#raunion

[johannaamnelin]

Grabbackan linnanrauniot

Raaseporin Grabbackan rauniot ovat 1400- ja 1500 luvulla rakennetun kartanolinnan jäännös jonka rakensi Måns Andersoninpoika Grabbe. Linnan ohi kulkee keskiaikaisen Suuren Rantatien ns. yhdystien linjaus. Yhdystien varrelle rakennettu Grabbacka on yksi neljästä Länsi-Uudellemaalle 1400 luvun lopulla rakennetuista kivilinnoista. Raunion vieressä oleva Grabbackan tilan päärakennus on valmistunut…

[eyesofacoward]

Phoyo Booth

[gejnialne-arty]

a happy reunion

a redraw of an old drawing from an old fandom

here’s an old version under

[neroushalvaus]

Koska niistä joululauluista on tullut nyt puhuttua, tässä on vähän mun omia suosikkeja, jos etsitte kuunneltavaa jouluunne:

Taivas sylissäni (säv. Carola Häggkvist suom. Pia Perkiö). Suosittelen Suvi Teräsniskan laulamana.

Marian ajatuksia, kun hän pitää vastasyntynyttä poikalastaan sylissään. "Olet aarre sydänten / Miten sinut suojelen? / Helmassani kantaa / itse taivastako saan?"

Seimiyö (säv. Olli Ahvenlahti san. Tommy Tabermann). Spotifyssa Johanna Iivanaisen versio, mutta youtubessa myös Johanna Kurkelan versio on aika ihana.

Tommy Tabermannin runoon sävelletty laulu. "Olemalla kynttilöitä toisilleen / eivät ihmiset / koskaan kulje täällä yksikseen"

Oi jouluyö / O helga natt (säv. Adolphe Adamin, suom. Kyllikki Solanterä ruots. Augustin Koch)

Tästä tärkein kohta on se neljäs "oi jouluyö", joka menee mukavan korkealle. Muista siis kuunnella mahdollisimman mahtavalla tenoriäänellä. Ruotsiksi kuunnellessa Jussi Björling on klassikkovalinta.

Joululaulu (säv. Konsta Jylhä san. Paul Holm)

Jeesus lohduttaa äitinsä haudalla surevaa lasta. "Joulun ensimmäisen / mä olla tallissa härkien sain / Sinne tähtöset tuikkivat valkeuttaaan / Sinne saapuivat tietäjät maan / Sitä taas viettämään / sinun kanssasi jään / Sinun joulusi kauniiksi teen / Sinä huomata saat / surun laaksot ja maat / voivat peittyä kirkkauteen"

Pieni taivaan enkeli (säv. Pekka Simojoki san. Anna-Mari Kaskinen). Tätä ei ole spotifyssa, mutta youtubesta löysin tosi ihania versioita.

Pieni taivaan enkeli pyytää Jumalalta lupaa mennä kertomaan koko maailmalle, että Jeesus on syntynyt. Tää on niin suloinen ja hellä biisi, varsinkin lapset liikuttuvat.

Sylvian joululaulu (säv. Karl Collan san. Sakari Topelius). Oikean mahtipohtisuuden tavoittaa ainakin Jarkko Ahola.

Tässä on sitä oikeaa joulun dramatiikkaa. Paatosta ainakin riittää. "Ja Etnanpa kaukaa mä kauniina nään / Ah, tää kaikki hurmaa ja huumaapi pään".

Tää ei oo se joulu (säv. trad san. Hector)

Mä haluan pistää yhden surkeusosaston kappaleen, niin voin sanoa sen tehneeni. "On seimessä lapsi / viaton, viluissaan / Ei näy enkeleitä / raunion varjot vaan / Kun taas pyhään yöhön / ohjukset pisaroi / Uuteen surmatyöhön / valtiaat käydä voi"

Jouluyön hymni (säv. & san. Pekka Simojoki). Esimerkiksi Jipulla on kaunis versio tästä.

Tässä on vain niin valloittavan kauniit sanat. "Soi huurteessa helinä huilun / Niin kirkas on tähtinen yö / Hän kulkenut on yli kuilun / Maa taivaalle kättä nyt lyö"

Tulkoon joulu (säv. & san. Pekka Simojoki). Kyllä ainakin kerran joulussa pitää katsoa se youtubesta löytyvä Raskasta Joulua -musiikkivideo.

On tää vaan hieno. Hitti ripareilla kesät talvet. "Pääsköön vangit vankiloistaan" pitäis olla taglinena jos Christians For Prison Abolition perustais Suomi-osaston

Suutari ja vieras (säv. & san. Pekka Ruuska). Samuli Edelmann laulaa tän aika ihanasti, siinä on juuri oikea lempeä energia.

Vanha suutari odottaa Jeesusta jouluvieraaksi kotiinsa, mutta vastaanottaakin kolme muuta vierasta. Lopuksi hän kysyy Jeesukselta, miksi tämä ei tullutkaan, ja Jeesus antaa yllättävän vastauksen.

[silwer999]

Strangers on the bus shold be baned from talking to eachother. I havent heard so many bad takes since the last family raunion

[chainsawworld]

Me? Creating and making art for my own aus?

