#voi olla hieman katkera

[konkreettinen]

Miks piispa Henrik on Suomen suojelupyhimys?

Huomioiden miten sen vierailu tänne onnistu..

[neroushalvaus]

Syke, kun Tuntsa jo kysytty

Voi pojat, sä saat nyt kyllä enemmän kuin tilasit, mä olen niin täynnä ärtymystä ja muuttamisenhalua mitä tulee Sykkeeseen.

5. Ihan yleisesti vain haluaisin kirjoittaa tämän sarjan dialogin paremmin. Juuri huokaisin ihan hirveän syvään tälle mainiolle dialogimuodossa tehdylle ekspositiolle, jossa siis isosisko puhuu pikkusiskolle: "Nyt vain katot ettei heilahda hypomanian puolelle. Sä tiedät, et sulla on siihen alttius sun kakkostyypin kaksisuuntaisen mielialahäiriön ja sun epävakauden takia."

4. Mä olisin toivonut, että Leevin ahdistelujuoneen oltaisiin vielä palattu sarjassa. Ei muuten, koska eivät sellaiset asiat aina jää kummittelemaan, mutta koska annettiin ymmärtää, että se vaikutti Leeviin (kun se alkoi esimerkiksi vältellä miesten hoitamista sen tapahtuman jälkeen). Nyt esimerkiksi, kun Leevi on vihdoin saanut poikaystävän (popping the biggest bottles vaikka tämänkin olisin kirjoittanut paremmin), se voisi tulla ajankohtaiseksi.

3. Yksi tällainen yleinen asia, jonka muuttaisin, olisi vain hommata joku tälle sarjalle tekemään taustatyön hieman paremmin. Esimerkiksi se yksi psykiatrihahmo, jonka nimen olen unohtanut, sanoo välillä ihan hirveän omituisia asioita mielenterveydestä ja ne otetaan sarjassa vain todesta, koska hahmo on psykiatri.

2. Ihan oikeesti, meillä on sairaala täynnä lääkäreitä, eikä kukaan tajua, että ehkä tää tyyppi, joka on tosi suora ja ehdottoman rehellinen, jolla on vaikeuksia katsekontaktin ja kommunikaation kanssa, joka stimmaa ja joka ei ymmärrä kielikuvia, voisi mahdollisesti ehkä olla autismikirjolla? Eli: Jos mä saisin muuttaa jotain Sykkeessä, niin edes yksi jakso, jossa Holopaisen autismi tunnustettaisiin. Joko sillä tavalla, että se mainitsisi sen itse, koska sillä on diagnoosi, tai joku sanoisi, että "hei ootko ajatellut että nää piirteet sopisi suhun". Koska on tosi turhauttavaa katsoa samaa jätkää kutsuttavan vain mulkuksi ja tunteettomaksi kusipääksi monen tuotantokauden ajan vain, koska se ei käyttäydy riittävän "normaalisti".

[Varoitus: Viimeinen kohta osuu mulla tosi pahasti ihon alle ja puhun siksi todella kärkkäästi ja vihaisesti tästä aiheesta. Asia koskee paitsi Sykkeen kirjoitusta, myös kehitysvammaisuuden kuvaamista mediassa ja representaation tärkeyttä yksilöiden lisäksi perheille, tämä ei siis ole vain mikään kevyt rant vaan aika katkera sepustus]

1. Mä kirjoitin tän ensimmäisenä koska tää nostattaa mussa niin paljon vihaa. Koska siis. Jos mä saisin euron joka kerta, kun Ylellä alkaneessa sarjassa joku saa kuulla odottavansa lasta, jolla on kehitysvamma, siitä vedetään kauhea pyöritys, että abortoidaanko vai ei, ja sitten kun on käyty läpi se emotionaalinen matka, että päätetään lopulta ottaa kehitysvammainen lapsi vastaan, niin käsikirjoittajat päättävät, että olisikin liian vaivalloista kirjoittaa kehitysvammaista lapsihahmoa ja pistävät raskauden päättymään keskenmenoon... Niin, siis, jos mä saisin euron joka kerta kun noin kävisi, mulla olisi kaksi euroa, mutta on aika helvetin kiinnostavaa, että se tapahtui kahdesti. Puhun nyt siis Johannan ja Maxin lapsesta, jolle diagnosoitiin raskausaikana AGU-tauti (toinen sarja, jossa tää tapahtui, oli kun Uudessa päivässä hahmon lapsella olisi ollut Downin oireyhtymä). AGU on harvinainen aineenvaihduntasairaus, joka johtaa syvään kehitysvammaan (tietoa aiheesta Kehitysvammaisten Tukiliiton sivuilla). Se kuuluu suomalaiseen tautiperintöön, joten sitä ei esiinny paljon Suomen ulkopuolella, mutta suomessa AGU-diagnoosi on noin hieman alle kolmellasadalla ihmisellä. Kyse on siis erittäin harvinaisesta sairaudesta ja kehitysvammasta. Tällä taudilla ei ole mediarepresentaatiota missään. Joku voisi väittää, että sillä ei ole niin väliä, koska AGU-taudin kanssa elävät ihmiset eivät itse yleensä kuluta esimerkiksi Sykkeen kaltaista mediaa, mutta nuo noin kolmesataa diagnoosia edustavat myös kolmeasataa perhettä, jotka eivät näe itsensä kaltaisia perheitä yhtään missään. AGU-diagnoosi on todella pelottava lapsen vanhemmille, koska lapsi vaikuttaa aluksi kehitysvammattomalta, mutta kehitysvamma on etenevä. Tän harvinaisuuden ja pelon vuoksi olisi tosi tärkeää tuottaa mediaa, jossa näytettäisiin perheitä elämässä AGU-taudin kanssa normaalia elämää. Ja siksi on musta harvinaisen iso keskisormi Sykkeeltä esitellä näin harvinainen sairaus nimeltä, näyttää odottavat vanhemmat hyväksymässä diagnoosi ja varautumassa kehitysvammaisen lapsen vastaanottoon, ja sitten päättää raskaus keskenmenoon. Ja vielä keskenmenoon, josta toinen vanhemmista on helpottunut ja toinenkin pääsee yli nopeasti. En oikeasti usko tässä olleen takana mitään tarkoituksellista pahansuopuutta. Mun arvaukseni on, että käsikirjoittajat ymmärsivät, että he halusivat vain tämän tunteellisen tarinan ilman vastuuta kirjoittaa perheestä, jossa on harvinaisen kehitysvamman kanssa elävä lapsi. Kuitenkin se viesti, mikä tällaisesta tuntuu välittyvän vanhemmille, jotka saavat kuulla odottavansa lasta, jolla on AGU-tauti, tuntuu olevan: "Kaikki pahimmat pelkonne ovat aivan oikeassa, tämä ei voi päättyä hyvin ettekä koskaan voi elää normaalia perhe-elämää. Me emme jaksaneet vaivautua edes kirjoittamaan teidän perheenne kaltaisen perheen elämästä." Eli, nyt kun olen vetänyt tämän alustavan kiukun alta pois, jäljelle jää vain se yksi asia, jonka muuttaisin: Uskaltakaa kirjoittaa ihmisistä, joilla on kehitysvamma, te vitun pelkurit. Jos sarjaan tuodaan tällainen elementti, sen kanssa eletään. Eikä keskenmeno ole mikään nätti tapa siivota pois juonta, jota ei haluakaan seurata. Eli jos saisin kirjoittaa tämän asian uudelleen, Johanna ja Max saisivat tämän lapsen. Käsikirjoittajat ottaisivat muistiinpanoja perheiltä, joiden lapsella on AGU-tauti, ja tekisivät parhaansa kirjoittaakseen siitä todellisuuspohjaisesti, kuvaamalla sekä varjopuolia että valoa. Siitä olisi saanut oikeasti koskettavan tarinan, jolla olisi voinut olla merkitystä ihmisille, jotka ovat tottuneet siihen, ettei heidän perheensä kaltaisia perheitä näy televisiossa. Sääli.

*

Lähetä mulle sarja/fandom/tms ja mä yritän olla olematta ihan näin vihainen niistä viidestä asiasta, jotka muuttaisin

[polyhuisku]

Tuntemuksia (pitkä ajatustuokio).

Elämäni on tunnerikkaampaa kuin koskaan. Tuntuu siltä että hyvän olon tunteet ovat voimakkaampia kuin ennen, mutta samoin negatiiviset tunteet iskevät eri tavalla. Olen kai vähän "no news = good news" tyyppinen henkilö, ja haluaisin pyytää teiltä anteeksi sitä. Ei elämäni ole pelkkää murhetta, minun tapani mutustella tunteitani vaan sattuu olemaan kirjoittaminen, ja siksi käsittelen täällä paljon murheellisia asioita.

Viimeaikoina vatsanpohjalla on ollut jokin kiveä muistuttava surullisuus. Semmoinen jota pitää sulatella pitkään ennenkuin siitä saa mitään irti. Taidan olla hieman katkera.

Kisu ja Hän ovat olleet matkalla, puolisattumalta samassa kohteessa, ja he lähettivät minulle muutaman yhteiskuvan. Se sai minut onnelliseksi, eikä vain siksi että sain kuvan rakkaistani, vaan ajatuksena siitä että he yhdessä ovat osa perhettäni, jos niin voi sanoa. Olen miettinyt paljon viimeaikoina mitä haluan elämältäni, ja taidan olla katkera siitä että olen sitoutunut Rakkaalleni? Että avioliittomme on jotenkin este sille miten voin tuntea muita kohtaan.

Älkää ymmärtäkö väärin, rakastan häntä edelleen, enkä kadu hetkeäkään että olen osa hänen sukuaan ja Rakkaani osa minun. Avioliitolla vain on yhteiskunnassamme eri painoarvo kuin jos lupautuisin toisen perinteen tavoilla jollekkin toiselle kumppanilleni.

