#sankarihauta

[torillatavataan]

Lue Ilta-Sanomien koko juttu

Karjalan kannaksen Koivistolla tapahtui erikoinen episodi jo maaliskuussa – eli pian sen jälkeen, kun Venäjä oli hyökännyt Ukrainaan ja aloittanut siellä väitetyn erikoisoperaationsa ”natseja” vastaan. Koiviston suomalaiselta sankarihautausmaalta oli poistettu tuolloin yhdessä yössä suomalaissotilaiden nimilaatat ja muistomerkin pääpaaden teksti oli peitetty.

Koiviston sankarihautausmaan kohtaloa on selvitelty sittemmin Viipurin kaupunginoikeudessa kaikessa hiljaisuudessa yksinomaan venäläisten viranomaisten kesken. Oikeudessa on tehty jo syyskuussa päätös, jonka mukaan ”suomalaisten natsisotilaiden” muistomerkki pitää purkaa ja poistaa kokonaan ”luvattomana kiinteänä rakennelmana”. Viipurin kaupunginoikeuden päätös on syntynyt syyskuussa ilman, että Venäjältä olisi oltu sitä ennen yhteydessä sen paremmin Suomen Koivisto-Seuraan kuin myöskään Sotavainajien muiston vaalimisyhdistykseen.

IS sai perjantaina käsiinsä Viipurin kaupunginoikeuden päätöksen. Se ei ole vielä lainvoimainen, vaan se etenee seuraavaksi Leningradin alueen alueoikeuden käsittelyyn. Tuomioistuimen ratkaisusta käy ilmi, että Venäjällä on kehitetty väite, jonka mukaan Koiviston sankarihautaan haudatut suomalaissotilaat osallistuivat Leningradin piiritykseen ja taistelivat jopa saksalaisen SS-Nordin riveissä. Venäjällä väitetään lisäksi, että Koivistoon olisi haudattu suomalaisen ”natsiarmeijan” sotilaita ja että hautamuistomerkin teksti pyrkisi tekemään näistä sankareita sekä levittämään natsi-ideologiaa.

Suomen ja Venäjän välillä on voimassa vuonna 1992 solmittu valtiosopimus, joka velvoittaa kumpaakin osapuolta suojelemaan ja hoitamaan toistensa alueilla olevia toisen maailmansodan aikaisia hautoja ja niiden muistomerkkejä. Sotavainajien muiston vaalimisyhdistys on Suomen puolelta sopimuksen toteuttaja, ja Venäjän puolelta toimielin on nimeltään Voennye memorialy.

Suomalaisia sotilaita koskevat natsiväitteet löytyvät Viipurin kaupunginoikeuden päätöksestä, jossa ne esitetään ikään kuin olemassa olevina historiallisina faktoina tai asioina, joihin oikeuden ei tarvitse ottaa enää sinänsä kantaa.

– Koiviston sankarihaudoissa ei tiedetä lepäävän minkäänlaisia natseja. Venäläinen oikeusistuin ei näytä myöskään esittävän tämän natsiväitteen tueksi mitään todistusaineistoa, eversti evp. Pertti Suominen ihmetteli.

Muistomerkkiä koskeva purkamismääräys perustellaan oikeuden päätöksessä varsinaisesti erilaisilla muotoseikoilla, joiden mukaan suomalaishaudan kunnostaminen olisi tehty ilman asianmukaisia rakennuslupia. Päävastuu purkamisesta vieritetään Korisstroi-nimiselle yritykselle, joka toimi suomalaishaudan kunnostuksen venäläisenä urakoitsijana vuonna 2019.

– Ottaen huomioon jutun käsittelyn aikana kerätyt ja tutkitut todistusaineistot, Korisstroin pystyttämä muistomerkki ja natsiarmeijan sotilaiden nimet sisältävät muistolaatat on purettava kirkon kulttuuriperintökohteessa. Monumentti on pyhitetty fasistisen Saksan puolella Suuressa isänmaallisessa sodassa 1941–1945 taistelleille ja kaatuneille suomalaisille sotilaille, jotka ovat muun muassa ottaneet osaa Leningradin piiritykseen, lukee oikeuden perusteluissa vapaasti suomennettuna.

