#miten tätä on niin hauska kirjoittaa

[hanhan156]

Tuntematon risteily pt.3

Genre: Seikkailu, huumori, draama ja jotain siltä väliltä.

Disclaimer: Kaikki kunnia hahmoista Väinö Linnalle, joka varmaan kääntyisi haudassaan, kun tietäisi mitä hänen hahmoillaan tehdään netissä nykyään. En saa tästä rahaa, enkä mitään muutakaan kuin hyvää mieltä toivottavasti muillekin kuin itselleni.

Hahmot/Paritukset: Kookoon miehiä. Jotain tulkinnanvaraista shippausta saattaa tulla tulevaisuudessa.

Varoitukset: Kiroilua ja mainintaa uhkapeleistä, nikotiinituotteista sekä alkoholista.

Juoni: Entisen konekiväärikomppaniaksikin kutsutun luokan porukka kootaan kasaan ja lähdetään nauttimaan pidennetystä viikonlopusta Tukholman risteilylle. Kolmannessa osassa ollaan saavuttu vihdoinkin laivalle ja matka voi tosissaan alkaa.

Tuntematon risteily osa 3: Welcome onboard!

Kariluodon epäilyksistä huolimatta konekiväärikomppanian laivaan saapuminen oli sujunut varsin mallikkaasti. Jopa Rahikainen, joka oli bussimatkan alussa pähkäillyt kuumeisesti jotain hyvää jekkua, ei halunnut pilata reissua heti kättelyssä. Koskelan saarna oli purrut häneenkin.

Väellä alkoi tässä vaiheessa iltaa olla jo melko kova nälkä ja se ilmeni yleisenä tympääntymisenä ja vaiteliaisuutena. Koskela oli itsekin väsynyt ja nälkäinen pitkän bussimatkan jälkeen. Hän halusi juuri sillä hetkellä, että asiat suoritettaisiin upseerimaisen tehokkaasti, jotta päästäisiin ruokailemaan mahdollisimman pian. Ruuan jälkeen tämä oli suunnitellut ottavansa nokoset vielä ennen illan rientoja. Jokin hänen takaraivossaan kertoi, että tänä yönä nukkuminen saattaisi jäädä vähälle.

”Jokainen katsoo avainkortistaan hyttinsä numeron ja käydään heittämässä tavarat huoneeseen. Kokoonnutaan sen jälkeen tässä aulassa.”

Porukka alkoi jakaantua kukin omiin hytteihinsä. Rahansäästön vuoksi he olivat ottaneet täksi yöksi vain kolme neljän hengen hyttiä, vaikka yhteen hyttiin majoittuikin oikeasti viisi miestä. Kahden henkilön kohtaloksi tulisikin nukkua lapsille tarkoitetulla varavuoteella. Todennäköisesti nämä henkilöt tulivat olemaan joko joukon pienimmät tai ne, jotka sammuisivat ensimmäisinä. Eipä tästä ketään nurissut, sillä yksi yö menisi vaikka lattialla maatessa ja sitä paitsi, tänä yönä tuskin keskityttäisiin nukkumiseen.

Matkanjärjestäjät olivat selkeästi miettineet, ketkä taisteluparit laitettaisiin yhdessä nukkumaan. Koskela ei olisikaan jaksanut kuunnella varmasti koko viikonlopun kestävää narinaa, jos esimerkiksi erottamattomat ”naapurmiähet” Rokka ja Susi olisi laitettu eri hytteihin. Tympeää Lehtoakin tuntui piristävän Riitaojan seura, joten he olivat myös itsestään selvä hyttipariskunta.

Hietanen hölkkäsi Koskelan rinnalla.

”Mikä hytti sul on?”

”C48”

Samassa Hietanen pysähtyi paikoilleen ja alkoi yhtäkkiä murjottaa näkyvästi kädet puuskassa kuin 5-vuotias. Koskela oli ihmeissään ystävänsä oudosta käytöksestä.

”No mikäs nyt tuli? Onko jokin hullusti?”

Hietanen mulkoili vanhempaa miestä katkerasti, tapittaen tätä tylysti suoraan silmiin.

”Mää luulin, et me oltais sentään oltu samas hytis. Mun numero on D53, eli ei olla edes samal kannel. Mitäs helvetin pelii tää ny o?” Hietanen oli haaveillut pääsevänsä parhaan ystävänsä kanssa samaan hyttiin nauttimaan yhteisestä ajasta ja humaltumisesta.

Koskela huokaisi. ”No, aikaisemminhan sovittiin, että jokainen meistä matkanjohtajista menee eri hytteihin ja katsotaan vähän oman ryhmämme perään. Johan minä siitä sinulle bussissa jo mainitsin.”

Samassa hän alkoi miettiä: vai mainitsinkohan sittenkään Hietaselle?

”Et maininnu mittään. Taisis juonii täst vaan sen kultapoika Kariluatos kanssa.” Hietanen tiuskaisi ääni mustasukkaisuutta tihkuen.

Koskela huokaisi uudestaan äänekkäämmin. Ai tästäkö oli nyt sitten kyse? Hietanen oli selkeästi siis mustasukkainen Kariluodosta. Naurettava ajatus, mutta Koskelan pitkäaikainen ystävä rakasti joskus luoda draamaa tyhjästä.

”Anteeksi. Piti sinullekin tästä sanoa, mutta unohdin siinä bussihässäkässä. Mutta ei kai sillä nyt väliä missä hytissä ollaan, kun siellä lähinnä käydään nukkumassa ja muuten pyritään olemaan yhdessä porukassa. Ja kyllähän sinä minun hyttiini voit aina tulla vapaasti pistäytymään. Ei tämä nyt sentään mikään rippileiri ole.” Hän yritti keventää tunnelmaa, mutta Hietanen ei tuntunut ottavan vitsiksi tarkoitettua vertausta kuuleviin korviinsa.

Nuorempi mies oli sitä vastoin pöyristynyt ja katkera. Kyllähän Koskelan olisi pitänyt erikseen sanomatta ymmärtää, että parhaat ystävykset nukkuisivat samoissa hyteissä. Oliko heidän ryhmänjohtajansa tosissaan niin töykeä, ettei välittänyt hänen tunteistaan?

Oikeasti tässä taisi eniten kuitenkin olla kyse siitä, että Hietanen ei suostunut myöntämään, että orastava nälkäkiukku oli tehnyt tilanteesta hänen pääkopassaan tarpeettoman teatraalisen. Ja totta kai hän itsekin tiesi, että voisi mennä häiriköimään Koskelaa milloin tahansa tämän hyttiin ja varmasti menisikin, ainakin tämän episodin jälkeen. Juuri nyt teki vaan mieli esittää hankalaa.

Koskela oli aavistanut, että Hietasen kiukulle eivät selitykset nyt auttaneet. Tämä päättikin hiljaa mielessään lepytellä ystävänsä tarjoamalla tälle myöhemmin illan riennoissa virkistäviä alkoholijuomia sekä tämän lempisuklaakonvehteja.

Hietasen yhä mököttäessä käytävältä kuului korkea merkkiääni, jonka perässä seurasi pirteä kuulutus:

”Hyvät naiset ja herrat, oikein vallan mainiota iltaa kaikille! Täällä puhuu laivan kapteeni Kaarna. Merisää on varsin suosiollinen, eikä tuulta ole luvassa, mutta muistakaahan silti pukeutua lämpimästi, kun käytte kannella seikkailemassa. Lapsiperheille tiedoksi, että järjestämme halukkaille tutustumiskierroksen laivan ohjaamoon kello 20 eteenpäin…”

Hietasen suuttumuksesta hetki sitten viiruiksi muuttuneet silmät alkoivat laajentua innostuksesta. Loistoidea oli juuri syntynyt. Hän ujuttautuisi lapsiperheiden mukaan tutustumiskierrokselle, sillä olihan tämä aina haaveillut pääsevänsä katsomaan laivan ohjaamoa. Jos joku ihmettelisi, miksi melkein 30-vuotias mies hengailisi yksikseen lapsille tarkoitetulla kierroksella, hän voisi aina esittää jonkun taaperon sukulaista.

Koskela näki, kuinka hänen ystävänsä silmät kirkastuivat kuin jonkun uuden tyhmän idean syttyessä. Vanhempi mies nosti kulmakarvaansa kysyvästi:

”Et kai nyt vaan saanut taas jotain ideaa tuosta kuulutuksesta? Antaisit lapsiperheiden olla keskenään. Taidetaan jo muutenkin herättää ihan tarpeeksi hämmennystä täällä.” Hän oli pannut merkille laivaan saapuessa, että varsinkin pienemmät lapset olivat huomanneet heidän huomiota herättävän porukkansa osoitellen ja kikatellen vanhemmilleen.

”En mää mittään meinaa…”, Hietanen hymyili itsekseen ilkikurisesti. Hän varmasti keksisi illan aikana jotain pöljää, ihan vain kiusatakseen Koskelaa.

Kaarnan kuulutus kajahti vielä ruotsiksi ja englanniksi, joka kuulosti kyllä enemmänkin suomen ja jonkun mystisen kuolleen kielen sekoitukselta. Honkajoen ja Vanhalan vieressä heidän hyttikäytävällään seisoi amerikkalaispariskunta, joka ei ymmärtänyt kuulutuksen sisällöstä mitään, vaikka innokas kapteeni yritti rallienglannillaan parastaan.