Loppujen lopuksi avioliitto merkitsee minulle kolmea asiaa. Olen luvannut rakastaa Rakastani niin pitkään kuin tässä elämässä voin, haluan hänen olevan sukuani, ja että hän tuntee samoin. Onko tämä lupaus muuttanut lähtökohtaa rakkaudellemme mitenkään? Kai se on vain maalannut suhteellemme tietynläiset värit joiden läpi muut nyt näkevät meidät. Tietynlaiset oletukset ja arvot.

Minulle asiaan ei vaikuta pappi tai kirkko tai Jumala. Minulle avioliitto on lupaus minulta toiselle. Miksen voisi siis luvata näin jollekkin toiselle jota kohtaan rakastan? Haluaisinko sitä? Lupautua usealle? Haluaisinko asua useamman kumppanin kanssa? Ajatus siitä tuntuu hyvältä ja oikealta, ainakin näin teorian tasolla. Enemmän rakkautta, tukea, tuloja, läsnäoloa... Minun on vain vaikea nähdä pahaa siinä. Varsinkin kun yhteiskuvan nimenä on "Huisku's girls".

Mutta se ei ole realistista, ei nyt eikä näillä rakkaillani, vaikka kuinka niin toivoisin. Kai minä vain olen kovin poly ja elän kovin monossa ympäristössä juuri nyt, jos niin voi sanoa.

Mieleeni tulee ensitunteet sen kohtalokkaan yön jälkeen kun ne kaksi upeaa ystävääni pyysivät minua yöksi mukaansa. Muistan miten ajatuksissani kyse ei ollut niinkään öisestä nautinnosta, vaan siitä miten aamu menisi. Millaista omilisi elää siinä tilanteessa. Miten en ole huomannut aiemmin miten polyamorinen ajattelutapa minulla onkaan rakkauden ja suhteiden suhteen?

Tämä tunne on vain vahvistunut kun olen huomannut miten myötäiloinen olen kumppaneitteni onnesta, miten omalta ja itseltä ja luonnolliselta ja oikealta tämä tuntuu. Kai olen sittenkin vapaa sielu, hieman erilailla kuin merenkävijä isäni.

Mitä sitten haluaisin, jos ihan oikeasti voisin tehdä mitä ikinä kuin taikalampusta saadulla toiveella? Jaa... En ole ihan varma siitä. Tiedän että haluaisin tuntea itseni hyväksytyksi, samoin kumppanini. Pystyä kertomaan heistä kaikista kuin Rakkaastani tulematta tuomituksi millään tavalla. Haluaisin jossain vaiheessa luvata kumppaneilleni samankaltaisesti kuin Rakkaalleni rakastavani heitä, jos he niin tuntevat minua kohtaan. Olen kuitenkin lähtökohtaisesti jo asennoitunut pitämään heidät elämässäni niin pitkään kuin voin. Haluaisin oppia luopumaan tästä vertailusta. En halua asettaa kumppaneilleni kasteja, mutta huoman jotenkin kaiken pyörivän Rakkaaseeni verraten. Sellaista se nyt on, kun on kasvatettu siihen että yksi lupaus merkitsee enemmän kuin muut vaikka paperilla onkin sama teksti. Haluaisin pitää heidät lähellä, sillä läsnäolo on rakkauteni vahvin kieli. En välttämättä että kaikki asuisivat saman katon alla, mutta olla läsnä enemmän. Viettää iltoja ja aamuja kaikkien rakkaiden ihmisteni kanssa. Haluaisin rohkeutta avata sydämeni eräälle ja että hän pystyisi avaamaan omansa.

Puolet tästä tekstistä on varmaan vain paperille syöstyä jalostamatonta tunnemyrskyä, mutta ainakin sain sen paperille... Se tuntuu hyvältä. Tunnen oloni hyväksi kun kirjoitan.

Tunnen olevani kirjain kirjaimelta vähemmän sotku, ennemmin abstrakti, kaunis taideteos. Taidan kulkea oikeaan suuntaan, vaikken aina osaakkaan kävellä.

[hanhan156]

Tuntematon risteily pt.3

Genre: Seikkailu, huumori, draama ja jotain siltä väliltä.

Disclaimer: Kaikki kunnia hahmoista Väinö Linnalle, joka varmaan kääntyisi haudassaan, kun tietäisi mitä hänen hahmoillaan tehdään netissä nykyään. En saa tästä rahaa, enkä mitään muutakaan kuin hyvää mieltä toivottavasti muillekin kuin itselleni.

Hahmot/Paritukset: Kookoon miehiä. Jotain tulkinnanvaraista shippausta saattaa tulla tulevaisuudessa.

Varoitukset: Kiroilua ja mainintaa uhkapeleistä, nikotiinituotteista sekä alkoholista.

Juoni: Entisen konekiväärikomppaniaksikin kutsutun luokan porukka kootaan kasaan ja lähdetään nauttimaan pidennetystä viikonlopusta Tukholman risteilylle. Kolmannessa osassa ollaan saavuttu vihdoinkin laivalle ja matka voi tosissaan alkaa.

Tuntematon risteily osa 3: Welcome onboard!

Kariluodon epäilyksistä huolimatta konekiväärikomppanian laivaan saapuminen oli sujunut varsin mallikkaasti. Jopa Rahikainen, joka oli bussimatkan alussa pähkäillyt kuumeisesti jotain hyvää jekkua, ei halunnut pilata reissua heti kättelyssä. Koskelan saarna oli purrut häneenkin.

Väellä alkoi tässä vaiheessa iltaa olla jo melko kova nälkä ja se ilmeni yleisenä tympääntymisenä ja vaiteliaisuutena. Koskela oli itsekin väsynyt ja nälkäinen pitkän bussimatkan jälkeen. Hän halusi juuri sillä hetkellä, että asiat suoritettaisiin upseerimaisen tehokkaasti, jotta päästäisiin ruokailemaan mahdollisimman pian. Ruuan jälkeen tämä oli suunnitellut ottavansa nokoset vielä ennen illan rientoja. Jokin hänen takaraivossaan kertoi, että tänä yönä nukkuminen saattaisi jäädä vähälle.

”Jokainen katsoo avainkortistaan hyttinsä numeron ja käydään heittämässä tavarat huoneeseen. Kokoonnutaan sen jälkeen tässä aulassa.”

Porukka alkoi jakaantua kukin omiin hytteihinsä. Rahansäästön vuoksi he olivat ottaneet täksi yöksi vain kolme neljän hengen hyttiä, vaikka yhteen hyttiin majoittuikin oikeasti viisi miestä. Kahden henkilön kohtaloksi tulisikin nukkua lapsille tarkoitetulla varavuoteella. Todennäköisesti nämä henkilöt tulivat olemaan joko joukon pienimmät tai ne, jotka sammuisivat ensimmäisinä. Eipä tästä ketään nurissut, sillä yksi yö menisi vaikka lattialla maatessa ja sitä paitsi, tänä yönä tuskin keskityttäisiin nukkumiseen.

Matkanjärjestäjät olivat selkeästi miettineet, ketkä taisteluparit laitettaisiin yhdessä nukkumaan. Koskela ei olisikaan jaksanut kuunnella varmasti koko viikonlopun kestävää narinaa, jos esimerkiksi erottamattomat ”naapurmiähet” Rokka ja Susi olisi laitettu eri hytteihin. Tympeää Lehtoakin tuntui piristävän Riitaojan seura, joten he olivat myös itsestään selvä hyttipariskunta.

Hietanen hölkkäsi Koskelan rinnalla.

”Mikä hytti sul on?”

”C48”

Samassa Hietanen pysähtyi paikoilleen ja alkoi yhtäkkiä murjottaa näkyvästi kädet puuskassa kuin 5-vuotias. Koskela oli ihmeissään ystävänsä oudosta käytöksestä.

”No mikäs nyt tuli? Onko jokin hullusti?”

Hietanen mulkoili vanhempaa miestä katkerasti, tapittaen tätä tylysti suoraan silmiin.

”Mää luulin, et me oltais sentään oltu samas hytis. Mun numero on D53, eli ei olla edes samal kannel. Mitäs helvetin pelii tää ny o?” Hietanen oli haaveillut pääsevänsä parhaan ystävänsä kanssa samaan hyttiin nauttimaan yhteisestä ajasta ja humaltumisesta.

Koskela huokaisi. ”No, aikaisemminhan sovittiin, että jokainen meistä matkanjohtajista menee eri hytteihin ja katsotaan vähän oman ryhmämme perään. Johan minä siitä sinulle bussissa jo mainitsin.”

Samassa hän alkoi miettiä: vai mainitsinkohan sittenkään Hietaselle?

”Et maininnu mittään. Taisis juonii täst vaan sen kultapoika Kariluatos kanssa.” Hietanen tiuskaisi ääni mustasukkaisuutta tihkuen.

Koskela huokaisi uudestaan äänekkäämmin. Ai tästäkö oli nyt sitten kyse? Hietanen oli selkeästi siis mustasukkainen Kariluodosta. Naurettava ajatus, mutta Koskelan pitkäaikainen ystävä rakasti joskus luoda draamaa tyhjästä.

”Anteeksi. Piti sinullekin tästä sanoa, mutta unohdin siinä bussihässäkässä. Mutta ei kai sillä nyt väliä missä hytissä ollaan, kun siellä lähinnä käydään nukkumassa ja muuten pyritään olemaan yhdessä porukassa. Ja kyllähän sinä minun hyttiini voit aina tulla vapaasti pistäytymään. Ei tämä nyt sentään mikään rippileiri ole.” Hän yritti keventää tunnelmaa, mutta Hietanen ei tuntunut ottavan vitsiksi tarkoitettua vertausta kuuleviin korviinsa.

Nuorempi mies oli sitä vastoin pöyristynyt ja katkera. Kyllähän Koskelan olisi pitänyt erikseen sanomatta ymmärtää, että parhaat ystävykset nukkuisivat samoissa hyteissä. Oliko heidän ryhmänjohtajansa tosissaan niin töykeä, ettei välittänyt hänen tunteistaan?

