttä pääsi jäälle. Lehto taklasi tsekkiä päähän keskialueella ja sen jälkeen tappeli toisen tsekin kanssa. Väkivaltaisuudesta 5+10, mutta Riitaoja laitettiin istumaan, sillä Lehto satutti rytäkässä pikkurillinsä ja joutui poistumaan pukukopin puolelle paikattavaksi.

Ensimmäisen erän jälkeen tsekit johtivat 1-0 ja Lehto oli pois pelistä. Pikkurilli oli turvonnut ja joukkueen lääkäri epäili sen olevan murtunut. ”Ei jumalaut Lehto! Mitä me puhuttii näist sun tappeluist? Ei yht ainua näis kisois! Ja si sää saatana menit ja paskosit sun peukalos!” Hietanen raivosi Lehdolle, joka istui Hietasen vieressä jääpussi sormensa päällä. ”Se saatanan tsekki tuli päälle! Mitä helvettiä siinä muutakaan tekisi kun löisi sitä pataan?” Lehto kysyi närkästyneesti. ”Annas olla kun sä et enää pelaa näissä kisoissa tyhmyytes takia.” Lahtinen huikkasi pukkarin toiselta puolelta. Lehto mulkoili Lahtista.

”Lehto, mikä tilanne?” Koskela kysyi tultuaan koppiin. ”Niin no, mitäs tässä. Mieleni tekisi pelata, mutta toi huoltaja ei anna. Annatko sä luvan pelata?” Lehto sanoi Koskelalle ja heitti jääpussin lääkärille. ”Huili tämä peli ja käy lääkärissä. En halua asettaa ketään pelaajaa loukkaantumiskierteeseen.” Koskela raapi päätään. ”Selvähän tää on.” Lehto sanoi ärsyyntynesti. ”Hei, älä yhtää ala. Sormes on pakko kuvata.” Koskela korotti ääntään. ”Selvähän tää on.” Lehto ei alkanut vänkäämään enempää.

Koskela tsemppasi joukkuetta kakkoserään ja Lehto lähti lääkärin kanssa käymään sairaalassa.

Kakkoserässä Viirilä lensi ulos ja mitään muuta merkittävää ei tapahtunut.

Kolmannessa erässä tsekit viimeistelivät vielä kaksi maalia ja peli päättyi heille 3-0.

”Pojat, hyvä peli. Kisojen eka peli on aina vaikein ja kyllä seuraavasta tulee voitto. Katotaan hotellilla pelistä pätkiä, joissa näkyy pari virhettä, mutta muuten peli näytti hyvältä. Käykää loppulämpällä ja suihkussa. Bussi lähtee 50 minuutin päästä.” Koskela sanoi ja jätti pukuhuoneen pelaajille.

Joukkueen tullessa hotellille Lehto odotteli aulassa. Pikkurilli oli teipattuna, mutta ei kuitenkaan kipsissä. ”Venähtäny se vaa on. Se svenskatalande lääkäri sano, että pari päivää teipattuna ja sitten voi mennä jäälle kamat päällä.” Lehto selitti. ”Huomenna voit mennä ennen aamujäitä luistelemaan. Ilman mailaa. Olis hyvä, että olisit Norjaa vastaan pelikunnossa. Ruotsia vastaan en viitsi peluuttaa ettei mee pahemmaks.” Koskela mietti. ”Kyllä tällä pelaa.” Lehto vakuutteli. Hietanen otti kiinni Lehdon pikkurillistä, jolloin tämä parahti. ”Sil pelaa vai?” Hietanen naurahti ja Lehto meni taas vakavaksi. ”No, en tarkottanu, että heti tänään, saatanan turkulainen!”

Joukkepalaverissa sovittiin, että Korpela nostetaan Lehdon tilalle Norja-ottelun kokoonpanoon. Lehto ei tästä pitänyt eikä Korpela vaikuttanut olevan kiinnostunut kokoonpanoon pääsemisestä.