In this au Miles and Franziska run away from their home with Manfred before either of them become prosecutors. Afters a few months on the run Miles manages to get in contact with Phoenix, he's so excited to hear from Miles and his new little sister! And then when he hears of their situation he calls the everyday and consoles and reassures them, slowly fixing Phoenix's and Miles' bond and forming one with Franziska. The siblings spend the better part of 2 years homeless and trying to avoid recognition. They manage to make their way very close to where Phoenix lives when they hear of his arrest. They watch the trials carefully and incredibly anxiously, Franziska nearly bolting out of her seat to chase Phoenix when he runs off with the necklace. They finally meet up after the trial and almost get to have their sappy raunion/meeting but Franziska and Miles are too concerned about him to let him do anything but go to the hospital. Once they get to be emotional and ecstatic in the hospital Phoenix asks Mia is he, Miles and Franziska can all be her students and she hesitantly adopts them all. After spending a few years training and practicing with Mia they all pass the bar exam and become defense attorneys, they end being known as one of the toughest law agency's out there.

That was a lot, I'm sorry. There's definitely going to be more art in the future.

[finnish-art-gallery]

Pukki ja lampaita antiikin raunion juurella, Johann Heinrich Roos, Finnish National Gallery

http://kokoelmat.fng.fi/app?si=C+1215%3A2

[maktubofficiel]

#reposting @phyllisiaross FilmAe A #MAYOTTE et #ILEMAURICE et Acrite A la #RAUNION (et en HaAti) "OU QUE TU SOIS" bientAt disponible #OQTS Alors Ates-vous prAts?! #INDIANOCEAN #MerciPourTous #CoupDeCoeur https://www.instagram.com/p/B7Gb1nWJVF7/?igshid=3z4ruh37as98

[fiorentfernisia]

RETAKREKAT#4: The reunion Saturday, 17 June 2017. Happy is to have a place you know you belong to :) thanks to Pak Stan and Pak Undi who spared their time to visit us. It’s true that this school is nothing but us, lecturers and students; colleagues learning together, for exact. May this bond never break!

[alitajunta-trollaa]

Rakas unipäiväkirjani, viime yönä olin Tuonelassa. Lapseni oli kuollut ja olin mennyt hakemaan sitä. Minulla oli mukana jonkun toisen kuolleen lapsen äiti. Oli pimeää. Edessäni oli hitaasti virtaava joki, jonka toisella puolella oli metsänreunaan rajautuva peltopläntti. 

Ainoa valonlähde oli vastarannan peltopläntillä palava mökki, josta oli jäljellä enää vähän seiniä. Se sävytti kaiken punaruskean sävyin. Muutoin kaikki oli kylmän mustaa.

Uin joen yli ja raahasin tuntemattoman äidin perässäni. Tiesin, että lapseni oli siinä mökissä. 

Odotin jotain pahaa tapahtuvaksi. En ollut aivan varma mitä. Että joku olento hyökkäisi kimppuuni? Joku yrittäisi estää minua pääsemästä kuolleen lapseni luo? En tiennyt. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Joki virtasi hiljaa. Metsä vaikeni. Taivas oli kääntänyt meille pimeän selkänsä. 

Kävelin raskain askelin pellon ja metsän rajaa pitkin mökille, joka oli hiljalleen palanut hiillustaksi. Astuin sisään raunion tuhkiin. Se ei polttanut. 

Löysin lapseni hiiltyneen pään. Pitelin sitä käsissäni ja yhtäkkiä en enää tiennyt, mitä sille olisi pitänyt tehdä. Näytin mukanani olleelle naiselle, mistä hän löytäisi oman lapsensa. 

Nyt mulla oli kahden lapsen hiiltyneet jäännökset, eikä mitään käsitystä siitä, mitä niiden kanssa pitäisi tehdä. En tuntenut mitään. 

Tuli oli sammunut ja jäin pimeään.

[papuwritingstuff]

Yksin

Herätessäni olin yksin. Yksin tässä kylmässä ja kuivassa keskiössä. Ympärilläni oli vain vanhoja, ränsistyneitä, murtuneita rakennuksia. Halkeilevat kadut murenivat askelieni alla, joka askel tuntui entistä enemmän murskaavammalta. Vielä jokin aika sitten en ollut yksin tässä maailmassa, jokin tässä tilanteessa tarkoitti vuosia. Sitä aikaa kun kaikki ei vielä mennyt perseelleen.

Jollain ihmeen kaupalla en ollut kadonnut muiden mukana, selviydyin. Olinko kohtalon julmasti valitsema yksinkulkija, joka joutui näkemään ympärillä tapahtuneen tuhon. Vai satuinko vain jäämään tänne, jokin oudon sattuman varassa? En tiedä olenko enemmän kiitollinen vai katkera tästä tilanteestani.

Ainoat jotka elivät olivat minä ja allani oleva maa.

Luonto hallitsi, kaikkialla minne katsoin kasvoi jotain. Versoja, sammalta, kukkia ihmisten luomien asioiden seasta. Aivan kuin luontoäiti söisi vanhaa yhteiskuntaamme elävältä. Tavallaan olen aika kiitollinen siitä, olihan luonnolla oikeus edetä eteenpäin kaiken tämän keskellä.