Oikeasti tässä taisi eniten kuitenkin olla kyse siitä, että Hietanen ei suostunut myöntämään, että orastava nälkäkiukku oli tehnyt tilanteesta hänen pääkopassaan tarpeettoman teatraalisen. Ja totta kai hän itsekin tiesi, että voisi mennä häiriköimään Koskelaa milloin tahansa tämän hyttiin ja varmasti menisikin, ainakin tämän episodin jälkeen. Juuri nyt teki vaan mieli esittää hankalaa.

Koskela oli aavistanut, että Hietasen kiukulle eivät selitykset nyt auttaneet. Tämä päättikin hiljaa mielessään lepytellä ystävänsä tarjoamalla tälle myöhemmin illan riennoissa virkistäviä alkoholijuomia sekä tämän lempisuklaakonvehteja.

Hietasen yhä mököttäessä käytävältä kuului korkea merkkiääni, jonka perässä seurasi pirteä kuulutus:

”Hyvät naiset ja herrat, oikein vallan mainiota iltaa kaikille! Täällä puhuu laivan kapteeni Kaarna. Merisää on varsin suosiollinen, eikä tuulta ole luvassa, mutta muistakaahan silti pukeutua lämpimästi, kun käytte kannella seikkailemassa. Lapsiperheille tiedoksi, että järjestämme halukkaille tutustumiskierroksen laivan ohjaamoon kello 20 eteenpäin…”

Hietasen suuttumuksesta hetki sitten viiruiksi muuttuneet silmät alkoivat laajentua innostuksesta. Loistoidea oli juuri syntynyt. Hän ujuttautuisi lapsiperheiden mukaan tutustumiskierrokselle, sillä olihan tämä aina haaveillut pääsevänsä katsomaan laivan ohjaamoa. Jos joku ihmettelisi, miksi melkein 30-vuotias mies hengailisi yksikseen lapsille tarkoitetulla kierroksella, hän voisi aina esittää jonkun taaperon sukulaista.

Koskela näki, kuinka hänen ystävänsä silmät kirkastuivat kuin jonkun uuden tyhmän idean syttyessä. Vanhempi mies nosti kulmakarvaansa kysyvästi:

”Et kai nyt vaan saanut taas jotain ideaa tuosta kuulutuksesta? Antaisit lapsiperheiden olla keskenään. Taidetaan jo muutenkin herättää ihan tarpeeksi hämmennystä täällä.” Hän oli pannut merkille laivaan saapuessa, että varsinkin pienemmät lapset olivat huomanneet heidän huomiota herättävän porukkansa osoitellen ja kikatellen vanhemmilleen.

”En mää mittään meinaa…”, Hietanen hymyili itsekseen ilkikurisesti. Hän varmasti keksisi illan aikana jotain pöljää, ihan vain kiusatakseen Koskelaa.

Kaarnan kuulutus kajahti vielä ruotsiksi ja englanniksi, joka kuulosti kyllä enemmänkin suomen ja jonkun mystisen kuolleen kielen sekoitukselta. Honkajoen ja Vanhalan vieressä heidän hyttikäytävällään seisoi amerikkalaispariskunta, joka ei ymmärtänyt kuulutuksen sisällöstä mitään, vaikka innokas kapteeni yritti rallienglannillaan parastaan.

”Leidiiis and gentlömän, velkam onpoort. Tis is joor kaptän spiikink…tö weter tudei…eiku miten se nyt menikään, auttakaa pojat…”

Kielitaitoinen Honkajoki ei voinut olla puuttumatta amerikkalaispariskunnan ihmetteleviin ilmeisiin ja alkoi tulkata kapteenin kuulutusta heille selvästi artikuloiden. Pariskunta kiitteli ylitsevuotavasti ja antoi molemmille pojille paketin kotimaastaan tuotuja kermatäytteisiä Twinkies-leivoksia palkaksi tulkkaamisesta.

Makealle perso Vanhala oli tästä erityisen innoissaan ja Honkajoen kanssa he päättivät pitää leivokset visusti piilossa muilta ahneilta suilta.

”Nämä Ameriikan herkut nautitaan sitten yhdessä illalla sopivan hetken tullen, khihihi..”

Kaikki pojat lukuun ottamatta Lammiota odottelivat kärsimättöminä laivan aulassa. Bussikuskilla olikin mennyt hieman oletettua pidempään säätäessään ajoneuvon kanssa autokannella. Erityisesti Lehtoa ketutti hänen inhoamansa henkilön vetkuttelu. Tämä mumisikin Riitaojalle:

”Mikä vittu sillä Kuovilla oikein taas kestää? Jäikö se nyt vielä sitä linnun nokkaansa puuteroimaan hyttinsä suojiin.”

”Älä nyt kiukustu turhasta. Lammiolla meni vaan sen bussin kanssa vähän oletettua pidempään. Kyllä se kohta tulee.” Riitaoja lohdutteli nälkäistä toveriaan.

Lammio saapuikin parissa minuutissa aivan kuin tilauksesta. Seurasi helpotuksen huokaus: vihdoin saataisiin ruokaa.

Laivan buffetravintola oli tupaten täynnä väkeä. Oli sopivasti abiristeilysesonki, joten elämäniloisia lukiolaisia valvojiksi nakitettuine opettajineen oli paljon paikalla juhlimassa vielä ennen suurta kirjoitusurakkaansa. Löytyi myös pari eläkeläisporukkaa, keski-ikäisiä naisia viihteellä sekä lapsiperheitä väsyneine vanhempineen. Ravintolan uusin työntekijä nuori Anneli kiinnitti erityisesti huomionsa risteilykansan lapatessa sisään epätavalliseen sakkiin, joka koostui 14 nuorehkosta mieshenkilöstä.

Sekalaisen seurakunnan ilmeisinä johtohahmoina toimivat kaksi joukon edellä kulkevaa henkilöä, joista toinen, vaaleahiuksinen ja vakavan näköinen mies, näytti aavistuksen vanhemmalta kuin muut seurueen jäsenet. Toinen, tummahiuksinen ja nuorempi mies, näytti selvästi huolestuneelta ja koitti paimentaa porukkaansa parhaansa mukaan. Annelia hymyilytti, sillä mölyävä lauma toi hänelle mieleen päiväkotiryhmän. Hän oli ollutkin hetken aikaa töissä lastenhoitajana ja pystyi samaistumaan tummahiuksisen miehen epätoivoiseen ilmeeseen tämän sanoessa jotain tiukasti eräälle erittäin voimakasta savon murretta puhuvalle ryhmänsä jäsenelle.  

Anneli katseli sivusilmällä salaa miehen touhuja ja yritti epätoivoisesti estellä vatsan pohjalta kumpuavaa pientä ihastuksen kipristelyä. Oli mukava katsella tätä söpöä miestä sopivan etäisyyden päästä.

Kokkitytön kauhuksi hänen orastavan ihastuksensa kohde alkoi kuitenkin yhtäkkiä lähestyä tätä, ilmiselvästi jokin kysymys mielessään. Anneli alkoi mennä pieneen paniikkiin ja mietti, miten voisi livahtaa pois tilanteesta tai esittää ettei huomaisi lähestyvää asiakasta. Se oli kuitenkin jo liian myöhäistä, sillä aivan muutamassa sekunnissa hän kuuli selkänsä takaa erittäin miellyttävän äänen puhuvan juuri hänelle.

”Moi. Anteeksi, että häiritsen, mutta haluaisin tietää, mitkä täällä olevista ruuista sisältävät gluteenia?”

Anneli kääntyi liioitellun hitaasti ja vaivoin uskalsi katsoa miehen vihreisiin silmiin, joissa oli odottava katse. Nuori kokkityttö kuitenkin jäätyi täysin, eikä saanut sanottua mitään takaisin. Hän vain toljotti suu raollaan ja toivoi, että voisi kadota maan päältä juuri kyseisellä sekunnilla.

Onneksi vanhempi työntekijä Sirpa oli ilmestynyt kuin tyhjästä nuoremman kollegansa taakse. Hän huikkasi pikaisesti asiakkaalle vastauksen huomattuaan Annelin jäätymisen:

”Tuoteselosteet löytyvät jokaisen ruokalajin kohdalta erikseen. Niistä voi tarkistaa.”

”Ok, kiitos. Mukavaa illan jatkoa teille.” Mies katsoi vielä Annelia kohteliaasti hymyillen ja katosi oman porukkansa joukkoon.

Voi luoja.

Anneli hädin tuskin kuuli nopeasti pamppailevalta sydämeltään Sirpan päivittelyn:

”Mikäköhän poikaporukka tuokin mahtaa olla?” Hän osoitteli oudon miessakin suuntaan ja jatkoi: ”Aika vanhoilta vaikuttavat ollakseen ainakaan lukiolaisia. Onkohan se jonkun peräkylän poikamieskerhon vuosikokous?” Hän nauroi itsekseen aivan kuin olisi letkauttanut jotain todella nokkelaa.

Sirpa jatkoi juttuaan vielä hiljaisemmalla äänellä, punastuttaen huomaamattaan Anneli-parkaa vielä lisää: ”Pakko kyllä myöntää, että olihan tuo äsken tässä käynyt mies kieltämättä ihan komea. Noista muista en sitten tiiä.”

Anneli mumisi jotain vastaukseksi ja katosi nopeasti keittiön turvaan, jossa hän päätti piilotella koko illan, varsinkin jos törmäisi miesporukkaan enää. Olisi liian noloa nähdä ainakaan tätä hänen ihastelemaansa tummahiuksista miestä illan aikana uudestaan.

