#tätä menoa tulee olemaan joku 50 chapteria

[hanhan156]

Tuntematon risteily pt.3

Genre: Seikkailu, huumori, draama ja jotain siltä väliltä.

Disclaimer: Kaikki kunnia hahmoista Väinö Linnalle, joka varmaan kääntyisi haudassaan, kun tietäisi mitä hänen hahmoillaan tehdään netissä nykyään. En saa tästä rahaa, enkä mitään muutakaan kuin hyvää mieltä toivottavasti muillekin kuin itselleni.

Hahmot/Paritukset: Kookoon miehiä. Jotain tulkinnanvaraista shippausta saattaa tulla tulevaisuudessa.

Varoitukset: Kiroilua ja mainintaa uhkapeleistä, nikotiinituotteista sekä alkoholista.

Juoni: Entisen konekiväärikomppaniaksikin kutsutun luokan porukka kootaan kasaan ja lähdetään nauttimaan pidennetystä viikonlopusta Tukholman risteilylle. Kolmannessa osassa ollaan saavuttu vihdoinkin laivalle ja matka voi tosissaan alkaa.

Tuntematon risteily osa 3: Welcome onboard!

Kariluodon epäilyksistä huolimatta konekiväärikomppanian laivaan saapuminen oli sujunut varsin mallikkaasti. Jopa Rahikainen, joka oli bussimatkan alussa pähkäillyt kuumeisesti jotain hyvää jekkua, ei halunnut pilata reissua heti kättelyssä. Koskelan saarna oli purrut häneenkin.

Väellä alkoi tässä vaiheessa iltaa olla jo melko kova nälkä ja se ilmeni yleisenä tympääntymisenä ja vaiteliaisuutena. Koskela oli itsekin väsynyt ja nälkäinen pitkän bussimatkan jälkeen. Hän halusi juuri sillä hetkellä, että asiat suoritettaisiin upseerimaisen tehokkaasti, jotta päästäisiin ruokailemaan mahdollisimman pian. Ruuan jälkeen tämä oli suunnitellut ottavansa nokoset vielä ennen illan rientoja. Jokin hänen takaraivossaan kertoi, että tänä yönä nukkuminen saattaisi jäädä vähälle.

”Jokainen katsoo avainkortistaan hyttinsä numeron ja käydään heittämässä tavarat huoneeseen. Kokoonnutaan sen jälkeen tässä aulassa.”

Porukka alkoi jakaantua kukin omiin hytteihinsä. Rahansäästön vuoksi he olivat ottaneet täksi yöksi vain kolme neljän hengen hyttiä, vaikka yhteen hyttiin majoittuikin oikeasti viisi miestä. Kahden henkilön kohtaloksi tulisikin nukkua lapsille tarkoitetulla varavuoteella. Todennäköisesti nämä henkilöt tulivat olemaan joko joukon pienimmät tai ne, jotka sammuisivat ensimmäisinä. Eipä tästä ketään nurissut, sillä yksi yö menisi vaikka lattialla maatessa ja sitä paitsi, tänä yönä tuskin keskityttäisiin nukkumiseen.

Matkanjärjestäjät olivat selkeästi miettineet, ketkä taisteluparit laitettaisiin yhdessä nukkumaan. Koskela ei olisikaan jaksanut kuunnella varmasti koko viikonlopun kestävää narinaa, jos esimerkiksi erottamattomat ”naapurmiähet” Rokka ja Susi olisi laitettu eri hytteihin. Tympeää Lehtoakin tuntui piristävän Riitaojan seura, joten he olivat myös itsestään selvä hyttipariskunta.

Hietanen hölkkäsi Koskelan rinnalla.

”Mikä hytti sul on?”

”C48”

Samassa Hietanen pysähtyi paikoilleen ja alkoi yhtäkkiä murjottaa näkyvästi kädet puuskassa kuin 5-vuotias. Koskela oli ihmeissään ystävänsä oudosta käytöksestä.

”No mikäs nyt tuli? Onko jokin hullusti?”

Hietanen mulkoili vanhempaa miestä katkerasti, tapittaen tätä tylysti suoraan silmiin.

