#vannon että tää on lehto/riitaoja

[vilijonne]

Jatkokertomus 5

muut löytyy tägillä #jatkokertomus

Metsikössä Lehto tapasi etenevän komppanian. Puolijoukkue oli jälleen koossa, sillä Lahtisen kivääri oli liittynyt mukaan. Heille ei olut käynyt mitenkään, sillä kun he olivat päässeet asemaan, oli vihollisen puolustus jo luhistunut. Käveltiin helpottuneen tunnelman vallassa. Hietasen Urho poltti mahorkkatötteröä ja muisteli koulussa oppimiaan runonpätkiä, mistä muut häntä kiusasivat.

– Hiljaa! tunnustelija huusi edestä.

Oli ollut hyvä lähettää Riitaoja hakemaan ammuslaatikoita. Edessä oli kylä, jossa vihollienen yllättäen olikin asemissa ja siellä onneton patruunankantaja olisi ollut vain tiellä. Eipä tarvinnut sitä samalla vahtia.

Helpotus vaihtui kuolemanpelkoon: – Jo olisi meidän vuoro päästä reserviin. Me puhkaistiin linja. Toiset sen kun jossain makaavat, valitti yksikin.

Lehto ampui keskittyneenä. Hän huusi Määtälle, ja kuten aina kun hän oli jännittynyt, kohosi hänen äänensä nytkin falsettiin ja särkyi vihlovaksi kiljahdukseksi.

– Ojan pohjat, Määtän poika. Kynnä ojan pohjat. Yksi kerrallaan.

– Vaan minä kun tuota parhaillaan teen.

Sellainen vastaus olisi jonkun toisen sanomana saattanut kuulostaa loukkaavalta, kun Määtän äänessä vieläpä ei koskaan mitään tunnetta kuulunut, mutta Lehto tiesi Määtän puhuvan lähinnä vain itsekseen. Jollakin tapaa Määtän läsnäololla oli rauhoittava vaikutus. Silloinkin kun muut tarpoivat kiroillen eteenpäin jossakin vesakossa, Määttä kulki kuin olisi eväsretkelle menossa. Määtän vuoksi ei koskaan tarvinnut kantaa mitään huolta. Osasi hän ne ojanpohjatkin ampua, kyllä Lehto sen sanomattakin olisi tiennyt. Taistelun tuoma jännitys vain purkautui turhana puheena.

Määttä veti uuden vyön sisään ja tähtäsi merkillisesti silmiään siristäen. Hän nimittäin rypisti toisen silmänsä aina tähdätessään niin umpeen, että poskikin melkein nousi sen päälle.

Kerran jo luultiin, että taistelu oli ohi, mutta kylää puolustaneiden joukkojen rippeet taistelivat hengestään ilman johtoa ja järjestystä. Kylän takana oli käyty koko päivä ankaraa taistelua, sillä toinen pataljoona oli tunkeutunut jo aamulla siellä maantielle.

Kyläaukealla näkyi kyyryssä eteneviä miehiä. Silloin tällöin surahti konepistoolisarja, joka tiesi aina jonkun onnettoman loppu. ”Puhdistus” oli käynnissä.

Luutnantti Aution lähetti tavoitti Kariluodon ja ilmoitti kylän takana olevasta toisesta pataljoonasta. Se laukaisi jännityksen, sillä kaikki käsittivät, että tilanne alkoi olla selvä. Monet hävisivät evakuoimaan ja upseerit koettivat saada helpotuksesta kurittomaksi käyneitä miehiä haravoimaan vielä tutkimatonta maastoa.

Rahikainen horjui eräästä talosta suuri säkki selässään. Hän oli löytänyt sokeria. Niitä Rahikainen kanteli pitkin kylää, vaikka taistelu ei suinkaan ollut vielä kokonaan ohi. Välillä päiden yli vihensi pikakiväärisuihku. Lehto ei pitänyt Rahikaisesta, mutta saattoi arvostaa sitä, että tämä ei alkanut napista kun luutnantti Koskela vaati sokerit jaettavaksi koko joukkueen kesken. Rahikaisella oli jatkuvasti menossa jokin oma liiketoimi.