Oikeuden mukaan Korisstroi on pystyttänyt muistomerkin ilman, että siihen on hankittu tarvittavat luvat. Koivisto-Seuran puheenjohtaja Eija Tuominen ihmettelee oikeuden tulkintaa, sillä hautausmaan kunnostuksen aikana lupia hankittiin hänen tietääkseen useilta eri venäläistahoilta. Leningradin alueen suunnittelutoimisto oli mukana kunnostuksessa ja teki sitä varten tarvittavan venäläisen arkkitehtisuunnitelman. Primorskin kaupungin hallinnon edustaja oli Tuomisen mukaan puolestaan se, joka ehdotti Korisstroita kunnostuksen suorittajaksi.

Tuomisen mukaan suomalaishaudan kunnostaminen tuli maksamaan kaikkineen noin 75 000 euroa. Sankarihauta oli jäänyt Venäjällä täysin oman onnensa nojaan ja hävitetty jatkosodan jälkeen, joten Koivisto-Seura päätti kunnostaa haudan omalla kustannuksellaan vuonna 2019 keräämällä siihen varat suomalaisilta yrityksiltä ja Koiviston entisiltä asukkailta sekä heidän jälkeläisiltään.

Koiviston sankarihautaan on haudattu ja siunattu talvi- ja jatkosodassa kaatuneita, Koivistolla syntyneitä sotilaita. Nimilaattoihin oli kaiverrettu yhteensä 102 suomalaisen sankarivainajan nimet. Koivisto-Seuralla ei ole tietoa, mitä on tapahtunut maaliskuussa poistetuille nimilaatoille ja missä niitä kenties säilytetään.

Sankarihautojen historiaa selvitelleet Tuominen ja Juhani Pekkola ovat erityisen loukkaantuneita väitteistä, että haudoissa lepäisi ”suomalaisia natseja”.

– Siellä lepää tavallisia koivistolaisia – talonpoikia, työmiehiä, merimiehiä, opiskelijoita ja opettajia, jotka puolustivat kotiseutujaan. Neuvostoliitto oli elokuussa 1939 liittoutunut natsi-Saksan kanssa. Talvisodan sankarivainajat kävivät siten sotaa niin stalinismia kuin fasismiakin vastaan, koska heidät oli siihen Neuvostoliiton hyökkäyksellä marraskuussa 1939 pakotettu, Pekkola muistutti.

Kun hauta-aluetta kunnostettiin, Koivisto-Seura toimitti Venäjän viranomaisille virkatodistukset jokaisesta hautaan siunatuista 102 sotilaasta. Jo tuolloin Venäjällä oli esitetty epäilyjä, että alueelle olisi haudattu ”joitakin muita henkilöitä”, kuten esimerkiksi saksalaisia sotilaita.

Viipurin kaupunginoikeuden purkumääräyksessä lukee, että se astuu voimaan vasta, kun Leningradin alueen alueoikeus on vahvistanut sen. Päätöksestä voi valittaa sen jälkeen vielä kuukauden sisällä. Jos purkumääräys saa lainvoiman, se on pantava toimeen sen jälkeen kahden kuukauden kuluessa.

Lue Ilta-Sanomien koko juttu

[havocinthebluebox]

Shuffle tag

Yay ! A music tag from @magical--wizard​ ! Thanks a lot !

Rules: Put your music on shuffle and write down the first 10 songs, then rate them with 1-5 stars.

Rules : 

1 - Call of the Waves - Alestorm ✨✨✨✨✨ 5/5 would sail the seven seas, explore mysterious shipwrecks, launch assaults on enemy ships, drink rum till the end of the night and live the life of a marauding sea-outlaw to this tune

2 - My Hometown - Bruce Springsteen and the E street Band  ✨✨✨ Its beautiful but it’s not my favorite song by the Boss !

3 - Låt oss ta allt från varandrs - Shining  ✨✨✨

4 - Mein Teil - Rammstein  ✨✨✨✨

5 - Princess -Revival Church-  - Versailles  ✨✨✨✨

6 - Le Cercle de la Renaissance - Seth  ✨✨✨✨✨ French black metal is stratospherically awesome, sorry I don’t make the rules.

7 - Jumalten Aika - Moonsorrow  ✨✨✨✨✨ On my top quarantine listening list with Sankarihauta. 

8 - In Praise of Bacchus - Type O Negative  ✨✨✨✨✨

9 - Écailles de lune pt.2 - Alcest  ✨✨✨✨✨

10 - By the Sword - Emilie Autumn  ✨✨✨

Tagging : well, anyone who wants to do this ?

[here-be-misfit]

Current song obsession is Sankarihauta by Moonsorrow for me !

Ah, Moonsorrow, they are amazing! 