”Mää luulin, et me oltais sentään oltu samas hytis. Mun numero on D53, eli ei olla edes samal kannel. Mitäs helvetin pelii tää ny o?” Hietanen oli haaveillut pääsevänsä parhaan ystävänsä kanssa samaan hyttiin nauttimaan yhteisestä ajasta ja humaltumisesta.

Koskela huokaisi. ”No, aikaisemminhan sovittiin, että jokainen meistä matkanjohtajista menee eri hytteihin ja katsotaan vähän oman ryhmämme perään. Johan minä siitä sinulle bussissa jo mainitsin.”

Samassa hän alkoi miettiä: vai mainitsinkohan sittenkään Hietaselle?

”Et maininnu mittään. Taisis juonii täst vaan sen kultapoika Kariluatos kanssa.” Hietanen tiuskaisi ääni mustasukkaisuutta tihkuen.

Koskela huokaisi uudestaan äänekkäämmin. Ai tästäkö oli nyt sitten kyse? Hietanen oli selkeästi siis mustasukkainen Kariluodosta. Naurettava ajatus, mutta Koskelan pitkäaikainen ystävä rakasti joskus luoda draamaa tyhjästä.

”Anteeksi. Piti sinullekin tästä sanoa, mutta unohdin siinä bussihässäkässä. Mutta ei kai sillä nyt väliä missä hytissä ollaan, kun siellä lähinnä käydään nukkumassa ja muuten pyritään olemaan yhdessä porukassa. Ja kyllähän sinä minun hyttiini voit aina tulla vapaasti pistäytymään. Ei tämä nyt sentään mikään rippileiri ole.” Hän yritti keventää tunnelmaa, mutta Hietanen ei tuntunut ottavan vitsiksi tarkoitettua vertausta kuuleviin korviinsa.

Nuorempi mies oli sitä vastoin pöyristynyt ja katkera. Kyllähän Koskelan olisi pitänyt erikseen sanomatta ymmärtää, että parhaat ystävykset nukkuisivat samoissa hyteissä. Oliko heidän ryhmänjohtajansa tosissaan niin töykeä, ettei välittänyt hänen tunteistaan?

Oikeasti tässä taisi eniten kuitenkin olla kyse siitä, että Hietanen ei suostunut myöntämään, että orastava nälkäkiukku oli tehnyt tilanteesta hänen pääkopassaan tarpeettoman teatraalisen. Ja totta kai hän itsekin tiesi, että voisi mennä häiriköimään Koskelaa milloin tahansa tämän hyttiin ja varmasti menisikin, ainakin tämän episodin jälkeen. Juuri nyt teki vaan mieli esittää hankalaa.

Koskela oli aavistanut, että Hietasen kiukulle eivät selitykset nyt auttaneet. Tämä päättikin hiljaa mielessään lepytellä ystävänsä tarjoamalla tälle myöhemmin illan riennoissa virkistäviä alkoholijuomia sekä tämän lempisuklaakonvehteja.

Hietasen yhä mököttäessä käytävältä kuului korkea merkkiääni, jonka perässä seurasi pirteä kuulutus:

”Hyvät naiset ja herrat, oikein vallan mainiota iltaa kaikille! Täällä puhuu laivan kapteeni Kaarna. Merisää on varsin suosiollinen, eikä tuulta ole luvassa, mutta muistakaahan silti pukeutua lämpimästi, kun käytte kannella seikkailemassa. Lapsiperheille tiedoksi, että järjestämme halukkaille tutustumiskierroksen laivan ohjaamoon kello 20 eteenpäin…”

Hietasen suuttumuksesta hetki sitten viiruiksi muuttuneet silmät alkoivat laajentua innostuksesta. Loistoidea oli juuri syntynyt. Hän ujuttautuisi lapsiperheiden mukaan tutustumiskierrokselle, sillä olihan tämä aina haaveillut pääsevänsä katsomaan laivan ohjaamoa. Jos joku ihmettelisi, miksi melkein 30-vuotias mies hengailisi yksikseen lapsille tarkoitetulla kierroksella, hän voisi aina esittää jonkun taaperon sukulaista.