”Leidiiis and gentlömän, velkam onpoort. Tis is joor kaptän spiikink…tö weter tudei…eiku miten se nyt menikään, auttakaa pojat…”

Kielitaitoinen Honkajoki ei voinut olla puuttumatta amerikkalaispariskunnan ihmetteleviin ilmeisiin ja alkoi tulkata kapteenin kuulutusta heille selvästi artikuloiden. Pariskunta kiitteli ylitsevuotavasti ja antoi molemmille pojille paketin kotimaastaan tuotuja kermatäytteisiä Twinkies-leivoksia palkaksi tulkkaamisesta.

Makealle perso Vanhala oli tästä erityisen innoissaan ja Honkajoen kanssa he päättivät pitää leivokset visusti piilossa muilta ahneilta suilta.

”Nämä Ameriikan herkut nautitaan sitten yhdessä illalla sopivan hetken tullen, khihihi..”

Kaikki pojat lukuun ottamatta Lammiota odottelivat kärsimättöminä laivan aulassa. Bussikuskilla olikin mennyt hieman oletettua pidempään säätäessään ajoneuvon kanssa autokannella. Erityisesti Lehtoa ketutti hänen inhoamansa henkilön vetkuttelu. Tämä mumisikin Riitaojalle:

”Mikä vittu sillä Kuovilla oikein taas kestää? Jäikö se nyt vielä sitä linnun nokkaansa puuteroimaan hyttinsä suojiin.”

”Älä nyt kiukustu turhasta. Lammiolla meni vaan sen bussin kanssa vähän oletettua pidempään. Kyllä se kohta tulee.” Riitaoja lohdutteli nälkäistä toveriaan.

Lammio saapuikin parissa minuutissa aivan kuin tilauksesta. Seurasi helpotuksen huokaus: vihdoin saataisiin ruokaa.

Laivan buffetravintola oli tupaten täynnä väkeä. Oli sopivasti abiristeilysesonki, joten elämäniloisia lukiolaisia valvojiksi nakitettuine opettajineen oli paljon paikalla juhlimassa vielä ennen suurta kirjoitusurakkaansa. Löytyi myös pari eläkeläisporukkaa, keski-ikäisiä naisia viihteellä sekä lapsiperheitä väsyneine vanhempineen. Ravintolan uusin työntekijä nuori Anneli kiinnitti erityisesti huomionsa risteilykansan lapatessa sisään epätavalliseen sakkiin, joka koostui 14 nuorehkosta mieshenkilöstä.

Sekalaisen seurakunnan ilmeisinä johtohahmoina toimivat kaksi joukon edellä kulkevaa henkilöä, joista toinen, vaaleahiuksinen ja vakavan näköinen mies, näytti aavistuksen vanhemmalta kuin muut seurueen jäsenet. Toinen, tummahiuksinen ja nuorempi mies, näytti selvästi huolestuneelta ja koitti paimentaa porukkaansa parhaansa mukaan. Annelia hymyilytti, sillä mölyävä lauma toi hänelle mieleen päiväkotiryhmän. Hän oli ollutkin hetken aikaa töissä lastenhoitajana ja pystyi samaistumaan tummahiuksisen miehen epätoivoiseen ilmeeseen tämän sanoessa jotain tiukasti eräälle erittäin voimakasta savon murretta puhuvalle ryhmänsä jäsenelle.  

Anneli katseli sivusilmällä salaa miehen touhuja ja yritti epätoivoisesti estellä vatsan pohjalta kumpuavaa pientä ihastuksen kipristelyä. Oli mukava katsella tätä söpöä miestä sopivan etäisyyden päästä.

Kokkitytön kauhuksi hänen orastavan ihastuksensa kohde alkoi kuitenkin yhtäkkiä lähestyä tätä, ilmiselvästi jokin kysymys mielessään. Anneli alkoi mennä pieneen paniikkiin ja mietti, miten voisi livahtaa pois tilanteesta tai esittää ettei huomaisi lähestyvää asiakasta. Se oli kuitenkin jo liian myöhäistä, sillä aivan muutamassa sekunnissa hän kuuli selkänsä takaa erittäin miellyttävän äänen puhuvan juuri hänelle.

”Moi. Anteeksi, että häiritsen, mutta haluaisin tietää, mitkä täällä olevista ruuista sisältävät gluteenia?”

Anneli kääntyi liioitellun hitaasti ja vaivoin uskalsi katsoa miehen vihreisiin silmiin, joissa oli odottava katse. Nuori kokkityttö kuitenkin jäätyi täysin, eikä saanut sanottua mitään takaisin. Hän vain toljotti suu raollaan ja toivoi, että voisi kadota maan päältä juuri kyseisellä sekunnilla.

Onneksi vanhempi työntekijä Sirpa oli ilmestynyt kuin tyhjästä nuoremman kollegansa taakse. Hän huikkasi pikaisesti asiakkaalle vastauksen huomattuaan Annelin jäätymisen:

”Tuoteselosteet löytyvät jokaisen ruokalajin kohdalta erikseen. Niistä voi tarkistaa.”

”Ok, kiitos. Mukavaa illan jatkoa teille.” Mies katsoi vielä Annelia kohteliaasti hymyillen ja katosi oman porukkansa joukkoon.

Voi luoja.

Anneli hädin tuskin kuuli nopeasti pamppailevalta sydämeltään Sirpan päivittelyn:

”Mikäköhän poikaporukka tuokin mahtaa olla?” Hän osoitteli oudon miessakin suuntaan ja jatkoi: ”Aika vanhoilta vaikuttavat ollakseen ainakaan lukiolaisia. Onkohan se jonkun peräkylän poikamieskerhon vuosikokous?” Hän nauroi itsekseen aivan kuin olisi letkauttanut jotain todella nokkelaa.

Sirpa jatkoi juttuaan vielä hiljaisemmalla äänellä, punastuttaen huomaamattaan Anneli-parkaa vielä lisää: ”Pakko kyllä myöntää, että olihan tuo äsken tässä käynyt mies kieltämättä ihan komea. Noista muista en sitten tiiä.”

Anneli mumisi jotain vastaukseksi ja katosi nopeasti keittiön turvaan, jossa hän päätti piilotella koko illan, varsinkin jos törmäisi miesporukkaan enää. Olisi liian noloa nähdä ainakaan tätä hänen ihastelemaansa tummahiuksista miestä illan aikana uudestaan.

Kariluoto käveli reippaasti takaisin komppaniansa luokse. Hänen oli ollut pakko kysyä ruokien gluteenipitoisuuksista henkilökunnalta, sillä herkkävatsaisena hän ei halunnut pilata loppuiltaa kärsimällä hirveistä kivuista. Nuori kokki oli kuitenkin suhtautunut kysymykseen jotenkin oudosti, eikä ollut vastannut mitään. Hän yritti pähkäillä kuumeisesti, miksi tämä oli ollut niin järkyttynyt. Oliko Kariluoto itse ollut vaikea asiakas vai oliko heidän porukkansa niin eriskummallinen ja äänekäs, että työntekijätkin halusivat pysyä heistä mahdollisimman kaukana? Mene ja tiedä.

Ruokaa lopulta saatiin ja väki söi koko 35 euron edestä. Erityisesti Rahikaisella tuntui olevan loputon ruokahalu ja muiden lopetellessa vasta ensimmäisiä alkuruokiaan, hän aloitteli jo kolmatta lautasta. Tämän mielestä oli typerää elitismiä eritellä alku- ja pääruokia, vaan hän täytti lautasensa kukkuralleen kaikkea graavikalasta karjalanpaistiin. Ruoka näytti lähinnä epämääräiseltä mössöltä, mutta se ei miestä haitannut.

Hän palasi tyytyväisenä takaisin pöytään, istahtaen Lammion viereen. Juuri kun hän oli aikeissa aloittaa kolmannen lautasellisensa nauttimisen, vierestä kuului ivallinen kommentti:

”Oletko sinä oikeasti joku märehtijä, kun sinulla niin montaa mahaa tuntuu olevan? Ei kukaan normaali ihminen pysty ahtamaan itseensä ruokaa tuohon tahtiin.”

”No miulla on nälkä ja tästä on ihan itte maksettu, niin kai mie saan syyä niin paljon kuin halluun. Ei se siun elämääs luulis liikuttavan, mitä mie syön ja kuin paljon.”

Lammio jatkoi päivittelyään noteeraamatta, mitä Rahikainen oli juuri sanonut: ”Lisäksi on kovin sivistymätöntä, että lappaat alkuruuat ja pääruuat sekaisin. Tuon niin sanotun annoksesi voisi kaataa blenderiin ja muuttaa vauvanruuaksi, eikä siinä olisi mitään eroa.” Lammio oli aina ollut kovin tarkka ruokailuetiketistä ja hän ei sietänyt katsella, kuinka välinpitämättömästi vieruskaveri suhtautui syömiseensä.

”No anteeks sit vuan vuaden ruakakriitikko, mut mie haluisin ny kuitenkin syyä ihan rauhassa. Keskity sie omaan suorituksees.” Rahikainen heitti takaisin, lappaen friteerattujen sipulirenkaiden ja lihapullakastikkeen sekoitusta suuhunsa ahnaasti. Tämä keskustelu saisi olla tässä.