[fuckyeahextrememetal]

“Sankarihauta” Moonsorrow

[greencharlottes]

Url playlist tag!

G - “Ghost Walking” by Lamb Of God R - “Rabies” by Stam1na E - “Eleanor Rigby” by Pain E - “Enditme Hearts” by Dark Tranquillity N - “New Millennium Cyanide Christ” by Meshuggah C - “Cupid Carries A Gun” by Marilyn Manson H - “Hold Your Children Close and Pray for Oblivion” by Anaal Nathrakh A - “Ash Statues” by Shade Empire R - “Rusted Nail” by In Flames L - “Lataa ja varmista” by Turmion Kätilöt O - “Ov Fire And The Void” by Behemoth T - “Toxic Garbage Island” by Gojira T - “Through The Shadow” by Insomnium E - “En pidä puhumisesta, se on täyttä kusetusta” by Pikakassa S - “Sankarihauta” by Moonsorrow

I just had to do this since my music taste is awesome (duh). I tag @henale because her taste is just as good as mine lul <3

https://open.spotify.com/user/greencharlotte/playlist/4PjHIB0ZVyWtdtjCI7lqKG?si=k3cyJC_TTVqZ3JNW1DmG9A and there you have one of my playlists so you can listen to all of these lovely songs 

[sotamieshonkajoki]

Vänrikki ja sotilaspoika, osa 1 (Koskela/Hietanen)

Hahmot: Koskela ja Hietanen, omia hahmoja

Genre: Draama, angst, sodan jälkeen-AU, fix-it-AU (koska Koskela ja Hietanen on molemmat hengissä, muuten tätä ei voi kauheen fix-itiks sanoo)

Sanamäärä: ~ 1500. Osa 1/3.

Varoitukset: Mielen järkkymisen kuvausta, mainintoja sodasta, tulkinnanvarainen itsetuhoisuus. Canoniin nähden hyvin OOC hahmot. HUONO MURRE. Epärealistinen mielisairaalakuvaus, koska en oo vielä(kään) päässyt lukemaan esim. Murtuneet mielet ja netistä ei juurikaan löydy tietoo aiheesta, mut ottakaa tää jooko jonkinlaisena AU:na. Also tajusin vasta kirjotettuani, että Koskela oli canonisen kaatumisensa aikaan sotilasarvoltaan jo luutnantti...

Disclaimer: Koskela ja Hietanen kuuluu Väinö Linnalle, sairaanhoitajat Helmi ja Eila on omia kehitelmiä. En saa tästä rahaa.

A/N: Tää perustuu kokonaan uneen jonka näin, piti kirjottaa jotain pientä et saisin purettuu kaikki feelssit ja sit tästä tuliki tämmönen… pitkähkö... En oo maailman kokenein kirjoittaja, joten ottakaa hellästi.

Summary: Koskelan ruumis selviää sodasta, mutta mieli ei. Hietanen ei suostu menettämään toivoaan.

Neloshuoneen lähimpänä ikkunaa olevan sängyn potilaan nimi oli Koskela, mutta vänrikiksi me sitä vain kutsuimme. Siihen nimeen se itsekin vastasi, silloin kun vastasi, ja lokakuisen tulonsa jälkeen siitä tuli aika pian oikeastaan minun potilaani. Monen muun hoitajattaren läsnäolosta vänrikki hermostui, mutta minua se jostain syystä sieti. Eila sanoi aina, että minä varmaan muistutin sitä siskosta tai rakastetusta, jollainen sillä oli joskus ollut.

Vänrikki oli helppo potilas siihen nähden, että siinä oli vikana oikeastaan kaikki. Masennus, ahdistus ja harhoja vaikka muille asukkaille jakaa. Toinen syy siihen, että minä vänrikkiä lähinnä hoidin, oli se, että monet hoitajattarista vähän pelkäsivät sitä. Se oli kuulemma tehnyt ennen meille tuloaan vaikka mitä: rintamalla se oli yksin tuhonnut panssarivaunun kasapanoksella, jolloin ryssä oli ampunut sen täyteen lyijyä. Herättyään myöhemmin sotasairaalassa ja tärähdettyään lopullisesti sen puhuttiin olleen niin vihamielinen, että se oli pitänyt saman tien sitoa sänkyynsä. Itse vänrikki ei taustastaan osannut kertoa mitään, mutta minähän sitä pesin ja puin, ja olin nähnyt sen ylävartaloa kirjovat ilkeät ampumahaavojen arvet. Oli ihme, että se oli sellaisista edes selvinnyt. Mutta vain harvoin se oli niin levoton kuin uskottiin – onneton tapaus tietysti, mutta harmiton. Kohteliaskin. Kutsui minua Helmi-neidiksi.