Liiketoimet Rahikaisella oli mielessään silloinkin, kun he vihdoin saivat istua alas ja syödä laihaa hernesoppaansa.

– Hei pojaat! Lottia!

– Minä jos oisin kenraal, niin tyttötalon järjestäisin noista, Rahikainen haaveili. – Päivärahojen mukana laput jaettaisi.

Rahikainen oikein viehättyi ajatukseen ja muut kävivät nauramaan sille, miten hän tekisi kauppaa niillä lapuilla.

– Meinaan ostaisi. Myyvän te ette näkis niitä milloinkaan.

– Elkäähän, vastusti Rahikainen. – Minä sitä naimatelttaan kipinävahdiksi. Ja saahan sitä kauppapuksukin syödä karamelleja mielensä mukaan. Mutta tuo Riitaoja myö silloin kanssa naitettaisi ensi kerran eläissään.

Riitaoja oli ilmestynyt ruokailuun patruunalaatikoittensa kanssa. Hän punastui ja hymyili lapsellista hymyään.

– Ei soa puhua, Riitaoja sanoi.

Kenties oli ollut virhe lähettää Riitaoja lääkintämiesten mukaan. Tienvarret olivat olleet täynnä ruumiita ja Riitaojan oli saatava purkaa ääneen näkemäänsä. Hänen arka vakavuutensa ja maininta kuolemanlevyjä taittelevasta papista latistivat äkisti tunnelman. Ärtyneenä Lehto kääntyi poispän.

Ei Lehtoa lämmittänyt kuvitella, niin kuin toiset olivat sanoneet, kevyttä kenttäpatjaa malli kahdeksantoista. Hän oli raskaamman kaluston perään. Toki olisi ilokseen voinut katsella herra ilotalonpitäjää, mutta Rahikaisessa oli jotakin pehmeää ja tyttömäistä. Tottahan Janne-poika oli yhtäältä juonikkuudessaan jotenkin luotaantyöntävän ellottava, mutta kyse oli pikemminkin kullattujen puheiden pehmeydestä. Siinä menivät hukkaan ne kiharat ja lauluääni.

Puheet pakottamisesta ja lapuista päivärahojen mukana virittivät kuitenkin Lehdossa jonkin määrittelemättömän tunteen. Jo tulikasteesta asti hän oli viipynyt kurin, väkivallan ja toisten miesten jatkuvan läheisyyden luomassa ylikireässä tilassa. Ammunta ei siinä auttanut. Lehto olisi halunnut antaa jollekin nyrkistä, tai saada. Mitä vain, mikä ravistelisi pois tämän jatkuvan levottomuuden.

[vilijonne]

Jatkokertomus 9

Jatkokertomuksen kauan odotettu jännittävääkin jännittävämpi yhdeksäs osa! Kiitos @violasmirabiles asiantuntija-avusta kirjurin vaiheiden jäljittämisessä.

Muut osat löytyy blogistani tägillä jatkokertomus.

Sotamies Ilmari Lehtinen tiesi upseerien pitävän häntä naurettavana ja muun miehistön kaksin verroin, mutta minkä hän sille mahtoi, että oli aina pitänyt kauniista esineistä. Piti hän muistakin asioista, jotka eivät työmiehen pojalle sopineet. Asema komppanian kirjurina oli ollut eräänlainen onnenpotku, sillä siinä pääsi seurustelemaan upseeriston kanssa ja olihan se keskustelu sentään henkevämpää kuin kotipuolessa, vaikka Lehtinen usein joutuikin tyytymään sivustakuulijan asemaan.

Useimpina päivinä sota tuntui olevan jossakin muualla, vaikka miten oltiin etulinjassa. Eihän se huoltojoukkueen mukana kulkiessa juuri tuntunut. Näkiväthän he haavoittuneita tottakai ja melkein jokainen yö jostakin tuntui kuuluvan tulitusta tuulen vaietessa, mutta sen saattoi unohtaa kun vain tarpeeksi tarkkaavaisesti ajatteli muita asioita.