Aamujäillä Rokka taklasi Riitaojaa polvella ja tämä jäi jäähän makaamaan pidellen polveaan. ”Hää tuli pääl ja miun polv vaa osui hänt polvee. Ei ollu miun vika! Hitto, Riitaoja, nouse nyt ylös!” Rokka sanoi. Riitaoja nousi ylös Rokan avustuksella ja Hietanen talutti tämän vaihtoaitioon.

”Pojat… Ei enää näitä, okei? Lehto on jo ulkona ja nyt ehkä Riitaoja. Eihän se osaa pelata, mutta pakko olla 18 kenttäpelaajaa kokoonpanossa.” Koskela sanoi Hietasen palattua vaihtoaitiosta keskiympyrään, jossa muu joukkue oli. ”Vahinkohan toi oli, Ville.” Kariluoto sanoi. ”Niin kai. Mutta yrittäkää olla loukkaantumatta.” Koskela vastasi vaivautuneesti. Hän tiedosti, että monta loukkaantumista parin viikon turnauksessa ei ole hyvä juttu. ”Vetäkää kenttä kolme kertaa ympäri ja tän päivän jääreenit oli sitten siinä. Iltapäivällä Mäkilän vetämät venyttelyt.” hän jatkoi ja vihelsi pilliin. Asumaniemi lähti vetämään joukkuetta kentän ympäri.

Pukkarissa haisi hiki ja kylmägeeli. Lääkäri teippasi Riitaojan polvea, josta näytti olevan polvilumpio paikoiltaan. ”Kiitos, varakapteeni Rokka.” Riitaoja itki. ”Hei ei aleta nyt. Antti ei tarkottanu tuota. Mie oon varma siitä.” Susi sanoi. Pisin puheenvuoro mitä häneltä oli kuultu pariin viikkoon.

Reenien jälkeen Asumaniemi, Lehto, joka oli käynyt jäällä ennen ”virallisia” reenejä, Hietanen ja Määttä lähtivät Tukholman keskustaan syömään. Asumaniemi ehdotti McDonald’sia ja muut myöntyivät tuon rookien ehdotukseen.

”Tsiigatkaa heebot! Halvempaa mitä Suamen Mäkeissä!” Asumaniemi hehkutti tilattuaan. Lehto pyöräytti silmiään ja otti tarjottimensa kassalta. ”Niin kai. Taidat käydä usein Mäkissä?” hän kysyi ja lähti etsimään Asumaniemen kanssa pöytää. Hietanen ja Määttä olivat vielä kassajonossa. ”Joo, kylhän mä käyn melken joka viikko. Ja älä ala ny selittää shaibaa urheilijan ruakavaliosta. Nääthän säkin et mä oon hyvä pelaan.” Asumaniemi nauroi. ”Ei se mulle kuulu, jos käyt usein syömässä roskaruokaa.” Lehto sanoi kuivasti ja istui alas läheiseen pöytään.

Hietanen ja Määttä joutuivat ruokailun aikana kirjoittelemaan nimmareita ruotsalaisille. Hietasen mielestä oli turhauttavaa kirjoittaa ruotsalaisille nimmareita. Määttä ei välittänyt nimmarinpyytäjän kansallisuudesta, vaan yksinkertaisesti totesi sen kuuluvan hänen työnkuvaansa kirjoittaa nimmareita faneille. Lehto ja Asumaniemi seurasivat tapahtuvaa huvittuneina.

”Mis niitä swedui on et saa kirjottaa nimmarin?” Asumaniemi lohkaisi heidän syötyään. ”Pirä poika turpas kii. Ei kukka haluu antaa swedupelleil nimmareit. Vai mitä, Kainuun miäs?” Hietanen sanoi huvittuneena. ”Miten vain. Ihmisii ja faneja nekin on.” Määttä sanoi ja tunki nuuskan huuleen.