Kovalla tahdilla ruokaansa ahnehtivan joukon seassa istui poppoon vaisuin mies Mäkilä. Hän ei oikein vieläkään tiennyt, oliko ollut hyvä idea lähteä tämän porukan mukaan. Päähän pälkähti välillä kauhuskenaario: hän ei pääsisi välittömästi kotiin, mikäli väkijoukon kanssa oleminen alkaisi ahdistaa. Hiljainen mies yritti olla ajattelematta tätä. Kyllä hän voisi vaikka mennä kannelle tuulettumaan tai lukittautua hyttiinsä lukemaan, kun muut harrastaisivat humalahakuista juomista. Ei hänellä varsinaisesti mitään pahaa sanottavaa ollut kenestäkään, eikä kukaan ollut häntä kohtaan ilkeä, mutta hiljaisena introverttinä oli haastavaa osallistua näinkin sosiaaliseen seuramatkaan.

Mäkilä oli kuunnellut koko bussimatkan hengellisiä podcasteja kuulokkeet tiukasti korvillaan. Hän ei pitänyt muiden miesten karkeasta kielenkäytöstä ja taskumatista tissuttelusta ja olikin päättänyt valita istumapaikakseen bussin pimeimmän takapenkin kaukana muista. Lisäksi se vähä, mitä hän oli bussissa soitetusta musiikista kuullut, oli ollut hänen korviinsa karmeaa mölinää.

Matkan aikana Koskela oli käväissyt Mäkilän luona, sillä halusihan hän reissun vastuuhenkilönä varmistaa, että jokaisella matkalaisella oli asiat hyvin.

”Terve vaan mieheen. Oli kiva, että sinäkin lähdit tänne meidän reissulle. Halusin tulla sinulle sanomaan, ettei noiden poikien kettuiluista kannata välittää, ne luulee olevansa niin nokkelia. Jos haluat meidän kanssa tulla laivalla juhlimaan, niin alkoholia ei ole pakko juoda, vaikka Rahikainen muuta väittäisikin”, Koskela sanoi tämän sillä hän tiesi, että Mäkilä oli absolutisti. ”Kerro vaan, jos jotain tarvitset. Ja käy ihmeessä laittamassa omaakin musiikkia noista kajareista, ettei Rokka innostu liikaa ikivihreistään.”

Mäkilä nyökkäsi ujosti ja painoi kuulokkeet takaisin korvilleen Koskelan siirtyessä omalle paikalleen. Vielä hän ei ainakaan uskaltanut laittaa gospelbändejään tai rakastamaansa klassista musiikkia soimaan, jotta muut pojat eivät teilaisi häntä täysin. Ehkä paluumatkalla voisi rohkaistua.

Ruuan jälkeen porukka alkoi olla silminnähden raukeaa. Miehet vuorotellen haukottelivat ja venyttelivät istumisesta jumittuneita lihaksiaan. Koskelaa alkoi myös armottomasti väsyttää saatuaan sammutettua nälkänsä.

”Noniin, ruokailu suoritettu. Minä tästä lähdenkin hyttiini nokosille ennen illan koettelemuksia. Jokainen viettäköön aikansa siis haluamallaan tavalla, kunhan ette päädy putkaan tai tapahdu muutenkaan mitään hölmöä.” Tämän käskyn miehet ottivat vakavasti.

Kariluoto jatkoi Koskelan aloittamaa juttua: ”Mihin aikaan haluatte lähteä illanviettoon? Täällä on parikin eri paikkaa, mutta tuossa iltaravintola Kimalluksessa näyttäisi olevan karaoke avoinna kymmenestä lähtien. Kai siellä saa tanssiakin, jos joku semmoista kaipaa. Mitä mieltä olette?”

Karaoke ja osittain tanssikin kuulostivat houkuttelevilta, joten he yhdessä tuumin sopivat tapaavansa kymmeneltä Kimalluksessa. Tässä olisi siis vielä reilu pari tuntia aikaa viettää lokoisaa luppoaikaa.

Väsyneimmät lähtivät huilaamaan hytteihinsä. Riitaoja katosi Koskelan jälkeen salamana, sillä hän halusi ehdottomasti päästä lukemaan vampyyritarinoitaan vielä ennen illan sosiaalista kanssakäymistä ja juopottelua. Lehto seurasi toveriaan kuin hai laivaa. Lahtinen taas paloi halusta uppoutua rauhassa suosikkinsa Karl Marxin Pääoma-teokseen. Hiirenkorvilla oleva repaleinen kirja oli hänellä repussa aina mukana. Myöhemmin illalla hän suunnitteli pienissä maisteissa saarnaavansa kaikille, kuinka kapitalistista ja rappeutunutta ajanviettoa risteileminen oli. Joku voisi tosin tässä tapauksessa kyseenalaistaa, miksi mies oli sitten itse reissulle osallistunut, jos se ei hänen lievästi kommunistiseen ideologiaansa istunut. Komppanian miehet olivat huomanneetkin, että Lahtisen ajatuksen juoksusta oli joskus kovin vaikeaa saada mitään tolkkua.

Kariluoto otti mallia Koskelasta ja päätti mennä itsekin lepäämään. Yksin oleminen tekisi hyvää kaiken tämän säädön jälkeen. Hän ajatteli myös laittavansa viestiä avovaimolleen Sirkalle varmistaen tälle kaiken olevan ainakin vielä toistaiseksi hyvin. Myöhemmin todennäköisesti oltaisiin liian humalassa, että kehtaisi puolisolle laittaa viestejä enää.

Kukaan ei ollut yllättynyt, että Mäkilä ja Lammiokin poistuivat. Porukasta jäivätkin enää jäljelle Hietanen, Rahikainen Määttä, Honkajoki, Vanhala, Rokka ja Susi. Väen harvennuttua Hietanen hieroi leukansa orastavaa parransänkeä mietteliäänä.

”Onk poja ideoi, mitä me sit tehtäis? Ei oikkei makkamaankaa tekis miäl men. Tehäänk jottai täl jäljeljääneel porukal?” Koskelan onneksi tämä oli jo unohtanut ideansa sujahtaa lapsien sekaan laivan ohjaamoon. Ehkä paluumatkalla sitten.

”Mittee työ sanoisit semmottii, josko myö mentäis pellaan korttii jonku hyttii?”, kysyi Rokka, sillä hän olikin melkoinen korttihai ja pesi usein kaikki vastapelaajansa. Olipa hän joskus jopa käynyt salaa vaimoltaan Lyytiltä kasinolla pelaamassa ja voittanut isoja rahasummia. Vaimo oli vain ihmetellyt, mistä hienoja tavaroita oli yhtäkkiä alkanut ilmestyä heidän minimalistiseen maalaiskotiinsa.

Kukaan ei ainakaan suoraan kieltäytynyt. Voisihan pelaaminen olla ihan hauskaa ajanvietettä odotellessa iltaravintolaan menoa.

”Otetaank texas hold ’emii?”, Hietanen kysyi. Se oli hänen suosikkipelinsä, vaikkei hän yleensä mitään siinä voittanutkaan. Yleensä hänen pelimerkkikasansa hupenikin ensimmäisenä.

Honkajoki pähkäili:

”Olen yleisesti ottaen uhkapelejä vastaan, mutta todennäköisyysmatematiikan näkökulmasta idea on varsin kiehtova. Olen siis itsekin mukana tässä syntisessä toiminnassa.” Honkajoen vieressä oleva Vanhalakin nyökkäili.

Yhteinen tekeminen oli siis keksitty. Määtälle tuli mieleen yksi melko iso ongelma pelin toteuttamisen suhteen.

”Ihan hyvä idea poijjaat, mutta vastassa on yksi pulma. Myöllähän ei ole minkhään näköisiä pelimerkkejä, ellei satu nyt pokerisalkkua jostakin löytymään. Ei kai viittis pieniä varojaankaan tuhlailla, ettei olla sitten sielä Tukholmassa ihan persaukisia.”

Se oli terävä huomio yleensäkin melko terävältä komppanian jäseneltä. Millä he sitten pelaisivat, jos rahaa ei käytettäisi ja pelimerkkejä ei ollut saatavilla? Pelkän kortin pelaaminen ilman mitään voitettavaa tai hävittävää tuntui liian tylsältä. Jokaisen korttiseuralaisen päässä alkoi surista.

Hetken aikaa heidän siinä pohdiskellessaan, Vanhala totesi karkinhimoissaan:

”Mentäiskö tonne tax freehen? Jokainen ostaa jotakin ja jaetaan saalis sitten pelimerkeiksi. Ja ei parane sitten hävitä omia herkkujaan, khihih..”

Kaikkien ihmetykseksi yleisesti yksinkertaisena miehenä pidetty Vanhala oli keksinyt hyvinkin luovan ratkaisun heidän ongelmaansa. Pokerimatsi voisi siis toteutua ja oikeiden panoksien myötä siinä olisi sopivasti jännitystäkin mukana.

Rahikainen oli täpinöissään ideasta, sillä hän piti kovasti uhkapeleistä ja oli myös edukseen melko hyvä huijaamaan. Tax free-myymälässä shoppailu oli myöskin tervetullutta, sillä hän alkoi jo himoita epätoivoisesti päivän nikotiiniannostaan. Harmi, ettei nuuskaa saanut ostaa vasta kuin laivan saapuessa Ruotsin puolelle. Onneksi ilta oli vasta nuori ja olisi vielä rutkasti aikaa monille toteutettaville asioille.