Kariluoto käveli reippaasti takaisin komppaniansa luokse. Hänen oli ollut pakko kysyä ruokien gluteenipitoisuuksista henkilökunnalta, sillä herkkävatsaisena hän ei halunnut pilata loppuiltaa kärsimällä hirveistä kivuista. Nuori kokki oli kuitenkin suhtautunut kysymykseen jotenkin oudosti, eikä ollut vastannut mitään. Hän yritti pähkäillä kuumeisesti, miksi tämä oli ollut niin järkyttynyt. Oliko Kariluoto itse ollut vaikea asiakas vai oliko heidän porukkansa niin eriskummallinen ja äänekäs, että työntekijätkin halusivat pysyä heistä mahdollisimman kaukana? Mene ja tiedä.

Ruokaa lopulta saatiin ja väki söi koko 35 euron edestä. Erityisesti Rahikaisella tuntui olevan loputon ruokahalu ja muiden lopetellessa vasta ensimmäisiä alkuruokiaan, hän aloitteli jo kolmatta lautasta. Tämän mielestä oli typerää elitismiä eritellä alku- ja pääruokia, vaan hän täytti lautasensa kukkuralleen kaikkea graavikalasta karjalanpaistiin. Ruoka näytti lähinnä epämääräiseltä mössöltä, mutta se ei miestä haitannut.

Hän palasi tyytyväisenä takaisin pöytään, istahtaen Lammion viereen. Juuri kun hän oli aikeissa aloittaa kolmannen lautasellisensa nauttimisen, vierestä kuului ivallinen kommentti:

”Oletko sinä oikeasti joku märehtijä, kun sinulla niin montaa mahaa tuntuu olevan? Ei kukaan normaali ihminen pysty ahtamaan itseensä ruokaa tuohon tahtiin.”

”No miulla on nälkä ja tästä on ihan itte maksettu, niin kai mie saan syyä niin paljon kuin halluun. Ei se siun elämääs luulis liikuttavan, mitä mie syön ja kuin paljon.”

Lammio jatkoi päivittelyään noteeraamatta, mitä Rahikainen oli juuri sanonut: ”Lisäksi on kovin sivistymätöntä, että lappaat alkuruuat ja pääruuat sekaisin. Tuon niin sanotun annoksesi voisi kaataa blenderiin ja muuttaa vauvanruuaksi, eikä siinä olisi mitään eroa.” Lammio oli aina ollut kovin tarkka ruokailuetiketistä ja hän ei sietänyt katsella, kuinka välinpitämättömästi vieruskaveri suhtautui syömiseensä.

”No anteeks sit vuan vuaden ruakakriitikko, mut mie haluisin ny kuitenkin syyä ihan rauhassa. Keskity sie omaan suorituksees.” Rahikainen heitti takaisin, lappaen friteerattujen sipulirenkaiden ja lihapullakastikkeen sekoitusta suuhunsa ahnaasti. Tämä keskustelu saisi olla tässä.

Kovalla tahdilla ruokaansa ahnehtivan joukon seassa istui poppoon vaisuin mies Mäkilä. Hän ei oikein vieläkään tiennyt, oliko ollut hyvä idea lähteä tämän porukan mukaan. Päähän pälkähti välillä kauhuskenaario: hän ei pääsisi välittömästi kotiin, mikäli väkijoukon kanssa oleminen alkaisi ahdistaa. Hiljainen mies yritti olla ajattelematta tätä. Kyllä hän voisi vaikka mennä kannelle tuulettumaan tai lukittautua hyttiinsä lukemaan, kun muut harrastaisivat humalahakuista juomista. Ei hänellä varsinaisesti mitään pahaa sanottavaa ollut kenestäkään, eikä kukaan ollut häntä kohtaan ilkeä, mutta hiljaisena introverttinä oli haastavaa osallistua näinkin sosiaaliseen seuramatkaan.

Mäkilä oli kuunnellut koko bussimatkan hengellisiä podcasteja kuulokkeet tiukasti korvillaan. Hän ei pitänyt muiden miesten karkeasta kielenkäytöstä ja taskumatista tissuttelusta ja olikin päättänyt valita istumapaikakseen bussin pimeimmän takapenkin kaukana muista. Lisäksi se vähä, mitä hän oli bussissa soitetusta musiikista kuullut, oli ollut hänen korviinsa karmeaa mölinää.

Matkan aikana Koskela oli käväissyt Mäkilän luona, sillä halusihan hän reissun vastuuhenkilönä varmistaa, että jokaisella matkalaisella oli asiat hyvin.

”Terve vaan mieheen. Oli kiva, että sinäkin lähdit tänne meidän reissulle. Halusin tulla sinulle sanomaan, ettei noiden poikien kettuiluista kannata välittää, ne luulee olevansa niin nokkelia. Jos haluat meidän kanssa tulla laivalla juhlimaan, niin alkoholia ei ole pakko juoda, vaikka Rahikainen muuta väittäisikin”, Koskela sanoi tämän sillä hän tiesi, että Mäkilä oli absolutisti. ”Kerro vaan, jos jotain tarvitset. Ja käy ihmeessä laittamassa omaakin musiikkia noista kajareista, ettei Rokka innostu liikaa ikivihreistään.”

Mäkilä nyökkäsi ujosti ja painoi kuulokkeet takaisin korvilleen Koskelan siirtyessä omalle paikalleen. Vielä hän ei ainakaan uskaltanut laittaa gospelbändejään tai rakastamaansa klassista musiikkia soimaan, jotta muut pojat eivät teilaisi häntä täysin. Ehkä paluumatkalla voisi rohkaistua.

Ruuan jälkeen porukka alkoi olla silminnähden raukeaa. Miehet vuorotellen haukottelivat ja venyttelivät istumisesta jumittuneita lihaksiaan. Koskelaa alkoi myös armottomasti väsyttää saatuaan sammutettua nälkänsä.

”Noniin, ruokailu suoritettu. Minä tästä lähdenkin hyttiini nokosille ennen illan koettelemuksia. Jokainen viettäköön aikansa siis haluamallaan tavalla, kunhan ette päädy putkaan tai tapahdu muutenkaan mitään hölmöä.” Tämän käskyn miehet ottivat vakavasti.

Kariluoto jatkoi Koskelan aloittamaa juttua: ”Mihin aikaan haluatte lähteä illanviettoon? Täällä on parikin eri paikkaa, mutta tuossa iltaravintola Kimalluksessa näyttäisi olevan karaoke avoinna kymmenestä lähtien. Kai siellä saa tanssiakin, jos joku semmoista kaipaa. Mitä mieltä olette?”

Karaoke ja osittain tanssikin kuulostivat houkuttelevilta, joten he yhdessä tuumin sopivat tapaavansa kymmeneltä Kimalluksessa. Tässä olisi siis vielä reilu pari tuntia aikaa viettää lokoisaa luppoaikaa.

Väsyneimmät lähtivät huilaamaan hytteihinsä. Riitaoja katosi Koskelan jälkeen salamana, sillä hän halusi ehdottomasti päästä lukemaan vampyyritarinoitaan vielä ennen illan sosiaalista kanssakäymistä ja juopottelua. Lehto seurasi toveriaan kuin hai laivaa. Lahtinen taas paloi halusta uppoutua rauhassa suosikkinsa Karl Marxin Pääoma-teokseen. Hiirenkorvilla oleva repaleinen kirja oli hänellä repussa aina mukana. Myöhemmin illalla hän suunnitteli pienissä maisteissa saarnaavansa kaikille, kuinka kapitalistista ja rappeutunutta ajanviettoa risteileminen oli. Joku voisi tosin tässä tapauksessa kyseenalaistaa, miksi mies oli sitten itse reissulle osallistunut, jos se ei hänen lievästi kommunistiseen ideologiaansa istunut. Komppanian miehet olivat huomanneetkin, että Lahtisen ajatuksen juoksusta oli joskus kovin vaikeaa saada mitään tolkkua.

Kariluoto otti mallia Koskelasta ja päätti mennä itsekin lepäämään. Yksin oleminen tekisi hyvää kaiken tämän säädön jälkeen. Hän ajatteli myös laittavansa viestiä avovaimolleen Sirkalle varmistaen tälle kaiken olevan ainakin vielä toistaiseksi hyvin. Myöhemmin todennäköisesti oltaisiin liian humalassa, että kehtaisi puolisolle laittaa viestejä enää.

Kukaan ei ollut yllättynyt, että Mäkilä ja Lammiokin poistuivat. Porukasta jäivätkin enää jäljelle Hietanen, Rahikainen Määttä, Honkajoki, Vanhala, Rokka ja Susi. Väen harvennuttua Hietanen hieroi leukansa orastavaa parransänkeä mietteliäänä.

”Onk poja ideoi, mitä me sit tehtäis? Ei oikkei makkamaankaa tekis miäl men. Tehäänk jottai täl jäljeljääneel porukal?” Koskelan onneksi tämä oli jo unohtanut ideansa sujahtaa lapsien sekaan laivan ohjaamoon. Ehkä paluumatkalla sitten.

”Mittee työ sanoisit semmottii, josko myö mentäis pellaan korttii jonku hyttii?”, kysyi Rokka, sillä hän olikin melkoinen korttihai ja pesi usein kaikki vastapelaajansa. Olipa hän joskus jopa käynyt salaa vaimoltaan Lyytiltä kasinolla pelaamassa ja voittanut isoja rahasummia. Vaimo oli vain ihmetellyt, mistä hienoja tavaroita oli yhtäkkiä alkanut ilmestyä heidän minimalistiseen maalaiskotiinsa.

Kukaan ei ainakaan suoraan kieltäytynyt. Voisihan pelaaminen olla ihan hauskaa ajanvietettä odotellessa iltaravintolaan menoa.

”Otetaank texas hold ’emii?”, Hietanen kysyi. Se oli hänen suosikkipelinsä, vaikkei hän yleensä mitään siinä voittanutkaan. Yleensä hänen pelimerkkikasansa hupenikin ensimmäisenä.