Muu joukkue oli mennyt suosiolla takaisin hotellille ja syömään hotellin ravintolaan. Riitaoja oli lähtenyt käymään lääkärissä.

”Asumaniemi tekisi varmaan parempaa jälkeä Hietasen ja Kariluodon kanssa. Rokka ja Susi ovat legendoja, sitä en kiellä, mutta liian vanhoja rookien kanssa samaan ketjuun. Lahtisen voisi mielestäni hyvin pudottaa kakkosketjuun ja Asumaniemen nostaa ykköseen. Oletko miettinyt vaihtoa?” Lammio jutteli Koskelalle lounaalla. ”Jaha. Kai sitä vois testata huomenna aamujäillä ennen peliä. Kuhan saadaan Lehto takaisin ja Riitaojan polvesta selvyys niin…” Koskela sanoi ja laittoi ruokaa suuhunsa. Tarjolla oli pihvejä ja perunamuusia.

Iltapäivällä Riitaoja palasi lääkäristä keppien kanssa. Se oli kyllä arvattu, mutta vamman vakavuudesta ei ollut tietoa. ”Polvilumpio sijoiltaan. Ei asiaa jäälle enää näis kisois.” Riitaoja sanoi Hietaselle, joka istui hotellin aulassa Määtän kanssa. ”Ei jumalaut. Rokka saa täst hyväst kyl kunno ripitykse! See verra mää lupaa!” Hietanen uhosi ja nousi pystyyn nojatuolista. ”Hei, rauhotus nyt, kapu.” Määttä sanoi omaan rauhalliseen tyyliinsä. ”Kyllä tää oli jo tiedossa, mutta minä vaan sitä, että… Kuka ottaa Riitaojan paikan? Ei oo enää valinnanvaraa kauheesti.” hän jatkoi hiljaa. ”Mää en tiär yhtikäs! Lammioha on GM-pelaaja ja hänen kisapassi on viäl leimaamat. Ehkä hänet on si pakko ottaa mukaa. Mist mää tiär?” Hietanen sanoi vihaisesti ja lähti matkoihinsa.

Riitaoja meni koputtamaan Koskelan huoneen ovelle. Koskela oli nukkumassa päiväunia ja tuli pelkissä kollareissa ja tukka sekaisin avaamaan oven. ”No? Mitä ne sano?” Koskela haukotteli. ”Polvilumpio sijoiltaan ja miun osalta nää kisat oli täs.” Riitaoja nojaili keppeihinsä. ”Selvä. Paree alkaa tekeen uutta kokoonpanoa…” Koskela vaikutti mietteliäältä. ”Aiotko jäädä tänne vai lähtee takasin Suomeen?” hän kysyi vielä. ”Ajattelin jäädä, jos se käy.” Riitaoja hymyili typerästi. ”Kaipa se käy.” Koskela vastasi ja Riitaoja näki sen käskynsä poistua. Koskela pääsi jatkamaan uniaan.

Hietanen koputti Rokan ja Suden oveen raivokkaasti. Susi tuli avaamaan oven. ”Mikä hätän? Antti läks kaupoil. Hää tulloo illal.” hän vastasi vaisusti. ”Ei perkele. Riitaojan kisat on ohi Roka takii. Ei jumalaut.” Hietanen sanoi ja istuutui selkä seinää vasten. ”Meilt loppuu koht poja ketä me laitetaa kentäl! Ymmärräk sää mitä mää haen takaa?” Hietanen sanoi ja Susi istui hänen viereensä. ”Kyl.” Susi vastasi lyhyesti ja palasi huoneeseensa.