[huulipunaajakyynelia]

Nettiahdistelusta

Instagramiin on auennut uusi profiili nimeltä "viestejä miehiltä" (https://www.instagram.com/viestejamiehilta/?hl=fi), jossa naiset jakavat häiriköiden viestejä anonyymeinä. Profiili kiteyttää aika hyvin sen, mitä lähes jokainen nuori nainen on joutunut ainakin jossain vaiheessa elämäänsä kokemaan.

Aloin saada itse vastaavia viestejä jo 6. ja 7. luokilla kun liityin salaa someihin. Suurin osa näistä oli lähinnä "harmittomia" ruinaajia ja kuulumisten kyselijöitä, jotka sinnikkäästi vaan jaksoivat pommittaa vaikka en vastannut mitään takaisin (tai vastasin jotain ympäripyöreätä kohteliaisuudestani). Mukana oli tosin myös vähän hankalampia tapauksia, joilta tuli dickpicejä ja ihan suoraa ehdottelua, joka aika nopeasti muuttui katkeraksi vihaksi mikäli en antanut vastakaikua. Aluksi olin "maailman ihanin ja söpöin", lopuksi "ruma läski huora joka ajatelee itsestään liikoja" koska en halunnut lähteä tuntemattoman miehen kämpille tai mökille toiseen kaupunkiin viikonlopuksi "hipsuteltavaksi".

Pelottavinta tässä oli se, miten nuorena tyttönä tuollaisiin viesteihin reagoi. Rumilta vanhoilta miehiltä saadut viestit laittoivat kirjaimellisesti oksettamaan ja joskus jopa vähän pelottamaan, mutta paremmannäköisten miesten (tai ehkä paremminkin poikien) ahdisteluviestit taas kohottivat itsetuntoa, ja sellaista huomiota jopa salaa halusi osakseen. Suora seksuaalinen ehdottelu ja kehuminen siis saattoi tuntua tuolloin hyvältä, ja siihen tuli lähdettyä usein mukaankin joko kirjoittamalla tai lähettelemällä provosoivia kuvia lisähuomion toivossa. Vaikka jälkeenpäin tuo puistattaakin ja ihan syystä, sitä joskus havahtuu edelleenkin suhtautuvan seksuaalisen nettiahdisteluun vaihtelevasti riippuen siitä, minkä näköinen tyyppi toisessa päässä on, etenkin jos tällä henkilöllä on vielä niin sanotusti sana hallussa.

Mitään järkeähän tuossa ei tietenkään ole. Ahdistelu on ahdistelua riippumatta siitä kuka sen tekee ja millaisin sanankääntein. Usein paremmannäköisen ja hauskemman miehen ehdottelut ja kommentit koen edelleenkin alitajuisesti vitseinä tai iskurepliikkeinä, siinä missä anonyymien ja rumien miesten vastaavat kommentit koen ahdisteluna. Päähäni on siis syntynyt eräänlainen assosiaatio siitä, miltä "ahdistelija" näyttää, ja mikäli henkilö ei näytä ulkoisesti siltä, en ota sitä välttämättä aluksi ahdisteluna. Ero on tosin myös se, että komeammille miehille tulee etenkin sinkkuna vastattua herkemmin, jolloin keskustelu usein siirtyy seksiehdotuksista ja muista seksuaalissävytteistä kommenteista johonkin muuhun aiheeseen. Anonyymeille ja setämiehille vastaaminen jää taas yleensä väliin, ja näin heillä jää niin sanotusti levy päälle (samaa aloituskommenttia toistetaan sata kertaa).

Koen, että tässä alitajuisessa paskasuodattimessa on taustalla sama syndrooma joka tekee monista naisista helposti narsistien uhreja. Jos henkilö vaikuttaa ulkoisesti miellyttävältä, siistiltä, menestyneeltä ja hauskalta, sitä vaan kestää kaikenlaista paskaa ja yrittää kääntää sen päässään vähemmän paskaksi, koska haluaa alitajuisesti uskoa että “mukavan oloisella” henkilöllä on pohjimmiltaan hyvät tarkoitusperät. Tämän takia osa ahdistelusta jää pimentoon. En väitä, että kaikki naiset ovat tällaisia, mutta tunnistan itsessäni kyseisen piirteen ja tiedän, että lähipiiristäni tällaisia löytyy muitakin.

Tietyissä yhteisössä tämä tietyisti otetaan ns. blackpillinä (eli vain komeilla miehillä on oikeus lähestyä naisia), mutta ei se sitä ole. Mikäli mies vähän miettii aluksi sitä mitä kirjoittaa ja miten asian muotoilee, voi helpostikin saada keskustelun (ja vaikka mitä!) aikaan tuntemattoman naisen kanssa. Maailmassa on paljon muitakin tapoja lähestyä naista kuin kehua tätä seksuaalisesti, ja mielenkiintoisempia tapoja aloitaa keskustelu kuin kysyä "mitä kuuluu?" ikään kuin tuntisit henkilön ja asia kuuluisi sinulle.

Tässä siis pari vinkkiä miten keskustelu tuntemattoman kanssa kannattaa aloittaa, jos ei halua antaa itsestään huonoa kuvaa:

1. ESITTELE ITSESI. Miksi kirjoitat, kuka olet jne. etenkin kun kyse on snapchatista tai vastaavasta, jossa sun kuvia ja profiilia ei välttämättä ole. Jos olet jossain perinteisessä sosiaalisessa mediassa, aloita mieluummin keskustelu vaikka kertomalla, että harrastat valokuvausta ja kuinka paljon pidit henkilön ottamista valokuvista paikassa X. Keskustelu lähtee käyntiin huomattavasti sujuvammin, kun on johku aihe josta keskustella. “Mitä kuuluu?” on edelleenkin paskin mahdollinen aloitus, josta suoraan sanottuna saa vähemmän irti kuin suorasta seksuaalisesta ehdottelusta. Ainakin jälkimmäinen tuo heti ilmi tarkoitusperäsi.

2. Jos on pakko kehua jotain ulkonäöllistä piirrettä, aloita vaikka edes hiuksista, meikeistä, vaatteista/tyylistä tai hymystä. Tissit ja perse eivät välttämättä ole ne omaperäisimmät. Tietysti on naisia, jotka rakastavat näidenkin kehumista, mutta koska et tätä voi ennalta tietää, kannattaa kehua jotain muuta ominaisuutta. Onlyfans on hyvä paikka purkaa tissipersepatoutumiaan.

3. Älä ikinä aloita keskustelua ehdottamalla tapaamista tai kyselemällä muita sometilejä. Mikään ei ole ärsyttävämpää kuin “onko sulla kik/snäp/fb/ig/whatsapp” tai “lähetkö ajelemaan?”. Tästä tulee välittömästi fiilis että haluat häiriköidä tätä kaikilla mahdollisilla alustoilla.

4. Jos et mukavallakaan aloituksella saa vastausta. ANNA OLLA. Todennäköisesti asiasi ei vaan kiinnosta. Jos ensimmäinen viesti ei tuo vastausta, sitä ei tuo kymmeneskään. Mikään ei anna creepympää ja surkeampaa kuvaa sinusta kuin viikkoja jatkuvat monologit.

5. Älä ikinä ruinaa nudeja. Tämä on itselleni sellainen redflag, että vaikka olisit kuinka hauska tyyppi, mielenkiintoni kuolee välittömästi. Jos sanon ei, se tarkoittaa ei. Minun ei tarvitse perustella miksi en niitä halua lähettää.

6. Älä ikinä lähetä kuvia ruumiinosistasi. Jos haluat esitellä kyrpääsi, perusta vaikka blogi sitä varten tai postaa kuviasi redditiin tai muiden foorumien asianmukaisille kanaville.

7. Ylipätään, ÄLÄ IKINÄ KIRJOITA MITÄÄN, MITÄ ET KEHTAISI SANOA KASVOTUSTEN! Paras tapa on ajatella nettikeskustelua ihan normaalina keskusteluna. Jos et saa vastakaikua vaikkapa baarissa, tuskin seuraat henkilöä viikkoa kysellen kuulumisia tämän perässä tai näytät tälle kyrpääsi.

Loppukaneettina sanon, että rakastan keskustella erilaisten ihmisten kanssa, ja muutamat parhaista ystävistäni (ja kumppaneistani) ovat tulleet elämääni netin kautta. Minulle saa jutella someissa – joita en tosin tässä blogissa jaa ymmärrettävistä syistä – ja vaikka täälläkin, mutta koittakaa noudattaa yllä olevia ohjeita. Koska blogissani on paljon seksiin liittyviä postauksia, seksistäkin saa jutella, mutta jätetään se yleiselle tasolle. Se, että kerron joskus melko avoimesti seksielämästäni ei tarkoita sitä, että haluan tehdä samat asiat juuri sinun kanssasi.

Naisella on oikeus olla seksuaalinen, näyttää seksikkäältä ja puhua seksistä ilman häirintää!

[violasmirabiles]

(gonna do this one in finnish cos everything ive written and posted is STILL in finnish and for Very finnish fandoms, so like, cmon)

I was tagged by @caixxa, thank you xx

Author name: piccadillyblues. oon kans finfanfunis nimellä aladdin sane, kaikki mitä mulla on archivessa on siellä myös.

Fandoms you write for: tuntematon sotilas ja täällä pohjantähden alla. hauska anekdootti on että kirjoitin sen ficin, jonka takia ao3:ssa on täällä pohjantähden alla -fandomtägi.