Honkajoki pähkäili:

”Olen yleisesti ottaen uhkapelejä vastaan, mutta todennäköisyysmatematiikan näkökulmasta idea on varsin kiehtova. Olen siis itsekin mukana tässä syntisessä toiminnassa.” Honkajoen vieressä oleva Vanhalakin nyökkäili.

Yhteinen tekeminen oli siis keksitty. Määtälle tuli mieleen yksi melko iso ongelma pelin toteuttamisen suhteen.

”Ihan hyvä idea poijjaat, mutta vastassa on yksi pulma. Myöllähän ei ole minkhään näköisiä pelimerkkejä, ellei satu nyt pokerisalkkua jostakin löytymään. Ei kai viittis pieniä varojaankaan tuhlailla, ettei olla sitten sielä Tukholmassa ihan persaukisia.”

Se oli terävä huomio yleensäkin melko terävältä komppanian jäseneltä. Millä he sitten pelaisivat, jos rahaa ei käytettäisi ja pelimerkkejä ei ollut saatavilla? Pelkän kortin pelaaminen ilman mitään voitettavaa tai hävittävää tuntui liian tylsältä. Jokaisen korttiseuralaisen päässä alkoi surista.

Hetken aikaa heidän siinä pohdiskellessaan, Vanhala totesi karkinhimoissaan:

”Mentäiskö tonne tax freehen? Jokainen ostaa jotakin ja jaetaan saalis sitten pelimerkeiksi. Ja ei parane sitten hävitä omia herkkujaan, khihih..”

Kaikkien ihmetykseksi yleisesti yksinkertaisena miehenä pidetty Vanhala oli keksinyt hyvinkin luovan ratkaisun heidän ongelmaansa. Pokerimatsi voisi siis toteutua ja oikeiden panoksien myötä siinä olisi sopivasti jännitystäkin mukana.

Rahikainen oli täpinöissään ideasta, sillä hän piti kovasti uhkapeleistä ja oli myös edukseen melko hyvä huijaamaan. Tax free-myymälässä shoppailu oli myöskin tervetullutta, sillä hän alkoi jo himoita epätoivoisesti päivän nikotiiniannostaan. Harmi, ettei nuuskaa saanut ostaa vasta kuin laivan saapuessa Ruotsin puolelle. Onneksi ilta oli vasta nuori ja olisi vielä rutkasti aikaa monille toteutettaville asioille.

[zombieheroine]

Rakkaus [Tuntematon sotilas. Raapalesarja, osa 3]

Rating: T

Genre: fix-it, hurt/comfort Warnings: verta ja tuskaa, sairaala, itsetuhoisuutta Characters: Lehto, rouva Kaarna (OC)

Word count: 1357

Disclaimer: Väpä omistaa, minä en. Summary: Lehto ei kuole tappamallakaan, vaikka haluaisi. 

A/N: Näitähän nyt tulee ku sieniä sateella... Just eilen puhuin tästä ja nyt olis taas ficciä. 

*

Lehto makasi sairaalan sängyssä hien kastelemissa lakanoissa ja kovissa kivuissa. Jos hän olisi ollut yhtään vähemmän täynnä morfiinia tai jos jäsenissä olisi ollut enemmän voimaa olisi hän piehtaroinut ja kironnut oloaan, mutta lääkkeiden ja loputtoman tuskallisen selviämisen rasittama keho oli lopussa. 

Vaan kuolla hän ei saanut, se oli jo käynyt selväksi. Ei metsäpolulle siihen perkeleen sateeseen, vaan hänen haavoituttuaan ja aikansa huudettuaan ja ryömittyään oli Vanhala tavoittanut hänet, saanut kiinni hänen nilkastaan ja kiskonut luokseen ja lopulta olalle kantoon. Konekiväärin jalusta oli jäänyt kun Vanhala ja Rahikainen olivat vaihtaneet taakkojaan ja perääntyneet, varsinainen toisen ja Lehto toisen olalla. Ei hän ollut saanut kuolla haavoittuneidenkaan joukkoon, kun lääkintämiehet olivat antaneet morfiininsa, ottaneet Lehdon vyön ja sitoneet sen vuotavaa reittä puristamaan. Hän oli kitunut siellä muiden joukossa, ja joko pirun avittamana tai Jumalan rangaistuksesta ei hän ollut kuollut seuraavien päivien aikanakaan. Sairaalaa Lehto vihasi sydämensä pohjasta, ja kaikesta uupumuksesta huolimatta tunne oli edelleen väkevä kuin sappi. Kaikki se sähellys ja vaikerrus ärsytti häntä, ja tuon tunteen kiihdytti raivoon hoitajien touhotus ja käsiteltäväksi joutuminen. Hän inhosi jokaista siteiden vaihtoa ja kääntelyä, pediltä pöydälle ja pöydältä petiin nostelua, ja kaikki hoitajien lässyttävät rauhoitteluyritykset vain pahensivat tilannetta. Itse hän ei liikkeelle päässyt. Hän oli liian heikko, hänen rimpuilunsa ja liikkumisensa repivät ompeleita, ja sekä hänen haavoittunut jalkansa että alavatsansa piti leikata ja kursia useaan kertaan. Kaiken kurjuuden päälle yksi luoti oli sattunut Lehtoa selkään eikä hän edes saanut alavartaloaan kunnolla liikkeelle, jalat vain vähän sätkivät jos oikein yritti, mutta se laukaisi kuvottavan kipuaallon joka sai pahoinvoinnin nousemaan kurkussa ja näkökentän mustenemaan. Sairaalaan saapuessa Lehdon haavat olivat ehtineet tulehtua, ja ensimmäiset viikot kuluivat kovassa kuumeessa ja houreunissa. Hän palasi unissaan tuohon sateiseen metsään, hän muisti luodin lävistämäksi joutumisen mielettömän kivun, ja hän muisti Vanhalan kiskoneen häntä kauemmas kivääristään, tuosta armosta jota hän oli hampaat kirskuen tavoitellut. Unissaan Lehto vielä kuuli Rahikaisen äänen, muisti mitä tämä oli järkyttyneenä höpissyt häntä kantaessaan.: ”Elä... Elä rimpuile... Anna ny ku mie kannan... Koht piästään perille, elä huoli... Oles nyt... Perkeleen saatanan juma... lauta... Nyt jää veikkoseni rötöstely... mut rauhotus ny, koht ollaan perillä...” Lehto ei ollut varma oliko kaikki oikeasti käynyt niin, sillä tuska oli ollut niin kova ja hän oli pyörtynyt välillä. Lehto vihasi tuota muistoa, sillä siihen liittyi välttämättä se tieto että hän oli hävinnyt. Satunnainen luotisuihku pimeyteen oli hänet kellistänyt, hän oli epäonnistunut tehtävässään, ja Rahikainen, jonka välinpitämättömyys oli aina ollut niin mukavaa, oli taantunut vakavaksi lohduttajaksi. Katkera henkilökohtainen epäonnistuminen ja tämä äkillinen avuttomuus kaihersivat Lehtoa, eikä hän halunnut vastaanottaa riventäkään hoivaa tai lohtua keneltäkään. Huumattuna ja tuskissaan hän vihasi kaikkia näitä ammattihyysääjiä, kaikkia ellottavia enkelimäisiä sairaalalottia jotka hymisivät ja hyssyttelivät ja jotka eivät ymmärtäneet lopettaa vaikka heitä kuinka kirosi. Kipu oli hyvä, sen Lehto tunsi ja siihen hän heikkona ja houreisenakin tarrautui. Jokaista uutta piikkiä hän yritti lyödä hoitajan kädestä ja välillä hän sormeili vatsassaan olevia haavoja, nyppi tikkejä ja rupea jotta saisi kaikessa tässä loputtomassa kitumisessa otteen tuosta kivun hehkuvasta piiskasta, jostakin aidosta ja tutusta. Hoitaja yritti estellä ja rasittavan pehmeällä äänellään lepersi Lehdolle aina kun tämä yritti reuhtoa tai muuten elämöidä: ”Älkäähän nyt, älkää, tikit repeävät taas. Älkää nyppikö noin, tulehtuvat vielä. Voi, älkää niin huutako, kohta auttaa, ei tarvitse itkeä, shh, shh...” Lääkkeitä oli sekä liikaa että liian vähän; liikaa jotta olisi voinut selkeästi ajatella, mutta liian vähän, että olisi kunnolla ollut tajuton ja tunnoton. Sisäisesti Lehto raivosi kaikkea, häviötään ja vammaansa, toisten sääliä ja häpeää siitä, että toiset olivat joutuneet häntä kantamaan. Kuoleman kaipuu velloi hänessä, ja ehkä siksi vatsan haavat vuotivat verta sisäänpäin, tulehdus pääsi uusiutumaan ja kuume nousi taas. Lehto oli heikko eikä paljoa jaksanut liikkua. Hän toivoi kuolemaa, kieltäytyi syömästä ja tarrautui kipuihinsa. Hän ei enää jaksanut huitoa hoitajaakaan pois, ja tämä kai tulkitsi sen väärin tarkoituksellisena eleenä itselleen, sillä hän lohdutti ja käpälöi entistäkin pahemmin. ”No niin... No niin... kyllä se siitä, kyllä tämä tästä. Älkää niin itkekö, kaikki järjestyy kyllä. Pian te jo paranette. Äitinnekin on taas täällä teitä katsomassa, kotiin te vielä pääsette. Kunhan söisitte jotain niin vahvistuisitte. No niin...” Lohdutteleva mussutus tuntui loputtomalta eikä Lehdon kuumeinen mieli saanut siitä kaikesta edes selvää, tuskin käsitti täysin omaa kehoaan, saatikka havainnut ympäristöään. Hän oli kuin puoliunessa koko ajan, ja välillä silmät aukikin sairaalan kattoon tuijottaessaan näki pimeän korven havukaton. Jokin järjetön ja pelottava tuosta hoitajan leperryksestä kuitenkin tarttui Lehdon tajuntaan, nimittäin äiti. Ei Lehdolla ollut äitiä, ei ollut koskaan ollutkaan. Äiti ei merkinnyt mitään muuta kuin kolottavaa tyhjää kohtaa hänen elämässään, jotakin josta hän käsitti hämäräsi mitä siinä kuuluisi olla ja jonka kaipuuta jokin alkeellinen hänessä ehkä osasi tapailla. Mutta siinä hoitaja väitti että hänen äitinsä oli täällä, häntä katsomassa. Missä hän oikein oli, taivaassako? Vai helvetissä kun niin pirusti koski joka paikkaan? Hämmentyneenä hän takertui tuohon sanaan ja mutisi ääneen: ”Äi.. ti.. Äiti...? Äiti?” Toinen, selvästi vanhempi naisen ääni keskeytti hoitajan höpötyksen: ”No niin, jos nyt itse lopettaisit sen pojan käärimisen siinä, kyllä tuo jo riittää. Menetkös nyt siitä, muutkin tarvitsevat apua ja sinä olet sentään täällä töissä.” ”Öhm... Aivan”, vastasi hoitaja kiusaantuneena. ”Pärjäättekö te jos minä – ” ”Pärjätään, pärjätään. Olen kuule minäkin yhtä sun toista nähnyt päivilläni, tyttö hyvä. Eikä tämä yksi villikko tästä ole mihinkään menossa.” Hoitaja lähti, ja tuo toinen, varman ja pehmeän naisäänen omistaja, tuli likelle. ”Ai kauheata kun sinä olet pahannäköinen, Toivo”, hän sanoi. ”Ihan hikinen koko poika. Rauhoitupa hieman niin höllätään tuota lakanaa... Taitaa Lotta pelätä että sinä heität itsesi lattialle vallan jos sinua ei kunnolla kapaloi.” Joku kiskoi peitteen kulmia pois patjan alta ja puristava tunne Lehdon ympärillä hölleni. Joku veti peiton hänen päälleen, ja varmat kädet silittivät sen hänen rintansa päältä oikoiseksi, pöyhäisivät tyynyä pään alla ja sipaisivat otsaa. Lehto ei vieläkään oikein käsittänyt mitään, tämä tyhjästä ilmestynyt nainen vain sotki hänen jo ennestään sekavia ajatuksiaan. Tämän äänen ja olemuksen tuttuus sai jonkin pienen kohdan syvällä Lehdon sisimmässä sykertymään. Sydän tykytti kipeästi ja otsa rypistyi hänen kamppaillessaan ymmärrystä kohti. ”Äiti?” hän kysyi, nyt jo enemmän ihmeissään kuin hämmennyksissä, ymmärsi jo mitä sana tarkoitti, vaikka järkeen ei käynyt mikään. Pehmeät rystyset sipaisivat hänen poskeaan. ”Minä se tässä vain, Toivo. Kyllä sinä muistat,” nainen puheli. ”Rauni tässä on. Minä tulin kun kuulin. Jotain iloa se upseerin leskenä oleminenkin tuottaa, kun ilmoituksia saa kun vain pyytää. Vaikkei me nyt varsinaisesti mitään sukua ollakaan.” Rauni. Rauni merkitsi jotain ja se yhdistyi tuohon vakaaseen, luonnollisesti juttelevaan ääneen. Naisessa oli jotain varmaa ja tyyntä, jotain sellaista luonnollista tasapainoa jota kohtasi harvoin ja jota eivät kaikki välttämättä osanneet havaitakaan. Rauni oli vankka asettumatta suoraan mitään vastaan, ei ollut hiljainen tai puhelias vaan asiallinen, luontainen mutta omapäinen mukautuja, kuin vesi joka teki uransa miten mieli mutta rauhassa, ilman kiirettä. Sellainen oli Rauni Kaarna. Lehto sai tajuaan sen verran takaisin, että nyt lakanoiden puristuksesta vapautuneena onnistui kääntymään hieman, melkein toiselle kyljelleen, ja kohdisti katseensa vuoteen viereen. Rauni istui siinä sängyn vieressä jakkaralla, selkä suorana ja arvokkaan näköisenä. Hänen paksut tummat kiharat hiuksensa olivat vapaina kuten tavallista, vedetty vain ohimoilta taakse kahdella kullatulla korumaisella laitteella joita Lehto ei tiennyt miksi olisi kutsunut. Hänen ruskeat silmänsä tutkailivat häntä yhtä avoimina ja elävinä kuin heidän tavatessaankin, mutta niiden ympärillä oli uusia uurteita, hänen poskipäänsä olivat korostuneet ja suukin jotenkin kaventunut. Hänellä oli yllään valkokauluksinen pusero, pitkä musta hame ja harteillaan musta villahuivi, kuin leskeyden viitta. Mutta Lehdon tarkentaessa katseensa naisen kasvoihin tämä hymyili hänelle. ”No niin, siinä sitä ollaan. Huomenia, Toivo. Minä ehdinkin jo pelätä että tokenetko sinä ollenkaan.” Lehto tuijotti häntä mitään sanomatta, räpytteli vain silmiään kun näkökenttä uhkasi sumentua. Rauni mittaili häntä katseellaan, mitä lie näkikään. ”Kauheata kun sinä olet laihtunut! Nuorten poikien pitäisi kasvaa, ei kuihtua. Sanovat täällä ettet sinä syö. Etkö halua vai etkö pysty?” Lehto tuijotti. Hän ei muistanut koska olisi viimeksi syönyt, saatikka miltä nälkä tuntui. Rauni odotti vastausta aikansa, mutta kun sitä ei kuulunut veti hän henkeä niin että olkapäät kohosivat ja päästi ilman äänettä ulos. Sitten hän kohautti harteitaan. ”No, asiahan on korjattavissa. Sanoivat tuolla että jakavat ruokaa kohta. Eiköhän me yhdestä vellilautasesta selvitä.” Lehto nieleksi eikä tajunnut keksiä mitään sanottavaa. Hän ei vielä ymmärtänyt edes hävetä aiempaa soperteluaan, eikä vielä tiedostanut itseään tarpeeksi vetääkseen kasvoilleen uhmakasta tai sulkeutunutta ilmettä vaan tapitti Raunia avoimen surkeasti. Ei tajunnut kiskaista kättäänkään itselleen, kun nainen sulki sen omiinsa kuin varpusen.