Koskela näki, kuinka hänen ystävänsä silmät kirkastuivat kuin jonkun uuden tyhmän idean syttyessä. Vanhempi mies nosti kulmakarvaansa kysyvästi:

”Et kai nyt vaan saanut taas jotain ideaa tuosta kuulutuksesta? Antaisit lapsiperheiden olla keskenään. Taidetaan jo muutenkin herättää ihan tarpeeksi hämmennystä täällä.” Hän oli pannut merkille laivaan saapuessa, että varsinkin pienemmät lapset olivat huomanneet heidän huomiota herättävän porukkansa osoitellen ja kikatellen vanhemmilleen.

”En mää mittään meinaa…”, Hietanen hymyili itsekseen ilkikurisesti. Hän varmasti keksisi illan aikana jotain pöljää, ihan vain kiusatakseen Koskelaa.

Kaarnan kuulutus kajahti vielä ruotsiksi ja englanniksi, joka kuulosti kyllä enemmänkin suomen ja jonkun mystisen kuolleen kielen sekoitukselta. Honkajoen ja Vanhalan vieressä heidän hyttikäytävällään seisoi amerikkalaispariskunta, joka ei ymmärtänyt kuulutuksen sisällöstä mitään, vaikka innokas kapteeni yritti rallienglannillaan parastaan.

”Leidiiis and gentlömän, velkam onpoort. Tis is joor kaptän spiikink…tö weter tudei…eiku miten se nyt menikään, auttakaa pojat…”

Kielitaitoinen Honkajoki ei voinut olla puuttumatta amerikkalaispariskunnan ihmetteleviin ilmeisiin ja alkoi tulkata kapteenin kuulutusta heille selvästi artikuloiden. Pariskunta kiitteli ylitsevuotavasti ja antoi molemmille pojille paketin kotimaastaan tuotuja kermatäytteisiä Twinkies-leivoksia palkaksi tulkkaamisesta.

Makealle perso Vanhala oli tästä erityisen innoissaan ja Honkajoen kanssa he päättivät pitää leivokset visusti piilossa muilta ahneilta suilta.

”Nämä Ameriikan herkut nautitaan sitten yhdessä illalla sopivan hetken tullen, khihihi..”

Kaikki pojat lukuun ottamatta Lammiota odottelivat kärsimättöminä laivan aulassa. Bussikuskilla olikin mennyt hieman oletettua pidempään säätäessään ajoneuvon kanssa autokannella. Erityisesti Lehtoa ketutti hänen inhoamansa henkilön vetkuttelu. Tämä mumisikin Riitaojalle:

”Mikä vittu sillä Kuovilla oikein taas kestää? Jäikö se nyt vielä sitä linnun nokkaansa puuteroimaan hyttinsä suojiin.”

”Älä nyt kiukustu turhasta. Lammiolla meni vaan sen bussin kanssa vähän oletettua pidempään. Kyllä se kohta tulee.” Riitaoja lohdutteli nälkäistä toveriaan.

Lammio saapuikin parissa minuutissa aivan kuin tilauksesta. Seurasi helpotuksen huokaus: vihdoin saataisiin ruokaa.

Laivan buffetravintola oli tupaten täynnä väkeä. Oli sopivasti abiristeilysesonki, joten elämäniloisia lukiolaisia valvojiksi nakitettuine opettajineen oli paljon paikalla juhlimassa vielä ennen suurta kirjoitusurakkaansa. Löytyi myös pari eläkeläisporukkaa, keski-ikäisiä naisia viihteellä sekä lapsiperheitä väsyneine vanhempineen. Ravintolan uusin työntekijä nuori Anneli kiinnitti erityisesti huomionsa risteilykansan lapatessa sisään epätavalliseen sakkiin, joka koostui 14 nuorehkosta mieshenkilöstä.