Minun vänrikkini – sillä niin minä aloin sitä lopulta ajattelemaan – ehti maata neloshuoneen lähimpänä ikkunaa olevassa sängyssä monta pitkää päivää ja pimeää syystalven yötä, kunnes joku tuli sitä kyselemään.

Kysyjä oli sotilaspukuinen mies, tai ehkä poika, komeista kersantinnatsoistaan huolimatta tuskin paljon minua vanhempi. Varmaan palannut jokin aika sitten rintamalta. Olin aulassa kääntämässä äskettäin saapunutta potilasta, joka tärisi ahdistuksesta ja jonka kosketusarkuuden syyksi oli juuri osoittautunut märkivä haava kyljessä, kun mies käveli luokseni ja aloitti, että anteeks, neiti… Vahvaa murretta hän puhui, ja minua se säksätys vähän nauratti, kun en ollut täältäpäin kotoisin ja sillä tavalla tottunut.

”Sit mää vaan, et oisko teil semmost potilast ko Koskela?”

Kävin mielessäni läpi aika tovin ykkös- ja kakkossalin lievempiä tapauksia, kunnes muistin, että vänrikillä oli nimikin. Koskela, synt. 1913, oli lukenut sen mukana toimitetuissa papereissa. Sotilasarvo vänrikki. Ja sitten se yksi tietty sana, se, mikä niillä kaikilla oli: sotaneuroosi.

”Onhan meillä. Oletteko sukua?”, kysyin ensimmäiseksi, vaikka olin jo päätellyt, ettei se ollut asian laita. Ei heissä nyt sillä tavalla samaa näköä ollut: tämä mies oli enemmän sellainen nulikka, avoimet poikamaiset kasvot ja hiekanvärinen tukka, joka pyrki sinnikkäästi lakin alta otsalle.

”Eihä me. Kaverii mää vaan ettissin.” Huomatessaan tarkasteluni hän painoi katseensa maahan – taisi vähän ujostella tyttöjen kanssa.

”Hyvä on”, sanoin peitellessäni haavapotilaan ja pyyhkäistessäni hiussuortuvan korvan taa. Sivusilmällä näin, kun pari muuta tyttöä lopetti työnsä ja alkoi kuiskia toisilleen: kuvittelivat varmaan, että tässä oli Helmi Kujalan sulhanen. Sivuutin haluni sanoa heille jotain purevaa. ”Ja teidän nimenne?”

”Hietanenha mää.”

Jätin työni ja supisevat hoitajattaret ja pyysin Hietasta seuraamaan itseäni. Siinäpähän puhuisivat. Tässä työssä ei voinut antaa kaiken maailman turhuuksien hetkauttaa itseään.

”Mistä saitte tiedon, että vänrikki – siis Koskela – on täällä?”

Hietanen vilkuili sängyissään vääntyileviä potilaita – tilanpuutteen takia niitä oli nykyään käytävätkin täynnä – näyttäen samaan aikaan kauhistuneelta ja vähän uteliaalta. Ilmeestä näki, että sen pojan sydäntä ei ollut sota ainakaan aivan kokonaan kovettanut vastenmielisiltä asioilta. Huonommin oli käynyt monille meidän hoidettavillemme. Ilmassa leijuva saippuan ja morfiinin haju taisi myös olla Hietaselle vieras, koska hän niiskahti ennen kuin vastasi:

”Mää kirjotin sen perheel. Ne kertoiva et mihin sotasairaalaan se ol viäty sen jälkeen ko se… ko se haavottu, ja sotasairaalast ko kysysi nii siel sanoiva et Koskela ois siirretty tän. Sanoiva viäl ettei kannattas tul.” Hän oli hetken hiljaa ja täsmensi sitten: ”Siis sekä sotasairaala että sen perhe.” Vai niin.

Se ainakin selitti, miksi vänrikin perhe ei ollut edes kysellyt sitä – luulivat, että se oli vieläkin jossain kaukaisessa sotasairaalassa tekemässä kuolemaa. Ehkä ajattelivat jo, ettei sille voisi enää muuta tehdä kuin hauta-arkun. Oli miten oli, minä en niille ainakaan alkaisi ilmoittelemaan. Olin nähnyt jo tarpeeksi monta äitiä, jotka kysyivät itkien, miksi juuri heidän poikansa kohtalo ei ollut ollut sankarihauta vaan nytkiminen mielisairaalan vuoteessa omaa kuolaa niellen. Tieto lisäsi tuskaa.