Most popular one-shot: Konflikteista, eli se osa kadettikoulu-AU:ta, jossa on eniten suuria tunteita suhteessa korkeaan ikärajaan. kans Arvista, jossa on muuten melko samat speksit, mutta eri paritus ja vähän eri tunteita. vähän. ei paljon. kun siis ikärajakin on sama ja näin. mut siis.

Most popular multi-chapter: ei mul oo täl hetkel muuta kuin Metsärosvo dkfjnsdlkf

Favorite story you wrote: Karhu! ja Rotta, ne syntyi kumpikin tosi spontaanisti, kivuttomasti, nopeasti - koko kolmiosainen reinkarnaatio-AU tuli ficci päivässä -tahdilla, mutta nää kaks tuli niinku. erityisen vauhdilla ja tarkoituksella - ja tuntuivat silloin tosi luontevilta ja tuntuvat edelleen. JA tykkään niistä ihan vilpittömästi edelleen. ja kehitin niissä Määtän perheen! se on tosi lempparii

But to say one really random favorite: mul on juuri nyt 26 julkaistua ficciä että onko mikään näistä nyt lopulta erityisen random mutta mulla on nyt tekosyy mainita Jälkeenpäin josta tykkään ihan vittuna 

Story you were nervous to post: ymmärrettävästi Julkeudesta, koska se oli mun ensimmäinen 1) tuntematon sotilas -ficci, 2) korkean ikärajan ficci, ja 3) archive of our owniin julkaisemani ficci. kans Jokinen, koska se oli todellakin ensimmäinen pohjantähtificci niin archivessa kuin finissäkin - mutta archiveen postatessa mua kuumotti koska kehitin itselleni ihan vitulliset paineet tehdä se fandomtägi oikein. myös kanssa Metsärosvo, koska ensimmäistä lukua postatessani en tiennyt ollenkaan miten oikeesti kehittäisin sitä tarinaa, tai montako osaa esim tekisin siihen, tai niinku. mitään. eniten pelkäsin etten sais sitä ikinä valmiiksi, koska sehän nyt olisi kamalin asia mitä kellekään olisi koskaan missään ikinä tapahtunut lol. (yleisesti ottaen oon jossain määrin hermostunut aina kun julkaisen yhtään mitään. like i have anxiety.)

How do you pick your titles: yksi sana ja thatse it. suomeksi se on ihastuttavan helppoa lopulta, ja tässä vaiheessa se on niin brändi(tm) että mulle tulee epämukava olo kun mietin vaihtoehtoisia, pidempiä otsikoita :’D ainoa poikkeus on Valse lente ja sekin on kappaleen nimi, niin ettei se sillä tavalla Häiritse you know. tykkään siitä ytimekkyydestä

Do you outline: siinä missä muutakin kirjoittamaani, joo. just mietin yks päivä että mun yliopistoesseiden outlinet on ihan yhtä älykästä tekstiä kuin mitkään ficcioutlinet. ja älykkäällä tarkotan että just tämmöstä kielioppihirviötajunnanvirtaa, joka ehkä on osittain ranskalaisia viivoja tai tyyliin pelkkää dialogia, täynnä meemejä ja eri kieliä sekaisin. tyyliin pari kolme virkettä siellä välissä, jotka on sellaista tekstiä, joka päätyy about sellaisenan valmiiseen ficciin. ideat kertyy lähinnä puhelimen muistiinpanosovellukseen ja toverien riesaksi ryhmächatteihin. tämmösiä muistiinpanoja/ideoita per ficci on yleensä pari kolme kappaletta, ja ne siirtyvät yleensä semmoisenaan copypastena tiedostoon “ficci luonnos.docx”, josta ne siirtyvät tiedostoon “ficci luonnos parempi.docx”, ja niin edelleen ja niin edelleen, kunnes mulla on tiedosto nimeltä “FANDOM (SHIPPI) FICCI FINAL.docx” joka on sitten se The Ficci, jonka heitän nettiin. en tiiä. ehkä tää on vaikuttanut mun esseiden tasoon, tai yliopisto on vaikuttanut mun muun kirjoittamisen tasoon. lempparia on löytää sellainen ficcitiedosto jossa lukee vain että se on luonnos, ja sitten siinä on tyyliin kaksi (2) lausetta jostain ihan ihmeellisesta out of context -jutusta, jota menneisyyden ali ei tietenkään kokenut tarpeelliseksi avata yhtään, koska totta kai mää muistaisin sen jatkossa jos se olisi sen arvoista. menneisyyden ali on poikkeuksetta vähän pälli.

How many of your stories are complete: siis täl hetkel kaikki koska poistin yhen jatkiksen koska mua ahdisti et se oli kesken lol viimeks tänään mietin et pitäis aloittaa sen julkaiseminen uudestaan koska oon hinkannut sen kolme ekaa lukua ihan fiksuun kuntoon (mutta, you see, ongelma on taas se että en tiiä mitään muuta kuin muutaman kohtauksen, joiden Täytyy tapahtua ficin kuluessa, ja tietysti hahmojen lopullisen kohtalon. en tiiä vaihtuuko esim ikäraja siitä, mikä tämän hetken ajatus on - tämä on ongelma lähinnä finin puolella, jossa eri ikärajojen jutut on eri osastoilla, ja ikärajan vaihtuessa pitäisi laittaa moderaattorille viestiä että moiccuuu siirtäsiks pliis tän oikeelle osastolle, ja Mua Ahdistaa - en tiiä yhtään riittävästi yhtään mistään, että kehtaisin hyvällä luottamuksella julkaista yhtään mitään yhtään missään. tää ei oo oikeesti näin iso juttu, mutta tätä tää on :D)

Upcoming story you are the most excited for: aika rohkeaa olettaa että tietäisin varmuudella tekeväni yhtään mitään valmiiksi yhtään koskaan ennen kuin se on 80% valmis. mutta siis. se tuntematon/pohjantähti -”crossover” (ei kai se nyt oikeesti oo vittu crossover kun ne tapahtuu canonisesti samassa maailmassa? anyway) jossa Hietanen ja Koskelan Vilho selviävät kumpikin jatkosodasta, Hietanen tulee sodan jälkeen käymään Koskelassa ja päätyy Koskelan Kaarinan kanssa kimppaan, koska mää tarvitsen onnea elämääni ja Kaarina ansaitsee niin paljon parempaa kuin mitä se canonissa sai. perkele.

In-progress:  en oo oikeestaan varma oonko täällä maininnut siitä, että mulla on finin fanfic100-haasteessa aiheena Koskelan perhe Täällä Pohjantähden alla -trilogiasta. koska siis periaatteessa mulla pitäisi olla työn alla rontti yhdeksänkymmentä ficciä erinäisistä Koskeloista. käytännössä ideoita on tyylii kolmeen neljään just nyt, mutta sanalista on pitkä eikä deadlinea ole, joten näiden kanssa uskaltaa hengittää. näiden lisäks mun on uhh kohta kaks vuotta pitänyt kirjoittaa metsärosvoverseen sijoittuva ficci Sihvosesta. ja lisää kadettikoulu-AU:ta. ja mulla on kolmen vuoden aikana timanttisiksi hautomiini headcanoneihin perustuva saw-ficci ollut tekeillä vuodesta 2017 ja aina tyyliin kerran vuodessa saan jonkin inspiraatiopistoksen että kirjoitan..... en ees varsinaisesti ficciä eteenpäin mutta jotain yksittäisiä kohtauksia. jos saan sitä ulos ennen kuin sawin julkaisusta tulee kakskymmentä vuotta täyteen niin se ois ihan seksikästä mutta en kyllä tällä tahdilla ala sanoa mitään vaikka miten ois aikaa 2024 asti. JA kanssa se jatkis jota aloin jo kerran postaa mutta jänistin ja poistin, koska oon puhunut siitä tyypeille myös sen kolme vuotta, ja oon päättänyt että teen sen vielä JOSKUS loppuun, mutta eri asia on että millaisena ja milloin. mutta joskus! joskus. jos mää sain kerran kandintyön valmiiksi tänä vuonna niin kyllä mä vielä nämäkin saan. ehkä. ja sitten jos kun saan gradun joskus tehtyä niin sehän on vielä parempaa kirittämistä sitten.

Coming soon: mää en lupaa mitään MUTTA mulla ON luonnostiedostoja yllä mainittuun Hietasen Urho/Koskelan Kaarina -verseen sen verran että ehkä vielä tämän vuoden puolella...! toivottavasti lol koska mietin osallistuvani sillä finin puhutaan rakkaudesta -haasteeseen jonka dl on uudenvuodenaattona

Do you accept prompts: en oikeastaan. kirjotan kuitenkin ensisijaisesti itselleni, ja mulla on aivan olematon mielenterveys, ja en ees liioittele kun väitän että tuhoaisin sen sillä jos kukaan ehdottais mulle yhtään mitään promptia mistään, koska, no, hell brain. plus meen niin vitun lukkoon kun mulle esitetään mitään suoraa haastetta taikka muuta tän sortin pyyntöä että juu kiitos ei :’D finissä oon, kuten sanottua, osallistunut siihen fanficsataseen, koska siinä on se helpottava tekijä ettei sillä ole deadlinea enää, ja sen lisäksi silmäilen muita kiinnostavia haasteita siellä aina välillä, mutta - tällä mielenterveydellä, kun mulla on ns. oikeastikin tärkeitä deadlineja? think im good thanks

uuhhhh en tägää ketään koska En Jaksa, mutta kiitos!