Sekalaisen seurakunnan ilmeisinä johtohahmoina toimivat kaksi joukon edellä kulkevaa henkilöä, joista toinen, vaaleahiuksinen ja vakavan näköinen mies, näytti aavistuksen vanhemmalta kuin muut seurueen jäsenet. Toinen, tummahiuksinen ja nuorempi mies, näytti selvästi huolestuneelta ja koitti paimentaa porukkaansa parhaansa mukaan. Annelia hymyilytti, sillä mölyävä lauma toi hänelle mieleen päiväkotiryhmän. Hän oli ollutkin hetken aikaa töissä lastenhoitajana ja pystyi samaistumaan tummahiuksisen miehen epätoivoiseen ilmeeseen tämän sanoessa jotain tiukasti eräälle erittäin voimakasta savon murretta puhuvalle ryhmänsä jäsenelle.  

Anneli katseli sivusilmällä salaa miehen touhuja ja yritti epätoivoisesti estellä vatsan pohjalta kumpuavaa pientä ihastuksen kipristelyä. Oli mukava katsella tätä söpöä miestä sopivan etäisyyden päästä.

Kokkitytön kauhuksi hänen orastavan ihastuksensa kohde alkoi kuitenkin yhtäkkiä lähestyä tätä, ilmiselvästi jokin kysymys mielessään. Anneli alkoi mennä pieneen paniikkiin ja mietti, miten voisi livahtaa pois tilanteesta tai esittää ettei huomaisi lähestyvää asiakasta. Se oli kuitenkin jo liian myöhäistä, sillä aivan muutamassa sekunnissa hän kuuli selkänsä takaa erittäin miellyttävän äänen puhuvan juuri hänelle.

”Moi. Anteeksi, että häiritsen, mutta haluaisin tietää, mitkä täällä olevista ruuista sisältävät gluteenia?”

Anneli kääntyi liioitellun hitaasti ja vaivoin uskalsi katsoa miehen vihreisiin silmiin, joissa oli odottava katse. Nuori kokkityttö kuitenkin jäätyi täysin, eikä saanut sanottua mitään takaisin. Hän vain toljotti suu raollaan ja toivoi, että voisi kadota maan päältä juuri kyseisellä sekunnilla.

Onneksi vanhempi työntekijä Sirpa oli ilmestynyt kuin tyhjästä nuoremman kollegansa taakse. Hän huikkasi pikaisesti asiakkaalle vastauksen huomattuaan Annelin jäätymisen:

”Tuoteselosteet löytyvät jokaisen ruokalajin kohdalta erikseen. Niistä voi tarkistaa.”

”Ok, kiitos. Mukavaa illan jatkoa teille.” Mies katsoi vielä Annelia kohteliaasti hymyillen ja katosi oman porukkansa joukkoon.

Voi luoja.

Anneli hädin tuskin kuuli nopeasti pamppailevalta sydämeltään Sirpan päivittelyn:

”Mikäköhän poikaporukka tuokin mahtaa olla?” Hän osoitteli oudon miessakin suuntaan ja jatkoi: ”Aika vanhoilta vaikuttavat ollakseen ainakaan lukiolaisia. Onkohan se jonkun peräkylän poikamieskerhon vuosikokous?” Hän nauroi itsekseen aivan kuin olisi letkauttanut jotain todella nokkelaa.

Sirpa jatkoi juttuaan vielä hiljaisemmalla äänellä, punastuttaen huomaamattaan Anneli-parkaa vielä lisää: ”Pakko kyllä myöntää, että olihan tuo äsken tässä käynyt mies kieltämättä ihan komea. Noista muista en sitten tiiä.”

Anneli mumisi jotain vastaukseksi ja katosi nopeasti keittiön turvaan, jossa hän päätti piilotella koko illan, varsinkin jos törmäisi miesporukkaan enää. Olisi liian noloa nähdä ainakaan tätä hänen ihastelemaansa tummahiuksista miestä illan aikana uudestaan.