Ja tuskin Hietanenkaan niille kirjoittaisi nähtyään, missä kunnossa vänrikki nykyään oli. Saati sitten tulisi uudestaan.

”Olitteko te hyviäkin kavereita?”

”Mun joukkueenjohtajahan se ol. Rintamal yhres oltii.” Hietanen puri huultaan, ja jätin kyselyt siihen. Huomasin kyllä, että hän ei syystä tai toisesta halunnut puhua asiasta. Ja miksi koko juttu olisi minulle kuulunutkaan. ”Mut ai kauhia, ku teil o sängyt täyn”, hän jatkoi jutteluaan. ”Kellarin lattiallek te ootte Koskelan pistän, ko mää en hänt tääl missä näe? Semmossi juttui mää oon kuullu et näis paikois tehrän. Ei millään pahal tiätenkäs…”

Neloshuoneessa oli vänrikin lisäksi vain kolme sänkyä ja nekin erotettu verhoilla toisistaan. Tajusin olla mainitsematta siitä Hietaselle, mutta emme voineet pitää sitä isossa salissa lievempien tapausten kanssa – sen näet kerrottiin sotasairaalassa hyökänneen useamman kerran potilastovereidensa kimppuun. En tiennyt, uskoako, mutta aika pahasti rikki sen oli täytynyt olla jo silloin, koskapa olivat katsoneet aiheelliseksi lähettää sen meille heti, kun ampumahaavat olivat tarpeeksi ummessa.

Minusta vänrikki kyllä oli useimpia muita rauhallisempi. Vahvan lääkityksensä lamauttama tietysti, mutta muutenkin – ei edes tarvinnut lepositeitä kuin öisin ja toimenpiteiden aikana. Nytkin kiskaistessani verhon nurkkasängyn edestä se vain makasi peiton päällä kuin olisi kotonaan ollut ja tuijotteli ulos ikkunastaan, jossa marraskuun tuuli näytti lennättävän viimeisiä lehtiä. Yllään sillä oli vanha sotilaspukunsa, josta se oli kutsumanimensä saanut. Sairaalavaatteita se ei suostunut pitämään, ja kun minulla ei ollut erityistä halua alkaa aikuista miestä pakottamaan, oli puku pesty verestä ja korjattu niin hyvin kuin mahdollista.

Vänrikki käänsi katseensa ikkunasta ensin minuun ja sitten Hietaseen. Ajattelin usein, miten kauniit silmät sillä oli. Lempeän harmaat, ei verestävät niin kuin riippuvaisilla tai tyhjät niin kuin monella kaltaisellaan, joiden mielen vakava haavoittuminen oli lopullisesti murtanut. Siinä olivat Suomen sotaherrat heittäneet hukkaan monen äidin unelmavävyn.

”No niin, vänrikki, sinulle olisi vieras.”

”Päivää”, se sanoi väsyneesti. Minua melkein nauratti sen ainainen kohteliaisuus.

Kuulin Hietasen vetävän äkkinäisesti henkeä, kun vänrikin silmät saavuttivat hänen omansa. ”Vilho?”

Se siis oli sen nimi. Vilho Koskela.

”Sitä minä vain”, vänrikki jatkoi kuin ei olisi kuullutkaan Hietasen sanovan mitään, ”että eikö täällä ole teidänkin mielestänne aika hiljaista. Tuo tuuli vain kovin hakkaa ikkunaan. Vai mitä Helmi-neiti sanot? Ja kuka sinä sitten olet? Oletko tullut antamaan minulle sähköä?”

Hietanen päästi ulos pienen henkäyksen. Hän näytti siltä, kuin vänrikki olisi juuri lyönyt häntä pitkin kasvoja.

Vähän minua kirpaisi, että lääkäri oli määrännyt vänrikin ahdistukseen ja harhoihin sähköshokkeja, eihän se ymmärtänyt, miksi sitä sillä tavalla satutettiin. Ei siitä oikein muutenkaan saanut selville, millaisessa todellisuudessa se nykyään eli. Välillä se tietysti oli olevinaan rintamalla niin kuin useimmat muutkin, jutteli näkymättömille miehille – varjoiksi se niitä kutsui. Joskus se taas aneli äitiään ja ihmetteli silmät pikkupojan ahdistusta täynnä, miksei kukaan vastaa – ja joskus se oli niin kuin nyt, puhui kuin kuka tahansa väsynyt ja elämäänsä ikävöivä mies.