Saavuin vanhan Salen raunion kohdalle. Oli outoa nähdä joskus niin arkinen asia pirstaleina, tuolla joskus tapahtui asioita. Tuolla joskus näki eläviä ihmisiä toteuttamassa arkisia askareitaan pohtien monenlaisia ajatuksiaan. Nyt se ammotti tyhjänä ja hajonneena, hylättynä. Käänsin katseeni pois ja jatkoin matkaani.

Kävellessäni muistelin kuinka minulla ei ollut enää identieettiä. Kenenkään ei enää tarvinnut kutsua minua miksikään eikä keneksikään, ei edes itseni. Olin vain olemassa, hengitin tätä kuivaa ilmaa, tunsin, haistoin ja maistoin. Elin, mutten kuitenkaan elänyt enää niin kuin elin joskus. Sosiaalisesti en enää elänyt, olin vain osa tätä kaikkeutta mikä ympärilläni oli. En varmaan osaisi enää itkeä yksinoloani, tai mitään muutakaan.

Lopulta jalkani veivät minut niin sanotulle “kodilleni”. En tiedä voisinko tässä tilanteessa sanoa sitä kodikseni, eihän kukaan muu siellä tulisi käymään. Pieni rähjäinen puuvaja lammen rannassa, jonka maalipinnan rapistuminen oli peittänyt vajan ympärillä olevan maan vihreisiin maalinmuruihin. Mökissä haisi puulta, hiekalta ja hieltä. Se oli kotoisa tuoksu, jo siis voisin todeta sen sellaiseksi näissä olosuhteissa. Menin sisälle, istuin alas ja ravitsin itseni. Tarvitsin energiaa siihen, että lähtisin taas kävelemään. Määränpääni oli jossain, halusin löytää jotain uutta, sillä aivoni tarvitsivat virikkeitä. Halusin myös olla tietoinen olemassaolostani.

Ravitsemisen jälkeen lähdin johonkin suuntaan, en osannut ilmansuuntia joten suunnistaminen oli aina hieman arvuuttelua. Eksyminen ei haittaisi, sillä löytäisin jostain aina uuden paikan mihin asettua. Tässä maailmassa ei enää ollut rajoja mitä pitkin kulkea vaan pelkkä tyhjä aukio mihin sukeltaa.

Kävelin aika pitkään vain suoraan kunnes uusi rakennus saavutti näkökenttäni. Se näytti olevan entinen kerrostalo. Talon ympärillä oli kasa roinaa ja muiden talojen jäänteitä. Se oli ainoa joka pönötti siinä yksinään. Aivan kuin minä. Tekisinkö tästä uuden kotini?

Tuijotin rakennelmaa ylhäältä alas, kävin läpi jokaisen pienenkin pinnan yksityiskohdan. Halusin virkistää mieltäni ja erilaisten pintojen näkeminen oli mielestäni mukavakin ajanviete. Yksi harvoista jutuista mitä harrastin. Silmäni osuivat toisen kerroksen asunnon ikkunaan missä oli kukkakuviolliset verhot. Näin samankaltaisia kukkia joskus aikaisemmin. Päivänkakkara? Kutsuttiinko niitä sellaisiksi?

Huomasin verhojen välissä pienen raon mistä näki sisälle asuntoon. Kohdistin katseeni suoraan sinne, jos sieltä näkyisikin jotain aivoja stimuloivaa. Sitten huomasin, verhojen välistä joku vastasi katseeseeni. Silmät, silmäpari, elävät silmät. Minua katsottiin ja minä katsoin takaisin. Olin yhteydessä johonkin elävään?

Enkö ollut sittenkään yksin?

[postsantablog]

BEETHOVENIN HEVONEN  JA KÄÄNTÖPUOLEN KUVAT

Panu Johanssonin ajatuksia Sami Funken valokuvanäyttelystä “Beethovenin Hevonen – valokuvia rakennemuutoksesta.”

Sami Funke: Beethovenin Hevonen (Markko), 2018, Pigmenttivedos alumiinidipondilla, 50x75 cm

Galleria Napassa Rovaniemellä on parhaillaan esillä Sami Funken valokuvanäyttely Beethovenin Hevonen – valokuvia rakennemuutoksesta. Beethovenin Hevonen on myös näyttelyssä esillä olevan teossarjan nimi. Se juontaa juurensa tarinaan, jonka mukaan säveltäjä Ludwig van Beethoven halusi aikoinaan itselleen hevosen, mutta unohti kuitenkin ruokkia ratsuaan. Niinpä se kuoli lopulta nälkään. Funken mukaan tarina on vertauskuva Suomesta ja sen haja-asutusalueen rakennemuutoksesta. Vanhat syrjäseutujen rakennukset ovat olleet joskus upeita ja tarpeellisia, mutta nyt ne on hylätty tarpeettomina. Jokaisella rakennuksella on kuitenkin tarinansa, vaikka se olisi unohdettu.