Kariluoto käveli reippaasti takaisin komppaniansa luokse. Hänen oli ollut pakko kysyä ruokien gluteenipitoisuuksista henkilökunnalta, sillä herkkävatsaisena hän ei halunnut pilata loppuiltaa kärsimällä hirveistä kivuista. Nuori kokki oli kuitenkin suhtautunut kysymykseen jotenkin oudosti, eikä ollut vastannut mitään. Hän yritti pähkäillä kuumeisesti, miksi tämä oli ollut niin järkyttynyt. Oliko Kariluoto itse ollut vaikea asiakas vai oliko heidän porukkansa niin eriskummallinen ja äänekäs, että työntekijätkin halusivat pysyä heistä mahdollisimman kaukana? Mene ja tiedä.

Ruokaa lopulta saatiin ja väki söi koko 35 euron edestä. Erityisesti Rahikaisella tuntui olevan loputon ruokahalu ja muiden lopetellessa vasta ensimmäisiä alkuruokiaan, hän aloitteli jo kolmatta lautasta. Tämän mielestä oli typerää elitismiä eritellä alku- ja pääruokia, vaan hän täytti lautasensa kukkuralleen kaikkea graavikalasta karjalanpaistiin. Ruoka näytti lähinnä epämääräiseltä mössöltä, mutta se ei miestä haitannut.

Hän palasi tyytyväisenä takaisin pöytään, istahtaen Lammion viereen. Juuri kun hän oli aikeissa aloittaa kolmannen lautasellisensa nauttimisen, vierestä kuului ivallinen kommentti:

”Oletko sinä oikeasti joku märehtijä, kun sinulla niin montaa mahaa tuntuu olevan? Ei kukaan normaali ihminen pysty ahtamaan itseensä ruokaa tuohon tahtiin.”

”No miulla on nälkä ja tästä on ihan itte maksettu, niin kai mie saan syyä niin paljon kuin halluun. Ei se siun elämääs luulis liikuttavan, mitä mie syön ja kuin paljon.”

Lammio jatkoi päivittelyään noteeraamatta, mitä Rahikainen oli juuri sanonut: ”Lisäksi on kovin sivistymätöntä, että lappaat alkuruuat ja pääruuat sekaisin. Tuon niin sanotun annoksesi voisi kaataa blenderiin ja muuttaa vauvanruuaksi, eikä siinä olisi mitään eroa.” Lammio oli aina ollut kovin tarkka ruokailuetiketistä ja hän ei sietänyt katsella, kuinka välinpitämättömästi vieruskaveri suhtautui syömiseensä.

”No anteeks sit vuan vuaden ruakakriitikko, mut mie haluisin ny kuitenkin syyä ihan rauhassa. Keskity sie omaan suorituksees.” Rahikainen heitti takaisin, lappaen friteerattujen sipulirenkaiden ja lihapullakastikkeen sekoitusta suuhunsa ahnaasti. Tämä keskustelu saisi olla tässä.

Kovalla tahdilla ruokaansa ahnehtivan joukon seassa istui poppoon vaisuin mies Mäkilä. Hän ei oikein vieläkään tiennyt, oliko ollut hyvä idea lähteä tämän porukan mukaan. Päähän pälkähti välillä kauhuskenaario: hän ei pääsisi välittömästi kotiin, mikäli väkijoukon kanssa oleminen alkaisi ahdistaa. Hiljainen mies yritti olla ajattelematta tätä. Kyllä hän voisi vaikka mennä kannelle tuulettumaan tai lukittautua hyttiinsä lukemaan, kun muut harrastaisivat humalahakuista juomista. Ei hänellä varsinaisesti mitään pahaa sanottavaa ollut kenestäkään, eikä kukaan ollut häntä kohtaan ilkeä, mutta hiljaisena introverttinä oli haastavaa osallistua näinkin sosiaaliseen seuramatkaan.

Mäkilä oli kuunnellut koko bussimatkan hengellisiä podcasteja kuulokkeet tiukasti korvillaan. Hän ei pitänyt muiden miesten karkeasta kielenkäytöstä ja taskumatista tissuttelusta ja olikin päättänyt valita istumapaikakseen bussin pimeimmän takapenkin kaukana muista. Lisäksi se vähä, mitä hän oli bussissa soitetusta musiikista kuullut, oli ollut hänen korviinsa karmeaa mölinää.