”Hietanen”, Hietanen sanoi lopulta. ”Oltiin samas konekivväärkomppanias. Sää olit mun ryhmänjohtaja.”

Hietanen puri huultaan ja astui pari askelta lähemmäs. Ilmeestään päätellen hän oli jo unohtanut, että minäkin olin huoneessa. Sitten hän teki jotain, mitä kukaan muu ei varmaan ollut aikaisemmin tehnyt: istui varovasti vänrikin sängylle, ihan siihen viereen. Mietin, että taisivat olla hyviäkin tuttuja tämä Hietanen ja minun vänrikkini. Tai olivat olleet. Eihän vänrikki enää Hietasta muistanut, sen paremmin kuin juuri muutakaan.

”Mukava tavata, Hietanen. Satutko sinä sitten tuntemaan niitä miehiä, joita täällä tuppaa kulkemaan aina öisin ja joskus päivisinkin? Sinulla on samanlainen puku kuin niillä. Vaikka ne ovat kyllä niitä varjoja, ja sinä taidat olla elävä. Lämminkin olet.”

Vänrikki silitti peukalollaan Hietasen kättä, ja Hietanen hätkähti vähän, mutta tarttui sitten itse vänrikin käteen eikä päästänyt irti.

”Niin sää… niin sää mul ain ennenki sanosi. Nii lämmin et ko lähelle tul, ni oli niin ko ois ollu korsus kamiina.”

Jutelkoot sitten. Siinä kuunnellessani menin katsomaan viereisen sängyn miestä, joka yleensä huusi melkein tauotta (vänrikillä oli tapana toistella sille, että ei hätää, kyllä se tykistökeskitys vielä loppuu), mutta joka nyt nukkui syvää, rauhoittavien lääkkeiden tuudittamaa unta siteissään. Hietanen kuului kertovan vänrikille sodasta. Ensin ajattelin, että nyt hän oli mennyt tekemään sen pahimman virheen ja että vänrikki hermostuisi, mutta olin väärässä: siinähän se kuunteli, ja virkkoi toisinaan väliinkin jotain, kun Hietasen nopealta, lyhyeltä puheenparrelta ennätti. Kun lopulta jouduin ilmoittamaan, että minun pitäisi lähteä kierrokselle ja vierailuaika olisi ohi, näin Hietasen noustessaan puristavan vänrikin kättä vielä kerran.

Koko matkan takaisin aulaan Hietanen oli hiljaa, mutta saattaessani hänet lopulta ulko-ovelle asti hän kääntyi lähtiessään yhtäkkiä minuun päin. Tarttui kiinni olkapäästä – en tiedä, miten hän uskalsi sen tehdä – ja katsoi silmiin niin tiukasti, että tunsin poskiani alkavan kuumottaa pelkästä sinisten silmien tuijotuksesta.

”Sanopa, et voisko Koskela tul tuast yhtään paremmaks? Voisko se viäl alkaa muistamaan, voisko se… voisko parantua?”

Ei minua yleensä pelottanut murskata ihmisten toiveita. En tiedä, mikä nyt oli toisin – oliko se Hietasen katseesta yhtäkkiä paistava kummallinen epätoivo, vai toivoinko salaa, että edes joku kävisi katsomassa vänrikkiä. Toivoinko, että se vielä joskus kävelisi terveenä pois, vaikka tiesin, että sen todennäköisin lähtö täältä olisi se yksi lopullinen. Joka tapauksessa tein ensimmäisen virheeni ja annoin sydäntäni pistää Hietasen edessä.

Nyökkäsin.

Hietanen laski kätensä alas vähän hämillisen näköisenä, mutta hänen suunsa oli puristunut päättäväiseksi viivaksi. ”Mää tulen uurestas.”

[mcrmadness]

I'm from Finland, from the eastern Finland to be exact, and my city has been rebuilt or renovated a lot after the wars (for non-war related reasons too) but just recently I learnt from my dad that the old iron bridge for trains (and pedestrians) still has old bullet holes on it. I'm a bit bad at history so I don't remember exactly from which war, but probably from WW2 as Winter War took place in the east, and because I do know also our church etc. got bombed at some point but was then renovated so you can't really see that anymore.