Funke myös kirjoittaa näyttelyn lehdistötiedotteessa, että kuvien kulttuurihistoriallinen merkitys on hänelle ensiarvoisen tärkeää. Hänen mukaansa teossarjan kuvat kertovat asutuksen ja teollisuuden muutoksesta, kulutuskulttuurista sekä omista arvoistamme tänä päivänä. Kuvat on otettu eri puolilla Suomea. Osa kuvatuista paikoista on ehditty jo purkaa, mutta muutos ja murros ovat kuvien muistissa. Olennaista on itse ilmiö, eivät yksittäiset kuvat. Sarjan kuvaus on aloitettu useita vuosia sitten ja se täydentyy edelleen.

Näyttelykritiikissään Lapin Kansan Anu Jormalainen toteaa osuvasti “Melankolisten potrettien ottavan rakennuskantaa lakonista romanttisuutta ja hillittyä nostalgiaa huokuen.”[1] Näin todellakin on, sarjan teosten sävy on melankolinen, muttei sentimentaalinen. Surullista pohjavirettä tasoittaa viileän dokumentaarinen kuvaustyyli, joka ei ota kantaa. Rakennukset on kuvattu yleiskuvina, sommitellen usein keskelle. Vuodenajat kiertävät ja välillä päivä on harmaampi. Silti neutraali esitystapa on toteava: tällä kertaa on näin.

Silti kuvissa on jotakin hyvin kiinnostavaa. Kuvasto lienee kaikille tuttua ja siksi siihen on helppo samaistua. Kuten Suomen arkkitehtiliiton puheenjohtaja Henna Helander näistä teoksista toteaa:

“Sami Funken valokuvat vievät meidät aikamatkalle omiin muistoihimme ja jaettuun kokemukseen. Olemme kaikki nähneet hylättyjä rakennuksia, joista ensin huomaamme vain rakennuksen sammuneet valot, pihan heinittymisen. Muutaman talven jälkeen näemme, miten nurkkiin hiipinyt kylmä alkaa tehdä tuhojaan. Kosteus on kertynyt pintaan, imeytynyt rakenteisiin, lahottanut lautoja ja rapauttanut tiilimuurauksen saumoja, rikkonut maalipintaa. Eräänä päivänä katto notkahtaa ja ymmärrämme, että loppusuora on alkanut.”[2]

Toisaalta  ajatuksia herättää myös taiteilijan itsensäkin toteama fakta, olennaisia eivät ole yksittäiset kuvat tai paikat vaan ilmiö, jota sarja kuvaa. Tämä ilmiö epäilemättä etenee edelleen, vääjäämättä. Voisiko sille tehdä jotain? Pitääkö sille tehdä jotain? Mitä? Osa seurannee tällaista kehitystä surulla, toisille tämän tyyppiset rakennukset ja rauniot kenties edustavat maisemaa rumentavia häpeätahroja, jotka pilaavat sen. Mikä raunioissa, autiotaloissa ja joutomaissa viehättää ja miksi ne herättävät niin monenlaisia tunteita?

Kriitikko ja kuraattori Veikko Halmetoja on kirjoittanut Beethovenin Hevonen-sarjasta vuonna 2017 julkaistussa, Funken teoksia käsittelevässä Etsimässä-katalogissa seuraavasti:

”Ensi katsomalta ajattelee helposti, että Sami Funke on valokuvaajana realistinen dokumentoija, jonka kuvissa ympäröivä todellisuus nousee pääosaan. Kun kuvien äärellä viipyy pidempään, alkaa niistä vähitellen löytää enemmän ja enemmän symbolistisia piirteitä. Ei ole kaukaa haettua katsoa niitä vasten romantiikan ajan maalaustaiteen kontekstia. Kuvasarjassa hylätyistä rakennuksista rakennukset ovat voimakkaasti yksilöitä ja rappiossaan kauniita. Niiden kautta realisoituu niin maaseudun kuin pienten taajamien rakennemuutos. Kuvataiteessa romantiikka ei näyttäydy yhtenäisenä tyylisuuntana vaan kyse on enemmän asenteesta ja aihepiiristä. Romantiikalle ominaista on erityisesti tunneilmaisun näkyminen ja henkistynyt suhde luontoon. …Funken kuviin latautuu paljon samoja merkityksiä. Kuvassa, jossa luonto on vallannut vanhan navettarakennuksen, jonka katto on romahtanut ja kasvillisuus peittää tien perille, konkretisoituvat mielikuvat kaiken katoavaisuudesta, ihmisen toiminnan hetkellisyydestä ja luonnon vallasta.”[3]

Osin tämä pitää paikkansa, osin ehkä ei. Rauniolla ja rauniolla on nimittäin eroa.

Ihmisten suhde raunioihin on näet vaihdellut historian edetessä ja eri aikoina niihin on liitetty erilaisia merkityksiä. Jo 1700-luvulla huomattiin, että rauniot voivat olla luonteeltaan yleviä tai jopa subliimeja. Niinpä niitä voi tarkastella kuin taideteoksia, sillä ne paljastavat kätkettyjä puolia maailmasta. 1800-luvulla romantiikan aikakaudella vanhoista antiikin ja keskiajan raunioista tuli suorastaan muotia. Niitä ihailtiin ja pidettiin merkkeinä menneisyyden traagisuudesta. 1800-luvun suhdetta raunioihin leimasikin tunne: niistä saatiin symboleja melkein mille tahansa ihmissydämen kokemalle ailahdukselle.[4]

Caspar David Friedrich: The Temple of Juno in Agrigento (1828-1830).