[cirjacerho-blog]

CIRJACERHO KOKOONTUI

Aiheena: Suunnittelijan rooli                                                                                

Tekstit: 

The Man in the Middle, C.W. Mills 1958                                                      

Norm and form: The role of graphic  design in the public domain, Hugues     Boekraad, 1997

CirjaCerho kokoontui Lumin luona aikataulun mukaisesti ke 26.9. Keskustelun virittämiseksi avattiin Saaran tuoma punaviinipullo ja naposteltiin lakritsijauheella päällystettyjä viikunoita. Keskustelun avasi puheenjohtaja Iisa, jonka jälkeen teksteihin syvennyttiin yhdessä. Teksteistä esiin nostettavien aiheiden apuna käytimme CirjaCerhon edellistä postausta, johon Iisa oli koonnut valmiiksi ajatuksiaan. Se auttoi erityisesti aluksi keskustelun etenemisessä.

Olimme yhtä mieltä siitä, että teksteistä huomasi niiden olevan kirjoitettu kymmeniä vuosia sitten. Ensimmäisestä tekstistä "The Man in the Middle" heräsi kysymys siitä, että aliarvioitiinko silloin ihmisiä vai eikö 50-luvulla ihmisillä todella ollut vielä medialukutaitoa? Nykyään medialukutaidosta puhutaan päivittäin, ja sitä pidetään niin tärkeänä, että sen tulisi olla jokaiselle itsestäänselvyys. Puheeksi nousi myös 50-luvun ja nykyaikaisten mainosten erot. Ennen mainoksissa tuli selkeästi esille tuote "Osta hammastahna", kun nykyään informaatiotulvassa mainosten pitää räpiköidä itsensä esille keinolla millä hyvänsä: vaanimalla tai räväyttämällä. Ehkä ihmisillä ei ennen ollut medialukutaidolle tarvetta?

Olimme hieman hämmentyneitä Millsin kuvailemasta synkästä, jopa aivottomasta suunnittelijasta. Keskustelussa esille tulivat sanat pessimistinen, katkera ja masentunut mainostoimisto duunari. Millsin mukaan suunnittelijalla on vastuu mainostamastaan tuotteesta vaikka samalla suunnittelijan tehtäväksi sanottiin asioiden myyminen eikä hyvien tuotteiden kehitteleminen. Onko suunnittelija pelkkä suorittaja? Onko suunnittelijan ainoa tehtävä mainostaa? Menikö suunnittelija mieluummin mukaan kapitalismin rattaisiin ennen kuin nykypäivänä?

Kuten Iisa oli kirjoittanut alustukseen, pidimme omituisena sitä, kuinka Mills ihannoi "luonnon valloittamista". Keskustelussa Anna toi esille mielenkiintoisen näkökulman asiaan: 50-luvulla syntyi maisema-arkkitehtuuri. Silloin esimerkiksi autotiet kauniissa maisemissa eivät olleet luonnon pilaamista vain pikemminkin ihmisen arjen ja luonnon yhdistämistä. Täytyy siis muistaa osata yhdistää teksti omaan aikaansa. Mikä oli silloin hienoa ei ehkä enää ole - ja päinvastoin. 

Mills kirjoitti suunnittelijan työn ja vapaa-ajan rajojen hämärtymisestä. Tästä syntyi  keskustelua siitä onko suunnittelijan arki oikeasti yhtä romanttista kuin se oli esitetty tekstissä? Todellisuudessa suunnittelijan työ seuraa kotiin asti. Vaikka työt olisivat suljettuna läppärillä, ovat ajatukset helposti kiinni työtehtävissä. Toisaalta työstä nauttii vaikka se seuraa mukana. Suunnittelija ammentaa inspiraatiota ja ideoita joka hetki ympäristöstään. Vaikka työ on suunnittelijan intohimo ja "elämä", pitää muistaa myös rauhoittua. Parhaat ideat voivat syntyä uima-altaassa tai ravintolassa, yhtäkkiä ja huomaamatta. 