Here's the bridge (photo by me), altho the bullet holes are not visible from this far, and I'm not sure where exactly they are:

Also, my paternal grandpa, and my maternal great-grandpa both fought in the WW2 (both survived). Granpa wrote a journal during his duty, I haven't read it but my dad has been trying to write it down on computer. There are also other papers we recently got from granpa's other children, and it's crazy to browse those as they show when and where he was commanded to go, how they kept traveling the country and what was his job there. I never met neither of them in person as they died long before I was born, but I have heard stories from my parents. I think my great-grandpa lost a finger in war because he used to "scare" his grandkids with that often, as they found it so fascinating, and it's one of the memories my mom often keeps telling about him.

About Finland in general, cities have these parts at graveyards called "sankarihauta" which means "a hero grave". All people who died during wars and could be brought back home, were buried there. My city alone has several rows of these along with a plaque with the names of all those people, and a huge statue for remembering the people who served there to protect the country. Here people who died in wars have always been deemed as heroes because for Finland it's always been about protecting the country from the invaders, rather than us trying to invade more land for us. All we have ever wanted is peace, and to get and then keep our independence.

Here are a couple of photos from the said graves:

Photos ©mcrmadness. If you recognize the place from these photos, please keep it quiet as I'd like to keep my privacy :D

People (me included) have repeatedly talked about how Usamericans have a different relationship to war because they haven’t had one in their own country, but I don’t think anyone has explained what we mean by that. So let me try to elaborate.

When there’s been war in your country, its traces can be seen even decades later. It’s practically a part of daily life. If you pay attention, you are constantly reminded of the damage caused.

This church in Berlin was destroyed in WW2 and never fully rebuilt after, as a memorial to the horrors of war

The current university of Mainz was founded in 1946, and has repurposed military barracks the nazis built in 1938 into university buildings.

Several of these giant concrete towers can be found in Vienna and were built during WW2 to defend the city against air raids. Some have been repurposed, but they cannot be destroyed safely. Similar buildings can be found for example in Hamburg.

Bullet holes in the wall of a Berlin school, also from WW2.

Postcards from Warsaw and Cologne that I have on my wall. Cologne lost more than 3/4 of its population in WW2.

Not to mention the millions of civilians that were displaced and not only lost their homes to bombings but in some cases their entire home regions to enemy nations. Finland Poland and even Germany have a few stories to tell about that. The maps of Europe have been redrawn over and over again because of war, and it’s always the regular people that pay the price. And I haven‘t even touched on the after effects of communism in Eastern Europe, the Holocaust or the Balkan war. This right here is barely the tip of the ice berg.

Most of these examples are from Germany because that’s where I‘m from so I‘m more familiar with it. Obviously these can be found in many many countries, often times worse and much more recent than here. And often times caused by Germans, I don’t want to downplay that.

The point is: when you go through life seeing the legacy of these wars, you automatically have a different view on it. When it’s not „just“ your soldiers, but also civilians that are affected, and when your cities had to be rebuilt form the rubble. For most people, war is not a distant thing that happens Somewhere Else.

[novembersdawn]

Moonsorrow-Sankarihauta

[valonkuvaaja]

Hyvää itsenäisyyspäivää meille kaikille 🇫🇮 Kuvat ovat viime vuodelta Hämeenlinnan Suomi 100 tapahtumasta. ig_finland #thisisfinlandofficial #discoverfinland #lovelyfinland #finland_photolovers #loves_finland #finland #ig_photooftheday #igshotz #worldbestshot #click_vision #teampentax #pentax #tamron #hämeenlinna #suomi100 #finland100 #itsenäisyyspäivä #independenceday #tori #vanajankirkko #kirkko #sankarihauta #juhla #itsenäisyyspäivänjuhlat #juhlavalaistus https://www.instagram.com/p/BrB2Ew1lOJt/?utm_source=ig_tumblr_share&igshid=1je95ppm7uluw

[arikuosmanen]

Sankarihauta sai juhlavasti seppeleen (Ylöjärven Uutiset)

Lue alkuperäinen artikkeli tältä sivulta: this site

Ylöjärvelläkin juhlittiin viime perjantaina Suomen Sotaveteraaniliiton 60-vuotista taivalta. Juhlallisin hetki koettiin Ylöjärven hautausmaalla, jossa sankarihauta sai Ylöjärven aseveli- ja maanpuolustusjärjestöjen seppeleen.