Kuva: Wikimedia commons

1900-luvulla suhde raunioihin kuitenkin muuttui. Maailmansodat hävityksineen loivat aivan uudenlaisia raunioita. Maan tasalle pommitetut Hiroshima,  Nagasaki tai Dresden olivat perusluonteeltaan täysin erilaisia kuin antiikin pittoreskit rauniot. Ne kuvastivat pikemminkin totaalista tuhoa. Niiden äärellä oli mahdotonta ylistää rapistumisen kauneutta romantikkojen tapaan.[5]

1900-luvun loppupuoli ja sen rakennemuutos toi mukanaan taas uudet rauniot. Maaseutu tyhjeni, kun ihmiset muuttivat kaupunkeihin. Tehtaat jäivät toimettomiksi, kun tuotanto siirtyi ulkomaille tai ei enää kannattanut. Näihin uusiin raunioihin ei kuitenkaan enää suhtauduttu samalla tavoin kuin ennen. Siinä missä vanhat rauniot lunastivat itsearvon jo ammoisuutensa ansiosta, näitä liian uusia raunioita ylenkatsottiin: tyhjentynyt kerrostalo valkovenäläisessä lähiössä ei tuntunut aivan samalta kuin keskiaikainen baijerilainen linna.[6] Myös Suomessa tilanne on ollut jokseenkin tämän kaltainen. Kuten Helander toteaa “Meidän suhteemme menneisyyteen ja vanhoihin rakennuksiin on kompleksinen. Arvostamme enemmän uutta kuin vanhaa ja kulunutta, uusi on synonyymi hyvälle”.[7]

Vuosituhannen vaihteessa jokin kuitenkin muuttui. Kiinnostus moderneja raunioita kohtaan suorastaan räjähti uuden alakulttuurin urbaanin löytöretkeilyn (urban exploring) myötä. Tiivistettynä urbaanissa löytöretkeilyssä on kyse useimmiten hylättyjen ja autioiden rakennusten sekä normaalisti näkymättömien paikkojen kuten tunnelien, viemärien tai vaikka kaivosten tutkimisesta ja valokuvaamisesta. Urbaanin löytöretkeilyn kiinnostus kohdistui nimenomaisesti moderneihin raunioihin. Antiikin rauniot ja niiden tarinat olivat alkaneet jo toistaa itseään.[8]

Sami Funke: Beethovenin Hevonen (Muurola), 2019, Pigmenttivedos alumiinidipondilla, 33x50 cm

Kirjailija ja kääntäjä Ville -Juhani Sutinen on pohtinut teoksessaan Kuolleiden muistomerkkien vuosisata- Joutomaan ja raunion estetiikasta laajasti raunoiden, autiotalojen ja joutomaiden viehätystä. Hän kirjoitaa aiheesta kauniisti ja näin tehdessään hän nähdäkseni onnistuu samalla tavoittamaan jotain myös siitä, mistä näiden Funken teosten viehätysvoima kumpuaa.

Sutisen mukaan rauniot ja joutomaat ovat pohjimmaiselta luonteeltaan epäpaikkoja. Ne ovat paikoiksi käsitettyjen tilojen lomaan jäävää pimeää ainetta, joiden kohdalla tuttu maailma on mennyt nurin, kääntynyt negatiiviksi. Maailma, jota olemme tottuneet katsomaan, on ikään kuin valmis. Välillä vanhoja rakennuksia tietenkin puretaan ja uusia rakennetaan. Tällaiset kohteet eivät kuitenkaan ole luonteeltaan keskeneräisiä vaan pikemminkin ne pyrkivät kiivaasti tästä keskeneräisyydestä pois. Tämä arkinen maailma on yksi todellisuus. Mutta se ei ole koko tarina.[9]

Sutinen jatkaa: Raunioiden ja joutomaiden kohdalla valmiiseen maailmaamme on revennyt sauma, jossa sen toinen puoli tulee esiin. Pysyvässä välitilassa olevat rauniot jäävät tavallisesti todellisuuden ulkopuolelle, koska niitä katsotaan, mutta niitä ei nähdä. Meidät on ehdollistettu huomaamaan se, mitä meille halutaan näyttää – se, mikä on hyödyllistä. Raunioiden ja joutomaiden muodostama kääntöpuoli on kuitenkin osa todellisuuttamme, vaikka se on usein unohtunut. Tietenkään tämä puoli ei sekään ole koko totuus. Mutta se on kuitenkin yksi näkökulma, joka jää usein kätköön, tai joka joskus jopa kätketään. Onko se muistutus tuottamattomuudesta ja rappiosta maailmassa, jossa kulutus on ihanne, mutta mikään ei saisi kulua? Kertooko se, mitä haluamme kätkeä, enemmän kuin se, mitä haluamme esittää?[10]