Boekraadin tekstistä syntyi keskustelua siitä, miksi graafinen suunnittelu käsitettiin syntyneen yhteiskuntaluokissa "alhaalta" käsin. Arvioimme, että taustalla saattoi olla graafisten suunnittelijoiden kytkös käsityöläisiin. Porvaristolla ei ollut tarvetta tehdä uusia tuotteita tai leipoa hyvää leipää, jota tulisi mainostaa. Graafiset suunnittelijat saattoivat myös itse alunperin olla käsityöläisiä. Heillä oli taito tehdä mainoksista kauniita ja houkuttelevia.

Keskustelimme myös teknologian ja suunnittelijan suhteesta. Kaunista työtä voi tehdä ilman kalliita laitteita, ja parhaat tulokset voivat syntyä filmillä, kuivilla tusseilla tai muuten "vanhentuneella" kalustuksella. Lopulta kuitenkin tarvitsee hyvän skannerin, jos haluaa tarkan lyijykynäpiirustuksensa näyttävän lehdessä samalta kuin luonnossa. Voiko siis suunnittelija pärjätä ilman nykyaikaisia laitteita? 

Keskustelussa tuntui, että molemmista teksteistä nousi pintaan jatkuvasti sama teema: onko suunnittelija enää suunnittelija, jos hänen oma kädenjälkensä ei näy? Missä menee suunnittelijan ja taiteilijan raja? Onko suunnittelija parhaimmillaan ja ammattitaitoisin silloin, jos työstä ei pysty kertomaan kuka sen on tehnyt? 

Esimerkiksi nousi CocaColan uudet pakkaukset Zero-Cola tölkeissä. CocaCola ei varmastikaan palkkaa ketä tahansa toteuttamaan tölkkien uutta ilmettä. Taustalla voi olla isokin tiimi ja monta tahoa, joiden pitää hyväksyä lopputulos. Tällöin voi ajatella kuitenkin työn jäljen palvelevan parhaiten kuluttajaansa: lopputuloksessa ei ole mitään ylimääräistä. Toisaalta suunnittelija jää hyvin anonyymiksi ja taka-alalle. Kuka todella suunnittelee ympäristömme?

Keskusteluun nousi myös suunnittelija David Carson ja hänen Ray Gun- lehdessä julkaisemansa haastattelu Bryan Ferrystä. Mielestään tylsän haastattelun Carson päätti julkaista lehdessä Dingbat -fonttia käyttäen, jossa kirjaimet ovat symboleita. Teksti oli siis lukukelvotonta. Voisi ajatella, että tällöin haastattelu oli turha, eikä palvellut lukijaansa. Mielestäni asiaa tulee lähestyä eri tavalla ja miettiä milloin teksti todella palvelee lukijaansa. Haastattelu ei ehkä ollut luettavissa, mutta se ei ollut olennaista. Teksti haastaa lukijaansa ajattelemaan, miten meille esitetään informaatio päivittäin, ja miksi se esitetään juuri tuntemallamme tavalla. Myös Carsonin taiton voi ajatella olevan esteettisesti mielenkiintoisempi ja inspiroivan muitakin suunnittelijoita ajattelemaan "rutiinitöitä" uudella tavalla. Eikö suunnittelija saa taiteen tavoin pyrkiä herättämään keskutelua ja ajatuksia? Pohdimme myös oliko haastattelu enemmän taideteos kuin hyvin onnistunut suunnittelun tuotos. Ja sitä, mikä ikinä onkaan niiden kahden ero.

Keskeisiksi aheiksi nousivat siis: vuosikymmenten väliset erot kulttuurissa ja suunnittelijan työssä, suunnittelijan työn ja vapaa-ajan suhde, suunnittelija käsityöläisenä sekä kysymys siitä, mikä erottaa suunnittelijan ja taiteilijan toisistaan.

Keskustelu kesti noin 2 tuntia. 

Kirjuri: Lumi

[neroushalvaus]

Pliis voitko jakaa lisää sun ajatuksii tuntsamusikaalista?

[rasauttelee rystysiään] Voi kuulehan. Että voinko. Miten tästä tuleekin puhuttua koko ajan… No, itse kai olen petini pedannut ja sinne koisimaan sukeltanut.

Koska Tuntematon sotilas sisältää paljon hahmojen ja sodan hyvinkin ikonista kommentointia kerronnan sisällä, mielestäni Tuntematon sotilas -musikaali tarvitsee kertojahahmon. Olen pyöritellyt päässäni Määttää ja Vanhalaa, mutta lopulta päätynyt Riitaojaan. Samalla tavalla kuin Riitaoja romaanissa peilaa muiden hahmojen pelkoja, hän voisi musikaalissa olla tavallaan lähinnä yleisöä ja peilata yleisön tuntoja liittyen siihen, mitä lavalla tapahtuu. Olen ajatellut, että Lehdon ja Riitaojan kuoleman jälkeen seuraa väliaika, jonka jälkeen Riitaoja on edelleen kertoja, mutta valkoisissa vaatteissa ja selkeämmin irrallaan muusta hahmokaartista. Tässä joskus luonnostelemani esimerkki siitä, miten kerronta voisi toimia:

LEHTO: [itkien] Ampukaa tänne asemaan! Huudon suuntaan!

[Lava pimenee, kuulemme vielä Lehdon itkun. Valo osuu äkkiä lavalta hetki sitten paenneeseen Riitaojaan. Valo himmenee koko ajan hänen ympäriltään. Taustalla soi Riitaojan aiemman soolon melodia.]

RIITAOJA: (kuvailee omin sanoin Lehdon viimeiset hetket, kuten Linna ne kuvasi) …sitten oli ihan hilijasta, ja nii sitte kai peättyi yksi suomalainen sankaritarina.

[Valo himmenee.]

RIITAOJA: Ja entä minä? Minä palasin hakkeen minun patruunaloatikoita. Tie oli ihan pimmii, enkä minä kuullu mittään, paitti Lehon itkun ja sen, kuinka ilimassa vinku. Ja sitten se eäni, kun Lehto ampu itteään. Ne venäläiset ampu vielä muutaman laukauksen sen jäläkeen. [Tauko. Riitaoja puhuu epävarmana, lähes itkien.] Yksi niistä luoveista voan osui. Mutta sitä minä en ennää tienny. Minä kyllä yritin juosta.

[Lava on täysin pimeä. Musiikki hiipuu.]

RIITAOJA: [nyyhkyttää] Älkää… Älkää… en minä mitään pahaa.

[Laukaus.]

[Valot syttyvät katsomoon. Väliaika.]

Tuo on vain esimerkki, mutta ammattikäsikirjoittajan käsissä se voisi toimia.

Toinen tärkeä juttu Tuntematon-musikaalissa olisivat tietysti laulut. Tässä vastauksessani annoin jo mahdollisia nimiä lauluille, mutta nyt tulee lista musikaalinumeroista, jotka Tuntematon-musikaali mielestäni tarvitsisi:

Reipas aloituskappale, jossa laulaisivat kaikki hahmot ja jossa tohotettaisiin sitä, kuinka urhoollista ja hienoa on lähteä sotimaan kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta. Ja kyllä, haluaisin tämän kappaleen ihan vain, että Riitaoja voisi kuunnella kauhuissaan, Lahtinen voisi laulaa sarkastisesti ja laulun voisi kerrata myöhemmin musikaalissa mollivoittoisena valituksena.

Riitaojalle soolo! Kaunis, tenoriäänelle sävelletty, elämää suurempi soolo, jossa voisi lainata kohtia Riitaojan “koatuneita oli tiepuolessa” -monologista (älkää nyt ajatelko sitä kansista, mä en tarkoita sitä, vaikka hyvä onkin). Laulun keskeisenä aiheena olisi Riitaojan pelko. Ja tietysti, tietysti haluaisin, että Lehdon ainoa musikaalissa esittämä laulu olisi ruma, lyhyt kertaus Riitaojan soolosta, jonka Lehto laulaisi haavoittuneena ja yksin metsätiellä.

Petroskoihin sijoittuva musikaalinumero, jossa valtaosa ensemblestä laulaisi riehakasta juhlintalaulua, ylimpänä kapellimestarina kaikkien suurliikemiesten isä Rahikainen. Laulussa olisi kuitenkin rauhallisia, hitaita kohtia, joissa käsiteltäisiin Hietasen varovaista ihastusta Veraan ja Veran ajatuksia liittyen Hietaseen ja Petroskoin tilanteeseen ylipäätään.

Kelkkamonologi! Kelkkamonologi! Mulla on tähän muutamakin ajatus. Ensinnäkin, koska Lahtinen kirjassa muotoilee puheensa kelkkaa vetäessään “dialogiksi”, musta olisi kiinnostavaa, jos musikaalin vastine olisi “dueton lailla kirjoitettu soolo”. Lahtisen kuvitteellinen keskustelukumppani voisi myös olla kuoro. Toinen mielestäni mainio idea olisi, että tämä musikaalinumero olisi piinainen, katkera räppi. Tai miksei se voisi olla eeppinen yhden miehen räppiduetto.

Rokalle se koko teatterin katon taivaaseen sinkoava soolo, joka olisi kai pakko sijoittaa siihen kohtaan, jossa tämä tappaa kokonaisen venäläisjoukkueen. Pitäisin siitä, jos laulu olisi kirjoitettu, kuin stereotyyppinen mahtipontinen “pahislaulu”, mutta siinä käsiteltäisiin Rokan hahmoa syvemmin, sekä tämän syitä olla sodassa että tämän omaa filosofiaa liittyen ihmisten tappamiseen.