Matkan aikana Koskela oli käväissyt Mäkilän luona, sillä halusihan hän reissun vastuuhenkilönä varmistaa, että jokaisella matkalaisella oli asiat hyvin.

”Terve vaan mieheen. Oli kiva, että sinäkin lähdit tänne meidän reissulle. Halusin tulla sinulle sanomaan, ettei noiden poikien kettuiluista kannata välittää, ne luulee olevansa niin nokkelia. Jos haluat meidän kanssa tulla laivalla juhlimaan, niin alkoholia ei ole pakko juoda, vaikka Rahikainen muuta väittäisikin”, Koskela sanoi tämän sillä hän tiesi, että Mäkilä oli absolutisti. ”Kerro vaan, jos jotain tarvitset. Ja käy ihmeessä laittamassa omaakin musiikkia noista kajareista, ettei Rokka innostu liikaa ikivihreistään.”

Mäkilä nyökkäsi ujosti ja painoi kuulokkeet takaisin korvilleen Koskelan siirtyessä omalle paikalleen. Vielä hän ei ainakaan uskaltanut laittaa gospelbändejään tai rakastamaansa klassista musiikkia soimaan, jotta muut pojat eivät teilaisi häntä täysin. Ehkä paluumatkalla voisi rohkaistua.

Ruuan jälkeen porukka alkoi olla silminnähden raukeaa. Miehet vuorotellen haukottelivat ja venyttelivät istumisesta jumittuneita lihaksiaan. Koskelaa alkoi myös armottomasti väsyttää saatuaan sammutettua nälkänsä.

”Noniin, ruokailu suoritettu. Minä tästä lähdenkin hyttiini nokosille ennen illan koettelemuksia. Jokainen viettäköön aikansa siis haluamallaan tavalla, kunhan ette päädy putkaan tai tapahdu muutenkaan mitään hölmöä.” Tämän käskyn miehet ottivat vakavasti.

Kariluoto jatkoi Koskelan aloittamaa juttua: ”Mihin aikaan haluatte lähteä illanviettoon? Täällä on parikin eri paikkaa, mutta tuossa iltaravintola Kimalluksessa näyttäisi olevan karaoke avoinna kymmenestä lähtien. Kai siellä saa tanssiakin, jos joku semmoista kaipaa. Mitä mieltä olette?”

Karaoke ja osittain tanssikin kuulostivat houkuttelevilta, joten he yhdessä tuumin sopivat tapaavansa kymmeneltä Kimalluksessa. Tässä olisi siis vielä reilu pari tuntia aikaa viettää lokoisaa luppoaikaa.

Väsyneimmät lähtivät huilaamaan hytteihinsä. Riitaoja katosi Koskelan jälkeen salamana, sillä hän halusi ehdottomasti päästä lukemaan vampyyritarinoitaan vielä ennen illan sosiaalista kanssakäymistä ja juopottelua. Lehto seurasi toveriaan kuin hai laivaa. Lahtinen taas paloi halusta uppoutua rauhassa suosikkinsa Karl Marxin Pääoma-teokseen. Hiirenkorvilla oleva repaleinen kirja oli hänellä repussa aina mukana. Myöhemmin illalla hän suunnitteli pienissä maisteissa saarnaavansa kaikille, kuinka kapitalistista ja rappeutunutta ajanviettoa risteileminen oli. Joku voisi tosin tässä tapauksessa kyseenalaistaa, miksi mies oli sitten itse reissulle osallistunut, jos se ei hänen lievästi kommunistiseen ideologiaansa istunut. Komppanian miehet olivat huomanneetkin, että Lahtisen ajatuksen juoksusta oli joskus kovin vaikeaa saada mitään tolkkua.

Kariluoto otti mallia Koskelasta ja päätti mennä itsekin lepäämään. Yksin oleminen tekisi hyvää kaiken tämän säädön jälkeen. Hän ajatteli myös laittavansa viestiä avovaimolleen Sirkalle varmistaen tälle kaiken olevan ainakin vielä toistaiseksi hyvin. Myöhemmin todennäköisesti oltaisiin liian humalassa, että kehtaisi puolisolle laittaa viestejä enää.