Myös Henna Helanderin näkökulma Funken teoksiin on samansuuntainen hänen kirjoittaessaan: ”Sami Funken valokuvat dokumentoivat katoavaa Suomea, kaunistelematta, toteavasti. Rakennuksia ei ole arvotettu hyviin tai huonoihin, kauniisiin tai rumiin, vaan saamme nähdä koko Suomen anonyymisti ja paljaana. Katsojana saamme itse täydentää tarinat.”[11]

Sami Funke: Beethoovenin Hevonen (Oulu2), 2019, Pigmenttivedos alumiinidipondilla, 50x75 cm

Sutinen myös kirjoittaa oivaltavasti miten juuri valokuvaaminen on osuva tapa irrottaa joutomaa kääntöpuolelta ja tuoda se esiin, sillä joutomaat piirtyvät parhaiten kuvien kautta – paremmin kuin esim. sanoilla kuvaillen. Välineenä mykkä valokuva on tarkka media raunioiden kuvaamiseen, sillä valokuvan lailla myös modernit rauniot ovat täynnä luonnollista hiljaisuutta. Siinä missä sodan raunioittamat paikat ovat täynnä meteliä ja huutoa, hylätyt talot pysyvät vaiti tai puhuvat vain hyvin hiljaa. Ne eivät kerro räjähdyksistä, eikä niiden seinissä ole luodinreikiä. Niiden hiljaisuus ei ole painostava, vaan korkeintaan surumielinen. Jos tämä hiljaisuus kertoo jostain, niin hiipumisesta. Modernin ajan kakofonia on kaikonnut ja tehtaiden koneet ovat pysähtyneet. Asuintalojen ikkunat on laudoitettu umpeen ja ovet laitettu säppiin. On rauhallista, kuin muistojen tuolla puolen.[12]

Kenties raunioiden lumous ei lopulta tiivisty selkeästi osoitettaviin seikkoihin kuten historiaan tai kauneuteen vaan abstraktimpaan eksistentiaaliseen tunteeseen, jonka paikka herättää – ja jota sivuttiin jo romantiikan yhteydessä. Joutomaalla, raunioiden keskellä ajat näet kumoutuvat, sillä alku ja loppu paiskaavat siellä kättä. Maailma alkaa joutomaasta ja aikanaan myös päättyy siihen. Joutomaalla kohtaavat myös luonto ja kulttuuri, sillä joutomaa kuuluu molempien piiriin. Rauniot ovat muistutus keskeneräisyydestä ja kulumisesta, kaikesta siitä, mikä ei kuulu vallitsevaan maailmankuvaan. Rauniot eivät kuitenkaan kuluta, vaan ne päinvastoin säilyttävät kuluvan. Ne ovat monumentteja sille, että kaikki muukin on keskeneräistä, ikuisessa välitilassa ja haurasta.[13]

Panu Johansson

Beethovenin Hevonen on esillä Galleria Napassa 26.8 saakka.

Sami Funken kotisivut:

https://www.studiofunke.fi/

Beethovenin Hevonen-sarja kotisivuilla:

https://www.studiofunke.fi/portfolio/beethoveninhevonen/

Urbaania löytöretkeilyä ja raunioihin perustuvia taideprojekteja:

https://www.rebeccabathory.com/sovietghosts

https://www.flickr.com/photos/andregovia/

https://sephlawless.com/

http://www.marchandmeffre.com/detroit

https://www.panayischrysovergis.com/copy-of-never-never-land

VIITTEET:

[1] Jormalainen, 2020.

[2] Helander, 2020.

[3] Halmetoja, 2017.

[4] Sutinen 2016, 124-136.

[5] Sutinen 2016, 134.

[6] Sutinen 2016, 118, 196 ja 228.

[7] Helander, 2020.

[8] Sutinen 2016, 135-136.

[9] Sutinen 2016, 7-10.

[10] Sutinen 2016, 8-14 ja 76.

[11] Helander, 2020.

[12] Sutinen 2016, 7 ja 260-264.

[13] Sutinen 2016, 25, 50, 247, 344 ja 365.

LÄHTEET:

Halmetoja, Veikko: Tunne rikastaa dokumentointia. Kirjoitus katalogissa Etsimässä – valokuvaaja Sami Funke, 2017.

Helander, Henna: Beethovenin Hevonen-valokuvasarja. Kirjoitus jaossa näyttelyssä, kirjoitettu 5.3.2020.

Jormalainen, Anu: Muutoksen melankolisia muotokuvia. Lapin kansa 11.8.2020.

Artikkelin verkkoversio löytyy osoitteesta:

https://www.lapinkansa.fi/nayttelyarvio-muutoksen-melankolisia-muotokuvia/2775880

Sutinen, Ville-Juhani: Kuolleiden muistomerkkien vuosisata – Joutomaan ja raunion estetiikasta. Turku – Tallinna: Kustannusosakeyhtiö Savukeidas, 2016.