Hietanen oli Lehdon huonekaveri. Hietanen oli yllättynyt ensimmäisenä iltana, kun Lehto oli kertonut hyvän vitsin. Lehdolla oli siis huumorintajua. ”Hietanen. Suomalainen, ruotsalainen ja norjalainen kilpailivat siitä, kuka saisi töitä. Heidän piti hypätä rotkon yli saadakseen työpaikan. Ensin hyppäsi ruotsalainen, mutta hän tippui alas. Samoin tapahtui norjalaiselle. Suomalainen oli viimeisenä vuorossa ja hyppäsi. Hän melkein pääsi toiselle reunalle saaden otteen kivenmurikasta, mutta tippui alas. Kuka sai töitä?” Lehto oli nauranut ensimmäisenä iltana. ”Mist mää voisisin tiätä?” Hietanen oli kysynyt hämmästyneenä. ”Haudankaivaja.” Lehto repesi nauramaan. ”Sää olet hauska!” Hietanen sanoi ja Lehto jatkoi nauramistaan.

Hietanen palasi huoneeseen ja näki Lehdon lukevan kirjaa sängyllään. Hietanen heitti reppunsa, jota oli kanniskellut koko päivän selässään, vessanoven eteen ja Lehto havahtui.

”No? Ei menny putkeen?” Lehto kysyi ja nousi istumaan sängyn reunalle. ”Ei. Riitaoja ei ennä pelaa näis kisois.” Hietanen vastasi ärsyyntyneenä. ”Päästiin siitäkin. Ei se osaa pelata.” Lehto sanoi ja kaatui sänkyynsä. ”Mis nä sun ’tonttu’, ’saatanan tonttu’ tai ’naattikorva’?” Hietanen kysyi hämmästyneenä. ”Ei siinä ole mitään iloa haukkua toista, jos se ei ole itse kuulemassa.” Lehto hymyili. ”Ai mää ku luulin et just sillo on paras haukkuu?” Hietanen kysyi ja rojahti sängylleen. ”Ei.” Lehto sanoi ja käänsi kirjastaan sivua.

Seuraavana päivänä kookoolla oli Norjaa vastaan peli. Paperilla kookoo oli parempi. Lammio pääsi pelaavaan kokoonpanoon ainakin tähän peliin.

”Okei, pojat. Uuret ketjut ny aamujäille ja illan peliin.” Koskela sanoi pukkarissa ja kirjoitti kopin seinällä olevaan fläppitauluun:

’H

Asumaniemi-Kariluoto-Hietanen

Rokka-Susi-Lahtinen

Rahikainen-Sinkkonen-Lammio

Korpela-Sihvonen-Kaukonen

Viirilä-Salo

Honkajoki-Vanhala

Mielonen-Ukkola

Määttä

Autio’

Hietanen kiristi luistimensa ja nousi ylös. ”Koskela, miks? Ei täsä ole järke et rookie pelaa mu ja Kariluado kans.” hän sanoi. Lammio nousi ylös. ”Koska minä sanoin niin.” Alkoi hälinä ja Lehto tuli pukkariin omalta jääsessioltaan. ”Mitäs täällä? Voi saatana, jätkät! Olkaa ny ihmisiks!” Lehto huusi ja meni omalle paikalleen.

Reenit meni hyvin ja Hietanen oli yllättynyt Lammion kiekonkäsittelytaidoista. ”Äijähä ossa pelaa!”

Iltapäivällä joukkueen lähdössä hallille Lehto otti Riitaojan kepit ja alkoi imitoida tätä. Riitaoja konkkasi läheiselle penkille. ”Odottakaa! Miulla ei oo koskaan ollut keppejä! Kaverit!” Lehto nauroi. ”Lehto, annas ny ne kepit Riitaojalle et me päästään lähteen. Perkele teijän kanssa! Isämmaallisia pelaajia ja sitä rataa.” Lahtinen tuli hotellista ulos ja otti kepit Lehdolta ja palautti ne penkillä istuvalle Riitaojalle.