Rokan ja Lammion duetto! Jos Les Misérables on tuttu, ajatelkaa The Confrontationia. Kohtaus voisi vaikka olla se, jossa Rokka ja Lammio puhuvat niistä pirun kivistä, jotka Lammio tahtoo Rokan asettelevan polkujen pieliin. Siitä se eskaloituisi henkilökohtaisuuksiin ja kunnon huutotappeluksi. Rokan alussa leikkisä ja lopulta vihainen baritoni vastaan Lammion tasainen, kylmä tenori. Jos tämä musikaali olisi olemassa, tämä olisi varmaan suosikkikappaleeni.

Ja entäs roolitus. Pohdinnan jälkeen olen tullut siihen tulokseen, että dreamcastini olisi:

Riitaoja - Jukka Nylund

Kaarna - Mika Kujala

Lammio - Teemu Niemelä

Koskela - Olli Rahkonen

Lahtinen - Severi Saarinen

Hietanen - Chike Ohanwe

Vera - Pauliina Saarinen

Hauhia/Asumaniemi (tuplaroolitus) - Tuukka Raitala

Rahikainen - Peter Nyberg

Toki Tuntematon sotilas -musikaalissa voisi olla myös mahtavaa nähdä sukupuolisokea roolitus. Tuntemattoman sotilaan katsotaan olevan kaikille suomalaisille kuuluva osa suomalaista kulttuuria ja mielestäni olisi siitäkin syystä hienoa nähdä, että kuka tahansa voisi näytellä mitä tahansa näistä ikonisista hahmoista. Tällaista tuskin tullaan elokuvissa näkemään koskaan, mutta teatterin lavalla se olisi täysin mahdollista.

Tässä hieman ajatuksiani tästä hypoteettisesta Tuntematon sotilas -musikaalista. Toivottavasti ne olivat mieluisia, minusta niitä oli mukava kirjoittaa.

[neroushalvaus]

Jos teet sitä shippi juttua vielä niin Koskela/Kariluoto ja Hietanen/Mäkilä?

Teen mielelläni, kiitos! :D Pistän taas readmoren alle:

Ensin siis Koskela ja Kariluoto

who throws things in a fight ? - Jälleen tää on näitä, joihin voi vastata “Koskela kännissä”. Ja musta tuntuu, että mitä näihin kahteen tulee, Koskela kännissä on ainoa vaihtoehto.who goes to their parent’s house for a weekend when things get bad ? - Koskela/Kariluoto on siitä harvinainen Koskela-shippi mulla, etten automaattisesti kuvittele niiden asuvan Koskelan tilalla. Voisivat asua siellä, mutta voisivat asua muuallakin. Eli noh, sanotaan vaikka, että Koskela lähtisi morjenstamaan perhettään, jos ne tarvitsisi vähän etäisyyttä toisistaan.who wants to have children ? who doesn’t ? if both do, how do their goals differentiate ? - Molemmat varmaan voisi hyvinkin haluta lapsia, mutta jälleen ajan haasteet nousee eteen. Jälleen nää on kuitenkin sellainen pari, etten mä uskoisi niiden hirveesti surevan sitä, että jäävät lapsetta. Viiden pisteen setiä ja enoja niistä kuitenkin tulee.who is more adverse to physical contact ? - Ei kumpikaan ole kauhean torjuva fyysisen kontaktin suhteen, mutta Koskelalla on ajoittain sellaisia mielialoja, jotka tekevät läheisyydestä vaikeaa.who hates/dislikes their neighbors the most ? - Ei kumpikaan. Koskela on hyvä naapuri ja Kariluoto sitäkin parempi.who hates/dislikes their significant other’s family ? - Molemmat pitävät toisen perheestä, mutta Koskela ei välttämättä ole kovin hyvä puhumaan Kariluodon perheen kanssa, ne kun on niin herrasväkeä.who is most likely to leave when things get rough ? - Hmm, tässä on jälleen se dilemma, onko Sirkka kuvioissa näiden suhteen alussa. Koska silloin musta tuntuu, ettei Koskela olisi heti ihan täysillä mukana jutussa. Se ei halua leikkiä kenenkään kanssa, ei varsinkaan varatun ihmisen. Siksi se olisi alkupuolella se, jonka lähtö olisi todennäköisempi. Muuten näiden mahdollinen ero tapahtuisi varmaan yhteisestä päätöksestä ja pitkän mietinnän jälkeen.who thinks their partner turned out a different person than they thought ? - Koskela tykästyy Kariluotoon paljon enemmän, kuin olisi sen tavatessaan uskonut tykästyvänsä. Eiköhän tää ole ihan canonia.who is more likely to cheat ? - Jos toinen pakko valita, Kariluoto. Koskelaa ei vaan kinosta.who is the more experienced ( sexually or otherwise ) ? - Ne on varmaan molemmat aika kokemattomia. Koskelalla nyt on ainakin se yksi canoninen kännisäätö ja ehkä jotain muutakin. Ja muilla tasoilla Koskela on kokeneempi ihan vain siksi, koska se on vanhempi. Ja muistakin syistä kyllä.who hates/dislikes their significant other’s friends ? - Tietyt Kariluodon kaverit saa Koskelan tuntemaan olonsa vähän juntiksi, mutta ei se ketään suoranaisesti inhoa. (Paitsi, jos sen upseeriporukan natsin, jota Koskela lyö turpaan, voi laskea Kariluodon kaveriksi.)who wants to go to social gatherings the most ? - Kariluoto. Koskela ei niinkään, mutta kyllä se mukaan pakottamatta lähtee.who is most likely to be dishonest ? - Kariluoto. Koskela valehtelee todella harvoin.who is more emotionally closed off and how does this affect their partner ? - Näistä kahdesta Koskela. Kariluotoa se saattaa ajoittain jopa ärsyttää, mutta se oppii ajallaan hyväksymään tän asian osana Koskelaa.who is the dessert person ? - Molemmat, Kariluoto kai enemmänwho is more conservative ? - Nää on eri tavoin konservatiivisia, mutta molemmissa on konservatiivisia piirteitä. Kariluoto kuitenkin enemmän.who hates/dislikes oral sex ? - Kariluodolle asia tuottaa suurta hämmennystä.

Sitten nää pojat

who throws things in a fight ? - No ei ainakaan Mäkilä eikä ainakaan mitään särkyvää. Tiedättekö, kuinka paljon tuokin perintövaasi maksaa?? Tiedättekö???who goes to their parent’s house for a weekend when things get bad ? - Mäkilä voisi hyvin mennä, ja sitä olisi todella vaikea maanitella takaisin.who wants to have children ? who doesn’t ? if both do, how do their goals differentiate ? - Mäkilällä on pehmonen piste sydämessään lapsille. Hietanen myös haluaisi lapsia, mutta edelleen canonin puitteissa vaikeaa. Eiköhän jostain taas löytyisi joku sukulaismukula, jonka ne voisi lelliä piloille.who is more adverse to physical contact ? - Mäkilä. Hietanen on tosi fyysinen ihminen ja tykkää halailusta ja muusta. Mäkilä on paljon vaisumpi ja arempi tällaisissa asioissa.who hates/dislikes their neighbors the most ? - Ei kumpikaan inhoa. Saattavat tosin ärsyyntyä naapureilleen hyvin erilaisista syistä. Mäkilä on katkera, kun naapurin rouva ei ole vieläkään palauttanut lainaamaansa pilkkumia.who hates/dislikes their significant other’s family ? - Mäkilällä on suuri perhe, johon kuuluu ihmisiä, joista Hietanen ei pidä. Yleisesti kuitenkin tulevat toimeen toistensa perheiden kanssa.who is most likely to leave when things get rough ? - Mäkilä varmaan yrittää lähteä aika pieniltäkin vaikuttavista syistä. Hietasen täytyy pistää kaikki hurmausvoimansa peliin saadakseen se muuttamaan mielensä. Se alkaa hiljalleen ymmärtää, että vaikka jotkut asiat tuntuu hänelle pieniltä, Mäkilälle ne samat asiat voivat olla suuria juttuja. Myös Mäkilä hiljalleen rauhoittuu, eikä ole heti jalka ulkona ovesta, kun jokin menee pieleen.who thinks their partner turned out a different person than they thought ? - Mäkilä. Se on ensin silleen vastahakoisen ihastunut Hietaseen, koska ajattelee sen olevan ihme tyhjäntoimittaja ja hupiveikko, mutta mitä enemmän se siihen tutustuu, sitä enemmän se on sitä mieltä, että se on ihan hyvä lämpimien tunteiden kohde.who is more likely to cheat ? - Olin jo kirjoittamassa “Hietanen”, mutta sitten mietin uudelleen. Ei se kyllä pystyisi. En osaa sanoa.who is the more experienced ( sexually or otherwise ) ? - Hietanen, mutta ei sekään kovin kokenut olewho hates/dislikes their significant other’s friends ? - M ä k i l ä. Veivät hänen tonkkansa ja tekivät siinä kiljua, hei.who wants to go to social gatherings the most ? - Hietanen. Mäkilä menee mukaan.who is most likely to be dishonest ? - Hietanen. Mäkilä on joskus jopa liian rehellinen ja jopa sellaisissa asioissa, joissa ei rehellinen kuuluisi olla.who is more emotionally closed off and how does this affect their partner ? - Mäkilä. Hietanen saa sen avautumaan vitsailemalla ja hymyilemällä hurmaavasti. Mäkilän sulkeutuneisuus on lähinnä varautuneisuutta, kyllä se siitä pehmenee.who is the dessert person ? - Mäkilä olisi, mutta ei se raaski koskaan syödä kauheasti jälkiruokaa.who is more conservative ? - Mäkilä. Pieni saita uskovainen poikani.who hates/dislikes oral sex ? - Ei kumpikaan. Mäkilästä ajatus on aluksi hieman nolostuttava, mutta kyllä se siitä pojat lutviutuu.