Kukaan ei ollut yllättynyt, että Mäkilä ja Lammiokin poistuivat. Porukasta jäivätkin enää jäljelle Hietanen, Rahikainen Määttä, Honkajoki, Vanhala, Rokka ja Susi. Väen harvennuttua Hietanen hieroi leukansa orastavaa parransänkeä mietteliäänä.

”Onk poja ideoi, mitä me sit tehtäis? Ei oikkei makkamaankaa tekis miäl men. Tehäänk jottai täl jäljeljääneel porukal?” Koskelan onneksi tämä oli jo unohtanut ideansa sujahtaa lapsien sekaan laivan ohjaamoon. Ehkä paluumatkalla sitten.

”Mittee työ sanoisit semmottii, josko myö mentäis pellaan korttii jonku hyttii?”, kysyi Rokka, sillä hän olikin melkoinen korttihai ja pesi usein kaikki vastapelaajansa. Olipa hän joskus jopa käynyt salaa vaimoltaan Lyytiltä kasinolla pelaamassa ja voittanut isoja rahasummia. Vaimo oli vain ihmetellyt, mistä hienoja tavaroita oli yhtäkkiä alkanut ilmestyä heidän minimalistiseen maalaiskotiinsa.

Kukaan ei ainakaan suoraan kieltäytynyt. Voisihan pelaaminen olla ihan hauskaa ajanvietettä odotellessa iltaravintolaan menoa.

”Otetaank texas hold ’emii?”, Hietanen kysyi. Se oli hänen suosikkipelinsä, vaikkei hän yleensä mitään siinä voittanutkaan. Yleensä hänen pelimerkkikasansa hupenikin ensimmäisenä.

Honkajoki pähkäili:

”Olen yleisesti ottaen uhkapelejä vastaan, mutta todennäköisyysmatematiikan näkökulmasta idea on varsin kiehtova. Olen siis itsekin mukana tässä syntisessä toiminnassa.” Honkajoen vieressä oleva Vanhalakin nyökkäili.

Yhteinen tekeminen oli siis keksitty. Määtälle tuli mieleen yksi melko iso ongelma pelin toteuttamisen suhteen.

”Ihan hyvä idea poijjaat, mutta vastassa on yksi pulma. Myöllähän ei ole minkhään näköisiä pelimerkkejä, ellei satu nyt pokerisalkkua jostakin löytymään. Ei kai viittis pieniä varojaankaan tuhlailla, ettei olla sitten sielä Tukholmassa ihan persaukisia.”

Se oli terävä huomio yleensäkin melko terävältä komppanian jäseneltä. Millä he sitten pelaisivat, jos rahaa ei käytettäisi ja pelimerkkejä ei ollut saatavilla? Pelkän kortin pelaaminen ilman mitään voitettavaa tai hävittävää tuntui liian tylsältä. Jokaisen korttiseuralaisen päässä alkoi surista.

Hetken aikaa heidän siinä pohdiskellessaan, Vanhala totesi karkinhimoissaan:

”Mentäiskö tonne tax freehen? Jokainen ostaa jotakin ja jaetaan saalis sitten pelimerkeiksi. Ja ei parane sitten hävitä omia herkkujaan, khihih..”

Kaikkien ihmetykseksi yleisesti yksinkertaisena miehenä pidetty Vanhala oli keksinyt hyvinkin luovan ratkaisun heidän ongelmaansa. Pokerimatsi voisi siis toteutua ja oikeiden panoksien myötä siinä olisi sopivasti jännitystäkin mukana.

Rahikainen oli täpinöissään ideasta, sillä hän piti kovasti uhkapeleistä ja oli myös edukseen melko hyvä huijaamaan. Tax free-myymälässä shoppailu oli myöskin tervetullutta, sillä hän alkoi jo himoita epätoivoisesti päivän nikotiiniannostaan. Harmi, ettei nuuskaa saanut ostaa vasta kuin laivan saapuessa Ruotsin puolelle. Onneksi ilta oli vasta nuori ja olisi vielä rutkasti aikaa monille toteutettaville asioille.