Lehdon sormi ei ollut enää teipattuna ja huomiseen peliin Koskela oli luvannut ottaa tämän kokoonpanoon. ”Sua tarvitaan. Sa sitte heti, jos alkaa sormi tuntua pahalta.” Koskela sanoi Lehdolle ja istui tämän viereen bussissa. ”Okei. Ja etkö sä tiedä, että se paikka on varattu?” Lehto kysyi kylmästi. ”En?” Koskela hämmentyi. ”Joo, minä lupasin sen Hietaselle.” Lehto sanoi ja Koskela nousi ylös. ”Tota en tiennyt. Mutta hyvä, että Hietasen kanssa menee hyvin.” hän totesi ja käveli bussin etuosaan.

Hietanen tuli pian istumaan Lehdon viereen. Läppä alkoi heti lentää ja muut hämmentyivät kuullessaan Lehdon nauravan. ”Lehdon poika! Siul onkii huumorintajuu? Mikset sie ole kertonu täst aiemmin? Meil tuloo olemaa lustii!” Rokka sanoi. ”Pidä turpas kiinni tai se turpoo kiinni.” Lehto vastasi vihaisesti Rokalle ja jatkoi Hietasen kanssa keskusteluaan.

Hallilla pelikunnossa olevat pelaajat lähtivät alkulämpälle ja Lehto lähti Koskelan kanssa kahville jäähallin kahvioon. Riitaoja jäi koppiin auttamaan Mäkilää täyttämään juomapulloja.

Koskela halusi tietää lisää Lehdon kaveruudesta Hietasen kanssa. Lehto kertoi asiasta vastahakoisesti eikä Koskela saanut miehestä oikeastaan mitään irti. ”Kuitenkin hyvä, jos tulet Hietasen kanssa toimeen. Luulisin, että huomisessa pelissä pelaatte samassa ketjussa. Jos osaat pelata vasemmalla laidalla. Norja tulee varmasti kovaa päälle ja Hietasta luultavasti tullaan taklaamaan kovaa. Voisit pistää ekassa vaihdossa pari norskia kumoon…” Koskela mietti ja hörppäsi kahvistaan loput. ”Joo, vasen tai oikea laita, ihan sama mulle. Ymmärrän pointtisi Hietasen suojelemisesta.” Lehto sanoi ja joi loput kahvistaan. ”Olis varmaa hyvä, jos minä lähtisin nyt tonne aitioon. Riitaoja on varmaan jo siellä.” hän jatkoi ja Koskela nyökkäsi. ”Mene vain.”

Kopissa soi Michael Jackson ja Lahtinen alkoi selittää, kuinka ihailee Tre Kronoria, Kookoon ’isoveljeä’. ”Siis kattokaa ny! Tre Kronor osaa pelaa parhaitaki vastaa. Saatana! Rosvoretkellähän me ollaan, ku pelataan niitä vastaan niitten kotimaassa. Perkele, olis nättiä olla ruottalaine.” Lahtinen selitti ja muut pyörittivät silmiään. ”Pitääkö täällä alkaa kurinpidollisiin toimenpiteisiin? Pukuhuonepuheenne eivät ole kovin joukkuehenkeä nostavia.” Lammio sanoi. Rahikainen teki nopean aiheenvaihdoksen ja aloitti selittää viime yön tytöstään. ”Rahikaine ei.” Hietanen sanoi ja Rahikainen hiljeni.