Vääpeli Korsumäen kuolema muutti sen. Ilmari Lehtinen oli ottanut vastaan kuittauksia, kun Korsumäki jakoi miehille päivärahoja, mutta lähtenyt pikaisesti tiehensä, kun toimitus oli tehty. Oli sattunut sellainen päivä, että hän tunsi miehistön haveksunnan melkein ruumiillisena tunteena, ja vaikka sellaisen ajattelu sai hänet tuntemaan itsensä hysteeriseksi akaksi, ei sitä estääkään voinut.

Korsumäki oli jäänyt juttelemaan Koskelan kanssa, kun koneet tulivat. Ilmahyökkäys! Jostakin syystä hän oli jäänyt telttojen keskelle juuri pahimpaan paikkaan ja siinä hän nyt lepäsi erään sotamiehen vieressä eikä mitään enää ollut tehtävissä, kun Ilmari koneiden lähdettyä palasi.

– Minä olin lähellä, Ilmari huomasi sanovansa ääneen. – Jos olisin jäänyt vääpelin kanssa... Yhtäläisesti tämä on etulinjassa oloa, vaikka onkin töpinässä.

Sanoi Ilmari varmasti muutakin. Korsumäen kuolema oli saanut hänet tolaltaan ja hän höpötti vauhkoontuneena: lähellä, etulinja.

Olihan Korsumäki oikeastaan jo vanha mies, mutta jollakin tapaa se teki asiasta surullisemman. Lehtinen oli siinä määrin romantikko ja nationalistisen aatteen vallassa, että saattoi ajatella nuoren miehen kuoleman rintamalla olevan jotenkin kunnikasta ja ylevää, suorastaan niin kuin asioiden piti olla. Vanhan ukon olisi kuitenkin pitänyt saada mennä omassa mökissään perheen ympäröimänä.

Ilmari ei ollut edes pitänyt vääpeli Korsumäestä, tämä kun avoimesti arvosteli luutnantti Lammiota, jota Ilmari syvästi ihaili. Se oli kuitenkin samanlaista vastenmielisyyttä, jota saattoi tuntea setääntä tai vanhaa isäukkoaan kohtaan, siinä määrin Ilmari oli Korsumäen läsnäoloon jo tottunut. Ja nyt mies oli kuollut.

Ilmahyökkäyksen jälkeen jäi lepoaikaa ja Ilmari vaelteli huvikseen pitkin polkuja, jotka lukuisat jalat olivat jo näinkin lyhyessä ajassa ehtineet tallata. Hän tarvitsi jotakin tekemistä, ihmistä vierelleen.

Jo aamulla päivärahojen jaossa Ilmari oli kiinnittänyt huomiota alikersantti Lehtoon, tai oikeammin tämän komeaan kiharatukkaiseen toveriin, joka kaupitteli kynsienhoitovälineitään. Tai eiväthän ne miehen omat olleet, sellaisia olivat suomalaiset sotamiehet, että varmaankin ne oli joltakin kaatuneelta venäläisupseerilta evakuoitu.

Rahikainen oli siinä joukossa omanlaisensa tapaus. Miehellä oli kaunis ääni jolla hän lauleskeli vuoroin virsiä, vuoroin rivoja renkutuksia. Illalla pysähtyessä Lammio oli kehottanut miehistöä käyttämään ajan hyväkseen ja kerrankin peseytymään ja ajelemaan leukansa, mutta jo sitä ennen oli Rahikainen näyttänyt siistiltä. Mies oli laiska ja pinnari, mutta piti sentään ulkonäöstään huolen. Mitään kiinnostusta Ilmari ei kuitenkaan Rahikaiseen tuntenut, kunhan katseli. Olihan tunnettu asia, että sotamies Rahikainen oli naistenmies.

Toisin oli Rahikaisen toverien laita. Miehet olivat päivärahojen jaossa käyttäytyneet kuin mitkäkin sankaririkolliset. Rahikainen, Lehto ja se pieni... niin, Määttä. Ilmari oli tiennyt Lehdon ennestään. Kapteeni Kaarna oli hänestä puhunut. Kaarna oli maininnut Lehdon ankeasta lapsuudesta ja toivonut nuorukaisen pääsevän ylenemään armeijassa.