[neroushalvaus]

Aaa kiitos teille ihan valtavasti kommenteista ❤︎ Ja kiitos myös teille, jotka olette rebloganneet tägien kanssa, i’m lov u

@lilywaterblue Shhh..... no tears..... mutta kiitos!

@sotamieshonkajoki Kiitos! Ihana kuulla, että tämä kuulostaa hyvältä taustatarinan palaselta meille niin rakkaalle kommunistipojalle c:

@glamorousdrama Kiitos kommentista! Oon tosi iloinen siitä, että niin kirjoitustyyli kuin kuvailukin olivat sulle mieluisia. Ja mulle merkitsee todella paljon tuo, että tykkäsit noista tätä tekstiä varten keksityistä OC-hahmoista, niiden kanssa aina vähän jännittää, että miten uppoaa! Ja siis ihana kuulla, että onnistuin välittään jotenkin ton yksinäisyyden, se oli mulle todella tärkeä teema tätä kirjoittaessa. Kiitos valtavan paljon! Ja kiitos myös hirveesti tägeistäsi tuossa rebloggauksessa, apua, mää punastun täällä ❤︎

@valastaja Nyyh olen varmaan maininnut, että rakastan kommenttejasi! Kiitos hirveän paljon, ihanaa, että tykkäsit. Mahtavaa kuulla, että uppoaa nää historialliset yksityiskohdat, yritin tuoda mahdollisimman hyvin kokonaisuutta esille. Tosiaan Tampereen homokulttuurista 1930-luvulla ei ole ihan hirveästi tietoa, mutta oon yrittänyt tässä käyttää myös esimerkiksi jatkosodan aikaa kuvaavia lähteitä sekä Helsingin vastaavia tietoja. Ihan mahtavaa, että pystyi näkeen tapahtumapaikat mielessään! Se oli itsellekin nyt vähän helpompaa, kun Tampere on kuitenkin kaupunkina monia muita paikkoja tutumpi. Ja joo hei Kolmen kullin silta on aika hauska nimi Hämeensillalle ;D Oon joskus kuullut, että treffejä oli Tampereella joskus tapana sopia (pyydän anteeksi katupoikamaista kielenkäyttöäni) “Kolmen kullin sillan pillunpuoleiseen päätyyn”.   Mut siis ihan mahtavaa, että Lahtisen hahmo oli tässä samaistuttava! Ja oon kauheen pahoillani, että toi loppu pääsi tolleen yllättämään :’) Oikeasti itseänikin houkutteli todella tehdä tästä fix-it ihan vain siitäkin syystä, ettei tämä olisi antanut kovin yksipuolista ja toivotonta kuvaa. Mutta karaisin itseni kuitenkin kirjoittamaan canon-lopun ihan vain, koska tää tosiaan lähti nimenomaan headcanonista ja headcanonin on kuitenkin valitettavasti seurattava canonia... Huoh, V��pä, minkä teit! Anna Lahtisen elää. Mutta kyllä joskus on pakko kirjoittaa Lahtinen -fix-it ripauksella Laattaa, ei tämä tähän jää ;D Hupsista, innostuinpa höpöttelemään, anteeksi! Kiitos kuitenkin paljon kommentista ❤︎

[pete2ndbest]

Parhaat Q3/2017

Seuraavan osavuosibiisilistan vuoro! Klikkaa näistä Osa 1, Osa 2 ja Spotify-lista, jolla kaikki vuoden 2017 tähänastiset parhaat biisit.

Kolmas vuosineljännes on siitä vaikein, että se sisältää sekä hehkeintä kesää että sateisinta syksyä. Tällä listalla on pari niin kesäistä biisiä, että tuntuu hieman höntiltä hehkuttaa niitä enää nyt, kun aamupakkaset jo kolkuttelevat ikkunan takana. 

Ja tämänkertaisesta listasta pitää vielä muistuttaa sekin, että Liamin levy menee vasta Q4-jakson puolelle, eli se on syy, miksi siitä ei mainita tässä kovin paljoa. Ehkäpä siitä voisi kirjoittaa erikseenkin oman arvionsa, katsotaan nyt.

Paul Weller – Woo Sé Mama

Paul Wellerin tuoreimmalla levyllä A Kind Revolution on tätä mielenkiintoisempiakin sävellyksiä, mutta jostain syystä perusboogie-henkinen Woo Sé Mama on noussut omaksi suosikikseni. Biisi voisi olla miltä tahansa Weller-soololevyltä, esimerkiksi vuoden 1995 Stanley Roadille se uppoaisi täysin saumattomasti. 

Tässä ei ole niinkään kyse melodiasta tai sanoista, vaan enemmän vain yleisestä siististä fiiliksestä. Ja kertosäehokeman falsetti on ihan hauska kikka. Tässä liveversiossa näkee myös melkoisen taidokasta kitarointia Steve Cradockilta.

Gorillaz – Andromeda (feat. DRAM) [Purple Disco Machine Remix]

Vaikka Gorillaz valitsee kappaleisiinsa vierailijat aina todella nerokkaasti (kuka voisi ylittää Shaun Ryderin DAREssa tai Bobby Womackin ja Mos Defin Stylossa!?), uusimmasta Humanz-levystä jäi päävaikutelmaksi se, että siinä on vierailijoita vähän liikaa. Parhaat Gorillaz-biisit kun kuitenkin yhdeksässä tapauksessa kymmenestä ovat niitä, joissa Damon Albarn on pääosassa.

Andromeda on yksi Humazin harvoja Albarn-keskeisiä biisejä ja sen albumiversio on OK. Mutta tämä Purple Disco Machinen superkesäinen remix lisää siihen ah-niin-toimivaa house-pianoa ja hieman jykevämmän biitin. Reippaasti puskeva funk-basso luo täydellisen vastakohdan Albarnin tyylikkään lakoniselle laulusuoritukselle. Välitön korvamato!

Rat Boy – Laidback

Jo Q2-listauksessa hehkutin Rat Boyn Revolution-singleä monista syistä, mutta ennen kaikkea siitä, että siinä on nykyiselle kitarapopille harvinainen Aidosti Iso Kertosäe. Olin aivan innoissani havaittuani, että Rat Boyn syksyllä ilmestyneellä SCUM-levyllä oikeastaan kaikissa kappaleissa on Kunnon Kertsi! Nykyisin “indie-bändit” tuntuvat ennemminkin kikkailevan soundeilla kuin panostavan melodioiden säveltämiseen alusta loppuun, mutta Rat Boy on virkistävä poikkeus.

Laidback on nimensä mukaisesti täydellisen letkeän raikas kesärämpytys. Siinä on jokin häivähdys takavuosien tähdenlennon Athleten hitistä You Got The Style. Ehkäpä tuo laiskanpulskea, lievästi hip hopiin viittaava rytmi. 

Rat Boy – Sign On

Sign On ilmestyi alun perin jo kaksi vuotta sitten, mutta onneksi se on mukana äsken julkaistulla SCUM-levyllä. Sign On on levyn kenties suorimmin Jamie T:lle ja toisaalta The Libertinesille kumartava sävellys, mutta mikäs siinä. Omaperäisyys ei pop-musiikissa ole arvo sinänsä, vaan myös se, että osaa yhdistellä olemassa olevista vaikutteista jotain uutta ja omaa, on tärkeää.

Oikeastaan minua harmittaa, että taidan olla hitusen liian vanha hyppäämään ihan täysillä Rat Boyn kelkkaan. Bändissä on jotain sellaista todella erityistä, joka saisi 20-vuotiaan minut fanittamaan sitä aivan satasella. Yhtyeen lookissa, videoissa, sanoituksissa ja asenteessa on hieno omalaatuinen jengimentaliteetti, vähän niin kuin Libertinesillä oli 00-luvun alussa. Tällä tyylillä ja näin laadukkailla biiseillä toivon ja oletan Rat Boylle pitkää ikää ja menestyksekästä kehitystä tulevaisuudessa!

Liam Gallaher – For What It’s Worth

Kitararockballadi on yksi kaksijakoisimmista biisilajeista. Tylsimmillään se on mitäänsanomatonta mansikkajogurtin väristä Coldplay-pliisuilua ja parhaimmillaan se on eeppistä, sydänverisuonista kouraisevaa Don’t Look Back In Anger -euforiaa.

Beady Eye’lla oli kahdella levyllään (ja niiden ulkopuolella!) muutama todella hieno balladi, mutta ei mitään näin hienoa kuin Liamin kolmas soolosingle For What It’s Worth. Tässä on kaikki palaset enemmän kuin kohdillaan. On piano, jouset, Beatles-rummut, sulavasti rimmaavat sanat ja kaikki. Mutta ennen kaikkea on Liam, joka tuo biisiin ainutlaatuisen maagisen asenteensa! Vaikka kappaleen sanoissa pyydetään anteeksi, Liam laulaa sen itselleen niin ominaisella, juuri sopivan aggressiivisella ja kärttyisällä tyylillä. Tämä tekee biisistä enemmän kuin osiensa summan. Suosikki Liam-singleni tähän mennessä!