[muffintrapnano2010]

6.1 Mindyn joululoma

Mindy istui Alician huoneessa. Ulkona paukkuivat raketit ja heillä oli käsissään mukilliset kuumaa kaakaota. "En ole varmaan koskaan valehdellut näin paljon", Mindy huokaisi. "Hyvä että jaksoit junassa kirjoittaa ylös asioita. Luuletko että he epäilevät jotain?" "Ehkä, mutta äiti ja isä vaikuttivat vain iloisilta että minulla on ollut hauskaa ja mummi on puoliksi kuuro. Minusta tuntui pahimmalta että en voi kertoa heille mitä oikeasti tapahtui. Äiti olisi varmasti tosi innoissaan." "Typerää että heille ei saa kertoa. Minun vanhempani koittivat kysellä josko haluaisin takaisin vanhaan kouluuni." "Näitkö Lauraa?" "Näin, ei mitään ihmeellistä kuulemma. Kaikki on jatkunut samaan malliin kuin ennenkin." "Ihan mieletöntä ajatella nyt millaista koulunäynti on Tylypahkassa verrattuna tavalliseen kouluun." "No tavallinen koulu ei ehkä ole niin vaarallista." Joululoma loppui nopeasti ja oli aika palata kouluun. Alician vanhemmat saattoivat tytöt King's Crossin asemalle ja katsoivat miten nämä katosivat tiiliseinän sisään. "No niin. Sitten junaan" Mindy puhisi ja antoi laukkunsa junamiehelle. "Oletko miettinyt miten pääset sisään tällä kertaa?" "En ole, mutta jos ei muu auta niin saat vetää minut portista läpi." Junamatkalla oli hiljaista verrattuna ensimmäiseen matkaan syksyllä. Mindy ja Alicia kulkivat hiljaisina istuvien ihmisten ohi kunnes löysivät vapaat paikat. "Luuletko että koko salaisuuksien kammion juttu on selvitetty kun palaamme?" "En tiedä. Luulisi että siitä olisi lähetetty kirje tai jotakin." Juna vei heidät lumisten maisemien halki ja pimeä laskeutui nopeasti. He vaihtoivat kaapuihin ja lukivat oppikirjoja ajan kuluksi kunnes juna lopulta pysähtyi. Laituria valaisivat keltaiset lyhdyt ja hengityksen nostattama höyry leijaili junasta purkautuvien oppilaiden päiden yllä. Mustalla taivaalla kimalsivat tähdet kuin kylmät kaukaiset valot. "Brrr, tahdon äkkiä linnaan ja takan ääreen", Mindy sanoi kävellessään ohuessa lumessa kohti odottavia vaunuja. "Koitetaan saada sellainen vaunu jossa ei ole muita." "Katso, kuka tuolla on?" Mindy katsoi ja näki ihmeekseen Dumbledoren seisovan vaunujen vieressä päässään valtava turkislakki ja yllään vähintään yhtä mahtava kaapu. "Hyvää uutta vuotta", Dumbledore tervehti heitä iloisesti. "Menikö lomanne hyvin?" "Kyllä rehtori, kaikki hyvin", Mindy sanoi arasti. Oliko Dumbledore täällä ilmoittaakseen että hän ei voisikaan jatkaa enää tylypahkassa? He pysähtyivät Dumbledoren eteen. Äskeinen vaunu oli juuri lähtenyt ja sen lyhty haipui pimeälle metsätielle. "Kas, vaunumme saapuu. Teidän jälkeenne." Uusi musta vaunu pysähtyi itsestään heidän kohdalleen ja tytöt nousivat kyytiin. Myös Dumbledore kipusi mukaan ja vaunu lähti samantien liikkeelle odottamatta muita. "Rehtori, mistä on kyse?", Mindy kysyi. "Ei mitään kummallista. Loman aikana minulla sattui olemaan hiukan aikaa muutella tylypahkaa suojelevia loitsuja niin voisin säästä sinua koettelemuksilta." Dumbledore katseli tähtiä ja piti kätensä hihoissa. Mindy katsoi häntä hiukan hölmistyneenä. Dumbledore tuntui usein puhuvan asioista jotenkin väärällä äänensävyllä. "Kiitos rehtori", Mindy kuitenkin sanoi heidän körötellessään tietä eteenpäin. Linnan alkaessa näkyä Mindy näki edelleen vanhan raunion, mutta se ei näyttänyt enää kaatuvan päälle. "Miltä tuntuu?" Alicia kysyi. "Ei mitään, minä vain näen raunion, mutta ei pelota yhtään", Mindy sanoi kummastuneena. "Mutta katsotaan mitä porteilla käy." Siivekkäiden villisikojen vartioimat portit tulivat näkyviin ja vaunu lähestyi niitä vakaasti. "Ihan kohta", Mindy sanoi. Vaunut ohittivat portit ja alkoivat nousta kohti linnaa. "No?" "Ei mitään", Mindy sanoi ja katsoi Dumbledorea. He nousivat kyydistä ja kävelivät Dumbledoren kanssa sisälle linnaan. Ginny oli heitä vastassa ja juoksi Mindya vastaan. "Ginny!" "Mindy! Miten loma meni?" "Ihan hyvin, näin sukulaisia ja kaikkea", Mindy vastasi ja halasi Ginnyä. Samalla hän näki portaiden juurella Harryn ja Ronin menemässä saliin Fredin ja Georgen seurassa. Oppilaat väistivät Harryä kiireesti. "Entä sinun lomasi, oletko päässyt juttelemaan Harryn kanssa?" "Eeeen, mutta ei tässä ole mitään hätää. Tarkoitan siis että me vietimme porukalla aikaa rohkelikkojen tuvassa, ei siinä pääse olemaan kahdestaan. Lisäksi Hermione sairastui ja Harry on ollut katsomassa häntä koko ajan." "Mikä hänelle tuli? Eikai hän syönyt liikaa?" "Eiii, eivät he kerro minulle, jotain vakavaa kuitenkin, hän on ollut siellä sairastuvassa joulusta asti." "Toivottavasti hän paranee", Mindy sanoi. "Joo, ei ole varmaan mukavaa olla siellä kaikkien niiden muiden kanssa...", Ginnyn ääni haipui kuulumattomiin ja hän tuijotti hetken Mindyn ohi. "Mennäänkö syömään, minä kaipaan jotain lämmintä", Mindy sanoi ja mietti samalla mikä Ginnylle oli tullut. "Joo, mennään vain." He lähtivät kohti suurta salia, josta hehkui aulaan ihanan lämmin valo ja vastustamaton ruuan tuoksu. "Mummonkaan ruuat eivät pärjää tälle paikalle", Mindy sanoi ja tunsi veden herahtavan kielelleen. "Miten he tekevät sen?"