Alikersantti Lehdossa oli jotakin pelottavaa: kylmää ja ulkopuolista, mutta Ilmari tunsi ulkopuolisuuden hyvin. Sitä paitsi Lehto oli hiljainen, urhoollinen ja puhui aina moitteetonta yleiskieltä. Sellaista miestä Ilmari ymmärsi. Olihan hän itsekin lähtöisin vaatimattomista oloista ja päättäväisesti raivasi tietään eteenpäin maailmassa. Ehkä heistä olisi toisilleen avuksi. Ja ehkä heillä oli muutakin yhteistä kuin kurja menneisyys ja haave loistavammasta tulevaisuudesta. Alikersantti Lehdon uhmakkaassa raivossa oli jokin sellainen särm��, jonka kirjuri Ilmari Lehtinen tunnisti. Tunsi tietysti, sama uhma sai hänet asettelemaan hiuksiaan aamuisin peilin edessä upseeriston huvittuneisuudesta huolimatta.

Miehet olivat käyneet ryöstöretkellä. Keksiä ja marmeladia. Se oli tietysti sotilaskurin nimissä tuomittava, ymmärsihän sen, mutta oli sentään liikuttavaa että nuo rötöstelijäpojat olivat olleet varastamassa muonaa omalle joukkueelleen. Korsumäkeä se oli suorastaan naurattanut ja varsinkin se, miten Lammio oli heille määrännyt kaksi tuntia kovennetun seisomista rangaistukseksi.

– Pysyy ainakin tili taskussa kauemmin.

Nuo kolme olivat seisoneet kovennettunsa loppuun pommien ujelluksen keskellä ja sen ansiosta muuttuneet jonkinlaisiksi sankareiksi upseeristonkin mielessä. Ilmari oli ohikulkiessaan kuullut majuri Sarastien puhuvan Lehdosta kehuvaan sävyyn. Ja äkkiä mies oli siinä, taputteli taskujaan tupakka huulessa synkkä ilme kasvoillaan.

– Otatko tulta, Ilmari tarjosi. Mies vain kumartui kohti liekkiä mitään sanomatta.

Aukio, jolla he olivat, ei ollut suuren suuri ja sen laidoilla kohosi rajakarjalainen metsä yhtä synkeänä kuin toisellakin puolen rajaa. Oman kuolevaisuutensa tuomassa rohkeudenpuuskassa Ilmari nyökkäsi kohti metsänrajaa: – Tuletko?

Lehto seurasi häntä yhä hiljaisena ja jurona.

– Tänne enää kukaan näe, Lehto sanoi äkkiä ja pysähtyi. Helpotus valahti Ilmarin yli. Toisen miehen hiljaisuus oli jo saanut hänet epäilemään itseään, mutta oltiin tässä sentään yhteisymmärryksessä.

– Sinä... te seisoitte koko pommituksen ajan? Ilmari sanoi jotakin nyt sanoakseen.

– Senkö tähden täällä ollaan?

– Eh... ei. Sopinee sinutella?

– No en kai minä miltään herralta näytä?

– Et kai, Ilmari sanoi keimailevasti ja kosketti varovasti toisen paidankaulusta. Hänen pitäisi olla pehmeä, Ilmari ajatteli. Tuollaiset vihaiset pojat pitivät siitä. Silloin niiden ei niin tarkkaan tarvinnut ajatella mitä ne itse olivat.

Ilmari asetteli kasvoilleen hymyn, huulet puoliavoimina: – Jos haluat niin...

– Tuhlaat aikaasi, Lehto sanoi äkisti ja työnsi hänet syrjään.

Ilmari Lehtinen jäi tuijottamaan poistuvan alikersantin perään. Miehen hartiat olivat vihaisessa kyyryssä, mutta ei suinkaan tämä loukkantunut ollut tai pahempaa, matkalla kertomaan tapahtumista esimiehelleen. Lehtinen veti syvään henkeä ja yritti hälventää huolensa ja loukatun ylpeyden piston. Hän suoristi takkinsa ja lähti palaamaan omia jälkiään aukealle.

– Her... herra alikersantti, kirjuri kuuli säikähtäneen äänen pensaikon takaa ja Lehdon sähähdyksen: – Älä herroittele siinä.