Biisin on muuten säveltänyt Simon Aldred, joka on julkaissut ainakin pari albumia nimellä Cherry Ghost. Cherry Ghostin Mathematics-debyyttilevyltä kymmenen vuoden takaa löytyy For What It’s Worthin velipuoli, mainio hieman Verve-henkinen balladi People Help The People. Cover-ilmiö Birdy teki siitä hieman myöhemmin oman versionsa, joka taisi (jonkin mainoksen ansiostako?) olla aika isokin hitti.

The The – We Can't Stop What's Coming

En oikein koskaan ole “tajunnut” The The’tä. Kriitikot kautta laitain hehkuttavat Matt Johnsonia täydeksi neroksi, ja kaipa hän saattaa sellainen ollakin, mutta The The’n 80-luvun biisit kuulostavat soundeiltaan niin vanhentuneilta, että en oikein pääse niihin kiinni ja ymmärtämään neroutta pinnan alla. (Mielestäni Manic Street Preachersin versio This Is The Day’stä on paaaaljon parempi kuin The The’n alkuperäinen.)

Mutta mutta. Pitkän julkaisutauon jälkeen ilmoille päästetty uusi The The -kappale We Can’t Stop What’s Coming on sanalla sanoen hieno. Savuisan synkkä, vähäeleisesti svengaava, mukavasti soljuvan sähköpianon ja Johnny Marrin tyylikkään kitaroinnin säestämä intohimoinen myöhän yön biisi. Melodinen ja komeasti tulkittu. Kypsä.

Tässä on jotain samaa “aikuista” pop-kappaleen kirjoitustaitoa kuin esim. The Beautiful Southilla, Prefab Sproutilla, Elvis Costellolla tai Crowded Housella. Vaikka edellä mainituilla artisteilla ei muuta yhteistä olisikaan, niin jokin maaginen taito loihtia klassisen kuuloisia ja vaivattoman tyylikkäitä melodioita. Tällaisia biisejä ei koskaan ole liikaa.

Portugal. The Man – Feel It Still

Niitä kesäbiisejä. En tiedä Portugal. The Manistä juuri mitään. Kyseessä taitaa olla jenkkibändi ja Feel It Still on jo heidän viidenneltä levyltään. Taustatarinalla ei kuitenkaan ole kummempaa merkitystä. Tämä on yksinkertaisesti hieno pop-kappale. Koukkuun joko on tai ei ole otettu suoraa lainausta The Marvelettesin klassisesta Please Mr. Postmanista, mutta muutenkin liikutaan retroilla Motown-vesillä, joita mm. Mark Ronson on menestyksekkäästi seilannut viimeisen vuosikymmenen. Lainaaminen on imartelun paras muoto, vai miten se meni?

[sofishria]

Fear And Loathig In Las Vegas - pointiton pätkä vai syvällinen kulttielokuva?

Fear And Loathing In Las Vegas, 1998, ohjaaja Terry Gilliam, pääosissa Johnny Depp ja Benicio del Toro. Kesto 118 min. K16. ★★★★★

‘Fear And Loathing In Las Vegas’ julkaistiin alunperin kaksiosaisena novellina ‘Rolling Stone Magazine’ssa. Tarinan on kirjoittanut alunperin Hunter S. Thompson, mutta elokuvan käsikirjoittamiseen novellin pohjalta on osallistunut useampi henkilö. (Terry Gilliam, Tony Grisoni, Tod Davies ja Alex Cox)

Elokuvan juoni yksinkertaisimmillaan kertoo tarinan journalistin huumeiden täyteisestä raportista The Mint 500-moottoriurheilu tapahtuman ajalta Las Vegasista.

Elokuva ei saanut isoja lipputuloja pyöriessään elokuvateattereissa, mutta on menestynyt sittemmin kulttielokuvana ja kuuluukin yksiin tunnistettavimmista 90-luvun kulttielokuvista. Monet kriitikot ovat väittäneet elokuvan ihannoivan huumasaineiden käyttöä ja kannustavan siihen, vaikkakin elokuva pohjimmiltaan demonisoi niitä (joissakin  kohdissa kirjaimellisesti).  

Elokuva sijoittuu 1971 vuoden Las Vegasiin ja kertoo sen ajan maailmankuvasta huumeidenkäyttäjien silmin. Elokuvan teemoihin kuuluvatkin vahvasti hallunisaatiot, erillaiset huumausaineet ja niiden yksilölliset vaikutukset.

“Olimme jossain päin Barstowia, kun huumeet alkoivat vaikuttaa”, elokuva alkaa päähenkilön, ‘journalismin tohtorin’ Raoul Duken (Johnny Depp) nauhoitteella. Hän ja hänen asianajajansa Dr. Gonzo (Benicio del Toro) ajavat Barstowin autiomaassa kalliilla punaisella avoautomallisella vuoden -71 Chevrolet Impalalla, jonka Duke on nimennyt ‘Punaiseksi haikalaksi’. Elokuvassa nähty ‘Punainen haikala’ oli kirjailijan, Hunter S. Thompsonin, oma auto. ‘Punaisen haikalan’ kontti on jo elokuvan alussa täynnä kuolettavia huumeita, kuten Duke nauhoitteessaan kuvailee: “Meillä oli kaksi pussia ruohoa, seitsemänkymmentä viisi pellettiä meskaliinia, viisi arkkia suuritehoista happoa, suolaripotillinen kokaiinia, galaksillinen värillisiä piristeitä. Myös pullo tequilaa, kontti rommia, olutpakkaus, raakaa eetteriä ja muutama tusina amylaasia.”  

Alussa Duke on matkalla Las Vegasiin tekemään raporttia The Mint 500-moottoriurheilu kilpailusta, mutta tämä idea katoaa mitä pidemmälle elokuvassa edetään. Aluksi hän lunastaa varaamansa sviitin kisoja varten ja ilmoittaa itsensä toimittajana, mutta myöhemmin elokuvassa kyseenalaistaa oliko kisoja edes olemassakaan ja oliko hän Las Vegasissa vain pelkkien huumeiden takia. Sviitin lasku kasaantuu ja Duke huomaa heidän käyttäneen melkein 100 dollaria joka tunti sviitissä. Hänen asianajajansa pakenee takaisin Los Angelesiin, jolloin Duke joutuu yrittää paeta yksin Las Vegasista. ‘Punaisen haikalan’ takapenkki sekä kontti ovat täynnä greippejä, alkoholia, huumausaineita sekä sun muuta. Duke pakenee nasta laudassa Las Vegasista takaisin autiomaahan, mutta tulee poliisin pysäyttämäksi. Vaikka poliisi päästääkin Duken menemään pelkällä varoituksella, soittaa Duke silti asianajajalleen vihaisena luullessaan tämän usuttaneen poliisin hänen kimppuunsa. Käy ilmi että Duke on saanut sähkeen hotelliin, jossa asianajaja käskee tätä toiseen Las Vegasin hotelliin, josta hän on varannut uuden sviitin ja heille uuden kalliin auton. Heidän on tarkoitus ottaa osaa huumeiden vastaiseen konferenssiin, jossa he esiintyisivät omien sanojensa mukaan ‘toisen kannan edustajina’. Konferenssissa käy ilmi etteivät siihen osaa ottavat, saatika sitten puhuja, tiedä huumausaineista mitään, joka tuo ilmi sitä miten 70-luvulla huumeista oli hyvin vähän ja väärää tietoa.

Elokuva synkkenee loppua kohden ja muuttuu sekavammaksi samalla, kun päähahmot siirtyvät vahvempiin huumeisiin. Viimeinen elokuvassa esiintynyt huume oli elävän ihmisen munuaisneste, jonka Duken asianajaja oli saanut satanisti asiakkaaltaan, joka ei ollut pystynyt maksamaan rahalla. Huumeesta Duke menee niin sekaisin, että herää vasta viikkoa myöhemmin täyden pimennyksen jälkeen. Hän on kuitenkin teipannut itseensä nauhurin, joten hän pystyy kuuntelemaan mitä on viikon aikana tehnyt.

Elokuva loppuu kohtaukseen, jossa Duke kirjoittaa elokuvan tapahtumia asunnossaan.

Elokuvan hahmot ovat omaperäisiä, mielenkiintoisia ja näyttelijöiden suoritukset eivät ole syyttä ylistettyjä. Kumpikin päänäyttelijä eläytyy rooliinsa, kuin olisi syntynyt siihen. Vaikka elokuvassa esiintyy vain kolme nimettyä hahmoa, Duke, Gonzo ja Lucy (tyttö, joka saattaa päähahmot ongelmiin ollessaan alaikäinen), riittää se pitämään elokuvan mielenkiintoisena. Elokuvassa esiintyy ohimennen myös monia omalla tavallaan kiinnostavia henkilöitä, joiden suoritukset ovat myös mahtavia.

Elokuva on myös esteettisesti todella kaunis ja värien käyttö on on mahtavaa. Jokaisen kohtauksen värimaailma sekä lavastus on mietitty viimeistä pilkkua myöten todella tarkasti, joka luo kohtauksesta kuin kohtauksesta todella kauniin katsottavan.

Elokuvan äänityö on myös mahtavaa ja musiikit sopivat kohtauksiin loistavasti. Elokuvan useimmat kappaleet esittää Jefferson Airplane.

‘Fear And Loathing In Las Vegas’ on omalla tavallaan yksi iso sairas pointiton sotku, mutta juuri sen pointittomuus on sen yksi pääpointeista. Elokuva on todella hauska, kaunista katsottavaa ja elokuvan voi katsoa moneenkin otteeseen.