[skullumio]

Annikki Tähti - Kuningaskobra  

[minttupippuri]

CircusP - Poltergeist (Finnish Translation)

Rikkinäiset peilit ja sirpaloituneet sydämet Voin nähdä sinut, mutta näetkö sinäkin minut? Kulje pitkin heijastavia sirpaleita Kun se päättyy, vien sinut matalammalle

Mutta korkeammalle ja korkeammalle me nousemme Askel kerrallaan alaspäin katsoen, tunne huimaus Outojen muistojen palasilla Mihin näkyihin sinä uskot?

Eläminen haaveissa Eläminen välinpitämättömyydessä ei ole hoitokeino Aikasi on loppu

Koita jaksaa pitää kiinni Ennen kuin olet poissa Se kaikki loppuu kyllä Joten itke ja itke

(Ooh-whoa-ooh-whoa-oh-oh) Jokainen askel, jonka luulet ottavasi, paljastaa uusia rikottavia polkuja (Ooh-whoa-ooh-whoa-oh-oh) Älä mene luottamaan silmiisi, se on vain räyhähenki

Lakastuneet ruusut ja tallotut unelmat Hengitä sisään ja ulos, varmista että pysyt laskussa mukana Kutoen lankaa saumojen korjaamiseen Täydellisen tyhjyyden tunteessa

Mutta syvemmälle intohimoon me menemme Ristiriitaiset äänet huutelevat radiosta Etsien läpi pirstaloituneen raunion Mitä näkyjä sinä tavoittelet?

Eläminen haaveissa Eläminen välinpitämättömyydessä ei ole hoitokeino Aikasi on loppu

Koita jaksaa pitää kiinni Ennen kuin olet poissa Se kaikki loppuu kyllä Joten itke ja itke

(Ooh-whoa-ooh-whoa-oh-oh) Jokainen askel, jonka luulet ottavasi, paljastaa uusia rikottavia polkuja (Ooh-whoa-ooh-whoa-oh-oh) Älä mene luottamaan silmiisi, se on vain räyhähenki

Eläminen välinpitämättömyydessä Eläminen murhenäytelmässä on kuin kirous Jonka langetit itsellesi

Sillä kun huudat Ja putoat alas Sinua ei voi pelastaa Ja se sattuu ihan helvetillisesti

(Oh, olen räyhähenki) Takaisinpäin käätymisellä ei ole mitään merkitystä, kun olet menettänyt kaiken mitä sinulla oli (Oh, olen räyhähenki) Joko huomasit, että olen räyhähenkesi?

Alkuperäinen kappale/tekstitys nähtävissä: https://www.youtube.com/watch?v=Le-xKk8pkB4

[arikuosmanen]

Glögiä ja skumppaa sekaisin – suomalainen juoma palkittiin viinien MM-kisoissa (Tamperelainen)

Lue alkuperäinen artikkeli tältä sivulta: this site

Espoon Tapiolassa kehitetty glögiskumppa Glöet on voittanut hopeaa The International Wine & Spirit Competition -kilpailussa. Vuosittain järjestettävään viinien maailmanmestaruuskilpailuun osallistuu viinejä yli 80 maasta.

Glögiskumpan kehittivät Anette ja Juha-Matti Raunio. Juha-Matti Raunion mukaan kyseessä on ensimmäinen kerta, kun suomalainen yritys voittaa palkinnon alan arvostetuimmassa kilpailussa viini- tai kuohuviinikategoriassa.

Tapiolassa ideoitu ja Suomessa kehitetty Glöet valmistetaan Espanjassa.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

from WordPress http://ift.tt/2jhhGup via IFTTT