Kumma kyllä Kookoo voitti pelin 3-6. Lahtinen teki huikeat neljä pistettä, 2+2, ja sille naurettiin pelin jälkeen. ”Kuulkka poja! Kuulkka meijä Yrjö-poikaa! Hän rakastaa swedui mut tekee jäätävä pistee niit vastaa.”

~~~~

Kookoo eteni suvereenisti finaaliin. Lehto oli pelannut paluustaan lähtien Hietasen ja Kariluodon kanssa ja Korpela oli tiputettu kokoonpanon ulkopuolelle. Hietanen piti joukkueen henkeä yllä ja Kariluodon kenttä teki murhaavaa jälkeä. Lehto taklasi vastustajat Hietasen ja Kariluodon tieltä ja tutkapari teki maalit.

”Okei, pojat! Pallo on teillä. Ruotsi tulee kovaa päälle, se me tiedetään jo alkulohkosta. Voitto on täysin mahdollinen. Let’s kouu! Tästä pelistä voitto ja…” Koskelan kurkkuun nousi pala. ”Hakkaa päälle!” Lehto huusi ja muut alkoivat lyödä hanskojaan yhteen. ”Tulta munil!” Hietanen jatkoi ja sai vastaukseksi huutoa. ”Okei, pojat. Homma kotio!” Koskela sanoi ja veti kierroksen kopin ympäri lyöden pelaajia polvareihin.

Lehdon tehdessä kypärätempun ja pelin ollessa 3-0, oli lähes selvää, että Kookoo voittaa. Hietanen piti joukkueen jalat maan pinnalla vaihtoaitiossa. ”Poja piretää tä tunne mut ei lähetä keulii!”

3. erän loppu. Kariluoto pyöritti Ruotsin päässä ja syötti viivaan Honkajoelle. Honkajoki otti kiekon lapaansa haltuun ja lämäsi. 4-0. Voitto oli lähes varma. Honkajoelta lähti kunnon pumpputuuletus ja muu ketju hyppäsi hänen päälleen.

Tre Kronor pääsi vielä kaventamaan 4-1, mutta Kookoo piti paketin kasassa. He olivat maailmanmestareita.

Koskela itki. Hän ei olisi voinut olla ylpeämpi joukkueestaan, pojistaan, joita oli valmentanut viimeisen kuukauden. Vaihtoaitiossa olevat pelaajat ryntäsivät jäälle ja heittivät hanskansa, mailansa sekä kypäränsä jäälle ja menivät halaamaan Määttää. Viimeisenä jäällä ollut ketju, Kariluoto, Hietanen ja Lehto, Honkajoki ja Vanhala, tekivät saman. Pian Määttä oli kenttäpelaajien ympäröimänä. Riitaoja, huoltajat ja Koskela jäivät vielä vaihtoaitioon sulattelemaan tapahtunutta.

”PERKELE POJA!! ME TEHTII SE!! PERKELEEEEEEEEE MÄÄ OLE PIRU YLPPE TEIST KAIKIST! AAAAAAHHH!!” Hietanen huusi, mutta kukaan tuskin kuuli. Pelaajat karjuivat ja hyppivät Määtän ympärillä. Pian piiri jouduttiin kuitenkin hajottamaan kättelyiden ja palkintojenjaon takia. Ruotsalaiset olivat istuneet jäällä masentuneen näköisinä.

Hietanen sai ensimmäisenä Pojan, pokaalin, olihan hän kapteeni. Hän meni kyykkyyn, laittoi toisen käden huulilleen ja nosti Pojan ilmaan ja riemu repesi Kookoon rivistössä. Hietanen luovutti pian Pojan Kariluodolle, mestaruuden pääarkkitehdille, ja tämä lähti kiertämään kenttää Poika ilmassa. Seuraavana vuorossa oli Lehto ja hänen jälkeensä Määttä. Salo ja Viirilä saivat pian Pojan käsittelyynsä ja luovuttivat sen Rahikaiselle. Rahikainen suuteli poikaa ja pienenä kettuiluna antoi sen Lammiolle. Pian Poika oli kiertänyt jokaisella pelaajalla ja oli Koskelan vuoro. Ennen sitä Poika kuitenkin annettiin Hietaselle takaisin.

”No nii, poja. Ottaka Koskela kuninkastualii ja si mää anna poja häl.” Hietanen sanoi ja pian Määttä ja Autio, joka oli pelannut yhden pelin kisojen aikana, nostivat Koskelan kuningastuoliin ja Hietanen ojensi Pojan tälle. ”DEN! GLIDER! IN!” Koskela huusi yläilmoista ja nosti Pojan suorille käsivarsille.

#tuntematon sotilas #au #95 #nevöföget

22 notes · View notes