[101tapaavalmistaaperuna]

Tapa 12

Jag älskar Svenska ja sitä luokkaa?

Minä sekä brasilialainen pistettiin kertomaan itsestämme Rotaryn tapaamisessa maanantaina 3.9. eli muutama päivä sitten. Minä olin niin tehokas, että pääni tyhjeni kaikesta, mitä olin suunnittellut sanovani, ennen kuin tuli minun vuoroni kertoa itsestäni. Ainakin tämä hidasti puhetahtiani, joka usein on hyvin nopea, koska minun oli mietittävä samaan aikaan, mitä aion sanoa seuraavaksi. Noh,,, tästäkin selvittiin ja YEOn mielestä suoriuduimme hyvin. Joko hän antoi minulle säälipisteitä tai ne parisen minuuttia, jotka puhuin, menivät ihan hyvin.

Rotary-tapaamisessa oli nuori – tai nuori aikuinen – joka oli asunut Norjassa kahdeksan vuotta. Hän kysyi, voisiko puhua ruotsia minulle.

Minä: :T hhhhhhhhhhh voithan sinä yrittää mutta tulee englantia sitten vastaukseksi

Yksi Rotaryclubin jäsen oli siinä uskossa, että kaikki suomalaiset puhuisivat ruotsia. Hävetkäämme yhdessä, sillä edes virkaruotsin suorittaneet tuskin kummemmin osaavat puhua ruotsia. Ymmärtänevät jonkin verran ja ehkä vähän osaavat sanoa jotakin.

Tästähän ruotsin opettaja, joka tiedettävästi lukee blogiani, saa hienon esimerkin tunnille motivoidakseen oppilaita, joista ainakin puolet lukee ruotsia pakkopullana ja lopettaa heti saatuaan luvan: ei sitä koskaan tiedä, missä sitä kohtaa ruotsalaisiin, tai norjalaisiin, jotka ymmärtävät ruotsia, koska nämä kaksi kieltä ovat hyvin samanlaisia. Tämä oli jo toinen kerta tämän 39 päivän aikana, kun olen Saksassa elinpäiviäni viettänyt.

Tosin motivointi “koskaan sitä ei tiedä, jos vaikka mielitty puhuukin ruotsia!” toimii yhtä hyvin kuin “mitäs jos mielittysi rakastaa urheilua!” toimii minuun. :-) Valitettavasti.

Ruokin Rotaryn jäseniä Marianne-karkeilla. Kelpasivat. Sain myös clubin viirin. Siinä näkyy muutama kohde Sankt Wendelissä mutta en sitä näytä, ettei tule spoilereita ;;--)) Nätti viiri on, ei muuta voi sanoa!

Minulla on koulussa sellaista ainetta kuin Seminarfach. Siellä ilmeisesti tehdään jokin kirjoitelma tai esitys. En oikein tiedä. Tunnilla katsotaan, miten merkitään lähteitä ja kirjoitetaan sitaatteja ja ilmeisesti kurssin lopussa on valmis työ. Hassua. Me tehdään tätä äidinkielessä, kun nämä analysoivat poliittisia puheita, joita minä ahkerasti lueskelen ja käännän tarvittavat kohdat. Aivan. Mekin analysoimme tekstejä.

Nämä vain tekevät Seminarfachin työn kotona koneella. Mekin teemme Suomessa kirjoitelmat koneella. Paitsi että osan myös koulussa ja yhdistämme analysoinnin ja ”miten kirjoittaa työ/tutkielma/essee” kyseiseen aineeseen, jossa tätä tarvitaan. Esim. biologiassa on käyty, miten tutkielma kirjoitetaan ja äidinkielessä analysoidaan tekstejä ja samalla katsotaan, miten kirjoittaa sitaatti.

Seminarfachissa tähän mennessä käydyt asiat ovat toki hyödyllisiä mutta omalla tavallaan on ehkä hieman hassua, ettei näitä asioita voida käydä jollakin toisella kurssilla… Ehkäpä muilla kursseilla käydään sitten muita asioita niin paljon, ettei sitaateille ole aikaa…

Kuvis ei ole kuvista. Tavallaan. Meille kerrotaan teoriaa. Mitä on Design ja blah blah. Kuulemma taidetta luodaan lähinnä luokilla 5-9 (oletuksella myös toki alakoulussa). Kuvis lukeutuu siis pois listalta “kouluaineet, joista pidän”. (Tällä listalla on tällä hetkellä melkeinpä kaikki muut, joita lukujärjestyksessäni on. Liikunta ja kuvaamataito valitettavasti tippuivat listalta.)

Saksan (äidinkielenä) tunneilla analysoidaan vaan poliittisia puheita. Minuahan tämä ei haittaa, vaikka puheiden kääntäminen viekin hieman enemmän aikaa. (Koulu kertoo, miten keskustelet ilmastonmuutoksesta – paitsi ei saksassa – ja kuinka tilaat ravintolassa. Ei tästä kamalasti hyötyä, kun kyseessä on eläkeikää koskeva ja vähällä elävistä ihmisistä kertova puhe. No ei, kiitos koulun en ole aivan ulapalla tunneilla ja kääntämisessä ei tarvitse tuskastella kieliopin kanssa.)

Minulla on omituinen sanavarasto - poliittisia puheita ja maailmanvalloitusta. Enpä varmaan osaa vieläkään kunnolla sanoa, mitä on roskien ulosvienti. :D

Olet mitä luet ja sitä luokkaa?

Minusta on tullut Google kääntäjä, koska käänsin Churchillin ”Blood, Toil, Tears and Sweat” -puheen (lievästi lyhennetty versio) saksasta suomeksi (osa jäi englanniksi, kuten Google kääntäjälläkin). Kyseinen puhe on käännetty ensin englannista saksaksi ja sitten minä menen ja käännän (onpa ruotsalaista kielioppia :-))) ) suomeksi. Käännösvirheitä ehkäpä, toivottavasti, vähemmän kuin Googlella….

Hupia kerrakseen

Seuraavaksi käsittelyssäni on kaksi A4-sivua pitkä Willy von Brandtin puhe (10. marraskuuta vuodelta 1989). Tätä puhetta saksan opettaja kommentoi kertomalla, että kun muuri murtui, oli torstai ja hän sai kuulla tästä televisiosta. Sitten hän toivotti hyvää viikonloppua. Jotenkin absurdi ajatus suomalaiselle nuorelle kahtia jaetusta maailmasta. Ajatus on kaukainen ja käsittämätön. Mitään mitä itse ei koe on kuitenkin vaikea käsittää, vaikka ymmärtäisi asian.

En minäkään käsitä, miksi joku ei pidä lukemisesta.

Kiitos Google aloituksesta :-) Rakkautta suoraan kääntämiselle! ♡

YEO ehdotti minulle ja toiselle vaihtarille – tai oli ehdottanut – että menisimme katsomaan/osallistumaan saksan kurssille. YEO oli kuitenkin jo hieman epäileväinen, olisiko kurssi aavistuksen turha minulle, ja osui oikeaan. Opettaja oletti ilmeisesti, että osasin hyvin vähän saksaa, koska hän kyseli koko ajan ymmärränkö, mitä hän sanoo (muilta hän kyseli tätä joko ei ollenkaan tai 1-2 kertaa tunnin aikana….), mikä sai minut lähinnä turhautuneeksi. Ilmeisesti koska minulla ei ollut todistaa testiä (oletin hänen tarkoittavan Goethe Instituten virallisia testejä, jotka kertovat saksan tason), minä en voinut mitenkään osata saksaa sen verran kun nyt osaan... Selattuani vielä kurssilla käytettävän kirjan, olin tullut tulokseen. Aivan turha kurssi minulle. Vaikeampi kurssi taas on minulle liian myöhään.

Yritin selvittää junalipun hintoja ensi viikon viikonlopulle, koska districtin ensimmäinen Orientation on Eisenbergissä ja sinne pitää matkustaa junalla. Mitäpä sainkaan huomata? DB tarjoaa matkoja Turusta!

Hauska havainto...

Uteliaisuus iski---

Noniin, 1-2 päivän matka, 7 vaihtoa. Kuulostaa hyvältä, eikö?

Näköjään DB tarjoaa myös matkoja ihan Lappeenrannasta asti. Tulee varmaan VR mukaan.

Kävin host-perheen kanssa syömässä kiinalaisessa ravintolassa. Ensimmäistä kertaa elämässäni (tai sitten en vain muista) sain onnenkeksin (?), joka kertoi minulle minun olevan kunnianhimoinen ja saavuttavani hienoja asioita. Suomalaisuus sanoo, että enkä, enhän minä. Enhän se minä tässä mitään---

Oli hyvää ruokaa ja vähän vaihtelua. Enimmäkseen täällä syödään lihaa - makkaroita, vartaita, pihvejä... - ja leipää. Leipää puputetaan koko ajan. Leipä on hyvää. Se ei ole vain riittävä eväs 7.45-14:35 ja sitten vielä 1,5 h ennen kuin pääsee kotiin. Vaikka otankin useimmiten enemmän kuin yhden voileivän, tulee hillitön nälkä.

H y v i n  t ä r k e ä  i l m o i t u s :

Minulla on huomenna vapaapäivä! (ei kirkollinen) :D