Kunniavartio seisoi arvokkaasti sankarihaudalle lasketun seppeleen vieressä.

Seppeleen laski Ylöjärven Yhtenäiskoulun yhdeksännen luokan oppilas Elmer Talasmäki. Sankarihaudalla oli kunniavartio sekä Suomen lippu ja Ylöjärven Sotaveteraanien lippu. Seppeleenlaskun jälleen sotaveteraani Paavo Vuorinen lauloi Veteraanin iltahuuto -kappaleen. Lisäksi diakoniapappi Jyrki Koivisto piti sankarihaudalla lyhyen rukoushetken. Myös Ylöjärven kirkonkellot kunnioittivat soinnillaan juhlaa.

Kunniakirja kaikille

Ylöjärven Reserviupseerit ry:n puheenjohtaja Jari Vuolle (vas.) ja Ylöjärven Sotaveteraanit ry:n entinen puheenjohtaja Mikko Selin osallistuivat virren lauluun.

Sotaveteraaniliiton juhlapäivän kunniaksi seppele laskettiin perjantaina kello 11 Suomen kaikille sankarihaudoille. Suomessa on 622 hautausmaata. Syyskuun aikana paikallisten sotaveteraaniyhdistysten edustajat ovat vieneet Suomessa jokaiselle Sotaveteraaniliiton jäsenveteraanille puolustusvoimien ylipäällikön, tasavallan presidentti Sauli Niinistön ja rouva Jenni Haukion allekirjoittaman kunniakirjan. Vierailujen yhteydessä yhdistysten edustajat ovat tarkistaneet ovatko heidän omien alueidensa veteraanit saaneet tarvitsemaansa kuntoutusta ja palveluita kunnalta. Vierailuohjelma oli mittava, sillä tunnuksen omaavia jäsensotaveteraaneja on lähes kymmenen tuhatta. Heidän keski-ikänsä on 93 vuotta.

Liitto valvoo veteraanien etuja

Ylöjärven Yhtenäiskoulun kuudesluokkalaiset Nenna Ihantola (vas.), Matias Järvelä, Sini Parviainen ja Lassi Lehtonen lukivat sotaveteraaneille hienon puheen.

Suomen Sotaveteraaniliiton edeltäjäyhteisö Rintamamiesten Asuntoliitto perustettiin Tampereella vuonna 1957. Sotaveteraaniliitto on valvonut toimintansa ajan sotaveteraanien toimeentulo-, terveys-, huoltotyö- ja eläkeasioita. Nykyään Sotaveteraaniliiton edunvalvontatehtäviin kuuluvat myös kotipalvelut, kuntoutus, virkistys ja hengellinen toiminta. Sotaveteraaniliiton keskeisenä tavoitteena on saada eduskunta päättämään laki, jonka mukaan kaikille vuosien 1939–1945 sotien tunnuksen omaaville veteraaneille toteutetaan samat kotipalvelut kuin sotainvalideille sotilasvammalain nojalla jo nyt korvataan.

Koululaisilta hieno puhe

Sotaveteraani Paavo Vuorinen (vas.) kajautti ilmoille Veteraanin iltahuuto -kappaleen. Diakoniapappi Jyrki Koivisto johti sen jälkeen rukoushetkeä.

Ylöjärvellä juhlat jatkuivat kahvitilaisuudella Ylöjärven seurakuntakeskuksessa. Ennen kahvia Ylöjärven Yhtenäiskoulun kuudesluokkalaiset Nenna Ihantola, Matias Järvelä, Sini Parviainen ja Lassi Lehtonen lukivat oppilaiden itsensä kirjoittaman puheen veteraaneille. Koululaiset muistuttivat puheessaan, että jatkosodasta on kulunut 90 vuotta. – Suomen kansa on saanut elää rauhassa ilman sotaa, puutetta ja suurta pelkoa. Se on hienoa, miten Suomen veteraanit ovat taistelleet isänmaamme puolesta. Suomi on vapaa maa meille jokaiselle. Sitä pitää kunnioitaa, sillä kaikkialla asiat eivät ole läheskään yhtä hyvin, puheessa sanottiin.

Liput kunnioittivat seppeleenlaskua.

from WordPress http://ift.tt/2xTmETT via IFTTT

[wafflescharlie-blog]

Una canción que me recuerda a alguien. #NowPlaying Sankarihauta de Moonsorrow

[and-the-distance]

Moonsorrow - Sankarihauta